Produced by Tapio Riikonen

KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 5: KESÄASKAREET

Kirj.

Johannes Häyhä

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1897.

SISÄLLYS:

Touonalkajaiset
Keväthommat
Juhannuksen vietto
Arkiset askareet
Kokouspyhä
Heinäaika
Talkoot
Paimenelämä
Karhunjahti
Syksytoimia

Touonalkajaiset

Sisältö: Touonalkajaisten määräys. Paimenten taianteko. Karhun luvut. Juhlamurkina. Kauran kylvö. Kylväjän luvut. Lehmäin uloslaskeminen. Karjan luvut. Rukous karjan puolesta. Lammasten uloslaskeminen ja loitsiminen. Rukous karjan varjeluksesta. Karjan kulku ja loitsut maidon annin puolesta. Loitsu karjan kaitsemisesta. Loitsu paimentamisesta. Ensimmäinen päivä paimenessa. Paimenten ja kyntäjäin kasteleminen.

Eräänä sunnuntaina keväällä, kun maat olivat jo sulat, kokoontuivat Niemelän kylän isännät lautamiehen taloon tuumimaan, milloin touonteko oli aloitettava. Muutamat tahtoivat sen jo aloittaa tällä viikolla, mutta lautamies sanoi:

— Ei, hyvät naapurit, nyt sovi alkaa touontekoa kuun pohjalla. Lauantaina kun syntyy uusi kuu, niin sopii ensi viikolla pitää touonalkajaiset minä päivänä tahansa. Ja muuten ei näy tänä vuonna olevan kiirutta kyntämisellä; sillä vanhasta Pietarista vanhaan Jyrkiin on vasta nousevalla viikolla ensimmäinen määräpäivä, niin kuin vanha runo siitä sanoo:

Kyntömiehen kylvöajat ovat tiedossa totiset: kymmenes on kydön kylvö, yhdeksäs on kasken kylvö, kahdeksas on pellon pano, seitsemäs on pavun teko. kuudes viikko, kuituviikko, viides viikko, ohraviikko, neljäs on tattarin teko, kolmas kaalin, lantun aika: toinen viikko touon päätös, kun nauris on napattu maahan.

Vähän aikaa neuvoteltua päätettiin touonalkajaiset pitää ensi viikolla maanantaina ja vuoro oli tänä vuonna syödä juhlamurkina lautamiehen talossa.

Seuraavana sunnuntai-iltana varustivat paimenet vuoteensa viereen virsunsa ja hattaransa. Touonalkajaisaamuna herättivät emännät jo auringon nousuaikana paimenet, jotka vuoteella kenkivät, so. käärivät hattarat jalkainsa ympärille ja panivat uudet virsut jalkaansa. Näin tehtiin siitä syystä että muka jalat pysyisivät terveenä koko kesäajan.

Vaatteet yllensä saatuaan menivät paimenet lehmäläävään (navettaan) ja ottivat kellon vanhimman lehmän kaulasta. Sitten he nyhtivät jokaisen lehmän vasemmasta kupeesta kolme karvaa, jotka he panivat kelloon. Kodan tiinusta pantiin vettä kello puolilleen ja jauhoja hämmennettiin sekaan niin paljon, että seos tuli sakeaksi. Sitten otettiin taikina kellosta ja pöpellettiin saunan penkillä kaakuksi. Sillä aikaa kun toiset paimenet puhdistivat lehmänkelloa ja veivät sen takaisin lehmän kaulaan, toi vanhin paimen leivotun kaakun tupaan, nousi uunille, jossa hän kiersi kaakun kolme kertaa ympäri uunin patsaan ja lausui joka kerran:

— Noin seuratkaa lehmät toisianne koko tämä kesä, niin kuin tämä tahdas seuraa tätä uunin patsasta.

Sitten hän litisti taikinan kakkaraksi ja paistoi sen tuvan lämmitessä uunin leukakivellä, vei sen porstuaan jauhinkivelle jäähtymään ja sen jälkeen läävään. Kakkarasta hän antoi vanhimmasta alkain kullekin lehmälle pienen palan ja kierrettyään ensin palasen lehmän pään ympäri myötäpäivään sanoi palaa antaessaan:

— Pysy sunnuntaina Pietolassa Rasimäellä, maanantaina Kuotmäessä Lyöhdyn aholla jne., nimittäin jokaiselle lehmälle erikseen sen karjamaan ja paikan karjamaalla, missä minäkin viikonpäivänä oli vuoro käydä.

Lammaspaimenet tekivät lampaankellossa taikinan samoin tempuin ja antoivat sen lampaille. Nämä temput piti tehtämän ennen perheen ylösnousua, ani varhain.

Emäntä nousi jo aamuhämärissä, pisti tuvan lämmitä ja herätti paimenet. Sillä aikaa kun paimenet pukeusivat, otti emäntä karhun hampaan, meni läävään, kiersi jokaisen lehmän ympäri kolme kertaa karhun hampaalla myötäpäivään ja kiertäessään hän loitsi:

Metsän kultainen kuningas, salon herra, maan isäntä! anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto tänä suurena suvena, Luojan lämminnä kesänä. Korjaele koiriasi, raivaele rakkiasi jottei piiloa pitäisi eikä tuottaisi tuhoa. Kotihisi koirat kutsu, viekottele villahännät: sudet laita suitset suuhun, karhut rautakahlehisin. Teettäös tinainen neula, naula vaskinen valata, jonka päästät päälakehen, läpi luisten leukaluitten. Jos ei tuotana totelle: suden suuhun lukko laita, haitta karhun hampahisen takalukko leukaluihin.

Kun ei tuosta kyllin liene: kätke koirasi kolohon, karvaturvat kalliohon, ettei koskis konnanpoika, metsän rakki raateleisi; tahi saata näiltä mailta, kauas karjan käytäviltä ylitse salon yheksän, salon puolikymmenettä maille tuntemattomille, nimen tietämättömille, johon ei kuulu karjan kellot eikä paimenten pakinat.

Oi Ukko ylinen Luoja, taatto taivon valtiainen, jok olet onnella olija, heleällä hemmoaja! Tehkös kesät kaunihiksi lehtovieret leppehiksi, ahovieret armahiksi! Laita metsät mieleviksi, sinikorpi siivosaksi! Vieritä vihanta pilvi karjalleni katteheksi, ettei surma suin pitäisi, kaihi viljalta vitoisi. Rakentele rauta-aita, teräs seivoin seisattele ympäri minun eloni, kahden puolen karjaseni: maasta asti aita pannos, maasta asti taivosehen, ettei karhu kavahtaisi eikä susi yli käisi. Vähänpä minulla oisi surman suin pieltäviä, aholle ajettavia, päälle pälven pantavia.

Perheen noustua menivät naiset läävään eläimiä ruokkimaan ja kyntömiehet laittoivat auransa ynnä muut kapineensa reilaan. Läävästä tultua naiset joko ompelivat tahi muuta korjailivat. Ukkomiehet korjailivat kalanpyydyksiä ja muita kapineita reilaan. Näissä toimissa kului päivä murkinoihin. Kun murkinan aika lähestyi, otti isäntä aitan siemensalvosta ne kolme rukiista leipää, jotka olivat koko joulupyhät olleet tuvan pöydällä, ja toi ne emännälle, joka lämpimällä vedellä pesi leivistä lian ja mahdollisesti joulukyntteleistä tarttuneen talin. Sitten emäntä leikkasi leivät, joita hän toisten naisten kanssa piippusi suupalan suuruisiksi möllyiksi (paloiksi) sitä varten varustettuihin vateihin. Emäntä keitti suurella padalla vastalypsettyä maitoa, jonka hän sitten kapustalla mätti möllyjen päälle vateihin.

Murkinan aikana kokoontuivat kylän isännät ja emännät lautamiehen taloon. Kun ruoka oli kannettu pöytään, käskettiin vieraat syömään. Emännät istahtivat pöydän yläpäähän ja isännät sarvenille; talon miehet istuivat pöydän alapäässä. Talon isäntä luki juhlallisella äänellä ruokaluvut ja Perätalon seppä toisten kanssa veisasi:

Ann maan tääll kasvons kantaa, vakons myös lioita; meill tarpeet tahtoisit antaa, maan, meren siunata. Ann askelees tiukkuu rasvast, meit ruoki sanallas, suo maistam sit ain makiast, niin sielu on autuas.

(Vvk. 318:6)

Sitten isäntä jakeli juhlallisesti ruokaryyppyjä, ensin naisille ja sen jälkeen miehille. Syödessä puheltiin sekä hyvistä että huonoista vuosista. Kun kaikki olivat ravitut, pani jokainen kätensä ristiin ja Lahtelan isäntä luki:

Muistakaam sitä aina, kuin ruokaa nautitsem ett Herra eineen lainaa, ja kaikk kuin tarvitsem, sull Jesu, kiitos olkoon, ja kunnia kaikilt tulkoon, kuin runsaast ruokit meit.

(Vvk. 345:2)

Ruokasiunauksen perästä veisasi Mäkelän isäntä toisten kanssa:

Vuos hyvyydelläs kaunist kanss, niin kyntö, kylvö kasta maass, ja laiho kauniist kasvata, meit armiaast jällens iloita.

(Vvk. 316:11)

Pöydästä noustua kiittivät kaikki vieraat talon emäntää ja isäntää, ja toivottaen toisilleen runsasta vuodentuloa erkani kukin kotiinsa.

Touontekoa alkamaan läksivät kotoa kyntäjät ensiksi. Isäntä mittasi kauroja kapalla aitan salvosta säkkeihin, jotka nostettiin hevosten selkään. Sitten isäntä istausi siemensäkin päälle hevosen selkään ja läksi ajamaan eellimmäisenä. Toiset kyntäjät tekivät samaten ja ottivat atran olkapäillensä hevosten selkään. Kartanolta lähteissä kohottivat miehet lakkiansa ja sanoivat:

Lähde Jumala avuksi!

Metsähalmeelle päästyä laskettiin atrat ja siemensäkit hevosten selästä halmeen veräjälle ja valjastettiin hevoset atrain eteen. Toiset miehet istahtivat tupakoimaan sillä aikaa, kun isäntä meni kylvämään. Isäntä pani siemensäkistä kauroja kylvösäkkiin, otti säkin olallensa, nosti hattunsa seipään nenään ja ripsi ensin siemeniä itäänpäin, sitten etelään, länteen ja vihdoin pohjoiseen sanoen viskatessaan:

Itätuuli kesän tuopi, kesä siemenen sirottaa, etelä elohon saattaa, kaiken kasvun kasvattaapi. Länsi lämpimän lähettää, lämpimä terän tekeepi, pohjoinen pahurin poika! pysy kylmässä kylässä kekriin asti keikkumatta.

Sitten isäntä alkoi kylvää ja nuorin kyntäjä sai käydä hänen rinnallansa ja pistellä sikkeloa. Kylväissään lausui isäntä:

Minä kylvän kyyhättelen Luojan sormien lomitse, käden kautta kaikkivallan tälle maalle kasvavalle, aholle ylenevälle.

Akka mantereen alainen, manun eukko, maan emäntä! Pane nyt turve tunkemahan, maa väkevä vääntämähän; eip on maa väkeä puutu, eikä nurmi einehiä sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana, kun lie armon antajista lupa eineitten emistä.

Nouse maa makoamasta, Luojan nurmi nukkumasta! Pane korret korttumahan sekä varret varttumahan: tuhansin neniä nosta, saoin haaroja hajota kynnöstäni, kylvöstäni, varsin vaivani näöstä!

Oi Ukko ylijumala, tahi taatto taivahinen, vallan pilvissä pitäjä, hattarojen hallitsija! Pidä pilvissä käräjät, sätehissä neuvot selvät: laadipa utuinen ilma, sumuilma suunnittele; idätä idästä pilvi, länkä lännestä lähetä, nosta lonka luotehesta, etelästä ennättele: vihmo vettä taivosesta, mettä pilvistä pirota teoksille tehtäville, panoksille pantaville, orahille nouseville, touoille tohiseville!

Kun isäntä oli halmeen yli päässyt ja kylväen tullut takaisin, niin alkoivat kyntäjät ajaa peräkkäin: ensimmäinen aidan vierusta myöten, toinen sen perästä, sitten kolmas jne. Kun kolme kertaa oli ympäri käyty ja tultu samaan paikkaan, josta lähdettiin, niin istahdettiin tupakoimaan ja viinaa maistelemaan. Sitten jatkettiin työtä keski-iltoihin asti, jolloin mentiin kotiin.

Kyntäjäin lähdettyä kotoa otti emäntä tuuran, taltan ja kirveen, jotka hän kätki läävän kynnyksen viereen lantaan. Sitten hän otti viikatteen, sirpin ja kassaran, sitoi ne yhteen ja ripusti läävän oven kamanaan.

Kun paimenet ja emännät olivat pukeutuneet, vei emäntä rahin, asetti sen läävän kynnykselle sillä tavoin että rahin jalat tulivat läävän sisä- ja toiset ulkopuolelle pihtipuolista vasten. Sitten emäntä nousi rahille seisomaan, asetti selkänsä pihtipieltä vasten ja nosti toisen jalkansa niin liki yläkamanaa että siitä alaitse lehmät mahtuivat. Emännän käly päästi lehmät kytkyestä yhden toisensa perästi ja loitsi:

Kun Luoja kesän tekevi, Jumalan suven sukeepi, suot sulavi, maat sulavi, lätäkötkin lämpeävi keskellä kesäsydäntä Jumalan suvea suurta; niin mä lehmäni lähetän, laitan karjan laitumelle, työnnän lehmäni leholle, maidon antajat aholle, hatasarvet haavikolle, kourusarvet koivikolle, vasikkani varvikolle, kaiken karjani kedolle, havulinnan liepehille, kultaisille kunnahille, ahomaille aukehille, leheville lehtomaille, korkehille koivikoille, mataloille haavikoille, kosteoille korpimaille, hopeaisille saloille! Työnnän kuuta ottamahan, talia tavoittamahan ahomailta aukehilta, levehiltä lehtomailta, kumeoilta kuusikoilta, haleoilta haavikoilta, kultaisilta kunnahilta, koreoilta koivikoilta, hopeaisilta saloilta.

Sikäli kuin lehmät pääsivät kytkyestä, ne tulivat ulos läävästä emännän jalan alaitse. — Vuonna 1878 tapahtui Hynnilässä, että eräs nuori lehmä sattui leiskahtamaan mennessään emännän jalkain alaitse, ja emäntä putosi lehmän selkään. Lehmä toi emännän kartanolle ja pudotti hänet vesilätäkköön. — Heti ensimmäisen lehmän tultua emäntä alkoi rukoilla:

Itse ilmoinen Jumala, taatto taivahan takainen! kun mä läävästä lähetän, työnnän lehmäni lehoille, ajan karjan kankahalle, saatan suurehen salohon näiltä pieniltä pihoilta, kapehilta kartanoilta Jumalan pihoa myöten, kaikkivallan maata myöten Luojan laveille pihoille, kaikkivallan kartanoille, läävihin lävettömihin, ilman ikkunattomihin: kaitse karja kaunihisti, varjele vahingon tieltä tänä suurena suvena, Herran hellänä kesänä, ettei tuskihin tulisi, häpeäihin hämmentyisi! Kun katsoit katollisessa, varoit alla varjolaudan, niin katso katottomassa, varo varjomattomassa! Syöttele metisin syömin, mesiheinin herkuttele, jotta karja kaunistuisi, eistyisi emännän vilja hyvänsuovan mieltä myöten pahansuovan paitsi mieltä!

