OLLI AKSELINPOIKA JA HÄNEN PERHEENSÄ

Inkvisitioni-vankeus Sorön Luostarissa

Kirj.

JOHANNES WILDT

Suomensi ["Oluf Axelsøn og hans Familie, eller Inqvisitions-faengslerne under Sorøe Kloster"] S. H—n.

Kuopiossa, A. Harald'in ja G. Bergroth'in kirjapainossa, 1878.

Se loisto, joka ympäröi kuningatar Margaretan hallitusta, näyttää himmentyvän hänen elämänsä viimeisinä vuosina sitte kun hän oli valinnut Erik Pommerilaisen apuhallitsiaksensa. Hänen mahtisanansa pystytti rautamuurin kuningattaren ja hänen kansansa välillä, jonka valitukset eivät enää voineet päästä kuningattaren korviin. Väkivalta ja vääryys ei ollut harvinaista, ja tuhannet kyyneleet vuotivat salaisesti, ettei kuningatar niitä nähnyt eikä siis voinut ojentaa kättänsä niitä kuivaamaan.

Niitä, jotka huokailivat raskaassa ja ansaitsemattomassa kurjuudessa, oli rouva Guldborg Svane. Hän oli syntyisin eräästä maan vanhimpia perheitä, ja hänen isänsä oli Valdemar IV:n hallitus ajalla tehnyt maalle monta ansiota sekä vihdoin päättänyt ne kunniallisella kuolemalla sotakentällä. Hänen miehessänsä, Niilo Svanessa paloivat samat tunteet isän maata ja hallitsiaa kohtaan, ja hän oli niiden palveluksessa uhrannut elämänsä kukkaisen. Vasta sen syksyllä kypsyneenä ajatteli hän lähestyvää talvea ja pyysi kauniin Guldborgin kättä ja sydäntä. Hän sai molemmat, ja yhden pojan syntyminen täydensi heidän onnellisuuttansa.

Pikku Valdemar näytti kahden vuoden ikäisenä omaavan erinomaisia luonnonlahjoja, kun taas uudestaan syttynyt sota tarvitsi Svanen kättä. Niilo syleili itkevää vaimoansa ja pientä poikaansa, ja kiiruhti sitte valtakunnan hoitajan luokse, saadaksensa paikkansa sotajoukossa, joka oli määrätty retkeilemään Holsteinin kreivejä vastaan, jotka uskalsivat uhkua Pohjan mahtavaa hallitsitarta.

Erik Pommerilainen koki kehoittaa Tanskan aatelia omasta puolestaan asettamaan osan sotaväkeä ja varustamaan sitä aseilla, luvaten valtiolta korvausta.

Svane, joka niin usein oli antanut henkensä yleiselle palvelukselle alttiiksi, ei myöskään tahtonut kieltää apua puolestansa. Hän pestasi sentähden 100 miestä, antoi heille varustuksen, palkan ja aseet, harjoitti heitä palvelukseen ja vei heidät maan vihollisia vastaan.

Tämä varustus maksoi hänelle luonnollisesti paljon, ja kun hänen ainoa omaisuutensa oli aatelistalo, täytyi hänen siihen lainata melkoisia summia, voidaksensa suorittaa niin suuria maksuja. "Jos Jumala suo minun hengissä palata rakastettujen luokse," sanoi hän, "niin saan kyllä velkani maksetuksi. Jos kaadun, niin en sitte enää tarvitse mitään; suuri kuningattaremme on heidän äitinsä, ja he eivät tarvitse koskaan puuttua sitä, minkä minä nyt uhraan isänmaani asiassa."

Tämä jalo mies pettyi kuitenkin. Hänen väkensä väheni vähitellen monissa pienissä kahakoissa; hänen täytyi, ettei jättäisi kovin suurta aukkoa sotajoukkoon, pestata uusi miehistö, ja kun hän vihdoin itse kaatui eräässä kahakassa, ei kukaan ruvennut auttamaan hänen jälkeen jäänyttä vaimoansa ja lastansa. Velkamiehet hyökkäsivät niinkun petolinnut Guldborgin omaisuuden kimppuun, anastivat häneltä kaikki, eikä ollut mitään keinoa, että hänen valituksensa olisivat voineet päästä Margaretan valtaistuimelle.

Onneton äiti otti kolmivuotiaan poikansa käsivarrelleen ja lähti eräänä aamuna auringon noustessa siitä herrastalosta, joka oli aiottu tulemaan hänelle isän perintönä. Ainoa, joka seurasi häntä, oli vanha Märta, joka oli ollut Niilo Svanen imettäjä, ja oli vieläkin hänen huoneesensa sielustansa ja sydämestänsä alttiina. Otettuansa vesissä silmin jäähyväiset jokaiselta esineeltä, joka oli ollut hänen onnellisuutensa todistajana, ja oli arvoisa hänen sydämellensä, laskeusi Guldborg polvillensa ja nosti ylös pienen Valdemarin, kutsuaksensa hänelle taivaan siunauksen. Aamu-aurinko heitti ensimäiset säteensä lapsen kasvoille, ja sen paisteen häikäistessä alkoi tämä itkeä. "Kuule rukoukseni, Kaikkivaltias!" sanoi Guldborg kyynel silmin. "Katso tämän hyljätyn olennon itkua, vaikkei hän vielä tunne hirmuista tilaansa. Hänen äidillään ei ole, mihin päänsä kallistaisi, tahi millä nälkänsä sammuttaisi. Hänen täytyy hukkua, jos et sinä käske pyhiä enkeleitäsi valvomaan hänen lapsuutensa ylitse, ja anna hänen kasvaa sinun suojassasi!"

"Amen!" sanoi Märta ja nosti ylös rouvan. He katsoivat vielä kerran linnaa ja kiiruhtivat sitte maantietä Roskildeen päin, jossa Guldborg aikoi hankkia itselleen asunnon käsitöillä, sillä hän oli hyvin taitava kulta- ja silkkikirjauksissa, ja toivoi pääkaupungissa hovin läheisyydessä saavansa työtä, ehkäpä myös löytävänsä tilaisuuden saada oikeutetun pyyntönsä kuningattarelle.

Vähää ennen auringon laskua ennättivät he Roskildeen. Tämä Tanskan kaupunkien ruhtinatar loisti heille ilta-auringon valossa monine kirkkoineen, luostarineen ja tornineen, ja levottomasti sykki Guldborgin sydän, sillä hän ei tiennyt, mille ovelle hän uskaltaisi kolkuttaa, ja vapisi ajatellessaan, että ensimäinen, jonka armeliaisuutta hän avuksensa pyytäisi, ajaisi hänen pois.

Vanha Märtakaan ei voinut enää pitemmälle käydä. "Tulkaa rakas rouva," sanoi hän, "menkäämme tuomiokirkkopihaan ja levätkäämme vähän; sitte mennään kirkkoon ja laskeutaan polvilleen pyhän Neitseen kuvan eteen. Hän armahtaa meitä ja tätä viatonta lasta, siellä hän tuntee äidin kärsimisen, koska hänen itsensä täytyi laskea taivaallinen lapsensa seimeen. Tulkaa, rouva, se vahvistaa teitä."

Guldborg seurasi hyvän vanhuksen neuvoa. He menivät kirkkotarhaan ja istuivat eräälle hautakivelle. Märta otti esiin heidän viimeisen eväsvaransa, kaksi pientä mehevää omenaa, kuori ne ja pani parhaan rouvan polvelle. Guldborg antoi sen Valdemarille, joka söi sen suurella halulla ja pyysi enemmän. Märta antoi hänelle nyt toisenkin omenan ja katsoi rauhallisella luottamuksella hiljaisesti rukoillen taivaasen. Guldborg tarttui hänen käteensä, painoi sitä rintaansa ja sanoi kyynelsilmin; "Ole kiitetty, kaikki hyvä Jumala ettäs kuitenkin annat ystävyyden kukan kasvaa elämäni orjantappurain seassa! Tule ystäväni, nyt minä menen kirkkoon huojentamaan sydämiämme rukouksella. Ole hiljaa, hyvä Valdemar!" jatkoi hän, tarttui yhdellä kädellään hänen ja toisella Märtan käteen ja kiiruhti kunnioitusta herättävään temppeliin. Heidän kirkosta tullessaan oli lähes hämärä. Rukous oli heitä lohduttanut ja vahvistanut, ja nyt tahtoivat koittaa, tokko armeliaisuutta löytyisi tuossa isossa kuninkaan kaupungissa. He kolkuttivat yhteen pieneen siistiin huoneesen, joka oli heti kirkosta alaspäin, ja jossa he näkivät vanhan kunnioitettavan miehen istuvan avatussa ikkunassa, hän aukaisi oven ja pyysi heitä astumaan sisälle.

"Taivahan paras siunaus tulkoon teille, kunnioitettava vanhus," sanoi rouva Guldborg, kauniilla, sointuvalla äänellänsä; "suotteko minulle, lapselleni ja tälle vanhalle palvelialle kattoanne ja palan leipää pöydältänne, kunnes korkein saattaa minut tilaisuuteen ansaitsemaan kätteni töillä elatukseni. Siten olette te verrattava Jumalaan, joka on leskien lohdutus ja isättömäin isä."

"Jumalan vertainen, lapseni, ei voi yksikään ihminen olla," sanoi ukko, "mutta Hänen pyhää käskyänsä me voimme seurata, ja Hän on käskenyt meidän olla laupiaat, istukaa siis lähemmäs, nuori vaimo; asettukaa kaikki minun pöytääni, ja kun olette ravitut, niin sanokaa minulle, mistä olette tulleet, ja mikä onnettomuus on teiltä ryöstänyt huoneen ja kodon."

Guldborg tahtoi kiittää, mutta sanat kuolivat hänen huulillensa. Hänen hurskas silmänsä täyttyi kyyneleillä ja hän nosti sen ylös Hänen tykönsä, jolta kaikki hyvä lahja tulee. Vanhus otti hänen kätensä ja veti hänen ynnä Märtan ja pojan pöytään, jonka hänen tyttärensä äsken oli kattanut leivällä, voilla, maidolla ja hedelmillä. Rauhallisuus hallitsi siinä vähäisessä pöydässä, ja Guldborgin ei ollut vaikea vastaan ottaa hyvätekoja tuolta hyvänluontoiselta ukolta ja hänen ystävälliseltä tyttäreltään, sillä molemmat antoivat niin hartaalla nöyryydellä, kuin jos olisi heille tehty palvelus heidän vierasvaraisuutensa vastaan ottamalla.

Kun atria oli loppunut ja rouva Guldborg oli kertonut mestari Petterille ja hänen tyttärillensä kohtalonsa, joka ei tapahtunut monitta kyyneleittä, vei Ingeborg rakkaan vieraansa sekä hänen piikansa iloisaan kammariin, jossa oli kaksi sänkyä, toivotti heille hupaista yötä, suuteli jo nukkuvaa Valdemaria ja jätti heidät yksinään. Guldborg ja Märta riisuivat nukkuvan lapsen ja laskeusivat sitte liikutuksella polvilleen, kiittäen Jumalaa, joka niin pian oli kuullut heidän rukouksensa ja poistanut heistä raskaimman hädän. Ensi kerran Svanen kuoltua nautti hänen puolisonsa rauhallista ja virkistävää unta, ja iloiset unelmat lennähtivät hänen vuoteensa ympärillä.

Rouva Guldborg oli pian laittanut pienen taloutensa. Mestari Petter joka oli konstinsa kokenut kultaseppä, tunsi monta valtakunnan ylimystä. Hänen oli sentähden huokea hankkia hänelle työtä, etenkin kun nuori ruunun perillinen vaatetti itsensä hyvin komeasti, ja aatelit ja hoviväki seurasivat hänen esimerkkiänsä. Kun siis mestari Petter valmisti kalliin kaulakoristeen tahi rannerengasparin aatelis-morsiamelle, kirjaeli Guldborg tavallisesti hänen pitkän samettikauhtanansa ja ompeli usein koko rikkaan morsius-vaatteuksen. Tällä tavoin eli Guldborg elatuksen murheetta, maksoi mestari Petterille vuokransa, ja hänellä oli kuitenkin aikaa muutoin työskennellä Valdemarin kasvatuksessa ja opettaa hyvälle Ingeborgille hienompia naisten käsitöitä.

Hän koetti monta kertaa päästä kuningattaren luokse, rukoillaksensa korvausta niistä uhrauksista, joita Niilo Svane oli tehnyt hänen palveluksessaan, mutta aina turhaan. Pommerilainen ja hänen hoviliehakoitsiansa estivät sen alinomaa, ja kun Guldborg vihdoin pääsi kumartamaan tuota kaikkivaltiasta apuhallisiaa, pyytäen ainoasti vähäistä vahingon palkkiota, kielsi hän kovasti hänen rohkean kiihkoisuutensa, joksi hän sitä kutsui, sanoen, ettei hänen asiallensa voitaisi mitään tehdä ennenkun rauha olisi päätetty. Silloin saisi hän jälleen ilmoittaa itsensä. — Ah, kun tämä rauha vihdoinkin monen vuoden kuluttua tuli voimaansa, lepäsi aikoja sitte onnettoman Guldborgin luut hiljaisessa, liian aikaisessa haudassansa.

Guldborg otti nyt ikuiset jäähyväiset minkäänlaisen korvauksen toivolta. Hän teki työtä ahkerasti, rukoili Jumalaa ja kaikkia pyhiä, että hän edes kuolinhetkeensä asti saisi elää tässä kenenkään tietämättömässä rauhassa ja opetti Valdemarille kaikkea, mitä hän vähäisen ikänsä vuoksi saattoi käsittää. Nämä kiihkeät toimet eivät kuitenkaan olleet vaarallisesti vaikuttamatta hänen terveydellensä. Kukoistava ruusu oli muuttunut liljaksi, joka huomaamatta painoi päänsä maahan päin.

Kolme vuotta oli Guldborg asunut mestari Petterin luona, kun eräs kippari Köpenhaminasta nai Ingeborgin, joka Guldborgin ja isänsä siunauksilla seurattuna muutti vankkaan ja kansan puolesta yhä lisääntyvään kaupunkiin. "Minun päivätyöni on loppunut." sanoi kunnioitettava ukko hartaasti, kun vaunu, johon rakastettu tytär istui, katosi hänen näkyvistään. "Nyt, Herra, lasket sinä palveliasi rauhaan menemään."

"Ei;" huusi Guldborg, "teidän pitää vielä elämän kauan, kunnioitettava isäni, ja tuuditella lastenlapsianne polvillanne."

"Sitä olen jo kauan toivonut tehdä," sanoi Petter ja nosti Valdemarin polvellensa. Guldborg painoi kiitollisesti hyvän ukon kättä suullensa ja sanoi kyynel silmin: "Jaa, te olette minun isäni! Ah, eläkää vielä kauan lastenne tähden!" Jumala ei kuitenkaan kuullut sen hurskaan rukouksia, sillä kun syksyn myrsky vei puiden lehdet, sulki Guldborg vanhuksen silmät ja valmisti hänelle leposijan lähellä tuomiokirkon muuria, hänen edesmenneen vaimonsa vieressä.

Guldborg uhrasi hyväntekiänsä muistolle monta kaipauksen kyyneltä. Ingeborgin mies möi huoneen, jonka uusi omistaja sanoi hänelle, että hänen piti muuttaa kolmeen päivään. Katkera oli sekä Guldborgin että Märtan hyvästi-jättö tästä heidän rauhan majastansa, tästä satamasta onnettomuudessa, joka ajaksi näytti lakkaavan heitä vainoamasta.

Määrätty kolmas päivä tuli, molemmat vaimot kantoivat kapineitansa kainaloissaan ja Valdemar ratsasti edellä niin kiireesti keppihevosellaan, että he tuskin taisivat seurata häntä. Vihdoin tulivat he uuteen asuntoonsa, joka oli P. Ollinkadun varrella lähellä sitä lähdettä, josta Roskild on nimensä saanut. He astuivat ylöspäin jyrkkää rappua ylimäiseen kertaan ja sijoittivat sinne itsensä tulevaksi talveksi.

Guldborg teki edelleen työtänsä. Hänellä oli niin paljon rahaa säästössä, että hän taisi ostaa tärkeimmät huonekalut, ja alussa kävi kaikki hyvin. Mutta pian tuli työ niukemmaksi; mestari Petter, joka sitä oli hänelle toimittanut, oli nyt poissa. Itse ei hän saattanut käydä suurten huoneissa työtä pyytämässä, ja kun hän Märtan lähetti, ei häntä usein vastaan otettu. Näin väheni ansio joka päivä, ja hän näki surettavan tulevaisuuden edessänsä.

Onneton vaimo oli vähällä epäillä, kun hänen emäntänsä, vanha kauppamiehen leski, joka tunsi koko hänen historiansa, neuvoi häntä polviansa notkistamaan ruhtinas Erikin puolison, Englantilaisen ruhtinattaren Filippan edessä, kertomaan hänelle hätänsä ja pyytämään hänen apuansa, saadaksensa hänen vähäisen anomuksensa.

Vaikka Guldborg, niinkun koko Tanskanmaa hyvin tunsi, että Filippa oli yhtä hyvä kuin kauniskin, ja salaisesti teki monta hyvää työtä, ei hän kuitenkaan tässä kohden olisi voinut häntä suostuttaa, sillä hän tiesi myös, että jalo ruhtinatar ei paljon voinut puolisonsa ylitse, joka usein loukkasi häntä irstaisuudellansa; mutta tärkeä tapaus, nimittäin kuningatar Margaretan kuolema vuonna 1412, muutti kuitenkin hänen päätöksensä. Nyt oli Filippa hallitseva kuningatar ja piti sentähden kyllä, etenkin hänen suurilla omaisuuksillansa, voivan jotakin vaikuttaa. Guldborg päätti siis koettaa päästä nuoren kuningattaren luokse niin pian kun Margareta oli haudattu ja uusi kuninkaallinen parikunta juhlallisesti tullut Roskildeen, jossa surusta huolimatta suuria laitoksia valmistettiin.

Guldborg, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt Filippaa, toivoi sentähden kerran edeltäpäin saada katsella hänen ystävällisiä kasvojansa, ennenkun pyytäisi puhutella häntä, lukeaksensa hänen silmistänsä, mikä toivo hänellä mahdollisesti taisi olla rukouksensa kuulemisesta.

"Sen voitte helposti tehdä," sanoi emäntä; "voittehan te nähdä kuningattaren hänen ja kuninkaan kaupunkiin ajaissa. Heidän pitäisi silloin ajaa kumpikin erityisissä mahtavissa vaunuissaan, puetettuina kuninkaalliseen pukuun ja Pohjan kolmikertainen ruunu päässänsä."

"Jaa, äiti," huusi kuusivuotias Valdemar, "sitä pitää sinun nähdä ja minun myös. Eikös ole tosi, ettäs otat minut kanssasi?"

"Ei, Valdemarini," sanoi Guldborg ja taputti poikaa rusottavalle poskelle; "mielelläni soisin sinulle tämän ilon, mutta samalla tulisin sinun kanssasi siihen hurjaan ahdinkoon, joka epäilemättä tulee olemaan sinä päivänä. Jos hyvä mestari Petter vielä eläisi, niin olisi hän ehkä hankkinut meille paikan seisoaksemme jollakin ikkunalla; mutta hän on nyt kuollut, ja sentähden olemme kotona." Hän huoahti samassa ja kuivasi kyyneleen silmästänsä.

Valdemar jatkoi kuitenkin: "Mutta, armas äiti, miksi pitää meidän nähdä kuninkaan tulo juuri jostakin ikkunasta? Voimmehan me seisoa kadulla tahi rapulla. Pikku Vilhelm, naapurin poika, sanoo seisovansa äitinensä Olli Akselinpojan korkealla ja leveällä rapulla, ja siellä voimme mekin seisoa ja nähdä kaikki."

"Niinpä kyllä, rouva," sanoi Märta, "tunnettehan itsekin Olli Akselinpojan nuoren kauniin rouvan; ei vielä ole vuotta siitä, kun kirjaelitte hänen morsiusleninkinsä; hän oli silloin teidän luonanne ja koetteli, kuinka se sopi hänelle, ja…"

"Ei, hyvä Märtaseni," keskeytti Guldborg, "ei sovi Niilo Svanen lesken asettaida ällistelevän joukon sekaan, varsinkin semmoisena päivänä, jolloin voisi olla monta sekä matkueessa että katselioissa, jotka tuntisivat minun entisistä onnellisemmista ajoistani. Ja jospa ei kukaan tuntisikaan muuttuneen muotoni vuoksi, niin luuletko, että minä voisin välttää puristumista ja heikon rintani vahingoittamista? Tulopäivänä saattaisin siten hankkia kuolemani, ja kuka sitte pitäisi huolta Valdemarista ja sinusta?"

"Ei," huusi poika tulisesti, "ei, armas äitini, me olemme kotona, sinä et saa kuolla!" ja kovasti itkein heittäysi hän äitinsä syliin.

"No, miksi teidän sitte pitäisi kuolla?" sanoi emäntä. "Te teette nyt hyttysen norsuksi. Tämä tulo ei ole niin kaunis eikä siinä ole niin paljon nähtävää, kuin siinä, jonka autuas kuningatar piti Ruotsin voitettuansa. Silloin oli siellä joukko Saksan ruhtinattaria ja herttuvia, jotka olivat kokoontuneet katsomaan ylpeätä kuningasta Albrektia ja hänen poikaansa, ja sitä katsoin minä Olli Akselinpojan rapulta; mutta sillä kertaa oli huone hänen autuaan isänsä. Siellä minä seisoin myöskin silloin, kun meidän nuori siunattu kuningattaremme ihastutti Roskilden tulollansa, ja siellä toivon pyhän neitseen avulla seisovani kahdeksan päivän perästä teidän kanssanne, rouva Guldborg ja teidän kaunis poikanne. Silloin näette te Filippaa, ja hänen lempeät kasvonsa antavat teille rohkeutta avata sydämenne hänelle, ja kun te jälleen sitte tulette tavaranne omistajaksi ja taas voitte elää aatelisrouvana, niin muistakaa vanhaa Gertrudia, joka antoi teille hyvän neuvon ja osoitti teille tien onnellisuuteenne."

Samallainen keskustelu oli usein Guldborgin ja häntä ympäröiväin välillä, ja tämä hyvänluontoinen vaimo alkoi juostua tuumaan, vaikkei hän vielä voinut antaa varmaa lupausta. Mutta nyt tuli tulopäivä ja Gertrud astui hänen huoneesensa häntä noutamaan, kädessänsä rahi, jolla Valdemar saisi seisoa; poika pyysi ystävällisesti, ja nyt ei hänen äitinsä enää voinut kieltää. Hän seurasi poikinensa kiirehtivää eukkoa, joka tahtoi tulla ajoissa Olli Akselinpojan rapulle, johon he todellakin ennättivät, ja ottivat paikkansa yli kahta tuntia ennen matkueen tuloa.

Valdemar oli vähällä menehtyä kärsimättömyydessä ja halussa saada nähdä odotettua juhlallisuutta. Erittäinkin oli hänellä halu nähdä kuningatarta, jonka hän kuvitteli yli maalliseksi olennoksi, joka ei myöskään ollut ihmeellistä, koska hän oli alinomaa kuullut Filippaa ja hänen avujansa kiitettävän.

Vähitellen alkoi joukko tulla elävämmäksi. Lukematon ihmisjoukko täytti kadut ja raput, ikkunat ja katot. Äiti Gertrudin terävä kyynäspää liikkui alinomaa suojellaksensa sitä paikkaa, jonka hän ja hänen seuransa oli rapulla ottaneet; Valdemar seisoi rahillansa, selkä huoneen porttia vasten, ja katsoi muiden pään ylitse. Guldborg seisoi hänen oikealla ja Gertrud vasemmalla puolellansa. Tulo alkoi. Ensin tulivat Pommerilaiset herrat, ratsastaen kauniilla hevosillaan, ja sitte kuningas kullatussa vaunussaan, jota veti kahdeksan valkeaa hevosta. Kansa ei näyttänyt kunnioittavan häntä erinomaisella lämpimyydellä. Kuninkaan perästä ratsastivat Tanskan aatelit kalliissa sametti manttelissaan, jotka olivat kirjaellut kullalla, ja valkeat häälyvät höyhenet kypärissään. Kun heidän matkueensa oli pitkä, oli kansalla hyvää aikaa jutella kaikesta, mitä oli nähnyt, kuningatarta odottaessa.

Vanha Gertrud huvitti itseänsä tehden muistutuksia joka kohdasta. "Minun täytyy kuitenkin tunnustaa," sanoi hän, "että kuningas on muhkea herra! Purppuramanteli ja loistava ruunu vaatetti häntä oivallisesti. Hänen hartioillansa lepää nyt kolmen suuren valtakunnan kuormat. Tosin sanotaan, että hän on muuttunut kokonaan toiseksi ihmiseksi kuninkaaksi tultuansa. Ja nyt on todellakin aika hänen hyljätä ne haureelliset naiset, joiden kanssa hän ennen on seurustellut. Jos tämä on totta, niin minä sanon vilpittömästä sydämestä: 'Jumala siunatkoon kuningasta!'"

"Ja kuningatarta!" huusi Valdemar, joka oli kärsimätön, ettei hän ensinkään maininut hyvää kuningatarta, joka olisi tekevä hänen äitinsä niin onnelliseksi. "Ja kuningatarta!" huusi hän kovemmin, ja kun eukko ei huomannut hänen sanojansa, karjasi hän vieläkin ankarammasti: "Ja kuningatarta!"

"Tuleeko kuningatar?" kysyivät nyt lähinnä seisovaiset. "Kuningatar tulee!" huusi joukko, koettaen, kaikin voimin nousta rapulle. Ahdinko lisääntyi joka silmänräpäys, huolimatta Gertrudin urhoollisesta vastustuksesta. Guldborg, joka puristui kaikilta puolin, päästi ehdottomasti huudon ja koki vetää rakastettua poikaansa itseänsä lähemmäksi.

"Minä voin huonosti, Valdemarini," sanoi Guldborg tuskin kuuluvalla äänellä. Valdemarin tuska lisääntyi joka silmän räpäys, hän huusi vanhaa Gertrudia, mutta hän oli survaistu alimmalle rapulle. "Pyydä heitä, ettei he tunkeutuisi niin ankarasti," sanoi Guldborg, varsin heikosti kamppaillen voimattomuutta vastaan. Poika raukka ei tiennyt, mitä tekisi; mutta kuitenkin näki hän, että sen tavattoman ahdingon vaikutti erehdys, johon hän oli syyllinen. Sovittaaksensa siis virhettänsä, huusi hän minkä jaksoi: "Te olette väärässä, hyvä kansa; pysykää sentähden paikoillanne, missä olette! Kuningatar ei tule, hän ei tule vielä yhteen tuntiin! Menkää pois täältä, menkää pois täältä!"

"Mitä sinä sanot, poika!" huusi eräs pitkä Norjalainen merimies, joka juuri nyt koki nousta rapulle; "tahdotko sinä estää meitä näkemästä kuningatartamme?" ja samassa ojensi hän pitkän kätensä lyödäksensä Valdemaria päähän.

Rakasta lasta uhkaava vaara näytti antavan Guldborgille takaisin voimansa. Tuskanhuudolla kumartui hän Valdemarin pään päälle, estääksensä hänelle aiotun lyönnin, mutta joka siihen sijaan kohtasi häntä. Veri virtaili koko hänen muodostansa, ja ainoasti kova tunko esti häntä vaipumasta maahan. Valdemar kiersi pienet kätensä hänen verisen kaulansa ympärille ja huusi hellällä äänellä: "Äitini kuolee! Apua, apua!"

Samassa loppui ritarien matkue ja kuningattaren vaunut näkyivät. Ilohuuto täytti ilman ja kansan pauhaava hurraa ei näyttänyt koskaan loppuvan. Tunko oli nyt ylimmillään. Kaikki tahtoivat päästä rapulle nähdäksensä kuningatarta. Guldborg ja hänen poikansa survaistiin sieltä alas, ja pikku Valdemar tuli samana hetkisenä äidittömäksi, sillä rahvas tallasi onnettoman Guldborgin kuoliaaksi!

Kuinka tänä kauheana silmänräpäyksenä kävi poika-paralle, ei hän itse tiennyt, sillä tunto ja käsitys hävisivät häneltä ja hän ei kuullut, nähnyt eikä tuntenut enää mitään.

Kun hän jälleen avasi silmänsä, makasi hän sängyssä koreassa huoneessa. Nuori, kaunis vaimo, vanha lääkäri ja hiilimusta neekeri seisoivat hänen ympärillänsä; hänen päänsä, oikea käsivartensa ja molemmat säärensä olivat sidotut. Kaunis rouva kumartui hänen ylitsensä ja hänen puhdas henkensä kosketti hänen huuliansa.

"Hän elää," sanoi hän; "tulkaa herra tohtori, nyt tarvitaan teidän taitoanne."

"Laittakaa minulle vähä viiniä," sanoi lääkäri, ja musta mies kantoi esiin pienen kultapikarin, josta hän valutti muutamia pisaroita Valdemarin suuhun, samalla kun rouva nosti hänen päätänsä.

Musta mies kumarsihe sairaan vasemman käden ylitse, jota suuteli ja kostutti kyyneleillänsä. Valdemar tahtoi puhua, mutta ei hänellä ollut siihen kykyä.

"Ole hiljaa, poikani," sanoi rouva äärettömällä suloisuudella, "sinä et vielä saata puhua."

Levoton uni sulki pian Valdemarin silmät.

Kun hän taas ne avasi, oli musta mies yksinään hänen kanssansa.

"Missä on äitini?" kysyi hän heikolla äänellä.

Musta mies tahtoi puhua, vaan ei voinut kyyneleiltä.

Nuori vaimo astui nyt sisälle, noin 40 vanha, miellyttävän ja arvoisan näköinen mies muassansa. "Mene, Kristian," sanoi hän mustalle miehelle, "ja pyydä tohtoria viipymättä tulemaan tänne."

Kristian meni — ja nyt astuivat molemmat sairaan pojan sängyn luokse sydämellisimmällä osan-ottamisella.

"Sinä olet kipeä, poikaraukkaseni," sanoi mies, "mutta ole hiljaisesti ja siivosti, niin sinä pian jälleen paranet."

Valdemar huusi nyt niin kiivaasti, että se nuori vaimo oikein säikähti: "Missä on äitini?"

"Ole rauhassa, poikani," sanoi mies, "hän on kotonansa ja voi siellä hyvin."

Lapsi raukka ei ymmärtänyt, että hän sillä kodilla tarkoitti taivasta.

"Jumalan olkoon kiitos," sanoi Valdemar. "Kaunis rouva," jatkoi hän kyynel silmin, "antakaa minut viedä hänen luoksensa, sillä hän tulee varmaan levottomaksi siitä, että minä olen niin kauan poissa." Hän koetti nousta ylös, mutta vaipui voimattomana takasin sänkyyn. Rouvas-ihminen kiersi ystävällisesti kätensä hänen kaulaansa, estääksensä häntä puhumasta.

Lääkäri astui nyt sisään. Valdemarin haavat sidottiin ja kipu esti hänen kaikkea muuta ajattelemasta.

"Hänellä ei ole vaaraa," vakuutti lääkäri; "ei yksikään luu ole musertunut, ainoastaan lihaiset osat ovat tallaamista kärsineet."

Näistä sanoista johtui koko se hirveä näky elävästi lumottuna Valdemarin mieleen, kun hän äitinensä rapulta survaistiin alas.

"Onko hän pelastettu?" huusi hän; "ah Jumalani, veri juoksi hänen kasvoistansa!"

"Jos sinä täällä niin meluat ja olet rauhaton," sanoi mies, "niin sinä kuolet; silloin suljetaan silmäsi, niin ettet koskaan enää näe häntä."

"Kyllä minä olen hiljaa," sanoi Valdemar; "sillä minä tahdon niin mielelläni nähdä hyvän äitini; hänettä en minä voi elää. Mutta hyvä, vanha herrani," jatkoi hän lääkärille, "menkää ja sitokaa häntä, sillä hänestä juoksee varmaan verta."

"Hän ei tarvitse nyt minun apuani," sanoi lääkäri painavasti ja meni tiehensä.

"Sinä saat varmaan hänen nähdä," sanoi rouvas-ihminen ja kyyneleet juoksivat hänen kauniista silmistänsä.

Musta mies tuli nyt, kantaen virvoituksia hopealautasella. Valdemar söi vähän leivoksia ja joi hiukan lämmintä viiniä. Hän oli hyvin väsynyt ja vaipui, unen kanssa taistellen, pään-alaiselle.

"Pitääkö minun valvoa hänen luonansa yötä, armollinen rouva?" kysyi musta Kristian.

"Sinä olet ansainnut kauniimman oikeuden siihen," sanoi rouva; "mutta jakanethan tämän rakkaan tehtävän minun kanssani. Lapsi voisi ehkä tarvita minun apuani."

Kristian istui sängyn viereen ja otti Valdemarin terveen käden omaansa.

Valdemar nukkui.

Kolmantena päivänä tunsi sairas jo itsensä niin hyväksi että saattoi istua sängyssä. Kristian seisoi hänen luonansa.

"Kuinka vanha sinä olet, musta Kristian?" kysyi hän ja otti hänen kätensä.

"Kahdeksantoista vuoden vanha," oli vastaus.

"Kuinka sinä olet iso!" sanoi Valdemar. "Minun jalkoihini koskee, etten voi käydä; ota minut selkääsi ja kanna kotiin äitini luokse, sillä hän on kipeänä, sen tiedän, muutoin olisi hän aikoja sitte tullut tänne."

"En tohdi," vastasi Kristian, "sillä herrani ja rouva pahastuisivat siitä minuun.

"Ei!" sanoi Valdemar, "he eivät varmaan siitä pahastu, sillä he ovat niin hyviä; mutta kotiin minä tahdon, jospa vaikka täytyisin ryömiä käsin ja jaloin."

Samassa kapsahti hän ylös sängystä, huolimatta kivustansa, ja olisi langennut, ell'ei Kristian olisi ottanut häntä sylihinsä.

Kristian tahtoi panna Valdemarin sänkyyn, mutta hän riiteli vastaan kaikin voimin, ja kun musta mies pelkäsi tekevänsä hänelle pahaa, jos hän ottaisi hänen kovasti kiini, huusi hän apua, ja rouva syöksi sisälle.

"Taivaan Jumala! hänen haavansa ovat auenneet! Hänestä juoksee verta!" huusi rouva; hänen miehensä riensi myös sisään ja poika pantiin väkisin sänkyyn.

Lääkäri noudettiin, ja kun Valdemar sidottiin, kuuli hän vanhuksen sanovan herralle ja rouvalle: "Poika on itsepäinen, ja ehkä on hyvä sanoa hänelle totuus. Hän voipi muutoin kerran, kun emme katso häntä, juosta ulos ja vahingoittaa itseänsä, niin että hänen henkensä voi tulla vaaraan."

"Totuus!" huusi Valdemar innossaan; "oletteko siis valehdelleet minulle? Onko minun äitiparkani kipeä? O Jumala, o Jumala! Minä tahdon mennä hänen luoksensa, jos vielä täytyisin ikkunasta juosta ulos." Hän koetti uudestaan tulla ulos sängystä, mutta rouva sulki hänen syliinsä ja suuteli häntä hellästi.

"Ole alallasi, armas poikani," sanoi hän. "Sinulla ei ole nyt muuta äitiä kuin minä; sillä oikea äitisi on kuollut ja me hautautimme hänen." Kyyneleet tukehduttivat hänen äänensä ja tulvasivat Valdemarin kasvoille.

"Kuollut!" huusi hän, mutta hänen parkunsa kutsui turhaan häntä takaisin eloon.

Nyt koettivat kaikki lohduttaa tuota isätöntä ja äititöntä, ja herra vakuutti tahtovansa olla hänelle isän sijassa.

Monta päivää kului ennenkun Valdemar lakkasi itkemästä; ei mikään voinut lohduttaa häntä, ei edes tuon kauniin rouvan helleys ja osanottavaisuuskaan. Vasta täydellisesti toinnuttuansa tunsi hän koko surullisen tapauksen, johon hän valitettavasti ei itse ollut syytön, ja joka maksoi hänen kunnollisen äitinsä hengen.

Se oli jalon Olli Akselinpojan talo, jonka rapulla hän oli seisonut äitinensä, ja jossa hän nyt oleskeli.

Ikkunasta katsoi rouva ja joukko vieraita matkueen tuloa. Akselinpoika oli itse poissa. He näkivät, että Guldborg sai hurmaavan iskun merimieheltä, kuinka hän lapsinensa heitettiin rapulta alas ja kuinka hänen rahvas tallasi. "Auttakaa! pelastakaa noita onnettomia!" huusi säälivä rouva, johon tämä hirmuinen kohtaus teki puistattavan vaikutuksen. Muutamia vieraita ja musta Kristian riensivät alas; mutta heidän oli mahdoton saada auki kartanon porttia, joka oli ulospäin aukeneva ja jota tunkeva joukko painoi kiini.

Luonto oli antanut neekerille hyvän sukkeluuden, ja häntä oli Valdemarin nyt lähinnä Jumalaa kiittäminen pelastuksestansa. Niinkun salama juoksi hän ulos ikkunasta, hyppäsi pauhaavan rahvaan päähän ja löi kepillä väkeä, joka luuli häntä itse p—leeksi ja kiireesti jättivät paikan. Kun seutu oli tyhjä, sai jalo neekeri vihdoin tilaisuuden etsiä haavoitettuja. Valdemar oli onneksensa sattunut makaamaan lähimmäksi muuria; hänen kätensä olivat kierretyt äidin ruumiin ympärille, niin että ainoasti oikea käsi ja jalka oli tallattu; pää ja rinta ei niin paljon ollut vahingoittunut. Kuitenkin oli tunto kaikki poissa, ja molemmat vietiin kuolleina huoneesen.

Akselinpojan rouva tunsi kohta Guldborgin ruumiin. Vanha lääkäri, joka oli katsomassa matkueen tuloa, tutki heti molempain onnettomain haavat. Valdemarin sanoi hän elävän, mutta hänen jalo äitinsä oli kuollut, koska hänen rintansa oli muserrettu. Lapsi ei nähnyt enää koskaan äidin armaita kasvoja.

Valdemar oli jo kauan ollut terve, ennenkun hänen mieleensä johtui kysyä hyväntekiäinsä nimeä. Hän kuuli Kristianin sanovan Akselinpoikaa herraksi ja hänen vaimoansa rouvaksi ja sentähden nimitti hänkin heitä niin, ja miten heitä muutoin kutsuttiin, oli hänestä saman tekevää.

Myöskin oli hän tottunut puhuttelemaan heitä tuolla tuttavallisella sanalla sinä, jota hän käytti äidillensä. Tätä itki hän vielä usein, erittäinkin kuin vanha Märta, joka täälläkin oli tullut hänen passari eukoksensa, usein muistutti häntä vahingostansa.

Aika ja hänen hyväntekiäinsä ääretön hyvyys, oli vähän lievittänyt sen nuoren mielen murhetta, kun Akselinpoika vaimonensa tuli Valdemarin tykö, joka oli yksinään Kristianin kanssa, joka harvoin jätti pojan, jonka hengen hän oli pelastanut. Akselinpoika toi tunti-kellon, rummun, torven ja koko rykmenti tinasotureita, ja rouva täydellisen, silkistä tehdyn murhepuvun, runsaasti sametilla varustetun, sekä latiskaisen lakin, jossa oli mustia höyheniä.

"Sinun pitää pitämän suruvaatteita äitisi jälkeen!" sanoi hän ja kyyneleet kostuttivat hänen kasvonsa.

Valdemar oli vähällä itkeä, mutta silloin alkoi herra samassa asettaa rykmenttiä pöydälle ja käänsi hänen huomionsa noihin kirjaviin tinasotureihin; sitte otti hän rummun ja löi sillä hupaisen marssin, Kristianin yhden kappaleen torvella puhaltaessa.

Valdemar hymyili kyyneleittensä läpi ja iloitsi siitä korusta, jota hän näki.

"Tämä kaikki on sinun," sanoi herra, "mutta sillä ehdolla, ettet enää saa itkeä."

"Maltas vähän, rouva!" sanoi Valdemar ja veti kätensä pois, juuri kun rouva tahtoi panna hänen päällensä mustaa röijyä. "Anna minun ensin koettaa rumpua," ja nyt alkoi hän rummuttaa niin, että hänen täytyi pitää korviansa ja hymyillä, huolimatta kyyneleistänsä, jotka olivat vähällä juosta hänen silmistänsä.

Vihdoin oli Valdemar puettu suruun päästä jalkoihin, mutta hänen kasvonsa osoittivat suurinta iloa. Hän ei muistanut kiittää rouvaa kauniista vaatteista, mutta sitä lämpimämpi oli hänen kiitoksensa herralle leikkikapineista.

"Kiitoksia, hyvä herra!" huusi hän vilkkaasti; "ah, sinä olet varmaan yhtä hyvä kun meidän Herramme taivaassa."

"Sano minua isäksi," sanoi Akselinpoika ja nosti pojan käsivarsillensa. "Kun sinä sanot minua isäksi ja minun vaimoani äidiksi, saat tämän kauniin kellon, jonka voi asettaa huoneesesi, ja joka näyttää sinulle, mikä aika on päivästä; sinä voit sen mukaan määrätä tehtäväsi." Hän otti nyt kellon esiin, ripusti seinälle ja veti sen ihastuneen Valdemarin nähden, joka ei vielä koskaan ollut nähnyt kelloa, mikä siihen aikaan olikin aivan harvinainen.

"Mitä sinä teet sille nyt?" kysyi poika.

"Minä vedän sitä," sanoi Akselinpoika, "sillä muutoin ei se käy eikä näytä aikaa."

"Se on elävä," huusi Valdemar iloa täynnä. "Kuulehan vaan, kuinka se napsuttaa!"

"Ei, rakas poikani," sanoi ystävällinen herra, "tämä on kuollut taideteos, joka on yhdistetty monista osista, erittäinkin monesta rattaasta ja yhdestä vieteristä, ja joka pannaan käymään sen kiinteälle vetämällä." Nyt antoi hän pojan katsella kellon sisustaa.

"Tästälähin minä itse vedän sen," sanoi Valdemar ja hyppi ympäri lattiaa.

"Mutta sinä et saa unhottaa, että me olemme sinun vanhempasi," sanoi lempeä vaimo ja suuteli häntä.

"Isä! äiti!" huusi Valdemar ihastuneena ja heittäysi molempain syliin. Kristian itki kovasti.

"Miksi sinä itket?" kysyi Valdemar elävästi. "Ole iloinen! Etkö näe, mitä minä olen nyt saanut! Kellon rattaineen ja vieterineen, joka on ikäänkun elävä, rummun, torven, koko rykmentin komeita sotamiehiä lippuineen, rummuttajineen ja torven-soittajineen. Puhalla sinä torveen, niin minä rummutan ja tanssin." Ja nyt tuli hauskuutta; pikku rummuttaja nosti semmoisen metelin, että pojat kokoontuivat ulkopuolelle kadulle. Ei koskaan ole lapsi, joka ensi kerran on rakkaan äitinsä jälkeen puettu surupukuun, ollut iloisempi kuin hän.

"Sinä liikut liiaksi," sanoi hänen uusi äitinsä. "Haavasi ovat tuskin parantuneet ja voivat alkaa helposti uudestaan juosta. Tule nyt minun kanssani!" Hän otti nyt Valdemarin yhdestä ja Akselinpoika otti toisesta kädestä kiini ja veivät hänen isoon saliin, johon paljon valtakunnan ylhäisiä herroja ja rouvia oli kokoontunut.

"Tässä esitän teille meidän uuden poikamme," sanoi Akselinpoika ja vei Valdemarin keskelle seuraa. Kaikki syleilivät ja suutelivat poikaa, näyttäen siten sydämellisintä sääliväisyyttä. Sitte mentiin pöytään ja Valdemarin piti istua molempain vanhempainsa keskellä.

Atrian loputtua vei Valdemar uuden isänsä erääsen nurkkaan ja sanoi: "Mutta sinun pitää kuitenkin sanoa minulle, mikä nimesi on."

"Olli Akselinpoika," sanoi tämä jalo mies ja taputti Valdemarin kättä.

"Entäs kauniin äitini nimi?" jatkoi poika.

"Sinulle on hänen nimensä äiti; mutta muutoin on hän Elisabet. Tuo vanha herra tuolla on hänen isänsä."

"Vai niin; sitte on hän minun vaarini," sanoi Valdemar ja juoksi hänen luoksensa kysyen: "Mikä on nimesi?" — "Niilo Haraldinpoika," vastasi tämä kunnioitettava herra ja suuteli Valdemarin otsaa.

Samassa tuli Kristian saliin ja kun hän näki Valdemarin semmoisessa tuttavuudessa kunnioitetun vanhuksen kanssa, veti hän hänen nuttunsa liepeen suojaan ja kuiskasi hänen korvaansa: "Valdemar, et sinä saa sanoa sitä herraa sinäksi, vaan suutele hänen kättänsä, sillä hän on valtakunnan drotsi" (ylituomari).

Kun Kristian ensi kerran lähestyi ovea ulos mennäksensä, juoksi Valdemar hänen perässänsä ja kysyi, mikä on valtakunnan drotsi. Kristian ei sitä itsekään oikein tiennyt vaan sanoi ainoasti hänelle, että se on hyvin ylhäinen herra, lähin kuningasta, että hän usein ajoi samassa vaunussa kuin kuningatar Margaretha, ja että hän matkueen tullessa istui kuninkaan vieressä.

"Mikäs minun isäni sitte on?" kysyi Valdemar. "Saako hänkin ajaa samassa vaunussa kuninkaan kanssa?"

"Ei," sanoi Kristian; "ei hän saa, sillä hän ei tule enää hoviin; mutta hän on hyvä herra, joka osti minun vapaaksi raskaasta orjuudesta Espanjassa, vaikk'ei hän saa ajaa samassa vaunussa kuninkaan kanssa."

"Oi, sepä on vahinko!" huusi Valdemar kiivaasti; "minä tahtoisin niin mielelläni, että hän saisi ajaa kuninkaan kanssa. Mutta tiedätkös, Kristian? Äitini, joka nyt on taivaassa, sanoi usein minulle, että ihminen voipi oppia mitä tahtoo, kun vaan hänellä on halua ja on ahkera. Minä opettelen niin, että tulen valtakunnan drotsiksi, jotta saan ajaa kuninkaan ja kuningattaren vieressä, sillä minä pidän hyvin paljon kuningattaresta." Koko seura nauroi, erittäinkin drotsi, joka kutsui tykönsä sen vilkkaan pojan ja syleili häntä sydämmellisesti. "säilytä aina tämä tunto," sanoi kunnioitettava vanhus; "se viepi sinun menestykseen ja kunniaan."

Ei yksikään päivä Valdemarin elämässä tähän asti ollut tuntunut niin iloiselta kuin tämä.

