Produced by Tapio Riikonen

KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 4: TALVITOIMET

Kirj.

Johannes Häyhä

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1893.

SISÄLLYS:

Syystoimet
Puhteet
Mustalaiset
Lääninmiehet
Pyhän vietto
Laskiaisen aika
Pääsiäisen aika
Kevättyöt

Syystoimet

Sisältö: Liinan loukuttaminen, harjaaminen ja häklääminen. Härän teurastaminen. Harakan pyynti. Nikko. Lammasten ja sikojen teurastaminen. Hamarakalat. Kuoleman ennustus lumen tulosta. Tarvepuut.

Vanhan kekrin (pyhäinmiestenpäivän) perästä ottivat Niemelän naiset liinaroivaat pellon aidalta ja ahtoivat ne riihen parsille. Ukko-Lauri lämmitti riihen aamupuolella vienommasti, ettei äkkinäinen varistuminen olisi liinoja polttanut, ja sitten iltapuolella vahvemmasti, jotta liinat kuivivat seuraavaksi aamuksi loukutettaviksi. Naiset ja nuoremmat miehet kantoivat jo illalla loukut ja lipsut romuhuoneesta riiheen.

Aamulla sangen varhain kukon ensi kerran laulaessa pukivat nuoremmat naiset ja miehet riihikot yllensä ja menivät riiheen liinoja loukuttamaan. Riitta otti uunin päältä suuren joukon päreitä, joita poltettiin riihen uunilla olevassa pihdissä. Talon emäntä, Mari-täti, Helka-ämmä, ukko-Lauri ja Mauno-setä jäivät ainoastaan tupaan toimittelemaan muita talon askareita.

Riiheen tultuaan miehet laskivat alas pari parrellista liinoja, jotka naiset jakoivat pioille (pivoille), joita miehet alkoivat loukutella ensin tyvi- ja sitten latvapuolelta. Sikäli kuin miehet saivat loukuttaneeksi luut irti liinakuiduista, sikäli naiset lipsuivat pioihin jääneet päistäreet ja panivat piot viisikolle: viisi pioa yhdelle punokselle. Kun kymmenen viisikkoa oli saatu loukutetuksi ja lipsutuksi, ne pantiin nipulle ja jokainen nippu sidottiin liinapiolla kiinni ja pantiin riihen ovensuun nurkkaan. Kukon kolmannen kerran laulaessa, kun päivänsalo alkoi tuntua, veivät emännät loukuttajille suuruspalaa. Toisten suurustellessa keräilivät emännät loukkujen ja lipsujen alta sinne pudonneet liinakuidut ja järjestelivät kuituja pioiksi. Suuruksen perästä jatkettiin työtä siksi kunnes kaikki tuli tehdyksi. Sitten naiset korjasivat liinaniput huoneeseen ja miehet kantoivat päistäreet pellolle, jossa ne päivän tultua poltettiin. Päivällä korjattiin loukut ja lipsut romuhuoneeseen.

Riihestä päästyään pesivät loukuttajat kätensä ja kasvonsa, pukivat tavalliset arkivaatteet päällensä, söivät murkinan ja kävivät makaamaan. Iltapuolella päivää he ryhtyivät muihin askareihin, ja illalla lämmitettiin ja kylvettiin sauna.

Joulun välisinä arkipäivinä vietiin liinat uudestaan riiheen häklättäviksi ja harjattaviksi. — Häklä oli noin 20 tuuman pituinen ja 6 tuuman levyinen lauta, jonka molemmat päät olivat pyöreät, vaan keskikohta oli kapea. Pyöreissä päissä oli noin 4 tuuman pituiset rautalankapiikit joiden päät olivat terävät. Toisessa päässä oli piikkejä harvemmassa ja toisessa tiheämmästi. — Naiset sitoivat harjoonuorat riihen ahinlauta-alaisiin orsiin riippumaan, ja nuoran päässä olevaan silmukkaan sidottiin liinapio toisesta päästä kiinni. Sitten alettiin rautapiisellä harjalla latvistella liinoja. Se on: harjattiin pion latva ja siitä saadut lepeet käärittiin kuontaloksi. Kun toinen pää liinapiosta oli latvisteltu, käännettiin nuorassa kiinni oleva pää latvisteltavaksi. Latvistekuontaloista kehrättiin ja kudottiin säkki- ja elohurstikangasta.

Kun kaikki liinat oli ensin latvisteltu, niin sitten ne ruohinnettiin. Piot sidottiin uudestaan nuoraan ja harjattiin toistamiseen harjallisista tehdyillä harjoilla, ensin toinen ja sitten toinen pää. Siitä saadut lepeet tehtiin kuontalolle; sitä kutsuttiin ruohinkuontaloksi. Ruohinkuontaloista kehrättiin ja kudottiin ruohtimista, so. rohtimia, josta tehtiin housuja, torppasäkkejä, naisten paidanalaisia ym. Jäljelle jääneitä kuituja liinapiossa kutsuttiin aivinaksi. Aivinapiot suollettiin, so. otettiin kuidut erikseen, joka tapahtui siten, että oikealla kädellä otettiin pion päästä kiinni ja vasemmalla kädellä vedettiin piosta latvimmaisemmat kuidut suoltajan syliin. Kun pio oli suollettu, käärittiin se kuontalolle, josta kehrättiin ja kudottiin liinanaivinaa. Siitä tehtiin paitoja, ylisiä, hienompia hursteja ym.

Häklääminen kävi siten, että tupasesta otettiin vanha pöytärahi, johon häklä naulattiin keskikohdalta kiinni. Latvisteleminen toimitettiin häklän harvemmalla puolella siten, että ensin toinen ja sitten toinen liinapion pää vedettiin häkläpiiden lävitse. Häklään jääneet lepeet otettiin käsillä pois ja käärittiin kuontalolle. Samalla tavalla liinat ruohinnettiin häklän tiheämmässä päässä. Sekä harjatessa että häklätessä istuivat naiset riihi- eli saarajakuilla, jotka oli tehty aatran vanhoista saarapuista, joihin oli pantu kolme koivuista, liehkoa (kaarevaa) jalkaa.

Kun kaikki liinat oli saatu kuontalolle, korjattiin kuontalot huoneisiin ja talvella kehrättiin ja kudottiin kankaiksi.

Eräänä aamuna meni Niemelän isäntä läävään emäntänsä kanssa katsomaan, olisiko iso härkä jo kylliksi lihava ottaa tupaan eli teurastaa. Tultuaan tupaan hän sanoi:

— Kun ilmat alkavat jo kylmetä, ettei lihojen pilaantumisesta ole pelkoa, ja meidän härkä näyttää myös olevan kylliksi lihava, niin olen minä tuumannut sen tänä päivänä ottaa tupaan. Siksi ajaksi menkööt naiset ja lapset joko riiheen tahi toisiin taloihin, etteivät pelästy. Ukko-Lauri, Yrjö, Mauno-setä ja Antti tulkoot minun avukseni. Yrjö varustakoon tarpeelliset nuorat ja Antti hiokoon minun suuren kirveeni teräväksi.

Sen kuultuaan läksivät naiset, lapset ja pojat ulos tuvasta ja teurastajat varustivat tarpeelliset kapineet. Sitten he menivät läävään (navettaan), jossa isäntä sitoi härälle nuoran päähän tavallisin tempuin, päästi härän kytkyestä ja alkoi taluttaa sitä tupaan; toiset miehet seurasivat perässä uhittaen härkää menemään. Tuvan rappusia noustessa härkä teki vastarintaa, mutta meni yhtäkaikki viimein, kun sitä vitsalla häristettiin. Tupaan päästyä sidottiin nuora härän vasempaan takajalkaan, jonka jälkeen isäntä otti kirveen tuvan ovenpielestä, antoi sarvinuoran Antille ja jalkanuoran Yrjölle. Sitten isäntä iski härkää kirveen terällä niskaan kaikesta voimastaan ja sanoi:

Itse isken härkäjäni, vanhan vaivani näköä.

Heti kirveellä lyötyä puhalsi veri härän niskasta. Samassa nykäisi Yrjö jalkanuorasta ja härkä kaatua romahti tuvan lattialle. Heti härän kaaduttua sitoi Mauno-setä härän turvan kiinni hienolla nuoralla ja piti päätä pystyssä, jotta veri paremmin vuotaisi.

Heti kun härkä oli läävästä ulos talutettu, otti ukko-Lauri härän koivuvitsasta tehdyn peräkkeen, vei sen kujalle, viskasi mennessään metsään päin ja loitsi:

Kekri karjan suojelija, lauman kaiken kaitselija! Siunaos sata sijahan, tuota tuhat sarvipäätä tämän peräkkeen perästä, meidän läävän lämpimähän, josta yksi otettihin, talutettihin tupahan eineheksi ihmisille, suuren joukon suurukseksi.

Sen tehtyään ukko-Lauri juoksi tupaan, jossa hän otti siltaluukun auki ja johdatti härästä juoksevan veren ensin pieneen puukuppiin, jonka täyteen saatuaan antoi veren juosta vapaasti sillan alle, vei verikupin tanhualle kasvavan kuusen luo, kaasi kupista veren kuusen juurille ja rukoili:

Anna vastakin Jumala, anna karjan kaunistua näillä pienillä pihoilla, tämän talon tanhuvilla. Kasvata karjasta ruoka, saata pellosta samaten runsas kasvu kaikenlainen ihmisille eineheksi. Anna onni, suo menestys pensovalle pellolleni, kasvavalle karjalleni!

Penso pelto, kasva karja tämän kuusen kuuluvilla, tämän hongan huojuvilla, tienoilla tämän närehen. Älköön kateen kierosilmä, pahansuova, sortajainen saakoho sijoa tässä, tämän talon tienohilla! Ken on katein katsoneepi, kierosilmin keksineepi: päällensä pahat pakanat, ajatukset itsehensä.

Sitten ukko-Lauri vei kupin tupaseen ja meni itse tupaan, jossa kävi härän vatsalle istumaan ja tuuditteli edestakaisin, että veri paremmin vuotaisi.

Heti kun härkä havaittiin kuolleeksi, irroitettiin kaikki nuorat ja alettiin nahkaa nylkeä. Isäntä ja Mauno-setä piirsivät terävällä veitsellään takajalkojen kynnenranteiden ympäri ja siitä alaskäsin siksi, kunnes koipia piisasi, aina haaroihin asti, niin että veitset tulivat vastakkain, ja alkoivat sitten nahkaa kettää (nylkeä) pitkin koipia. Antti ja Yrjö samaten nylkivät etukoivet. Kun koivet oli nyljetty, leikattiin sorkat polven taivukkeesta poikki. Ne naksautettiin vastakkain ennen kuin heitettiin sitä varten varustettuun koriin. Kun koivet oli nyljetty, piirrettiin nahka pitkin vatsaa halki, ja alkoivat isäntä oikealta ja Mauno-setä vasemmalta puolelta kettää nahkaa härästä. Yrjö ja Antti menivät muille toimille ja ukko-Lauri varusteli astioita rasvoille, sydämyksille ym., jotka varsinaisista lihoista eroteltiin.

Kun nahka oli kumpaiseltakin puolelta vatsaa nyljetty selkärankaan asti, aukaistiin vatsa, josta ensin otettiin vatsalaukku ja suolet, jotka nostettiin olkien päälle. Vatsalaukusta irroitti Mauno-setä mahapaidan ja pani sen sitä varten varustettuun astiaan. Sitten hän alkoi kierrellä suolia ottaen niiden ympäriltä rasvan, joka kynttilärasvaksi korjattiin toiseen astiaan. Kiertäminen kävi siten, että pitkä suoli irroitettiin ensin ja sitten se erotettiin pitkäksi pötköksi. Kun kaikki rasva oli suolista irroitettu, kävi Mauno-setä isännälle avuksi.

Sillä aikaa kun Mauno-setä suolia kierretteli, otti isäntä sydämyksien ympäriltä ja toisistakin paikoista rasvan, jonka hän pani syöntärasvaksi siihen astiaan, johon mahapaita oli pantuna. Kurkkutorvi, maksa, keuhkot ja sydänmunat pantiin eri astiaan ja ne keitettiin ruuaksi jo samana päivänä.

Kun sisälmykset oli irroitettu, isäntä leikkasi ensin etu- ja sitten takajalat, jotka hän heti leikattuaan lyödä läppäsi entiselle paikalle, jotta muka vastakin olisi lihan ottoa. Sitten hän kaivoi rauhajaiset, jotka viskasi suolien sekaan, pisti puukolla reiän polvinivusen yläpuolelle ja heitti härän jalat suureen tiinuun, jossa oli vettä. Kylkiluut hakattiin kirveellä selkärangasta irti ja pantiin vesitiinuun. Selkäranka lyötiin kahdeksi kappaleeksi ja kaulapala leikattiin erikseen. Ne myös pantiin vesitiinuun.

Kun kaikki lihaaminen oli lopetettu, nostettiin mahalaukku nahkan sisään, joka solmittiin koivista yhteen ja kannettiin korennolla pellolle. Siellä halaistiin mahalaukku, kolistettiin jätteet pellolle ja satakerta vietiin kotaan, jossa naiset sen puhdistivat varilla vedellä. Härän nahka ripustettiin tallin räystään alle kuivamaan. Pellolle vietiin myöskin paksut suolet, vaan hienoista suolista tehtiin makkaraa sitten kun ne ensin puhdistettiin visusti.

Kohta kun suolet ja muut ravinnoksi kelpaamattomat jätteet oli viety pellolle, keräytyivät niitä syömään koirat, kissat, harakat, varikset ja pienet kotolinnut sekä siat. Lapsista oli sangen hauskaa, kun harakat leiskuivat sian selässä.

— Koetetaanpas pyytää joku varis tahi harakka, ehdotteli pieni Antti.

Tämä tuuma oli toisista lapsista mieleinen. Eerikka, joka oli vaurain heistä kaikista, otti suuren rikkakorin, asetti sen syrjälleen kalikan nojaan, sitoi nuoran kalikan keskustaan, pani rasvantähteitä korin alle ja kävi riihen kynnykselle vartioimaan pitäen nuoran toisesta päästä kiinni. Kohta menikin pari harakkaa korin alle rasvoja nuokkimaan. Sen huomattuaan Eerikka tempaisi nuorasta, kalikka luiskahti korin reunasta, kori mennä lupsahti alassuin maata vasten ja harakat jäivät korin sisään. Huomattuaan vapautensa loppuneen nostivat harakat aika rähinän, mutta se ei auttanut, vankina heidän vain täytyi olla. Pian olivat lapset korin ympärillä ja siinä pidettiin jos jonkinmoista neuvoa, miten saada harakat korista elävinä pois. He nostaa longottivat korin laitaa sen verran että Eerikan käsi mahtui korin alle, mutta voi pahus, toinen harakka pujahti siitä ulos ja lensi iloisena matkoihinsa pitäen aika rähäkkää mennessään. Ei siis sopinut koria kohottaa, mutta mikä neuvo auttoi? Vihdoin tuli ukko-Lauri lapsille avuksi. Hän leikkasi korin pohjaan reiän, pisti kätensä koriin ja niin otti kun ottikin harakan korista ja antoi sen Eerikalle, joka vei sen riiheen toisten lasten seuraamana. Riihen ovi suljettiin kiinni ja harakka laskettiin irti. Se koetteli lentää ylös parsille, mutta kun siellä oli savua, sen täytyi laskeutua alas. Vähän aikaa se lennellä räpäköi pitkin lattiaa etsien ulospääsyä. Vihdoin se lentää sujahti palavaan uuniin, jossa päästi kauhean hätähuudon. Siellä se palaa kärvettyi kuoliaaksi. Paha haju täytti riihen, jota haihduttaakseen lapset aukasivat riihen oven ja akkunan. Samaan liittoon sattui Mauno-setä tulemaan. Kuultuaan miten harakalle kävi hän torui lapsia aika lailla rääkkäyksestä. Hän selitti ettei ihmisillä ole lupaa rääkätä minkäänlaista eläintä, olkoon se pieni tahi suuri eläin. Tappaa ja syödä on lupa, vaan ei rääkätä. Tuo koski kovasti lasten omilletunnoille, ja katuen pahaa tekoaan he menivät tupaan.

