Produced by Tapio Riikonen

JEFTAN TYTÄR

Yksinäytöksinen runoelma

Kirj.

JOHANNES LINNANKOSKI

WSOY, Porvoo, 1911.

HENKILÖT:

JEFTA HAGAR, HÄNEN TYTTÄRENSÄ HILKIA, HAGARIN ENO SARA, HÄNEN TÄTINSÄ ELIESER, HAGARIN RAKASTETTU KAKSI VAIMOA KAKSI MIZPAN MIESTÄ VIISI GILEADIN TYTTÖÄ

Pieni laaksonpohjukka Gileadin vuoristossa. Taka-alalla vähittäin kohoavia vuoria, sivuilla metsää, metsän reunassa vasemmalla Jeftan maja tuuheitten leipä- ja viikunapuitten suojassa. Laaksoon laskeutuu kaksi polkua. Oikealta tuleva käy pienen kummun yli, jonka laella kasvaa rehevä tamariski. Metsän reunassa oikealla pieni lehtimaja puiden siimeksessä.

Molemmin puolin Jeftan majan ovea on pystytetty lehtimeijut, oven päällys lehvillä somistettu. Iltapäivän aurinko paistaa heleästi vasemmalta.

SARA TÄTI (tulee kiireisesti vasemmalta, toisessa kädessä vakkanen viikunoita, toisessa hunajakakku-vakka, pysähtyy majan oven eteen). Hagar! Hagar tyttöseni!

HAGAR (sisältä). Heti paikalla, täti! (Avaa oven, lyö lapsellisen iloisesti kätensä yhteen.) Ihania! Ihania! (Ottaa toisen vakkasen.) Kuinka ihania, täti!

(Menevät majaan.)

ENO HILKIA (tulee majan takaa metsiköstä, katsastaa meijuja ja lehviä oven luona, myhäilee tyytyväisenä. Siirtää erään istuimen kivipöydän ääreen viikunapuun alle, yhä myhäillen). Kukapa olisi uskonut… Kukapa olisi uskonut tämän kunnian päivän Jeftalle koittavan… Niin rävähti kuin aurinko pimeän pilven alta! (Asettelee uudelleen istuinta.) Mutta kas! Kun mies on sankariksi syntynyt, niin on, ja hänen päivänsä kerran tulee, pulpahtaa kuin vesi kallion rinnasta —

(Sara ja Hagar tulevat majasta.)

HAGAR. Kaksi! Vielä kaksi, rakas täti! Pian ne sinun kämmenilläsi syntyy.

SARA. Voi voi sinua, lapsukaiseni! Niinkuin en minä tietäisi mikä kuuluu tavalliseen, mikä juhla-ateriaan.

HAGAR. Mutta tämän ainoan kerran — täti kulta — rakas täti!

SARA. Niin niin — kulta — ja rakas, ja — — vasta tänään minä ymmärrän että sinä olet itsepintainenkin, tyttöseni! (Huomaa Hilkian.) Kas, Hilkia! — Katsoppas nyt sinäkin, Hilkia eno, tätä sisarvainajamme tytärtä, tätä Jeftan tyttöstä! Kymmenen, sano kymmenen herkkua olen minä jo valmistanut, ja kuuletko kummaa: hän kärttää vielä kahta lisää!

HILKIA. Että oikeinko kymmenen! — No onpas, no onpas —

HAGAR. Mutta rakas eno, sanotko sinäkin että »onpas»?

SARA. Niin niin, siinä nyt kuulit mikä on »onpas» ja mikä sen yli!

HAGAR (lapsellisen närkästyneesti). »Onpas»! Kerran viidessäkymmenessä vuodessa ilmestyy Israelissa sankari. Kerran viidessäkymmenessä vuodessa astuu sankari voiton seppel otsallaan majansa kynnyksen yli, ja silloinkin lasketaan sormin mitä hänen eteensä kannetaan ja sanotaan: onpas!

SARA (nauraen). Kas, kas! — Vai kerran viidessäkymmenessä! Sanoppas tyttöseni, montako on siitä, kun Jair löi amalekilaiset?

HAGAR. Ainakin viisikymmentä — en minä ollut silloin syntynytkään!

SARA. Sepä! Ei edes syntynyt. — Kuuleppas nyt Hilkia, mitä haastelee tämä Jeftan tyttönen, jolla on tuskin kuusitoista ajastaikaa hartioillansa, mutta joka kuitenkin luulee kantavansa kaikki Israelin sankarit sormenpäillänsä! — Kaksikymmentäkaksi vuotta on siitä kun Jair palasi voittoretkeltänsä, täsmälleen kaksikymmentäkaksi rypältenkorjuun aikana. — Eikö niin, Hilkia?

