KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 3: KYLÄNLUVUT

Kirj.

Johannes Häyhä

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1894.

SISÄLLYS:

Valmistukset Lukusten edellä Kylänluvut Lopputoimet

Valmistukset

Sisältö: Lukusten ilmoitus. Sunnuntai-illan vietto. Sisäluvunopetus. Kankaan kutominen. Lasten lukuharjoitukset. Siivonteko. Leipominen. Vierasten tulo.

— No lapset, tukkajuhla on jo kuulutettu; harjoitelkaa nyt lukua ahkerasti, sanoi Niemelän lautamies tultuansa kirkosta laskiaissunnuntaina.

— Milloin se meille tulee? kysyi Mauno-setä uteliaasti.

— Nousevalla viikolla tiistaina, vastasi lautamies. Ja niin kuin viime vuonna määrättiin, se tulee nyt pidettäväksi meillä. Siksi pitää naisten tällä viikolla kutoa kankaansa loppuun, ja mitä ei kerkiä lopettaa, sen saa kääriä syrjälle ja viedä tupaseen. Lauantaina pitää olla liiat romut tuvasta pois ja maanantaiaamua vasten pestään tupa sekä sitten varustetaan kaikki mitä kylänlukuihin tarvitaan. Maanantai-iltana tulevat kylänlukuherrat meille yöksi.

— Mikä se tukkajuhla on? kysyi pieni Anni kiivetessään äitinsä syliin.

— Sittenhän sen, lapseni, saat nähdä, kun se tulee, vastasi äiti asettaessaan tytärtään polvilleen. Silloin meille tulee paljon ihmisiä monesta kylästä, koko lukukunnasta. Pappi, lukkari ja koulumestari tulevat luettamaan, ja kuka ei silloin osaa lukea, sitä tukistetaan. Sentähden sitä kutsutaan tukkajuhlaksi.

— Mitäs kirjaa ne luettavat? kysyi Anni.

— Aikaihmisille luetaan Uutta testamenttia, lapsille katekismusta ja vallan pienille aapista, vastasi äiti silitellen lapsensa suortuvia.

— Mutta kun minä en osaa muuta lukea kuin puustaveja, niin tukistetaankos minua? kysyi taas tyttönen.

— Sinä olet vielä niin pieni, ettei sinulta enempää vaaditakaan. Kun kanttori luettaa sinua, niin lue vain selvästi, niin hän kiittää sinua ja silittää päätäsi, virkkoi äiti.

— Niin minä teenkin enkä ollenkaan kainostele, sanoi Anni hyvillä mielin.

Päivällisen perästä jokainen otti kirjan käteensä ja alkoi lukea ääneensä, joten tuvassa syntyi sellainen palpatus, että se oikein kuului pihalle asti. Pienen Annin vanhempi veli Jaakko otti vanhan aapisen käteensä ja sanoi:

— A sanoo a, avaa kirja auki, aukaisi aapisen ja alkoi lukea:

— Aas puki, ala lukii, markkinamies hevosta sukii.

— Mitä lörpötystä se on? tiuskaisi äiti Jaakolle.

Nolona Jaakko pani kirjan kiinni ja sanoi hiljaa itsekseen:

— I sanoo i, pane kirja kii.

Mauno-setä koetteli päivällisen syötyään venähtää sänkyynsä lepäämään, mutta kun kaikki lukea pauhasivat ääneensä, hän ei voinut nukkua, jonka tähden hän nousi ylös, nuuskasi ja sanoi:

— Ei mokomaa lukupuurtoa ole ollut sitten menneen talven; korvat tahtovat lummehtua, kun kaikki pauhaavat.

Sitten hänkin otti vanhan virsikirjan ikkunalta, pisti vaskisankaiset lasit silmilleen ja alkoi lukea pauhata ääneensä.

— Hyvää iltaa! sanoi Lahtelan isäntä tultuaan Niemelän tupaan. Taitaa totta varmaan olla tukkajuhla tulossa, koska täällä näin lukea pauhataan koko perheen tuumasta.

— Jumala antakoon, vastasi lautamies. Niin veikkonen, niin veikkonen, tukkajuhla on jo kuulutettu ensi tiistaista viikkokauden päähän ja niin kuin muistat, se pidetään meillä tänä vuonna. Jos sinä, hyvä naapuri, annat siivota tupasi, niin saapi koulumestari siellä lapsia ulkoa luettaa ja — tukistaa.

— Aivan kernaasti minä laitan tupani reilaan ja annan mielelläni lasten sinne tulla. Onhan se aika niin juhlallista ja juohduttaa mieleen hauskoja lapsuuden aikoja, vastasi Lahtelan isäntä.

Isäntäin niitä näitä pakinoidessa ja kirkkokuulumisia kertoessa sekä muun perheen lukiessa ilta kului rattoisasti. Vieraan pois mentyä sanoi lautamies:

— Tuokaas illaista, vaikka millaista, niin pääsee makkaamaan ja aamulla riihtä hakkaamaan!

Naiset kantoivat ruokaa pöytään: kolme vatia kaalia tuotiin suureen pöytään, jossa miehet söivät, ja kolmeen naisten pöytään vati kuhunkin, josta naiset söivät lasten kanssa. Kolme leipää tuotiin myöskin suurelle pöydälle, josta lapset kävivät hakemassa leipää omaan pöytäänsä. Kukin isä leikkasi palaset leivästä ja antoi lapselleen pieneen pöytään vietäväksi. Isäntä jakoi miesten pöydässä lihat antaen palasen kullekin ja toisissa pöydissä jakoivat vanhemmat naiset jokaiselle osansa.

Lihavuittiansa (osaansa) syödessään sanoi ukko-Lauri:

Pyhäpäivä, hyvä päivä: saapi kaalia kahesti, lihapalat päälliseksi.

Illallisen perästä korjattiin ruoka, tuotiin vokit (rukit) tupaan, varustettiin riihikot, laitettiin vuoteet ja käytiin makaamaan. Aamulla riihimiehet nousivat jo puolesta öin, pukivat riihikot yllensä ja menivät riihtä puimaan. Vanhukset, talon tyttäret ja lapset jäivät makaamaan. Kukon kolmatta kertaa laulaessa nousivat vanhukset ja niitä näitä toimitellen herättivät tytöt kankaita kutomaan. Vihdoin nousivat lapsetkin, pukeusivat, pesivät silmänsä, harjasivat päänsä, ottivat kirjansa ja alkoivat lukea. Tytöillä riippui pirtapuussa kirja "Lasten paras tavara", jota he väliin kangasta kutoessaan vilkaisivat. Nuoremmilla tytöillä oli vokin kuontalolapaan kiinnitetty kirja, josta he kehrätessään lukivat.

— Äiti, opeta minua tavaamaan, ettei kylänluvussa tukistettaisi, pyysi pieni Tuomas.

— Tuo, poikaseni, tuolisi tänne minun viereeni, niin minä kehrätessäni neuvon sinua, sanoi äiti.

Tuomas toi tuolinsa äitinsä viereen, kävi istumaan, otti kirjan ja alkoi lukea äitinsä perästä.

— I sanoo i, alkoi äiti.

— I sanoo i, tavasi Tuomas perästä.

— Ässä ä sä, jatkoi äiti.

— Ässä ä sä, luki Tuomas.

— Isä, luki äiti.

— Isä, sanoi Tuomas.

— Kyllä minä tuon sanan jo osaan, huudahti Tuomas iloisena. Mutta sanos, äiti, onko se pitkä vai lyhyt i?

— Se on lapseni pitkä i, vastasi äiti.

— No, kyllä minä nyt tiedän, miten se tavataan. Kuulehan äiti, noin se menee, sanoi Tuomas ja alkoi tavata:

— Pitkä i sanoo i, ässä ä sä, pitkä isä.

Kaikki rehahtivat nauramaan ja Tuomaan äitikin sanoi nauraen:

— Ei, lapseni, se ole pitkä isä eikä lyhyt isä, se on vain isä.

Sitten jatkettiin lukua edelleen. Äiti luki edellä ja Tuomas perässä ja niin pitkitettiin siksi, kunnes koko isämeitä oli luettu.

Kun Tuomas oli lopettanut lukunsa, niin pieni Anni toi kirjansa ja alkoi nimitellä kirjainten eri muotoja, joista hän kirjaimet tunsi.

— Kokkapää on k, sanoi Anni.

— Niin on, todisti äiti.

— Piippahäntä on p, jatkoi Anni.

— Niin on, virkkoi äiti.

— Leveä puustain on ämmä, virkkoi Anni.

— Aivan niin, myödytti äiti.

— U on yläpuolelta auki ja alapuolelta ummessa. Ännä on alapuolelta auki ja yläpuolelta ummessa, sanoi taas Anni.

— Ihan niin, todisti äiti.

— Ässä on rautanaulan näköinen.

— Niin on.

— Reikäpää on e.

— Oikein.

— Pieni ässä on kirjava kuin kissanpoika.

— Sekin on totta.

— Rikkupää on i ja ympyräinen puustain on o, lateli Anni iloisena taidostaan.

— Aivan oikein, kultaseni, sanoi äiti ja silitti lapsensa päätä.

— Hyvin riskisti olette lukeneet tänä aamuna ja minä tahdon lukunne palkita voileipäviipaleilla, sanoi emäntä ja meni ulos. Sieltä hän toi suuren lautasen voita ja kauraisen leivän, voiteli voileivät sekä antoi lapsille kuin myöskin tytöille, jotka halukkaasti haukkasivat suuruspalaa.

Kohta tulivat riihimiehet riihestä, peseisivät, muuttivat toiset vaatteet, söivät suuruspalaa ja kävivät makaamaan. Ainoastaan viskaajat menivät takaisin riiheen. Päivän valjetessa korjattiin oljet riihen edestä latoon ja päivän tultua tuulahutettiin elot ja vietiin aittaan sekä pantiin uutta ahdosta riiheen. Viskaajat päästyään riihestä söivät muun perheen kanssa murkinaa ja kävivät makaamaan, josta vasta tuvan lämmitessä heräsivät.

— Minä tulin oikein katsomaan, kuka se täällä niin ravakasti kangasta kutoo helskyttää, että oikein meidän pihalle kuuluu, sanoi Lahtelan emäntä tultuansa Kaisan luokse Niemelän tupaan. Nythän näenkin, että se on Kaisa-neito,

jonka piukkaa pirran ääni, kuin käki mäellä kukkuu, niin se suihkaa sukkulainen kuin kärppä kiven välissä, niin se käämä käännähtelee kuin käpy oravan suussa. Siks ei kylä sikein maannut, linnakulta uinaellut neidon pirran pirskeheltä, sukkulan surinehelta. Niin on vaate kuin valettu: ei laske lapoja kangas, päästä ei pirta piitämiä; on kuin Kuuttaren kutoma, Päivättären kehreämä, Otavattaren osaama, Tähettären täyttelemä.

— Ahkeraanpa se tyttöraiska on sitä kutoa helskyttänytkin, sanoi lautamiehen emäntä, — se vain yhäti

soittaa kuin sormikintahalla, laskee kuin lapikkahalla palttinaa kuin paperia, seinä ja päivä.

Kylmän tuvan aikana, tuvan lämmitessä, kokoontuivat koko kylän lapset Lahtelan riiheen läksyjään lukemaan. Siellä luki jokainen niin kovasti, että palpatus kuului kauas.

— Kysys minun läksyni, pyysivät he toisiaan. Vuoroin kysyttiin ja vuoroin vastattiin.

— Mitenkä häntä oppisi parhaiten lukemaan ulkoa, kun minulla on niin kova pää? Neuvokaas minulle se konsti! sanoi Perätalon Jaakko.

— Syö kirjan lehti, niin kyllä opit. Minkä vain kerkiät sisältä lukea, sen muistat heti ulkoa, vastasivat toiset lapset yhtä suuta.

— Eiköhän se liene synti syödä Jumalan sanaa? kysyi Jaakko.

— Mikä synti se on! Olenhan minäkin syönyt ja oppinut lukemaan, vastasi Mäkelän Helka.

— Mutta en tiedä, mitenkä sen saanen suustani alas, arveli Jaakko.

— Haukkaat vähän kerrallaan, pureksit ja nielet. Syö vaan pois, mitä sinä huolit, kehottivat toiset.

— Se taitaa olla synti, en minä syö, epäili Jaakko.

— Voi hölmö poika, mikä sinä oletkin! Etkös ole lukenut, että

Herran sana on sielun ruoka, josta hän ravintons saapi,

virkkoi Helka.

Nyt katosi Jaakolta kaikki epäilys. Hän repäisi aapisestaan alkulehden ja söi sen haukaten vähän kerrallaan.

— Minä en ole syönyt kirjani lehteä, mutta osaan sentään isämeidän ulkoa niin kuin vesi, sanoi Niemelän Tuomas.

— Mokoma ulkoa lukija, kun et taida muuten tavatakaan kuin äitisi perästä, virkkoi Jaakko.

— Olkoon tavauksen kanssa miten tahansa, mutta kyllä minä isämeidän ulkoa lasketan paremmasti kuin moni teistä sisältä, kehui Tuomas.

— Annas kuulla, kuinka ulkolukusi sujuu, sanoivat toiset.

— Jos olette hiljaa, niin saatte kuulla, kuinka isämeitä ulkoa uudella tavalla luetaan, sanoi Tuomas.

Toiset olivat hiljaa ja Tuomas luki:

Isämeitä istu puussa, pappilan veräjän suussa. Pyhitetty olkoon, pyyhe käessä, lieri lupakko päässä. Lähestyköön länget kaulassa, niin kuin ruoska naulassa.

Tuomas olisi vielä lukea lasketellut eteenpäin, mutta hänen sisarensa tukki kädellään Tuomaan suun ja sanoi:

— Jos et sinä, sen rehvana, herkeä Jumalan sanaa pilkkaamasta, niin minä kaipaan äidille, ja pian saat tuta, ettei ruoska ole naulassa vaan sinun selässäsi.

— Se pitää kaivata; ei saa pilkkajaa jättää rankaisematta, sanoivat toiset.

Tuomas koetteli irvistellä vastaan, mutta toiset lapset raahasivat hänet kiinni ja heittivät ulos riihestä jatkaen rauhassa lukuaan.

Niin kuin maansa myönyt käveli Tuomas ympäri riihen, seisoskeli salvaimissa, mietti ja katseli väliin ylös, väliin alas. Vihdoin hän tuli riihen kynnykselle ja sanoi itkussa suin:

— Älä, hyvä sisko, kaipaa äidille; en minä enää koskaan pilkkaa Jumalan sanaa.

— Se pitää kaivata; pahuus ei saa jäädä rankaisematta. Eihän Jumalakaan jätä sitä rankaisematta, joka hänen nimensä turhaan lausuu, virkkoi Helka hyvin kuivasti.

— Mutta antaahan Jumalakin anteeksi niille, jotka syntinsä katuvat, muistutti Jaakko.

— Antakoon jos, se on hänen asiansa, mutta Tommon pitää saada selkäänsä, tiuskaisi Helka.

Kotvasen aikaa kiisteltiin asiasta ja vihdoin tultiin siihen päätökseen, että annetaan Tuomaalle anteeksi, kun hän niin katkerasti itkee. Jos Jumala puolestaan tahtoo, niin rangaiskoon, mutta äidille ei virketa mitään koko asiasta.

Hyvin alakuloisena tuli Tuomas riiheen, jossa lukua jatkettiin, niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Näin kului viikko töiden ja luvun vuorotellessa. Lauantaina korjattiin kangaspuut ynnä muut kolittimet tuvasta ja sunnuntaina, jolloin oltiin vapaana maallisista askareista, luettiin oikein yksituumaisesti.

