Produced by Tapio Riikonen
KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 3: KYLÄNLUVUT
Kirj.
Johannes Häyhä
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1894.
SISÄLLYS:
Valmistukset
Lukusten edellä
Kylänluvut
Lopputoimet
Valmistukset
Sisältö: Lukusten ilmoitus. Sunnuntai-illan vietto.
Sisäluvunopetus. Kankaan kutominen. Lasten lukuharjoitukset.
Siivonteko. Leipominen. Vierasten tulo.
— No lapset, tukkajuhla on jo kuulutettu; harjoitelkaa nyt lukua ahkerasti, sanoi Niemelän lautamies tultuansa kirkosta laskiaissunnuntaina.
— Milloin se meille tulee? kysyi Mauno-setä uteliaasti.
— Nousevalla viikolla tiistaina, vastasi lautamies. Ja niin kuin viime vuonna määrättiin, se tulee nyt pidettäväksi meillä. Siksi pitää naisten tällä viikolla kutoa kankaansa loppuun, ja mitä ei kerkiä lopettaa, sen saa kääriä syrjälle ja viedä tupaseen. Lauantaina pitää olla liiat romut tuvasta pois ja maanantaiaamua vasten pestään tupa sekä sitten varustetaan kaikki mitä kylänlukuihin tarvitaan. Maanantai-iltana tulevat kylänlukuherrat meille yöksi.
— Mikä se tukkajuhla on? kysyi pieni Anni kiivetessään äitinsä syliin.
— Sittenhän sen, lapseni, saat nähdä, kun se tulee, vastasi äiti asettaessaan tytärtään polvilleen. Silloin meille tulee paljon ihmisiä monesta kylästä, koko lukukunnasta. Pappi, lukkari ja koulumestari tulevat luettamaan, ja kuka ei silloin osaa lukea, sitä tukistetaan. Sentähden sitä kutsutaan tukkajuhlaksi.
— Mitäs kirjaa ne luettavat? kysyi Anni.
— Aikaihmisille luetaan Uutta testamenttia, lapsille katekismusta ja vallan pienille aapista, vastasi äiti silitellen lapsensa suortuvia.
— Mutta kun minä en osaa muuta lukea kuin puustaveja, niin tukistetaankos minua? kysyi taas tyttönen.
— Sinä olet vielä niin pieni, ettei sinulta enempää vaaditakaan. Kun kanttori luettaa sinua, niin lue vain selvästi, niin hän kiittää sinua ja silittää päätäsi, virkkoi äiti.
— Niin minä teenkin enkä ollenkaan kainostele, sanoi Anni hyvillä mielin.
Päivällisen perästä jokainen otti kirjan käteensä ja alkoi lukea ääneensä, joten tuvassa syntyi sellainen palpatus, että se oikein kuului pihalle asti. Pienen Annin vanhempi veli Jaakko otti vanhan aapisen käteensä ja sanoi:
— A sanoo a, avaa kirja auki, aukaisi aapisen ja alkoi lukea:
— Aas puki, ala lukii, markkinamies hevosta sukii.
— Mitä lörpötystä se on? tiuskaisi äiti Jaakolle.
Nolona Jaakko pani kirjan kiinni ja sanoi hiljaa itsekseen:
— I sanoo i, pane kirja kii.
Mauno-setä koetteli päivällisen syötyään venähtää sänkyynsä lepäämään, mutta kun kaikki lukea pauhasivat ääneensä, hän ei voinut nukkua, jonka tähden hän nousi ylös, nuuskasi ja sanoi:
— Ei mokomaa lukupuurtoa ole ollut sitten menneen talven; korvat tahtovat lummehtua, kun kaikki pauhaavat.
Sitten hänkin otti vanhan virsikirjan ikkunalta, pisti vaskisankaiset lasit silmilleen ja alkoi lukea pauhata ääneensä.
— Hyvää iltaa! sanoi Lahtelan isäntä tultuaan Niemelän tupaan. Taitaa totta varmaan olla tukkajuhla tulossa, koska täällä näin lukea pauhataan koko perheen tuumasta.
— Jumala antakoon, vastasi lautamies. Niin veikkonen, niin veikkonen, tukkajuhla on jo kuulutettu ensi tiistaista viikkokauden päähän ja niin kuin muistat, se pidetään meillä tänä vuonna. Jos sinä, hyvä naapuri, annat siivota tupasi, niin saapi koulumestari siellä lapsia ulkoa luettaa ja — tukistaa.
— Aivan kernaasti minä laitan tupani reilaan ja annan mielelläni lasten sinne tulla. Onhan se aika niin juhlallista ja juohduttaa mieleen hauskoja lapsuuden aikoja, vastasi Lahtelan isäntä.
Isäntäin niitä näitä pakinoidessa ja kirkkokuulumisia kertoessa sekä muun perheen lukiessa ilta kului rattoisasti. Vieraan pois mentyä sanoi lautamies:
— Tuokaas illaista, vaikka millaista, niin pääsee makkaamaan ja aamulla riihtä hakkaamaan!
Naiset kantoivat ruokaa pöytään: kolme vatia kaalia tuotiin suureen pöytään, jossa miehet söivät, ja kolmeen naisten pöytään vati kuhunkin, josta naiset söivät lasten kanssa. Kolme leipää tuotiin myöskin suurelle pöydälle, josta lapset kävivät hakemassa leipää omaan pöytäänsä. Kukin isä leikkasi palaset leivästä ja antoi lapselleen pieneen pöytään vietäväksi. Isäntä jakoi miesten pöydässä lihat antaen palasen kullekin ja toisissa pöydissä jakoivat vanhemmat naiset jokaiselle osansa.
Lihavuittiansa (osaansa) syödessään sanoi ukko-Lauri:
Pyhäpäivä, hyvä päivä: saapi kaalia kahesti, lihapalat päälliseksi.
Illallisen perästä korjattiin ruoka, tuotiin vokit (rukit) tupaan, varustettiin riihikot, laitettiin vuoteet ja käytiin makaamaan. Aamulla riihimiehet nousivat jo puolesta öin, pukivat riihikot yllensä ja menivät riihtä puimaan. Vanhukset, talon tyttäret ja lapset jäivät makaamaan. Kukon kolmatta kertaa laulaessa nousivat vanhukset ja niitä näitä toimitellen herättivät tytöt kankaita kutomaan. Vihdoin nousivat lapsetkin, pukeusivat, pesivät silmänsä, harjasivat päänsä, ottivat kirjansa ja alkoivat lukea. Tytöillä riippui pirtapuussa kirja "Lasten paras tavara", jota he väliin kangasta kutoessaan vilkaisivat. Nuoremmilla tytöillä oli vokin kuontalolapaan kiinnitetty kirja, josta he kehrätessään lukivat.