* * * * *

Seuraavana päivänä tuli sinne keski-ikäinen mies, jonka Akselinpoika esitti Valdemarille semmoisena, jota hänen tuli totella ja kunnioittaa, sillä se oli hänen opettajansa. Opettaminen alkoi heti, ja opettaja huomasi ilolla että Valdemar tiesi jo enemmän kuin oli syytä odottaa hänen ikäiseltänsä lapselta. Siitä oli hänen kiittäminen ainoasti ijankaikkisuuteen muuttanutta äitiänsä, jonka hyvä pää ja monet tiedot tekivät niin kauniita hedelmiä rakastetun pojan kasvatuksessa. Valdemar oppi nyt kaikkea, mitä hänen säätyisillänsä pojilla oli sinä aikana tapana oppia. Akselinpoika itse opetti hänelle Saksaa, Franskaa ja Engelskaa, joita kieliä hän puhui hyvin taitavasti, jonka tähden myös kuningatar Margareta oli käyttänyt häntä lähettiläänä moniin ulkomaisiin hovin toimiin, joita hän kunnialla oli täyttänyt. Hänen ansioinsa palkinnoksi antoi kuningatar hänelle viimeisenä elämänsä vuotena hovineitsyensä, tuon kauniin Elisabetin, drotsin tyttären, vaimoksi, ja jos kuningatar olisi kauemmin elänyt, olisi hän luultavasti nousnut valtakunnan korkeimpiin arvoihin; mutta kun hän ei voinut alentaa itseänsä liehakoitsiaksi kaikissa uuden kuninkaan oikuissa ja himoissa, eroitettiin hän heti sen hallitukseen tultua vaikutuksestansa ja kiellettiin hovissa itseänsä näyttämästä. Tämä oli tosin yhden tekevä jalolle Akselinpojalle; hän oli pahoillaan ainoasti Erikin huonosta hallituksesta, hänen kevytmielisyydestänsä ja sopimattomasta käytöksestänsä tuota kaunista ja kaikilla hyvillä avuilla kaunistettua kuningatarta kohtaan, jonka lempeyteen ja ansioihin hänen puolisonsa yksinään oli tunteeton. Kuitenkin eli hän tyytyväisenä onneensa ja lohdutti itseänsä vaikeudetta armottomuudessansa. Hovi ei ollut siitä päivin, kun Erik tuli Margaretan apuhallitsiaksi, enää hänelle mikään mieluinen olopaikka. Kun hän ei kaivannut sitä, ei hänellä ollut mitään kaivattavaa. Hän oli kauniin ja kunnioitettavan vaimon puoliso; hän oli rikas ja yleisesti kunnioitettu, ja hänen elonsa syksy lupasi siis kantaa kaikkia autuuden hedelmiä rakkauden ja rauhan hoidossa.

Aikaisin koki hän muodostaa Valdemaria urhoolliseksi soturiksi, ja kun hän itse oli hyvin oppinut sotataidossa ja tullut merkilliseksi aseiden käytännössä Margaretan ajalla, oli hän totisesti paras opettaja kuin Valdemar taisi saada. Usein sanoi hän sille tarkalle pojalle: "sinuakin kerran kehoitetaan isänmaasi puolustukseen; tee se silloin voimakkaasti ja rohkeasti, sillä ken ei sitä tee, hän on valtion suuressa vartalossa vesioksa, joka ainoasti imee itseensä sen voimia, antamatta kukkia ja hedelmiä. Semmoseksi hyödyttömäksi kasvannaiseksi ei toki minun Valdemarini pidä tuleman; ei, rakas poikani, sinä et saa tulla jaloja esi-isiäsi kehnommaksi."

"Opeta minua rohkeaksi ja urhoolliseksi," sanoi Valdemar ja vaipui hänen rinnoillensa.

Hän oli ollut noin kaksi kuukautta Akselinpojan luona, kun hän yhtenä aamuna kutsuttiin makuukammariin, johon hän muutoin harvoin tuli. Hän säikähti kovasti, kun näki kauniin kasvatus-äitinsä makaavan hyvin kalveana sängyssä. Nyt muisti hän vasta kuulleensa ikäänkun unessa valitushuudon, ja syöksi esiin, heittäytyäksensä hänen syliinsä.

"Seis, Valdemar!" sanoi hän heikolla äänellä, "sinä teet pahaa sisarellesi." Samassa otti hän kauniin lapsen ja näytti sitä pojalle.

"Tämäkö minun sisareni?" huusi Valdemar ja oli vähällä tukehduttaa tuon äsken-syntyneen suuteloillaan. Onnellinen isä otti lapsen syliinsä ja laski sen sitte jälleen äitinsä rinnoille. Valdemarin ilo oli sanomaton.

"Mikä hänen nimensä on?" kysyi hän.

"Hänellä ei vielä olekaan nimeä," sanoi Akselinpoika. "Jaa, todellakin, Elisabet; miksi nimitämme hänet?" He neuvottelivat nyt kauan ja arvelivat milloin yhtä, millon toista nimeä; mutta eivät sopineet siitä.

"Kuules, tiedätkös, isä?" sanoi Valdemar; "hän on niin siunattu, ettei hän ensinkään tarvitse nimeä. Katso vaan, kuinka siunattu hän on."

"Olkoon Valdemar sen valinnut," sanoi äiti ja ojensi kätensä miehellensä. "Herra on armossansa siunannut meitä hänellä, olkoon hänen nimensä sentähden Signe!" [Signe on suomeksi: siunatkoon.]

"Olkoon niin," sanoi Akselinpoika; "Valdemar on antanut hänelle nimen; sanokaamme häntä Signeksi!" Kolme päivää sen jälkeen kastettiin hän tuomiokirkossa sillä nimellä.

Elisabet parani pian täydellisesti terveeksi, ja kaikki sai nyt Akselinpojan huoneessa vilkkaamman näön. Kun Valdemar ei ollut opettajansa luona, oli hänen rakkain toimensa tuuditella Signeä, ja erittäinkin oli hänen ilonsa suuri, kun Elisabet antoi jonkun kerran hänen sulkea sen kauniin lapsen syliinsä.

Talvi kului mitään erinäistä Akselinpojan perheessä tapahtumatta. Kesän alussa muutti hän kauniisen, metsillä ja järvillä ympäröittyyn, lähellä Sorötä olevaan linnaansa, jonka kuningatar oli antanut hänelle ja Elisabetille häälahjaksi, ja joka oli pyhitetty ijankaikkisuuteen muuttaneen siellä hääpäivänä olemisella.

Vaikka Valdemar oli syntynyt Seelannin kauniimmissa tienoissa, jossa hänen vanhempiensa tila oli ollut, ei hän kuitenkaan voinut muistaa koskaan nähneensä metsää. Hän oli niinkun toisessa maailmassa, ja hänen nuori sielunsa nautti mieltymyksellä luonnon moninaisia kauneuksia. Kristian opetti hänen kiipeämään puuhun, johon tämä oli erittäin taitava, ja pian ei ollut yksikään metsän lintu varma pesässänsä, sillä pieninkin haara kannatti tuon pienen metsästäjän, joka ei pelännyt mitään vaaraa, kun siitä oli palkintona harvinainen linnun pesä. Kuitenkin otti hän harvoin enemmän kuin yhden pojan. "Äiti-raukan," sanoi hän, "ei pidä menettämän kaikkia lapsiansa; minä pelkään, että se surisi itsensä kuoliaaksi" Näitä linnun poikia ruokki Valdemar ja Kristian suurella huolella, ja saivat pian pienen eläimistön, joka heille tuotti suurta iloa.

Pieni Signe kasvoi ja tuli kauniiksi lapseksi. Heidän maalta jälleen pois muuttaessa saattoi hän jo käydä, ja kun he taas seuraavana vuonna muuttivat sinne, alkoi hän puhua. Hän oli koko perheen, etenkin Valdemarin lemmikki.

Kun ainoasti puoli päivää oli häneltä kulunut häntä näkemättä, ikävöitsi hän häntä sanomattomasti, eikä iloisin leikki, kauniin lintu, eikä hänen toveriensa innokkaimmat rukouksetkaan voineet häntä estää kiiruhtamasta sen ihanan tyttären tykö. Hän taisi kokonaiset hetket huvittaa itseänsä leikittelemällä hänen edessänsä, ja hänen paras palkintonsa oli kun Elisabet silloin salli hänen hetkiseksi ottaa lapsi syliinsä.

"Pidätkö sinä Signestä?" kysyi Elisabet usein hänestä.

"Ah, paljoa enemmän kuin itsestäni," huusi Valdemar ihastuksella. "Minä toivoisin olevani iso, ja että olisin kuningas; sitte tulisi Signe minun kuningattarekseni."

Elisabet hymyili ja rukoili sydämellisesti Jumalaa, että Signe kerran tulisi sen rakastettavan pojan vaimoksi.

"Kukas tietää, mitä voipi aitaa voittaen tapahtua," sanoi Akselinpoika kuullessaan hänen rukouksensa, ja painoi suutelon jalon vaimon otsalle.

Näiden helläin vanhempain tuuma, tulevaisuudessa yhdistää Valdemar ja Signe, tulikin toteen. Heidän ikäinsä eroitus oli vaan 6 vuotta. "Hyvä on, että mies on vähän vanhempi vaimoa," sanoi Elisabet usein, kun hänen ja Akselinpojan puhe sattui tähän aineesen; "Valdemarin kypsyneempi järki johdattaa silloin Signen nuoruutta, ja me voimme laskeutua levolle siinä turvallisessa varmuudessa, että lapsemme tulevat onnellisiksi maan päällä ja viimein kohtaavat meitä taivaan autuudessa." Näin uneksi Akselinpoika ja hänen puolisonsa, eikä huomanneet niitä murhepilviä, jotka verkalleen kokoontuivat heidän päänsä päälle.

Valdemar oli edelleen harras linnustaja, johon myös Sorön ympärillä oleva vankka metsä valmisti hänelle oivallisen tilaisuuden. Tätä ei hän myöskään saattanut jättää käyttämättä, kun Signenkin suurin ilo oli tulla hänen lintuhuoneesensa, ja kun hän jo kolmen vuotiaana tiesi jokaisen linnun nimen.

Heidän kolmantena vuotena maalla oleskellessansa oli Valdemar niin onnellinen, tahi oikeammin: hän oli onneton, että keksi erään puun latvasta maakotkan pesän. Hänen ja Kristianin ilo oli tästä löydöstä ääretön, ja he pitivät tarkoin varalla sen ajan, jolloin molemmat vanhat kotkat olivat poissa pojillensa ruokaa noutamassa, saadaksensa ottaa pojista, Valdemar nousi puuhun mustan johdattajansa kanssa, saavutti onnellisesti pesän ja anasti toisen pojan, jonka hän sitte antoi Kristianille, joka odotti häntä alempana paksummilla haaroilla.

Suurella ilohuudolla kantoi Valdemar kotkanpojan kotiin, sulki sen häkkiin ja elätti sitä raa'alla lihalla ja kalan kappaleilla. Se otti ruokansa hänen kädestänsä, ja Valdemarilla ja Kristianilla oli paljon huvitusta tästä saaliista.

Kesän loputtua seurasi maakotka Valdemaria Roskildeen, ja samoin seuraavana keväänä syntymäpaikkaansa, Sorön läpipääsemättömiin metsiin, jossa se nyt sai nauttia vapautta ja taisi lentää korkeimpiin puihin, milloin vaan halutti; kuitenkin oli se vielä niin kesy, että Valdemar ja Kristian viheltämällä saattoivat kutsua sen takaisin. Se lensi ulos ja sisälle ikkunasta tahi avatusta ovesta, ja otti ravintonsa monilla naurettavilla hypyillä.

Signe ei voinut olla pelkäämättä nähdessään tuota lintujen kuningasta. Hän pyysi sentähden Valdemaria, ettei hän milloinkaan enää kutsuisi sitä takaisin. Mutta vaikka hän mielellään olisi tahtonut täyttää tämän rakkaan lapsen toivon, ei hänellä kuitenkaan ollut kykyä sitä estää; sillä kotka useimmasti tuli itsestään takaisin hakemaan kartanolta ruokansa jota palvelusväki vierasvaraisesti kyökistä sille antoi. Signe rauhoittui kuitenkin vähitellen, sillä kotka tuli joksikin harvoin näkyviin, paitsi kun se saapui nälkäänsä sammuttamaan, josta luultiin sen löytäneen metsässä puolison, jonka luona oleskeli.

Keski-kesällä lahjoitti Elisabet miehellensä pojan. Onnellisten vanhempain ilo siitä oli erinomainen, ja suuria valmistuksia tehtiin kasteesen, jota hyvin juhlallisesti piti vietettämän Sorön kirkossa.

Elisabetin kunnioitettavan äidin piti kastettaessa pitämän, ja hänen isänsä, tuo ijäkäs drotsi, sekä monta valtakunnan suurta, joiden kanssa Akselinpoika vielä seurusteli, huolimatta epäsuosiostaan, piti oleman kummina.

Kastejuhlan piti tapahtuman eräänä hyvin lämpimänä Heinäkuun päivänä. Tämän nuoren maailman jäsenen oli mummonsa pukenut pitkään samettivaatteukseen, joka oli runsaasti kirjaeltu kullalla, ja hänen kaulassansa riippui kultaketjussa kuningatar Margaretan tiamantteihin juotettu muotokuva, jonka kuningatar itse oli hänelle antanut morsiuslahjaksi. Tämän piti nyt oleman rakastetun tyttärenpojan kumminlahja. Muotokuvan takapuolelle kirjoitti hän omansa ja lapsen tulevan nimen sekä päivän: Heinäkuun 15 p. 1416.

"Märta, aukaise ovi toiseen huoneesen, jonka ikkunat ovat auki," sanoi kunnioitettava eukko, jolle oli tullut vari sekä päivän helteestä että paljosta työstänsä lapsen kanssa; "tuo siunattu poika ja minä olemme variin menehtymäisillämme, mutta pane ensin poika kätkyeen, että hän makaa kummien tullessa niinkun näytteenä, jonka pitää oleman kaunis katsella."

Vanha Märta, joka oleskeli Akselinpojan huoneessa ja oli siellä voittanut kaikkein kunnioituksen ja luottamuksen nöyryydellänsä perheelle, otti ensin vaatetetun lapsen mummonsa sylistä ja kysyi sitte tavallisella varovaisuudellansa: "Kumpaistako ovea teidän armonne käskee minun avaamaan, saliinko vai vierashuoneesen vievää?"

"Vierashuoneesen," sanoi vanha rouva vähän vihaisesti; "en minä pidä sinusta pahaa, Märta, mutta sinä olet hyvin pitkäpiimäinen tekemään, mitä käsketään. Pane nyt ovi auki!"

Märta totteli, mutta vastahakoisesti, sillä hän pelkäsi nuoren sukuherran kylmettyvän; hän aukaisi sentähden ovea vähän hitaasti, seisoi kauan kynnyksellä linkku kädessä ja katsoi nukkuvaan lapseen, jonka jälkeen hän meni huoneesen sulkemaan muutamia avonaisia ikkunoita, ettei veto tulisi liian kovaksi. Hänen tätä tehdessään kuuli hän vahvan suhinan huoneessa ja näki kesyn kotkan pihalta lentäneen sisälle vielä sulkematta olevasta ikkunasta. Hän riensi nyt sulkemaan ovea, mutta ennenkun hän sinne ennätti, oli kotka salaman sukkeluudella mennyt siitä sisälle, iskenyt kyntensä makaavan lapsen vaatteisin ja nosti nyt siipensä lentääksensä pois. Mummo päästi tässä kauheassa näyssä kimeän tuskanhuudon ja kaatui pyörtyneenä lattialle. Märta tointui ja koki pelastaa onnetonta lasta; mutta ennenkun tuo vanha ja raihnainen vaimo ennätti ovelle, lensi kotka saaliinensa siitä ulos, ja Märta, joka kaikin voiminsa tarttui petolintuun, kaatui takaperin pari höyhentä kädessä, mutta siivillinen peto lensi ikkunasta ulos, itkevä lapsi kynsissään.

"Jesus, Maria!" huusi Märta epätoivon äänellä, huolimatta siitä että veri tulvasi hänen päästänsä kaulalle. "Pelastakaa lasta! Kotka lennättää sitä pois; auttakaa, auttakaa!"

Elisabet kiipesi tuskanhuudolla ylös sängystä ja riensi huoneesen huutavan luokse. "Missä on lapseni?" huusi säikähtynyt äiti, joka aavisti onnettomuutta ja pian pelkäsi sitä kun oli tapahtunut.

"Se on ryöstetty!" huusi Märta, väännellen käsiänsä; "kotka vei sen kynsissään!"

Epätoivon huudolla kaatui Elisabet hengetönnä maahan.

Märta huusi taas apua, ja muutamia piikoja riensi sisälle ja auttoivat rakastetun rouvan ylös lattialta. Akselinpoika syöksi nyt sisään kokonaan mielettömänä. "Onko se totta?" kysyi hän; "oliko se minun poikani, jota se onneton kotka lennätti kynsissään järven ylitse metsään päin? Minä näin sen kauhean näön; mutta pelastakaa minua, etten tulisi mielettömäksi; sanokaa minulle, oliko se minun lapseni, ainoa poikani!"

"Jumalan pyhä äiti suokoon teille voimaa kestämään sen hirmuisen tapauksen, jalo herra," sanoi Märta, kovasti itkien; "jaa, se on totta; se julma onnettomuus on tapahtunut."

Akselinpoika syöksi nyt ulos, huutaen niin, että se kaikui yli ympäristön: "kaikki minun väkeni pitää kokoontumaan, koko kartanon asukkaat, kaikki kalastajat! Lykätkää veneet vesille! Kuka vaan löytää minun poikani joko kuolleena tahi elävänä, sen minä ruhtinaallisesti palkitsen! Joutukaa!"

Onneton isä riensi järvelle ja heittäysi venheesen. Joukko kansaa seurasi hänen esimerkkiänsä.

Elisabetin äiti heräsi vasta siitä voimattomuudesta, johon kauhistus oli hänen saattanut. Hänen mielentilansa oli hirmuinen, ja hän valitti itseänsä syylliseksi koko onnettomuuteen, koska lapsi oli hänelle uskottu, ja hän oli käskenyt Märtan avaamaan ovea. Hänen täytyi nyt kuitenkin askaroida surkuteltavan tyttärensä kanssa, joka oli aivan tunnotonna ja näköjään lähellä kuolemaa. Paljon ylhäisiä rouvia, jotka olivat läsnä kastamisjuhlaa varten, kiiruhti, kuultuansa kertomuksen tapahtuneesta onnettomuudesta, sisälle ja kantoivat Elisabetin sänkyyn. Vihdoin aukaisi kurja silmänsä ja tuijotti hurjilla silmäyksillä ympärillensä. Koko tapaus oli hänelle kuin ilkeä unelma; mutta läsnä-olijain kyyneleet vakuuttivat kuitenkin hänelle pian sen kauhistavan todellisuuden. Onnettomalla äidillä ei ollut yhtään kyyneltä. Epätoivo kumoutui hänen muutoin niin kauniissa, lempeissä silmissään, ja hänen huulensa vetäytyivät suonenvedon tapaiseen hymyyn. Monta kertaa huusi hän kiivaasti: "Antakaa Valdemarin ja Kristianin viheltää kotkalle! Ehkä se tulee takaisin minun lapseni kanssa, jos ei se jo olisi repinyt sitä viatonta olentoa!"

Tätä olivat molemmat aikaa sitte koettaneet ja kertoneet niin kauan kun näkivät hirmuista petolintua lapsi kynsissä, mutta kaikki oli turhaa. Kotka ei piitannut enää heidän vihellyksestänsä; se riensi saaliinensa kaukana olevaan pesäänsä, repiäksensä sen ruoaksi nälkäisille pojillensa.

Valdemar oli polvillaan rakkaan äidin sängyn jalan juuressa, väänteli käsiänsä ja soimasi itseänsä itkien, että oli murhannut lapsen, koska hän oli kotkan taloon toimittanut.

"Sinä olit viaton ase Kaikkivaltiaan kädessä," sanoi drotsi, lohduttaen; "sillä Hänen tahdostansa ei hivuskarvakaan putoo päästämme eikä varpunen katolta. Elä sure siis, lapseni, vaan usko, että se ryöstetty poika on Herran huostassa yhtä hyvin kotkan kynsissä taivaan ja maan välillä liidellessänsä kuin äitinsä rinnoillakin. Hän voipi vielä, tämä Jumala, joka on turvattomain turma, tuoda lapsen terveenä ja raittiina jälleen hänen syliinsä. Meidän pitää toivoman kaikkea Hänen armostansa!"

Mihin onkaan onnettoman muuhun turvaaminen kuin toivoon? Elisabet piti itsensä lujasti kiini sen ankkurissa; hän rukoili Jumalaa ja kaikkia pyhiä varjelemaan sen lapsen henkeä, jonka hän äsken oli kivulla synnyttänyt; hänen kyyneleidensä lähde avautui jälleen, hän toivoi ihmetyötä, joka pelastaisi hänen lemmikkinsä ja vaipui tässä toivossa voimatonna pään-alaiselleen, jossa keveä uni ummisti hänen silmänsä.

"Ah, että Jumala olisi jo kauan tätä ennen minun antanut päästä hautaani," valitti Elisabetin vanha äiti. "Minä olen syy kaikkeen siihen onnettomuuteen, joka teille on tapahtunut."

"Ei, mummo," nyyhki Valdemar, "vaan minä olen syy kaikkeen. Minä rukoilen isääni, kun hän tulee takaisin, että hän ajaa minut pois; sitte minä menen metsään, jossa kotka pienen veli-raukkani on syönyt, ja itken ja suren itseni kuoliaaksi."

"Ei," sanoi pikku Signe, "sitä et saa tehdä, Valdemar; sinun pitää oleman Signen luona; mutta paha kotka sinun pitää ajaa pois, kun se tulee takaisin, muutoin voipi se helposti ottaa minut kynsiinsä ja lentää metsään; ja sitte ei sinulla enää ole Signeä."

Elisabet heräsi. "Onko Herra kuullut rukoukseni?" kysyi hän, "ja onko minun poikani pelastunut petolinnun kynsistä? Te vaikenette kaikki," jatkoi hän, "ah, niinpä on sitte lapseni revitty! O Jumala, se on kuollut saamatta pyhää sakramenttia, tulematta elähytetyksi kristittyin yhteydessä! Oi, ystäväni, rukoilkaa, rukoilkaa sen onnettoman sielun edestä!" Hänen tilansa oli hirmuinen. Lääkärillä, joka heti kutsuttiin, oli suurin levottomuus hänen hengestänsä; sillä yksi juoksetus-puuska seurasi tiheään toistansa.

Pimeä jo oli kun Akselinpoika tuli kotiin. Kaikki tiedustelemiset olivat olleet turhat. Joka puu, jokapaikka tuossa suunnattomassa metsässä oli haettu läpikotasin, mutta ei mitään merkkiä lapsesta keksitty. Kaikkialla, missä kotkan pesä oli, hakkasivat talonpojat sen puun, joka pesää kannatti, ja yli sadan kotkanpojan täytyi hengellään maksaa sen ryöstön, jonka kesy kotka oli tehnyt; mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.

Akselinpoika riensi kuoleman kanssa kamppailevan vaimonsa sängyn luoksi. "Elä jätä minua, kalleuteni!" sanoi hän, ottaen tuon kalvean liljan käsivarsillensa. "Elä minun, Signesi ja Valdemarin tähden!"

"Pyhä neitsyt on kuullut rukoukseni," kuiskasi Elisabet tuskin kuultavalla äänellä, "ja vaikk'ei minun poikani pyhässä kasteessa tullut vihityksi Sovittajalle, tapaan minä kuitenkin hänen taivaassa."

"Sinä et saa kuolla!" huusi Akselinpoika, ja hänen kyyneleensä tulvasivat Elisabetin kalveille kasvoille.

"Minä lähden täältä," vakuutti Elisabet hyvin heikosti, "sinne, missä on huone valmistettu minulle Herran ja Hänen enkelittensä luona. Sinä saat tavata vaimoasi Hänen kunniassansa."

"Ei sinun pidä kuoleman, oma siunattu äitini!" huusi Valdemar epätoivoisena ja itki, samalla suudellen tuon suuresti rakastetun kylmää kättä.

Akselinpoika nosti vaikeroivan Signen äitinsä sydämelle. Elisabetin vanhat vanhemmat vääntelivät käsiänsä, Märta nyyhki kovasti, ja Elisabetin kaunis sielu lensi taivaasen.

* * * * *

Ilon valoisa temppeli oli siis näin sukkelasti muuttunut surun hautaholviksi. Vielä hetki ennen puolta päivää oli Elisabeth äärettömästi hyvillä mielin, ja ainoasti äitinsä hartailla rukouksilla pysyi hän sängyssä. Hän otti hymyilevän pojan rinnoiltansa, antaen sen vanhukselle, eikä yksikään aavistus siitä kauhistuksesta, joka oli tapahtuva, himmentänyt hänen riemuansa. Koko talo oli järjestetty juhlan viettämiselle; se vilisi täynnä sukulaisia ja ystäviä — vielä muutama hetki ja juhlan sankari, tuo pieni äsken syntynyt oli kadonnut, hänen nuori rakastettava äitinsä ruumiina, isä ymmärryksensä menettämällänsä, lapset äiditönnä, vanhat vanhemmat epätoivoissaan ja kaikki läsnä-oliat alakuloisina ja murheellisina. Vieraat menivät kaikki tiehensä, paitsi drotsi ja hänen rouvansa, ja pian näytti tuo ilolle pyhitetty linna autiolta haudalta!

Seuraavana aamuna sulki Akselinpoika ijäti rakkaan puolisonsa silmät, ja meni sitte kansa-joukon kanssa uudestaan tiedustuksille. Hän tahtoi vähintäkin koettaa, että olisi löydetty lapsen luut, jotta nämä surulliset jäännökset olisi voitu myös saada hänen äitinsä ruumis-arkkuun.

Hän ja hänen lukuisat seuralaisensa hakivat seudun tarkoin kolmea peninkulmaa laajalta. Tuhannet kerrat seliteltiin lapsen vaatteet, kaulaketjut ja muotokuva, mutta ei kukaan ollut nähnyt niistä, ja kuitenkaan ei voitu muuten luulla, kuin että kotkan täytyi ne kapineet jättää sille paikalle, missä saaliinsa hakkasi kappaleiksi, ja siellä piti myös löytymään lapsen luuranko. Mutta ei kukaan ollut nähnyt kotkan lentävän lapsen kanssa ilmassa, vielä vähemmän laskeuvan sen kanssa maahan.

Akselinpoika ei lakannut kuitenkaan etsimästä. Hän kysyi jokaisessa mökissä, ja vähäpätöisimmänkin ihmisen kertomus oli hänestä tärkeä. Viidentenä päivänä päätti hän palata jälleen kotiin, toimiaksensa rakkaan vaimonsa hautausta. Hän kyseli kuitenkin kaikilta, jotka tapasi kotitiellä, eikö he tietäisi hänelle neuvoa mitään jälkeä haettamastansa. Noin peninkulma hänen kotoansa, kertoi eräs mies, joka niitti heinää, mainittuna päivänä nähneensä ison linnun lentävän joksikin lähellä maata, pitäen jotakin valkoista liehuvaa esinettä kynsissään, ja näyttäen sen kanssa tahtovan laskeutua alas. Mies sanoi myös, päin lintu oli mennyt.

Nyt alkoi Akselinpoika etsiä kahta suuremmalla innolla. Hän jakoi väkensä ja neuvoi heidän kulkemaan eri teitä, itse tuli hän auringon lasketessa yksinäiseen mökkiin, joka oli tiheimmän metsän keskellä, yläpuolella Sorön järveä. Siellä kolkutti hän sisälle. Vanha metsäläinen, vielä vanhemman, inhoittavan näköisen vaimon kanssa, aukaisi oven. Kun hän oli asiansa sanonut, näytti perkeleellinen hymy vetävän kiini vaimon suuta ja miehen käsitti ehdoton väristys.

"No, nytpä on kotka ollut hullu," puhkesi vaimo puheesen ivanaurulla; "ettekös tiedä, että petolinnut rakastavat aina loistavaa? Kun kotka on ensin hakannut lihan lapsestanne, on se sitte myös niellyt luumurusetkin, jotka olivat vaan pelkkää rustoa, ja sillä kalliilla ristiäispuvulla on se verhonut pesänsä, ja antanut loistavan koristeen sikiöillensä leikkikapineeksi. Te olette väärällä polulla, herra! Teidän pitää etsiä puiden latvoista, jos mielitte löytää lapsenne puvun, tahi ehkä pienen solmun sen kalutuista luista."

"Lakkaa!" huusi Akselinpoika ja kätki kasvojansa käsillään, väristen hänen onnettomuutensa kauheasta selityksestä.

"Taikka tiedätkös Knuutti?" jatkoi vaimo miehellensä joka ei virkkanut yhtään sanaa, "me annamme herralle sen kurjan raukan, joka makaa tuolla nurkassa, koska hän on niin suuri lasten ystävä." Samassa nosti hän heikon lapsen käärittynä hajallisiin ryysyihin, käsivarrellensa. "Ottakaa tämä, rakas herra! Se on minun tyttäreni lapsi katalan huoran sikiö, jonka hän ennen kuolemaansa heitti meidän kaulaamme; minä juuri tänään hautasin hänen. Tahdotteko ottaa tämän sikiön? Pienestä lahjasta meille köyhille raukoille saatte häntä käyttää hyväksenne."

Lapsi parkui, niinkuin olisi se onneton olento tahtonut huutaa Akselinpojan laupeutta avuksensa, mutta hänen sydämensä oli liiaksi surulla raskautettu, että siellä olisi ollut sijaa muiden kärsimisille. Kuitenkin heitti hän muutamia kultakappaleita pöydälle ja lupasi vanhuksille joka vuosi saman verran, jos he lapsen huolella hoitaisivat, jonka jälkeen hän riensi ulos haeskelemisiansa jatkamaan.

Mutta kaikki tiedustelut olivat hyödyttömät. Valkea liehuva vaate, jota lintu oli pitänyt kynsissään, oli kentiesi karitsa, jonka se oli ryöstänyt. Kukatiesi oli se pudottanut lapsen järveen! Akselinpojan täytyi jättää kaikki toivo, ja Elisabetin mennä liian aikaiseen hautaansa, kanssansa sinne sulkematta rakkaan lapsensa jäännöksiä, jonka menettämisen tähden hänen sydämensä oli puhennut.

Murheväessä, joka seurasi rakastettua edesmennyttä maahan, näytti kymmenvuotias Valdemar olevan toivottomin. Hän ei herennyt valittamasta itseänsä syylliseksi tämän äidin kuolemaan. Hautauspäivänä laski hän irti kaikki lintunsa, eikä koskaan enää ryöstänyt minkään elävän olennon vapautta.

Synkkä raskasmielisyys sijoittui Akselinpojan sieluun. Hän ei voinut unhottaa palkitsematonta vahinkoansa. Onnen kukkulalta oli hän syöksynyt surun syvyyteen, ja keskellä elämänsä kesää oli hänen vähällä rusentaa se voimakas myrsky, joka kulki hänen teillensä ja kylvi kuolemaa ja hävitystä ympärillensä; sillä drotsi ja hänen puolisonsa elivät ainoasti muutamia kuukausia rakkaan tyttärensä jälkeen; suru musersi heidän jalot sydämensä.

Heidän kuollessaan lankesi Akselinpojalle suummattomat rikkaudet; mutta niillä ei enää ollut hänestä mitään arvoa. Kuitenkin koki hän Signen ja Valdemarin tähden käyttää niitä parhaalla tavalla. Hän teki Valdemarin edesmenneen isänsä linnan omistajaksi, ja neljä kaunista ritaritaloa odotti Signen tulevaa miestä morsiuslahjana. Ja kukapa muu siksi voisi tulla kuin rakastettu Valdemar, joka pojan kokonaisella helleydellä oli kiinittynyt Akselinpoikaan, ja joka oli tullut välttämättömäksi hänen sydämellensä. Molempain hyväin lasten taipumukset näyttivät myös kohtaavan toinen toistansa, niin että kun Valdemar oli 18 ja Signe 12 vuoden vanha, saattoi niitä pitää kahtena rakastuneena, jotka eivät voineet elää ilman toinen toistansa. Signen suloisuus alkoi tällä ijällä karttua, ja kun hän oli ennättänyt viidentoista vuotiaaksi, oli hän maan etevimpiä kaunottaria, joka jo askaroi monen nuorukaisen mielikuvitteissa ja liiteli heidän unelmissansa.

Kaikki kolme valtakuntaa olivat tyytymättömiä Erikin huonoon hallitukseen. Jos hän oli ollut irstainen ja huikentelevainen Margaretan eläessä, oli hän semmoinen vielä enemmän nyt, kun hänen ei tarvinnut tehdä mitään tiliä käytöksestänsä. Jalon Filippan kyynelet vuotivat salaisesti. Hänen muuttumaton helleytensä ei saattanut voittaa epävakaisen sydäntä, ja moni ylhäisen perhe vihasi Erikkiä heidän tyttäriensä ryöstäjänä ja vietteliänä, ja täytyivät toisinaan vastaan ottaa hänen himojensa uhrit sekä heidän lapsensa, kun ne eivät enää voineet miellyttää tuota ruunattua hekumoitsijaa.

Akselinpoika olisi jo aikoja sitte jättänyt sen Väkivaltaisuuden ikeessä huokaavan maan, jos ei se olisi ollut hänen suuresti rakastettu synnyinmaansa, joka sen lisäksi vielä oli poveensa sulkenut hänen kalliin Elisabetinsä maalliset jäännökset. Mutta Sorön syvissä, tuuheissa metsissä oli kätkettynä sen kaunis kuva, hänen juhlallisesti kukoistava tyttärensä, ja jos hän joskus lähti kuningaskaupunkiin, jäi kuitenkin Signe Valdemarin suojassa linnaan.

Tämä oli 22 vuoden vanha, kun Akselinpoika päätti että hän sodassa tekisi itsensä ansiolliseksi saamaan Signen käden. Tähän tuli hyvä tilaisuus, koska vihollisuus Holsteinin kanssa vielä kesti. Akselinpoika antoi lemmikillensä sata hyvin varustettua ratsumiestä ja määräsi, että hänen piti retkeillä Koldingiin, kussa Erik silloin oleskeli, ollaksensa sodan näyttämöä lähempänä.

Rajusti sykki Signen sydän nähdessään tuon rakastetun nuorukaisen loistavassa kuparihaarniskassa, hopeaisessa kypärissä, ja liehuva sulkapensas kiharaisessa päässään pyörittelevän rohkeata sota oritta linnan pihalla. "Muistatko minua poissaollessani?" kysyi Valdemar vapisevalta neidolta, kun tämä hyvästijätössä sitoi taivahan sinisen vyöttimen hänen hoikan vartalonsa ympärille ja kyyneleensä putosivat hänen kädellensä.

"Niin kauan kun elän," sanoi Signe suloisesti. "Mutta ethän sinäkään unhottanee minua sodan kauhuissa? Ah, se ajatus on minulle runsas autuus, että minä asun muistossasi kuoleman kauhujenkin sinua ympäröitessä!"

"Jos kaadun," sanoi Valdemar viehkeästi, "niin minä kuolen sinun rakas nimesi huulillani, ja puhkeavan sydämeni viimeinen sykähdys on pyhitetty sinulle!"

"Ja elä, poikani, niinkuin me Jumalan armosta toivomme," keskeytti Akselinpoika ja painoi Valdemarin liikutettua rintaansa vastaan, "ja tule takaisin kunniarikkaana sotiana isäsi syliin; silloin saat Signen urhoollisuutesi palkaksi. Syleile morsiantasi ja mene sitte Herran rauhassa; paras siunaukseni seuraa sinua!"

"Ja minun!" huusi Signe, joka ei olisi voinut erota rakkaansa sylistä.

"Oi se julma, hurja sota!" huokasi vanha Märta ja rukoili kaikkia pyhiä varjelemaan sen rakkaan nuorukaisen päiviä.

"Tie hänen sydämeensä käy minun sydämeni lävitse!" vakuutti Kristian lämpimästi, ja ratsasti nuoren herransa perästä, joka kiihkeimmällä mielen liikutuksella antoi hevosen juosta ulos linnan portista.

Märta lankesi polvilleen ja rukoili kauan aikaa. Signe nosti kyyneleillä täytetyt silmänsä taivaaseen päin, eikä löytänyt sanoja tunteillensa.

Akselinpoika katsoi liikutettuna Valdemarin perään, ja sanoi vilkkaasti: "Noin nuori ja keveä olin minäkin kerran. Minä menin sotaan, niinkuin tanssiin; mutta nyt se on jo kaikki tyyni ollut ja mennyt. Nyt kumartuu vanha pääni maata kohden."

"Meidän helleytemme pitää sen jälleen nostamaan," sanoi Signe, vaipuen isänsä sydämelle.

Tyytymättömyys kuningas Erikin hallitukseen lisääntyi sillä väliin päivä päivältä, ja kansa vihastui syystä sekä niihin julmuuksiin, joita hän toisinaan harjoitti että yleisesti huonoon hallintoon, ja monta kertaa tukahdutti Filippa itse syntymähetkessä kapinan, jonka tarkoituksena oli anastaa ruunu Erikiltä ja panna se hänen päähänsä. Tätä tietä ei jalo ruhtinatar tahtonut nousta Pojan valta-istuimille; peruuttamatta tahtoi hän pitää sen valan, jonka hän alttarin edessä oli vannonut perheelliselle kuninkaalle, joka ei koskaan nähnyt hänen armoansa ja hyviä avujansa: jakaa surun ja ilon hänen kanssansa ja olla hänelle uskollinen elämässä ja kuolemassa. Turhaan koki hän taivuttaa Erikkiä lempeydellä ja oikeudella voittamaan kansan sydämet ja edes puolustamaan avoimia rannikoita, milloin niille tekivät rauhattomuutta ja niitä ryöstivät merirosvot, joita parveili Itä- ja Pohjanmerellä; vieläpä välinpitämättömyys hänen kunniastansa ja kansallisuuden hyvästä meni niinkin pitkälle, että hän vitkastelihe Sorön luostarissa, silloin kun hänen tärkeää kauppakaupunkiansa Köpenhaminaa piiritti suuri laivasto, jonka Hansakaupungit ja Holsteinin kreivit keväällä 1428 lähettivät kaupunkia vastaan, hävittääksensä sen kukoistavaa kauppaa.

Näinä vaaran aikoina osoitti Filippa, jotta hän ansaitsi nimen maan-äiti. Hän jätti kuninkaan linnan ja kiiruhti ahdistetun, kuninkaan hylkäämän Köpenhaminan avuksi. Hänen kaunis rintansa suljettiin teräshaarniskaan ja vahvat hivuksensa kätkettiin loistavaan hopeakypäriin, ja pieniin jalkoihinsa kiinitettiin pari välkkyviä kultakannuksia. Pieni käsi heilutti urhoollisesti salamoivaa miekkaa, ja Filippan korkea majesteetillinen olento oli tässä varustuksessa kerrassaan niin lumoava ja kunnioitusta vaikuttava, että kun hän rohkealla ratsullaan, jota hän helposti hallitsi, ajoi Köpenhaminaan, kansa riemuhuudolla otti häntä vastaan ja luuli saattavansa jo hänen näöstänsä olla vakuutettu suojeluksesta ja pelastuksesta.

Vihollisen laivasto oli sangen iso ja hyvin miehitetty. Sen sotaa taitava johtaja päästäksensä mahdollisen lähelle linnoitusta, antoi satamaan upottaa suuria aamia ja sammioita, rakensi niiden päälle pattarioita ja istutti niille raskaat tykkinsä, joilla hän useat kerrat onnistui ampua kaupungin palamaan, vaikka tuli Filippan viisailla laitoksilla aina pian jälleen tukahdutettiin.

Kun kaupunki oli huonosti varustettu elatusvaroilla ja oli täytymys pelätä täydellistä nälänhätää, jos vihollinen asettaisi maalle sotajoukkonsa, tuli Filippan ensimäiseksi huoleksi hankkia ruokavaroja, joka onnistuikin hänelle kehoituksilla ja melkoisilla uhrauksilla. Asukkaat nurisivat yleisesti huonosta rahasta, jota kuningas oli lyöttänyt, ja jonka todellinen arvo oli kolmeneljännestä halvempi kuin rahan merkit osoitti; yhtä hyvin oli hän pakoittanut kansaa ottamaan tätä huonoa rahaa sen hyvän ja täysiarvoisen rahan sijaan, joka rahastohuoneesen täydyttiin jättää. Poistaaksensa tämän valituksen syytä, antoi kuningatar nyt viipymättä tehdä kaiken hänellä olevan kullan ja hopean hyväksi rahaksi, jota hän jakeli vahingon palkkioksi enimmin kärsiville. Tämä esti ai'otun kapinan kuningas Erikkiä vastaan ja saatti Filippalle kaikkein rakkauden, yksin niidenkin, joille ei korvaus voinut ulottua.

Alussa oli Filippan tarkoitus ainoasti puolustaa kovasti ahdistettua kaupunkia; mutta pian laajentuivat hänen tuumansa, ja hän rupesi miettimään, kuinka taitaisi karkoittaa pois ne lukuisat viholliset, jotka jo luulivat olevansa vakuutetut saaliistansa. Jos pelastus voisi olla mahdollinen, niin olisi se pian toimeen pantava, koska kuningatar sai tietää eräältä vakojalta, jonka hän karkulaisena oli lähettänyt laivastoon, että vihollinen odotti Wismarista lisäystä, joka voisi paikalle saapua ensimäisen myötätuulen tultua. Kiiruhtaminen oli siis välttämätön.

Oli alkupuoli Maaliskuuta 1428. Filippa oli koko päivän oleskellut sillä paikalla, missä vaara oli uhkaavin, järjestellyt puolustusta ja kokenut kehoittaa kansaa lujuuteen ja urhoollisuuteen. Ei piiritettyin onni kuitenkaan näyttänyt olevan myötäsukainen; vihollisen kuulat levittivät kuolemaa ja hävitystä heidän sekaansa, ja syvä kauhun hiljaisuus näytti ilmoittavan, että urhoollisuus alkoi laimistua. Ainoasti Filippa sitä jälleen elähytti.

Jälkeen puolen päivän hiljensi vihollinen tulensa, saadaksensa haavoitettuja sitoa ja kuolleitansa mereen heittää. Tämän levon-ajan käytti Filippa puhutellaksensa kansaa.

Aurinko läheni laskuansa, kuningatar oli katsonut kaikki vahtipaikat ja jakanut tarpeelliset käskyt. Hän istui nyt valkialle ratsullensa, joka näytti ylpiälle kauniin kuormansa tähden. Vasemmassa kädessään piti hän ohjakset ja oikiassa heilutti hän keveästi ja voimakkaasti tuota taivaasta pudonnutta "Danneborgia" [sotalippu, joka putosi taivaasta Tanskalaisille heidän Valdemar Seierin johdolla taistellessansa Harjumaalaisten kanssa Kesäkuun 15 p. 1219, ja joka sitte tuli Tanskan valtalipuksi. Koskinen, Kertom. Ihmisk. Historiasta II, s. 240] sekä huusi kovalla äänellä:

"Te jalot Tanskalaiset, ritarit, porvarit ja talonpojat! Kuulkaa äitiänne ja kuningatartanne! Filippalla on jotakin sanottavaa rakkaalle kansallensa. Näille ahtaille kaduille saattaa kuitenkin vaan vähäinen määrä mahtua. Seuratkaa minua siis kaupungin ulkopuolelle aukealle maalle, Jumalan kirkkaan taivahan alle ja kokoontukaa minun ympärilleni; kentiesi Herra minun heikon käteni kautta saattaa vihollisten ylivoiman häpeään ja antaa oikealle asialle voiton."

"Eläköön Filippa!" huusivat kaikki ja seuraavat rakasta kuningatarta, joka ratsasti verkalleen alinomaa kasvavan joukon edellä, kunnes hän vihdoin pysähtyi pohjoisportin ulkopuolelle, ympäröitynä lukemattomalla joukolla aateleita, porvareita ja talonpoikia, jotka olivat sinne tulvailleet joka puolelta. Miellyttävästi ja majesteetillisesti hyppäsi tuo kaunis sotijatar hevosensa selästä, astui mahtavalle sukuhauta-kummulle, heilutti pyhää "Danneborg'ia" ilmassa ja kehoitti kansaa elävällä puheella hänen kanssansa panemaan kaikki alttiiksi kaupungin puolustukseksi, jota ei kauan voitu muulla tavoin tehdä, kuin vihollisten karkoittamisella. Kokoontunut joukko, joka kuunteli häntä tarkkuudella ja liikutuksella, vastasi häntä suurella ilohuudolla, luvaten seurata häntä vaaroissa ja kuolemassa.

Seuraavana aamuna ennen auringon nousua oli useampia tuhansia liikkeessä, tehdäksensä Filippan esityksen mukaan. Metsän satavuotiset jättiläiset kaatuivat kirveen edessä, ja tuskin oli puu kaadettu, kun se jo oli sahattu ja osapuille vestetty. Lapset punoivat nuoria hirsilauttaan ja vaimot kantoivat ruokaa työntekijöille. Monta tuhatta talopoikaa, jotka usein vaihettivat vuoroa toistensa kanssa, kulettelivat kanonia (tykkiä) Valdemarin linnasta Vordinborgista Köpenhaminaan, ja siellä oli muutamain päiväin kuluttua Filippalla ilo nähdä muuttelevat patteriansa hyvin tykeillä varustettuina ja miehitettyinä, valmiina lähtemään vihollista vastaan.

" Voitto tahi kuolema!" huusi ruunattu sankarina astuessaan ensimäiselle patterialle, joka käännettiin vihollisen laivastoa kohti, ja " voitto tahi kuolema " kaikui tuhansista suista, kun tykit aukaisivat tulta ruiskuttavan kitansa. Vihollisen kuulat tekivät kyllä vähin hävitystä Tanskan sotureissa; mutta tämä tuli ainoasti heidän maapatterioistansa, ja Filippa johti niin pian kun mahdollista niiden ohitse. Laivain kuulat lensivät taas enimmiten mitään vahinkoa tekemättä patteriain ylitse ja vähitellen syttyivät itse laivat palamaan. Meri oli täynnä lyötyin vihollisten ruumiita, Köpenhamina vapaa ja voiton ruunu säteili Filippan kauniilla otsalla.

Palavain laivain tuli valaisi kevät yötä, kun kuningatar vei jälleen voitolliset laumansa pelastettuun kaupunkiin. Siellä veisasivat he yhteisen kiitosvirren voiton Jumalalle, ja kansa kantoi Filippan riemusaatolla Absalonin vanhaan linnaan. Filippa ei kuitenkaan ollut ainoasti sankarinna; suloisin naisen sydän sykki hänen rinnassaan, ja kun hän päivää jälkeen meritappelun näyttäytyi tavallisessa puvussaan, kävi sairashuoneissa, oli apuna haavoitettuin sitomisessa, lohdutti kärsiviä ja lupasi apua ja tukea niille poloisille, joilta isän, miehen tahi sukulaisten kuoleman kautta nyt oli kaikki turva ryöstetty, näytti hän olevan kokonaan toinen olento, ja se ihmetteleminen, jota kansa edellä oli ominut rohkealle sotijattarelle, muuttui nyt jonkunlaiseksi jumaloitsemiseksi. Heistä näytti lohdutuksen enkeli laskeuneen heidän sekaansa.

Kuningas oleskeli vielä Sorön luostarissa, ja Filippa tuli sentähden hänen luoksensa itse ilmoittamaan sitä kunniarikasta voittoa, jonka hän oli saanut. Kylmästi ja ylönkatseellisesti otti hän jalon kuningattaren vastaan ja käski hänen viipymättä mennä Roskildeen, siellä likemmin kertoaksensa hänelle sen urostyön seikoista, joka kerrassaan turvaisi Tanskanmaan itsenäisyyden ja kaupan. Hiljaisesti totteli kuningatar hänen käskyänsä, ja huomasi Roskildessä sen katkeran totuuden, että kuningas kovin julkisesti oli rikkonut uskollisuutensa häntä kohtaan ja antanut kietoa itsensä hänen hovineitsyensä, tuon alhaisen Cecilian juoniin. Tämä nainen, joka nyt rajattomasti hallitsi heikkoa ja irstaista yksinvaltiasta, oli syynä siihen kylmyyteen ja ylönkatseesen, jolla hän nyt kohteli jaloa Filippaa, joka oli viimeisellä kuninkaalle tekemällä palveluksellansa toivonut tulevansa askeleen hänen epävakaista sydäntänsä lähemmäksi.