Kun lehmät oli laskettu, lammaspaimen otti virpovitsat läävän laesta ja ajoi lampaat Mari-tädin jalkain välitse, joka seisoi läävän kynnyksellä hajasäärin. Lammasten ohi kulkeissa loitsi Mari-täti:

Lasken laumani kedolle, karitsani kunnahalle, emälampaat lakealle, vuonat aukeelle aholle Suomehen sukeutumahan, Karjalahan kasvamahan, Viron maalle villomahan, kotihin keritsemähän. Ota villoa välillä, raksi rasvaa hampahilla tuorehista turpehista, metisestä mättähästä, heleästä heinänpäastä, kultaisen kulon nenästä!

Kun kaikki karja oli kartanolla ja paimenet sekä naiset olivat karjan ympärillä, emäntä kävi ympäri karjan kolme kertaa myötäpäivään ja rukoili:

Varjele vakainen Luoja, kaitse kaunoinen Jumala! Kaitse karjani pahoista, varjele vahingon tieltä, noista soista soiluvista, lähtehistä läikkyvistä, heiluvista hettehistä, pyörehistä pyörtehistä, ettei sorkka sorkahtaisi, hettehesen herkähtäisi ylitse Jumalan tunnin, päitse aivon autuahan!

Tuo'os torvi tuonnempata tuolta taivahan navalta, mesitorvi taivosesta, simatorvi maaemästä! Puhu tuohon torvehesi, kumahuta kuuluhuksi: puhu kummat kukkahaksi, kangasvieret kaunihiksi, ahovieret armahaksi, lehtovieret leppeäksi suovieret sulaksi meeksi hetevieret vierteheksi! Siitä syötä karjoani, raavahiani ravitse. Syöttele simaisin syömin, juottele metisin juomin, syötä kultaista kuloa, hopeaista heinänpäätä heraisista hettehistä, läikkyvistä lähtehistä, koskilta kohisevilta, jokiloilta juoksevilta, kultaisilta kunnahilta, hopeaisilta ahoilta.

Kaivo kultainen kuvoa kahden puolen karjamaata, josta karja vettä joisi, simoa sirottelisi utarihin uhkuvihin, nännihin pakottavihin. Saattele salosta karja, aukeoilta ahomailta heraisille hettehille, läikkyville lähtehille, koskille kohiseville, Jokiloille juokseville, joist ei juomat juoden puutu, vedet vetäen vähene!

Sen tehtyänsä emäntä meni paimenten kanssa tupaseen, josta paimenet ottivat evässäkit ja emäntä otti loitsitun suolapussin ja pani sen helmaansa. Sitten emäntä alkoi astua solasia (kujasia) myöten metsään päin. Lehmäpaimenet ajoivat karjan emännän perästä ja kävelivät itse karjansa jäljestä. Mari-täti käveli lehmäpaimenten keralla lammasten edellä helma käppyrässä ja luki kateen sanat. Lammaspaimenet kävelivät lammasten perästä, ja heitä seurasivat talon koirat.

Kulkiessaan kujasia ripisteli emäntä väliin suolahiukkoja tielle ja loitsi:

Suvetar valio vaimo, Etelätär luonnon eukko! Auo maat alaisin puolin, puhko pellon penkereitä, juoksuta joki metinen, simavirta vierettele utarihin uhkuvihin, vetimihin veettävihin: saisi suonet soutamahan, maitojoet juoksemahan, joka aika antamahan, joka vuoro vuotamahan, juosta jokena kotihin, tulla tuoreena tuville vihansuovan sormen päitse, hyvänsuovan suun etehen.

Paljo on niitä pahoja ku maidon manalle vievät, katehesen karjan annin; vähän on niitä hyviä, ku maidon manalta saavat, piimänsä kylän pidolta, tuorehensa toisialta.

Ei minun emoni ennen kysynyt kylästä mieltä, tointa toisesta talosta; sai se maitonsa manalta piimänsä pitelijältä tuorehensa toisialta: samaten minäkin saanen maidon mieron malkkiloilta, katehien kainalosta. Ei maito manalle jouda, lehmän vilja vierahalle eikä puihin puuttumahan, metsihin menehtymähän: maito koissa tarvitahan, ajan kaiken kaivatahan, koissa vuottavi emäntä katajainen rainta käessä.

Nousepas nyt viljan eukko, viljan haltia havaja ennen noidan nousemista, katehen kavahtamista! Nouse voisen vuoren päälle, maitosen mäen nenälle! Muuta kaikki ruohot voiksi, maidoksi makeat ruuat! Kovennuta maidon kuori, sakennuta piimän pinta: maito rasvaksi rapaise, rasva voiksi ruskeaksi, pieksä pieninkin pisara voi hyväksi hyytymähän, ettei tarvitsis emännän kauan voita valmistella, kinaella kirnun kanssa, piestä piimää päiväkaudet.

Kujasten suuhun päästyä pysäytettiin karja ja paimenet kävivät karjan ympärille. Emäntä kävi kolme kertaa ympäri karjan myötäpäivää, ripisteli loitsusuoloja karjan päälle ja loitsi:

Nyyrikki Tapion poika, siniviitta viidan poika! Tyvin pistä pitkät kuuset, latvoin lakkapäät petäjät sillaksi likasijoille, paikoiksi pahoille maille, suosulihin, maasulihin, lätäkköihin läikkyvihin! Anna käydä käyräsarven, haarasorkan sorkutella, saapua joka savulle, joutua joka kylylle viatonna, vilpitönnä, virhitönnä, vammatonna, ilman suohon sortumatta, likahan litistymättä.

Suvetar valio vaimo, Etelätär luonnon eukko! Käy nyt syötä syötikkini sekä juota juotikkini helehistä heinänpäistä, kaunihista kastikoista, mairehista maaemistä, metisistä mättähistä, nurmelta mesinukalta, maalta marjavartiselta, kanervan kukattarilta, heinän helpehetteriltä. Heitä hienot helmuksesi, esiliinasi levitä karjalleni katteheksi, pienilleni peitteheksi, vihoin tuulen tuulematta, vihoin saamatta satehen.

Nouse neitonen norosta, hienohelma hettehestä! Ota vettä lähtehestä, jolla kastat karjoani, jotta karja kaunistuisi, edistyis emännän vilja, ennen käymistä emännän, katsomista karjapiian.

Kedolle päästyä nähtiin siellä jo olevan Mäkitalon emännän karjoineen ja paimenineen. Emäntä kävi karjansa ympäri. Niemelän emäntä käski pysäyttää karjansa ja sen jälkeen hän kävi karjan ympäri kolme kertaa ja loitsi:

Jos lie kurjat paimeneni, ylen kainut karjapiiat: pajun panen paimeneksi, lepän lehmäin katsojaksi, pihlajan pitelijäksi, tuomen tuojaksi kotihin, emännäisen etsimättä, muun pereheen murehtimatta.

Kun ei paju paimentane, pihlaja hyvin pitäne, leppä lehmiä ajane, tuomi ei kotihin tuone, niin panen parempiani, työnnän luonnon tyttäriä, minun viljan viitsijäksi, katsojaksi karjan kaiken.

Mielikki metsän emäntä, Suvetar valio vaimo, Etelätär luonnon eukko, Hongatar hyvä emäntä, Katajatar kaunis vaimo, Tuometar tytär Tapion, Pihlajatar pieni piika metsän tyttö tylleröinen! katsokaatte karjoani, viitsikäätte viljoani kesä kaikki kaunihisti, lehenaika leppeästi, lehen puussa liehuessa, ruohon maassa roikatessa.

Tellervo Tapion neiti, utupaita, hienohelma! Kaitse karja kaunihisti, viitsi vilja virkeästi, kaitse kaunoisin kätöisin, somin sormin suorittele, suin kultaisin sukios, hopeaisin harjaellos; sui ilveksen iholle, metsän viljan viertehelle, kampoa kalan eville, karvalle meren kapehen, metsän uuhen untualle, vihreän nurmen nukalle! Saata karjani kotihin, hyvän emännän etehen, hetä heilua selällä, maitolampi lautasella.

Päivän mennessä majoille, iltalinnun laulellessa itse virka viljalleni, sano sarvikarjalleni: kotihinne kourusarvet, maidon antajat majoille! Koissa on hyvä ollaksenne, maa imara maataksenne; korpi on kolkko käydäksenne, ranta raikutellaksenne. Kotihinne tullessanne, vaimot valkean tekevät nurmelle mesinukalle, maalle marjavartiselle.

Kun ei karja tuosta huoli, eikä kulkene kotihin: leikkoa lehosta koivu, ota vitsa viidakosta, pitkä piiska pihlajainen, katajainen karjaruoska, joilla lehmiä letität, pieksät pitkähäntäisiä, ajat karjan kartanolle, saunan lämmintä panolle: kotihin kotoinen karja, metsän karja metsolahan. Kun ei muista paimeniksi eikä karjan kaitsijoiksi, pyydän Luojan paimeneksi, kaikkivallan kaitsijaksi: paras on Luoja paimenista, kaikkivalta kaitsijoista; se tuopi joka tulelle, saattavi joka savulle vielä päivän paistaessa, keski-illan kellertaissa; tuo jonossa Jumalan karjan, Herran karjan helkytellen.

Nyt vihdoinkin oli kaikki luvut luettu ja kaikki temput tehty ja karja päästettiin syömään aholle. Vähitellen kokoontuivat sinne kaikki, koko kylän elukat, ja jokainen teki samat temput. Sitten emännät istausivat kummulle katselemaan toistensa karjaa. Siinä puheltiin karjasta ja miten kukin oli karjaansa vaalinut ja milloin mikin lehmä oli poikinut. Puhellessaan he tarjoilivat toisilleen punaista viinaa taskulasista ja evääksi otettua tuoresta ohraista leipää.

Lehmäpaimenilla oli täysi työ estellessä lehmiä puskemasta. Kun lehmät kaiken talvea erillään oltuansa pääsivät yhteen karjaan, niin ne olivat outoja toisilleen, vetivät kieroa, ensin edempänä ja sittemmin vähä kerrallaan likennellen, vihdoin ne jämähtivät päät vastakkain alkaen työntää toisiaan minkä jaksoivat. Varsinkin suuret härät mörnivät, kuopivat ja sitten puskivat toisiaan. Siinä saivat paimenet olla pirteitä erotellessaan ja katsoessaan, ettei väkevämpi saanut heikompaa pahasti puskea. Myös joku huonosti hoidettu lehmä nääntyi pehmeään letkuun tahi noroon, ja se oli siitä autettava. Semmoisessa tapauksessa saivat emännät heittää makeat puheensa ja rientää avuksi. Hyvin nololta näytti se emäntä, jonka lehmä liejuun vääntyi (nääntyi). Hän tavallisesti syytti toisia naisia huolimattomiksi karjan hoitajiksi jne.

Lammaspaimenilla oli vieläkin suurempi puuha kuin lehmäpaimenilla; sillä vuonat kun eksyivät emistänsä ja rupesivat hätäisesti juoksentelemaan ja määkymään, niin paimenet koettelivat niitä johdattaa emiensä luokse. Tiettävästi emälampaat, joilta vuonat olivat haihtuneet, koettivat kaihoansa määkimisellä ilmoittaa, ja sillä tavoin syntyi semmoinen musiikki, jota sen kuullut ei voi koskaan unhottaa. Se vielä lisäsi paimenille puuhaa, kun oli paljon yhdennäköisiä ja yhdenkokoisia vuonia, joita oli vaikea, jopa mahdotonkin toisistaan erottaa. Muutamat olivat varmuuden vuoksi ripustaneet erinäköisiä nauhoja vuonien kaulaan, joten he helposti tunsivat omansa.

Iltapuolella kun karja ajettiin kotiin, lammaspaimenilla oli taasen suuri puuha saadessaan erilleen kukin omat lampaansa. Kun oli päästy kotiin ja korjattu eläimet navettaan, emäntä otti vettä kappaan, kutsui paimenet luokseen, pani kolme kertaa ensin lehmäpaimenille vettä päähän ja lausui:

Lehmä alas lypsämään, paimen ylös kasvamaan,

ja sitten samaten lammaspaimenille vettä päähän pannessaan hän lausui:

Villa alas virumaan, paimen ylös kasvamaan.

Kyntömiehet tultuaan pihalle ajoivat hevosensa tuvan rappusten eteen. Emäntä meni vastaan kapallinen vettä kädessä, ripsi vedellä ensin isännän hevosineen ja sitten toiset miehet ja hevoset vuoronsa perään kunkin kolme kertaa ja lausui:

Kasvakoon kaura, onnistukoon ohra, menestykööt miehet, ja vauristukoot varsat!

Kun miehet olivat hevosensa korjanneet talliin ja läksivät tupaan tulemaan, niin nuori väki — pitämättä lukua siitä, että emäntä oli jo kyntäjät kastellut — meni kyntömiehiä vastaan vesikapat kädessä ja viskata roikkasi vettä kyntäjäin korville, niin että he usein läpimärkinä pääsivät tupaan. Niitä kyntäjiä, jotka eivät mieltuten (mielellään) antaneet itseään kastella, ajettiin perästä siksi, kunnes heidät saatiin kastelluksi. Siinä oli juoksua, naurua ja leikkiä kauaksi aikaa. Sittemmin syödessä päivällistä, joka usein toimitti iltasen veron, samaten kuin myöhempään saunaa kylpiessä, puheltiin päivän tapauksista. Usein vielä perästäkin päin muisteltiin touonalkajaisia.

Keväthommat

Sisältö: Tavalliset kevättyöt. Sammakko onnen ennustajana. Käen kukunta nainta- ja ikävuosien ennustajana. Rippikoulu. Rukous hyvän sulhasen saamiseksi. Kasken teko.

Jo talvella vedettiin kotiin kaskiaitapuut (aitarikot), jotka kevätkorvassa hakattiin kesähaloiksi sekä tuvan että saunan luokse ja pantiin pinoon. Myös aita- ja seiväspuut vedettiin kevättalvella, särjettiin ja teroitettiin. Läävästä vedettiin pellolle liika lanta, joka kesän tultua hajoitettiin kesannolle. Uusia rakennuksia rakennettiin keväillä. Naiset taasen ompelivat keväillä kutomansa kankaat. Helluntailauantaina nuohdottiin ja pestiin tupa.

Keväillä ennen kuin jäät järvestä sulivat kuti norssi ja sitä pyydettiin nuotalla. Ahvenia ja särkiä pyydettiin kutuaikana merroilla. Jos kuka kuuli konnan (sammakon) kurnutuksen, ennen kuin oli saanut tuoresta kalaa syödä, niin sitä pidettiin huonona enteenä. Siksi koetteli jokainen saada kalaa maistaa tavalla tahi toisella ennen sammakon kutua.

Samaten pidettiin käen kukuntaa huonona enteenä, jos sen kuuli aamusella, ennen kuin oli suuruksia maistanut. Siksipä herkkäuskoiset ja varsinkin tytöt varustivat jo iltasilla leipäpalan päänsä pohjiin, josta sitten aamusilla heti havahdettuansa maistoivat jonkin suupalan ennen ulos menemistänsä. Käen ensimmäisestä kukunnasta lukivat vanhukset ikävuosiansa: kuinka monta kertaa käki kukahti, niin monta ikävuotta sai muka vielä elää. Samaten neitoset lukivat ensimmäisestä käen kukunnasta, kuinka monen vuoden perästä he joutuivat naimisiin. Niinpä Niemelänkin tytöt varustivat iltasilla leipäpalan päänsä pohjiin, josta sitten aamusilla haukkasivat heti noustuansa.