Sunnuntain iltahämärissä kannettiin suuret torrot ja tiinut vettä täyteen ja naiset illallisen perästä kävivät tuvan pesuun. Lapset ja muu väki, jotka eivät tuvan pesuun kelvanneet, menivät riiheen yöksi. Miehet, jotka jo lauantaina olivat avannot syteneet, menivät yöksi nuotalle saamaan kylänlukuvieraille verestä kalaa eivätkä he seuraavana aamuna tyhjin käsin palanneetkaan, sillä heitä meri piti hyvin miehinään.

Maanantaina käytiin Niemelässä joka hevosella heinässä ja ukkomiehet hakkasivat halot valmiiksi huomisen päivänkin varaksi; kylänlukupäivä pidettiin pyhänä, jolloin ei sopinut työtä tehdä.

Koko maanantaipäivän oli emännillä sangen kiiru leipomisen kanssa, kun näet jokapäiväinen, kaurainen, leipä ei soveltunut kylänlukuvieraille, vaan sen piti olla puhdas rukiinen leipä, ja siihen vielä tehtiin ohralestyleipää sekä kahdenlaisia, omena- (potaatti-) ja oikeita (ryyni-) piirakkaita. Iltapuolella naiset kaulailivat pyhävaatteita itselleen, miehilleen ja lapsilleen. Illansuussa lämmitettiin sauna ja emäntä toi uuden vaipan, jonka hän oli tyttärelleen Kaisalle valmistanut, laittoi sen nelinkerroin pitkittäin pöydänpään penkille, levitti lumivalkean hurstin sen päälle ynnä tyynyn pöydänpään nurkkaan. Kaikki reilaan saatuaan hän sanoi:

— Kas tuossa kelpaa rovastin loikoa ja silitellä suurta vatsaansa.

Illansuussa vähää ennen lukuherrojen tuloa tulivat Niemelään kutsuttuina vieraina isännän appi ja anoppi, Holttolan kirkonmies emäntineen, Savolais-ukko, Kurrosen ukko ynnä vävyt ja muut likeiset sukulaiset. Heidät otettiin sydämellisesti vastaan.

Lukusten edellä

Sisältö: Lukuherrojen tulo ja vastaanotto. Kokkapuheet. Saunan kylpy. Illallinen. Viinaputelin varkaus. Lukuväen tulo. Koirain tappeluttaminen. Lapsen ristiminen. Haukkumanimet.

— Kylänlukuherrat taitavat jo tulla, sillä Aitjärvellä näkyy ajettavan kolmella hevosella, sanoi Niemelän emäntä ulkoa tupaan tultuansa.

Kaikki jotka vain muulta työltään joutivat, mennä kahahtivat porstuan rappusille tulijoita katsomaan.

— Nehän nuo näkyvät olevan, sanoi Holttolan kirkonmies. Rovastin voilakka on eellimmäisenä ja kanttorin laukka toisena, tiettävästi koulumestari ajaa kolmantena, vaan kenen hevosella, en voi täältä asti tuntea.

Rahvas katseli tulijoita salmelle asti. Sitten he menivät tupaan, jossa korjailtiin yhtä ja toista. Emäntä levitti suurelle pöydälle rippulaitaisen lumivalkean pöytäliinan, jolle isäntä asetti kaksihaaraisen kynttilänjalan ja sytytti palamaan siinä olevat kynttelit, jotka sitten pian sammutti.

— Ovatko tytöt puhdistaneet useampia kynttelijalkoja, kirkastaneet veitsiä, varustaneet lautasia ynnä muita kapineita? kysyi isäntä.

— Kaikki on reilassa, ole huoletta, vastasi emäntä.

Samassa ajoivat vieraat pihalle. Isäntä ja Mauno-setä riensivät hatutta päin heitä vastaanottamaan ja pojat menivät hevosia riisumaan ja kapineita korjaamaan.

Sillä aikaa kun isäntä oli pihalla vieraita vastaanottamassa, sanoi Holttolan kirkonmies tuvassa olijoille:

— Pankaa nutut päällenne. Näyttää niin rumalta, kun esivaltoja mennään tervehtämään paitahihasillaan. Mennä vuonna kun oltiin Montolassa kylänluvuilla, rovasti sanoi: "Voi kun nuo talonpojat ovat tyhmät, kun eivät sen vertaa osaa kunnioittaa herrasväkeä, että panisivat vaatteet yllensä."

Heti hevosten pihalle pysähdettyä riensi lukkari edellä ja koulumestari perässä tupaan.

— Hyvää iltaa, hyvää iltaa! sanoi lukkari kiireesti. Emäntä, emäntä, viinaa, viinaa, sukkelaan, sukkelaan, ennen kuin rovasti ehtii tulla tupaan!

Emäntä kaasi ikkunalla olevasta putelista viklakinttupulliin, jonka lukkari loikkasi sukkelaan suuhunsa. Koulumestari sai toisen ryypyn. Samassa tuli rovasti tupaan suuressa karhunnahkaturkissaan ja karvanahkaisissa saappaissaan, pitkävarsinen, hopeahelainen merivahapiippu kädessä ja matkalaukku kaulassa.

— Hyvää iltaa, hyvää iltaa! toivotti rovasti, johon miehet kumartaen ja naiset niiaten vastasivat:

— Jumala antakoon!

Heti riensivät talon tyttäret riisumaan vieraita: vyöt aukaistiin, turkit heitettiin päältä ja pantiin naulaan. Sitten kukin ikänsä jälkeen tervehti vieraita: ensin rovastia, sitten kanttoria ja viimeksi koulumestaria. Kättä antaessaan miehet kumarsivat ja likistäessään naiset niiasivat.

— Kah, onhan kirkonmieskin täällä vävylässään, sanoi rovasti kätellessään Holttolan kirkonmiestä. On niin hauskaa kohdata vanhoja tuttuja. Mitäs nyt kirkonmiehelle kuuluu?

— Suur kiitosta, herra rovasti; ei minulle mitään erinomaista kuulu. Kuinka herra rovasti itse jaksaa? virkkoi Holttola.

— No, kiitos Jumalan, terveenä olen ollut, vaan alkaa jo vanhuus jo vähän vaivata, vastasi rovasti. Ja paitsi sitä taitaa ehkä lihavuuteni tehdä liikkeeni kömpelöksi. Ei näet enää ole nuoruuden ripeyttä.

— Niin on herra rovasti, läänin leipä se lihottaa. Muistanhan aivan hyvin, kun kahdeksantoista vuotta sitten tulitte meidän seurakuntaan hoikkana niin kuin nuotan salko. Nyt ovat ajat kuluneet, vuodet vierähtäneet; mies on vanhettunut ja lihonut, lateli Holttola.

— Ainahan kirkonmiehellä ovat entiset kokkapuheet muistossa; taidat kenties vielä jonkun luikurin laskea haudassakin, saneli rovasti naurusuin.

— Taitaa luikurit haristaa, kunhan minä multavärssyksi veisaan: "Ei helvetist lopu koskaan vaiva" (Vvk. 408:8), sanoi kanttori äänellä, joka todisti, ettei heidän välinsä ollut lemmellistä laatua.

Tämän tiesi rovasti entuudestaan ja siksi hän sanoi:

— Kanttori pitäköön vain huolta, että kirjalaukku reestä tulee talteen.

— Se on jo tallessa, vastasi kanttori. Tämän talon riuskat pojat veivät jo kirjalaukun kammariin.

— Saapiko olla kylmästä tultua? kysyi isäntä rovastilta tarjoten ryyppyä.

— Suur kiitosta! eihän hyvä pahaa tehne, vastasi rovasti ottaen ryypyn. Koulumestari ja lukkari saivat myöskin ryypyn.

Sillä aikaa kun emäntä laitteli kahvikuppeja pöytään, kyseli rovasti yhtä ja toista kyläläisten elosta ja työtoimista sekä kertoeli mitä uutta suureen maailmaan kuuluu ja kuinka "kaseteissa seisoo kirjoitettuna".

Kahvia juodessa istui rovasti pöydänpäässä, lukkari ja koulumestari pöydän takana ja Holttolan kirkonmies pöytärahilla.

— No, herra rovasti, enkö minä totta puhunut, kun sanoin että Niemelässä saamme sulaa kermaa kahvin sekaan. Useammassa paikassa on tuotu kerman asemasta kupilla jäätynyttä maitoa, jota on veitsellä lohkottu ja lusikalla mätetty kahvikuppiin, sanoi koulumestari.

— Enhän minä tuota ihmetellytkään, että koulumestari meidän seurakunnan niin tarkoin tuntee, jotta joka talon tavatkin tietää, virkkoi rovasti vastaukseksi ladaten vaakunaa piippuunsa, johon talontytär Anni toi tulen päretikussa.

Kahvia juodessaan puhalteli rovasti komeita savuja pitkävartisesta piipustaan kahvikuppiin, joka höyrysi niin kuin palava suo. Savu levesi yli koko tuvan, ensin alemma ja sittemmin ylemmä, levittäen hyvää hajua ympäri tupaa. Kun vieraat olivat juoneet kaksi kuppia kahvia, kehotti isäntä heitä laittamaan vielä puolikuppiset, jota pyyntöä toiset noudattivat mutta rovasti sanoi:

— Kiitoksia tarjouksesta! En minä pruukaa semmoista.

Iltahämärissä sytytti isäntä kolme talikynttilää, kaksi pöydänpäähän ja kolmannen pöydänlatvalle, sekä päre pantiin pihtiin palamaan.

— Nyt olisi sauna valmis, jos herrat suvaitsisivat lähteä kylpemään, virkkoi isäntä kylänlukuherroille.

— En minä pruukaa kylpeä, jos korkeintaan kerran kuukaudessa, enkä siis nyt halua mennä saunaan, sanoi rovasti. Mutta kyllä kanttori ja koulumestari rakastavat repsua vaikka joka ilta.

— Lähdetään häntä sitten, sanoi koulumestari ja meni lukkarin kanssa kammariin vaatteitaan heittämään. Talon tyttäret riisuivat vieraat ja antoivat heille uudet ihokiskoiset tuohitohvelit jalkaan saunaan. Holttola heitti vävyineen päällysvaatteet tuvan ovensuun nurkassa ja menivät hekin saunaan. Emäntä puuhaili sillä aikaa illallista ja vei viinaputelin kammarin pöydälle, mutta rovasti pistäysi kammariin ja pisti putelin kaappiin, istui vähän aikaa siellä ja puheli emännän kanssa.

Rovastin kammarissa ollessa alkoivat tuvassa olijat katsella hänen vaatteitaan.

— Ei maar tuollaisessa turkissa vilustakaan, sanoi Mauno-setä katsellessaan rovastin turkkia. Tuon kun vielä kieraisee vyöllä kiinni, niin vaikka nukkukoonkin rekeen tulisella pakkasella, ei ole vilusta pelkoa.

— Entäs sitten nuo karvasaappaat, ne kun mies vetäisee jalkaansa, niin ei palella, vaikka olisi koko yön nuotanvedossa, virkkoi ukko-Lauri saappaita katsellessaan.

— Äläs kun minäkin heitä katselen, puheli Korrosen ukko ottaen saappaat. Nämähän ovat oikeat kapineet ja ne on tehty pappilan suuren koiran Voudin nahkasta. Suutari-Mikko kuului näitä mestaroineen koko viikkokauden joulun alla. Hyvät ovatkin lapikkaat!

Saunasta tullessaan kun koulumestari ja lukkari tuvan ikkunasta huomasivat, ettei rovasti ollut tuvassa, he pistäysivät tupaan.

— Emäntä, emäntä, nyt pitäisi saada "poslipainu", missä viinaputeli on? kysäisi lukkari.

— Emäntä näkyi menneen rovastin kanssa kammariin ja vei viinaputelin sinne, vastasi Mauno-setä.

— Voi tämä sen visakinttu, mitä teki, virkkoi koulumestari ja meni lukkarin kanssa kammariin.

Vähän ajan kuluttua meni isäntäkin kammariin, otti putelin kaapista ja tarjosi ensin rovastille, sitten koulumestarille ja lukkarille "saunasta tultua". Rovasti kiitti tarjouksesta, vaan toiset luikauttivat ryypyt makeaan suuhunsa.

Vierasten saunasta päästyä meni talonväki kylpemään, ensin miehet ja sitten naiset. Sekä aikaihmiset samoin kuin lapsetkin panivat puhtaat vaatteet yllensä.

Kylvyn perästä laitettiin lukuherroille illallinen kammariin. Emäntä levitti puhtaan liinan pöydälle ja toi uudella tiheävanteisella katajaisella kapalla nuorta maitoa, kahdenlaista, ohraista ja rukiista leipää, kahdenlaisia piirakoita, voita ja voissa keitettyjä ahvenia. Isäntä otti tuvan uunista lammaskäpälän ja kantoi sen pöytään savivadissa. Tytöt toivat puulautaset ja kirkastetut puukkoveitset. Kylän lukuherrat ynnä Holttolan kirkonmies kävivät illallispöytään, vaan talonisäntä meni muun rahvaan kanssa tupaan syömään kehottaen lähtiessään vieraita ottamaan ruokaa, mitä pöydässä oli, eikä katsomaan vähyyttä.

— Eihän iltasen äijyydestä (paljoudesta) kunhan vaan millä nukkuu. Näkyypä tässä olevan ruokaa yltäkylläisesti, vastasi rovasti.

Kirkonmies toimitti isännän virkaa: antoi ruokaryypyt ja leikkasi leipää kannikasta. Sitten hän ryyppäsi itse, niisti näpillään kynttilän ja kehotti toisia vieraita ottamaan ruokaa pyytäen anteeksi, ettei talonpoikaisessa talossa ole pöytäveitsiä ja haarukoita, vaan täytyy käyttää viisihaaraisia kahveleita.

— Sehän vankin onkin, sanoi koulumestari. Kun sillä koppaisee, niin ei palanen suinkaan pöydän alle putoa.

— Niin minäkin luulen, sanoi kirkonmies. Kyllähän herrat suittavat monessakin asiassa olla talonpoikia veiterämmät, vaan eivät he osaa hyppysiään käyttää niin kuin talonpojat. Siksi aina, kun joku talonpoika kuolee, niin viepi hän hautaan hyppysissään kolme kappaletta: kynttiläsakset, kahvelin ja nenäliinan.

— Nyt vasta minä oivallan tuon arvoituksen: "Talonpojat maahan nakkaa, herrat taskuhunsa pakkaa", virkkoi koulumestari.

Vähän aikaa syötyä sanoi lukkari:

— Kirkonmies, silakka tahtoo uida!

Kirkonmies kaasi silakkaryypyn, jonka toiset ottivat hyvällä halulla, mutta rovasti ei ottanut, kiitti vain.

— Maistetaanpas Aitjärven ahvenia, sanoi rovasti nostaessaan vadista puulusikalla kaloja lautaselle.

— Ja-ah, hän jatkoi vähän ajan perästä. Nämä ovatkin toisenlaiset kuin muinaiset lipeäkalat. Kuulkaahan, hyvät ystävät, kun kerron teille erään jutun, joka tapahtui toissa vuonna jouluna. Minua vietiin ripittämään erääseen taloon, jonka nimeä en nyt tahdo mainita. Toimituksen tehtyäni tuotiin ruokaa pöytään ja emäntä sanoin minulle hyvillä mielin: "Minä kun olen kuullut vallasväen jouluna rakastavan syödä lipeäkalaa, niin laitoin nyt teille sitä herkkua. Kyllähän me talonpojat emme osaa sellaista syödä, mutta vallat kuuluvat syövän sitä mielellään. He kuuluvat syövän vaikka vasikanlihaa, jota me emme voi suuhumme pistää." Minä katsoin emännän lipeäkalaa ja maistoin. "Eihän nämä mitä lipeäkalaa ole", huusin tuskastuneena. "Nämä ovat vain pieniä ahvenpamppuja lipeässä keitettyinä." Sitten minä selitin heille, mitkä lipeäkalat ovat ja miten niitä pruukataan. Kovin emäntää näytti hävettävän ja harmittavan.