Heti kun härkä oli teurastettu, korjattiin oljet pellolle ja tuvan verinen lattia pestiin kuumalla vedellä. Iltapuolella otettiin lihat tiinusta, pantiin vartaille ja vietiin aittaan valumaan. Illansuussa, kun lihat olivat kylliksi valuneet, isäntä suolasi ne suureen lihatortoon (tiinuun). Sydämykset, so. keuhkon, maksan ja sydänmunat, pani emäntä pataan, kiehutti ensin vähän aikaa, kaasi sitten turvotusveden pois ja laski ne uudestaan puhtaasen veteen, jossa keitti ne kypsiksi ja pani suolaa sekaan ja niin valmisti perheelle illallisen. Ukko-Lauri otti härän rakon, pisti vanhan tuomisen piipunvarren pään rakon sisään ja toisen pään pani suuhunsa, josta puhalsi henkeä (ilmaa) rakkoon. Hän puhalsi niin kauan, että rakko paisui suureksi ja tuli ohueksi. Sitten hän kääri rakon pään rihmalla kiinni, halkaisi päreen pään, jonka väliin työnsi rakon pään, ja pani sen uunin kohdalle lakeen kuivamaan.

Riihestä oli paha katku takertunut pienen Antin kurkkuun, ja häntä alkoi kovin nikottaa, niin ettei poika raukka saanut suutansa suljetuksi, yhä vain pani "ykn, ykn". Tämän huomattuaan käski Helka-ämmä Antin lukemaan perässään yhdessä hengenvedossa nikkoluvun. Antti luki Helka-ämmän perässä hyvin sukkelaan:

Nikko niineen, toinen tuomeen, kolmas koivuun, neljäs niemeen, viides vitsakseen, kuudes kuusameen, seitsemäs seipäänreikään, kahdeksas kannonpäähän, yhdeksäs yli kynnyksen, kymmenes kynnykselle: ja nikon pää poikki.

— Olisit käskenyt pienen Antin olemaan hengittämättä, niin kauan kuin suinkin olisi voinut, niin olisi nikko tauonnut loitsimatta, sanoi suuri Antti, isännän vanhin poika, Helka-ämmälle.

— Ei tässä nyt sinun viisauttasi tarvita, vaan me teemme niin kuin meidän esivanhempamme ovat meitä opettaneet, vastasi Helka-ämmä vihaisesti ja luetti pienellä Antilla vielä kaksi kertaa nikkoluvun, ja niin vähitellen häikkeni nikko pienestä Antista.

Seuraavana päivänä emäntä keitti sylttyä, johon otettiin vatsalaukku, satakerta, härän turpa ja korvat, jotka ensin turvotettiin, sitten kaadettiin turvotusvesi pois ja pantiin uudestaan kiehumaan. Melkein koko päivän kesti syltynkeittoa, ennen kuin kaikki liha-aineet olivat pehmeiksi kiehuneet. Vihdoin pani emäntä suolaa ja hiukan maitoa sekaan ja niin oli syltty valmis. Se pantiin astioihin jäähtymään ja syötiin harvinaisena herkkuna sunnuntaiaamuna murkinaksi.

Sillä aikaa kun lampaita lihotettiin oraassa ja sikoja syötettiin pahnassa, teurastettiin lehmä, joka toimi kävi samalla tavalla kuin häränkin teurastaminen.

Vihdoin kun lampaat olivat kylliksi lihavat ja niiden villa oli kasvanut riittävän pitkäksi, teurastettiin lampaat. Emäntä neuvotteli toisten vanhempain naisten keralla, mitkä lampaat otetaan ja mitkä jätetään elämään. Kun asia oli selvillä, käski emäntä eräänä aamuna lammasten paimenien mennä läävään ja antaa hänen määräämänsä lampaat teurastettaviksi. Isäntä ja Mauno-setä menivät surmaksi (tappajaksi). Paimenet ottivat emännän nimittämät lampaat kiinni, yhden kerrallaan, ja taluttivat läävän ovelle, jossa miehet ottivat lampaan vastaan ja tappoivat läävän edessä olevassa kujassa (katoksessa). Tappamiseen käytettiin terävää puukkoa, jolla leikattiin puolen lampaan kaulaa. Ensi aamuna teurastettiin kymmenen lammasta ja seuraavana aamuna saman verran.

Kun lampaat oli tapettu ja niistä veri kylliksensä vuotanut, ne kannettiin tupaan, jossa ensiksi leikattiin päät poikki, sitten nyljettiin sorkat ja leikattiin ne poikki. Sillä aikaa kun ukkomiehet tätä toimittivat, varustivat nuoremmat miehet kynsipuut, jotka sitoivat nuoralla orteen riippumaan. Kynsipuihin pistettiin lampaat nivusistaan riippumaan. Olkia hajoitettiin kunkin teuraseläimen kohdalle lattialle. Nahka ketettiin (nyljettiin) tuppinaisena, so. halkaisematta, pantiin vartaalle, johon sorkkain kohdalle sovitettiin pienet kapulat poikin puolin, ja vietiin tallin luhtiin kuivamaan. Kun nahka oli nyljetty, aukaistiin lammasten vatsat, kierrettiin suolet ja lihattiin samalla tavalla kuin raavaatkin. Viisi lammasta oli yhtä aikaa tuvan orressa riippumassa, ja kun ne oli teurastettu, niin nostettiin jälleen toiset viisi. Rasvat, jätteet ja lihat korjattiin pois ja siivottiin tupa.

Myöhemmin syksyllä teurastettiin neljä sikaa. Mauno-setä ja isäntä ynnä pari nuorempaa miestä menivät sikopahnan luokse ja ottivat pahnasta yhden sian kerrallaan, jota löivät ensin kurikalla otsaan ja sitten kun sika kaatui pyörryksissä maahan, pistivät veitsellä kurkkuun. Yksi mies piti aina sian kärsää kiinni, kun toinen pisti veitsellä kurkkuun. Sitten vedettiin siat kelkalla saunan luokse, jossa niistä ensin nyhdettiin harjakset, sitten ajeltiin villat kuumalla vedellä ja vihdoin sidottiin siat sorkistaan seipääseen, tehtiin tuli, johon ripustettiin suoloja ja liinansiemeniä, joita ripsiessä Mauno-setä lausui:

Tulonen Jumalan luoma, Panu poika aurinkoinen! Sulle minä suolat syötän, liinan siemenet sirotan. Jos sä suostut suoloihini, otat uhrini hyväkses, niin sä polta karvat kaikki poies näistä porsahista, vaan älä liikuta lihoja, älä polta porsahia. Jos sä suostut suoloihini ja teet mieleni mukahan, niin mä sun hyvänä pidän, liinan jyvillä lihoitan, syötän suolarakehilla.

Sitten otti isäntä toisesta ja Yrjö toisesta seipäästä kiinni ja he nostivat sian tulelle, jossa sitä kääntelivät ja polttelivat jäljellejääneitä karvoja. Mauno-setä hankasi sikäli varpaluudalla sian pintaa, jotta karvat paremmin kärventyisivät. Kun kaikki karvat olivat palaneet, nostettiin sika ulos sitä varten asetetulle laudalle, jossa ukko-Lauri alkoi puukolla kaltata sian pintaa. Sillä aikaa toiset korvensivat toisen sian, jota Matti kävi kalttaamaan. Tällä tavoin tulivat sikain pinnat puhtaiksi, yksi toisensa perästä, ja ne sitten kelkalla vedettiin tupaan, jossa asetettiin yksi sika kerrallaan tuvan pöytärahille kykkysilleen, kintut ristiin.

— Taitaa käydä kovin hitaaksi, jos yksi sika kerrallaan lihataan, sanoi isäntä. Noutakoon Yrjö tupasesta toisen rahin, jolle Mauno-setä asettaa toisen sian ja lihaa sen. Sitten tulee työ joutuisammaksi, kun kahden miehen tehdään.

Yrjö teki niinkuin isäntä käski: toi rahin, jolle asetettiin toinen sika samalla tavalla kykkösilleen. Ensin leikattiin sikain päät poikki, sitten erotettiin selkäranka, etu- ja takajalat, kyljet ja mara (vatsanalus). Sisälmyksistä irroitettiin rasvat ja otettiin rakko, joka puhallettiin suureksi ja pantiin kuivamaan. Suolet vietiin pellolle, josta harakat, varikset ym. kotolinnut saivat hyvän aterian. Tällä tavalla lihattiin kaikki siat ja lihat suolattiin aitassa olevaan suureen tortoon. Päät hakattiin kolmeksi kappaleeksi ja sorkat suolattiin laskiaisrokassa syötäväksi.

Syksyn korvassa, myöhemmällä, kun "Martti oli maalla, karttu jäällä, paimenet kylän kululla", alkoivat järvet jäätyä. Niin pian kuin jää kannatti ottivat Niemelän nuoret pojat kirveet kainaloonsa ja menivät pyytämään hamarakaloja. Ne kalat jotka olivat tunkeutuneet rantahietikolle, liikkuivat siellä aivan kömpelösti tahi olivat yhdessä kohden. Kirkkaan jään läpi ne näkyivät aivan selvästi. Missä pojat huomasivat joko mateen, hauin, ahvenen tahi muun kalan, siihen he lyödä täryttivät kirveen hamaralla kalan pään kohdalle. Tiettävästi tällaisesta täräyksestä kala kuoli tahi meni tainnoksiin. Sitten tekivät pojat jäähän aukon, josta ottivat kalan jäälle. Tällä tavalla saivat pojat kaloja koko joukon. Niitä kutsuttiin hamarakaloiksi, kun ne olivat kirveshamaralla tapettuja.

* * * * *

— Tänä talvena näyttää olevan vanhain vuoro kuolla, koska lunta kyettää näin iltapuolella ensi kerran tänä syksynä, sanoi Niemelän isäntä eräänä marraskuun iltapäivänä tupaan tultuaan.

— Eipä taida jousta vetää nuortenkaan suonet, vastasi ukko-Lauri vähän äreästi.

— Ukko-Lauria taitaa pelottaa kuolema, kun noin onkeensa otti isännän sanat, virkkoi Mari-täti nauraen. Jo meidän pitää se tietää, että voipihan nuorikin kuolla, mutta vanhalla on pakko.

— Ei tosiaan nuoren nahka haasialla kestä, vastasi ukko-Lauri. Mutta teillä näyttävät olevan vanhat tiellä, ja siksi ne joutaisivat kuolemaan.

— Tiellähän laiskat ovat riihessä, sanoi Mari-täti. Luulisi jo meidän ikäisten ihmisten saaneen elämästä kyliänsä ja odottavan vain kuolemaa niin kuin härkä hamaraa.

— "Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakseen katsokoon", sanoo vanha sananparsi. Minäkin olen jo viisikahdeksatta vuotta vanha ja tuo minun ukkoni Lauri on seitsemän vuotta minua vanhempi, mutta tämä maailma on hänestä vielä niin makea, ettei hän raskisi sitä jättää, aina vain eläisi, vaikkei kunnolla enää kykene mitään tekemään, virkkoi Helka-ämmä.

— Kyllähän sinä ämmäseni sanot olevasi valmis kuolemaan milloin tahansa, mutta jos paraikaa kuolema tulisi sinua noutamaan, niin taitaisi olla toiset kielet. Sinä työntäisit surmalle kenet tahansa, jos vain itse saisit elää, sanoi ukko-Lauri lauhtuneena.

— En työntäisi enkä tarjoisi edestäni ketään, siitä saisit olla huoletta, vaan menisin itse. Minusta nähden sinä saisit elää vielä toisen mokoman vuosia lisää. Minä olen jo saanut tarpeikseni tästä elämästä, vastasi Helka-ämmä.

Siihen päättyi se jupakka.

* * * * *

Seuraavana aamuna sanoi Mauno-setä:

— Kun nyt jo alkaa lunta tuikkailla, niin eiköhän olisi parasta käydä hakemassa reen pajuja, kainalotuomia ynnä muita tarpeita kotiin.

— Niin minäkin arvelen, vastasi isäntä. Nyt on uusi kuu, ja lumen härmä on sikseen jäällä, ettei enää niljota, jotta ranteilta sopii hakea tuomia ja jokien varsilta pihlajoita ja pajuja. Antti ja Eerikka menkööt Kuunjoen varsille ja Mauno-setä kävelköön Luorikon ranteilla.

Tämän kuultuaan pukeusi ukko-Lauri pian, otti kirveen tuvan penkin alta ja alkoi sen kanssa kävellä Aitjärven rantaa kohden.

— Kah, mihinkäs isäsi menee noin kiivaasti? kysyi Helka-ämmä pojaltaan Matilta katsoessaan ikkunasta ulos.

— En minä tiedä varmaan, vaan eikö tuo menne hakemaan reen pajuja
Aitjärven ranteilta, vastasi Matti.

— Mene sinä Matti isäsi perästä ja hoida häntä; hän voipi langeta ja särkeä vanhan päänsä, käski isäntä.

Matti teki niinkuin käskettiin ja palasi vähän ajan perästä isänsä kanssa tuoden pihlajoita ja tuomia tullessaan. Isäntä vähän nuhteli ukko-Lauria, kun niin vanha mies syyttä, pakotta lähtee yksinään pitkin ranteita kävelemään, vaikka talossa on nuorempiakin miehiä.

— Minä kesällä kalastaissani näin niin erinomaisen hyvän tuomen ja karttupuun; ne kävin nyt hakemassa, ennen kuin muut ennättävät, vastasi ukko-Lauri.

Iltapuolella palasivat toisetkin miehet kantaen olallaan ison joukon kaikenlaisia tarvepuita, jotka oli väännetyllä vitsalla nidottu nipulle ja nyt vietiin vastaiseksi varaksi rekikatokseen.

Puhteet

Sisältö: Lammasnahkain valmistaminen. Raavasnahkain parkitseminen ja jako. Reen teko. Vempeleiden ja jalaksien painaminen. Tupakkatyllin valmistaminen. Korien teko. Verkon kudonta. Tulen pito. Kehrääminen. Nuotanköysien teko. Verkkorihmojen kertaaminen. Sadut, arvoitukset ja runot. Riihen puiminen ja ruokalajit.