Eräänä aamuna meni Anni ulos haukattuansa ensin leipää ja näki käen istuvan kartanolla kasvavassa koivussa. Hän alkoi heti vanhalla, ennen oppimallansa runolla houkutella käkeä kukkumaan lausuen:

Kuku kultainen käkönen, helkyttele hopeainen, kuku mulle kultavuosi, helkytä hopeavuosi! Kuku kultani omaksi, armahaksi ainoiseksi! Ikävä on yksin olla, kolkko yksin köllötellä: kahden oli kaunosempi, kahden kaiketi parempi, loppuis ikävä ijäksi, miel apea ainaiseksi. Oi jos mie omani saisin, hyvin mie hänet pitäisin: sylissäni syötteleisin, polvillani pyörittäisin, välin kaulahan kapuisin, sekä suuta suikkajaisin. Kuku, kuku kultalintu, helkytä hopealintu: kuku kerran, ei kahesti, kuku kerran kuullakseni! Jos teet mieliksi minulle, saattelet ilosanoman, niin mä sun hyvin pitelen, linnukseni lausuelen, syötän sinut suuruksella tahi voilla, vehnäsellä.

Ikäänkuin käki olisi ymmärtänyt Annin pyynnön, alkoi se kukkua ja kukkui lukemattomia kertoja, josta Anni tuli pahoille mielin. Siinä hän muisti, ettei Kaisa ollut vielä kuullutkaan käen kukuntaa. Hän meni siis nopeasti Kaisaa herättämään. Kaisa joka ei muistanutkaan iltasella varustaa leipää päänsä pohjiin, meni tupaseen, josta haukkasi leipää suuhunsa, ja sitten vasta meni ulos. Käki oli jo ehtinyt lopettaa kukuntansa, niin ettei Kaisa ennättänyt kuulla kuin yhden ainoan kukahduksen.

— Ethän sinä enää kuullutkaan mitään, sanoi Anni.

— Kuulin aivan selvään viimeisen kukahduksen, vastasi Kaisa.

— Vai niin, sinä miekkonen pääset siis jo naimisiin tänä vuonna, virkkoi Anni huoaten. Minulle raukalle se kukkui lukemattomia kertoja.

— Eihän sen kukunta taida mitään merkitä, vaikka sitä vain niin luullaan, vastasi Kaisa lohdutellen surevaa serkkuansa.

Ukko-Lauri, joka ei vielä sinä keväänä ollut kuullut käen kukkumista, näki käen kotimäen rinteellä koivussa. Hän rupesi puhuttelemaan käkeä ja lausui:

Käköseni, kultaseni, vanha tuttu, ennen nähty! Kuku mulle, kullan kerttu, ilmoittele mun ikäni, laula vuoteni visusti: elänenkö, ennätänkö täällä vielä monta vuotta, vai jo kuinka kohta kuolen, katoon katala Manalle, menen Tuonelan tuville, maan matojen syötäväksi, tuonen toukkain purtavaksi?

"Väkä käkä" virkkoi käki ja lensi pois eikä kukkunutkaan. Tämä harmitti ukko-Lauria.

Toukokuussa pidettiin rippikoulu ja Niemelän Kaisa meni kouluun. Sinä pyhänä, kun rippikoulu kuulutettiin, kävi lautamies rovastilta kysymässä kortteeria tyttärellensä pappilaan. Rovasti puhui ensin rouvansa kanssa ja lupasi sitten kortteerin pappilan kyökissä. Lautamies kiitti ja vei seuraavana sunnuntaina pappilan rouvalle kontillisen tuoreita kaloja. Tyttärensä eväät hän vei myöskin samalla. Ne rouva käski piian korjata ruokahuoneeseen.

Seuraavana maanantaina kokoontuivat rippikoululapset. Kappalainen, jonka vuoro oli koulua pitää, kutsui lapset kirkkoon, jossa hän rukoukset pidettyään luetti jokaisen sisältä ja sen jälkeen järjesti heidät ja määräsi paikat, missä kohden kunkin tuli istua kirkonpenkissä. Niemelän Kaisa, koska hän oli kuuluisan miehen tytär ja selvälukuinen, pääsi ensimmäiseksi, sitten Vähikkälän kompromin, maanjako-oikeuden lautamiehen, tytär toiseksi, Vertasen kirkonmiehen tytär kolmanneksi jne. Ne tytöt, jotka eivät osanneet lukea sisältä, tulivat laiskainkouluun sakastiin koulumestarin opetettavaksi.

Ensimmäisenä päivänä, kun rippikoululapset laskettiin päivälliselle ja Niemelän Kaisa Vähikkälän ja Vertasen tyttöjen kanssa, jotka myös olivat kortteeria pappilan kyökissä, tuli kortteeriinsa, niin tuli pappilan rouva kysymään tytöiltä, kuka oli järjestyksessä ensimmäinen, kuka toinen ja kolmas. Vähikkälän tytön ilmoitettua, että Niemelän Kaisa oli ensimmäisenä, sanoi rouva:

— Niinhän meidän herra rovasti arvelikin, että Niemelän Kaisa se epäilemättä tulee ensimmäiseksi.

Kaisa punastui kuullessaan rouvan puheen eikä virkkanut mitään.

Kun Kaisa seuraavana lauantaina tuli kotiin, oli kotoväellä monenlaisia kysymyksiä rippikoulun menosta ja siitä miten lapset osasivat vastailla ymmärryksen perästä, ja Kaisalla taas oli kyllin selittelemistä. Muun muassa hän kertoi, että kun kirkkoherra — niin kutsuttiin kappalaista — selitti että valat ovat kolmenlaiset: virkavala, todistusvala ja puhdistusvala, niin eräs tyttö, joka ei malttanut kuunnella kirkkoherran selitystä, vastasi:

— Valat ovat kolmenlaiset: Sortavala, Sulkavala ja Kirjavala.

Tämä tietysti herätti naurua sekä rippikoulussa kuin myöskin Niemelän perheessä.

Kaksi viikkoa rippikoulua jälkeen laskettiin lapset kotiin ja ilmoitettiin kutka tulevat pääsemään ripille. Ne lapset, jotka eivät ripille päässeet, itkivät ja porasivat. Heidän vanhempansa syyttivät joko lapsiansa laiskuudesta tahi kirkkoherraa vääryyden teosta, kun hän toisia laskee ripille ja toisia jättää; mutta itseään ei kukaan syyttänyt, ettei ole lapsiaan opettanut lukemaan.

Seuraavana sunnuntaina ilmoitettiin saarnastuolissa että rippikoululapset otetaan Herran ehtoolliselle pyhän kolminaisuuden sunnuntaina ja jokaisen asianomaisen pitää saapua kirkkoon lauantai-iltapuolella.

Perjantain iltana ennen kolminaisuuden sunnuntaita lämmitettiin
Niemelässä sauna. Muun perheen kylvettyä jäi Kaisa äitinsä käskystä
Helka-ämmän kanssa saunaan kahden kesken. Helka-ämmä kutsui Kaisan
saunan lautasille, otti vastan, ripsi sille vettä, alkoi kylvettää
Kaisaa ympäri ruumiin ja rukoili:

Luopas Luoja luotuhuni, älä mielisuotuhuni; luotu luoksensa vetävi, mielisuotu surmoavi.

Tuo Jumala tuota miestä jonka sormukset sopisi, jonka kihlat kelpoaisi; joka naida nappajaisi, kotihinsa koppajaisi, jok ei veisi viertämähän, panisi palon tekohon.

Ällös tuhma tulkokana, kävynkanta käykökänä; kun ei tulle tuuhiammat, koreammat kohti käyne. En minä sinä ikänä, kuuna kullan valkeana nuku nurjuksen nutulle, väsy värkin turjukselle, painu paikkakukkarolle, rajakengälle rakastu!

Varjele vakainen Luoja, kaitse kaunoinen Jumala tätä neittä joutumasta, saamasta tätä tytärtä viinavillin vuotehelle, hurstille humalahurjan, olutjuojan olkiloille, piippusankarin savuille!

Varjele vakainen Luoja, kaitse kaunoinen Jumala joutumasta juomarille, saamasta kyläratille! Kävis tuo joka kapakan, joka kannun kallistaisi, ostaisi joka oluen, joka viinan viilettäisi, viinan pantiksi panisi vaimoltansa vaattehetki; itse vaimonsa vetäisi, puolisonsa puotteleisi, kylmäisi kylävälille, joka tielle juohattaisi, heittelisi heinätielle, salotielle saatteleisi.

Tuo Jumala toinen miesi, toinen miesi ja parempi, jok ei virsi viinan kanssa, ei tuiski tupakan kanssa, huiski ei humalapäässä, piippuu suussa ei pitele, joka ei heitä heinätielle eikä saattele salolle, jokitielle juohattele, kylmätä kylävälille; riko ei rintasolkiani, katko kaulaketjujani.

Jo ajoissa lauantaina saapuivat rippilapset kirkkoon, jossa rovasti tutkisteli heitä ja otti heidät sunnuntaina ripille.

Kesäkuun alussa poltettiin kaski. Mikä kohta jäi palamatta, se vierrettiin; so. pantiin puita ja risuja palamattomalle paikalle, sytytettiin puut tuleen, ja kun ne olivat yhdessä kohden maan pinnan polttaneet mustaksi, niin sitten työnnettiin palavat puut pitkillä kangilla toiseen kohtaan. Näin jatkettiin kaskenviertoa siksi, kunnes joka paikka kaskessa oli palanut. Tämä oli sangen vaivalloista ja raskasta työtä, kun se oli tehtävä kuumalla ilmalla. Kyllä siinä viertäjiltä hiki läksi otsasta ja muustakin ruumiista. Sitä toimitettiinkin riihikko päällä. Kun noki tarttui hikiseen pintaan, niin olivat viertäjät enemmän pirun kuin ihmisen näköiset, josta syystä heitä kutsuttiinkin kaskipiruiksi. Kaskentekoaikana lämmitettiin sauna joka ilta.

Kun kaski oli saatu mustaksi, pantiin aita ympärille. Sitten poltettiin kalikot ja niin oli kaski valmis kynnettäväksi. Kasken tekoon ottivat osaa kaikki työllä käyvät henkilöt, niin miehet kuin naisetkin; ainoastaan kyntäjät olivat omissa toimissaan.

Juhannuksen vietto

Kokon teko. Karjan kotiintulo. Tarhapussu. Kokon poltto ja uhraaminen. Nuorukaisten leikit: pitkää piikaa ym. tansseja. Taian teot. Aarre. Kirkossa käynti. Iltapuolen vietto.

Korkealle kohosi juhannusaurinko taivaslaelle ja loisti siellä täydellä valollaan ikään kuin ylpeillen siitä, että hän oli voiton saanut pakkasesta puhurin pojasta, joka kaiken luonnon oli kahleisiinsa kytkenyt koko talven. Heleästi laulelivat linnut luonnon suuressa salissa ja ilomielellä niitä ihmiset kuuntelivat kinastelematta ylimmäisistä istuimista ja eturiveistä. Koko luonto oli pukeutunut juhlapukuun ja juhlallinen oli ihmistenkin mieli; sillä nyt oli tulossa kesän suurin juhla, Ukon juhla, jota esi-isämme olivat jo ammoisista, ylimuistoisista ajoista Ukon kunniaksi viettäneet.

Mutta kuta suurempi juhla sitä suuremmat valmistukset, joten ihmisillä tavallisesti suurten juhlain edellä on paljon puuhaa, työtä ja kiirettä, varsinkin aattopäivinä, jotta

saisi juhlan jouten syödä, jouten syödä, jouten juoda, huoletonna huiskaella.

Myös Niemelässä, samaten kuin muissakin taloissa, oli juhannusaattona puuhaa ja häärimistä, kun

pirtti oli pestävänä, penkit puhdistettavana, sillanalus siivottava, hulikoiset huuhdottavat, pyhäleivät leivottavat, piirakkaiset paistettavat.

Jo varhain aamusella kävivät Niemelän naiset pyhäsiivoa tekemään jättäen ulkotyöt toiseen aikaan. Mauno-setä aukaisi tuvan lattiasta pari palkkia ja pari nuorempaa naista pistäysi sillan alle palavat päreet kädessä viskattuaan korit edellensä. Päretulen he pistivät multiaishirsien väliin palamaan ja itse alkoivat ajaa koreihin rojua ja upoa, joka oli pitkin talvea joulusta asti sinne keräytynyt ja säästynyt. Korit täyteen saatuaan he nostivat ne lattialle, josta toiset naiset veivät ne karjapihalle ja toivat taas tyhjät korit sillan alle täytettäviksi. Näin tehden he saivat sillanalusen siivotuksi, jolloin palkit pantiin paikoilleen.

Sitten alkoi tuvan nuohtominen: naiset nousivat pienille pöydille, penkille, pöytärahille tahi muille korkopaikoille ja alkoivat laesta karistaa nokea ja karstaa pitkävartisilla luudilla alas, niin että lattia ja muut alhaalla olevat esineet tulivat vallan nokisiksi. Noki lakaistiin kokoon, pantiin koreihin ja kannettiin pihalle.

Kun tupa oli saatu nuohotuksi, syötiin suuruspala. Sen jälkeen alkoi varsinainen peseminen. Kodassa varistettiin vettä suuressa padassa, josta sitä saavilla kannettiin tupaan. Naiset ottivat tuohivihkot käteensä, ripistelivät ne hiekalla, mättivät varia vettä seinille ja alkoivat vihkojen kanssa hangata. Pitemmät naiset nousivat penkille seisomaan ja pesivät niin ylhäältä kuin suinkin ylettivät. Lyhemmät naiset pesivät alhaalta. Sitten huuhdottiin hiekka seinistä.

Emäntä, Mari-täti ja Helka-ämmä kantoivat suuren joukon puuastioita niin kuin kappoja, ämpäreitä, pyttyjä, saaveja, kirnuja, tyllejä, maitotiinuja ym. tupaan pestäväksi. Puhtaiksi saatuina ne vietiin ulos kuivamaan. Sitten pestiin tuvassa olevat huonekalut niin kuin pöydät, penkit, tuolit, rahit, jakut ja lavitsat sekä viimeiseksi tuvan ja porstuan lattia. Mauno-setä varusti suuren joukon näreenhavuja, joista osan ripisteli tuvan ja porstuan lattialle, osan pani oksina tuvan ja porstuan kynnyksien alle, sitten kun lattiat olivat kuivaneet. Märkään tupaan ei päästetty ketään sisälle. Murkina syötiin ulkona.

