KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 4: TALVITOIMET

Kirj.

Johannes Häyhä

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1893.

SISÄLLYS:

Syystoimet Puhteet Mustalaiset Lääninmiehet Pyhän vietto Laskiaisen aika Pääsiäisen aika Kevättyöt

Syystoimet

Sisältö: Liinan loukuttaminen, harjaaminen ja häklääminen. Härän teurastaminen. Harakan pyynti. Nikko. Lammasten ja sikojen teurastaminen. Hamarakalat. Kuoleman ennustus lumen tulosta. Tarvepuut.

Vanhan kekrin (pyhäinmiestenpäivän) perästä ottivat Niemelän naiset liinaroivaat pellon aidalta ja ahtoivat ne riihen parsille. Ukko-Lauri lämmitti riihen aamupuolella vienommasti, ettei äkkinäinen varistuminen olisi liinoja polttanut, ja sitten iltapuolella vahvemmasti, jotta liinat kuivivat seuraavaksi aamuksi loukutettaviksi. Naiset ja nuoremmat miehet kantoivat jo illalla loukut ja lipsut romuhuoneesta riiheen.

Aamulla sangen varhain kukon ensi kerran laulaessa pukivat nuoremmat naiset ja miehet riihikot yllensä ja menivät riiheen liinoja loukuttamaan. Riitta otti uunin päältä suuren joukon päreitä, joita poltettiin riihen uunilla olevassa pihdissä. Talon emäntä, Mari-täti, Helka-ämmä, ukko-Lauri ja Mauno-setä jäivät ainoastaan tupaan toimittelemaan muita talon askareita.

Riiheen tultuaan miehet laskivat alas pari parrellista liinoja, jotka naiset jakoivat pioille (pivoille), joita miehet alkoivat loukutella ensin tyvi- ja sitten latvapuolelta. Sikäli kuin miehet saivat loukuttaneeksi luut irti liinakuiduista, sikäli naiset lipsuivat pioihin jääneet päistäreet ja panivat piot viisikolle: viisi pioa yhdelle punokselle. Kun kymmenen viisikkoa oli saatu loukutetuksi ja lipsutuksi, ne pantiin nipulle ja jokainen nippu sidottiin liinapiolla kiinni ja pantiin riihen ovensuun nurkkaan. Kukon kolmannen kerran laulaessa, kun päivänsalo alkoi tuntua, veivät emännät loukuttajille suuruspalaa. Toisten suurustellessa keräilivät emännät loukkujen ja lipsujen alta sinne pudonneet liinakuidut ja järjestelivät kuituja pioiksi. Suuruksen perästä jatkettiin työtä siksi kunnes kaikki tuli tehdyksi. Sitten naiset korjasivat liinaniput huoneeseen ja miehet kantoivat päistäreet pellolle, jossa ne päivän tultua poltettiin. Päivällä korjattiin loukut ja lipsut romuhuoneeseen.

Riihestä päästyään pesivät loukuttajat kätensä ja kasvonsa, pukivat tavalliset arkivaatteet päällensä, söivät murkinan ja kävivät makaamaan. Iltapuolella päivää he ryhtyivät muihin askareihin, ja illalla lämmitettiin ja kylvettiin sauna.

Joulun välisinä arkipäivinä vietiin liinat uudestaan riiheen häklättäviksi ja harjattaviksi. — Häklä oli noin 20 tuuman pituinen ja 6 tuuman levyinen lauta, jonka molemmat päät olivat pyöreät, vaan keskikohta oli kapea. Pyöreissä päissä oli noin 4 tuuman pituiset rautalankapiikit joiden päät olivat terävät. Toisessa päässä oli piikkejä harvemmassa ja toisessa tiheämmästi. — Naiset sitoivat harjoonuorat riihen ahinlauta-alaisiin orsiin riippumaan, ja nuoran päässä olevaan silmukkaan sidottiin liinapio toisesta päästä kiinni. Sitten alettiin rautapiisellä harjalla latvistella liinoja. Se on: harjattiin pion latva ja siitä saadut lepeet käärittiin kuontaloksi. Kun toinen pää liinapiosta oli latvisteltu, käännettiin nuorassa kiinni oleva pää latvisteltavaksi. Latvistekuontaloista kehrättiin ja kudottiin säkki- ja elohurstikangasta.

Kun kaikki liinat oli ensin latvisteltu, niin sitten ne ruohinnettiin. Piot sidottiin uudestaan nuoraan ja harjattiin toistamiseen harjallisista tehdyillä harjoilla, ensin toinen ja sitten toinen pää. Siitä saadut lepeet tehtiin kuontalolle; sitä kutsuttiin ruohinkuontaloksi. Ruohinkuontaloista kehrättiin ja kudottiin ruohtimista, so. rohtimia, josta tehtiin housuja, torppasäkkejä, naisten paidanalaisia ym. Jäljelle jääneitä kuituja liinapiossa kutsuttiin aivinaksi. Aivinapiot suollettiin, so. otettiin kuidut erikseen, joka tapahtui siten, että oikealla kädellä otettiin pion päästä kiinni ja vasemmalla kädellä vedettiin piosta latvimmaisemmat kuidut suoltajan syliin. Kun pio oli suollettu, käärittiin se kuontalolle, josta kehrättiin ja kudottiin liinanaivinaa. Siitä tehtiin paitoja, ylisiä, hienompia hursteja ym.

Häklääminen kävi siten, että tupasesta otettiin vanha pöytärahi, johon häklä naulattiin keskikohdalta kiinni. Latvisteleminen toimitettiin häklän harvemmalla puolella siten, että ensin toinen ja sitten toinen liinapion pää vedettiin häkläpiiden lävitse. Häklään jääneet lepeet otettiin käsillä pois ja käärittiin kuontalolle. Samalla tavalla liinat ruohinnettiin häklän tiheämmässä päässä. Sekä harjatessa että häklätessä istuivat naiset riihi- eli saarajakuilla, jotka oli tehty aatran vanhoista saarapuista, joihin oli pantu kolme koivuista, liehkoa (kaarevaa) jalkaa.

Kun kaikki liinat oli saatu kuontalolle, korjattiin kuontalot huoneisiin ja talvella kehrättiin ja kudottiin kankaiksi.

Eräänä aamuna meni Niemelän isäntä läävään emäntänsä kanssa katsomaan, olisiko iso härkä jo kylliksi lihava ottaa tupaan eli teurastaa. Tultuaan tupaan hän sanoi:

— Kun ilmat alkavat jo kylmetä, ettei lihojen pilaantumisesta ole pelkoa, ja meidän härkä näyttää myös olevan kylliksi lihava, niin olen minä tuumannut sen tänä päivänä ottaa tupaan. Siksi ajaksi menkööt naiset ja lapset joko riiheen tahi toisiin taloihin, etteivät pelästy. Ukko-Lauri, Yrjö, Mauno-setä ja Antti tulkoot minun avukseni. Yrjö varustakoon tarpeelliset nuorat ja Antti hiokoon minun suuren kirveeni teräväksi.

Sen kuultuaan läksivät naiset, lapset ja pojat ulos tuvasta ja teurastajat varustivat tarpeelliset kapineet. Sitten he menivät läävään (navettaan), jossa isäntä sitoi härälle nuoran päähän tavallisin tempuin, päästi härän kytkyestä ja alkoi taluttaa sitä tupaan; toiset miehet seurasivat perässä uhittaen härkää menemään. Tuvan rappusia noustessa härkä teki vastarintaa, mutta meni yhtäkaikki viimein, kun sitä vitsalla häristettiin. Tupaan päästyä sidottiin nuora härän vasempaan takajalkaan, jonka jälkeen isäntä otti kirveen tuvan ovenpielestä, antoi sarvinuoran Antille ja jalkanuoran Yrjölle. Sitten isäntä iski härkää kirveen terällä niskaan kaikesta voimastaan ja sanoi:

Itse isken härkäjäni, vanhan vaivani näköä.

Heti kirveellä lyötyä puhalsi veri härän niskasta. Samassa nykäisi Yrjö jalkanuorasta ja härkä kaatua romahti tuvan lattialle. Heti härän kaaduttua sitoi Mauno-setä härän turvan kiinni hienolla nuoralla ja piti päätä pystyssä, jotta veri paremmin vuotaisi.

Heti kun härkä oli läävästä ulos talutettu, otti ukko-Lauri härän koivuvitsasta tehdyn peräkkeen, vei sen kujalle, viskasi mennessään metsään päin ja loitsi:

Kekri karjan suojelija, lauman kaiken kaitselija! Siunaos sata sijahan, tuota tuhat sarvipäätä tämän peräkkeen perästä, meidän läävän lämpimähän, josta yksi otettihin, talutettihin tupahan eineheksi ihmisille, suuren joukon suurukseksi.

Sen tehtyään ukko-Lauri juoksi tupaan, jossa hän otti siltaluukun auki ja johdatti härästä juoksevan veren ensin pieneen puukuppiin, jonka täyteen saatuaan antoi veren juosta vapaasti sillan alle, vei verikupin tanhualle kasvavan kuusen luo, kaasi kupista veren kuusen juurille ja rukoili:

Anna vastakin Jumala, anna karjan kaunistua näillä pienillä pihoilla, tämän talon tanhuvilla. Kasvata karjasta ruoka, saata pellosta samaten runsas kasvu kaikenlainen ihmisille eineheksi. Anna onni, suo menestys pensovalle pellolleni, kasvavalle karjalleni!

Penso pelto, kasva karja tämän kuusen kuuluvilla, tämän hongan huojuvilla, tienoilla tämän närehen. Älköön kateen kierosilmä, pahansuova, sortajainen saakoho sijoa tässä, tämän talon tienohilla! Ken on katein katsoneepi, kierosilmin keksineepi: päällensä pahat pakanat, ajatukset itsehensä.

Sitten ukko-Lauri vei kupin tupaseen ja meni itse tupaan, jossa kävi härän vatsalle istumaan ja tuuditteli edestakaisin, että veri paremmin vuotaisi.

Heti kun härkä havaittiin kuolleeksi, irroitettiin kaikki nuorat ja alettiin nahkaa nylkeä. Isäntä ja Mauno-setä piirsivät terävällä veitsellään takajalkojen kynnenranteiden ympäri ja siitä alaskäsin siksi, kunnes koipia piisasi, aina haaroihin asti, niin että veitset tulivat vastakkain, ja alkoivat sitten nahkaa kettää (nylkeä) pitkin koipia. Antti ja Yrjö samaten nylkivät etukoivet. Kun koivet oli nyljetty, leikattiin sorkat polven taivukkeesta poikki. Ne naksautettiin vastakkain ennen kuin heitettiin sitä varten varustettuun koriin. Kun koivet oli nyljetty, piirrettiin nahka pitkin vatsaa halki, ja alkoivat isäntä oikealta ja Mauno-setä vasemmalta puolelta kettää nahkaa härästä. Yrjö ja Antti menivät muille toimille ja ukko-Lauri varusteli astioita rasvoille, sydämyksille ym., jotka varsinaisista lihoista eroteltiin.

Kun nahka oli kumpaiseltakin puolelta vatsaa nyljetty selkärankaan asti, aukaistiin vatsa, josta ensin otettiin vatsalaukku ja suolet, jotka nostettiin olkien päälle. Vatsalaukusta irroitti Mauno-setä mahapaidan ja pani sen sitä varten varustettuun astiaan. Sitten hän alkoi kierrellä suolia ottaen niiden ympäriltä rasvan, joka kynttilärasvaksi korjattiin toiseen astiaan. Kiertäminen kävi siten, että pitkä suoli irroitettiin ensin ja sitten se erotettiin pitkäksi pötköksi. Kun kaikki rasva oli suolista irroitettu, kävi Mauno-setä isännälle avuksi.

Sillä aikaa kun Mauno-setä suolia kierretteli, otti isäntä sydämyksien ympäriltä ja toisistakin paikoista rasvan, jonka hän pani syöntärasvaksi siihen astiaan, johon mahapaita oli pantuna. Kurkkutorvi, maksa, keuhkot ja sydänmunat pantiin eri astiaan ja ne keitettiin ruuaksi jo samana päivänä.

Kun sisälmykset oli irroitettu, isäntä leikkasi ensin etu- ja sitten takajalat, jotka hän heti leikattuaan lyödä läppäsi entiselle paikalle, jotta muka vastakin olisi lihan ottoa. Sitten hän kaivoi rauhajaiset, jotka viskasi suolien sekaan, pisti puukolla reiän polvinivusen yläpuolelle ja heitti härän jalat suureen tiinuun, jossa oli vettä. Kylkiluut hakattiin kirveellä selkärangasta irti ja pantiin vesitiinuun. Selkäranka lyötiin kahdeksi kappaleeksi ja kaulapala leikattiin erikseen. Ne myös pantiin vesitiinuun.

Kun kaikki lihaaminen oli lopetettu, nostettiin mahalaukku nahkan sisään, joka solmittiin koivista yhteen ja kannettiin korennolla pellolle. Siellä halaistiin mahalaukku, kolistettiin jätteet pellolle ja satakerta vietiin kotaan, jossa naiset sen puhdistivat varilla vedellä. Härän nahka ripustettiin tallin räystään alle kuivamaan. Pellolle vietiin myöskin paksut suolet, vaan hienoista suolista tehtiin makkaraa sitten kun ne ensin puhdistettiin visusti.

Kohta kun suolet ja muut ravinnoksi kelpaamattomat jätteet oli viety pellolle, keräytyivät niitä syömään koirat, kissat, harakat, varikset ja pienet kotolinnut sekä siat. Lapsista oli sangen hauskaa, kun harakat leiskuivat sian selässä.

— Koetetaanpas pyytää joku varis tahi harakka, ehdotteli pieni Antti.

Tämä tuuma oli toisista lapsista mieleinen. Eerikka, joka oli vaurain heistä kaikista, otti suuren rikkakorin, asetti sen syrjälleen kalikan nojaan, sitoi nuoran kalikan keskustaan, pani rasvantähteitä korin alle ja kävi riihen kynnykselle vartioimaan pitäen nuoran toisesta päästä kiinni. Kohta menikin pari harakkaa korin alle rasvoja nuokkimaan. Sen huomattuaan Eerikka tempaisi nuorasta, kalikka luiskahti korin reunasta, kori mennä lupsahti alassuin maata vasten ja harakat jäivät korin sisään. Huomattuaan vapautensa loppuneen nostivat harakat aika rähinän, mutta se ei auttanut, vankina heidän vain täytyi olla. Pian olivat lapset korin ympärillä ja siinä pidettiin jos jonkinmoista neuvoa, miten saada harakat korista elävinä pois. He nostaa longottivat korin laitaa sen verran että Eerikan käsi mahtui korin alle, mutta voi pahus, toinen harakka pujahti siitä ulos ja lensi iloisena matkoihinsa pitäen aika rähäkkää mennessään. Ei siis sopinut koria kohottaa, mutta mikä neuvo auttoi? Vihdoin tuli ukko-Lauri lapsille avuksi. Hän leikkasi korin pohjaan reiän, pisti kätensä koriin ja niin otti kun ottikin harakan korista ja antoi sen Eerikalle, joka vei sen riiheen toisten lasten seuraamana. Riihen ovi suljettiin kiinni ja harakka laskettiin irti. Se koetteli lentää ylös parsille, mutta kun siellä oli savua, sen täytyi laskeutua alas. Vähän aikaa se lennellä räpäköi pitkin lattiaa etsien ulospääsyä. Vihdoin se lentää sujahti palavaan uuniin, jossa päästi kauhean hätähuudon. Siellä se palaa kärvettyi kuoliaaksi. Paha haju täytti riihen, jota haihduttaakseen lapset aukasivat riihen oven ja akkunan. Samaan liittoon sattui Mauno-setä tulemaan. Kuultuaan miten harakalle kävi hän torui lapsia aika lailla rääkkäyksestä. Hän selitti ettei ihmisillä ole lupaa rääkätä minkäänlaista eläintä, olkoon se pieni tahi suuri eläin. Tappaa ja syödä on lupa, vaan ei rääkätä. Tuo koski kovasti lasten omilletunnoille, ja katuen pahaa tekoaan he menivät tupaan.

Heti kun härkä oli teurastettu, korjattiin oljet pellolle ja tuvan verinen lattia pestiin kuumalla vedellä. Iltapuolella otettiin lihat tiinusta, pantiin vartaille ja vietiin aittaan valumaan. Illansuussa, kun lihat olivat kylliksi valuneet, isäntä suolasi ne suureen lihatortoon (tiinuun). Sydämykset, so. keuhkon, maksan ja sydänmunat, pani emäntä pataan, kiehutti ensin vähän aikaa, kaasi sitten turvotusveden pois ja laski ne uudestaan puhtaasen veteen, jossa keitti ne kypsiksi ja pani suolaa sekaan ja niin valmisti perheelle illallisen. Ukko-Lauri otti härän rakon, pisti vanhan tuomisen piipunvarren pään rakon sisään ja toisen pään pani suuhunsa, josta puhalsi henkeä (ilmaa) rakkoon. Hän puhalsi niin kauan, että rakko paisui suureksi ja tuli ohueksi. Sitten hän kääri rakon pään rihmalla kiinni, halkaisi päreen pään, jonka väliin työnsi rakon pään, ja pani sen uunin kohdalle lakeen kuivamaan.

Riihestä oli paha katku takertunut pienen Antin kurkkuun, ja häntä alkoi kovin nikottaa, niin ettei poika raukka saanut suutansa suljetuksi, yhä vain pani "ykn, ykn". Tämän huomattuaan käski Helka-ämmä Antin lukemaan perässään yhdessä hengenvedossa nikkoluvun. Antti luki Helka-ämmän perässä hyvin sukkelaan:

Nikko niineen, toinen tuomeen, kolmas koivuun, neljäs niemeen, viides vitsakseen, kuudes kuusameen, seitsemäs seipäänreikään, kahdeksas kannonpäähän, yhdeksäs yli kynnyksen, kymmenes kynnykselle: ja nikon pää poikki.

— Olisit käskenyt pienen Antin olemaan hengittämättä, niin kauan kuin suinkin olisi voinut, niin olisi nikko tauonnut loitsimatta, sanoi suuri Antti, isännän vanhin poika, Helka-ämmälle.

— Ei tässä nyt sinun viisauttasi tarvita, vaan me teemme niin kuin meidän esivanhempamme ovat meitä opettaneet, vastasi Helka-ämmä vihaisesti ja luetti pienellä Antilla vielä kaksi kertaa nikkoluvun, ja niin vähitellen häikkeni nikko pienestä Antista.

Seuraavana päivänä emäntä keitti sylttyä, johon otettiin vatsalaukku, satakerta, härän turpa ja korvat, jotka ensin turvotettiin, sitten kaadettiin turvotusvesi pois ja pantiin uudestaan kiehumaan. Melkein koko päivän kesti syltynkeittoa, ennen kuin kaikki liha-aineet olivat pehmeiksi kiehuneet. Vihdoin pani emäntä suolaa ja hiukan maitoa sekaan ja niin oli syltty valmis. Se pantiin astioihin jäähtymään ja syötiin harvinaisena herkkuna sunnuntaiaamuna murkinaksi.

Sillä aikaa kun lampaita lihotettiin oraassa ja sikoja syötettiin pahnassa, teurastettiin lehmä, joka toimi kävi samalla tavalla kuin häränkin teurastaminen.

Vihdoin kun lampaat olivat kylliksi lihavat ja niiden villa oli kasvanut riittävän pitkäksi, teurastettiin lampaat. Emäntä neuvotteli toisten vanhempain naisten keralla, mitkä lampaat otetaan ja mitkä jätetään elämään. Kun asia oli selvillä, käski emäntä eräänä aamuna lammasten paimenien mennä läävään ja antaa hänen määräämänsä lampaat teurastettaviksi. Isäntä ja Mauno-setä menivät surmaksi (tappajaksi). Paimenet ottivat emännän nimittämät lampaat kiinni, yhden kerrallaan, ja taluttivat läävän ovelle, jossa miehet ottivat lampaan vastaan ja tappoivat läävän edessä olevassa kujassa (katoksessa). Tappamiseen käytettiin terävää puukkoa, jolla leikattiin puolen lampaan kaulaa. Ensi aamuna teurastettiin kymmenen lammasta ja seuraavana aamuna saman verran.

Kun lampaat oli tapettu ja niistä veri kylliksensä vuotanut, ne kannettiin tupaan, jossa ensiksi leikattiin päät poikki, sitten nyljettiin sorkat ja leikattiin ne poikki. Sillä aikaa kun ukkomiehet tätä toimittivat, varustivat nuoremmat miehet kynsipuut, jotka sitoivat nuoralla orteen riippumaan. Kynsipuihin pistettiin lampaat nivusistaan riippumaan. Olkia hajoitettiin kunkin teuraseläimen kohdalle lattialle. Nahka ketettiin (nyljettiin) tuppinaisena, so. halkaisematta, pantiin vartaalle, johon sorkkain kohdalle sovitettiin pienet kapulat poikin puolin, ja vietiin tallin luhtiin kuivamaan. Kun nahka oli nyljetty, aukaistiin lammasten vatsat, kierrettiin suolet ja lihattiin samalla tavalla kuin raavaatkin. Viisi lammasta oli yhtä aikaa tuvan orressa riippumassa, ja kun ne oli teurastettu, niin nostettiin jälleen toiset viisi. Rasvat, jätteet ja lihat korjattiin pois ja siivottiin tupa.

Myöhemmin syksyllä teurastettiin neljä sikaa. Mauno-setä ja isäntä ynnä pari nuorempaa miestä menivät sikopahnan luokse ja ottivat pahnasta yhden sian kerrallaan, jota löivät ensin kurikalla otsaan ja sitten kun sika kaatui pyörryksissä maahan, pistivät veitsellä kurkkuun. Yksi mies piti aina sian kärsää kiinni, kun toinen pisti veitsellä kurkkuun. Sitten vedettiin siat kelkalla saunan luokse, jossa niistä ensin nyhdettiin harjakset, sitten ajeltiin villat kuumalla vedellä ja vihdoin sidottiin siat sorkistaan seipääseen, tehtiin tuli, johon ripustettiin suoloja ja liinansiemeniä, joita ripsiessä Mauno-setä lausui:

Tulonen Jumalan luoma, Panu poika aurinkoinen! Sulle minä suolat syötän, liinan siemenet sirotan. Jos sä suostut suoloihini, otat uhrini hyväkses, niin sä polta karvat kaikki poies näistä porsahista, vaan älä liikuta lihoja, älä polta porsahia. Jos sä suostut suoloihini ja teet mieleni mukahan, niin mä sun hyvänä pidän, liinan jyvillä lihoitan, syötän suolarakehilla.

Sitten otti isäntä toisesta ja Yrjö toisesta seipäästä kiinni ja he nostivat sian tulelle, jossa sitä kääntelivät ja polttelivat jäljellejääneitä karvoja. Mauno-setä hankasi sikäli varpaluudalla sian pintaa, jotta karvat paremmin kärventyisivät. Kun kaikki karvat olivat palaneet, nostettiin sika ulos sitä varten asetetulle laudalle, jossa ukko-Lauri alkoi puukolla kaltata sian pintaa. Sillä aikaa toiset korvensivat toisen sian, jota Matti kävi kalttaamaan. Tällä tavoin tulivat sikain pinnat puhtaiksi, yksi toisensa perästä, ja ne sitten kelkalla vedettiin tupaan, jossa asetettiin yksi sika kerrallaan tuvan pöytärahille kykkysilleen, kintut ristiin.

— Taitaa käydä kovin hitaaksi, jos yksi sika kerrallaan lihataan, sanoi isäntä. Noutakoon Yrjö tupasesta toisen rahin, jolle Mauno-setä asettaa toisen sian ja lihaa sen. Sitten tulee työ joutuisammaksi, kun kahden miehen tehdään.

Yrjö teki niinkuin isäntä käski: toi rahin, jolle asetettiin toinen sika samalla tavalla kykkösilleen. Ensin leikattiin sikain päät poikki, sitten erotettiin selkäranka, etu- ja takajalat, kyljet ja mara (vatsanalus). Sisälmyksistä irroitettiin rasvat ja otettiin rakko, joka puhallettiin suureksi ja pantiin kuivamaan. Suolet vietiin pellolle, josta harakat, varikset ym. kotolinnut saivat hyvän aterian. Tällä tavalla lihattiin kaikki siat ja lihat suolattiin aitassa olevaan suureen tortoon. Päät hakattiin kolmeksi kappaleeksi ja sorkat suolattiin laskiaisrokassa syötäväksi.

Syksyn korvassa, myöhemmällä, kun "Martti oli maalla, karttu jäällä, paimenet kylän kululla", alkoivat järvet jäätyä. Niin pian kuin jää kannatti ottivat Niemelän nuoret pojat kirveet kainaloonsa ja menivät pyytämään hamarakaloja. Ne kalat jotka olivat tunkeutuneet rantahietikolle, liikkuivat siellä aivan kömpelösti tahi olivat yhdessä kohden. Kirkkaan jään läpi ne näkyivät aivan selvästi. Missä pojat huomasivat joko mateen, hauin, ahvenen tahi muun kalan, siihen he lyödä täryttivät kirveen hamaralla kalan pään kohdalle. Tiettävästi tällaisesta täräyksestä kala kuoli tahi meni tainnoksiin. Sitten tekivät pojat jäähän aukon, josta ottivat kalan jäälle. Tällä tavalla saivat pojat kaloja koko joukon. Niitä kutsuttiin hamarakaloiksi, kun ne olivat kirveshamaralla tapettuja.

* * * * *

— Tänä talvena näyttää olevan vanhain vuoro kuolla, koska lunta kyettää näin iltapuolella ensi kerran tänä syksynä, sanoi Niemelän isäntä eräänä marraskuun iltapäivänä tupaan tultuaan.

— Eipä taida jousta vetää nuortenkaan suonet, vastasi ukko-Lauri vähän äreästi.

— Ukko-Lauria taitaa pelottaa kuolema, kun noin onkeensa otti isännän sanat, virkkoi Mari-täti nauraen. Jo meidän pitää se tietää, että voipihan nuorikin kuolla, mutta vanhalla on pakko.

— Ei tosiaan nuoren nahka haasialla kestä, vastasi ukko-Lauri. Mutta teillä näyttävät olevan vanhat tiellä, ja siksi ne joutaisivat kuolemaan.

— Tiellähän laiskat ovat riihessä, sanoi Mari-täti. Luulisi jo meidän ikäisten ihmisten saaneen elämästä kyliänsä ja odottavan vain kuolemaa niin kuin härkä hamaraa.

— "Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakseen katsokoon", sanoo vanha sananparsi. Minäkin olen jo viisikahdeksatta vuotta vanha ja tuo minun ukkoni Lauri on seitsemän vuotta minua vanhempi, mutta tämä maailma on hänestä vielä niin makea, ettei hän raskisi sitä jättää, aina vain eläisi, vaikkei kunnolla enää kykene mitään tekemään, virkkoi Helka-ämmä.

— Kyllähän sinä ämmäseni sanot olevasi valmis kuolemaan milloin tahansa, mutta jos paraikaa kuolema tulisi sinua noutamaan, niin taitaisi olla toiset kielet. Sinä työntäisit surmalle kenet tahansa, jos vain itse saisit elää, sanoi ukko-Lauri lauhtuneena.

— En työntäisi enkä tarjoisi edestäni ketään, siitä saisit olla huoletta, vaan menisin itse. Minusta nähden sinä saisit elää vielä toisen mokoman vuosia lisää. Minä olen jo saanut tarpeikseni tästä elämästä, vastasi Helka-ämmä.

Siihen päättyi se jupakka.

* * * * *

Seuraavana aamuna sanoi Mauno-setä:

— Kun nyt jo alkaa lunta tuikkailla, niin eiköhän olisi parasta käydä hakemassa reen pajuja, kainalotuomia ynnä muita tarpeita kotiin.

— Niin minäkin arvelen, vastasi isäntä. Nyt on uusi kuu, ja lumen härmä on sikseen jäällä, ettei enää niljota, jotta ranteilta sopii hakea tuomia ja jokien varsilta pihlajoita ja pajuja. Antti ja Eerikka menkööt Kuunjoen varsille ja Mauno-setä kävelköön Luorikon ranteilla.

Tämän kuultuaan pukeusi ukko-Lauri pian, otti kirveen tuvan penkin alta ja alkoi sen kanssa kävellä Aitjärven rantaa kohden.

— Kah, mihinkäs isäsi menee noin kiivaasti? kysyi Helka-ämmä pojaltaan Matilta katsoessaan ikkunasta ulos.

— En minä tiedä varmaan, vaan eikö tuo menne hakemaan reen pajuja Aitjärven ranteilta, vastasi Matti.

— Mene sinä Matti isäsi perästä ja hoida häntä; hän voipi langeta ja särkeä vanhan päänsä, käski isäntä.

Matti teki niinkuin käskettiin ja palasi vähän ajan perästä isänsä kanssa tuoden pihlajoita ja tuomia tullessaan. Isäntä vähän nuhteli ukko-Lauria, kun niin vanha mies syyttä, pakotta lähtee yksinään pitkin ranteita kävelemään, vaikka talossa on nuorempiakin miehiä.

— Minä kesällä kalastaissani näin niin erinomaisen hyvän tuomen ja karttupuun; ne kävin nyt hakemassa, ennen kuin muut ennättävät, vastasi ukko-Lauri.

Iltapuolella palasivat toisetkin miehet kantaen olallaan ison joukon kaikenlaisia tarvepuita, jotka oli väännetyllä vitsalla nidottu nipulle ja nyt vietiin vastaiseksi varaksi rekikatokseen.

Puhteet

Sisältö: Lammasnahkain valmistaminen. Raavasnahkain parkitseminen ja jako. Reen teko. Vempeleiden ja jalaksien painaminen. Tupakkatyllin valmistaminen. Korien teko. Verkon kudonta. Tulen pito. Kehrääminen. Nuotanköysien teko. Verkkorihmojen kertaaminen. Sadut, arvoitukset ja runot. Riihen puiminen ja ruokalajit.

Tavallisesti varustettiin niin Niemelässä kuin muissakin taloissa jo päiväiseen aikaan työaineet ja kapineet, joista aamu- ja iltapuhteilla jotakin valmistettiin. Niinpä esim. ukkomiehet pirottelivat jo päiväiseen aikaan pärehalot ulkona pihalla ja toivat ne tuvan päreorsille sulamaan. Vitsat, joista puunuoraa punottiin, tuotiin jo päivällä tupaan; samaten muutkin raaka-aineet varustettiin jo päivällä, paitsi ne, jotka olivat tuvassa kuivamassa, niin kuin reen jalakset, kaplaat, astialaudat ym. käsiteollisuuteen kuuluvat ainekset.

Kun lampaannahkat olivat tallin luhdissa kälvettyneet (puoleksi kuivahtaneet), toi Mauno-setä ne vartaineen päivineen tuvan orsille kuivamaan. Nahkain kyllin kuivuttua laitettiin hapatus. Mauno-setä toi hapatustiinun tupaan, asetti sen pankonpäähän, pani sisään ensin haaleaa vettä, sitten vähäsen ruis- ja vähän enemmän kaurajauhoja sekä hitusen suoloja. Seoksen pari vuorokautta hapattua se oli valmis käytettäväksi.

Samana päivänä kun hapatus tehtiin otti Mauno-setä puolet eli kymmenen lammasnahkaa tuvan orsilta, irroitti ne vartaista, sitoi yhteen kimppuun nuoralla ja pani kimpun kelkkaan, johon hän myös sijoitti tuuran ja kirveen, sekä otti pitkän seipään. Nämä kaikki hän veti jäälle, hakkasi avannon tuuralla, teroitti seipään, jonka iski vaajaksi keskelle avantoa. Vaajaan hän sitoi lammasnahkain ympärillä olevan nuoran pään ja laski nahkakimpun avantoon likoon. Kelkan, tuuran ja kirveen hän vei mennessään kotiin.