Tavallisesti varustettiin niin Niemelässä kuin muissakin taloissa jo päiväiseen aikaan työaineet ja kapineet, joista aamu- ja iltapuhteilla jotakin valmistettiin. Niinpä esim. ukkomiehet pirottelivat jo päiväiseen aikaan pärehalot ulkona pihalla ja toivat ne tuvan päreorsille sulamaan. Vitsat, joista puunuoraa punottiin, tuotiin jo päivällä tupaan; samaten muutkin raaka-aineet varustettiin jo päivällä, paitsi ne, jotka olivat tuvassa kuivamassa, niin kuin reen jalakset, kaplaat, astialaudat ym. käsiteollisuuteen kuuluvat ainekset.

Kun lampaannahkat olivat tallin luhdissa kälvettyneet (puoleksi kuivahtaneet), toi Mauno-setä ne vartaineen päivineen tuvan orsille kuivamaan. Nahkain kyllin kuivuttua laitettiin hapatus. Mauno-setä toi hapatustiinun tupaan, asetti sen pankonpäähän, pani sisään ensin haaleaa vettä, sitten vähäsen ruis- ja vähän enemmän kaurajauhoja sekä hitusen suoloja. Seoksen pari vuorokautta hapattua se oli valmis käytettäväksi.

Samana päivänä kun hapatus tehtiin otti Mauno-setä puolet eli kymmenen lammasnahkaa tuvan orsilta, irroitti ne vartaista, sitoi yhteen kimppuun nuoralla ja pani kimpun kelkkaan, johon hän myös sijoitti tuuran ja kirveen, sekä otti pitkän seipään. Nämä kaikki hän veti jäälle, hakkasi avannon tuuralla, teroitti seipään, jonka iski vaajaksi keskelle avantoa. Vaajaan hän sitoi lammasnahkain ympärillä olevan nuoran pään ja laski nahkakimpun avantoon likoon. Kelkan, tuuran ja kirveen hän vei mennessään kotiin.

Seuraavana päivänä Mauno-setä meni kelkan ja vartan kanssa jäälle, jossa otti lammasnahkat avannosta, sotki niitä jäällä vartalla ja huuhteli tarkoin joka nahkan erikseen avannossa siksi, kunnes ne tulivat puhtaiksi. Sitten hän pani nahkat ja vartan kelkkaan, ja veti ne riiheen valumaan. Nahkain kylliksi valuttua hän toi ne tupaan ja latoi yksitellen hapatustiinuun. Nahkain päälle hän pani ristiin päretikut, jotka hän kiinnitti pirkaleella ja painoi niin alas, ettei nahkoja ja päreitä näkynyt yhtään. Sitten hän pani kannen tiinun päälle.

Hapatustiinun kohdalle orteen sitoi Mauno-setä riippumaan koivuisen nahkakoukun, jossa hän joka aamupuhteella pusersi nahkoja. Hän otti ensin kannen tiinun päältä ja pani sen kolpitsalle, kiukaan rinnan penkille. Sitten hän otti pirkaleen ja päreet tiinusta ja asetti ne tiinun kannelle. Sen perästä hän otti yhden lammasnahkan kerrallaan, ripusti sen keskosistaan koukkuun ja pusersi nahkasta hapatuksen niin tarkkaan kuin voi ja laski nahkan tiinun kannelle. Sitten hän levitti nahkat ja upotti tiinuun takaisin. Tällä tavoin tulivat vuorostaan päällimmäiset nahkat alimmaisiksi ja alimmaiset päällimmäisiksi. Päreillä ja pirkaleella painettiin nahkat hapatuksen sisään ja tiinun kansi laitettiin paikoilleen. Joka kerralla nahkoja pusertaessaan koetteli Mauno-setä kynnellään, lähtisikö ihve (kelme) reiden hiertymästä (lautumasta). Heti kun hän huomasi ihveen erkaantuvan, hän otti nahkat hapatuksesta, pani ne vartaille ja vei ulos kelmettymään räystään alle. Parin päivän perästä tuotiin nahkat tupaan kuivamaan.

Heti sen jälkeen kun nahkat oli otettu hapatuksesta, verestettiin hapatus, so. hapatukseen lisättiin vähän haaleaa vettä, jauhoja ja suolaa. Sitten pantiin siihen jäännöslammasnahkat, kun ne ensin oli järvessä käytetty ja puhdistettu. Ne hoidettiin sitten edellä kerrotulla tavalla.

Kun nahkat olivat kyllin kuivaneet, ne sidottiin nuoralla yhteen kimppuun ja vietiin aittaan kostumaan. Eräänä iltapuhteena toi Mauno-setä taas lammasnahkat tupaan. Hän sitoi nuoran tuvan orteen, johon kiinnitti kalikalla yhden lampaannahkan kaulan kohdalta. Sitten hän otti nahkahankuran, jonka jalustimeen hän pisti oikean jalkansa; oikealla kädellään hän piti hankuran päästä kiinni ja vasemmalla kädellään nahkasta ja niin hän alkoi vetää hankuraa nahkaa pitkin ylhäältä alaspäin. Aikansa näin tehtyään kun hän tunsi nahkan alapuolelta pehmenevän, hän sitoi alapuolen nuoraan kiinni ja alkoi hangata yläpuolta samalla tavalla. Isäntä toi seinäraudan, kiinnitti sen tuvan seinään ja siinä hankaili ensin koipi- ja sitten muun nahkan, sikäli kuin Mauno-setä hänelle antoi omia hankaamiansa.

Kun muutamia nahkoja oli näin pehmitetty, toi ukko-Lauri leveän laudan ja asetti sen pöydän rahin päähän ikkunan kohdalle sillä tavoin, että laudan toinen pää meni penkin alle seinään kiinni ja toinen pää tuli rahin nenää vasten, joten lauta tuli vinoon asentoon. Laudan yläpäähän sitoi ukko-Lauri monin kerroin vanhan vaipan, jonka päälle asetti lammasnahkan, kun ensin oli sen vatsan kohdalta halaissut ja venytellyt nahkan suoraksi. Sitten hän otti pitkän, kaksipäisen nahkaveitsen, jolla alkoi ensin hamaralla ja sitten terällä silitellä nahkan lihapuolta istuen itse rahilla. Kun nahka tällä tavalla oli saatu suoraksi ja lihasirpaleet erotettu, hän alkoi liitupalasella hangata nahkaa, josta nahka tuli valkoiseksi ja sileäpintaiseksi. Sitten hän hankasi vielä pienemmällä terävällä puukolla siksi, kunnes nahka tuli aivan sileäksi. Liitupalasella hän hankasi lopuksi. Koipinahkat hangattiin viimeiseksi. Ja niin oli nahka valmis turkiksi. Aamupuhteella jatkettiin samaa tointa.

— Näinköhän ukko-Lauri vielä jaksaa nahkoja hangata, kun niin tanakasti työhön ryhtyy? kysyi isäntä. Apas jos antaisi olla koko homman sikseen, kun tässä näkyy olevan nuoria voimia yllinkyllin?

— Minä en anna virkaani toiselle niin kauan kuin suinkin jaksan. Jos en jaksa, niin sitten vasta saavat nuoremmat jatkaa minun tointani, vastasi ukko-Lauri nahkaa hangatessaan.

Kun raavasnahkat (nautain vuodat) olivat viikon päivät olleet räystään alla näivettymässä, vei Mauno-setä ne järveen ja laski maltoon veteen likoamaan. Hän pujotti nuoran nahkain silmärei'istä, iski vaajan virrattomaan (maltoon) veteen, sitoi nuoran vaajaan kiinni ja jätti ne kuukauden ajaksi likoon, jotta karva lähtisi pois luutuksetta (lipeättä). Sitten kun aika joutui toi Mauno-setä tupaan suuren torron (tiinun), johon pani honakkaa (haaleaa) vettä torron puolilleen ja siihen kesällä kiskottuja ja puituja parkkeja (pajun kuoria) sekaan. Kun seos oli pari vuorokautta seisonut, niin ilmaantui veden pinnalle kuplia.

Nyt nostettiin raavasnahkat järvestä ja tuotiin tupaan, jossa ensin toinen, sitten toinen nahka asetettiin pyöreän puun päälle. Kahden puolen nahkaa kävivät isäntä ja Mauno-setä irroittamaan karvoja nahkasta. Heillä oli kädessä särmäiset, sileäksi vuollut pirkaleet (pärehalkojen sydänpuut), joilla he hankasivat nahkaa. Kun yksi kohta oli paljaaksi ajettuna, käännettiin toinen kohta puun päälle, siksi kunnes koko nahka oli paljaana. Sitten levitettiin nahka lattialle, pantiin hienoa kuivaa parkkia nahkan pintapuolelle, nahka käärittiin kokoon neljältä kulmalta ja nostettiin tortoon, jonne Eerikka ja Matti menivät nahkaa tallaamaan (sullomaan). He tepertelivät siellä niin kauan, kunnes nahka painui pohjaan. Tällä tavalla tehtiin joka ilta, ja sitä sanottiin muussaamiseksi. Sitten kun nahka parin viikon kuluttua alkoi vetää kurttuja, näytti punaiselta ja tuntui kättä vastaan lauhakalta, niin otettiin nahka parkista, pantiin vartaalle ja vietiin ulos kuivamaan.

Kun härän nahka oli parkittu, otettiin lehmän nahka rekikatoksesta, jonne se paljaaksi ajettuna oli viety kylmämään, ja pantiin uudistettuun parkkiin. Sitä muussattiin samalla tavalla kuin häränkin nahkaa ja kyllin kypsyneenä se vietiin niin ikään ulos kuivamaan. Näiden perästä parkittiin vielä pari syksyllä teurastetun vasikan nahkaa (sänkiäistä).

Eräänä päivänä, kun raavasnahkat olivat jo kylliksi kuivaneet, toi isäntä ne tupaan ja leikkeli tarpeen mukaisesti kappaleiksi. Viidelle kyntömiehelle hän leikkasi ensin kurppos (paulakenkä-) nahkat, ukko-Laurille, Mauno-sedälle ja itselleen uilo- (lapikas-) nahkat, sekä vielä nuorille miehille ja itselleen saapasneuvot, samaten naisille, vanhemmille ruohin- ja nuoremmille ummiskenkä- ja tytöille lipokasnahkat. Jokapäiväisten jalkineiden tekemisestä sai kukin itse pitää huolen, ainoastaan kirkkokengät kävi suutari tekemässä, tahi milloin tämä ei joutanut, niin isännän vanhin poika Antti kävi suutariksi. Jokapäiväisinä jalkineina käyttivät naiset yksinomaan tuohitohveleita, joskus, vaikka ani harvoin, nahkalaapottimia.

Kun lunta alkoi sataa ja talvi oli tulossa, otti Yrjö eräänä iltana kaksi jalaskoivua, veisteli ja silitteli niitä. Sitten hän pani ne rinnakkain rekihepoon, merkitsi kaplaiden reiät ja kaivoi napakairalla kaksi reikää kunkin kaplaan kohdalle, joiden välisen hän taltalla lohkoi pois, silitti reiät, sijoitti niihin kaplaat ja naulasi ne kovasti kiinni. Sitten hän pani taas jalakset hepoon, asetti kaplaat kohdakkain ja sitoi kaplaissa olevat koivunoksat toisiinsa kiinni tuohella. Pajukimpun tupaan tuotuaan hän valitsi siitä viisi pajua sekä kakarapajun ynnä kainalovitsat. Pajut hän mittasi reen leveydellä, merkitsi kiskaistulla pajunkuorella kaplaan kaulan paksuuden, jonka jälkeen hän teki puohteen pajuihin, niin pitkän kuinka paksu kaplaan kaula oli. Puohteen valmiiksi saatuaan hän voiteli sen tervalla ja pani tuvan uuniin hautumaan. Vähän ajan perästä hän otti pajun uunista, väänteli puohdetta ja taivutteli ne kaplasta myöten. Sitten hän hakkasi pajun päät viistoon ja pani pajun paikallensa rekeen, sitoi pajun keskosistaan nuoralla ja rutisti nuoran tiukasti kalikan avulla. Sitten hän halkaisi tuomisen vitsan, vuoli sen notkeaksi, hautoi uunissa ja nitoi kahdesta kohden pajun kiinni. Kainalotuomeksi hän otti paksumman tuomen, jonka tyvipuoleen teki vään, jonka hän pisti etupajun väliin kaplaan luokse. Väkä väännettiin kaplaan taitse yli maannousun, kierrettiin reen sevän ympäri ja käännettiin kakarapajun mukaan, joka sitten sidottiin tuomisella vitsalla kiinni. Näin kun oli laitettu kainalotuomet kahden puolen jalasten maannousua, eivät jalakset päässeet oikenemaan.

Kun reki oli saatu pajutetuksi, otti Yrjö näreiset puut, veisteli ne, kaivoi reiät taltalla, vuoli sileäksi vuolimella ja asetti ne kaplaiden päihin kaustaksi. Etupäät kaustoista hän nitoi tuomisella vitsalla kainalotuomeen kiinni. Sitten hän irroitti hevon reestä, vei reen porstuan seinää vasten pystyyn ja hevon hän vei romuhuoneeseen. Sitten hän otti rautakiskon olallensa, käski Matin tuomaan sysisäkin, ja niin sitä mentiin pajaan, jossa seppä valmisti kiskoista reenraudat, kaivoi niihin reiät ja teki naulat. Sitten he kutsuivat sepän illalliselle. Seuraavana päivänä Yrjö sijoitti ja naulasi reenraudat jalasten alle, teki saverikot koivun vitsoista, kiersi saverikot koivuisen aisan tyyrin ympäri ja niin oli reki valmis.

Sillä aikaa kun Yrjö rekeä valmisti, painoivat toiset miehet tuomisia vempeleitä (luokkeja) riihessä. Vemmeltuomi haudottiin kuumassa riihen uunissa ja pantiin vemmel painimeen. Pari miestä väänti tuomea ja kolmas sitoi nuoralla, sikäli kuin tuomi painui, tuomen painimeen kiinni, ettei se päässyt lyhmähtämään. Kun tuomi oli taivutettu painimen mukaan ja nidottu nuoralla, nostettiin se painimen kanssa riihen ahdinlaudalle kuivamaan.

Reenjalaskoivuiksi valitsivat hevosmiehet suorat, pieniä oksia kasvavat terveet koivut ja toivat ne kotiin, jossa ukkomiehet veistelivät ne tyvipuolelta kolmelta kulmalta, ja päähän jätettiin väkä. Sitten haudottiin koivu riihen uunissa, pistettiin tyvipuoli jalaspainimen reikään, pantiin naula vään kohdalle, sidottiin nuora koivun latvapuolelle ja alettiin nuorasta vetää koivun latvaa alaspäin. Näin taivutettiin koivu painumaan jalaspainimen mukaan. Jos koivu oli rausakka (hauras) niin se kävi poikki taivuttaissa, tahi jos se oli vetsakka (pehmyt) niin se lymähti, ja silloin siitä ei tullut kalua. Hyvästi painunut jalaskoivu sidottiin painimeen nuoralla ja annettiin ensin kuivaa riihessä useamman ahdoksen ajan. Sitten päästettiin jalas painimesta irti ja tuotiin tuvan jalasorsille kuivamaan ja kiinnitettiin niin, etteivät ne päässeet oikenemaan. — Orsia oli tuvassa: sidehirsi, joka oli mattohirsien alla, poikinpuolin tupaa; kaksi pilliortta, jotka olivat päistä sidotut uunin patsaasen, joista toinen meni poikin ja toinen pitkin tupaa; nämä oli koristettu monenlaisilla koukeroilla; kaksi päreortta ovensuussa ja kaksi jalasortta perällä tupaa sekä nurkkaorret kaikissa muissa, vaan ei pöydänpään nurkassa.