Murkinan jälkeen ja levättyä menivät nuoremmat naiset järven rannalle pesemään pyhänä tarvittavia hienoja vaatteitaan niin kuin paitoja, ylisiä, huntuja, liinaviittoja, esiliinoja, rihmasukkia, kalsuja ynnä muita hetaleita, jotka he sitten asettivat nurmelle ja varpujen päälle kuivamaan. Työskennellessään tytöt lauloivat:

Kaks on kaunista kesällä, kaksi ilman kannen alla: lehti puussa, ruoho maassa, minä kohta kolmantena: minä lehti liehumassa, minä kukka kuulumassa, minä heinä heilumassa. Omenina me olemme ja kulemme kukkasina, matkustamme mansikoina vaellamme vaapukoina: käymme parvessa parasna, piikajoukossa pisinnä, valkehinna vaimoloissa. Mikäs meidän neitosien, mikäs meidän tyttösien: kun me suureksi sukeemme ja kasvamme kaunihiksi, kulkevi sana kylälle, tieto toisehen talohon, naivat sulhot naapurihin, ottavat omille maille, oman pellon pientarille, isän ikkunan näylle.

Jos ei naida naapurihin tahi taammaksi tahota, olen ilmankin ikäni tyttönä isän tykönä. Tiivi on tyttönä eleä, nätti on olla neitosena: ei toruta torkunnasta, makoamasta ei manata, ei oo huolta huhmarelle, kiirettä käsikivelle. Appi ei hauku ahkioksi, anoppi vesihaoksi, kyty kynnysportahaksi, nato naisten rynttäriksi.

Sillä aikaa kun nuoremmat naiset olivat vaatteiden pesussa, auttelivat vanhemmat naiset emäntiä pyhäleivoksien valmistamisessa ja paistamisessa. Yrjön vaimo kävi jo murkinalta hameita poimuilemaan. Hän ratkoili sepaluksesta auki tiuhakkohelmahameensa, kasteli sen varissa vedessä, toi kölsän oven huoneensa lattialle ja sen päälle levitti hameensa. Alkoi sitten hulpilosta poimuilla lähtien kauluksesta suoraan alas helmaan saakka. Kymmenkunta poimua valmiiksi saatuaan hän pani laudan poimujen päälle ja kiven laudalle, joka painoi poimut tasaisiksi. Näin hän poimuili koko hameensa pisty pistyltä lisäten toisia lautoja ja kiviä siksi, kunnes sai hameensa poimuilluksi. Sitten poimuili hän tyttärensä siniset verkahelmahameet samalla lailla. Yöksi jätettiin hameet painumaan ja seuraavana arkena ne kuivattiin ja ommeltiin hulpilot taas kiinni ja puettiin ylle kirkkoon lähteissä.

Vähää ennen päivällistä kokousivat kylän poikamiehet Kotimäen kalliolle kokon tekoon. He toivat pitkän riu'un, pystyttivät sen ja panivat vanhan tervasaavin riu'un nenään. Sitten he latoivat pitkiä tervaisia puita riu'un ympärille ja päällimmäiseksi ladottiin tuoreita havuja, ja niin saatiin vihdoin kartion muotoinen kokko valmiiksi. Vähän edemmä kokosta sileän kallion ympärille pystytettiin valkeita koivuja, joita kylän paimenet kotiin tultuaan yhdistelivät pitkillä, ruskeilla ihokiskoisilla tuohilla ja joita tytöt koristelivat tuohisälöillä, painetun langan päillä ja kirjavain vaatteiden tilkuilla, jotka he asettivat terttuina riippumaan. Myös koivujen oksille ripusteltiin tuohen sälöjä, sälpeitä ja hilpeitä, joten tanssilava sai juhlallisen muodon. Kokon puolelle jätettiin portti, jonka pihtipielisenä olevain koivujen latvat taivuteltiin yhteen niin, että portin yläpuoli muodostui kaarevaksi.

Päivällisen perästä lakaisivat naiset huoneidenpuolisen tanhuan ja pojat toivat tuoreita koivuja, jotka pystyttivät rappusten eteen, porstuan ja tuvan nurkkiin. Illansuussa naiset joko poimivat hameitaan tahi kaulailivat pyhävaatteitaan tuvan pitkällä pöydällä. Miehet taasen korjailivat sekä omiaan että naisten kenkiä saunan kylpyä odotellessaan.

Paimenilla metsässä oli pitkä aika iltaa odotellessa. Jo päivän alhaisissa puolipäiväisissä ollessa ajoivat he lehmät ja lampaat Sirkan pohjukkaan. Toiset paimenet vartioitsivat elukoita ja toiset leikkelivät vastaksia ja latoivat vastoja. Ikävissään he laulelivat:

Kule päivä, viere viikko, alene Jumalan aika! Kule päivä kuusikolle, mene päivä männikölle, viere päivä vitsikölle, lennä lehmänlypsykselle! Päästä paimenta kotihin Ukon juhlalle jalolle, taivon taaton tanhuville, piirakoita piirtämähän, voivatia vuolemahan, lämmin kyly kylpemähän, puhdas paita panemahan. Sitten kehtaa keikutella, leikkii lyödä lepetellä kokolla kotimäellä, Ukon tarhan tanhualla.

Kun lehmät syöpäläisten kynsissä eivät tahtoneet kestää Sirkan aukeassa pohjukassa, vaan pyrkivät lehtoon, niin paimenet ajoivat ne Kalmasen ja Siltoin väliseen sopukkaan, jossa oli varvikkoa, ja odottivat siinä päivän alenemista. Jokainen paimen laittoi odotellessaan tuohista seppeleen, jonka sitoi vanhimman lehmän sarviin. Keski-iltojen aikana ajettiin karja kotiin ja hoputtiin:

Prtu kirjo, prtu karjo
Ukon juhlalle jalolle!

Kotiin tultua ei lehmiä ajettu pihaan, vaan kesantopellolle tarhaan. Tarhassa olivat kakot patsaiden tahi seipäiden sijassa ja riu'ut, päät pistettyinä kakkojen reikiin, toimittivat aidaksien virkaa.

Kun lehmät olivat tarhassa, tulivat naiset heti lypsämään. He tekivät aidaksenpäistä ja risuista pussun tarhaan. Kun puut alkoivat hyvästi palaa, niin nostettiin kuivunutta lehmän sontaa tahi ruohoa ja multaa valkeaan, että se paremmin laskisi savua, pusuuttasi, ja savu karkottaisi hyttyset, kärpäset, paarmat ja muut syöpäläiset lehmistä, jotteivät ne teiskuisi lypsäissä. Jos joku lehmä ei tahtonut tulla liki pussua, niin lapset otelivat (ajoivat pois) hyönteiset varvuilla tahi vastalla. Tätä tehtäessä pysyivät lehmät alallansa ja naiset saivat ne rauhassa lypsetyksi. Lypsetty maito kaadettiin saaviin ja kannettiin maitohuoneeseen, jossa emäntä siivihti maidon eli laski sen puusta tehdyn ratin lävitse, jonka pohjalla oli jouhinen talla, lepästä tehtyihin pyttyihin.

Kohta lypsyn perästä tuli talon vävy Korjuksen Risto nuorikkonsa kanssa kulkusissa ajaen Niemelään. Vävyn tultua taloon otettiin kohta esille pata, johon pantiin vastalypsettyä maitoa ja puhkaistiin muutamia kananmunia, ja vietiin se kotaan, jossa se keitettiin munamaidoksi, niin kuin runo kertoo:

Vävy välähti tupahan, muna muljahti patahan, pata kolahti kotahan.

Illalliseksi söi talon perhe muuta ruokaa, vaan vieraille annettiin munamaitoa. Illallisen perästä kylvettiin sauna, jossa tytöt pesivät selvitetyllä lipeällä ja saippualla vanhain ihmisten päät.

Saunan jälkeen puettiin pyhävaatteet ylle. Paimenet ja kotilapset laittoivat itselleen kotimäelle pienen kokon, jota he polttivat erikseen. Sikäli kuin kunkin talon nuoriso joutui, he keräytyivät kokolle. Nuoret miehet hankkivat kuivia havuja kokon ympärille ja istuivat sitten odottamaan väkeä lisää. Kaikkein paikalle saavuttua sytytti ukko-Lauri, joka oli vanhin mies kylässä, kokon, joka kohta palaa roihmusi täydessä liekissä. Kyttä-Jussi oli tuonut sinne suuren karhupyssynsä, jolla ampui muutamia laukauksia. Kun pyssy ei hänen mielestään kylliksi kovasti pamahtanut, niin hän nouti kartanosta vanhan kirnun, jonka pohjaan hän kaivoi sellaisen reiän, johon pyssyn piippu mahtui. Tähän reikään hän asetti pyssynpiipun suun ja ampua kajahutti. Se antoi niin kovan pamauksen, että lapset ja muu heikompi väki pelästyi, ja maa järisi jalkain alla. Mäet ja metsä raikuivat vastaan ja kartano kaikui samaten. Kokon palaa roihmutessa ja pyssyn paukkuessa viskasi Mauno-setä kokkovalkeaan pienen erilaisista langoista neulotun pussin, jossa oli kaikkia siemenlajeja, mitä vuodessa kylvettiin, ja rukoili viskatessaan:

Oi Ukko ylinen luoja, taatto taivahan jumala, vallan pilvissä pitäjä, hattarojen hallitsija! Pidä pilvissä käräjät, sätehissä neuvot selvät: idätä idästä pilvi, länkä lännestä lähetä, nosta lonka luotehesta, etelästä ennättele, vihmo vettä taivosesta, mettä pilvistä pirota kynnölleni, kylvölleni, varsin vaivani näölle. Nosta korret korttumahan sekä varret varttumahan: yhdestä sataset saata, sadasta tuhannet tuota. Säästäös vihanta vilja rakehilta, rajusäältä, kuivuudelta, märkyydeltä, kovan ilman koskennalta. Tuo tänne utuinen pilvi, kanna kaari karvallinen, utu soille, utu maille, utu peltojen perille, utu kauas kankahille, metsähalmeille hajoita, jottei halla harmaaparta, pohjoisen pahanen poika veisi viljoja pilalle, turmiolle tuotteleisi. Anna vuosi, viljavuosi näille raukoille rajoille, poloisille Pohjan maille. Vilja pitkäksi viruta, sato saata runsahaksi, iloksi imeisten lasten, miesten, naisten mielhyväksi.

(Tätä taikaa ei minun muistaessani ole harjoitettu, mutta isoisäni kertoi ennen sitä tehdyksi. Loitsija Matti Hinkkanen Parikkalasta uhrasi juhannuskokolla vielä vuonna 1886.)

Kun paimenilla ei ollut pyssyjä, millä he olisivat ampuneet, niin he ottivat omasta kokostaan kovia joko koivun tahi katajan hiiliä, panivat yhden kerrallaan maaperäkivelle ja iskivät hiileen niin suurella pyöreällä kivellä, minkä vain nostaa jaksoivat. Se antoi kajauksen, jos ei juuri niin kovan kuin pyssy, niin ainakin sellaisen, että se heille vältti.

Kokon palaessa istuivat vanhemmat ihmiset kokon ympärillä keskustellen vuodentulotoiveista, ilmoista ym. Nuori kansa katseli seisoallaan sekä oman että naapurikylän kokonpaloa. Aina kun joltakin kokolta ampuminen kuului, vastattiin Niemelän kokolta ampumalla. Vihdoin sanoi kyttä-Jussi:

— Nyt minä olen jo osakseni ruutia polttanut. Jos kuka tahtoo vielä ampua, niin maksakoon minulle ruutirahan ja ampukoon sitten vaikka koko yön.

Pian ilmestyi halukkaita ampujia ja maksajia, jotka vuoron perään ampua kajahuttelivat.

Niin kauan kuin kokon paloa kesti, viipyivät vanhat ja nuoret kokon ympärillä. Kokko palaa roihmusi ensin ala- ja sitten yläpuolelta. Vihdoin kahahti tuli riu'un päässä olevaan tervasaaviin, joka yksinään palaa lekotti, ja näytti edempää katsojalta niin kuin suuri tulipallo olisi loistanut vaaleassa kesäyöilmassa. Vähitellen heikkeni tulen liekki: saavin vanteet paloivat poikki ja hiiltyneet laudat tipahtelivat yksi toisensa perästä riu'un juurelle, jossa ne vielä vähän aikaa palaa tuikuttivat ja vihdoin sammuivat. Viimeiseksi kaatua rojahti kokkoriukukin, joka tuoreena oli kestänyt kovan kuumuuden.

Vielä hetkisen aikaa ihailivat vanhemmat ihmiset kesän ihanuutta ja katselivat nuorten aloittamaa leikinpitoa tanssilavalla. Sen jälkeen he läksivät kotiinsa.

Nuoret aloittivat leikkinsä vastakkaistanssilla. Sitten he tanssivat pitkää piikaa. Tytöt kävivät rintamaan toiselle ja pojat tyttöjen vastapäätä toiselle puolelle tanssilavaa. Tyttöjen puolelle ylimmäiseksi kävi Korjuksen Mari ja poikien puolelle Korjuksen Risto. Toisten laulaessa:

Mistäs piisaa, mistäs piisaa pitkiä piikoja aina? Hätätilass, köyhäss varass pienemmätkin naidaan,

otti Korjuksen Mari Mattilan Simon, joka seisoi häntä vastapäätä, ja tanssia pyöräytti kerran hänen kanssaan ympäriinsä; samaten tanssi Korjuksen Risto vastakkaisensa tytön Niemelän Annin kanssa. Sitten tanssi Risto Marinsa kanssa toisten laulaessa:

Hostis tostis toitima ralla, siivo likka likistelee siivon pojan kanssa.

Samalla tavalla tanssitti Mari seuraavan pojan ja Risto seuraavan tytön, aina väliin keskenänsä tanssien, kunnes koko rivit tulivat tanssitetuiksi. Sitten kävivät Mari ja Risto paikoilleen. Niemelän Anni ja Mattilan Simo kävivät sitten tanssittajiksi ja tanssittivat taas Anni pojat ja Simo tytöt tanssien välillä keskenään. Heidän käytyään paikalleen rupesivat heidän viereisensä poika ja tyttö tanssittajiksi. Sillä tavalla sai jokainen tyttö ja poika olla sekä tanssittajana että tanssijana. Sen perästä leikkivät he vielä muitakin leikkejä ja vasta puolen yön aikana he menivät kukin kotiinsa.

— Emmekös mene tuonne Luorikon puoleiselle järven kivelle istumaan päivän nousuun asti, niin saamme nähdä vedestä nousevat sulhastemme hahmot? ehdotteli Niemelän Anni toisille tytöille.

— Minä en voi mennä mihinkään äitini luvatta, vastasi Niemelän Kaisa.

— Heittäkää hyvät tytöt koko konstit pois, eivät ne kumminkaan toimita mitään, pyysi Korjuksen Mari.

— Hyvähän sinun on muita neuvoa, kun itse olet saanut sulhasen.
Kunhan olisit meidän asemessamme, et suinkaan niin puhuisi, vastasi
Sohvi.

Sen pitempään sitä juttua ei enää jatkettu, vaan tultiin kotiin. Marin ja Kaisan maata mentyä tuumailivat Anni ja Sohvi, mitä pitäisi tehdä, jotta saataisiin tietää tuleva sulho. Vihdoin sanoi Anni:

— Muistatkos sinä Sohvi, kun viime talvena meillä kävi tuo kulkulaismuija, jota sanottiin Hynnisen Kertuksi. Hän neuvoi tyttöjä juhannusyönä panemaan yhden astian alle viinaa, toisen suoloja ja kolmannen hietaa. Jos yön aikana on viinaan kosketettu, niin saadaan rikas sulho, jos suoloihin, niin toimeen on tuleva, ja hietaan, niin on köyhä sulho.