Seuraavana päivänä Mauno-setä meni kelkan ja vartan kanssa jäälle, jossa otti lammasnahkat avannosta, sotki niitä jäällä vartalla ja huuhteli tarkoin joka nahkan erikseen avannossa siksi, kunnes ne tulivat puhtaiksi. Sitten hän pani nahkat ja vartan kelkkaan, ja veti ne riiheen valumaan. Nahkain kylliksi valuttua hän toi ne tupaan ja latoi yksitellen hapatustiinuun. Nahkain päälle hän pani ristiin päretikut, jotka hän kiinnitti pirkaleella ja painoi niin alas, ettei nahkoja ja päreitä näkynyt yhtään. Sitten hän pani kannen tiinun päälle.

Hapatustiinun kohdalle orteen sitoi Mauno-setä riippumaan koivuisen nahkakoukun, jossa hän joka aamupuhteella pusersi nahkoja. Hän otti ensin kannen tiinun päältä ja pani sen kolpitsalle, kiukaan rinnan penkille. Sitten hän otti pirkaleen ja päreet tiinusta ja asetti ne tiinun kannelle. Sen perästä hän otti yhden lammasnahkan kerrallaan, ripusti sen keskosistaan koukkuun ja pusersi nahkasta hapatuksen niin tarkkaan kuin voi ja laski nahkan tiinun kannelle. Sitten hän levitti nahkat ja upotti tiinuun takaisin. Tällä tavoin tulivat vuorostaan päällimmäiset nahkat alimmaisiksi ja alimmaiset päällimmäisiksi. Päreillä ja pirkaleella painettiin nahkat hapatuksen sisään ja tiinun kansi laitettiin paikoilleen. Joka kerralla nahkoja pusertaessaan koetteli Mauno-setä kynnellään, lähtisikö ihve (kelme) reiden hiertymästä (lautumasta). Heti kun hän huomasi ihveen erkaantuvan, hän otti nahkat hapatuksesta, pani ne vartaille ja vei ulos kelmettymään räystään alle. Parin päivän perästä tuotiin nahkat tupaan kuivamaan.

Heti sen jälkeen kun nahkat oli otettu hapatuksesta, verestettiin hapatus, so. hapatukseen lisättiin vähän haaleaa vettä, jauhoja ja suolaa. Sitten pantiin siihen jäännöslammasnahkat, kun ne ensin oli järvessä käytetty ja puhdistettu. Ne hoidettiin sitten edellä kerrotulla tavalla.

Kun nahkat olivat kyllin kuivaneet, ne sidottiin nuoralla yhteen kimppuun ja vietiin aittaan kostumaan. Eräänä iltapuhteena toi Mauno-setä taas lammasnahkat tupaan. Hän sitoi nuoran tuvan orteen, johon kiinnitti kalikalla yhden lampaannahkan kaulan kohdalta. Sitten hän otti nahkahankuran, jonka jalustimeen hän pisti oikean jalkansa; oikealla kädellään hän piti hankuran päästä kiinni ja vasemmalla kädellään nahkasta ja niin hän alkoi vetää hankuraa nahkaa pitkin ylhäältä alaspäin. Aikansa näin tehtyään kun hän tunsi nahkan alapuolelta pehmenevän, hän sitoi alapuolen nuoraan kiinni ja alkoi hangata yläpuolta samalla tavalla. Isäntä toi seinäraudan, kiinnitti sen tuvan seinään ja siinä hankaili ensin koipi- ja sitten muun nahkan, sikäli kuin Mauno-setä hänelle antoi omia hankaamiansa.

Kun muutamia nahkoja oli näin pehmitetty, toi ukko-Lauri leveän laudan ja asetti sen pöydän rahin päähän ikkunan kohdalle sillä tavoin, että laudan toinen pää meni penkin alle seinään kiinni ja toinen pää tuli rahin nenää vasten, joten lauta tuli vinoon asentoon. Laudan yläpäähän sitoi ukko-Lauri monin kerroin vanhan vaipan, jonka päälle asetti lammasnahkan, kun ensin oli sen vatsan kohdalta halaissut ja venytellyt nahkan suoraksi. Sitten hän otti pitkän, kaksipäisen nahkaveitsen, jolla alkoi ensin hamaralla ja sitten terällä silitellä nahkan lihapuolta istuen itse rahilla. Kun nahka tällä tavalla oli saatu suoraksi ja lihasirpaleet erotettu, hän alkoi liitupalasella hangata nahkaa, josta nahka tuli valkoiseksi ja sileäpintaiseksi. Sitten hän hankasi vielä pienemmällä terävällä puukolla siksi, kunnes nahka tuli aivan sileäksi. Liitupalasella hän hankasi lopuksi. Koipinahkat hangattiin viimeiseksi. Ja niin oli nahka valmis turkiksi. Aamupuhteella jatkettiin samaa tointa.

— Näinköhän ukko-Lauri vielä jaksaa nahkoja hangata, kun niin tanakasti työhön ryhtyy? kysyi isäntä. Apas jos antaisi olla koko homman sikseen, kun tässä näkyy olevan nuoria voimia yllinkyllin?

— Minä en anna virkaani toiselle niin kauan kuin suinkin jaksan. Jos en jaksa, niin sitten vasta saavat nuoremmat jatkaa minun tointani, vastasi ukko-Lauri nahkaa hangatessaan.

Kun raavasnahkat (nautain vuodat) olivat viikon päivät olleet räystään alla näivettymässä, vei Mauno-setä ne järveen ja laski maltoon veteen likoamaan. Hän pujotti nuoran nahkain silmärei'istä, iski vaajan virrattomaan (maltoon) veteen, sitoi nuoran vaajaan kiinni ja jätti ne kuukauden ajaksi likoon, jotta karva lähtisi pois luutuksetta (lipeättä). Sitten kun aika joutui toi Mauno-setä tupaan suuren torron (tiinun), johon pani honakkaa (haaleaa) vettä torron puolilleen ja siihen kesällä kiskottuja ja puituja parkkeja (pajun kuoria) sekaan. Kun seos oli pari vuorokautta seisonut, niin ilmaantui veden pinnalle kuplia.

Nyt nostettiin raavasnahkat järvestä ja tuotiin tupaan, jossa ensin toinen, sitten toinen nahka asetettiin pyöreän puun päälle. Kahden puolen nahkaa kävivät isäntä ja Mauno-setä irroittamaan karvoja nahkasta. Heillä oli kädessä särmäiset, sileäksi vuollut pirkaleet (pärehalkojen sydänpuut), joilla he hankasivat nahkaa. Kun yksi kohta oli paljaaksi ajettuna, käännettiin toinen kohta puun päälle, siksi kunnes koko nahka oli paljaana. Sitten levitettiin nahka lattialle, pantiin hienoa kuivaa parkkia nahkan pintapuolelle, nahka käärittiin kokoon neljältä kulmalta ja nostettiin tortoon, jonne Eerikka ja Matti menivät nahkaa tallaamaan (sullomaan). He tepertelivät siellä niin kauan, kunnes nahka painui pohjaan. Tällä tavalla tehtiin joka ilta, ja sitä sanottiin muussaamiseksi. Sitten kun nahka parin viikon kuluttua alkoi vetää kurttuja, näytti punaiselta ja tuntui kättä vastaan lauhakalta, niin otettiin nahka parkista, pantiin vartaalle ja vietiin ulos kuivamaan.

Kun härän nahka oli parkittu, otettiin lehmän nahka rekikatoksesta, jonne se paljaaksi ajettuna oli viety kylmämään, ja pantiin uudistettuun parkkiin. Sitä muussattiin samalla tavalla kuin häränkin nahkaa ja kyllin kypsyneenä se vietiin niin ikään ulos kuivamaan. Näiden perästä parkittiin vielä pari syksyllä teurastetun vasikan nahkaa (sänkiäistä).

Eräänä päivänä, kun raavasnahkat olivat jo kylliksi kuivaneet, toi isäntä ne tupaan ja leikkeli tarpeen mukaisesti kappaleiksi. Viidelle kyntömiehelle hän leikkasi ensin kurppos (paulakenkä-) nahkat, ukko-Laurille, Mauno-sedälle ja itselleen uilo- (lapikas-) nahkat, sekä vielä nuorille miehille ja itselleen saapasneuvot, samaten naisille, vanhemmille ruohin- ja nuoremmille ummiskenkä- ja tytöille lipokasnahkat. Jokapäiväisten jalkineiden tekemisestä sai kukin itse pitää huolen, ainoastaan kirkkokengät kävi suutari tekemässä, tahi milloin tämä ei joutanut, niin isännän vanhin poika Antti kävi suutariksi. Jokapäiväisinä jalkineina käyttivät naiset yksinomaan tuohitohveleita, joskus, vaikka ani harvoin, nahkalaapottimia.

Kun lunta alkoi sataa ja talvi oli tulossa, otti Yrjö eräänä iltana kaksi jalaskoivua, veisteli ja silitteli niitä. Sitten hän pani ne rinnakkain rekihepoon, merkitsi kaplaiden reiät ja kaivoi napakairalla kaksi reikää kunkin kaplaan kohdalle, joiden välisen hän taltalla lohkoi pois, silitti reiät, sijoitti niihin kaplaat ja naulasi ne kovasti kiinni. Sitten hän pani taas jalakset hepoon, asetti kaplaat kohdakkain ja sitoi kaplaissa olevat koivunoksat toisiinsa kiinni tuohella. Pajukimpun tupaan tuotuaan hän valitsi siitä viisi pajua sekä kakarapajun ynnä kainalovitsat. Pajut hän mittasi reen leveydellä, merkitsi kiskaistulla pajunkuorella kaplaan kaulan paksuuden, jonka jälkeen hän teki puohteen pajuihin, niin pitkän kuinka paksu kaplaan kaula oli. Puohteen valmiiksi saatuaan hän voiteli sen tervalla ja pani tuvan uuniin hautumaan. Vähän ajan perästä hän otti pajun uunista, väänteli puohdetta ja taivutteli ne kaplasta myöten. Sitten hän hakkasi pajun päät viistoon ja pani pajun paikallensa rekeen, sitoi pajun keskosistaan nuoralla ja rutisti nuoran tiukasti kalikan avulla. Sitten hän halkaisi tuomisen vitsan, vuoli sen notkeaksi, hautoi uunissa ja nitoi kahdesta kohden pajun kiinni. Kainalotuomeksi hän otti paksumman tuomen, jonka tyvipuoleen teki vään, jonka hän pisti etupajun väliin kaplaan luokse. Väkä väännettiin kaplaan taitse yli maannousun, kierrettiin reen sevän ympäri ja käännettiin kakarapajun mukaan, joka sitten sidottiin tuomisella vitsalla kiinni. Näin kun oli laitettu kainalotuomet kahden puolen jalasten maannousua, eivät jalakset päässeet oikenemaan.

Kun reki oli saatu pajutetuksi, otti Yrjö näreiset puut, veisteli ne, kaivoi reiät taltalla, vuoli sileäksi vuolimella ja asetti ne kaplaiden päihin kaustaksi. Etupäät kaustoista hän nitoi tuomisella vitsalla kainalotuomeen kiinni. Sitten hän irroitti hevon reestä, vei reen porstuan seinää vasten pystyyn ja hevon hän vei romuhuoneeseen. Sitten hän otti rautakiskon olallensa, käski Matin tuomaan sysisäkin, ja niin sitä mentiin pajaan, jossa seppä valmisti kiskoista reenraudat, kaivoi niihin reiät ja teki naulat. Sitten he kutsuivat sepän illalliselle. Seuraavana päivänä Yrjö sijoitti ja naulasi reenraudat jalasten alle, teki saverikot koivun vitsoista, kiersi saverikot koivuisen aisan tyyrin ympäri ja niin oli reki valmis.

Sillä aikaa kun Yrjö rekeä valmisti, painoivat toiset miehet tuomisia vempeleitä (luokkeja) riihessä. Vemmeltuomi haudottiin kuumassa riihen uunissa ja pantiin vemmel painimeen. Pari miestä väänti tuomea ja kolmas sitoi nuoralla, sikäli kuin tuomi painui, tuomen painimeen kiinni, ettei se päässyt lyhmähtämään. Kun tuomi oli taivutettu painimen mukaan ja nidottu nuoralla, nostettiin se painimen kanssa riihen ahdinlaudalle kuivamaan.

Reenjalaskoivuiksi valitsivat hevosmiehet suorat, pieniä oksia kasvavat terveet koivut ja toivat ne kotiin, jossa ukkomiehet veistelivät ne tyvipuolelta kolmelta kulmalta, ja päähän jätettiin väkä. Sitten haudottiin koivu riihen uunissa, pistettiin tyvipuoli jalaspainimen reikään, pantiin naula vään kohdalle, sidottiin nuora koivun latvapuolelle ja alettiin nuorasta vetää koivun latvaa alaspäin. Näin taivutettiin koivu painumaan jalaspainimen mukaan. Jos koivu oli rausakka (hauras) niin se kävi poikki taivuttaissa, tahi jos se oli vetsakka (pehmyt) niin se lymähti, ja silloin siitä ei tullut kalua. Hyvästi painunut jalaskoivu sidottiin painimeen nuoralla ja annettiin ensin kuivaa riihessä useamman ahdoksen ajan. Sitten päästettiin jalas painimesta irti ja tuotiin tuvan jalasorsille kuivamaan ja kiinnitettiin niin, etteivät ne päässeet oikenemaan. — Orsia oli tuvassa: sidehirsi, joka oli mattohirsien alla, poikinpuolin tupaa; kaksi pilliortta, jotka olivat päistä sidotut uunin patsaasen, joista toinen meni poikin ja toinen pitkin tupaa; nämä oli koristettu monenlaisilla koukeroilla; kaksi päreortta ovensuussa ja kaksi jalasortta perällä tupaa sekä nurkkaorret kaikissa muissa, vaan ei pöydänpään nurkassa.

Eräänä päivänä Heikki toi kotiin paksun haapapölkyn, jonka hän heti vei sepän pajaan. Iltapuolella hän meni pajaan, varisti rautahangon pään ahjossa ja poltti kuumennetulla raudalla pitkin pölkkyä, ensin keskelle yhden ja reunapuolille neljä reikää pitkin puuta. Reikäin väliltä hän lohkoi pölkystä puuta terävällä tuuralla. Kun hän pölkyn oli saanut komennoksi, hän kantoi sen kotiin, jossa sitten koverteli pölkyn sisustaa haapatassilla ja taltalla. Ohuemmaksi sen saatuaan hän silitteli sen vuolimella, teki toiseen päähän uurresahalla uurteen ja pani pohjan, ja niin oli tupakkatylli valmis. Siihen hän seuraavana syksynä tylläsi tupakkansa.

Heikin veli Jaakko toi eräänä päivänä ison kuorman silavia petäjiä Sunikoin kankaalta. Ne hän sirotteli liistepaanuiksi ja toi paanut tuvan peräorsille sulamaan. Seuraavana aamupuhteena hän kiskoi paanut liisteiksi. Liisteistä teki Heikki reslarekeen liisteet ja hienommista liisteistä teki Matti tötterökorin ja laakkiakorin. Edellisessä pidettiin rikkoja, jotka riihessä saatiin, ja jälkimmäisellä kannettiin ruumenia. Antti laittoi hienoista liisteistä lusikkakorin sekä pari pellavakoria ja Jaakko teki potaatti- ja kalakoreja.

Mauno-setä kiersi koivuisia vitsoja, joista Yrjö punoi puunuoraa, jolla puureki kiinni köytettiin. Isäntä kutoi potkuverkkoa, ukko-Lauri kutoi nuottaverkkoa ja nuoremmat pojat kutoivat merran päällisiä. Joka iltapuhteella ukko-Lauri ja Mauno-setä tavallisesti kiskoivat päreitä, ja aamupuhteilla ukko-Lauri kutoi verkkoa ja Mauno-setä teki milloin mitäkin.

Joka ilta niin pian kun ei enää tuvassa nähty, otettiin tuli, jonka talon tyttäret vuoroin puhalsivat liedestä otetuista hiilistä, joita pidettiin päretikkujen välissä. Jos tyttäriä ei sattunut olemaan kotona, niin joku muu nainen sen silloin toimitti. Tulen puhaltamista liedestä pidettiin laiskuuden merkkinä. "Laiska lietehen puhuvi, hidas nainen hiilloksehen", oli sananlaskuna. Kun oli saatu tuli, sytytettiin päre ja pantiin uunin patsaassa olevaan pärerautaan palamaan. Toinen päre pantiin tuvan suurella pöydällä olevaan "renkiin", jonka viereen tulen kohdalle asetettiin joko savivati tahi hiililauta, etteivät nokiset hiilet päässeet pöytää nokeamaan. Kolmas päre pantiin palamaan renkiin perämaalla olevalle naisten pöydälle ja neljäs ovensuuhun. Jos joku erittäin tarvitsi tulta, niin lapset saivat pitää palavaa pärettä. Talon suuret tytöt pitivät silmällä, jos uunin patsaassa oleva päre paloi loppuun. Silloin he sytyttivät toisen päreen. Pienemmät tytöt tahi pojat pitivät silmällä suurella pöydällä palavaa tulta, ja jokainen tavallisesti hoiti sitä tulta, mitä hän itse tarvitsi. Jos ei itse viitsinyt uunilta mennä pärettä ottamaan, niin käski nuorempia. Tavallisesti kuivattiin päreet uunissa ja uunin hölkissä, sitten ne pantiin uunin päälle, josta jokainen sai ottaa tarpeisiinsa. Aamulla kukonlaulun aikana, noin kello yhden eli kahden aikana, puhalsi emäntä tahi muu vanhempi nainen tulen, jos liedessä sattui olemaan hiillosta. Muussa tapauksessa iski tulen joku vanhemmista miehistä. Harvoin sentään liedestä hillos sammui, kun se aina tuvan lämmittyä peitettiin tuhkalla.

Iltasilla tavallisesti ei hyvin kauan valvottu, mutta aamusilla oltiin kukon kanssa kilpaa valvomassa. "Ilta virkku, aamu torkku, se tapa talon hävittää", oli sananparsi, jota tarkoin noudatettiin. "Kaikkea ihminen muuta katuu paitsi nuorta naimistansa ja varhain nousemistansa." Joka ilta arkiseen aikaan, jos vain vähänkin oli kylmempi ilma, suljettiin tuvan ikkunalunkut (luukut), jotka aamulla päivän tultua avattiin auki. Tämän toimittivat vanhemmat miehet. Juhla-aikoina ei luukkuja suljettu.

Pitkillä aamupuhteilla toimittiin jos jotakin. Tavallisesti vanhemmat naiset paikkailivat rikkinäisiä vaatteita tahi kehräsivät värttinällä kankaan kuteita. Kuontalo oli heillä keträpuun lavassa, itse he istuivat keträpuun päällä penkillä. He lappoivat kuitusia kuontalosta, kiersivät sen hyppysissään, käärivät siten saadun rihman värttänän ympäri, asettivat joko savesta poltetun tahi puisen keträn (kekkärän, pyörän) värttänän alapäähän. Vasemmalla kädellään he lappoivat (suolsivat) kuontalosta kuitusia rihmaksi ja oikealla kädellään kiersivät värttänää. Kun värttänälle tuli jo enempi rihmaa, joten se tuli raskaammaksi kädellä pyöritellä, niin he saattoivat sen kädessään pyörimään ja heittivät sitten lattialle, jossa se pyöri ja kiersi kehrätyt kuidut rihmaksi. Nuoremmat naiset kehräsivät rukeilla (vokeilla). Pienemmät tytöt hoitivat tulta ja varsin pienet lapset leikkivät lattialla. Mari-täti tavallisesti neuloi koko talven sukkia, kintaita ja lapasia.

Miehillä oli monenlaisia tehtäviä pitkillä puhteilla, niin kuin jo edellä kerroin. Heidän toimiinsa kuului muun muassa nuorain punominen. Liinoista punottiin lehmille kaulaimet, hevosille ohjakset ja raippanuorat sekä niinistä muita nuoria, hienompia ja paksumpia. Punottiin myös vitsanuorat ja nuottaköydet, jotka tehtiin sikavilloista. Ukko-Lauri ja Mauno-setä olivat koko mestarit sikavillaköysiä tekemään. He tekivät niitä ei ainoastaan kotitarpeiksi mutta myöskin naapureille ja kävivätpä vielä kylässäkin tekemässä palkan edestä.

Eräänä iltana toi Mauno-setä korillisen puhtaaksi pestyjä ja kuivattuja sianvilloja aitasta tupaan ja karttasi ne lepeille. Kartatut lepeet hän kasteli ja asetti osan niistä kahden laudan väliin tuvan penkille. Lautojen kohdalle penkin alle hän pani vesipytyn. Sitten hän toi romuhuoneesta joukon keksoja. — Keksa oli ympyräisistä, sakarisormen paksuisista puupalikoista tehty pystyristi, jonka yksi haara oli toisia pitempi. Kädellä pidettiin kiinni pitemmästä haarasta. — Nyt hän otti tuolin, istausi siihen ja alkoi kehrätä sianvilloista lankaa. Noin pari vaaksaa kehrättyään hän sitoi langan keksaan, jota hän pyöritti varresta ympäriinsä oikealla kädellään lappaen samalla vasemmalla kädellään sikavillaleveparrasta karvoja. Sikäli kuin lankaa tuli kehrätyksi, hän kiersi sen ristiin keksan ympäri. Niin pian kuin yksi keksa oli täyteen kehrätty, aloitettiin toinen. Tuon tuostakin kasteli Mauno-setä lepeiden partaa, sikäli kuin se alkoi kuivua. Kun kaikki sikavillat oli kehrätty, otti ukko-Lauri romuhuoneesta kelan, jonka navan hän kiinnitti tuvan seinässä olevaan reikään. Sitten hän otti kolme keksaa, joiden lankojen päät hän sitoi kelaan. Keksoista otti Mauno-setä yhden ja pari nuorempaa poikaa yhden keksan kumpikin käteensä, ja pojat purkivat lankaa keksoilta, sikäli kuin ukko-Lauri kelaa pyörittämällä yhdisti langat yhdeksi säikeeksi. Tätä tointa kutsuttiin kelaamiseksi. Säikeen kääri ukko-Lauri kelan ympärille.

Kun keksojen luvusta arveltiin kolmasosa lankaa kelatuksi, niin taitettiin langat, käärittiin säikeen pää rihmalla, ettei se päässyt purkaantumaan, ja otettiin kartikka, jonka ympäri käärittiin kelalla oleva säie. Sitten taasen kelattiin toinen säie samalla tavalla ja käärittiin se niinikään kartikan ympäri. Samaten tehtiin kolmas säie. Kun kaikki säikeet olivat valmiit, sitoi ukko-Lauri kaksi säikeen päätä kelaan kiinni, ja Mauno-setä purki toiselta kartikalta ja Mikko toiselta kartikalta säikeitä tuvan lattian pituudelta, joten he joutuivat ovensuuhun. Nyt alkoi ukko-Lauri pyörittää kelaa ja isäntä katsoi perään, jotta molemmat säikeet kiertyivät tasaisesti toistensa ympäri. Tällä tavalla saatiin tuvan lattian pituinen köysi, jonka ukko-Lauri kääri kelan ympärille. Sitten taas Mauno-setä ja Mikko purkivat kartikoilta säikeitä sikäli kuin niillä piisasi ja ukko Lauri kiersi ne köydeksi. Kun säikeet oli loppuun kierretty, otti ukko-Lauri kolmannen kartikan, jonka säikeellä alkoi säiestää köyttä. Se kun täytyi toimittaa käsillä, niin se kävi hitaasti. Ensin hän Mauno-sedän avulla säiesti sen verran, että köyden pää ylöttyi hänen jalkansa alle lattialle. Sitten hän purki köyttä kelalta sikäli kuin tarve vaati ja kiersi kartikalla olevan säikeen köyden ympäri siksi, kunnes pääsi kelaan asti. Näin hän pitkitti työtään väsyksiin asti. Sitten tuli Mauno-setä säiestämistä jatkamaan. Tällä tavalla valmistettiin yhdeksänkertainen nuotanköysi. Nuotan paulat valmistettiin samalla tavalla, mutta ne tehtiin hienommat. Kun köysi oli saatu valmiiksi, se kiinnitettiin huoneiden salvaimiin virumaan (venymään). Sen jälkeen se oli valmis käytettäväksi ammattiinsa.

Ukkomiesten puhdetöihin kuului muiden muassa myöskin verkko- ja mertarihmojen kertaaminen. Kun naiset olivat liinoista kehränneet rullat täyteen rihmaa, niin kerittiin ne kerälle. Joku ukkomiehistä kiersi reidellänsä kerästä kaksi rihmaa yhteen niin pitkältä, että kierretty rihma ylettyi tuvan lakihirteen naulattuun puukoukkuun. Sitten kun rihma oli saatu koukkuun, käärittiin kierretty rihma värttänän ympärille, keträ asetettiin värttänän päähän ja molempain käsien välissä pyörittämällä saatettiin värttänä pyöriä hyrräämään. Oikealla kädellä, jossa kiertämätön rihma oli, nosteli ja laskeli kertaaja värttänää ylös ja alas. Kun värttänä lakkasi pyörimästä, se kierrettiin uudestaan kämmenien välissä ja laitettiin taasen vapaasti hyrrimään. Tätä pitkitettiin siksi, kunnes rihma tuli tarpeellisen kieräksi. Kierretty rihma käärittiin taas värttänän ympärille, ja kerältä purkaantui sikäli rihmaa kerrattavaksi. Jottei kerrattu rihma värttänältä purkaantuisi, niin se sorpattiin värttänän päähän ja jatkettiin työtä. Näin kerratusta rihmasta kudottiin nuottaverkkoja, mertoja, santelosilmiä ja pauloja potkuverkkoihin ja loput käytettiin vanhain verkkojen ja rysäin paikkaamiseen. Kerratessaan laulelivat vanhukset joko Kalevalan tahi muita lauluja, joskus ja varsinkin viimeisinä aikoina virsikirjan virsiä. Nuoremmat kuuntelivat ja koettivat oppia ulkoa. Mitä ei kerralla opittu, sitä pyydettiin vanhuksia toisen kerran laulamaan. Niinpä Niemelänkin ukko-Lauri lauleli kerratessaan:

Läksi vellokset vesille, emon lapset lainehille. Noin sanoi minun emoni, varoitteli vanhempani: Älä souda suota myöten, älä kangasta kahua, souda vieno vettä myöten, laskettele lainehia. Älä purressa puraja, älä viere venehessä! Pidä purtesi puhissa, venosesi varusalla, ettei kariin karahtaisi, salakiveen kirpoaisi, vene kaatuis kallellensa, sysäyisi syrjällensä, sinä vierisit vetehen, alle aaltojen vajoisit. Jäisi isäs itkemähän, äitisi älisemähän, isäs itkisi ikänsä, emos yönsä uikuttaisi, kuolis isäsi surusta, emos ennen aikojansa!

Nuoremmat naiset, tytöt ja pienemmät pojat työskentelivät tavallisesti yhdessä ryhmässä. He kertoivat toisilleen satuja ja arvoittelivat arvoituksia. Kuka ei kolmea arvoitusta osannut arvata, se "ajettiin huikkolaan". Myös iltahämärissä, so. hämäräjuhla-aikana, kokoontui usein suuri joukko kylän nuorisoa lämpiävään riiheen tahi johonkin taloon, jossa haastettiin kaskuja ja arvoiteltiin arvoituksia. Näissä tilaisuuksissa olivat äskennaineetkin keralla. Näissä tilaisuuksissa harjoitettiin runolaulujakin, varsinkin niitä lauluja, jotka nykyään on koottu Kantelettareen. Nuorista, paimeniässä olevista, olivat paimenlaulut mielirunoja, naimaiässä olevat nuorukaiset laulelivat kernaammin naimalauluja ja rakkausrunoja, naineet taasen joko huoli-, kaiho- tai ilovirsiä, mikä vain kullekin paraiten soveltui.

Kalevalan runoja ja muita uroslauluja laulelivat vanhemmat miehet illan pitkin ja varsinkin viinapannun ääressä istuissaan sekä nuotalla ollessaan nuotion ääressä ja syksyaikoina ollessaan hevosia paimenessa metsähalmeiden oraassa. Myöskin muita töitä tehdessä, jos vain tehtävä työ suinkin myöten antoi, pistettiin lauluksi. Sillä tavoin he oppivat lauluja toisiltaan. Tarkoin aina nuoret kuuntelivat vanhempain lauluja ja koettelivat oppia ne ulkoa. Siksi vielä nytkin joku muistaa

mitä isänsä opetti kirvesvartta vuollessansa, mitä neuvoi emosensa värttänätä vääntäessä.

Riihiaamuina nousivat jo riihenpuijat tavallisesti puolesta öin, pukivat illalla tuodut riihikot yllensä ja varustivat kaikki kampsut, mitä siihen toimeen tarvittiin. Pienemmissä taloissa kävi neljä tahi kuusi henkeä riihessä. Niemelässä, joka oli paikkakunnan suurin talo, kävi kahdeksan, kymmenen, jopa kaksitoistakin henkeä riihtä puimassa, aina sen jälkeen miten täynnä ahdosta riihi oli. Tytöt, nuoremmat pojat ja nuorikot kävivät tavallisesti riihtä ahtamassa, vaan ei puimassa. Myös varsin vanhat ja kivulloiset olivat poissa riihen puimisesta.

Kun riihi oli puitu, tulivat riihimiehet tupaan, pesivät, pukivat toiset vaatteet yllensä, söivät suuruspalan ja kävivät makaamaan. Riihen viskaajat menivät työhönsä murkinan syötyänsä ja vasta työnsä lopetettuaan he kävivät makaamaan. Päivän tultua ukkomiehet korjasivat oljet ja ruumenet sekä tuulsivat viljat ja korjasivat ne aittaan.

Niin kuin on jo mainittu, noustiin Niemelässä samaten kuin yleensä koko Karjalassa ani varhain aamusilla. Kotvan valvottua tuli varsinkin nuorille jo nälkä. Siksi oli suuruspala välttämätön. Tavallisesti syötiin Niemelässä suuruspalaksi leipää ja suolakalaa. Vanhemmat naiset nostivat puukuppiin hapanta taikinasta, jota kastoivat leivällänsä ja söivät. Lapset saivat voileipää, kun ensin olivat pesseet kätensä ja kasvonsa sekä harjanneet päänsä ja vähän aikaa lukeneet kirjaa. Vanhemmat miehet eivät koskaan syöneet suuruspalaa. Kun suuruspala oli syöty, käytiin tavallisesti makaamaan "päivän eellosia".