— Äiti, opeta minua tavaamaan, ettei kylänluvussa tukistettaisi, pyysi pieni Tuomas.
— Tuo, poikaseni, tuolisi tänne minun viereeni, niin minä kehrätessäni neuvon sinua, sanoi äiti.
Tuomas toi tuolinsa äitinsä viereen, kävi istumaan, otti kirjan ja alkoi lukea äitinsä perästä.
— I sanoo i, alkoi äiti.
— I sanoo i, tavasi Tuomas perästä.
— Ässä ä sä, jatkoi äiti.
— Ässä ä sä, luki Tuomas.
— Isä, luki äiti.
— Isä, sanoi Tuomas.
— Kyllä minä tuon sanan jo osaan, huudahti Tuomas iloisena. Mutta sanos, äiti, onko se pitkä vai lyhyt i?
— Se on lapseni pitkä i, vastasi äiti.
— No, kyllä minä nyt tiedän, miten se tavataan. Kuulehan äiti, noin se menee, sanoi Tuomas ja alkoi tavata:
— Pitkä i sanoo i, ässä ä sä, pitkä isä.
Kaikki rehahtivat nauramaan ja Tuomaan äitikin sanoi nauraen:
— Ei, lapseni, se ole pitkä isä eikä lyhyt isä, se on vain isä.
Sitten jatkettiin lukua edelleen. Äiti luki edellä ja Tuomas perässä ja niin pitkitettiin siksi, kunnes koko isämeitä oli luettu.
Kun Tuomas oli lopettanut lukunsa, niin pieni Anni toi kirjansa ja alkoi nimitellä kirjainten eri muotoja, joista hän kirjaimet tunsi.
— Kokkapää on k, sanoi Anni.
— Niin on, todisti äiti.
— Piippahäntä on p, jatkoi Anni.
— Niin on, virkkoi äiti.
— Leveä puustain on ämmä, virkkoi Anni.
— Aivan niin, myödytti äiti.
— U on yläpuolelta auki ja alapuolelta ummessa. Ännä on alapuolelta auki ja yläpuolelta ummessa, sanoi taas Anni.
— Ihan niin, todisti äiti.
— Ässä on rautanaulan näköinen.
— Niin on.
— Reikäpää on e.
— Oikein.
— Pieni ässä on kirjava kuin kissanpoika.
— Sekin on totta.
— Rikkupää on i ja ympyräinen puustain on o, lateli Anni iloisena taidostaan.
— Aivan oikein, kultaseni, sanoi äiti ja silitti lapsensa päätä.
— Hyvin riskisti olette lukeneet tänä aamuna ja minä tahdon lukunne palkita voileipäviipaleilla, sanoi emäntä ja meni ulos. Sieltä hän toi suuren lautasen voita ja kauraisen leivän, voiteli voileivät sekä antoi lapsille kuin myöskin tytöille, jotka halukkaasti haukkasivat suuruspalaa.
Kohta tulivat riihimiehet riihestä, peseisivät, muuttivat toiset vaatteet, söivät suuruspalaa ja kävivät makaamaan. Ainoastaan viskaajat menivät takaisin riiheen. Päivän valjetessa korjattiin oljet riihen edestä latoon ja päivän tultua tuulahutettiin elot ja vietiin aittaan sekä pantiin uutta ahdosta riiheen. Viskaajat päästyään riihestä söivät muun perheen kanssa murkinaa ja kävivät makaamaan, josta vasta tuvan lämmitessä heräsivät.
— Minä tulin oikein katsomaan, kuka se täällä niin ravakasti kangasta kutoo helskyttää, että oikein meidän pihalle kuuluu, sanoi Lahtelan emäntä tultuansa Kaisan luokse Niemelän tupaan. Nythän näenkin, että se on Kaisa-neito,
jonka piukkaa pirran ääni, kuin käki mäellä kukkuu, niin se suihkaa sukkulainen kuin kärppä kiven välissä, niin se käämä käännähtelee kuin käpy oravan suussa. Siks ei kylä sikein maannut, linnakulta uinaellut neidon pirran pirskeheltä, sukkulan surinehelta. Niin on vaate kuin valettu: ei laske lapoja kangas, päästä ei pirta piitämiä; on kuin Kuuttaren kutoma, Päivättären kehreämä, Otavattaren osaama, Tähettären täyttelemä.
— Ahkeraanpa se tyttöraiska on sitä kutoa helskyttänytkin, sanoi lautamiehen emäntä, — se vain yhäti
soittaa kuin sormikintahalla, laskee kuin lapikkahalla palttinaa kuin paperia, seinä ja päivä.
Kylmän tuvan aikana, tuvan lämmitessä, kokoontuivat koko kylän lapset Lahtelan riiheen läksyjään lukemaan. Siellä luki jokainen niin kovasti, että palpatus kuului kauas.
— Kysys minun läksyni, pyysivät he toisiaan. Vuoroin kysyttiin ja vuoroin vastattiin.
— Mitenkä häntä oppisi parhaiten lukemaan ulkoa, kun minulla on niin kova pää? Neuvokaas minulle se konsti! sanoi Perätalon Jaakko.
— Syö kirjan lehti, niin kyllä opit. Minkä vain kerkiät sisältä lukea, sen muistat heti ulkoa, vastasivat toiset lapset yhtä suuta.
— Eiköhän se liene synti syödä Jumalan sanaa? kysyi Jaakko.
— Mikä synti se on! Olenhan minäkin syönyt ja oppinut lukemaan, vastasi Mäkelän Helka.
— Mutta en tiedä, mitenkä sen saanen suustani alas, arveli Jaakko.
— Haukkaat vähän kerrallaan, pureksit ja nielet. Syö vaan pois, mitä sinä huolit, kehottivat toiset.
— Se taitaa olla synti, en minä syö, epäili Jaakko.
— Voi hölmö poika, mikä sinä oletkin! Etkös ole lukenut, että
Herran sana on sielun ruoka, josta hän ravintons saapi,
virkkoi Helka.
Nyt katosi Jaakolta kaikki epäilys. Hän repäisi aapisestaan alkulehden ja söi sen haukaten vähän kerrallaan.
— Minä en ole syönyt kirjani lehteä, mutta osaan sentään isämeidän ulkoa niin kuin vesi, sanoi Niemelän Tuomas.
— Mokoma ulkoa lukija, kun et taida muuten tavatakaan kuin äitisi perästä, virkkoi Jaakko.