Tytöt tekivät niin ja veivät saunan penkille jo mainitut tavarat, jotka laittoivat erikseen puuvatien alle kumpikin. Siellä juohtui tytöille mieleen, että jo mainittu Kerttu oli neuvonut tyttöjä menemään juhannusyönä makaamaan sellaiseen huoneeseen, jossa ei ollut kukaan ennen maannut. Huoneen lattia oli lakaistava puhtaalla vastalla rikat keskelle lattiaa ja niiden rikkojen päälle tuli tyttöjen käydä makaamaan, niin unissaan näkivät tulevan sulhonsa. Tämän neuvon johdosta päättivät tytöt käydä makaamaan uuteen aittaan, joka ei vielä ollut kokonaan valmis. Ja sen he tekivätkin.

Kokolta tultua keskustelivat Niemelän emäntä ja Mari-täti jotain keskenään. Sitten emäntä otti kirnusta kolmannen vanteen, meni kesannolle lehmätarhaan, jossa kiersi kolme kertaa myötäpäivään jokaisen lehmän ympäri kirnunvanteella lausuen:

Juoskohon jokena maito, tänne vilja virratkohon, makeainen matkatkohon, maitokosket kuohukohon, joka kukkasen kuvusta, joka heinän helpehestä, metisistä mättähistä, vihannoista vierukoista, tuorehista turpehista, kastekorren kainalosta. Kosken kuohua pitääpi, maitoreiän retkahella, kultaisehen kuppisehen, vaskilaitaiseen vatihin.

Kun emäntä oli päässyt kartanoon, tuli Mari-tätikin kotiin vesilasku olalla. Hän kertoi tavanneensa kotirannasta kaksi nuottavenettä, joihin hän pani äyskärillä vettä, ja kun vesi oli virrannut veneen kaarien lävitse, niin hän mätti sen äyskärillä laskuun. Mutta kolmannen verokunnan venettä kun puuttui, niin hänen täytyi mennä aina Luorikon päähän saakka ja tehdä siellä sama temppu.

— Nyt jos kuka lehmä tahtoo pidättää maitonsa, niin sinä Riitta anna tästä laskusta vettä niin kyllä se auttaa, neuvoi Mari-täti.

Emäntä kertoi puolestansa miten hän oli tarhassa tehtävänsä toimittanut.

— Nyt saat olla huoletta, että kirnusi tulee voihin, jos et vaan laske maidonpäällisiä liiaksi lämpenemään etkä kovin kylmältä kirnua, vakuutti Mari-täti.

Mari-tädin pakinoidessa vilkaisi emäntä silmillään pellolle ja sanoi:

— Katsos Mari-täti, minusta näyttää tuolla Sääskiniemen kainalossa jotain palavan.

— Se on raha-aarre, joka siellä juhannusyönä palaa, se palaa likuttaa niin kuin viina. Tämä yö on niin tärkeä, ettei kenenkään nyt pitäisi maata. Minä menen herättämään Mauno-sedän sitä katsomaan, virkkoi Mari-täti ja läksi sillä puheen Mauno-sedän huoneen ovea kolkuttamaan.

Kun Mauno-setä tuli katsomaan, niin ei siellä enää mitään valkeaa näkynyt.

— Se suittaa olla se raha-aarre, jonka meidän entiset ukot sota-aikana Sääskiniemeen hautasivat. Se kuuluu olevan viinapannu hopearahoja täynnä. Tämä aika olisi juuri soveliain aarteen hakuun, mutta enpäs minä poloinen poika muistanut illalla, jotta olisin valvonut puoleen yöhön asti, ja saanut nähdä missä kohti se aarre paloi. Nyt se on myöhään. Täytyy odottaa tulevaan vuoteen juhannukseen asti ja sitten hakea se ylös, sanoi Mauno-setä.

— Mutta jos aarre on pantu uhrin kanssa, niin mitäpä sinä sille mahdat, vaikka kuinka hyvin tietäisit missä paikassa se on, virkkoi Mari-täti.

— Tiettävästi se uhrin kanssa on sinne pantu, mutta minun ukko vainajani neuvoi minulle uhrinkin. Hän sanoi, että pitää ottaa valkean kolmiöisen vasikan sydänmuna ja polttaa se aarteen päällä, niin kyllä sen sitten helposti sieltä saa, selitti Mauno-setä.

Juhannusaamuna, kun vanhat ihmiset nousivat, niin he menivät tyttöjä herättämään, mutta näitä ei ollutkaan huoneessa. Vihdoin havahtuivat tytöt itsestään ja menivät heti saunaan katsomaan miten siellä asiat olivat. Kaikki oli siellä aivan paikallaan niin kuin he ne illalla sinne olivat laittaneet. Siellä panoksia korjaellessaan he koettelivat muistella mitä unta kumpikin oli nähnyt. Mutta kun ei kumpikaan muistanut untansa, niin he päättivät olla hiiskumatta koko asiasta kenellekään.

Kun kaikki väki oli peseytynyt, kokoontuivat kaikki miehet suuren pöydän ympärille rukousten pitoon. Naiset seisoivat ympäri tupaa penkkien vieressä. Mauno-sedän esimerkkiä seuraten nousivat miehet seisoalleen ja Mauno-setä alkoi veisata, johon koko perhe yhdisti äänensä:

Jo joutui armias aika (Vvk. 318)

Laulun loputtua istausivat miehet penkille, panivat kätensä ristiin pöydälle ja kumarsivat päänsä käsiensä päälle. Naiset taasen laskeusivat polvilleen penkkien viereen, panivat kätensä ristiin penkille ja kumarsivat päänsä.

Sitten luki isäntä "Rukouksen jolla me itsiämme sabbathille eli
juhlalle valmistamme", "Rukouksen maanhedelmästä", "Isä meidän" ja
"Herran siunauksen". Lopuksi veisasivat kaikki seisoallaan Korjuksen
Riston aloittaman värssyn:

Sinua myös kanssa kiittää mahtaa, ja ylistää sangen suurest, ett kukin aina nähdä saa, maan hedelmän kantavan tuoreest: siunatkoon meit Isä ja Poika, siunatkoon Pyhä Henki myös! Peljätköön kukin maan paikka Herraa suurta ja väkevää työss; sen päälle sanomme: Amen.

(Vvk. 61:3)

Murkinan jälkeen läksi rahvas kirkkoon: poikamiehet ratsain nuoremmilla hevosilla, joiden korvallisille suitsiin sidottiin kulkusia, ja vanhemmat miehet vaimoineen kärrillä. Nuoremmat naiset panivat kenkänsä, sukkansa ja virsikirjansa nyyttiin. Mari-täti sitoi uudet ihokiskoiset kirkkovirsunsa vyönsä alle. Paimenet ottivat kengät olallensa ja niin läksi koko nuori väki avojaloin astumaan kirkolle. Paimenten äidit menivät lapsiansa päästämään eli kaitsemaan elukoita metsään.

Lepikossa kirkkotarhan ulkopuolella naiset kenkivät, silittivät tukkansa, asettivat korva- ja otsahiuksensa säännölliseen järjestykseen ja panivat silkit päähänsä. Pojat olivat jo kenkineet maantielle päästyänsä. Pappilan kaivon ympärille oli joukko janoavaisia kokoontunut janoansa sammuttamaan raikkaalla vedellä. Pitäjäntuvan rannassa venematkalaiset kanivat (kaunistelivat) itsiään. Pojan vekarat uivat tyynessä kirkkojärvessä. Uimasta päästyään ja saatuaan vaatteen yllensä he ottivat voileipiä, so. he valitsivat rannalta sileät latuskaiset kivet, joita heittelivät järven pintaa myöten sillä tavoin, että kivi kaapsahti välistä veteen kiitäissään tyynellä pinnalla. Se vasta oli koko mestari, joka pitemmät voileivät osasi ottaa, siis kenen kivi kauemmas kulki. Sitten koettiin heittää korkealle viskaamalla kiviä kilvan, ja mies se joka kauemmas jaksoi kiven viskata järven selälle.

Kirkonmäellä, kun vanhemmat tuttavat miehet kohtasivat toisensa, he tarjosivat toisilleen taskumatista viinaa, jota he olivat Ukon juhlan kunniaksi kerallensa ottaneet. Vanhemmat naiset taasen antoivat tuttavilleen tuomisiksi joko lehikkaita, ohra- tai ruisleipää, mutta useammin piirakoita.

Aamukellon soitua alkoi kansaa virrata kirkkoon, joka oli muutamilla koivuilla koristettu. Kirkonvaivaiset, jotka juhannusaattona olivat olleet kirkkoa puhdistamassa, varustausivat jo aikaiseen kirkonporstuan penkille istumaan ja anomaan almua hattu kourassa. Ohi kulkevat armeliaat ihmiset heittivät jonkin vaskirahan vaivaisten hattuun, josta saajat kiittivät lahjain antajaa.

Kirkosta päästyä riisuivat naiset kenkänsä ja virsunsa lepikossa ja astuivat paljain jaloin kotiinsa. Miehet astuivat kengät jalassa niin kauan kuin maantietä piisasi, mutta kylätiellä hekin heittivät kengät jalastaan ja kävelivät loppumatkan avojaloin.

Ne harvat henkilöt, jotka juhannuksena olivat kotiin jääneet, kävivät talosta taloon Juhaneja nostamassa. Nostopalkaksi annettiin joko kahvia tai sen puutteessa viinaa.

Keski-iltoin aikana kokoontui kylän nuoriso Kotimäelle leikitteleimään. Pienemmät pojat kokoilivat havuja ja risuja kokon sijalle ja polttaa rätisyttivät niitä sekä ampuivat hiilillä. Vähitellen kokoontui vanhempiakin ihmisiä nuorten leikkejä katsomaan. Kotona olijat joko lukivat tahi veisailivat suvivirsiä. Nuorukaiset erkanivat myöhään kotiinsa, jossa illallisen jälkeen kävivät makaamaan päättäen juhannuksen vieton.

Arkiset askareet

Sisältö: Kasken kaataminen. Vastojen teko. Lehden riipiminen.
Käärmeenpurema. Käärmeen vihojen loitsiminen. Tukkujen teko.
Papumaan kitkeminen. Nippujen teko. Pietarin päivä. Lammasten
pesu. Tyttöjen laulu.

Juhannuksesta päästyä aloitettiin Niemelässä kasken hakkaus. Isäntä kävi merkitsemässä lehdon Piesossa, mikäli sitä oli hakattava. Naisille ja ensi kesää työllä käyville pojille teroitettiin kassarat (vesaimet), joilla he karsivat oksat puista ja hakkasivat vesat ja vitsakset poikki. Vesoessaan he kiskoivat tuohia. Niistä tehtiin hiplummista (hienommista) pesuvihkoja, jotka punottiin heti ja käärittiin vihkoiksi. Jäykemmät tuohet käärittiin käähkärölle ja niistä tehtiin virsuja. Kaikkein jäykimmät kerittiin kerälle ja ne tehtiin tohveleiksi. Mitä eivät vesojat ylettäneet maastajaloin kiskoa, sen he kiskoivat sitten kun koivut oli kaadettu.

Kun miehet arvelivat naisten saaneen jonkun verran vesosta, he menivät terävillä kirveillä kaskea kaatamaan. Kasken hakkuu toimitettiin tavallisesti yläkuulla, jotta maa paremmin vesoittuisi eivätkä aitapuut niin pian mätänisi. Ainoastaan jos oli tehtävä raivinkia — notkomaata raivattava heinämaaksi tahi muuta maata uudispelloksi — niin silloin hakattiin puut alakuulla, jottei maa vesoittuisi. Kaskea alettiin hakata tuulen alta, joten kaikki puut kaatuivat yhtäännepäin. Paksuimmista puista kolottiin (kuorittiin) tyvet, jotta ne paremmin kuivuisivat ja pihkettyisivät.

Kaskea kaataessaan katsoivat miehet tarkoin mitä tarvekalua mistäkin puusta saadaan. He ottivat kaskesta lusikka-, kapusta- (leivi-), karttu-, vartta-, kaplas- ja keträpuita sekä telikon (takareen) jalas- ja kärrinpaltsta- (palsta-)koivuja, resla- ja saahka- (ajo-)reen reunapuita, vemmeltuomia, aisakoivuja, saarapuita, sonta- ja levityshankopuita ym. tarvekalua. Nuoret pojat ottivat emännälle härkkimiä ja hierimiä. Muutamia lehti- ja havupuita jätettiin kaatamatta siemenpuiksi. Ukkomiehet kiskoivat virsu- ja tohvelituohia sekä kattolevyjä. Kotiin tullessa iltasilla oli jokaisella, niin hyvin vesojilla kuin hakkaajilla, jotain kantamista, muutamilla olikin täysi kannalmus. Ukko-Laurikin toi kerän ja pari käähkäröä tuohia, jonka nähtyään Helka-ämmä sanoi:

Hyvä on ukko huononenkin: tuopi tuulellakin, saapi sateellakin, tuopi tuohta virsukseen, pajun niintä paulakseen.

Kun kaski oli vesottu ja hakattu, alkoivat miehet ajaa lantaa pellolle ja naiset kävivät leikkelemässä metsästä vastaksia, jotka he kantoivat kuormalla kotiin ja latoivat. Ladotut vastat pantiin kammitsalle, kaksi vastaa kullekin kammitsalle. Kolmesataa kammitsaa vastoja arveltiin riittävän vuoden tarpeiksi. Vastat laitettiin tallin luhtiin seinävierille, raavilo-orsien (päätöorsien) väliin ja vartaille kuivamaan. Kuivaneina ladottiin vastat tallinluhdin nurkkaan.

Vastojen teon perästä alkoivat naiset lehden riipimisen. He ottivat riihikkoja tahi muita ruohtimisia paitoja, joihin riipivät haavan, pajun ja lepän lehtiä, jotka sitten kantoivat kotiin ja hajoittelivat tuvan lattialle kuivamaan. Tämä oli lapsista hauska, kun he saivat lehtien päällä ketturoida (piehtaroida) ja tehdä lehdistä rääniköitä. He käänsivät haavan lehden nelin kerroin, pureksivat hampaillaan kolme tai neljä viivaa vinoon lehteä ja niin oli räänikkä valmis. Näitä he sitten toisilleen kaupittelivat ja ottivat maksuksi puusta tehtyjä ympyräisiä rahoja. Kun lehdet olivat kuivaneet, ne kannettiin elohursteilla kölsän karsinaan ja syötettiin talvella lampaille. Uusia lehtiä tuotiin tupaan kuivamaan. Näin pitkitettiin lehden kantoa siksi, kunnes alettiin papua kitkeä ja pellonpientareita niitellä. Aamurupeamalla, kun metsä oli kostea, levittelivät naiset lantaa pellolla tahi tekivät muita kotiaskareita.

Eräänä päivänä, kun Niemelän naiset olivat lehtiä riipimässä Vaitin kivikkomaalla, tunsi Sohvi jotain pistosta varpaassansa. Hän katsahti jalkoihinsa, jossa suuri mustankirjava käärme mateli. Hän pelästyi ja huusi toisille naisille:

— Tulkaa tappamaan, täällä on käärme!

Pian leikkasivat toiset naiset itselleen leppäiset kepit ja tulivat tappamaan käärmettä, joka jo oli ennättänyt mataa vähän edemmäksi. Käärmeen luo päästyään sanelivat naiset:

Maa pidä varasi, vihollinen on päälläsi.

