Produced by Tapio Riikonen

KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 6: NAIMISTAVAT

Kirj.

Johannes Häyhä

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1899.

SISÄLLYS:

Naimishommat
Kosioiminen
Harjakaiset
Kihlajaiset
Ämmäjäiset
Öitsit
Toivikkiaika
Läksiäiset
Häät
Nuorikkoaika

Naimishommat

Sisältö: Niemelän Kaisa. Poikien tuumat kirkkomäellä. Junnolan Martin morsiusehdokkaat. Lippolan kirkonmiehen käynti morsianta kysymässä. Miehikkälän Antin yöjalassa käynti morsianta kysymässä. Lahtelan emännän naittamishommat. Nuorison olo kirkkomäellä Pärttylin päivän sunnuntaina. Tyttöjen taikuus. Nuuskan valmistus ja kosioretkelle lähtö.

Kaunein kaikista syntymäseutuni neidoista oli Niemelän Kaisa, varakkaan ja mahtavan Niemelän lautamiehen tytär. Ei siis ollut ihme, jos koko seudun pojat häntä ihastuksella katselivat. Joka Kaisan tunsi, se vertasi häntä Pohjolan neiteen, Ilmarisen morsiameen. Siksi seudun pojat hänestä lauloivat:

Ruusu ei oo kauniimpi kuin Kaisa Niemelässä, eikä toista tarvita, kun hän on elämässä.

Kaisan suurista sinisistä silmistä säteilevä loiste lumosi taikavoimalla koko seudun nuorukaiset. Hänen vartalonsa oli solakka ja ihonsa valkea niin kuin karjalattarilla on tavallista. Sanoma hänen hempeydestään levisi myöskin naapuriseurakuntiin, joten hänestä tuli

maan kuulu, veen valio, jota ei voi virressä veteä eikä saarnassa sanoa.

Jo ennen kuin Kaisa oli rippikoulussakaan käynyt, ilmestyi hänelle sulhasia, jotka häntä kouluun käskivät. Sen ajan tavan mukaan ei tyttö mennyt kouluun, ennen kuin sulhaset käskivät; vasta 20 vuoden kuluttua jo kutsuttiin kouluun. Mutta hänen isänsä oli vanhan kansan mies, joka piti kiinni vanhoista tavoista, siksi ei hän kuunnellut kenenkään kurinoita eikä siis laittanut tytärtänsä kouluun, ennen kuin hän oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta.

Eräänä sunnuntaina ennen Pärttylin päivää, kun useampia poikamiehiä yhtyi kirkonmäellä, he alkoivat kysellä toistensa naimisasioita. Niinpä Junnolan Marttikin muiden muassa kysyi Lippolan Juhanalta:

— Joko sinä Juhana aiot tänä syksynä häitä antaa?

— Niin olen aikonut, mitäpä sitten? sanoi Juhana.

— Ei muuta mitään, vaan minä sanon sinulle niin kuin tuttavalle pojalle: älä varustaikaan minun jalkoihini. Minä nimittäin aion kosioida Niemelän Kaisaa; sinä saat hankkia itsellesi morsiamen muualta, virkkoi Martti ylpeästi.

— Vai niin, lienet kaiketi jo käynyt kysymässä, koska tunnut asian niin tarkoin tietävän, vastasi Juhana.

— En ole käynyt kysymässä enkä mene. Minä kosin julkisesti enkä kuiskaile salaisesti. Minulla on varani, joka kysyy morsiamen ja tietysti saapi luvan. Jos taas tahdot kanssani kilpailla, niin koettele vain, mutta jalkoihini sinä jäät, vaikka olet kirkonmiehen poika ja osaat kirjoittaakin ja minä olen vain paljas talonpoika, kerskui Martti.

— Voi hitto kun sinä puhut tyhmästi niin kuin keitetystä lampaan päästä, sanoi Auvisen Matti Junnolan Martille. Etkö sinä luule muiden jaksavan vaimonsa elättää kuin sinun, joka et osaa lusikkaakaan käteesi tehdä. Minä Niemelän Kaisana en katsoisi kaalisilmällänikään tuollaisen tollikan päälle, vaikka hänellä olisi koko Junnolaisten varat.

— Mitä syytä, Martti veikkonen, sinulla oli noin Juhanaa solvata? Tiedäthän sinä, että hän on kunnon mies ja oikeasta talosta eikä mikään naukumaijan poika, virkkoi Heikkilän Mikko.

— Enhän häntä solvannutkaan, vastasi Martti härreten. Sanoinhan vain ystävällisesti, ettei meidän tarvitse kilpakosijaksi toisillemme ruveta, kun olemme tuttavat; onhan niitä morsiamia kumpaisellekin meille.

— On kyllä, virkkoi Juhana. Saammehan me mieltämme myöten kosioida kumpikin, yhtyköön sitten yhtä tahi eri tyttöä. Eihän toinen toisensa osaa syö; mies on voitettu niin kuin voittamatonkin.

— Sinä siis myös aiot kosioida Kaisaa? kysyi Martti.

— Siitä en vielä sano niin enkä näin; kunhan tässä tuumaan pääni ympäri ja kuulen mitä kotona sanottaneen, vastasi Juhana.

— Kas siinä on poika, joka ei kersku eikä röyhkäele mutta ei myös pelkääkään, sanoi Auvisen Matti lyöden Juhanaa olkapäille.

— Eihän turhista tarinoista ole, vastasi Juhana. Jos niikseen tulee, niin antaa asian riidellä ja miehet ollaan sovinnolla.

— Kyllä siinä on kova kovaa vasten, ämmän luuvat kuorta vasten, jos vain Martti ja Juhana yhtä tyttöä kosioivat. Huonommat saavat katsella laidasta kuin Laihelan lehmät, virkkoi Mikko.

Sillä puhein pojat erkanivat.

Samana sunnuntaina illallista syödessä sanoi Junnolan vanha emäntä poikansa pojalle Martille:

— Mitästä meidän Martti meinaa, kun ei ala kihlakampsuja varustella, vaikka Pärttylin päivä jo kohta kättä antaa?

Martti punastui isoäitinsä puheesta ja vastasi hiljaisella äänellä:

— Tokkohan tuolla niin kiiru lienee, vaikka jättäisin koko homman tuota tuonnemmaksi.

— Ei se saa enää jatkua, vaan sen pitää tapahtuman tänä syksynä ja aloittaa Pärttylin päivän sunnuntaina, sanoi Martin isä, Junnolan perheenmies. Martti täyttää jo ensi kekrinä yhdeksänkolmatta vuotta, niin onhan tuo sulhasen ikä. Ei tässä muu auta, vaan Martin täytyy ensi viikolla lähteä Viipuriin tupakaisten ja sormuksien ostoon, muuten alkavat takapuoleen tytöt katsoa häntä vanhanpojan jortikaksi.

— Mutta minä sanon ettei meiltä jouda hevonen turhiin ajoihin ennen kuin ruis on pantuna. Saapihan sitä muulloinkin kosioida eikä vain Pärttylin päivän sunnuntaina, sanoi perheenmiehen setä Juhkomi-ukko.

— Mitäs jos minä sanon, että Martin tulee ensi viikolla mennä kaupunkiin, niin tietysti te ette kukaan voi sitä vastaan mitään sanoa. Minä olen tässä talon vanhin ja minut on esivalta määrännyt teille sekä isännäksi että emännäksi, ja teidän kaikkein täytyy kuulla minua, niin kauan kuin minä elän, vastasi vanha emäntä navakasti. Minä olen vanha ihminen ja pidän vanhoista tavoista kiinni. Naikoon ken milloin tahansa, mutta meidän Martti sen aloittaa vanhan hyvän tavan mukaan, niin kuin vanhat ennen lausuivat:

Köyhät ne kosissa käyvät konsa kannattaa varansa; vaan vankat talon eläjät syksyllä sen suorittavat: Jaakkona jalommat sulhot, pääpukarit Pärttylinä.

— Mistäs meidän Martille morsianta katsotaan? kysyi Liena-täti toimessaan.

— Eiköhän tuo Martti siitä huolta pitäne, vastasi vanha emäntä.

— Niin kyllä, niin kyllä, sanoi perheenmies, mutta minä sanon, ettei meidän taloon joka ämmän tytär kelpaakaan. Se pitää olla kuuluisan ja varakkaan talon tytär, joka mun miniäkseni tulee.

— Minä en ketään niin mielelläni meidän Martille soisi kuin Niemelän lautamiehen tytärtä Kaisaa. Hän luokkinäköinen ilminen (hyväntahtoisen näköinen ihminen) ja hyvää sekä varakasta sukua, tuumaili Martin äiti.

— Kaikki olisi hyvä, jos niin kävisi, mutta minä arvelen, että liian ylös on hiiren mieli kun oriin korvaan. Ja ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Paras olisi minun mielestäni kosioida Hotakan Liisaa, neuvoi Juhkomi.