— Missähän noin typerä emäntä oli? kysyi lukkari.

— Johan minä sanoin, etten tahdo talon nimeä mainita. Haasta miestä koko päivä, mutta älä nimeä mainitse, vastasi rovasti.

Vierasten syötyä tuli kammariin talonisäntä, jolle vieraat antoivat kiitokset ja rovasti lausui:

— Kyllä miehet ovat ravitut vaan miten lienee luontokappalten laita?

— Olkaa huoletta, hyvät herrat, kyllä hevoset ovat ravintonsa saaneet; niitä on syötetty ja juotettu sekä laitettu vahvasti eteen yönajaksi, vastasi isäntä.

Vieraat kiittivät huolenpidosta isäntää. Sitten rovasti sanoi:

— Mihinkäs koulumestari ja kanttori käyvät makaamaan?

— Riiheen tai saunaan; yhdenlainen, mihin vain laitetaan ja missä uni sujuu, vastasi koulumestari.

— Taitaisi tässä kammarissa olla hyvä maata, jos ei vain olisi turkkilaisia (luteita), virkkoi rovasti.

— Kyllähän täällä niitä ennen on ollut, vaan minä korvensin kuumalla vedellä joka paikan ihan tarkkaan ja toin uudet oljet sänkyyn. En luulisi täällä enää olevan yhtään elävää, vastasi emäntä.

— Eivät ne vähällä kuole, sanoi rovasti. Ehkä on parasta minun käydä tupaan makaamaan. Anna vain, lautamies, poikien vetää reki tupaan ja tuoda puhtaita olkia siihen, niin minä käyn rekeen makaamaan.

— Hyvä on, vastasi isäntä ja meni käskyä täyttämään. Reki vedettiin tupaan ja rekeen hajotettiin suuri kupo rukiinolkia, levitettiin vaippa olkien päälle ja pantiin palttinainen hursti (lakana) vaipan päälle. Toinen vaippa varustettiin peitteeksi. Kun kaikki oli saatu reilaan, tuli isäntä kammariin ja sanoi:

— Herra rovasti, nyt on vuode valmis. Perhe jo on käynyt levolle, jos suvaitsette lähteä makaamaan.

Rovasti läksi isännän kanssa, pisti lähtiessään toisten huomaamatta jotain povelleen ja sanoi lähtiessään:

— Hyvää yötä!

— Hyvää yötä herra rovastillekin! vastasivat toiset.

Koulumestarille ja lukkarille tehtiin tila kammarin sänkyyn.

Kirkonmies jäi vähäksi aikaa vielä heidän keralleen juttelemaan.

— Kah, mihinkäs viinaputeli on pöydältä joutunut? kysyi lukkari.

— Ehkäpä isäntä vei sen tupaan, vastasi kirkonmies.

— Voi sen tervakenkä; mistä nyt uniryypyt saamme? pakisi koulumestari.

Samassa tuli kammariin isäntä, jolta hänen appensa kysyi:

— Mihin sinä viinaputelin korjasit?

— Täällähän se minua myöten pitäisi olla, vastasi isäntä.

Hiukan aikaa mietittyänsä sanoi isäntä jälleen:

— Antakaapas olla. Kun täältä menimme tupaan, niin rovasti otti jotain poveltaan ja pisti rekeen päänsä pohjiin. Eiköhän se vain liene ollutkin viinapottu?

— Ai tämä sen möhömaha, mitä teki. Mutta kyllä minä hänelle näytän, että petturi petetään, ja jok ei ryyppää, se on syypää, hän, huusi lukkari kiivastuneena ja viimeiset sanat laulaen.

— Jos suvaitsette, niin minä käyn aitasta toista noutamassa, onhan talossa viinaa, sanoi isäntä.

— Ei tarvitse, vastasi lukkari ja iski koulumestarille silmää. Johan sitä tavaraa on tässä nautittukin. Ei liika lihota, jos ei kohtuus elätä.

Niitä näitä vähän aikaa pakinoituaan menivät isäntä ja kirkonmies tupaan makaamaan.

— Miksi et antanut lautamiehen hakea viinaa aitasta? kysäisi koulumestari. Olisihan tässä illan kuluessa naukittu. Huomenna on taas kova työpäivä edessä, jolloin ei jouda eikä sovikaan ryypiskellä.

— Hakea viinaa aitasta, kun sisässä on melkein kokonainen pottu, olisi hulluutta, virkkoi lukkari. Odotapas vähän aikaa, kun se rapavatsa nukkuu, niin minä haen viinapotun hänen päänsä pohjista, ja sitten vasta kehtaa elamoida! Mutta sinun täytyy luvata viedä pottu tyhjänä samaan paikkaan takaisin. Kuuletkos, herra tukisteri?

— Sen teen aivan mielelläni, ole huoletta, hyvä kirkon kukko, vastasi koulumestari ja pisti palturia piippuunsa.

Koulumestari ja lukkari puhelivat ja tupakoivat siksi, kunnes arvasivat kaikki nukkuneiksi tuvassa. Sitten lukkari pistäysi hiljaa tupaan ja vähän ajan kuluttua palasi viinaputeli kädessä.

— Läänin leipä lihottaa, sanoi Holttolan kirkonmies taannoin; koetetaanpas me nyt, mitä läänin viina vaikuttaa. Sukkelaan, herra tukisteri, ryyppylasi tänne, lateli lukkari innokkaasti.

— Heti paikalla, herra tirehtör kanttus, sanoi koulumestari ojentaen ryyppylasin lukkarille.

Lukkari täytti lasin, ryyppäsi ja sanoi:

— Suur kiitosta, suu parka, kun keralleni läksit.

— Suur on kulkku lukkarilla, kyllä se vetää, ilvensi koulumestari.

Sitten lukkari kaasi toisen ryypyn, antoi sen koulumestarille ja sanoi:

— Juopas, juopas, juomaratti, huuhtelepas huules, Matti!

— Niin, monta sinne on mennyt, harvoin takaisin tullut, vastasi koulumestari.

— Eikös rovasti kuullut, kun sinä viinaputelin otit? kysyi koulumestari.

— Eikä kuullut, vastasi lukkari. Hän makasi kuin hako eikä olisi tainnut havahtua, vaikka minä olisin häneltä kerinny puolet hivuksia, niin kuin muinen Ammonin kuningas teki Taavetin lähettiläille.

Nyt täytti koulumestari ryypyn, kohotti sen ja sanoi:

— Saas tästä, Saparo-Pekka, Kekka-Heikin kannusesta. — Lukkaria kutsuttiin Saparo-Pekaksi, kun hän oli kotoisin Saparon eli Soperon kylästä. Koulumestaria taas haukuttiin Kekka-Heikiksi, kun hän käveli pää kekassa, pystyssä. — Sitten hän antoi toisen ryypyn lukkarille, joka ryypätessään sanoi:

— Kyllä muistan murrin virret, kissan kirjavan sanaset.

Kun muutamia ryyppyjä oli naukittu, kysyi koulumestari:

— Mistä sinä olet tullut vihaiseksi Holttolan kirkonmiehelle? Sanopas, hyvä veli, se asia!

— Siitä tulee ensi kesänä kolme vuotta, kun minä olin voinajossa ja menin yöjalkasiin Koiskamolle, niin tämä Holttolan ukonruja sattui olemaan siellä ja salpasi minut huoneeseen, jossa sain olla päivään asti. Siitä perin olen ollut hänelle vihainen, vaan nyt unehutan koko seikan, kun sain kerran tyssänneeksi häntä, selitti lukkari.

— Vai niin, vai sellainen se oli asia, joka mielen murti. Ken syyttä suuttuu, se lahjoitta leppyy, vastasi koulumestari.

Vielä ryypättyä sanoi lukkari:

— Kuules, veikko, minua alkaa laulattaa. Eikös laulettaisi yhdessä vaikka "Kirpun virsi?"

— Lauletaan vain, mutta hiljalleen. Muuten jos pöpö tuvassa havahtuu ja kuulee, niin piru meidät korjaa, sanoi koulumestari.

Sitten he lauloivat yhdessä:

Jos mä kirpun kiinni saisin, pitäisin mä kelpo kestit: pään mä panisin papille, leukaluut lukkarille, koivet koulumestarille, nimismiehelle nivukset. Rungon saisi ruununvouti, selkärangan siltavouti, etujalat jahtivouti sekä hännän henkiherra. Keuhkot tulis tuomarille, maksa maiden mittarille, sydänmunat suntiolle, hampaat haudankaivajalle, kylen kylän vanhimmalle, toisen kylen tohtorille.

Siihen asti he ryypiskelivät, kunnes viinaa putelissa piisasi. Putelin tyhjäksi tultua vei koulumestari sen takaisin rovastin pääpohjiin ja palasi kammariin.

— Kuulikos ukko, kun sinä potun piilotit? kysäisi lukkari.

— Ei kuullut hän eikä muut, vastasi koulumestari. Käydään veikkonen makaamaan, minulla on pää kuin Haminan kaupunki.

— Niin on minullakin, veikkonen, myödytti lukkari.

Sillä puhein molemmat riisuivat ja kävivät makaamaan.

Seuraavana aamuna tuli lautamies kammariin ja sanoi:

— Hyvää huomenta, hyvät herrat. Kahvi olisi valmis ja odottaa jo pöydällä. Tehkää hyvin ja tulkaa juomaan! Rovasti odottaa jo teitä.

— Jumala antakoon, vastasi koulumestari. Tullaan, tullaan kun joudutaan.

— Minun päätäni pakottaa niin kovasti, etten voi paikaltani hievahtaa, ennen kuin saan aamuryypyn. Ole hyvä, lautamies, ja tuo meille tilkka viinaa tänne, rukoili lukkari.

Lautamies meni ja palasi vähän ajan kuluttua tuoden taskulasissa viinaa, josta antoi kaksi ryyppyä kumpaisellekin miehelle ja vei pullon mennessään.

Lukkari ja koulumestari menivät tupaan, jossa rovasti jo istui pöydän päässä kahvikupin ääressä. Hyvän huomenen sanottuaan he istuivat pöytään.

Kun kahvi oli juotu, rovasti otti viinaputelin reestä, laski sen pöydälle ja sanoi:

— Joka säästää saatuansa, sillä on ottaa tarvittaissa. Minä korjasin illalla viinaputelin tallelle ajatellen: "Aamu on iltaa viisaampi." Nyt tästä saadaan aamuryypyt.

Isäntä otti putelin ja kaasi ryyppylasiin, mutta putelista ei herahtanut tippaakaan. Hän katsahti rovastiin ja sanoi:

— Mutta hyvä rovasti, tyhjähän tämä puteli on, eihän tässä ole tilkkaakaan viinaa.

— Mitä lempoa se on, sanoi rovasti. Olisikohan viina vuotanut yöllä rekeen! Hän kävi tutkimaan, olisivatko oljet märkänä ja haisivatko ne viinalle. Kun ei mitään merkkiä viinan vuotamisesta huomattu, rovasti sanoi:

— Rekeen viina ei ole vuotanut, vaan tässä on, näen mä, käynyt kämpään käsi.

— Varmaan on herra rovasti mahtanut yön pitkin ryyppiä viinan, koska pottu oli illalla melkein täysi, virkkoi lukkari ja nauraa virnisteli. Kaikki tuvassa olijat rehahtivat nauramaan, mutta rovasti sanoi vakavasti:

— Tämä menee jo liika pitkälle. Kyllä minä arvaan, mihin viina on mennyt; vaan oli miten tahansa, meidän miesten suussa se on ja siksi ei nyt isäntä saa meille antaa tilkkaakaan viinaa, ennen kuin päivällispöydässä ruokaryypyt.

Sitten menivät lukuherrat kammariin, jossa rovasti torui lukkaria ja koulumestaria aika lailla. Sillä aikaa korjattiin vuoteet ja siivottiin tupa. Ihmiset pesivät itsensä ja pukaisivat pyhävaatteisiin.

Vähän ajan perästä meni emäntä kammariin ja sanoi:

— Jos herrat suvaitsevat, niin minä keitän murkinaksi puolikypsiä munia.

— Tehkää niin, virkkoi rovasti.

— Mutta minä en enää muista, miten niitä keitetään, vaikka pappilan rouva tuonnoin minulle neuvoi, sanoi emäntä.

— Pane munat kiehuvaan veteen ja lue kolme kertaa isämeitä, ota sitten munat padasta ja tuo pöytään, neuvoi lukkari.

— Jumalan nimeä ei saa turhaan lausua, virkkoi rovasti. Tee muuten niin kuin kanttori käski, vaan isämeitää älä lue, mutta lue yhdestä aikain kolmeensataan asti.

Emäntä kiitti neuvosta ja teki niin kuin rovasti käski. Murkina laitettiin lukuherroille kammariin, vaan talonväki vieraineen söi tuvassa.

— Onhan tuo niin outoa käydä suuruksetta syömään. Saanko luvan tarjota ruokaryyppyjä? kysyi isäntä.

— Ei pisaraakaan, vastasi rovasti kuivasti.

Kun perhe oli tuvassa syönyt ja ruoka korjattu, Mauno-setä ripisteli kuusenhavuja ympäri tuvan lattiaa. Lukkari kantoi kirjalaukun kammarista tupaan ja asetti kirkonkirjat pöydälle. Lukuväkeä alkoi vähitellen keräytyä lukupaikkaan. Toiset ajoivat hevosilla reet täynnä väkeä, toiset astuivat jalkasin. Poikavekarat hiihtivät suksilla läpi metsien. Kaikki olivat pyhävaatteissaan. Koiria keräytyi iso joukko Niemelän pihalle. Niistä toiset kävivät rekiin makaamaan vaan toiset juoksentelivat ympäri kartanoita ja taloja.

— Onko se totta, että teidän Musti voittaa meidän Merkin? kysyi Harjulan Pekka Mäkelän Martilta.

— Totta on, vastasi Martti. Sen näin omin silmin viime syksynä.

— Sitä minä en usko, ennen kuin saan nähdä, sanoi Pekka. Tässä on nyt hyvä tilaisuus koettaa.

— Laitetaan vain koirat tappelemaan, sillähän se riita ratkeaa, mutta auttaa ei saa kumpikaan, esitti Martti.

Kumpikin poika kutsui koiransa luoksensa.

— Husoo! sanoi Pekka Merkillensä.

Paikalla jämähti Merkki Mustiin kiinni ja kiivas tappelu syntyi koirilla. Pian keräytyi iso joukko poikia katsomaan, kumpiko voittaa. Kotvan aikaa oteltuaan alkoi Musti viimein vikuttaa ja pötki pakoon verisenä.

— Tuossa se nyt on; nyt sen näit kuinka kävi, ilkkui Pekka. Sanotko vielä Martti, että teidän Musti voittaa meidän Merkin?

— Sanon kyllä, sen näin viime syksynä omin silmin, vastasi Martti. Koirat silloin eivät tapelleet vaan ajoivat yhdessä jänistä, ja meidän Musti juoksi nopeammasti.

— Se on toinen asia, sitä en voi kieltääkään, virkkoi Pekka.

Vähitellen alkoivat toisetkin pojat tappeloittaa koiriaan.

Vihdoin tuli kylänvanhin ja sanoi pojille:

— Ettekö te voisi olla niin siivolla kuin nuo tytöt tuolla rappusilla? Mutta te vain rähisette kuin koirat. Tässäkin toteutuu sananparsi:

Piikaparvi piirasparvi, poikaparvi koiraparvi.