HILKIA. Niillä main, niillä main…

SARA. Ja sattuupa niin somasti tyttöseni, että minä, sinun tätisi, olen omin käsin kantanut tuloherkut Jairin eteen.

HAGAR. Sinä?!

SARA. Minä juuri. Minäkin olen joskus ollut nuori, vaikka nyt en muka enää tiedä onko kymmenen vai kaksitoista kylliksi!

HAGAR. Mutta silloin niitä oli ainakin viisitoista!

SARA. Joko taas? — Seitsemän herkkua, ei kaltiaista enemmän!

HAGAR (ilostuen). Onko se aivan varmaa?

SARA. Aivan. Seitsemän on pyhä luku Israelissa, ja Jairin emäntä kyllä tiesi mitä teki.

HAGAR. Mutta kaksitoista on myöskin pyhä luku!

HILKIA (naurahtaa ääneen).

SARA. Katsoppas nyt, Hilkia, tätä viisastelijaa! — Niinkuin en minä tietäisi Israelin lukuja. Ja niinkuin en minä tietäisi mikä kuuluu meille, mikä muille. Ajatteles nyt, itsepintaiseni, mitä sanoisivat Mizpan naiset tuolla vuorten takana, huomenna kun koko kaupunki kutsuu isäsi kunniajuhlaan. Tuskin kaksitoista herkkua voivat he saada kokoon tähän vuodenaikaan. Mutta nyt tulee Jeftan tyttönen ja sanoa tokasee: meilläpäs oli kotona jo kolmetoista! — Sitä sopii kuulla!

HILKIA (nauraa ääneen).

HAGAR (hämillään). Mutta ainakin yhden minä vielä tahtoisin. Se on vasta yksitoista.

SARA. Ja mitähän se olisi?

HAGAR (lapsellisen innokkaasti). Hunajaa! Ainoastaan pikku, pikku kuppinen kimalaisen hunajaa.

SARA. Meillä on hunajakakkuja!

HAGAR. Niin kakkuja. Mutta sulaa, kirkasta hunajaa sankarin kielen kirvotukseksi!

SARA. Kuuleppas nyt taas! (Nauraen.) Sulaa, kirkasta hunajaa! Missä olet sinä Hilkia kuullut, että juuri hunaja olisi sankarin herkkua? Sanoppas minulle se ihme!

HILKIA (kaksimielisesti hymyillen). No no, Sara sisko! Saattaisipa … saattaisipa hyvinkin hunaja miestä virkistää, astuttuansa pitkän helteisen päivän …

HAGAR (rientää riemastuen Hilkialle syliksi). Nyt sinä, eno, sanoit totuuden!

SARA. Vai totuuden … vai niinpäin… No hyvä! Niinpä saat, Hilkia, myös kantaa tämän totuuden hartioillasi. — Hilkia! Hanki paikalla meille kuppinen sulaa, kirkasta hunajaa — niin käskee Jeftan tytär!

HILKIA (torjuen). No no, Sara!

SARA. Tässä on kuppi! Sulaa — kirkasta hunajaa — heti!

HILKIA. Äläs nyt, Sara… Se taitaa olla vähän vaikeata näin äkkiä…

HAGAR. Mennään yhdessä etsimään, eno! Kyllä me löydämme.

HILKIA. Enpä satu minä, tyttöseni, tänä hetkenä tietämään yhtään kimalaisen pesää…

SARA. Siinä se! Sulaa, kirkasta hunajaa — kaksitoista herkkua — eikä kumpainenkaan tiedä mistä herkut olisi otettava. Mutta olkoon menneeksi Jeftan tähden ja tämän Israelin ilopäivän tähden —

HAGAR (syleillen). Rakas, rakas täti — paras täti koko Gileadissa — koko Israelissa —

SARA. Nono, annahan olla! — Mene, Hilkia, tuota polkua, ja siinä missä tie kääntyy oikealle Mizpaan, siinä poikkea sinä vasemmalle, ja sinä olet löytävä mitä etsit. Kupin panen tähän pöydälle. Tuo kennot tänne ja pusertele.

HILKIA (käsiään hykerrellen). Olipas tämä laatuisasti, Sara! — Kas,
Hagar, kuinka hyvin meidän kävi…

SARA. Ala joutua! Minä hetkenä tahansa voi Jeftan kypärä välkähtää vuoren huipulla. — Voi että minun piti taas hukkaaman puoli tiimaa tuon siunatun tytön ja hänen hunajansa tähden…

(Rientää majaa kohti.)