— Tuollaista pientä tirikkaa, joka on kaiskera kuin lapsenlikka, sinä tahtoisit meille tuoda, sanoi Liena-täti ihmetellen. Millehän tuo näyttäisi, kun Hotakan Liisa kävellä lipottelisi meidän suuren tuvan lattialla. Eikä tuo Liisa raiska jaksaisi tehdä meidän töitäkään, kun on kovin hintura ja hoikka kuin oljen korsi. Mutta toista olisi, jos meidän Martti kosioisi Saarelan Annia, niin hän sen kenties voisi saada. Kas siinä on tanakka tyttö ja rikkaasta talosta. Annilla on myös veli Pekka, joka ehkä naisi meidän Riitan ja niin saisimme ristilangokset.

— Mitä ensiksi siihen tulee, ettei meidän Martti saisi morsianta Niemelästä, niin sitä en minä usko, sillä paitsi Niemelää on meidän talo vaurain koko pitäjässä, sanoi perheenmies. Jos taas meidän Martti ottaisi Hotakan Liisan, niin eiväthän meidän työt ole yksistään Liisan hartioilla. Mitä taas Saarelan Anniin tulee, niin johan tuo olisi nähty naida, kun on jo ollut monta vuotta pajulle pantava, vaan siinäpäs se istua kököttää, niin rikkaan tytär kuin hän onkin. Ja meidän Riitta, hänet taasen naidaan, jos lykkyä on, ristilankoja pyytämättäkin. Jos ei taas naida, niin olkoon kotona; onhan meillä työtä ja ruokaa. Rumaltapa tuo kuului, kun viime syksynä Siparin Maikki huusi kirkkomäellä: "Jos ei panna nokkaa nokasta, niin sormukset takaisin!" Mutta minä en aio hätäkauppoja tehdä, niin kuin Siparilaiset ja Kermiset tekevät.

— Älä poikaseni sitä luule, että Saarelan Anni sulhasien puutteessa on kotonansa. Onhan hänellä ollut monet sulhaset, vaikka ne eivät olleet mieleisiä, selitti vanha emäntä.

— Tuollaisia sulhasia kuin esimerkiksi Seppälän Tommo ja Puntuksen Pekka ynnä monta muuta, minä en heidän päälleen suurta arvoa laske, vastasi perheenmies.

— Laske suurta tahi pientä arvoa, mutta Seppälä on vauras talo ja
Tommo on varma poika, vaikka vähän viinaanmenevä, puolusti Liena-täti.

— Sepä se olikin asia, joka haittasi, sanoi perheenmies. Siksipä Saarelan isäntä, kun antoi Tommolle sormukset takaisin, sanoi ihan silmien väliin;

Jos ois viina loppunut jo viittä vuotta ennen, oisit saanut morsiamen, vaikk oisit nainut kenen.

Mitä taas Puntuksen Pekkaan tulee, niin hän on kuin tarhapöllö, vaikka onkin varakkaan talon ainoa poika.

— Minusta nähden ei meidän Martti mistään saisi niin hyvää ihmistä kuin Kukkuraisen Sohvista, ilmoitti Liena-täti. Se on niin meidän taloon käypä, juuri kuin olisi sitä varten luotukin.

— Millehän tuo meidän Liena-tädistä näyttäisi, kun Kukkuraisen kuhmukaulat istuisivat meidän pöydän päässä. Olkaa nyt jo vaiti mokomista kellokauloista, sanoi Juhkomi-ukko.

— Käyväthän Kukkuraiset kuuluisassa Kesselissäkin, eikä heistä ole kehenkään mitään tarttunut, selitti Liena-täti.

— Hyvät hyvissä käyvät, kuhmukaulat Kesselissä, sanoi perheenmies pilkaten.

— Kuulkaas nyt lapseni, mitä minä teille kaikille sanon, puhui vanha emäntä. Annetaan Martille oma valta naimisasiassa. Valitkoon hän morsiamekseen kenen tahansa. Sitten hän ei saa ketään syyttää naimaonnestaan, käyköön hyvin tahi pahoin. Senhän me saatamme nähdä lattialla, minkä hän vieressään. Me emme tarvitse kenenkään rikkautta enempää kuin toisten arvoakaan. "Rikkaasta hevosta, köyhästä morsianta", sanoo vanha sananparsi, ja tottapa se lieneekin.

Tähän päättyi pakina Martin morsianehdokkaista.

Pärttylin päivän edellisen sunnuntain iltapuolella tuli Lippolan kirkonmies Niemelään. Sillä aikaa kun emäntä keitti kahvia, vei Niemelän lautamies vieraansa huoneeseen ryypylle. Niitä näitä ensin pakinoitua sanoi vieras talon isännälle:

— Niin kuin heimo ehkä muistat, oli meillä puhetta jo meidän talkoossa poikani Juhanan naimisesta, vaan silloin se jäi kesken päättämättä, niin minä nyt kysyn sinulta, hyvä heimo: saako minun poikani tulla kosioimaan sinun tytärtäsi Kaisaa ja laitatko sinä tyttäresi meille?

— Sellaista poikaa, hyvä heimoseni, kuin teidän Juhana on, ei ole koko meidän paikkakunnalla; hänellä on terävä järki ja selvät kädet ja hän on muuten luonnostaan ja käytöksestään niin kuin ihmisen tulee olla. Hänellä on siis etuoikeus kosioimaan minun tytärtäni. Muuta en minä tällä kertaa virka mitään; kyllä sinä arvaat minun mielipiteeni, vastasi lautamies.

— Kiitoksia, hyvä heimoseni, näistä sanoistasi. Me tulemme sitten ensi sunnuntaina, virkkoi kirkonmies.

— Terve tulemastanne vaan, vastasi lautamies.

Talossa syötyään ja juotuaan vieras läksi. Talon naiset kyllä kuiskailivat keskenään, että taisi Lippolan kirkonmies käydä kysymässä pojalleen morsianta, mutta kukaan ei uskaltanut isännältä sitä kysyä, ja niin se asia jäi salaisuudeksi. Vasta maata pannessa kysyi emäntä mieheltään Lippolan ukon asiaa, johon isäntä vastasi:

— Nyt kun alkaa nainta-aika, niin niistähän tähän aikaan asioidaan. Lippola kävi kysymässä lupaa tulla kosioimaan pojalleen morsianta, ja minä tietysti annoin hänelle luvan. Eikä niin kelpo poikaa olekaan koko meidän pitäjässä kuin Juhana on; sen olen minä aina sanonut ja sen vielä nytkin sanon.

Jos tämä isännän puhe ilahdutti emäntääkin, niin Kaisalle se saattoi koko hyvän mielen, niin ettei hän tahtonut nukkuakaan. Vihdoin kun hänen silmänsä vierähtivät kiinni, alkoi kuulua rapinaa huoneen takaseinällä. Kaisa havahtui ja kuuli, kuinka joku kapusi huoneen ikkunaan, koputti sitä hiljaa ja lausui hiljaisella äänellä:

Hyvää iltaa seinän takaa! Tässäkös huoneessa tyttö makaa? Nouse tyttö yllää, kun poikia tuli kyllää! Jos et sä nouse yllää, niin menemme toiseen kyllää. Kuuleeko tyttö tätä kopinaa, vai nostetaankos suurempaa topinaa?

Vähän aikaa kuunneltuaan, kun ei mitään ääntä huoneesta kuulunut, alkoi taas ikkunassa olija kuiskailla:

Kääri tyttö unet kerälle ja viskaa ne sängyn perälle. Pane heitä kepillä selkään, jos eivät ne muuta pelkää! Eikös tyttö jo rupea kuulemaan, ja meitä pojiksi luulemaan, ennen kuin rupeaa tuulemaan? Jo täällä tuuleekin tuhajaa, jotta seinät oikein nuhajaa, ja sataa sapisee, jotta katto rapisee.

— Mikä tarkoitus sillä teidän lorullanne oikeastaan on? kysyi vihdoin Kaisa.

Nyt alkoi ikkunassa olija puhua vähän kovemmin ja saneli:

Oletteko te pitäneet muoissa käyttää poikia makuusuojissa? Eikös käy laatuun ja juonee laskea meitä teidän huonee? Tehkää nyt se lusti ja laskekaa huoneeseen justii! Alkakaa jo pois nalkkii, sitä pitkää siltapalkkii, nostamaan koukkuu ja longottamaan loukkuu, laskemaan meitä teidän joukkuu. Tulkaa nyt lattialle ravaamaan ja meille ovea avaamaan!

— Mene, Kaisa, ja avaa heille ovi, kun he tuossa rankuttavat kuitenkin, eiväthän ne ennen pois mene, ennen kuin saavat huoneessa käydä, käski Kaisan äiti.

Huoneeseen päästyään tekivät vieraat tulen ja tervehtivät talon väkeä.

— Mutta minä en varmaan tunne, keitä nämä vieraat oikeastaan ovat, kysyi emäntä.

— Miehikkälän kompromi- (maajakolautamies-) vainajan poika tämä toinen on, vaan toista en minäkään oikein tunne, vastasi lautamies.

— Tämä on minun serkkuni Tarkkolasta, selitti Miehikkälän Antti ja jatkoi sitten: Meillä on sellainen asia, että me tulimme morsianta kysymään, ja jos lupa annetaan, niin me tulemme ensi sunnuntaina kosioimaan.

— Eihän sitä vastaan tietysti meillä mitään ole sanomista, tulkaa vain, jos niin hyväksi katsotte, vastasi lautamies.

Kun vieraat olivat vähän aikaa niitä näitä pakisseet, he läksivät huoneesta ja talonväki kävi nukkumaan.