Kun kukonlaulu taajeni ja taivaanranta alkoi näyttää päivän tuloa, niin teki joko emäntä tai joku muu vanhempi nainen tulen tupasen lieteen ja pani edellisenä päivänä keitetyn sopan varistumaan. Suuremmat lapset saivat hoitaa tulta ja hämmentää keitosta, ettei se päässyt pohjaan palamaan. Kun keitos oli varistunut, se tuotiin pöytään ja syötiin leivän ja kaljan kanssa murkinaksi. Eri päivinä keitettiin erilaisia keitoksia. Niinpä esim. sunnuntaina keitettiin kaalia, maanantaina lohkoa, tiistaina kaalia, keskiviikkona huttua, torstaina lohkoa, perjantaina rokkaa ja lauantaina huttua. Kesäiseen aikaan ei niin tarkoin noudatettu näitä sääntöjä, vaan keitettiin useasti sakeaa rokkaa, sekaalia ja pirenaa. Usein laitettiin takkeria ja kesävelliä sekä mämmiä ja kiisseliä. Myös olivat hapanlohko, hapanhuttu ja omenavoi (potaattivoi) tavallisia ruokia. Sunnuntaiaamuina syötiin joko omenia (potaatteja) lihan kanssa paistettuna tahi palvattua lihaa. Kevätpuolella, kun lehmät poikivat, syötiin juusto- (pihka-) maitoa sunnuntaina murkinaksi, milloin vain sattui olemaan, vaan muuten muuta maitoa tahi voileipää. Kesällä keitettiin maitolämmitystä joka sunnuntai päivälliseksi ja maitovoita paistettiin jo lauantaina sunnuntaimurkinaa varten. Myöskin kala- ja lanttukukkoja laitettiin talvella usein, ja varsinkin matkaeväiksi ne olivat välttämättömiä. Juhlapäiviksi tehtiin piirakoita sekä ryyneistä että potaateista. Joskus paistettiin rieskaa talvella ja kiukkaa maitoa (piimää) kesällä. Jokapäiväisenä leipänä oli tavallisesti kaurainen leipä, ohraisia leivottiin pyhiksi ja rukiista leipää pitoihin ja juhliksi. Lehtikakkaroita paistettiin kesällä sukulaisille tuomiseksi kuin myöskin oman perheen syötäväksi. Munamaitoa keitettiin ainoastaan talon vävylle ja voimurua saunavaimoille.

Mustalaiset

Sisältö: Mustalaisten tulo. Mustalaisheimot. Atrioitseminen. Mustalaisen päiväläisenäolo. Lihan varkaus. Mustalaisten sukuperä. Ruumissaarna. Tulevaisuuden ennustukset. Miesten lähtö. Naisten mankuminen ja lähtö. Ryöstöretki.

Eräänä päivänä tuli mustalaisia Niemelään kolmella hevosella reet täynnä väkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia, sekä kaksi sikaa, jotka juoksivat perästä. Vaimot olivat pukeutuneet suuriin vaippoihin, joiden sisään lapset oli kääritty. Suuremmat lapset istuivat äitiensä vieressä vaipat ympärillä.

Pihalle päästyään miehet pysäyttivät hevosensa, sitoivat ne kiinni, nostivat reestä lapset, jotka ynnä naisten kanssa tulivat tupaan sillä aikaa kun miehet laittoivat loimet hevostensa selkään.

— Hyvää päivää, hyvä talon väki, toivottivat mustalaiset tupaan tultuaan. Siellä ulkona on kylmä, että hampaat kaalia hakkaavat.

Pian tulivat miehetkin tupaan puukot tupessa ja mustalaispamppu (piiska) vasemmalla olalla, siima selkä- ja nuppupäävarsi rintapuolella. Hekin tervehtivät talon väkeä hyvällä päivällä.

— Johan Korri on nyt saanut koko joukkonsa kokoon, kun niin monta hevoskuormaa on yhdessä seurassa, sanoi isäntä.

— Ei, hyvä lautamies kulta, ne vielä kaikki tässä ole, vielä niitä on kaksi hevoskuormallista toisilla kylillä, vastasi Korriksi puhuteltu isovartaloinen ja könönenäinen mies.

— Kuinka monta heimoa teitä oikeastaan on? kysyi Mauno-setä.

— Jumala tiesi, isäntä kulta, kuinka monta heimoa meitä lieneekään, vastasi mustalainen. Minä en tunne muita kuin oman heimoni, pienen Antin, suuren Antin, Vilhelmin ja Hemmon heimot. Savossa päin kuuluu olevan laaja ja rikas Hagertin heimo, josta minä olen joitakuita miehiä markkinoilla nähnyt.

— Katso, hyvä lautamies kulta, mikä meidän hevosilla lienee, kun ne eivät syö, virkkoi Kalle niminen mustalainen.

Isäntä katsahti ikkunasta pihalle ja sanoi:

— Eihän hevoset mitä syö, kun ei mitään ole edessä. Mene sinä Pekka ja laske luhdista heiniä vierasten hevosille.

— Kyllä Feija tulee heinät hevosten eteen korjaamaan, kun vain Pekka ne luhdista alas laskee, sanoi Korri.

Sillä puhein läksivät nämä kaksi miestä hevosia ruokkimaan.

— Onko teillä, isäntä kulta, lihaa uunissa palvaantumassa, kun niin suloinen haju minun nenääni pistää? kysyi vanha mustalaisakka.

— On kyllä, vastasi isäntä.

— Sittenhän isäntä kulta antaa meille lihaa päivälliseksi ja emäntä tuopi leipää, mankui mustalainen.

Isäntä veti särän uunista ja nosti erään palan pöydälle puuvadissa. Emäntä toi kolme kauraista leipää ja niin kävivät mustalaiset atrioimaan. Sohvi toi kaljaa kapallisen juotavaksi.

— Eihän tämä liha piisaa näin suurelle joukolle, tuo emäntä kulta voita lisää, pyysi vanha mustalaisakka.

— Eikö maaslaa vielä, virkkoi Yrjö jyrkästi.

— Mitä sinä siinä mangut, sanoi Korri, antaahan hyvä emäntä pyytämättäkin, kun näkee meidän tarvitsevan.

— Mistäs mustalaisetkaan saavat, jos ei heille kukaan anna, virkkoi emäntä ja meni voita hakemaan.

Sillä aikaa kun mustalaiset söivät, isäntä otti särältä lihat, pani ne koriin ja käski toisten miesten viedä lihakorin aitan yläkertaan ja sijoittaa lihat aitan parvelle.

— Menkää te lapset särää kaalimaan, tottahan hyvä isäntä sen sallinee, virkkoi eräs mustalaisakka.

— Tulkoot vaan, lupasi isäntä.

Pian olivat mustalaislapset leipäpalat kädessä särää kaalimassa. Talon lapset katselivat uteliaasti, kuinka sukkelasti mustalaisten lapset liikkuivat.

— Minua niin hiukoo, kun en ole oikein terve, etten saattaisi muuta syödä kuin suolaa. Olkaa, emäntä kulta, niin hyvä ja tuokaa meille suolakalaa, pyysi taasen vanha mustalaiseukko.

— Nyt ovat kalat kannen alla, kun järvet ovat jäässä, virkkoi emäntä.

— Tuohan noille kaloja, eiväthän he raukat mistään saa, jos ei heille kukaan antaisi, käski isäntä ja emäntä toi kalat.

— Eivätkös mustalaiset saisi tehdä työtä niin kuin muutkin ihmiset eikä kuleksia muiden ihmisten vastuksena, työmiesten vaivannäköä nauttimassa, sanoi Yrjö. Jos joku suomalaisista läksisi tuolla tavoin kulkemaan, niin ei, lempo vie, henki eläiskään, vaan täytyisi nälkään nääntyä.

— Tuo mies ei näy ymmärtävän mitään, vastasi Kalle. Etkös sinä ole raamatusta lukenut, että Kainin suvun pitää oleman kulkevaisen ja pakenevaisen maan päällä. Siksi täytyy meidän, jotka olemme Kainin sukua, kuljeksia ympäri maailmaa, eikä meidän työmme menesty, vaikka me kuinka raataisimme.

— Turhaa lorua. Kain oli peltomies ja maa kasvoi jotta rutisi. Ja tekö olisitte Kainin sukua? Johan se suku hukkui vedenpaisumisessa, vastasi Yrjö.

— Aivan niin. Yrjöllä on oikein ja meidän Kalle ei näy tuntevan koko asiaa, vaikka puhua mälkyttää, sanoi Korri. Kainin suku hukkui vedenpaisumisessa, mutta me olemme Noakin pojan Haamin jälkeläisiä, jonka isänsä kirosi ja käski olemaan orjain orja.

— Ja sentähden te muka kulkea vetelehdätte ympäri maan ettekä kehtaa mitään tehdä? virkkoi Yrjö. Olkaapa mitä sukua hyvänsä, niin joka ei työtä tee, ei hänen syömänkään pidä; se on totuus, joka ei pala tulessakaan.

— Kuulkaahan, kunniallinen lautamies ja te hyvät talon ihmiset! Onko tuo mies enää täysjärkinen, eikö hän liene vain päästänsä sekaisin? sanoi Korri ihmetellen.

— Jos kaikki ihmiset olisivat niin täysjärkisiä kuin Yrjö-setäni ja minä, niin saisivat mustalaiset nälkään kuolla, jos eivät työtä tekisi, virkkoi Antti.

— Pitkäksi taitaisi mustalaisen päivä mennä työssä ollessa, sanoi Matti nauraen. Kerran oli mustalainen palkkautunut rukiinleikkuusen erääsen taloon. Kun päivä hänestä tuntui pitkälle, niin hän valitteli selkäänsä pakottavan ja heittäytyi selälleen vähän väliä. Toiset työmiehet uhkasivat antaa hänelle selkään, jos ei hän ahkerammin leikkaisi. Vihdoin meni päivä keski-illoilleen ja mustalainen sanoi: "Ollakka minulla pitkä salko, joka ylettyisi aurinkoon asti, niin kyllä minä tuon päivänkakkaran sysäisin sukkelammin kulkemaan." Vähän aikaa leikattuaan kehotti mustalainen toisia työmiehiä lähtemään kotia. "Eihän vielä ole päivä maillaan, mitäs isäntä sanoisi, jos me näin aikaiseen menisimme kotiin", virkkoivat toiset. "Ennen, herra kiesait, onkin yö puolessa, ennenkuin päivä maillaan", valitti mustalainen. Vihdoin tuli ilta ja työväki palasi kotiin. Illallisen syötyä kysyi isäntä: "Paljonko mustalainen tahtoo päiväpalkkaa?" "Kyllähän minulle pitäisi maksaa hyvä päiväpalkka, kun minä niin ahkeraan koko pitkän päivän leikkasin", vastasi mustalainen. "Piisaavatko ne rukiit sinulle päiväpalkaksi, mitkä sinä tänä päivänä leikkasit?" kysyi isäntä. "Hei hertta vaariseni, eihän ne mihin piisaa! Et usko isäntä kulta, kuinka ahkerasti minä tein työtä koko päivän."

Tämän jutun kuultuaan rehahtivat kaikki nauramaan, niin hyvin talon perhe kuin mustalaisetkin. Naurun tauottua Korri sanoi:

— Tuo juttu on jo niin vanha, että tuskin se lienee tottakaan.

— Olkoon totta tahi valhetta, mutta se on omaansa kuvaamaan mustalaisen luonnetta, sen laiskuutta ja ahneutta, vastasi Yrjö. He puistavat ja mankuvat mitä vain tietävät talossa olevan. Ja jos ei heille anneta, niin he uhkaavat. Ottavatpa vielä omin lupinsakin, jos niin sattuu.

— Koko minun heimossani ei ole varasta, ja jos minä tiedän kenen mitä varastaneen, niin minä sen hakkaan, jotta kukko suurimmat luut nokkii. Me kyllä otamme mitä hyvät ihmiset antavat, mutta emme varasta, sanoi Korri ylpeästi.

— Minä en tiedä mitä heimoa se mustalainen lienee ollut, joka toissa syksynä kävi Ristolan aitassa lihaa varastamassa, kertoi Yrjö, mutta nolosti sille kävi. Hän kiipesi yöllä aitan katolle ja meni katon kautta aitan yläkertaan. Lihapotkan saatuaan hän tahtoi laskeutua alakertaan ja niin päästä oven kautta ulos, jossa toinen mustalainen oli odottamassa. Tikapuita kun ei pimeässä löytänyt, hän heittäysi luukusta alas pitäen toisella kädellään kiinni yläkerran lattiasta ja toisella kädellään hän hoiti lihapotkaa. Kun hän tunsi jalkansa koskeneen johonkin esineeseen, hän heitti kätensä irti ja laskeusi huoletta alas. Mutta sikäli kuin hän laski itseänsä, taipui hänen jalkainsa alustakin. Yhtäkkiä hän tulla hurahti alakerran lattialle ja tunsi jotain kauhistuttavaa saaneensa syliinsä. Se olikin Ristolan ukkovainajan ruumis, joka oli viety aittaan ja asetettu salvon päälle laudalle, jalkapuoli ulommaksi salvoa. Sille ruumislaudan nenälle yhtyivät mustalaisen jalat, kun hän laskeusi yläkerrasta. Hänen painonsa keikautti ruumislaudan pystyyn, joten ruumis, kun oli nauhalla lautaan sidottu, keikahti laudan kanssa mustalaisen syliin. Hädissään alkoi mustalainen huutaa minkä jaksoi. Koira, joka oli tuvan porstuassa, alkoi haukkua kovasti. Tästä havahtui talon väki ja isäntä meni ulos tiedustamaan mitä Halli haukkui. Kuultuaan aitasta kovan huudon hän meni tupaan, otti useampia miehiä ja tulen keralleen ja niin tuli aittaan katsomaan, mikä siellä niin onnettomasti huutaa. Ulkona odottava toinen mustalainen, kun näki usean talon miehen olevan liikkeessä, pötki pakoon. Mentyään aittaan näkivät talon miehet miten asia oli, ottivat varkaan kiinni ja saattoivat hänet kruununmiesten haltuun. Niin hassusti kävi sille mustalaispahalle.

— Johan minäkin tuota varkautta kuulin ja tiesin että varas oli Hemmon joukkoa, Otto nimeltä, vastasi Korri.

— Mistä te mustalaiset olette oikeastaan kotoisin ja mitä kansakuntaa te olette? kysyi Mauno-setä.

— Sitä minä en voi tarkoin sanoa, mistä meidän esi-isämme ovat tänne tulleet, vastasi Korri. Mutta eräs vanha ukko, joka jo aikojaan on kuollut, kertoi että meidän esivanhempamme ovat tulleet tänne itäiseltä maalta, missä ei milloinkaan ole talvea, ja sen maan nimi pitäisi olla hänen puheensa mukaan Intian maa ja meidän kansan nimi sint, ja sinteiksi meidän kansaa entiseen aikaan kutsuttiinkin, vaikka nyt ollaan ruvettu sanomaan mustalaisiksi. Sen ukkovainajan puheen mukaan pitäisi meitä olla paljon, ainakin yhtä paljon kuin juutalaisia, mutta ne ovat hajaantuneet ympäri maailmaa; sillä me olemme kirotut ja tuomitut kulkemaan paikasta paikkaan.

— Vieläkös mustalaiset ovat missään kirjoissa, kun ei heillä ole vakinaista asuinpaikkaa? kysyi Yrjö.

— Kah, hyvää miestä, kuinka hän puhuu! Kirjoissahan me olemme joka sorkka. Minäkin olen torpparin nimellä kirjoissa. Etkös sinä, herttakulta, tiedä, että jokainen kuningas tahtoo tietää, kuinka paljon väkeä valtakunnassa on, olivatpa ne sitten mustalaisia tahi muita, vastasi Korri.

— Olihan täällä meidänkin seurakunnassa entiseen aikaan mustalais-Aatoltti torpparin nimellä, vaikka hän kuljeksi ympäriinsä niin kuin muutkin mustalaiset. Kun Aatoltti kuoli, niin pidättivät toiset mustalaiset hänelle ruumissaarnan ja meidän Kalle-kirkkoherra sen pitikin. Hän saarnasi ensin tavallisesti, niin kuin ruumissaarnaa ainakin, mutta Kalle-herra, kun oli itse suuri koiranleuka, ei malttanut olla mustalaista tyssäämättä, vaan sanoi lopuksi: "Jaa, monta hän petti ja hevosetta jätti!" Silloin suuttuivat mustalaiset ja sanoivat toisilleen: "Lähdetään pois, lähdetään pois, jo meidän raha meni, jo meidän raha meni ja hukkaan se menikin."

— Niinhän se oli sanottavakin, kun hän haukkumaan rupesi, vaikka rahan otti. Olipa se kunnoton pappi, sanoi mustalais-Kalle.

— Olisiko isäntä kulta niin hyvä ja antaisi meidän hevosille vähän kauroja, pyysi eräs vanha mustalaisukko. Pitäisi tästä lähteä markkinoille ja syöttää vähän paremmin hevosia.

— Vielä näille mitä! Ei kauroja, mankuvathan nämä paljonkin, kun näkevät saavansa, virkkoi Antti.

— Minun isävainajani antoi aina mustalaisille sekä muille käypäläisille, eikä häneltä koskaan puuttunut. Niin olen minäkin tehnyt, ja ainapa häntä on Luoja siunannut antamista. Kun minusta aika jättää, niin tehkää sitten mitä tahansa. Mutta minä teen Herran käskyn mukaan, joka sanoo: "Taita isoovalle leipäs, vie raadolliset kulkijat huoneesees, ja koska näet alastoman, niin vaateta häntä, ja älä käännä pois sinuas lihas tyköä", virkkoi isäntä, otti aitan avaimen ja meni antamaan kauroja.

Mustalaiset löivät omaan kieleensä. Pian suoriusi eräs mustalaispoika ja nainen isännän perästä aittaan, josta poika otti kauravakan ja vei hevosille kaurat. Mustalaisnainen pyysi isännältä rukiinjyviä sioilleen ja isäntä antoi.

Isännän aitassa ollessa alkoi Yrjö, isännän veli, torua mustalaisia heidän laiskuudestaan. Mustalaiset koettelivat selitellä, että heidän työllään ei ole menestystä, kun he ovat kirottu kansa. Tämän väitti Yrjö valheeksi. Vihdoin Korri suuttui ja sanoi:

— Jospahan olisit omassa taloudessasi, niin saisit muistaa mustalaisia ja tulla vielä heitä rukoilemaan, mutta nyt kun isäntäväki ja vanhemmat ihmiset ovat niin perin hyviä ihmisiä, niin eivät he tahdo talolle mitään rikettä tehdä.

Sillä aikaa kun talon miehet ja mustalaiset keskenään pakisivat, toimivat mustalaisnaiset peräpuolella tupaa omiaan. He panivat (povasivat) talon naisille korttia ja ennustelivat käsistä tulevaisia asioita. Palkaksi antoivat talon naiset mustalaisille sukkia, kintaita, lapasia, huntuja ja muita vaatekappaleita, joista mustalaiset lukivat sulimmat kiitokset ja toivottivat, että hyvä Jumala siunaisi tuhannenkertaisesti sijaan.

Isännän tupaan tullessa olivat talon miehet Yrjö, Matti ja Antti yhdeltä puolen sekä mustalaiset toiselta puolen kiivaassa sanasodassa. Antti väitti, että se on synti, kun noin riskiä väkeä, niin kuin mustalaiset ovat, maamiehet elättävät ja antavat heille mitä ikänsä ylettyy ja sillä tavoin ikään kuin kehottavat mustalaisia laiskuuteen ja työttömyyteen.

Mustalaiset puolestaan sanoivat, että heidät on luotu sillä tavoin elämään eivätkä he voi sitä asiaa auttaa.

— Voisittehan ehkä pitää itsenne puhtaampina ja elää säännöllisemmästi eikä noin siivottomasti kuin te nyt elätte. Te vaihdatte ja ryöstätte toisiltanne akkoja, niin kuin Savolais-Matti tänä aamuna pajassa kertoi, että mustalaisilla oli eilen tappelu Savolaisessa eräästä nuoresta Liena-nimisestä mustalaisnaisesta. Siinä tappelussa oli yksi mies saanut niin pahoja haavoja, jotta täytyi jäädä taloon potemaan, eikä tiedä, jos siitä miestä milloinkaan enää tullee, puhui Yrjö.

Tämän kuultuaan Korri ensin vaaleni, sitten punastui. Hän alkoi heti puhua toisille mustalaisille omalla kielellään. Pian he olivat kiivaassa keskustelussa, jota kesti hetken aikaa. Talonväki katseli mustalaisten levotonta liikuntoa ja vanhat miehet arvelivat, että mustalaiset olivat suuttuneet siitä, kun Yrjö ja Antti heitä soimasivat; mutta pian he huomasivat että mustalaisilla oli omat tuumansa, kun Korri kysyi:

— Tietääkö Yrjö kulta sanoa, kuinka paljon niitä mustalaisia oli Savolaisessa?

— Kaksi hevoskuormallistahan niitä Matti sanoi olleen. Kolme oli miehiä ja muut olivat naisia ja lapsia, vastasi Yrjö.

— Mihin päinhän ne lienevät lähteneet menemään? kysyi taas Korri.

— Sitä ei Matti sanonut enkä minä tullut kysyneeksi, mutta Savolaisestahan sen saisi tietää, vastasi Yrjö.

Taas mustalaiset puhelivat vähän aikaa omalla kielellään. Vihdoin Korri sanoi:

— Kuulkaahan kunnioitettava lautamies: jos nämä, meidän joukko, saisivat jäädä teille yöksi. Me miehet kävisimme tapaamassa niitä mustalaisia, jotka eilen Savolaisessa olivat. Ne ovat Hemmon joukkoa, ja niistä on yksi mies minulle vanhaa hevosvelkaa, niin jos minä sattuisin saamaan velkani pois. Minä olen heitä tavoitellut jo monta aikaa, mutta en ole milloinkaan heitä tavannut.

— Saavathan he olla vielä vähän aikaa ja sitten mennä toisiin taloihin yöksi; johan te nyt olette meillä olleetkin kotvan aikaa, vastasi isäntä.

— Mitä sinä Korri isännästä kiusaat. Johan meille piisaa oloa tässä talossa. Onhan niitä muitakin taloja yötä olla. Onhan meillä lavea lääni eikä tarvitse olla hyväin ihmisten vastukkeena niin kauan aikaa, sanoi vanhin mustalaisakka, joka kuului olevan Korrin äiti.

Pian suoriusi matkaan neljä riskiä miestä kahdella hevosella. Miesten mentyä alkoivat naiset pyytää emännältä papuja, jauhoja, rasvaa, lihaa, voita, kaaliksia, leipää ja villoja. Kun he näitä kaikkia olivat saaneet, he läksivät toisiin taloihin kiittäen ja Jumalan siunausta toivottaen lähteissään.

Seuraavana aamuna palasivat mustalaiset Lahtelaan ja heillä oli seurassaan nuori kaunis mustalaisnainen, jota Korri kohteli erinäisellä lemmellä. He olivatkin siis käyneet ryöstöretkellä, vaikka valehtelivat menevänsä hevosvelkaa perimään. Pian sen jälkeen läksi joukko Niemelän kylästä.

Mustalaisten taloista lähdettyä talon naiset pesivät astiat ja lusikat, joita mustalaiset olivat käyttäneet. Samaten pestiin penkit, pöydät, rahit ja tuolit sekä kaikin puolin siivottiin huolellisesti mustalaisten jälki.

Lääninmiehet

Sisältö: Räsysaksan tulo. Kauppatavaroin luettelo. Kaupanteko. Karhunkuljettajat. Karhun tanssi ja muut temput. Väkikartun veto. Kertomus kuinka sudet söivät karhun. Karhu pelastajana. Harjalainen. Konttikauppiaat. Kappamiehet.

Eräänä päivänä katsoi Niemelän Sohvi akkunasta ulos ja sanoi tupaväelle:

— Tulkaas katsomaan kuka tuolta ajanee meille lakittavalla hevosella? Sillä on kauhean iso reslareki ja siinä näyttää olevan juuri kuin heiniä reessä. Miehellä on kilapannahkainen hattu päässä.

Pian kahahtivat useat nuoret naiset akkunaan ja vähän aikaa katsottuaan sanoi Anni:

— Tuohan tuo näyttää olevan räsysaksa Kauranen, ja tuota vanhaa tuttua et sinä Sohvi tuntenut! Nyt varusta räsyjä ja osta itsellesi koreutta.

— Kerkeäähän nuo ryysyt varustaa sittenkin, kun saadaan kuulla, mitä hyvää hänellä on kaupittavana, vastasi Sohvi.

— Minä jo melkein muistan ulkoa hänen tavarainsa luettelon, kun joka talvi olen pari, kolme kertaa sen kuullut, sanoi Anni nauraen. Kyllähän Longan Antillakin on loruja, kun hän tavaroitansa luettelee, mutta eivät kenenkään luvut mene niin sätkälleen kuin tämän Kaurasen luvut. Varustaipas nyt Sohvi oikein tarkkaan kuuntelemaan, kun hän ilmoittaa pamisuttaa tavaroitansa, niin saat kuulla, miten metkasti se sujuu.

— No, oli menneeksi, minä kuuntelen tarkoin, vastasi Sohvi.

Kun Kauranen pääsi pihalle, hän pysäytti hevosensa, sitoi sen kiinni, viskasi heiniä eteen ja loimen hevosen selkään. Tuli sitten tupaan, jossa hyvän päivän sanottuaan heitti hattunsa ja rukkasensa pöytärahille, hieroi kämmeniään ja lausui:

Ostetaankos taloon tähän tavaraa, vaikka kuinka vähän? Mulla ois yhtä ja toista kalua myydä, kaikenlaista: Suuria neuloja, tupakkaseuloja, pieniä neuloja, pippuripalkoja, parsinneuloja, niin kuin salkoja, sulkaneuloja, sukkapuikkoja, kinnasneuloja, jauhoseuloja. nuppineuloja, ryyniseuloja, savikukkoja, pieniä lukkoja, silmälasia, savivatia, kauneita peilejä niin kuin leilejä, kallekuoria, liivinvuoria, vingerporia aivan somia, pumpulilankaa, vaikka mihin pankaa, palmikon terttuja, hetaleita, herttuja, vaskisia, hopeisia helmiä ja sormuksia, nappeja ja hakasia, suurta, pientä, naskalia, saippuaa ja rikkiä, sekä tenkelikkiä, suuria, pieniä kampoja, lehmuksesta vateja, on myös ongenkoukkuja, vaan ei ole siimoja, löytyy lehtitupakkaa: vinterskaa ja mahorkkaa, rinkeliä, rääniköitä, orehkia, kauruskoita, kantvärkkiä, inkivääriä, joilla saa yskää kääriä, vanunkia, veitsiä, kääntöpäitä, neulapyssyjä ynnä niitä, näitä. Kaikki on helppoa, rahaa ei maksa; ottaapi ryysyjä tämä räsysaksa. Hyvän, huonon ryysyn käärin yhteen myysyyn. Kelpaa vanhat paidat sekä hurstin laidat, yliset ja aliset, puhtaat sekä likaiset, esiliinat, pöksyt, hienot sekä paksut, liinakalsut, riihikot, merrat, potkut, verkot, lapsenrievut, liinaviitat, pyyhkeet sekä riihipaidat. Kaikki yhteen käärin, punnitsen ja häärin, en tee koskaan väärin. Ei mikään oo niin halpaa, ettei mulle kelpaa: ehiät ja rikkinäiset ovat mulle yhtäläiset.

Sitten vieras kätteli kaikkia talon miehiä.

— Jos sinulla, Kauranen, lienee todella kaikkea tavaraa, jota nyt ilmoitit, niin saa sanoa että

kaikkia on Katin säkissä, monta Monnon kukkarossa,

virkkoi Mauno-setä kätellessään vierasta.

— Suittaa olla, että minulla on enempikin tavaraa kuin nyt tässä luettelin tai ei liene kaikkia näitäkään, vastasi vieras. Kun luku on kerran niin laadittu, niin täytyy se loruttaa alusta loppuun, kävi tavaran kanssa miten tahansa.

Miesten keskenään pakinoidessa hakivat naiset ryysyjä. Sitten mentiin pihalle ja kohta oli Kaurasen reen ympäristö aivan täynnä ihmisiä, etenkin naisia, joilla oli ryysytyyskät kainalossa. Kauranen mittasi ryysyt ja antoi tavaraa mitä vain kuka halusi ja hänellä sattui olemaan, Suuressa punaisessa puukirstussa säilytti kauppias hienoimmat rihkamatavaransa, vaan suuremmat tavarat niin kuin esim. vadit, kupit ym., jotka enemmän ottivat tilaa, olivat peräpuolella rekeä. Heti kun Kauranen aukaisi kirstunsa kannen, otti Niemelän Mikko savikukon ja alkoi sitä soittaa vinguttaa. Muutamat naiset koettelivat tinkiä kauppaa tehdessään, mutta Kauranen sanoi:

— Ei tässä ole mitään tinkimistä. Kaikilla tavaroilla on määrätty hinta. Jokaiselle ryysynaulalle lasketaan hintaa yksi kopeekka. Kuinka monta naulaa on ryysyjä, niin monen kopeekan edestä minä annan tavaraa. Siinä ei ole mitään tinkimistä; vaihda kuin veitsiä, saneli saksa.

Siinä tehtiin kauppoja monenlaisia. Naiset enemmiten ostivat ryysyillä tarvitsemansa tavarat, vaan miehet maksoivat rahan ostoksistaan. Kun kaikki kaupanteko oli päättynyt, niin Kauranen matkusti toisiin taloihin.

* * * * *

— Mikähän vahinko lienee meidän Antille tullut, kun hänen hevosensa juoksi kotiin eikä miestä näy missään, ilmoitti Mari-täti tultuansa ulkoa tupaan eräänä päivänä.

Tämän kuultuaan meni isäntä pihalle, jossa näki nuoren hevosen valjastettuna aisoihin, vaan rekeä ja Anttia ei näkynyt missään. Vähän ajan perästä tuli Antti kotiin läähättäen. Hän oli juossut niin kiivaasti hevosen perästä, ettei tahtonut henkeäkään tavata. Tupaan päästyään ja henkensä tavattuaan kertoi hän:

— Kun minä ajoin lököttelin hiljakseen metsään puita hakemaan, niin Kukkuraismäen polvekkeessa tulivat karhunkuljettajat vastaan. Heitä ei hevonen enkä minä älynnyt, ennen kuin he olivat aivan edessä. Tästä säikähtyi hevonen niin, että heti syrväysi tiepuoleen, reki kaatui alassuin ja minä sirahdin reestä toituuvaalle (loitolle) tiepuoleen. Kun hevonen yhtäkkiä kääntyi ympäri ja nykäisi voimakkaasti alassuin olevaa rekeä, niin katketa rapsahtivat vanhat vitsaiset saverikot reestä ja hevonen juosta ponnisti minkä käpälästä lähti kotiin. Minulla ei muuta neuvoa ollut kuin juoksin perästä.

— Olisithan sinä voinut tulla hiljempäänkin etkä juosta itseäsi näännyksiin, kun näit hevosen kotiin laukkaavan, virkkoi Antin äiti.

— Niin kyllä olisin tehnytkin, jos hevonen olisi juossut tietä myöten, mutta kun minä näin hevosen jäälle päästyään laukkaavan kohtisuoraan kotiin, niin ajattelin jos eläinraukka hätäpäissään putkahtaa uhkuavantoon, jonka tiesin Kesselin lahdessa olevan, niin sen tähden minä niin kiivaasti riensin perästä, selitti Antti.

— No Jumalan kiitos, kun ei tuosta sen suurempaa vaaraa tullut ja sinä Antti sekä hevonen olette terveenä päässeet kotiin, sanoi Mari-täti iloiten.

Vähän ajan perästä kuului Kermisen rannasta rummun pärinä. Niemelän molemmat isot koirat rupesivat haukkumaan ja menivät jäälle. Heitä seurasivat toistenkin talojen koirat. Pojat menivät porstuan rappusille katsomaan. Kohta erottivatkin heidän silmänsä, että tulijoina oli neljä miestä, jotka taluttivat kahta karhua. Koirat seurasivat loitompana karhuja haukkuen harjat siirassa. Niemelän rantaan tultua pärisivät rummut uudelleen. Niemelän pihalle päästyään seurue pysähtyi, yksi mies tuli tupaan ja sanoi:

— Strastui repatta, hjyva paiva. A sapkos tulla tuppa ja anta karhu tanssi?