HAGAR. Mutta minä autan, minähän autan, täti!

SARA. Ei! Saat nyt levähtää sinä tyttöseni, sillä oletpa totisesti tänään juossut. Pidä vain silmällä vuoripolkua tuolla, ja riennä sitten ilmottamaan.

(Katoaa majaan.)

HAGAR. Kuin aamutähti olen minä vartioitseva polkua! (Rientää kummulle, seisahtuu tamariskin alle ja katselee kauas itäisille vuorille.) Sieltä hän on tuleva, minun tuima uljas isäni! Nyt vasta ymmärrän miksi et sinä ole ollut yhdenkään muun miehen kaltainen — sinä sankari, voittaja, Israelin tuomari. Ja minä olen sinun tyttäresi!! (Äänettömyys.) Niin, tuolta hän on tuleva vuorenrinnettä, ja aurinko välkkyy hänen kypärässänsä, ja miekka heilahtelee hänen kupeellansa!… Ja sieltä on tuleva myöskin hän… Varmaan hän tulee, sillä niin lupasi hän… Ja hän astuu isäni rinnalla … ja aurinko leikitsee hänen kiharoillansa … ja hän rientää … eikä kukaan tiedä miksi. — Ah kuinka minun poskiani kuumottaa! (Lähtee herkkänä, hymy kasvoilla, kummulta alas — rientää eteenpäin — pysähtyy — poikkeaa äkkiä lähteelle kummun juureen — nojautuu kädellään kallioon ja katselee hymyillen kuvastansa lähteessä — punehtuu ja lähtee kiireesti oikealle lehtimajaa kohti. — Käy majaan — istuutuu ruohopenkille — tarttuu hyväillen alasriippuviin oksiin.) Ah te tamariskit, leipäpuut ja viikunapuut … sanokaa mikä minun on … kuiskatkaa se hiljaa minun korvaani! — Elieser! Mikä ihmeellinen nimi… — Elieser … kuin laulua! — Elieser … kuin soittoa! — Elieser! Elieser! Elieser!… (Äänettömyys.) Tänään, ah tänään hän on puhuva minun isäni kanssa … tänään on hän ottava minua kädestä … tänään minä saan… Ah suloista … ah pelottavaa — —

HILKIA (on tullut kimalaispesä kädessä majan luo ja myhäillen kuunnellut Hagarin puheen loppua. Rykäsee hiljaa). Hm… Kenenkä kanssa sinä siellä puhelet, tyttöseni?

HAGAR (karkaa punehtuneena ylös). Mitä?! Oletko sinä kuunnellut, eno…?

HILKIA. Kuunnellut…? Äläpäs nyt, tyttöseni! Täältä tulin minä, enosi, kimalaispesä kädessäni ja kuulin kuin vienon tuulenhyminän lehtimajassa. Mutta samassa havaitsin minä Jeftan tyttösen hiukset lehtien lomitse —

HAGAR (rauhottuen). Niinkö…? — Totta, eno, minä vähän puhelin itsekseni… Mutta onko se niin ihmeellistä tänä ihmeellisenä päivänä…

HILKIA. Vai ihmeellistä! Sehän se vasta ihme olisi, ellet puhelisi, koska minäkin, vanha enosi, huomasin yhtäkkiä itseni puhelemassa kimalaisten kanssa tuolla pesällä. — Mutta tuleppas, tuleppas tyttöseni näkemään minkä löydön minä löysin!

HAGAR (rientää ruohikon poikki majalle, taputtaa ilosta käsiään).
Katsohan! No nyt minä tiedän, mitä isä on —

HILKIA. Tiedän minäkin, ja tiesin minä sen heti… (Alkaa pusertaa hunajaa astiaan.) Mitäs me Sara tädistä… Tai aivan samaahan se Sarakin … vaikka se vaan… No katsohan, katsohan tätä saalistamme!

HAGAR. Katso, katso! Totisesti! — Ja tämä oli minun keksintöni, eno!

HILKIA. Tietysti, tietysti. — Hagar! Tämä kirkas kuppinen on oleva isäsi ihastus tänä iltana.

HAGAR. Oi, eno, tätä ihmeellistä päivää! Minun mieleni läikkyy ja leijailee niin, etten osaa sanoin sanoa…

HILKIA. Älä puhukaan. Joka miehen mielihän tässä läikkyy ja leijailee. — Niin, tyttöseni, eipä ole tainnut tämä siunattu laakso ennen tällaista riemun päivää nähdä.