— Olkoon tavauksen kanssa miten tahansa, mutta kyllä minä isämeidän ulkoa lasketan paremmasti kuin moni teistä sisältä, kehui Tuomas.
— Annas kuulla, kuinka ulkolukusi sujuu, sanoivat toiset.
— Jos olette hiljaa, niin saatte kuulla, kuinka isämeitä ulkoa uudella tavalla luetaan, sanoi Tuomas.
Toiset olivat hiljaa ja Tuomas luki:
Isämeitä istu puussa, pappilan veräjän suussa. Pyhitetty olkoon, pyyhe käessä, lieri lupakko päässä. Lähestyköön länget kaulassa, niin kuin ruoska naulassa.
Tuomas olisi vielä lukea lasketellut eteenpäin, mutta hänen sisarensa tukki kädellään Tuomaan suun ja sanoi:
— Jos et sinä, sen rehvana, herkeä Jumalan sanaa pilkkaamasta, niin minä kaipaan äidille, ja pian saat tuta, ettei ruoska ole naulassa vaan sinun selässäsi.
— Se pitää kaivata; ei saa pilkkajaa jättää rankaisematta, sanoivat toiset.
Tuomas koetteli irvistellä vastaan, mutta toiset lapset raahasivat hänet kiinni ja heittivät ulos riihestä jatkaen rauhassa lukuaan.
Niin kuin maansa myönyt käveli Tuomas ympäri riihen, seisoskeli salvaimissa, mietti ja katseli väliin ylös, väliin alas. Vihdoin hän tuli riihen kynnykselle ja sanoi itkussa suin:
— Älä, hyvä sisko, kaipaa äidille; en minä enää koskaan pilkkaa
Jumalan sanaa.
— Se pitää kaivata; pahuus ei saa jäädä rankaisematta. Eihän Jumalakaan jätä sitä rankaisematta, joka hänen nimensä turhaan lausuu, virkkoi Helka hyvin kuivasti.
— Mutta antaahan Jumalakin anteeksi niille, jotka syntinsä katuvat, muistutti Jaakko.
— Antakoon jos, se on hänen asiansa, mutta Tommon pitää saada selkäänsä, tiuskaisi Helka.
Kotvasen aikaa kiisteltiin asiasta ja vihdoin tultiin siihen päätökseen, että annetaan Tuomaalle anteeksi, kun hän niin katkerasti itkee. Jos Jumala puolestaan tahtoo, niin rangaiskoon, mutta äidille ei virketa mitään koko asiasta.
Hyvin alakuloisena tuli Tuomas riiheen, jossa lukua jatkettiin, niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Näin kului viikko töiden ja luvun vuorotellessa. Lauantaina korjattiin kangaspuut ynnä muut kolittimet tuvasta ja sunnuntaina, jolloin oltiin vapaana maallisista askareista, luettiin oikein yksituumaisesti.
Sunnuntain iltahämärissä kannettiin suuret torrot ja tiinut vettä täyteen ja naiset illallisen perästä kävivät tuvan pesuun. Lapset ja muu väki, jotka eivät tuvan pesuun kelvanneet, menivät riiheen yöksi. Miehet, jotka jo lauantaina olivat avannot syteneet, menivät yöksi nuotalle saamaan kylänlukuvieraille verestä kalaa eivätkä he seuraavana aamuna tyhjin käsin palanneetkaan, sillä heitä meri piti hyvin miehinään.
Maanantaina käytiin Niemelässä joka hevosella heinässä ja ukkomiehet hakkasivat halot valmiiksi huomisen päivänkin varaksi; kylänlukupäivä pidettiin pyhänä, jolloin ei sopinut työtä tehdä.
Koko maanantaipäivän oli emännillä sangen kiiru leipomisen kanssa, kun näet jokapäiväinen, kaurainen, leipä ei soveltunut kylänlukuvieraille, vaan sen piti olla puhdas rukiinen leipä, ja siihen vielä tehtiin ohralestyleipää sekä kahdenlaisia, omena- (potaatti-) ja oikeita (ryyni-) piirakkaita. Iltapuolella naiset kaulailivat pyhävaatteita itselleen, miehilleen ja lapsilleen. Illansuussa lämmitettiin sauna ja emäntä toi uuden vaipan, jonka hän oli tyttärelleen Kaisalle valmistanut, laittoi sen nelinkerroin pitkittäin pöydänpään penkille, levitti lumivalkean hurstin sen päälle ynnä tyynyn pöydänpään nurkkaan. Kaikki reilaan saatuaan hän sanoi:
— Kas tuossa kelpaa rovastin loikoa ja silitellä suurta vatsaansa.
Illansuussa vähää ennen lukuherrojen tuloa tulivat Niemelään kutsuttuina vieraina isännän appi ja anoppi, Holttolan kirkonmies emäntineen, Savolais-ukko, Kurrosen ukko ynnä vävyt ja muut likeiset sukulaiset. Heidät otettiin sydämellisesti vastaan.
Lukusten edellä
Sisältö: Lukuherrojen tulo ja vastaanotto. Kokkapuheet. Saunan kylpy. Illallinen. Viinaputelin varkaus. Lukuväen tulo. Koirain tappeluttaminen. Lapsen ristiminen. Haukkumanimet.
— Kylänlukuherrat taitavat jo tulla, sillä Aitjärvellä näkyy ajettavan kolmella hevosella, sanoi Niemelän emäntä ulkoa tupaan tultuansa.
Kaikki jotka vain muulta työltään joutivat, mennä kahahtivat porstuan rappusille tulijoita katsomaan.
— Nehän nuo näkyvät olevan, sanoi Holttolan kirkonmies. Rovastin voilakka on eellimmäisenä ja kanttorin laukka toisena, tiettävästi koulumestari ajaa kolmantena, vaan kenen hevosella, en voi täältä asti tuntea.
Rahvas katseli tulijoita salmelle asti. Sitten he menivät tupaan, jossa korjailtiin yhtä ja toista. Emäntä levitti suurelle pöydälle rippulaitaisen lumivalkean pöytäliinan, jolle isäntä asetti kaksihaaraisen kynttilänjalan ja sytytti palamaan siinä olevat kynttelit, jotka sitten pian sammutti.
— Ovatko tytöt puhdistaneet useampia kynttelijalkoja, kirkastaneet veitsiä, varustaneet lautasia ynnä muita kapineita? kysyi isäntä.
— Kaikki on reilassa, ole huoletta, vastasi emäntä.
Samassa ajoivat vieraat pihalle. Isäntä ja Mauno-setä riensivät hatutta päin heitä vastaanottamaan ja pojat menivät hevosia riisumaan ja kapineita korjaamaan.