— Jos eivät vain teidän karhunne mitään pahaa tee, niin tuokaa heitä tupaan, vastasi isäntä.

— Ei paha teke, ei paha teke, olka huoljet, sanoi mies ja meni pihalle.

Kohta tuotiin karhut tupaan. Iso rautarengas oli lävistetty kumpaisenkin karhun ylähuulen läpi; renkaaseen oli kiinnitetty rautavitjat, joista miehet taluttivat karhuja. Toiset miehet kävelivät jäljestä. Jokaisella oli vahva rautapääsauva kädessä. Jos karhu alkoi käydä uppiniskaiseksi, niin lyötiin sauvoilla armotta jotta luut loikuivat.

Kun karhuja tuotiin tupaan, olivat talon kissat Mirri ja Marri pankon laidalla. Ne pelästyivät niin että karkasivat heti uunille. Siellä ne nostivat karvansa pystyyn, sylkäisivät ja alkoivat murista hännät purhallaan. Lapset parkaisivat pelästyksissään ja puristivat äiteinsä kaulaan kätensä. Vaikka heille oli jo edeltä käsin selitetty, että karhut tuodaan tupaan, ja näytettykin ikkunasta karhuja, kun ne olivat pihalla, niin yhtä kaikki säpsähtivät lapset karhujen tupaan tullessa.

Tupaan päästyään karhut kävivät lattialle loikomaan. Ne näyttivät olevan väsyksissä.

— Anta hjuva isente kaks ljeba karhul, pyysi vanhin karhunkuljettaja.

Isäntä käski Matin tuomaan tupasesta kaksi leipää, jotka annettiin karhuille. Syödessään karhut murisivat. Sillä aikaa kun karhut söivät, kokoontui Niemelän suureen tupaan kyläläisiä katsomaan karhujen tanssia. He ihmetellen katselivat karhujen paksuja jäntereitä ja suuria torahampaita sekä kertoivat monta juttua tuosta merkillisestä pedosta, jolla on yhden miehen mieli ja yhdeksän miehen voima.

— On isente viinuska antat kaks vaterkka, pyysi karhusaksa.

— Onhan viinaa, sanoi isäntä ja haki viinaa.

Yleisö luuli, että karhuille annetaan viinaa, mutta miehet pistelivätkin itse viinan suuhunsa ja alkoivat sitten komentaa karhuja, jotka näyttivät olevan aivan haluttomat tanssimaan. Eräs miehistä jo lyödä lojautti karhua sauvalla, mutta isäntä kielsi sen ja sanoi:

— Te ette saa minun talossani käydä rääkkäämään viattomia luontokappaleita. Jos eivät ne lyömättä tanssi, niin menkää matkaanne.

— Stostielait, sanoi ryssä ja kävi penkille istumaan.

— Antakaa karhuille viinaa, niin kyllä ne tanssivat että töppöset löyhkää, neuvoi seppä.

— Anta isente vjel kaksi vaterkka viinuska, kul mine maksa, pyysi karhunkuljettaja.

Isäntä toi vielä lisää viinaa, jonka ryssä kaatoi kahteen kuppiin, joita näytti karhuille ja sanoi:

— On smirno, viinuska vuipit.

Kohta olivat karhut pystyssä kahdella jalalla. Ryssä antoi ensin vanhemmalle, sitten nuoremmalle karhulle kupin kumpaisellekin etukäpäliin. Pian karhut loikkasivat viinan suuhunsa. Ryssä otti tyhjät kupit pois, antoi karhuille sauvan kumpaisellekin käpäliin ja sanoi:

— Ikrait.

Heti alkoivat toiset kaksi miestä lyödä rumpua ja karhut rupesivat tanssimaan. Väki siirtyi ympäri tupaa jättäen piirin keskelle. Karhut kävelivät kahdella jalalla ja pitivät etukäpälissään sauvaa, tuon tuostakin ne lytkäyttivät ruumistaan ja mörisivät. Näin ne kulkivat ympäri piiriä pari kolme kertaa ja sillä oli tanssi suoritettu. Rahvas nauroi ja osoitti sillä tavoin mieltymystään. Sitten lakkasivat rummut soimasta ja komentaja sanoi ensin venäjäksi ja sitten suomeksi:

— Kui piika maka?

Heti kävivät karhut pitkälleen lattialle ja ojensivat koipensa suoriksi. Sen jälkeen taas komentaja sanoi kahdella kielellä:

— Kui poika hernettä varasta?

Nyt kävivät karhut polvilleen ja mennä hiipivät hiljaa eteenpäin. Sen jälkeen komentaja huusi taas:

— Kui maatuska kirkko mene? ja antoi sauvat karhuille.

Karhut kävivät sauvojen nojassa ja liikata lynkkäsivät. Sitten komentaja sanoi taas venäjäksi ja suomeksi:

— Kui pjäätä kivistä?

Karhut rupesivat pitelemään päätään etukäpälillään ja murisivat.

Kun nämä temput oli tehty, niin antoivat ryssät hatun kumpasellekin karhulle etukäpäliin ja sanoivat:

— Tenki pirat.

Hatut saatuaan kävelivät karhut kahdella jalalla ympäri tupaa pitäen hattuja etukäpäläinsä välissä. Kuka viskasi rahaa hattuun, sille karhut kumarsivat, vaan kuka ei rahaa antanut, niin sille ne vihaisesti murisivat. Kun ei enää kenkään rahaa antanut, karhut veivät hatut isännälleen, joka otti rahat hatusta ja luki ne. Saaduilla rahoilla maksoi ryssä isännälle viinan, vaan leivistä ei isäntä rahaa ottanut. Loput rahat korjasi ryssä kukkaroonsa. Sitten hän sanoi:

— On kuka tahtot väkkarttu vettät karhu kans?

— Uskaltaakohan siihen käydä väkikartun vetoon, jos karhu tekee mitä pahaa? kysyi seppä.

— Ei karhu teket pahho, minä on takko, vastasi ryssä.

Pian ilmestyi kaksi nuorta miestä väkikartun vetoon. He toivat vahvan kartikan ja laudan. Ryssän käskystä kävi vanhempi karhu toiselle ja miehet toiselle puolelle lautaa, kumpaistenkin jalat olivat laudassa kiinni. Karhu otti etukäpälillään kiinni kartikan keskeltä ja miehet pitivät käsillään toinen toisesta ja toinen toisesta kartikan päästä.

— Valmis, sanoi ryssä.

Miehet koettelivat vetää väkikarttua puoleensa minkä jaksoivat, mutta karhu piti voimakkaasti kiinni ja niin pysyi karttu paikoillaan. Vihdoin kun karhu tunsi, että miehet olivat panneet kaiken voimansa liikkeelle, se nykäisi yhtäkkiä väkikarttua niin voimakkaasti, että miehet kohousivat ylös istualtaan ja tulla heilahtivat yli laudan karhun puolelle suin päin lattialle. Tämä näytti huvittavan karhua ja se mörisi hyvillä mielin. Rahvasta nauratti tämä tapaus. Noloina nousivat miehet lattialta, eikä mieli enää tehnyt toista kertaa voimia koettamaan karhun kanssa, vaikka heitä siihen kehotettiin.

— Kyllä olet väkevä, vaikka hölmö sinä sentään olet, kertoi kylän seppä. Tästä tulee jo parikymmentä vuotta aikaa, kun minä toisten poikain keralla olin salossa hevosia paimenessa. Eräänä kuumana yönä kuulimme hirmuisen kiljunnan ja rähinän Metsomäen puolelta. Me riensimme sinne ja näimme, kuinka suuri parvi hukkia ahdisteli karhua, mutta eivät susiparat uskaltaneet käydä karhun kimppuun, vaikka heitä oli paljon. Vihdoin löysi karhu halkopinon, kiipesi sen päälle, otti sylillisen halkoja pinosta ja viskata roppasi ne susien päälle. Sudet siirtyivät edemmäksi, vaan lähenivät uudestaan ja koettelivat saada karhua alas pinon päältä. Karhu uudisti entisen temppunsa, ja usea hukka sai kyllä aika kolahduksen, niin että oikein vokisi, mutta siitä huolimatta eivät sudet vain karhua jättäneet rauhaan. Me kyllä koettelimme huutaa, vaan ei se näyttänyt mitään vaikuttavan petojen tappeluun. Vihdoin kun halot olivat pinosta loppuneet, sudet karkasivat vihan vimmassa kontion kimppuun. Vähän aikaa kesti kauhea meteli, mutta hukat vihdoin voittivat karhun ja söivät sen suuhunsa. Me kun olimme aivan aseettomat, emme voineet mitään tehdä, vaan palasimme hevosten luo, jonne luulimme pitkähäntien tulevan, mutta onneksi ne suuntasivat matkansa toisaanne päin ja niin pääsimme heistä rauhaan. Tämä tapaus pelotti meitä niin kovin, ettemme uskaltaneet nukkua koko yössä.

Karhunkuljettajat menivät matkaansa ja miehet kertoilivat monta tarinaa karhun urotöistä, joita halulla kuunneltiin. Ukko-Lauri kertoi postissa ollessaan kuulleensa että karhu oli eräässä paikassa pelastanut talonväen rosvojen käsistä. Asia oli ollut seuraava:

— Karhunkuljettajat olivat kerran tulleet erääsen yksinäiseen taloon illalla ja pyytäneet yösijaa, joka heille annettiin. He veivät karhun olkilatoon yöksi ja itse kävivät tupaan makaamaan. Mutta yöllä tuli taloon kolme rosvoa ja alkoi siinä elämöidä vaatien talosta rahaa, muuten he uhkasivat tappaa joka ainoan hengen. Miehiä ei sattunut talossa olemaan kotona kuin vanha ukko, joka hädissään koetteli hakea rahakirstun avainta, mutta ei sitä niin pian tavannut. Rosvoilla oli ollut hirmuiset aseet. Kun karhunkuljettajat havaitsivat vaaran, meni toinen heistä ulos ja toi karhun tupaan käskien sen runtelemaan rosvoja. Yhdellä iskulla löi karhu erään rosvon kuoliaaksi ja toiset pötkivät pakoon, ja niin pelastui talonväki ja heidän omaisuutensa rosvojen kynsistä.

— Olkoonpa niinkin, että karhunkuljetuksesta on joskus ollut jotain hyötyäkin, mutta kyllä niistä on enemmän vahinkoa, sanoi Antti. Kuinka monta hevosta ja ihmistä karhut ovatkaan säikäyttäneet! Törmälän Yrjökin toissa talvena pelästyi niin kovin karhua, että tuli heikkomieliseksi, eikä miesparka taida ikänä tulla aivan terveeksi. Ja mikä rääkkäys se onkaan karhuille, kun niitä kuljetellaan kaiken talvea, pidetään vähällä ruualla ja lyödään armottomasti. Lahtelan Paavo kertoi, kuinka viime talvena kuljettajat löivät karhua Kuunjoen kohdalla niin armottomasti, että karhuraukka oikein tuli liikkaavaksi. Saisi armollinen esivalta aivan kieltää koko karhujen kuljettamisen. Välistä tunnottomat ihmiset riuhtovat ja tempaavat vitjoista, niin että karhun huulet ovat aivan verisinä. Tunnollista ihmistä oikein säälittää nähdessä tuollaista rääkkäystä. Tähän esitykseen myöntyivät kaikki ja sillä tuumin meni kukin kotiinsa.

* * * * *

Eräänä päivänä tuli Niemelään harjaukko raskas nahkainen laukku selässä ja keppi kädessä. Hyvän päivän tehtyään hän istahti penkille ja heitti laukkunsa olaltaan.

— A mitä osta emanta, mitä osta isanta ja mitä osta muu pere? Kaikk on hjuva ja huuvista. Etsika vanha harju, etsika harjaksi, etsika sika ja lehmä rakko, pyysi harjalainen.

— Mistä Petruska matkustaa? kysyi Mauno-setä.

— A taall kävele umpari kulla, a mitta ei kuulu, vastasi harjalainen.

Mikko toi suuren puhalletun sianrakon, jonka harjamies leikkasi pussiksi, pyysi sitten emännältä kaurajauhoja, joita pani rakon sisään ja alkoi hieroa rakkoa. Sen pehmeäksi saatuaan hän puhdisti pois kaurajauhot, jotka antoi emännälle. Rakkoon hän pani omia tavaroitaan. Rakosta hän antoi Mikolle pari vaskisormusta.

Mari-täti toi vanhan pellavaharjan, josta sai vaskisen kamman. Petruska kolisteli vasaralla pihkat pois harjasta ja pisti sen sitten konttiinsa.

Talon tytöt toivat myös harjaksia ja ottivat helmiä ja kultanuppisia neuloja. Ukko-Lauri osti itselleen niinikään harjaksilla vaskisen korvalusikan. Emäntä osti elohopeaa ja haisupihkaa. Isäntä osti vanhaa miestä (arsenikkia) ja Antti osti ketunmyrkkyä.

— Mistäs Petruska on kotoisin? kysyi Yrjö.

— Venäjältä olen Kaspskoi kupernista, johon Vuiburista tullo tuhat virsta, vastasi Petruska.

Sitten harjamies pyysi ja sai ruokaa, josta hän antoi emännälle suuren parsineulan ja vähäsen kamferttia. Kun ei enää mitään kauppaa tullut, harjalainen läksi matkaansa.

Talven pitkään kulkee konttikauppiaita tai laukkuryssiä kylästä kylään ja talosta taloon. Heillä on kaupattavana monenlaisia huiveja, nauhoja, terttuja, hienoa pumpulivaatetta, pumpulilankaa, rihmaa ym. Tavallisesti nämä ovat tehneet kauppoja puhtaalla rahalla, mutta ovatpa he rahan asemesta ottaneet sukkia, kintaita, lapasia, metsäeläinten nahkoja sekä hopeakaluja niin kuin solkia, rekkoja, sormuksia ym. Nämä ovat olleet ne, jotka ovat kansalliskoristeet ja arvokkaimmat esineet Suomesta kuljettaneet ikuiseen unholaan antaen sijaan arvotonta rojua.

* * * * *

Ennen joulua oli suoritettava kaikki kappamiehet. Rovastille ja kappalaiselle vietiin heidän saatavansa kotiin, mutta toiset kappamiehet ajelivat ympäri pitäjää saataviaan kokoilemassa. Ensin kävi seppä. Hän tuli jo lauantai-iltana sepänpäiville, viipyi yli pyhän ja vasta maanantaina hän meni pois. Hänelle annettiin aprakaksi (palkaksi) seitsemän kappaa, puoleksi rukiita ja puoleksi ohria, kutakin aatraa kohden. Kun Niemelässä oli viisi kyntöaatraa tai oikeastaan viisi työhön kykenevää hevosta, niin seppä sai palkakseen yhden tynnyrin ja viisi kappaa sekä kapan papuja, kuvon olkia, pari lammaskäpälää, viisikon liinaa ja villoja.

Sitten tuli kanttori saatavilleen. Hänelle olisi tullut kolme kappaa ohria ja kauroja, mutta Niemelän isäntä mittasi kolme kappaa rukiita ja antoi vielä olkikuvon. Emäntä antoi liinoja viisikon. Voin ja villat oli kanttori samaten kuin koulumestarikin jo saanut kesällä.

Koulumestarille olisi tullut vain kappa rukiita, mutta Niemelän isäntä antoi kolme kappaa.

Jahtivoudille olisi tullut kappa rukiita numerolta, mutta kun hän kävi joka talossa, niin hän sai kapan kustakin. Samoin sai siltavoutikin, vaikka ei hänellekään olisi ollut tulevaa kuin kappa rukiita numerolta.

Suntion saatava oli puoli kappaa talolta, mutta koko kappa hänellekin annettiin sekä vielä viisikko liinaa kellon nauhaksi.

Haudankaivaja, joka piti pitäjäntuvan lämpimänä ja puhtaana, oli saapa siitä toimestaan kapan rukiita numerolta, vaan hänellekin annettiin kappa talosta, ja haudan kaivamisesta maksettiin erittäin: kappa rukiita kesällä ja kaksi kappaa talvella, joka oli asianomaisten kuolinpesäin suoritettava.

Lautamiehen varsinainen palkka teki myöskin kapan rukiita numerolta, mutta hänellekin annettiin kappa talosta. Tällä tavoin karttui näille pikkuvirkamiehille monenvertaisesti tuloja yli heidän laillisten saataviensa.

Myös tuli talollisten suorittaa laamannin kapat, tuomarin kapat sekä käräjän hyyrykapat.

Kaikki nämä kappamiehet suoritettuaan sanoi Niemelän isäntä:

— Jos kaikki ne saamamiehet, joille talonpoika saapi maksaa, olisivat yhtaikaa aidalla, kun maamies siemenensä maahan kylvää, niin ei moni uskaltaisi kylvää ollenkaan, vaan pelästyksissään jättäisi koko toimen tekemättä, kun hänen vaivansa näöstä niin monta malkkimahaa osansa ottaa, joten kylväjälle monesti ei jää kuin pienin osa.

Pyhän vietto

Sisältö: Lauantaivalmistukset. Saunan kylpeminen. Kirkkoon lähtö. Kirkkoon meno. Kirkossa olo. Kotiin tulo. Iltapuoli.

Edellisissä luvuissa kerrotut tapaukset olivat joulun edellä syystalvella toimitetut. Kun joulun vietosta olemme jo ennen kirjoittaneet, niin harpataan ne yli ja siirrytään joulunjälkeisiin toimiin.

Siunatun ja kalliin joulujuhlan kuluttua on pitkä sininen talven selkä edessä, jolloin elämä maalla on ikävän yksitoikkoista. Ainoastaan sunnuntai- ja juhlapäivät virkistävät ihmisten mieliä ja antavat uusia voimia nousevan viikon toimille, jotka pääasiallisesti ovat samat kuin tämänkin viikon tehtävät. Sen tähdenpä sunnuntaita ikävällä odotetaankin ja jo lauantaina varustetaan mitä pyhänä tarvitaan.

Lauantaina tuvan lämpöön aikana korjasivat Niemelän naiset rukkinsa (vokkinsa) tuvasta eteiseen. Talon tyttäret ynnä nuoremmat naiset pesivät varilla vedellä ja hankasivat tuohiviholla talon puuastiat, pöydät, penkit, tuolit ja rahit sekä ikkunat pihtipielineen. Emännät leipoivat ja paistoivat ohraisia pyhäksi. Potaatit kuorittiin ja pantiin savivateihin lihan kanssa paistumaan uuniin sunnuntaimurkinaksi. Ukkomiehet varustivat halot ja kiskoivat päreet pyhän tarpeiksi. Poikamiehet toivat heiniä kotiin pyhän varalle.

Päivällisen jälkeen oltiin tupatöissä. Miehet paikkailivat ja tervailivat sekä omansa että naisten kengät. Pojat hakkasivat ukkomiehille tupakat. Naiset varustelivat miehilleen ja lapsilleen pyhävaatteita, rikkinäiset paikattiin ja kaikki vaatteet silitettiin kaulaamalla. Pienten lasten rievut pestiin ja kuivattiin tuvan nurkkaorsilla. Vanhemmat naiset korjailivat ja varustelivat pyhävaatteitaan. Mari-tätikin paikkasi tuohitohvelinsa, jonka tehtyään hän viskasi ne penkin alle ja sanoi:

— Jos eivät liene kauniit, ovathan ne kumminkin vahvat; välttäväthän ne jalan alle käydessä, pöydän alle syödessä.

— Sauna jo kohta joutuu; jos tahdotaan ennen kylpemistä syödä, niin sen pitää tapahtua pian, sanoi Kaisa saunasta tupaan tultuaan.

Huttuvadit olivat jo pöydällä odottamassa ja voikin oli pesään pantuna sekä pieni puukuppinen käännetty pesän päälle alassuin, ettei voi pesässä jäähtyisi ja hyytyisi. Emännän kehotuksesta toivat nuoremmat naiset maitoharmaata kapoilla ja niin kävi perhe syömään ottaen itsekukin oman lusikkansa lusikkakorista. Pöytään istuttiin tavallisessa järjestyksessä.

Illallisen syötyään menivät ensin poikamiehet ja sitten vanhemmat miehet saunaan. Pojat ensin kylpeä ropsivat, tulivat alas ja kävivät saunan penkille istumaan ja keski-ikäiset miehet menivät lautasille kylpemään. Sillä aikaa kun vanhemmat miehet kylpivät, pesivät tytöt poikien päät selvitetyllä lipeällä ja omatekoisella saippualla. Kun vanhemmat miehet kylpivät kauemmin, pojilla oli aikaa yhtä ja toista tarinoida.

— Kas Antti kun sinun ihoosi on tarttunut vastanlehtiä, kylläpäs sinä olet kylpeä vatkannut aika lailla, virkkoi Matti.

Antti poimi iholtaan vastanlehdet, viskasi ne lattialle ja sanoi:

— Tuonne minä heidät laitan. En suinkaan minä rupea vastanlehdistä syntejäni lukemaan, niin kuin meidän ukot tekevät. Minua oikein viime kesänä nauratti, kun meidän ukko-Lauri saunasta tultuaan istui huoneen rappusilla, noppoi vastanlehtiä pinnaltaan ja luki niissä olevat reiät sanoen niistä saavansa tietää, kuinka monta syntiä hän oli sinä päivänä tehnyt.

Miesten tultua lautasilta alas tytöt pesivät heidänkin päänsä. Pojat menivät lautasille ja pesivät siellä itsensä. Sitten he juosta kipaisivat paljain jaloin tupaan, niin kuin olivat tulleetkin. Sitten tulivat ukkomiehet saunaan ja lukivat hiljaa saunatervehdyksensä.

Kun keski-ikäisten miesten päät oli pesty, niin hekin menivät lautasille pesemään, jonka tehtyään he menivät tupaan. Vanhain miesten päät kävivät tytöt pesemässä lautasilla. Ukkomiehet puolestaan pesivät poikainsa pienet pojat, jotka he olivat sylissään saunaan kantaneet. Kun lapset oli pesty ja kylvetetty, ottivat tytöt heidät alas, panivat puhtaat paidat lasten ylle ja antoivat ukkomiehille löylyä mikäli he tarvitsivat. Ukot kyllin kylvettyään panivat paidat päällensä, tuohitohvelit jalkaansa, ottivat kylvettämänsä pojat käsivarrelleen ja läksivät astumaan tupaan. Tiellä käydessään he lukivat "Isä meidän", jonka pienokaiset kertoivat sanasta sanaan ukkojen perästä. Tupaan tultua olivat hivukset jäässä.

Kun miehet olivat saunasta tupaan palanneet, tulivat naiset saunaan. Vanhimmat naiset tulivat ensin. He pesivät ja kylvettivät miniäntensä tyttäret, joille sitten äidit panivat puhtaat vaatteet ylle. Äidit veivät lapset sitten tupaan. Vanhat vaimot tervehtivät saunaan tultuaan ja loitsivat lautasille päästyänsä. Heidänkin päänsä pestiin lipeällä ja maasaippualla. Vanhain naisten saunasta päästyä kylpivät nuoremmat vaimot ja viimeiseksi tytöt.

Kylpeissään sanoi Helka-ämmän miniä Elli:

— Voi hirmuista kauhistusta! Minunkin anoppini aikoo mennä rippikirkkoon huomenna ja tänä iltana noin taikuutta harjoittaa, niin kuin te kuulitte ja näitte. Ja mikä vielä enemmän kauhistuttaa on se ettei hän raukka pidä ehkä edes sitä syntinäkään. Ajattelin jo ruveta hänelle sitä muistuttamaan, vaan eihän siitä olisi muuta tullut kuin pahennusta. Kylläpäs meidän ukko koismaa muita koreudesta ynnä muista paheista, mutta eipäs ämmäänsä sanallakaan nuhtele velhoudesta.

Tupaan päästyään kampasivat naiset ensin lastensa, sitten omat päänsä. Miehet myös kampailivat poikiensa ja omat päänsä. Sitten tytöt laittoivat vuoteet vanhuksille sänkyyn, vaan pojille tehtiin lisuista tilat lattialle. Nyt kun kaikki lauantaitoimet oli tehty, käytiin levolle odottamaan sunnuntain tuloa.

Sunnuntaiaamuna ei noustu niin varhain kuin arkioina. Kukko räpsytteli siipiään ja huusi jo kolmannen kerran "kukko kiekuu", kun Helka-ämmä nousi, puhui tulen liedestä, sytytti päreen palamaan ja alkoi lukea suuresta virsikirjasta ripistä ja Herran ehtoollisesta. Mari-täti nousi myöskin ja rupesi lukemaan "Huutavan ääntä".

Sen perästä nousivat vanhemmat miehet ja vihdoin koko perhe. Aamurukousten jälkeen alkoivat kirkkomiehet tuoda kirkkovaatteitaan tupaan lämpiämään. Sitten käytiin suurukselle, johon kaikki muut ottivat osaa, mutta ukko-Lauri ja hänen vaimonsa Helka-ämmä eivät syöneet, kun he olivat rippikirkkoon menossa.

Ukko-Lauri tiedusteli isännältä ynnä muilta miehiltä, olisiko kenellä vaihtaa kopeekan rahoja pienemmiksi, jotta saisi panna kirkonkukkaroon. Kun ei oman talon miehillä ollut niin pieniä rahoja, niin ukko-Lauri laittoi poikansa toiseen taloon rahaa vaihtamaan, josta tämä saikin neljänneskopeekkoja. Mauno-setä moitti ukko-Laurin tarkkuutta, kun ei raatsi koko kopeekoita panna kirkonkukkaroon, mutta ukko-Lauri vastasi:

— Jos minä kumpaiseenkin kukkaroon panisin kopeekan ja vaimoni tekisi samoin, niin menisi jo neljä kopeekkaa, mutta nyt se suoriaa kopeekalla koko asia.

— Viepikö mummo minut kirkkoon? kysyi pieni Elli Helka-ämmältä.

— Jos mummon tyttö lienet, niin viepihän mummo piiansa kirkkoon, vastasi mummo. Käyhän äidiltäsi kysymässä, laskeeko hän sinua kirkkoon.

— Olen minä mummon tyttö, olen, huusi pieni Elli mennessään ja juoksi äitinsä luokse ja sanoi:

— Laskeeko äiti minua kirkkoon? Mummo lupasi viedä.

— Enhän minä lastani kieltäisi kirkkoon menemästä, jos et vain paleltuisi, vastasi äiti.

— Elli, sano äidillesi: "Ennenhän viina kylmettyy, ennen kuin piika paleltuu", neuvoi Mari-täti, jotka sanat Elli kertoi äidillensä.

— Jos niin on, niin menen ottamaan kirkkonuttusi tupaan, sanoi äiti ja meni ulos.

— Hyvää huomenta, toivotti Perätalon isäntä tultuansa Niemelän tupaan.

— Jumal antakoon hyvää huomenta, vastasi isäntä. Mitäs naapurille kuuluu?

— Eihän tässä mitään kuulu erinäistä, vastasi Perätalon isäntä. Tulin pyytämään lautamiestä meidän ukkovainajata hautaan kantamaan ja sitten iltapuolella meille ruumisrokalle.

— Suur kiitosta kutsumuksestasi; kyllä minä tulen, ole huoletta, vastasi lautamies.

Kohta läksi Perätalon isäntä ja hänen perästään meni Niemelästä joukko ihmisiä Perätaloon ruumista katsomaan. Matti valjasti isällensä hevosen ja vanhukset alkoivat laittautua kirkkovaatteisiinsa. Pikku Elliä koetettiin pukea niin hyvästi kuin suinkin voitiin. Emäntä laittoi kirkkomiehille evästä parkkikiskoiseen tuohikonttiin.

Vaatteet yllensä saatuaan vanhukset istahtivat hiukan aikaa. Sitten he nousivat, kättelivät jokaista tuvassa olevaa aikaihmistä sanoen:

— Annetaan nyt anteeksi!

— Anteeksi olkoon, vastasivat toiset.

Kun kaikille oli anteeksi annettu, vanhukset läksivät. Miniä seurasi heitä kaatut käsivarrella. Matti vei eväskontin ja asetti sen reenseville. Mari-täti kantoi pienen Ellin rekeen ja asetti hänet vanhusten keskeen. Kaatut laitettiin vanhusten eteen ja jaloille. Hevosloimi käärittiin eväskontin ympärille.

— Suur kiitosta, rakkaat lapseni, sanoi ukko-Lauri, kun kaikki oli reilassa ja Matti antoi ohjakset isänsä käteen.

— Herran haltuun, rakkaat vanhempani, vastasi Matti, kun vanhukset alkoivat ajaa.

Matkalla ei ensimmältä puhuttu mitään, mutta kun ajettiin talojen sivuitse, pieni Elli kyseli talojen nimiä. Matkalla hevonen päristeli.

— Miksikä hevonen päristeiksee? kysyi pieni Elli.

— Silloin, lapseni, on matka onnellinen, kun hevonen päristelee, vastasi ukko-Lauri.

Vihdoin päästiin maantielle, jossa

hepo juoksi, tie helisi, reki rautainen rämisi, vemmel piukkui pihlajainen,

ja matkueehen yhtyi muista kylistä tulleita kirkkomiehiä. Muutamia virstoja ajettua alkoi kirkontorni näkyä, jonka huomattuaan mummo sanoi:

— Jo Herran huone näkyy.

Yks päivä parempi huoneessa Herrani kuin kaikki maailman ilo, kuin nopiast poies kimoo; mä oven vartijana sull tahtoisin olla aina. (Vvk. 68:10)

Pian oltiin kirkon luona ja ukko-Lauri ajoi pitäjäntuvalle. Mummo nousi reestä ja nosti pienen Ellin myöskin, jonka kanssa hän meni lämpymään pitäjäntupaan. Ukko-Lauri käänsi hevosensa pihaan, sitoi sen kiinni, pani loimen selkään ja heiniä eteen, otti sitten eväskontin olallensa ja meni tupaan hänkin.

Piitäjäntuvassa asui haudankaivaja, joka nähtyään ukko-Laurin tuli häntä tervehtimään. Kuulumiset kysyttyään sanoi haudankaivaja:

— Varhainpas Niemelän ukko on liikkeellä.

— Aikaiseen kirkkoon, myöhään käräjään, vastasi ukko ja ojensi samalla eväskonttinsa pitäjäntuvan Sohville, haudankaivajan emännälle, joka sen korjasi tupaseen. Haudankaivaja käski poikansa riisumaan Niemelän hevosen ja juottamaan sen kirkkoaikana. Niitä näitä siinä pakinoitaessa kertyi kirkkoväkeä kertymistään pitäjäntupaan, niin että se viimein tuli aivan täyteen.

Vähän ajan perästä tuli suntio avainnippu kädessä. Hän aukaisi kellotapulin oven ja kapusi rappusia myöten ylös. Joukko pieniä poikia ja Mäkelän iso koira Halli seurasivat häntä. Kellojen luokse päästyään suntio aukaisi luukut.

— Antakaa minun soittaa pientä kelloa, pyysi Mikkelin Pekka suntiolta.

Toiset pojat pyysivät samaten. Vihdoin tuli huuto niin kiivaksi, ettei suntio enää voinut sitä kärsiä vaan karjaisi:

— Suut kiinni, piritsat. Mikkelin Pekka saa soittaa.

Sitten suntio otti ison kellon kielestä kiinni ja lyödä pamautti sillä kellon laitaan. Kellon läppäyksen kuultuaan kirkkomiehet nostivat hattunsa ja siunasivat. Naiset notkistivat polviaan ja myöskin siunasivat. Yhdeksän kertaa läppäsi suntio kellon kieltä laitaan: kolme Isälle, kolme Pojalle ja kolme Pyhälle Hengelle kunniaksi. Sen tehtyään hän otti suuren kellon nuorasta kiinni ja alkoi heiluttaen soittaa kelloa. Pekka soitti pientä kelloa samalla tavalla. Halli istui vakaisesti turpa pystyssä ja ulvoi kellojen soidessa.