Kuumat kyyneleet ilmoittivat Filippan surua; kuitenkaan ei hän kaikkea toivoansa heittänyt voittaaksensa hänen huikentelevaa miestänsä, sillä aina siitä päivin, kun hän matkusti Köpenhaminaan, oli hänellä toivo, joka nyt muuttui varmuudeksi ja jolla hän olisi aikonut ilahuttaa kuningasta Sorössä, ell'ei tämä olisi häntä niin häpeällisesti karkoittanut näkyvistänsä; hän tunsi nimittäin tulevansa äidiksi.

Filippa oli raskautensa ajan kahdeksannella kuukaudella, ja kansa katsoi iloisella odotuksella sen ajan täytenemistä, kun Erik Cecilian seurassa, viisi kuukautta poissa oltuansa, taas saapui Roskilden kuningaslinnaan. Hän tunsi jo edeltäpäin hänen tilansa, ja sen ynnä heitä yhdistäväin siteiden kanssa olisi pitänyt häntä liikuttaa armeliaisuuteen ja rakkauteen puolisoansa kohtaan, jos tämä ei olisi ollut niin viehättävä ja kauniskaan kuin hän todella oli; mutta tuossa pimitetyssä ei vaikuttanut mitään se, mikä liikuttaa tavallisesti ihmisiä; hän vaan inhoi hyvillä avuilla lahjoitettua puolisoansa, häpäisi häntä pilkka- ja haukkumasanoilla, kun hänelle, monta päivää odotettua, vihdoin suotiin armo tulla kuninkaan silmäin eteen. Filippa kuunteli hiljaisesti hänen vihansa sanatulvaa, mutta kun hän mätti kirouksia häntä ja hänen vielä syntymätöintä lastansa vastaan, silloin oli hänen sydämensä valmis puhkeamaan, ja hän huokasi puoli-ääneen kohottaen kyyneleillä täytetyn silmänsä taivaasen päin: "O Jumala, suo minulle kärsivällisyyttä!" Uusi kirousten virta tempasi pian hänen ajatuksensa alas armahtajan istuimelta, jonne ne olivat kohonneet kelvottoman puolisonsa silmäin edessä, ja silloin sattuivat hänen silmänsä tapamaan entistä hovineitoansa, joka nyt oli hänen ylevä, hallitseva kilpailiansa, ja joka kuninkaan sivulla oli ottanut hänen sijansa, ja hän keksi samalla, että hänkin oli kaukana raskauden tilassa. Kauhistuneena ja tuskastuneena tästä varmuudesta lankesi sorrettu kuningatar kiljahtaen, voimatonna Cecilian palveliain syliin.

"Laske irti hänet," huusi hurjatar, "sinä olet ainoasti määrätty minun palvelukseeni!" ja kun nainen kuningatarta säälien viipyi, juoksi Cecilia hurjana sinne ja rääkkäsi häntä. Neitonen laski nyt kuningattaren hiljaa lattialle ja asettihe yhteen nurkkaan huoneessa.

"Viekää häntä ulos," sanoi Erik jonkunlaisella sääliväisyydellä, kääntäen pois kasvonsa.

"Haa!" huusi Cecilia, "hurmaako tuo ulkokullattu sinua vielä keinonensa? ja pidätkö sinä tämän pelin totena? Jos vähäkin käytät järkeäsi, niin näet, että koko pyörtymys on ainoasti juoni eroittaa minua sinun käsistäsi ja taluttaa sinua, niinkun kesyä karhua ympärinsä rautakahleissansa."

"Saatanan kautta! Se ei saa olla! Ylös, teeskenteliä," huusi Erik, jonka kasvot osoittivat hurjuutta ja raivoisuutta, ja kiersi onnettoman kuningattaren silkkihivukset kätensä ympärille, vetäen hänen ovelle. Kun rääkätty ei vielä herännyt pyörtymyksestänsä, nousi hänen raivonsa niin korkealle, että hän potkaisi häntä niin voimakkaasti, että hänen tietoisuutensa palautui.

"Armoa!" huusi hän nyt, "armoa viattomalle, joka lepää sydämeni alla! Erik, sääli syntymätöntä lastasi!"

"Haa!" huusi tyranni, "kirousta sille ja sinulle. Siitä en minä lukua pidä. Ceciliani pitää synnyttämän minulle Pojan, kolmen mahtavan valtakunnan perillisen."

"Se on liika paljon!" vaikeroitsi Filippa, koettaen nousta ylös.

"Ylvästeletkö, vaimo!" huusi Erik vihassa ja syöksihe vimmattuna käsiksi surkuteltavaan kuningattareen, jonka veri hänen hurjan menettelönsä tähden tulvasi lattialle.

"Jumala, o Jumala!" oli ainoa, minkä Filippa saattoi lausua, madellessaan villieläimen kynsissä.

"Lakkaa," sanoi Cecilia, "elä tapa häntä! Siitä voisi olla vaaralliset seuraukset, sillä hän on vielä tuhman kansan epäjumala."

"Tämä pelastaa kurjan henkesi," sanoi tyranni hammasta purren ja jätti käsitysten Cecilian kanssa huoneen ottaaksensa osaa valmistettuun metsästykseen.

Cecilian palvelia, joka jäi huoneeseen, riensi nyt tuon lähes murhatun luokse ja nosti hänen ylös lattialta, jota tehdessä hänen kyyneleensä sekaantuivat kuningattaren vereen. Tämä hyvä nainen koki kuitenkin turhaan nostaa häntä ylös ja viedä häntä tuolille, sillä Filippa oli taas vaipunut syvään pyörtymykseen. Hänen täytyi sentähden laskea kuningatar jälleen lattialle ja juosta ulos apua huutamaan.

Tuskan huudolla syöksi Lady Johanna Sommerset, Filippan kunnioitettu kasvattajatar, ja muutamia hovineitoja huoneesen. "Tämän hyvä-avuisen veri huutaa kostoa," sanoi Lady Johanna, nostaen naisten kanssa verisen kuningattaren ja kantaen hänen ulos.

Filippa makasi kauan kuoleman-kaltaisessa pyörtymyksessä, kunnes lääkärien taidon onnistui pelastaa hänen henkensä, joka oli niin kallis maalle ja hänen kansallensa.

Köpenhaminan vapauttaja, tuo koko Europan ihmettelemä sankaritar oli aivan lannistettu. Suruisena nosti hän silmänsä taivasta kohti ja rukoili hiljaisesti lievitystä, sillä hän tunsi, että nyt oli häneltä kaikki hukassa. Kaikki, jotka olivat hänen ympärillään, itkivät äänen ja kansan valitushuuto, joka kuului huoneen ulkopuolella ja täytti palatsin, tunkeusi aina kärsivän vuoteelle asti.

Vartioitsevat naiset ja lääkärit olivat niin ahkerassa työssä sairaan kanssa, että eivät huomanneet, kun ovi aukeni ja joukko kansaa hiljaisin askelin astui sisään, ennenkun huone oli täynnä. Kaupungin asukkaat tahtoivat tietää, oliko rakastettu kuningatar elävä tai kuollut, ja sisääntuliat olivat koko kansan lähettiläinä, joka häälyen pelon ja toivon vaiheella odotti ulkopuolella.

Suruisesti katselivat kaikkein silmät kalveata Filippaa, joka taitetun liljan tavalla makasi vuoteellaan.

"Minä elän, rakkaat lapseni," sanoi hän, ja nämä hänen ensimäiset sanansa saattivat kansan silmiin kyyneleet.

"Pyhä Neitsyt olkoon kiitetty, joka on varjellut kalliin henkesi," sanoi Roskilde porvariston vanhin, lähes satavuotias ukko. "Mutta jos se on totta, mitä huhu sanoo yli koko Roskilden, että Erik pahan Cecilian yllytyksestä on polkenut sinun, maan äidin ja sankarittaren, jalkainsa alle ja rääkännyt sinua, niin ei hän enää ole ansiollinen näkemään auringon nousua, sillä hän on silloin julmempi itse metsän villi-eläimiä, joka toki rakastaa puolisoansa, erittäinkin kun se on äiti. Ah, jos tuo tylymielinen Pommerilainen makaisi haudattuna Pommerin korkeimman vuoren alla ja sinä yksinäsi istuisit valtion ohjissa, niin rauha ja menestys kukoistaisi maassa: sillä sinä olet ystävällinen, viisas ja urhoollinen, Erik sitä vastaan on julma, taitamaton ja pelkuri eikä mahdollinen yhteenkään meren pisaraan, joka hänen hävyttömyytensä on hänen saattanut sinusta vuodattamaan. Mutta hänen pitää kyllä saamaan palkkansa, ja synnin palkka on kuolema! ja kun hän iltasella tulee kotiin metsästämästä sen pahan naisen kanssa, joka valaa kaikki ne kuulat, jotka hän ampuu — — — ja mitä hänen käärmeen päähänsä pälkähtää, niin löytyyhän toki joku lapia-kirves, joka sen voipi kahtia halaista."

"Ei!" huusi nyt tämä niin syvästi salvattu, kaikki voimansa ponnistaen, "ei, te erehdytte, hyvät ystäväni lainatessanne korvanne valheelliselle huhulle. Minun laitani oli täydellisesti hyvä, kun kuningas meni metsästämään tänään, ja minä nousin tuolille nähdäkseni ikkunasta kun hän ratsasti ulos linnanpihasta; silloin särkyi tuoli, minä putosin lattialle ja vahingoitin pudotessani itseni. Teidän pitää ajatella aremmin kuninkaastanne, Kunnioittakaa häntä, sillä hän on herranne ja on Jumalan teille antama. Menkää nyt kotiinne, rakkaat lapseni, sillä minä tarvitsen lepoa. Hyvästi!"

Joukko katseli kunnioituksella kuningatarta ja kaikki viipyivät huonetta jättäessään. Ijäkäs porvari lankesi povillensa, korotti kätensä kuningattaren vuodetta kohti ja sanoi syvästi liikutettuna: "Anna meille siunauksesi. Se vahvistaa meitä raskaita kuormia kantaessamme, ja kuka tietää, tokko enää koskaan kokoonnumme, sillä synkkä pilvi vetäiksen päämme päälle."

Filippa olisi tahtonut puhua, vaan ei voinut. Hiljaisesti katsahti hän taivaasen ja rukoili hiljaa sen kansan edestä, jonka sydämen hän oli voittanut korkeilla hyvillä avuillansa, ja joka oli niin kallis hänen sydämellensä. Kyyneleet tulvailivat hänen silmistänsä, ja vihdoin saattoi hän vaivoin sammaltaa nämä katkaistut sanat:

"Taivahan siunaus levätköön teidän päällänne, jotka olette tänne kokoontuneet, ja koko kansani päällä! Pian kentiesi, sangen pian, olen minä seisova siunauksen-antajan istuimen edessä, ja silloin…" hän olisi puhunut vielä mutta, tunteittensa valloittamana, ei voinut; hän ojensi siunaten kätensä kansaa kohden ja vaipui syvään voimattomuuteen.

Lääkäri pyysi kansaa menemään pois. Tuskallisesti katsahtaen meni se.

Lääkäri ja hovinaiset ympäröivät sänkyä, ja Filippan vanha kasvattajatar kuiskasi lääkärille:

"Ei yksisään enkeli taivaassa voi olla suloisempi, kuin tämä tomuun tallattu hyvä-avuinen, sillä hän pelastaa tänä hetkenä häpeällisen murhaajansa hengen, jonka pään päällä jo koston miekka riippui hivuskarvassa."

"Loppumaton autuus toisessa maailmassa pitää tuleman hänen palkaksensa," sanoi lääkäri kyynelsilmin.

Filippa tointui vihdoin, mutta kovissa synnytystuskissa. Kolme päivää taisteli hän hirmuisissa vaivoissa, kunnes hän sai kuolleen keskoisen, joka oli murhattu hänen sydämensä alle.

Kauan häälyi onnetoin ruhtinatar kuoleman vaarassa; mutta vihdoin voitti hänen vahva luontonsa. Hän sai vähitellen niin paljon voimia, että hän kolmen kuukauden kuluttua taisi jättää sairas-vuoteen, jossa hän kuitenkin oli tehnyt peruuttamattoman päätöksen ijäksi päiväksi paeta tyranniansa, ja siitä lähin pyhittää kauniin elämänsä rukouksilla ja jumalisuuden harjoituksilla. Hän jätti salaisesti Roskilden ja matkusti Vadstenan luostariin Ruotsissa, jossa suru sekä kärsimänsä rääkkäykset pian musersivat hänen jalon sydämensä.

Pohjan kansa tunsi äänettömällä kauhistuksella, että sen suojelus-enkeli oli poissa ja kevytmielinen Erik katui liian myöhään häpeällistä käytöstänsä häntä kohtaan. Cecilia riemuitsi ja kietoi heikon hallitsian vielä lujemmin verkkoonsa. Hän huimentui pian alinomaisessa hekkuman humalassa, ja Filippa unohtui. Cecilian ylpeys saavutti korkeutensa. Hän puki itsensä loistolla, ja Erik parka oli ainoasti välikappale hänen kädessään. Hän möi virkoja, arvoja, tallaten lain ja oikeuden jalkainsa alle.

Ainoa valtion säätyistä, joka vielä oli Erikille kuuliainen, oli hengellinen sääty, koska hän melkein orjallisesti heittäysi sen vallan alle. Tuo heikko yksinvaltias luuli sillä sovittavansa taivasta, jota hän tunsi olevan syyn pelätä.

Voidaksensa papiston lisääntyneen vallan kautta kokonansa saada valtansa alle muut säädyt, sekä vasten oikeutta anastaa itsellensä ja kuninkaalle mahtavan aateliston viekkaudet, antoi Cecilia Erikille neuvon toimittaa valtakuntaansa inkvisitionin, jonka hirmuista voimaa hän oli oppinut tuntemaan, seuratessaan kamaripiikana erästä aatelisherrasväkeä matkoilla etelä-Europassa. Hän lopetti pitkän puheensa, jossa koki vakuuttaa helppouksista kuningasta ehdoituksensa keinollisuudesta, näillä sanoilla, joita hänen oma loppunsa sattui todistamaan; "Inkvisitionin rauta-käsivarressa on tuhansia käsiä, joiden sormet ovat miljonia tulikuumia kynsiä. Jospa pahantekiä vielä kauankin olisi vapaana, niin se kuitenkin vihdoin musertaa hänen petollisen sydämensä ja heittää sen ikuiseen liekkihin."

Erik vastaan-otti ilolla tämän alhaisen vaimon neuvon ja tuumi salaisesti Seelannin piirikunnan piispan, Jöns Antinpojan kanssa keinoista tämän verituomio-istuimen. Tanskaan tuomiseksi päättivät yhteisesti vetää Lundin arkkipispa, Johana Laskman, neuvoon, joka onnistuikin toivon mukaan, koska tämä ankara katolilainen oli kauan kiivastellut uskossa hallitsevaa laimeutta vastaan, eikä mitään niin kiivaasti halunnut, kuin saada käyttää tulta ja miekkaa palauttaaksensa taivahan portille ne monet eksyneet lampaat, joita pohjolassa oli vilinäisillään. Todelliset syyt; kosto ja saaliinhimo salattiin varovaisesti arkkipiispalta, josko nuo kolme salaliittoon yhtynyttä tunsivat hänen semmoiseksi mieheksi, joka, paitsi haaveksivaa uskonnon intoansa, oli muka väkivallan ja vääryyden perinpohjainen vihollinen.

Piispa Jöns Antinpoika oli aikansa suurimpia teeskentelijöitä, ja hänen musta kaapunsa kätki kaikkiin paheisin perehtyneen sydämen. Kuitenkin kunnioitti kansa häntä pyhimyksenä, koska hän alinomaa nosti kieron silmänsä taivasta kohden, kun hän näyttäytyi, eikä ollut kitsas apostoliselle siunaukselle.

Tällä miehellä ja kavala-juonisella Cecilialla oli rohkeutta ja voimaa panemaan toimeen, mitä olivat päättäneet, huolimatta sen voiton hirmuisuudesta, jota siitä toivoivat saada.

Tuon kunnioitettavan herran toivo oli anastaa melkoinen osa teurasuhrien omaisuutta, ja myös inkvisitionin salaloukoissa saada estämättä tyydyttää hänessä hallitsevaa taipumustansa toiseen sukupuoleen. Hän esitteli sentähden inkvisitionin armollisuutta, jonka sekä kuningas että arkkipiispa myönsivät ja pyhä isä viimen vahvisti.

Cecilia toivoi ei ainoasti kullan, vaan myös Tanskan kansaan, joka aina kohteli häntä tylyllä ylönkatseella, eikä tahtonut kunnioittaa häntä kuningattarena, jota hän oli usein kiivaasti vaatinut. Jos ei Erikin orpana, Pommerin herttua Ragislao ja hänen sisarensa poika, Pfaltsin kreivi Kristoffer Baijerilainen, joka sitte tuli Erikin sijaan kuninkaaksi, olisi elänyt, niin olisi Erik luultavasti julkisesti antanut kätensä tuolle riettaalle vaimolle alttarin edessä ja suonut hänelle Filippan sijan kolmella pohjan valtakuntain hallitus-istuimella.

Kolmas henkilö valittiin pyörittämään sitä suurta ratasta, jota tahdottiin panna liikkeeseen, ja tämä oli Margaretan kelvollisen rippi-isän kelvoton jälkeen tulia Sorön luostarissa, abotti Sigismund, joka oli sovelias piispa Antinpojan uskottu, parhaassa ijässään oleva mies, tuskin 40 vuoden vanha. Tämä oli Cecilian rippi-isä ja tiesi kaikki hänen juonensa ja koukkunsa. Cecilia oli myös ymmärtänyt hänen saattaa kuninkaan luottamukseen, jotta hän käyttäisi kaikki vehkeensä, saattaaksensa Erikin panemaan ruunun hänen päähänsä. Palkaksi tästä konnan-työstä, jos se onnistuisi, piti tuleman Seelannin pispanistuin, josta Jöns Antinpoika piti pois syöstämän, ja kauniin Cecilian rakkaus, jota tuo hekumallinen munkki oli kauan himoinnut.

Sigismund matkusti, varustettuna tarpeellisilla asiakirjoilla kuninkaalta ja arkkipiispalta, pyytämään paavilta suostumusta saada pohjoisessa laittaa inkvisitioni. Pyhä isä iloitsi suuresti siitä uskonnon-innosta, jonka hän nyt huomasi hallitsevan aina kylmään pohjolaan asti, ja toivoi sydämellisesti, ettei yksikään väärä-uskoinen eikä Jumalan pilkkaaja välttäisi inkvisitionin miekkaa, siunasi hurskasta abottia harrastuksestaan ja nimitti hänen aijotun verituomio-istuimen toiseksi inkvisitoriksi.

Nyt et Sigismundilla ollut muuta, kuin Cecilian salaisen käskyn mukaan saada hyvä selko inkvisitionin luonnosta, sen vankeuksista, killutus-kapineista ja muista rakennuksista, sekä tuoda muassaan tarpeellisia kidutus koneita ja yksi tahi pari oivallista pyöveliä.

Tämä hengellinen herra toimitti aivan tarkoin tuon julman käskyn, ja toi muassaan, niinkuin hän ilmoitti kuninkaalle jättäessään tiliä lähetyksestänsä, taivahan kunniaksi ja pyhän uskonnon jalostuttamiseksi ei ainoasti etsityn luvan ja ison joukon erityisiä kidutuskoneita, vaan myös inkvisitioni-vankeuksissa oivallisesti harjoitetun pyövelin.

Mutta mihin olisi inkvisitionin hirmuinen verituomioistuin rakennettava? Jokainen mustakaapuinen villipeto toivoi sitä alueellensa. Jotta jokaisen tahto täytettäisiin, päätettiin inkvisitioni sijoittaa kahteen paikkaan Tanskassa, nimittäin Roskildeen, johon sille piti rakennettaman iso ja vahva vankeuslaitos, ja Soröhön, sen luostarin mahdottoman syviin maan-alaisiin holveihin. Sittemmin piti apurakennuksia asetettaman moniin paikkoihin Ruotsissa ja Norjassa. Satoja käsiä ryhtyi heti Roskildessa rakennustoimeen, samalla kuu Sigismund laitteli maan-alaisia holviansa sen perkeleen työhuoneen kaltaiseksi, josta hän oli saanut piirustukset ja koneet. Pian oli tämä hirmuinen työ tehty, ja niinkun hyena himoitsee saalista, niin himoitsi Sigismundkin ensimäistä uhria. Kadotus riemuitsi.

Cecilia tahtoi nähdä työtänsä ja iloita katsellessansa tuota kauhistuksen asuntoa, jossa hänellä olisi tilaisuus sammuttaa hurjaa kostonjanoansa. Hän läksi sentähden salaa Soröhön ja näytätti siellä itsellensä kaikki laitokset, jolloin hän ei kuitenkaan voinut olla kauhistumatta tuota perkeleellistä keksintöä, joka hirveässä todellisuudessaan meni paljon yli sen käsityksen, jonka hän siitä oli saanut. Hän vakuutti Sigismundia olevansa suurimmasti tyytyväinen ja lupasi hänelle harrastuksestansa kauniimmat hedelmät. Hän näytti hänelle samalla luettelon muutamista suurimmista vihamiehistään ja kysyi häneltä neuvoa kuka ensin piti uhrattaman.

Tästä eivät he kuitenkaan voineet niin pian sopia. Sigismundilla oli myös luettelo, osittain muutamia rikkaita aatelismiehiä, osittain muutamia kauniita tyttäriä, joita hän näki huokeasti voivan syyttää jostakin uskonnon rikoksesta. Cecilia arveli, välttääksensä munkin petosta, antaa kuninkaan ratkaista asian, jota paitsi hän huomautti, ettei ketään voisi vangita ennenkun oli julkisesti kuulutettu, että pyhä inkvisitioni kansan autuudeksi ja Jumalan nimen kunniaksi oli tuotu pohjan yhdistettyihin valtakuntiin.

Cecilian kaunopuheliaisuuden virran katkaisi yhtäkkiä väkevä ukkosen isku, joka näytti pudistavan vankeuden paksuja muuria. Kelvoton vapisi tästä herran kaikki voiman muistutuksesta. "Viekää minut ylös teidän huoneesenne!" huusi hän ja tarttui munkin käsivarteen. "Varokaa itseänne," sanoi tämä, "sillä jos astutte ainoasti pari askelta oikeaan siitä paikasta, missä seisotte, niin olette vaarassa pudota käärmekuoppaan, joka on täynnä käärmeitä, sisiliskoja ja kaikenlaisia myrkyllisiä ja vaarallisia eläimiä ja silloin olisi vaikea pelastaa henkeänne."

"Pelastakaa minua tästä murhaluolasta!" huusi sen vapiseva alkuun-pania, riippuen lujasti munkin kaulassa.

"Te ette vielä ole nähneet pyhää neitsyttä, jolla on yhdeksän kätkettyä väkipuukkoa rinnassa ja käsivarsissa," sanoi Sigismund, pirullisesti nauraen. "Te uskonette, että kerran häntä syleileminen ratkaisee kaikki kiireimmästi. Tulkaappas katsomaan sitä murhakoneiden mestariteosta, joka tuottaa keksiällensä kuolemattoman kunnian. Teidän täytyy myöntää, että kuva on kummastuttavasti pyhän Neitsyeen kuvan kaltainen. Sen hurskaat taivahan siniset silmät ovat ylennetyt taivasta kohden, ikäänkun rukoillakseen; sen vaalean-ruskeat hivukset peittävät kaunista rintaa ja kätkevät siihen asetetut väkipuukot. Hänen pukunsa on oivallisin ja hyvin valittu, ja konelaitos on kunnollinen; sillä kun syntinen laskeiksen polvilleen sen eteen rukoilemaan, linkoaa hän, ikäänkun tuntemattoman voiman vaikutuksesta, sen syliin. Viisi väkipuukkoa syöksee silloin salaman nopeudella hänen rintaansa ja muut neljä puhkovat hänen selkänsä ja kupeensa, niin ettei hän ensinkään huomaa syntisen sielunsa menevän helvettiin, ennenkun hän jo uipi ijankaikkisessa tulikivijärvessä. Tulkaa ja ihastuttakaa kauniisti silmäänne tämän mainion taidekalun katsomisella; mutta minä varoitan teitä, pitäkää itsenne tarpeeksi loitolla hänestä."

"En tahdo enään mitään nähdä," huusi Cecilia suurimmalla kauhistuksella, puristi kätensä suonevedon-tapaisesti Sigismundin ympärille ja veti häntä murhaluolan uloskäytävää kohti.

Abotti melkein kantoi puolipyörtyneen ulos holvista omaan huoneesensa.

Vielä hirmuisempi ukon-isku, kuin edellinen tärisytti maata. Salama välähti ilmassa ja järähdys seurasi leimausta ajatuksen nopeudella. Cecilia vapisi kovasti; hänestä tuntui, kun Herra vihassaan tahtoisi rangaista häntä siitä, että hän oli laittanut inkvisitionin rautakäden viattomalle kansalle. Paha omatunto ruoski häntä skorpioneilla.

Kauhistava ukon-isku alas välähtävän salaman-leimauksen seurassa täryytti huonetta ja abbotin sänkyä, jossa Cecilia makasi kovissa hermovavahduksissa. "Viekää minua salakäytävän linnaan," huusi hän niin ankarasti, että Sigismund'ia vapisutti: "ilma teidän pirullisessa luostarissanne tappaa minun!" Niinkun mieletön, hyppäsi hän ylös sängystä ja tarttui Sigismundin käteen, niin että hänen täytyi seurata häntä.

Nähtyänsä salakäytävän jäävän taaksensa, tunsi hän hengittävänsä vapaammin. Mutta pian kauhistui hän uudestaan, sillä liekit löivät häntä vastaan eräästä avonaisesta ovesta. Linna paloi.

Säikähtynyt abbotti jätti nyt Cecilian, rientääksensä luostariin pelastamaan omiansa ja kirkon tavaroita. Salakäytävän rauta ovi rasahti kiini hänen perässään.

Cecilia väänteli epätoivoisena käsiänsä. Kauhistavat liekit löivät hänen ympärillänsä yhä enemmän ja enemmän. Linnan leveä rappu oli jo tulessa. Hän syöksi sielun tuskalla erääsen ikkunaan, tempasi ulos sen ja huusi toivottomalla äänellä apua.

Eräs mies riensi nyt ylöspäin palavata rappua, otti hätääntyneen syliinsä ja kantoi hänen savun ja liekkien läpi isolle viheriäiselle kentälle linnan ulkopuolella.

Tuskin oli hän laskenut maahan kuormansa, kuin jo rappu kauhealla rytinällä syöksyi alas.

Ei ollut ajattelemistakaan, että olisi mahdollista pelastaa linna. Kaikki huomio kääntyi niinmuodoin luostariin, joka myös, ehkä suurimmalla ponnistuksella, saatiin varjelluksi.

"Kuka olette te, jalo ritari?" kysyi Cecilia, ollen turvassa jalon pelastajansa vaunussa, joka hänen kanssansa ajoi linnaansa, vähentääksensä hänen tuskaansa ja palauttaaksensa hänen voimiansa.

"Nimeni on Olli Akselinpoika," sanoi jalo mies, joka oman henkensä vaarassa oli hänen tuonut ulos liekistä; "mutta nyt teen teille, jalo rouva tai kuka olette, saman kysymyksen, sillä minä ihmettelin suuresti kuultuani hätähuudon linnasta, joka on koko kesän ollut asukkaitta. Mutta mitäpä nimi tekee asiaan; jos se on salaisuus, niin en tahdo sitä tiedustella. Herra antoi minun juuri vaaran hetkenä ajaa palopaikan ohitse. Te olette pelastettu, ja nyt minä vien teidät tyttäreni luoksi selviämään kauhistuksestanne."

"Ei, jalo Akselinpoika," sanoi Cecilia, ja tarttui hänen oikiaan käteensä, sillä vasen oli tulessa vahingoittunut, "teidän pitää tietämään, kenen hengen olette pelastaneet, ja juhlallinen on palkkanne oleva. Tanskalaisten kuningas on runsaalla kädellä antava teille sen, sillä te olette pelastaneet kalleimman, mitä hänellä maan päällä on: hänen rakkaan Ceciliansa."

"Mitä!" sanoi Akselinpoika, pysäyttäen hevosiansa, "sitte olen tehnyt pahan työn, joka ei koskaan voi olla Jumalalle otollinen, sillä te olette rietas nainen, ja miljonien kiroukset lepäävät teidän päällänne. Te olette oikeastaan jalon Filippan murhaaja, ja kaikki se paha, mikä täällä tapahtuu, vuotaa teistä. Ja sinua, ilkiö, pelastaessani olin kyllä onneton. Sinua tahdoin viedä Signeni luoksi! Sinun henkesi murhaisi viattomuuden liljat hänen poskiltansa. Astu alas vaunusta, sinä häpeäpilkku vaimojen seassa, etten minä laillisessa vihassani muserra kyykäärmeen päätäsi."

"Haa! Se menee liian kauas," huusi Cecilia purren hammasta ja hyppäsi alas vaunusta; "mutta maltahan vaan aikaa, hävytön, ja minä vannon kaikkein helvetin henkien kautta, että minun kostoni pitää sinun musertamaan."

"Vältä, syöpäläinen," huusi Akselinpoika ja pyöritti ruoskaa hänen päänsä päällä.

Cecilia katosi pensasten sekaan ja Akselinpoika ajoi linnaansa.

Inkvisitionin tuomio kuulutettiin juhlallisesti sekä saarnastuoleissa että erityisten kuuluttajain kautta kaikissa valtakunnan suurimmissa kaupungeissa. Kansaa teroitettiin kuuliaisuuteen sen luulotellulle pyhyydelle, ja kuoleman rangaistus uhkasi jokaista, joka koetti tiedustella vähintäkään sen tekoja, tahi sen syyttämäin ja tuomitsemain kohtaloa.

Alhainen kansa oli täynnä iloa tästä sanomasta, sillä nyt, mietti se, uskon oikea kulta-aika tulisi takaisin, jolloin kaikki väärä-oppiset ja Jumalan kieltäjät heitettäisiin palavaan tulikivijärveen.

Ymmärtäväisempi kansa vapisi kuitenkin inkvisitionin hirmuista nimeä kuullessaan, sillä se aavisti, ketä oleskeli sen paksujen muurien sisällä.

Cecilia kirjoitti nimen Olli Akselinpoika verilistaansa, sillä hän oli vihkinyt henkensä pelastajan kuolemalle. Kuitenkaan ei hänen pitäisi tulla ensimäisten uhrien joukkoon, jottei epäluuloa tulisi tästä helvetin auttajattaresta.

* * * * *

Kaikki hengittivät iloisesti. Akselinpojan linnassa oli Signen 18 syntymäpäivä, joka aina oli ollut juhla kartanossa. Kaikki seudun nuoret tyttäret olivat tulleet saapuville juhlavaatteissaan, koristettuina kukilla sekä antaneet Signelle kukkavihkoja ja korin täynnä hedelmiä.

Akselinpoika lahjoitti rakkaalle lapsellensa valkean ruusun, joka aina oli ollut hänen lempikukkansa. Kiittäessään siitä iloisesta lahjasta ihmetteli hän, että varsi oli niin tiheään täytetty. Mutta kuinka suureksi tulikaan kummastuksensa ja ilonsa, kun näki että paperi varren ympärillä oli kirje hänen Valdemariltansa, jonka isä oli saanut muutamaa päivää ennen, mutta salannut tähän asti rakkaana lahjana tyttärellensä ja parhaana, mitä taisi antaa hänelle hänen syntymäpäivänään.

Iloinen tyttö alkoi juuri avata kirjeen lukeaksensa mitä hänen rakastettunsa oli kirjoittanut, kun kolme kovaa lyöntiä kuului linnan porttiin, ja soittajat vaikenivat ja nuorukaiset taukosivat äsken aletusta hupaisesta tanssista. Akselinpoika käski palveliainsa avaamaan kolkuttajille, ja kolme mustapukuista miestä, hopearisti rinnalla, astui sisälle ja pyysivät Akselinpoikaa pyhän inkvisitionin nimessä seuraamaan heitä, lisäten sen ohessa, että kaikki vastustus olisi turha, koska linna oli piiritetty aseellisilla miehillä.

Signe, joka tiesi isänsä kertomuksista, että hirmuisin rääkkäys, ehkäpä kuolemakin, odotti häntä inkvisitionin vankeudessa, kaatui niinkun ukkosen nuolen iskemä, hengetönnä lattialle.

Akselinpoika oli kaikista läsnäolevista ainoa, joka piti ymmärryksensä. Kunnioittamatta inkvisitionin lähettiläitä ainoallakaan vastauksella, nosti hän pyörtyneen tyttärensä lattialta ja sanoi, laskien hänen heidän käsivarsilleen: "Tulkaa, tytöt, auttakaa tytärtäni ja sanokaa hänelle jäähyväiseni; minä lähden viimeiselle matkalleni maan päällä, sillä minä tiedän, kuka se on, joka janoaa vertani."

Jalo isä painoi suutelon tyttärensä vaaleille huulille ja riensi sitte urhoollisesti ulos ovesta. Kauhistavat miehet seurasivat häntä.

Signen tila oli hirmuinen, kun hän heräsi tainnoksistaan. Hän tahtoi rientää kunnioitetun isänsä perästä, ottamaan osaa hänen vankeudessaan ja kärsimään kuoleman hänen edestänsä. Vanha Märta heittäiksi hänen jalkainsa eteen ja valitti hänelle kaikkein pyhäin nimessä, että hän rauhoittaisi itsensä, koska hän muutoin taitaisi saattaa heidät kaikki turmioon. "Teidän ei pidä valittaa, jalo neitini," sanoi varovainen mummo, "eikä tiedustella; teidän pitää asettaa itsenne, niinkuin teillä ei olisi koskaan ollut isää, jos tahdotte pelastaa nuorta henkeänne. Muistakaa isänne kertomuksia inkvisitionin kauheasta voimasta, ja tämä kuuluu olevan julmempi kuin mikään kristikunnassa. Jumalani! mitä sanoin?" huusi hän tuskassaan ja väänteli käsiään, "ah ystäväni, olkaa vaiti elkääkä ilmaisko haudan partaalla olevaa köyhää vaimoa, joka ei itse tiedä mitä sanoo!"

Sanaakaan sanomatta tahi edes vähintäkään kauhistustansa ilmaisematta, meni joukko pois ja Signe jäi yksinään naisinensa ja tuskinensa jälelle.

"O Valdemar!" huusi hän ja väänteli kauniita käsiänsä; "o ystäväni, veljeni, sulhaseni! Jos olisit täällä, niin tuottaisit valoa tässä kauheassa pimeydessä!"

Silloin kolkutettiin linnan portille, vaikk'ei niin kovasti kuin edellisellä kerralla, mutta yhtähyvin olivat naiset kauhistuksesta nääntyä maahan. Signen käskystä, joka ensiksi tointui, auaistiin kuitenkin portti, ja musta Kristian ratsasti linnan pihaan, hyppäsi hevosensa selästä ja kiiruhti linnaan.

"Missä on herrasi?" huusi Signe hänelle. "Hän on haavoitettu, kentiesi kuollut," vastasi Kristian; "antakaa pian meille autuaan äitirouvanne kantotuoli; se on ison salin vieraskammarissa; minun onneton nuori herrani makaa erään talonpojan tuvassa, puoli peninkulmaa tästä. Vaunun tärinä on avannut hänen haavansa ja hänestä vuotaa kovasti verta. Kiiruhtakaamme siis!"

"O Jumala!" vaikeroitsi Signe, ottaen kiiruusti balsamia ja liinavaatetta rakastettunsa sitomiseksi; "miksi lähti hän niin pitkälle matkalle, kun oli haavoitettu? Se voipi maksaa hänen henkensä ja ehkä on sen tehnytkin."

"Hänen oli pakko matkustaa, sillä sodan murhaenkeli ei jättänyt hävittämättä kymmenen peninkulman alalla, yhtään mökkiä jossa haavoitettua soturia olisi voinut sitoa ja hoitaa. Ei edes ollut yhtään lääkäriäkään saapuvilla hoitamaan häntä, vaan minun täytyi leikata luoti ulos urhoollisen herran hartiosta. Kun se oli tehty ja kun minä tottumattomalla kädelläni olin sitonut hänen, huokasi hän: 'Minä tahdon Signen luoksi, häneltä vastaan-otan lääkitystä ja hoitoa, tahi kuolen hänen sydämellensä.'"

"Joutukaamme siis," sanoi Signe palvelioille, jotka toivat kantotuolia, ja lensi kuin takaa ajettu naaras-hirvi heidän edellänsä, niin että he tuskin voivat seurata häntä.

Kun Valdemar avasi silmänsä, oli hän hyväntekiänsä huoneessa. Hänestä tuntui kuumeessaan, että häntä nyt ympäröivät samat henkilöt, jotka kahdeksantoista vuotta sitte seisoivat hänen vuoteensa ääressä, kun hän oli lähes muserrettu kuninkaan tulopäivänä, sillä Signe, tuo kauniin äitinsä kuva, seisoi kumartuneena hänen sänkynsä ylitse, ja hänen ruusuhenkensä liiteli hänen huuliensa ympärillä. Kristian, joka piti hänen kättänsä omassa kädessään, kostutti sitä, niinkun ennenkin, kyyneleillänsä, ja eräs vanha lääkäri oli nytkin sängyn vieressä. Sitä paitsi oli neljäskin henki läsnä, hänen lapsuutensa hellä hoitajatar, vanha Märta. Hän oli jonkun matkan päässä sängystä polvillansa ja rukoili Jumalaa poistamaan sitä vihan ukkosta, joka näytti lentelevän jalon Akselinpojan huoneen päällä.

"Hän elää!" huusi Signe, niinkun muinoin Elisabet ja suuteli sulhasensa vaaleita huulia.

Valdemar tahtoi puhua, mutta Signe pyysi hänen olemaan vaiti, ja estääksensä häntä mitään sanomasta, sulki hän taas hänen huulensa suutelolla.

Musta mies kantoi taas sisälle saman pikarin, kuin kahdeksantoista vuotta sitte, ja lääkäri valoi muutamia pisaroita viiniä Valdemarin suuhun, ja Signe sitä tehdessä nosti hänen päätänsä.

"Signe!" kuiskasi vihdoin Valdemar, "nyt kuolen mielelläni, sillä minä olen taas painettu uskolliseen sydämeesi."

"Ei, rakastettuni, sinun pitää elämän, Herra on kuuleva rukoukseni!" sanoi Signe ja tahtoi jatkaa vielä, mutta esiin tunkeutuvat kyyneleet tukehduttivat hänen äänensä.

"Missä on isämme?" kysyi Valdemar. "Pyydä häntä tulemaan, että saisin painaa hänen kunnioitetun kätensä huulilleni."

Kyynel-tulva oli onnettoman tyttären vastauksena.

"Hän on poissa," sanoi Märta itkien, "mutta sinä et saa siitä tulla levottomaksi, Valdemar; hän on Jumalan ja kaikkein pyhäin suojeluksessa. Ole vaan rauhassa, paras poikani, ja taivaan armo tuopi hänen jälleen syliisi."

Lääkäri keskeytti tämän sairaalle vaarallisen keskustelun päästämällä irti siteet, jotka Signe oli laittanut hänen haavoihinsa, joiden tilaa hän tahtoi tutkia.

Ne olivat vaaralliset. Yksi kuula oli vikuuttanut rintaluuta ja toinen tunkeunut syvälle vasempaan hartioon, minkä Kristian vähän taitamattomasti siitä oli leikannut. Sitä paitsi olivat haavat olleet kahdeksan päivää hoitamatta, ja lääkäri pelkäsi lihakuolion (kallbrand) niihin tulevan. Muutoin oli hän varsin tyytyväinen siihen, miten Signe oli menetellyt sairaan kanssa. Hän ei lähtenyt sairaan vuoteen vierestä ennen tulevaa päivää, joka oli se peljätty yhdeksäs päivä; mutta kun tämä oli ohitse vakuutti hän, ettei Valdemarilla ollut mitään vaaraa, ja jätti hänen Signen hellään hoitoon, jonka jälkeen hän palasi asuntokaupunkiinsa Ringstad'iin.

Signe olisi kiittänyt Jumalaa rakastettunsa hengen pelastuksesta, vaan ei voinut. Hirmuisia kauhunkuvia tuli hänen sieluunsa. Hän näki isänsä pyövelin käsissä; hän näki hänen viattoman verensä vuotavan. Ah, ei yksikään tytär ollut niin onnetoin kuin hän. Mistä tulisi pelastus? Hän ei voinut rukoilla, ja synkein epätoivo ahdisti hänen rintaansa.

* * * * *

Puhtaalla sydämellä Jumalan edessä, hyvillä avuilla ja hyvillä teoilla, sekä tuettuna tiedolla aivan nuhteettomasta elämästänsä, astui Akselinpoika kauheimpaan kaikkia vankeuksia.

Täällä otti hänen vastaan kaksi munkkia ja yksi kuoropoika (laulupoika), noin neljäntoista-vuotias, joka kantoi olkisitomaa, minkä heitti lattialle, ja nämä olivat hänen johdattajinansa melkein maan alla olevaan holviin, johon hän vietiin.

"Tunnustatteko vapaa-ehtoisesti rikoksenne, ennen kuin tulette pyhän tuomioistuimen eteen?" sanoi toinen munkki teeskennellyllä hurskaudella. "Armon voima on tyhjentämätön, ja te voitte vielä pelastaa syntisen sielunne ijankaikkisesta kadotuksesta."

"Säästä viekkaita sanojasi, sinä ulkokullattu tyhjäntoimittaja! Minä tunnen sinun; rahasta annat sinä ryöväreille ja murhamiehille syntein anteeksi-antamisen, ja kultakappaleen tähden petät mielelläsi Jumalasi!" sanoi Akselinpoika ylenkatseella ja käänsi hänelle selkänsä.

Munkki heitti hurjan silmäyksen häneen ja meni pois. Toiset seurasivat häntä ja vankihuoneen ovi suljettiin.

"Herra, minä olen kädessäsi," sanoi Akselinpoika jalolla hartaudella. "Sinun silmäsi näkevät sekä taivaan mittaamattoman avaruuden, että vankeuden pimeimmän kolkan. Tapahtukoon tahtosi, jota paitsi ei yksikään hivus päässäni käyristy!"

Tällä lyhyellä rukouksella vahvistettuna tunsi tämä hurskasmielinen mies, ettei hänen sydämensä rauha ollut häntä jättänyt. Hän heittäysi olkivuoteelle ja rauhallinen uni hirmukuvitta ja unelmitta sulki hänen silmänsä.

Nouseva aurinko peitti ensimäisiä säteitänsä holvin vahvain rautakalterien läpi vangin hopean valkeaan päähän, kun hän heräsi virkistävästä unestansa.

Suloinen kevät-aurinko valaisi niin ystävällisesti hänen kasvojansa. Tämä oli enemmän kuin mitä Akselinpoika olisi voinut odottaa tässä veriselle kostolle vihityssä asunnossa, ja Akselinpoika kantoi luonnon tutkimattomalle Luojalle lämpimän kiitoksensa tästä armosta, kun samassa sulosointuisa ääni kuului hänen päänsä päältä. Sen äänteet olivat taivaallisia säveleitä Akselinpojan korvissa. Vihdoin tulivat äänteet sanoiksi, ja kuka voipi kuvata jalon vangin kummastusta, kun hän kuuli seuraavan merkillisen laulun:

"El' pelkää pimeyt' ensinkään; Siell' auttajas kätkee itseään, Vaikk' heikko on. Ei nuhteeton saata peljätä, Vaikk ilkkuvi pahuus kylliltä; Ol' huoleton!

Kun kauhu kokeepi peljättää, Käs' näkymätön se ennättää Sull' avuksi. Ei Herra heitä johtoansa Vaikk' armoleipään myrkkyänsä Nuo sotkevi.

El' ehtoollista sä nautitse, Kaikk' valituksesi hillitse, Last' usko vaan. Jonk' Jumal' armost' on antava Viel' langan kuoleman katkaista Pois kokonaan.

Sä murra leipäsi maistamatta; Vesikin jätä nauttimatta, Ol' varova. Viel' kärsi päivä muutama, Niin oot, jos Herra on salliva, Taas vapaana."

Akselinpojan kummastus oli erinomainen; sillä ketä taisi tämä merkillinen laulu koskea, jos ei häntä? Ja kuka olisi se tuntematon mahtava olento, joka voisi ja tahtoisi häntä pelastaa inkvisitionin vallasta? Sävel ilmaisi kaunista diskanttiääntä [kimein, helein ääni], ja laulajan pitäisi oleman siis naisihmisen. Mutta oliko hän vanki, joka jakoi yhtäläistä onnenkohtaloa hänen kanssansa? Ja mitä voisi hän siinä tapauksessa tehdä. Nämä ajatukset häilyivät hänessä laulua kuullessaan, ja hän tuumi, ääntäisikö hän merkiksi, että hän ymmärsi sen, kuu laulun samassa pysähdytti järeä basso-ääni, joka tuntui olevan paljoa alempi diskanttia, mutta joka kumminkin tuli yläkerrasta. Se huusi joksikin kovasti:

"No, Petter, päätä nyt laulusi. Sinun pitää seurata italialaista provostia ja olla läsnä, kun hän kiusaa tuota rikasta ryytikauppiasta, kunnes hän tunnustaa, mihin hän on kaivanut aarteensa. Sinun pitää sillä tavoin koventaa nuorta sydäntäsi, jotta se tulee aivan vapaaksi sääliväisyydestä noita pyhän tuomioistuimen inhottavia pahan tekiöitä kohtaan, ja että kerran voit korottaa sen säädyn kunniaa, johon olet vihitty. Sitten pitää sinun käydä isä Nikolaon ja isä Markuksen kanssa kaikissa vankihuoneissa katsomassa, olisiko joku noista tuomituista koirista, minä tarkoitan vangeista, yöllä kuollut. Hän, joka eilen illalla oli niin hävytöin piinattaessa, on varmaan tullut pieniluisemmaksi kylmässä roikka-kylvyssä. Ehkäpä hänelle on käynyt niin hyvin, että hän jo on mennyt helvettiin, sillä keski-yöstä asti en ole kuullut hänen jolinaansa. Mihin se rikas hylky vietiin, joka tuli tänne eilen illalla? Totta kai hän vietiin johonkin semmoiseen holviin, josta voipi kuulla jokaisen sanan, mitä hän puhuu?"

"Puhukaa hiljaa," sanoi nyt diskantti- (kimeä-) ääni joksikin kovasti. "Hän on juuri tämän alla olevassa holvissa, jonka katossa ovat parhaat ja salaisimmat kuuntelokolot, niin että tähän huoneesen kuuluu vähinkin sana, minkä pahantekiä puhuu joko itseksensä tahi niiden kanssa joita te olette lähettäneet hänen tykönsä. Ei hänestä ole kuitenkaan mitään vaaraa, sillä, sen mukaan kun olen kuullut, hänen sanotaan olevan vähä kuuron silloin koska on paha ilma, ja nythän on ukkonen ja myrsky käynyt koko yön."