Sillä aikaa kun isäntä oli pihalla vieraita vastaanottamassa, sanoi
Holttolan kirkonmies tuvassa olijoille:
— Pankaa nutut päällenne. Näyttää niin rumalta, kun esivaltoja mennään tervehtämään paitahihasillaan. Mennä vuonna kun oltiin Montolassa kylänluvuilla, rovasti sanoi: "Voi kun nuo talonpojat ovat tyhmät, kun eivät sen vertaa osaa kunnioittaa herrasväkeä, että panisivat vaatteet yllensä."
Heti hevosten pihalle pysähdettyä riensi lukkari edellä ja koulumestari perässä tupaan.
— Hyvää iltaa, hyvää iltaa! sanoi lukkari kiireesti. Emäntä, emäntä, viinaa, viinaa, sukkelaan, sukkelaan, ennen kuin rovasti ehtii tulla tupaan!
Emäntä kaasi ikkunalla olevasta putelista viklakinttupulliin, jonka lukkari loikkasi sukkelaan suuhunsa. Koulumestari sai toisen ryypyn. Samassa tuli rovasti tupaan suuressa karhunnahkaturkissaan ja karvanahkaisissa saappaissaan, pitkävarsinen, hopeahelainen merivahapiippu kädessä ja matkalaukku kaulassa.
— Hyvää iltaa, hyvää iltaa! toivotti rovasti, johon miehet kumartaen ja naiset niiaten vastasivat:
— Jumala antakoon!
Heti riensivät talon tyttäret riisumaan vieraita: vyöt aukaistiin, turkit heitettiin päältä ja pantiin naulaan. Sitten kukin ikänsä jälkeen tervehti vieraita: ensin rovastia, sitten kanttoria ja viimeksi koulumestaria. Kättä antaessaan miehet kumarsivat ja likistäessään naiset niiasivat.
— Kah, onhan kirkonmieskin täällä vävylässään, sanoi rovasti kätellessään Holttolan kirkonmiestä. On niin hauskaa kohdata vanhoja tuttuja. Mitäs nyt kirkonmiehelle kuuluu?
— Suur kiitosta, herra rovasti; ei minulle mitään erinomaista kuulu.
Kuinka herra rovasti itse jaksaa? virkkoi Holttola.
— No, kiitos Jumalan, terveenä olen ollut, vaan alkaa jo vanhuus jo vähän vaivata, vastasi rovasti. Ja paitsi sitä taitaa ehkä lihavuuteni tehdä liikkeeni kömpelöksi. Ei näet enää ole nuoruuden ripeyttä.
— Niin on herra rovasti, läänin leipä se lihottaa. Muistanhan aivan hyvin, kun kahdeksantoista vuotta sitten tulitte meidän seurakuntaan hoikkana niin kuin nuotan salko. Nyt ovat ajat kuluneet, vuodet vierähtäneet; mies on vanhettunut ja lihonut, lateli Holttola.
— Ainahan kirkonmiehellä ovat entiset kokkapuheet muistossa; taidat kenties vielä jonkun luikurin laskea haudassakin, saneli rovasti naurusuin.
— Taitaa luikurit haristaa, kunhan minä multavärssyksi veisaan: "Ei helvetist lopu koskaan vaiva" (Vvk. 408:8), sanoi kanttori äänellä, joka todisti, ettei heidän välinsä ollut lemmellistä laatua.
Tämän tiesi rovasti entuudestaan ja siksi hän sanoi:
— Kanttori pitäköön vain huolta, että kirjalaukku reestä tulee talteen.
— Se on jo tallessa, vastasi kanttori. Tämän talon riuskat pojat veivät jo kirjalaukun kammariin.
— Saapiko olla kylmästä tultua? kysyi isäntä rovastilta tarjoten ryyppyä.
— Suur kiitosta! eihän hyvä pahaa tehne, vastasi rovasti ottaen ryypyn. Koulumestari ja lukkari saivat myöskin ryypyn.
Sillä aikaa kun emäntä laitteli kahvikuppeja pöytään, kyseli rovasti yhtä ja toista kyläläisten elosta ja työtoimista sekä kertoeli mitä uutta suureen maailmaan kuuluu ja kuinka "kaseteissa seisoo kirjoitettuna".
Kahvia juodessa istui rovasti pöydänpäässä, lukkari ja koulumestari pöydän takana ja Holttolan kirkonmies pöytärahilla.
— No, herra rovasti, enkö minä totta puhunut, kun sanoin että Niemelässä saamme sulaa kermaa kahvin sekaan. Useammassa paikassa on tuotu kerman asemasta kupilla jäätynyttä maitoa, jota on veitsellä lohkottu ja lusikalla mätetty kahvikuppiin, sanoi koulumestari.
— Enhän minä tuota ihmetellytkään, että koulumestari meidän seurakunnan niin tarkoin tuntee, jotta joka talon tavatkin tietää, virkkoi rovasti vastaukseksi ladaten vaakunaa piippuunsa, johon talontytär Anni toi tulen päretikussa.
Kahvia juodessaan puhalteli rovasti komeita savuja pitkävartisesta piipustaan kahvikuppiin, joka höyrysi niin kuin palava suo. Savu levesi yli koko tuvan, ensin alemma ja sittemmin ylemmä, levittäen hyvää hajua ympäri tupaa. Kun vieraat olivat juoneet kaksi kuppia kahvia, kehotti isäntä heitä laittamaan vielä puolikuppiset, jota pyyntöä toiset noudattivat mutta rovasti sanoi:
— Kiitoksia tarjouksesta! En minä pruukaa semmoista.
Iltahämärissä sytytti isäntä kolme talikynttilää, kaksi pöydänpäähän ja kolmannen pöydänlatvalle, sekä päre pantiin pihtiin palamaan.
— Nyt olisi sauna valmis, jos herrat suvaitsisivat lähteä kylpemään, virkkoi isäntä kylänlukuherroille.
— En minä pruukaa kylpeä, jos korkeintaan kerran kuukaudessa, enkä siis nyt halua mennä saunaan, sanoi rovasti. Mutta kyllä kanttori ja koulumestari rakastavat repsua vaikka joka ilta.
— Lähdetään häntä sitten, sanoi koulumestari ja meni lukkarin kanssa kammariin vaatteitaan heittämään. Talon tyttäret riisuivat vieraat ja antoivat heille uudet ihokiskoiset tuohitohvelit jalkaan saunaan. Holttola heitti vävyineen päällysvaatteet tuvan ovensuun nurkassa ja menivät hekin saunaan. Emäntä puuhaili sillä aikaa illallista ja vei viinaputelin kammarin pöydälle, mutta rovasti pistäysi kammariin ja pisti putelin kaappiin, istui vähän aikaa siellä ja puheli emännän kanssa.