HAGAR. Tokko mikään laakso näin suurta ilopäivää!

HILKIA. Tuskin vain, tuskin vain. — Mutta juuri siitä syystä kaiveleekin eräs asia tänä hetkenä vanhan enosi mieltä…

HAGAR. Tänä Israelin ilopäivänä…?

HILKIA. Tänä Israelin ja Jeftan huoneen ilopäivänä. — Jeftan ilopöydän äärestä puuttuu yksi, jonka sija olisi siellä ennen muita oleva.

HAGAR. Ah!

HILKIA (liikutettuna). Niin, tyttöseni…

HAGAR. Oi äiti, miksi piti sinun niin aikaisin lähteä meidän luotamme! Kuin suloinen unelma väikkyy nyt vain kuvasi mielessäni, ja kuin lämpimän lieden muistan sylisi, jossa lapsena lepäsin…

HILKIA (Hagarin hiuksia silitellen). Niin, tyttöseni, hän puuttuu, joka lujimmasti tämän ilopäivän valkenemiseen uskoi. Muistanpa, kun isäsi ahnaat veljet tekivät Jeftan perinnöttömäksi ja ajoivat hänet tästä rauhan laaksosta sentähden, ettei hän ollut laillisesta emännästä, vaikka tosin rakkaimmasta, muistanpa mitä silloin sanoi äitisi, Jeftan nuori morsian —

HAGAR (innostuen). Mitä…? Mitä sanoi minun äitini?

HILKIA. Lähtekäämme! sanoi hän, Kaanaa on avara! Sinun päiväsi on kerran tuleva, Jefta, ja hopeanastaisella aasilla ovat he sinua takaisin hakevat!

HAGAR. Niinkö?

HILKIA. Niin hän sanoi, ja sitä uskoa hän yhä lietsoi vieraalla maalla, vaikka omaa sydäntänsä kalvoi hivuttava suru.

HAGAR. Oi että minun armaan äitini piti näin murheellisesti käydä!

HILKIA (pyyhkäsee silmänurkkaansa). Niin piti, niin piti. Siksipä minunkin iloni on tänäpänä haikeudella sekotettu, ja siksi kuohui isäsi mieli kuin myrskyävä meri, kun Israelin vanhimmat sodan syttyessä vihdoin seisoivat hänen edessään Tobissa ja rukoilivat häntä palaamaan.

HAGAR. Ah, minä muistan sen pelottavan ja juhlallisen hetken! Kun Gileadin miehet seisoivat viikunapuun alla, ja minun isäni rinta nousi ja laski, eikä kukaan uskaltanut henkeänsä vetää, kunnes isäni viimein lausui: minä palaan, Israelin tähden! — Uljas ja peljättävä oli minun isäni sinä hetkenä!

HILKIA. Minä näin sen, tyttöseni, ja pelkäänpä ettei isäsi sydän ole vieläkään kokonaan sula. Sillä raskas on kahdeksantoista ajastajan elo vieraalla maalla ja vielä raskaampi kalleimpansa kadottaminen, sillä sinun isäsi rakasti suuresti äitiäsi.

HAGAR. Minä tiedän sen, eno! Minä tiedän että minun äitini on täytynyt olla suuresti, suuresti rakastettava… (Hämillään.) Eno — sanotko minulle, eno — mitä ajattelet — tuleeko minusta äitini kaltainen…?

HILKIA (hymyillen). Kas! No älähän! Miksi juuri tänään haluat sitä tietää?

HAGAR (punehtuen). Miksi…? — Että ilostuisi minun isäni sydän, tiedän mä…

HILKIA. Nono … älähän nyt, Hagar! — (Käy hänen luokseen ja silittelee hänen päätään.) Tulee, tulee! Kuin äitisi kuva olet, tyttöseni. Samat kasvot … sama katsanto … sama äänen helinäkin…

HAGAR. Oi kuinka iloinen, kuinka sanomattoman iloinen olen, rakkahin eno! — Mitä…? Kuuletko…?

HILKIA (vasemmaisten vuorten välistä kuuluu laulua ja harpun säveliä).
Israelin ilolaulua, Hagar! Jeftan sankariteon kunniasäveliä!

HAGAR. Ihanaa! — Ihmeellistä! — (Juoksee majan ovelle ja huutaa sisään.) Täti, täti! Tule — kuule — katso!