"Sinä olet oikein tuhma," sanoi basso-ääni nyt vihaisesti, "että annoit minun puhua niin paljon, kun tiesit, että hän on tämän alla olevassa holvissa. Kuitenkaan kuulkoon hän mitä tahansa, ei Sigismund pelkää kanteesta tuomittua Jumalan pilkkaajaa, jonka kielen kuolema kentiesi ennen iltaa on halvannut. Mene nyt, Petter, ja täytä tarkoin käskyni, puserra kaikki ihmistunteet pois nuoresta rinnastasi, ja taivaan runsas siunaus sekä minun rajaton luottamukseni on tuleva palkaksesi."

"Heti, heti," sanoi Petter nöyrästi, "mutta suokaa minun ensin laulaa aamu virteni loppuun. Te keskeytitte minun, kun olin juuri viimeistä värssyä alkamaisillani. Sen suotte te aivan varmaan, sillä olettehan itse opettaneet minua olemaan hurskas ja rukoilemaan.

"Hyvä, hyvä, poikani," sanoi abbotti lempeästi, "laula aamuvirtesi loppuun. Se on Jumalalle otollista ja avaa taivahan portit; mutta katso vaan, että ryytikauppiaan naulat tulevat juurinensa revityiksi, sillä sinuun luotan enimmän kaikista. Olenhan minä myös viitenä vuotena yhä istuttanut sinuun kuuliaisuutta Jumalaa ja minua kohtaan. Sinä tiedät, kuinka likinen sukulainen olet minulle; mutta säilytä tämä suloinen salaisuus syvällä rinnassasi, poikani. Iso kaakun kappale ja koko joukko hienoja hedelmiä joita Cecilia rouva lähetti minulle eilen, odottaa sinua kun takasin tulet. Anna sen tähden aamuvirtesi sujua sukkelaan. Jos ei minun tarvitsisi mennä sen nuoren eksyneen harhaoppisen naisen tykö, saattaakseni häntä hyvällä katumaan syntiänsä, niin olisin itse läsnä ja riemustuttaisin silmiäni pahantekiän tuskilla: mutta minun täytyy mennä Marian luoksi; hän on niin nuori ja kaunis, ja se olisi suuri vahinko, jos hänen pitäisi — —. Hyvästi! Taivas siunatkoon sinua, oma hyvä Petterini! Mutta se on tosi: ei yksikään niistä kirotuista munkeista taida sanaakaan enemmän latinaa, kuin mitä messukirjassa on; sano siis provostille, että hän repisi ryytikauppiaan naulat ainoasti sormista; sillä jos hän on hyvin uppiniskainen, eikä tahdo totuutta esiintuoda, niin itkeköön jälleen vielä huomiseen asti. Laula pian, että sitte joudut matkallesi. Minä annan kuitenkin sen hurskaan katuvaisen Appellonan pukea itseni pyhään pukuun. Elä huuda kuitenkaan niin kovasti, että häiritset minua pukeutuessani, tai herätät ne kunnioitettavat isät, jotka nukkuvat hautaholveissansa tämän vieressä. — Hyvä pieni Lona, tule ja auta minua vähän!" sanoi hän vähän hiljempaa, kun oli ovella, mutta jonka hän heti avasi ja huusi Petterille: "Elä nyt unhota, että ryytikauppiaan naulat temmataan ulos ainoasti sormista!"

"O Jumala!" huokasi Petter tuskin kuuluvasti, "ja tuommoista syöpäläistä kärsit sinä kauniin maasi päällä! Ah, minä en tahdo kertaakan puhua jalon Akselinpojan kanssa. Jos hän vaan olisi ymmärtänyt lauluni!" Vähäisen vaikenemisen perästä lauloi hän puoli-ääneensä ja hyvin tunnokkaasti:

"Jos sanon vastoin itseäni, Etepäillä mielessäsi Saa minua. Kun Haralta saat vapautes, Myös salli kanssas silloin poies Mun matkata!"

"Amen!" sanoi Akselinpoika hartaimmasti, puristaen kätensä ristiin ja nostaen toivovan silmänsä aamuaurinkoa kohti; "minä seuraan sinua Jumalan lähettämä, pelastava enkeli!" Toivo syttyi jälleen vangin sulussa, ja hän päätti tutkia hirmuista vankeuttansa nähdäksensä, olisiko pako sieltä mahdollinen.

Se oli syvä, paksuilla muureilla ja vahvoilla raudoilla vahvistettu holvi, ainoasti yhdellä pienellä, korkealla olevalla kalteri-ikkunalla, johon oli mahdoton nousta ilman tikapuitta. Sitä paitsi olisi ainoasti ollut mahdollista keskenkasvuiselle pojalle ryömiä sen ahtaan aukon läpi, jos vahvat rautakangetkin olisi saatu säretyksi. Lattia oli suurista lujista kivikappaleista, jotka musertuaksensa ylvästelivät väkevimmänkin miehen ponnistuksille, jonka ohessa näiden paksujen muurien kosteus näytti ilmoittavan, että holvin ulkopuoli oli aivan lähellä merta, mitä myöskin todisti ulkopuolelta kuuluva laineiden loiske. Vankihuoneen ainoa ovi oli vahvasta raudasta, ja Akselinpoika oli häntä sinne tuotaessa, selvästi nähnyt ne raskaat tangot ja lukot, jotka ulkoapäin sulkivat sen. Pakoa ei siis ollut toivominen ilman erittäin voimallisetta avutta, ja mistä tulisi se? Lapselta, jota hän ei tuntenut ja joka kentiesi helposti säikähtäisi niin suuria esteitä. Mutta tämä lapsi oli kehoittamatta ja vapaehtoisesti tarjonnut hänelle apua ja pelastusta. Se näytti inhoavan niitä pahatöitä, joiden todistajaksi häntä pakoitettiin ja tahtoi paeta hänen kanssansa. Mutta tämä kauhea inkvisitioni luki jo niin monta uhria; miks'ei tuo hyvä poika ollut ennen paennut? Miksi tahtoi hän niin monista onnettomista ainoasti häntä pelastaa? Ja mistä oli tämä lapsi, joksi hän kutsui itseänsä, tämä Petter sitte, joka jo viisi vuotta oli ollut luostarissa? Akselinpoika häälyi näissä ajatuksissa syvimmässä pimeydessä, mutta hänellä oli kuitenkin toivo ja luottamus. Hän ajatteli yksikseen jätettyä Signeänsä, uneksi olevansa hänen luonansa ja päätti kokonaan jättää onnensa Jumalan ja sen ystävällisen pojan käsiin.

Jonkun verran oli aikaa kulunut edellä puolenpäivän, kun vankihuoneen rauta ovi aukaistiin ja samat munkit ja sama kuoro-poika seurassa, mitkä hänen sinne tullessaan vartian kanssa hänen vastaanottivat, taas astuivat sisään. Poika kantoi yhdessä kädessään pientä mustaa leipää ja toisessa vesiruukkua, jonka laski lattialle, kun vankihuoneessa ei ollut yhtään pöytää eikä tuolia.

"Te olette suuri pahantekiä," sanoi toinen munkki, "ja se on meidän korkeasti kunnioitetun luostarinpäällikön suuri armo, että hän lähettää teille jotakin kurjan elämänne ylöspidoksi; mutta hän onkin niin laupias kuin Jumalan pyhät enkelit. Olkaa sentähden kiitollinen semmoista armoa kohtaan, ja tunnustakaa vapatahtoisesti meille se rikos, josta olette tänne tulleet, niin hänen laupeutena voipi mennä teitä kohtaan vielä pitemmälle, kuin teidänlainen syntinen saattaisi toivoa ja odottaa."

Akselinpoika oli vähällä vastata riettaalle munkille hänen ansiona mukaan, mutta muisti samassa laulun varoittavat sanat, puri huultansa ja vaikeni.

"Sinä et vastaa minua, paatunut syntinen," sanoi Munkki, "mutta kun rasva tippuu kyljistäsi tulikuumalla halsterilla, tahi kun kiehuva tulikivi ja piki juoksee valkealle päälaellesi, niin kyllähän sitte saat kielesi liikkeesen."

Akselinpoika kauhistui ehdottomasti tästä hirveästä kuvauksesta, mutta hän katsahti samassa kuoro poikaan, joka seisoi vähän loitommalla munkeista ja laski sormensa merkillisesti suullensa. Hän ymmärsi heti tämän merkin, ja sanomattomalla ilolla käsitti hän nyt, että kuoro poika oli tämä sama Petter, joka oli luvannut hänelle pelastuksen. Hän ei voinut olla hellästi katsomatta tuohon jaloon poikaan, joka tahtoi elämänsä omistaa hänelle. Hän taisi tuskin pidättää itseänsä sulkemasta häntä syliinsä. Selittämätön tunne tunki läpi koko hänen olentonsa. Olipa niinkuin hän jo monta vuotta olisi tuntenut ja rakastanut tätä poikaa, ja hän ei voinut kääntää päätänsä pois sen verevistä kasvoista.

Toinen munkki huomasi Akselinpojan liikutuksen ja huusi kummastuen:

"Mitä teiltä puuttuu? Miksi katsoa muljostatte niin tuohon poikaan? Onko teillä näkyjä? Tai tunnetteko kentiesi Petterin ennen tätä päivää ja odotatte apua häneltä? Taikka ehkä saadaksenne käyttää häntä lähettiläänä? Heittäkää pois ne ajatukset päästänne; sillä vaikka Petter on lapsi, tietää hän kuitenkin velvollisuutensa ja sen rangaistuksen, joka odottaa häntä, jos hän rikkoo niitä."

"Ei, kunnioitettu isä," sanoi Petter, aivan pakoittamatta, "hän ei tunne minua, mutta eilen kun me toimme hänen tänne, antoi hän minulle viittauksen, josta minä en piitannut niin mitään, vaan nyt kyllä voin käsittää, että hän tahtoo minua houkutella auttamaan häntä niissä pimeissä vehkeissä, joita hänellä luultavasti on mielessä niinhyvin meidän kunnioitettua luostarinpäällikköämme kuin pyhää inkvisitionia ja meitä kaikkia kohtaan. Mutta pyhä Pietari, jonka nimeä minä kannan, varjelkoon minua yhtäpitämästä vääräuskoisen kanssa, joka kentiesi muutamiin päiviin henkäisee ulos mustan sielunsa savun ja liekkien keskellä! Minä en voi selittää teille, mille tuulelle minä tulin, kun hän minuun niin katsoi. Näin katsoi varmaan käärme silloin kun vietteli Evan syömään kielletyn puun hedelmiä."

"Sinä olet hyvä poika," sanoi toinen munkki, tarttuen Petterin käteen; "sinun kammosi väärä-oppisiin ja heidän verisiin synteihinsä saattaa sinulle kerran taivaan. — Ettekö vielä tunnusta?" jatkoi hän Akselinpojalle.

"Ainoasti se, joka vapaatahtoisesti ja kuulustelematta tunnustaa rikoksensa, voipi odottaa helpompaa rangaistusta täällä alhaalla ja armoa tuolla ylhäällä."

Akselinpoika oli ääneti; hänen koko sielunsa askaroitsi sen kummallisen pojan kanssa. Jokainen sana, minkä hän lausui, kaikui syvästi hänen liikutetussa rinnassaan.

"Niinpä ole sitte vaiti niinkauan kun tahdot, kirottu pahantekiä," huusi munkki ja meni. Toiset seurasivat häntä.

Akselinpoika laskeusi polvilleen; hän tahtoi kiittää Jumalaa siitä enkelistä, jonka Hän oli lähettänyt hänelle hädässä, mutta oli unhottanut hätänsä ja kaikki häntä uhkaavat vaarat. Hän ajatteli ainoasti Petteriä, jonka jalot kasvopiirteet hän luuli tuntevansa, samoin kun äänensäkin; hän oli kuullut ja nähnyt sen ennen; mutta milloin ja missä? Tästä haparoitsi hän ajatustensa ja muistoinsa pimeydessä, jota hän ei voinut valaista.

Vihdoin oli Akselinpojan kuitenkin aivan mahdotonta selvittää sitä, mitä sitte aamun oli tapahtunut. Merkillinen laulu oli vielä elävästi hänen mielessään, mutta sanoja:

"Sä murra leipäsi maistamatta, Vesikin jätä nauttimatta,"

ei hän voinut selittää.

Miksi pitäisi hänen taittaa leipä, koska ei hänen sallittaisi sitä nauttia, ja miksi ei hän saisi kostuttaa kuivaa kieltänsä kirkkaalla vedellä? Eikö munkki itse sanonut hänelle, että molemmat lähetettiin hänelle erinomaisena suosion osoituksena, että hän saisi yllä pitää kurjaa elämäänsä. Hän otti nyt ruukun, nosti sen suullensa ja aikoi juoda; mutta silloin oli hänestä, niinkun vesi olisi ollut valkeata, ja ettei se olisi häntä kiusaamassa, löi hän ruukun muuriin kappaleiksi, ja vesi virtasi lattialle. "Minä tottelin sinua, rakastettu taivaasta lähetetty lapsi," huusi hän innokkaasti, "jos vielä nääntyisin nälkään ja janoon!" mutta samassa vapisi hän varomattomuuttansa, sillä hän muisti niitä salaisia kuuntelo-reikiä holvin katossa. Pian tarttui hän leipään, jonka taittoi kahtia, ja kuka selittää hänen kummastustansa, kun hän siitä löysi yhteen käännetyn, tiheästi kirjoitetun pergamenttilevyn, josta hän luki seuraavaa:

"Jalo herra, Olli Akselinpoika!

"Elkää ihmetelkö, että minä, joka tähän asti olen Teille kokonaan tuntematon, luottaen armollisen Jumalan varjelukseen, tarjoon Teille apua ja pelastusta tästä kauheasta vankeudesta, jossa häväistys ja kuolema odottaa Teitä. Minä en ole milloinkaan tietääkseni ennenkun eilen nähnyt Teidän kunnioitettavia kasvojanne; mutta jo ennenkun Te astuitte tähän kauhistuksen asuntoon olin minä päättänyt Teidän pelastuksenne! Teidän tulee tietää ne syyt, jotka ovat määränneet minun uskaltamaan kaikki Teidän vapautenne, ja minä toivon voivani myös sen, jos Te vasta puolin seuraatte niitä neuvoja, kun minä Teille annan, toimittaakseni Teille vapauden ja pitääkseni Teitä hengissä."

"Minä olen se lapsi, jonka Te noin vähän yli neljätoista vuotta sitte näitte vanhan Knuutin luona metsämökissä hakiessanne kotkan ryöstämää poikaanne. Knuutin vaimo, minun julma mummoni, oli päättänyt murhata minun, koska hänen tyttärensä kuoli ihan samassa kun synnytti minut maailmaan, ja isäni ei antanut mitään apua elatuksekseni; silloin tulitte Te, niinkun enkeli taivaasta, ja vaikka sydämenne oli sanomattoman murheellinen vaimonne ja poikanne kadottamisesta, annoitte Te kuitenkin sille armottomalle vaimolle kourallisen rahaa, jotta hän hoitaisi minua, ja lupasitte hänelle vuosittain saman verran. Ainoasti tämä lupaus, jonka Te olette rehellisesti pitäneet, taivutti hänen minua hengissä pitämään. Viisi vuotta sitte tuli hän kovin sairaaksi, mutta hän ei voinut kuolla ennenkun sai puhua abbotti Sigismundin kanssa, koska hänellä, niinkun hän sanoi, oli tärkeä asia hänelle huomautettava. Abbotti tulikin vihdoin, sitte kun hän kuitenkin ensin hyvin kauvan antoi Knuutin itseänsä rukoilla. Sairas alkoi keventää sydäntänsä, mutta kaikki, mitä hän sai puhua, oli tämä: 'Kunnioitettava herra! minun omatuntoni polttaa minua niinkun hehkuvat hiilet, sillä tuo lapsi, jonka näette edessänne, on' — — — hän olisi puhunut enemmän, mutta abbotti pani sormensa hänen suullensa ja painoi hänen jälleen sänkyyn."

"'Petter on' — — huusi hän pakoitetulla äänellä, mutta abbotti esti hänen taas puhumasta; hän kuoli saamatta enemmän puhua, ja suuret hiki-pisarat valuivat abbotin otsalta. Hän viittasi ympärillä seisoville, että ne menisivät ulos, ja hän ja minä yksistään vaan jäimme ruumiin luotsi. 'Minä ymmärsin, mitä tuo kuoleva tahtoi sanoa,' sanoi hän. 'Sinä tiedät, Petter, ettei Knuutti ole sinun äidin-isäsi, koska hänen vaimonsa oli naimisessa ennenkun hän sai hänen. Sinun äidin-äitisi olisi siis tahtonut sanoa: Petter on nyt aivan auttamaton; ottakaa hänet siis luoksenne, kunnioitettava isä! Kuolevan viimeinen rukous pitää oleman toiselle kristitylle pyhä. Sinun pitää siis seurata minua luostariin, jossa minä opetan sinulle kirjallista taitoa ja kristin oppia, jos vaan tahdot olla oppivainen, hurskas ja tottelevainen.' Sitte syleili hän hellästi minua. Samana päivänä otti hän minut kanssansa luostariin, ja se on tosi, että minä olen jo hyvin paljon häneltä oppinut sitä, mikä ajan kuluessa voipi olla minulle hyödyksi. Jos hän olisi niin hyvä kun hän on viisas, niin en koskaan tahtoisi jättää häntä. Hän rakastaa minua sydämellisesti, ja minä pidin häntä sangen jalona miehenä aina siihen asti kun tuo hirvittävä inkvisitioni laitettiin. Silloin aukenivat silmäni, sillä hän luotti kokonaan minuun eikä salannut minulta edes paljon tekojansakaan niitä onnettomia kohtaan, jotka ovat huo'ahtaneet pois henkensä meidän vankeuksissamme. Te kummastelette ehkä, ja oikeudella, että tuo ulkokullattu uskaltaa rajattomasti luottaa minuun, joka olen niin nuori; mutta te huomaatte sen mahdolliseksi, kun saatte tietää, että hän toivoo minusta kasvattaa sijaisena, joka voimassa pitäisi hänen jalon tekonsa, joksi hän kutsuu tätä hirvittävää inkvisitionia. Ei myöskään se kummastuttane Teitä, että hän on valinnut minut siksi, sillä hän on minun — isäni. Käteni vapisee mainitessani tätä kaikkein pyhintä nimeä; se on hirviö, jolle minä olen velvollinen elämään, eikä koskaan, kun minä vaan kerran pääsen ulos tästä murhanluolasta, hän ole kuuleva minulta isän nimeä, joksi tähän asti häntä aina nimitin, kun olimme kahden kesken. Jos Jumala ei vihastuisi sillä, että poika kiroaa isäänsä, niin kiroaisin minä tätä julmaa ulkokullattua, joka syntymästäni aina yhdeksänteen vuoteeni asti antoi minun olla puutteiden ja rääkkäysten saaliina, ja sitte tuhlasi helleyttänsä minuun opettamalla minulle niitä pahoja töitä, jotka häntä itseänsä tahraavat. Mutta kiitetty olkoon Jumala ja Hänen pyhänsä, jotka ovat minua tähän asti varjelleet osaa ottamasta niissä rikoksissa, joita täällä tehdään, ja vielä on suonut minulle onnen joskus voidakseni lieventää tänne salvattuin onnettomain kohtaloa. Hän antakoon Teidän minun heikon käteni kautta saada vapautenne, ja suokoon minulle onnen seurata Teitä tästä kadotuksesta Jumalan kauniin taivahan alle ja Hänen vapaasen luontoonsa, ja mikään olento hänen maailmassaan ei olisi minua iloisempi."

"Mutta Teidän on saatava tieto, mikä minut saatti ajattelemaan, kokea pelastaa Teitä jo ennen Teidän tänne tuomista, vaikka se on itsellenikin selittämätön arvoitus. Noin tuntia ennen, kuu Teidät tänne tuotiin, tuli kasvatus-isäni, vanha Knuutti tänne luostariin, tuoden korin hedelmiä abbotille. Hän katseli vakoovilla silmillä ympärillensä, ja antoi minulle abbotin kammiosta mennessänsä viittauksen seurata häntä. Sattumus autti niin, että me jäimme yksin munkkikäytävään."

"'Kuule, Petter,' sanoi hän tarttuen käteeni, 'minä olen suuri syntinen, ja käyn jo lähellä haudan parrasta, mutta sinä voit toimittaa minulle taivaan autuuden, ja sen voit sinä yksinäsi vaikeudetta, sillä sinulla on abbotin koko luottamus.' — 'Sanokaa pian, sillä ihmisen autuudeksi teen minä, mitä taidan' — 'Sinä tiedät,' jatkoi hän nyt, 'että Olli Akselinpoika pelasti sinun henkesi, silloin kun sinä olit vastasyntynyt lapsi, ja maksoi rahoja sinun edestäsi monta vuotta. Hän on' — — samassa tuli yksi munkki, käyden meitä vastaan. Hänen ohitse mentyänsä jatkoi Knuutti: 'Akselinpoika on jalo ja viaton mies. Häntä on nyt syytetty inkvisitionissa; hänen linnansa on piiritetty ja kuolemansa päätetty. Pelasta hänet ja vie hänet maan-alaisen holvin läpi metsäluolaan. Minä siellä odotan teitä ja autan pakoanne sekä kerron sinulle' — — Hän tahtoi sanoa enemmän, mutta samassa näkyi kaksi munkkia käytävän yläpäässä. Hän läksi sentähden kiireesti pois ja minä en saanut tietää enempää Teistä. Minä kiiruhdin nyt kammiooni, ja kun kummastukseni tästä pestauksesta oli vähän vähennyt laskeusin polvilleni ja rukoilin Jumalalta voimaa siihen toimeen. Vähän sen jälkeen tulitte Te itse, jalo herra, ja minä en voi selittää sitä vaikutusta, minkä Teidän jalo muotonne, hopeanvaaleat hivuksenne ja rohkea puheenne munkille teki sydämessäni. Minä vannoin nyt itseni kautta uskaltaakseni kaikki Teidän vapauttamiseksenne. Teidät jätettyäni ajattelin, mitä minun olisi tekeminen, ja minä huomasin, että petos olisi ainoa keino, jota voisin käyttää. Minä menin siis abbotin luoksi, jonka tapasin varsin hyvällä tuulella pöydän ja viinimaljan ääressä; mutta sain tietää kauheita Teitä koskevia asioita. Te olette tulleet tänne rouva Cecilian käskystä, ja hän on käskenyt abbotia tappamaan Teidät myrkyllä, ja sitte hirttää teidät vankihuoneessa, jotta kansa uskoisi Teidän itse ottaneen hengen itseltänne. Hän olisi tahtonut nähdä Teidät elävänä poltettavan; mutta siitä on iso inkvisitori häntä kieltänyt sen yleisen kunnioituksen tähden, kun Teillä on maassa. Hän neuvoi sentähden Teitä myrkyttämään piamittain, koska arkkipispa Juhana Laskman kentiesi muutamaan päivään tulisi tänne, ja hänen pian voisi pälkähtää päähänsä käydä inkvisitionivankeuksissa ja itse kuulustella vankeja. Koska sekä pispa Jöns Antinpoika että Cecilia tuntevat hänen ankaran totuutensa, pelkäävät he, että arkkipispa saattaisi vapauttaa Teidät. Kuitenkin minä epäilen, ett'ei Laskman'illa ole aikaa tulla Soröhön, niin ettei meidän pidä häntä odottaessamme tuonnemmaksi lykätä Teidän pelastustanne."

"Minun kirjeeni tulee suuremmaksi kuin olin laskenut; mutta koko sieluni työskentelee Teidän kanssanne, ja minä käytän yötä vakuuttaakseni, kuinka suuresti uskollinen olen Teille. Lienettekö ymmärtänyt aamuvirteni sanat? Se oli ainoa keinoni ilmoittaakseni Teille, kuinka Teidän piti käyttää itseänne, kun en tohdi puhua kanssanne. Abbotti ja monta munkkia asuu sen huoneen ympärillä, jossa minä oleskelen, ja joka on Teidän vankihuoneenne päällä. Nyt täytyy minun keskeyttää, sillä kello kutsuu minua abbotin luoksi."

"Se peto! minun täytyi tuoda hänelle yksi vanginleipä, ja minun läsnäollessani kääri hän rottapulveriin ja veteen kastellun veran sen ympärille ja valoi myrkkyä siihen vesiruukkuun, joka huomenna on vietävä Teille, jotta Te ennen iltaa kuolisitte. Ja tämä p——le on minun isäni! Ne kaksi munkkia, joiden tulee seurata minua, eivät tiedä tästä hävyttömyydestä, ja minut, onnettomin kaikista pojista, on määrätty täyttämään tätä julmaa käskyä. Taivas suokoon, ettette olisi koskeneet leipään eikä veteen. Sakramentissakin voidaan tarjota Teille myrkkyä, elkää sitä vastaan ottako, jos sitä Teille tarjotaan. Niinkauvan kun olette nykyisessä vahvassa vankeudessanne, on pelastus mahdoton. Teidän täytyy siis seurata minun neuvoani, joka on, että Te, kun minä seuraavana päivänä tulen Teidän luoksenne munkkien kanssa, hyvin näkyvällä katumuksella tunnustatte tulleenne syvään synteinne tuntoon ja sanotte paljon rikkoneenne Jumalan kaikkia pyhiä vastaan, jonka tähden pyydätte heitä puolestanne esirukoukseen Jumalalle. Sanokaa, että se paha teko polttaa Teidän sieluanne ja että toivotte saavanne sen sovitetuksi vaikka vielä hengellänne."

"Teidät muutetaan silloin toiseen vankihuoneesen, jossa on risti kumartamista varten ja kurituskapineet omatahtoiseksi parannukseksi syntisen itseänsä kuolemaan valmistaessa. Sieltä voitte paeta, koska se on luostarin esikartanoa vasten lähellä abbotin makuukammaria, josta alkaa tie maanalaiseen käytävään. Minä hankin sen avaimet itselleni, ja Teidän pitää sillä viilalla, jonka löydätte olkivuoteestanne uudessa vankihuoneessanne, sahata poikki ne ei erittäin vahvat rautakanget siinä kalteri-ikkunassa, joka on alhaalla maata vasten. Pyytäkää munkkeja taivuttamaan itse pyhää abbotia julistamaan Teille syntein anteeksi antamusta ja sanokaa, että olette päättäneet olla mitään nauttimatta niinkauvan, kun hän on osoittanut Teille tämän armon, vaikka vielä nälkään kuolisitte. Silloin ei kummastuta, että olette pitäneet myrkytetyn leivän ja veden koskematta, eikä hän saa mitään epäluuloa Teistä. päinvastoin hän sydämellisesti iloitsee Teidän tunnustuksestanne, koska jo kauan aikaa uskottanut minua, että hän on — hän niinmuodoin voipi sammuttaa rouva Cecilian koston-janoa, joka välttämättömästi tahtoisi Teidät polttoroviolle tuomituksi. Tämän tunnustuksen perästä tuskin myöskään luulen leipää ja vettä enää myrkytettävän. Jos arveluni on totta, niin minä joka kerran kun niitä Teille tuon, ristitsen itseäni ikään kun merkiksi Teidän synteinne inhomisesta, ja silloin saatte Te vaaratta niitä nauttia, Koettakaa myös tunnustuksenne ajalla saada munkkien huomio käännetyksi kokonaan Teihin, ettei ne sattuisi katsomaan Teidän vuoteesenne päin. Minä saan silloin tilaisuuden kätkeä olkiin viinillä täytetyn nahkaisen nassakan, jotta Teillä olisi jotakin, millä vahvistaisitte itseänne. Seuratkaa kaikissa neuvojani, jalo herra, sillä ilman niitä on pelastus mahdoton. Aamurusko näkyy jo idässä, ja minun täytyy sentähden lopettaa pitkä kirjeeni. Luottakaa minuun, sillä minä elän ainoasti Teidän tähtenne. Petter."

"Jaa, Kaikkivaltiaan armo on loppumaton," sanoi Akselinpoika suurimmalla hartaudella, kätkein sen kalliin kirjeen sydämmellensä. "Hänen vapahtavat enkelinsä käyvät ympäri maan päällä, ja pimeyden ruhtinas ei voi heitä sulkea ulos murhaluolistansakaan. Nimi Petter pitää, lähinnä Jumalan pyhää nimeä, tämän perästä oleman minulle kallihin maan päällä. Pyyhkimättömillä piirteillä on se kirjoitettuna sydämeeni."

* * * * *

Kaikki onnistui toivon mukaan. Tuo muutoin niin kamala Sigismund kävi siihen permeen, jonka neljätoista vuotias Petter oli virittänyt hänelle. Akselinpoika teki munkeille edellä selitetyn tunnustuksen, ja tuo korkeasti kunnioitettava roisto tuli tuntia sen jälkeen hänen vankihuoneesensa, julistaen hänelle syntein anteeksi antamuksen sillä ehdolla, että hän kertoisi tunnustuksensa korkean inkvisitioni-tuomioistuimen edessä, sitte kokoontuneelle kansalle, ja sen jälkeen katuvaisena ja parannusta tekevänä syntisenä astuisi polttoroviolle.

Suuri vaiva oli ritarille teeskennellä tuon riettaan Sigismundin edessä; mutta katsahdus nähtävästi murheelliseen Petteriin, joka seisoi vankihuoneen ovella, antoi hänelle rohkeutta ensi kerran elämässään alentaa itseänsä valheeseen. Sigismund jätti suurimmalla mielihyvällä vankihuoneen ja lähetti heti Markus isän Roskildeen ihastuttamaan rouva Ceciliaa odotetulla ilmoituksella, joka teki salaisen myrkyttämisen tarpeettomaksi ja saatti hänelle tilan täydellisesti ja julkisesti kostaa tuota vihattua miestä, hänen henkensä pelastajaa.

Seuraavana päivänä vietiin Akselinpoika Petterin mainitsemaan vankihuoneesen, ja hän keksi iloksensa kalteri-ikkunan kanget melkein poikkiviilatuksi, ja niinhyvin, ettei kukaan voinut huomata sitä, kun Petter oli rautaan tulleet viilan kolot täyttänyt mustalla vaksilla. Luvatun viilan löysi hän olkivuoteessa, sekä yhden kirjoitetun pergamenttikappaleen, jossa Petter pyysi häntä pelkäämättä nauttimaan sitä parempaa ruokaa, jota hänen piti saaman, sekä olla olevinansa, niinkun hän alinomaa kiusaisi itseänsä piinauskoneilla, joita vankihuoneessa oli. Hän pyysi vielä, että Akselinpoika kärsivällisesti odottelisi pakoon soveliasta aikaa, joka ei voisi niinkauan ilmautua, kun abbotti oli kotona, ja hän tiesi häneltä itseltään, ettei hän mielellään matkustaisi pois, ennenkun ritari olisi tuomittu, jolloin hän jättäisi tuomion iso-inkvisitorin ja arkkipispan allekirjoitettavaksi, ja tahtoi ennen kaikkia saada Cecilian käskyn hänelle tulevan uskotun toimituksen suhteen, jotta se tulisi täydellisesti yhdenlaiseksi kuin se, mitä tämä oli itse nähnyt Espanjassa. "Mutta ennen kaikkea, jalo herra," lopetti Petter, "ei Teidän pidä tulla levottomaksi niistä kauheista asioista, joita saatte nähdä ja kuulla joko munkeilta vankihuoneessanne, tahi kun Teidät tuodaan inkvisitioni-tuomioistuimen eteen, jonka päällä taivaan kirous ijankaikkisesti levätköön! Antakaa heidän tehdä laitoksiansa, vieläpä valmistaa rovionkin. He tulevat kuitenkin toteuttamaan sananlaskua, 'että ovat ennen nahan myöneet, ennenkun ampuneet karhun.'"

Akselinpoika ei voinut kuitenkaan välttää levottomaksi tulemista. Hän oli tekevä tuomioistuimen edessä, johon hän piti ajettaman, kauhean tunnustuksen, jota ei koskaan voisi palauttaa. Tosin oli hänellä suurin luottamus siihen kunnolliseen poikaan; mutta kuinka kauas voisi hänen voimansa ja viekkautensa ulottua? Tosi kyllä oli että Pietari Abbottin poikana oli hyvin luotettu ja vihitty heittiön kaikkiin salaisuuksiin; mutta hän oli vaan 14-vuotias lapsi. Kuinka huokeasti eikö ehkä voisi joku odottamaton vastus peljättää häntä. Kuitenkin oli tämä lapsi viisas ja ymmärtäväinen. Itse rikosten koulussa ei ollut sen sydän turmeltunut, ja sen järki ja päätökset näkyivät paljon ylitse hänen ikänsä. Kuinka paljon jaloutta ja hyvyyttä osoittivat hänen kasvopiirteensä? Akselinpoika olisi jatkanut tutkimustansa, mutta hän sekautui ajatuksiinsa tästä kummallisesta lapsesta eikä uskaltanut seurata niitä. Alinomaa palautuivat kuitenki nämä kuvitukset takaisin, sekauneina pyöriviin muistoihin, ja hän oli tämän pojan tähden lähellä unhottaa Signen ja Valdemarin. Vielä unessakin seurasi häntä sen kuva, ja nimi Petter kuultiin usein hänen suustansa, kun uni oli hänen silmänsä ummistanut.

Akselinpoika arveli, että hän jo seuraavana päivänä vietäisiin tuomariensa eteen; mutta monta viikkoa kului, ennenkun tämä tapahtui, ja hän alkoi peljätä tämän väliajan seurauksia, koska se saattaisi olla mahdollista, ettei abbotti itse matkustaisikaan Roskildeen, kun talvi oli jo alkanut ja tiet olivat huonoja. Tosin löysi hän välistä leivästään pergamenttipalasen parilla lohduttavalla sanalla Petteriltä; mutta ne eivät kuitenkaan voineet karkoittaa niitä tuskallisia kuvituksia, jotka vaivasivat hänen sydäntänsä. Vihdoin sai hän eräänä aamuna paperin, jossa Petter pyysi häntä olemaan valmiina muutaman tunnin kuluttua astumaan inkvisitionin eteen, ja neuvoi häntä näyttämään itseänsä hyvin särjetyltä, jotta ei kukaan saisi epäluuloa hänestä, jonka ohessa hän lisäsi sen toivon, että vapauden tähti vielä ennen puoliyötä loistaisi hänen kunnioitettavan päänsä päällä.

Akselinpoika koki toinnuttaida siitä liikutuksesta, johon tämä kirje oli hänen saattanut; kun tämä vähän oli hänelle onnistunut, yleni hänen sydämensä lämpimään rukoukseen rauhan kaikkivaltiaalle antajalle; sitte otti hän esiin sen rakkaan kirjeen, suuteli sitä rakasta nimeä, joka oli sen alla, nosti sitte yhtä vankihuoneen lattiakiveä ja kätki kirjeen sinne, missä muutkin olivat säilössä ynnä viila. Tuskin oli hän tämän tehnyt, kun ovi aukeni ja 12 laulavaa munkkia, palavat tulisoitot käsissä, astuivat juhlallisessa saattomatkueessa häntä noutamaan.

Akselinpoika, joka oli tarkoin ajatellut, mitä hänen olisi vaarinottaminen, laskihe polvilleen ja kumarsi päänsä maahan.

Isä Markus pyysi häntä seuraamaan itseänsä. Akselinpoika totteli ja kävi, kuusi munkkia edellä ja kuusi jälessä, ulos vankihuoneesta. Hän vapisi kovasti, kun hän kirkon läpi vietiin tuomiosaliin. Kamala surusävel kaikui häntä vastaan salista. Vastustamatta nosti hän silmänsä sinnepäin, mistä sävel tuli; — silloin näki hän Petterin seisovan urkuparvella, öljypuun oksa kädessä. Akselinpoika ymmärsi heti tämän rauhan ja vapauden kauniin merkkikuvauksen tarkoituksen, ja hänen sydämensä löi hiljemmin, niin että hän riittävästi tointuneena taisi astua hirmuisen tuomioistuimen eteen.

Sigismund istui inkvisitorin poissa-ollessa mustalla vaatteella päällystetyn pöydän päähän pystytetyllä istuimella, puettuna kuninkaalliseen koristukseen, jossa oli hopeainen pääkallo ja kaksi ristiin asetettua sääriluuta punaisessa, kullalta loistavassa samettipuvussa. Hänen rinnallansa, jonka sisällä helvetti hengitti, riippui iso, kiiltävillä timanteilla koristettu risti. Piplia, jonka kannet myös olivat kalliilla kivillä varustetut, oli hänen edessänsä. Mustaan verkaan puettuna saliin oli kokoontunut yli sata munkkia, joilla, lautamiehinä ollen, oli istuimensa pitkin seiniä. Ainoasti yhdeksän tuomaria istui sen ison pöydän ympärillä vähän korkeammilla istuimilla, kaikilla pääkallot ja ristiin asetetut sääriluut rinnoilla. Avattu messukirja oli jokaisen edessä ja kaikki pitivät kätensä ristissä rinnallaan. Pöydän takana seisoi Italialainen pyöveli sekä kaksi pyövelirenkiä piinauskapineineen, ja isossa rautapadassa heidän takanaan oli leimuava hiilivalkea, jonka päällä kaksi tulikuumaa rautakankea oli ristissä. Kaikki ikkunat olivat peitetyt, ja sitä kauheata salia valaisi yli sata vaksikynttilää, jotka seisoivat isoissa, mustalla hunnulla käärityissä jaloissa. Hirvittävän tuomiosalin perä oli täynnä inkvisitionin aseellisia palvelioita, joiden, miten munkkienkin, kädet olivat ristissä rinnoilla, ja ällistelivät tyhmillä silmillänsä kattoa kohden. Vihdoin oli siellä vastapäätä pyöveliä musta palli (rahinen), jolla oikeuteen tuodun pahantekiän piti seisoman paljastetun miekan alla, joka, kärki alaspäin käännettynä, näytti, riippuen hienossa rihmassa, heiluvan hänen päänsä päällä. Kaikki sisään tulian katsottava oli niin hirvittävää, ettei Akselinpoika voinut olla kauhistumatta, kun hänen ne 12 munkkia veivät ja taluttivat miekan alla olevalle pallille. Hänen seuraajansa menivät istuimellensa lautamiesten sekaan. Sigismund avasi tilaisuuden pitkällä rukouksella, anoen kaikkein pyhäin apua, että vääräoppinen saatettaisiin vapaehtoisesti tunnustamaan rikoksensa, sekä että hän sielunsa pelastukseksi ja kaikkein kristin-uskovaisten "ylösrakennukseksi" ja varoitukseksi tuskain ja kuoleman kautta tässä elämässä voittaisi armon ja anteeksi saamisen tulevaisessa. Rukouksen loputtua viittasi abbotti ja eräs lautamiehistä avasi kaksipuoleiset ovet. Joukko kuoropoikia Petterin johdolla astui nyt sisälle ja lauloivat laulun inkvisitionin kunnian koroittamiseksi ja syytetyn peloittamiseksi, jonka jälkeen Sigismund alkoi tutkintonsa.

"Onko se tosi," sanoi hän ulkokullatulla hurskaudella, "että te, Olli Akselinpoika, joka olette käsketty pyhän inkvisitionin eteen, olette pilkanneet taivahan pyhiä, jotka pyhällä martyrikuolemallansa ovat voittaneet ijankaikkisen elämän kruunun, ja kieltäneet heidän vaikutuksensa on rajaton Kaikkivaltiaan luona, sekä että ainoasti heidän esirukouksellansa voitetaan armo ja autuus taivaassa? Teidän vapaatahtoinen tunnustuksenne voipi yksinään vapauttaa teidät siitä raskaasta kidutuksesta, joka jo on valmistettu teitä varten. Vastatkaa siis: onko se tosi?"

Totuuden mielenjalous kunnioitettavissa kasvopiirteissään, vastasi Akselinpoika todellisesta vakuutuksestansa valaistuna kristittynä, joka ainoasti uskoo Kaikkivaltiaasen: "Jaa, se on tosi!"

"Tahdotteko," jatkoi Sigismund, "valalla vahvistaa puheenne, laskien kätenne pyhälle raamatulle, ja sitte vastaan-ottaa pyhän sakramentin tunnustuksenne totuuden todistamiseksi?"

"Tahdon," sanoi Akselinpoika, laski kätensä piplialle ja vannoi.

"Pahantekiän vapaatahtoinen tunnustus ja vala," sanoi Sigismund juhlallisesti, "tekee meille mahdolliseksi laveammin tutkimatta, niinpian kun hän on sakramentin vastaan-ottanut, kiiruhtaa tuomion julistamiseen. Ja'a hänelle armonvälikappaleet, jotta voisimme lopettaa tämän pyhän istunnon."

Akselinpoika laskihe polvilleen ja eräs ijäkäs munkki, jolla oli jalon kärsivä katsanto, jakoi hänelle sakramentin, ja hänen sielunsa nousi rukouksessa ja toivossa sovittajan istuimen tykö. Vanha munkki siunasi häntä ja vei sitte hänen tuolille istumaan.

Akselinpoika istui syvään hartauteen vaipuneena, kunnes Sigismundin ääni herätti hänen tuomiota julistaessa, jonka sisällön hän jo tiesi, nimittäin että hänen piti astuman elävänä polttoroviolle, sekä puoli hänen omaisuuttaan tuleman pyhälle inkvisitionille ja toinen puoli kuninkaalle. Sigismund ilmoitti, että istunto oli loppunut ja käski seurakunnan veisata virren Jumalan kunniaksi.

Kiitosvirren loputtua vietiin Akselinpoika jälleen vankihuoneesensa; mutta hänen sydämensä oli levollinen, sillä taivas ja Petter olivat ottaneet huostaansa hänen asiansa.

Läsnäolleiden matkoihinsa mentyä piti Petterin valmistaa tuomio kirjallisesti ja sen jälkeen seurata abbottia. "Minun täytyy itse, niinkuin sinä hyvin tiedät, rakas poikani," sanoi nyt riemuitseva Sigismund, "mennä Roskildeen ja sieltä Sundiin, saadakseni tuomiohon sekä iso-inkvisitorin, pispa Antinpojan, että arkkipispa Johana Laskmanin allekirjoitukset, ja minä viivyn poissa kentiesi neljä tai viisi päivää. Näytä nyt minulle, rakkahin poikani, että sinulla ovat avoimet silmät niin munkkien kuin vankienkin suhteen. Ei kukaan muu, kun sinä, saa viedä sille kauniille katuvaiselle Marialle hänen ruokaansa vankihuoneesen; sinun pitää joka aamu antaa hänelle sylttyä, hienoa leipää, voita, hedelmiä ja pikarillinen sitä makeata malagaviiniä, jota on tynnyrissä kellarin oven takana. Sinä saat itse myös silloin kernaasti ottaa sitä samaa pari tippaa. Tässä jätän viinikellarin avaimen omaan käteesi. Elä anna kenenkään narrata sitä itseltäsi. Juopot koirat — minä tarkoitan munkkeja — voisivat kyllä tyhjentää koko tynnyrin parasta Espanjan viiniäni. Sinun pitää myös katsoa, ettei kukaan heistä tulisi kyökkiin Appellonan luoksi; hän on vielä niin nuori ja kokematon, että minä pelkään — — — lyhyesti, katso hyvin kaikkea, niin sinä saat minulta kauniin lahjan kotia palattuani. Sinä saat myös minun huoneeni avaimet. Jos valkea pääsisi valloilleen, jota kuitenkin Jumala estäköön, niin toimita aivan ensiksi ulos minun neljä isoa kirstuani ja pieni viheriäinen kaappi, joka riippuu seinällä, mutta valkean-vaaran tapahtumatta et saa astua jalkaasi minun huoneeseni, erittäinkin ei makuukammariini. Minä tiedän sinut tottelevaiseksi lapseksi, joka et tahdo tehdä mitään minua vastaan. Anna pahantekiälle, jonka me tänään tuomitsimme kuolemaan, niin hyvää ja voimakasta ruokaa kun hän tahtoo, jotta hän tulisi vähän lihavammaksi. Valjastuta nyt hevoset punaisen vaununi eteen, että olisin Roskildessä ennen puolta yötä."

"Kuinka?" sanoi Petter kummastellen, "matkustatteko niin myöhällä? Yhteen tuntiin on jo pimeä ja te voisitte helposti ajaa kumoon epätasaisella tiellä."

"Minun täytyy mennä pois, rakas poikani. Pitäähän minun kulkea meren ja suolaisen vedenkin ylitse, ja kuka tietää, kuinka kauan viipyy, ennenkun jää tekee kaikki meret kulkemattomiksi. Sitä paitsi pitää minun puhua kauniin, hurskaan Cecilia rouvan kanssa, ja häntä en voi tavata muulloin kun aamulla. Hyvästi nyt, hyvä Petterini! Elä unhota, mitä olen sanonut sinulle ja että sinä olet minun poikani, jota minä rakastan niinkun itseäni. Mutta elä virka siitä, sillä se virsi maksaa sinulle onnesi ja vieläpä vapautesikin, jos ilmoittaisit tämän suuren tärkeän salaisuuden."

"Olkaa täydellisesti huoleton siitä," vakuutti Petter ja suuteli abbotin kättä.

Sigismund syleili poikaa, vaunut pyörivät itseksensä ja Petter hengitti keveämmin.

Tuskin oli hän poissa kun Petter ikäänkun sattumalta pudotti kellarin avaimet muutamain munkkien läsnäollessa lattialle.

"Mistä olet sinä saanut kellarin avaimet?" kysyi Markus isä. "Et sinä turhan vuoksi käy ja hiivi priorin ympärillä, ja varastat meiltä hänen luottamuksensa. Katso, sentähden ei hän tohtinut jättää viinikellarin avaimia kenellekään muulle kuin sinulle."

"Jos te sitä luulette, kunnioitettu isä," sanoi Petter ikäänkun vähän loukattuna, "niin ottakaa itse ne. Ei totisesti minun ole ensinkään tarpeellista olla kellarirenkinä ja kantaa malagaviiniä kauniille Marialle."

"Onko hänellä malagaviiniä?" huusi Markus. "Sitä totisesti haluan maistaa, sillä minä olen monta kertaa kuullut sitä niin kovin kiitettävän."

"Tynnyri, jossa sitä on, on oven takana," sanoi Petter yksinkertaisimman näköisenä maailmassa. "Pari pikaria sitä ei kovin paljoa vähentäne." — "Minä olen vaan utelias tietämään, miltä se maistuu!" huusi Markus ja kiiruhti kellariin, koko joukko munkkia muassa. Petter iloitsi, että hänen petoksensa niin hyvin onnistui.

Ei kauan aikaa kulunut, ennenkun kaikki munkit, paitsi se vanha munkki, joka oli kantanut sakramentin Akselinpojalle eikä voinut hyvin, tulvasivat kellariin ja antoivat priorin malagaviiniä maistua itsestänsä hyvälle. Mutta pojan tuuma ei ollut, että heidän piti pysähtymän kellariin, joka oli luostarin esikartanolla, lähellä Akselinpojan vankihuonetta; hän meni sentähden kyökkiin Appellonan luoksi, jota hän luuloitti abbotin käskeneen, että illallispöytään piti laitettaman, mitä kyökissä ja kellarissa saattoi löytyä, niinkun oli tapana paastopäiväin edellisenä iltana. Appellona, joka tiesi, että Petter oli abbotin oikea käsi, uskoi häntä epäilemättä, mutta ihmetteli ainoasti sitä, ettei Sigismund siitä puhunut mitään ennen lähtöänsä. Hän pani siis kiireesti pari paistia tulelle, ja kun kello löi seitsemän, oli pöytä ruokasalissa täpötäynnä herkkuja, joita laittaessa Petter autti häntä.