Akkaparvi harakkaparvi, ukkoparvi hukkaparvi,

jatkoivat pojat kylänvanhimman pois mentyä ja lakkasivat rähisemästä ja koiria tappeloittamasta.

Kun kylänvanhin oli saapunut tupaan ja tervehtänyt lukuherroja ynnä muita, niin alkoi rovasti häneltä kysellä yhtä ja toista kyläläisten elosta niin kuin esimerkiksi: kuinka on sopu kyläläisten kesken, perheenjäsenten ja aviopuolisojen välillä? Kuinka pyhäpäivät vietetään: harjoitetaankos kotohartautta ja viljelläänkös Jumalan sanaa? Kasvatetaankos lapsia kurituksessa ja Herran nuhteessa vai annetaanko niiden juoksennella ympäri kyliä? Kuinka monta Raamattua löytyy kyläkunnassa ja kuinka monta Uutta testamenttia? Harjoitetaanko rakkaudentöitä niin kuin sairasten oppimista, almujen antoa ja muuta mikä olisi ylösrakentavaista? Kuinka nouseva nuoriso itsensä käyttää: elääkö se siveästi ja puhtaasti vai raa'asti ja törkeästi? Onko mitään eri lahkokuntia, jotka toisin opettavat ja elävät kuin Jumalan sana neuvoo?

Kylänvanhin vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin. Kävi selville, että kaikki oli hyvästi, niin kuin sen oleman pitääkin. Rovasti kirjoitti kaikki kirjaansa ja kiitti sitten lukukinkeriä ja kehotti eteenkinpäin vaeltamaan ja itsensä käyttämään niin kuin pyhäin sopii.

Rovasti katsoi kelloansa ja sanoi:

— Jos täällä on jotakin kiireellistä toimitusta, niin minä voin nyt toimittaa, ennen kuin luvut alkavat.

— Näkyyhän täällä olevan lapsi kastettavana, vaan lieneeköhän sillä kiiru, vastasi kylänvanhin. Taitavathan ne olla täällä kylänluvuilla kumminkin, niin voisihan sen asian toimittaa perästäkinpäin.

— Se on asia, jota ei saa viivytellä. Kutsukoon vain kylänvanhin asianomaiset saapuville ja emäntä toimittakoon kasteveden, käski rovasti.

Sillä aikaa kun kylänvanhin käskyä toimitti, pani rovasti "rajin" kaulaansa. Asianomaisten esille tultua rovasti kysyi:

— Kenen lapsi tämä on?

— Se on meidän Pekon akan lapsi. Pekko itse on Venäjällä rahdissa, niin minä toin lapsen ristille, vastasi Mustamäen Tommo.

— No Pekkako on lapsen isä? kysyi rovasti.

— Eikö tuo liene, vastasi Tommo.

— Milloinkas lapsi on syntynyt?

— Kolmannella ketruuviikolla torstaina.

— Mikäs aika se olikaan?

— Se oli silloin kuin Savolaisen Juho suden tappoi, juuri samana päivänä. Sydänkuuhan se silloin oli, mutta en saanut panneeksi mieleeni, kuinka mones päivä se lie ollutkaan.

Rovasti otti almanakan käteensä ja katseltuaan sitä vähän aikaa sanoi:

— Nyt ollaan selvillä: lapsi on syntynyt tammikuun kahdeksaskolmattakymmenentenä päivänä. Mutta mikäs lapselle nimeksi annetaan?

— Minä kysyin Pekon akalta lähteissäni lapsen nimeä, niin hän vain sanoa tölkäytti: "Pankaa nimeksi minkä tahdotte, eihän nimi miestä pahenna." Pitkin tietä tullessani mietin, mikä pojalle saadaan nimeksi, ja vihdoin tulin siihen päätökseen, että tästä on tehtävä Nikolai Paulovits, vastasi Tommo.

— Oh hoh, sanoi rovasti. Eikö vähempi vältä! Se on meidän nykyisen keisarimme nimi eikä sitä sovi panna talonpojan lapselle.

— Pankaa sitten paljas Paulovits, tuumasi Tommo.

— Se on toista, virkkoi rovasti. Kutkasta kummiksi tulevat?

— Tässä on lapsen kanssa Pitkän Jussin akka, joka tulee rist'emäksi ja rist'isäksi tulee tämä Halon Tokko, vastasi Tommo.

Kuultuansa tämmöiset nimet rovasti veti suunsa nauruun ja kummit punastuivat. Sen rovasti huomasi ja sanoi:

— Mitä sinä tuolla tavalla herjaat ihmisiä, onhan heillä oikeatkin nimensä!

— Niinhän me heitä kutsumme joka päivä ja siksi en nytkään muistanut poiketa totutusta tavasta, vastasi Tommo hämillään. Luulen rovastin tuntevan heidät molemmat.

— Tunnen kyllä ja tiedän heidän oikeat nimensäkin enkä hauku ihmisiä, vastasi rovasti ja kirjoitti kirjaansa mitä asiaan kuului.

Sitten rovasti kastoi lapsen ja antoi nimen Paavo; Tommo maksoi ristintärahan.

Tultua papin edestä perälle tupaa sanoi mieskummi Tommolle:

— Siinä on nyt sinun Paulovitsis, Paavoksipa se muuttuikin! Jos minä olisin pahempi mies, niin manuuttaisin sinut käräjään, ja sinä saisit nähdä mitä maksaa haukkua esivallan edessä ihmisiä.

— En veikkonen minä tiennyt, ettet sinä tänä päivänä ole Halon Tokko, niin kuin sinä ennen olet ollut, vastasi Tommo.

— Mutta valehtelithan sinä senkin, että teidän Pekko on Venäjällä rahdissa, vaikka hän kuuluu olevankin viinaa kaupalla. Jos minä senkin asian kaipaisin rovastille, niin pian aikaa kutsuttaisiin sinut papin tutkintoon pappilaan, virkkoi Tokko vihaisesti.

— Älä veikkonen kaipaa, minä annan sinulle hyvät parkkikiskoiset tuohitohvelit, rukoili Tommo. Kun minä tiesin rovastin olevan viinankauppiaille ja juomareille vihaisen, niin en tohtinut sanoa totuutta vaan pistin hätävalheen. Mitä taas haukkumiseen tulee, niin en sitä tehnyt tahallani, vaan se meni vahingossa, totutusta tavasta, niin kuin me keskenämme olemme tottuneet.

— No, tohvelit kun antanet, niin olkoon kaipaamatta, sanoi Tokko leppyneenä.

— Annan kyllä, ole huoletta, ja vielä ryypyt saat päälliseksi, lupasi Tommo.

— Vieläkös täällä olisi mitä kiireellisiä toimituksia? kysyi rovasti.

— Lempiäisen Pulikka on kovasti kipeänä ja halajaa pappia ripittämään, ilmoitti Sutelan Matti.

— Tepäs olette kummallisia ihmisiä, kun kaikkia haukutte, torui rovasti. Mistä minä tiedän kuka se pulikka on, kun ette oikealla nimellä ketään nimitä. Tuollainen tapa haukkua ihmisiä ei ole ainoastaan iljettävä ja moitittava, vaan se myös osoittaa häijyä sydäntä lähimmäisen hyvää nimeä ja mainetta vastaan.

— Sen miehen nimi, joka pappia halajaa, on Juhana Lempiäinen Lempiälästä, vastasi kylänvanhin. Mitä muutoin haukkumanimiin tulee, niin se useimmiten on vanhempain syy, kun he alkavat joko leikillään taikka pilan vuoksi vain kutsua lapsiaan eriskummallisilla nimillä. Sitä myöten naapurit ja muutkin alkavat heitä kutsua, ja niin saatu haukkumanimi pysyy sitten heidän koko ikänsä.

— Voi kurjia vanhempia, jotka niin tekevät! He eivät muista, että Vapahtaja on sanonut: "Heidän enkelinsä näkevät aina minun isäni kasvot, kuin on taivaassa". Sen tähden ei heitä saa pahentaa tavalla eikä toisella. Muistakaa se, että joka yhden näistä pienimmistä pahentaa, parempi hänen olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen, lausui rovasti pontevasti.

Kylänluvut

Sisältö: Rukoukset. Niemeläisten luku. Lahtelaisten luku. Levakko mies. Sutelaisten luku. Laiska Olli. Niemelän Kaisan ja Lippolan Juhanan keskustelu. Joutoherrat. Lasten ulkoluku. Aikaihmisten ulkoluku ja kristillisyyden käsitys. Luvun arvostelu. Lukusten päätös.

— Kylänvanhin saa sanoa kinkeriväelle, että tulevat tupaan, niin aloitetaan toimitus, käski rovasti. Kylänvanhin teki kuten käskettiin. Sillä aikaa oli pari koiraa omin lupinsa pistäytynyt tupaan ja ne talon isäntä ajoi ulos. Rahvas tuli tupaan ja asettui seisomaan: naiset ovensuun puolelle ja miehet peräpuolelle, lapset keskilattialle.

— Aukaiskaa reppana, ettei tulisi liian vari! käski kanttori. Mauno-setä aukaisi reppanan ja otti lattialta pudonneen hatun ja sovitti sen uunin patsaassa olevaan naulaan.

Rovasti nousi seisomaan pöydänpäähän. Lukkari ja koulumestari tekivät samoin ja edellinen sanoi:

— Veisataan virrestä satayhdeksän kolme viimeistä värssyä. Sitten hän rykäisi pari kertaa "rikkaan yskää" ja alkoi veisata.

— Kuinka sen virren numero olikaan? Kun kanttori sanoi, en yhtään hoksannut, kysyi Lahtelan Liisa Niemelän Mari-tädiltä.

— Se oli yksi sata on yhdeksän ja kolme viimeistä värssyä, vastasi Mari-täti.

Veisun loputtua kävi rovasti istumaan pöydänpään penkille. Lukkari ja koulumestari tekivät samaten pöydän takana. Muu rahvas kävi polvilleen lattialle.

Rukouksen loputtua nousivat kaikki seisaalleen ja kanttori sanoi:

— Veisataan virrestä kolmesataaviisikymmentä viimeinen värssy.

Laukkasen Pärtty-ukko lataili kirjaa eikä tahtonut löytää virttä.

— Ota numero kolmesataaviisikymmentä on, sanoi Mauno-setä, — ja laula värssystä ykskymmentä on.

Pärtty koetteli hakea mutta ei kerennyt löytää, ennen kuin laulu oli lopussa.

Rukousten jälkeen kumarsivat talonisäntä, Holttolan kirkonmies ja kylänvanhin rovastille, kanttorille ja koulumestarille kiitokseksi.

— Minä luetan itse lapset ja kanttori luettaa aikaihmiset sisältä. Sitten minä kuulustelen aikaihmisten ulkolukua ja kristinopin käsitystä, jolla aikaa koulumestari luettaa lapsia ulkoa naapurin tuvassa, määräsi rovasti.

— Ensin tulee Niemelän kylä, joista tämän talon perhe tulee ensinnä. Aikaihmiset menevät kanttorin luo ja lapset tulevat tänne minun luokseni, käski rovasti.

Lautamies luki kanttorin edessä ja Kaisa luki rovastin edessä. Kun Kaisa oli lopettanut lukunsa, sanoi rovasti:

— Katrinan on tultava tänä keväänä rippiskouluun.

Kun isännän joukko oli luetettu, luki sitten Yrjön joukko. Sitten seurasi Mauno-setä, sen jälkeen ukko-Lauri, joka ei sanonut näkevänsä lukea. Viimeksi luki Mari-ämmän joukko. Rovasti kiitti Niemeläisten lukua sanoen että siitä olisi muidenkin otettava esimerkkiä, mitä ahkeruus ja rakkaus Sanan viljelemiseen myötänsä tuo. Aikaihmisistä oppivat lapset ja sikäli sitten toinen toisestaan lukutaidon. Missä talossa eivät aikaihmiset taida lukea, siinä eivät voi lapsetkaan oppia. Siksi tulee vanhempain näyttää tässäkin asiassa hyvää esimerkkiä lapsilleen. Ja esimerkki vaikuttaa enemmän kuin opetus.

— Sitten seuraa Niemelän kylästä Lahtelan talo. Poika Juhana tulee minun luokseni ja aikaihmiset isännästä alkain menevät kanttorin eteen lukemaan, määräsi rovasti.

Juhana tuli ja alkoi tavata:

— A sanoo a, ällä, alasti.

— Ei se ole oikein, katsopas tarkemmin, virkkoi rovasti.

— A sanoo a, ällä, alati.

— Ei ole niinkään, huomautti rovasti.

— A sanoo a, ällä, alla.

— Ei sinnepäinkään, virkkoi rovasti.

— Miten se sitten on? kysyi Juhana hätäisesti ja hikikarpalot kiehuivat otsasta.

— Se on: alussa, sanoi rovasti.

— Niin, niin, alussa se onkin, vaikka minä en tuota huomannut, kertoi Juhana.

Sitten Juhana koetteli lukea eteenpäin, mutta se ei onnistunut.

— Suuri poika eikä vielä osaa sisältä lukea, sanoi rovasti. Tässä on ollut laiskuus estämässä, jahka minä sitä karistelen.

Sen sanottuaan hän otti Juhanaa tukasta ja nurusti vähän aikaa. Sitten hän torui vanhempia, kun eivät opeta lapsia lukemaan.

— Sitten seuraa Juhanan sisar Helena, virkkoi rovasti.

Kun Helena näki, mitä veikolle tapahtui, hän pelkäsi kovin lukemaan mennessään. Sen huomasi rovasti ja sanoi lauhkealla äänellä:

— Tule vain, lapseni, äläkä pelkää mitään. Ei täällä muita tukisteta kuin laiskoja; ethän sinä laiska ole, muistanhan minä sen entuudestaan.

Helena tuli ja luki vapisevalla äänellä:

— "Niin hän nousi ja otti lapsen äitinensä yöllä tykönsä ja pakeni Epkyyttiin."

— Sano, lapseni, hyvästi: Egyptiin, kehotti rovasti.

— Niin minä sanoin: Epkyyttiin, vakuutti tyttö ja oli iloinen, kun lukunsa sujui.

— Kyllä hän muuten lukee hyvästi, vaan ne nimet ovat hänestä vielä liian kankeat, sanoi tytön äiti.

— Niinhän ne tahtovat olla etenkin talonpoikaisille ihmisille, todisti rovasti, silitti tytön päätä, antoi hänelle kirjan ja jatkoi:

— Kas niin, kiltti lapseni, tässä saat kehotukseksi kauniin kirjan. Ole vastakin ahkera, niin opit nimetkin oikein lukemaan.

Helena kumarsi ja niiasi yht'aikaa, tuli äitinsä luo, näytti kirjansa ja sanoi:

— Rovasti ei minua kutsunutkaan Helkaksi, niin kuin muut ihmiset, vaan sanoi Helenaksi, silitti päätäni ja antoi minulle tämän kirjan.

— Se on hyvä, lapseni, ole vastakin ahkera! virkkoi äiti hyvillä mielin.

— Ja sitten seuraa lukemaan Maria, sanoi rovasti.

Maria mennä talluroitti esille päällään äitinsä lyhyt sarkainen viitta, joka oli säärisiteellä vyötetty ja hihat käännetty kaksin kerroin.

— Mitä, pikku lapseni, osaat lukea? kysyi rovasti leppeästi.

— Aapista minä olen lukenut, vastasi pieni lukija.

Rovasti otti aapisen ja käski Marin lukemaan aamurukousta. Mari alkoi:

— "Sinun siunattuun nimeesi sinä kristiin naulittu…"

— Älä, lapseni, sano kristiin vaan ristiin, neuvoi rovasti.