Eräänä päivänä Heikki toi kotiin paksun haapapölkyn, jonka hän heti vei sepän pajaan. Iltapuolella hän meni pajaan, varisti rautahangon pään ahjossa ja poltti kuumennetulla raudalla pitkin pölkkyä, ensin keskelle yhden ja reunapuolille neljä reikää pitkin puuta. Reikäin väliltä hän lohkoi pölkystä puuta terävällä tuuralla. Kun hän pölkyn oli saanut komennoksi, hän kantoi sen kotiin, jossa sitten koverteli pölkyn sisustaa haapatassilla ja taltalla. Ohuemmaksi sen saatuaan hän silitteli sen vuolimella, teki toiseen päähän uurresahalla uurteen ja pani pohjan, ja niin oli tupakkatylli valmis. Siihen hän seuraavana syksynä tylläsi tupakkansa.

Heikin veli Jaakko toi eräänä päivänä ison kuorman silavia petäjiä Sunikoin kankaalta. Ne hän sirotteli liistepaanuiksi ja toi paanut tuvan peräorsille sulamaan. Seuraavana aamupuhteena hän kiskoi paanut liisteiksi. Liisteistä teki Heikki reslarekeen liisteet ja hienommista liisteistä teki Matti tötterökorin ja laakkiakorin. Edellisessä pidettiin rikkoja, jotka riihessä saatiin, ja jälkimmäisellä kannettiin ruumenia. Antti laittoi hienoista liisteistä lusikkakorin sekä pari pellavakoria ja Jaakko teki potaatti- ja kalakoreja.

Mauno-setä kiersi koivuisia vitsoja, joista Yrjö punoi puunuoraa, jolla puureki kiinni köytettiin. Isäntä kutoi potkuverkkoa, ukko-Lauri kutoi nuottaverkkoa ja nuoremmat pojat kutoivat merran päällisiä. Joka iltapuhteella ukko-Lauri ja Mauno-setä tavallisesti kiskoivat päreitä, ja aamupuhteilla ukko-Lauri kutoi verkkoa ja Mauno-setä teki milloin mitäkin.

Joka ilta niin pian kun ei enää tuvassa nähty, otettiin tuli, jonka talon tyttäret vuoroin puhalsivat liedestä otetuista hiilistä, joita pidettiin päretikkujen välissä. Jos tyttäriä ei sattunut olemaan kotona, niin joku muu nainen sen silloin toimitti. Tulen puhaltamista liedestä pidettiin laiskuuden merkkinä. "Laiska lietehen puhuvi, hidas nainen hiilloksehen", oli sananlaskuna. Kun oli saatu tuli, sytytettiin päre ja pantiin uunin patsaassa olevaan pärerautaan palamaan. Toinen päre pantiin tuvan suurella pöydällä olevaan "renkiin", jonka viereen tulen kohdalle asetettiin joko savivati tahi hiililauta, etteivät nokiset hiilet päässeet pöytää nokeamaan. Kolmas päre pantiin palamaan renkiin perämaalla olevalle naisten pöydälle ja neljäs ovensuuhun. Jos joku erittäin tarvitsi tulta, niin lapset saivat pitää palavaa pärettä. Talon suuret tytöt pitivät silmällä, jos uunin patsaassa oleva päre paloi loppuun. Silloin he sytyttivät toisen päreen. Pienemmät tytöt tahi pojat pitivät silmällä suurella pöydällä palavaa tulta, ja jokainen tavallisesti hoiti sitä tulta, mitä hän itse tarvitsi. Jos ei itse viitsinyt uunilta mennä pärettä ottamaan, niin käski nuorempia. Tavallisesti kuivattiin päreet uunissa ja uunin hölkissä, sitten ne pantiin uunin päälle, josta jokainen sai ottaa tarpeisiinsa. Aamulla kukonlaulun aikana, noin kello yhden eli kahden aikana, puhalsi emäntä tahi muu vanhempi nainen tulen, jos liedessä sattui olemaan hiillosta. Muussa tapauksessa iski tulen joku vanhemmista miehistä. Harvoin sentään liedestä hillos sammui, kun se aina tuvan lämmittyä peitettiin tuhkalla.

Iltasilla tavallisesti ei hyvin kauan valvottu, mutta aamusilla oltiin kukon kanssa kilpaa valvomassa. "Ilta virkku, aamu torkku, se tapa talon hävittää", oli sananparsi, jota tarkoin noudatettiin. "Kaikkea ihminen muuta katuu paitsi nuorta naimistansa ja varhain nousemistansa." Joka ilta arkiseen aikaan, jos vain vähänkin oli kylmempi ilma, suljettiin tuvan ikkunalunkut (luukut), jotka aamulla päivän tultua avattiin auki. Tämän toimittivat vanhemmat miehet. Juhla-aikoina ei luukkuja suljettu.

Pitkillä aamupuhteilla toimittiin jos jotakin. Tavallisesti vanhemmat naiset paikkailivat rikkinäisiä vaatteita tahi kehräsivät värttinällä kankaan kuteita. Kuontalo oli heillä keträpuun lavassa, itse he istuivat keträpuun päällä penkillä. He lappoivat kuitusia kuontalosta, kiersivät sen hyppysissään, käärivät siten saadun rihman värttänän ympäri, asettivat joko savesta poltetun tahi puisen keträn (kekkärän, pyörän) värttänän alapäähän. Vasemmalla kädellään he lappoivat (suolsivat) kuontalosta kuitusia rihmaksi ja oikealla kädellään kiersivät värttänää. Kun värttänälle tuli jo enempi rihmaa, joten se tuli raskaammaksi kädellä pyöritellä, niin he saattoivat sen kädessään pyörimään ja heittivät sitten lattialle, jossa se pyöri ja kiersi kehrätyt kuidut rihmaksi. Nuoremmat naiset kehräsivät rukeilla (vokeilla). Pienemmät tytöt hoitivat tulta ja varsin pienet lapset leikkivät lattialla. Mari-täti tavallisesti neuloi koko talven sukkia, kintaita ja lapasia.

Miehillä oli monenlaisia tehtäviä pitkillä puhteilla, niin kuin jo edellä kerroin. Heidän toimiinsa kuului muun muassa nuorain punominen. Liinoista punottiin lehmille kaulaimet, hevosille ohjakset ja raippanuorat sekä niinistä muita nuoria, hienompia ja paksumpia. Punottiin myös vitsanuorat ja nuottaköydet, jotka tehtiin sikavilloista. Ukko-Lauri ja Mauno-setä olivat koko mestarit sikavillaköysiä tekemään. He tekivät niitä ei ainoastaan kotitarpeiksi mutta myöskin naapureille ja kävivätpä vielä kylässäkin tekemässä palkan edestä.

Eräänä iltana toi Mauno-setä korillisen puhtaaksi pestyjä ja kuivattuja sianvilloja aitasta tupaan ja karttasi ne lepeille. Kartatut lepeet hän kasteli ja asetti osan niistä kahden laudan väliin tuvan penkille. Lautojen kohdalle penkin alle hän pani vesipytyn. Sitten hän toi romuhuoneesta joukon keksoja. — Keksa oli ympyräisistä, sakarisormen paksuisista puupalikoista tehty pystyristi, jonka yksi haara oli toisia pitempi. Kädellä pidettiin kiinni pitemmästä haarasta. — Nyt hän otti tuolin, istausi siihen ja alkoi kehrätä sianvilloista lankaa. Noin pari vaaksaa kehrättyään hän sitoi langan keksaan, jota hän pyöritti varresta ympäriinsä oikealla kädellään lappaen samalla vasemmalla kädellään sikavillaleveparrasta karvoja. Sikäli kuin lankaa tuli kehrätyksi, hän kiersi sen ristiin keksan ympäri. Niin pian kuin yksi keksa oli täyteen kehrätty, aloitettiin toinen. Tuon tuostakin kasteli Mauno-setä lepeiden partaa, sikäli kuin se alkoi kuivua. Kun kaikki sikavillat oli kehrätty, otti ukko-Lauri romuhuoneesta kelan, jonka navan hän kiinnitti tuvan seinässä olevaan reikään. Sitten hän otti kolme keksaa, joiden lankojen päät hän sitoi kelaan. Keksoista otti Mauno-setä yhden ja pari nuorempaa poikaa yhden keksan kumpikin käteensä, ja pojat purkivat lankaa keksoilta, sikäli kuin ukko-Lauri kelaa pyörittämällä yhdisti langat yhdeksi säikeeksi. Tätä tointa kutsuttiin kelaamiseksi. Säikeen kääri ukko-Lauri kelan ympärille.

Kun keksojen luvusta arveltiin kolmasosa lankaa kelatuksi, niin taitettiin langat, käärittiin säikeen pää rihmalla, ettei se päässyt purkaantumaan, ja otettiin kartikka, jonka ympäri käärittiin kelalla oleva säie. Sitten taasen kelattiin toinen säie samalla tavalla ja käärittiin se niinikään kartikan ympäri. Samaten tehtiin kolmas säie. Kun kaikki säikeet olivat valmiit, sitoi ukko-Lauri kaksi säikeen päätä kelaan kiinni, ja Mauno-setä purki toiselta kartikalta ja Mikko toiselta kartikalta säikeitä tuvan lattian pituudelta, joten he joutuivat ovensuuhun. Nyt alkoi ukko-Lauri pyörittää kelaa ja isäntä katsoi perään, jotta molemmat säikeet kiertyivät tasaisesti toistensa ympäri. Tällä tavalla saatiin tuvan lattian pituinen köysi, jonka ukko-Lauri kääri kelan ympärille. Sitten taas Mauno-setä ja Mikko purkivat kartikoilta säikeitä sikäli kuin niillä piisasi ja ukko Lauri kiersi ne köydeksi. Kun säikeet oli loppuun kierretty, otti ukko-Lauri kolmannen kartikan, jonka säikeellä alkoi säiestää köyttä. Se kun täytyi toimittaa käsillä, niin se kävi hitaasti. Ensin hän Mauno-sedän avulla säiesti sen verran, että köyden pää ylöttyi hänen jalkansa alle lattialle. Sitten hän purki köyttä kelalta sikäli kuin tarve vaati ja kiersi kartikalla olevan säikeen köyden ympäri siksi, kunnes pääsi kelaan asti. Näin hän pitkitti työtään väsyksiin asti. Sitten tuli Mauno-setä säiestämistä jatkamaan. Tällä tavalla valmistettiin yhdeksänkertainen nuotanköysi. Nuotan paulat valmistettiin samalla tavalla, mutta ne tehtiin hienommat. Kun köysi oli saatu valmiiksi, se kiinnitettiin huoneiden salvaimiin virumaan (venymään). Sen jälkeen se oli valmis käytettäväksi ammattiinsa.

Ukkomiesten puhdetöihin kuului muiden muassa myöskin verkko- ja mertarihmojen kertaaminen. Kun naiset olivat liinoista kehränneet rullat täyteen rihmaa, niin kerittiin ne kerälle. Joku ukkomiehistä kiersi reidellänsä kerästä kaksi rihmaa yhteen niin pitkältä, että kierretty rihma ylettyi tuvan lakihirteen naulattuun puukoukkuun. Sitten kun rihma oli saatu koukkuun, käärittiin kierretty rihma värttänän ympärille, keträ asetettiin värttänän päähän ja molempain käsien välissä pyörittämällä saatettiin värttänä pyöriä hyrräämään. Oikealla kädellä, jossa kiertämätön rihma oli, nosteli ja laskeli kertaaja värttänää ylös ja alas. Kun värttänä lakkasi pyörimästä, se kierrettiin uudestaan kämmenien välissä ja laitettiin taasen vapaasti hyrrimään. Tätä pitkitettiin siksi, kunnes rihma tuli tarpeellisen kieräksi. Kierretty rihma käärittiin taas värttänän ympärille, ja kerältä purkaantui sikäli rihmaa kerrattavaksi. Jottei kerrattu rihma värttänältä purkaantuisi, niin se sorpattiin värttänän päähän ja jatkettiin työtä. Näin kerratusta rihmasta kudottiin nuottaverkkoja, mertoja, santelosilmiä ja pauloja potkuverkkoihin ja loput käytettiin vanhain verkkojen ja rysäin paikkaamiseen. Kerratessaan laulelivat vanhukset joko Kalevalan tahi muita lauluja, joskus ja varsinkin viimeisinä aikoina virsikirjan virsiä. Nuoremmat kuuntelivat ja koettivat oppia ulkoa. Mitä ei kerralla opittu, sitä pyydettiin vanhuksia toisen kerran laulamaan. Niinpä Niemelänkin ukko-Lauri lauleli kerratessaan:

Läksi vellokset vesille, emon lapset lainehille. Noin sanoi minun emoni, varoitteli vanhempani: Älä souda suota myöten, älä kangasta kahua, souda vieno vettä myöten, laskettele lainehia. Älä purressa puraja, älä viere venehessä! Pidä purtesi puhissa, venosesi varusalla, ettei kariin karahtaisi, salakiveen kirpoaisi, vene kaatuis kallellensa, sysäyisi syrjällensä, sinä vierisit vetehen, alle aaltojen vajoisit. Jäisi isäs itkemähän, äitisi älisemähän, isäs itkisi ikänsä, emos yönsä uikuttaisi, kuolis isäsi surusta, emos ennen aikojansa!

Nuoremmat naiset, tytöt ja pienemmät pojat työskentelivät tavallisesti yhdessä ryhmässä. He kertoivat toisilleen satuja ja arvoittelivat arvoituksia. Kuka ei kolmea arvoitusta osannut arvata, se "ajettiin huikkolaan". Myös iltahämärissä, so. hämäräjuhla-aikana, kokoontui usein suuri joukko kylän nuorisoa lämpiävään riiheen tahi johonkin taloon, jossa haastettiin kaskuja ja arvoiteltiin arvoituksia. Näissä tilaisuuksissa olivat äskennaineetkin keralla. Näissä tilaisuuksissa harjoitettiin runolaulujakin, varsinkin niitä lauluja, jotka nykyään on koottu Kantelettareen. Nuorista, paimeniässä olevista, olivat paimenlaulut mielirunoja, naimaiässä olevat nuorukaiset laulelivat kernaammin naimalauluja ja rakkausrunoja, naineet taasen joko huoli-, kaiho- tai ilovirsiä, mikä vain kullekin paraiten soveltui.

Kalevalan runoja ja muita uroslauluja laulelivat vanhemmat miehet illan pitkin ja varsinkin viinapannun ääressä istuissaan sekä nuotalla ollessaan nuotion ääressä ja syksyaikoina ollessaan hevosia paimenessa metsähalmeiden oraassa. Myöskin muita töitä tehdessä, jos vain tehtävä työ suinkin myöten antoi, pistettiin lauluksi. Sillä tavoin he oppivat lauluja toisiltaan. Tarkoin aina nuoret kuuntelivat vanhempain lauluja ja koettelivat oppia ne ulkoa. Siksi vielä nytkin joku muistaa

mitä isänsä opetti kirvesvartta vuollessansa, mitä neuvoi emosensa värttänätä vääntäessä.