SARA (tulee ulos). No? Mitäs täällä nyt? (Kuuntelee.) Ah! Nyt se siis alkaa… (Liikutettuna.) Että minun piti tämä näkemäni … nämä ilosävelet kuulemani…

VUORTEN VÄLISTÄ.

Soikaa, soikaa Gileadin vuoret!
Jeftan kunniata soikaa,
Israelin ilovirttä soikaa!
Minun sieluni väkeviä tallaa!

(Vuorten välistä tulee näkyviin viisi juhlapukuista neitoa,
seppeleet päässä.)

HAGAR. He tulevat, he tulevat — minun tuttavani tytöt!

(Lähtee juosten vastaan.)

SARA. Ei niin, tyttöseni, ei sitä niin juosta! Saatpa painaa visusti mieleesi, että tästä päivästä lähtien olet Israelin sankarin tytär etkä mikään hyppelehtivä karitsa…

HILKIA. Nono, Sara! Onhan tämä toki ilopäivä!

VUORELTA.

Soikaa, soikaa Gileadin vuoret!
Ammonin ratsut on lyöty,
Ammonin vaunut on syösty!
Niinkuin aurinko Israel nousee!

HILKIA. Suloinen on tämä Israelin ilolaulu, suloinen ja sydäntä paisuttava kuin muinen Jairin päivinä!

SARA. Mahtavampi kuin koskaan Jairin päivinä, veliseni. Minä kyllä muistan sen päivän, niinkuin se olisi tuossa kämmenelläni — —

ENSIM. TYTTÖ. Ole tervehditty Jeftan maja, sinä Israelin ilon kehto.

TOINEN TYTTÖ. Ole tervehditty, Sara täti!

(Kumartavat.)

SARA. Israelin rauha, lapsukaiseni!

KOLMAS TYTTÖ. Ole tervehditty, Hilkia eno!

(Kumartavat.)

HILKIA. Israelin rauha, Israelin ilo, ystäväiseni!

NELJÄS TYTTÖ. Ole tervehditty, sankarin tytär, Israelin silmäterä.

(Kumartavat juhlallisesti.)

HAGAR (joka on ojentanut riemuiten kätensä). Mitä?!

SARA. Kas siinä, Hagar! Mitä minä äsken sanoin…

HAGAR. Miksi tätä pilaa…?

ENSIM. TYTTÖ. Pilaa…?

TOINEN TYTTÖ. Olethan nyt sankarin tytär!

KOLMAS TYTTÖ. Israelin tuomarin tytär!

HAGAR (itkunväreilevänä). Miksi tätä, minun ystäväni ja kumppanini?
Miksi tahdotte minun ilopäiväni —

SARA. No syleilkää, syleilkää häntä, lapsukaiseni! Ei ole hän vielä tottunut… Syleilkää Jeftan pieni tyttönen iloiseksi jälleen!

TYTÖT. Voi voi!

(Ympäröivät hänet, syleilevät ja puhuvat yhtaikaa.)

ENSIM. TYTTÖ. Hagar!

TOINEN TYTTÖ. Rakas Hagar!

HAGAR. Ah Rakel! — Oi Milka! — Kuinka hyviä te olette! — Mikä ihana päivä!

KOLMAS TYTTÖ. Mikä ilopäivä!

NELJÄS TYTTÖ. Mikä onnen päivä sinulle, Hagar!

VIIDES TYTTÖ. Voi voi, kuka tätä olisi uskonut!

ENSIM. TYTTÖ. Kuinka sinä osaat olla, Hagar?

HILKIA (käsiään hykerrellen). Kas niin, kas niin… Katsos nyt, Sara, tätä sydämellistä iloa!

ENSIM. TYTTÖ. Niin, Sara täti, me olemme tulleet tuomaan Hesbonin kylän terveiset ja ottamaan teidän iloonne osaa.

SARA (taputtaa häntä olkapäälle). Kuinka kauniisti, lapsukaiseni! Vähän onkin Jeftan majassa ilon pitäjiä.

KOLMAS TYTTÖ. Meitä lähetettiin ainoastaan viisi tyttöä. Kaikki muut viettävät kylässä juhlaa. Jo tänään alotetaan, ja sitten huomenna —

TOINEN TYTTÖ. — menemme kaikki Mizpaan, siihen suureen ilo- ja kunniajuhlaan!

NELJÄS TYTTÖ. Suuret ja pienet!

VIIDES TYTTÖ. Ei jää elävää sielua kotiin, täti!

SARA. Kylläpä, kylläpä…

HAGAR. Voi! Minun ajatukseni menevät ilosta sekaisin!