— Niinhän minä sanoin: kristiin naulittu, etkös kuullut? virkkoi Mari.

Rovasti silitti tytön päätä ja sanoi:

— Alku on hyvä, pidä vain ahkeraan päälle, niin kyllä sinusta tulee aikaa voittain hyvä lukija.

Hyvillä mielin meni pieni lukija äitinsä luokse ja kertoi mitä pappi sanoi.

Rovasti nousi seisoalleen, katsahti ympäri tupaa ja sanoi:

— Kah, onhan Pietari Myllyskin täällä. Tulepas esille, vieläkös sinä osaat yhtään lukea?

Pietari tuli esille ja sanoi tullessaan:

— Täällä kylillä olen kävellyt kolistelemassa isävainajani vanhoja velkoja ja nyt, kun yhdyin kylälukutaloon, niin ajattelin, jos häntä menisi pappia katsomaan; eihän tuo päätä haukanne, vaikken mikään erittäin varma lukija ole, ja niin tulin kuin tulinkin tupaan.

— Vieläkös sinä osaat yhtään lukea? kysyi rovasti.

Pietari kävi pöytärahille istumaan ja vastasi:

— Kyllähän minä, hyvä kirkkoherra, osasin paimenessa käydessäni lukea aina sataan asti, vaan en nyt voi taata, jos häntä enää muistanen kymmeneenkään saakka. Saishan tuota koittaa?

— Anna nyt olla sellaiset lukusi, sanoi rovasti huoaten.

— Eihän sillä raukalla ole täyttä järkeä ja siksi se puhuu mitä mieleen jylkähtää, ilmoitti kylänvanhin.

— Senhän minä tiedän, vastasi rovasti. Se on paljon vailla, joka on mieltä vailla. Mene nyt vain, Pietari parka, toisten luokse ja ole siivosti. Saathan ehkä kuulla Jumalan sanaa, kun toiset lukevat.

— Siivosti, siivosti niin kuin karitsa karsinassa, sanoi Pietari mennessään.

Kun Niemelän kylän väki oli luetettu, niin kutsui rovasti esille Sutelan kyläläiset. Ensimmäisessä talossa kun ei ollut yhtään lasta, niin jousi rovasti kuuntelemaan aikaihmisten lukua. Isäntä, emäntä ja vanhin poika lukivat tavallisesti; ei luvussa ollut mitään erinäistä muistutusta.

— Nyt tulee lukemaan miniä Elli, huusi rovasti.

Elli tulla sipsutti kevein askelin kanttorin luokse, kyyristäysi vähän, ojensi päänsä ja alkoi lukea:

— "… tulivat hien t, he, hevvis, ällä, o, ännä, hevoislonikkaan, jossa juutalaisten synnit go, synnit koossa oli."

Koulumestari ja kanttori rehahtivat nauramaan ja saman teki koko lukurahvas. Mutta rovasti sanoi päätänsä pudistaen:

— Tuolla tavallahan kun lukee, niin kyllä sitten tulee selko Sanasta.

Elli punastui kuin leppälastu eikä saanut enää sanaa suustansa. Vihdoin naurun tauottua sanoi kanttori:

— Näinhän kirjassa seisoo: "Tulivat he Thessalonikaan, jossa juutalaisten synagoga oli."

— Nyt tulee Olli lukemaan, kutsui rovasti.

Olli tuli esille punakkana ja pyyhkäisi hiuksiansa korvan taakse.

— No saammehan nyt nähdä, miten Olli on edistynyt sitten viime syksyn. Osaatko sinä tätä kirjaa lukea? kysyi kanttori.

— En osaa, vastasi Olli, — mutta luenhan minä virsikirjasta tutumpia paikkoja.

— Eipäs ole Olli tainnut kirjaa käteensä ottaa sitten kun viime syksynä pääsi rippikoulusta, kaipasi Laurin Kaisa.

Olli katsahti vihaisesti naisiin, sillä aikaa kun kanttori haki virsikirjasta tutun paikan.

— Lue synnintunnustus, sen pitäisi olla tuttu, käski kanttori.

Olli alkoi lukea:

— "Minä vaivainen, sinä syntinen ihminen… jos minun pitäis sinua niin tuomitseman kuin sinun kova oikeutes vaatii ja sinun syntis ansainneet ovat…"

— Jo piisaa, sanoi kanttori ja veti kirjan syrjään.

— Oh hoh, virkkoi rovasti, — siinäkös sinun lupaukses onkin, Olli? Kun sinä kuusi vuotta kävit rippikoulua ja minä viime syksynä armoillani päästin sinut ripille, niin lupasit harjoittaa lukuasi. Missä ovat nyt ne hyvät lupaukset?

— Milloinkas sitä joudetaan lukemaan, kun pyhäpäivät kävellään talosta taloon ja kylästä kylään, kaipasi vielä Laurin Kaisa. Olkoon mitä rehkajaisia hyvänsä niin kuin tupakaisia, kihlajaisia tahi talkoita, kas siellä on Olli eellimmäinen mies, mutta Jumalan sanan viljelemiseen ei ole aikaa.

Olli loi vihaisen katseensa Kaisaan ja murnisti suutaan.

— Kaikki on aivan niin kuin Kaisa sanoo, virkkoivat useimmat naiset.

Nyt loppui Ollin kärsivällisyys. Hän käännäisiin naisiin päin, polkaisi jalkaa ja tiuskaisi vihaisesti:

— Takaväki vaiti, on tässä eessäkin tekemistä!

— Eikö ehk'edes pitäisi sinun kujeitasi esivallalle ilmoittaa, virkkoi kylänvanhin. Kaikki on totta, aivan totta, mitä Kaisa ja muut naiset sanovat.

— Minä olen puolestani koettanut häntä neuvoa, miten olen parhaiten ymmärtänyt, vaan eihän panentamieli kestä päässä eikä kannantavesi kaivossa, sanoi rovasti pahoilla mielin.

— Mutta jos hänelle koettaisi antaa ruumiillista kuritusta, kun ei muu näy auttavan, ehdotteli kylänvanhin.

— Minut on lähetetty ilmoittamaan rauhan ja rakkauden evankeliumia eikä piiskurin virkaa toimittamaan, vastasi rovasti. Ja paitse sitä en luule vitsan mitään vaikuttavan noin isossa ja täyskasvuisessa miehessä. Sillä raamattu sanoo: "Jos sinä tyhmän huhmareessa survoisit niin kuin grynyt, niin ei hänen hulluutensa sittenkään luovu hänestä." Ainoa keino minusta on se, ettei perheenhaltija laske häntä kylille, ja jos ei hän hyvää tottele, niin perheen tuumasta saisi antaa hänelle huonekurin. Ehkä hän sitten vähitellen taipuisi pysymään kotona, jossa ehkä ikävissään ottaisi kirjan käteensä.

— Minä tahdon koettaa seurata rovastin neuvoa, lupasi Sutelan isäntä.

— Jos ei se keino auta, niin minun täytyy Olli erottaa kristillisen seurakunnan yhteydestä pahentavaisen elämänsä ja Jumalan sanan laiminlyömisen tähden siksi, kunnes hän itsensä parantaa, virkkoi rovasti.

Kun Ollin asia oli lopullisesti ratkaistu, niin kutsuttiin lukemaan toisen talon Matti, joka sovitettuansa vaskisankaiset ja rihmaperäiset lasit silmillensä alkoi lukea kanttorin näyttämästä paikasta:

— "Minä olen enemmän nainut ja en taida sen tähden tulla."

— Vai niin, oletkos sinä muita veiterämpi? virkkoi kanttori. Katsopas tarkemmin!

Matti otti lasit silmiltään, pyyhki niitä ja luki uudestaan:

— "Minä olen emännän nainut ja en taida sen tähden tulla."

— Nyt se on vasta oikein, todisti kanttori.

— Ja minä en ennen hairahtanut lukeissani, sanoi Matti. Mutta nyt, kun en enää hyvästi näe, niin tulee joskus hairaus.

— Kyllähän sinä olet ollut tavallisen hyvä lukija ja niinhän merkitkin täällä kirjassa todistavat, lohdutti rovasti Mattia.

— Tulkoon nyt Matin vaimo Maria lukemaan, kutsui rovasti.

Maria tuli ja alkoi lukea:

— "Mutta Tohmas, yksi kahtestatoistakymmenestä…"

— Ei se ole Tohmas vaan se on Toomas, neuvoi kanttori.

— Jottapas siinä on h, sanoi Maria.

— Vaikka vain; th luetaan niinkuin t ja h jätetään pois, neuvoi kanttori.

— En minä sitten ymmärrä, mitäs varten se h siinä onkaan, kun sitä ei lueta. Vastahan minä kuulen tuon ensi kerran elämässäni, virkkoi Maria.

— Niin se on, päätti kanttori. Muista Maria, älä vasta lue Tohmas vaan Toomas äläkä muuta h:ta tavauksen loppuun, vaikka se on alussa.

Sitten rovasti alkoi taas luettaa lapsia. Ensin luki Matinpoika Pekka aapista, jonka hän jotenkin osasi. Luvun loputtua sanoi rovasti:

— Sinun täytyy ruveta ruveta lukemaan katekismusta ja niin vähitellen valmistella itseäsi rippiskouluun. Sinun lukusi sietää parannusta.

Pekka ei virkannut mitään, mutta päästyänsä toisten poikain luo hän sanoi:

— Minua jo käskettiin katekismusta lukemaan ja minä ajattelin itsekseni: sekö tamppu niitä kirjoja niin paljon kirjoitellee! Kuka heidät kaikki jaksaa lukea?

— Onhan niitä joutilaita herroja jotka kirjoittelevat ja Renkkeli sitten niitä ränttää, vastasi Mattilan Simo.

— Nyt tulee Heikki lukemaan, kutsui rovasti.

— Heikki sanoi olevansa vähävointinen eikä sanonut jaksavansa tulla kylänlukuihin, selitti Matti.

— Herra rovasti, ilmoitti koulumestari. Heikki ei ole tänäkään vuonna lukusissa. Mitä sille miehelle oikein tehdään? Hän ei ole viiteen vuoteen ollut saapuvilla. Milloin hän on matkoilla, milloin sairaana.

Rovasti mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:

— Kylänvanhin käyköön ilmoittamassa Heikille, että hänen täytyy terveeksi tultuansa tulla pappilaan lukemaan, muuten minä haetan hänet kruununmiehen kanssa luokseni ja hän saa maksaa kruununmiehelle jalkaverot.

— Hyvä on, kyllä minä käskyn toimitan vierastenmiesten läsnä ollessa, lupasi kylänvanhin.

— Ei Heikkiä taida muu vaivata kuin laiskuus, virkkoi Matti. Onhan se mies ennenkin heittäytynyt kipeäksi kylänlukupäivänä, ja sen ohitse mentyä hän on terve kuin petäjän pahka.

— Kyllä minä näytän miten laiskasuoni katkeaa, sanoi rovasti. Hänen täytyy tulla lukemaan pappilaan, tahtoo taikka ei. Hänen pitää oppia ymmärtämään, että työläs on potkia tutkainta vastaan. Heikin veli Tuomas tulkoon lukemaan.

Tuomas tuli, kurkisti kirjaan ja hänen huulensa höpisivät. Vihdoin hän sai äänensä ulos ja luki:

— "Heikki syö kaljaa."

— Vai kaljaa se teidän Heikki jäi syömään, sentäänhän hän ei joutanut kylänlukuun tulemaan, matki kanttori.

— Eihän kaljaa syödä, juomallahan se nautitaan, ilvensi koulumestari.

Tuomas seisoi siinä hämillään kuin tuomittu eikä osannut virkkaa mitään. Vihdoin käski kanttori:

— Lue uudestaan!

— "Heikki syö kaalia", luki Tuomas.

— Onko se nyt Heikki? Katsopas tarkemmin, tiuskaisi lukkari. Vihdoin luki Tuomas:

— "Heikko syö kaalia."

— Nyt se vasta on oikein, jatka vain, sanoi kanttori ja Tuomas jatkoi lukua.

Sillä aikaa kun Tuomas luki, toi Tuomaan vaimo pienen tyttärensä rovastin luo lukemaan.

— Joko noin pieni lapsi osaa lukea? kysäisi rovasti.

— Eihän se vielä paljon osaa, mutta raivosi sangen kovin tänne lukemaan, virkkoi tytön äiti.

— Mitä sinä, hyvä lapseni, olet lukenut? kysyi rovasti hyväillen lasta.

— Minä olen lukenut titkovainajani vanhatta kiljatta itämeitää ja ottaan ten ulkoa.

Rovasti naurahti ja sanoi:

— Lue sitten, kiltti lapseni, itämeitä.

Tyttönen pani kätensä ristiin ja luki:

— "Itä meitä, joka olet taivaitta. Pyhitetty olkoon tinun nimet…" ja luki samalla tavalla loppuun asti.

Rovasti silitti pienen lukijan päätä ja sanoi:

— Hyvä on. Älkää vielä vaivatko näin nuorta lasta lukemaan, ennen kuin hän oppii kunnollisesti puhumaan.

Tyttö meni hyvillä mielin äitinsä luo ja sanoi:

— Lovatti tilitti minun päätäni ja tanoi: hyvä on.

— Nyt tulee seuraavasta talosta Juhana Juhananpoika lukemaan, huusi rovasti.

Juhana tuli kanttorin luo, räpsytteli silmiään ja sanoi:

— Minun silmäni eivät ole olleet oikein terveinä ja siksi en näe oikein hyvästi lukea.

— Lainaa sinä, Martti, lasisi, niin tämä Juhana koettelee lukea, pyysi koulumestari ukko Martilta.

Martti antoi lasinsa, jotka Juhana sovitteli silmilleen, koetteli lukea ja sanoi:

— Ei tule mitään; en minä näe näillä lukea.

— Et sinä taida nähdäkään mutta et sinä osaa lukeakaan, niin minä muistelen ja niinhän nuo näyttävät merkitkin täällä kirjassa, virkkoi kanttori.

— Sitten seuraa Juhanan vaimo Maria.

Maria tuli kanttorin luo, kyyristäysi ja luki:

— "Ja heittäkäät se kelvotoin palvelija ukkosen pimeyteen; siellä pitää oleman itku ja hammasten kirous."

— Voi, voi näiden raukkain lukua, kun se on huonoa. Jos sana sattumuksesta menee oikein, niin menee jo toinen väärin, tuskitteli kanttori.

— Pietari seuraa sitten, kutsui rovasti.

Pietari tuli esille, katsoi kirjaan ja ryvähteli (yski) mutta ei osannut yhtään lukea. Kanttori odotti ja odotti, mutta luvusta ei tullut mitään. Vihdoin kanttori virkkoi:

— Ethän sinä osaa yhtään lukea.

— Anna alkua, hyvä herra, pyysi Pietari.

— "Taivaan valtakunta on sinapin siemenen vertainen", luki kanttori edessä.

— "Taivaan valtakunta on sinatin siemenen vertainen", luki Pietari perässä.

— Ethän sinä raukka osaa ehk'edes perästäkään lukea, sanoi kanttori ja veti kirjan pois.

Kun Sutelaiset olivat lukeneet, nousi rovasti seisoalleen ja sanoi:

— Sutelan kyläläiset ovat kaikkein huonolukuisimpia koko tässä kinkerikunnassa ja ehkäpä koko seurakunnassakin. Ja häpeän vuoksi, jos ei muutoin, pitäisi teidän opetteleida paremmin lukemaan. Minä olen monesti miettinyt keinoa, jolla nämä saisi lukemaan, mutta en ole vielä tähän asti mitään sellaista keksinyt.