Riihiaamuina nousivat jo riihenpuijat tavallisesti puolesta öin, pukivat illalla tuodut riihikot yllensä ja varustivat kaikki kampsut, mitä siihen toimeen tarvittiin. Pienemmissä taloissa kävi neljä tahi kuusi henkeä riihessä. Niemelässä, joka oli paikkakunnan suurin talo, kävi kahdeksan, kymmenen, jopa kaksitoistakin henkeä riihtä puimassa, aina sen jälkeen miten täynnä ahdosta riihi oli. Tytöt, nuoremmat pojat ja nuorikot kävivät tavallisesti riihtä ahtamassa, vaan ei puimassa. Myös varsin vanhat ja kivulloiset olivat poissa riihen puimisesta.

Kun riihi oli puitu, tulivat riihimiehet tupaan, pesivät, pukivat toiset vaatteet yllensä, söivät suuruspalan ja kävivät makaamaan. Riihen viskaajat menivät työhönsä murkinan syötyänsä ja vasta työnsä lopetettuaan he kävivät makaamaan. Päivän tultua ukkomiehet korjasivat oljet ja ruumenet sekä tuulsivat viljat ja korjasivat ne aittaan.

Niin kuin on jo mainittu, noustiin Niemelässä samaten kuin yleensä koko Karjalassa ani varhain aamusilla. Kotvan valvottua tuli varsinkin nuorille jo nälkä. Siksi oli suuruspala välttämätön. Tavallisesti syötiin Niemelässä suuruspalaksi leipää ja suolakalaa. Vanhemmat naiset nostivat puukuppiin hapanta taikinasta, jota kastoivat leivällänsä ja söivät. Lapset saivat voileipää, kun ensin olivat pesseet kätensä ja kasvonsa sekä harjanneet päänsä ja vähän aikaa lukeneet kirjaa. Vanhemmat miehet eivät koskaan syöneet suuruspalaa. Kun suuruspala oli syöty, käytiin tavallisesti makaamaan "päivän eellosia".

Kun kukonlaulu taajeni ja taivaanranta alkoi näyttää päivän tuloa, niin teki joko emäntä tai joku muu vanhempi nainen tulen tupasen lieteen ja pani edellisenä päivänä keitetyn sopan varistumaan. Suuremmat lapset saivat hoitaa tulta ja hämmentää keitosta, ettei se päässyt pohjaan palamaan. Kun keitos oli varistunut, se tuotiin pöytään ja syötiin leivän ja kaljan kanssa murkinaksi. Eri päivinä keitettiin erilaisia keitoksia. Niinpä esim. sunnuntaina keitettiin kaalia, maanantaina lohkoa, tiistaina kaalia, keskiviikkona huttua, torstaina lohkoa, perjantaina rokkaa ja lauantaina huttua. Kesäiseen aikaan ei niin tarkoin noudatettu näitä sääntöjä, vaan keitettiin useasti sakeaa rokkaa, sekaalia ja pirenaa. Usein laitettiin takkeria ja kesävelliä sekä mämmiä ja kiisseliä. Myös olivat hapanlohko, hapanhuttu ja omenavoi (potaattivoi) tavallisia ruokia. Sunnuntaiaamuina syötiin joko omenia (potaatteja) lihan kanssa paistettuna tahi palvattua lihaa. Kevätpuolella, kun lehmät poikivat, syötiin juusto- (pihka-) maitoa sunnuntaina murkinaksi, milloin vain sattui olemaan, vaan muuten muuta maitoa tahi voileipää. Kesällä keitettiin maitolämmitystä joka sunnuntai päivälliseksi ja maitovoita paistettiin jo lauantaina sunnuntaimurkinaa varten. Myöskin kala- ja lanttukukkoja laitettiin talvella usein, ja varsinkin matkaeväiksi ne olivat välttämättömiä. Juhlapäiviksi tehtiin piirakoita sekä ryyneistä että potaateista. Joskus paistettiin rieskaa talvella ja kiukkaa maitoa (piimää) kesällä. Jokapäiväisenä leipänä oli tavallisesti kaurainen leipä, ohraisia leivottiin pyhiksi ja rukiista leipää pitoihin ja juhliksi. Lehtikakkaroita paistettiin kesällä sukulaisille tuomiseksi kuin myöskin oman perheen syötäväksi. Munamaitoa keitettiin ainoastaan talon vävylle ja voimurua saunavaimoille.

Mustalaiset

Sisältö: Mustalaisten tulo. Mustalaisheimot. Atrioitseminen.
Mustalaisen päiväläisenäolo. Lihan varkaus. Mustalaisten
sukuperä. Ruumissaarna. Tulevaisuuden ennustukset. Miesten lähtö.
Naisten mankuminen ja lähtö. Ryöstöretki.

Eräänä päivänä tuli mustalaisia Niemelään kolmella hevosella reet täynnä väkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia, sekä kaksi sikaa, jotka juoksivat perästä. Vaimot olivat pukeutuneet suuriin vaippoihin, joiden sisään lapset oli kääritty. Suuremmat lapset istuivat äitiensä vieressä vaipat ympärillä.

Pihalle päästyään miehet pysäyttivät hevosensa, sitoivat ne kiinni, nostivat reestä lapset, jotka ynnä naisten kanssa tulivat tupaan sillä aikaa kun miehet laittoivat loimet hevostensa selkään.

— Hyvää päivää, hyvä talon väki, toivottivat mustalaiset tupaan tultuaan. Siellä ulkona on kylmä, että hampaat kaalia hakkaavat.

Pian tulivat miehetkin tupaan puukot tupessa ja mustalaispamppu (piiska) vasemmalla olalla, siima selkä- ja nuppupäävarsi rintapuolella. Hekin tervehtivät talon väkeä hyvällä päivällä.

— Johan Korri on nyt saanut koko joukkonsa kokoon, kun niin monta hevoskuormaa on yhdessä seurassa, sanoi isäntä.

— Ei, hyvä lautamies kulta, ne vielä kaikki tässä ole, vielä niitä on kaksi hevoskuormallista toisilla kylillä, vastasi Korriksi puhuteltu isovartaloinen ja könönenäinen mies.

— Kuinka monta heimoa teitä oikeastaan on? kysyi Mauno-setä.

— Jumala tiesi, isäntä kulta, kuinka monta heimoa meitä lieneekään, vastasi mustalainen. Minä en tunne muita kuin oman heimoni, pienen Antin, suuren Antin, Vilhelmin ja Hemmon heimot. Savossa päin kuuluu olevan laaja ja rikas Hagertin heimo, josta minä olen joitakuita miehiä markkinoilla nähnyt.

— Katso, hyvä lautamies kulta, mikä meidän hevosilla lienee, kun ne eivät syö, virkkoi Kalle niminen mustalainen.

Isäntä katsahti ikkunasta pihalle ja sanoi:

— Eihän hevoset mitä syö, kun ei mitään ole edessä. Mene sinä Pekka ja laske luhdista heiniä vierasten hevosille.

— Kyllä Feija tulee heinät hevosten eteen korjaamaan, kun vain Pekka ne luhdista alas laskee, sanoi Korri.

Sillä puhein läksivät nämä kaksi miestä hevosia ruokkimaan.

— Onko teillä, isäntä kulta, lihaa uunissa palvaantumassa, kun niin suloinen haju minun nenääni pistää? kysyi vanha mustalaisakka.

— On kyllä, vastasi isäntä.

— Sittenhän isäntä kulta antaa meille lihaa päivälliseksi ja emäntä tuopi leipää, mankui mustalainen.

Isäntä veti särän uunista ja nosti erään palan pöydälle puuvadissa. Emäntä toi kolme kauraista leipää ja niin kävivät mustalaiset atrioimaan. Sohvi toi kaljaa kapallisen juotavaksi.

— Eihän tämä liha piisaa näin suurelle joukolle, tuo emäntä kulta voita lisää, pyysi vanha mustalaisakka.

— Eikö maaslaa vielä, virkkoi Yrjö jyrkästi.

— Mitä sinä siinä mangut, sanoi Korri, antaahan hyvä emäntä pyytämättäkin, kun näkee meidän tarvitsevan.

— Mistäs mustalaisetkaan saavat, jos ei heille kukaan anna, virkkoi emäntä ja meni voita hakemaan.

Sillä aikaa kun mustalaiset söivät, isäntä otti särältä lihat, pani ne koriin ja käski toisten miesten viedä lihakorin aitan yläkertaan ja sijoittaa lihat aitan parvelle.

— Menkää te lapset särää kaalimaan, tottahan hyvä isäntä sen sallinee, virkkoi eräs mustalaisakka.

— Tulkoot vaan, lupasi isäntä.

Pian olivat mustalaislapset leipäpalat kädessä särää kaalimassa. Talon lapset katselivat uteliaasti, kuinka sukkelasti mustalaisten lapset liikkuivat.

— Minua niin hiukoo, kun en ole oikein terve, etten saattaisi muuta syödä kuin suolaa. Olkaa, emäntä kulta, niin hyvä ja tuokaa meille suolakalaa, pyysi taasen vanha mustalaiseukko.

— Nyt ovat kalat kannen alla, kun järvet ovat jäässä, virkkoi emäntä.

— Tuohan noille kaloja, eiväthän he raukat mistään saa, jos ei heille kukaan antaisi, käski isäntä ja emäntä toi kalat.

— Eivätkös mustalaiset saisi tehdä työtä niin kuin muutkin ihmiset eikä kuleksia muiden ihmisten vastuksena, työmiesten vaivannäköä nauttimassa, sanoi Yrjö. Jos joku suomalaisista läksisi tuolla tavoin kulkemaan, niin ei, lempo vie, henki eläiskään, vaan täytyisi nälkään nääntyä.

— Tuo mies ei näy ymmärtävän mitään, vastasi Kalle. Etkös sinä ole raamatusta lukenut, että Kainin suvun pitää oleman kulkevaisen ja pakenevaisen maan päällä. Siksi täytyy meidän, jotka olemme Kainin sukua, kuljeksia ympäri maailmaa, eikä meidän työmme menesty, vaikka me kuinka raataisimme.

— Turhaa lorua. Kain oli peltomies ja maa kasvoi jotta rutisi. Ja tekö olisitte Kainin sukua? Johan se suku hukkui vedenpaisumisessa, vastasi Yrjö.

— Aivan niin. Yrjöllä on oikein ja meidän Kalle ei näy tuntevan koko asiaa, vaikka puhua mälkyttää, sanoi Korri. Kainin suku hukkui vedenpaisumisessa, mutta me olemme Noakin pojan Haamin jälkeläisiä, jonka isänsä kirosi ja käski olemaan orjain orja.

— Ja sentähden te muka kulkea vetelehdätte ympäri maan ettekä kehtaa mitään tehdä? virkkoi Yrjö. Olkaapa mitä sukua hyvänsä, niin joka ei työtä tee, ei hänen syömänkään pidä; se on totuus, joka ei pala tulessakaan.

— Kuulkaahan, kunniallinen lautamies ja te hyvät talon ihmiset! Onko tuo mies enää täysjärkinen, eikö hän liene vain päästänsä sekaisin? sanoi Korri ihmetellen.

— Jos kaikki ihmiset olisivat niin täysjärkisiä kuin Yrjö-setäni ja minä, niin saisivat mustalaiset nälkään kuolla, jos eivät työtä tekisi, virkkoi Antti.

— Pitkäksi taitaisi mustalaisen päivä mennä työssä ollessa, sanoi Matti nauraen. Kerran oli mustalainen palkkautunut rukiinleikkuusen erääsen taloon. Kun päivä hänestä tuntui pitkälle, niin hän valitteli selkäänsä pakottavan ja heittäytyi selälleen vähän väliä. Toiset työmiehet uhkasivat antaa hänelle selkään, jos ei hän ahkerammin leikkaisi. Vihdoin meni päivä keski-illoilleen ja mustalainen sanoi: "Ollakka minulla pitkä salko, joka ylettyisi aurinkoon asti, niin kyllä minä tuon päivänkakkaran sysäisin sukkelammin kulkemaan." Vähän aikaa leikattuaan kehotti mustalainen toisia työmiehiä lähtemään kotia. "Eihän vielä ole päivä maillaan, mitäs isäntä sanoisi, jos me näin aikaiseen menisimme kotiin", virkkoivat toiset. "Ennen, herra kiesait, onkin yö puolessa, ennenkuin päivä maillaan", valitti mustalainen. Vihdoin tuli ilta ja työväki palasi kotiin. Illallisen syötyä kysyi isäntä: "Paljonko mustalainen tahtoo päiväpalkkaa?" "Kyllähän minulle pitäisi maksaa hyvä päiväpalkka, kun minä niin ahkeraan koko pitkän päivän leikkasin", vastasi mustalainen. "Piisaavatko ne rukiit sinulle päiväpalkaksi, mitkä sinä tänä päivänä leikkasit?" kysyi isäntä. "Hei hertta vaariseni, eihän ne mihin piisaa! Et usko isäntä kulta, kuinka ahkerasti minä tein työtä koko päivän."

Tämän jutun kuultuaan rehahtivat kaikki nauramaan, niin hyvin talon perhe kuin mustalaisetkin. Naurun tauottua Korri sanoi:

— Tuo juttu on jo niin vanha, että tuskin se lienee tottakaan.

— Olkoon totta tahi valhetta, mutta se on omaansa kuvaamaan mustalaisen luonnetta, sen laiskuutta ja ahneutta, vastasi Yrjö. He puistavat ja mankuvat mitä vain tietävät talossa olevan. Ja jos ei heille anneta, niin he uhkaavat. Ottavatpa vielä omin lupinsakin, jos niin sattuu.

— Koko minun heimossani ei ole varasta, ja jos minä tiedän kenen mitä varastaneen, niin minä sen hakkaan, jotta kukko suurimmat luut nokkii. Me kyllä otamme mitä hyvät ihmiset antavat, mutta emme varasta, sanoi Korri ylpeästi.

— Minä en tiedä mitä heimoa se mustalainen lienee ollut, joka toissa syksynä kävi Ristolan aitassa lihaa varastamassa, kertoi Yrjö, mutta nolosti sille kävi. Hän kiipesi yöllä aitan katolle ja meni katon kautta aitan yläkertaan. Lihapotkan saatuaan hän tahtoi laskeutua alakertaan ja niin päästä oven kautta ulos, jossa toinen mustalainen oli odottamassa. Tikapuita kun ei pimeässä löytänyt, hän heittäysi luukusta alas pitäen toisella kädellään kiinni yläkerran lattiasta ja toisella kädellään hän hoiti lihapotkaa. Kun hän tunsi jalkansa koskeneen johonkin esineeseen, hän heitti kätensä irti ja laskeusi huoletta alas. Mutta sikäli kuin hän laski itseänsä, taipui hänen jalkainsa alustakin. Yhtäkkiä hän tulla hurahti alakerran lattialle ja tunsi jotain kauhistuttavaa saaneensa syliinsä. Se olikin Ristolan ukkovainajan ruumis, joka oli viety aittaan ja asetettu salvon päälle laudalle, jalkapuoli ulommaksi salvoa. Sille ruumislaudan nenälle yhtyivät mustalaisen jalat, kun hän laskeusi yläkerrasta. Hänen painonsa keikautti ruumislaudan pystyyn, joten ruumis, kun oli nauhalla lautaan sidottu, keikahti laudan kanssa mustalaisen syliin. Hädissään alkoi mustalainen huutaa minkä jaksoi. Koira, joka oli tuvan porstuassa, alkoi haukkua kovasti. Tästä havahtui talon väki ja isäntä meni ulos tiedustamaan mitä Halli haukkui. Kuultuaan aitasta kovan huudon hän meni tupaan, otti useampia miehiä ja tulen keralleen ja niin tuli aittaan katsomaan, mikä siellä niin onnettomasti huutaa. Ulkona odottava toinen mustalainen, kun näki usean talon miehen olevan liikkeessä, pötki pakoon. Mentyään aittaan näkivät talon miehet miten asia oli, ottivat varkaan kiinni ja saattoivat hänet kruununmiesten haltuun. Niin hassusti kävi sille mustalaispahalle.