Pärttylin päivän lauantaina istui Niemelän Kaisa murkinan aikana huoneen rappusilla ja ompeli. Hänen äitinsä asetteli pestyjä maitopyttyjä koivuiseen haarikkeeseen kuivamaan. Lautamies valmisteli uutta lyhdehankoa silmäillen lempeästi väliin vaimoaan ja väliin tytärtään, joka punoitti kauniisti kuin vastapuhjennut ruusu.

— Niin kävi kuin toivoikin, huudahti Lahtelan emäntä jo edempänä ja tultuaan talonväen luokse hän jatkoi:

Hyvää päivää hyvät naapurit! Minulla olisi vähän erinäistä asiata. Jos te kaikki kolme tulisitte tänne huoneeseen, niin puhuisin suuni puhtaaksi.

Sen sanottuaan hän aukaisi lautamiehen huoneen oven ja meni sisälle.

— Ette, hyvät ystävät, voi arvata, millaisella asialla minä nyt olen, sanoi Lahtelan muori käydessään kirstun kannelle istumaan. Tuo meidän Matti aikoo mennä tänä syksynä naimisiin ja morsiamekseen hän on katsonut teidän Kaisan. Mitä teillä, hyvät naapurit, olisi siihen sanomista? Talon ja miehen te kyllä tunnette minun kehumattanikin ja paitsi sitä olisinkin liian likeinen omaa poikaani kiittämään. Sen vain voin omasta puolestani sanoa, että Kaisa meille tultuaan saisi heti emannuuden, jota minä en jaksa enkä halua enää toimittaa.

Talonväki katseli vähän aikaa toistensa silmiin mitään puhumatta.
Vihdoin sanoi lautamiehen emäntä:

— Mitäs meidän isä siihen tuumaa?

— Tämä asia on tullut niin äkkiarvaamatta, etten minä osaa siihen sanoa niin enkä näin, vastasi lautamies. Johan nyt on nainta-aika, tulkoon Matti kosioimaan julkisesti, sittehän saamme miettiä mitä teemme. Eihän teidän talo ole suinkaan huonompia, eikä Matti ole Pekkaa pahempi, sian päätä karvaisempi.

— Kyllähän minä luulen näin rikoisalle tytölle kuin teidän Kaisa on tulevan kosijoita useampiakin, sanoi Lahtelan emäntä, — vaan enhän minä juuri osaisi muita pelätä kuin Lippolan Juhanaa ja Junnolan Marttia, ne kun kuuluvat olevan pääkokkia nykyjään meidän pitäjässä, vaikka lienevätkö nuo sentään paremmat minun poikaani.

— Eihän sitä tiedä kenenkään paremmuutta eikä huonommuutta, vastasi Niemelän emäntä. Eikä se ole sanottu että niistä kumpikaan tulee meille kosioimaan. Ja vaikkapa tulisivatkin, niin siihenhän jokaisen pitää tyytyä, minkälaisen onnen ja osan on Jumala kullekin katsonut.

— Aivan niin, aivan niin, virkkoi Lahtelan emäntä. Eihän ihminen pääse onnestaan yli eikä ympäri. Käyköön hän syteen tahi saveen, minä laitan huomenna poikani teille kosioimaan. Ja sen minä voin sanoa edeltäkäsin, jottette suinkaan tule kauppaanne katumaan, jos tyttärenne meille laitatte.

— Mitäpäs siitä, hyvä emäntä, onkaan sanomista, virkkoi lautamies.
Mutta menepäs, meidän äiti, ja keitä kahvia naapurin emännälle.

— Suuri kiitosta hyvät hyvät naapurit! sanoi Lahtelan emäntä. Minä en nyt mitenkään jouda jäämään kahville, kun ovat lehmät lypsämättä ja eväät työväelle laittamatta. Kunhan tässä asiat aikoin saavat, niin juommehan sitten kahvia, mutta nyt en jouda.

Sillä puhein läksi vieras pois.

Lahtelan muorin pois mentyä kysyi lautamies tyttäreltään:

— Mitä sinä Kaisa lapseni pidät Matista?

— En mitään pidä sellaisesta Matista, vastasi Kaisa nauraen.

— Kuinka niin, tyttäreni? kysyi Kaisan äiti. Onhan hän varakkaan talon vanhin poika.

— Olkoon jos mikä tahansa, vaan minusta ei hän maksa palanutta tenuskaa koko mies, vastasi Kaisa ja nauroi minkä jaksoi. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi:

— Jo silloin kun minä olin kotilapsena, sain inhoni Mattiin. Asia oli tällainen: Kerran kun paimenet poimivat yhteiseen marjoja, niin illalla tultua jakoi Matti ne myssyllään ja piti aina myssynsä päälakea kädellään kuperana kun muille mittasi, vaan kun hän itselleen mittasi niin hän oikaisi myssynsä suoraksi. Tuo kavaluus halvensi niin minun silmissäni Matin, etten ole häntä voinut milloinkaan pitää rehellisten miesten vertaisena.

— No olkoonpa Matti millainen tahansa, vaan älä sinä lapseni suinkaan sano kenellekään vieraille mitään pahaa hänestä. Sen verran vain minä sanon Matin kosioimistuumista: suutari, pysy lestissäsi, virkkoi lautamies.

— Kun sitä tyttöä aina pidetään edempänäkin hyvässä arvossa, joka naapurin sulhasille kelpaisi, niin antaa Matin tulla kosiin; eihän se sentään käske hänelle menemään. Sillä onhan se sitä suurempi kunnia tytölle mitä useammat sulhaset kosioivat. Olihan minullakin neljät sulhaset, selitteli Kaisan äiti.

— Minä en sellaisesta kunniasta mitään veisaa. Kun vain mieleiseni sulhanen tulee, niin en minä välitä, vaikkei olisi koko maailmassa yhtään muita sulhasia. Mitä taas Mattiin kuuluu, niin en minä häntä mene morkkaamaan kenellekään, vastasi Kaisa.

— Älä, lapseni, niin sano, ettei kunnia mitään ole, puhui lautamies. "Parempi on kunniaa kourallinen kuin häpiää helmallinen", sanoo vanha sananlasku.

— Yksi pitää yhdestä, toinen toisesta. Yksi rakastaa pappia, toinen rouvaa ja kolmas tytärtä, sanoi Kaisan äiti mennessään askareillensa.

Lautamieskin meni jatkamaan kesken jäänyttä työtänsä.

Pärttylin päivän sunnuntaina menivät kirkkoon tytöt jalkaisin ja naimisiin aikovat pojat ratsain; suitsissa, hevosten korvallisilla, oli kulkuset. Tytöillä oli yllä rohkamoviitat, hivukset sykeröllä, jonka ympärillä oli eriväriset kauniit silkkinauhat ja jaloissa valkoiset sukat ja mustat lipokkaat. Pojilla taasen oli yllä lyhyet viitat (palttoot), jotka olivat kalmuukkikussakolla (vyöllä) kiinni ja rukkaset vyön alla; päällimmäisenä oli pitkät viitat (kauhtavat) ilman vyötä, joten vyö ja rukkaset edestäpäin näkyivät. Päässä olivat lierihuopahatut, joiden nauhoissa oli joko vaskisia, tinaisia tai hopeisia solkia kullakin varallisuutensa ja mielihalunsa mukaan. Jaloissa heillä oli mustat saappaat, joiden varret olivat sidotut mustalla hihnalla (nahkanauhalla), jossa oli vaskiset sirkkuset.

Kirkkomäellä kävellä keikailivat sulhaspojat mahtavan näköisinä, eikä kirkkoon näyttänyt kenelläkään olevan kiirua.

Yhteen satuttua luonnollisesti tuli kosioimisasioista puhe. Siinä kyseltiin ja vastailtiin mistä ja kenen tytärtä kukin aikoo kosioida joko tänään iltapuolella tai tulevana sunnuntaina.

Tytöt taasen naimisasian onnistumiseksi kävelivät kaksi kertaa kirkon ympäri myötäpäivään ja kontinkantajain vastustamiseksi yhden kerran vastapäivään sekä kolme kertaa kirkkorannassa silmiänsä pesemässä, jota tehdessä kukin kuiskasi itsekseen:

— Lurtti (sulho) lupasi tullakseen Pärttylin päivänä sunnuntaina.

Kun kirkosta tultua päivällinen oli syöty, kokoontuivat Niemelän kylän pojat Lahtelaan auttamaan Mattia kosioretkelle lähtiessä. Mahorkkatupakkalehdet kuivattiin uunissa. Niistä sitten erotettiin rangat, jotka pojat hakkasivat ja polttivat piipussa. Lehdet ensin survottiin ja sitten jauhettiin nuikalla tupakkapullissa (huhmareessa). Hienoksi saatuna sihdattiin nuuska jouhisessa tupakkaseulassa, johon pantiin sekaan otilapiolla selitettyä liesituhkaa, ja muutamia pisaroita anisöljyä tipautettiin nuuskan sekaan. Näin oli nuuska valmis tarkoitukseensa. Kaksi suurta tuohitaulikkaa ynnä tinattu nuuskasarvi sekä kaupungista ostettu nuuskarasia täytettiin pullista otetulla nuuskalla. Polttotupakat pakattiin torppasäkkiin. Matti puki päällensä parasta, valkehinta varrellensa, valjasti hevosen, sitoi kellon aisaan ja kulkusen vempeleeseen, ja niin sitä lähdettiin Lahtelan Pekan ja Perätalon Tahvon keralla ajaman Niemelän lautamiehen taloon kosioimaan.