Rovastin kammarissa ollessa alkoivat tuvassa olijat katsella hänen vaatteitaan.
— Ei maar tuollaisessa turkissa vilustakaan, sanoi Mauno-setä katsellessaan rovastin turkkia. Tuon kun vielä kieraisee vyöllä kiinni, niin vaikka nukkukoonkin rekeen tulisella pakkasella, ei ole vilusta pelkoa.
— Entäs sitten nuo karvasaappaat, ne kun mies vetäisee jalkaansa, niin ei palella, vaikka olisi koko yön nuotanvedossa, virkkoi ukko-Lauri saappaita katsellessaan.
— Äläs kun minäkin heitä katselen, puheli Korrosen ukko ottaen saappaat. Nämähän ovat oikeat kapineet ja ne on tehty pappilan suuren koiran Voudin nahkasta. Suutari-Mikko kuului näitä mestaroineen koko viikkokauden joulun alla. Hyvät ovatkin lapikkaat!
Saunasta tullessaan kun koulumestari ja lukkari tuvan ikkunasta huomasivat, ettei rovasti ollut tuvassa, he pistäysivät tupaan.
— Emäntä, emäntä, nyt pitäisi saada "poslipainu", missä viinaputeli on? kysäisi lukkari.
— Emäntä näkyi menneen rovastin kanssa kammariin ja vei viinaputelin sinne, vastasi Mauno-setä.
— Voi tämä sen visakinttu, mitä teki, virkkoi koulumestari ja meni lukkarin kanssa kammariin.
Vähän ajan kuluttua meni isäntäkin kammariin, otti putelin kaapista ja tarjosi ensin rovastille, sitten koulumestarille ja lukkarille "saunasta tultua". Rovasti kiitti tarjouksesta, vaan toiset luikauttivat ryypyt makeaan suuhunsa.
Vierasten saunasta päästyä meni talonväki kylpemään, ensin miehet ja sitten naiset. Sekä aikaihmiset samoin kuin lapsetkin panivat puhtaat vaatteet yllensä.
Kylvyn perästä laitettiin lukuherroille illallinen kammariin. Emäntä levitti puhtaan liinan pöydälle ja toi uudella tiheävanteisella katajaisella kapalla nuorta maitoa, kahdenlaista, ohraista ja rukiista leipää, kahdenlaisia piirakoita, voita ja voissa keitettyjä ahvenia. Isäntä otti tuvan uunista lammaskäpälän ja kantoi sen pöytään savivadissa. Tytöt toivat puulautaset ja kirkastetut puukkoveitset. Kylän lukuherrat ynnä Holttolan kirkonmies kävivät illallispöytään, vaan talonisäntä meni muun rahvaan kanssa tupaan syömään kehottaen lähtiessään vieraita ottamaan ruokaa, mitä pöydässä oli, eikä katsomaan vähyyttä.
— Eihän iltasen äijyydestä (paljoudesta) kunhan vaan millä nukkuu.
Näkyypä tässä olevan ruokaa yltäkylläisesti, vastasi rovasti.
Kirkonmies toimitti isännän virkaa: antoi ruokaryypyt ja leikkasi leipää kannikasta. Sitten hän ryyppäsi itse, niisti näpillään kynttilän ja kehotti toisia vieraita ottamaan ruokaa pyytäen anteeksi, ettei talonpoikaisessa talossa ole pöytäveitsiä ja haarukoita, vaan täytyy käyttää viisihaaraisia kahveleita.
— Sehän vankin onkin, sanoi koulumestari. Kun sillä koppaisee, niin ei palanen suinkaan pöydän alle putoa.
— Niin minäkin luulen, sanoi kirkonmies. Kyllähän herrat suittavat monessakin asiassa olla talonpoikia veiterämmät, vaan eivät he osaa hyppysiään käyttää niin kuin talonpojat. Siksi aina, kun joku talonpoika kuolee, niin viepi hän hautaan hyppysissään kolme kappaletta: kynttiläsakset, kahvelin ja nenäliinan.
— Nyt vasta minä oivallan tuon arvoituksen: "Talonpojat maahan nakkaa, herrat taskuhunsa pakkaa", virkkoi koulumestari.
Vähän aikaa syötyä sanoi lukkari:
— Kirkonmies, silakka tahtoo uida!
Kirkonmies kaasi silakkaryypyn, jonka toiset ottivat hyvällä halulla, mutta rovasti ei ottanut, kiitti vain.
— Maistetaanpas Aitjärven ahvenia, sanoi rovasti nostaessaan vadista puulusikalla kaloja lautaselle.
— Ja-ah, hän jatkoi vähän ajan perästä. Nämä ovatkin toisenlaiset kuin muinaiset lipeäkalat. Kuulkaahan, hyvät ystävät, kun kerron teille erään jutun, joka tapahtui toissa vuonna jouluna. Minua vietiin ripittämään erääseen taloon, jonka nimeä en nyt tahdo mainita. Toimituksen tehtyäni tuotiin ruokaa pöytään ja emäntä sanoin minulle hyvillä mielin: "Minä kun olen kuullut vallasväen jouluna rakastavan syödä lipeäkalaa, niin laitoin nyt teille sitä herkkua. Kyllähän me talonpojat emme osaa sellaista syödä, mutta vallat kuuluvat syövän sitä mielellään. He kuuluvat syövän vaikka vasikanlihaa, jota me emme voi suuhumme pistää." Minä katsoin emännän lipeäkalaa ja maistoin. "Eihän nämä mitä lipeäkalaa ole", huusin tuskastuneena. "Nämä ovat vain pieniä ahvenpamppuja lipeässä keitettyinä." Sitten minä selitin heille, mitkä lipeäkalat ovat ja miten niitä pruukataan. Kovin emäntää näytti hävettävän ja harmittavan.
— Missähän noin typerä emäntä oli? kysyi lukkari.
— Johan minä sanoin, etten tahdo talon nimeä mainita. Haasta miestä koko päivä, mutta älä nimeä mainitse, vastasi rovasti.
Vierasten syötyä tuli kammariin talonisäntä, jolle vieraat antoivat kiitokset ja rovasti lausui:
— Kyllä miehet ovat ravitut vaan miten lienee luontokappalten laita?
— Olkaa huoletta, hyvät herrat, kyllä hevoset ovat ravintonsa saaneet; niitä on syötetty ja juotettu sekä laitettu vahvasti eteen yönajaksi, vastasi isäntä.
Vieraat kiittivät huolenpidosta isäntää. Sitten rovasti sanoi:
— Mihinkäs koulumestari ja kanttori käyvät makaamaan?