SARA. Mutta nyt, tyttökullat, ei ole aikaa verkkailla! Milloin tahansa voi Ammonin sankari saapua.

HAGAR. Ah tytöt! Tulkaa, tulkaa, tytöt!

(Vie heidät erään viikunapuun alle, josta vetää esiin kaksi peitettyä vasua.)

Katsokaa!

KOLMAS TYTTÖ. Kukkia!

ENSIM. TYTTÖ Mikä paljous!

SARA. Katso! Ja tämän kaiken hän on puuhannut minulta salassa.

HILKIA. Kas kas!

TOINEN TYTTÖ. Mutta mitä teemme näistä, Hagar?

HAGAR (innokkaasti selitellen). Katsokaa, näin olen minä ajatellut. Tämän polun, aina kummulta majan eteen, minä sirotan … me sirotamme kukkasin, sankarin astua, voittajan astua kukkaista polkua…

NELJÄS TYTTÖ. Mikä ihana ajatus!

TOINEN TYTTÖ (taputtaa käsiään). Kaunista, kaunista!

SARA. Tämä sopii! Vallan mainiosti sopii, tyttöseni.

HAGAR. Eikä kukaan saa sitä jalallansa astua, paitsi voittaja!

TYTÖT. Ei ei! Ei kukaan muu!

NELJÄS TYTTÖ. Mutta miksi katselemme! Käykäämme toimeen…

HAGAR. Ei vielä, ei vielä! Katsokaa, aurinko paahtaa ja minun kukkaseni kuihtuvat. Sitten vasta äkkiä sirotamme.

SARA. Hyvin ajateltu, vallan mainiosti!

TOINEN TYTTÖ. Mutta miten otamme sankarin vastaan?

ENSIM. TYTTÖ. Me tietysti laulamme!

KOLMAS TYTTÖ. Ja soitamme!

TOINEN TYTTÖ. Minä tiedän, minä tiedän! Me odotamme majan edessä; siitä käymme laulaen ja soittaen kummulle vastaan.

VIIDES TYTTÖ. Ah!

NELJÄS TYTTÖ. Kaunista, kaunista!

HAGAR (hämillään). Kuulkaa, minun rakkaani tytöt, mitä minä olen ajatellut … jos te siihen suostuisitte… Että minä yksin kävisin kummulle minun isääni vastaan…

SARA. Totta, lapsukaiseni — tämä on hyvin, Jeftankin mielestä. (Tytöille.) Kun muistamme että hän on isänsä ainoa lapsi ja hänelle ylen rakas.

ENSIM. TYTTÖ. Se on tosi!

VIIDES TYTTÖ. Ja se on vielä kauniimpaakin kuin jos kaikki kävisimme!

HAGAR. Ah, kuinka te olette hyviä! — Ja te soitatte ja laulatte…

ENSIM. TYTTÖ (innokkaasti). Mutta kun sankari saapuu majan luo, niin minäpä tahdon hänen jalkansa pestä!

NELJÄS TYTTÖ. Minä hänen kätensä!

TOINEN TYTTÖ. Minä hänen hiuksensa voitelen!

SARA. Että aivanko te hiuksetkin…?

KAIKKI. Tietysti! Tietysti!

KOLMAS TYTTÖ. Ja minä, minä hänen partansa voitelen, ennenkuin käy sankari sisään!

ENSIM. TYTTÖ. Entä Hagar…?

TOISET (hämmästyneinä). Ah — Hagar!

NELJÄS TYTTÖ. Kuulkaa! Se ilo on Hagarille tuleva…

HAGAR. Jos te siihen suostuisitte…?

USEAT. Tietysti, tietysti!

KOLMAS TYTTÖ. Mutta mitä minä teen?

570 Johannes Linnankoski

VIIDES TYTTÖ. Ja minä?

SARA. Mutta rakkaat tyttöset, ensin toki täytyy sandaalit riisua, ennenkuin jalkoja pestään!

TYTÖT (helähtävät nauramaan).

KOLMAS TYTTÖ. Minä, minä sandaalit!

VIIDES TYTTÖ. Entä minä?

KOLMAS TYTTÖ. Mutta sinähän soitat, sinä soitat, Abitseba!

HILKIA. Niin, Abitseba, me soitamme, me kaksi.

TYTÖT (riemuiten). Kas! Nyt on kaikilla!

SARA. Ja minä, tyttöseni, jolla on osani tuolla sisällä, minä vain katselen ja iloitsen Jeftan puolesta, ja Gileadin tytärten puolesta, että he ovat niin palvelevaiset.

ENSIM. TYTTÖ (Rientävät hälisten majan luo).