Kosioiminen

Sisältö: Lahtelan Matin kosinta: tulo morsiustaloon, tupakaiset, nuuskaaminen, sormuksen antaminen ja lähtö. Lippolan Juhanan kosioiminen ja sormukset. Mauno-sedän sukuylpeys. Junnolan Martin kosioiminen ja sormuksen anto. Puhemiehen varallisuudenkerskaus ja masentuminen. Syy Kaisan sulhasten paljouteen. Miehikkälän Mikon kosioiminen. Kontin kantaminen. Rantalan Jaakon yöjalassakäynti ja kosioiminen. Kosto.

Iltapuolella jo koko Niemelän kylässä tiedettiin, että Lahtelan isännän vanhin poika Matti menee kosioimaan lautamiehen Kaisaa, ja siksi kylän nuoriso riensikin lautamiehen taloon tupakaisille. Heti kosiomiesten kartanolle tultua korjasivat naapurien pojat hevosen kujaan (katokseen) ja panivat heiniä eteen.

Lahtelan Pekka astui eellimmäisenä tupaan, sitten sulhanen ja Perätalon Tahvo viimeisenä kantaen tupakkasäkkiä olallansa. Päästyään keskilattialle seisahtuivat kosiomiehet sillan liitoksen kohdalle, jossa edellinen puhemies lausui korkealla äänellä:

Hyvää iltaa suojaan! Onko täällä puheen luojaa ja piippuun valkian tuojaa?

Tähän talon isäntä vastasi:

Jumala antakoon hyvää iltaa! Tulkaa tännemmä pitkin siltaa ja käykää istumaan tähän, niin saamme teitä tarkemmin nähä, mitä miehiä te olette ja mitä varten meille tulette.

Kosiomiehet astuivat likemmä, kävivät keskipenkille istumaan ja puhemies lausui:

Me olemme tulleet kosia, puhumaan aivan tosia; miehet on nuoret, asiat vanhat: jos otetaan vastaan meitä, niin ravitsemme tupakalla teitä, perästä laitamme häitä, joissa syötämme kaalinpäitä ja puhelemme niitä ja näitä.

Vastaukseksi talon isäntä lausui:

Anna Jumala niitä kuulua, vaan ei hallavuosia! Kernaasti myönnämme teille, mitä te esittelitte meille.

Tämän kuultuansa sanoi toinen puhemies, Perätalon Tahvo:

— Koska tässä asiat näyttävät käyvän myötäsuhkaan, niin minä annan miehille tupakkaa, jonka saatte hakata ja polttaa.

Sen sanottuaan hän otti säkistä tupakkavihkon, jonka joku pojista hakkasi tupakkalaudalla ja pani sen pöydälle, josta rahvas pisti piippuunsa ja alkoi poltella. Lahtelan Pekka tarjoili suuresta tuohisesta taulikasta nuuskaa rahvaalle ympäri tupaa. Sulhanen tarjoili samaten kiillotetusta rasiasta nuuskaa ensin talonmiehille isännästä alkain ja sittemmin naisille. Nuuskasarvi annettiin kylän sepälle, joka vedettyään varvasta tehdyn salvan reiästä iski nuuskaa oikealla kädellään vasemman peukalonsa kynnelle, jonka ympäri hän kieraisi läheisemmän etusormensa. Iskiessään nuuskaa sarvesta seppä lausui:

Tule tuusasta tupakka, lukematta luun sisästä, sarvesta sanelematta, nostamatta nokkaan, käskemättä kärsään, tästä väärästä tähän suoraan.

Heti paikalla kun kosiomiehet olivat tulleet taloon, emäntä alkoi puuhailla vieraille suunavausta: ensin hän keitti kahvin ja sitten munamaidon. Talon naiset laittoivat kahvikupit suuren pöydän yläpäähän ja emäntä kantoi pöydälle ison kahvipannun, josta isäntä kaasi kahvia kuppeihin ja pyysi kosiomiehiä, kylän seppää ynnä muita naapurin isäntiä ja emäntiä nousemaan kahville. Kahvin jälkeen sanoi ensimmäinen puhemies:

— Meidän miehet, lähdetäänpäs nyt neitosta kiertämään ja merkkiämään.

Sillä puhein läksivätkin kosiomiehet morsiamen huoneeseen, jossa morsian seisoi oven takana juhlapuvussa ja pyyhe käsivarrella; kaaso seisoi morsiamen vieressä. Nuorisoa oli keräytynyt huone täyteen.

— Hyvää iltaa! toivotti vanhempi puhemies.

— Jumal antakoon! vastasi kaaso.

— Mitä kuuluu? kysyi joku pojista.

Takaa tulee, eestä löyhöttää, se rakkauden sydämestä pöyhöttää,

vastasi toinen puhemies.

Sitten puhemies tarjoili nuuskaa rahvaalle sanoen:

Pankaa hienoa hanaa
ja puhukaa makiaa sanaa.

— Ottakaa nuuskaa, ottakaa nuuskaa ja haastakaa naimisia, kehotti
Mäkelän emäntä.

Naiset ottivat nuuskaa, pistivät sieraimiinsa, iskivät aivaita ja lukivat niitä. Jos aivaat yhtyivät parittain, niin sitten muka naimiskaupat onnistuvat, vaan jos ei niin satu, purkeutuvat kaupat.

— Me tarjoamme, tyttö, sulle sormusta: jos tällainen mies sinulle kelpaa ja aiot hänelle tulla, niin ota sormus, jos ei, niin älä ota, sanoi puhemies Matin tarjotessa sormusta Kaisalle.

— Ei asia ole niin, vaan sulhasen pitää ensimmäinen sormus panna morsiamen sormeen, jos on aivinki tyttöä morsiamekseen ottaa, se on vanha tapa, ja sitten vasta toista sormusta tarjotessa on morsiamen se otettava, jos on mieli naimisiin mennä, selitti Mäkelän emäntä.

— Mutta minun muistaakseni se on vanha tapa, että morsian ottaa ensimmäisen sormuksen ja toisen sulhanen panee morsiamen sormeen, virkkoi puhemies.

— Sinä olet liian nuori muistamaan vanhoja tapoja, sanoi Mäkelän emäntä.

— Olkoon vanha tapa niin tai näin, mutta ota, tyttö, sormus nyt, kun sitä tarjotaan, kehotti puhemies.

— Älä kemistele suotta aikojaan, kun mielesi kumminkin tekee sormusta ottamaan, sanoivat kylän pojat.

— Ei tässä olla niinkään hätäisiä, vaikka ollaan nälkäisen näköisiä, vastasi kaaso pönäkästi.

— Kyllä morsiamen pitää sormus ottaa, jos on mieli miehelle ruveta, huusivat pojat.

— Mutta sulhasen pitää panna sormus morsiamen sormeen, jos on aikomus naimiskauppaa aloittaa; morsian ei saa sitä ottaa, se on meidän päätöksemme, huusivat naiset.

Tämän kuultuaan laski sulhanen sormuksen morsiamen käsivarrelle. Tämä sieppasi sen sukkelaan ja pisti sormeensa.

Asiansa toimitettuaan läksivät kosiomiehet tupaan, jossa heitä syötettiin ja juotettiin. Nuoriso sillä aikaa tanssia tepasteli. Sitten kosiomiehet jättivät jäähyväiset ja läksivät kotiinsa jättäen tupakkia laudalle rahvaan poltettavaksi.

Enin osa vanhempaa väkeä oli jo ehtinyt Niemelästä poistua, mutta nuoret vielä jatkoivat leikkiään, kun Niemelän Antti katsoi akkunasta ulos ja sanoi:

— Taas tulee sulhasia.

Kaikki kahahtivat akkunaan katsomaan. Kosiomiesten pihalle päästyä sanoi Antti:

— Se on Lippolan Juhana; minä menen vieraita vastaanottamaan ja korjaamaan hevosia, ja sillä puhein hän läksi ulos.

Kun Kaisa kuuli veljensä puheen, hän säpsähti, punastui ja sanoi
Anni-serkulleen:

— Käy sinä nyt minulle kaasoksi sormusta antaessa.

— Tiedätkös varmaan, että Juhana sinua kosioipi? Kenties hän kosioipikin minua, eihän minulla ole yhtään kosijata käynyt, mutta sinulla ne ovat käyneet. Jos Juhana antaakin minulle sormuksen, niin sinä jäät hurmailemaan, vastasi Anni nauraen.

— Ei minun Juhanani tässä maailmassa ketään muita kosioi kuin minua enkä minä taasen kenellekään muulle mene, virkkoi Kaisa.

— Vai on teillä niin luja liitto laadittu, sanoi Anni.

— Niin onkin ja me pidämme siitä kiinni, vaikka koko maailma kääntyisi nurin narin, vakuutti Kaisa.

Kun kyläiset kuulivat sulhasten kellojen helinän ja näkivät niiden ajavan lautamiehen taloon, he tulivat perästä tupakaisille.