Aamukellon soitua sanoi Sutelan Olli Mikkelin Pekalle:

— Kyllä sinä soitit huonosti, koska kello äänsi "käypi, käypi länttyää, käypi länttyää, eikä kestä kenkä jalassa".

— Kyllähän jokainen moittia osaa, vaikka ei tehdä osaa, vastasi Pekka äkäisesti.

— Halli pitää ajaa täältä pois, koska se niin pahasti ulisee, sanoi suntio pojille käyden itse kakulleen pappilanpuolimmaiselle ikkunalle selin poikiin.

Pojat neuvottelivat vähän aikaa ja sitten jämähtivät Halliin kiinni, nostivat sen ikkunalle ja yks, kaks Halli pudota puksahti alas lumihankeen, josta himppusen aikaa lojuttuaan karkasi ylös, älähti kerran "oih" ja läksi juosta ponnistamaan täyttä laukkaa, häntä suorana kotiinsa eikä sen päiväsen perästä enää tullut koskaan kellotapuliin ulvomaan.

Suntio, huomattuaan mitä pojat Hallille tekivät, torui heidät näpönähjäksi ja uhkasi laittaa heidät samaa tietä alas. Pojat olivat häämeissään jokainen ja seisoivat noloina niin kuin syntisparka ainakin.

— Nyt kun ruumiille soitetaan, aloitetaan pienellä kellolla, koska Aholan muori on vanhin haudattavista, sanoi suntio Mikkelin Pekalle. Kas niin, nyt aletaan.

Hautauskellot soitettuaan suntio kävi aukaisemassa kirkon ovet, joista kohta tulvasi väkeä sisään. Kukin notkisti polviaan kirkon kynnyksen yli astuttuansa ja siunasi itsensä. Sitten tuli suntio takaisin kellotapuliin ja kävi katsomaan pappilanpuoleisesta ikkunasta.

Pappilan renki ajoi mustalla ruunalla ison pytingin rappusten eteen. Länkien harjustimet olivat kulkusia täynnä ja reen perässä riippui karhunnahka. Vähän ajan perästä tuli rovasti poikineen ja he kävivät rekeen istumaan: rovasti vanhimman poikansa kanssa reen perään ja nuorempi poika rengin viereen vasemmalle puolelle. Sitten alettiin ajaa kirkolle. Niin pian kuin rovastin hevonen läksi liikkeelle, soitti suntio papinkelloa siksi, kunnes rovasti pääsi kirkkoon. Sen perästä soitti Mikkelin Pekka pienellä kellolla rippirahvasta. Renki ajoi takaisin pappilaan hakemaan "naisvaltoja" kirkkoon. Kappalainen ajoi toista tietä rouvineen ja tyttärineen kirkolle. Kanttori ajoi heidän perästään. Suntio tuli myös kirkkoon, tervehti valtoja, viritti tulen sakastin uuniin ja lämmitti ensin kätensä, sitten muun ruumiinsa uunin edessä.

Kansa istui sievästi kirkossa, miehet oikealla ja naiset vasemmalla puolella. Parvilla oli nuori kansa, pojat miesten ja tytöt naisten puolella. Edellisten joukossa oli pari pitäjän keikaria, Miettilän Matti ja Hännin Pekka, jotka hiljaa kuiskailivat keskenään, ja suu vääntyi tuon tuostakin sen verran nauruun kuin kirkon pyhyys salli.

— Minä kun tulen kirkkoon, niin "Isä meidän" luettuani katsahdan ensin tyttöjä, sitten tuttuja poikia ja muita miehiä sekä viimeiseksi pappia, kuiskasi Hännin Pekka.

— Tunnetko sinä Pekka tuota valkoveristä tyttöä, joka sopottelee Niemelän Kaisan kanssa? kysyi Miettilän Matti. Se näyttää olevan oikein rikoisa tyttö.

— Se on Saarelan Anni, Niemelän Kaisan serkku, vastasi Pekka.

— Kyllä on komea tyttö, vaan "mitä koiran koreudesta, pahan vaimon valkeudesta". Hän kuuluu olevan häijysisuinen eikä niin nerokaskaan kuin Niemelän Kaisa, virkkoi Matti.

— Se suittaa olla turhaa ämmien lörpötystä, kuiskasi Pekka. Tuonnäköinen ihminen ei voi olla häijy, vaikken minä sentään osaa takaukseen mennä; sillä voipihan olla "mustalaissydän muria sekä vankka vaikullakin". Useastihan häijy on kaunis ja kaunis on häijy. Mutta niin viehättävää tyttöä ei ole koko pitäjässä kuin Niemelän Kaisa on. Se kun joutuu aikaihmiseksi, niin se raastaa sydämen monen pojan rinnasta, ja onnellinen se kuka Kaisan saa.

— Ensi syksynähän siinä on kilpoopiika, todisti Matti.

— Ketäs teiltä tuli kirkkoon? kysyi Niemelän Helka-ämmä Peräkylän Marilta.

— Vilppi ja Liisa tulivat. Olisi emäntäkin tullut, mutta ei päässyt, kun lehmä tuli kipeäksi, vastasi Mari.

— Jokos teillä on monta lehmää poikinut? kysyi Latun Kaija Törmälän emännältä.

— Ei ole vasta kuin kolme. Meidän lehmät ovatkin tänä vuonna myöhäisiä, vastasi Törmän emäntä. Entäs teillä?

— Ei meilläkään ole enempi kuin neljä. Kuusi niitä olisi oikeastaan poikinut, vaan kaksi jääpi mahoksi, vastasi Latun Kaisa.

— Jokos teidän pellavat on kehrättyjä montako korvoa te saitte loimia ja montako kuteita? kysyi Laatokan Liippo Hallikaisen Kaisalta.

— Ei meillä vielä ole kaikkia kuteita kehrätty, mutta palttinaloimia on kymmenen korvoa ja rohtimista taitaa olla saman verran, vastasi Kaisa. Entäs teillä?

— Vähän meillä tänä vuonna saatiin, kun ruoste kesällä söi pellavat. Meidän Mikko ja Sohvi kävivät keväillä pellavan teossa, ja nämä sen keukoset eivät panneet ruosteelle syöttöä, vaikka emäntä käski ja neuvoi tieten taiten. Siksi meidän pellavoista ei ole mihinkään tänä vuonna. Ei saatu kuin viisi korvoa, huonoja höppyjä nekin, virkkoi Liippo.

— Vieläkö teillä on miten puimista? kysyi ukko-Lauri Vähikkälän kompromilta, maanjako-oikeuden lautamieheltä.

— On kaksi kekoa koskematta ja taitaa vielä tulla puolikymmentä ahdosta kauroja, vastasi kompromi.

— Meillä on vielä kuusi kekoa sekä närte otria ja kaksi närtettä kauroja, selitti ukko-Lauri. Entiseen aikaan jätettiin meillä aina joitakuita kekoja kasatuiksi, mutta nykyinen isäntä ei suvaitse kasattuja kekoja; ne pitää saada vaikka uiden taiden puiduksi.

Yhtäkkiä kuului parvilta oudonlainen älähdys ja kaikkein silmät kääntyivät sinne. Maunolan Tuomaalta putosi hattu alas, kun hän rehenteli reunapuulla. Siitä syystä hän huomaamattansa äännähti kovemmin kuin suotava olisi ollut. Hän juosta tomotti rappusia myöten alas hattuansa hakemaan. Suntio tuli myöskin siihen, nuhteli ensin Tuomasta, sitten potkaisi suurta kirjavaa koiraa, joka älähti kerran ja juosta lötkötti ulos kirkosta korvat lupallaan.

Pitäjän vallasväki puheli niitä näitä sakastissa. Vihdoin katsoi rovasti kelloaan ja virkkoi:

— Nyt veikkoset on aika aloittaa jumalanpalvelus.

Pappilan nuori herra, rovastin poika, joka äsken oli papiksi vihitty ja määrätty isälleen apulaiseksi, saarnasi tänään ensi kerran pappina ollessaan. Hän antoi kanttorille paperilapun, johon oli merkittynä tänään laulettavat virret. Kanttori kumarsi ja meni.

Mahtavan näköisesti astui kanttori lehterillensä, pani numerot tauluunsa, käänsi sen ensin suoraan alttaria kohti, sitten vinoon naisten puolelle ja sen jälkeen miesten puoleen ja taas suoraan, istui alas, pisti murusen inkivääriä suuhunsa ja niisti nenänsä. Noustuaan seisoalleen hän rykäisi pari kertaa "rikkaan yskää" ja aloitti aamuvirren. Seurakunta yhdistyi yksimielisesti veisuun. Loppuvärsyä veisattaessa alttarin puoleinen rahvas veti liian pitkään kanttorin mielestä. Saadakseen heitä seuraamaan tahtiansa tahi vaikenemaan hän lyödä rämäytti kirjan kansilla lehterin laitaan niin että kirkko raikui.

Aamuvirren viimeistä värssyä laulettaissa meni kappalainen alttarille ja suntio avasi hänelle oven. Veisun loputtua sanoi suntio peräkuorissa korkealla äänellä:

— Rippi- ja herranehtoollisvieraat astukoot ylös kuoriin. Hiljaisesti astui rippirahvas kuoriin ja kappalainen piti rippisaarnan. Sen loputtua meni taas kukin paikoillensa ja saarnamies meni myös sakastiin.

Nyt soitettiin yhteen. Suntio vei viinipullot ja pikarin alttarille. Sieltä tullessaan hän niisti herrasmaisesti nenäänsä.

Kompromi sanoi vieressään istuvalle ukko-Laurille:

— Kun suntion nenä pärähtää, niin koko kirkko tärähtää. Kun alttaritoimitus oli päättynyt ja saarnavärsy laulettu, astui nuori pappi saarnatuoliin ja kaikkein silmät tähtäsivät häntä. Rovasti ja kappalainen menivät sakastista papin penkkiin, jossa naisvallat istuivat. Kanttori tuli lehteriltään sakastiin. Suntio nosti turkkinsa liepeet ja lämmitteli itseään siksi kunnes evankeliumia alettiin lukea. Hän otti kiireesti kirjan kaapista, alkoi lukea korkealla äänellä ja olikin jo ennen lopussa kuin pappi. Sitten hän jatkoi taas tyytyväisenä entistä tointansa puhellen kanttorin ja koulumestarin keralla aprakan ajosta ja rasittavaisista kylänluvuista.

Saarnan päätyttyä meni kanttori taas lehterillensä ja suntio toimillensa. Koulumestari pistäysi myös kirkkoon ja kävi kirkonmiesten penkkiin istumaan. Ehtoollismessun perästä kävivät ensin miehet, sitten naiset oikeuspöydässä (ehtoollisella).

Kun jumalanpalvelus oli loppunut, meni kansa sievästi ulos kirkosta. Lautamies Lemponen seisoi kirkkotarhan portinpielessä vierasmiehen keralla ja manasi käräjiin ketä kerkesi ja asia antoi. Niinpä hän kutsui Törmälän isäntääkin käräjiin vieraaksi mieheksi. Tuo asia suututti isäntää ja hän sanoi lautamiehelle vihaisesti:

— Eikö sinulla, sen pöhkö, ole tilaisuutta muualla haukkua ihmisiä kuin kirkonmäellä. Olisithan sinä saanut tulla kotiini manaamaan, tiedäthän sen etten minä karkuun mene, niin kuin Munnukan Juho tekee.

Lemponen ei ollut kuulevinaan koko puhetta, jatkoihan vain tointaan kaikessa rauhassa.

Niemelän ukko-Lauri meni pitäjäntupaan, jossa söi emäntänsä ja pienen Ellin kanssa evästään ja tähteet he antoivat haudankaivajan emännälle, joka kiitti ja käski poikansa valjastaa Niemelän hevosen. Sitten sanoi ukko jäähyväiset ja kiitokset haudankaivajan perheelle ja alkoi ajaa kotiinsa.

Pitäjän seppä, joka kirkon luona oli maistellut vähän yhden, vähän toisen taskumatista, oli iloisella tuulella ja meni kirkosta päästyään pappilaan silmävoidetta pyytämään rovastin rouvalta, joka uteliaasti kysäisi:

— Olihan seppä varmaan kirkossa. Mitäs tykkäät meidän nuoren herran saarnasta?

— Ai, hyvä kruustinna, vastasi seppä, se vasta oli kelpo saarna, semmoista harvoin kuullaan. Se oli mainio saarna, sanon minä. Se ei ollutkaan niin kuin pappa luopertelee.

Rouva pudisti päätään ja meni toiseen huoneeseen eikä tullut enää sepän näkyviin, vaan laittoi piian mukana sepälle silmävoiteen.

Katsahtakaamme vielä, miten kotona sunnuntaita vietettiin.

Kirkkomiesten lähdettyä istahti Mauno-setä pöydänpäähän ja otti suuren virsikirjan, josta veisasi päivän evankeliumivirret. Mari-täti luki peräpenkillä ikkunan vieressä päivän evankeliumin ja epistolan rukouksineen. Anni luki "Kristityn vaellusta" ja emäntä "Huutavan ääntä". Nuoremmat naiset, talon miniäimet, luettivat lapsiaan ja sitten lukivat itse. Jokainen tunsi olevansa velvollinen lukemaan päivän evankeliumin, epistolan ja rukoukset. Kun ne oli luettu, oli velvollisuus täytetty. Jos vielä ennätettiin muutakin lukea, niin hyvähän sekin oli, mutta siihen ei ollut pakkoa.

Päivän tultua pantiin tupa lämpiämään. Kylän pienet pojat tulivat, kuiskuttivat jotain talon pojille ja niin mentiin yhdessä mäkeä laskemaan. Tuvan lämpöön aikana valmistettiin eläimille ravinnoksi haudetta ruumenista ja rouhevedestä, jotka vietiin läävään. Hiehot ja härät juotettiin kaivolla kylmällä vedellä.

Uunista vedetyillä hiilillä keitti emäntä kaalin. Mauno-setä nouti aitasta raavaslihaa, josta hakkasi niin monta palaa kuin talossa oli henkilukua. Lapset tulivat pyytämään ja Mauno-setä antoi lihaa, jota lapset söivät välipalakseen leivän kanssa. Emäntä korjasi lihanpalat pataan kiehumaan ja toi ryynejä kaalin suurukseksi. Tähteet lihoista vei Mauno-setä aittaan ja palasi jälleen entiseen toimeensa.

Lahtelan emäntä pistäytyi Niemelän tupaan ja hänen kerallaan tuli tupaan kaksi isoa koiraa. Mauno-sedän laulun kuultuaan alkoivat koirat ulvoa. Mauno-setä ajoi koirat porstuaan ja kävi taas laulamaan. Koirat rupesivat ulvomaan porstuassa. Nyt otti Mauno-setä korennon, jolla ajoi koirat pihalle, sulki porstuan oven ja sanoi vihaisesti:

— Noista paholaisen vaunuhevosista on hukka heittänyt vastuksen, jottei saa rauhassa lepopäivääkään pyhittää.

Sitten hän jatkoi taas lauluaan ja koirat ulvoivat ulkona ikkunan alla.

— Teidän vanhukset näyttävät olevan erittäin hartaita sanan viljelijöitä, sanoi Lahtelan emäntä talon emännälle.

— Niinhän ne ovat, ei sitä voi kieltää, vastasi talon emäntä, vaan minä en voi arvata, mitä hyvää mahtaa heidän pauhinastaan olla, kun he eivät sanaakaan käsitä, mitä lukevat tahi laulavat.

— Kyllähän he eivät taida lukuansa ymmärtää, vaan suittaahan heillä sentään olla hyvä usko, virkkoi Lahtelan emäntä.

— Uskoa ei suinkaan meidän vanhuksilta puutu, vastasi talon emäntä. He ovat uskovinansa Jumalaan, vaan samalla he uskovat noituutta ja palvelevat taikauksillansa epäjumalia, halteita ynnä muuta. Tokkohan sellainen usko auttanee mitään?

Tätä pakinaa olisi tainnut pitemmältäkin piisata, vaan Anni tuli huomauttamaan, että hiilet olisi uunista vedettävä ja potaatit pantava uuniin paistumaan. Sen kuultuaan läksi emäntä askareilleen ja vieras alkoi pakinoida Mari-tätin kanssa.

Vähän ajan perästä tuli pieni Juhana ulkoa tupaan ja sanoi:

— Kirkkomiehet taitavat jo tulla kotiin, kun koirat kuuluvat haukkuvan. Äiti, saanko minä mennä heitä vastaan?

— Mene vain, mutta kavahda lapseni, jottet jää hevosten jalkoihin, vastasi äiti.

Poika läksi paikalla ja Lahtelan emäntä meni myös kotiinsa.

Kirkkomiehet — paitsi isäntää, joka meni Perätaloon ruumisrokalle ja ukko-Lauria, joka viipyi pitäjäntuvalla — tulivat melkein yhtä aikaa, ja heillä oli jokaisella reessä lapsia, jotka olivat varustautuneet kirkkomiehiä vastaan. Anni veti potaatit uunista hiilikoukulla ja mätti ne tuohivakkaan, jonka hän kantoi suurelle pöydälle. Sitten Anni peseysi ja muutti yllensä pyhävaatteet.

Niin pian kuin kirkkomiehet olivat saaneet vaatteensa riisutuiksi, he kävivät potaattipaistikoita syömään, johon myöskin kotona olijat yhtyivät. Antti pyysi äitiänsä tuomaan voita, ja tämä toi puukupilla voinsuolavettä, jossa oli voimurusia keralla. Sen kanssa syötiin potaatit. Sen perästä käytiin kohta päivälliselle.

Muu pere oli jo syönyt, kun ukko-Lauri tuli kirkosta. Tavallisuuden mukaan oli Helka-ämmä taittanut pellon päästä kolme lepän varpua, jotka hän pihalle päästyään viskasi tantereelle ja lausui:

Terve maa, terve manner, terve mantereen isäntä! Terve tervehyttäjälle! Nukkukohon Luojan nurmi, maatkoon mantereen kamara ettei vastais vatsoani eikä sois sydänkäpyä.

Matti meni vanhempiansa vastaan ja riisui hevosen. Heti ja Mari-täti menivät myös kirkkomiehiä vastaanottamaan. Riisuessaan pientä Elliä Mari-täti kysyi:

— Sanos lapseni, mitä kaikkea sinä kirkossa näit?

— Näinhän minä siellä paljonkin: papin, lukkarin ja kirkon väkeä täynnä. Ne olivat kaikki niin yksituumaisia, että toinen teki sitä kuin toinenkin, vastasi Elli. Kun Peräkylän Mari-täti alkoi yskiä, niin tekivät kaikki samaa. Sitten aloitti lukkari laulun, ja jokainen lauloi hänen kanssaan ja kaikilta läksi savua suusta. Minä luulin heidän kaikkein polttavan tupakkaa, vaan kun en nähnyt piippua kenenkään suussa, niin kysyin mummolta, mitä savua se oikeastaan oli. Mummo vastasi, että se on henkeä, joka näkyy kylmässä kirkossa.

— Mitäs pappi sanoi? kysyi Ellin äiti.

— Pappi sanoi "langetkaamme polvillemme", ja kaikki kävivät polvillensa. Minä seisoin penkillä mummon vieressä ja kävin myöskin polvilleni, vaan kun penkki oli kapea ja minulla oli liukkaat kengät, niin putosin penkin alle, josta mummo nosti minut jälleen ylös penkille, vastasi pieni Elli.

Mauno-setä kävi ukko-Laurin viereen istumaan ja kysyi:

— Mitäs kirkossa kuulutettiin?

— Eihän tuolla ollut muita tärkeitä maakuntaa koskevia kuulutuksia, kuin että hollikyytiin käskettiin ja veronmaksu on ensi torstaista kahden viikon päästä, vastasi ukko Lauri.

— Kuuluihan kirkossa tänään saarnanneen pappilan nuori herra. Minkälainen saarnamies se oli sinusta? kysyi Mauno-setä.

— Se on kerrassaan kelpo saarnamies. Hän seisoo saarnastuolissa niin rehdin näköisenä eikä riehu niin kuin meidän kappalainen, jonka luulee välistä tulevan alas pyttyineen päivineen. Hän saarnasi niin selvästi, että minäkin ymmärsin jokaisen sanan, vastasi ukko-Lauri.

— Helppohan sitä on ymmärtää, kun hän puhuu meidän paikkakunnan murretta eikä suomenkielistä ruotsia niin kuin meidän vanhat papit, virkkoi Antti.

— Älä poikaseni moiti meidän vanhoja herroja, kyllä hekin hyvästi saarnaavat ja selvää suomea, aivan selvää se onkin. Mutta kun tätä ennen oli rovasti, niin hänen saarnastaan oli vaikea saada selkoa. Kumminkin se teki hyvän vaikutuksen. Vielä minä nytkin muistan, kuinka hän meitä varoitti ensikerralla ripille päästäissänsä sanoen: "Rakkaat lapse! muistaka, ette teitti vanhempa on teitti kasvattanu suuren huolen alla", selitti Mauno-setä.

— Taidathan sinä Mauno vielä muistaa, kuinka sama rovastivainaja kerran Mikkelin sunnuntaina saarnatessaan oikein innostui ja huusi: "Pikku laps on taiva valdakunda niiku harmapä ukko", virkkoi ukko-Lauri.

— Kyllähän tuon muistan, vaikken sanoja käsittänyt, vastasi Mauno-setä.

— Vielähän meidän vanhat papit nytkin sanovat: tehtiin häneltä ja nähtiin häneltä, vaikka me muut ihmiset sanomme: hän teki ja hän näki, virkkoi Antti.

— Kuules äiti! sanoi pikku Elli. Kun me läksimme kirkosta, niin tuli Peräkylän Mari-täti meidän luoksemme, itki ja sanoi mummolle: "Kuulehan ystäväiseni, kun minulle kävi köyhästi tänä päivänä. Repolan Auno valitti minulle aamupuolella tyttärensä sormessa olevan raanin ja pyysi minua lukemaan raanin rasvaa; niin minä odotin soveliasta tilaisuutta. Kun oikeutta (ehtoollista) antaissa väki läksi kirkosta ja porstua jäi tyhjäksi, niin minä katsoin siinä raanin rasvan. Vaan tultuani kirkkoon pappi jo messusi, joten minä en kerennytkään käydä oikeuspöydässä" (ehtoollisella).

— Voi kauheaa kauhistusta! virkkoi Ellin äiti. Herran huonekaan ei saa olla rauhassa heidän taikauksiltaan, vaan he saastuttavat sen pyhyyden.

— Kyllähän taikaukset vähitellen jäävät pois, kun kansa valistuu ja vanhat taikurit kuolevat, tuumasi Matti.

— Minä en vie enää sinua milloinkaan kirkkoon, kun sinä kaikki lörpöttelet mitä kuulet, tiuskaisi Helka-ämmä pikku Ellille.

— Tuollainen asia sietäisi kuuluttaa saarnastuolissa, että kurjat taikurit älyäisivät karttaa vastedes noin törkeää tekoa, sanoi Antti vihaisesti.

Päivällisen perästä kävivät vanhat ihmiset lepäämään. Nuorempi väki luki kirjaa. Tytöt pyysivät ja saivat luvan käydä naapuritaloissa; pojat seurasivat tyttöjä. Illansuussa tuli nuori väki kotiin. Antti otti Raamatun ja luki siitä muutamia lukuja. Sen perästä veisattiin muutamia ehtoovirsiä. Muutamia naapureita kokousi Niemelään ja hekin ottivat osaa veisuun. Näin kului sunnuntai-ilta. Sitten käytiin illalliselle. Isännän poissa ollessa jakoi Mauno-setä lihapalaset miehille ja vanhin nainen kussakin naisten pöydässä jakoi nuoremmille naisille ja lapsille.

— Sinun pitää antaa lihavuittisi minulle, sanoi Juhana pienelle Ellille.

— Miksikä niin? kysyi Elli.

— Siksi kun sinulta torstaina läksi hammas suusta, niin minä sinun pyynnöstäsi viskasin sen uunille ja sanoin:

Hyvä hammas kasvakoon, kun hyvän palkan maksaa: paha hammas kasvakoon, kun pahan palkan maksaa,

vastasi Juhana.

Mitään puhumatta Elli antoi lihavuittinsa (osansa) Juhanille.

Illallisen aikana tuli isäntäkin kotiin Perätalosta. Toiset miehet kyselivät häneltä miten paljon siellä oli maahanpaniaisväkeä ja miten paljon kertyi vaivaisten rahaa, joihin kysymyksiin isäntä vastasi ja selitti samalla, että hän olisi jo aikaisemmin tullut kotiin, mutta kun häntä kovin kiellettiin olemaan iltaan asti, niin siksi hän viipyi näin kauan. Kun iltanen oli syöty ja ruoka korjattu, tehtiin tilat ja käytiin levolle.

Näin päättyi sunnuntai, viikon merkillisin päivä.

Laskiaisen aika

Sisältö: Paavalin ja kynttilän päivät. Talvikuukaudet: tammi-, helmi-, maalis- ja huhtikuu. Satu suomen, rennun-, siansaksan, varpusen- ja rastaankielillä. Laskiainen. Hevosen ammuksista päästäminen. Yskän luku.

"Paavali on talven napa, vaan kynttilä on kevättä." Nämä päivät pidettiin puolipyhinä, jolloin ei mitään raskaampia töitä toimiteltu, ei kehrätty eikä kerrattu. Loppiaisen perästä alkoivat kehruuviikot ja niitä luettiin: ensimmäinen kehruuviikko (loppiaisviikko), toinen, kolmas jne. aina Paavaliin asti ja siitä kyntteliin, kynttelistä laskiaiseen, siitä pääsiäiseen, helluntaihin jne. Paavali, tuo talvennapa, on vuoden kylmimmällä ajalla, ja "jos ei pauka Paavalina eikä kylmä kynttilänä, ei oo kelpoa keseä". Jos tammi- ja helmikuussa sataa lunta tasaisilla ilmoilla, niin tulevat heinä- ja elokuutkin sateisiksi, mutta lumiryöpyt ennustavat kesän tuulia, sanoivat vanhat ihmiset. Muuten nimitettiin tammikuuta isoksi ja helmikuuta vähäksi tammeksi, niinkuin seuraava vanha tarina kertoo: Vähä tammi sanoi isolle tammelle:

Jos oisin sun asemallasi, niin kylmäisin kytkyeen lehmät, akan kädet taikinahan, tantereesen sian sorkat. Vaan voi poloinen päiviäni: jos yöllä yritteleinkin, killistäin mä kylmämähän, niin päivällä parahalla vesi silmästä sirahtaa.

Tammikuun nimestä olemme saaneet vanhoilta ihmisiltä seuraavan selityksen:

Tammi on meidän vahvin puulajimme, jota esi-isämme sen vahvuuden vuoksi pitivät sangen suuressa arvossa nimittäen sitä Jumalan puuksi. Vieläpä nytkin sanotaan kovasta puusta: "niin on kuin tammi". Sanotaanpa joskus tammeksi sitäkin, mikä ei oikeastaan tammi olekaan; esim. vaalua, joka kulkee myllyaitan läpi ja johon on vesi- ja hammasrattaat kiinnitetty, nimitetään paikoin tammeksi. Kenties ennen, kun maamme oli puista rikkaampi, se lienee ollutkin tammea, vaan nyt se tavallisesti on honkapuuta. Tästä on tämä kuu, joka on vuoden kovimmalla ajalla, saanut tammikuun nimen.

Helmikuun nimen ovat vanhat sanoneet tulevan siitä, että kun ilmat tässä kuussa, varsinkin loppupuolella, ovat noivemmat (lauhkeammat) — tietysti tässä tarkoitetaan vanhaa ajanlaskua — niin että räystäät vettä tippuvat ja yökylmä jäädyttää vesipisaraiset jääksi, jotka aamusilla kimaltelevat niin kuin helmet neitosten kaulassa, niin siitä syystä on tälle kuulle annettu nimeksi helmikuu.

Maaliskuun nimestä olemme kuulleet monenlaisia selityksiä. Uskottavalta näyttää, että se johtuu sanasta maali. Kun näet tässä kuussa jo hanki kannattaa, niin seudun nuorukaiset hiihtivät suksillaan johonkin soveliaasen paikkaan, asettivat maalin ja rupesivat siihen ampumaan. Täten he harjaantuivat tarkoiksi ampujiksi, joka entiseen aikaan, kun pääelinkeinona oli metsästys ja kalastus, olikin sangen tähdellistä. Kuinka suuressa arvossa joutsimiehet (ampujat) olivat, näemme esim. siitä, että ennen vanhaan verot luettiin joutsittain, ja paikoin nytkin vielä, tahi ainakin näihin aikoihin asti, kirkon rakennustyöt toimitetaan joutsittain (jousittain) lukemalla kuinka monta jousta jännittävää eli vississä iässä olevaa kussakin talossa oli. Tämän kuun ilmoista sanotaan: "Minkä helmikuu helpottaa, sen maaliskuu maksaa. Sen verran suvella sadetta kuin maaliskuussa sumua."

Huhtikuun nimen voipi johtaa sanoista huhta ja huhtua. Tässä kuussa näet aloitettiin huhdan teko sillä tavoin, että yhteisillä metsämailla kävivät isäntämiehet merkitsemässä sen piirin, joka seuraavana kesänä kaskeksi (huhdaksi) kaadettiin. Myös tämän kuun loppupuolella käytiin kaski karsimassa toukokuun ahavilla poltettavaksi. Ja kun tämän kuun lopussa lumi sulaa ja maa huhtautuu, niin kuin sananparsi sanoo: "Maaliskuu maan avaapi, huhtikuu huhteleepi", niin voipi tämän kuun nimi tästäkin syntyä. Muuten sanotaan lumen sulamisesta: "Minkä maaliskuu säästää, sen huhtikuu päästää". Taivaallisista talvikuista puhumme vastedes.

* * * * *

Eräänä päivänä laskiaisenalusviikolla olivat Niemelän kylän pienet pojat kokoutuneet Niemelän lämpiävään suureen riiheen suksiaan voitelemaan. Siinä ensin puhuttiin mäenlaskusta ja kuinka jyrkältä mäeltä on kukin uskaltanut laskea alas. Kun nämä jutut olivat loppuneet, kertoi Mattilan Simo seuraavan tarinan:

— Laiska hevonen veti kerran suolakuormaa järven sivuitse. Kun tie oli kallellinen, niin vierähti raskas kuorma tapaturmassa tieltä järveen. Kun se vihdoin sieltä saatiin ylös nostetuksi, hupeni kuorma koko joukon, sillä suolat olivat vedessä sulaneet paljon, joten kuorma oli paljon keveämpi. "Tämä on hyvä keino", tuumi hevonen, "minä käytän tätä keinoa vastakin hyväkseni". Toisen kerran veti taas sama hevonen pellavakuormaa samaa tietä. Kun hän näki järven tulevan, juoksi hän ja kaasi tahallansa kuorman veteen. Mutta kun pellavat vedessä kastuivat, tulivat ne entistä raskaammiksi, niin että hepoparka sai vetää minkä jaksoi, eikä sittenkään kuorma tahtonut mäkeen nousta. "Ei vilppi ja viekkaus maailmassa auta", mietti hevonen, "vaan rehellisyys ja totuus paikkansa pitävät". Eikä hän siitä lähtien enää milloinkaan kuormaansa kaatanut, vaan veti aina hyvästi.

— Minä kerron tuon sadun rennunkielellä, sanelepas sinä Simo se uudestaan, virkkoi Lahtelan Erkki.