Munkit hoipertelivat puolijuopuneina ympäri pimeätä kellaria, kun Petter tuli ilmoittaman heille, että iltaruoka oli valmis, laitettu kalliimmista aineista, mitä voitiin saada. "Menkää ja istukaa pöytään, kunnioitettavat herrat," sanoi hän, "minä kuitenkin täytän pari kannua parhaalla viinillä, että teillä olisi jotakin virvoitusta pöydässä; mutta sitte pitää teidän antaa minullekin iso kappale leipää teidän kanssanne, edellä kaiken ei puhua abbotille, että te tahi minä olemme käyneet kellarissa."

"Sinä puhut kuin Salomo," huusi Markus isä ja tanssi Petterin kanssa. "Sinun pitää istua minun vieressäni pöydässä; sillä sinä olet kaikkein kuoropoikain kruunu."

"Jaa, toivotaan, että kerran olette sen näkevä," sanoi Petter merkillisesti, näyttäen munkeille valkeata lyhdyllänsä. He nousivat meluten rappuja ylöspäin ja istuivat pöytään.

Petter ei laiminlyönyt pikarien ahkeraa täyttämistä, pian kaikuivat salissa huikentelevaisimmat laulut ja kertomukset, niin että pikemmin olisi sinne luullut kokoontuneen joukon Jumalan hylkäämiä maailman veitikoita, kuin kirkon pyhiä isiä.

"Enemmän viiniä, poika!" huusi Markus, joka jo oli niin päihtynyt, että makasi pöydälle kaatuneena.

Petter vastusteli vähän näön vuoksi ja puolusteli itseänsä abbotin vihan pelolla. "Vastustatko sinä, sen kananpoika!" huusi Markus ja heitti tyhjän pikarin hänen päähänsä.

"Minä menen, minä menen," huusi Petter; "ja annan teille niin paljon viiniä kuin haluttaa, kun vaan ette lyö minua." Nyt otti hän tyhjät kannut ja kiiruhti ulos.

Matkalla juoksi hän Akselinpojan vankihuoneesen ja sanoi hänelle: "Teidän pitää joutuisasti, jalo herra, viilata poikki rautakankeja, sillä kahden tunnin perästä toivon voivamme paeta." Akselinpojan vastausta odottamatta juoksi hän kannuineen kellariin, koska hän pelkäsi, että munkit tulisivat hänen perässänsä.

"Sinä olet kuitenkin aimo poika," huusi Markus hänelle vastaan hänen takasin tultuaan, "minäkin kiitän sinun hurskauttasi priorille."

"Elkää unhoittako sitä, kunnioitettava isä!" sanoi Petter täyttäen hänen pikarinsa reunoja myöten.

"Kiitos, hyvä poikani," sanoi Markus. "Minä laitan myös niin, että sinä saat hyvän paikan tuomitun aateliskoiran, Olli Akselinpojan paistettua."

"Te olette liian hyvä!" huusi Petter ja suuteli munkin kättä.

"Kuulkaa! Tiedättekös mitä, veljet," sanoi Markus sammaltamalla äänellä, hoiperrellen Petterin turvin muutamia askeleita pöydästä; "meidän pitää tyhjentää pikari, joka on tuleva Akselinpojan maljaksi, ja toivoa, että paisti tulisi tuoresta ja raitista tulessa."

"Eläköön Olli Akselinpoika!" kirkuivat munkit kuorossa ja tuuppivat yhteen täytettyjä pikareitansa.

"Hän eläköön!" huusi Petter säihkyvin silmin ja tyhjensi pienen pikarin pohjaan.

"Ja saatana korjatkoon meidän korkeasti kunnioitettavan priorimme!" huusi Nikolaus isä, pitäen kiini oven pielestä, ettei kaatuisi.

"Hän menköön helvettiin ennenkun vuosi on kulunut!" huusi taas Markus, ja tahtoi taas kilistää Petterin kanssa, joka äsken oli täyttänyt hänen pikarinsa.

Veri seisottui Petterin sydämessä, ajatellessaan, että se oli hänen isänsä, jonka kuolemaa he toivoivat. Hän survasi sentähden pikaria, jonka Markus hänelle ojensi, niin että tämä lankesi lattialle, ja hän huusi kiivaasti: "Minä en kilistä abbotin kuolemaksi!"

"Kelvoton," huusi munkki niin kovasti kun juopumus salli. "Sinä seisot täällä keräämässä sanoja kielitelläksesi. Laita enemmän viiniä, taikka minä väännän niskasi nurin!" Hän aikoi ajaa häntä ovesta ulos, vaan hoipertui samassa lattialle.

Petter otti kannut ja juoksi ulos. Sivu mennessään sanoi hän Akselinpojalle: "Tunnin päästä voimme paeta."

Petter tuli kiireesti takaisin viininensä, ja tuskin oli hän täyttänyt pikarit, ennenkun yksimielinen huuto ilmoitti kaikkiin ajatuksen poissa olevasta priorista ja inkvisitorista, ja toivotus: " Kuolema ja kirous Sigismundille!" raikui voimakkaasti salissa, jolloin kaikki tyhjensivät pikarinsa yhdellä pitkällä siemauksella. Nyt näyttivät he kuitenkin saaneen kylliksensä, sillä useimmat kaatuivat tuolille ja penkille, ja ne, jotka vielä joivat syöksyivät pian tunnottomina lattialle, niin että kun tornikellon lyönti ilmoitti, että puoliyöhön oli ainoasti yksi tunti jälellä, olivat kaikki munkit vaipuneet semmoiseen tilaan, että he olivat kykenemättömät millään tavalla estämään Akselinpojan pakoa, jos he olisivat sitä koettaneetkin.

Petter jätti nyt juopuneet isät ja riensi abbotin huoneesen. Täällä aukasi hän äkkiä viheriäisen kaapin ja anasti salakäytävän avaimet. Sitte syöksi hän Akselinpojan vankihuoneelle ja huusi hänelle: "Oletko valmis, jalo herra? Hetki on tullut."

"Minä olen valmis," sanoi Akselinpoika liikutettuna; "sillä se käsi, jonka sinä ojennat minulle, on Herralta siunattu, ja hänen pyhät enkelinsä ohjatkoon askeleitasi!"

"Seuratkaa minua luottaen!" sanoi Petter, ojensi vangille molemmat kätensä ja auttoi häntä astumaan ulos. Hän vei häntä nyt monia käytäviä ja kammioita myöten abbotin makuukammariin.

"Mihin sinä viet minua?" kysyi Akselinpoika ja kavahti vähän takaperin, kun hän tulisoiton valossa näki jotakin liikkuvaa abbotin sängyssä.

"Elkää säikähtäkö," kuiskasi Petter; "se on meidän emännöitsiä Appellona; hän käänsihe vaan sängyssä vaan ei ole valveella. Meidän pitää mennä sinne sisälle, sillä sieltä on rappu alas salakäytävään."

"Puhu hiljaa," pyysi Akselinpoika, eikä voinut olla ehdottomasti kauhistumatta.

Petter avasi salaoven muurissa, ja summaton holvi ammotti pakenevia vastassa, jonka näkö saatti Akselinpojan suurimpaan ihmettelemiseen.

"Teidän täytyy vaeltaa pimeyden tietä," sanoi Petter heidän astuessaan alas, ja hän veti oven kiini perässänsä; mutta käykää sitä luottamuksella ja rohkeudella, sillä se vie teidät valoon ja vapauteen.

"Sinä olet elämän enkeli valaiseva soitto kädessäsi!" sanoi Akselinpoika, ja painoi Petteriä sydäntänsä vastaan kun samalla hänen kyyneleensä kastelivat salakäytävän kivilattiaa.

He astuivat tulisoiton valossa syvemmälle, ja vaelsivat luottaen kaunista päämaaliansa, valoa ja vapautta kohden.

Tätä syvää, vahvaa ja holvattua salakäytävää, joka oli tehty sanomattomalla vaivalla ja kustannuksella, käyttivät ensimäiset Sorön luostarin munkit pa'on välikappaleena, kun heitä pakanat hätyyttivät ja vainosivat. Satu tietää vielä paljon kertoa siitä kuinka kaikki jälet siitä olivat kadonneet. Sitä ei tuntenut yksikään luostarissa, paitsi Sigismund, joka käytti sitä salatakseen niitä yhteyksiä, joita sanan ankaruus ei sallinut kansan tietoon tulemaan, koska tämä piti häntä vielä evankeliumin opin arvoisana julistajana. Se alkoi, niinkun tiedämme, luostarissa, meni sitte enemmän kuin 20 syltä maan ja Soröjärven alle, sekä katosi toisella puolla järven olevassa tiheässä metsässä suureen sakean viidakon kätkemään metsäluolaan.

Sigismund kävi sitä usein, kun hän kulki salaa Knuutin kauniin tytärpiian Marian luona, joka asui vanhempainsa tykönä ei kaukana rotkosta olevassa huoneessa. Viime vuosina, mutta kuitenkin ennen inkvisitionin perustamista, seurasi Petter usein abbottia näillä pimeillä vaelluksilla, joita hän teki, niinkun hän sanoi, ajaaksensa pois perkelettä eräästä nuoresta talonpojan vaimosta, joka odotti häntä vähän matkaa luolasta. Yhden kesän kuluttua oli perkele kokonaan ulos-ajettu, ja vaimo niin saatettu entiselleen, että hän joululahjaksi antoi miehellensä terveen ja raittiin pojan, joka oli enemmän hurskaan abbotin kuin ihmissuvun vihollisen näköinen. Nämä vaellukset loppuivat vasta silloin kokonaan, kun Sigismundin täytyi karkoittaa perkele noista nuorista syntisistä vaimoista, jotka heidän sieluinsa autuudeksi teljettiin inkvisitionin vankihuoneisin. Jonkun aikaa siellä oltuansa tulivat he tavallisesti sieltä pois, puhdistettuina sekä sielun että ruumiin puolesta, mutta uhraamalla omaisuutensa, jonka inkvisitioni sitte anasti. Appellona teki tässä poikkeuksen, koska hän jäi luostariin. — Petter tunsi siis tien hyvin tarkoin. Se meni alussa alinomaa alaspäin, ja kun he olivat kaikkein syvimmällä ja Petter tiesi, että he seisoivat keskikohdalla järven alla, kysyi hän Akselinpojalta, eikö hän tahtoisi vähän levähtää, koska tie nyt alkoi käydä ylöspäin, ja siis tuli vaikeammaksi kulkea. Akselinpoika, joka oli vähän väsynyt raskaasti painavasta ilmasta, istui kivelle ja Petter otti sijansa hänen jalkainsa juureen. Syvä hiljaisuus hallitsi heidän ympärillänsä, kun Petter hetkisen kuluttua puhkesi virtaviin kyyneleisin.

"Jalo herra," sanoi hän liikutettuna; "minun isäni on villi eläin, ja eihän taivas varmaan vihastune minuun, kun jätän hänen. Pian olette te aivan vapaa. Tahdotteko silloin olla isättömän isä, eikä koskaan hylätä minua? Minä tunnen, että se musertaisi sydämeni!"

Akselinpoika sulki vapisevan ja itkevän pojan syliinsä. Hän tahtoi vakuuttaa häntä ikuisesta helleydestänsä ja kiitollisuudestansa, mutta hänen liikutetut tunteensa estivät häneltä sanat, ja hän ei voinut puhua sinä silmänräpäyksenä, ja hän vannoi kaikkitietävän Jumalan kautta ottavansa Petterin pojaksensa ja jakaa omaisuutensa hänen kanssansa.

"Minä ymmärrän teitä," sanoi Petter, joka luki Akselinpojan sielun tunteet ja heittäessä hänen jalkoihinsa, sanoen: "Te ette koskaan hylkää minua! Ah, minä toivon, että myös voisin aina olla teidän luonanne ja osoittaa teille sydämellistä kunnioitustani ja nöyryyttäni, joka — — —"

"Minun poikani pitää sinun oleman," huusi Akselinpoika, joka nyt jälleen sai puheensa, niin että käytävä kaikui; "sinun pitää kantaman minun nimenäni ja jakaa rikkauksiani; sinun pitää oleman rakastetun tyttäreni ja Valdemarin veli! Nouse ylös, poikani, Petterini! Ei jalossani, ei vaan sydämessäni on sinun sijasi! Tule isäsi syliin!"

Nyt vaipui Petter hänen syliinsä ja kuiskasi vähän toinnuttuansa: "Isä, jaa, semmoisena rakastan sinua kuolemaani asti! Sinä olet jalo ja hyvä, ja johdat askeleeni hyväin avujen tielle, jota itse olet käynyt."

Tie kävi nyt alinomaa ylöspäin, he kulkivat sitä yhdessä ja pian seisoivat he erään oven edessä, jonka Petter avasi muassaan olevalla avaimella. He saapuivat nyt metsänluolalle, ja molemmat lankesivat polvillensa hartaassa rukouksessa kiittämään taivasta pelastuksestansa.

"Teidän pitää matkustaa pitemmältä, jalo herra, ennenkun päivä koittaa," sanoi nyt eräs ääni Akselinpojan vieressä. "Mukava matkavaunu odottaa teitä, laiva, joka nostaa purjeensa heti kun olette sinne tulleet, seisoo Ristisaarilla [Korsöar], ja viepi teidät Englantiin; kuitenkin pitää teidän kiireesti lähteä, sillä häväistys ja kuolema odottaa teitä, jos viivytte. Vahvistakaa itseänne ensin ruoalla ja juomalla ja sitte pois!"

Akselinpoika tarkasteli suurimmalla kummastuksella puhujaa. Se oli Petterin kasvatus-isä, vanha Knuutti, jolle Petter oli ilmoittanut, että heidän pakonsa oli sinä yönä tapahtuva.

"Minä kiitän sinua, ukko," sanoi Akselinpoika, puristaen Knuutin kättä. "Lähinnä Jumalaa ja Petteriä on minulla kiitosvelvollisuus sinulle hengestäni ja vapaudestani, sillä sinä kehoitit Petteriä minua pelastamaan. Mutta sano minulle kuitenkin, minkätähden sinä niin elävästi otat osaa minun kohtalooni? Se vähä raha, jonka minä annoin sinulle pojan kasvatukseksi, ei suinkaan voi olla syynä siihen. Sinulla täytyy olla toinen ja suurempi syy?"

"Herra," sanoi Knuutti hitaasti ja pontevasti, "minä olen pitänyt huolta, että teillä olisi miekka itsenne puolustukseksi, jos ryövärit matkalla päällenne karkaisivat. Tässä on se, mutta jos te ottasitte sen ja pistäisitte sen minun vanhan sydämeni lävitse, niin tekisitte vaan, mikä oikein on, ja palkitsisitte minulle ainoasti sen, mitä minun väärintekoni ovat ansainneet."

"En minä ole mikään pyöveli," sanoi Akselinpoika lempeästi, "ja minä en ole sen kostaja, mitä sinä olet muita vastaan tehnyt. Minua vastaan et sinä ole koskaan rikkonut, ja sinä suurena laupeuden tilipäivänä pyhkii katumuksesi pois monta syntiäsi."

"Ei, teille olen minä syntiä tehnyt," huusi Knuutti ja heittäysi Akselinpojan jalkain eteen. "Perkele vaimon hahmossa vietteli minut siihen, ja minä annoin kullan kiillon soaista itseni. Minä pelastin neljätoista vuotta sitte teidän poikanne kotkan kynsistä, kun se laskeusi alas repimään sitä pientä lasta. Petolintu pakeni minun huudostani. Minä otin lapsen, mutta en tuonut sitä jälleen teille, en ilmoittanut sitä enkä koko asiaa. Minä annoin vietellä itseni ryöstämään äskensyntyneen. Minä näin teidän ahdistuksenne; se vahvistutti väkevästi minua, mutta pirullisen vaimoni ja oikeuden käsivarren pelosta en seurannut sydämeni vaikutusta, jotta olisin teille jälleen lapsen antanut. Ah, kaikki teidän kärsimyksenne on minun syyni, näinä neljänätoista vuotena joina omantunnon tuska on kalvanut elämääni. Nyt on tunnustus vierittänyt tämän raskaan kiven sydämeltäni, suokaa minun lopettaa kertomukseni, joka koskee niin likisesti teitä. Armahtakaa sitte minua, vanhaa harmaapäätä syntistä, ja pistäkää miekka rintaani, sillä minä olen — ettekö kauhistu tätä kuullessanne? — minä olen ryöväri ja lapsen murhaaja!"

"Taivaan Jumala!" huusi Akselinpoika, peittäen kasvojansa käsillään. "Jatka kauheata kertomustasi! Ah, mitä oli minun onneton lapseni tehnyt sinulle? Eikö siinä ollut kyllä, että sen riisuit; pitikö sinun vielä — — —"

"Malttakaa mielenne, isäni," sanoi Petter, ja tarttui hellästi Akselinpojan käteen. "Ah, jos te hiukankin rakastatte minua, niin antakaa anteeksi Knuutille hänen rikoksensa teidän lastanne kohtaan! Se on nyt taivaassa ja rukoilee Jumalan istuimen luona murhaajansa edestä. Knuutti ei muutoin ollut paha, ja hän kohteli minua lapsuudessani aina hellästi. Hän katuu nyt niin katkerasti syntiänsä. Ah, antakaa hänelle anteeksi! Tämä on ensimäinen rukoukseni sen jälkeen, kun te soitte minun sanoa teitä isäkseni."

"Ah, rakas poikani," sanoi Akselinpoika, "kuinka minä taitaisin ajatella rangaistusta, minä, jolle Hän äsken osoitti niin suuren armon. Ja eikö minun ole Knuuttia kiittäminen henkeni pelastuksesta? Minulla ei ole valtaa tuomita eikä rangaista häntä. Taivas olkoon hänelle armollinen! Se anteeksi antaa katuvaiselle; sillä antoihan Sovittaja itse ryövärille anteeksi hänen kuolinhetkellänsä. Nouse ylös, onneton," jatkoi hän ystävällisesti, "ja lopeta kertomuksesi. Se ei voi sisältää enää mitään hirmuisempaa minulle, kuin mitä jo tiedän, ja mitä olen murehtinut neljätoista pitkää vuotta. Jatka!"

Pitkän vaiti-olon perästä, jonka kestäessä Knuutti koki koota ajatuksiansa ja hillitä niitä erilaisia mielenliikutuksia, jotka vaihettelivat hänen sielussaan, jatkoi hän näin:

"Jalo herra! Teidän suuri armonne minua kurjaa syntistä kohtaan antaa minulle himmeän toivon Ijankaikkisen laupeudesta, joka ei tahdo yhdenkään syntisen kuolemaa, vaan että hän kääntyisi ja eläisi. Kaikkivaltias palkitsee myös tuhannenkertaisesti teille ne tuskat, joihin minun rikokseni on teidät saanut. Kuulkaa siis tarkoin minun pahentavaisen elämäni kertomusta. Minä olin nuoruudessani raitis ja rohkea mies, ja palvelin urhoollisesti ja uskollisesti autuainta kuningatarta [Margaretaa] sodassa Ruotsin kuningasta Albrecktia vastaan. Kun Albreckt otettiin vangiksi ja sota loppui, sain minä eron ja olin köyhänä ja hylättynä paraassa ijässäni, tietämättä, mitä piti edesottamani, ansaitakseni leipääni. Silloin saatti minut paha onneni erään lesken tuttavuuteen, joka ei ollut nuori eikä kaunis, mutta hän oli varakas ja omisti, paitsi metsätorppaa, jossa te tapasitte minua sinä surullisena päivänä, 500 riksiä, joka näytti minusta olevan tyhjentämätön aarre. Minä nain siis hänet, ja vaikka hän oli häijy ja riitahaluinen, eikä koskaan antanut minun vähintäkään noudattaa omaa tahtoani, elimme me kuitenkin joksikin hyvin yhdessä; sillä minä sovitin aina itseni hänen mukaansa ja annoin hänen hallita luonnottomimmissakin asioissa. Näin kului muutamia vuosia, ja jos elämä edes olisi semmoisena pysynyt, niin olisin minä rauhallisella omalla tunnolla kerran voinut astua ijankaikkisen tuomarin silmäin eteen. Mutta abbotti Sigismund rupesi meillä käymään, ollessansa vielä ainoasti munkkina Sorön luostarissa. Hän asettausi niin, kuin jos hän olisi ollut erittäin mielistynyt niihin avuihin, joita minun vaimollani ei koskaan ollut, ja hänen sielunsa autuudesta huolta pitämisen varjolla vietteli hän häneltä ne 500 riksiä, joita hän aina itse oli säilyttänyt. Kun hän oli saavuttanut toivonsa, tuli hän enää harvoin meille; mutta tapahtuipa juuri, kun hän yhden vuoden poissa oltuansa taas kerran tervehti meitä, että hän siellä tapasi minun tytärpuoleni Marian, joka oli hyvin kaunis tyttö, ja palveli Ringstadissa, ja oli nyt tullut luoksemme vieraaksi. Tämä kelvoton munkki mielistyi heti hänen kauneuteensa, ja hänen viekas kielensä saattoi vielä samana päivänä tuon kokemattoman tytön, ettei hän enää palajaisikaan palvelukseensa, vaan jäisi meidän luoksemme, saadaksensa olla sen jumalisen miehen läheisyydessä, joka oli velvoittanut itsensä pitämään huolta hänen sielunsa autuudesta. Hän lupasi maksaa ruokarahan hänen edestänsä, ja antoi vaimolleni muutamia riksiä käsirahaa. Hän oli äskettäin tullut luostarin päälliköksi edeltäjänsä perästä. Hän tuli joka päivä meille maanalaista käytävää, jota te, jalo herra, äsken kuljitte, ja kun hän vihdoin lakkasi käymästä, huomasimme me kauhistuksella, että Maria oli raskaana sille riettaalle ulkokullatulle. Minun vaimoni suuttui tästä ja rääkkäsi onnetonta tyttöä, niin että minun usein oli vaikea pelastaa hänen henkensä. Rahamme olivat menneet, ja hätä ja puute ympäröitsi meitä joka puolella. Vaikka vaimoni pelkäsi Sigismundin valtaa, rohkaisi hän kuitenkin mielensä, meni hänen tykönsä ja nuhteli häntä huonosta käytöksestänsä. Mutta siihen sijaan, että hän tällä olisi jotakin aikaan saanut, heitettiin hän luostarissa syvään vankeuteen, josta hän vasta laskettiin ulos kolmen viikon kuluttua, ja sitte hänen täytyi vannoa, ettei hän koskaan, ei edes rippi-isän edessäkään saisi ilmoittaa, mitä oli tapahtunut hänen tyttärensä ja Sigismundin välillä. Hän oli nyt melkein hurja, ja vannoi usein murhata sekä Marian että hänen vietteliänsä. Tämän nimi ei kuitenkaan hänen valansa tähden tullut hänen huulillensa. Meidän hätämme tuli nyt sangen suureksi; tämä rietas nainen kävi siis usein hankkimassa huoneesemme ruokaa, meni ulos iltasilla ja ryösti lapsia ja heikkoja tyttöjä. Hän ei tullut koskaan kotiin minulle syytämättä haukkumasanoja sentähden, etten ollut osallisena hänen ryöstämisissään. Jaa, kerran hän tapasi lyödä minua lapiolla, ja oli vähällä halaista pääni. Vihdoin pakoitti hän minun — heikko minä olin — myös kanssaan ryöstämään; mutta minä en saattanut kuitenkaan tehdä mitään pahempaa, kuin että varastin karitsan laitumelta. Minun kotiin tultuani oli Maria äsken synnyttänyt pojan maailmaan, Hänen luonnoton äitinsä syyti hänelle nuhteita ja häväistystä, ja minun taitamatta estää, löi hän häntä nyrkillään silmäkulmaan. Minä eroitin sen hurjan tyttärestään, joka suonenvedontapaisesti tempoi itseänsä, huokasi syvästi ja — kuoli. Minä kauhistuin kovasti ja olin vähällä menettää ymmärrykseni ja älyni tänä hirveänä hetkenä, kun ryöstetyn saaliin muisto vielä vaivasi omaa tuntoani."

"'Mitä nyt teemme tuolle penikalle, kun sen äiti on kuollut?' huusi vaimoni väännetyin kasvoin ja hurjalla äänellä, ja tavoitti äskensyntynyttä tukehuttaaksensa. Salaman nopeudella heittäysin minä hurjattaren päälle, otin lapsen hänen käsistään, jotka jo olivat pienen kaulan ympärillä. Hän syöksi hurjasti minun ja pelastetun kimppuun, ja torjuen käsilläni hänen hyökkäyksiänsä, survasin minä häntä jalallani niin, että hän kellahti maahan; sitte riensin minä ovesta ulos itkevän lapsen kanssa. Minä luulin kauan, että hän ajoi minua takaa; sentähden juoksin minä kaikin voimin, kunnes järven ranta seisotti juoksuni, ja minä melkein sorruin maahan parkuvan kuormani kanssa."

"Minä en pettynyt sillä tuskin olin istunut nurmelle ja hyssyttänyt lapsen uneen, kun sen julma mummo tuli juosten, iso kohennusrauta kädessä, huutaen minulle:

"'Anna minulle sikiö, taikka halkasen aivosi ja hakkaan vaihokkaan tuhanneksi kappaleeksi!'

"Minä puristin avuttoman rintaani vastaan ja tahdoin paeta, mutta mihinkäs olisin joutunut äsken syntyneen alastoman lapsen kanssa? Ja jättää se taas hurjan naisen käsiin, oli sama kuin heittää hänet varmaan kuolemaan. Jos hän, jota minä epäilin, olisi antanutkin lapsen elää, niin odotti häntä kuitenkin kaikissa tapauksissa julma kohtelu. Nämä ajatukset ristelivät päässäni hänen yhä enemmän lähestyessä. Silloin herätti minussa saatana sen onnettoman ajatuksen, että heittäsin tuon surkuteltavan olennon veteen, jotta se kerrassaan tulisi pelastetuksi kaikista kärsimyksistään. Minusta näytti tänä hirmuisena silmänräpäyksenä tämä hyvältä työltä, ja heti linkosin minä lapsen järveen. Se painui pohjaan eikä enään ollut näkyvissä."

Tilani oli kauhea niin pian kun olin murhan tehnyt, ja omatuntoni nuhteli minua, etten paremmin puolustanut lasta, jonka taivas oli uskonut minun käsiini. Minun olisi pitänyt uhrata henkeni sen pelastukseksi, vieläpä ennen murhata julma vaimoni, kuin antaa hänen eroittaa sen minusta. Mielettömänä syöksin minä järveen, koettaaksi jos sen vielä voisi pelastaa. Kun vesi rannalla oli matala, löysin minä sen pian, mutta sen elämä oli jo loppunut aaltohin tukehtumalla."

"Melkein hulluna juoksin minä tiheään metsään kuollut lapsi käsivarsillani ja kaivoin sille haudan käsilläni. Metsä kaikui murhaajan epätoivon huudoista, kun lapsi hautaan laskettiin. Viheliäisyyteni oli rajaton."

"Ah, ei kukaan muu kuin se, jonka sielua murha polttaa, voi käsittää minun mieleni tilaa. Kerran tuli mieleeni, että itsemurha parhaiten lopettaisi tuskani. Eräs hevonen seisoi siinä sidottuna vähän matkaa minusta; äkkiä päästin minä köyden, johon se oli sidottu, kiersin sen kaulani ympärille ja hirtin itseni vanhan tammen haaraan."

"Ijankaikkisessa liekissä heräämisen sijaan heräsin minä vaimoni vieressä. Hän oli tullut paikalle heti kun olin hirttänyt itseni ja katkaisnut nuoran."

"'Knuutti,' sanoi hän, irvistellen jonkunlaisella ystävällisyydellä, 'sinä siis tahdot antaa kuolemattoman sielusi perkeleelle? Jos se on synti, jonka tehnyt olet, niin voipihan se tulla katumuksella ja parannuksella sovitetuksi.'

"'Mene tiehesi, saatana!' huusin minä ja juoksin hänen luotansa jossakin toisessa paikassa täyttääkseni aikomustani.

"Vaikka vanha nainen, oli hän kuitenkin kepeä-jalkanen. Hän seurasi minua siis heti kantapäilläni ja huusi, että hänellä oli iso hopeasolki, josta minä en tiennyt. Sen antaisi hän minulle, ja minä voisin Markus isältä sillä ostaa syntein anteeksi antamuksen."

"Hän olisi sanonut enemmän ja minä olisin juosnut pitemmältä, jos ei meitä olisi estänyt tavattoman iso lintu, joka lensi maahan meidän edessämme, jotakin valkoista liehuvaista kynsissä. Huolimatta epätoivostani ja halustani lopettaa elämätäni, päästin kuitenkin kauhistuksen huudon, johon vaimoni kimeällä äänellänsä vastasi, ja ajoin lintua takaa. Tämä odottamaton huuto sekä minun ajamiseni säikähdyttivät sitä; se laski irti saaliinsa ja lensi puun latvaan, jossa sillä lienee ollut pesä."

"Ja lapsi, minun lapseni!" huusi Akselinpoika. Kaikki hänen jäntereensä olivat voimallisessa liikunnossa. "Onneton, mitä sinä teit minun lapselleni, ainoalle pojalleni?"

"Olkaa rauhassa, herra," jatkoi Knuutti, "niin saatte pian tietää koko tapauksen, semmoisena kun se on tapahtunut. Meitä suurimmasti kummastutti, nähtyämme lapsen oivallisessa ristiyspuvussa makaavan jalkani juuressa, ja murhahaluni katosi melkein kokonaan sen parkuun. Vaimoni aikoi heittäidä lapsen päälle, mutta minä survaisin hänen sivulle, otin lapsen, juoksin yhden lehmän luokse ja lypsin muutamia tippoja maitoa sen kuivaan suuhun. Se nukkui syliini, ja minä päätin että kun se herää, viedä se käräjille, jotta sen murheelliset vanhemmat saisivat sen jälleen."

"'Sinä olet oikea pyöveli, Knuutti,' sanoi vaimoni. 'Aiotko sinä käydä niin pitkän matkan heikon lapsen kanssa? Se kuolee käsiisi puolessa tunnissa. Etkö näe, kuinka se vuotaa verta petolinnun kynsiin rei'istä? Menkäämme ensin kotiin sen kanssa, että saamme sen riisua ja sitoa. Voithan sinä olla siitä varma, että me saamme suuren palkinnon vanhemmilta, kun he näkevät, että me olemme hyvin hoitaneet heidän lastansa.'

"Minä ymmärsin hänen tuumansa oikeaksi, mutta ehdoton tuska, että hän tekisi lapselle jotakin pahaa, saavutti minun. Minä käännyin senvuoksi sille tielle, joka vei Soröhön."

"Hän käsitti pelkoni, ja nähtyään, ettei hän voinut väkivallalla saada tarkoitustansa toteutumaan, turvausi hän rukouksiin, ja vannoi pyhänsä Maria Magdalenan kautta, ettei hänen mielessään ollut mitään pientä lasta kohtaan, ja että hän katkerasti katui sitä, mihin hän tänään oli ollut syypäänä, ynnä pyysi minua lähtemään kotiin lapsen kanssa, joka uudestaan taas alkoi itkeä."

"Minä tiesin kokemuksesta, että hän harvoin rikkoi niitä valoja, jotka hän vannoi Maria Magdalenan kautta; kuitenkaan ei tämä ainoastaan pakoittanut minun kotiin, vaan erittäinkin lapsen hellä itku ja veri, joka värjäsi ristimäpukua."

"Kuinka kummastuimmekaan, kun löysimme kuningatar Margaretan kuvan, sisällettynä kalliisin timantteihin, riippuvan lapsen kaulassa raskaassa vitjassa. Vaimoni tarkasteli sitä ahneilla silmäyksillä ja huusi kovasti: 'Nyt on kaikki puutteemme tässä maailmassa mennyt. Katso vaan, Knuutti, tämä kuva maksaa yli tuhannen riksin. Nyt saamme tehdä syntiä niin paljon kuin tahdomme; sillä me voimme ostaa joka päivä synninpäästön. Jospa vaan tietäisin, mitä siinä on kirjoitettu! Sinäkin olet tuhma luontokappale, Knuutti, joka et osaa lukea kirjoitusta.'

"Kauhistus läpitunki minut; sillä minä luulin, että hän aikoi uhrata tämänkin lapsen. Minä tavoitin ehdottomasti sitä, kun se makasi hänen polvillaan."

"'Anna minun pitää se,' sanoi hän; 'meidän täytyy tarkoin tutkia, mistä paikoin se on haavoitettu.'

"Minä hengitin vähän keveämmin."

"Haavat eivät kuitenkaan olleet suuria. Rinnassa oli vaan yksi ja kaksi kyljissä. Lapsi oli sanomattoman kaunis."

"Me sidoimme sen, ja lapsi nukkui."

"Minun mieleni oli paljoa keveämpi; sillä se vakuutus, että Marian lapsen kuolema oli syynä tämän pelastukseen, lohdutti minua hyvin paljon."

"Vaimoni ei lakannut tarkastelemasta ja arvostelemasta kuvaa ja vitjaa. 'Tiedätkös, Knuutti,' sanoi hän; 'me panemme tämän lapsen Marian lapsen sijaan; kun me myömme tämän kalliin kappaleen, niin voimmehan kohdella lasta koreasti ja kasvattaa häntä kurituksessa ja Herran nuhteessa.'

"Kulta ja kiiltävät jalokivet sokaisivat minun silmäni, ja minä viittaisin hänelle hiljaisesti: niin."

"Kun poika heräsi, puki vaimoni hänen vanhoihin rääsyihin, joita Maria armeliailta ihmisiltä oli kerjännyt lapsellensa, ja kätki huolellisesti kuvan ja vitjan. Samana päivänä ilmoitimme Marian kuoleman sillä lisäyksellä, että hän synnytti pojan, joka eli, ja me saimme paljon lahjoja likimäisiltä naapureiltamme, Marian hautaamiseksi ja lapsen ylläpidoksi."

"Minun omatuntoni alkoi yhä enemmän ja enemmän nukkua; mutta hirmuisesti heräsi se, kun julma vaimoni viidentenä päivänä lapsen meille jouduttua, valitti sitä suurta levottomuutta, jota se tuotti, ja ilmoitti melkein selvästi, että hän aikoi karkoittaa sen pois, pelastuaksensa semmoisesta kuormasta. Minä näin näissä sanoissa helvetin aukenevan eteeni, ja riitelin kovasti hänen kanssansa hänen kauheista puheistansa, kun te, jalo herra, kolkutitte ovelle ja kysyitte kotkan ryöstämää poikaanne. Monta kertaa olin vähällä sanoa teille totuuden; mutta edesvastauksen pelko Marian lapsesta, ja että tulisin rangaistuksi sen murhaajana, jäykensi kieleni. Mitä sitte tapahtui, te tiedätte. Ah, jos minä olisin ilmoittanut, niin olisitte, jalo herra, pääsneet neljäntoistavuotisesta surusta. Silloin ei tuska olisi saattanut teidän jaloa puolisoanne hautaan, teidän hiuksenne eivät olisi harmaantuneet ennen aikojaan, ja jos minun olisi täytynyt vuodattaa vereni pyövelin käsissä, niin olisin kuitenkin voinut toivoa armoa haudan toisella puolella. Kuitenkin on minulla vielä ilo laskea poikanne teidän sydämellenne. Herra lähetti teidät viattoman lapsen pelastajana minun majaani, juuri silloin kuin kuolema liiteli sen pään päällä. Petter on teidän poikanne!"

Kuka voipi kuvata sitä ihastuttavaa silmänräpäystä, jona isä painoi löydetyn poikansa sydämellensä, ja kun jalo, verevä poika syleili isänsä polvia, jonka hän oli pelastanut kuolemasta! Missä luonto puhuu, siellä vaikenee selittävä taito, ja kynä putoaa heikosta kädestä.

Pitkän vaiti olon perästä, jota ainoasti nautti jälleen nähneiden ihastus, otti Knuutti kuningatar Margaretan kuvan ja ripusti sen Petterin kaulaan. Paha omatunto sekä pelko, että tulisi huomatuksi, oli estänyt Knuutin vaimon sitä myömästä. Hänen kuoltuansa oli Knuutti samasta syystä säilyttänyt sitä, ja jos ei Akselinpoika olisi tullut inkvisitionin valtaan, niin olisi tämä tärkeä salaisuus luultavasti mennyt Knuutin kanssa hautaan, Petter olisi aina pitänyt itseänsä tuon ulkokullatun Sigismundin poikana ja Akselinpoika olisi kuollut saamatta painaa Elisabetin surulasta isän-sydämellensä.

Kun ensimäinen myrskyävä ihastus antoi sijaa tyvenemmälle ilolle, ojensi Akselinpoika Knuutille kätensä ja veti hänen rintaansa vastaan, sanoen samassa hartaalla liikutuksella: "Niin varmaan kun Herran armo on loppumaton, on sinun syntisi anteeksi annettu, sinä hurskas katuvainen ristinkantaja; sillä sinä et tehnyt syntiä vapaalla tahdollasi, vaan rietas nainen, joka eli vaimonasi, veti sinun väkivallalla siihen. Ole sentähden hyvällä mielellä ja katso rauhallisesti pääsinhetkeäsi; sillä sinä olet hyvä ja rehellinen, ja herra katsoo mielisuosiolla sekä katumustasi että työtäsi. Jos minulle vielä kerran suodaan se onni, että saan hallita tavaraani ja omaisuuttani niin pitää viimeiset päiväsi kuluman minun luonani, ja Signeni jumalisuus ja hyveet osottavat sinulle, että löytyy vaimojakin, jotka ovat taivaan enkelien kaltaiset."

"Jumala siunatkoon teitä," vastasi Knuutti tyynellä liikutuksella, painaen Akselinpojan käden huulillensa; "te olette näyttäneet minulle taivaan avatut portit, ja siitä palkitkoon teitä maan ja taivaan paras autuus. Ja nyt jalo herra, lähtekää matkalle, tässä on matkarahat." Samassa antoi hän kullalla täytetyn ison kukkaron Akselinpojan käteen.

"Mistä tulee tämä kulta?" kysyi Akselinpoika kummastuen, ja heitti Knuuttiin epäilevän silmäyksen.

"Rahat ovat omianne, jalo herra," sanoi Knuutti. "Ne ovat Petterin 10-vuotinen ruokaraha. Vaimoni ahneus ei koskaan sallinut niitä käytettää, ja Petter on kasvanut nälässä ja kurjuudessa. Jumala on kuitenkin siunannut häntä, hän on iso ja väkevä, ja terveyden ruusut kukoistavat hänen nuorilla poskillansa."

"Knuutti," sanoi Akselinpoika lempeästi liikutettuna, "sinä olet heittänyt vilahduksen puolipäivän auringon loistosta elämäni himmeään iltaan; mutta sinä olisit muuttanut sen autuuden suurimmaksi iloksi, jos olisit antanut Signelleni viittauksen, että hän täällä mahdollisesti voisi toivoa saadaksensa laskeutua kuolemaan tuomitun isänsä sydämelle."

"Herra," sanoi Knuutti, "minä olisin mahdoton siihen armoon, jolla te äsken lohdutitte minua, jos en olisi ajatellut, että tyttärenne näkeminen teitä jälleen ilahuttaisi. Sentähden annoin minä uskollisen Hannan, joka odottaa teitä kyyditäksensä Ristisaarille, soutaa itseni järven ylitse, ja ohjata minua teidän linnaanne; mutta siellä oli huhu teidän lähellä olevasta kuolemastanne polttoroviolla levittänyt tuskaa ja kauhistusta kaikessa teidän väessänne ja vähää ennen iltaa oli tyttärenne Signe, kasvattipoikanne Valdemarin kanssa lähtenyt Roskildeen, rukoilemaan kuninkaalta teidän henkenne pelastusta. Kuitenkin se on hyvä, että sattumus on sen niin sallinut; sillä nyt ei voi mitään epäluuloa tulla heille eikä kenellekään teidän perheestänne. Ja nyt, jalo ja kunnioitettu herrani, lähtekää täältä Jumalan rauhassa. Päivä jo kohta valkenee; sentähden muuttakaa pian vaatteita ja ottakaa päällenne nämä, jotka minä olen teille hankkinut: matkustakaa Englantiin, jossa aika takaisin antaa, mitä nyt jätätte tänne ja rauhan ja onnen aurinko ehkä vielä kerran loistaa onnettomalle isänmaallemme. Kun tulette takaisin, niin suokaa minulle silloin paikka, jossa saan rauhassa kuolla, ja jos minä jo olen täältä mennyt ijankaikkisen tuomarin istuimen eteen, niin antakaa pitää minulle sielumessu kiirastulen liekkien lieventämiseksi."

"Sinä olet rehellinen ja kadut," sanoi Akselinpoika, "ja kiirastuli on vaan paatuneille syntisille. Sinun sielusi on heti kuolemasi jälkeen saava sijansa karitsan istuimen juuressa."

"Amen!" sanoi Knuutti juhlallisesti ja auttoi Akselinpoikaa ja Petteriä, joka oli valmistanut itseänsä ruo'alla ja juomalla pukeumisessa.

"Vielä yksi sana," sanoi Akselinpoika, painaen Knuutin vapisevaa kättä sydäntänsä vastaan; "mene huomenna ennen auringon laskua minun linnaani; silloin on Signeni luultavasti jo palannut takaisin Roskildesta; kerro hänelle ja Valdemarilleni, että minä matkustin Englantiin, ja pyydä häntä viipymättä jättämään tämä onneton maa, jonka päällä kuoleman murhaenkeli jo lentelee, ja kohtaamaan minua Thems'in rauhallisilla rannoilla. Jos he ottavat myötänsä niin paljon minun kultaani ja valmista rahaani, kun voivat tuoda, niin kykenemme Londonissa viettämään murheetonta elämää, kunnes ne ne ukkosta uhkuvat pilvet, jotka nyt pimittävät Tanskanmaan taivasta, ovat menneet pois, taikka kuolemme pakolaisina kaukana rakkaasta syntymämaastamme."

"Sen teen, herra," vakuutti Knuutti, laskien kätensä vanhalle uskolliselle sydämellensä, "jos vaan Herra suo minulle armonsa siihen. Ja nyt voikaa hyvin! Jumalan pyhät enkelit johdattakoot teitä matkallanne!"

Akselinpoika ja Petter nousivat vaunuun. Se vieryi pois ja Knuutti tuijotti suruisesti sen perään, kunnes se katosi yön pimeyteen.

Tämä vanha oli ikäänkun uudesta syntynyt ja ijankaikkisen autuuden esimaku lämmitti hänen sydäntänsä. Hän ei epäillyt enää kaikkein armahtajan armosta, ja hänen hurskas kiitosvirtensä kohosi öistä taivasta kohden. Sitte pyhki hän jokaisen jäljen, joka olisi voinut ilmoittaa ihmisiä olleen luolassa ja sulki sen huolellisesti. Lyhtynsä valossa löysi hän vielä ennen päivän koittoa tien metsämajaansa, jossa hän heittäysi kovalle vuoteellensa, mutta jonka omantunnon rauha nyt oli hänelle pehmittänyt ruusuilla. Vanha vaimo, joka hänelle oli käskyläisenä ja hoitajana, ihmetteli suuresti sitä ihastusta, joka oli levinnyt Knuutin muutoin tavallisesti niin synkille kasvoille, ja hän istui sängyn viereen. Hiljainen unelma sulki hänen silmänsä, ja hän puhui unessa taivaan enkeleille, joita hän luuli näkevänsä lentelevän vuoteensa ympärillä. Auringon noustessa avasi hän väsyneet silmänsä, ojensi vanhalle Annalle kätensä, tavattoman suloisesti hymyillen, ja vaipui sitte jälleen nukkuen vuoteellensa. Hän ei herännyt koskaan. Unen keveillä siivillä lensi hänen katumuksen, kärsimysten ja jalojen töiden puhdistama sielunsa taivaasen; ja aamuauringon ensimäiset säteet heittivät valonsa ruumiin kirkastetulle muodolle.

* * * * *

Samalla kun abbotti jo aikaisin aamulla oli salaisesti mennyt Cecilian makuu huoneesen, ja ilostuttanut hänen mustaa sieluansa kertomuksella Akselinpojan vapaatahtoisesta tunnustuksesta, tuomiosta ja tulevasta teloituksesta, olivat Signe ja Valdemar kullan ja kalleuksien avulla, joita he täyttä kättä mättivät kuninkaan henkivartioille ja palvelioille, saapuneet aina Erikin ruokasaliin, jossa hän, liehakoitsevat hovimiehet ympärillä, istui, vaipuneena niihin nautinnoihin, joita herkkujen alla notkuva pöytä taisi hänelle tarjota. Ovet auaistiin ja Signe astui sisälle käsitysten tuon ei vielä täysin parantuneen Valdemarin kanssa, sekä kumarsi hänen kanssansa Erikkiä, joka, kummastuen tätä odottamatonta luoksensa tuloa, laski pikarinsa pöydälle ja kysyi vihaisesti katsahtaen, joka katsahdus erittäinkin oli suunniteltu Valdemariin, mikä heidät teki niin rohkeiksi, että he luvatta tunkeusivat aina hänen pyhän persoonansa luokse.

Tästä kuninkaan vihan puhkeumisesta kauhistui Signe niin, että sanat kuolivat hänen huulillensa ja hänen päänsä vaipui kauniille rinnalle, jota kostutti hänen polttavat kyyneleensä. Valdemar rupesi sitte puhumaan, ja sanoi arvokkaalla äänellä ja käytöksellä:

"Herrani ja kuninkaani! Me uskallamme luottamuksella ja rukouksen kuulemisen toivolla notkistaa polvemme kuningasten kuninkaan istuimen edessä sekä avata sydämemme Hänelle, kun hätä ja tuska niitä piirittää. Miksikä emme sitte uskaltaisi rukoillen lähestyä teidän Majesteettianne, joka on asetettu tänne maan päälle täyttämään taivaallisen Isämme tahtoa? Me teemme tämän, luottaen teidän oikeuteenne, armahtakaa minua ja tätä rukoilevaa tyttöä, joka anoo teiltä jalon ja viattoman isänsä henkeä, joka nääntyy kauheassa inkvisitioni-vankeudessa ja on tuomittu polttorovion hirveään kuolemaan."

"Kuka olet sinä vimmattu," huusi Erik kiivaasti, "joka uskallat astua kuninkaasi eteen ja rukoilla armoa pahantekiälle, jonka pyhä inkvisitioni on löytänyt vääräoppiseksi ja sentähden tuominnut kuolemaan? Vastaa, kelvoton! Kuka sinä olet?"

Valdemar astui arvokkaana ja voimakkaasti askeleen likemmäksi Erikkiä ja sanoi kunnioitettavalla vakavuudella: "Nimeni on Valdemar Svane. Isäni, Niilo Svane, uhrasi henkensä ja tavaransa isänmaan palveluksessa, ja esi-isäni monta polvea ovat kaikki vuodattanut sankari-verensä kunnian kentällä syntymämaan ja vanhan Tanskan valta-istuimen turvaksi. Että minulla on ollut silmäini edessä heidän loistava esimerkkinsä, todistavat ne kunnialliset haavat, jotka olen saanut teidän palveluksessanne, teidän kunnianne ja oikeuksienne puolustukseksi. Minä tiedän kyllä, että soturin ei sovi itse puhua urhotöistänsä, mutta te kehoititte itse minua siihen, ja nyt ehkä myöntänette, että minulla on toki sen verran arvoa, mitä vaaditaan teidän silmäinne eteen astumiseksi."