KOLMAS TYTTÖ. Mistä saamme astiat?

TOINEN TYTTÖ. Sara täti, Sara täti!

NELJÄS TYTTÖ. Kaksi astiaa, Sara täti!

SARA (nauraen). Tulkaa, tulkaa!

TOINEN TYTTÖ. Missä ruukku — minä käyn lähteelle!

NELJÄS TYTTÖ. Ja minä!

VIIDES TYTTÖ. Minä!

HAGAR. Minun ystäväni, tytöt! Sallikaa minun noutaa toisella ruukulla — vähän vettä minun isäni jalkojen vilvotukseksi.

TYTÖT. Se on totta! Tietysti, tietysti!

(Tuovat majasta astioita ja asettelevat ruohopenkin ääreen majan seinustalle. Hagar ja Abitseba lähtevät vesiruukut olalla lähteelle.)

SARA (ovesta). Ja te muut! Tulkaa nyt minua auttamaan!

TYTÖT. Kyllä, kyllä! — Juosten riennämme!

(Menevät sisään.)

HILKIA (yksikseen). Ihania, ihania ovat Israelin tyttäret! Ihana on nuoruus … aina ihana … aina ihana…

(Menee puutarhaan.)

ABITSEBA (lähteen luona). Ei, Hagar! Minä ammennan…

HAGAR. Kuinka sinä olet hyvä, Abitseba … kuinka hyviä te kaikki minulle olette!

ABITSEBA. No, älähän! — Onpa tämä kirkas lähde, Hagar.

HAGAR. Tänäpänä se on entistä kirkkaampi!

ABITSEBA. Ah, minä ymmärrän — sinun mielesi…

HAGAR. Niin, minun mieleni, Abitseba… Niinkuin hopeainen lähde metsän keskellä on minun mieleni tänäpänä…

ABITSEBA. Mutta sano minulle, Hagar! Aavistitko sinä, tiesitkö sinä mitään … että tämän ihmeellisen piti tuleman?

HAGAR. Minä aavistin, Abitseba.

ABITSEBA. Jo Tobissa?

HAGAR. Jo Tobissa minä aavistin, että minun isäni oli kerran tekevä suuren teon. Sillä minun isäni on ihmeellinen mies!

ABITSEBA. Oi kerro minulle … en ole minä koskaan nähnyt sinun isääsi!

(Lähtevät vesiruukut olalla majaa kohti.)

HAGAR. Katso, uljas on minun isäni! Ja tuima on hän … melkein peljättävä toisinaan…

ABITSEBA. Täytyykö sankarin olla sellainen?

HAGAR. Tietysti, hänen joka tuhansia lyö! — Mutta on hän toisenlainenkin, Abitseba. Oi, jos näkisit hänet kun hänen otsansa loistaa ja hänen silmissään päilyy ihmeellinen säteily. — Kas, laskemme ruukut tähän…

ABITSEBA. Kerro minulle vielä isästäsi!

HAGAR. En osaa minä. Mutta sinä olet hänet itse näkevä. Sillä juuri sellaisena on hän tänään tuleva…

SARA (katsoo majan ovesta). Kas! Hyvä, hyvin hyvä! — Hilkia, missä olet, Hilkia?

HILKIA (puutarhasta). Ka, täällä!

SARA. Pian! Tule pian, Hilkia, meitä auttamaan!

ABITSEBA. Kyllä me autamme, täti.

SARA. Ei ei, olkaa te vain täällä. — Olethan, Hagar, pitänyt vuorta silmällä?

HAGAR. Ah!

(Juoksee kummulle.)

HILKIA. Niin, pitäkää te vain sitä silmällä, mikä on pääasia. Kyllä me muusta…

(Menevät majaan.)

HAGAR (Abitseballe, joka on käynyt häntä vastaan). Ei vieläkään…
Kauan viipyvät he —

ABITSEBA. He…?

HAGAR (hämmentyneenä). Mitä!!

ABITSEBA. Tuleeko muitakin kuin sinun isäsi…?

HAGAR. Ei… En minä tiedä… Tai tietysti, tietysti tulee: Gileadin soturit!

ABITSEBA. Mutta hehän tulevat vasta huomenna!

HAGAR. Niin … tietysti huomenna… Mutta katso, jos tulisi … jos sattuisi … joku soturi … minun isäni kanssa — (ottaa häntä käsivarresta). Tule, menkäämme toisten luo!