— Riiheen tai saunaan; yhdenlainen, mihin vain laitetaan ja missä uni sujuu, vastasi koulumestari.
— Taitaisi tässä kammarissa olla hyvä maata, jos ei vain olisi turkkilaisia (luteita), virkkoi rovasti.
— Kyllähän täällä niitä ennen on ollut, vaan minä korvensin kuumalla vedellä joka paikan ihan tarkkaan ja toin uudet oljet sänkyyn. En luulisi täällä enää olevan yhtään elävää, vastasi emäntä.
— Eivät ne vähällä kuole, sanoi rovasti. Ehkä on parasta minun käydä tupaan makaamaan. Anna vain, lautamies, poikien vetää reki tupaan ja tuoda puhtaita olkia siihen, niin minä käyn rekeen makaamaan.
— Hyvä on, vastasi isäntä ja meni käskyä täyttämään. Reki vedettiin tupaan ja rekeen hajotettiin suuri kupo rukiinolkia, levitettiin vaippa olkien päälle ja pantiin palttinainen hursti (lakana) vaipan päälle. Toinen vaippa varustettiin peitteeksi. Kun kaikki oli saatu reilaan, tuli isäntä kammariin ja sanoi:
— Herra rovasti, nyt on vuode valmis. Perhe jo on käynyt levolle, jos suvaitsette lähteä makaamaan.
Rovasti läksi isännän kanssa, pisti lähtiessään toisten huomaamatta jotain povelleen ja sanoi lähtiessään:
— Hyvää yötä!
— Hyvää yötä herra rovastillekin! vastasivat toiset.
Koulumestarille ja lukkarille tehtiin tila kammarin sänkyyn.
Kirkonmies jäi vähäksi aikaa vielä heidän keralleen juttelemaan.
— Kah, mihinkäs viinaputeli on pöydältä joutunut? kysyi lukkari.
— Ehkäpä isäntä vei sen tupaan, vastasi kirkonmies.
— Voi sen tervakenkä; mistä nyt uniryypyt saamme? pakisi koulumestari.
Samassa tuli kammariin isäntä, jolta hänen appensa kysyi:
— Mihin sinä viinaputelin korjasit?
— Täällähän se minua myöten pitäisi olla, vastasi isäntä.
Hiukan aikaa mietittyänsä sanoi isäntä jälleen:
— Antakaapas olla. Kun täältä menimme tupaan, niin rovasti otti jotain poveltaan ja pisti rekeen päänsä pohjiin. Eiköhän se vain liene ollutkin viinapottu?
— Ai tämä sen möhömaha, mitä teki. Mutta kyllä minä hänelle näytän, että petturi petetään, ja jok ei ryyppää, se on syypää, hän, huusi lukkari kiivastuneena ja viimeiset sanat laulaen.
— Jos suvaitsette, niin minä käyn aitasta toista noutamassa, onhan talossa viinaa, sanoi isäntä.
— Ei tarvitse, vastasi lukkari ja iski koulumestarille silmää. Johan sitä tavaraa on tässä nautittukin. Ei liika lihota, jos ei kohtuus elätä.
Niitä näitä vähän aikaa pakinoituaan menivät isäntä ja kirkonmies tupaan makaamaan.
— Miksi et antanut lautamiehen hakea viinaa aitasta? kysäisi koulumestari. Olisihan tässä illan kuluessa naukittu. Huomenna on taas kova työpäivä edessä, jolloin ei jouda eikä sovikaan ryypiskellä.
— Hakea viinaa aitasta, kun sisässä on melkein kokonainen pottu, olisi hulluutta, virkkoi lukkari. Odotapas vähän aikaa, kun se rapavatsa nukkuu, niin minä haen viinapotun hänen päänsä pohjista, ja sitten vasta kehtaa elamoida! Mutta sinun täytyy luvata viedä pottu tyhjänä samaan paikkaan takaisin. Kuuletkos, herra tukisteri?
— Sen teen aivan mielelläni, ole huoletta, hyvä kirkon kukko, vastasi koulumestari ja pisti palturia piippuunsa.
Koulumestari ja lukkari puhelivat ja tupakoivat siksi, kunnes arvasivat kaikki nukkuneiksi tuvassa. Sitten lukkari pistäysi hiljaa tupaan ja vähän ajan kuluttua palasi viinaputeli kädessä.
— Läänin leipä lihottaa, sanoi Holttolan kirkonmies taannoin; koetetaanpas me nyt, mitä läänin viina vaikuttaa. Sukkelaan, herra tukisteri, ryyppylasi tänne, lateli lukkari innokkaasti.
— Heti paikalla, herra tirehtör kanttus, sanoi koulumestari ojentaen ryyppylasin lukkarille.
Lukkari täytti lasin, ryyppäsi ja sanoi:
— Suur kiitosta, suu parka, kun keralleni läksit.
— Suur on kulkku lukkarilla, kyllä se vetää, ilvensi koulumestari.
Sitten lukkari kaasi toisen ryypyn, antoi sen koulumestarille ja sanoi:
— Juopas, juopas, juomaratti, huuhtelepas huules, Matti!
— Niin, monta sinne on mennyt, harvoin takaisin tullut, vastasi koulumestari.
— Eikös rovasti kuullut, kun sinä viinaputelin otit? kysyi koulumestari.
— Eikä kuullut, vastasi lukkari. Hän makasi kuin hako eikä olisi tainnut havahtua, vaikka minä olisin häneltä kerinny puolet hivuksia, niin kuin muinen Ammonin kuningas teki Taavetin lähettiläille.
Nyt täytti koulumestari ryypyn, kohotti sen ja sanoi:
— Saas tästä, Saparo-Pekka, Kekka-Heikin kannusesta. — Lukkaria kutsuttiin Saparo-Pekaksi, kun hän oli kotoisin Saparon eli Soperon kylästä. Koulumestaria taas haukuttiin Kekka-Heikiksi, kun hän käveli pää kekassa, pystyssä. — Sitten hän antoi toisen ryypyn lukkarille, joka ryypätessään sanoi:
— Kyllä muistan murrin virret, kissan kirjavan sanaset.
Kun muutamia ryyppyjä oli naukittu, kysyi koulumestari:
— Mistä sinä olet tullut vihaiseksi Holttolan kirkonmiehelle?
Sanopas, hyvä veli, se asia!
— Siitä tulee ensi kesänä kolme vuotta, kun minä olin voinajossa ja menin yöjalkasiin Koiskamolle, niin tämä Holttolan ukonruja sattui olemaan siellä ja salpasi minut huoneeseen, jossa sain olla päivään asti. Siitä perin olen ollut hänelle vihainen, vaan nyt unehutan koko seikan, kun sain kerran tyssänneeksi häntä, selitti lukkari.