"Haa! sinä hävytön!" ärjyi Erik; "uskallatko sinä minun omain silmäini edessä tallata minun majesteetti-arvoni jalkaisi alle? Huutakaa vartiaa! Tornivankeudessa tulet varmaan vähäpuheisemmaksi. Pois! etten minä oikeutetussa vihassani muserra sinua!"

"Herra, te olette suuttunut", sanoi Valdemar tyynesti; "mutta kaiken kautta, mikä teille on pyhää taivaassa ja maassa, pyydän teiltä: antakaa vihanne langeta ainoasti minun päälleni. Katsokaa laupiaasti ja armollisesti tuota vapisevaa tyttöä, joka makaa tomussa teidän jalvoissanne. Kuulkaa hänen rukouksensa! Antakaa hänelle takaisin hänen arvokas isänsä, niin minä annan itseni kuolemalle teidän syvimmässä vankeudessanne. Elä hyvin, Signe! Ah, jos minun kuolemani voisi pelastaa meidän isämme, silloin olisi sen tuska suloinen minulle!"

"Mitä! kuolemasiko?" karjui kuningas; "ei, sinun ei pidä kuoleman, mutta sinua pitää kuritettaman; viekää pois häntä!"

Vahti tarttui Valdemariin ja vei häntä oveen päin. Signe syöksi samassa silmän räpäyksessä parkaisten kuninkaan jalkoihin. Epätoivo antoi hänelle voimaa. Kauniilla käsillään syleili hän Erikin polvia ja nosti kyynelsilmänsä häntä kohden. Niinkuin rukoileva Madonna [Pyhä Neitsyt, suom. muist.] oli hän kuninkaan jalkain juuressa, ja hänen vihansa näytti häviävän, heitettyänsä häneen silmäyksen, kun hän vaipuneesta rinnastansa sammalsi sanat: "armoa, armoa!"

Erik istui niinkun lumottuna, ja hänestä tuntui, kun ei hän koskaan olisi nähnyt mitään niin kaunista, kun tämä polvillaan oleva tyttö, jonka kasvoilla kyyneleet virtailivat. Heti viittasi hän vahdille, joka jäi neuvotonna seisomaan ovelle Valdemarin kanssa.

"Hän ei tahtonut vihoittaa teitä, herra", sanoi Signe suloisesti rukoillen. "Mitä hän sanoi, tahtoi hän sillä ainoasti saattaa teitä kuulemaan meidän rukoustamme. Teillä ei ole ketään uskollisempaa alamaista kuin hän. Hänen jalo verensä on vuotanut sodassa teidän asianne tähden. O, armollinen kuninkaani! Minä en päästä irti teidän jalkojanne, ennenkun olette lausuneet sen kauniin sanan, joka tekee ruhtinaan Jumalan kuvaksi maan päällä, sanan Armo."

Erik ei voinut kääntää säihkyviä silmiänsä pois tuosta kauniista rukoiliasta, joka kumarsi kasvojansa hänen jalkoihinsa. Hän nosti ylös hänen ja käänsi hänen ihanat kasvonsa itseensä päin; Erikin silmät olivat liikkumattomasti suunnitetut häneen, ja Valdemariin ja vahtiin katsahtamatta huusi hän: " Armo!"

Vahti meni pois ja Valdemar seisoi niinkuin kivettyneenä ovella.

"Antakaa minun syleillä jalkaanne, jalo kuninkaani!" huusi Signe; "sillä huhu valehtelee, ja te olette laupias ja armollinen, niinkun taivahan Armollinen."

"Ja sinä olet kaunis, niinkun yksi hänen enkelistänsä," huusi Erik. "Nouse ylös, tyttö, ja istu viereeni, sillä se on sinun kauneudellesi ja suloisuudellesi sopiva paikka."

Veri nousi Valdemarin poskille, ja harmilla katsoi hän kuninkaan himosta punottaviin kasvoihin.

"Elkää antako armonne auringon valaista vaan puoliksi," jatkoi Signe; "vaan tunkeukoon sen säteet minun isäni pimeään vankeuteen, ja teidän kuninkaallinen sananne voipi katkaista hänen kahleensa."

"Olkoon hän vapaa. Sinä olet voittanut asiasi ennenkun avasit kauniit huulesi," huusi kuningas, ja hänen vihansa oli kokonaan liuennut ystävyyteen ja helleyteen.

Signe kumarsi taas kauniit kasvonsa kuninkaan jalkoja kohden.

"Mikä on sen Pohjan kaikkein kauniimman tyttären onnellisen isän nimi?" kysyi Erik, painaen Signen tuolille viereensä.

"Olli Akselinpoika!" sammalsi tästä odottamattomasta näöstä kummastunut ja kuoleman kalpea Valdemar. Erikin punottavat kasvot kävivät äkkiä lumen vaaleiksi, ja selvin hämmästys kuvausi niille.

Signe lankesi taas vapisten hänen jalkoihinsa ja huusi: "O herra, elkää peruuttako armosanaanne!"

"Ei," sanoi kuningas voimakkaasti. "Erik on kuningas ja hänen sanansa pitää seisoman liikkumattomana niinkun kallio." Heti kirjoitti hän muutamia sanoja pergamentille ja sanoi, painaen sen Signen vapisevaan käteen: "Tämä lehti päästää isäsi kahleet. Anna tämä abbotti Sigismundille, silloin on hän vapaa ja hänen omaisuutensa pysyy koskematta. Hän saa kiittää kaunista tytärtänsä jo kuolemalle vihitystä Hengestänsä."

Eräs Pommerilainen herra astui sisälle ja ilmoitti Cecilia rouvan ja abbotti Sigismundin tuloa.

"Pyydä Cecilia rouvaa odottamaan minua omissa huoneissaan ja anna abbotin tulla sisälle!" käski kuningas synkällä katsannolla.

Pommerilainen herra kumarsi syvään ja jätti huoneen.

"Nyt on pergamentti tarpeeton," sanoi Erik; "nyt voipi minun kuninkaallinen sanani päästää isäsi kahleet. Mutta mikä on sitte palkkani? Vastaa, lumoojatar! Enkö ole sitä ansainnut sinulta?"

Signe vapisi ehdottomasti näitä sanottaessa, vaikka hänen puhdas sielunsa ei ymmärtänyt niiden merkitystä. Valdemarille ne olivat, kun jos olisi hehkuvat väkipuukot lyöty hänen sydämeensä.

Sigismund astui sisälle ja kumarsi kunnioituksella maahan päin.

"Olli Akselinpoika on vapaa," huusi Erik hänelle, ja kuoleman vaaleus vetäysi nyt munkin punaisille kasvoille. "Vielä tänä päivänä annetaan hän kauniille tyttärellensä, joka on kylläksi minulle todistanut hänen viattomuutensa."

Munkki heitti vihasen silmäyksen Signeen, mutta ikäänkun tenhomisella sulautui se salamieliseen hymyilyyn, ja hän ei voinut kääntää pois silmiänsä hänen lumoavasta katsannostansa.

"Teidän tahtonne, suuri kuninkaani, on minun lakini; sen edessä syöksen minä itseni vaikka ijankaikkiseen liekkiin," huusi hän liehakojen.

Erik viittasi Sigismundille ja hän meni pois, silmäten Signeä umpimielisesti.

Pommerilainen herra astui taas sisälle ja ilmoitti, että Cecilia rouva ei enää tahtonut viipyä huoneissansa, vaan lähestyi jo kuninkaan salia.

"Menkää siis pois rauhassa," sanoi kuningas selvällä himonsa ilmauksella, ja tuuditteli hekkumallisesti Signen käsivartta kädessään. "Minä tulen pian käymään Sorön tienoilla katsomaan sen kauneinta kukkaa sillä maalla, jossa se on puhjennut. Voikaa hyvin, elkää unhottako ystäväänne ja kuningastanne. Muistatteko minua hyvyydellä, muistatteko?"

"Kuolemani hetkeen asti muistan minä teidän majesteettinne ääretöntä armoa!" huusi Signe ja kiiruhti ovesta ulos puhumattoman Valdemarin kanssa.

Cecilia astui sisälle ja kuningas meni häntä vastaan. "Onko se totta," sanoi hän terävästi katsellen, "että teillä, minun herrani ja ystäväni on ollut vieraana eräs nuori neiti? Mitä hän tahtoi teiltä näin aikasiin?"

Kuningas tuli hämillensä eikä tiennyt, mitä vastaisi.

Cecilia katsoi häneen läpitunkevilla silmäyksillä, ja mustasukkaisuus ajoi heti kaiken veren hänen kasvoistansa.

"Minä aioin lähteä metsästämään," sanoi kuningas, päästäksensä tästä kiusallisesta puheesta. "Teidän sijassanne tekisitte te parhain, että pysyisitte kotona."

"Metsästättekö te susia vai metsäkyhkysiä?" kysyi Cecilia häijyllä naurulla. "Mutta pitäkää varanne. Sudet ovat kavalajuonisia ja haukka voipi kaapata kauniimman metsäkyyhkyn teidän silmäinne edessä."

"Sinua ei ota kukaan pois minulta," sanoi kuningas suuttuen ja meni ulos.

"Haukat pelkäävät, että minun myrkkyni tappaa heidät," sanoi Cecilia hammasta purren, ja kiiruhti huoneesensa, jossa Sigismund odotti häntä.

"Te olette petetty." huusi ulkokullattu hänelle, "Olli Akselinpoika saa vapautensa ja te saatte antaa kostonjanonne palaa polttoroviolla hänen sijassansa, sillä hän ei tule sinne. Kuitenkin onkin teillä jo kyllin osaksenne, sillä kuningas ei enää kauan katso teidän taivaallista ihanuuttanne. Olli Akselinpojan tytär on ottanut teidän sijanne hänen sydämessään, samoin kun hän myös pian ottaa sen tuon kiittämättömän hovissa. Kun teidän raskausaikanne on loppunut, pitää arvattavasti uusi rakastettu tänne tuliaisensa. Te saatte silloin olla ällisteleväin katseliain joukossa, jotka ihmettelevät nousevan auringon sokaisevaa loistoa."

"Lakkaa jo! Tahdotkos murhata minut valheellisella kertomuksellasi?" huusi Cecilia, mutta vapisi kuitenkin, ikäänkun se voisi olla totta.

Sigismund selvitti nyt ne syyt, joilla hän tuki arveluansa, että nimittäin kuninkaan helleys paloi Olli Akselinpojan kauniisen tyttäreen, ja hän selitti sujuvalla kaunopuheliaisuudella, kuinka viehättävä ja siis vaarallinen hän oli Cecilialle, ja hänen kiittämisensä Signen kauneudesta olisi kestänyt vielä kauemmankin, niin innostunut hän oli, jos ei Cecilia, joka luki hänen kasvoistansa hänen ajatuksensa, olisi puuttunut puheesen, sanoen:

"Todellakin, tämä tyttö saattaa olla suurimmasti vaarallinen minulle, koska hän niin muutamassa silmänräpäyksessä vetää kaikkein sydämet puoleensa. Tehän olette jo tulessa ja liekissä ainoasti häntä selittäessänne, ja hän ei varasta minulta ainoasti kuninkaan sydäntä, vaan teidän sydämenne on myös luopunut minusta. Niinpä niin, Sorön metsät ovat suuret ja tiheät; siellä voitte te, kunnioitettava herra, asettua sen puun juurelle, johon tämä kyyhky on tehnyt pesänsä, ja kuherrella siellä niinkauan, kun äänenne sortuu hellästä kuherruksestanne. Minä pääsen silloin siitä vaivasta, joka minulla on kuullessani rakastuneen lörpötystä, jolla te ette kuitenkaan milloinkaan ole mitään tarkoittaneet. Ja nyt hyvästi! Minä tahdon olla yksinäni!"

Sigismund, joka tunsi Cecilian rajattoman vallan, ja tiesi, ettei hän sitä niin helposti aikonut jättää, vaan käyttäisi kaikkia mahdollisia keinoja saadaksensa pitää sen, ja luultavasti myös onnistuisi, vaikkapa kuningas hetkiseksi mielistyisikin johonkin toiseen, oli vaan kuvaillut Erikin alkavata taipumusta niin voimallisilla värillä, saattaaksensa Ceciliaa vieroittamaan Erikkiä tästä vaarallisesta tytöstä, joka ensimäisenä silmänräpäyksenä oli herättänyt hänen oman halunsa. Ceciliaa odottaessansa oli hän tehnyt suunnitelman saada vietellä sitä rakastettavaa tyttöä; mutta himo on sokea, ja Sigismund ei muistanut puhua tyynesti, joka on tavallista, kun puhutaan toisen asiata. Hän ei muistanut, että Cecilialla oli haukan silmät, erittäinkin kun esine, jota hän katseli, koski häntä tahi hänen tuumiansa; mutta edellä kaiken unhotti hekkumallinen munkki hallitsijattarensa turhamaisuuden, ja kuinka syvästi hän tulisi haavoitetuksi ajatellessaan, että hän nyt ei olisikaan munkin sydämen jumaloitava kuningatar, jota tämä niin useasti tuhansilla valoilla oli hänelle vakuuttanut. Mutta niinkun kettu, jolla on aina monta koloa ulos luolastansa, äkkiä kääntyy, kun sen hieno haisti sanoo, että koirat ovat keksineet sen piilopaikan, ja aina löytää varman pelastuksen mutkittelemalla, niin ymmärsi myöskin tämä kamala munkki heti viedä Cecilian toisiin ajatuksiin, ja vaikka hän oli kyllä ovela, sai Sigismund hänen kuitenkin viimein uskomaan, että hänen puheensa kiivaus tuli ainoasti siitä ihastuksesta, jonka hän tunsi Cecilian uudesta voitosta. Hän lopetti pitkän puheensa sillä vakuutuksella, että hän, jos hänen toivonsa pettäisi, heittäisi pois pyhän pukunsa ja pakenisi hänen kanssansa Helvetian (Sveitsin) laaksoihin, löytääksensä siellä hänen rakkaassa sydämessänsä taivaan maan päällä ja vihdoin hänen sylissänsä saada nukkua ijankaikkisuuteen.

Cecilia nosti ylös polvillaan olevan teeskenteliän ja pyysi häntä istumaan viereensä. Hän tuumi hänen kanssansa, kuinka hän saisi kuolinvihollisensa, Olli Akselinpojan, pyyhityksi pois elävien luvusta, ja hän sopi munkin kanssa siten, että se piti tapahtumaan myrkyllä, jota annettaisiin sakramentissa hänen vankeudesta lähtiessänsä, jotta ei mitään epäluuloa tulisi Sigismundista; he tekivät myös liiton kuinka tyttö temmattaisiin pois, olemasta kuninkaan tiedusteltavana, kun Cecilian kammaripalvelia samassa astui sisälle ja ilmoitti, että yksi pyhä isä Sorön luostarissa hiessä ja tomussa nyt juuri oli saapunut sinne ja tahtoi heti puhutella kunnioitettavaa abbottia, koska hänellä oli tuiki tärkeä asia kerrottavana.

"Tuo hänet tänne sisälle!" sanoi Cecilia, ja piika avasi oven Markus-isälle, joka astui sisälle, kumartaen aina maahan asti mahtavan Cecilian edessä, joka kuningattaren arvoisuudella vastasi tätä köyristelevää tervehdystä, suloisesti naureskellen sisään tulleelle, jolle hän sanoi:

"Mitä uutta kuuluu luostariinne?"

"Ah, teidän armonne!" huusi Markus vapisten; "perkeleen voima on suuri. Ei edes pyhät, Jumalalle vihityt paikat ole rauhassa hänen aivotuksiltansa. Synti on nyt tänä aikana niin suuri, että saatana uskaltaa julkisesti kujeilla itse meidän pyhiemme nähden ja jos ei pyhä inkvisitioni anna vähintäkin parinkymmenen vääräuskoisen henkäistä mustaa sieluansa liekissä, niin nielee paha vihollinen pojan sekä luostarin että kirkon, ynnä meidät viheliäiset, jotka olemme kiedotut — — —"

"Ei, niin suurta kitaa ei mahdollisesti voi olla pahalla hengellä," sanoi Cecilia teeskentelevän munkin puheesen, joka oikeastaan ei uskonut Jumalaa eikä perkelettä, vaikka molempain nimi usein liehui hänen kielellään.

"Mutta kertomuksenne," huusi Sigismund, joka aavisti onnettomuutta, "kertomuksenne!"

"Jaa, kertomuksenne, sanokaa se viivyttelemättä; syy, miksi tulitte tänne!" käski Cecilia.

"Ah, korkea, armollinen rouvaseni," änkytti Markus ja lankesi polvillensa tämän naisen eteen, jonka vallan hän tunsi ja pelkäsi; "elkää salliko armottomuutenne ukkosen-jyrinän musertaa kurjaa olentoani, sillä minä olen viaton siihen hirmuiseen onnettomuuteen. Aina siitä asti kun te, kunnioitettava herrani, matkustitte eilen illalla, olen minä ollut polvillani pyhän apostoli Paavalin kuvan edessä ja rukoillut. Ei leivän palaa, eikä vedenpisaraa ole tullut kuivalle kielelleni, ja minä olen täällä katumuksella niin kurittanut kurjaa ruumistani, että vereni — — —"

"Lakatkaa tuosta pitkästä esipuheestanne ja tulkaa asiaan!" kiljasi Cecilia vihaisesti, ja Sigismund vapisi kun tuomittu pahantekiä.

"Ah teidän armonne," jatkoi Markus isä; "Saatana on tänä yönä noutanut teidän kuolinvihollisenne Olli Akselinpojan ja ottanut kuoropojan Petterin kanssansa."

Cecilia vaaleni ja puhkesi semmoiseen raivoon, että sen jyrinä oli vähällä musertaa abbotin pään. Markus makasi kun kuollut, kasvot lattiassa. Oli niinkun salamaisku olisi lyönyt hänen.

"Pois minun silmäini edestä, sen roisto," karjasi Cecilia vaahtosuin, ja oli vähällä rusikoida viheliäistä munkkia.

Markus ryömi käsin ja jaloin suuttuneen naisen luokse, ja aikoi suudella hänen jalkaansa; mutta hän potkaisi häntä vasten naamaa, ja Markus ryömi ulvoen pois.

"Kuinka te taisitte uskoakin tuommoisen kurjan vartioimaan inkvisitioni vankeutta teidän poissa-ollessanne? Mitä täältä tahdoitte? Lähettiläs olisi voinut vaikuttaa aivan saman kuin tekin. Nyt ei minulla taasenkaan ole sitä riemua, että se vanha konna kuolee myrkystä, vielä vähemmän julkisesti polttamalla — hän joka pyöritti ruoskaa minun pääni päällä!" kirkui Cecilia vimmattuna Sigismundille, kunnes kovat suonenvedon tempaukset hillitsivät hänen kielensä.

Sigismund kantoi hänen vuoteellensa, ja huusi sisälle hänen palvelusnaisensa.

Kuninkaan lääkäri noudettiin. Abbotti jätti pyörtyneen hurjattaren ja meni pois. Tunnin päästä istui hän vaunuun. Hän tahtoi omin silmin todistusta munkin melkein satumaisen kertomuksen totuudesta.

Kun hän oli ennättänyt Ringstadiin, tuli lähettiläs hänen perässänsä semmoisella kiireellä, että sen hevonen oli vähällä kaatua. Se toi hänelle käskyn Cecilialta, että hänen piti viipymättä palaaman takaisin, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnä-oloansa.

Niinkun hänen oikkujensa notkea orja, kääntyi Sigismund heti takaisin ja tuli tuntia ennen auringon laskua jälleen Roskildeen, jossa hän pysähtyi kuninkaan linnan korkean portin ulkopuolella.

Cecilian neitsyt odotti jo häntä ja vei hänen heti sisälle rouvansa tykö, joka vielä makasi sängyssä.

Neitsyt meni pois ja Cecilia ojensi Sigismundille kättä, sanoen samassa ystävällisellä puheella ja katsannolla hänelle:

"Ystäväni! Ainoa, johon minulla on luottamusta maan päällä; sillä Erikin ystävyys on keveä kuin lehti, ja vähinkin tuulahdus saattaa sen viedä pois — voitteko te antaa minulle anteeksi kiivauteni, johon ainoasti pääni on osallinen, vaan ei sydämeni; sillä se tietää arvoksua kaiken sen mitä te olette minulle? Ja tahdotteko jälleen tulla siksi kun tähän asti olette olleet, sieluni ystäväksi, salaisimpain ajatusteni uskotuksi ja minun kostoni veristä kuolemaa ennustavaksi enkeliksi?"

"Tahdon," vakuutti Sigismund käsin ja sydämin, ja lankesi kiusaajattarensa jalkoihin.

"No hyvä sitte," jatkoi Cecilia; "minä myös näytän teille, että minä tiedän palkita teidän helleytenne ja nöyryytenne. Minua on kauan jo väsyttänyt tuon halvan pispa Jöns Antinpojan juonet. Kun meidän yhdistetty ahkeroitsemisemme taas on kytkenyt Erikin niillä siteillä, joita hän nyt näkyy tahtovan päästää, niin silloin pitää, sen vannon palavan uskollisuuteni kautta teihin, silloin pitää Jöns Antinpojan kukistuman ja minä korotan teidät Seelannin pispan-istuimelle, jota te olette niin kauan jo huokailleet, ja iso-inkvisitorin arvo on vielä peruuttamatta vahvemmin vahvistuva teidän valtaanne."

"Puhu, hallitsiani, anna vaan yhden sanan kauniilta huuliltasi ilmoittaa minulle tahtosi, ja minä syöksen itseni vaikka kuoleman kitaan toimittaakseni sen!" huusi Sigismund ja kumarsi suudellaksensa Cecilian kättä.

"Tietäkää siis," sanoi Cecilia ja veti munkin sänkyyn viereensä istumaan, "että jos minun valtani ja sen kanssa teidän onnenne ei kukistu, niin pitää Akselinpojan tyttären tulla isänsä sijaan inkvisitioni-vankeuteen ja siellä pitää pyövelin pakoittaa häntä sanomaan hänen isänsä olinpaikka, jotta väkipuukko tahi myrkky saa kostaa sen häpeän, jonka hän teki minulle. Onhan edes tämä vaarallinen nainen silloin hävinnyt kuninkaalta, ja se mieltymyksen kipinä, jonka hän on sytyttänyt hänen sydämeensä, sammuu yhtä pian kuin on syttynytkin. Mutta ettei mitään sanomata hänen vangitsemisestansa eikä rukousta hänen vapauttamiseksensa tunkeutuisi kuninkaan korviin, täytyy hänen huokaava lemmikkinsä, nuori Valdemar Svane, joka tänä aamuna oli hänen kanssansa kuninkaan luona — te kuulette, että minulla on tarkat tiedot — samassa ottaa inkvisitionin uhriksi, ja se päivä, jona te voitte pusertaa heiltä tunnustuksen Akselinpojan olinpaikasta, olkoon heidän molempain kuolinpäivä. Keksikää nyt heti, kun olette täällä, syytös heitä vastaan, laatikaa se kirjallisesti, menkää viipymättä Lundiin ja antakaa arkkipispan kirjoittaa sen alle. Jos Erik sattumoilta tietäisi, että he ovat vangitut, niin on kaikissa tapauksissa hänen vaikea vapauttaa heitä, koska hän ei mielellään tahdo vastustaa arkkipispan käskyjä. Meidän tuumamme ei silloin voi muuta kuin onnistua. Minä pysyn semmoisena, jona minä olin ja olen, te tulette Seelannin rikkaan hippakunnan pispaksi, ja voitte, ollen samalla iso-inkvisitorina, mitata valtaanne arkkipispan ja ehkäpä kuninkaankin supistetun vallan kanssa."

"Enkeli taivaassa!" huusi Sigismund ja sulki Cecilian syliinsä.

"Ja nyt kiiruusti Lundiin! Minun vaununi vievät teidät Köpenhaminaan ja odottavat siellä taas teitä. Tässä on matkarahat. Joutukaa nyt; kuningas voipi tulla." Hän painoi nyt raskaan kukkaron hänen käteensä.

Sigismund riensi ulos. Hän oli iloissaan siitä, että Cecilian tuuma sopi niin hyvin yhteen hänen tuumansa kanssa, jonka hän oli lykännyt, saadaksensa kauniin Signen valtaansa hirmuiseen tuomioistuimeen, jossa pyövelin kirveen uhkauksen ja koston tulikiven liekkien pelko oli tähän asti ollut hyviä avuja väkevämpi. Hän käski Cecilian kuskimiehen antaa hevosten juosta niin paljon kun taisivat. Ennen puoliyötä oli hän Köpenhaminassa, ja seuraavan päivän aamuaurinko näki veitikan kiitävän merellä Soknen rantaa kohden, aikomuksessa syöstä kaksi jaloa viatonta ihmistä epätoivoon ja kurjuuteen, ja kolmantena päivänä oli hän jo kotimatkalla, varustettuna sillä hirmuisella käskyllä.

Cecilia vastaan otti Sigismundin voittoriemuisella ilolla, sillä kuninkaan kylmyys häntä kohtaan oli kyllin todistanut hänelle uuden rakkauden voimaa, joka oli valloittanut Erikin kevytmielisen ja epävakaisen sydämen.

"Nyt pitää teidän heti puuttumaan työhön." huusi hän säihkyvin silmin. "Elkää hukatko silmänräpäystäkään, sillä Erikin kiihko voipi saattaa häntä puolittomiin, vieläpä lähtemään Akselinpojan linnaankin. Kulettakaa nainen pois hänen silmäinsä edestä ja kätkekää hänen sekä hänen rohkea rakastajansa syvimpään vankeuteenne. Minä vastaan teidän puolestanne. Anna heidän tunnustaa, mihin Akselinpoika on paennut, ja sitte viivyttelemättä tästä niille kuoleman." Nyt ojensi hän hänelle rasian, täynnä väkevää myrkkyä.

Sigismund suuteli murhaavaa kättä ja heittäysi sitte vaunuun.

Cecilian sydän sykki riemusta, sillä hän oli vihkinyt viattoman ja hyväavuisen kuolemalle.

Ne ilkeät tunteet, jotka Erikin kummallinen käytös oli herättänyt Valdemarin ja Signen sydämessä, tukahtuivat vähin heidän kotimatkallansa heidän jalon ja rakkaan isänsä vapautusta ajatellessa. He tuskin antoivat aikaa nauttiaksensa virkistävää ravintoa; he riensivät yhä että ennättäisivät kammoittavaan vankeuteen, jonka he luulivat Akselinpoikaa vielä näännyttävän. Puolimatkalla, kun hevosia syötettiin, astuivat he ulos vaunusta, ja he eivät tainneet uskoa omia korviansa, kun sanoma Akselinpojan pa'osta luostarista joka puolelta kohtasi heitä. Mutta mihin tämä vääryyttä kärsinyt oli paennut, ei kukaan tiennyt; kaikki, mitä tiedettiin, oli se, että yksi luostarin kuoropoika oli paennut hänen kanssansa. Kummastuneet lapset eivät tienneet, uskalsivatko iloita tästä sanomasta, joka muutamia tuntia sitte olisi tehnyt heidät sanomattoman onnellisiksi; siellä mihin olisi sitte heidän onneton isänsä mennyt, ja millä hän auttaisi pakoansa, kun oli kaikesta tyhjäksi paljastettu. Kotiin ei hän varmaan ole mennyt, ja jos hän yön pimeydessä olisi sen uskaltanutkin tehdä, niin ei hän olisi tavannut ketään muita kotoa, kuin yksinkertaisen Märtan ja jonkun halvemman palvelian, sillä Kristiankin oli heidän kanssansa. He haparoivat synkässä ajatusten ja arveluiden pimeydessä, jota ainoasti valaisi se lohduttava varmuus, ettei heidän rakas isänsä ollut enää edes pyöveliensä vallassa. He päättivät vihdoin jättää kaikki taivahan haltuun, joka heille käsittämättömällä tavalla oli katkaisnut hänen kahleensa, ja joka vielä paremmin taisi murhetta hänestä pitää. Kuitenkin päätti Valdemar, että, jos isä ei muutamiin päiviin tule, hän ratsastaa hakemaan häntä maalta, auttaaksensa häntä ja viedäksensä hänen jälleen tyttärensä syliin. He ennättivät myöhään illalla kotiinsa.

Kaiksi oli nyt saanut linnassa vilkkaamman näön, kun saatiin varmuus rakastetun linnan isännän pelastuksesta. Valdemar oli lähtenyt, uskollinen Kristian seurassaan, etsimään häntä, ja kaikki toivoivat parasta loppua hänen yrityksellensä. Signe oli ryhtynyt tavallisiin toimihinsa, jotka ennen olivat tuottaneet hänelle niin paljon iloa. Hän oli oppinut maalarintaidossa, ja oli nyt lopettamaisillaan rakastetun nuorukaisensa kuvaa, jolla hän mietti ihastuttaa häntä hänen kotiin tullessaan, vaikka hänen työnsä tuli kauheasti häirityksi hänen isänsä vangitsemisen kautta. Eräs taitava maalari oli neuvonut hänelle tämän kauniin taidon, ja monta taulua linnan salin seinällä todistivat hänen ahkeruuttaan. Niiden seassa olivat hänen isänsä ja äitinsä kuvat, ja niitä pidettiin Signen mestariteoksina. Sill'aikaa kun hänen isänsä huokaili inkvisitionin vankeudessa, ei hän voinut olla hetkeäkään sitä katsomatta. Nyt oli hän iloisemmilla tunteilla ottanut Valdemarin kuvan jälleen esiin. Hän päätti hänen maalata semmoisena, kun hän haavoitettuna ja melkein puolikuolleena oli tuotu talonpojan tuvasta ja jälleen avasi silmänsä hänen isänsä linnassa. Hän näki hänen aina semmoisena mielikuvituksissaan, kalveana, verisenä ja kuolevana, ja kun nyt tämä hirveä kuvitus onneksi ei enää ollutkaan todellisuus tunsi hän kykenevänsä piirtämään sitä vaatteellekin.

Vaikka Signe oli hyvin onnellinen kasvoin piirtämisessä; ei hän ollut kuitenkaan niin harjaantunut vaatepoimuja kuvaamaan. Saadaksensa tämän melkein valmiin kuvan mahdollisesti yhtäläiseksi, kun sen esine oli pukeutti hän uskollisen neitsyensä Ingeborgin, joka oli pitkä ja kookaskasvuinen, Valdemarin varustukseen, saadaksensa näin muodoin itsellensä mallin; hän antoi sitte Ingeborgin ruveta samaan sänkyyn, jossa Valdemar, häälyen elämän ja kuoleman välillä, oli silmänsä auaisnut.

Signe seisoi sängyn edessä ja laitteli taidokkaalla kädellä vaatteita ja olkanauhoja niin hyvin kun hän muististaan taisi sen tehdä. Rakastava tyttö oli niin vajonnut tähän mieluisimpaan toimitukseensa, ettei hän huomannut, kun ovi aukeni ja mies astui sisälle, ennenkun hänen raskas astuntansa läheni häntä. Hän oli vähällä vaipua maahan säikähdyksestä, kun hän käänsihe ja huomasi kuninkaan, joka seisoi liikkumattomana katsoen sänkyyn, eikä voinut kääntää silmiänsä siinä makaavasta, ennenkun soturiksi puettu Ingeborg, joka kauhistuneena makasi siinä hetkisen hiljaa ja sitte tuskanhuudolla hyppäsi sängystä ja huoneesta ulos.

Signe kumarsi kunnioittamuksella kuningasta ja hänen koko olentonsa vapisi säikähdyksestä tästä odottamattomasta vierastelusta. Kuningas itse näytti niin kokonaan kummastuneelta, ettei hän voinut lausua yhtään sanaa; mutta viha salamoitsi hänen silmistänsä, jotka hän käänsi ja piti vapisevaa tyttöä kohden.

Tämän tuskallisen hiljaisuuden lopetti vihdoin vanha Märta, joka huomaamatta kuninkaan läsnäoloa, syöksi sisälle ja huusi epätoivon äänellä ja ruumiin liikkeillä:

"Jumala meitä auttakoon! Pyhän inkvisitionin palveliat tulevat linnaan. Magdalena on nähnyt heidät. Ketä muuta voivat ne olla noutamassa kuin teitä? Aah, Signeni, juoskaa, joutukaa, piilottakaa itsenne tiheimpään metsään! Jesus Maria, tuolla ne ovat!" huusi hän ja lankesi lattialle.

Peljättävät miehet astuivat sisälle.

"Pyhän inkvisitionin nimessä pyydämme me sinua Signe, Olli Akselinpojan tytär, viipymättä seuraamaan meitä," sanoi yksi miehistä, eikä ollut ollenkaan huomaavinansa kuningasta.

"Ainoasti teillä ja Jumalalla on valta pyhän inkvisitionin ylitse," huusi Signe ja syöksi kuninkaan jalkain juureen. "Pelastakaa ja päästäkää minua sen vallasta, sillä minä olen viaton! Minun sydämeni ei tunne mitään rikosta."

"Hävytön," huusi kuningas, viitaten sänkyyn; "uskallatkos esiintuoda niin julkeata valetta? Etkös äsken lähtenyt sotamiehen sylistä minun huoneesen astuessani, ja eikö haureellisuus olekaan mikään rikos? Sinä et voinut olla tietämättä, kuinka rakkaaksi olit tullut kuninkaallesi, ja kuitenkin — — —"

Signe keskeytti kuninkaan puheen ja kyyneleensä virtana vuotaen nyyhki: "Näentä on minua vastaan, mutta kaikkein taivaan pyhien kautta vannon: minä en tiedä mistään rikoksesta. Jokainen pahe on minulle vieras! Mitä te sanotte nuoreksi sotamieheksi, oli minun kammarineitsyeni Ingeborg, jonka minä — — —"

"Lakkaa, ulkokullattu!" huusi kuningas; "Luuletkos, että minä olen niin huokeasti petetty? Sano minulle," jatkoi hän, kääntyen Märtaan, "sano minulle sinä vanha, kuka se nuori asemies on. Ei mitään valetta! Minä tahdon tietää sen!"

Märta, joka ei tiennyt mitään Ingeborgin vaatetuksesta, vaan luuli kuninkaan puhuvan Signen vieressä seisovan kuvan alkuesineestä, vastasi vapisevalla äänellä: "Hänen nimensä on Valdemar Svane, ankara herrani ja kuninkaani! Mutta nyt ei häntä voi saada oikeudelle, sillä hän on — — —"

"Paennut," huusi Erik. "Sen minä kyllä luulen. Minun olisi pitänyt lävistää hänen hekkumallinen sydämensä, ennenkun hän pääsi tästä huoneesta ulos. Ja nyt, sen käärme," jatkoi hän Signelle, "uskallatkos vielä kieltää rikostasi? Sinä olet hävytön nainen, jolle minä tuhlasin armoani. Minä luulin sinua enkeliksi, mutta sinun silmäsi valehtelee. Sinä olet irstas portto; mene nyt onneasi kohden!" Samassa repäisi hän itsensä irti Signestä, joka valoi hänen jalkojansa kyyneleillänsä, ja syöksi kun vimmattu huoneesta ulos.

Onnettoman Signen valitushuuto kaikui hänen jälkeensä.

Inkvisitionin palveliat nostivat Signen ylös lattialta ja käskivät hänen nousta kartanolla odottavaan vaunuun.

Surkuteltava tyttö laskeusi polvilleen ja nosti kätensä sekä viattomat silmänsä taivasta kohden.

Märta väänteli epätoivoisena käsiään. Signe otti tämän toisen äitinsä vapiseviin käsiinsä ja painoi häntä levottomalle sydämellensä. Miehet eroittivat hänen kuitenkin kovasti parkuvasta mummosta ja pakoittivat hänen istumaan vaunuun.

Märta katsoi lohduttamatonna taivaalle, ja pitkän tuskallisen hiljaisuuden perästä puhkesi hän vihdoin sanoihin:

"Herra, sinun pitkällisyytesi on suuri; sillä paimenet ovat muuttuneet raateleviksi susiksi, ja repivät lampaita, joita heidän pitäisi vartioida. O Herra, ota minut luoksesi taivaalliseen valtakuntaasi. sillä mitäs minä nyt enää teen tässä suuressa autiossa asunnossa? He ovat kaikki kuolleet, ne rakkaat, jotka tekivät sen minulle paratiisiksi. Pitäisikö minun elää kaiken niiden jälkeen, joita rakastin maanpäällä!"

"Eläkää meidän tähtemme; sillä nyt ei meillä ole ketään, jota kuulemme ja kunnioitamme, paitsi te! Olkaa meidän äitimme!" virkkoivat itkevät immet ja kantoivat Märtan sänkyyn.

"Minä olen nähnyt paljon surua eläissäni maailmassa," sanoi kunnioitettava vanhus, ja hänen kyyneleensä virtailivat seitsemänkymmenen vuoden vaivain vakoelemilla kasvoillansa.

Neitsyet lauloivat sydämellisellä hartaudella hengellisen laulun. Märta kuiskutti hiljaa virren sanoja.

Oli kun kuolon enkeli olisi käynyt linnassa. Jos siellä joskus ääntä kuultiin, niin oli se vaan katkonainen huokaus, tahi valitushuuto tahi ruumisvirren sävel.

* * * * *

Inkvisitionin musta suljettu vaunu pysähtyi luostarin pihalle. Signe oli lämpimässä rukouksessa jättänyt itsensä Jumalan haltuun, ja oli nyt jotensakin valmis menemään hirveätä onneansa kohden, kun Appellona tuli häntä auttamaan ulos vaunusta ja pyysi häntä seuraamaan itseänsä. Signe, joka oli odottanut vastaan ottajakseen eli vähintäkin jotakin hänen palveliaansa, kummastui suuresti, kun nuori kaunis nainen tarjosi hänelle kätensä, ja osoittaen kunnioitusta ja nöyryyttä, vei häntä leveätä ja valoisaa rappua myöten ylös kauniisen huoneesen, josta oli miellyttävä näköala järvelle ja metsään.

"Tässä on teidän huoneenne, jalo neiti," sanoi Appellona lempeästi hymyillen. "Mitä suvaitsette te minun antaa teille iltaruo'aksi?"

"Ei mitään," vastasi kummastunut Signe. "Minun on mahdoton nauttia mitään."

"Malttakaa mielenne," sanoi Appellona säälien, "ja virvoittakaa itseänne jollakin sen suuren tuskan perästä, jonka teidän on täytynyt kärsiä. Minä olen luonanne heti jälleen."

Hän meni, ja Signe huomasi, että hän lukkosi ulkoapäin oven.

Signellä oli tuskin ollut aikaa ajatella kummallista asemaansa, joka pikemmin näytti matkustajan hyvin varustetulle vierastalolle, kuin inkvisitionin käsissä olevan vangin asunnolle, kun Appellona tuli takaisin, kantaen hopeavatia, jolla oli kylmää paistia, voita, leipää, viiniä ja kakkua. Häntä seurasi kuoropoika, kantaen kaunista koria, täynnä valituimpia hedelmiä, jonka hän kunnioituksella laski pöydälle.

"Tahdotteko syödä?" sanoi Appellona. "Minä jään tänne teidän palveliaksenne, ja jos minä hetkisen poissakin olen, niin suvaitkaa ainoasti vetää tästä kellonnyöristä, ja minä tulen heti takaisin."

"Missä minä olen?" kysyi Signe. "Enkö minä ole sen hirmuisen, pyhän inkvisitionin vallassa?"

"Olette, kallis neitiseni," vastasi Appellona järkevästi; "mutta te olette tulleet tänne ainoasti kokemaan, mikä suloinen olopaikka tämä on, eikä kärsimään sitä hirmuisuutta, josta rahvas tietää niin paljon kertoa. Teidän ei koskaan tarvitse puuttua mitään tavallisesta mukavuudestanne, ja minulla on ankara käsky, jos mahdollista, arvata teidän tahtomuksianne ja lukea ne teidän silmistänne sekä ne heti täyttää. Käskekää siis, niin saatte nähdä minun puhuneen totta."

Signe seisoi hetkisen suurimmasti kummastuneena, sitte sanoi hän hyvin vakavalla katsannolla ja sanoilla: "Täällä ja tällä paikalla — ah, ajatus, että minä olen täällä, panee koko ruumiini vapisemaan — en voi, enkä tahdo mitään käskeä. Minä uskallan vaan rukoilla. Jos siis, hyvä tyttöseni, hankit lukon sisäpuolelle tuohon oveen, etkä sitte yöllä etkä päivällä jätä minua, niin olet täyttänyt kaikki, mitä minä tahdon täällä, jossa vapauteni on ryöstetty."

"Nyt te pyydätte myöskin," vastasi Appellona, "mitä en parhaimmalla tahdollani maailmassa voi tehdä. Minä, niinkun tekin, olen vankina täällä luostarissa, enkä koskaan saa astua jalkaani sen ulkopuolelle. Minä kerran varomattomuudessani sanoin muutamain muiden tyttöjen läsnäollessa en uskovani sitä, että valaskala on niellyt Jonaan, koska sen tila ei muka olisi simapikaria suurempi. Tämä lausunto, jota en minä ajatellut, tuli abbotti Sigismundin korville, ja sentähden olen minä kolmeneljännes vuotta ollut täällä salvattuna, ja minut olisi elävältä murhattu, jos ei Sigismund, niinkun hän sanoo, olisi armahtanut minun nuoruuttani.

"Ensin otti hän minun passaripiiaksensa, sitte tulin minä luostarin emännöitsiäksi, ja nyt, kun kuoropoika Petter on paennut teidän isänne kanssa, ei kukaan muu kuin minä saa kantaa naisvangeille heidän luolaansa, sillä hän uskoo minua enemmän kuin munkkeja, kuoropoikia tahi ketään muuta luostarissa. Mitä minulla on holvissa tehtävää, on kuitenkin pian toimitettu; mutta teitä, jalo neitiseni, palvelen minä niin usein kun käskette, kuitenkaan en voisi, jos sillä ansaitsisin ijankaikkisen autuuden, teille toimittaa lukkoa, ja jos minulla olisikin se, niin en tohtisi kuitenkaan sitä antaa teille, sillä kaikkein ovien, vaikka kyllä suljetut vangille, täytyy yhtähyvin olla avoinna abbotille, jonka, niinkun hän sanoo, pitää Jumalan edessä vastata sinne salvatuista sieluista. Usein nousee hän sängystään sydän yölläkin, saattamaan syntisiä autuuden tielle ja taivuttaaksensa heitä totuutta tunnustamaan."

"Mutta voithan sinä yöllä kuitenkin olla minun luonani ja maata vieressäni?" kysyi Signe surullisesti ja veti Appellonan tykönsä.

"En," sanoi tyttö syvästi huoaten; "Sitä en minä tohdi tehdä." Samassa tulvasi kyynelvirta hänen silmistänsä.

"Sinäkö et tohdi?" kysyi Signe; "tahtoisitkos sitte, jos tohtisit?"

"Minä olen hyvin onneton!" huusi Appellona ja kiiruhti ulos.

"Mitä tämä on?" kysyi Signe itsestänsä ja katsella tuijotteli lohdutonna valkealla lumipeitteellä verhottua maata.

Appellona tuli pian takaisin ja hänellä oli paljon toimimista huoneessa, hän otti pois ruoan, jota Signe ei ollut koskenutkaan, ja heitti puita takkaan. Tämän tehtyä kysyi hän surullisesti:

"Sallitteko kunnioitettava neiti priorin tulla teitä tervehtämään?"

Signe kauhistui näistä sanoista suurimmasti. Hän ei voinut puhua.

"Mitä minä vastaan?" kysyi Appellona katseella, joka ilmoitti irstaisia tunteita.

"O Jumala! eihän minulla ole mitään tahtoa," huusi Signe, väännellen epätoivoisena kauniita käsiänsä.

"Teidän asemanne on hirmuinen," huokasi Appellona, "ja minä en tahdo salata teiltä, että teidän on valitseminen häväistys tai kuolema."

"Tässä ei ole mitään valitsemista!" huusi Signe, "minun arpani on heitetty. Minä tahdon kuolla!"

"Te olette niin nuori ja kaunis," sanoi Appellona hartaalla osanottavaisuudella. "Kuinka mielelläni pelastaisinkaan teidät jos voisin, sillä teidän äitinne kantoi minut kasteelle, ja te olitte imeneet äitini rintaa sinä päivänä, jona teidät kastettiin. Minä olen vaan kahta kuukautta vanhempi kuin te."

Signe painoi Appellonaa kovasti rintaansa vastaan.

"Päästäkää minut irti," huusi Appellona, "minä en ole mahdollinen olemaan teidän puhtaalla sydämellänne, sillä minä olen kadotettu. Pahat henget ovat riemunneet minun lankeemuksestani, ja minut on nyt lähetetty tänne kietomaan teitä samaan helvetin nuoraan, johon minä itse olen langennut."

Signe tempasiin kauhistuen pois Appellonan sylistä.

"Jos te ilmoitatte minusta, niin täytyy minun kuolla," jatkoi Appellona, "mutta kärsikää minua kun sanon, että sydämeni syvästi ja hartaasti jakaa tuskanne, sekä että hän tahtoo samoin murhata teidän hyviä avujanne, hän joka murhasi minunkin ja että — — —"

"Kenestä sinä puhut?" kysyi Signe, katsoen tyttöön kauhistuksella.

"Sigismundista," kuiskasi Appellona, "Siitä riettaasta, johon minulla nyt ei enää ole ensinkään mieltymystä, ja jonka lapselle minun kurjan täytyy tulla äidiksi."

Signe seisoi niinkun marmorikuva onnettoman edessä, joka kirkkaassa peilissä oli näyttänyt hänelle oman kauhean tulevaisuutensa.

"Minä olen rakastanut tätä petoa," sanoi Appellona, "ja tuhannet valat on hän vannonut rakastaaksensa minua. Mutta nyt vihaan minä häntä niinkun kuolemaa. Tässä on teille terävä veitsi; lyökää se syvään hänen mustaan sydämeensä, kun hän tahtoo teitä sulkea haurelliseen syliinsä; sillä koko teidän onnettomuutenne tulee siitä, että te olette niin kaunis ja viehättävä. Ah, hän ansaitsisi tuhannen kertaa kuolla, sillä nykyisin on eräs nuori ja kaunis aateli neiti, nimeltä Maria Stjerne, joka monta kuukautta on vastustanut hänen kiusauksiaan, langennut hänen uhriksensa ja makaa nyt hänen kanssansa. Te, jalo neitiseni, ettekö kauhistu hirmuista kohtaloanne? — Te olette määrätty korvaamaan häntä ja joku muu onneton sitte edessäkin korvaamaan teitä."

"O Jumala! o Jumala!" vaikeroitsi Signe, tavottaen veistä. "Mutta kuinka tohtii hän sitte antaa sinun tulla minun luokseni? Pitäisihän hänen peljätä tulevansa huomatuksi?"

"Hän on uhannut, että minä tulen elävänä haudatuksi, jos ilmoittaisin hänen, mutta sitä vastaan luvannut minulle vapauteni, jos minä edistäisin teidän lankeemustanne. Kuitenkin pitää minun kuolla, ja minä en tahdo olla edesvastauksessa teidän onnettomuudestanne. Oma syntini painaa minua jo kyllin. Nyt on sydämeni keveämpi, sillä te olette saaneet varoituksen. Ah, jos minäkin, niinkun te, olisin valinnut kuoleman!"

Signe otti epätoivoisen syliinsä ja pyysi häntä nostamaan sydämensä uskossa ja toivossa kaikkein armahtajan istuimen eteen. Sitte pyysi hän, ettei hän missään varomattomuudessa ilmoittaisi, mitä nyt oli puhunut, sillä se voisi syöstä hänen turmioon.