— Johan minäkin tuota varkautta kuulin ja tiesin että varas oli
Hemmon joukkoa, Otto nimeltä, vastasi Korri.

— Mistä te mustalaiset olette oikeastaan kotoisin ja mitä kansakuntaa te olette? kysyi Mauno-setä.

— Sitä minä en voi tarkoin sanoa, mistä meidän esi-isämme ovat tänne tulleet, vastasi Korri. Mutta eräs vanha ukko, joka jo aikojaan on kuollut, kertoi että meidän esivanhempamme ovat tulleet tänne itäiseltä maalta, missä ei milloinkaan ole talvea, ja sen maan nimi pitäisi olla hänen puheensa mukaan Intian maa ja meidän kansan nimi sint, ja sinteiksi meidän kansaa entiseen aikaan kutsuttiinkin, vaikka nyt ollaan ruvettu sanomaan mustalaisiksi. Sen ukkovainajan puheen mukaan pitäisi meitä olla paljon, ainakin yhtä paljon kuin juutalaisia, mutta ne ovat hajaantuneet ympäri maailmaa; sillä me olemme kirotut ja tuomitut kulkemaan paikasta paikkaan.

— Vieläkös mustalaiset ovat missään kirjoissa, kun ei heillä ole vakinaista asuinpaikkaa? kysyi Yrjö.

— Kah, hyvää miestä, kuinka hän puhuu! Kirjoissahan me olemme joka sorkka. Minäkin olen torpparin nimellä kirjoissa. Etkös sinä, herttakulta, tiedä, että jokainen kuningas tahtoo tietää, kuinka paljon väkeä valtakunnassa on, olivatpa ne sitten mustalaisia tahi muita, vastasi Korri.

— Olihan täällä meidänkin seurakunnassa entiseen aikaan mustalais-Aatoltti torpparin nimellä, vaikka hän kuljeksi ympäriinsä niin kuin muutkin mustalaiset. Kun Aatoltti kuoli, niin pidättivät toiset mustalaiset hänelle ruumissaarnan ja meidän Kalle-kirkkoherra sen pitikin. Hän saarnasi ensin tavallisesti, niin kuin ruumissaarnaa ainakin, mutta Kalle-herra, kun oli itse suuri koiranleuka, ei malttanut olla mustalaista tyssäämättä, vaan sanoi lopuksi: "Jaa, monta hän petti ja hevosetta jätti!" Silloin suuttuivat mustalaiset ja sanoivat toisilleen: "Lähdetään pois, lähdetään pois, jo meidän raha meni, jo meidän raha meni ja hukkaan se menikin."

— Niinhän se oli sanottavakin, kun hän haukkumaan rupesi, vaikka rahan otti. Olipa se kunnoton pappi, sanoi mustalais-Kalle.

— Olisiko isäntä kulta niin hyvä ja antaisi meidän hevosille vähän kauroja, pyysi eräs vanha mustalaisukko. Pitäisi tästä lähteä markkinoille ja syöttää vähän paremmin hevosia.

— Vielä näille mitä! Ei kauroja, mankuvathan nämä paljonkin, kun näkevät saavansa, virkkoi Antti.

— Minun isävainajani antoi aina mustalaisille sekä muille käypäläisille, eikä häneltä koskaan puuttunut. Niin olen minäkin tehnyt, ja ainapa häntä on Luoja siunannut antamista. Kun minusta aika jättää, niin tehkää sitten mitä tahansa. Mutta minä teen Herran käskyn mukaan, joka sanoo: "Taita isoovalle leipäs, vie raadolliset kulkijat huoneesees, ja koska näet alastoman, niin vaateta häntä, ja älä käännä pois sinuas lihas tyköä", virkkoi isäntä, otti aitan avaimen ja meni antamaan kauroja.

Mustalaiset löivät omaan kieleensä. Pian suoriusi eräs mustalaispoika ja nainen isännän perästä aittaan, josta poika otti kauravakan ja vei hevosille kaurat. Mustalaisnainen pyysi isännältä rukiinjyviä sioilleen ja isäntä antoi.

Isännän aitassa ollessa alkoi Yrjö, isännän veli, torua mustalaisia heidän laiskuudestaan. Mustalaiset koettelivat selitellä, että heidän työllään ei ole menestystä, kun he ovat kirottu kansa. Tämän väitti Yrjö valheeksi. Vihdoin Korri suuttui ja sanoi:

— Jospahan olisit omassa taloudessasi, niin saisit muistaa mustalaisia ja tulla vielä heitä rukoilemaan, mutta nyt kun isäntäväki ja vanhemmat ihmiset ovat niin perin hyviä ihmisiä, niin eivät he tahdo talolle mitään rikettä tehdä.

Sillä aikaa kun talon miehet ja mustalaiset keskenään pakisivat, toimivat mustalaisnaiset peräpuolella tupaa omiaan. He panivat (povasivat) talon naisille korttia ja ennustelivat käsistä tulevaisia asioita. Palkaksi antoivat talon naiset mustalaisille sukkia, kintaita, lapasia, huntuja ja muita vaatekappaleita, joista mustalaiset lukivat sulimmat kiitokset ja toivottivat, että hyvä Jumala siunaisi tuhannenkertaisesti sijaan.

Isännän tupaan tullessa olivat talon miehet Yrjö, Matti ja Antti yhdeltä puolen sekä mustalaiset toiselta puolen kiivaassa sanasodassa. Antti väitti, että se on synti, kun noin riskiä väkeä, niin kuin mustalaiset ovat, maamiehet elättävät ja antavat heille mitä ikänsä ylettyy ja sillä tavoin ikään kuin kehottavat mustalaisia laiskuuteen ja työttömyyteen.

Mustalaiset puolestaan sanoivat, että heidät on luotu sillä tavoin elämään eivätkä he voi sitä asiaa auttaa.

— Voisittehan ehkä pitää itsenne puhtaampina ja elää säännöllisemmästi eikä noin siivottomasti kuin te nyt elätte. Te vaihdatte ja ryöstätte toisiltanne akkoja, niin kuin Savolais-Matti tänä aamuna pajassa kertoi, että mustalaisilla oli eilen tappelu Savolaisessa eräästä nuoresta Liena-nimisestä mustalaisnaisesta. Siinä tappelussa oli yksi mies saanut niin pahoja haavoja, jotta täytyi jäädä taloon potemaan, eikä tiedä, jos siitä miestä milloinkaan enää tullee, puhui Yrjö.

Tämän kuultuaan Korri ensin vaaleni, sitten punastui. Hän alkoi heti puhua toisille mustalaisille omalla kielellään. Pian he olivat kiivaassa keskustelussa, jota kesti hetken aikaa. Talonväki katseli mustalaisten levotonta liikuntoa ja vanhat miehet arvelivat, että mustalaiset olivat suuttuneet siitä, kun Yrjö ja Antti heitä soimasivat; mutta pian he huomasivat että mustalaisilla oli omat tuumansa, kun Korri kysyi:

— Tietääkö Yrjö kulta sanoa, kuinka paljon niitä mustalaisia oli
Savolaisessa?

— Kaksi hevoskuormallistahan niitä Matti sanoi olleen. Kolme oli miehiä ja muut olivat naisia ja lapsia, vastasi Yrjö.

— Mihin päinhän ne lienevät lähteneet menemään? kysyi taas Korri.

— Sitä ei Matti sanonut enkä minä tullut kysyneeksi, mutta
Savolaisestahan sen saisi tietää, vastasi Yrjö.

Taas mustalaiset puhelivat vähän aikaa omalla kielellään. Vihdoin
Korri sanoi:

— Kuulkaahan kunnioitettava lautamies: jos nämä, meidän joukko, saisivat jäädä teille yöksi. Me miehet kävisimme tapaamassa niitä mustalaisia, jotka eilen Savolaisessa olivat. Ne ovat Hemmon joukkoa, ja niistä on yksi mies minulle vanhaa hevosvelkaa, niin jos minä sattuisin saamaan velkani pois. Minä olen heitä tavoitellut jo monta aikaa, mutta en ole milloinkaan heitä tavannut.

— Saavathan he olla vielä vähän aikaa ja sitten mennä toisiin taloihin yöksi; johan te nyt olette meillä olleetkin kotvan aikaa, vastasi isäntä.

— Mitä sinä Korri isännästä kiusaat. Johan meille piisaa oloa tässä talossa. Onhan niitä muitakin taloja yötä olla. Onhan meillä lavea lääni eikä tarvitse olla hyväin ihmisten vastukkeena niin kauan aikaa, sanoi vanhin mustalaisakka, joka kuului olevan Korrin äiti.

Pian suoriusi matkaan neljä riskiä miestä kahdella hevosella. Miesten mentyä alkoivat naiset pyytää emännältä papuja, jauhoja, rasvaa, lihaa, voita, kaaliksia, leipää ja villoja. Kun he näitä kaikkia olivat saaneet, he läksivät toisiin taloihin kiittäen ja Jumalan siunausta toivottaen lähteissään.

Seuraavana aamuna palasivat mustalaiset Lahtelaan ja heillä oli seurassaan nuori kaunis mustalaisnainen, jota Korri kohteli erinäisellä lemmellä. He olivatkin siis käyneet ryöstöretkellä, vaikka valehtelivat menevänsä hevosvelkaa perimään. Pian sen jälkeen läksi joukko Niemelän kylästä.

Mustalaisten taloista lähdettyä talon naiset pesivät astiat ja lusikat, joita mustalaiset olivat käyttäneet. Samaten pestiin penkit, pöydät, rahit ja tuolit sekä kaikin puolin siivottiin huolellisesti mustalaisten jälki.

Lääninmiehet

Sisältö: Räsysaksan tulo. Kauppatavaroin luettelo. Kaupanteko.
Karhunkuljettajat. Karhun tanssi ja muut temput. Väkikartun
veto. Kertomus kuinka sudet söivät karhun. Karhu pelastajana.
Harjalainen. Konttikauppiaat. Kappamiehet.

Eräänä päivänä katsoi Niemelän Sohvi akkunasta ulos ja sanoi tupaväelle:

— Tulkaas katsomaan kuka tuolta ajanee meille lakittavalla hevosella? Sillä on kauhean iso reslareki ja siinä näyttää olevan juuri kuin heiniä reessä. Miehellä on kilapannahkainen hattu päässä.

Pian kahahtivat useat nuoret naiset akkunaan ja vähän aikaa katsottuaan sanoi Anni:

— Tuohan tuo näyttää olevan räsysaksa Kauranen, ja tuota vanhaa tuttua et sinä Sohvi tuntenut! Nyt varusta räsyjä ja osta itsellesi koreutta.

— Kerkeäähän nuo ryysyt varustaa sittenkin, kun saadaan kuulla, mitä hyvää hänellä on kaupittavana, vastasi Sohvi.

— Minä jo melkein muistan ulkoa hänen tavarainsa luettelon, kun joka talvi olen pari, kolme kertaa sen kuullut, sanoi Anni nauraen. Kyllähän Longan Antillakin on loruja, kun hän tavaroitansa luettelee, mutta eivät kenenkään luvut mene niin sätkälleen kuin tämän Kaurasen luvut. Varustaipas nyt Sohvi oikein tarkkaan kuuntelemaan, kun hän ilmoittaa pamisuttaa tavaroitansa, niin saat kuulla, miten metkasti se sujuu.

— No, oli menneeksi, minä kuuntelen tarkoin, vastasi Sohvi.

Kun Kauranen pääsi pihalle, hän pysäytti hevosensa, sitoi sen kiinni, viskasi heiniä eteen ja loimen hevosen selkään. Tuli sitten tupaan, jossa hyvän päivän sanottuaan heitti hattunsa ja rukkasensa pöytärahille, hieroi kämmeniään ja lausui:

Ostetaankos taloon tähän tavaraa, vaikka kuinka vähän? Mulla ois yhtä ja toista kalua myydä, kaikenlaista: Suuria neuloja, tupakkaseuloja, pieniä neuloja, pippuripalkoja, parsinneuloja, niin kuin salkoja, sulkaneuloja, sukkapuikkoja, kinnasneuloja, jauhoseuloja. nuppineuloja, ryyniseuloja, savikukkoja, pieniä lukkoja, silmälasia, savivatia, kauneita peilejä niin kuin leilejä, kallekuoria, liivinvuoria, vingerporia aivan somia, pumpulilankaa, vaikka mihin pankaa, palmikon terttuja, hetaleita, herttuja, vaskisia, hopeisia helmiä ja sormuksia, nappeja ja hakasia, suurta, pientä, naskalia, saippuaa ja rikkiä, sekä tenkelikkiä, suuria, pieniä kampoja, lehmuksesta vateja, on myös ongenkoukkuja, vaan ei ole siimoja, löytyy lehtitupakkaa: vinterskaa ja mahorkkaa, rinkeliä, rääniköitä, orehkia, kauruskoita, kantvärkkiä, inkivääriä, joilla saa yskää kääriä, vanunkia, veitsiä, kääntöpäitä, neulapyssyjä ynnä niitä, näitä. Kaikki on helppoa, rahaa ei maksa; ottaapi ryysyjä tämä räsysaksa. Hyvän, huonon ryysyn käärin yhteen myysyyn. Kelpaa vanhat paidat sekä hurstin laidat, yliset ja aliset, puhtaat sekä likaiset, esiliinat, pöksyt, hienot sekä paksut, liinakalsut, riihikot, merrat, potkut, verkot, lapsenrievut, liinaviitat, pyyhkeet sekä riihipaidat. Kaikki yhteen käärin, punnitsen ja häärin, en tee koskaan väärin. Ei mikään oo niin halpaa, ettei mulle kelpaa: ehiät ja rikkinäiset ovat mulle yhtäläiset.

Sitten vieras kätteli kaikkia talon miehiä.

— Jos sinulla, Kauranen, lienee todella kaikkea tavaraa, jota nyt ilmoitit, niin saa sanoa että

kaikkia on Katin säkissä, monta Monnon kukkarossa,

virkkoi Mauno-setä kätellessään vierasta.

— Suittaa olla, että minulla on enempikin tavaraa kuin nyt tässä luettelin tai ei liene kaikkia näitäkään, vastasi vieras. Kun luku on kerran niin laadittu, niin täytyy se loruttaa alusta loppuun, kävi tavaran kanssa miten tahansa.