Tämä sanottiin sitä varten, ettei käärme pääsisi maan sisään. Sitten he tappoivat käärmeen. Sohvi valitti, että mato taisi panna (käärme purra) hänen jalkansa, koska sitä tuntuu kirvelevän. Toiset naiset tutkivat asiaa tarkemmin ja löysivät Sohvin varpaasta pienen reiän, josta tuli verta. He pyyhkivät heti veren pois lehdillä, pesivät haavan vedellä ja voitelivat sen tapetun käärmeen verellä, käärivät pajun niinellä haavan kiinni ja laittoivat Sohvin kotiin, jonne Anni ja Kaisa myötä seurasivat häntä saattamaan.

Kotiin päästyä oli jo Sohvin koko jalkaterä ajettunut. Emäntä otti viipulavyön, jolla sitoi kipeän jalan ketroksesta kiinni. Isäntä käski Eerikan mennä Riha-Heikkiä perään ratsashevosella lukemaan (loitsimaan) käärmeen vihoja. Parin tunnin kuluttua tulikin Riha-Heikki ratsastaen samalla hevosella. Eerikka oli nimittäin käskenyt Heikkiä joutumaan pian ja itse hän tuli perästä jalkaisin. Tultuaan Niemelään Heikki pyysi ja sai viinaa, meni kolme kertaa muutetun huoneen kynnykselle istumaan, kaasi viinan kuppiin, johon hän loitsi:

Mato musta maanalainen, toukka Tuonen karvallinen, hivusletti Hiiden immen, paholaisen partakarva, pirun piiska, Hiiden ruoska, ruman hengen ruokosauva, haamu haltian näköinen, raippa raunionalainen, läpi mättähän mänijä, puunjuuren pujottelija! Kuka sun kulosta nosti heinän juuresta herätti? Ken käski pahalle työlle, työlle kehnolle kehotti? Isosiko vai emosi vaiko muu sukusi suuri? Kuka käski, ken kehotti päätä pystyssä piteä, kaulan vartta kauheata? Ken se kieltäsi kehotti, kuka haiku hammastasi puremahan, jyytämähän, syömähän, kaluamahan?

Tiesitkös puuta purrehesi, pajun juurta pannehesi, närettä näpistäneesi, kokeneesi koivun juurta, haukanneesi haavan juurta, pihlajaista pistäneesi? Et sä puuta purrutkana, pajun juurta pannutkana, närettä näpistänynnä, kokenunna koivun juurta, haukannunna haavan juurta, pihlajaista pistänynnä, kun purit ihon imeisen, turmelit emosen tuoman.

Mato musta myrkyllinen tahi harmaa haikuhammas! Jos olet pannut, niin paranna jos sä koskit, niin kohenna! Lienet hampahin hakannut tahi iskenyt ikenin eli kielin koskettanut eli purstoin puikkaellut tahi hengin huokonunna, niin tule työsi tuntemahan, pahasi parantamahan! Ota pois omat kipusi, alle haiku hammastesi. Vedä myrkkysi vetenä, maitona pahat panosi. Vie poies vihasi tästä, keltaisin keuhkoihisi, muikeoihin maksoihisi, saata sappesi sisälle, vaskisehen vatsahasi, muuta viinaksi vihasi, vedeksi pahat makusi!

Jos et pahaasi paranna etkä vie vihojas tästä, niin minä sanon emolles, valittelen vanhemmalles; enemp on emolla työtä, vaiva suuri vanhemmalla pahoja parantaessa takiota tauottaissa.

Turvotkohon tuomen juuret, kohotkohon koivun juuret, levetköhön lepän juuret, pajun juuret paisukohon, kuusen juuret kohotkohon, kasvakohon kannon juuret, kiven juuret kiintyköhön, vaan ei iho inehmoisen, emon kantaman katalan. Itse turvu tuskihisi, paisu pakkopäivihisi, ähkyhysi ärtyele! Katkea häijy kaheksi, konna kolmeksi muruksi, niin kuin pakkula pahanen tahi leppäpökkyläinen!

Tuonen toukka, maan matonen, kyy vihainen viirukkainen! Viskoa vihasi tästä hiiden hiililiedoksehen, paholaisen pankon päähän, tuonne helvetin tulehen, pahan vallan valkiahan! Tahi saattele salolle, Kipuvuoren kukkulalle. Siellä keittäös kipuja pikkuisessa kattilassa, yhden sormen mäntävässä, peukalon mahuttavassa. Tee nyt yöllä terveheksi, päivällä imanteheksi, alta aivan raittihiksi, keskeä kivuttomaksi, päältä tuntumattomaksi, ehommaksi entistänsä, paremmaksi muinaistansa!

Loitsittuaan Heikki kaasi viinan puteliin takaisin, meni tupaan Sohvin luo, kaasi viinaa pulliin ja käski hänen ryyppäämään, jonka Sohvi tekikin. Sitten hän voiteli viinalla käärmeen pureman haavan, kääri tupakanlehden päälle ja sitoi sen pajun niinellä kiinni loitsien kääriessään:

Siteheksi Luojan silkki, Luojan kaapu katteheksi tälle jalalle jalolle, vakaiselle varpahalle! Katso nyt kaunoinen Jumala, varjele vakainen Luoja jottei vioille vetäisi eikä tuskihin tulisi, hätäpäivä päälle käisi, pakko saattais parkumahan!

Sitten Heikki kaivoi kuopan tanhualle. Sohvi kannettiin sinne, asetettiin kuopan laidalle istumaan ja kipeä jalka pantiin kuoppaan, jossa hän piti sitä koko sen päivän. Yöksi kannettiin hänet huoneeseen makaamaan. Seuraavan päivän vielä hän piti jalkaansa kuopassa. Sen jälkeen alkoi jalka parata.

Kun Riha-Heikki oli saanut työnsä tehdyksi, häntä syötettiin ja juotettiin, maksettiin palkka ja kyydittiin hänet hevosella kotiinsa.

Lehden riivinnän perästä naiset katkoivat lehtitukkuja (vihkoja), jotka he asettivat aidan seipäisiin ja puiden oksiin kuivumaan. Kuivuneina ladottiin tukut lehtikoppeleihin, jotka katettiin näreen koskosilla tahi tuohilevyillä. Syystalvella vähän lumen aikana vedettiin tukut kotiin ja syötettiin lampaille.

Sitten tuli papumaan kitkeminen. Kitkentäheinät hajoiteltiin korkealla olevain huoneiden alle puille kuivumaan. Emännät korjasivat kitkentäheinät kuivuneina rouhekölsään. Niistä keitettiin talvella lehmille rouhevettä.

Ennen kuin varsinainen heinänteko alkoi, niittelivät naiset pellonpientareet. Niitetyt heinät sidottiin nipuille, jotka asetettiin pellon seipäisiin kuivamaan. Kuivina koottiin niput ja kannettiin vitsakuormalla rouhekölsään talven varaksi.

Pietarin päivä oli jonkinlainen puolipyhä, jolloin ei tavallisesti mitään raskaampia töitä toimiteltu. Miehet tekivät minkä mitäkin: korjailivat työkaluja, paikkailivat kyntökenkiä ynnä muuta sellaista. Naiset taasen ompelivat uusia ja laittelivat vanhoja vaatteitaan aamurupeamalla. Murkinan aikana ajoivat koko kyläläiset lampaansa Aitjärven rantaan pestäväksi. Nuoret naiset tulivat perästä lampaita pesemään. He riisuivat vaatteensa rannalle, pukivat jonkun vanhan paidan yllensä, ottivat aidan kolkkaseen ajetusta lammaslaumasta kiinni joko emälampaan tahi vuonan, jota taluttivat pitäen sen päätä ja etujalkoja kainalossaan, joten lammas käveli hyvin vastahakoisesti järveen. Siellä se pestiin yltä ympäriinsä, jonka jälkeen lammas laskettiin toisten joukkoon. Siinä oli hälyä, kiirettä ja älinää, kun lampaat määkivät etsien vuoniaan ja vuonat samaten etsien emäänsä. Paimenet huusivat akkiloidessaan lampaita, jotka eivät tahtoneet kestää aidan kolkassa. Akat toruivat paimenia, jotka eivät olleet kylliksi valppaita lampaita järjestyksessä pitämään. Tytöt nauraa kikattivat, kun joku lammasta järveen taluttaessaan kaatua kellahti joko rannalle tahi järveen.

Kun kaikki lampaat oli pesty, kävivät lammasten pesijät uimaan paidat yllä. Ilma kun ei päässyt paidan välistä pois, niin se nosti suuren kuppilon naisten selkään, jolle paimenet nauroivat ja ilkamoisivat. Uimasta päästyään naiset pukivat tavalliset vaatteet yllensä, hajoittivat märät paidat pehkojen päälle kuivamaan ja kävivät nurmikolle istumaan. Tytöt ottivat nuorempia ja vanhempia homeheiniä ja asettivat niiden kannat sormiensa väliin niin, että kannat vähän näkyivät sormien välistä käden selkäpuolella. Sitten he käskivät toistensa ottaa jonkun kannan, josta arvattiin, saako tyttö vanhan tahi nuoren sulhon, sen jälkeen, miten otettava homeheinä oli, vanha tahi nuori. Se antoi taas uutta naurun aihetta koko seuruelle.

Murkinalta naiset menivät metsään tuohia kiskomaan. Vanhemmat naiset kävivät eri joukkoihin ja tytöt erikseen. Tytöt menivät kauemmas, aina karjamaan perille, jossa kasvoi suuria puita, kiskomaan tuohia, vaan vanhemmat naiset kiskoivat likimetsistä. Kun tavattiin joku hyvä koivu, jossa oli jäykkä tuohi, eikä se ollut rupinen, niin siitä kiskottiin, mikäli vain yletettiin. Jos tuohi oli erinomaisen hyvää ja koivu sileä, niin he tekivät hankurat, joita myöten kiipesivät koivuun ja kiskoivat yläpuolelta. Kiskoessaan tytöt lauloivat:

Minä olen Suomen neito, Suomen koria kukka,
moni poika minua jo houkutteli hukkaan.
Ruusu ei oo kauniimpi kuin tyttö Karjalassa,
eikä toista tarvita, kun olen maailmassa.
Minä tyttö, kaunis tyttö, kun mun pojat näkee,
lempi syttyy sydämeen ja mieli naida tekee.
Minä olen siivo tyttö, siivon nimen kannan,
enkä minä joka pojan halatakaan anna.
Pian on se tyttö raukka tullut kunnialta,
joka kerran heittäypi noiden poikain valtaan.
Pojilla ja susilla on yhtäläinen mieli,
susi kulkee ääneti, vaan pojill on liukas kieli.
Poika puhuu kaunihisti tytön sängyn eessä:
mesi, maito kielellä, vaan myrkky sydämessä.
Elä neito ilolla ja kulje kunnialla,
kunniaton tyttö on kuin halmehessa halla.

Keski-iltoin aikana tulivat naiset tuohesta, söivät päivällisen ja alkoivat kääriä tuohia. Tanakammat tuohet pantiin kerälle tohvelituohiksi, vaan hiplummat (hienommat) tuohet käärittiin käähkärölle, yhden virsun tuohet kullekin käähkärölle. Hipluimmat punottiin pesuvihkoiksi ja korjattiin huoneeseen. Tiellä kävellessään ja ruoka-aikoina tekivät naiset tohveleita ja virsuja.

Kokouspyhä

Sisältö: Kirkolle meno. Kaupanteko. Ryyppymiehet. Tyttöjen kannattaminen. Tuomisten antaminen. Väkijoukon tulva. Kirkkojen suojeluspyhät: Kirkkopyhät. Tuppijuhla. Tamppaaminen. Kokoussunnuntai. Kihupyhä. Atrioitseminen. Paluumatka.

Kokouspyhän edellisenä sunnuntai-iltana kokoontui Niemelän kylään, jossa oli paljon tyttöjä, iso joukko vieraan kylän poikia käskemään Niemelän tyttöjä menemään kokouspyhänä kirkkoon luvaten kannattaa heitä hevosensa selässä. Nuoriso olisi tainnut mielellään pistää tanssiksikin, jos olisi heidän valtansa ollut, mutta kun he tiesivät ettei kesällä ollut tapana tanssia muulloin kuin juhannuskokolla, niin ei auttanut muuta kuin täytyi tyytyä olemaan tanssitta ja mukaantua esi-isien tapoihin.

Kokouspyhän lauantaina päivällisen jälkeen ei nuori väki Niemelässä enää mennyt ulkotöille, vaan varusteleisi juhlalle lähtemään. Tytöt

panivat päällensä parasta, valkehinta varrellensa,

läksivät matkaan jo keski-iltoin aikana ja pojat saunan kylvettyään olivat jo matkahommassa, vaikka eivät saaneet lähteneeksi ennenkuin vähän jälkeen puolenyön. He satuloitsivat hevosensa, panivat kalkalot (kulkuset) suitsiin hevosten korvallisten kohdalle ja niin läksivät matkaan.

Tyttöjen matkueeseen yhdistyi tiellä muitakin matkalaisia. Vanhemmat ihmiset ja ne, joilla oli jotain kaupattavaa, ajoivat hevosilla ja kärryillä, vaan nuorempi väki ja tytöt varsinkin astuivat jalkaisin. Kymmenen virstan päähän kirkolta hävisivät tytöt yöksi maantienlaidassa olevaan taloon. Siinä he illan kuluessa katselivat etämatkaisten kulkua kirkolle, kuinka naiset astuivat selässä palttinaiset hurstit, joissa he pienokaisiaan kantoivat. Hurstin yli oli hurstut levitetty, jottei päivä päässyt paahtamaan pienokaisten hienoa ihoa. Hurstuesta oli myös jonkinlaista suojaa sateella. Se toimitti siis sekä nykyajan päivän- että sateenvarjon ammattia. Sydänmaalaiset, joilla ei ollut kärriteitä kotiin, kulkivat ratsain ja kuljettivat eväänsä ynnä muut rihkamansa satulan koljossa. Suurempia kapineita veti hevonen perässään ristiin asetetuilla seipäillä, jotka toimittivat kärrin ammattia. Nämä kaikki riensivät kirkolle yöksi ja ottivat yösijansa joko pitäjäntuvassa, pappilan perheentuvassa tahi kirkon läheisissä naapuritaloissa.

Jo lauantai-iltana tehtiin kirkolla kaikenlaisia kauppoja: vaihdettiin, ostettiin ja myytiin hevosia, ostettiin kaikenlaisia käsitöitä niin kuin satuloita, piiskoja, viikatteita, sirppejä, keritsimiä, vöylisiä, kulkusia, lehmäin ja lammasten kelloja, vehnäspullia, piittinää, katajaolutta ym. tavaraa. Kirkkotarhan ulkopuolella oli kaupan paloviinaa, joka myöskin kulki kaupaksi.

Ne jotka kirkolla olivat yötä, järjestelivät jo varhain sunnuntaiaamuna tavaroitaan ja sijoittelivat niitä enin huomattaville paikoille. Oluttynnyreitä (puolikoita) asetettiin kirkkotarhan aidan viereen. Rinkeli-, räänikkä- (renikka-), kauruska- ja vehnäskorit asetettiin niin taroisalle paikalle, että yleisö ne pian huomasi. Kellotapulin viereen varustausivat piittinän kauppiaat ja vähän ulompana oli muita rihkamakauppiaita. Ulompana lepikossa olivat viinan kauppiaat. Äidit ripustivat pienokaistensa hurstit kirkon ympärillä kasvavain puiden oksiin, jättivät lapsosensa suurempain veljien, sisarten tahi mummojen tuuditettavaksi ja menivät itse joko kaupuksiansa tekemään tahi tuttaviansa ja sukulaisiansa tapaamaan.