Simo kertoi edellä ja Erkki käänsi sen rennuksi perästä seuraavaan tapaan:

— Kalais vonenhe tive ränker lasuomaakuor venjär vuitsesi. Nikun eti lio lallinenkal, iniin rähtivie kasras makuor patamassatur tätiel veenjär. Niinkun ise doinvih täsiel tiinsaa lösy tetuksinos, penike makuor koko konjou, läsil latsuo livato dessäve laneetsu jonpal, tenjo makuor lio tistäen jonpal piämpike. "Mätä nion vähy nokei", mituu vonenhe, "nami tänkäy takinvas väksenihy." Sentoi ränker tive sitaa masa vonenhe lavapelmaakuor maasa tätie. Nikun nihän kina venjär levantu, sijuok nihän ija sikaa hallansata mankuor teenve. Tamut niku lavatpel dessäve tuivatkas, livattu ine tistäen kaammaksiras ini täet pohekapar isai tääve kämin soijak, käei tenkäänsit maakuor tonuttah keenmä tanous. "Jei pivilp ija kausviek massamaail taau", timiet vonenhe, "nivaa hellisyysre ija tuusto kansapaik tävätpi." Käei nihän täsii teinläh nääe loinkaanmil maansakuor tanutkaa, nivaa tive naai västihy.

— Hyvästi se oli, mutta kuulkaas pojat, kun minä kerron saman sadun siansaksaksi, niin se vasta hauskaa, virkkoi Mäkelän Tuomas. Simo, sinä joka et muita osaa kuin suomea ja tätä kieltä, kerro edellä.

Simo kertoi taas edellä ja Tuomas käänsi sen siansaksaksi:

— Heiska lavohen keti verran kuola suormaa sirven jävuitse. Teenku kali ollallinen, vein niirähti kuskas raarma tupatarmassa jäältä tierveen. Vin ku sehdoin saalta sietiin nölös ystetyksi, kupeni huorma joko koukon, solla siilät velivat odessa palaneet suljon, koten juorma eli ontista keljon päviämpi. "Oma tän kevä hyino", heumi tuvonen, "känä miytän hystäkin vavakseni." Keisen torran täti vees hema savonen kollavaspeermaa temaa saita. Nän han kuki turven jälevän, häiksi jon ka jaasi kohallansa veerman tateen. Petta kun mullavat kädessä vestuivat, nelivat tu rantista eskaammaksi, ein nittä papoherka vei sataa janka miksoi, seikä ettenkään taarma kohtunut nokeen mäystä. "Vi elppi ve jaukkaus ailmassa mouta", hietti mevonen, "reen vähellisyys to jatuus piikkänsä pätävät." Häikä en läitä sihtein minää elloinkaan kaarmaansa kootanut, veen vati hyinä avasti.

— Mutta kun minä kerron saman sadun varpusenkielellä, niin se vasta on mies, joka ymmärtää, kehaisi Perätalon Pekka. Simo, kerropas sinä edellä.

Simo kertoi taas edellä ja Pekka käänsi sen varpusenkieleksi näin:

— Lanaviiska henavivonen venäviti kenäverran sonaviila konaviirmaa jänävirven sinävivuitse. Kunavin tenävii onavili konavillinen, ninäviin venäviirähti ranaviskos konaviirma tanavipatunavirmassa tenäviiltä jänävirveen. Kunavin senavii venävihdoin sinaviiltä sanaviitiin ynävilös nonavistetutunaviksi, hunavipeni konaviirma konaviko jonaviukon; sinävillä sonaviilat onavilivat venävidessä sunavilaneet panaviljon, jonaviten konaviirma onavili enäkentistä panaviljon kenäviviämpi. "Tämävivä onavin hynävivä kenäviino", tunaviimi henavivonen, "minävinä känäviytän vanavistakin hynäviväkseni." Tonaviisen kenavirran venäviti tanaviis sanavima henavivonen penavillavas konaviirmaa sanavimaa tenäviitä. Kunavin hänävin nänäviki jänävirven tunavilevan, jonaviiksi hänävin janavi kanaviisi tanavihallansa konaviirman venäviteen. Munavitta kunavin penavillavat venävidessä kanavistuivat, tunavilivat nenävi enävintistä ranaviskaammanaviksi, ninäviin enävittä henävipo-panavirka sanavii venävitää minävinkä janaviksoi, enäviikä sinävittenkään tanavihtonut mänävikeen nonaviusta. "Enävi vinävilppi janavi venäviikkaus manavilmassa anavuita", menämiitti henavivonen, "vanaviin renävihellisyys janavi tonavituus panaviikkansa pinävitävät." Enäviikä hänäviin sinäviitä länävihtin enävinää minävilloinkaan konaviirmaansa kanaviitanut vanaviin venäviti anaviina hynävivästi.

— Kovin Pekka sinun varpusenkielesi on pitkäveteistä, mutta jos minä rupeaisin raksuttelemaan rastaankieltä, jota minä Saarelan serkultani opin, niin kuuntelisitte korvat hörkössä ja suut selällään ettekä ymmärtäisi niin hölyn pölyä, vaan luulisitte sitä ulkomaan kieleksi, sanoi Niemelän Mikko ja alkoi:

— Riiskalasa rivonenhesa ritivesa rirrankesa riilasosa riirmaakesa rirvenjäsä rivuitsesisa. Rinkusa rietisa riliosa rillallinenkasa, riinnisa rierähtivisa riskasrasa riirmakesa paturmassatasa rieltätisa rirveenjäsä. Rinkusa risesa rihdoinvisa rieltäsisa riitiinsasa rilösysä ristetuksinosa, ripenihusa riirmakesa rikokosa, rilläsisa riilatsosa rilivatosa ridessavesa rilaneetsusa riljonpasa, ritenjosa riirmakesa riliosa rintistaesa riljoapasa riveämpikesa. "Rimätäsä rinosa rivähysä riinokesa", riimitusa rivonenhesa, "rinämisä riytänkäsä ristakinvasa riväksenihysä." Riisentosa rirrankesa ritivesa riistasa rimasasa rivonenhesa rillavaspesariirmaakesa rimaasasa riitätesa. Rinkusa rinhäsä rikinäsä rirvenjäsä rilevantusa, riiksijosa rinhäsä rijasa riisikasa rihallansatasa riirmankosa riteenvesa. Rittamusa rinkusa rillavatpesa redessävesa ristuivatkasa, rilivattusa rinesä rintistäesä riskaammaksirasa, riinnisa rittäesä ripohesarirkapasa riisasa ritäävesa rinkämisa riksoijasa, riikäesa rittenkäänsisa riirmakesa rihtonuttasa rikeenmäsä riustanosa. "Riiesa rilppivisa rijasa riekkausvisa riilmassamasa riutaasa", riettimisa rivonenhesa, "riinvasa rihellisyysvesa rijasa rituustosa riikkansapasa ritävätpisa." Riikähänesa riitäsisä rihteinläsä rinääesä rilloinkaanmisa riirmaansakesa riitanutkasa, riinvasa ritivesa riinaasa rivästihysä.

— Kylläpä rastaankielessä on monta ärrää, vaikka ei tuo muuten ole mikään ulkomaan konsti tuota oppia, virkkoi Simo. Mutta kun Pajarin keisari kävi meillä mennätalvena, niin hän haastoi rennunkielen rennuksi, kun oli vähän päissään, niin sitä ei ymmärtänyt kukaan, ei siskonikaan, vaikka hän osaa pääskysen- ja tiaisenkielet, sanoi Matti.

Kun sukset oli voideltu, ne nostettiin riihenparsille kuivamaan. Seuraavana päivänä pojat ottivat suksensa ja menivät latuja tekemään kotimäen rintaan. Se oli järven puolelta melkein jyrkkä, joten pienet pojat tukeeksensa pistivät suksisauvan haarojensa väliin ja niin pääsivät seisoallaan jäälle.

Laskiaissunnuntai ei ollut muita pyhiä merkillisempi eikä sitä millään erinäisellä juhlallisuudella vietettykään, mutta laskiaistiistai sitä vastoin oli muita viikonpäiviä merkillisempi. Se oli jo pyhä, jolloin naiset eivät kehränneet eivätkä miehet mitään lastuja tehneet, sillä jos naiset olisivat silloin kehränneet, niin eivät seuraavana kesänä olisi pellavat ja liinat kasvaneet. Jos taas elukat olisivat saaneet astua miesten laskiaisena tekemien lastujen päälle, niin olisivat niiden jalat tulleet kipeiksi.

Päivälliseksi joka talossa oli keitetty sorkkarokkaa. Se oli muuten keitetty niin kuin tavallinen papurokka, mutta mausteeksi oli pantu edellisenä syksynä teurastettujen sikojen sorkat. Sorkkarokkaa syödessä ei puhuttu sanaakaan vaan oltiin koko perheen tuumasta ääneti, sitten eivät itikat ja muut sääsket kesällä vaivanneet. Myös ei sormia nuoleksittu, vaikka ne olisivat syödessä tulleet kuinka rasvaisiksi. Siten vältettiin lihapuikkojen tuleminen kynsien ranteisiin. Syödessä erotettiin tarkoin sorkasta jokainen nivel erikseen, jotka atrian loputtua tarkoin kerättiin ja pantiin pussiin. Sitä pussia sitten iltapuolella mäkeä laskiessa joko isäntä tahi emäntä kantoi vasemmassa kädessään. Tällä tavoin kun oli kolme mäkeä laskettu, haudattiin sorkkapussi lumeen. Tällä taialla estettiin siat tunkeutumasta aitauksiin ja eksymästä metsään sekä saatiin ne pysymään yhdessä laumassa.

Iltapuolella kiiruhti jokainen, ken vain kynnelle kykeni, mäenlaskuun kotimäelle. Sinne kokoontui koko Niemelän kylän rahvas sekä nuorisoa, varsinkin poikia ja tyttöjä lähikylistäkin. Pienemmät pojat laskivat suksilla, sujahuttivat alas huutaen mennessään:

Hei jui suijaa pitkiä pellavia!

Mitä pitempiä mäkiä laskettiin, sitä pitempiä pellavia arveltiin seuraavana kesänä kasvavan.

Pojat ja tytöt laskivat kelkoilla mäkeä. Tavallisesti istui tyttö pojan sylissä. Vanhemmat ihmiset toivat mäen päälle reet, joihin istausi väkeä niin paljon kuin vain suinkin mahtui. Reen alas mäkeä juosta luikuessa lauloivat reessä olijat:

Pellervoinen peikonpoika, Samsa poika pikkarainen! Pensottele pellavia, liuo liinan siemeniä, saata satalatvaiseksi sata siementä sisässä. Vartta pitkäksi viruta, kuitu saata kaunihiksi, jotta mä saisin juhlapuvun, juhlapaidan palttinaisen, aivan liinan aivinaisen.

Viimeinen säe vedettiin kaksi kertaa.

Vanhatpojat, vanhatpiiat ja kaikki ne yksinäiset ihmiset, joilla ei kumppalia tahi mielitiettyä ollut, laskivat yksinään joko kelkalla, suksilla tahi muilla laudankappaleilla, joka vain alas suijasi ja jolla oli mahdollista joko seisoa tahi istua. Aika välistä joku kaatua kellahti, jolloin alusta tavallisesti lenti aika kyytiä alas mäkeä jättäen isäntänsä oman onnensa nojaan. Tälle kaikki nauraa hohottivat.

Varsin vanhat, jotka eivät enää kyenneet mäkeä laskemaan, katselivat hartaasti toisten mäenlaskua osaa ottaen siihen mielessään ja muistellen nuoruutensa hauskoja aikoja. Ne jotka eivät enää jaksaneet mäkeen asti tulla, katselivat mäenlaskijoita joko tuvan ikkunasta tahi porstuan rappusilta. Vasta illan tullen, yön pimeten läksivät mäenlaskijat kotiinsa, jonne tultua ruokittiin eläimet, syötiin illallinen ja käytiin levolle. Laskiaisiltana ja seuraavana aamuna ei tulta otettu tupaan, vaan "päivä sai olla päreenä ja varis kukkona".

Koko paastoaikana ei torstai-iltana kehrätty. Siten vältettiin lampaitten tuleminen pyörivään tautiin seuraavana kesänä. Myös ei perjantaipäivinä leivottu eikä syöty rasvaisia ruokia.

* * * * *

Eräänä aamuna tuli Matti tallista tupaan ja sanoi:

— Mikä meidän lakkiruunalla lienee, kun se heittää myöhkää (nousee ja laskee) tallin lattialla?

Isäntä meni heti katsomaan hevosta ja sanoi:

— Se on ammuksissa. Matti saa valjastaa voilakan ja mennä Valaja-Mattia pyytämään hevosta huusaamaan. Mutta käy pian ja tulkoon Matti sukkelaan.

Ei kauan viipynytkään, kun Valaja oli talossa. Hän meni oitis talliin, jonne myös isäntäkin tuli, sitten pyysi kourallisen oljenkorsia joista valitsi sellaisen korren, jossa oli kolme eli seitsemän kerkkää (solmua). Sen korren tähkällä hän kutkutti sairaan hevosen vasempaa sierainta. Sen tempun tehtyään hän raapaisi vasemmalla nimettömän sormensa kynnellä hevosen vasemman sieraimen sisältä rikki, niin että siitä veri tiukkui. Tultuansa tupaan pyysi ja sai huusari kourallisen suoloja rievun sisässä, pani suolat liedelle, sylki niihin ja loitsi:

Onko rutto Ruijan maalta, amputauti Aunuksesta? Vai on heinähettehistä, notkoilta noroperiltä? Vai on suolta sammalista, rämehiltä räykyviltä? Tahi tullut tuulen tietä, ahavan ratoa myöten? Vai lie kateen kainalosta, vihansuovan sormen päästä? Mene rutto Ruijan maalle, Pohjan pitkille perille! Siell on puuta purraksesi sekä jäätä jäystääksesi. Puut pitkät Pisamäellä, hongat hornan kalliolla, jäälautat Lapin vesissä, Ruijan koskessa kovassa. Pure puuta, jäystä jäätä, jos on halu hampahilla! Lienet ammus Aunuksesta, Kuhavuoren kulman päältä, mennös ampu Aunuksehen, Kuhavuoren kukkulalle! Siell on työtä tehdäksesi sekä ruokaa syödäksesi: kivet on kivistämättä, paasit on pakottamatta. Ei kivi kipuja itke, paasi vaivoja valita, vaikka paljon pantaisihin, määrättä mätettäisihin. Jos oot tullut tuulen tietä, ahavaista ajaellut, niin mene jänön jälille, koukkupolven polkemille! Jänöll on sileät jäljet, ei ne tunnu iljangolla, hän sun reessänsä vetääpi, kelkassansa keikuttaapi! Jos oot kateen kainalosta, vihansuovan sormen päästä, niin sä suoria kotiisi isäntäsi iltaselle, emäntäsi aamuselle. Siell on oiva ollaksesi, armas aikaellaksesi: siellä syöt sä syyllisiä ja kalvat katehia.

Sitten noita pyysi ja sai hiivaa, johon sekoitti suolat, lausuen:

Mehiläinen meidän lintu, tuo suustasi simoa kipehille voiteheksi, haavoille paranteheksi, jotta hepo hoivan saisi, tulis jälleen terveheksi.

Näin loitsittuaan noita meni ulos. Isäntä ja Mauno-setä menivät hänen perästään talliin, jonne päästyä noita käski aukaista hevosen suun, johon hän kaasi suolalla sekoitetun hiivan ja loitsi:

Himmene nyt Hiiden hurtta ja raukea Manalan rakki syömästä sydänlihoja, hevon pernaa perkomasta!

Sitten noita otti vanteen puoliskon, jonka pingoitti, ja ampui sillä ensin vasemmalta, sitten oikealta puolelta hevosen vatsaan, kolme kertaa kummaltakin ja lausui:

Painan mä pajusta jousen, pihlajasta pingottimen, jolla ammun noidan nuolen Luojan luontokappaleesta! Ota piru pistoksesi, ammuksesi äijön poika! Ammu tuonne ammuksesi, pistä tuonne pistoksesi vuorehen teräksisehen, rautaisehen kalliohon. Mit oot tyvin työntänynnä, latvoin poies lappaele; mit oot latvoin laskenunna, tyvin poies työntäele. Ei sinulla sijoa tässä, sijankahan tarpehella, muunne muuttaos majasi, edemmä elosijasi!

Nyt noita pisti kätensä hevosen takapuolesta sisään, tuli sitten ja rutisteli hevosen sieraimia ja hieroi niitä. Kohta nousi hevonen seisoalle, puisteleisi ja päristeleisi.

— Käy nyt Matti hevosen selkään ja aja vähän matkaa jäällä, ensin hiljemmin, sitten kovemmin niin että se vähän lämpiää, pane se talliin ja anna heiniä eteen, neuvoi noita.

Matti teki sen ja hevonen alkoi syödä niin kuin ennenkin. Sitten noita sanoi Mauno-sedälle:

— Tiedätkö sinä näillä seuduin olevan kaksihaaraista petäjää tahi sellaista jossa on tuulen kopra?

— Tiedän kyllä tässä meidän kankaalla olevan tuulenkoprapetäjän, vastasi Mauno-setä.

— Hyvä on, virkkoi noita. Ota napakaira kerallasi, minä otan tuosta vanteesta palasen, niin vähän konstaamme, ettei ammus enää tule uudestaan koskaan.

Mauno-setä teki niin ja molemmat miehet menivät kankaalle, jossa noita kaivoi napakairalla reiän tuulenkoprapetäjän kylkeen, otti sitten vanteen päästä leikatun palan, iski sen kaivamaansa reikään ja loitsi:

Tuonne mä sinun sijoitan kaarnakuoriseen kotiisi! Hyvä siell on ollaksesi, maja valmis maataksesi, ammuskella aikojasi, toukkiloita toisiasi. Vietä siellä viikkojasi sekä kuitasi kuluta. Ellös tuolta toiste tulko sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkiana, jos en pääsne päästämähän, tulle toiste noutamahan yheksällä oinahalla, yhen uuhen kantamalla, yheksän orihin kanssa, yhen tamman varsasilla.

Kun oli tultu taloon takaisin, syötettiin ja juotettiin Valaja-Mattia. Syödessään Matti huomasi Mari-tätin rykivän röksyttelevän. Hän alkoi kysellä, miten kauan yskä oli ollut ja oliko mitään tehty sen parantamiseksi. Nämä tiedot saatuaan noita sanoi:

— Hae vain pari pullia viinaa, minä katson siihen. Sitten panet viinan saviastiaan palamaan, pidät suusi palavan viinan höyryssä ja ryyppäät sitten viinan suuhusi. Puhtaat lankasukat pitää sinun paneman jalkaasi, kun ensin olet voidellut jalkapohjasi talilla ja varistanut ne tulen edessä.

Mari-täti kuiskasi jotain emännälle ja tämä toi viinaa, jonka noita syötyänsä kaasi savikuppiin, vei kupin liedelle ja alkoi loitsia:

Mist on yskä yhtynynnä, rykiminen ryhtynynnä? Onko soista vai vesistä vaiko vanhoista akoista? Mene yskä muille maille koiran leuoille koville, rahkasoille vetelille, maksoille meren mateihin! Tahi mene akkalahan, akkalasta Ukkolahan. Älä yskä yksin ryi: anna ämmien rykiä, koukkuleukojen kokea, Ukkolojen uikutella, partasuiden paukutella.

Sitten noita pisti viinan palamaan ja käski Mari-tädin pitää suunsa palavan viinan liehmeessä. Sen tehtyään noita alkoi tehdä kotiinsa lähtöä. Isäntä käski Antin valjastaa hevosen ja kyyditä vieraan kotiinsa. Palkaksi pisti isäntä noidalle ruplan rahaa ja Mari-täti antoi uudet lankaiset sukat.

Eräänä iltana tuli Liisa läävästä ja kuiskasi jotakin emännälle, joka vähän ajan perästä meni läävään päretulen kanssa. Tultuaan tupaan hän sytytti lyhtyyn tulen ja meni uudestaan läävään. Kotvan aikaa siellä oltuaan hän taas tuli tupaan, kun talonperhe jo oli ehtinyt käydä levolle. Tupasesta emäntä otti rainnan, johon pani vähän haaleaa vettä. Läävään tultuaan hän tunki oljenkorren vastasyntyneen vasikan suuhun ja sanoi:

— Olki on kova purraksesi.

Sitten hän painoi vasikan turvan veteen ja lausui:

— Vesi on musta juodaksesi.

Sen tehtyään emäntä pesi lehmän utareet, herutteli lehmää ja hyräili:

Heru, heru lehmäseni, anna maito mielelläsi! Mulle piimäsi pitele, mulle voisi vuodattele. Tuo voita kotoväelle, oman perheen eineheksi, vielä vierasten varaksi, lasten leivän särpimeksi. Pidä maitoset maruet, aina uhkuvat utarat lypseä lyhyen vaimon, pienen piian piukutella. Anna aina ajallansa, älä pilolla pidätä.

Lypsämästä päästyään emäntä meni maitorainnan kanssa tanhualla kasvavan kuusen luo, jonka juurelle kaasi vähän maitoa kolme eri kertaa ja rukoili:

Ukko kultainen kuningas, hopeainen hallitsija! Kuule kultaiset sanani, armahaiset lauseheni! Kaitse aina karjojani, katso karjani parasta! Heruttele Hermikkiä, tuorustele Tuomikkia, mairuttele Mairikkia, kutkuttele Kaunikkia, anna maito Maanikille, Omenalle uudet piimät! Saata suonet soutamahan, maitojoet juoksemahan, maitopurot purkamahan, maitokosket kuohumahan, maitoputket puhumahan, maitohormit huokumahan, joka aika antamahan, joka vuoro vuotamahan, ylitse vihankin suovan, pahansuovan paitsi mieltä, maidon saamatta manalle, katehesen karjan annin!

Pääsiäisen aika

Sisältö: Kevätkestit. Varkaiden noitien pelko. Talvikuut: sydänkuut, vaahto-, hanki- ja sulamakuut. Kuu ilmain ennustajana ja ajan määrääjänä. Virpolauantai. Piinaviikko. Pääsiäinen. Kuohari. Kuohitseminen.

Ennen rospuuttoa (kelirikkoa) pidettiin Niemelässä joka vuosi tavanmukaiset kevätkestit. Jos kylänluvut (lukukinkerit) minä vuonna sattuivat vuorolleen Niemelään, niin lukusten aikana olivat kevätkestit, mutta muina vuosina ne olivat niin kuin jo mainittiin, ennen lumen lähtöä kevättalvella. Tavallisesti niihin kesteihin kutsuttiin kaikki sukulaiset, ja jokainen

sen toi tullessansa, minkä söi ollessansa.

Niin muodoin ei kestinpito aineellista kulunkia paljon talolle saattanut ruoka-aineisiin nähden, mutta heiniä ja kaurojahan se sentään veteli, kun kestiä kesti pari vuorokautta.

Tavallisesti kestivieraat tulivat lauantai-iltana. Hyvän illan sanottuaan menivät miesvieraat suuren pöydän luokse ja naisvieraat pysähtyivät ovensuuhun, jossa antoivat tuomisensa talon emännälle, jonka jälkeen kunkin vieraan läheinen sukulaisnainen vei vieraansa siihen paikkaan tuvassa, jossa hän itsekin oleskeli, riisui vieraansa päällysvaatteet ja korjasi huoneeseensa. Miesvierasten päällysvaatteet riisuivat talon tyttäret ja korjasivat ne vaateaittaan. Miesvieraat antoivat isännälle tuomislasinsa (taskumattinsa). Riisuttuaan kävivät vieraat penkille istumaan ja talonväki kävi heitä tervehtimässä, miehet kättä antamalla ja naiset likistämällä. Tuloryypyt antoi isäntä jokaiselle tultua.

Kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet, syötiin yhteinen illallinen. Niin hyvin ruualle käydessä kuin myöskin herettäissä luettiin ja veisattiin. Illallisen perästä tehtiin tilat ja talontyttäret riisuivat ukkomiesten jalat, niin hyvin vieraiden kuin talon miestenkin, ja korjasivat jalkineet, jotka taasen aamun tultua antoivat omistajillensa. Sunnuntaiaamuna pidettiin yhteiset rukoukset, jonka jälkeen syötiin murkina, ja sitten sai mennä kirkkoon ketä halutti.

Kirkkoaikana syötettiin vieraita naisia ja lapsia. Kirkosta tultua syötiin yhteinen päivällinen, jonka jälkeen vanhat miehet vähän aikaa lojahtivat (lepäsivät), vaan nuoremmat miehet ja naiset kävivät naapuritaloissa. Heti päivällisen perästä kauroitettiin hevoset.

Sillä aikaa kun nuoriso oli kylällä, kokoontuivat vanhemmat miehet suuren pöydän ympärille, jossa kertoivat kaikenlaisia asioita, joita kuuntelemaan ja osaa ottamaan oli joku naapurin vanhempikin mies tullut. Tavallisesti alkoi keskustelu talven ilmoista, ja niistä pääteltiin, minkälainen kesä oli seuraava. Sitten käännyttiin talvitoimiin ja kukin kertoi mitä tiesi merkillisempää talven pitkin tapahtuneen. Niinpä esim. Suutarin Pekka kertoi, kuinka he Venäjällä rahdissa käydessään olivat menetelleet, kun eivät tahtoneet saada kortteeria.

— Meitä oli iso artteli, kertoi Pekka, kun menimme Suomesta Pietariin rahdin tekoon. Edellisiltä rahtimiehiltä saimme tietää, että oli edullista halkorahtia Inkeristä Pietariin, ja me ajoimme heti neuvotulle paikalle. Iltapimeä kun oli, niin oli meillä työläs saada kortteeria niin monelle miehelle ja hevoselle kuin meitä oli. Me kävimme talosta taloon emmekä tahtoneet mihinkään päästä yöksi. Vihdoin neuvoi meille eräs talonmies mistä saisimme kortteerin. Siellä ei hän sanonut olevan ketään kortteeria eikä kenenkään uskaltavan sinne mennä, kun sen talonväki oli "pitkän kynnen pitäjiä". Me neuvottelimme vähän aikaa keskenämme ja päätimme jo mennä toiseen kylään. Mutta vihdoin huusi Tolja: "Miehet, oletteko te hullut? Kun tässä kylässä on kortteeri saatavana, niin te nyt näin myöhään vielä ajaisitte toiseen kylään. Kuulkaa mitä minä olen tuuminut. Niin kuin tiedetään, ovat inkeriläiset taikauskoisia ja pelkäävät noitia. Minä heittäydyn noidaksi ja te tunnustakaa minut sellaiseksi. Kun menemme taloon ja meille luvataan kortteeri, niin minä heitän pihalle sukat jalastani ja pistän paljaat kengät jalkaani. Sinä Pekka viet piilossa minun sukkani tupaan kuivamaan ja tuot ne huomenaamuna minulle pihalle, jossa minä ne taas pistän jalkaani. Tuvassa kun riisumme, niin ottakaa asia puheeksi, että minulla ei olekaan sukkia. Kyllä minä sitten tiedän, mitä minä siihen vastaan. Mutta kaikkien pitää oleman aivan yksituumaiset ja pitämän minua suurena noitana, niin totta toisen kerran meiltä ei varasteta, ei niin mitään."

Tämä neuvo oli meistä kaikista hyvä, ja me päätimme seurata sitä. Tultuamme taloon kysyimme kortteeria. Se luvattiin. Talo oli hyvin varakkaan näköinen ja talonperettä ei muuta ollut kuin isäntä, emäntä ja heidän täyskasvuinen tyttärensä, joka oli mitä sievimpiä inkerittäriä. Päällysvaatteet riisuttuamme sanoi isäntä: "Meillä olisi sauna kylvettävänä. Jos vieraat haluavat tulla kylpemään, niin saatte luvan mennä saunaan."

Me tietysti suostuimme ilolla isännän esitykseen ja aloimme riisua. Kun Tolja veti paljaat kenkänsä jalastaan, minä sanoin kummastellen: "Kah, eihän Toljalla ole sukkiakaan jalassa, vaikka on niin kova pakkanen." "Milloinkas Tolja on ennen sukkia pitänyt, vaikka tulta taivaasta sataisi, kyllä se poika osaa pakkasen lumoa, ettei se hänen jalkojaan palella", vastasi Latun Matti.

Tämä ihmetytti isäntää ja hän tuli oikein omin silmin katsomaan, oliko Toljalla sukkia vai ei. Kun hän ei huomannut sukkia olevan, niin hän sanoi kummeksien: "Miten se voipi olla mahdollista: matkustaa näin pakkasella sukitta?" "Sen joka Suomesta tänne asti matkustaa, täytyy tietää niin paljon konsteja, ettei jalkoja palella", vastasi Tolja.

Saunaan lähtiessään Tolja viskasi rahakukkaronsa talon pöydälle. "Älä veikkonen noin taroisalle paikalle heitä rahakukkaroasi. Tietysti ei sitä talonväki ota eivätkä oman arttelin miehet, mutta voipihan joku matkalainen siepata kukkaron meidän saunassa ollessamme ja sinä jäät rahoitta", huomautin minä. "Kuka minun kukkaroni varastaa, hän varastaa viimeisen kerran tässä maailmassa", huusi Tolja ja juoksi talon tyttären jäljestä saunaan.

Saunasta tultuamme kyseli isäntä pelonalaisena Toljan kotopaikkaa, vanhempia ynnä muuta. "Minä olen syntynyt Peräpohjan maalla, oikein Lapinmaan rajoilla, ja tulin vanhempani keralla etelään. Pohjalaiset eivät olekaan niin hölmöjä kuin muut suomalaiset, vaan he tietävät yhtä ja toista", vastasi Tolja.

Aamulla läksimme jo pimeän aikana metsään halonvetoon. Minä vein Toljalle ulos kuivat sukat jotka hän pani jalkaansa. Laittoipa vielä töppösetkin kenkäinsä päälle, kun oli kova pakkanen. Illalla, kun tulimme kortteeritaloon, Tolja heitti taas pihalle töppöset ja sukkansa jalastaan. Sukat minä taas vein tupaan, vaan töppöset Tolja kätki heinien sisään. Näin hän teki joka aamu ja ilta, eikä meiltä varastettu mitään, vaikka taloa varkaanpesäksi sanottiin. Päin vastoin annettiin meille talosta kaassaa (keittoa) ja tsajua (teetä).

Eräänä iltana, kun olimme jo ehtineet riisuuntua, tuli taloon vieras mies ja nainen. He kuiskailivat vähän aikaa isännän kanssa. Vihdoin isäntä kutsui Toljan luokseen ja kysyi, tahtoisiko Tolja olla hyvä ja lukea hammassuoloja tälle vieraalle emännälle, joka oli hänen sukulaisensa.

Tolja mietti hetkisen ja sanoi sitten rohkeasti: "Oli menneeksi, mustalaispoika sotamieheksi. Tarpeellisista pitää hädässä auttaa; antakaa minulle pala riepua ja suoloja."

Sen saatuaan Tolja asetti suolariepunsa liedelle ja alkoi lukea pamisuttaa:

Himmene nyt hiien hurtta ja raukea Manalan rakki.

Sitten lukea lurpotteli mitä sylki suuhun toi, vesi kielille vetäisi. Meitä tahtoi naurattaa, vaan emme uskaltaneet; silloinhan olisi koko Toljan noitakonsti mennyt myttyyn ja me emme enää olisi voineet olla koko talossa. Siksi täytyi mukaantua oltavien olojen mukaan.

— Osaako Tolja todellakin loitsia? kysyi Savolais-ukko.

— Samalla tavalla kuin minä ja sinäkin, vastasi Suutarin Pekka. Eiväthän ne mitään loitsulukuja olleet, joita Tolja lukea lorotteli, olivathan vain semmoisia olevinaan.