Lippolan Juhanan kosioiminen kävi muuten samalla tavalla kuin Lahtelan Matinkin, mutta Juhanan tarjotessa sormusta kaappasi Kaisa sen sukkelaan ja pisti sormeensa, ennen kuin syrjäläiset ehtivät mitään virkkaamaankaan.

— Kas, sitä sormusta ei viskota, joka noin näppärästi korjattiin, virkkoi Mäkelän emäntä. Nyt ei huolinut jähytäkään ottamisesta ja antamisesta, niin kuin äsken Lahtelan Matin sormusta antaessa.

— Vai niin, jo vainen on Matti ennättänyt ennen meitä, virkkoi puhemies. Kyllä te vielä saatte tänä iltana kolmannetkin kosiomiehet; sillä ei kaksi kolmannetta milloinkaan tahdo mennä.

Muun väen huoneesta mentyä alkoivat tytöt katsella sormuksia ja Anni sanoi:

— Mutta missäs on Matin sormus? Ota pois Kaisa tuo tumpaakkisormus, jonka Juhana antoi, ja pane Matin hopeinen sarasormus sijaan; sittenhän se jollekin näyttää.

— Ei tähän eikä muihinkaan sormiin koskaan panna kenenkään muiden sormuksia kuin oman Juhanani sormus, vaikka se olisi vaskinen tai tinainen, vastasi Kaisa. Mutta tämä ei olekaan mikään tumpaakkinen, niin kuin sinä luulet, vaan tämä on pelkkä kultainen. Onhan minulla jo toinenkin tällainen sormus, jonka Juhanani antoi minulle silloin, kun olimme heillä talkoossa. Koettelepas painoa ja katso kirjoituksia sormuksen sisässä, niin pääset asian perille.

Tutkittuaan sormuksia Anni virkkoi:

— Oi sinua miekkosta, niin herttainen mies ja tuollaiset sormukset, joita ei ole kenelläkään talonpoikain tyttärillä! Sinä olet ylen onnellinen, serkkuni.

— Niin olenkin, vastasi Kaisa ja syleili serkkuaan vesissä silmin.

— Älä, Kaisa kulta, itke; enhän minä sinun onnellisuuttasi kadehdi, virkkoi Anni.

— Kyllä minä sen tiedän, vaan en tiedä mikä lienee tuonut kyyneleet silmiini; surun kyyneleitä ne eivät ole, vastasi Kaisa.

— Sinä olet niin hellä, jotta ilokin itkettää sinua. Minulla on toinen luonto, sanoi Anni.

Tuvassa olivat jo kosiomiehet ruualla ja nuoriso leikeissä, kun Anni ja Kaisa sinne menivät. Maan tapaa seuraten eivät sulhanen ja morsian vaihtaneet sanaakaan keskenään, ainoastaan silmäyksillään he ilmoittivat sydämensä tunteita toisilleen.

Heti kosiomiesten mentyä menivät Niemelän tytöt kylälle. Tuon tuostakin Kaisa vilkaisi sormuksiinsa. Anni huomautti tästä Kaisalle, mutta ikään kuin tietämättään tämä vilkaisi vähän väliä käsiinsä. Sen älysivät kylänkin tytöt ja sanoivat Kaisalle:

— Saas nähdä, kuinka monet sulhasethan sinulle vielä tänä syksynä tulevat ja kenelle sinä vihdoin menet.

— Sitä en tiedä, vastasi Kaisa lyhyesti.

Illallista syödessä puheltiin Niemelässä koko perheen tuumasta tämänpäiväisistä Kaisan kosijoista. Kaikki olivat yksimieliset siinä, että Lippola oli monta vertaa etevämpi Lahtelaa ja Juhana oli mies, jonka vertaista ei ollut koko pitäjän sulhasissa. Kaikkea tätä ylistystä ei kukaan niin halulla kuunnellut kuin Kaisa. Hän oli kuin seitsemännessä taivaassa.

— Sen saapi sanoa kehumatta, että Lippola on tätä nykyä paras paikka koko pitäjässä, päätti Mauno-setä.

Kyllähän esimerkiksi Junnola ja Rantala ovat vieläkin rikkaampia, vaan niin naastia ja yksikantaista perettä ei ole koko pitäjässä. Ja paitsi sitä, niin Lippola on vanhuudestaan vielä sukuakin meille.

— Mauno-setä näyttää olevan vähän sukuylpeä, koska pitää oman sukunsa muita parempana, sanoi lautamies nauraen.

— Niinpä olenkin, vastasi Mauno-setä. Tiedätkö että Niemelä ja Lippola ovat vanhuudestaan Ruotsin vallan aikana olleet ainoat rusthollit koko paikkakunnalla, vaikka Venäjän vallan tultua ne on hävitetty. Muut kaikki ovat minkä mitäkin talonpojan rantuksia, olkoot he sitten rikkaita tai köyhiä. Tämän asian esivallat parahaiten tietävät ja siksi on jo ylimuistoisista ajoista ollut Niemelässä lautamies ja Lippolassa kirkonmies. Joka kerta kun minä näen Lippolan Juhanaa, niin aina ajattelen, että hän on oikea sukukantansa urho; niin ylevä ja rehti hän on. Toiset pojat kyllä suittavat olla kelpo poikia, vaan rahjuksiahan he ovat Juhanan rinnalla.

— Sen tähdenhän Mauno-setä aina istuu peräkuorissa kirkossa käydessään, kun on vanhaa rusthollin pohjaa, virkkoi Yrjö nauraen.

— Se on tietty, vastasi Mauno-setä. Isävainajani kävi aina peräkuorissa ja niin teen minäkin; minä en häpäise sukuani.

Heti illallisen jälkeen romahtivat kellot kartanolla. Antti vilkaisi ikkunasta ja sanoi:

— Taas tuli sulhasia; Junnolan Martti on paikalla.

Tämän kuultuaan Kaisa vaaleni ja sanoi Annille:

— Tuo närsy olisi saanut olla tulematta. Kas minä en hänen sormustaan ota; jos tahtoo sen heittää käsivarrelleni, niin heittäköön tai vieköön sen keralleen. Sinä saat lähteä kaasoseni.

— Sen teen aivan mielelläni, vastasi Anni. Jos Martti sattuisi suuttumaan, kun et sinä hänen sormustaan huoli, ja tarjoaisi sitä minulle, niin kyllä minä sen kernaasti ottaisin. Sitten meitä olisi kaksi morsianta yhtä aikaa talossa.

— Aivan niin, sen minä soisin sydämestäni, virkkoi Kaisa.

Kohta olivat kosiomiehet tuvassa ja sikäli tuli kylän rahvasta perästä.

Kun vieraat olivat esitelleet asiansa, että he ovat tulleet kosiin, sanoi talonisäntä vähän kuivanlaisesti:

— Meillä on kolme pajulle pantavaa piikaa, ketä te niistä kosioitte?

— Isännän poika kosioipi isännän tytärtä, sen kyllä hyvä talonisäntä ja lautamies arvaa, vaikka vain laskee leikkiä, vastasi puhemies.

— Saahan omallaan jokainen koettaa, käyköön hän sitten syteen tahi saveen, lupasi isäntä.

Luvan saatuaan antoivat kosiomiehet nuuskaa ja politotupakkaa rahvaalle.

— Kaikkihan tässä tulee suu karrelle polttaissa tupakkaa, kun tänä päivänä ovat jo kolmannet tupakaiset yhteen perään, sanoi seppä täyttäessään piippuansa.

— Vai niin on täällä sulhasia kihjanut, virkkoi puhemies. Lähdetääs, meidän poika, koettamaan, vieläkös meidän sormukset kelpaavat vai käännetäänkös kokka toiseen suuntaan.

Sillä puhein lähtivät kosiomiehet huoneeseen sormusta antamaan.
Puhemies sanoi:

— Täällä on kuulunut tänä päivänä jo monta sormusta annetuksi; vieläkös meidän sormukset mahtuvat?

— Ei vielä ole puoletkaan sormia rengastettu, kyllä vielä sijaa on, vastasi kaaso.

— Mutta ottaa pitää, jos mieli on meille tulla, sanoi puhemies.

— Ei ottamisesta ole tänä iltana puhettakaan vaan antamisesta, vastasi kaaso.

— No, kun ei oteta, niin me viemme sormuksen sinne, jossa se otetaan näppiä nuollen, virkkoi puhemies pönäkästi.

— Tehkää tapojanne, vastasi kaaso. Meillä on jo entuudestaan sormuksia, jotka on annettu, eikä meillä ole siis mitään ottamisen pakkoa.

— Kas, kun täällä ollaan ylpeitä, sanoi puhemies. Jos minun asiani olisi, niin minä sanoisin: sen verran rukouksia kuin hyviäkin sanoja; lieneehän toinenkin ämmä luonut vyönsä saunannurkkaan; vaan Martti saa tehdä, niin kuin itse tahtoo, se on hänen asiansa.

Martti otti sormuksen sormestaan ja laski sen Kaisan käsivarrelle, josta Kaisa sen korjasi. Sitten menivät kosiomiehet tupaan, jossa puhemies sanoi:

— Eipä siellä oltukaan hätäisiä sormuksen ottajia, koska antaa täytyi; muuten olisimme saaneet kääntyä nuivilla nenin takaisin. Kukahan pohatta lienee meitä mahtavampi, tahtoisin minä mielelläni tietää.