Myös ne, jotka sunnuntaiaamuna kirkolle saapuivat, tulivat tavallisesti niin varhain, että ennättivät kauppoja tehdä ennen jumalanpalveluksen alkamista, sillä jumalanpalveluksen aikana ei saanut mitään kauppaa tehdä.

Miehet tavattuansa sukulaisensa tahi tuttavansa tarjoilivat toisilleen taskumateistaan, puhelivat ilmasta, vuodentulosta, kesätöistä ynnä muista asioistaan sekä tekivät kaupuksensa. Ne, jotka olivat viinaanmenevät, hakivat viinankauppiaat, ostivat, ryyppivät ja viipyivät viinankauppiaan lekkerin tienoilla eivätkä muusta välittäneet. Vähitellen kokoontui samaan tapaan taipuvia kosolta yhteen, ja siinä ryyppimisen ohessa tupakoitiin ja puheltiin niitä, näitä ajan ratoksi. Nämä olivat tavallisesti vanhempaa miesväkeä, jotka viinan tykönä viipyivät, mutta nuoria ei niissä koskaan ollut; sillä silloin oli tapana olla

nuoret miehet naimattomat vielä viinan juomattomat.

Ei silloin nähty nuoria viinan villissä eivätkä vanhemmatkaan ryypätessään toraa ja tappelua nostaneet, vaan keskustelivat lystillisistä tapahtumista, joka tavallisesti herätti naurua. Suitti väliin niinkin tapahtua, että joku kärkkäämpi luikkasi niin ahneesti että täytyi levätä, ennen kuin liikkeelle pääsi, mutta useimmat pitivät "suussa siemenen määrän". Vaan jos joku harppasi niin ololta, ettei kirkkoon kyennyt tahi etteivät tolpat kannattaneet toisten kanssa kotia lähteä, sitä kerrottiin sitten suurena ihmeenä monet ajat perästä päin.

Kohta sen jälkeen, kun Niemelän tytöt olivat sunnuntaiaamuna lähteneet yöpaikastaan ja alkaneet astua maantietä, tuli joukko poikia ajaen uljailla ratsuillaan. Nähtyään tytöt pojat pysäyttivät hevosensa vähäksi aikaa ja tuumivat kuka poika minkin tytön ottaa, ettei tulisi mitään häiriötä. Sitten he ajoivat tyttöjen luo, jolloin Lippolan Juhana pidätti hevosensa maantien puolessa olevan kiven kohdalle ja sanoi Niemelän Kaisalle:

Kiepsahas Kaisa kivelle, käy taakseni tarakkaan, sitte kulemme yhdessä niin kuin pari harakkaa!

Pian Kaisa nousi kivelle. Juhana pitäen toisella kädellään hevostansa suitsen räimistä kiinni ojensi toisen kätensä Kaisalle, johon Kaisa tarttui, astaisi jalkansa Juhanan jalalle ja niin nousta heilahti Juhanan taakse hevosen selkään, johon kävi yksipuolesti istumaan, kieraisi käsivartensa Juhanan vyötäisten ympäri, ja sitten alettiin ajaa. Samalla tavalla ottivat toiset pojat kukin sen tytön, jonka oli yhteisessä neuvottelussa päättänyt ottaa. Tolja, joka erinäisestä syystä oli jäänyt jäljelle toisten arttelista (joukosta), tuli myöhempään ja luuli erästä vieraan kylän tyttöä, jota hän ei takaapäin tuntenut, Mäkelän Liisaksi, ja käski hänen nousta kivelle. Tyttö seurasi käskyä ja nousi kivelle. Mutta Tolja nähtyään ettei se Liisa ollutkaan, vaan oli musta ja ruma kuni herneen hirvitys, sanoi:

— Jää tyttöparka kivelle, ehkä siinä valkenisit tulevan vuoden kokouspyhäksi, ja ajoi sillä pois jättäen tytön kivelle. Tytölle tietysti kävi häpeäksi moinen pilkanteko, ja nolona ajoi Toljakin toisten poikain luo, jossa nämä nauraa viiristelivät Toljan pettymykselle.

Heti kun Kaisa oli istautunut Juhanan tarakkaan, kysäisi Juhana kuulumiset, johon Kaisa vastasi:

— Hyvinhän minulle kuuluu, vaikka eivät sentään kaikki asiat ole niin hyvin, kuin minä ne soisin olevan. Kuulehan rakas Juhana! Hamasta siitä ajasta alkain, kun minä kävin rippikoulussa, on meillä joka pyhäilta käynyt vieraan kylän poikia, joita minä en tunne puoliakaan. No niistä ei sen enempää, vaan viime sunnuntaina kertoi Mari-täti kirkosta tultuaan, että rikkaan Junnolan emäntä oli haastanut hänelle, jotta hänen poikansa aikoo tänä syksynä kosioida minua.

— No se ei haittaa mitään, jos hän ja vaikka vielä kaikkikin pojat sinua kosioisivat; onhan se sinulle sitä suurempi kunnia, mitä enemmän sulhasia käypi. Minunhan sinä kumminkin olet, vastasi Juhana.

— Niin kyllä, sinun minä olen, se on ollut aina minun ajatukseni ja siksi minä en soisi kenenkään muiden minua kosioivan, vastasi Kaisa. Mutta minua pelottaa, että jos se Junnolan rahjus tulee minua kosioimaan, ajaa isäni minut menemään väkisenkin hänelle. Isästäni näet on Junnolan tila paras koko seurakunnassa ja talo on rikkain koko paikkakunnalle.

— Ei rahalla rakkautta osteta, Kaisa kulta, lohdutti Juhana. Jos vain meillä on rakkautta, niin kyllä Jumalalla on rikkautta. Ja jotka Hän on yhteen sovittanut, niitä eivät saa ihmiset erottaa. Sinä olet minun ja minä olen sinun, eikä meitä erota muu kuin kuolema. Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voipi silloin meitä vastustaa? Tiettävästi ei kukaan. Ja paitsi sitä, niin enhän minäkään mikään köyhä enkä naukumaijan poika ole.

— Et kyllä olekaan, vaan et niin rikaskaan kuin Junnola on. Minä luotan Jumalaan ja sinuun, vastasi Kaisa surullisena.

— Saat luottaa huoletta, minä en sinua heitä, vakuutti Juhana.

— Kuulehan hyvä Juhana! Tänään se Junnolan Martti, joka ei minua tunne, kuuluu varustaivan minua katsoman, vaan minä aion mennä kirkkoon perälle parvea, ettei hän minua näe, ja niin teen hänelle kiusaa, sanoi Kaisa.

— Nyt et sinä Kaisa kulta älyä oikein, vastasi Juhana. Jos Martti ei näe sinua, niin hän ei voi kuvitella mielessään, kummoinen sinä olet. Mutta jos hän näkee sinun ihanat kasvosi, hän syttyy kuin tuleen ja sitten kun ei hän sinua saa, niin se on vasta kiusaus. Kävele vain kultaseni reippaasti muiden tyttöjen kanssa, ja katso suoraan Marttia silmiin, niin se vaikuttaa tehokkaammasti häneen.

— Olkoon niin, minä teen sinun neuvosi mukaan, virkkoi Kaisa. Oli se nyt sentään hyvä, että saimme yhdessä puhua. Minun sydämestäni putosi niin kuin kylmä kivi, kun sain vakuutuksen sinun rakkaudestasi. Minä puolestani en voi sinua unhottaa milloinkaan. On niin hauskaa kun taas saimme puhella keskenämme. Sitten perin kun viime talvena kylänluvuissa emme ole saaneet puhua keskenämme. — Hyvästi nyt armas kultaseni! Toiset tytöt näkyvät jo laskeutuvan hevosten selästä ja minun täytyy joutua heidän parveensa.

— Hyvästi rakas Kaisa! sanoi Juhana, pidätti hevosensa ja laski hempukkansa varovasti alas maantielle. Vielä lempeä silmäys, ja Kaisa katosi toisten tyttöjen joukkoon.

Pojat alkoivat ajaa eteenpäin täyttä ravia ja tavattuaan tuttavia tyttöjä he pyysivät edellä kerrotulla tavalla heitä tarakkaansa. Virstan tahi pari ajettuansa tytön kanssa he laskivat tytön astumaan. Tytöt puolestaan olivat valmiit nousemaan toisten poikain tarakkaan. Sitä suurempi kunnia oli tytölle, mitä useamman pojan tarakassa sai ratsastaa. Siitä sitten ajan pitkään puheltiin ja tehtiin toisilleen selkoa, kuka ja kenen poika oli kutakin tyttöä kannattanut, pitämättä ollenkaan lukua, oliko kannattaja mieluinen tahi ei. Mutta varsin ylpeydellä mainitsivat tytöt niiden poikain nimet, joista he enin pitivät. Halpa-arvoisten poikain kannattamisesta virkkoi pönäkkä tyttö tavallisesti:

— Olinhan minä laus (muka) hänen tarakassaan, tahi:

— Kannattihan sekin poika puittos minua.

Kirkonmäellä tytöt, varsinkin tuttavat ja saman kylän tytöt, kävellä hersuivat yhdessä joukossa, ja tavallisesti oli heillä joku nuorikko johtajana. Heillä ei näyttänyt olevan juuri muuta tekemistä kuin katsella rahvaan ja varsinkin poikain liikkeitä. Samalla tavalla kävelivät tuttavat ja saman kylän pojatkin. Kun pojat ja tytöt sattuivat yhteen, niin he ensin tehtyään hyvän päivän alkoivat pyytää toisiltaan tuomisia. Siinä sitten tehtiin selkoa ja tingittiin, kumpaistenko vuoro nyt on olla antajana, joko poikain tahi tyttöjen, ja muisteltiin tarkoin, kumpaisetko viime vuonna olivat anojina ja kumpaiset antajina. Vihdoin, kun asiasta päästiin perille, antoivat ne, joiden vuoro oli antaa. Mutta tavallisesti kävi niin, että vaikka tytöt panivat alkuun namusten antamisen, niin pojat ne kumminkin enemmän antoivat.

— Jos te näytätte näppiänne, niin me keikautamme keppiämme, oli pojilla tapana sanoa ja niin se enemmiten tapahtuikin. Tyttöjen vähäisiin antamiin vastasivat pojat runsaalla mitalla. Tällä tavoin useat, varsinkin komeimmat ja varakkaampain tyttäret, saivat tuomisia niin paljon, että kotiin tultuaan tekivät niistä vehnäsmöllyä (mureketta) varistetun maidon sekaan, jota sitten suurena herkkuna nautittiin, vieläpä annettiin toisillekin naisille ja lapsille syödä.

Junnolan Martti tuli toisten Junnolan poikain kanssa Niemelän tyttöjen luo ja alkoi pyytää tytöiltä tuomisia. Toiset tytöt antoivat, mutta Kaisa ei antanut Martille, vaikka toisille pojille antoi. Se harmitti Marttia. Kun Martti toisten poikain keralla jakeli toisille tytöille, niin Kaisa otti muilta pojilta, vaan kun hän huomasi, että Martti aikoo hänelle tarjota, hän kääntyi selin Marttiin. Martti seisoi siinä vähän aikaa nolona. Vihdoin hän nykäisi Kaisaa ja tarjoten tuomisia sanoi:

— Maksaako teikäläisen ottaa meikäläiseltä tuomisia?

— Enhän minä ole velkapää teiltä tuomisia ottamaan, kun en antanutkaan, vastasi Kaisa pönäkästi.

— Ei tässä nyt ole kysymystä velan maksamisesta eikä velaksi antamisesta, vaan jos lahjana tahtoisit ottaa, kun Martti niin halukkaasti tarjoaa, sanoi Riikosen Olli.

Niemelän Sohvi, joka seisoi Kaisan vieressä, nykäisi Kaisaa, joka vihdoin otti Martin tuomiset, mutta ei pistänyt sitä nyyttiinsä, niin kuin toisten poikain antimia, mutta piti ne kädessään. Junnolan poikain poistuttua antoi Kaisa Martin tuomiset sivu kulkevalle koiralle.

— Voi sinua kunnotonta tyttöä, kun koiralle annoit Martin tuomiset.
Olisit ne ennen antanut minulle, sanoi Sohvi nuhdellen Kaisaa.

— Sitä vajaa vielä tässä olet, että Junnolan Marttiin rakastuisit. Etkös tiedä, että Junnolaiset ovat suuria noitia, ja kuka tietää mitä konstia Martti on tehnyt; ei hän turhan vuoksi minulle niin tuomisiansa tyrkyttänyt, vaikka aivan selvästi näki, etten minä hänen tuomisistaan välitä, vastasi Kaisa.

— Etpäs sinä pelännyt Lippolan Juhanan noitumista, kun hänen antamansa tuomiset söit paikalla, kun vain sait näppiisi, sanoi Mäkelän Vappu.

— Eiväthän Lippolaiset olekaan noitia ja sen vähemmin Juhana; kyllä sen tietävät kaikki ihmiset, vastasi Kaisa.

— Eihän Kaisan tarvitse pelätä Lippolan Juhanan rakastuttamista; onhan hän ilmankin jo Juhanaan rakastunut silmittömästi. Eihän koko maailmassa ole Kaisan mielestä kukaan niin hyvä kuin Lippolan Juhana, sanoi Lahtelan Liisa vähän närkästyneenä.

— Eikä olekaan, vastasi Kaisa sellaisella äänenpainolla, josta leikki oli kaukana.

Kirkkomäellä kihajivat ihmiset niinkuin muuraiset pesässään. Muutamat miehet, jotka tahtoivat loitompaa silmäillä väen kihinää, menivät laina-aitan kummulle katselemaan, kuinka ihmisiä juhlapuvuissa riensi kirkolle ja ennen tulleet joko kävelivät, tekivät kauppoja tahi muuten puhelivat, sillä aikaa kun uutta väkeä ajoi maantietä myöten kelloissa ja kulkusissa kirkolle. Niiden joukossa, jotka aittakummulta väkijoukkoa katselivat, oli pitäjän vanha koulumestarikin, joka tarinoitsi vanhain miesten kanssa.

— Eikö koulumestari tietäisi kertoa, mistä kokouspyhät ovat saaneet alkunsa ja minkä tähden niitä vietetään? kysyi Mustakulkkulan Jermo.

— Totta kaiketi minun tulee sen verran entisyyttä tietää, kun olen seurakunnan opettaja. Jos vain haluttaa teidän kuulla, niin minä kerron asian aivan alusta, vastasi koulumestari:

Ukot siirtyivät lähemmä ja koulumestari alkoi kertoa:

— Niin kuin tiedetään, ovat useimmat meidän vanhat kirkkomme rakennetut katolilaisen uskon aikana, jolloin oli tapana uusi kirkko pyhittää jollekin entiselle pyhimykselle, jota siten pidettiin kirkon suojeluspyhimyksenä eli haltiana. Niinpä esim. Jääsken kirkko oli pyhitetty Pyhälle Pietarille, josta syystä tuonnoiseen aikaan ja ehkäpä vielä näinäkin aikoina jotkut vanhat kutsuivatkin Jääsken kirkkoa Pietarin kirkoksi. Antrean kirkko oli pyhitetty Pyhälle Andreakselle, josta syystä ruotsalaiset vielä nytkin sanovat Sanct Andrae socken. Ruokolahden ja Johanneksen kirkot oli pyhitetty Pyhälle Johannekselle, joista edellinen P. Johannes Kastajalle, vaan jälkimmäistä en varmaan tiedä, oliko se nimitetty Kastaja vai Apostoli Johannekselle, sen vain tiedän että sen nimi oli yhteen aikaan Kakki. Rautjärven kirkko oli pyhitetty Neitsyt Marialle, Sakkolan P. Mikaelille ja Muolaa Pyhälle ristille.