"Minä en pelkää kuoleman kauhuja, mutta minä tahdon elää syntymättömän lapseni tähden, ja auttaakseni teitä valvomaan ja sotimaan," sanoi Appellona voimakkaasti, laskien kätensä sydämellensä.

"Minä en nyt vielä ole missään hädässä, sillä jalo ystävyys ja sääliväisyys auttaa minua sitä kantamaan," sanoi Signe suudellen Appellonan vaaleita huulia.

"Minä sanon hekkumoitsialle, että te olette hänelle hyvin sopimaton, niin hän ehkä pysyy poissa täältä, ja minä saan käskyn valvoa teidän luonanne yötä," sanoi Appellona ja meni.

Signe heittäysi sänkyyn, ettei, jos abbotti tulisi, vastustaisi Appellonan kertomusta, ja kätki huolellisesti veitsen viereensä.

Appellona tuli takaisin. "Minä valvon teidän luonanne yötä," sanoi hän, "ja minä joudan täällä olemaankin, sillä Maria on ottanut vastaan emännöitsemisen. Hänellä oli valittavana polttorovio tahi häväistys, ja hän valitsi pitkän taistelun perästä samoin kun minäkin kelvoton."

"Rovioko?" kysyi Signe kauhistuen. "Mikä oli sen onnettoman rikos?"

"Hänen piti puhuneen pilkaten Pyhästä Hengestä," vastasi Appellona, "mutta hänen etevin rikoksensa, niinkun teidänkin, oli se, että hän oli nuori ja kaunis."

"O taivahan Jumala!" rukoili Signe, "anna minun muotoni muuttua; anna minun tulla pahannäköiseksi kuin yö, että voisin palvella sinua puhtaalla sydämellä! Ah, Appellona," jatkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, "paetkaamme nyt pimeässä tästä kauheasta paikasta. Onhan sinun tallessasi avaimet? Jos kuolisimmekin myrskyyn ja lumipyryyn, niin olisimmehan kuitenkin vapaudessa."

Appellona vakuutti että pakeneminen olisi mahdoton, koska suuri etulukko oli pantu käytävän ovelle, sekä että hän oli tullut sinne salarappuja, jotka alkoivat abbotin ruokasalista, jonka avainta hän aina itse piti muassaan ja sulki sen aina sekä sisä- että ulkopuolelta.

"Vai niin," sanoi Signe, puristaen hartaasti ristiin kauniit kätensä; "me olemme taivaan suojeluksessa. Se voipi meidät pelastaa, ja sen käsiin voimme turvallisesti jättää kohtalomme. Se pelasti isäni, kun polttorovio jo oli hänelle valmis; se pelastaa myös meidät, sillä, eikös ole tosi, sinä onneton tyttö, sinä kadut sitä rikosta, johon olet pakotettu ja toivot ijankaikkisen armoa?"

"Tähän kauhistuksen asuntoon tullessani," sanoi Appellona kyyneleitä vuodattaen, "olin minä hyvä ja viaton kuin tekin. Nyt en enää ole semmoinen; mutta Herra armahtaa katuvaista ja suopi minulle armonsa tässä ruokaluolassa odotella sitä tärkeätä hetkeä, jonka minä kauhulla näen edessäni; sillä täällä — sen tiesin hyvältä Petteriltä, häviää lapsi samassa kun se näkee päivän. Niinä viitenä vuotena, jotka Petter oli ollut luostarissa, oli abbotin emännöitsiä, Berta, kolmasti ollut raskaana, mutta ei kukaan ole nähnyt yhtään lasta, ja inkvisitionin tultua katosi hän itsekin."

"Hirveätä!" huusi Signe. "Mutta mihin joutui siis vihdoin hän ja lapset?"

"Petter, johon oli suuri luottamus ja sai käydä, missä tahtoi," vastasi Appellona, "löysi kerran vanhassa syvässä holvissa, jossa muutoin ei kukaan käynyt, muutamia lautoja, joiden alta nousi inhoittava lemu. Laudat pois heitettyänsä näki hän, että ne peittivät sisään sortunutta, kuivanutta kaivoa. Hän katsoi sen sisälle ja kauhistui, sillä se oli suureksi osaksi täytetty ihmisen luilla ja päällimäisenä oli puolimädännyt lapsi sekä parin muun lapsen luuranko. Tämä oli loppupuolella kesää, kun minä olin vielä abbotin erinomaisessa suosiossa ja sain käydä yltympäri luostarissa. Petter vei minut kaivolle, mutta minä en rohennut katsoa siihen. Ah, ehkä se oli aavistus siitä kauhistuksesta, joka odotti minua, mikä esti minun — — —?"

"Lakkaa," sanoi Signe. "Minä en voi kuulla enempää. Minä en ole joutunut ainoasti inkvisitionin käsiin, vaan minut on syösty murhaluolaan." Hän kätki vapisten kasvojansa käsillään.

Aamurusko koitti, vaan ei uni ollut sulkenut Signen eikä Appellonan silmiä. Auringon ensimäisen säteen koittaessa nousivat he ylös, ja Signe kätki veitsen, jonka hän oli saanut Appellonalta, kovasti sykkivälle sydämellensä. Appellona jätti nyt onnettoman Signen, jolla oli kyllin aikaa ajatella kauheata tilaansa. Se oli kuitenkin menettänyt vähin kauneuttaan, koska hän kyllin tiesi sen ja oli valinnut ainoan, joka hänellä oli valittavana: kuoleman. Kuitenkin huoahti nuoren rakastavan sydän usein nimen Valdemar, ja kuvitteli tämän kauhistusta hänen ennen-aikaisesta kuolemastansa. Hiljainen sisällinen ääni kuiskasi hänelle kuitenkin, että, vaikka kuolema oli tuhatta kertaa häväistystä parempi, hänen ei sentään pitäisi sitä jouduttaa, ennenkun hän olisi niin likellä häväistyksen syvyyttä, ettei hänellä olisi mitään muuta keinoa sitä välttää.

Muutaman hetken kuluttua tuli Appellona takaisin ja toi abbotin hartaan pyynnön, että hän soisi hänelle ilon saada tervehtää häntä ja viettää hetkisen hänen seurassaan, sillä lisäyksellä, että hän sai vapaasti valita jotta Signe tulisi hänen luoksensa tahi sallisi hänen käydä huoneessaan.

"Sano hänelle, hyvä Appellonani," sanoi Signe rauhallisesti, "että jos minun tahtoni tulee kysymykseen, toivon minä, etten tarvitsisi jättää tätä kammaria, joka kerran on minulle sallittu."

"Ja te olette niin rauhallinen ja uskalias?" kysyi Appellona kummastellen.

"Niin olen, koska vaali on tehty," sanoi Signe ja näytti veistä. "Jumala palkitkoon sinulle tämän lahjan, hyvä, onneton ystäväni!"

"Pelastakoon se teidät minun surkuteltavasta kohtalostani," sanoi Appellona nostaen rukoilevat kätensä taivasta kohden. "Kuitenkin, jalo neitiseni, pitää teidän olla varovainen kuoleman pistoa tehdessänne, ja jos se on tarpeesen, niin tähdätkää se sitte ennen hänen mustaan sydämeensä, kuin omaan kauniisen rintaanne. Ehkä ei olisi pakokaan sillä hetkellä mahdoton, jos osaisitte oikeaan paikkaan lyödä ja me voisimme anastaa hänen avaimensa, erittäinkin sen, jolla avataan järvelle menevä salaovi. Meidän täytyisi uskaltaa mennä hienolle jäälle ja kätkeä itsemme Jumalan avulla tiheään metsään, jos vaikka tulisimme nälkäisten susien saaliiksi. Te vapisette minun puhuessani? Mutta uskokaa minua, se ei vala ainoastaan kieleltäni, vaan särjetystä sydämestä, jonka se rietas teeskenteliä on murtanut."

"Ei, ei!" huusi Signe innokkaasti; "ei koskaan saa minun käteni ryöstää hänen henkeänsä. Minun täytyisi ijankaikkisesti katua, että olisin saattanut hänen pois maailmasta kaikilla synneillänsä kuormitettuna. Mutta jos tulen pakoitetuksi siihen suunnattomaan kauhistukseen, että täydyn käyttää sitä murhaavaa rautaa, niin suokoon Jumala minulle voimaa survaista se omaan rintaani, että minä puhtaana ja viattomana voisin notkistaa polviani Hänen istuimensa edessä ja tavata kunnioitetun äitini taivaassa. O, äitini!" jatkoi hän ja väänteli itkien kauniita käsiänsä, "jos tietäisit onnettoman tyttäresi kohtalon, niin sinä tuskasta kääntyisit haudassasi! Ah, nyt tiedän, miksi Ijankaikkinen sinun niin aikaisin kutsui sisartesi enkelien tykö: siksi ettei tulisi Signesi äärettömän surkeuden todistajaksi!"

"Malttakaa mielenne," kuiskasi Appellona, "minä kuulen jonkun tulevan. Se on hän."

"Mitä minä näen? Tekö uitte kyynelissä? Ah, se vaivaa minua sanomattomasti. Rohkaiskaa itseänne, jalo neitiseni," sanoi Sigismund teeskennellyllä lempeydellä sisälle astuessaan ja verkalleen lähetessään itkevää, joka yhä piti silmiänsä taivasta kohden. "Minun tuloniko teitä niin kauhistaa? Ah, sitte vannon minä taivaan ja kaikkein sen pyhien kautta, että sitä tuntoa minä toivoin kaikkein vähimmin teissä herättäväni. Näytänkö minä niin peljättävältä? Ja luuletteko, ettei syvimmän kunnioituksen elähyttämä sydän teidän viehättävään sukupuoleenne voi sykkiä munkkikaapunkin alla?" Samassa antoi hän Appellonalle salaisen merkin, ja hän läheni ovea, vaikka verkalleen.

"En tiedä, kunnioitettava herrani!" sammalsi Signe, kääntäen silmänsä lattiaan; mutta nähtyänsä Appellonan menevän ovelle, huusi hän kovasti: "Ole täällä, Appellona, eläkä jätä minua! Minä voin pahoin! Eikö ole totta, kunnioitettava herra abbotti, että te olette antaneet hänen minua passaamaan? Ettehän siis varmaankaan salli, että hän jättää minun, erittäinkin niin kauan kun olen kipeä, ja nyt tunnenkin itseni oikein pahoin semmoiseksi!"

"Olkoon se kaukana minusta," vakuutti abbotti, säälivästi katsahtaen, ja käski Appellonan olemaan siellä. "Teidän tahtonne yksinään on hänen lakinsa, ja minun — sen vakuutan teille taivaan kautta — minun korkein onneni on totella käskyjänne ja täyttää jokaisen toiveenne. O, kuinka se koski minuun, kun minä meidän hurskaalta kunnioitettavalta arkkipispaltamme sain käskyn tuoda teidät tänne. Sitä täytyi minun totella; mutta elkää sentään luulko, että te olette missään vankeudessa. Täällä saatte seurata kaikissa omaa vapaata tahtoanne, ja jos olisi minun vallassani, niin vannon minä teille kaiken sen kautta, mitä minulla on pyhää taivaassa ja maan päällä: vielä tänäpäivänä veisin minä teidät takaisin isänne linnaan, sillä hän oli minun paras ystäväni. Kuinka suuresti minä häntä rakastan, huomaatte te siitä, että minä toimitin hänelle tilaisuuden paeta poissa ollessani, jo ennenkun te saitte hänen armahtamisensa kuninkaalta."

"Se olisi tullut minulle kyllä kalliiksi," jatkoi Sigismund teeskennellyllä avosydämellisyydellä, "jos arkkipispa olisi siitä tiedon saanut, mutta sydän tahtoo myös vaatimuksiansa täytäntöön. Vähä ennen minun matkalle lähtöäni, kun minä olin valmistanut kaikki hänen pakoonsa kuuluvat seikat, syleili hän polviani ja jätti teidät, hänen suuresti rakastetun tyttärensä, minun erityiseen huolenpitooni ja hoitooni."

"Ehkä minä mielelläni tahtoisin uskoa teidän kertomustanne," vastasi Signe vähin katkerasti, "niin suokaa kuitenkin anteeksi, että minä epäilen sitä koska te ette ole antaneet minulle mitään muuta todistusta siitä, kuin että salpasitte minut kaikkein julmimpaan vankeuteen."

"En minä, jalo neitiseni," vastasi Sigismund muotoansa muuttamatta. "Johan minä teille sanoin, kenen käskystä minun piti täyttää tämä surullinen velvollisuus ja anastaa teidän kaunis persoonanne. Niin pitkälle saattoi arkkipispa vaikuttaa; mutta näiden muurien sisällä on minulla valta käskeä, ja teidän ei pidä koskaan täällä puuttuman sitä huomiota ja kunnioitusta, jota teidän kauneutenne ja avunne ansaitsee, sillä te olette varmaan viaton. Minä uskallan sitäkin enemmän olla siinä iloisessa toivossa, kun arkkipispa kirjeessään ei ole maininnut teidän rikostanne, luultavasti sentähden, ettei vihollisenne tietäisi teitä syyttää."

"Jaa, minä olen viaton," vakuutti Signe, laskien kätensä sydämellensä. "jokainen pahe on minulle vieras, ja jos te todellakin olette vakuutettu siitä, niin sallikaa minun palata jälleen siihen paikkaan, josta minut vietiin pois. Sitte uskon, että te olette pelastaneet isäni, ja ikuinen kiitollisuuteni ja taivaan paras siunaus on tuleva siitä palkaksenne. Te näytätte myös silloin, että arvolla verhootte sen sijan, johon Jumala pyhässä kirkossansa on teidät uskonut."

"Mitä te pyydätte, jalo neitiseni?" huusi Abbotti jonkunlaisella lempeällä kiivaudella. "Juuri sitä, joka ei ole minun vallassani myöntää. Miksi te muserratte minun sydämeni sillä, että olen pakotettu kieltämään ensimäisen rukouksenne? Minulla on vahva luulo, että korkea käsi ohjaa teidän onneanne, sillä, niinkuin olette kuulleet, on teidän vangitsemis käskynne Lundin arkkipispan omakätisesti kirjoittama, ja minä olen sen vastaanottanut iso inkvisitorilta. Teidän täytyy pitää minua sokeana välikappaleena arkkipispan käessä. Mutta eihän vaan olisi yksi tahi toinen pyhää uskontoamme koskeva varomaton lausunta tullut kauniille huulillenne ja antanut aseet vihollistenne käsiin teitä vastaan? Minä olen teidän todellinen ystävänne, ja, mikä vielä enempi on, olen teillä isän sijassa. Uskokaa siis itsenne kokonaan minulle. Haavan parantamiseksi pitää ensin täydellisesti tietää sen tila. Miettikää siis tarkoin asianne ja vuodattakaa sydämenne minun polvelleni, jossa hellin osanottavaisuus kohtaa teitä. Sitte tiedän, mitä keinoja minun on käyttäminen teidän pelastukseksenne, ja mikään, sen vannon, ei saa jäädä minulta koettamatta, saadakseni pian avata teille pyhän inkvisitionin portit ja antaa teidät jälleen maailmaan, jonka kaunein koriste te olette, sekä yhdelle nuorukaiselle, joka odottaa korkeinta autuuttansa teidän sylissänne ja joka — — —"

"Herra Abbotti," keskeytti Signe, kääntyen poispäin, välttääksensä hänen haureellisia silmäyksiänsä, "te kuvailette liian elävästi minun elämäni yhtä aikaa, joka on joko hyvin kaukana taikka ei koskaan tule. Te unhotatte minun tulevan autuuteni ihastuksen tähden kokonaan sen aineen, mistä puhuitte: synnin, jonka luulette minun tehneen. Suokaa minun siis vakuuttaa teille, että vaikka minä ihmisenä en voi tuntea itseäni vapaaksi synnistä, uskallan minä kuitenkin vapisematta antaa Jumalan katsoa sydämeeni, eikä koskaan — sen minä vannon Ijankaikkisen ja Hänen läsnä-olonsa kautta — ei koskaan saa viettelys, pahe, paha esimerkki eikä edes hirmuisemmat tuskat; jaa, ei itse kuolemakaan minua poikkeamaan hyväin avujen tieltä. Tässä aikomuksessa on Laupias minua tähän asti vahvistanut, ja siihen hän suokoon vast'edeskin armonsa! Mitä on paheiden inholla raskautettu elämä. Se on tuhannenlainen kuolema. Jaa," huusi hän lämpimällä ihastuksella, "sinä, joka vuodatit pyhän veresi ristillä, annat minulle voimaa kuolemaan, jos niin tarvitsee, ja mahdollisena astumaan sinun silmäisi eteen, ja te, herra Abbotti, saatte myös nähdä että minä voin kuolla, mutta en tehdä syntiä."

"Te olette pyhimys liian hyvä tälle viheliäiselle maalle!" huusi Sigismund ja tempasi hänen voimakkaasti syliinsä.

"Takasin!" huusi Signe, ja hänen kätensä tavoitti veistä.

"Suokaa anteeksi," sanoi Sigismund ja laski hänen irti. "Se ei ollutkaan kuolevainen vaimo, jonka minä temmasin syliini. Teidän hurskautenne vei minun autuasten asuntopaikoille. Maa kaikkine turhuuksineen ja syntineen oli kadonnut minulle, ja pyhimys, loistava kunnian kruunu päässä, seisoi edessäni. Tietämättäni suljin minä teidät syliini. Ah, jospa silmänräpäyksenkin olisitte pidättäneet huutoanne: takasin! Minä olisin silloin nauttinut kauniinta ijankaikkisen ilon esimakua. Taas olen minä syntisellä maalla, ja pyydän, ettette vihastuisi siitä erhetyksestä, johon ainoasti taivas ja se palava into, jolla te vannoitte hyveestänne, oli syynä. Totisesti pahin epäjumalan palvelia lankeaisi ristin juureen ja näkisi taivaan avoinna, jos hän, niinkun minä, näkisi teidän hengen siivillä kohoavan yli tomun maailman."

Korkeasti arvoisella katseella ja äänellä sanoi Signe hekkumoitsialle, jonka hän nyt täydellisesti läpi näki.

"Herra Abbotti, minun asemani on kauhea; minä olen teidän vallassanne. mutta minun vaalini on tehty. Minä voin sentähden rauhallisesti kertoa, mitä äsken sanoin ja minkä Jumala tuntee todeksi: Minä voin kuolla, mutta en tehdä syntiä!"

"Ah, kuinka tämä teidän puhtaasta sielustanne lähtenyt selitys miellyttää minua!" sanoi Sigismund ulkokullatulla hurskaudella; "sillä te olette täällä varjeltumassa synnistä ja pesemässä niitä pilkkuja, joita ehkä mahdollisesti on voinut tarttua teidän hurskaasen ja kunnialliseen elämäänne. Minulta ne ovat peitetyt syvimpään pimeyteen. Minä en tiedä teillä mitään rikosta. Mutta pian, ehkä vielä tänä päivänä, saanen arkkipispalta ja iso-inkvisitorilta kertomuksen muutamain viimeksi tulleiden vankien rikoksista. Mahdollisesti on siinä teidänkin rikoksenne mainittu, sillä," lisäsi hän teeskennellyllä vakaisuudella; "pyhän inkvisitionin oikeus ja lempeys ei salli ketään viatonta syytettää sen tuomioistuimen edessä, vielä vähemmän tuottaa sen vankeuksiin, ja ilman minun erinäisettä helleyttäni teihin, olisi teille tullut olopaikaksi yksi syvistä holveistamme; mutta minä annoin teille tämän mukavan huoneen, sillä minä luulin teitä viattomaksi, ja mikään muu ei voi olla mahdollista. Jaa, teidän täytyy olla viaton, sillä se kivistäisi minun sieluni sisustaa, jos te — te olette vielä niin nuori ja kaunis — se olisi surkuteltavinta, jos — voikaa hyvin, jalo neitiseni! Te kuulette sen pian minulta sillä, niinkun sanottu on, minun pitäisi vielä tänä päivänä saada teistä tietoja. Taivas suokoon, että ne olisivat hyviä! Mutta minä pelkään! — Voikaa hyvin! voikaa hyvin!"

Hän meni, ja Appellona, joka varkain oli katsonut häneen, näki perkeleellisen hymyn hänen kasvoillansa.

Heti hänen pois mentyänsä, katosi kokonaan se rohkeus, jonka Signe oli osoittanut hänen läsnäollessaan, ja hänen viimeiset sanansa vapisuttivat koko hänen olentoansa. Hän oli kyllä vannonut kuolla kunniaansa säilyttääksensä, mutta hän uskoi tekevänsä synnin, jos hän kuoleman kautta pelastaisi itsensä ruumiillisista tuskista, ja mitkä kauheat tuskat hänen edessänsä olikaan? Eikö ollut abbotin viimeiset epäselvät sanat, ennenkun hän huoneesta lähti, hyvin kauhistavaiset? Onneton tyttö katsoi kyynelsilmin Appellonaan, etsiäksensä häneltä lohdutusta; mutta Appellona oli itsekin lohdutuksen puutteessa; sillä hän tiesi, mikä kohtalo nyt odotti Signeä, ja hän oli munkin viimeisessä katsahduksessa lukenut hänen epäluulonsa, että Appellona oli ehkä pettänyt hänen. Hän oli jo syrjään sysätty eikä enää voinut mitään, joka olisi viehättänyt häntä. Hän vapisi siis omankin kohtalonsa tähden, sillä olihan hän äiti. Epätoivossaan nuhteli hän Signeä, ettei hän survaissut veistä sen riettaan rintaan. Mustasukkaisuus lisäsi hänen tuskaansa, ja hän vannoi viimein hirmuisimman valan murhataksensa hänen, jos hän siitä menettäisi oman päänsä pyövelin kirveellä, tahi täytyisi astua elävänä polttoroviolle. Tämä muutoin niin hyvänluontoinen nainen muuttui verta janoovaksi hurjattareksi, ja se varmuus, joka hänellä oli, että hän, jotta abbotin rikos salassa pysyisi, oli tieltä raivattava, kypsytti hänessä päätöksen, lähettää hänet edellänsä hautaan. Hän luuli saavansa syntinsä sovitetuksi siten, että vapahtaisi maan tästä perkeleen kuvasta maan päällä. Nyt soi luostarin kartanokello, joka oli merkkinä, että koko väestön piti tulla saamaan käskyjä priorilta. Tämä lisäsi hänen hurjaa vimmaansa, ja hän alkoi teroittaa veistä kakluuniin ennenkun lähti. Signe pelkäsi hänen kiivauttaan, veti hänen ovesta takaisin ja sanoi:

"Appellona! Sinun sydämessäsi on raskas syntikuorma; elä lisää sitä enää murhalla. Ajattele, että hän on kuitenkin sinun syntymättömän lapsesi isä!"

"Se juuri vihkikin sen roiston kuolemaan. Ah, jos tämän veitsen kärki sattuisi hänen mustaan sydämeensä ja syöksisi hänen ijankaikkisiin liekkiin!"

Hurjana syöksi hän ovesta ulos.

Signe hengitti keveämmin, kun tämä hirveä nainen oli poissa, ja hän rukoili hartaasti Jumalaa ja kaikkia pyhiä, että he pidättäisivät hänen murhaavaa kättänsä, jos hän sen nostaisi uutta rikosta tehdäksensä.

Muutaman hetken kuluttua tuli Appellona takaisin ja toi ruokaa. "Ei se ole vielä täytetty," huusi hän Signelle; "tilaisuus ei ollut minulle sopiva."

"Taivas suokoon, ettei se koskaan tulisikaan sopivaksi!" rukoili Signe ja pyysi taas vimmattua luopumaan hirveästä aikeestansa.

"Hän on kypsynyt myrkky hedelmä," sanoi Appellona, "joka pitää lopetettaman ja heitettämän helvetin tuleen."

"Ah, jos en olisi koskaan nähnyt sinua silmäini edessä!" valitti Signe. "Eikö minun viheliäisyyteni muutoin jo ollut kyllin suuri? Vieläkö sen pitää lisääntymän sillä kauheudella, että täydyn tietää murhahankkeen? Minä tunnen velvollisuudekseni varoittaa sitä pahanilkistä, jotta hän vielä parannuksella voisi pelastaa syntisen sielunsa, ja sinä olet kuolemasi hetkellä kiittävä minua siitä, että estin sinun vuodattamasta ihmisen verta."

"No olkoon menneeksi; petä sitte minut!" huusi Appellona kauhistavalla ivanaurulla. "Palkkanne odottaa teitä hänen haureellisessa sylissään!" Hän meni äkkiä huoneesta, ja hänen hirvittävä naurunsa kaikui hänen jälessään käytävässä.

"O Jumala!" huokasi Signe, "vielä eilen kiitin sinua kyynelsilmin tästä hädässä osaa-ottavasta ystävästä, ja nyt tänään! — pitääkö jokaisen kukan minun tielläni muuttuman orjantappuraksi, lävistääksensä minun vapisevaa sydäntäni! Yhden lohdutuksen annoit sinä minulle kuitenkin, Kaikkivaltias. Minulla ei ole rikosta, ja sitä lohdutusta elä ota pois minulta; se on lohduttava minua kuoleman hetkelläni, jos vaikka itsekin tulisin pakoitetuksi sitä kiiruhtamaan ja uhraamaan henkeni puhtauttani varjellakseni. Enkelit kantavat silloin pelastetun sieluni sinun istuimesi eteen; ota sinä siellä se armolla ja anteeksi antamuksella vastaan."

Hetkisen kuluttua tuli Appellona takaisin ruokia pöydältä viemään. Hän heittäysi Signen jalkain juureen ja rukoili häntä kyyneltensä virtaillessa antamaan anteeksi hänen kiivautensa, joka oli hänen äärettömän kurjuutensa seurauksena. Signe otti surkuteltavan naisen syliinsä eikä lakannut rukoilemasta ja kehoittamasta häntä, ennenkuin Appellona oli juhlallisesti luvannut hänelle ei enää ajattelevansa murhata Sigismundia, vaan kärsivällisenä ja myöntyväisenä taivahan päätökseen mennä kohtaloansa vastaan.

"Hän on ryöstänyt minulta vapauden, isän, äidin, siskot ja ystävät," sanoi Appellona, "sanalla sanoen kaiken, mikä sitoo ihmistä elämään ja tekee sen meille niin kovin rakkaaksi. Mutta tämä ei ollut kylliksi tälle villieläimelle: hän murhasi myöskin hyveeni! Hän tahtoo nyt murhata ruumiinikin eikä edes säästää omaa vertansakaan. Olkoon kuitenkin niin, hän saakoon elää, ja teitä on hänen kiittäminen hengestänsä." Nyt heitti hän veitsen tuleen, ja jatkoi sitte kiivaasti, korottaen ääntänsä: "Katsokaa, kuinka liekit kiertelevät hänen rintaansa varten hiottua terästä! Haa! Samoin pitää myös ijankaikkisen tulen kietoa hänen sieluansa helvetissä! Ah, autuus on siinä ajatuksessa, että voisin astua helvettiin, ollakseni hänen tuskainsa todistajana!"

Nämä viimeiset sanat olivat tuskin lähteneet Appellonan huulilta, kun seinässä oleva salaovi äkkiä avautui ja abbotti syöksi sisälle.

"Mitä!" huusi hän hirvittävällä äänellä. "Niimpä olikin minun arveluni totta. Sinä olet pettänyt minut ja tahdot murhata minut, sinä hävytön. Pietro," huusi hän ovelta, ja italialainen pyöveli astui sisälle. Signe säikähti kovasti eikä voinut sietää hänen peloittavaa muotoansa. "Vie tämä pahantekiä," sanoi abbotti latinaksi, "syvimpään holviin, joka on ihan käärmekuopan vieressä, pyhän Neitsyen kappelin alla. Hänellä on kauhea aivus pyhää inkvisitionia ja koko luostariamme vastaan, ja tahtoi aloittaa sen minut murhaamalla. Tartu häneen ennenkun hän survaisee väkipuukon rintaani!"

"Haa! peto!" huusi Appellona korkealla äänellä; "minä kiroan heikkouttani, sillä sitä paitsi et sinä enää eläisi, ja maa olisi pelastettu kaikkein ilkeimmästä ihmisestä. Mutta vapise kuitenkin, sinä perkele, sinä valapattoinen, lasten murhaaja, sillä taivaan koston pitää sinut musertaman!"

"Sen käärme!" huusi Sigismund; "sinun vimmasi myrkky syrjäytyy kokonaan vaikutuksestaan, sillä Pietro ei ymmärrä yhtään sanaa puheestasi. Mitäs siellä seisot?" huusi hän Pietrolle, "tottele käskyäni, tahi vapise vihani edessä!"

Jalopeuran voimalla heittäysi italialainen onnettoman kimppuun ja kuletti hänet ulos, huolimatta hänen parkumisestaan ja vastustuksestaan.

Signe lankesi abbotin jalkoihin ja sanoi itkien: "Armoa, armahtamista! Hän on vannonut minulle valan ei koskaan murhata teitä, ja veitsi tuolla tulessa on todistuksena, että — — —"

"Mitä auttaa teeskentely," sanoi Sigismund nyt, hetkisen mietittyänsä, "sillä tiedättehän te jo kaikki? Jaa, totta on, että yhteen aikaan pidin minä hänen vähästä viehättäväisyydestään enemmän kuin se ansaitsikaan ja tilani ankaruus myöntää; mutta voipiko se hupsu sentähden vaatia, etten minä saisi katsoa muihin kun häneen? Minä pelastin hänen, ettei häntä muurattu elävänä; voineeko mikään uhri olla kylliksi suuri semmoisesta hyvänteosta? Mutta nyt se on loppunut, ja minä näytän sille hävyttömälle, että minäkin voin rangaista. Muutamaan päivään pitää hänen — —"

"Lakatkaa," huusi Signe; "mielittekö murhata oman lapsenne? Se onneton on — o armahtakaa sitä syntymätöntä! Ei, minun on mahdoton uskoa, että te voitte olla niin julma ja murhauttaa Appellonan!"

"Lopettakaamme," sanoi hän, "tämä puhe, joka liiaksi ahdistaa teitä, ja joka helposti voipi tehdä vahingollisen vaikutuksen teidän terveydellenne. Suuri vahinko olisi, jos kauhukuvat ajaisivat pois ruusut noilta punottavilta poskilta. Kuivatkaa kyyneleet kauniista silmistänne; ne himmentävät niiden loistetta. Suokaa minun katsella taivastani niissä. Ah, Signe, antakaa sydämenne avautua helleyden äänelle. Tulkaa minun lemmikikseni, ja minä en vaiheta onneani minkään kuninkaan kanssa maan päällä."

"Onko se mahdollista!" huusi Signe. "Pettävätkö korvani minua? Te, jonka taivas on määrännyt valvomaan puhtauden ylitse ja varjelemaan sitä paheesen lankeemasta, tahdotte itse tallata sen tomuun? Te olette olevinanne hurskas ja harjoitatte rikoksia. Te tunnustatte Kristusta huulillanne ja kiellätte Hänen sydämessänne. Ettekö siis pelkää taivaan vihaista kostoa?"

"Taivaan ensimäinen käsky on rakkaus," sanoi Sigismund säihkyvin silmin ja tavoitti Signen kättä.

"Takaisin!" huusi Signe kiivaasti; "elä rohkene milloinkaan koskea minuun saastaisilla käsilläsi, sinä häpeäpilkku ihmisten seassa! Etkö usko, että Olli Akselinpojan tytär on liian hyvä sinun portoksesi?"

"Yhtä hyvästi minun kun sen nuoren soturinkin, jonka sylistä kuningas teidät säikähdytti vähää ennen kun teidät tänne tuotiin," sanoi Sigismund riemullisesti nauraen. "Mutta elkää olko levoton. Kyllä te tulette kesyksi, ja teidän rakastetullenne on paikka valmiina meidän hyvin varustetuissa vankihuoneissamme. Te tuomitsette minua taipumuksesta, jota te itse salaisesti suositte ja joka kahden kesken ollessa on suurin autuutenne."

"Halveksittava ulkokullattu," sanoi Signe rauhallisella arvoisuudella; "minä en tahdo alentua puolustamaan itseäni teidän valheellisista syytöksistänne, minun kohtaloni on ratkaistu, arpani on heitetty. Sentähden minä voin ylvästellä teille, ja kuolema vapauttaa minut Appellonan ja Marian kauheasta osasta."

"Haa!" huusi Sigismund hammasta purren; "ei se rietas Appellona ole mitään teiltä salannut. Se on kyllä tosi, että te nyt näette minut totisessa haamussani, mutta teidän henkenne on minun kädessäni. Lahjoittakaa minulle siis lempeytenne tahi valmistakaa itsenne porttona heitettäväksi käärme kuoppaan. Myrkylliset käärmeet kiertäytyvät siellä kauniin kaulanne ympärille ja nälkäiset iilimadot imevät viimeisen veripisaran rakastavasta sydämestänne. Ettekö vapise kauheata kohtaloanne, jonka itse valmistatte itsellenne?"

"En," sanoi Signe nöyrästi; "sillä te voitte ainoastaan tappaa ruumiin, ettekä sielua. Se nousee ijankaikkiseen iloon, silloin kun teidän saastainen henkenne menee ijankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä."

"Te lykkäätte siis minun sydämeni pois luotanne," sanoi Sigismund kauhean kylmästi. "Te valitsette hirveimmän kuoleman sen onnen sijaan, että saisitte hallita täällä minun sydämeni ruhtinattarena ja sitte palata takaisin sulhasenne syliin. Olkoon niin; tapahtukoon tahtonne! Kuitenkin minä säälien teidän nuoruuttanne ja kauneuttanne, tahdon koettaa, eikö teidän aikomuksenne taipuisi. Pietro!" huusi hän, ja italialainen pyöveli astui sisälle salaovesta. Hän kuiskutti muutamia sanoja hänelle ja sanoi sitte merkillisellä äänellä Signelle: "Te seuraatte heti tätä miestä. Kun te olette hiljaa, ei hän tee teille mitään pahaa, ja kolmen päivän perästä tulen minä kuulemaan, ettekö ole päätöstänne muuttaneet."

"Minä olen teidän vallassanne, ja tiedän, että kaikki ihmiselliset tunteet ovat vieraat teidän sydämellenne," sanoi Signe voimakkaasti. "Teidän valtanne on suuri, mutta armollisen taivaan voima on vielä suurempi. Siihen minä toivon, ja menen levollisesti kohtaloani vastaan. Minä kyllä menen vankeuteen ja kuolemaan, mutta en kuitenkaan vaihettaisi sitä osaani kaikkeen teidän valtaanne; sillä minun rinnassani on taivahan rauha, ja teidän rinnassanne helvetin tuska. Minun kuoleman hetkeni tulee keveäksi ja antaa minulle ijankaikkisen ilon esimaun; teidän sitä vastaan tulee hirmuiseksi ja näyttää teille helvetin avatut portit. Enkelit vievät sieluni sinne, jossa kuolema on menettänyt otansa ja helvetti voittonsa, ja taivaan sotajoukot riemuitsevat minun pelastetusta hyveestäni, samalla kun perkele riemuitsee teidän lopustanne."

"Pois täältä!" ärjyi Sigismund; "kyllä sinä kerran puhut hiljaisemmalla äänellä. Me tapaamme toisemme." Hän viittasi nyt Pietrolle, joka avasi oven. Signe riensi siitä ulos, kunnioittamatta munkkia ainoallakaan katsahduksella ja Pietro seurasi häntä.

"Niin ihastuttavan kaunis ja kuitenkin niin kopea." sanoi Sigismund, katsoen hänen peräänsä; "sinun pitää oleman minun, jos vaikka sieluni menisi saatanalle sinun omistamisestasi. Tuo Maria, se ijankaikkinen kyynelten lähde, on sitä paitsi minua aikoja sitte suututtanut. O, Signe, sinun kopeutesi tekee sinut minulle vielä viehättävämmäksi! Ah, minä en tunne enää itseäni; niin suuresti lumosi minut tytön suloisuus."

Hän vaipui syviin ajatuksiin, miettien, mitä keinoja hän käyttäisi Signen turmioksi, kun sattumus näytti laatineen kaikki hänen toivonsa mukaan; sillä vielä samana päivänä toivat inkvisitionin aseelliset palveliat hänen onnettoman sulhasensa vangittuna luostariin. Kasvatusisänsä tiedustelemiset olivat luonnollisesti olleet turhat; sillä Akselinpoika oli takaisin saadun poikansa kanssa onnellisesti pääsnyt ulos maalta ja odotti Londonissa saavansa tavata Signeä ja Valdemaria. Kun kuitenkin kuolema sulki vanhan Knuutin suun, ei kumpikaan saanut tietoa hänen toivostansa tämän suhteen; he jäivät maahan ja joutuivat siten inkvisitionin käsiin.

Valdemar heitettiin siihen lujaan vankihuoneesen, jossa Akselinpoika muutamaa viikkoa ennen oli asunut; mutta ei kukaan armelias Petter tuonut toivon sädettä hänen särjettyyn sydämeensä. Häntä itseänsä odottava kauheus ei niin särkenyt hänen sieluunsa. Hän tiesi Signen olevan inkvisitionin vallassa, sillä Ristisaarilla oli Akselinpojan tuntenut eräs hänen entinen palveliansa, joka näki hänen menevän laivaan, jonka piti viemän hänet Englantiin, ja tältä sai Valdemar tiedon rakastetun kasvatus-isänsä onnellisesta pa'osta. Tällä ilosanomalla riensi hän Akselinpojan linnaan, ilmoittamaan samaa surevalle morsiamellensa, kun häntä kohtasi se musertava uutinen, että hänen oli inkvisitioni vienyt. Hän tuli melkein hurjaksi epätoivosta, ja ennenkun hänen sisällinen myrskynsä oli jättänyt tilaa kylmemmälle tuumistelulle, ottivat kauhean tuomioistuimen palveliat hänen itsensä kiini, kytkivät kahleilla ja heittivät suljettuun vaunuun sekä veivät hänen maan-alaiseen vankihuoneesen.

Signe ei tiennyt, kuinka kauan hän oli ollut siinä pimeässä holvissa, johon hän oli viety, kun Sigismund astui sisälle lyhty kädessä ja toisessa kori, jossa oli hienoa leipää, viiniä ja hedelmiä.

"Se olisi kuoleman synti," sanoi hän jonkunlaisella lempeydellä, "jos nälän hurja hammas kalvaisi tätä kukoistavaa suloisuutta. Minä tuon teille sentähden jotakin, millä voitte säilyttää raitista kauneuttanne, jota minä niin korkeasti kunnioitan, ja joka yksinään voipi tuoda minulle taivaan maan päällä."

Signe käänti kasvonsa seinään päin vastaamatta.

"Eikö minun helleyteni ansaitse edes yhtä ainoaa silmäystä? Ja tahdotteko pitkittää hyödytöntä vastustustanne, kun te nyt kaikissa tapauksissa olette kokonaan minun vallassani?" sanoi abbotti ja laski korin hyvin kostealle kivilattialle.

"Minä en syö mitään," sanoi Signe lujasti; "käyttäkää anteliaisuuttanne jossakin muussa paikassa, jossa sitä paremmin arvoksutaan."

"Vai niin," vastasi Sigismund kylmästi; "te elätte siis tämän vankihuoneen ohjeiden mukaan, sillä tämä on niiden pahantekiäin viimeinen olopaikka, jotka pyhä inkvisitioni on määrännyt kärsimään nälkäkuoleman."

"Minä en tahdo muuttaa sen määräystä!" sanoi Signe taas ja käänsi kasvonsa seinään päin.

"Elä luule, paatunut, olevan sinun supistetussa vallassasi kuolla, jos sinä sen tahdot. Jos on pakko käyttää väkivaltaa, niin valetaan ravitsevaa juomaa teidän suuhunne, jota teidät pakoitetaan nielemään.

"Teidän helvetilliset keinonne ovat lukemattomat," sanoi Signe kolkolla ylönkatseella itseänsä kääntämättä.

"Niinkuin sinun suloisuutesi," huusi Sigismund lämpimästi. "Mutta me puhumme kiertelemättä, sillä tunnemmehan me toisemme. Minä tunnustan sinulle, että sinun kauneutesi anasti koko minun sydämeni jo silloin kun näin sinut Roskildessa kuninkaan luona, ja että suurin toivoni oli saada sinut valtaani. Kuitenkaan ei tämä ole siihen syynä, että sinä olet täällä, vaan sinulle näkymätön voima ohjaa kohtaloasi ja on peruuttamattomasti päättänyt sinut kuolemaan. Kuitenkin minä sanon sinulle kaikki, että tietäsit, minkä osan minä otan kohtalossasi. Se pelättävä, joka tahtoo sinua tuhota, on Cecilia rouva, ja hänen sanomattoman vihansa yllykkeinä sinuun on mustasukkaisuus ja pelko, sillä kuningas rakastaa palavasti sinua; Cecilia pelkää menettävänsä valtansa hänen sydämensä ylitse, jos sinä tulisit hänen käsiinsä. Mutta anna hänen vaan — —"

"Miksi te sanotte tätä minulle? ja ettekö usko, että se on minulle yhdentekevä, kenen kädestä minä kuoleman otan, kun minä olen määrätty sen uhriksi?" sanoi Signe asemaansa muuttamatta.

"Kuoleman uhriksiko sinä?" sanoi Sigismund tulisesti; "ei, siihen olet sinä liian nuori ja miellyttävä. Sinä olet elämänpuu, täynnä paratiisin hedelmiä. Kuinka säälittävää olisi hakata runko, ennenkun hedelmät ovat poimitut? Minun kädessäni on pelastuksesi, ja Cecilian juonista tulet sinä kiusallakin pelastetuksi. Tämän päivän on hurjatar määrännyt sinun kuolinpäiväksesi; katso tässä!" Hän näytti nyt hänelle kirjeen, jossa Cecilia käski häntä viipymättä murhauttamaan Signen, koska kuningas oli saanut tiedon hänen viattomuudestansa siltä tytöltä, joka oli maannut sotamiehen puvussa sängyssä sinä onnettomana päivänä, jona hän kävi vieraana Akselinpojan linnassa ja Signe vangittiin. Ingeborg oli rukoillut kuningasta, saadaksensa Signen vapaaksi, ja Erik oli vaipunut epätoivoon, ettei hän voisi pelastaa häntä inkvisitionin vallasta, koska hän oli tullut sinne arkkipispan käskystä. Hän oli sentähden lähettänyt sanan Laskman'ille, saadaksensa kirjeen hänen vapauttamisestansa. "Kiiruhtakaa," lopetti Cecilia, "minun tahtoni toimittamisessa, sillä minun onneni on vaarassa. Jos sitäpaitsi se tyttö on niin puhdas, kun vakuutetaan olevan, niin, ansaitsee hän hyvin kuolla; sillä se mitä hän vanhan-aikaisen käsityksensä mukaan kutsuu häpeäksi ja häväisemiseksi, odottaa häntä kuninkaan sylissä. Kuolema sitä vastaan säilyttää hänen puhtautensa, ja hän tulee meille kiitosvelkaan. Antakaa hänelle siis runsas satsi sitä myrkkyä, jonka minä viimein puhuessamme annoin teille, ja levittäkää luostarissa semmoinen huhu, että hän on itse ottanut siitä ja siihen asti säilyttänyt sitä hiuksissaan. Jos kuningas tulee häntä ulos vaatimaan, niin antakaa hänelle sen ruumis, ja sitte saamme nähdä, vieläkö myrkyn vääntämä muoto herättää hänen haluansa."

Signe oli sillä välin kääntynyt abbotiin päin, ja vaikka hän oli täydellisesti valmis kuolemaan, ei hän kuitenkaan voinut olla kauhistumatta Cecilian ilkeitä kujeita ja hänen hyväin avujensa pilkkaamista. Hän katsahti tilaansa ja huomasi, miltä puolelta hän sitä katsoikin, ainoasti kaksi päämäärää, joihin hänen tiensä häntä johti: häväistyksen tahi kuoleman. Pitkän hiljaisuuden perästä, jolloin hän jätti itsensä kokonaan kohtalonsa nojaan, ja kiitti taivasta, joka oli hänen vapauttanut tulemasta itsemurhaajaksi, astui hän askeleen lähemmäksi Sigismundia ja sanoi sanomattoman suloisesti ja jonkunlaisella surunsekaisuudella, samalla kun kyyneleensä vuotivat pitkin hänen poskiansa.

"Minä kiitän teitä rehellisyydestänne, jota toden totta en voinut teiltä odottaa! Täyttäkää Cecilia rouvan käsky. Te teette silloin hallitsiattarenne tahdon mukaan, ja minun kuolemani kirjoittaa Ijankaikkinen hänen laskuunsa, eikä teidän. Minä olen, niinkun sanotte, vielä nuori, mutta minä olen elänyt koko ihmis-ijän muutamissa viikoissa. Minä olen kypsynyt Herran syksylle. Antakaa minulle myrkkyä, ja minä suutelen sitä kättä, joka sitä ojentaa minulle, sillä se särkee minun kahleeni ja antaa minulle jälleen henkeni ja vapauteni!"

Sigismund seisoi mietteisin vaipuneena; hänen silmänsä seisoivat niinkun noitavoima olisi ne kiinittänyt Signen huuliin, ja hänen sointuvan äänensä puhtaat kaiut saattivat hänen sydämensä kiivaimpaan liikuntoon; hän seisoi kauan liikkumatta, mutta vihdoin syöksi hän Signen jalkoihin ja lausui innokkaasti:

"Tyttö, vaimo, enkeli taivaasta, sinä olet uudesta luonut koko olentoni! Ojenna minulle kätesi ja johdata minua takaisin avujen tielle; sillä ei kukaan muu maailmassa voi sitä tehdä, paitsi sinä. Lumooja, teetkös sen?"

"Nouskaa ylös!" sanoi Signe arvokkaasti. "Ei sovi kuolemaan määrätyn naisen kuulla rakkauden selityksiä, ja yhtä vähän sopii teille, kirkon palvelia, että semmoiset tulevat huulillennekaan. Tahi luuletteko voivanne mennä avujen temppeliin paheiden lian lävitse? Menkää Sovittajan haudalle ja rukoilkaa anteeksi verisiä syntiänne. Viettäkää koko elämänne rukouksen ja hyväin töiden harjoituksilla. Kärsikää rikoksistanne tässä maailmassa, ja minä tapaan teidät sitte toisessa."

"Ei, täällä pitää sinun olla minun!" huusi Sigismund. "Kaikki on valmiina tuomaan sinua minun syliini, ja kadotuksen ja koko helvetin kautta vannon: ei kukaan muu kuin minä ole milloinkaan koskettava sinun punaisia huuliasi, eikä kukaan muu kuin minä sulkeva sinua syliinsä! Jaa," karjui hän niin että holvi kumisi, "minun omani pitää sinun oleman, vaikka tie sinun omistamiseesi kulkisi kuninkaan ja sinun rakastettusi sydämen lävitse!" Hän meni nyt Signeä askeleen lähemmäksi ja tavoitti hänen kättänsä.

Signe ei voinut olla ehdottomasti kauhistumatta abbotin kovaa huutoa; hän pakeni häntä sentähden niin kauas kun taisi, tavoitti veistä, jota hän kantoi sydämellänsä ja huusi: "Haa! tahdotteko tehdä väkivaltaa!"

Sigismundin kotkansilmät seurasivat sitä liikettä, jonka Signe teki kädellänsä. Niinkun salama syöksi hän Signeen kiini, kiersi kätensä hänen hartioidensa ympärille, tarttui kovalla kädellä hänen rintaansa, ja silloin oli onnettoman viimeinen turva, veitsi, häneltä ryöstetty.