— Minun mielestäni olisi paras keino, jos rovasti laittaisi koulumestarin heitä opettamaan, niin siitä ehkä nuoret oppisivat. Vanhat tuskin enää ovat autettavissa, ehdotteli kylänvanhin.

— Onpa sitä koulumestarilla muutakin työtä eikä hän jouda Sutelaisia opettamaan, vastasi rovasti. Talvella, niin kuin näette, tulee hänen olla kylänluvuilla, keväällä ja syksyllä rippikoulun aikoina opettaa laiskoja lukemaan ja kesällä ajaa ympäri pitäjää voita ja villoja keräämässä; no täytyyhän hänen joskus talouttaankin hoitaa.

Tähän päättyi tämä pakina, eikä kellään ollut rohkeutta mitään siihen lisätä.

Sillä aikaa kun tuvassa luettiin, häärästi talon emäntä tupasessa kahvikattilan kanssa. Naapurin emännät, isännät ynnä jotkut muutkin tuttavat ja sukulaiset pistäysivät kutsuttuina kaikessa hiljaisuudessa sinne kahville. Kun talonpojat olivat ravitut, emäntä keitti pienellä pannulla herroille ja laittoi kammariin kupit ynnä muut kapineet reilaan. Emännän kammarissa häärästäessä kuiskasi Niemelän Antti jotain Lippolan Juhanalle ja tämä meni tupaseen, jossa talon tytär Kaisa oli yksinään askareissa.

— Hyvää päivää! sanoi Juhana vähän hämillään ja hyvillään, kun tapasi Kaisan yksinään.

Kaisa punastui, kun näki Juhanan yhtäkkiä seisovan edessään, ja vastasi vapisevalla äänellä Juhanan tervehdykseen.

— Veljesi käski minut tänne tulemaan ja lupasi itse tulla perästä, virkkoi Juhana puheen aluksi.

— Vai niin, vastasi Kaisa. Ota tästä kuppi kahvia ja sano mitä sinulle kuuluu.

— Ei entistä enempää eikä rauhaa kummempaa, vastasi Juhana. On vain sinua ollut niin kovin ikävä, että oikein on vaikea elää. Minä ajattelen aina sinua. Sinä olet mielessäni aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeksi.

— Kun kehtaat, Juhana, minua narrailla, virkkoi Kaisa ja katsoi vähän viekkaanlaisesti. Jos sinulla olisi ollut minua ikävä, niin olisithan toki jonkun kerran käynyt meillä, mutta eipä sinua ole koko talvessa näkynyt täälläpäin.

Juhana tunsi hyvin ansainneensa tämän nuhteen, mutta itseään puolustaen hän sanoi:

— Eipäs häntä milloinkaan ole tie temmannut tännepäin eikä muutoinkaan ole mitään asiaa sattunut. Päätäkauten taas en ole tahtonut tulla, siitä syystä että alkaisivat juoruakat ottaa puheen aihetta meistä, joka ei minun mielestäni sovellu, kun et sinä ole vielä käynyt rippikoulussa. Mutta sanos, Kaisa kulta, eikös sinulla ole ollut minua ikävä.

Kaisa, joka muuten näytti olevan tyytyväinen Juhanan selitykseen, vastasi nauraen:

— Vielä mitä, ei yhtään ikävä.

— Kuinka niin? kysyi Juhana levottomasti. Minä luulin sinun pitävän mielessäsi, mitä joululeikistä tullessa lupasimme toisillemme.

— Kuka niitä kaikkia sieltä asti enää muistaa, vastasi Kaisa hymyillen.

— Ihanhan sinä saatat minut rauhattomaksi, virkkoi Juhana. Niin kuin tiedät, ei meillä ole monta hetkeä tilaisuutta kahden kesken puhella. Puhu siis oikeittain mitä sinä olet ajatellut äläkä jaarittele. Ai armaani, jos voisit arvata, kuinka minun sydämeni riippuu sinussa, niin et hennoitsisi noin puhua.

— Totta puhuen olen hyvin usein ajatellut sinua ja on tuntunut olevan vähän ikäväkin, virkkoi Kaisa kaataessaan toista kuppia sulholleen. Minä jo luulin, että sinä olet minut unhottanut, kun et ole käynyt meillä koko talvessa, vaan nyt minä kuulin, miksi olet niin tehnyt, vaikka ei tuo tähän asti ole tullut mieleeni. Hyvä tuo on minustakin, että meidän asiamme pysyy salassa niin kauan, kunnes aika tulee.

— Niin se on, kultaseni, sanoi Juhana. Maailma on kavala ja sinä olet vielä liian nuori sen vehkeitä ymmärtämään. Siksi täytyy olla varovainen. Mitä muuten minuun tuleen, niin voin kaikki muut maailmassa unhottaa, mutta en sinua voi milloinkaan mielestäni heittää. Sinä menet tänä kevännä rippikouluun ja syksyllä sitten käymme yhteen.

— Jos niin on Luoja sallinut, niin aivan ilomielin se tapahtuu minun puolestani, vastasi Kaisa. Johan minun nyt tulee mennä rippikouluun kun kutsuttiin.

— Minä uskon vakaasti, että Luoja on meidät yhteen luonut, kun hän kerran on meille sellaisen mielen antanut. Minusta ei kukaan tyttö koko maailmassa ole ollut niin hyvä ja mieluinen kuin sinä. Ja olkoon nyt luja liitto vahvistettu meidän välillämme, sanoi Juhana ja ojensi kätensä Kaisalle.

— Olkoon vain, vastasi Kaisa ojentaen kätensä Juhanalle.

Samassa tuli Antti tupaseen ja sanoi:

— Minä käskin Juhanan tänne kahville. Joko hän on saanut mitään suuhunsa?

— Ei mitään, vastasi Kaisa. Mistäs minä tiesin hänelle kahvia antaa, kun et sinä käskenyt eikä hän pyytänyt. Eihän meillä tänä päivänä ole muillekaan pojille kahvia annettu.

— Johan sinulla, noin suurella tytöllä, olisi pitänyt sen verran tolkkua olla, että vieraalle tarjoat kahvia. Olisihan sinun pitänyt arvata, ettei hän omin lupinsa tänne tullut, nuhteli Antti. Ja sinä, Juhana, et saa meidän Kaisaa niin vieraana pitää, ettet sinä häneltä viitsi pyytää. Olisithan saanut sanoa: "Minä tulin kahville, laita vain kupit!"

— Älä, veikkonen, tuossa nyt noin pauhaa. Totta puhuen, johan minä kahvit sain; kiitoksia vain, sanoi Juhana.

— Mitäs tuo Kaisa sitten jaarittelee? kysyi Antti.

— Ilman vain narrasin sinua saadakseni kuulla, mitä sinulla olisi sanomista.

Kun kaikki olivat sisältä lukeneet, sanoi rovasti:

— Nyt jos emännällä olisi kahvia, ennen kuin käymme ulkolukua kuulustelemaan. Sillä aikaa saapi lukurahvas käydä ulkona jäähdyttelemässä, kun me olemme kahvilla.

— Kammarissa on kahvi valmiina odottamassa, tehkää hyvin ja käykää nauttimaan, pyysi talon isäntä.

Kun lukuherrat olivat menneet kammariin, sanoi kylänvanhin:

— Tuo on nyt kumma, kun meillä on koulumestari ja se ei käy pitäjällä koulua pitämässä.

— Etkös kuullut, ettei hän jouda käymään, vastasi Lahtelan isäntä.

— Kyllä hän joutaisi ja mielelläänhän hän kävisikin, jos vain olisi hyvää laitinkia, virkkoi Sutelan Matti.

— Siinäpä se temppu onkin, ettei häntä laiteta kouluttamaan, virkkoi kylänvanhin. Sitä vartenhan hänelle maksetaan aprakka (saatavat), kappa ruista joka talosta, jotta hän lapsia kouluttaisi ja opettaisi lukemaan, mutta mitä vielä, häntä käytetään toisiin tarkoituksiin.

— Mutta jos koulumestari kävisi pitäjällä lapsia opettamassa, niin kukas silloin kylänluvuilla lapsia luettaisi ja laiskoja opettaisi rippikoulun aikana? kysyi Holttola.

— Onhan meillä kaksi pappia, rovasti ja kappalainen. He saisivat käydä yhdessä kylänluvuilla, toinen luettaisi lapsia ja toinen aikaihmisiä. Lukkari saisi opettaa laiskoja rippikoulun aikana, eihän hänellä ole silloin muutakaan työtä, vastasi kylänvanhin.

— Se on aivan oikein, sanoivat useat.

— Niin se kyllä on teidän mielestänne, virkkoi Holttola. Mutta asialla on toinenkin puoli. Katsokaahan: jos joku tarvitsisi pappia esimerkiksi sairaan luokse, niin mistä hän papin ottaisi, kun molemmat papit olisivat kylänluvuilla?

— Tiettävästi hän saisi hakea lukupaikasta. Onhan joka lukuset kirkossa kuulutettu, missä niitä milloinkin pidetään. Tuleehan nytkin seurakuntalaisten sen verran pitää asiaa mielessä, että tietävät milloin kumpikin pappi on kotona. Iltapuolilla ja yönseuduissa joutaisi kyllä toinen pappi ja vaikkapa molemmat käymään ripittämässä, jos vain kerran asiat niin järjestettäisiin, vastasi kylänvanhin.

— Aivan niin, aivan niin, se on oikein, sanoivat useat.

— Kyllä kylänvanhin näyttää osaavan asiat järjestellä, virkkoi Holttola. Se on vain vahinko, ettei hänestä ole piispaa tullut; silloin hän tiettävästi olisi antanut työtä joka miehelle, ettei kukaan saisi laiskana leipää syödä.

— Välttäähän pilkka pienempänäkin eikä harmaan hevosen laisena, vastasi kylänvanhin. Jospa minä piispana olisin, niin en suinkaan antaisi kirkonpalvelijain laiskoina leipää syödä ja liiallisella aprakan ajolla seurakuntalaisia rasittaa, niin kuin nyt tekevät koulumestari ja lukkari, jotka kesäkaudet kulkevat pitäjällä voita ja villaa keräilemässä. Eihän heillä ole siihen mitään oikeutta.

— Vielähän koulumestari ja lukkari jotain tekevät, mutta jahti- ja siltavoudit eivät pane rikkaa ristiin ja kumminkin aprakan ottavat, sanoi Niemelän lautamies. Ne sellaiset herrat saisi jättää viralta, kun ei heillä kuitenkaan muuta ammattia ole kuin palkan kanto ja sen nauttiminen.

— Senpä tähden juuri talonpojan täytyy köyhänä pysyä, kun on monenlaista malkkimahaa elätettävänä eikä maamies saa itse nauttia sitä, minkä suurella vaivalla ja hiellä saa maasta irti, valitteli Lahtelan isäntä.

— Niin veikkonen, mikäpäs talonpojan olisi eläissä, jos ei hallaa, hukkia (susia) ja herroja olisi, lausui kylänvanhin.

— Mutta tarvitaanhan jahti- ja siltavoutia nimismiehen apulaisena, eiväthän he aivan turhaan ole, virkkoi Holttola.

— Sen ammatin saisivat kyllä lautamiehet toimittaa kukin piirissään ja taarasti myös joutaisi hyvin hyvästi nimismiehen apulaiseksi, sanoi kylänvanhin.

Juttua virkamiehistä olisi tainnut pitemmältäkin piistä, jos vain kylänlukuherrat olisivat kauemmin kammarissa viipyneet, mutta heidän tupaan tultuaan jätettiin jutut toiseen kertaan.

— Nyt saa koulumestari mennä naapuritaloon lapsia ulkoa luettamaan. Minä kuulustelen aikaihmisten ulkolukua ja kristillisyyden tietoa. Kanttori katsokoon perään, etteivät aikaihmiset ja suotta kuuntelijat häiritse lasten lukua, määräsi rovasti.

— Nyt, lapset, lähdetään Lahtelaan, sanoi koulumestari ottaen turkin hartioilleen ja hatun päähänsä. Kanttori teki samoin. Lapset, sekä tytöt että pojat, juosta kipelsivät sukkelaan, ja pojat tyrkkivät (tellivät) toisiaan tiepuoleen ja viskelivät toistensa hattuja. Koulumestari ja kanttori astuskentelivat verkalleen perästä ja tupakoivat mennessään.

Lahtelaan päästyä käski koulumestari talon isännän siirtämään pöydän nurkkaan ja korjaamaan tuolit, rahit ynnä muut kapineet tieltä pois. Se toimitettiin pian. Kanttori taas puolestaan käski ne poikamiehet, jotka olivat varustaineet suurten tyttöjen lukua kuuntelemaan, menemään rovastin eteen näyttämään ulkolukutaitoaan. Pojat läksivät heti ulos tuvasta.

Sitten koulumestari asetti lapset rinkiin: tytöt toiselle ja pojat toiselle puolelle. Itse hän kävi ringin sisään ja alkoi luettaa. Pieniä lapsia luetettiin aapisesta, suurempia pienestä katekismuksesta ja rippikouluiässä olevia suuresta katekismuksesta. Pientä katekismusta luettaessa hän kysyi aikavälistä luetun sisältöä. Kanttori istui ja kuunteli lukua vähän aikaa, sitten hän meni ulos juttelemaan yhtä ja toista niiden miesten kanssa, jotka eivät syystä tai toisesta menneet rovastin kuulusteltaviksi, vaan istuskelivat reessä niitä näitä puhellen ja tupakoiden.

Kun koulumestari oli ensimmäiset käskyt luettanut, hän käski Lahtelan paimenpojan lukemaan seitsemännen käskyn. Poika luki sen ja osasi hyvästi aivan sanasta sanaan.

— Kenelle tämä käsky kuuluu? kysyi koulumestari.

— Ei tämä kuulu minulle, enkä minä ole koskaan keneltäkään mitään varastanut, vastasi poika. Vaikka olen köyhä ja toisen palvelija, olen toki rehellinen.

— Mutta kenellekäs tämä käsky sitten kuuluu? kysyi koulumestari uudelleen.

— Se kuuluu Perätalon Matin Tommolle, joka viime kesänä varasti Niemelän halmeesta nauriita, vastasi paimenpoika ja katsoi Tommoon päin.

Tommo punastui ensin ja sitten sanoi:

— Johan sinä silloin kaipasit isälleni ja minä sain selkääni.

— Tämä käsky kuuluu kaikille ihmisille ja kieltää jokaista omin lupinsa ottamasta toisen omaa, olkoon se sitten naurista, lanttua, papuja, herneitä tai mitä tahansa, virkkoi koulumestari vakaisesti.

Kun pieni katekismus oli luettu ja tultiin huoneentauluun, niin Pajarin Matti luki:

— "Ei sinun pidä tappaman ja härjän suuta kiinni sitoman."

— Ei se ole luettu tarkkaan, sanoi koulumestari. Kuinkas Mattilan Simo lukee sen?

Simo kohennaisi suoraan seisomaan, rykäisi ja luki:

— "Ei sinun pidä riihtä tappamaan eikä härjän suuta kiinni sitomaan."

— Ei vieläkään ole paikoillaan, virkkoi koulumestari. Kuinkas Mäkelän Mari sen lukee?

— "Ei sinun pidä riihtä tappaman eikä härjän suuta kiinni sitoman."

— Mutta te ette näy kukaan lukevan sitä ihan pohjalleen, sanoi koulumestari tuskastuneena. Koetapas sinä, Jussilan Juhana, jos sinä saisit sen oikein lukeneeksi, muista ei tule mitään.

Juhana luki selvällä äänellä:

— "Ei sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta kiinni sitoman."

— Nyt se vasta oli paikoillaan, sanoi koulumestari ja selitti sitten, miten itämailla riihtä tapettiin ja kuinka saidat isännät sitoivat härkäin suut kiinni, etteivät härät saaneet syödä tähkiä. Siksi Jumala kielsi härkäin suuta kiinni sitomasta.