Kun senaikuisen kansan uskon mukaan oli oma haltiansa metsällä, vedellä, karjalla, maalla, kartanolla ym., niin kansa uskoi, että kirkollakin oli oma haltiansa. Siis se pyhimys, jolle kirkko oli pyhitetty, oli kirkon haltia. Niin muodoin olivat kirkonhaltiat joko mies- tahi naispuolisia, sen mukaan aina, kumpainenko sukupuoli oli sen suojeluspyhimyksenä. — Varmuudella en tiedä, kuka Ilmein kirkolla lienee ollut suojeluspyhimyksenä, mutta sen haltiana kuuluu olleen vanha piika. Sen on muka moni poppamies nähnyt! —

Kaikkien niiden monien pyhien joukossa, joita katolinen kirkko vuosittain viettää, on kirkkopyhä myöskin suuressa arvossa. Sitä vietetään aina sinä päivänä, milloin kunkin kirkon suojeluspyhän nimipäivä sattuu olemaan almakkaan (almanakkaan) tahi kirkkoisien kirjoihin merkittynä, pitämättä lukua, sattuuko vietettävä kirkkopyhä sunnuntaiksi tahi arkioksi. Niin kuin jo mainitsin, ovat useimmat meidän vanhat kirkkomme rakennetut katolisen uskonnon aikana ja siitä syystä niissä vietettiin kirkkopyhiäkin. Niinpä esim. Jääsken kirkkopyhä oli Pietarin päivänä 29. p. kesäkuuta, Ruokolahden juhannuksena 24. p. samaa kuuta, Rautjärven Maarian etsikkopäivänä 2. p. heinäkuuta ja Antrean P. Andreaksen päivänä 30. p. marraskuuta jne. Niissä seurakunnissa, joissa kirkkopyhää vietettiin kesäiseen aikaan, oli kirkko koristettu koivuilla, lehdeksillä ja köynnöksillä. Papit toimittivat jumalanpalveluksen juhlapuvussa. Kirkkopyhää pidettiin niin suurena juhlana, että sinne kokoontui omasta seurakunnasta ken vain kynnelle kykeni sekä vieraistakin seurakunnista paljon kansaa.

Siihen aikaan, kun kansaa oli vähemmän, maa harvempaan asuttu ja tiet ja kulkuneuvot olivat huonommat, joten kansalla oli harvemmin tilaisuutta yhteen kokoontua, niin ne harvat tilaisuudet, jotka antoivat aihetta kansan kokoutumiselle, käytettiin hyväksi ja kirkollisen hartauden edessä toimitettiin myös maallisia asioita. Niinpä kirkkopyhinäkin, jos ne eivät vain sattuneet sunnuntaiksi, toimitettiin yhtä ja toista kaupantekoa, vaihdettiin hevosia, ostettiin ja myytiin maantuotteita, käsiteoksia, makeisia ym.

Ettei tällaisissa tilaisuuksissa lemmen seikkojakaan unehutettu, oli aivan luonnollista; sillä niin hyvin meno- kuin tulomatkoilla sekä itse juhla-aikanakin yhtyivät pojat ja tytöt yhteen seuraan, jossa usein lempi nousi liehumaan, kunnia kukoistamaan.

Entiseen aikaan kuuluivat kirkkopyhät olleen kosioimispyhien aika. — Tarkempien tietojen mukaan on Pärttylin päivä ollut tamppaamisen päivä eli tuppijuhla, sillä silloin aloitettiin naimiskaupat. — Silloin tyttö käveli jonkun nuorikon, kaason, kanssa ympäri kirkkomäkeä. Tytöllä oli vyö vyöllä, ja siinä oli selän takana tuppi. Kävellessä hyräili kaaso kuuluvalla äänellä:

Tyttö on tupelle tullut, neito varrelle valunut: ken tahtoo, niin tampatkoon.

Muutamat kaasot hyräilivät:

Ken tahtoo tampata, täll tytöll on tyhjä tuppi.

Poikamies, joka tyttöä mieli morsiamekseen, pisti uuden tammipäisen veitsen tytön tyhjään tuppeen. Kaaso oli varoillaan ja katsoi kuka tamppaaja oli. Jos sulhanen oli mielen mukainen, niin annettiin veitsen olla tupessa, jos ei ollut mieleinen, niin kaaso korjasi veitsen, joten tuppi jäi uudelleen tyhjäksi, tampattavaksi, ja toinen sulho sai tampata. Kotiin päästyä pisti kaaso veitsen tuvan oven sisäpuoliseen kamanaan. Viikon varrella jonakin yönä kävi tamppaajapoika tytön oven kamaan tarkastamassa. Jos hän huomasi siinä veitsensä, hän otti sen sukkelaan pois ja meni kotiinsa. Jos taasen ei veitsi ollut oven kamanassa, niin poika tiesi asiansa onnistuvan ja meni siis rohkealla mielellä lemmittynsä huoneeseen, jossa tuumittiin asiaan kuuluvista seikoista. Tästä tamppaamisesta on kirkkopyhä saanut nimen tuppijuhla. Tämä suitti olla käytännössä kaukaisessa muinaisuudessa; sillä eivät nykyisistä ihmisistä vanhimmatkaan enää muista tuppijuhlaa, vaan se on ainoastaan historiallisena kertomuksena kulkenut polvesta polveen. Sitä siis ei ole tällä yhdeksännellätoista vuosisadalla vietetty.

Vihdoin Lutherin opin kansaan juurruttua jätettiin kirkkopyhien vietto kokonaan pois. Mutta mitkä tavat kerran kansaan perehtyvät ja saavat niin sanotun kansallisleiman, eivät ne hevillä kansan muistista katoa, eikä kansa ota niistä kohta luopuakseen. Niin on näiden kirkkopyhienkin laita. Kun kansa ei enää arkena saanut juhlilla käydä, niin se alkoi kulkea kirkkopyhän jälkeisenä sunnuntaina, niin kuin se tänä päivänäkin tekee. Ja kun kirkkopyhää ei enää vietetä, näitä pyhiä kutsutaan nyt kokouspyhiksi tahi kokoussunnuntaiksi, jolloin kansaa kokoontuu ei ainoastaan omasta mutta myös naapuriseurakunnista. Ja kun he sitten yhdessä joukossa kihisevät, niin sanotaan myös paikoin tätä pyhää kihupyhäksi.

Kun koulumestari oli tämän kertonut, alettiin läpätä. Ensimmäisen läppäyksen kuultuaan nostivat miehet lakkiaan, naiset lyykistivät (notkistivat polviaan) ja siunasivat. Maalliset touhut ja toimet pysäytettiin ja ostokset pantiin kasaan. Sitten kansa riensi Herran huoneeseen, jossa pidettiin jumalanpalvelus.

Kirkosta päästyä tehtiin vielä loput kaupoista. Ennen kuin pitkämatkaiset lähtivät vaivalloiselle kotimatkalle, he söivät päivällisaterian yhdessä sukulaistensa ja ystäväinsä kanssa. Kirkkoaidan viereen levitettiin hurstut tai useampikin, aina sen mukaan miten paljon atrioitsevia oli. Hurstuen päälle asetettiin ruoka, jona tavallisesti oli ruis- ja ohraleipää, piirakkaita, lehtikakkaroita (lehekkäitä), suolaa, kalaa ja voita. Kostukkeeksi ostettiin kirkkomäeltä joko katajamarja- taikka mallasolutta, jota tuohisista ropeista nautittiin. Pöytänä samoin kuin istuimenakin oli viheriä nurmi. Aterialle käydessään heittivät miehet lakit päästään. Kun kaikki olivat istautuneet ruuan ääreen ja hiljaisuudessa toimittaneet ruokasiunauksensa, jakeli isäntämies tahi hänen sijaisensa vanhemmille miehille suurusta (ruokaryyppyjä) ja emäntä tarjoeli vanhemmille naisille punaista eli siirapilla sekoitettua viinaa. Poikamiehille ja nuoremmille naisille ei tarjottu ollenkaan ruokaryyppyjä. Aterian päätyttyä lähetti kukin hiljaisuudessa kädet ristissä kiitoksensa kaikkein lahjain antajalle. Ruualta noustua kiitettiin isäntää ja emäntää.

Sitten jätettiin jäähyväiset sukulaisille ja tuttaville, koottiin kampsut ja lähdettiin taivaltamaan kotiin, ken hevosella, ken jalkaisin, ken veneellä, jokainen sillä tavalla kuin oli tullutkin tahi miten vain paraiten soveltui. Paluumatkalla pojat kannattivat tyttöjä tarakassaan samoin kuin kirkolle mennessäkin. Tievarsilla olevien kylien kotoväki varustausi katsomaan kirkkomiehiä. Heitä halutti nähdä kuka poika ketäkin tyttöä kannatti. Kun jahtivoudin emäntä näki poikansa tarakassa koulumestarin piian, hän sanoi:

— Kyllä on kaunis, mutta on halpa.

Sunnuntai-iltapuoli kului kertomalla päivän tapauksia, ja mitä kaikkea kirkkomiehet olivat joko nähneet tahi kuulleet, sen he kertoivat kotoväelle.

Heinäaika

Sisältö: Heinäaseiden korjaus. Heinänteko. Atrioiminen. Pieleksen teko. Paimenten päästäjät. Lippolan Juhanan ja Niemelän Kaisan keskustelu. Mehiläispesä. Mehiläisten lumoaminen.

— Koska ensi torstaina on apostolien jakopäivä, silloin on aloitettava heinänteko, niin kuin vanhuudestaan on tapana ollut, siksi saatte varustella siihen tarvittavat työaseet reilaan; ukko-Lauri käyköön kysymässä sepältä milloin hän joutaa meille viikatteita takomaan, sanoi Niemelän isäntä pereelleen eräänä maanantaiaamuna murkinaa syödessä.

Heti murkinan perästä kävi ukko-Lauri sepän puheille ja sieltä palattuaan hän kertoi sepän luvanneen pajavuoron huomenna.

Rekikatoksen orsilta ottivat pojat haravat esille ja katselivat, olivatko ne reilassa. Katkenneiden piitten sijaan pantiin uudet piit kuivatusta pihlajasta. Uusien haravain selkäimet tehtiin tuoreesta koivusta, johon poltinoralla kaivettiin piitten reiät. Piitten päihin tehtiin pienet nuput, jotka pistettiin tervassa ja sitten iskettiin reikään paikoilleen. Haapapuusta valmistettiin haravain varret. Punamulta- ja tervasekoituksella voideltiin haravain selkäimet.

Seuraavana päivänä käski Mauno-setä poikia noutamaan romuhuoneen ylisiltä viikatteet tupaan, jossa niitä vanhemmat miehet tarkastelivat, mitä oli pajaan vietävä ja mitä kotona korjattava. Pajaan vietävät purettiin niteistään ja sidottiin tuohella yhteen. Paksuimmat viikatteet kallittiin (taottiin hienommaksi) ja karaistiin uudestaan; hienompia viikatteita joko karaistiin tahi tahkottiin. Uusia viikatteita tehtiin tarpeen mukaan. Jokaisessa viikatteessa piti olla säppi. Mauno-setä vei viikatteet pajaan ja Yrjö kantoi sinne sysisäkin perästä. Ruoka-aikana tuli seppä Niemelään syömään ja juomaan.

Mauno-setä ja ukko-Lauri olivat varustaneet koko joukon uusia viikatteen varsia, sekä yksi- että kaksipolvisia. Niitä nuoremmat miehet valmistelivat ja silittelivät lasipalasilla ja kangaskortteilla. Tuomisilla niveillä nidottiin viikatteen terä varteen. Vanhemmat miehet muistuttivat nuoremmille, jotta viikatteen kärjen pitää oleman varren polven ja ponnen kanssa yhtä suuntaa ja etän pitää oleman kolmasosa terän pituudesta. — Että-nimellä kutsuttiin sitä pituutta joka on viikatteen kammin ja kärjen välillä, kun varren ponnesta mitataan korkeutta. — Jos että on enempi tahi vähempi, niin se ei ole kunnollisesti varressa. Jos että tulee enempi, niin viikate haukkaa liian paljon, jos taas että on liian vähän, niin se haukkaa liian vähän.

Seuraavana aamuna läksi Niemelän työkuntoinen perhe heinäntekoon Kuunjoen niitylle, ainoastaan emännät, paimenet ja lapset jätettiin kotiin. Emännät laskivat maitoa laskut täyteen, panivat leivät, silakat (suolakalat) ja voiaskin säkkiin, sierat ja kovasimet pani Mauno-setä tuohikonttiin ja otti sen olallensa. Miehet ottivat maitolaskut ja naiset kantoivat eväspussia. Tytöt panivat käsityönsä nyytille, jotka he kantoivat käsivarressaan, ja käsissään heillä oli neulominen, jota he kävellessään tekivät. Toiset naiset tekivät joko virsua tahi tohvelia tiellä kävellessään. Ne vaimot, joilla oli imeviä lapsia, kantoivat niitä selässään palttinaisessa hurstissa, jonka yli hurstut oli levitetty. Ne miehet, joilla ei ollut eväiden kantamista, kantoivat työaseita.

Työmaalle päästyään naiset sitoivat lastensa hurstit aidakseen, jonka toinen pää pistettiin heinäladon seinän rakoon ja toinen pää haarukkaiseen puuhun, joka kiinnitettiin maahan. Maitolaskut ja evässäkit laskettiin ladon pohjoispuolelle seinän viereen. Likoiksi tuodut lapset tuudittivat pienokaisten hursteja.

Sitten istausi työväki heinäladon eteen. Mauno-setä otti hihialtaan ladon seinän alta ja käski Kaisan noutaa sillä vettä joesta. Sen saatuaan alkoivat miehet hioa viikatteita ensin sieralla ja sitten kovasimella. Naiset tekivät sillä aikaa käsitöitä. Oman viikatteensa teräväksi saatuaan kokosi Mauno-setä vasemmalla kädellään hiuksensa päälaellensa ja otti oikeaan käteensä viikatteen, jolla hän leikkasi hiuksensa poikki. Se oli merkki, että nyt oli heinän niitto aloitettava.

Yrjö niitti eellimmäisenä halki koko suuren niityn. Kahden puolen hänen jälkiänsä seurasivat toiset. Mari-täti piti niittäessään jalkansa niin hajallaan, että hänen ylispaitansa oli pingoituksessa niin kuin purje. Tälle toiset nauroivat ja ilkamoivat.

Ensimmäinen päivä täytyi kokonaan niittää, kun ei ollut luokoa vedettävänä. Iltarupeamalla vedettiin aamullinen luoko karheille ja tehtiin ruoille. Nuorempi väki reki rakoja, joita vanhemmat kantoivat ladon läheisyyteen. Kun luoko oli rukoloilla sanoi Mauno-setä:

— Mikä on raolla, se on reellä, vaan karheella on kahden jako.