— Vai niin perätin porhoja te olette, ettei maassa mointa, virkkoi seppä. Ei täällä ennen niin änskeitä ole nähty. Lahtelan ja Lippolan kosijat, jotka ennen teitä täällä kävivät, eivät ensinkään pöyhkeilleet.

— Saapihan totta puhuen olla meistäkin pöyhkeys poissa, vaikka minä vain suotta sanoin, virkkoi puhemies masentuneena sepän vastauksesta. Vaan totta puhuen, mitä Lahtelaan tuleen, niin olkoon se omassa arvossaan, ja Lippola on suoraan sanoen torppa meidän taloa vastaan niin perheen kuin muunkin suuruuden puolesta.

Nyt loppui Mauno-sedän kärsivällisyys. Hän läheni puhemiestä ja sanoi:

— Arvaa oma tilasi ja anna arvo toisellekin.

— En minä Lippolaa mitenkään moiti, vaan sanon, että se on pieni, vaikka hyvä talo, vastasi puhemies. Katsotaanhan esimerkiksi: Lippola on kymmenen kapan tila ja Junnolla viidenkolmatta kapan tila. Meidän hakataan kaskea joka vuosi kolmen tynnyrin ala, Lippola tuskin tynnyriäkään. Meillä on kolmattakymmentä lehmää, Lippolassa suittaa olla kymmenkunta. Meillä on sälkiävä viidettä hevosta, vaan heillä ei ole kuin kaksi aikahevosta, paitsi lienee joku varsa. Meillä teurastetaan joka syksy kolme aikaraavasta ja hekin vain yksi. Siitä jo ymmärrätte talon suuruuden.

— Mutta Lippolassa ei ole perettäkään kuin yhdeksän henkeä, vaan teillä taitaa olla jotain neljättäkymmentä, onpa siinäkin erotus, selitti Mauno-setä.

— On kyllä, vaan meillä onkin viisi kekoa kasattuna, joista yksi on jo niin vanha, että on varvikko ympärillä, vaan Lippolassa ei ole kuin kaksi kekoa, lateli puhemies.

— No, meidän kannattaisi heittää vaikka niin monta kekoa kasatuiksi kuin teillä on vuotuista kasvua, vaan me puimme kahdessa riihessä kaikki viljamme emmekä heitä hiirien kouhlittavaksi viljojamme, vaan puimme ne vuonna vuotuisesti. Saman lupasi Lippolan kirkonmieskin tästälähin tekevänsä, kun vain saapi uuden, suuremman riihensä valmiiksi, selitti Mauno-setä.

— En minä teidän talosta puhukaan; tämähän kuuluikin olleen entiseen aikaan rustholli, vastasi puhemies.

— Niin se oli Lippolakin, ja siksi sen talonmiehet ovatkin tavallisia talonpoikia viisaammat. Ne kelpaavat vaikka kirkonmiehiksi, kehaisi Mauno-setä.

— Heittäkääs nyt pois pitkät tarinat ja nouskaa vieraat tänne illalliselle, pyysi talonisäntä.

Vieraat kävivät illalliselle. Sen perästä annettiin heille kahvia ja sitten he läksivät matkaansa. Sikäli hajoilivat tupakkavieraatkin kukin kotiinsa. Vierasten hälvettyä sanoi lautamies:

— Olisihan, Mauno-setä, minun mielestäni saanut antaa Junnolaisten kehua talonsa, puuttumatta koko jupakkaan. Sillä ei tuo kuulu kauniilta, kun talonmies rupeaa vierasten kanssa kiistelemään.

— Tosin ei se ole kaunista, enkä minä olisi koko asiaan sekaantunutkaan, jolleivät he kiistellessään olisi ruvenneet Lippolaa halventamaan. Kas se on asia, jota minä en siedä. Ja jos minä olisin veljeni poikana, niin olisin minä sellaisille rehvanoille antanut morsiamen keralle (sormuksen takaisin), jotka kosissa käydessään kuljettavat kerallaan homehtuneet kekonsa, suuret kaskensa, hevoskaakkinsa ja lehmäkääkkänsä sekä ronsuperheensä, vastasi Mauno-setä vähän kiivaasti.

— Kyllähän minullakin olisi ollut muistuttamisen syytä Junnolaisten käytöstä vastaan, sillä he eivät alusta pitäin seuranneet maan tapaa; en tiedä, lieneekö se sitten ollut ylpeyttä vai tyhmyyttä, mutta en minä ollut tietävinäni koko asiaa ja siksi en virkkanut mitään. Minua osaksi nauratti, osaksi harmitti Mauno-sedän kiivaus, kun hän Lippolaa puolusti. Sen minä olen aina huomannut, ettei Mauno-sedän mielestä ole koko maailmassa ketään niin hyvää kuin Niemeläläiset ja Lippolalaiset, vaan muut ihmiset ovat heidän suhteensa ala-arvoisia, selitti lautamies.

— En minä koko maailmaa vetele, vaan meidän pitäjässä ei olekaan sellaisia taloja ja taloneläjiä, vastasi Mauno-setä ja meni makaamaan.

Talonväki meni myöskin makaamaan. Kun he kaikki olivat vaipuneet uneen, tulla tupsahtivat neljännet sulhaset taloon, sitoivat hevosensa pihalle ja itse tulivat tupaan, jossa ei muita ollut kuin ukko-Lauri ämmineen makasi uunin rinnassa. Vierasten tupaan tultua teki ukko-Lauri tulen, tervehti vieraita ja kysyi kuulumisia. Saatuaan tietää, millä asialla vieraat olivat, hän meni herättämään isäntää, joka tuli tupaan emäntineen ja he tervehtivät vieraita. Kaisa pukeusi pyhävaatteisiinsa ja herätti talon muun perheen tupakaisille. Antti ja Eerikka veivät viestit kylälle, ja pian oli taas kylän nuoriso ja osaksi vanhempaakin väkeä koolla lautamiehen talossa.

— Luulisi ettei koko pitäjässä ole enää muita tyttöjä kuin Niemelässä, niin siihen näyttävät kaikki sulhaset rientävän kuin korpit koiran raadolle. Mahtaa se Kaisa pojista olla aika makea, laverteli kuppari-Maija Niemelään tullessaan.

— Makea, makea tietysti se on, todisti Mattilan muori. Rikkailla ja mahtavillahan on aina etuoikeus, vaan köyhät katsokoot laidasta. Luuleehan se poika onnelliseksi tulevansa, ken Kaisan saa, mutta perästä kuuluu, sanoi torventekijä.

— Minä puolestani luulen, ettei tässä ole oikea meno maassa, vaan Niemelän emäntä on suittanut rakastuttaa pitäjän pääpohatat tyttäreensä. Kukahan äkämä siellä nyt lienee? puheli Maija.

— Turhaa, Maija parka, on sinun puheesi rakastuttamisesta, sanoi seppä, joka oli sattunut kuulemaan naisten keskustelun. Etkös sinä itse näe, miten rikoisa ja kaunis Kaisa on, ja kun se vielä on niin rikkaan ja kuuluisan talon tytär, niin luonnollistahan on, että sitä kilvan kosioidaan. Nyt siellä kuuluu olevan Miehikkälän kompromin Mikko.

— Vai se se nyt täällä on, ihmetteli kuppari-Maija. Nyt on kaikki muut pitäjän mahtavat täällä käyneet, vaan Rantalan herastuomarin Jaakko on vielä poissa.

Näissä pakinoissa tulivat naapurit Niemelään, jossa kosiomiehet olivat jo kahvilla. Sitten annettiin sormus huoneessa, jossa Liisa oli kaasona. Syötyään läksivät vieraat matkaansa. Vähitellen häikkenivät (erosivat) naapuritkin ja talon perhe kävi uudestaan maata.

Muutamain päiväin perästä kävi kuppari-Maija Junnolassa. Sieltä tultuaan kiitteli hän Niemelän emännälle Junnolan sulhasta ja taloa sanoen ettei koko pitäjässä ole niin hyvää paikkaa kuin Junnola on. Lautamieskin näytti mielihyvällä kuuntelevan Maijan ylistyksiä ja päätti itse mennä oikein jalansyten tarkastamaan Junnolaa.

— Kenellehän te oikeastaan aiotte Kaisanne laittaa, kun sillä on niin paljon sulhasia? kysyi Maija Niemelän emännältä.

— Sitä en voi oikein sanoa, kun emme vielä ole päättäneet, mutta minä mielelläni laittaisin hänet Lippolaan, vastasi emäntä.

— No kaikkea vielä, vai Lippolaan. Et, emäntä kulta, usko, kuinka se Lippolan sulhanen on jäykkä mies. Kas siinä olisi teidän tyttärelle palvelemista siksi ilmoiseksi iäksi. Vaikka isänsä on jo häntä käskenyt pari kolme syksyä naimaan, ei hän ole liuhauttanut korviansakaan. Mitäs sellainen mies pitäisi vaimostansa, joka ei isäänsä tottele? laverteli Maija.

— Eihän Juhana ole voinut ennen naida, kun hänen morsiamensa ei ollut rippikoulussa käynyt, vastasi emäntä.