— Koska sinä Juhana näyt olevan muita varmempi lukemaan, jatkoi koulumestari, niin saat käydä vähäksi aikaa minun edestäni luettamaan, niin minä tarinoin sillä aikaa Lahtelan isännän kanssa.

Juhana kävi luettamaan ja koulumestari meni tuvan peräpenkille isännän kanssa tarinoimaan. Ensin kävi luku säännöllisesti, tavallisessa järjestyksessä. Vaikka muutamat lapset tosin vähän nauraa viiristelivät, niin lukivat he kumminkin. Mutta kun Juhana käski Tinnon Heikin Kaisan lukemaan "Leskille", niin Kaisa vain nauraa kikitti. Juhana kehotti uudelleen, mutta Kaisa ei lukenut, sanoihan vain:

— En minä tässä mikään leski ole enkä lue sinun edessäsi, mokoma koulumestari.

Nyt loppui Juhanan kärsivällisyys. Mitään sanomatta hän meni ja ilmoitti asian koulumestarille.

— Jassoo, sanoi koulumestari ja meni Juhanan kanssa ringin sisälle ja kysyi yleensä:

— Eikös Tinnon Kaisa ole lukenut, vaikka Juhana käski?

— Ei ole, vastasivat toiset lapset. Hän vain nauroi eikä sanonut olevansa leski.

— Vai niin, virkkoi koulumestari. Koska Kaisa on ollut ynseä minun käskyläiselleni, niin Juhana saa ottaa häntä tässä minun läsnä ollessani tukasta kiinni.

Juhana äimistyi vähän ja oli kahdella päällä, miten tehdä. Mutta kun koulumestari kehotti uudestaan, hän ojensi kätensä, tarttui Kaisan tukkiin ja nurusti vähän aikaa. Kaisa punastui harmista ja häpeästä, tillahti itkemään ja käänsi päänsä toisaalle päin. Juhana jätti Kaisan rauhassa itkemään ja alkoi luettaa toisia lapsia. Koulumestari meni taas peräpenkille tarinoimaan kehottaen lähtiessään lapsia olemaan Juhanalle kuuliaiset ja lukemaan hyvästi, muuten käy niin kuin Kaisallekin.

Sillä aikaa kun Kaisa itki, Juhana luetti toisia lapsia. Vihdoin itkun tauottua tuli Juhana Kaisan eteen ja käski lukemaan "Leskille". Samassa tuli koulumestarikin ringin sisään ja kuunteli Kaisan lukua, joka meni päällisin puolin. Kun Juhana huomasi koulumestarin tulleen, hän meni paikalleen ja koulumestari itse alkoi luettaa.

— "Minä sanon naimattomille leskille", luki Kaisa.

— Eiväthän naimattomat ole leskiä, muistutti koulumestari. Sinä et näy ensinkään osaavan lukea: kaikki menee päällisin puolin, aivan hatarasti. Hyi häpeä, suuri tyttö, jota jo kutsuttiin rippikouluun, eikä osaa huoneentaulua lukea. Kas, näin minä teen laiskureille.

Samassa hän otti Kaisaa tukasta kiinni ja jauhatteli vähän aikaa. Sitten hän jatkoi lukua suurempain lasten kanssa isomman katekismuksen loppuun.

Kun katekismus oli käyty kannesta kanteen, koulumestari kyseli muutamia paikkoja "ymmärryksen perään", ja mitä eivät lapset ymmärtäneet oikein vastata, sen hän selitti heille. Sitten hän määräsi jokaiselle, mitä tulevaksi vuodeksi kunkin tuli lukea, kehottaen ahkeraan ja tarkkaan lukemaan. Näin tehtävänsä suoritettuaan hän laski lapset ulos kieltäen heitä menemästä lukutaloon, niin kauan kuin rovasti aikaihmisiä luetti.

Pihalle päästyään kertoivat lapset siellä oleville aikaihmisille ja toisilleen, mitä kullekin oli tapahtunut ja kuinka luku oli sujunut.

— Minä luulin pääseväni tukkanuurutta, kun ensi kerran osasin lukea, mutta toisella kerralla hämmennyin ja haperoisin sitä ja tätä, niin koulumestari antoi ensin kolme nappia otsaani ja sitten otti tukastani kiinni ja vatvoi aika lailla, kertoi Sutelan Helka.

— Minun oli oikein sääli Tinnon Kaisa rukkaa, kun häntä kahdesti tukistettiin. Näettekös nyt, hän raukka ei viitsinyt enää olla muiden joukossa, vaan läksi menemään yli jään kotiinsa. Varmaan hän itkee mennessään, säälitteli Niemelän Eerikka.

— Syystä Kaisaa tukistettiinkin. Hän kuuluu olevan niin laiska, ettei viitsi kirjaa käteensä ottaa, muulloin kuin kylänlukua ennen vähän mitä lukenee, selitti Tinnon Lauri.

— Ei suinkaan Juhana olisi häntä tukistanut, jos ei hän olisi kemisteleinut, vaan olisi lukenut minkä olisi osannut, virkkoi Lahtelan Liisa.

— Minusta oli ihmettä, kun Juhana yletti tukistaa Kaisaa, vaikka Juhana on pieni pojannapero ja Kaisa pitkä tytönhoro niin kuin hongankolistaja, sanoi Sutelan Mari.

— Varpailleenpa sen poikaparan piti noustakin, ennen kuin yletti Kaisaa tukasta, vastasi Eerikka.

— Kaisa näytti suuttuvan aika lailla Juhanalle ja arvattavasti hän ei kohta huomenna lepy, sanoi Sutelan Helka.

— Suuttukoon jos, eihän se ollut Juhanan syy. Täytyihän Juhanan tukistaa, kun käskettiin. Jos Kaisa olisi lukenut Juhanalle niin kuin muutkin lapset, niin ei olisi tuollaista kolttosta tullut. Ei suinkaan Juhana Kaisaa pelkää, vaikka hän olisi vieläkin pitempi. Ja ennenhän Kaisan täytyy leppyä, ennen kuin selkärankansa näkee, selitti Eerikka.

Sillä aikaa kun koulumestari luetti lapsia, rovasti tutkisteli aikaihmisten ulkolukua ja kristillisyyden taitoa käyden lyhykäisesti koko katekismuksen kysellen ja selitellen. Jumalan kolminaisuutta selittäessään hän vertasi sitä aurinkoon, jossa Isä Jumala merkitsi aurinkoa, Poika valkeutta ja Pyhä Henki lämpöä. Tämän kuultuaan sanoi Mauno-setä viereisellensä Pajarin Keisarille:

— Isävainajani kertoi meidän entisen rovastivainajan selittäneen tätä samaa asiaa toisella tavalla. Hän oli ottanut nuttunsa liepeen, tehnyt siitä kolme poimetta ja sanonut: "Nyt näette, että tämä on yksi nutun lieve ja tässä on kolme poimua, joista jokainen on eri poimu. Mutta nämä voidaan yhdistää jälleen. Ja poimuina ollessaankin ovat ne yhteydessä toistensa kanssa. Samoin on kolminaisuuskin". Sitten hän oli kysynyt, ymmärsivätkö sanankuulijat hänen vertaustaan. "Ymmärretään kyllä", oli Huppa-Riitta vainaja sanonut. "Kolminaisuus on niin kuin rovastin nutun lieve."

Sitten rovasti selitti ihmisen velvollisuuksia Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Vihdoin hän kysyi viitaten ukko-Lauriin:

— Kuka sinun lähimmäisesi on?

Myllyksen Pietari, joka seisoi ukko-Laurin vieressä, luuli rovastin kysyneen häneltä ja vastasi rohkeasti:

— Kissa.

Tämän kuultuaan purskahti lukurahvas nauramaan, mutta rovasti sanoi:

— Antaapas olla, minä tahdon tietää Pietarin käsitystä asiassa. Joka ihmisellä, vaikka lyhytjärkisellä, on omat käsitteensä, niin suittaa olla hänelläkin.

— Minkä tähden kissa on sinun lähimmäisesi, Pietari? kysyi rovasti.

— Sen tähden, että joka talossa, missä vain minulle annetaan ruokaa, tulee aina talon kissa luokseni, sivelee ja hyväilee minua rakkaasti. Semmoista hyväilemistä ei ole minulle kukaan muu osoittanut, sitten kun äitini kuoli. Siksi on kissa minun lähimmäiseni, vastasi Pietari.

— Pietari raukka puhuu asian, niin kuin hän on sen kokenut, sanoi rovasti huoaten. Useasti unohdetaan, että kaikki ihmiset, hölmöt ja viisaat, tutut ja tuntemattomat, ovat meidän lähimmäisemme. Ja juuri tuollaisille kurjille, kuin tuo Pietarikin on, pitäisi osoitettaman erittäin hellyyttä ja armahtavaisuutta, mutta niin ette ole tehneet, sen minä kuulin häneltä nyt juuri. Missä on silloin lähimmäisenrakkaus? Ja kuitenkin sanoo itse Vapahtajamme: "Mitä ette ole tehneet yhdelle vähimmistä minun veljistäni, sitä ette tehneet minulle." Raamatussa luemme, että koirat nuolivat Latsaruksen haavat puhtaiksi, jota ihmiset tiettävästi eivät tehneet. Nyt sanoo Pietari, että kissa hyväilee häntä, vaan eivät ihmiset häntä hyväile. Siis ovat luontokappaleet armeliaammat kuin syntiset ihmiset. Ei meidän kristillisyytemme ainoasti siinä seiso, että luemme, laulamme, käymme kirkossa ja jolloinkulloin olemme hartaat, mutta myös siinä, että osoitamme lähimmäisellemme laupeutta. Sillä Jumala sanoo: "Laupeutta minä tahdon ja en uhria." Kyllähän vertaisiaan jokainen pitää lähimmäisenään: heille lainataan ja tehdään hyvää, niinhän publikaanitkin tekivät; mutta onnettomat ja kurjat jätetään avutta. Onko se kristillistä rakkautta? Ei suinkaan, vaan se on pakanallista tapaa, sanon minä, ja se pankaa mieleenne ja näyttäkää töillänne, että te olette tosikristittyjä ettekä vain ulkokullatuita, valkeaksi sivuttujen hautain kaltaisia, jotka ulkoa ovat kauniit nähdä, mutta sisällä on kuolleiden luita ja kaikkea riettautta.

Näin puhui ja opetti rovasti. Kukin tunsi omassatunnossaan hänen totta sanoneen.

Rovastin kysymyksiin vastasi lukurahvas useimmiten oikein, mutta tuli joskus vääriäkin vastauksia, se on semmoisia, jotka eivät olleet katekismuksen kanssa yhtäpitäviä. Niinpä esimerkiksi kun rovasti kysyi:

— Mikä on jokapäiväinen leipä? vastasi Sutelan Matin Mari ujostelematta:

— Kaurainen leipä.

Tähän virkkoi rovasti:

— Se on totta, että te pidätte kauraista leipää jokapäiväisenä leipänä ja rukiista ja ohraista leipää pyhä- ja juhlaleipänä, mutta Lutheruksen selityksen mukaan ei jokapäiväisellä leivällä ymmärretä ainoastaan sitä leipää, mitä me joka päivä syömme, vaan kaikkea mitä me ruumiin ravinnoksi ja tarpeeksi tarvitsemme, ja siihen kuuluu muutakin eikä ainoastaan pelkkä leipä.

Kun tutkistelemus oli lopetettu, rovasti sanoi:

— Minä olen tyytyväinen sekä teidän lukuunne että käsitykseenne. Tosin ei jokainen kysymys saanut oikeaa vastausta, vaan useimmat olivat asian oikein käsittäneet. Mutta Sutelan kyläläisiä minun täytyy moittia, sillä he ovat peräti typeröitä ja laiskoja ja ovat unehuttaneet Herran sanan viljelemisen. Eihän ihminen tiedä tehdä Jumalan sanan jälkeen, jos ei hän sanasta näe, mitä hänen on tehtävä ja mikä jätettävä tekemättä.

Sitten rovasti käski katsomaan, oliko koulumestari saanut luettaneeksi lapset. Kohta tulikin koulumestari ja ilmoitti, että lapset ylimalkain osasivat ulkolukunsa hyvästi, vaikka joku oli joukossa, jonka luku ei ollut aivan tarkka.

— On kaunista, hyvät ystävät, saada kuulla koulumestarin kiittävän teidän lastenne lukutaitoa, sanoi rovasti. Ne, jotka eivät vielä osanneet aivan bookstavin jälkeen lukea niin tarkkaan kuin koulumestari vaatii, koettakoot ensi vuodeksi parantaa lukuaan.

Tämän jälkeen rovasti julisti lukuset pidetyiksi ja kehotti kansaa ylentämään mielensä ja sydämensä Jumalan tykö, jolta kaikki hyvä anto ja lahja tulee, josta meidän tulee Häntä kiittää, ylistää, kuulla ja palvella.

Sitten pidettiin rukoukset, jonka jälkeen rovasti käski muun kansan mennä kotiinsa, vaan isäntien jäädä vähäksi aikaa jäljelle ilmoittamaan kirkonkirjoihin ne muutokset, jotka vuoden pitkään olivat kussakin perhekunnassa tapahtuneet, sekä suorittamaan pääsiäisrahan.

Lopputoimet

Sisältö: Lukusista lähtö. Pääsiäisrahat. Väkilukumuutokset. Nimenmuutto. Vanhain ja heikkojen ripittäminen. Päivällinen. Vierasten lähtö.

— Nyt taas saa olla huoletta tulevan vuoden kylänlukuun asti, sanoi Pajarin Liisa käydessään rekeen istumaan.

— Niinhän te naiset kyllä saatte sanoa. Teillä ei ole muita kuin yksi kuuma päivä vuodessa, vastasi Liisan mies käydessään rekeen. Mutta meillä miehillä on vielä kaksi kuumaa päivää edessä: päärahan maksu ja käräjän alku. Kun niistä pääsisi, niin eläisi häntä vähän aikaa huoletta.

Ne jotka kylänlukuihin olivat hevosella tulleet, ne hevosilla palasivatkin. Ainoastaan ne, jotka isäntäin kanssa olivat tulleet, saivat menomatkalla astua, kun isännät viipyivät kauemmin lukutalossa, ensin perhettään kirkonkirjoihin merkkiämässä ja sitten päivällisellä Niemelässä. Pojat hiihtivät suksillaan kotiinsa ja lauloivat ilomielin mennessään:

Ei ole pojall surua, ei ole yhtään hiukkaa, kun on päästy lukusista, joka teki tiukkaa.

Liiemman rahvaan pois mentyä pisti rovasti komeaan piippuunsa vaakunaa. Talon tytär Kaisa toi päreellä tulen ja sytytti sekä rovastin kuin myöskin kanttorin ja koulumestarin piiput, kun he olivat seuranneet esimiehensä esimerkkiä. Sitten rovasti aukaisi kirkonkirjan ja sanoi:

— Niemelän lautamiehen talossa on kolmekymmentä jousta (ripillä käynyttä henkeä) joista tulee pääsiäisrahaa (viinirahaa) kuusikymmentä kopeekkaa, jotka lautamies saa antaa kanttorille, sillä hän on kirkkoväärti ja tallentaa viinirahat.

Lautamies antoi rahat kanttorille ja selvitti sitten rovastille ne muutokset, jotka hänen talossaan olivat tapahtuneet sitten viime kevään. Ne rovasti merkitsi kirkonkirjaan. Samalla tavalla käytiin läpi talo talolta koko kinkerikunta.

Kun Sutelaisten vuoro tuli, astui Juhana Susi esille ja sanoi:

— Minä tahtoisin muuttaa sukunimeni.