— Ja samanlaista ovat niidenkin konstit, jotka tietäjinä kuljeksivat ja muita herkkäuskoisia narrailevat, sanoi Korjuksen Risto.

— Eikö mitä, vastasi Mauno-setä. Kunhan sinä kuulisit oikean tietäjän loitsivan, niin karvasi nousisivat pystyyn. Ne eivät olekaan mitään lorotuksia, vaan totisia sanoja.

— Ja toimittavat tietysti saman verran kuin Toljankin luvut, jatkoi Risto.

— Niilläpäs sitä ollaan tähän asti toimeen tultu, sanoi Mauno-setä kiivaasti, vaan te nuoret tahdotte hävittää kaikki vanhat tiedot ja vanhat uskot.

Kun Suutarin Pekka huomasi, että tulee mielipiteissä erotus, josta voisi seurata eripuraisuus, niin hän sanoi:

— Antakaapas olla kiistanne ja kuunnelkaa, kun minä jatkan kertomustani. Tolja luettuaan suolat antoi ne vieraalle emännälle ja käski niitä panna kipeän hampaan päälle. Mutta jos se ei auttaisi, niin pitäisi ottaa kirkon kynnyksestä puikko ja kaivella sillä hampaita, niin se vissiin auttaisi.

— Vieläkö Tolja otti mitään loitsimisestaan? kysyi Yrjö.

— Ei hän ottanut mitään, vaikka toiset vihan väkeen tukitsivat, vaan sanoi toimittavansa sen isännän sukulaiselle pieneksi palkaksi siitä, kun meitä niin hyvästi pidettiin talossa. Mutta kun tarpeellisia ilmestyi sen perästä useampia, niin hän otti jo vähin maksuakin, vähän käsiverhoa, niin kuin Toljalla oli tapana sanoa, vastasi Risto.

— Ei luulisi Toljaa semmoiseksi lyöpperiksi, että hän heittäytyi noidaksi, vaikka ei mitään ymmärrä, sanoi Holttolan kirkonmies kummeksien.

— Mihin aikaan te rahdissa olitte? kysyi Lippolan kirkonmies.

— Se oli joulun jälkeen, ensimmäisellä sydänkuulla, vastasi Savolais-ukko, mutta en osaa sanoa monesko kehruuviikko se oli.

— Mutta minä en ymmärrä koko sydänkuista niin mitään, vaikka olen koko ikäni kuullut. Välistä sanotaan sydänkuun olevan jo jouluna ja välistä myöhemmin. Mistä sen oikein tietää milloin ensimmäinen sydänkuu alkaa ja milloin se loppuu? kysyi Suutarin Pekka.

— Se kuu, joka syntyy talvipäivän pesässään ollessa (joulukuun 18-22) tahi sen perästä, on ensimmäinen sydänkuu. Täten on välistä joulu sydänkuulla, ja silloin toivotaan hyvää vuoden tuloa. Jos taasen ensimmäinen sydänkuu sattuisi syntymään myöhään, esim. loppiaisen perästä, niin sinä vuonna ei toista sydänkuuta olekaan, vaan sitten seuraa vaahtokuu, hankikuu, salamakuu, toukokuu jne. Sydänkuiksi niitä sanotaan sen tähden, kun ne ovat talven sydännä. Kun puu silloin on kuivimmillaan, niin hakataan rakennushirret sydänkuulla. Vaahtokuun nimi on tullut lumen pyryämisestä, joka ajelehtaa sinne tänne juuri kuin vaahto. Kun tässä kuussa ilmat ovat jo lievemmät, niin alkaa jo lintujenkin mieli tehdä laulamaan, josta on saatu sananparsi:

Varis laulaa vaahtokuulla, sydänkuulla synnyttelee.

Neljättä kuuta nimitetään hankikuuksi, jolloin kun päivällä on nuoskeampi, yökylmät kovettavat lumen niin, että hanki kannattaa. Tämän kuun ilmoista sanotaan: "Minkälainen ilma on hankikuun syntyessä, sellaisena se pysyy kesäpäivän seisahdukseen asti."

Tämän kuun lopussa alkaa jo lumi sulaa ja mäkien harjuille ilmestyä pälviä, sekä tänne pohjolan perälle ilmestyy ensimmäinen kesän ilmoittaja, kiuru joka ylhäällä ilmassa visertelee. Kiurun laulusta määrätään kesän tulo, sillä silloin tiedetään olevan

kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, viik'kaus kivenvihasta, västäräkistä vähäsen, pääskysest ei päivääkään.

Vanhat ihmiset ovat merkinneet, että jos Rekiheitto-Maariana (25. päivänä maaliskuuta) kylmää, niin sen perästä kylmää vielä neljäkymmentä yötä.

Viides ja viimeinen talvikuu on sulamakuu, jolloin

maat sulavat, veet valuvat, kesä tulla keikuttelee.

Jos luetaan vuoden kuut ensimmäisestä sydänkuusta alkaen, niin saadaan väliin kaksitoista ja väliin kolmetoista kuuta vuodessa, vaikka kirjakuukausia on vain kaksitoista.

Tämän selityksen antoi Savolais-ukko talvikuukausista opiksi nuoremmalle sukupolvelle. Tähän lisäsi vielä Holttolan kirkonmies seuraavan selityksen kuusta:

— Kuun, tuon kummallisen naapurin, joka

milloin on kaita kasvoltansa, milloin liiaksi lihava,

sanotaan olevan kaikkein lähin taivaankappale. Se kasvaa idästä ja vähenee lännestä. Varsin typeränä minä pidän sitä miestä, joka ei heti ensi katsannolla huomaa milloin on ylä- ja milloin alakuu. Sille minä heti sanon:

Etkö tuhma kuuta tunne idän puolta kasvavaksi, luotehen väheneväksi.

Ennen kuin uusi kuu rupeaa näkymään, on kuuton aika. Tätä pidetään kehnoimpana aikana ja tällä ajalla syntyneitä ilmeisiä (ihmisiä) arvellaan kovan onnen lapsiksi, joista sanotaan:

Syntynyt on synkeällä aivan kuutolla ajalla.

Kuu jaetaan neljään kortteliin ja seitsemän vuorokautta luetaan kuhunkin kortteliin ja kuutonta aikaa on puolitoista vuorokautta. Ensimmäinen kortteli on uusi kuu, toinen täyttyvä kuu kolmas vähenevä kuu ja neljäs kuunpohja. Kahta ensimmäistä korttelia nimitetään yläkuuksi ja jälkimmäistä kahta korttelia sanotaan alakuuksi. Kuun kääntymiseksi kutsutaan sitä aikaa, jolloin seuraava kortteli alkaa. Täysi kuu on silloin, kun kuu näyttää ympyräiseltä niin kuin astianpohja. Kuun paistetta nimitetään kuutamoksi eli kuuvaloksi, vaan pimeä aika, jolloin ei kuu kumota, on ehäs.

Kuun täytenä ollessa huomataan siinä olevan muutamia tummia pilkkuja, joiden synnystä vanhat ihmiset ovat tienneet kertoa seuraavan tarinan:

Kaksi miestä meni kerran yön pimeydessä varastamaan. Juuri kun he pääsivät tarkoitettuun paikkaansa, nousikin kuu ja ehkäisi valollaan heidän yrityksensä. Tästä suuttuneina he ottivat tervasaavin (korvon) korentoon ja läksivät kuuta sokaisemaan. He kiipesivät korkealle mäellä kasvavan pitkän puun latvaan, josta rupesivat tampilla kuuta tervaamaan, vaan tarttuivatkin saaveineen päivineen kuuhun, jossa nytkin vielä seistä kököttävät.

Kuuta pidetään ei ainoastaan ajanmäärääjänä, mutta myöskin ilman ennustajana. Kirkas täysikuu ennen kevätpäiväntasausta ennustaa kaunista ilmaa, vaan sen perästä yöhalloja. Keltainen kuu merkitsee sadetta, vaan punainen tuulta. Iso vaalea kehä kuun ympärillä sumuisella ilmalla tietää rönsyilmaa, vaan muuten poutaa, niin kuin sananparsi sanoo:

Poudaksi on kuun kehä, sateheksi päivän sappi.

Jos kuu mailleen mennessään on punainen ja näyttää tavallista isommalta, tiedetään myrskyn olevan tulossa. Jos uuden kuun sarvet ovat terävät, tulevat pakkaset. Muuten voidaan laskea ilman laatu neljännestä, viidennestä ja kuudennesta päivästä.

— Kun nyt kuusta saadaan ilmain vaiheet tietää, niin mitä varten ilmoja on allakkaan merkitty? Ne eivät kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan usein sattuu päin vastoin? Kukas sen tietää selittää? kysyi Suutarin Pekka.

Kun ei vanhemmista miehistä ollut sen selittäjää, niin sanoi Korjuksen Risto:

— Pappilan nuori herra selitti kerran meille sen asian näin: Luonnonlain mukaan täytyy pienemmän totella suurempaa. Täten maa tottelee aurinkoa ja kiertää sen ympäri. Samaten myöskin kuu kiertää maan ympäri 19:ssä vuodessa ummelleen 235 kertaa, siis vähän yli 12 kertaa vuodessa. Kun kuun on luultu vaikuttavan maan ilmanvaiheisiin, niin almanakkaan on merkitty samat ilmanvaiheet, kuin ne 19 vuotta takaperin olivat. Vaan nämä merkitykset eivät aina pidä paikkaansa, niin kuin jokainen tietää, joten allakka ilmojen suhteen on valehtelija.

— Senhän kyllä jokainen näkee, että kuu kiertää maata, mutta että maa kiertää aurinkoa on sula valhe ja herrojen hupsutusta, jota he eivät itsekään usko, vaikka muille sitä tyrkyttävät. Johan sitten jouduttaisiin jonnekin, jos maa liikkuisi, sanoi seppä, ja siihen tuumaan toisetkin yhtyivät, ainoastaan isännän poika Antti ja Korjuksen Risto olivat toista mieltä, mutta he eivät tahtoneet vanhain miesten kanssa kiistellä.

Vähän aikaa ääneti oltua sanoi Suutarin Pekka:

— Jatkakoon vain kirkonmies kertomusta kuusta.

Sitten Holttola jatkoi:

— Niin kuin sanoin, pidetään kuuta ei ainoastaan yleisen ajan määrääjänä, josta vuoden vaiheet tiedetään, vaan myös varsinkin pimeällä vuoden ajalla katsotaan kuusta ynnä muista taivaanmerkeistä ylösnousunkin aikaa. Niinpä esim. neuvotaan morsianta, jos ei talossa olisi kukkoa, joka laulullaan ilmoittaa päivän tuloa, pitämään kuusta vaaria, niin kuin siitä runo laulaa:

Kun ei kukkoa talossa, pidä kuuta kukkonasi, Otavaista oppaanasi: käyös ulkona usein, käyös kuuta katsomassa, Otavaista oppimassa, tähtiä tähyämässä. Konsa oikeittain Otava sarvet suorahan suvehen, pursto perin pohjoisehen: silloin on aikasi sinulla nousta luota nuoren sulhon, saada viereltä verevän, saada tulta tuhkasista, valkeata vakkasesta, tuli puikkohon puhua, lienosti levittämättä.

Niin kuin jokaiselle on tuttua toimitetaan erityisiä töitä erityisillä kuun ajoilla. Kaikki tärkeimmät asiat, joille toivotaan onnellista menestystä, toimitetaan yläkuulla. Niinpä esim. kaski hakataan yläkuulla, ja samoin toimitetaan istutukset ja jos mahdollista niin kylvökin yläkuulla. Huoneiden rakennustapeet ja työkapineiksi tarvittavat puut hakataan yläkuulla, vuoden pimeimmällä ajalla sydänkuulla. Naimiskaupat aloitetaan ja lemmennostot ynnä muut semmoiset toimitetaan yläkuulla. Jota vastoin ne asiat, joiden pitää raukeaman, toimitetaan alakuulla. Pärepuut kaadetaan alakuulla, jotta ne paremmin turtaantuisivat ja kuolisivat. Tupa kylmätetään alakuulla, jotta torakat ja muut syöpäläiset paremmin kuolisivat ja häviäisivät.

— Mutta kukas tietää mitä varten kuu välistä pimenee? kysyi Suutarin Pekka.

— Kuun syöminen eli pimeneminen ennustaa joko sotia, nälkävuosia, ruttotautia tahi jotakin muuta Jumalan vitsausta, jolla hän tätä syntistä kansaa rankaisee. Välistä taas kun joku hirmuvaltias, pakanallinen kuningas, kiduttaa ja rääkkää viattomia alamaisiansa, jota ei kuu hennoitse katsella, niin hän siksi kätkee kasvonsa.

Näissä keskusteluissa kului ilta rattoisasti ja illallisen ajan ehdittyä menivät naapuritalojen miehet kotiinsa ja Niemelän nuoriso myöskin palasi kylältä, jonka jälkeen naiset toimittivat tavalliset ilta-askareensa. Sen jälkeen syötiin illallinen ja pantiin maata.

Seuraavana päivänä päivällisen perästä läksivät vieraat talosta. Emäntä laittoi heille tuomisiksi piiraita ja ohraleipää. Korjuksen nuorikko jäi oljamiin. Näin päättyivät kevätkestit.

* * * * *

Perjantaina ennen virpo- eli palmusunnuntaita leipoi Niemelän emäntä suuren uunillisen rukiisia virpokaakkuja. Seuraavana lauantaina jo aamusta alkain alkoi kulkea talossa virpojia. Niitä oli vanhoja miehiä ja naisia sekä lapsia, joilla kaikilla oli torppasäkit ja muutamilla miehillä tuohikontit olkapäillä, joissa he kantoivat virpovitsoja, urvuille puhjenneita pajunoksia. Heti tupaan tultuaan ja hyvän päivän sanottuaan he alkoivat virpoa eli pajunoksilla lyödä selkään emäntää sanellen puolilaulaen seuraavan runonpätkän:

Virvon, virvon vitsaksilla, pieksän pajun varpasilla tuoreeksi, terveeksi tulevaksi vuodeksi: emännälle lehmäonni, orit-onni isännälle, vuonaonni miniälle, naintaonni tyttärelle! Kuin monta varpaa, niin monta vasikkaa, kuin monta oksaa, niin monta oritta, kuin monta urpaa, niin monta uuhia, kuin monta haaraa, niin monta sulhasta!

Sitten virpojat istausivat penkille ja lausuivat:

Pyydän, pyydän palkastani, vaadin virpomisestani: taikinasta kakkarainen, haavanlehden paksukainen, lehmästä voilusikkainen, tarhakiven suurukainen, kanakatrasta munanen, kivensilmän täytykäinen.

Tavallisesti emäntä antoi virvontapalkaksi virpokaakun, mutta jos virpoja oli kuppari, velho tahi talon sukulainen, niin sille annettiin sirunen voita leivän keralla tahi lapsisukulaiselle kananmuna. Saatuaan antimet virpojat kiittivät seuraavilla sanoilla:

Suur kiitosta, kosta Jumala, edeskinpäin antamista! Kasvakoon ja kaunistukoon tämän vuodenkin ajalla: isännälle ohrapellot, emännälle kaalikuvut, liinahalmeet miniälle, pitkät pellavat tytölle!

Sitten virpojat läksivät talosta jäähyväiset sanottuaan jättäen virpovitsat, puolenkymmentä pajun oksaa nipuille sidottuna, tuvan penkille. Virpovitsat emäntä korjasi lammasläävään, ja niillä sitten touonalkajaispäivänä lampaita ajettiin laitumelle. Lapset ja nuoremmat virpojat, jotka eivät virpolukuja osanneet, lausuivat vain virpoissaan:

Virpoi, varpoi tuoreeksi, terveeksi tulevaksi vuodeksi, sulle vitsat, mulle kaakku.

Seuraavana sunnuntaiaamuna jo ani varhain ihmisten vielä maatessa tuli Perätalon seppä Niemelään ja hyvän huomenen sanottuaan hän alkoi virpoa ropsia yötilallaan olevaa isäntää laulaen virpoessaan:

Minä virvon viinan eestä, sen punaisen pullon eestä!

jonka tehtyään hän heitti virpovitsat isännän sänkyyn ja kävi itse penkille istumaan. Kohta nousi isäntäkin, pukeusi ja haki aitasta punaista eli siirappiviinaa, josta antoi aamuryypyt sepälle. Sitten kun talon ukkomiehet nousivat, annettiin heillekin aamuryypyt. Kun emäntä oli noussut, virpoi seppä häntäkin. Emäntä puolestaan antoi myös ryypyn sepälle, joka ryypättyään toivotti:

Isännälle ihra paksu, emännälle leuka leveä.

Sunnuntaiaamupuolella kävi vielä virpojia, mutta puolelta päivältä ei enää ketään käynyt. Jos joku epähuomiossa sattui tulemaan puolen päivän jälkeen, niin sen virpovitsat nostettiin tuvan uuninpatsaan päähän, eikä annettu mitään antimia. Naapuritalojen lapset, jotka eivät olleet köyhät, kävivät sunnuntaiaamuna virpomassa, vaan näille ei annettu mitään, pyydettiin vain tulemaan virvontapalkoilleen pääsiäisenä, jolloin heitä syötettiin ja annettiin kananmuna virvontapalkaksi.

Piinaviikolla, pääsiäisenalusviikolla, ei syöty mitään rasvaisia ruokia, eikä kierotorstaina mitään kierretty: ei kehrätty, ei kerrattu eikä vitsaakaan väännetty. Pitkänäperjantaina ei syöty muuta ruokaa kuin mämmiä kauraisen leivän kanssa. — Lehmiä ei juotettu sinä päivänä; eivätkä muutamat antaneet lapsensa imeä, ennen kuin aurinko oli laskenut. — Ei myös käyty koko sinä päivänä toisissa taloissa, vaan aamupuolella käytiin kirkossa ja iltapuolella luettiin Kristuksen kärsimisen historiaa ja laulettiin piinavirsiä. Seuraavana lauantaina jo varhain aamusilla keitettiin ja paistettiin pääsiäisen varalle ja iltapuolella pestiin tupa.

Pienemmät pojat olivat ahkeraan työssä pääsiäiskiikkua valmistaissaan. He ottivat puuröykystä tuoreen koivun, jonka sovittivat kahdelle tasakkain olevalle suojan salvaimelle, toivat sitten metsästä pari hienon aisan kokoista koivua, joiden latvat he varistivat lämpiävän riihen uunissa, kiersivät ne raksukalleen ja laittoivat kantapajun koivujen tyveen. Näin valmiiksi saatu liekku (kiikku) pantiin raksista riippumaan kiikkupuuhun. Tällä tavoin valmistetussa kiikussa sitten pääsiäisenä pienemmät pojat ja tyttöset kiikkua heiluttivat.

Jos pääsiäissunnuntaiaamuna aurinko paistoi noustessaan, tiedettiin hyvän marjakukkavuoden olevan tulossa. Mutta jos päivä oli pilvessä noustessaan, niin marjain kukat panee halla seuraavana vuonna. Variksen sanottiin tekevän ensimmäisen munansa pääsiäissunnuntaiaamuna, vaikka olisi kuinka pakkanen tahansa.

Löysäläiset ynnä ne joilla ei omaa hevosta ollut, menivät jo kierotorstaina kirkolle ja olivat kirkossa pitkänäperjantaina sekä molempina pääsiäispäivinä. Kortteeria olivat he joko pitäjäntuvassa, pappilan perheentuvassa tahi kirkon naapuritaloissa. Vasta pääsiäismaanantaina kirkonmenojen perästä he tulivat kotiinsa.

Pääsiäissunnuntaina ajoi nuori väki kirkolle. Ken ei päässyt hevosella, se astui jalkasin. Kirkolta päästyä ajettiin jäillä kilpaa, jos nimittäin keli myöten antoi. Kun usea hevonen oli rahdin teossa ynnä muissa raskaissa vedoissa rasittunut, niin eipä pääsiäisenä enää kilpaamisesta ollut paljon haaraa. Rikkaiden hevoset kyllä jaksoivat kilpailla. Siksipä sanottiinkin:

Joka mies jouluna kilpaa, se mies, ken pääsiäisnä.

Pääsiäismaanantaina kävivät vanhemmat ihmiset kirkossa ja nuorempi väki korjaili Aittamäellä olevaa napakiikkua. Iltapuolella päivällisen perästä kokoutui kylän nuoriso Aittamäelle kiikkumaan. Sinne tuli poikia vieraistakin kylistä. Muiden muassa saapui sinne Lippolan Juhanakin, joka kiikutti kaikki Niemelän tytöt, ensin vanhemmat ja sitten Kaisan viimeiseksi. Juhanalla ja Kaisalla näkyi olevan paljon puhelemista keskenään, eikä kukaan kylän nuorisosta sitä kariksi katsonutkaan, kun tiesivät heidän olevan kaukaista sukua keskenään, vaikka ei kukaan, eivät asianomaiset itsekään tienneet, missä suhteessa he olivat toisilleen sukua. Mutta hengenheimolaiset he kyllä tiesivät olevansa ja semmoisina he rakastivat toisiaan.

Iltahämärissä pyysi Niemelän Antti Lippolan Juhanaa kotiinsa. Siellä syötettiin ja juotettiin vierasta ja pyydettiin jäämään yöksi, johon Juhana ilomielin suostuikin. Tästä oli Kaisa niin hyvillään, kuin olisi ollut seitsemännessä taivaassa.

Seuraavina päivinä, tiistaina ja keskiviikkona, ei vielä mitään varsinaista työtä toimitettu, kun ne päivät pidettiin puolipyhinä, ainoastaan pienempiä käpellystöitä toimiteltiin. Naiset neuloivat tahi ompelivat ja miehet korjailivat jalkineitaan ja työkapineitaan.

Eräänä päivänä keväillä tuli kuohari Hämäläinen Niemelään. Poikalapset, joita oli salvojalla pelotettu, menivät piiloon, ken saunaan, ken riihen uunin taakse ja ken mihinkin kerkesi kuoharia pakoon, ja pysyivät piilossansa niin kauan, kuin kuohari talossa oli; vasta sen mentyä rohkenivat poikaparat tulla tupaan.

Kuoharia syötettiin ja juotettiin talossa ja sitten vasta hän meni virkaansa toimittamaan. Emäntä meni paimentytön kanssa lammasläävään antamaan pässejä, jotka isäntä otti läävän kynnyksellä vastaan. Hämäläinen toimeen käydessään puhalsi veitsen terään ja lausui:

Rauta raukka, koito kuona, teräs tenhon päivällinen! Tehkäämme ikisovinto, vannokaamme veljeyttä! Älä tee tuhoa työtä minun kättä käyttäissäni, älä visko vihojasi leikellessäni lihoa. Älä visvoille viruta, älä vammoille valuta ulkoa tahi sisältä, Herran hengen huovunnalta.

Työnsä tehtyään hän sylkeä töppäsi haavaan ja lausui:

Terva maahan tippukohon, hongan rasva rapsukohon ennen kuin veri viaton. Sydämess sija verellä, liha lämmin liikkuella, luuhut lämmin luistaella. Salvaksi sana Jumalan, Luojan turva tukkeheksi, salvaksi samoavalle, veren tielle telkkimeksi. Avun Luoja antakohon, avun tuokohon Jumala!

Kun yksi pässi oli kuohittu, isäntä vei sen jälleen läävään, josta emäntä antoi toisen. Isäntä istui läävän kynnyksellä pitäen pässiä sylissään. Hämäläinen oli kujassa ja kyykistyi polvilleen työtänsä toimittamaan lukien joka kerran samat loitsut.

Sen toimen tehtyään kaikki tulivat tupaan, jossa isäntä antoi vieraalleen ryypyn. Sitten mentiin oritta kuohitsemaan. Hämäläinen otti pari pärettä ja sytytti ne, sekä joukon pirkaleita, joista hän teki tulen pihalle ja pani siihen muutamia halkoja palamaan. Tulta tehdessään hän loitsi:

Teen tulosen tervaksista, latuskaisen lastusista, sitä puilleni puhelen, tuota haastan halkosille: mesi puista purskukohon, rasvaa rapahtukohon. Minkä puillani puserran, sima jääköhön sijahan. Terva on tehty tervaksista, hongista satahavuista.

Tulen tehtyään hän pisti siihen atran luottimen varistumaan ja loitsi:

Kasvoi härkä Kainunmaalla, ylen suureksi yleni: Hämehessä häntä häilyi, pää keikkui Kemijoella. Pieni mies merestä nousi, uros aalloista yleni, iski härän häilähytti, kylin maahan kyykähytti. Siit on voitehet otettu, siit on katsehet kahottu, jolla vihat viskotahan, tulen voimat voitetahan, raudan poltot poistetahan, kuumehet kumistetahan.

Sillä aikaa kun kuohari näitä toimitteli, toi isäntä suuren kuvon ruisolkia, jotka levitti pihalle vuoteeksi. Sitten meni kuohari talliin, suitsitti oriin, toi sen pihalle olkien päälle, sitoi nuoran vasempaan takajalkaan ja seisoen itse hevosen edessä hän tempaisi nuorasta, niin että ori kaatui olkien päälle. Niin pian kuin ori oli kaadettu, käännettiin se selälleen ja sidottiin jalat nuoralla yhteen kiinni. Jo oritta suitsittaissa alkoi kuohari loitsunsa ja jatkoi sitä sikäli kuin hän hevosta käsitteli, aina eri tiloissa valitut sanat, mitkä mihinkin tilaan soveltuivat. Hän loitsi seuraavilla sanoilla:

Otan tallista orihin, sorajouhen soimen päästä, sidon suuhun silkkisuitset, panen päähän vaskipäitset. Vien orihin vilkuttelen kartanolle kaunihisti. Seiso nyt selvällä sijalla, ole olkivuotehella. Hyvä täss on ollaksesi, armas aikaellaksesi. Älä kipsa, älä kapsa, älä kaikkia kavahda, mesiheinän helkähystä, olenkorren kapahdusta! Nyt kaadan hevoskapehen, sorajouhen maahan sorran, nurmelle mesinukalle, maalle maksankarvaiselle, villaisille vuotehille, silkkisille sänkysille. Tule pilvistä pitäjä, hattaroista hallitsija, pidätä tämä pirikka, jaksa tämä jouhiharja, ettei potki polviani, särje säärivarsiani!

Kun kansaa oli kosolta keräytynyt katsomaan tätä tärkeää toimitusta, niin oriin sidottuaan kuohari otti salvattimet, nosti ne nenällensä, katsoi niiden läpi kansanjoukkoon ja kaikille neljälle ilman suunnalle, sylkäisi salvattimien läpi ja loitsi mahtavalla äänellä:

Ken on katein katsoneepi, kierosilmin keksineepi, vastuksiin varustaineepi, luonnon vihaisin luomin: silmä juoskohon simana, toinen voina vuotakohon, tuonne helvetin tulehen, pahan vallan valkiasen! Ken on katein katsoneepi, kierosilmin keksineepi: tunge perkele tulehen, suin tulehen, päin tulehen, takaraivoin tantereesen. Silmät käännä nurin narin, niskat rutoin rutaise! Sotke suolia sisässä, keitä keuhkoja mahassa, vello verta hartioissa, ennen päivän nousemista, koi Jumalan koittamista, auringon ylenemistä; ennen kuin sanani saapi tahi mielijuohikkini!

Nämä kateen sanat kuultuansa vetäysivät naiset ja arempiluontoiset miehetkin pelonalaisina syrjään, ainoastaan Niemelän isäntä, Mauno-setä, ukko-Lauri ja pari muuta miestä, jotka olivat kuoharille apuna, jäivät siihen. Sitten salvaja kieraisi oriin munasrauhaset salvattimien sisään, alkoi leikata ja leikatessaan loitsi seuraavat verensulkusanat:

Piäty veri vuotamasta, hurme huppelehtamasta, päälleni päräjämästä, riuskumasta rinnoilleni. Veri seiso kuni seinä, asu hurme kuni aita; kuin miekka meressä seisoo, saraheinä sammaleessa, paasi pellon pientareessa, kivi koskessa kovassa. Vaan jos mieli laatinevi liikkua lipeämmästi, niin sä liikkuos lihassa sekä luissa luistaellos: sisässä sinun parempi, kalvon alla kaunihimpi, suonissa sorottamassa sekä luissa luistamassa kuin on maahan vuotamassa, rikoille ripajamassa. Et sä maito maahan jouda, nurmehen veri viaton, hevon hemppu heinikkohon, kumpuhun orihin kulta; sydämessä sun sijasi, keuhkoin alla kellarisi: sinne siirräite välehen, juokse sinne joutuisesti. Et ole joki juoksemahan etkä lampi laskemahan, suohete sorottamahan, venilotti vuotamahan.

Tyydy nyt, tyyris, tippumasta, punainen putoamasta, kun et tyydy, niin tyrehdy; tyytyi ennen Tyrjänkoski, joki Tuonelan tyrehtyi sinä suurna poutavuonna, tulivuonna voimatoinna, meri kuivi, taivas kuivi, kaikki maan perustus kuivi.

Kun et tuotakaan totelle, vielä muuta muistetahan, uudet keinot keksitähän: huudan Hiidestä patoa, kattilata kalmasista, jolla verta keitetähän, hurmetta varistetahan, ilman tilkan tippumatta, punaisen putoamatta, veren maahan vuotamatta, hurmehen hurisematta.

Kun ei lie minussa miestä, ukon pojassa urosta tämän tulvan tukkijaksi, tämän salvan salpaajaksi, onpa itsessä Ukossa vielä kylliksi kykyä veren suuta sulkemahan, tulevata tukkimahan. Lukotkohon Luojan lukko, sana herran salvatkohon tämänkin veren veräjän, tämän joen juoksevaisen.

Oi Ukko, ylinen Luoja taivahallinen Jumala! Tule tänne tarvittaissa, kule tänne kutsuttaissa. Tunge turpea kätesi, paina paksu peukalosi, liitä sormesi lihava, kämmenesi käännähytä tukkeheksi tuiman reiän, paikaksi pahan veräjän, veren vuotamattomaksi, suonten soutamattomaksi. Vedä päälle lemmenlehti, kultalumme luiskahuta veren tielle telkkimeksi, tulevalle tukkeheksi, jottei parskuis parralleni, valuis vaaterievulleni!

Kun leikkaus oli toimitettu, kuohari otti tulesta kuuman luottimen, jäähdytti sitä vähän aikaa ja alkoi sitten polttaa kärventää kuumalla luottimella äsken leikattuja haavoja. Tätä tehtäessä hevosparka riuhtoi itseään ja vinkui pahasti. Siitä huolimatta kuohari loitsi kärventäissään:

Panu poika Aurinkoisen, Auringottaren tekemä, alla ahjojen asuja, liedoksessa lepäilijä! Tuopas lunta, tuopas jäätä, tuopas hyyhmeä hyveä, jolla tulta tummentelen, valkeaista vaivuttelen. Tee tuli tehottomaksi, humun huumehettomaksi. Tuli nuorin tuupukohon, valkeainen vaipukohon hiilisehen hinkalohon, alle ahjon Ilmarisen. Rauetkohon raudan valta, tulen valta vaipukohon, veden valta valvokohon, vesi on vanhin voitehista. Vedäpäs vetinen lumme kahden puolen kämmentäni tulen tuiki polttamatta, valkian varistamatta kostaissa tulen tuhoja, tulen lientä lievittäissä.