— Eikös näitä morsiamia olisi ollut muuallakin. Kuuliainen poika tottelee aina vanhempiansa, mutta kankea ja tyly tekee oman päänsä mukaan, saneli Maija.

— Sinä näyt olevan laitettukin konttia kantamaan, näen minä. Jos ei Lippolan Juhana olisi meillä lapsuudesta asti tunnettu, minä uskoisin sinun valheesi, mutta nyt on toista, kun me tunnemme miehen paremmin kuin konttieukot, virkkoi emäntä vakavasti.

Kuultuansa lujat sanat läksi kuppari-Maija tiehensä. Kohdatessaan
Kaisan kylän kujasilla sanoi Maija:

— Ei ihmettä kuinka sinä olet kaunis niin kuin enkeli! Ilmankos ne sulhaset niin kovin kosissa kihajavat! Aivanhan sinä tyttöparka tulet päästäsi pyörälle, kun yksi on hyvä, toinen parempi, niin et tiedä kenen ottaa, kenen jättää. Joko sinä olet tuuminut, kuka mielestäsi on paras?

Kaisa, joka jo entuudestaan tunsi Maijan ja tiesi hänen kujeensa, vastasi nauraen:

— Eiköhän ensimmäinen kauppa liene paras. Tämän naapurin sulhasen ja talon minä parhaiten tunnen ja siitä saan emannuuden heti paikalla; muualla on tietämätöntä milloin sen käsitän.

— Kas, Kaisa kulta, se onkin viisas valinta, virkkoi Maija. Niin minäkin sinuna tekisin. Minä näet, kun kuljeksin ympäri pitäjää, tunnen joka ainoan miehen ja talon tavat. Lippolan Juhana on itsepäinen ja jäykkä, vaikka äitisi äskettäin niipastui, kun minä hänelle sitä sanoin, mutta totta se on. Junnolan Martti on taasen lepsu, ja muutenkin siinä talossa vallitsee eripuraisuus. Miehikkälän Mikko on kyllä kelpo poika, mutta hänen äitinsä on aika saahkari. Sen pauloilla ei souda susikaan. Ai hyvä Kaisa kulta, et usko, kuinka minä sydämestäni sinua rakastan, ihan kuin omaa lastani, enkä soisi sinun joutuvan joron jäljille, koukkupolven polkemille.

Erottuansa Kaisasta meni kuppari-Maija oitis Lahtelaan, jossa emäntä lasten kanssa oli kotona, ja sanoi:

— Nyt, hyvä emäntä, pane vääränokka sukkelaan tulelle, minä tuon sinulle hyviä uutisia. Minä tapasin Niemelän Kaisan, joka kukoisti kuin kukkanen kedolla. Tietysti minä kysyin, kenelle hän on tuuminut mennä, kun niin monet sulhaset ovat häntä kosioineet, ja hän sanoi tulevansa teille, kun tässä on tietty talo ja tunnettu sulhanen, sekä sanoi toivovansa päästä emännäksi heti paikalla. Et emäntä kulta usko, kuinka herttainen ihminen se on Kaisa. Se ei olekaan sellainen jäyhä kuin hänen äitinsä. Sinä ja koko talo olette onnelliset, kun sellaisen louhkan ihmisen saatte.

Tämän kuultuaan laittoi emäntä kahvipannun tulelle ja sitä tehdessään vastasi Maijalle:

— Et Mari kulta usko, kuinka minä sydämestäni sitä toivon, että saisin niin luokin ihmisen miniäkseni kuin Kaisa on. Meille tultuaan hän saisi heti emannuuden, jota minä en enää jaksa enkä halua pitää: olisinhan tässä vain lapsenlikkana ja käsieni himoksi jotakuta käpeltelisin.

— Kyllä sen saat, ole huoletta, jos minun kieleni vain sulana kestää. Tiedäthän sinä, että minun kieleni osaa laulaa, se ei ole rokassa palanut, kehui Maija.

— Kyllä minä sen tiedän, että sinä voit paljon asiaan vaikuttaa, jos vain tahdot. Mutta kuules hyvä Mari, minä tuon sinulle ruokaa; sinä syöt sillä aikaa kun kahvi joutuu. Minä varustin tyttärelleni Suosaaren Marille suureen ropeellisen verestä voita, kun tänä aamuna kirnusin, sen annan sinulle. Onhan hänellä voita itselläänkin, vaan sinulla, kun kaikki on hankinnassa, menee se suurempaan tarpeeseen, sanoi Lahtelan emäntä ja meni ruokaa hakemaan.

Kuppari-Maija söi hyvällä halulla, joi kahvit ja sai voiropeen lähteissään. Hän lupasi toimittaa kaikki asiat parhain päin, ja niin sitä kaikessa ystävyydessä erottiin.

Jo samana päivänä riensi Maija Lippolan kautta Junnolaan. Mennessään hän pistäysi Lippolassa, jossa emäntä yksin oli kotona, ja teki hyvän päivän. Emännän kysyttyä kuulumisia Maija vastasi:

— Minä tuon teille hyviä sanomia: teidän Juhana saa Niemelän Kaisan. Minä tulen nyt juuri sieltä. Et ystäväiseni usko, kuinka Niemelän emäntä kiitti teidän Juhanaa maasta taivaasen. Minä suotta mieleni takaa sanoin Juhanaa jäykkäluontoiseksi saadakseni kuulla mitä hän siihen sanoisi, vaikka toden perään tiedänhän minä Juhanan olevan nuortean kuin rihmavyyhdin. Ja arvaas ystäväiseni, mitä Niemelän emäntä sanoi? Hän suuttui ja alkoi minua haukkua konttieukoksi. Jumalaparatkoon! eikö minulla ole muuta tekemistä kuin kontin kantaminen. Parasta aikaa täytyy minun joutua Junnolan sulhasta hieromaan, joka on niin kivuloinen, ettei tervettä päivää näe. No kaikki taudinvihkot hänessä vielä naimisiin yrittävät, kun sekin poikaraiska ja vielä mokomaa tyttöä kuin Niemelän Kaisaa! Kiitos Jumalan, Niemeläiset ovat toki niin viisaita ihmisiä, etteivät laita tytärtään mokomalle räntykselle.

Lippolan emäntä syötti ja juotti Maijaa ja kutsui takatulossa pistäytymään sisällä talossa. Hän lupasi antaa Maijalle tuomiseksi suuria kaloja, joita kirkonmies vasta oli saanut. Maija kiitti lähteissään ja lupasi käydä paluumatkalla talossa.

Päästyänsä Junnolaan sanoi kuppari-Maija talon emännälle:

— Ei emäntä kulta taida teidän Martti saadakaan morsianta Niemelästä, ja parasta se onkin; sillä mitäs teillä tehtäisiin sellaisella laiskalla luntilla kuin Kaisa on. Hän kun on emännän vanhin tytär, niin häntä on pidetty kuin kukkaa kämmenellä: ei hän ole käynyt kaskella, ei riihtä puimassa eikä lehmiä lypsämässä, sen kun hän on vain istunut ja nastannut. Siksi hän onkin niin ihana kuin esivallan mamseli. Ei sellaisesta hempukasta ole oikean talonpojan miniäksi.

— Jottapas minä olen kuullut Niemelän emännän olevan varman ihmisen. Kuinkas hän on tyttärensä niin laiskaksi opettanut? kysyi Junnolan emäntä.

— Ensimmäinen tytär, ensimmäinen tytär, sitä näet hemmotellaan. Ja kun Niemelässä on niin paljon työväkeä, niin isännän tytär saa olla miten tahtoo. Siksipä ei Kaisa raiska ole oppinutkaan varsityöhön, vastasi Maija.

— Mutta meidän tytöt sanoivat Kaisan olevan riskin rukiinleikkaajan, kun tulivat Lippolasta talkoosta, virkkoi emäntä.

— Kyllähän se raakki riski on, vaan perin laiska, vastasi Maija. Lippolan Juhanalle se kyllä sopisi: sitten olisi kaksi laiskaa ja kankealuontoista yhdessä. Hauskaa olisi katsoa, jos Kaisa Juhanan vaimoksi tulisi, kuinka laiskuus toisi köyhyyden taloon.

— En minä sitä vikaa osaisi juuri pelätä; mutta jos Kaisa lienee pahajuoninen, niin se on toista, virkkoi emäntä. Näin suuressa perheessä kuin meillä pitäisi olla sopuisa ihminen.

— Niin huonoluontoista ihmistä en minä vielä ole nähnyt kuin Kaisa on, vastasi Maija. Hän on niin äksy kuin tuli tappuroissa. Ja kun hän kerran suuttuu, hän on jurreissaan koko viikon, kävelee vain ja hönkyy eikä oikeaa puhetta anna. Minä tunnen hänet hyvästi, kun olen jo monta vuotta käynyt talossa hieromassa.

— Vai niin on häijy; sitä ei luulisi suinkaan päältä nähden, ihmetteli emäntä. Tyttö kaunis kuin enkeli ja viattoman näköinen kuin itse pyhyys, vaan luonnostaan peto; se on jotain kummallista, joka käypi yli minun ymmärrykseni. Hyvä olisi, jos ei hän tulisikaan meidän Martille. Hän on vielä tiettävästi ylpeäkin, kun on niin rikkaan ja mahtavan miehen tytär. Kukatiesi ei hän pitäisi meidän Marttia vertaisenaan ja siitä ei sitten tulisi onnellista paria koskaan.