— Vai niin, vai sellainen se oli asia, joka mielen murti. Ken syyttä suuttuu, se lahjoitta leppyy, vastasi koulumestari.
Vielä ryypättyä sanoi lukkari:
— Kuules, veikko, minua alkaa laulattaa. Eikös laulettaisi yhdessä vaikka "Kirpun virsi?"
— Lauletaan vain, mutta hiljalleen. Muuten jos pöpö tuvassa havahtuu ja kuulee, niin piru meidät korjaa, sanoi koulumestari.
Sitten he lauloivat yhdessä:
Jos mä kirpun kiinni saisin, pitäisin mä kelpo kestit: pään mä panisin papille, leukaluut lukkarille, koivet koulumestarille, nimismiehelle nivukset. Rungon saisi ruununvouti, selkärangan siltavouti, etujalat jahtivouti sekä hännän henkiherra. Keuhkot tulis tuomarille, maksa maiden mittarille, sydänmunat suntiolle, hampaat haudankaivajalle, kylen kylän vanhimmalle, toisen kylen tohtorille.
Siihen asti he ryypiskelivät, kunnes viinaa putelissa piisasi. Putelin tyhjäksi tultua vei koulumestari sen takaisin rovastin pääpohjiin ja palasi kammariin.
— Kuulikos ukko, kun sinä potun piilotit? kysäisi lukkari.
— Ei kuullut hän eikä muut, vastasi koulumestari. Käydään veikkonen makaamaan, minulla on pää kuin Haminan kaupunki.
— Niin on minullakin, veikkonen, myödytti lukkari.
Sillä puhein molemmat riisuivat ja kävivät makaamaan.
Seuraavana aamuna tuli lautamies kammariin ja sanoi:
— Hyvää huomenta, hyvät herrat. Kahvi olisi valmis ja odottaa jo pöydällä. Tehkää hyvin ja tulkaa juomaan! Rovasti odottaa jo teitä.
— Jumala antakoon, vastasi koulumestari. Tullaan, tullaan kun joudutaan.
— Minun päätäni pakottaa niin kovasti, etten voi paikaltani hievahtaa, ennen kuin saan aamuryypyn. Ole hyvä, lautamies, ja tuo meille tilkka viinaa tänne, rukoili lukkari.
Lautamies meni ja palasi vähän ajan kuluttua tuoden taskulasissa viinaa, josta antoi kaksi ryyppyä kumpaisellekin miehelle ja vei pullon mennessään.
Lukkari ja koulumestari menivät tupaan, jossa rovasti jo istui pöydän päässä kahvikupin ääressä. Hyvän huomenen sanottuaan he istuivat pöytään.
Kun kahvi oli juotu, rovasti otti viinaputelin reestä, laski sen pöydälle ja sanoi:
— Joka säästää saatuansa, sillä on ottaa tarvittaissa. Minä korjasin illalla viinaputelin tallelle ajatellen: "Aamu on iltaa viisaampi." Nyt tästä saadaan aamuryypyt.
Isäntä otti putelin ja kaasi ryyppylasiin, mutta putelista ei herahtanut tippaakaan. Hän katsahti rovastiin ja sanoi:
— Mutta hyvä rovasti, tyhjähän tämä puteli on, eihän tässä ole tilkkaakaan viinaa.
— Mitä lempoa se on, sanoi rovasti. Olisikohan viina vuotanut yöllä rekeen! Hän kävi tutkimaan, olisivatko oljet märkänä ja haisivatko ne viinalle. Kun ei mitään merkkiä viinan vuotamisesta huomattu, rovasti sanoi:
— Rekeen viina ei ole vuotanut, vaan tässä on, näen mä, käynyt kämpään käsi.
— Varmaan on herra rovasti mahtanut yön pitkin ryyppiä viinan, koska pottu oli illalla melkein täysi, virkkoi lukkari ja nauraa virnisteli. Kaikki tuvassa olijat rehahtivat nauramaan, mutta rovasti sanoi vakavasti:
— Tämä menee jo liika pitkälle. Kyllä minä arvaan, mihin viina on mennyt; vaan oli miten tahansa, meidän miesten suussa se on ja siksi ei nyt isäntä saa meille antaa tilkkaakaan viinaa, ennen kuin päivällispöydässä ruokaryypyt.
Sitten menivät lukuherrat kammariin, jossa rovasti torui lukkaria ja koulumestaria aika lailla. Sillä aikaa korjattiin vuoteet ja siivottiin tupa. Ihmiset pesivät itsensä ja pukaisivat pyhävaatteisiin.
Vähän ajan perästä meni emäntä kammariin ja sanoi:
— Jos herrat suvaitsevat, niin minä keitän murkinaksi puolikypsiä munia.
— Tehkää niin, virkkoi rovasti.
— Mutta minä en enää muista, miten niitä keitetään, vaikka pappilan rouva tuonnoin minulle neuvoi, sanoi emäntä.
— Pane munat kiehuvaan veteen ja lue kolme kertaa isämeitä, ota sitten munat padasta ja tuo pöytään, neuvoi lukkari.
— Jumalan nimeä ei saa turhaan lausua, virkkoi rovasti. Tee muuten niin kuin kanttori käski, vaan isämeitää älä lue, mutta lue yhdestä aikain kolmeensataan asti.
Emäntä kiitti neuvosta ja teki niin kuin rovasti käski. Murkina laitettiin lukuherroille kammariin, vaan talonväki vieraineen söi tuvassa.
— Onhan tuo niin outoa käydä suuruksetta syömään. Saanko luvan tarjota ruokaryyppyjä? kysyi isäntä.
— Ei pisaraakaan, vastasi rovasti kuivasti.
Kun perhe oli tuvassa syönyt ja ruoka korjattu, Mauno-setä ripisteli kuusenhavuja ympäri tuvan lattiaa. Lukkari kantoi kirjalaukun kammarista tupaan ja asetti kirkonkirjat pöydälle. Lukuväkeä alkoi vähitellen keräytyä lukupaikkaan. Toiset ajoivat hevosilla reet täynnä väkeä, toiset astuivat jalkasin. Poikavekarat hiihtivät suksilla läpi metsien. Kaikki olivat pyhävaatteissaan. Koiria keräytyi iso joukko Niemelän pihalle. Niistä toiset kävivät rekiin makaamaan vaan toiset juoksentelivat ympäri kartanoita ja taloja.
— Onko se totta, että teidän Musti voittaa meidän Merkin? kysyi
Harjulan Pekka Mäkelän Martilta.