— Minkä tähden sinä nimesi tahtoisit muuttaa? Eihän nimi miestä pahenna; usein mies pahentaa nimensä, kysyi rovasti.

— Sen tähden minä tahtoisin muuttaa nimeni, kun se ei ole ihmisen vaan metsänpedon nimi. Ja paitsi sitä, jos joku suuttuu minun päälleni, niin se haukkuu minua hukaksi, vastasi Juhana.

— No minkä nimen sinä sitten ottaisit? kysyi rovasti.

— Minä tahtoisin nimekseni Ruolmanni, vastasi Juhana.

— Vai Ruolmanni, vai Ruolmanni, matki rovasti. Etkös sinä ole kuullut, että meidän kontrahtirovastin nimi on Stråhlman, ja se ei sovi talonpojalle, niin korkea-arvoinen nimi.

— Pankaa sitten vaikka Herst, pyysi Juhana.

— No, mutta Hertz on meidän vallesmannin nimi, virkkoi rovasti. Ethän sinä vallesmanni ole.

— Olkoon sitten Kaljunen, ehdotteli Juhana.

— Se on toista, ja kun sinulla on kaljahka ääni, niin se sopiikin sinulle nimeksi vallan hyvin, sillä karvaa myöten koirallekin nimi annetaan, vastasi rovasti ja kirjoitti Suden sijaan Kaljusen kirkonkirjaan. Sen tehtyään hän katsahti rahvaaseen ja sanoi:

— Nyt tämä mies ei enää ole Juhana Susi, vaan Juhana Kaljunen, muistakaa se jokainen.

Kun pääsiäisrahat oli kannettu ja väkilukumuutokset suoritettu, jäi Hörkkö-Pekka perheineen tähteeksi ja häntä ei kenkään ottanut kirjoihinsa, vaikka rovasti koetteli ehdotella sitä yhdelle ja toiselle.

— Minä en ymmärrä mikä siihen on syynä, kun et sinä kelpaa kenenkään kirjoihin. Pantsarlahteenhan sinä raukka joudut, kun jäät löyskaraksi (löysäläiseksi), surkutteli rovasti.

— Ennen minä menen vaikka hornaan ennen kuin Pantsarlahteen, vastasi Pekka. Niin tylyiksi ovat nämä ihmiset tulleet, etteivät minua enää kenenkään tupaansa ja kirjoihinsa ottaisi.

Nyt otti rovasti tiukalle koko lukukunnan isännät ja torui heidät pahanpäiväisesti, kun he niin yksituumaisesti armottomuuttansa osoittivat Pekka raukkaa kohtaan, ja mainitsi surkean esimerkin, joka pari vuotta takaperin tapahtui R:hden pitäjässä, jossa eräs puolihullu mies murhasi kolme lastansa siitä syystä, kun hän jäi löyskaraksi ja hänet olisi viety ojennuslaitokseen.

Tämän nuhdesaarnan perästä loppui talon isäntäin kärsivällisyys. Vähän aikaa tuumittuansa astui kylänvanhin esille ja sanoi:

— Taitaapa se olla syy sysissä jos sepässäkin. Jos Pekka Hörkön akka pitäisi kyntensä yhdessä kohden, niin hän pääsisi tupaan ja kirjoihin, jos ei yhdelle niin toiselle; ainahan sen verran tilaa löytyisi. Mutta nyt on toista, kun akka on pitkänkynnen pitäjä eikä ukkokaan taida siitä aivan vapaa olla.

— Se onkin toista, arveli rovasti. Johan minusta outoa oli, kun tämän kinkerikunnan isännät minä tunnen muuten tunnokkaiksi ja sävykkäiksi ihmisiksi, että he niin kiven kovaan ovat armottomat Hörkölle. Syy onkin Hörkössä eikä kyläläisissä. Sitten hän otti Hörkön eteensä ja piti hänelle aika nuhdesaarnan.

Hörkkö raukka seisoi siinä kuin tuomittu eikä voinut häpeästä silmiään nostaa. Vihdoin rovasti ehdotteli, että kinkerikuntalaiset rakentaisivat Hörkölle pikkuisen mökin jonkun kyläkunnan yhteiselle takamaalle, jossa Hörkkö saisi rauhassa elää ja käydä talollisilla töissä niin kuin tähänkin asti.

Tähän tuumaan isännät suostuivat ja lupasivat antaa Hörkölle ken jonkun vanhan huoneen, ken tehdä peltoa ja ken mitäkin. Ja niin pääsi Hörkkö Niemelän kylän yhteisiin kirjoihin mökkiläisen nimellä.

— Se oli kauniisti tehty, sanoi rovasti. Jos kyläläiset olisivat tehneet Hörkölle asian ja ansion mukaan, niin he olisivat hänet laittaneet Pantsarlahden ojennuslaitokseen. Mutta nyt he ovat jalomielisesti unehuttaneet hänen vikansa ja virheensä ja vielä koettavat auttaa häntä eteenpäin elämisessä. Ja nyt sinä Hörkkö, näytä puolestasi, että sinä heität entiset kujeesi pois ja pidät vaimollesi komennon, niin voit sinä vielä kunniallisena ihmisenä elää.

Sitten kun rovasti oli Hörkön asian saanut selvitetyksi, hän sanoi kylänvanhimmalle:

— Jos täällä on vanhoja, heikkoja ja muita sellaisia, jotka eivät kykene tulemaan kirkkoon Herran ehtoolliselle, niin käskekää heitä tulemaan esiin. Minä toimitan heille ripin tässä ja annan ehtoollisen.

Kohta tulivatkin ripitettävät esille: kaksi kumpaakin sukupuolta, yhteensä neljä henkeä.

Rovasti alkoi puhella heidän kanssaan synnistä ja syntien anteeksi saamisesta. Vihdoin hän kysyi sokealta Simolta:

— Tunnetkos sinä itsesi syntiseksi?

— En minä tässä ole mitään syntiä nähnyt tehdä, kun olen sokea. En ole varastanut, en valehdellut enkä toisen omaa turmellut, vastasi Simo.

— Me olemme kaikki syntiset erotuksetta, sillä me teemme joka päivä syntiä ajatuksin, puhein ja töin ja semmoisina ansaitsemme Jumalan vihan ja rangaistuksen sekä viimein iankaikkisen kadotuksen helvetissä, jossa on ikuinen tuli, mikä ei milloinkaan sammu. Mutta jos me kadumme syntimme, niin Jumala on uskollinen, joka meille synnit anteeksi antaa ja ottaa meidät armollisesti tästä surun ja murheen laaksosta tykönsä taivaaseen, jossa me lakkaamatta saamme iloita ja riemuita, selitti rovasti.

Sitten hän kysyi ruotu-Maikolta:

— Nyt kun te kuulitte sekä helvetin kuumuudesta että taivaan ilosta, niin mihin sinä, Maria, tahtoisit kuolemasi perästä tulla?

— Mitäpä tään vanhan ilosta, kunhan vain lämmintä saapi, vastasi ruotu-Maikko levollisesti.

Rovasti huokasi raskaasti ja selitti asian uudestaan laveammin ja tarkemmin sekä teki Maikolle uudestaan saman kysymyksen.

— "Kun hyvän saata taitan, niin huonon hyljät mahtan" (Vvk. 274:10), vastasi Maikko hiukan hyvillään, kun luuli löytäneensä oikean vastauksen.

Sitten rovasti kehotti pitemmässä puheessa heitä turvautumaan syntisten Vapahtajaan, niinkuin "Vaivaisessa syntisessä", synnintunnustuksessa, sanotaan, ja saadakseen tietää, miten he olivat hänen puheensa käsittäneet, hän kysyi valaja-Pekalta:

— Mihin sinä, Pietari, itsesi turvaat, kun tunnet itsesi syntiseksi?

— Vaivaiseen syntiseen minä olen aina turvannut ja siihen minä nytkin itseni turvaan, vastasi Pietari.

— Ei vaivaiseen syntiseen, vaan vaivaisten syntisten Vapahtajaan pitää meidän turvautuman, oikaisi rovasti.

— Sitähän minä aioinkin sanoa, vaikka hämmennyin vähän puheessani, selitti Pietari.

— Mihinkä sinä Riitta Rita luotat ja turvaudut, kun omatuntosi kantelee päällesi ja sanoo, että sinä olet kadotettu ja tuomittu? kysyi rovasti.

Riitta mietti hiukan aikaa sitä ainoaa virren värssyä, jonka hän ulkoa osasi, ja viimein tavattuaan alun luki:

Tulkaat, katsokaat Herran töitä, kuin hän maan päällä tekee: hän sodat pois soittaa, hajottaa, joutsen ja keihään särkee, rattaat rikkoo, pyssyt polttaa, ei kenkään Hänt voi odottaa, hän sotii käsivarrell tuimall. (Vvk. 53:4)

— Jaa, jos sinulla on todellinen luottamus tähän suureen sankariin, niin Hän auttaakin sinua, sanoi rovasti hetken mietittyään.

Selitettyään Herran ehtoollisen tarkoituksen rovasti piti rippisaarnan, jonka jälkeen hän viittasi heitä käymään polvilleen pöytärahin viereen, jossa he rovastin perästä lukivat synnintunnustuksen, saivat synninpäästön ja nauttivat Herran ehtoollisen. Lähtiessään kumarsi jokainen rippi-isällensä ja meni liikuttuneena ovensuun penkille istumaan odottamaan kotiin saattajia.

— Nyt taitavat jo olla kaikki hengelliset toimitukset päätettyinä, sanoi rovasti. Mutta jos mitä vielä on, niin kylänvanhin saa ilmoittaa.

— Ei minun tietääkseni ole enää mitään, vastasi kylänvanhin.

Rovasti riisui "rajin" kaulastaan ja tupakoitsi. Koulumestari, lukkari, jopa talonisännätkin tekivät samoin.

Liiemman väen hälvettyä tarjosi talon isäntä rovastille viinaryyppyä, jota hän ei ottanut, kiitti vain tarjouksesta ja lojahti pitkälleen pöydänpään penkille selkäänsä oikaisemaan. Lukkari ja koulumestari menivät kammariin jossa heille annettiin ryypyt.

— Tämä olikin hyvään tarpeeseen, virkkoi kanttori ryypättyään.

— Niin oli minustakin kuin rasvaa rattaille, todisti koulumestari. Alkoikin jo kupariseppä päätä takoa koputella.

Ryypättyään menivät koulumestari ja lukkari tupaan, jossa he korjasivat kirkonkirjat laukkuun.

Talonmiehet kantoivat tupasesta suuren pöydän tupaan ja asettivat sen toisen pöydän päähän. Naiset kantoivat ruokaa pöytään. Kylänlukuherroille oli kanttorin neuvon mukaan keitetty madesoppaa, vaan talonpojille oli keitoksena liharokka. Lampaan- ja sianlihaa oli paistina lukuherroille. Muulle rahvaalle annettiin rokassa kiehunutta lihaa.

Kun ruoka oli pöydässä, käski isäntä vieraat ruualle.

Rovasti istausi yksinään pöydän päähän, kanttori ja koulumestari kävivät pöydän taakse sarvenelle. Holttolan kirkonmies, kylänvanhin ja talonisäntä istuivat toisen sarvenen kohdalle. Alapuolelle pöytää kävivät Niemelän miehiset kestivieraat. — Kylänlukuaikana pidettiin tavallisesti kevätkestit. Toiseen pöytään kävivät kinkerikunnan kaikki isännät, jotka talon isännän pyynnöstä olivat jääneet päivälliselle lukutaloon.

Kun kaikki olivat asettuneet paikoillensa, rovasti sanoi:

— Nyt saavat talonisännät toimittaa ruokasiunauksen; meidän luvut ja laulut olette te kyllä kuulleet.

Talon isäntä rykäisi ensin ja luki ruokaluvut. Kylänvanhin lauloi ruokavärssyn.

— Kylänvanhimmalla on vielä noin kajakka ääni, vaikka on jo vanha mies, sanoi rovasti laulun loputtua.

— Ei minun ääneni nyt enää kulje niin kuin nuorena; silloin minä vedin kuin pajupillillä, vastasi kylänvanhin.

— Kylläpä tuo vielä soipi nytkin, kehui rovasti.

Isännän jaettua ruokaryypyt alkoi jokainen syödä. Aterian aikana puheltiin minkä mitäkin. Kun kaikki olivat ravitut. Holttola luki ja Lahtelan isäntä toimitti veisuun. Pöydästä noustua kiitti jokainen isäntää ja emäntää. Talon perhe ja vieraat naiset söivät perästä.

Kun ruoka oli korjattu, rovasti sanoi:

— Nyt ei muuta kuin hevoset eteen, miehet rekeen ja antaa mennä alamäkeen.

— Pitäähän lähtökahvit vielä ottaa, vastasi talonisäntä.

— Tehdään niin, myödytti rovasti.

Kun kahvi oli juotu, valjastivat nuoret miehet rovastin ja kanttorin hevoset. Koulumestarille valjastettiin talon hevonen. Sitten ajettiin hevoset tuvan rappusten eteen ja kannettiin kirjalaukut kanttorin rekeen. Isäntä tarjosi vieraille lähtöryypyt.

Sillä aikaa kun hevosia valmistettiin, harkitsivat lukuherrat lähtöä. Isäntä auttoi rovastille turkkia päälle ja köytti punaisella pitkällä vyöllä turkin kiinni. Mauno-setä ja kylänvanhin auttoivat toisia lukuherroja pukutuumassa. Kun kaikki oli saatu reilaan, he kättelivät miehiä ja likistivät naisia jäähyväisiksi. Ovesta mennessään he lukivat kiitoksia ja sanoivat yhteiset jäähyväiset.

— Jumalan haltuun, vastasivat tuvassa olevat kumartaen. Isäntä, Holttolan kirkonmies, kylänvanhin ja Mauno-setä saattoivat vieraita rekeen. Toiset katsoivat ikkunasta vierasten lähtöä.

— Rovasti ei pane pahaksi, minä laitan tässä vähän tuomisia pappilan rouvalle, sanoi emäntä ja samassa laskea muksautti suuren tuohikontin rovastin reen seville.

— Suuri kiitosta, hyvä emäntä, virkkoi rovasti. Käyhän pappilassa kahvilla kirkossa käydessäsi!

— Kiitoksia paljon! vastasi emäntä niiaten.

Sitten emäntä toi torppasäkillisen tuomisia ja antoi koulumestarille, joka sen kiittäen otti vastaan ja pyysi emäntää käymään kotonansa.

— Mielelläni minä laittaisin kanttorinkin emännälle tuomisia, mutta kun en häntä tunne, niin olkoon laittamatta tällä kertaa. Vastaisuudessa kun tulen hänet tuntemaan, niin laitan sitten, sanoi emäntä nauraen.

— On niistä akoista välistä hyötyäkin, ilvensi koulumestari. Lapsen synnyttyä kannetaan rotinoita, annetaan hammasrahaa ja vieläpä hyvät ystävät muulloinkin tuovat tuomisia. Mutta sinulla ukkopahalla kun ei ole akkaa, niin saat olla tuomisitta.

— Sinä saat ylpeillä akastasi, vastasi lukkari. Jos ei minulla ole akkaa tuomisia saamassa, niin ei sitä ole sitten vatiakaan velomassa.

Kun oli vielä kerran kiitetty ja jäähyväiset sanottu, lukuherrat ajoivat matkaansa.

— Nyt on tukkajuhla tarkoin lopussa, sanoi Mauno-setä tupaan mennessään.

Toiset lukuvieraat läksivät myös matkaansa, vaan kestivieraat jäivät vielä huomiseksi, jolloin hekin runsaasti tuomisilla evästettyinä menivät kotiinsa.