— Ylpeä, hyvä emäntä, ylpeä hän on kuin riikinkukko. Ylpeyshän on Niemeläisten sukuvika. He kun ovat niin kovin varakkaat ja vanhaa rusthollin pohjaa, he ovat kaikki kauhean ylpeitä ja etenkin Kaisa, kun hän on niin kaunis ja rikkaan lautamiehen tytär, vastasi Maija oikein mahtavalla äänenpainolla.

— Mutta mistä sinä, hyvä Mari, neuvoisit meidän Martille soveliaan morsiamen? kysyi emäntä.

— Kyllähän minä tunnen paljonkin tyttöjä, vaan niin soveliasta ja teille käypää en minä tiedä muita kuin Niemelän Kaisan serkun, Saarelan Annin. Kas siinä on ihminen, jossa ei minun tietääkseni ole maahan luotavaa, vastasi Maija.

— Kuules nyt Mari kulta, kun sinä sielläpäin satut liikkumaan, niin puhu paraiten meidän puolesta. Minä annan nyt sinulle aluksi keittorasvoja ja lihaa, ja sitten kun asiat hyvin toimitat, palkitsen sinut runsaammilla antimilla. Tiedäthän, että meidän talossa on varaa, ja tällaisessa tapauksessa minä en säästä rieskaa ropeeseen, pyysi emäntä.

— Kyllä minä teen, mitä voin, mutta nyt minä en jouda sinnepäin menemään, eikä se vielä soveltuisikaan, kun Martti on entisissä kaupoissa kiinni. Mutta sitten, jos nämä kaupat purkaantuvat, minä menen ja toimin kykyni mukaan, lupasi Maija.

Maija läksi kotiinsa, ja emäntä antoi hänelle keittorasvoja ja lihaa torppasäkin täyteen. Lippolan emännältä hän sai tuoreita, suuria silakkakaloja, ja niin hän kulki hyvillä mielin kotiinsa.

Koko viikko kului, eikä Niemelässä mitään puhuttu julkisesti koko perheen kuullen Kaisan sulhasista. Kun ei lautamies puhetta aloittanut, toiset pitivät sitä syrjäasiana. Kaisa oli tosin huolissaan tulevasta onnestansa, mutta kun hänellä oli Lippolan Juhanan sormukset, oli hänkin ikään kuin turvan takana.

Lauantai-iltana, kun kaikki olivat jo uneen vaipuneet, tuli Rantalasta herastuomarin poika Jaakko ja eräs toinen poika hänen kerallaan Mäkelään, Mikon luokse, pyytäen Mikkoa neuvomaan heille Niemelän Kaisan huonetta, jota he eivät tienneet, kun eivät koskaan olleet talossa käyneet; ainoastaan Jaakko oli Kaisan nähnyt kirkonmäellä, vaan ei ollut sanaakaan vaihtanut hänen kanssansa. Mikko saattoi heidät lautamiehen huoneelle ja jäi syrjään kuuntelemaan, kuinka vieraan kylän pojat tytön luokse pyrkivät.

Rantalan pojat hakivat huoneen alta liinaloukun, jonka he nostivat pystyyn huoneen seinää vasten, ikkunan kohdalle. Jaakko kapusi loukun päähän, tirkisti ikkunaan, koputti hiljaa ja kuunteli korvat hörössä vähän aikaa, koputti uudestaan ja lausui:

Hyvää iltaa tyttöjen majaan! saapikos kohti kolahtaa, vai pitääkö sivuitse ajaa? Havahtukaa makkaajat ja oven kiinni nakkaajat! Nouskaa ylös maanneet, jo ootte unta saaneet. Kuuletkos sä Kaisa-serkku: heitä pois tuo unen herkku ja päästä puheen punttii, niin kuin nuoran lunttii.

— Mitä teille sitten pitäisi haastaa? kysyi Kaisa, joka jo oli havahtunut ikkunaan koputuksesta.

Tähän vastasi Jaakko:

Haastele niitä ja näitä vaan ei sanoja sarvipäitä! Laskekaa seinien sisään, niin saatte puhetta lisää.

— Jos mitä on asiaa, niin saattehan sen sanoa ikkunastakin, virkkoi
Kaisa.

Eihän täällä jaksa haastaa, kun vilu pintaa raastaa, ja kun ei ole päällä turkkii, niin kylmä tahtoo urkkii,

lausui Jaakko.

— Päivällähän tavallisesti asiat toimitetaan eikä yöllä, virkkoi
Kaisa, johon Jaakko vastasi:

Päivällä kyllä alettiin matka, vaan yöllä sitä täytyy jatkaa, kun tie oli pitkä ja mäkinen, hepo laiha ja vähäväkinen. Laskekaa sisään, vaikka suotta, ettei tarvitsis koko yötä uottaa, ulkona on niin kova halla, että maa kopisee jalkain alla; kun saisi lämmittää jalkaa, niin sitten sopis asiaa alkaa.

— Mene, Kaisa, häntä laskemaan sisään, eihän tuon ruikutusta kärsi tässä koko yötä kuunnella, käski Kaisan äiti.

Kaisa aukaisi huoneen oven ja putkahti itse jälleen sänkyyn. Pojat astuivat sisään ja sulkivat oven perässään. Isäntä teki tulen ja sytytti sängyn päälaudalla olevan kynttilän. Jaakko katseli Kaisaa ja kysyi:

— Tunnetkos minua?

— Kyllä luulen tuntevani, vastasi Kaisa. Etkös sinä ole Rantalan herastuomarin Jaakko?

— Niin olen, aivan oikein arvasit, vastasi Jaakko.

— Jassoo, minun virkaveljeni poika. Terve kättä, sanoi lautamies nousten istualleen ja ojentaen kätensä.

— Jumalan terve! vastasi Jaakko.

— Mites isäukkos jaksaa? kysyi lautamies.

— Suuri kiitosta kysymästä, kyllä hän on terve. Hän laittoi teille paljon terveisiä ja käski minun tulla teiltä kysymään itselleni morsianta, ja sillä asialla minä nyt olen. Mitä te siihen sanotte? virkkoi Jaakko.

— Kiitoksia paljon terveisistä! vastasi lautamies. Asia on nyt sellainen, että tällä meidän Kaisalla on kyllä nykyjään neljät sormukset, vaan en minä ole vielä kenellekään lupaustani antanut. En tiedä, lieneekö hän itse kelle lupautunut.

— En minä luule tyttäreni kenenkään kanssa niin tuttavan olevan, että hän olisi sellaisia lupauksia tehnyt, vastasi Kaisan äiti.

— Keitäs ne muut sulhaset ovat olleet? kysyi Jaakko.

— Ensin kävi meidän naapurin sulhanen, Lahtelan Matti, sitten kävi
Lippolan kirkonmiehen Juhana, sen perästä Junnolan suuren talon
Martti ja viimeiseksi kävi Miehikkälän kompromin poika Mikko, vastasi
lautamies.

— No, toisista ei suinkaan vastusta ole, kun ovat raakoja talonpoikia, mutta Lippolan Juhana ja Miehikkälän Mikko ovat kyllä meidän vertaisia. Mutta kun Mikko ei ole vanhin veljes, tulee Juhana yksinään kysymykseen, ja hänen kanssaan minä uskallan kyllä kilpakosijaksi käydä, sanoi Jaakko.

Vähän aikaa mietittyään, kun ei kukaan mitään vastannut, hän jatkoi:

— Jos sanotte meille laittavanne, niin minä tulen huomenna kosioimaan tupakoiden kanssa, niin kuin tavallista on, vaan jos ei, niin minä katson itselleni morsiamen toisesta kohden. Minut sekä talon lautamies kyllä hyvin tuntee, ja siksi ei tarvitse mitään kiitteleidä.

— Kyllähän minä olen sinut tuntenut jo pienestä pitäin samoin kuin teidän talonkin, vastasi lautamies, — vaan niin kuin jo sanoin, en ole vielä asiata päättänyt. Kunhan huomenna tulet, sittenhän saamme nähdä, mitä teemme.

Jaakko antoi lautamiehelle tupakkaa piippuun ja emännälle nuuskaa, sanoi jäähyväiset ja läksi.

— Kuules, isä, kenelle sinä oikeastaan aiot tyttäremme laittaa, kun niin paljon sulhasia kertyy? kysyi emäntä.

— Sen saamme vastaisuudessa päättää, vastasi lautamies. Antaa heitä nyt tulla niin paljon kuin tahtoo. Nousevalla viikolla alamme laitella liiat sormukset pois.

Seuraavana sunnuntaina iltapuolella tulikin Rantalan herastuomarin poika suurella komeudella Niemelän Kaisaa kosioimaan. Tupakat poltettiin, sormus annettiin, kosiomiehiä syötettiin ja juotettiin tavallisuuden mukaan. Mutta kun kosiomiehet olivat kärriin käymässä kotiin mennäksensä, käski lautamies heidän odottaa vähän aikaa. Hän pistäytyi huoneeseensa ja sanoi tyttärelleen:

— No, Kaisa lapseni, tahdotkos mennä Rantalan Jaakolle?