Sitten päästettiin oriin jalat irti. Se nousta kepsahti seisoalleen ja vietiin talliin heiniä ja kauroja syömään. Kuohari pesi veitsensä, salvattimensa ja kätensä ja meni tupaan, jossa häntä syötettiin ja juotettiin. Isäntä maksoi hänelle palkan käteen, kolme kopeekkaa jokaisen pässin ja puolitoista ruplaa oriin kuohitsemisesta. Sitten hän pyysi ja sai suoloja, joihin hän loitsi:

Tuolta aina armot käyvät, tuolta taivahan navalta, ylimmäisen portin päältä, itse Luojan istuimelta. Oi Ukko ylinen Luoja, taivahallinen Jumala! Anna voimat voitehesi näille suoloille hyville: tekemähän terveyttä, rauhoa rakentamahan, jottei tuska päällä tunnu, kipu keskeä kivistä.

Loitsitut suolat antoi kuohari emännälle ja läksi matkaansa. Pienet pojat tulivat kohta piilostaan ihmisten ilmoille.

Kevättyöt

Sisältö: Kangasten laittaminen ja kutominen. Niisien teko. Kasken merkitseminen. Jyrin päivä. Kasken karsiminen. Kalanpyydysten laittaminen.

Jo kevättalvella alkoivat naiset kevätkankaita varustella. Rihmat haudottiin tuhasta tehdyssä lipeässä ja käytiin huuhtomassa järven avannossa, jonka jälkeen ne pantiin riu'uille kuivamaan ja liinastumaan. Ensin ne kylmivät ja sitten leudolla ilmalla sulivat jälleen. Sitten ne pantiin hangelle valkenemaan.

Kun rihmat olivat kyllin valjenneet, otettiin loimirihmat tupaan ja ripsittiin. Sen jälkeen tuotiin tupaan kerinlaudat, joille loimivyyhdit asetettiin. Sitten iskettiin seinänaula tuvan pankkopuun päähän. Seinänaulaan pantiin kehä, jolle alettiin loimirihmaa kehiä. Kun kaartojen luvusta saatiin tietää miten pitkä kangas oli tuleva, niin sitä mukaan kehitettiin loimia.

Kun loimet oli kehitty, ne vietiin riiheen. Tuoreesta koivuvitsasta tehtiin rakset, jotka sidottiin vartaaseen, joka mikkelipuulla nostettiin ylös ja asetettiin yksi pää ahdinlaudalle ja toinen pää ahdinlaudan orrelle. Kehäin rihmapäät pujotettiin raksien läpi ja kiinnitettiin riihen takaseinässä olevaan alimmaiseen luontanaulaan. Siitä vietiin rihmat seinän toisessa päässä olevaan luontanaulaan, jonka taitse rihmat kierrettiin ja vietiin rihman alkupään luona olevaan toiseen naulaan, ja sitten taas toisessa päässä olevaan toiseen naulaan jne. sikäli, miten pitkä kangas oli. Rihmat juoksivat kehiltä raksien läpi sikäli kuin niitä vain juoksutettiin. Jos ei kangas yhtynyt koko seinän pituudelta, niin iskettiin naula siihen, mihin kangasloimet ulettuivat, ja naulan eteen iskettiin seinään tiuhta, jonka ylitse ja alitse vuoroin loimirihmat laitettiin. Loppupäästä alettiin luoda takaisin alkupäähän. Kangasta luodessa oli visu vaari pidettävä, että se meni järjestyksessä, sille naulalle jolle se menevä oli. Jos sattui vahingossa menemään väärälle naulalle, niin tuli viippi ja se oli vaikea korjata. Siksi sanottiin olevan kaksi vaikeaa asiaa, nimittäin hutun juominen ja viipin korjaaminen.

Rihmat kun kehiltä loppuivat, niin oli kangas luotu. Sitten otettiin tiuhtapuikko pois ja laitettiin sijalle tiuhtarihma, ja kangasloimet pantiin letille, joka vietiin tupaan. Siellä se käärittiin rihmasyrjälle siten, että kankaan loppupohjukka tuli syrjän ympärille, johon se levitettiin tasaisesti ja pantiin kaksi tiuhtapuikkoa, joista toinen pantiin pohjukkaan ja toinen tiuhtarihman sijalle, joka otettiin pois. Tiuhtapuikot, jotka olivat poikkipuolin kangasloimia, sidottiin molemmista päistä yhteen rihmalla. Sitten kiinnitettiin loimirihmain pohjukat sydänvarpasella rihmasyrjään ja loimilettiä purettiin siksi, että se ulottui vaatesyrjän sijalla olevan käärikesyrjän ympäri ja sieltä taas käärikesyrjän alaitse penkille.

Sitten levitettiin rihmat tasaisesti kaikkein syrjien ympäri ja alettiin kääriä kangasta. Se nainen, joka tuli kangasta kutomaan, istausi kankaan taakse penkille, piti vanakasti (navakasti) loimirihmoja tiukalla ja purki lettiä sikäli kuin tarvittiin. Joku mies tahi riski nainen otti sitä varten tehdyn käärikekartun, jonka pisti rihmasyrjän päässä olevain reikäin läpi ja alkoi kiertää syrjää ympäriinsä. Täten kääriytyivät loimirihmat syrjän ympärille. Joku vanhempi nainen seisoi rihmasyrjän takana ja hoiti rihmoja, että ne tulivat tasaisesti syrjän ympäri. Sitten kun tiuhtapuikot, jotka oli vedetty käärikesyrjän luo, olivat kulkeneet rihmasyrjään kiinni, pysäytettiin kiertäminen, oiottiin ja levitettiin rihmat uudelleen sekä vedettiin tiuhtapuikot taas alas käärikesyrjän luo ja alettiin kiertää rihmasyrjää ympäriinsä. Tällä tavoin pitkitettiin käärimistä siksi, kunnes se saatiin käärityksi. Vihdoin kun letti oli loppunut, levitettiin loimirihmat loppupohjukasta lopinpuun ympärille, jota pitämään joku meni kankaan alle, jossa kulki sikäli kuin kangasta kierrettiin letin pitäjän luo. Rihmasyrjän hoitajalla oli kädessä karttu, jolla hän välistä lyödä hakkasi syrjällä olevia rihmoja että ne tiukemmin ja tasaisemmin kääriytyvät syrjän ympärille. Kun kangas oli kääritty, niin laitettiin loimet pohjukoistaan käärikesyrjän ympäri ja alettiin kitkuttaa, so. rihmasyrjän kartikasta nytkytettiin syrjää edestakaisin, jotta loimet kävivät kiinteämmin syrjän ympäri.

Kangasta lykkimään käydessä nostettiin rihmasyrjä kangaskorvakkeiden päälle. Samoille korvakkeille tuotiin myöskin niidet hiulineen ja niisikeppineen. Sitten lyötiin loimirihmojen solmukkeet poikki ja niiden päät solmittiin niputtain yhteen. Lykkiessä tarvittiin kaksi naista: toinen oli etu- ja toinen takapuolella niisiä. Takapuolella istuva nainen otti nipun kerrallaan käteensä, erotti nipusta ensin reunimmaisen loimirihman ja antoi sen häntä vastapäätä istuvalle naiselle, joka pujotti rihman niisisilmukan lävitse, ja sitten seuraavan loimirihman samalla tavalla toisen niiden silmukasta, kolmannen rihman kolmannesta silmukasta, neljännen neljännestä jne. Tiuhtapuikoilta katsottiin, jotta rihmat tulivat oikeassa järjestyksessä pujotetuiksi. Jos sattui menemään väärin, niin siitä tuli kankaaseen lapa, joka korjattiin joko tekemällä lisäniisi tahi uudestaan pujottamalla. Jos yksi rihma sattui menemään kahteen niiteen, niin siitä tuli vääräjäinen, ja jos ei sitä ajoissa huomattu korjata, niin siitä kutoessa tuli toimitaittu.

Kun kangas oli niisiin lykitty, alkoi pirtaan lykkiminen. Vitsan varvasta tehtiin koukku, joka vuoltiin latakaksi (latuskaiseksi). Siihen koukkuun sijoitti toinen nainen kaksi loimirihman päätä ja työnsi ne ensimmäisestä pirran piin raosta, josta toinen nainen ne otti vastaan; sitten toiset kaksi rihmaa toisesta raosta jne. siksi, kunnes koko kangas tuli lykityksi (pujotetuksi). Jos sattui hairaus tulemaan, niin se kutoessa saattoi piitämän.

Kankaan lykkimisen perästä solmittiin loimirihmain päät yhteen parittain ja rihmojen pohjukkaan pistettiin kepukka, joka molemmista päistä kiinnitettiin nauhalla vaatesyrjään. Rihmasyrjän reikään pistettiin kuvepuun pää ja toinen pää pantiin vaatesyrjälle. Se esti rihmasyrjän pyörimisen, kun kangas kiinnitettiin kiinnityskartulla, jonka pää pistettiin vaatesyrjän reikään ja kiinnityskarttuun pantiin reikulainen, jonka reikään pistettiin rautainen kangaspuikko.

Sitten tuotiin kangassukset, jotka kiinnitettiin peränuorasta penkin alla olevaan rautanaulaan, ja suksien päihin solmittiin niisinuorat. Myös kiinnitettiin pirrankaiteet miekkapuista pirtakeppiin, joka oli kangaskorvakkeilla. Pirranraiteet sijoitettiin kaiteiden koloon, ja niin saatiin kangas reilaan.

Kun kaikki oli saatu reilaan, alettiin sitten kutoa. Ensin pisteltiin loimien väliin muutamia oljenkorsia ja sitten jotain paksumpaa kuderihmaa. Tällainen kutous oli nimeltään tutkain, ja sitä kudottiin pietimen verran. Sitten sijoitettiin tutkaimen päässä oleva kepukka vaatesyrjän loveen, laskettiin rihmasyrjältä kangasta, pantiin päällyspuikko rihmasyrjälle ja alettiin kutoa oikein.

Sitä naista, joka osasi hyvin kankaansa laittaa ja kutoa, pidettiin selvänä, jonka

kangas ei laske lapoja päästä ei pirta piitämiä.

Riski kutoja kutoi

palttinaa kuin paperia, seinä ja päivä.

Laiskan kankurin pirta ääntää "huomen, huomen", vaan vireän panee "tänäpäin, tänäpäin". Tällä sananparrella tarkoitetaan kutojain sukkeluutta.

Niin pian kuin kangasta saatiin sen verran, että se ylettyi pari kertaa vaatesyrjän ympäri, leikattiin tutkain poikki. Kun vaatesyrjän ympärille valmistui pitemmältä kangasta, purettiin kangas vaatesyrjältä ja käärittiin pankolle, jonka keskitse pistettiin kepukka ja sen päät sidottiin pirran kohdalle, kankaan alle niin, ettei se yläpuolella tavannut pirtaan eikä alapuolella kutojan jalkoihin, kun hän suksia polki.

Vaikka kangas olisi ollut kuinka pitkä tahansa, niin ei kangasta luodessa eikä kääriessä käyty syömään, vaan luotiin ja käärittiin yhteen perään, sitten kangas muka veti vähemmän kudetta. Kun kangas oli kääritty, vietiin käärikeneuvot juoksujalassa ulos ja viejä sanoi mennessään:

Niin kauan kangas on kankailla kuin harakka seipään päässä.

Tähän vastasi joku piloillaan:

Niin kauan kangas on kankailla kuin torakka seinänraossa.

Lapset tai vanhemmat naiset tavallisesti tekivät käävejä (käämejä) kankaan kutojalle käävikololla tahi käävivokilla. Palttina- ja lankakäävien alle pantin paperia, joka esti käävit vieremästä. Käävit pantiin sukkulaan kutoessa.

Kun kangas oli jo niin loppuun kudottu, että loimirihmat tulivat pohjukoilleen, otettiin rihmasyrjä pois ja loimet laitettiin pohjukoistaan lopinlaudoille, joten sen saattoi tarkemmin kutoa. Kaikki kun saatiin kudotuksi, leikattiin loimirihman päät poikki ja solmittiin ne nipuille. Näitä kutsuttiin tutkainpäiksi. Näihin tutkainpäihin solmittiin sitten seuraava kangas, joten ei jokaista kangasta tarvinnut uudestaan lykkiä. Valmiiksi kudottu vaate myöskin leikattiin poikki ja jätettiin pirran kanssa tutkaimeksi noin pietimen verran. Valmiiksi saatu liina- ja pellavaskangas kasteltiin ja levitettiin hangelle valkeamaan. Kun yksi puoli kangasta oli kylliksi valjennut, niin käännettiin toinen puoli valkenemaan. Sitten kuivattiin kangas ulkona, tuotiin tupaan ja venytettiin penkin raossa ja leikattiin vaatekappaleiksi, joita kevään korvassa ommeltiin. Sarka- ja sarssikankaat myöskin kasteltiin varissa vedessä, pantiin tiinuun ja jaloilla vanutettiin, jonka jälkeen ne kaulattiin ja kuivattiin.

Jos kangasniidet olivat jo loppuun kuluneet, niin tehtiin uudet niidet sitä varten valmistetusta kaksinkertaisesta niisirihmasta. Romuhuoneesta tuotiin kolmesivuisen särmiön muotoiset niisipölkyt, joiden yhdessä särmässä oli kolme ympyräistä napakairan reikää yhtä kaukana toisistaan. Näihin reunimmaisiin reikiin pistettiin niisivarpaset ja keskimmäiseen sydänvarpanen. Niisiharakka laitettiin keskelle siten, että harakan reiästä kulki sydänvarpanen ja harakan lovet asetettiin niisivarpasiin. Kaksi henkeä tarvittiin niitä tekemään, toinen teki kävyllä ja toinen kerällä. Niiden valmiiksi tultua otettiin sydänvarpanen ja niisiharakka pois, vaan niisivarpaset jäivät kiintonaisina niisiin. Rihmalla erotettiin paasmat, kolmekymmentä niisirihmaa kuhunkin paasmaan. Palttinakankaan niidet tehtiin hienommasta, vaan muiden kankaiden paksummasta rihmasta.

* * * * *

Eräänä aamuna hankikuussa, kun yöllä oli vahvasti kylmännyt ja siis hanki hyvästi kannatti, kokoontuivat Niemelän kylän isännät lautamiehen taloon neuvottelemaan ja päättämään kasken hakkuusta tulevana kesänä. Heillä nimittäin oli yhteinen takamaa, salopalsta, johon he tavallisesti vuosittain hakkasivat yhteisen suuren kasken, ja sen piiri käytiin jo huhti- eli hankikuussa merkitsemässä ja sen jälkeen se kesäkuussa hakattiin.

— Mistä te hyvät naapurit olette tuumineet tänä vuonna kaskea hakata? kysyi lautamies.

— Me olemme päättäneet hakata Lakealtakankaalta; kun se on petäjikköä niin se palaa hyvästi, ettei tarvitse viertää ja on muuten helppoa raataa, vastasi Lahtelan isäntä.

— Minä olen toista mielipidettä, sanoi lautamies. Kun Lakeakangas on heleätä hiekkamaata, niin ei se kasva hyvin; etenkin, jos sattuu poutakesä tulemaan, kuivaa ruiskasvu tupelle ja touot samalla tavalla. Siis ei sen raataminen suuresti hyödyttäisi, turmeltuisivathan vaan silavat petäjät, jotka nyt ovat jo huoneen hirren paksuiset.

— Kukapa meistä Jumalan ilmoja tietää, jos ne ovat poudat tahi sateiset, virkkoi Mäkelän isäntä. Lakeakangas on helppo raataa ja se palaa hyvästi; minä siis puolestani ehdottelen sieltä hakattavaksi. Onhan näitä petäjiä likempänäkin hirsipuiksi, eikä sieltä asti tarvitse hirsiä vedellä.

— Kyllä se on totta, että meillä on puita likempänäkin, mutta ne ovat vain männyn kerkkiä, joista ei milloinkaan tule kunnon hirsiä, sanoi lautamies. Ajatelkaas hyvät naapurit, jos me langettaisimme maahan semmoisen petäjikön, josta jo kymmenen vuoden perästä saataisin paksuja honkaisia tuvan hirsiä, niin se olisi arvaamaton vahinko, jos me nyt ne turmelisimme. Onhan meillä kaskimaata muuallakin. Hakataan Koivikkomäestä, se on sekapuuta ja mullan maata.

— Tästä pari vuotta takaperin hakattiin Koivikkomäkeen kaski, jota ei mitenkään tahtonut osaksi saada, ja nyt taas tahdottaisiin sinne hakata; minä en puolestani siihen suostu, virkkoi Mattilan isäntä.

— Hakataan sitten Metsomäestä, mutta ei Lakealtakankaalta, sanoi lautamies vakavasti. Ajatelkaa asiata järkevästi. Entisen määrän mukaan jos hakattaisiin, niin tulisi teille neljälle talolle puolen tynnyrin ala kullekin hakattavaksi ja meidän osalle koko tynnyrin ala; siis olisi jo yhteensä kolmen tynnyrin ala semmoista hyvää hirsimetsää kaadettava, josta me jokainen saisimme hyviä rakennustarpeita. Ja entäs sellainen heleä hiekka, kun se kaskeksi poltetaan ja kynnellä vellotaan, niin ei se miespolveen ota puuta kasvaakseen.

— Kuulkaa hyvät naapurit minun ehdotustani, selitti Perätalon isäntä. Koska ei lautamies anna perään meidän toisten tuumille, niin jättäköön hän osansa seisomaan ja kasvamaan ja me muut hakkaamme osamme, kahden tynnyrin alan. Lähdetään vain nyt miehissä merkitsemään mikäli kaadetaan kaskeksi ja mikäli jätetään seisomaan.

Tähän toiset tyytyivät, ja niin lähdettiin miehissä Lakeallekankaalle. Sinne päästyä merkittiin ensin kolmen tynnyrin ala ja siitä erotettiin kolmasosa lautamiehen osaksi. Puut kolomalla rajoitettiin piiri. Työ tehtiin täydellisessä sovussa, ja jokainen oli tyytyväinen osaansa.

* * * * *

Jyrin (Yrjön) päivän aamuna varhain, vielä muiden maatessa, meni Niemelän emäntä läävään, jossa otti muutamia karvoja jokaisen lehmän ja lampaan kupeesta vasemmalta puolelta. Ne hän pani riepuun ja vei saunaan. Sitten hän otti lehmien, lammasten ja hevosten kellot ja vei ne likoamaan kodan vesitiinuun. Sitten hän teki tulen rouhepadan alle ja meni tupaan, jossa havautti isännän. Isäntä meni talliin ja otti jokaisen hevosen vasemmasta kyljestä muutamia karvoja, jotka vei emännälle. Sitten havautettiin paimenet, jotka vuoteellaan panivat jalkaansa — tämän taian ansiosta eivät muka jalat tulleet kipeiksi kesällä — ja sen perästä pukeutuivat. Vanhin paimenista otti romuhuoneesta jo syksyllä varustetun, juurineen maasta otetun pihlajaisen virven, väänsi sen oven suuruiseksi vempeleeksi ja pani sen läävän ovelle sisäpuolelle. Siihen sitten emäntä ripusti punaisella langalla kaksi kananmunaa ja niiden välille karhun hampaan oven yläkamanan kohdalle. Sitten paimenet menivät metsään, soittivat luikulla (torvella) ja löivät lepenää, jotta muka metsän pedot karkkoaisivat karjamailta. Lepenälauta oli noin puolen metrin pituinen kuusinen tahi haapainen lauta, jota kalkutettiin palikoilla.

Sillä aikaa kun lehmien rouhevesi varistui, otti isäntä huoneesta kerän tuohia, jotka saroitteli ja kääri käähkärölle (kiepille) ja vei rouhepataan hautumaan. Vähän aikaa haudottuaan hän vei tuohet tupaan ja teki niistä kellon kantimet kolmeen lehmän- ja yhteen lampaankelloon. Hevosenkellossa pidettiin nahkakannin.

Ennen kuin kellojen kantimet valmistuivat, otti emäntä jauhoja aitasta ja vei kotaan. Sitten pani hän jokaisen kellon puolilleen vettä ja sekoitti jauhoja sekaan sekä pani lehmistä otettuja karvoja lehmien, lampaista otettuja karvoja lammasten ja hevosten karvoja hevosen kelloon, sotki ne taikinaksi, leipoi pieniksi kaakkusiksi ja paistoi tuvan uunin leualla hiilitarhan keskessä. Kaakkujen jäähdyttyä emäntä antoi niistä osan lehmille ja lampaille. Isäntä antoi puolestaan kaakusta hevosille. Loput korjattiin talteen.

Noin puolenpäivän rinnassa puhdistettiin lehmien kellot ja kiinnitettiin kantimet niihin sekä vietiin läävään. Siellä kiersi emäntä vanhimman lehmän kellolla jokaisen lehmän kolme kertaa ympäri myötäpäivään ja lausui:

Kuules kellos, seuraa karjaas.

Sitten hän sitoi kellon vanhimman lehmän kaulaan, jota tehdessään hän lausui:

Kellon kaulahan sivallan, kuulun kellon lehmälleni. Kuulu kello, kaiu kello, kaiu karjamaan periltä kaiu kotikartanohon! Sä oot suurin lehmistäni, vanhin vasikaisistani: tuo sä karjani kotihin, kalkutellen kartanolle, saattele iltasavulle vielä päivän paistaessa, keski-illan kellertäissä. Tuo jonossa Jumalan karja, karja ehtoisan emännän.

Toisille lehmille kelloa kaulaan pannessa ei luettu kuin alkupuoli tästä luvusta. Jos milloin oli niin hyvä kesä Jyrkinä, että saattoi jo touonalkajaiset pitää, niin laskettiin lehmät ulos toisia temppuja tehden ja ajettiin ne metsään. Mutta jos Jyrkinä oli vielä lunta, laskettiin vain lehmät kartanolle, jossa emäntä kävi karjan ympäri kolme kertaa ja rukoili hiljaa itsekseen:

Kaitse kaunoinen Jumala, varjele vakainen Luoja: kaitse kaikista pahoista ja varjele vahingon tieltä, ettei karja katoaisi eikä tuskihin tulisi tänä suurena suvena, Herran hellänä kesänä! Kuin katsoit katoksen alla, niin katso kanervikossa. Kuin sä hoidit huonehessa, niin sä hoida hongikossa, hoida honkien seassa, hallitse havujen luona, ettei vammat vaivuttaisi eikä sorkka sorahtaisi, luvultansa pois tulisi, laadultansa lankeaisi. Saata karja kaunihiksi ja edistä emännän vilja hyvänsuovan mieltä myöten, pahansuovan paitsi mieltä. Anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto, vasikoille mielivalta, paras valta paimenille. Hoida karja huonompainen, huonompainen, pienimpäinen, ettei tulis turmiolle eikä hätään häilähtyisi! Anna karjan korvet käydä pitkin Jumalan pihoa. Aja karjani kotihin, iloiten ison pihoille ennen päivän päättymistä, auringon alasmenoa!

Jos vain lehmät suinkin voivat päästä lumelta, niin ne ajettiin pellon päähän, jossa emäntä rukoili tässä kerrotun rukouksen, vaan muuten, niin kuin jo sanoin, kotikartanolla. Missään tapauksessa eivät lehmät Jyrkinä saaneet olla kauemmin ulkona kuin tunnin eli pari.

Muuten pidettiin Jyrin päivää jonkinlaisena pyhänä, syötiin parempaa ruokaa eikä tehty mitään raskaampaa työtä.

Niin pian kuin maa paljastui lumesta, mentiin kasken karsintaan. Vanhin mies joukosta iski tulta, viskasi palavan taulan kaskeen ja lausui:

Paloi ennen paljon maita, paljon maita, paljon soita pahana palokesänä, tulivuonna voimatonna: paloi Pohjola poloinen, paloi erä eteläinen, paloi itä, paloi länsi, paloi lounas sekä luode, paloi kivet, paloi paaet, paloi kaikki kalliotkin; palakoon tämäkin kaski, humahtakoon tääkin huhta, ettei jäisi viertämistä eikä kangen kiertämistä.

Muutamat lukivat tämän loitsun kaskea polttamaan käydessään.

Kasken karsiminen kävi siten, että alettiin kasken reunasta karsia, ensin tyvimmäiset ja siitä latvaan päin hakattiin kaikki oksat tarkoin poikki ja latva taitettiin viimeiseksi. Näin karsittiin jokainen suurempi puu, ainoastaan pienemmät puut, jotka eivät seipäiksi käyneet, jätettiin karsimatta. Kotoa lähdettiin kasken karsintaan murkinalta ja palattiin kun päivä oli alhaisissa puolipäiväisissä.

Kotoväki kun näki kasken karsijain tulevan, nokesi kätensä ken uunin huohulassa, ken padan kyljessä ja varustausi kasken karsijoita nokeamaan, jotta muka kaski paremmin palaisi; sillä mitä nokisemmiksi kasken karsijain kasvot saatiin, sen paremmin palaa kaski. Myös naapurin pojat, jotka tiesivät Niemelän tyttöjen olevan kasken karsinnassa, varustausivat heitä nokeamaan.

Vanhemmat kasken karsijat, varsinkin miehet, tulivat rehdisti porstuaan ja antoivat mielisuosiolla itsensä noeta, vaan nuoremmat naiset ja etenkin tytöt kemistelivät porstuaan tullessaan. Sen nähtyään pojat riensivät ulos tyttöjä nokeamaan. Tytöt karkuun juoksemaan, pojat paihattivat perässä. Vihdoin erkanivat tytöt toisistaan luullen näin paremmin säilyvänsä. Mutta pian päättivät pojat kuka ketäkin tyttöä ahdistaa. Kas siinä juostiin, naurettiin ja iukettiin ympäri kartanoa, huoneiden solasta (välistä) toisten huoneiden solaan, tanhualta pihalle, pihalta saunan luo ja taas takaisin tanhualle. Tätä iloa kesti siksi, kunnes jokainen poika sai määräämänsä tytön noetuksi. Välistä tapahtui niin, että tyttö juostessaan pääsi luikahtamaan tupaan ja niin säilyi nokeamatta, sillä tuvassa ei ollut enää lupa noeta.

Kun jonkun kasvot saatiin noetuksi, niin siinä oli vasta naurua ja kikatusta. Äsken niin punakat posket muuttuivat äkkiä aivan mustiksi, niin ettei usein koko kasvoissa ollut muuta valkeaa kuin hampaat ja silmävalkolaiset. Muutamia taas saatiin vähemmin noeta. Kun näin noettu tuli tupaan, niin kas siinä oli tupaväellä naurua ja riemua.

"Myö, myö", sanoivat lapsetkin ja osoittelivat noettuin mustia kasvoja tarkoittaen sillä, että noettu oli musta kuin mörkö.

Sitten kun kasken karsijat olivat peseytyneet ja vaatteensa muuttaneet, he söivät päivällisensä.

* * * * *

— Nyt olisi nuotta tuotava riiheen, ja korjattava. Meidän pitäisi laittaa uusi siklaverkko, sanoi Mauno-setä eräänä päivänä.

— Valjastakoot pojat hevosen, käy sinä toisissa taloissa ottamassa miehiä kerallesi ja tuokaa vain nuotta lavasta riiheen ja korjatkaa, mitä on korjaamista, käski isäntä, ja käsky toimitettiinkin pian.

Seuraavana päivänä kokoontuivat kaikki nuotanosakkaat nuottaa korjaamaan. Mauno-setä laittoi uuden nuottaköyden ja sorasimen sekä siklaverkon ja paulat. Mäkelän ukko loi uuden peukalusverkon. Lahtelan isäntä laittoi uuden särvysverkon, ja Perätalon olkarinta laitettiin kuntoon. Mattilan isäntä paikkasi rintaverkkonsa ja yläparvan. Uuden alaparvan toi Tinnon Martti ja uuden peräverkon laittoi Tinnon Lauri sekä korjasi tuurikan.

— Olisi oikeastaan laitettava uusi lokka, vaan ei taida kellään olla tuohia ja männyn juuria, sanoi seppä.

— Onhan tavaraa, sanoi Mauno-setä ja meni hakemaan.

Hänen mentyään sanoi seppä:

— Pitävällä on pitkät kynnet, säästävällä sääret väärät, niin kuin Mauno-sedälläkin. Kas se mies varustaa kaikki tarpeet ajallansa.

Mauno-setä teki lautasen suurukaisen lokan tuohilevyistä, nitoi sen puunjuurilla kiinni ja pani paikoilleen yläpaulan yläparvaan.

— Kun tässä on tuohia, niin tehdään uudet merkkilavukset, kun entiset näyttävät olevan jo huonoiksi käyneet, ehdotteli seppä ja niin laitettiin uusi tasausmerkki, keskimmäinen ja tarpiaislavus (tarpiainen).

Kun kuppi, jota kesäaikana nuottaa vetäessä pidettiin sorosimessa, oli pilalle kulunut, tehtiin sekin uusi. Myös kivekset alapaulassa ja lavukset yläpaulassa korjattiin ja uusittiin. Kokanhäntiäinen, joka niinikään oli kulunut, laitettiin uusi. Nuottasalko, uitinhanko, nostokoukku ja veturikokka sekä tarppasauva tarkastettiin ja korjattiin, missä oli korjaamista.

Kun nuotta oli reilassa, niin se vietiin jäälle, potkittiin sisään ja vedettiin ylös seuraavana päivänä. Jään heikkouden tähden ei ennätetty monta apajaa vetää, vaan nuotta täytyi korjata lavaan. Sitten kalamiehet tarkastivat nuottavenheet. Kokka (etukeula) täpättiin tappuroilla ja tohkoon (takaperään) laitettiin uusi rautainen hanka, jota myöten köyttä kuljetettiin nuottaa potkiessa ja vetäessä köysirattaalta järveen ja päinvastoin. Rataskorvat ja tullinkorvat korjattiin kuntoon, samaten airot, mela ja äyskäri (viskain).

Jäiden sulaessa tekivät ukko-Lauri ja Mauno-setä uusia merranrynkiä. Hienoista näreistä painettiin merranluokki ja perävanteet, jotka rynkävarpasilla yhdistettiin sillä tavoin, että luokkivanteisiin nidottiin puohtimista hienoilla männynjuurilla neljä leuanalusvarpasta, kaksi kuvevarpasta kummallekin puolelle, selkävarpanen yläpuolelle. Ne samat varpaset sidottiin perävanteeseen kiinni tuohilla ja varpasten päät sidottiin myös tuohilla yhteen huippuun. Luokki- ja perävanteen välille sidottiin myös muutamia tuohia poikinpuolin, sekä kahden keskimmäisen leuanalusvanteen välille ladottiin tuohista tallus eli kivitalla. Sitten vedettiin merranpäällys ryngän päälle; päällykseen kiinnitettiin nielu, jonka siimarihmat vedettiin kiinteästi perään (huippuun). Kalain eli nielus laitettiin vasemmalle puolelle leuan alle. Kalaimeen pistettiin muutama hieno havunoksa, joka silloin otettiin pois, kun kaloja merrasta päästettiin. Kun selkänuora saatiin paikoilleen, niin oli merta valmis.

Kun merrat oli saatu valmiiksi, kudottiin potkuihin (käsiverkkoihin) santelosilmät ja paulat kaksinkertaisesta rihmasta. Yläpaulaan kiinnitettiin tuohiset pullot ja alapaulaan kivekset. Myös laitettiin yläpaulan päähän kupasnuora ja kupas (puikkeri), ja sitten painettiin verkko mustaksi rautalepän kuorilla, noella, raudanhiellä ja ruosteella, jotka kaikki keitettiin suuressa padassa ja siilattiin; sitten vasta pantiin verkot pataan mustenemaan. Kun verkot mustuivat kylliksi, ne kuivattiin. Verkoilla pyydettiin kesällä kaloja.

Kun vielä mainitsen, että talvella vedetyt aitarikkopuut hakattiin haloiksi ja pinottiin kesällä poltettavaksi, niin olen kertonut talvitoimet loppuun.