Miesten keskenään pakinoidessa hakivat naiset ryysyjä. Sitten mentiin pihalle ja kohta oli Kaurasen reen ympäristö aivan täynnä ihmisiä, etenkin naisia, joilla oli ryysytyyskät kainalossa. Kauranen mittasi ryysyt ja antoi tavaraa mitä vain kuka halusi ja hänellä sattui olemaan, Suuressa punaisessa puukirstussa säilytti kauppias hienoimmat rihkamatavaransa, vaan suuremmat tavarat niin kuin esim. vadit, kupit ym., jotka enemmän ottivat tilaa, olivat peräpuolella rekeä. Heti kun Kauranen aukaisi kirstunsa kannen, otti Niemelän Mikko savikukon ja alkoi sitä soittaa vinguttaa. Muutamat naiset koettelivat tinkiä kauppaa tehdessään, mutta Kauranen sanoi:

— Ei tässä ole mitään tinkimistä. Kaikilla tavaroilla on määrätty hinta. Jokaiselle ryysynaulalle lasketaan hintaa yksi kopeekka. Kuinka monta naulaa on ryysyjä, niin monen kopeekan edestä minä annan tavaraa. Siinä ei ole mitään tinkimistä; vaihda kuin veitsiä, saneli saksa.

Siinä tehtiin kauppoja monenlaisia. Naiset enemmiten ostivat ryysyillä tarvitsemansa tavarat, vaan miehet maksoivat rahan ostoksistaan. Kun kaikki kaupanteko oli päättynyt, niin Kauranen matkusti toisiin taloihin.

* * * * *

— Mikähän vahinko lienee meidän Antille tullut, kun hänen hevosensa juoksi kotiin eikä miestä näy missään, ilmoitti Mari-täti tultuansa ulkoa tupaan eräänä päivänä.

Tämän kuultuaan meni isäntä pihalle, jossa näki nuoren hevosen valjastettuna aisoihin, vaan rekeä ja Anttia ei näkynyt missään. Vähän ajan perästä tuli Antti kotiin läähättäen. Hän oli juossut niin kiivaasti hevosen perästä, ettei tahtonut henkeäkään tavata. Tupaan päästyään ja henkensä tavattuaan kertoi hän:

— Kun minä ajoin lököttelin hiljakseen metsään puita hakemaan, niin Kukkuraismäen polvekkeessa tulivat karhunkuljettajat vastaan. Heitä ei hevonen enkä minä älynnyt, ennen kuin he olivat aivan edessä. Tästä säikähtyi hevonen niin, että heti syrväysi tiepuoleen, reki kaatui alassuin ja minä sirahdin reestä toituuvaalle (loitolle) tiepuoleen. Kun hevonen yhtäkkiä kääntyi ympäri ja nykäisi voimakkaasti alassuin olevaa rekeä, niin katketa rapsahtivat vanhat vitsaiset saverikot reestä ja hevonen juosta ponnisti minkä käpälästä lähti kotiin. Minulla ei muuta neuvoa ollut kuin juoksin perästä.

— Olisithan sinä voinut tulla hiljempäänkin etkä juosta itseäsi näännyksiin, kun näit hevosen kotiin laukkaavan, virkkoi Antin äiti.

— Niin kyllä olisin tehnytkin, jos hevonen olisi juossut tietä myöten, mutta kun minä näin hevosen jäälle päästyään laukkaavan kohtisuoraan kotiin, niin ajattelin jos eläinraukka hätäpäissään putkahtaa uhkuavantoon, jonka tiesin Kesselin lahdessa olevan, niin sen tähden minä niin kiivaasti riensin perästä, selitti Antti.

— No Jumalan kiitos, kun ei tuosta sen suurempaa vaaraa tullut ja sinä Antti sekä hevonen olette terveenä päässeet kotiin, sanoi Mari-täti iloiten.

Vähän ajan perästä kuului Kermisen rannasta rummun pärinä. Niemelän molemmat isot koirat rupesivat haukkumaan ja menivät jäälle. Heitä seurasivat toistenkin talojen koirat. Pojat menivät porstuan rappusille katsomaan. Kohta erottivatkin heidän silmänsä, että tulijoina oli neljä miestä, jotka taluttivat kahta karhua. Koirat seurasivat loitompana karhuja haukkuen harjat siirassa. Niemelän rantaan tultua pärisivät rummut uudelleen. Niemelän pihalle päästyään seurue pysähtyi, yksi mies tuli tupaan ja sanoi:

— Strastui repatta, hjyva paiva. A sapkos tulla tuppa ja anta karhu tanssi?

— Jos eivät vain teidän karhunne mitään pahaa tee, niin tuokaa heitä tupaan, vastasi isäntä.

— Ei paha teke, ei paha teke, olka huoljet, sanoi mies ja meni pihalle.

Kohta tuotiin karhut tupaan. Iso rautarengas oli lävistetty kumpaisenkin karhun ylähuulen läpi; renkaaseen oli kiinnitetty rautavitjat, joista miehet taluttivat karhuja. Toiset miehet kävelivät jäljestä. Jokaisella oli vahva rautapääsauva kädessä. Jos karhu alkoi käydä uppiniskaiseksi, niin lyötiin sauvoilla armotta jotta luut loikuivat.

Kun karhuja tuotiin tupaan, olivat talon kissat Mirri ja Marri pankon laidalla. Ne pelästyivät niin että karkasivat heti uunille. Siellä ne nostivat karvansa pystyyn, sylkäisivät ja alkoivat murista hännät purhallaan. Lapset parkaisivat pelästyksissään ja puristivat äiteinsä kaulaan kätensä. Vaikka heille oli jo edeltä käsin selitetty, että karhut tuodaan tupaan, ja näytettykin ikkunasta karhuja, kun ne olivat pihalla, niin yhtä kaikki säpsähtivät lapset karhujen tupaan tullessa.

Tupaan päästyään karhut kävivät lattialle loikomaan. Ne näyttivät olevan väsyksissä.

— Anta hjuva isente kaks ljeba karhul, pyysi vanhin karhunkuljettaja.

Isäntä käski Matin tuomaan tupasesta kaksi leipää, jotka annettiin karhuille. Syödessään karhut murisivat. Sillä aikaa kun karhut söivät, kokoontui Niemelän suureen tupaan kyläläisiä katsomaan karhujen tanssia. He ihmetellen katselivat karhujen paksuja jäntereitä ja suuria torahampaita sekä kertoivat monta juttua tuosta merkillisestä pedosta, jolla on yhden miehen mieli ja yhdeksän miehen voima.

— On isente viinuska antat kaks vaterkka, pyysi karhusaksa.

— Onhan viinaa, sanoi isäntä ja haki viinaa.

Yleisö luuli, että karhuille annetaan viinaa, mutta miehet pistelivätkin itse viinan suuhunsa ja alkoivat sitten komentaa karhuja, jotka näyttivät olevan aivan haluttomat tanssimaan. Eräs miehistä jo lyödä lojautti karhua sauvalla, mutta isäntä kielsi sen ja sanoi:

— Te ette saa minun talossani käydä rääkkäämään viattomia luontokappaleita. Jos eivät ne lyömättä tanssi, niin menkää matkaanne.

— Stostielait, sanoi ryssä ja kävi penkille istumaan.

— Antakaa karhuille viinaa, niin kyllä ne tanssivat että töppöset löyhkää, neuvoi seppä.

— Anta isente vjel kaksi vaterkka viinuska, kul mine maksa, pyysi karhunkuljettaja.

Isäntä toi vielä lisää viinaa, jonka ryssä kaatoi kahteen kuppiin, joita näytti karhuille ja sanoi:

— On smirno, viinuska vuipit.

Kohta olivat karhut pystyssä kahdella jalalla. Ryssä antoi ensin vanhemmalle, sitten nuoremmalle karhulle kupin kumpaisellekin etukäpäliin. Pian karhut loikkasivat viinan suuhunsa. Ryssä otti tyhjät kupit pois, antoi karhuille sauvan kumpaisellekin käpäliin ja sanoi:

— Ikrait.

Heti alkoivat toiset kaksi miestä lyödä rumpua ja karhut rupesivat tanssimaan. Väki siirtyi ympäri tupaa jättäen piirin keskelle. Karhut kävelivät kahdella jalalla ja pitivät etukäpälissään sauvaa, tuon tuostakin ne lytkäyttivät ruumistaan ja mörisivät. Näin ne kulkivat ympäri piiriä pari kolme kertaa ja sillä oli tanssi suoritettu. Rahvas nauroi ja osoitti sillä tavoin mieltymystään. Sitten lakkasivat rummut soimasta ja komentaja sanoi ensin venäjäksi ja sitten suomeksi:

— Kui piika maka?

Heti kävivät karhut pitkälleen lattialle ja ojensivat koipensa suoriksi. Sen jälkeen taas komentaja sanoi kahdella kielellä:

— Kui poika hernettä varasta?

Nyt kävivät karhut polvilleen ja mennä hiipivät hiljaa eteenpäin. Sen jälkeen komentaja huusi taas:

— Kui maatuska kirkko mene? ja antoi sauvat karhuille.

Karhut kävivät sauvojen nojassa ja liikata lynkkäsivät. Sitten komentaja sanoi taas venäjäksi ja suomeksi:

— Kui pjäätä kivistä?

Karhut rupesivat pitelemään päätään etukäpälillään ja murisivat.

Kun nämä temput oli tehty, niin antoivat ryssät hatun kumpasellekin karhulle etukäpäliin ja sanoivat:

— Tenki pirat.

Hatut saatuaan kävelivät karhut kahdella jalalla ympäri tupaa pitäen hattuja etukäpäläinsä välissä. Kuka viskasi rahaa hattuun, sille karhut kumarsivat, vaan kuka ei rahaa antanut, niin sille ne vihaisesti murisivat. Kun ei enää kenkään rahaa antanut, karhut veivät hatut isännälleen, joka otti rahat hatusta ja luki ne. Saaduilla rahoilla maksoi ryssä isännälle viinan, vaan leivistä ei isäntä rahaa ottanut. Loput rahat korjasi ryssä kukkaroonsa. Sitten hän sanoi:

— On kuka tahtot väkkarttu vettät karhu kans?

— Uskaltaakohan siihen käydä väkikartun vetoon, jos karhu tekee mitä pahaa? kysyi seppä.

— Ei karhu teket pahho, minä on takko, vastasi ryssä.

Pian ilmestyi kaksi nuorta miestä väkikartun vetoon. He toivat vahvan kartikan ja laudan. Ryssän käskystä kävi vanhempi karhu toiselle ja miehet toiselle puolelle lautaa, kumpaistenkin jalat olivat laudassa kiinni. Karhu otti etukäpälillään kiinni kartikan keskeltä ja miehet pitivät käsillään toinen toisesta ja toinen toisesta kartikan päästä.

— Valmis, sanoi ryssä.

Miehet koettelivat vetää väkikarttua puoleensa minkä jaksoivat, mutta karhu piti voimakkaasti kiinni ja niin pysyi karttu paikoillaan. Vihdoin kun karhu tunsi, että miehet olivat panneet kaiken voimansa liikkeelle, se nykäisi yhtäkkiä väkikarttua niin voimakkaasti, että miehet kohousivat ylös istualtaan ja tulla heilahtivat yli laudan karhun puolelle suin päin lattialle. Tämä näytti huvittavan karhua ja se mörisi hyvillä mielin. Rahvasta nauratti tämä tapaus. Noloina nousivat miehet lattialta, eikä mieli enää tehnyt toista kertaa voimia koettamaan karhun kanssa, vaikka heitä siihen kehotettiin.

— Kyllä olet väkevä, vaikka hölmö sinä sentään olet, kertoi kylän seppä. Tästä tulee jo parikymmentä vuotta aikaa, kun minä toisten poikain keralla olin salossa hevosia paimenessa. Eräänä kuumana yönä kuulimme hirmuisen kiljunnan ja rähinän Metsomäen puolelta. Me riensimme sinne ja näimme, kuinka suuri parvi hukkia ahdisteli karhua, mutta eivät susiparat uskaltaneet käydä karhun kimppuun, vaikka heitä oli paljon. Vihdoin löysi karhu halkopinon, kiipesi sen päälle, otti sylillisen halkoja pinosta ja viskata roppasi ne susien päälle. Sudet siirtyivät edemmäksi, vaan lähenivät uudestaan ja koettelivat saada karhua alas pinon päältä. Karhu uudisti entisen temppunsa, ja usea hukka sai kyllä aika kolahduksen, niin että oikein vokisi, mutta siitä huolimatta eivät sudet vain karhua jättäneet rauhaan. Me kyllä koettelimme huutaa, vaan ei se näyttänyt mitään vaikuttavan petojen tappeluun. Vihdoin kun halot olivat pinosta loppuneet, sudet karkasivat vihan vimmassa kontion kimppuun. Vähän aikaa kesti kauhea meteli, mutta hukat vihdoin voittivat karhun ja söivät sen suuhunsa. Me kun olimme aivan aseettomat, emme voineet mitään tehdä, vaan palasimme hevosten luo, jonne luulimme pitkähäntien tulevan, mutta onneksi ne suuntasivat matkansa toisaanne päin ja niin pääsimme heistä rauhaan. Tämä tapaus pelotti meitä niin kovin, ettemme uskaltaneet nukkua koko yössä.

Karhunkuljettajat menivät matkaansa ja miehet kertoilivat monta tarinaa karhun urotöistä, joita halulla kuunneltiin. Ukko-Lauri kertoi postissa ollessaan kuulleensa että karhu oli eräässä paikassa pelastanut talonväen rosvojen käsistä. Asia oli ollut seuraava:

— Karhunkuljettajat olivat kerran tulleet erääsen yksinäiseen taloon illalla ja pyytäneet yösijaa, joka heille annettiin. He veivät karhun olkilatoon yöksi ja itse kävivät tupaan makaamaan. Mutta yöllä tuli taloon kolme rosvoa ja alkoi siinä elämöidä vaatien talosta rahaa, muuten he uhkasivat tappaa joka ainoan hengen. Miehiä ei sattunut talossa olemaan kotona kuin vanha ukko, joka hädissään koetteli hakea rahakirstun avainta, mutta ei sitä niin pian tavannut. Rosvoilla oli ollut hirmuiset aseet. Kun karhunkuljettajat havaitsivat vaaran, meni toinen heistä ulos ja toi karhun tupaan käskien sen runtelemaan rosvoja. Yhdellä iskulla löi karhu erään rosvon kuoliaaksi ja toiset pötkivät pakoon, ja niin pelastui talonväki ja heidän omaisuutensa rosvojen kynsistä.

— Olkoonpa niinkin, että karhunkuljetuksesta on joskus ollut jotain hyötyäkin, mutta kyllä niistä on enemmän vahinkoa, sanoi Antti. Kuinka monta hevosta ja ihmistä karhut ovatkaan säikäyttäneet! Törmälän Yrjökin toissa talvena pelästyi niin kovin karhua, että tuli heikkomieliseksi, eikä miesparka taida ikänä tulla aivan terveeksi. Ja mikä rääkkäys se onkaan karhuille, kun niitä kuljetellaan kaiken talvea, pidetään vähällä ruualla ja lyödään armottomasti. Lahtelan Paavo kertoi, kuinka viime talvena kuljettajat löivät karhua Kuunjoen kohdalla niin armottomasti, että karhuraukka oikein tuli liikkaavaksi. Saisi armollinen esivalta aivan kieltää koko karhujen kuljettamisen. Välistä tunnottomat ihmiset riuhtovat ja tempaavat vitjoista, niin että karhun huulet ovat aivan verisinä. Tunnollista ihmistä oikein säälittää nähdessä tuollaista rääkkäystä. Tähän esitykseen myöntyivät kaikki ja sillä tuumin meni kukin kotiinsa.