— Totta on, vastasi Martti. Sen näin omin silmin viime syksynä.
— Sitä minä en usko, ennen kuin saan nähdä, sanoi Pekka. Tässä on nyt hyvä tilaisuus koettaa.
— Laitetaan vain koirat tappelemaan, sillähän se riita ratkeaa, mutta auttaa ei saa kumpikaan, esitti Martti.
Kumpikin poika kutsui koiransa luoksensa.
— Husoo! sanoi Pekka Merkillensä.
Paikalla jämähti Merkki Mustiin kiinni ja kiivas tappelu syntyi koirilla. Pian keräytyi iso joukko poikia katsomaan, kumpiko voittaa. Kotvan aikaa oteltuaan alkoi Musti viimein vikuttaa ja pötki pakoon verisenä.
— Tuossa se nyt on; nyt sen näit kuinka kävi, ilkkui Pekka. Sanotko vielä Martti, että teidän Musti voittaa meidän Merkin?
— Sanon kyllä, sen näin viime syksynä omin silmin, vastasi Martti. Koirat silloin eivät tapelleet vaan ajoivat yhdessä jänistä, ja meidän Musti juoksi nopeammasti.
— Se on toinen asia, sitä en voi kieltääkään, virkkoi Pekka.
Vähitellen alkoivat toisetkin pojat tappeloittaa koiriaan.
Vihdoin tuli kylänvanhin ja sanoi pojille:
— Ettekö te voisi olla niin siivolla kuin nuo tytöt tuolla rappusilla? Mutta te vain rähisette kuin koirat. Tässäkin toteutuu sananparsi:
Piikaparvi piirasparvi,
poikaparvi koiraparvi.
Akkaparvi harakkaparvi,
ukkoparvi hukkaparvi,
jatkoivat pojat kylänvanhimman pois mentyä ja lakkasivat rähisemästä ja koiria tappeloittamasta.
Kun kylänvanhin oli saapunut tupaan ja tervehtänyt lukuherroja ynnä muita, niin alkoi rovasti häneltä kysellä yhtä ja toista kyläläisten elosta niin kuin esimerkiksi: kuinka on sopu kyläläisten kesken, perheenjäsenten ja aviopuolisojen välillä? Kuinka pyhäpäivät vietetään: harjoitetaankos kotohartautta ja viljelläänkös Jumalan sanaa? Kasvatetaankos lapsia kurituksessa ja Herran nuhteessa vai annetaanko niiden juoksennella ympäri kyliä? Kuinka monta Raamattua löytyy kyläkunnassa ja kuinka monta Uutta testamenttia? Harjoitetaanko rakkaudentöitä niin kuin sairasten oppimista, almujen antoa ja muuta mikä olisi ylösrakentavaista? Kuinka nouseva nuoriso itsensä käyttää: elääkö se siveästi ja puhtaasti vai raa'asti ja törkeästi? Onko mitään eri lahkokuntia, jotka toisin opettavat ja elävät kuin Jumalan sana neuvoo?
Kylänvanhin vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin. Kävi selville, että kaikki oli hyvästi, niin kuin sen oleman pitääkin. Rovasti kirjoitti kaikki kirjaansa ja kiitti sitten lukukinkeriä ja kehotti eteenkinpäin vaeltamaan ja itsensä käyttämään niin kuin pyhäin sopii.
Rovasti katsoi kelloansa ja sanoi:
— Jos täällä on jotakin kiireellistä toimitusta, niin minä voin nyt toimittaa, ennen kuin luvut alkavat.
— Näkyyhän täällä olevan lapsi kastettavana, vaan lieneeköhän sillä kiiru, vastasi kylänvanhin. Taitavathan ne olla täällä kylänluvuilla kumminkin, niin voisihan sen asian toimittaa perästäkinpäin.
— Se on asia, jota ei saa viivytellä. Kutsukoon vain kylänvanhin asianomaiset saapuville ja emäntä toimittakoon kasteveden, käski rovasti.
Sillä aikaa kun kylänvanhin käskyä toimitti, pani rovasti "rajin" kaulaansa. Asianomaisten esille tultua rovasti kysyi:
— Kenen lapsi tämä on?
— Se on meidän Pekon akan lapsi. Pekko itse on Venäjällä rahdissa, niin minä toin lapsen ristille, vastasi Mustamäen Tommo.
— No Pekkako on lapsen isä? kysyi rovasti.
— Eikö tuo liene, vastasi Tommo.
— Milloinkas lapsi on syntynyt?
— Kolmannella ketruuviikolla torstaina.
— Mikäs aika se olikaan?
— Se oli silloin kuin Savolaisen Juho suden tappoi, juuri samana päivänä. Sydänkuuhan se silloin oli, mutta en saanut panneeksi mieleeni, kuinka mones päivä se lie ollutkaan.
Rovasti otti almanakan käteensä ja katseltuaan sitä vähän aikaa sanoi:
— Nyt ollaan selvillä: lapsi on syntynyt tammikuun kahdeksaskolmattakymmenentenä päivänä. Mutta mikäs lapselle nimeksi annetaan?
— Minä kysyin Pekon akalta lähteissäni lapsen nimeä, niin hän vain sanoa tölkäytti: "Pankaa nimeksi minkä tahdotte, eihän nimi miestä pahenna." Pitkin tietä tullessani mietin, mikä pojalle saadaan nimeksi, ja vihdoin tulin siihen päätökseen, että tästä on tehtävä Nikolai Paulovits, vastasi Tommo.
— Oh hoh, sanoi rovasti. Eikö vähempi vältä! Se on meidän nykyisen keisarimme nimi eikä sitä sovi panna talonpojan lapselle.
— Pankaa sitten paljas Paulovits, tuumasi Tommo.
— Se on toista, virkkoi rovasti. Kutkasta kummiksi tulevat?
— Tässä on lapsen kanssa Pitkän Jussin akka, joka tulee rist'emäksi ja rist'isäksi tulee tämä Halon Tokko, vastasi Tommo.
Kuultuansa tämmöiset nimet rovasti veti suunsa nauruun ja kummit punastuivat. Sen rovasti huomasi ja sanoi:
— Mitä sinä tuolla tavalla herjaat ihmisiä, onhan heillä oikeatkin nimensä!
— Niinhän me heitä kutsumme joka päivä ja siksi en nytkään muistanut poiketa totutusta tavasta, vastasi Tommo hämillään. Luulen rovastin tuntevan heidät molemmat.
— Tunnen kyllä ja tiedän heidän oikeat nimensäkin enkä hauku ihmisiä, vastasi rovasti ja kirjoitti kirjaansa mitä asiaan kuului.