ABITSEBA. Sinä siis — —

HAGAR (kääntyy takaisin). Ei ei, menkäämme lehtimajaan! Katso, minä olen niin kummallinen tänään … niin iloinen … niin odottava —

ABITSEBA. Sinä siis odotat jotakin…?

HAGAR. Ei ei, en minä mitään odota…

ABITSEBA. Sinä odotat, minä näen sen!

HAGAR. Tietysti minä odotan … isää. — Istukaamme… Katso kuinka kauniita minun puuni ovat…

ABITSEBA (katselee häntä silmänräpäyksen). Hagar!

HAGAR. Mitä!

ABITSEBA. Sinulla on jotakin. Sinun silmäsi, Hagar!

HAGAR (hämmentyneenä). Minun silmäni…?

ABITSEBA. Katso minua silmiin, Hagar!

HAGAR (päättävästi). Miksi en katsoisi!

ABITSEBA. Sinun silmäsi värisivät! Oi, nyt minä tiedän, nyt minä tiedän!

HAGAR (kavahtaen). Mitä sinä tiedät…?

ABITSEBA. Kaikki! Sinulla on, sinulla on!

HAGAR. Ei, ei!

ABITSEBA. Sinulla on! Kaikki näen minä sinun silmistäsi!

(Äänettömyys.)

HAGAR (ltkunväreilevänä). Oletko sinä oikein … oikein minun ystäväni
Abitseba…?

ABITSEBA. Kuinka kysytkään!

HAGAR. Etkö sano kenellekään…?

ABITSEBA. Kuinka minä sanoisin!

HAGAR. Etkä ihmettele minua kovin…?

ABITSEBA. Oi Hagar, Hagar! —

HAGAR (lankeaa hänen kaulaansa). Minulla on, oi Abitseba! Minulla on…

ABITSEBA. Sinulla siis on! (Syleillen.) Hagar, Hagar, Hagar! Miksi et sitä heti sanonut?

HAGAR. Oi … se on niin ihmeellistä!

ABITSEBA. Tietysti se on…

HAGAR. Niin outoa! Niin riemullista! Niin pelottavaa!

ABITSEBA. Tietysti, tietysti se on… Oi Hagar, Hagar! (He itkevät ja syleilevät toisiaan.) Mutta kerro minulle enemmän, Hagar, rakas Hagar!

HAGAR. Oi, en minä osaa… Katso, ei sitä voi sanoin sanoa…

ABITSEBA. Ja hän tulee?

HAGAR. Hän tulee!

ABITSEBA. Mutta kuka hän on…?

HAGAR. Oi, älä kysy!

ABITSEBA. Minulle, Hagar … ainoastaan minulle…

HAGAR. Mutta sinä et saa kenellekään… Oi, se on hän!

ABITSEBA. Kuka hän…?

HAGAR. Se on hän … hän … Eli — —

ABITSEBA. — eser! Oi hänkö? Elieser! Elieser!

SARA (majan ovelta). Hagar, Abitseba! Missä olette? Tulkaa, katsokaa!

HAGAR. Voi! — Muista: ei kenellekään…

ABITSEBA. Ei ei!

HAGAR. Voi minun silmiäni!

SARA. Katsokaa! Eikö vuorella tule joku? Hagar!

TYTÖT (ryntäävät majan ovesta ulos). Joko hän tulee! Joko hän tulee?

HAGAR (joka on juossut kummulle). Tulee, tulee! — Voi, minun kukkani!

TYTÖT. Voi voi! — Ehdimmekö me? — Milka! Pian, Rakel! — Toinen vasu!
— Voi voi!

HILKIA (touhuissaan). No tästäpäs helinät tuli…

SARA. Rauhottukaa, rauhottukaa, tyttöseni! Vaikka kolmasti ennätätte.

HAGAR. Punaisia — toisesta vasusta! Punaisia keskelle, valkoisia reunoille … niin olen minä ajatellut…

TYTÖT. Kaunista, kaunista! — Katsokaa! — Olipa tämä keksintö, Hagar!
— Vielä tuohon! — Katsokaa tätä ihanaa polkua! — Voittajan polkua!

HAGAR. Totisesti! Ihana tämä on! Ihanampi kuin osasin ajatellakaan.

SARA. Saatpa, tyttöseni, mieleni vallan heltymään. — Kas niin, korjatkaa nyt vasut! — Sinä, Hagar, käy kummulle katsomaan joko hän on kuinka lähellä! Me rupeamme asettumaan.

ENSIM. TYTTÖ. Voi, minun sydämeni niin tykyttää!

KOLMAS TYTTÖ. Minunkin. Onpa tämä kummallista!