* * * * *

Eräänä päivänä tuli Niemelään harjaukko raskas nahkainen laukku selässä ja keppi kädessä. Hyvän päivän tehtyään hän istahti penkille ja heitti laukkunsa olaltaan.

— A mitä osta emanta, mitä osta isanta ja mitä osta muu pere? Kaikk on hjuva ja huuvista. Etsika vanha harju, etsika harjaksi, etsika sika ja lehmä rakko, pyysi harjalainen.

— Mistä Petruska matkustaa? kysyi Mauno-setä.

— A taall kävele umpari kulla, a mitta ei kuulu, vastasi harjalainen.

Mikko toi suuren puhalletun sianrakon, jonka harjamies leikkasi pussiksi, pyysi sitten emännältä kaurajauhoja, joita pani rakon sisään ja alkoi hieroa rakkoa. Sen pehmeäksi saatuaan hän puhdisti pois kaurajauhot, jotka antoi emännälle. Rakkoon hän pani omia tavaroitaan. Rakosta hän antoi Mikolle pari vaskisormusta.

Mari-täti toi vanhan pellavaharjan, josta sai vaskisen kamman. Petruska kolisteli vasaralla pihkat pois harjasta ja pisti sen sitten konttiinsa.

Talon tytöt toivat myös harjaksia ja ottivat helmiä ja kultanuppisia neuloja. Ukko-Lauri osti itselleen niinikään harjaksilla vaskisen korvalusikan. Emäntä osti elohopeaa ja haisupihkaa. Isäntä osti vanhaa miestä (arsenikkia) ja Antti osti ketunmyrkkyä.

— Mistäs Petruska on kotoisin? kysyi Yrjö.

— Venäjältä olen Kaspskoi kupernista, johon Vuiburista tullo tuhat virsta, vastasi Petruska.

Sitten harjamies pyysi ja sai ruokaa, josta hän antoi emännälle suuren parsineulan ja vähäsen kamferttia. Kun ei enää mitään kauppaa tullut, harjalainen läksi matkaansa.

Talven pitkään kulkee konttikauppiaita tai laukkuryssiä kylästä kylään ja talosta taloon. Heillä on kaupattavana monenlaisia huiveja, nauhoja, terttuja, hienoa pumpulivaatetta, pumpulilankaa, rihmaa ym. Tavallisesti nämä ovat tehneet kauppoja puhtaalla rahalla, mutta ovatpa he rahan asemesta ottaneet sukkia, kintaita, lapasia, metsäeläinten nahkoja sekä hopeakaluja niin kuin solkia, rekkoja, sormuksia ym. Nämä ovat olleet ne, jotka ovat kansalliskoristeet ja arvokkaimmat esineet Suomesta kuljettaneet ikuiseen unholaan antaen sijaan arvotonta rojua.

* * * * *

Ennen joulua oli suoritettava kaikki kappamiehet. Rovastille ja kappalaiselle vietiin heidän saatavansa kotiin, mutta toiset kappamiehet ajelivat ympäri pitäjää saataviaan kokoilemassa. Ensin kävi seppä. Hän tuli jo lauantai-iltana sepänpäiville, viipyi yli pyhän ja vasta maanantaina hän meni pois. Hänelle annettiin aprakaksi (palkaksi) seitsemän kappaa, puoleksi rukiita ja puoleksi ohria, kutakin aatraa kohden. Kun Niemelässä oli viisi kyntöaatraa tai oikeastaan viisi työhön kykenevää hevosta, niin seppä sai palkakseen yhden tynnyrin ja viisi kappaa sekä kapan papuja, kuvon olkia, pari lammaskäpälää, viisikon liinaa ja villoja.

Sitten tuli kanttori saatavilleen. Hänelle olisi tullut kolme kappaa ohria ja kauroja, mutta Niemelän isäntä mittasi kolme kappaa rukiita ja antoi vielä olkikuvon. Emäntä antoi liinoja viisikon. Voin ja villat oli kanttori samaten kuin koulumestarikin jo saanut kesällä.

Koulumestarille olisi tullut vain kappa rukiita, mutta Niemelän isäntä antoi kolme kappaa.

Jahtivoudille olisi tullut kappa rukiita numerolta, mutta kun hän kävi joka talossa, niin hän sai kapan kustakin. Samoin sai siltavoutikin, vaikka ei hänellekään olisi ollut tulevaa kuin kappa rukiita numerolta.

Suntion saatava oli puoli kappaa talolta, mutta koko kappa hänellekin annettiin sekä vielä viisikko liinaa kellon nauhaksi.

Haudankaivaja, joka piti pitäjäntuvan lämpimänä ja puhtaana, oli saapa siitä toimestaan kapan rukiita numerolta, vaan hänellekin annettiin kappa talosta, ja haudan kaivamisesta maksettiin erittäin: kappa rukiita kesällä ja kaksi kappaa talvella, joka oli asianomaisten kuolinpesäin suoritettava.

Lautamiehen varsinainen palkka teki myöskin kapan rukiita numerolta, mutta hänellekin annettiin kappa talosta. Tällä tavoin karttui näille pikkuvirkamiehille monenvertaisesti tuloja yli heidän laillisten saataviensa.

Myös tuli talollisten suorittaa laamannin kapat, tuomarin kapat sekä käräjän hyyrykapat.

Kaikki nämä kappamiehet suoritettuaan sanoi Niemelän isäntä:

— Jos kaikki ne saamamiehet, joille talonpoika saapi maksaa, olisivat yhtaikaa aidalla, kun maamies siemenensä maahan kylvää, niin ei moni uskaltaisi kylvää ollenkaan, vaan pelästyksissään jättäisi koko toimen tekemättä, kun hänen vaivansa näöstä niin monta malkkimahaa osansa ottaa, joten kylväjälle monesti ei jää kuin pienin osa.

Pyhän vietto

Sisältö: Lauantaivalmistukset. Saunan kylpeminen. Kirkkoon lähtö.
Kirkkoon meno. Kirkossa olo. Kotiin tulo. Iltapuoli.

Edellisissä luvuissa kerrotut tapaukset olivat joulun edellä syystalvella toimitetut. Kun joulun vietosta olemme jo ennen kirjoittaneet, niin harpataan ne yli ja siirrytään joulunjälkeisiin toimiin.

Siunatun ja kalliin joulujuhlan kuluttua on pitkä sininen talven selkä edessä, jolloin elämä maalla on ikävän yksitoikkoista. Ainoastaan sunnuntai- ja juhlapäivät virkistävät ihmisten mieliä ja antavat uusia voimia nousevan viikon toimille, jotka pääasiallisesti ovat samat kuin tämänkin viikon tehtävät. Sen tähdenpä sunnuntaita ikävällä odotetaankin ja jo lauantaina varustetaan mitä pyhänä tarvitaan.

Lauantaina tuvan lämpöön aikana korjasivat Niemelän naiset rukkinsa (vokkinsa) tuvasta eteiseen. Talon tyttäret ynnä nuoremmat naiset pesivät varilla vedellä ja hankasivat tuohiviholla talon puuastiat, pöydät, penkit, tuolit ja rahit sekä ikkunat pihtipielineen. Emännät leipoivat ja paistoivat ohraisia pyhäksi. Potaatit kuorittiin ja pantiin savivateihin lihan kanssa paistumaan uuniin sunnuntaimurkinaksi. Ukkomiehet varustivat halot ja kiskoivat päreet pyhän tarpeiksi. Poikamiehet toivat heiniä kotiin pyhän varalle.

Päivällisen jälkeen oltiin tupatöissä. Miehet paikkailivat ja tervailivat sekä omansa että naisten kengät. Pojat hakkasivat ukkomiehille tupakat. Naiset varustelivat miehilleen ja lapsilleen pyhävaatteita, rikkinäiset paikattiin ja kaikki vaatteet silitettiin kaulaamalla. Pienten lasten rievut pestiin ja kuivattiin tuvan nurkkaorsilla. Vanhemmat naiset korjailivat ja varustelivat pyhävaatteitaan. Mari-tätikin paikkasi tuohitohvelinsa, jonka tehtyään hän viskasi ne penkin alle ja sanoi:

— Jos eivät liene kauniit, ovathan ne kumminkin vahvat; välttäväthän ne jalan alle käydessä, pöydän alle syödessä.

— Sauna jo kohta joutuu; jos tahdotaan ennen kylpemistä syödä, niin sen pitää tapahtua pian, sanoi Kaisa saunasta tupaan tultuaan.

Huttuvadit olivat jo pöydällä odottamassa ja voikin oli pesään pantuna sekä pieni puukuppinen käännetty pesän päälle alassuin, ettei voi pesässä jäähtyisi ja hyytyisi. Emännän kehotuksesta toivat nuoremmat naiset maitoharmaata kapoilla ja niin kävi perhe syömään ottaen itsekukin oman lusikkansa lusikkakorista. Pöytään istuttiin tavallisessa järjestyksessä.

Illallisen syötyään menivät ensin poikamiehet ja sitten vanhemmat miehet saunaan. Pojat ensin kylpeä ropsivat, tulivat alas ja kävivät saunan penkille istumaan ja keski-ikäiset miehet menivät lautasille kylpemään. Sillä aikaa kun vanhemmat miehet kylpivät, pesivät tytöt poikien päät selvitetyllä lipeällä ja omatekoisella saippualla. Kun vanhemmat miehet kylpivät kauemmin, pojilla oli aikaa yhtä ja toista tarinoida.

— Kas Antti kun sinun ihoosi on tarttunut vastanlehtiä, kylläpäs sinä olet kylpeä vatkannut aika lailla, virkkoi Matti.

Antti poimi iholtaan vastanlehdet, viskasi ne lattialle ja sanoi:

— Tuonne minä heidät laitan. En suinkaan minä rupea vastanlehdistä syntejäni lukemaan, niin kuin meidän ukot tekevät. Minua oikein viime kesänä nauratti, kun meidän ukko-Lauri saunasta tultuaan istui huoneen rappusilla, noppoi vastanlehtiä pinnaltaan ja luki niissä olevat reiät sanoen niistä saavansa tietää, kuinka monta syntiä hän oli sinä päivänä tehnyt.

Miesten tultua lautasilta alas tytöt pesivät heidänkin päänsä. Pojat menivät lautasille ja pesivät siellä itsensä. Sitten he juosta kipaisivat paljain jaloin tupaan, niin kuin olivat tulleetkin. Sitten tulivat ukkomiehet saunaan ja lukivat hiljaa saunatervehdyksensä.

Kun keski-ikäisten miesten päät oli pesty, niin hekin menivät lautasille pesemään, jonka tehtyään he menivät tupaan. Vanhain miesten päät kävivät tytöt pesemässä lautasilla. Ukkomiehet puolestaan pesivät poikainsa pienet pojat, jotka he olivat sylissään saunaan kantaneet. Kun lapset oli pesty ja kylvetetty, ottivat tytöt heidät alas, panivat puhtaat paidat lasten ylle ja antoivat ukkomiehille löylyä mikäli he tarvitsivat. Ukot kyllin kylvettyään panivat paidat päällensä, tuohitohvelit jalkaansa, ottivat kylvettämänsä pojat käsivarrelleen ja läksivät astumaan tupaan. Tiellä käydessään he lukivat "Isä meidän", jonka pienokaiset kertoivat sanasta sanaan ukkojen perästä. Tupaan tultua olivat hivukset jäässä.

Kun miehet olivat saunasta tupaan palanneet, tulivat naiset saunaan. Vanhimmat naiset tulivat ensin. He pesivät ja kylvettivät miniäntensä tyttäret, joille sitten äidit panivat puhtaat vaatteet ylle. Äidit veivät lapset sitten tupaan. Vanhat vaimot tervehtivät saunaan tultuaan ja loitsivat lautasille päästyänsä. Heidänkin päänsä pestiin lipeällä ja maasaippualla. Vanhain naisten saunasta päästyä kylpivät nuoremmat vaimot ja viimeiseksi tytöt.

Kylpeissään sanoi Helka-ämmän miniä Elli:

— Voi hirmuista kauhistusta! Minunkin anoppini aikoo mennä rippikirkkoon huomenna ja tänä iltana noin taikuutta harjoittaa, niin kuin te kuulitte ja näitte. Ja mikä vielä enemmän kauhistuttaa on se ettei hän raukka pidä ehkä edes sitä syntinäkään. Ajattelin jo ruveta hänelle sitä muistuttamaan, vaan eihän siitä olisi muuta tullut kuin pahennusta. Kylläpäs meidän ukko koismaa muita koreudesta ynnä muista paheista, mutta eipäs ämmäänsä sanallakaan nuhtele velhoudesta.

Tupaan päästyään kampasivat naiset ensin lastensa, sitten omat päänsä. Miehet myös kampailivat poikiensa ja omat päänsä. Sitten tytöt laittoivat vuoteet vanhuksille sänkyyn, vaan pojille tehtiin lisuista tilat lattialle. Nyt kun kaikki lauantaitoimet oli tehty, käytiin levolle odottamaan sunnuntain tuloa.

Sunnuntaiaamuna ei noustu niin varhain kuin arkioina. Kukko räpsytteli siipiään ja huusi jo kolmannen kerran "kukko kiekuu", kun Helka-ämmä nousi, puhui tulen liedestä, sytytti päreen palamaan ja alkoi lukea suuresta virsikirjasta ripistä ja Herran ehtoollisesta. Mari-täti nousi myöskin ja rupesi lukemaan "Huutavan ääntä".

Sen perästä nousivat vanhemmat miehet ja vihdoin koko perhe. Aamurukousten jälkeen alkoivat kirkkomiehet tuoda kirkkovaatteitaan tupaan lämpiämään. Sitten käytiin suurukselle, johon kaikki muut ottivat osaa, mutta ukko-Lauri ja hänen vaimonsa Helka-ämmä eivät syöneet, kun he olivat rippikirkkoon menossa.

Ukko-Lauri tiedusteli isännältä ynnä muilta miehiltä, olisiko kenellä vaihtaa kopeekan rahoja pienemmiksi, jotta saisi panna kirkonkukkaroon. Kun ei oman talon miehillä ollut niin pieniä rahoja, niin ukko-Lauri laittoi poikansa toiseen taloon rahaa vaihtamaan, josta tämä saikin neljänneskopeekkoja. Mauno-setä moitti ukko-Laurin tarkkuutta, kun ei raatsi koko kopeekoita panna kirkonkukkaroon, mutta ukko-Lauri vastasi:

— Jos minä kumpaiseenkin kukkaroon panisin kopeekan ja vaimoni tekisi samoin, niin menisi jo neljä kopeekkaa, mutta nyt se suoriaa kopeekalla koko asia.

— Viepikö mummo minut kirkkoon? kysyi pieni Elli Helka-ämmältä.

— Jos mummon tyttö lienet, niin viepihän mummo piiansa kirkkoon, vastasi mummo. Käyhän äidiltäsi kysymässä, laskeeko hän sinua kirkkoon.

— Olen minä mummon tyttö, olen, huusi pieni Elli mennessään ja juoksi äitinsä luokse ja sanoi:

— Laskeeko äiti minua kirkkoon? Mummo lupasi viedä.