"En!" huusi hän, pitäen veistä ylhäällä ilmassa. "Minä en tahdo käyttää väkivaltaa! Vapaatahtoisesti pitää sinun laskeutua minun syliini. Jaa, paatunut, sinun pitää kerjätä minun ystävyyttäni ja ainoasti siinä nähdä onnesi. Sinä siis aioit ottaa henkeä itseltäsi, ja ainoasti sentähden, että välttäisit minun syleilemistäni? Eikö se osa, jonka minä otan sinun kohtalossasi, ja se, että rohkenen pelastaa sinun henkesi, herätä sinussa mitään hyväntahtoisuutta minua kohtaan? Kuoleman viikate on jo nostettu lyömään maahan sinun elämäsi kukkaa, ja ainoasti syvimmän petoksen kautta ja suurimmilla uhrauksilla voipi se vielä saada kohottaa kaunista lakkaansa varressansa. Tiedätkös siis, kiittämätön, mitä minä olen tehnyt henkesi pelastukseksi. Ah, sydämeni vuotaa verta vieläkin tämän melkein yli-ihmisellisen uhrin tähden! Mikä ilo elämässä olisi isän iloa suloisempi? Mikä nautinto voisi vastata sitä, kun ihminen saa painaa rakkaan lapsen isänsydämellensä? Säilyttääkseni minulle niin kallista henkeäsi, olen minä pakotettu ryöstämään itseltäni tämän ihanan toivon. Cecilia vaati sinun kuolemaasi. Hän tulee parin päivän perästä tänne luostariin. Arvattavasti hän haluaa nähdä vaarallisen kilpailiansa ruumista. Jotta hän tulisi petetyksi, täytyy niinmuodoin hankkia ruumis, ja siihen ei minulla ollut muuta neuvoa kuin — —"

"O Jumala, o armollinen isä!" huusi Signe. "Minä aavistan teidän kauheata pahantekoanne! Onneton Appellona — —"

"Kärsii kuoleman tänä hetkenä sinun tähtesi!" sanoi Sigismund, antaen vahvan painon joka sanalle, ja katsoi samassa läpitunkevasti Signeen.

"Hylky! perkele!" huusi Signe, kätkien kasvonsa vapiseviin käsiinsä.

"Tämäkö on palkkani?" kysyi Sigismund kauhean kylmästi. "Sinua omistaakseni olen tullut murhaajaksi, Vieläpä oman lapseni murhaajaksi. Etkö ota miksikään tätä mittaamatonta uhria?"

"En," ärjäsi Signe. "Minä kiroon sitä ja sinua, sinä äpärä ihmisten seassa. Jos sinä murhaat minun, tahi kiusaat kuoliaaksi pitkällisillä tuskilla, niin on se kuitenkin ainoasti vähin sinun rikoksistasi. Vanhurskas taivas, miksi et ukkosellasi muserra tuon ilettävän veijarin päätä? Eikö hänen pahatöidensä mitta ole vielä täyttynyt reunoja myöten?"

"Haa!" huusi Sigismund ankaralla äänellä; "eikö mikään voi hillitä sinun myrkyllistä kieltäsi tahi liikuttaa sinun kivikovaa sydäntäsi?" Hän vihelsi nyt pillillä — Pietro aukaisi rautaoven ja toi Valdemarin raskaissa kahleissa vankihuoneesen.

"Tule omakseni, ja palkkasi on rakastajasi henki," sanoi abbotti, osoittaen Valdemaria.

"Signe, minä tahdon kuolla! Elä siis osta minun henkeäni häväistykselläsi!" huusi Valdemar ja koki ojentaa sidotuita käsiänsä onnetonta tyttöä kohden, joka, tunnettuansa ikuisesti rakastetun nuoruuden ystävänsä, päästi huudon, horjui ja lankesi tunnotonna lattialle.

Sigismund nosti pyörtyneen syliinsä ja otti pullon väkevää väkiviinaa, jota antoi hänen hengittää sisäänsä.

Kaiken voimansa ponnistuksella repäisi Valdemar nyt, huolimatta kahleistansa, itsensä Pietrolta irti ja heittäysi Sigismundin päälle, eroittaaksensa häntä Signestä.

"Takaisin, munkki!" huusi hän; "sinä olet liian saastainen tätä pyhää koskemaan." Samassa löi hän kahleillansa häntä päähän, niin että veri virtaili alas hänen poskiansa.

"Murhaa! väkivaltaa!" huusi abbotti ja laski kauniin kuormansa, jonka Valdemar otti syliinsä, vaikka raskaat rautakahleet olivat hänelle suureksi haitaksi.

Signe aukaisi silmänsä. Rajut tunteet, jotka virtailivat läpi hänen olentonsa, anastivat häneltä puhevoiman.

Valdemar painoi suutelon hänen vaaleille huulillensa ja sulki hänen lujasti sydämellensä.

Signe syleili rakastansa kauniilla käsivarsillaan ja sammalsi vihdoin hiljaisella äänellä: "Valdemar, kuolkaamme rohkeasti! Me tapaamme toisiamme paremmassa maailmassa."

"Minä tiesin sen kyllä," riemuitsi Valdemar, "ettet sinä tahdo pelastaa minun henkeäni häväistykselläsi!"

Joukko munkkia ryntäsi sisälle ja asettuivat Pietron sylissä lepäävän verisen abbotin ympärille, ja toinen joukko muita, vaikka vähän surullisesti, lähestyi Valdemaria, joka sanoi liikutetulla äänellä:

"Voi hyvin, Signeni; kiitos uskollisuudestasi ja rakkaudestasi! Taivaassa taas olet syleilevä Valdemariasi! Siellä on hän ijäti sinun!"

"Ijäti!" kuiskasi Signe ja painoi viimeisen muiskun sulhaisensa huulille.

"Miksi siellä seisotte?" ärjäsi Sigismund. "Tarttukaa pahantekiään ja viekää hänet jälleen vankeuteen. Hän on nostanut kätensä minun pyhää persoonaani vastaan, ja kiduttavin kuolema pitää oleman siitä rangaistuksensa. Pois hän!" Munkit ja Pietro tarttuivat Valdemariin ja kulettivat häntä ovea kohden.

"Sinä menet edellä, Valdemarini; mutta pian minä seuraan sinua!" sanoi Signe voimakkaasti ja riensi hänen perässään.

Sigismund veti hänet takaisin ja löi jälleen oven kiini pois meniäin jälestä.

"Me olemme nyt yksinämme," huusi hän, "ja minä sanon sinulle peruuttamattoman päätökseni, jota ei itse helvettikään voi purkaa: Appellona on luultavasti henkäisnyt ulos petollisen sielunsa, ja pian tekee väkevän myrkyn vaikutus hänet aivan tuntemattomaksi. Minä kuletutan hänen ruumiinsa tänne, ja sinä saat hänen paikkansa syvimmässä holvissa, kun meillä on. Koko luostari vieläpä Ceciliakin pitää sinut kuolleena, ja sinä huomaat sentähden helposti, että minun täytyy pitää sinut täällä salvattuna, niinkauan kun elät. Jos sitä vastaan avaat korvasi rakkauden rukouksille, niin minä vannon sinulle pyhästi, että minä tänä silmänräpäyksenä lahjoitan rakastajallesi hengen ja vapauden. Sinä elät sitte salassa minun luonani ja yhteen vuoteen saat jälleen vapauden, jolloin voit ojentaa kättä rakastetullesi. Jos taas yhä pitkität kieltämisiäsi, niin olet elävänä kuollut. Sinä et näe enää koskaan päivän valoa, ja kun minä en saata uskoa tätä tärkeätä salaisuutta kenellekään muulle kuin Pietrolle, niin täytyy sinun kuolla nälkään, jos hän ja minä kuolemme ennen sinua. Sinä tiedät nyt päätökseni; punnitse sitä hyvin. Yhdeksän päivän perästä tulen minä vastaustasi kuulemaan, ja — huomaa tarkoin tämä — silloin sinä joko tulet kokonaan omakseni taikka tulee rakastajasi, joka vielä tänään tuomitaan sinun uppiniskaisuutesi uhriksi. Hän rangaistaan vääräoppisena ja murhaajana, koska hän karkasi minun päälleni, niinkun tämä vielä vaatteissani oleva veri todistaa. Minä en tahdo sinulta vastausta ennenkun yhdeksän päivän perästä. Seuraa minua nyt uuteen, ehkä ikuiseen vankeuteesi."

Signe seurasi peljättävää miestä, joka monen maan-alaisen käytävän ja holvin kautta vei hänen siihen kauheaan vankihuoneesen, jossa Appellona muutamaa minuttia ennen oli heittänyt henkensä. Signe laskeusi polvilleen kuoleman kautta pelastetun tytön viereen, jonka Pietro, abbotin vihellyksellä sinne kutsuttua, kuletti pois. Hänen perästänsä meni Sigismundikin sieltä ja vankihuoneen rautaovi narahti jälleen paikalleen.

"Minä olen nyt kuollut koko maailmalle! En koskaan enää näe Jumalan kaunista aurinkoa!" vaikeroitsi Signe ja haparoitsi synkässä pimeydessä.

Ne yhdeksän pitkää päivää loppuivat vihdoin, mutta eivät olleet muuttaneet Signen päätöstä pysyä puhtaana ja Valdemarille uskollisena. Hänellä oli ollut aikaa antautua kohtalonsa nojaan, ja sillä rauhallisuudella, jolla ei ole enää mitään pelkäämistä eikä toivomista, odotteli hän abbotin tuloa. Hän näki hänen sentähden ilman rauhattomuutta astuvan sisälle, lyhty kädessänsä.

"Sinun lemmellisen rakastajasi on pyhä inkvisitioni tuominnut kuolemaan, ja kiehuvata lyijyä lasketaan tipotttain hänen päälaellensa, kunnes hän pitkällisessä kidutuksessa hengähtää ulos kurjan sielunsa!" huusi Sigismund onnettomalle tytölle ja katseli tarkoin häneen, nähdäksensä minkä vaikutuksen tämä kertomus tekisi hänessä; kun Signe ainoasti kiljahti ja kätki kasvonsa käsiinsä, jatkoi hän pitkän vaitiolon perästä, jonka ajalla hän oli kylmällä ilolla vahingosta katsellut hänen äänetöntä epätoivoansa:

"Ennen auringon laskua pitää hänen kärsiä, mitä hänen pahat työnsä ovat ansainneet, jos et sinä armahda häntä. Vaikka hän on paatunut syntinen, on hän kuitenkin rukoillut minua koettamaan taivuttaa sinua pelastamaan hänen henkeänsä, ja minä olen luvannut päästää hänen vielä tänä päivänä pakenemaan, jos sinä tahdot tulla omakseni ja heti seurata minua — —"

"Sinä valehtelet, murhamies!" huusi Signe; "siihen ei Valdemar ole koskaan sinua pyytänyt. Ah, hänen elämänsä tulisi hänelle kiduttavinta kuolemaa hirmuisemmaksi jos hän tietäisi, että minä olen sen ostanut häväistykselläni. Herran enkelit lentelevät hänen ympärillänsä hänen kuoleman-hetkellänsä ja lievittävät hänen tuskaansa. Hänen on tyhjentäminen kärsimisensä malja pohjaan asti, ja ajatus jälleen yhdistymisemme ilosta on antava hänelle voimaa nielemään sen viimeisetkin pisarat sillä rohkeudella, joka kuuluu totiseen hyveesen. Minä en horju, ja Ijankaikkisen armoon turvaten kohtaan minä pääsin hetkeäni, lyököön se tänään tahi sadan vuoden perästä! Minun päätökseni on peräytymätön!"

"Vai niin," sanoi Sigismund jotenkin tyynesti, "niin olet sinä siis ikäsi keväänä elävänä haudattu. Heti levitän minä huhun, että Appellona on paennut. Hänen ruumiinsa tuodaan tänään rouva Cecilian nähtäväksi sinun nimelläsi ja sinuna haudataan teloituskentällä, eikä kenelläkään maan päällä, ei edes sillä rakastuneella kuninkaallakaan ole voimaa pelastaa sinua."

Signe lankesi polvillensa ja nosti kätensä taivasta kohden.

"Ja sinä olet peräytymätön päätöksessäsi?" kysyi abbotti. "Sinä siis tahdot, että lemmittysi pitää kuoleman?"

Signe viittasi hänelle kädellään, että hän menisi pois.

"Se on siis sinun tahtosi?" ärjäsi Sigismund. "Hänen verensä tulkoon sinun päällesi!"

Pietro tuli nyt sisälle ja ilmoitti rouva Cecilian tulleen luostariin, ja että hän tahtoi viipymättä puhutella abbottia.

"Tahdotko pelastaa Valdemarin hengen?" sanoi Sigismund, "sillä viimeinen hetki häntä pelastamiseksi on tullut. Seuraavana on jo liian myöhäistä. Vastaa!"

"Hän kuolkoon!" huokasi Signe ja lankesi epätoivossa maahan.

"Nyt sinä survaisit väkipuukon hänen rintaansa," kiljaisi abbotti hammasta purren. "Nyt ei itse taivaskaan voi häntä pelastaa!" Vimmattuna juoksi hän ulos ovesta, jonka Pietro sulki hänen jälkeensä.

"Teidän koston-enkeli lentelee verisin siivin luostarimme päällä!" sanoi Sigismund Cecilialle sisälle astuttuaan, ja painoi teeskennellyllä hurskaudella hänen kätensä huulillensa.

"Palkkanne odottaa teitä!" vakuutti Cecilia armollisesti hymyillen ja tarjosi hänelle suunsa suudeltavaksi.

"Mitä suloisempaa palkkaa enää voin toivoa kuin tämä on?" sanoi abbotti ja lankesi suojeliansa jalkoihin.

"Ovatko molemmat jo raivatut tieltä?" kysyi Cecilia, nostaen abbottia ylös ja pyytäen häntä ottamaan sijansa hänen vieressään.

"Ainoasti Signe on myrkytetty," vastasi Sigismund. "Epäilemättä ihastuttaa teitä nähdä tämän pelätyn kilpailianne ruumista? Teidän on silloin myöntäminen, että se oli aivan vähäinen ihanuus, joka matkaansaatti semmoisen vaikutuksen. Tulkaa, rouvaseni; teidän pitää todistaa sanojani!"

Cecilia seurasi Sigismundia erästä salakäytävää. Hän avasi vankihuoneen oven, ja he seisoivat Appellonan ruumiin edessä, joka väkevästä myrkystä jo oli ruvennut mätänemään.

Cecilia päästi perkeleellisen naurun, nähtyänsä ruumiin mustan, turmellun muodon.

"Nyt saa Erik rakastaa häntä niin paljon kun haluttaa," sanoi hän riemuiten, jättäen abbotin kanssa käsikädessä holvin. "Anna raadon maata maan päällä, kunnes hän tulee, eikä hän enää kauan viipynekään. Kentiesi hän on täällä ennenkun luulemmekaan, päästääksensä rakastettunsa vapaaksi. Anna hänen saada, mitä hänestä on jälellä; epäilemättä on hän siihen tyytyväinen."

"Teidän tahtonne pitää tapahtuman niin tässä kun muissakin asioissa," vakuutti Sigismund.

Hän vei nyt Cecilian takaisin huoneisiinsa, jutteli laajasti Valdemarin rikoksesta, tuomiosta ja tulevasta teloittamisesta. Hän selitti tarkoin kuinka vaarallinen tämä nuorukainen oli, ja lopetti puheensa sillä vakuutuksella, ettei Cecilian eikä hänen elämänsä olisi turvallinen niin kauan kun Valdemar hengittää. Hän pyysi häntä siis viipymään muutamia hetkiä, ollaksensa hänen kuolemansa todistajana. Cecilia myöntyi tähän, mutta pyysi häntä myös teloitusta jouduttamaan, koska voisi tapahtua, että kuningas pian tulisi sinne, ja säälivän heikkouden puuskassa ehkä tekisi muistutuksia syntisen kuoleman tavasta, tahi vielä vaatisi toimitusta viivytettäväksi, saadaksensa arkkipispalta hänelle armon.

"Teillä on oikein, kaunis rouvaseni," sanoi abbotti kiiruhtaen ulos antamaan käskyä asettaa tulelle ison, lyijyllä täytetyn sulatuspadan.

Takaisin tultuansa antoi hän valmistaa pöydän, ja näytti Malagaviini, jonka munkit olivat Akselinpojan pakenema-iltana vielä jättäneet, maistuvan Ceciliasta hyvältä. Markus isä, joka äskettäin oli pääsnyt ulos kuritusvankeudestansa, jonka ritarin pako oli hänelle tuottanut, oli pöydässä passarina. Hän oli ikään kun uudesta-syntynyt, kun Cecilia näytti antaneen hänelle anteeksi hänen rikoksensa ja silloin tällöin kunnioitti häntä armollisella hymyilyllä. Vihdoin ilmoitettiin, että kiehuva lyijypata oli valmiina luostarin pihalla neljällä vahvalla rautapatsaalla, joiden välille Valdemar piti asetettaman, lyijyn hänen päähänsä tippuessa.

Sigismund iloitsi suuresti siitä, että nyt saisi näyttää Cecilialle tätä rakennusta, jonka keksijä hän oli, ja josta hän toivoi ansaitsevansa hänen suosionsa. Pispa Antinpoika, joka oli läsnä Valdemaria tuomitessa, ja oli toimittanut vahvistuksen tuomiolle arkkipispalta, joka silloin matkallansa oli Roskildessa, oli Cecilialle kiittänyt tätä perkeleellistä keksintöä kaikista murhakeinoista parhaimmaksi.

Sigismund vei Cecilian luostarin keskusteluhuoneesen, joka oli pihan puolella, ja avasi ikkunan, jotta hän voisi olla nyt tulevan kauhean tapauksen todistajana. Ilkeä nainen istui tuolille ja odotti kärsimättömästi näyttelyn alkamista, kun abbotti keskellä pihaa, joka oli avoin kaikille, järjesti teloitusvalmistuksia.

Vihdoin tuli Valdemar, suuri laulava munkkiparvi ympärillä. Raskaat kahleet, joihin hän oli pantu, eivät kuitenkaan saattaneet alaspainaa hänen voimakasta olentoansa. Arvollisella käynnillä ja asennolla läheni hän kenttää, ja hänen kauniissa, säihkyvissä silmissänsä oli syvä surumielisyys, yhdistetty korkeimpaan sielun jalouteen, joka vaikutti väkevästi moneen luostarinpihalle kokoontuneesen katsojaan, joiden silmät täyttyivät kyyneleillä siitä, että tämän juhlallisen nuorukaisen piti tuleman kuoleman saaliiksi. Cecilia ei voinut kääntää silmiänsä tästä erinomaisen kauniista miehestä, joka oli valmiina menemään kuolemaa vastaan. Hänen sydämensä tykytti rajusti, ja omantunnon liikutus, joka täytti hänen rintansa, ilmoitti siellä olevan kiivaan kapinan. Niin kaunista miestä, kun Valdemar oli, ei hän ollut koskaan nähnyt, ja ensi kerran elämässään tunsi hän itsessänsä, mitä rakkaus oli; sillä heikkoon kuninkaasen ei hänellä koskaan ollut mieltymystä, ja Sigismundia oli hän aina salaisesti inhonut.

Abbotti luki nyt nuorukaiselle kuolemantuomioa, joka sisälsi ne syytökset, että hän oli pilkannut sielumessuja ja sanonut, ettei kiirastulta ole ensinkään, sekä yrittänyt murhaamaan häntä, pyhän tuomioistuimen toista inkvisitoria, kun hän koki saattaa häntä tunnustamaan rikostansa. Sill'aikaa ajatteli Cecilia tuumaansa, ja heti kun tuomio oli luettu, kutsui hän luoksensa Sigismundin, joka juuri viittasi Pietrolle, että hän veisi Valdemarin rautapatsasten välille.

"Seis!" sanoi hän; "viipykää vielä silmänräpäys! Ei, minä en erehdy; se on sama nuorukainen, jonka minä kolme yötä sitte näin unissani. Hän oli, miten nytkin, kahleissa ja kuolon enkeli lenteli hänen päällänsä. Minä heräsin suurimmassa kauhistuksessa, ja miettiessäni tätä ihmeellistä unta, tuli yhtäkkiä huoneeni niin valoisaksi kun sata aurinkoa olisi siellä paistanut, ja tämä yliluonnollinen loiste häikäisi silmiäni. Samassa laskeusi läpinäkyvään pukuun puettu enkeli sänkyni eteen. Hän katsoi minuun sanomattoman lempeästi. Vihdoin alkoi hän puhua, ja sanat soivat kun kanteleen äänet hänen huuliltansa. 'Cecilia.' sanoi hän minulle, 'Herran armo on suuri sinua kohtaan; sillä sinä pelastat yhden viattoman nuorukaisen kuolemasta. Minä näytin äsken hänen kuvansa sinulle unessa. Kuningas ja koko maa tulee onnelliseksi tämän tekosi kautta; sillä tästä nuorukaisesta tulee isänmaan pelastaja ja pyhän uskon turva. Herra olkoon kanssasi, sinä hänen valittunsa!' sanoi hän ja katosi."

Sigismund näki hyvin tarkoin tämän hekkumallisen naisen juonen, mutta ei tohtinut häiritä sitä. Hän ei kuitenkaan voinut olla kavalasti ja kieroon katsomatta häntä; mutta sitä ei tämä ollut huomaavinansa, vaan jatkoi:

"Kaikkivaltiaan, kuninkaan, koko maan ja meidän pyhän uskontomme nimessä vaadin minä sentähden tämän viattoman nuorukaisen vapauttamista.

"Päästettäköön hän heti kahleistansa ja jätettäköön minun erityiseen hoitooni, kunnes kuningas ja arkkipispa on vakuutettu hänen viattomuudestansa ja myöntävät hänen pääsemään vapauteensa, jotta enkelin lupaus toteutuisi, ja hän voisi täyttää korkean kutsumuksensa."

"Pietro, päästä hänen kahleensa!" sanoi Sigismund, pakosta hurskaalla katsannolla. "Ja te, nuori mies," jatkoi hän Valdemarille, "täyttäkää pyhä tarkoituksenne ja veisatkaa Herralle kiitosta ja ylistystä pelastajattarenne jalkain juuressa."

Valdemar ei voinut puhua; mutta suurin kummastus kuvautui hänen tunnon-ilmausta osottaville kasvoillensa. Hän viittasi suuhunsa, ja vihastuen huomattiin nyt, että sinne oli kiinitetty hieno rauta, joka esti häntä puhumasta.

Vihdoin oli Valdemar vapaa kaikista raudoistansa. Hän tahtoi kiittää henkensä pelastajaa, mutta joukon riemuhuuto vaiensi hänen äänensä, ja joka puolelta kuului: "Eläköön hurskas Cecilia rouva! Eläköön abbotti Sigismund! Eläköön Valdemar Svane!"

Sigismund vei Valdemarin keskusteluhuoneesen, jossa Cecilia odotti häntä. Vaikka hän oli ennen ollut hänelle nurjamielinen hänen julmasta kiittämättömyydestään kasvatus-isäänsä kohtaan, ei hän kuitenkaan voinut olla kiittämättä häntä pelastuksestansa; sillä hän oli liiaksi valistunut hetkeksikään uskoaksensa sitä satua, jonka Cecilia oli kertonut. Hän piti niinmuodoin pelastuksensa syynä ainoasti hänen jalomielisyytensä eikä edes likimainkaan voinut aavistaa todellista syytä. Samalla ei hän kuitenkaan voinut olla hetkeäkään ajattelematta onnetonta Signeä, ja toivon säde alkoi syttyä hänen sielussaan.

Sigismund ei lähtenyt Cecilian vierestä. Hänen läsnäolonsa tuli hänelle vihdoin tuskastuttavaksi, koska hän halusi olla kahden kesken Valdemarin kanssa. Päästäksensä hänestä, sanoi hän ystävällisellä katsannolla:

"Minä toivoisin nähdä keksintönne vaikutusta. Lyijy padassa ei vielä voi olla jähtynyt. Koettakaa sitä siis jollakin muulla esineellä, että saisin tilaisuuden ihmetellä teidän keinoanne."

Sigismund leppyi vähän tästä pyynnöstä, Vaikka hän ensin suuttui siitä, että Cecilia oli ryöstänyt häneltä uhrin, jota hän oli ajatellut, ja semmoisen uhrin, joka oli hänen onnellinen kilpailiansa. Mutta hän lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että mikä ei tapahtunut julkisesti, voisi tapahtua salaisesti, ja vielä ennenkun Valdemar oli vapautettu kahleistansa, vannoi hän, ettei hän saisi jättää elävänä luostaria, ja ettei Cecilialla olisi mitään hyötyä valhejutustansa.

"Minkä päälle teidän armonne käskee meidän lyijyä tiputtaa?" sanoi hän; "sillä tuskin voimme sinne viedä kumpaakaan luostarin kahlekoiraa."

Cecilia, joka mielellään tahtoi Valdemarille näyttäytyä tunteelliseksi ja helläsydämiseksi, vastasi:

"Voittehan te ottaa yhden niitä vanhoja madonsyömiä pyhäinkuvia, joita on teidän tavarahuoneessanne. Jos lyijy voipi ontoksi korventaa sen puupään, niin myönnän, että keksintönne on hyvä ja Jumalan ja Hänen pyhän nimensä kunniaksi sovelias käyttää semmoisille paatuneille syntisille jotka eivät käänny armon oven heille vielä auki ollessa."

"Teidän tahtonne tapahtukoon! jalo rouvaseni," sanoi Sigismund nöyrällä äänellä, ja meni toimeen panemaan hänen käskyänsä. Ulos mennessänsä käänsihe hän kuitenkin ja heitti varkain kieron silmäyksen Valdemariin.

Tuskin oli hän ovesta ulkona, kun Cecilia teeskennellyllä viehättävällä hymyllä, joka oli saattanut heikon Erikin kahleisin, kääntyi Valdemariin ja pyysi häntä tulemaan lähemmäksi. Tämä antoi hänelle rohkeutta siihen rukoukseen, jota ajatellen hänen koko sielunsa askaroitsi, ja Cecilian sydän sykki kovasti ilosta, kun hän heittäysi hänen jalkainsa eteen; sillä hän odotti, että hän alkaisi selittää niitä tunteita, joita kiitollisuus ja hänen kauneutensa oli hänessä herättänyt.

"Minulla on yksi rukous teille jalo rouvaseni," sanoi hän lämpimästi. "Te olette pelastaneet minun henkeni, mutta sillä ei ole mitään arvoa minusta, jos ette täytä tätä rukoustani. Minä rakastan ja rakkauteni esine on —"

Cecilia punastui kovasti, sillä tämä nuorukaisen innostus meni ylitse hänen odotuksensa. Hän pani sentähden sormensa Valdemarin suulle ja pyysi hänen olemaan vaiti, kunnes tulisi soveliaampi aika ja paikka, sekä ottamaan sijansa hänen viereensä.

"Ei, rouvaseni," huusi Valdemar kiivaasti. "Minä en voi viipyä, sillä se onneton, jonka edestä minä rukoilen, nääntyy inkvisitionin vankihuoneissa, ja häntä vainoo — — —"

"Niin vainen, te puhutte hänestä, Olli Akselinpojan tyttärestä?" sanoi Cecilia salaten vihastumistansa. "Ettekös tiedä, että hän on kuollut?"

"Kuollut!" huusi Valdemar; "siis on se villipeto murhannut hänet! Kuollut!" sanoi hän taas ja kyynelvirta juoksi alas kasvojansa; "ah, miksi temmasitte sitte minut kuolemasta? Minä olisin nyt muutoin yhdistetty häneen taivaassa!" Pitkän epätoivoisen hiljaisuuden perästä kysyi hän taas tulisesti:

"Elkää pettäkö minua; onko Signe todellakin kuollut? O Jumala, yhdeksän päivää sitte suljin minä vielä hänet syliini!"

"Hänen ruumiinsa voipi vakuuttaa teitä minun ilmoitukseni totuudesta," sanoi Cecilia kylmästi ja käänsi häneen selkänsä.

Markus isä tuli nyt ja kertoi, että kaikki oli valmiina kokeesen kiehuvalla lyijyllä sekä pyysi Ceciliaa olemaan niin armollisen ja menemään ikkunaan.

"Minä tahdon nähdä sitä likempää," sanoi Cecilia; "seuraa minua luostarinpihalle."

Samassa otti hän kainaloonsa munkin, joka ihastui aivan mielettömäksi tästä odottamattomasta onnesta. Hän katsoi riemuiten ympärillensä huomataksensa, eikö Valdemar kadehtisi häntä semmoisesta suosiosta.

"Minä tahdon nähdä hänen ruumiinsa ja kuolla sen jalon kylmän sydämen viereen, joka eläessä sykki minulle," huusi Valdemar ja tarttui kovasti Markuksen käsivarteen. "Vie minut hänen luoksensa," sanoi hän kummastuneelle munkille, "tahi sano minulle missä hän on; sillä minä tahdon olla kahden kesken rakastettuni kanssa. Minun suuteloni palauttavat hänen elämään!"

"Antaa sen hullun saada tahtonsa mukaan," sanoi Cecilia ja päästi irti munkin käden. Markus tarttui vastenmielisesti Valdemarin käteen ja vei häntä kanssansa.

Cecilia katsoi epätoivoisen nuorukaisen jälkeen ja sanoi itseksensä: "Itkeköön nyt murheensa loppuun asti; sitä huokeamminhan tulee sitte lohdutetuksi." Hän kiiruhti nyt pihalle odottavan abbotin luokse, joka seisoi eräällä portaalla ja heitti hiilikauhalla hiiliä sen peljättävän padan liekkiin.

"Katsokaamme nyt, kuinka se onnistuu," sanoi Cecilia, kokien salata niitä levottomia ajatuksia, joita hänen oli vaikea karkoittaa. Sigismund tuli sentähden alas portaalta, johon Pietro sen sijaan nousi ja päästi irti malmitapin; mutta ei yhtään pisaraa sulaa lyijyä pudonnut. Sigismund huusi hänelle silloin latinaksi, että hän irroittaisi tappia enemmän. Tämä tapahtui, ja nyt juoksi vihdoin muutamia pisaroita; mutta ne vieryivät kuvan käsivarsia alas mitään merkkiä jättämättä. Sigismund suuttui, ettei hänen keinonsa paremmin luonnistunut; mutta siihen hän selitti syyksi, ettei kuva seisonut suorassa padan alla. Hän käski sentähden Pietron panemaan uudestaan tapin kiini, ja tämän tehtyä meni hän asettamaan kuvaa siihen asentoon kun tarvis vaatii, jotta lyijy putoasi suoraan sen päähän. Tätä tehdessään huusi hän Pietrolle: "Anna tapin olla kiini, ettei lyijy putoa minun päälleni!" Pietro painoi tappia kaikin ruumiinsa voimin. Lieneekö ollut sattumus vai kostavan Jumalan työ, että padan pohja halkesi kahtia ja koko sen hehkuva sisällys putosi, niinkun rankka sade, munkin päähän, hartioille ja rintaan, polttaen silmänräpäyksessä sen aivon, joka oli keksinyt tämän helvetillisen laitoksen. Munkit syöksivät sinne, valoivat häntä vedellä ja kokivat häntä pelastaa mutta se oli liian myöhään, sillä hänen rikoksilla kuormitettu sielunsa seisoi jo kostavan tuomarin istuimen edessä.

Tästä tuli luostarissa sanomaton hämmennys, Cecilia lähetti sanan pispalle Roskildeen, että hänen piti heti tuleman sinne. Hän itse odotti vaan Valdemarin takasintuloa, antaaksensa viedä hänet linnaansa, sillä luostari oli hänestä tätä nykyä tuskauttava.

Tämä ilkeä nainen, jonka parhain taipumus, lähinnä hekkumaa ja vallanhimoa, oli saaliin-ahneus, pani juuri paraikaa talteensa luostarin muutamia kulta- ja hopea-astioita, joita hän löysi kaapista abbotin huoneesta, kun Markus isä syöksi hengetönnä sisälle ja huusi kiivaasti:

"Jumala olkoon meidän kanssamme, teidän armonne, sillä kuningas tulee! Nyt juuri ajoi hänen vaununsa luostarin äärimäiselle pihalle."

Cecilia sai tuskin kätkeneeksi ryöstetyt kapineensa, kun kuningas tuli, seurassaan sisarensa poika Pfaltsin kreivi Kristoffer Baijerilainen. Cecilia, joka äkkiä malttoi mielensä, meni kuningasta vastaan ystävällisesti tervehtäin, mutta johon tämä hyvin kylmästi vastasi, sanoen:

"Te olette viime aikoina tulleet tavattoman jumaliseksi; kuitenkin näyttäisi minusta paremmin sopivan teidän harjoittaa hartauttanne nunnaluostarissa, kuin täällä syötettyin ja puolihumalaisten munkkien keskellä."

Markus vetäysi tätä sanottaessa huomaamatta ovesta ulos.

"Ah, korkea herrani ja ystäväni," sanoi Cecilia teeskennellyllä liikutuksella, "tämä luostari on nyt surun ja murheen asunto. Minun rippi-isäni, korkeasti kunnioitettu ja hurskas abbotti Sigismund, joutui äsken uutteruutensa uhriksi väärä-oppisten hävittämisessä ja ainoan autuaaksi tekeväisen katholisen uskon tähden. Hän voitti martyyrikruunun täällä alhaalla, ja on jo taivaassa, päänsä kruunattuna katoamattomalla loistolla. Hän kuoli — —"

Kuningas oli juuri valmiina hillitsemään Cecilian kaunopuheliaisuuden virtaa, kun Valdemar syöksi sisälle. Kuningasta ja Pfaltsin kreiviä huomaamatta heittäysi hän Cecilian jalkain eteen ja huusi:

"Armoa armahtamista! Te yksinään voitte pelastaa onnettoman Signen, sillä hän elää vielä! Se oli vieras ruumis jota minulle näytettiin. Signen hiukset ovat vaaleat, mutta sillä kuolleella oli vahva musta tukka. Signeä ei löydy mistään; ei kukaan tiedä hänestä. Vapahtakaa, pelastakaa se onneton, sillä se julma, hekkumallinen abbotti on varmaan kätkenyt hänen johonkin salaiseen holviin, aikoen tehdä häntä saastaisten himojensa uhriksi."

"Te olette raivossa," sanoi Cecilia. "Olenhan minä itse nähnyt Signe Akselinpojan ruumiin. Hän on myrkyttänyt itsensä vankihuoneessa, ja hänen itsemurhansa on jo syösnyt hänet ijankaikkiseen kadotukseen."

"Haettakoon kaikki vankihuoneet!" huusi kuningas vihaisesti. "Arkkipispa on vapauttanut Signen. Tämä pergamentti päästää hänen kahleensa ja jättää hänet jälleen syvästi loukatun isänsä syliin."

"Haa!" kiljahti Cecilia, lyöden otsaansa; mutta pian malttoi hän mielensä kuitenkin ja sanoi Valdemarille: "Tule nuorukainen; me olemme molemmat hävittömästi petetyt. Minä autan sinua häntä etsiessä." Vimmattuna syöksi hän ovesta ulos melkein tunnottoman Valdemarin kanssa.

Kuningas ja Pfaltsin kreivi seisoivat suurimmasti kummastuneina, ja katsoivat mykkinä hänen jälkeensä.

Cecilia riensi rappuja alas, ja mustasukkaisuuden raivottaret repivät hänen sydäntänsä. Signe oli niinmuodoin nyt kolminkerroin hänen klpailiansa. Hän päätti siis hänen kuolettaa; sillä sen kautta voittaisi hän kaikki, ja sitä paitsi kadottaisi hän kaikki.

"Ottakaa kiini tämä hurja!" huusi hän luostarin kokoontuneille munkeille, jotka heti piirittivät ja valtasivat Valdemarin. Nyt tarttui hän Markus isän käteen ja huusi kovasti, vetäen esiin väkipuukon: "Laita minulle kaikki vankilan avaimet!"

Markus totteli heti; mutta pelkäsi kuitenkin jo liian pitkälle perään antaneensa. Hän seurasi sentähden vimmattua, joka aukaisi kaikki vankihuoneet, yhden toisensa perästä, mutta heti taas ne sulki, kun näki ne tyhjinä taikka miehiä niissä olevan. Vihdoin tuli hän siihen huoneesen, jossa pyhän Neitsyen kuva oli. Hurjasti tuijotti hän tähän peljättävään taideteokseen, jonka silmiä huikaisevaa kauneutta vielä enemmän lisäsi laskeuvan auringon säteet, jotka lankesivat sen kasvoille.

"Haa!" huusi hän mieletönnä; "tänne se hylky on hänet kätkenyt! Hän rukoilee; jaa, rukoile vaan; saa nähdä, jos rukous voipi pelastaa sinua!" ja syöksi samassa väkipuukolla läpi pistämään luultua kilpailiatartansa.

"Ah, teidän armonne, varokaa itseänne!" huusi Markus, joka oli pysähtynyt ulkopuolelle ovea ja nyt kiiruhti sisälle. Mutta se oli liian myöhään. Cecilian oli jo kuvan jalkaan sovitettu konehisto lingottanut sen syliin, ja sen yhdeksän väkipuukkoa olivat lävistäneet hänen rintansa ja kylkensä.

Markus kauhistui niin tavattomasti, että kieli alussa kielsi häneltä palveluksensa; vasta kun pahan ihmisen veri vuoti hänen jalkainsa eteen, sai hän jälleen puheensa ja huusi kaikin voimin: "Apua, apua!"

Munkit, jotka juuri tuumiskelivat, panisivatko he Valdemarin kahleihin ja sulkisivat sisälle, vaiko ainoasti vartioitsivat häntä, kunnes saisivat Cecilialta toisia käskyjä, kuulivat Markuksen hätähuudon, ja luulivat hänen olevan jossakin vaarassa, päästivät Valdemarin irti ja kiiruhtivat kumppaninsa avuksi. Nähtyänsä Cecilian kuolleena kuvan sylissä, päästivät he kuorossa niin kauhean huudon, että kuului aina kuninkaalle ja Pfaltsin kreiville asti, jotka Erikin henkivartian seurassa ja papin kuoropojan opastamina kiiruhtivat alas verta tulvaavaan holviin.

"Menkää täältä, kuninkaani," pyysi Pfaltsin kreivi, joka ensiksi huomasi hirveän näön, "ettei se, mitä täällä näette, teitä liian paljon liikuttaisi. Cecilia on kuollut; siinä on kaikki, mitä tarvitsette tietää."

"Kuollut!" sanoi kuningas ja tunkeusi väkisin huoneesen. "O Jumala! minä rakastin häntä niin suuresti," jatkoi hän; "minä olen hänen tähtensä uhrannut valtakunnan suojelushengen, Filippan!"

"Antakaa sen vakuutuksen, ettei hän ollut mahdollinen mihinkään uhriin, joita olette hänelle tehneet, lievittää tuskanne, ja jättäkää hänen ruumiinsa minun huostaani," sanoi Kristoffer, ja vei kuninkaan ylös luostarin keskusteluhuoneesen.

Valdemar riensi nyt uudestaan sisälle ja huusi epätoivoisella äänellä ja osoittaen samaa ruumiinsa liikunnoilla:

"Armoa, pelastusta! Ah armollisin herrani ja kuninkaani, antakaa avata kaikki vankihuoneet. Kauhea aavistus sanoo minulle, että minun onneton morsiameni on elävänä haudattu; sillä kun abbotti oli viimeisen kerran minun luonani kehoittamassa minua taivuttamaan Signeä valitsemaan häväistyksen, pelastaaksensa minun henkeni, sanoi hän, että ikuinen vankeus ja vihdoin nälkäkuolema tulisi hänen hirmuiseksi osaksensa, jos hän ei heittäytyisi hänen syliinsä. Hän on murhattanut erään nuoren naisen, jonka ruumiin hän on ilmi antanut hänen sijassaan. Pelastakaa hänet, kuninkaani. Vapahtakaa se onneton kauheasta nälkäkuolemasta, sillä se on välttämätön, koska abbotti, ainoa, joka tiesi, missä hän nääntyy, on kuollut!"

"Kauheata!" sanoi kuningas. "Onko siis tämä Herran palvelukseen määrätty huone muuttunut murhaluolaksi?" Hän kutsutti nyt väkensä ja käski, että he Valdemarin johdolla etsivät kaikki vankihuoneet, ja särkisivät niiden ovet, joita ei muuten voitaisi aukaista.

Pfaltsin kreivi kehoitti kuningasta vähän levähtämään, koska kotimatkalle ei voitaisi lähteä ennenkun seuraavana päivänä sen hämmennyksen tähden, mikä luostarissa oli, ja joka viipymättä vaati pispa Jöns Antinpojan läsnäoloa. Sillä välin riensi Kristoffer alas holviin auttamaan Valdemaria etsimisessä. Markus isä ja kaksi muuta munkkia kantoivat heidän edellänsä suuria palavia vaksikynttilöitä heidän tiensä valaisemiseksi. Hyväntahtoinen prinssi käski koota kaikki vangit luostarin isoon ruokasaliin ja antoi heille sen toivon, että he seuraavana päivänä saisivat vapautensa jälleen, kun kuningas pispan läsnäollessa olisi tutkinut heidän asiansa.

Etsijät tekivät koko yön turhaan työtä. Suuria muuria ja holvia, joiden sisälle he arvelivat Signen salvatuksi, särjettiin turhaan. Ainoa, joka mahdollisesti tietäisi hänen olopaikkansa, oli italialainen pyöveli; mutta hän oli paennut, peläten joutuvansa edesvastaukseen abbotin kuolemasta. Onnettoman pelastus näytti siis mahdottomalta, ja Valdemar vaipui syvimpään epätoivoon.

Aikaisin aamulla astui sisälle luostarin portinvartia ja ilmoitti kuninkaalle, että Brandenburgin prinsessa Dorothea, Kristofferin kihlattu, joka edellisenä iltana oli saapunut Ristisaarille, ja nyt seuruenensa matkusti Sorön ohitse, oli tiennyt kuninkaan ja sulhaisensa olevan luostarissa, sekä pyysi sentähden suosiota, saadaksensa tulla tervehtämään kuningasta ja prinssiä ynnä vastaanottamaan kuninkaan käskyä hänen oloonsa Tanskassa.

Kuningas ja prinssi kiiruhtivat vastaan-ottamaan prinsessaa, jonka seurassa oli monta naista ja eräs musta hovipoika. Nuoruuden ja kauneuden ylintä loistoa säteillen tervehti hän kunnioittamuksella kuningasta ja hänen taivahan siniset silmänsä katsoivat lempeästi Kristofferin majesteetillistä olentoa.

Kuningas tarjosi prinsessalle käsivartensa eikä voinut kääntää leimuavaa katsettansa hänen viehättävästä muodostansa. Hän vei hänen luostariin ja pyysi häntä istumaan viereensä.

"Ei, kuninkaani," sanoi prinsessa hopian-heleällä äänellä, joka vastustamattomasti meni hänen sydämeensä. "Suokaa minun heittäytyä teidän jalkainne eteen, sillä siinä on rukoilian paikka. Ehkä tuntematon teidän majesteetillenne ja vieraana valtakunnassanne, rohkenen minä kuitenkin esiintuoda rukouksen, jonka täyttäminen on erittäin tärkeä sydämelleni."

"Puhukaa, prinsessa," sanoi kuningas ystävällisesti hymyillen. "Mitä niin kaunis suu pyytää, ei minulla varmaankaan ole kykyä kieltää."

"Minä kiitän, teidän majesteettinne," sanoi Dorothea lämpimästi, "ja muistan teidän armoanne niin kauan kun elän. Kuulkaa siis, mimmoinen oli rukoukseni. Te tiedätte, prinssini, että minä äskettäin olin Londonissa kuningattaren luona, joka on sukulaiseni ja on osoittanut minulle paljon hyvää, sekä tahtoi nähdä minua ennenkun teille ilmoitan itseni. Sinä päivänä, jona minä äitini kanssa menin laivalle, jonka piti viemän meitä Hamburgiin, missä isäni halusi tavata meitä, täydyimme vähän viipyä satamassa toisen laivan tähden, joka juuri silloin tuli. Maalle tulevissa oli eräs vanha kunnioitettava mies ja nuori poika, jotka erittäin herättivät huomiomme; sillä niin pian kun olivat jalkansa maalle astuneet, lankesivat he polvillensa, nostivat kätensä taivasta kohden ja pitivät pitkän hiljaisen rukouksen. — 'Ei, minä en erehdy,' sanoi äitini, 'se on Olli Akselinpoika, joka kuningatar Margaretan asioilla oli jonkun aikaa minun isäni hovissa.' — Kun hän rukouksensa lopetettua nousi ylös, kutsutti äitini hänet luoksensa, ja me saimme tietää häneltä sen kauhean kohtalon, josta hän on takaisin saadun poikansa kanssa pelastanut itsensä paolla. 'Ensimäinen rukouksesi kuningas Erikille,' sanoi äitini hartaalla liikutuksella, 'pitää oleman tämän rehellisen miehen armoittaminen, jotta hän saisi palata jälleen perheensä helmaan. Olkaa levollinen,' sanoi hän Akselinpojalle, 'minun tyttäreni matkustaa teidän syntymämaahanne, tullaksen aikanaan sen kuningattareksi; minä toivon, että hän siellä voipi olla teille hyödyllinen.'"

"Hän oli jo saanut armon, ennenkun minä tiesin, että hän oli paennutkaan," sanoi Erik, "ja hän saa turvallisesti palata takaisin."

"Minun rukoukseni ei ole vielä lopussa," jatkoi jalo prinsessa. "Heti kun jalkani maalle astuin teidän valtakunnassanne, sain sen surkuteltavan tiedon, että sen niin kovin loukatun miehen tytär ja kasvatti-poika ovat inkvisitionin vallassa. Antakaa sille vanhalle miehelle lapsensa takaisin, ja hänen, heidän ja minun ikuinen siunaukseni tulee hyväntekonne palkinnoksi."

"O, prinsessa!" vastasi kuningas suruisella äänellä; "minä olen hyvin onneton, etten voi täyttää rukoustanne. Nuorukaisen kahleet on kyllä itse pahan-elkisen oma käsi irtipäästänyt, mutta Signe, tämä kaunis oivallinen olento, on kadonnut maan päältä. Tämä pergamentti, johon sekä minä että arkkipispa on allekirjoittanut, päästää hänet jälleen maailmaan niin pian kun hänen olopaikkansa löydetään; sitä olemme kuitenkin turhaan hakeneet ja sentähden hyödyttömästi särkeneet monta holvia ja ovea. Meillä on se kauhea arvelu, joka melkein on tullut varmuudeksi, että se onneton on elävänä haudattu tahi kätketty johonkin sotaiseen vankihuoneesen, jota ei kukaan tiedä."

Kuninkaan tätä kertoessa päästi prinsessan musta hovipoika tuskanhuudon, ja syöksi ulos ovesta.

Dorothean lempeät silmät tulivat kyyneleitä täyteen Signen surkeasta kohtalosta, ja kuningas kertoi nyt hänelle kaikki ne hirveät tapaukset, jotka muutamaan tuntiin olivat tapahtuneet luostarissa, eikä salannut — mikä myös ei ollut prinsessalle tietämätöintä — heikkouttansa Cecilian suhteen, jonka neuvosta tämä kauhistava inkvisitioni oli maahan tuotu.

Pispa tuli nyt, ja kuninkaan hänen kanssansa puhuessa, kertoi Pfaltsin kreivi morsiamellensa kuninkaan mieltymyksestä Signeen, ja tämä yhtä teräväsilmäinen kuin kaunis prinsessa mietti heti keinon onnettoman tytön pelastamiseksi hänen väijymisiltään, jos hän löytyisi.

Kuninkaan käskystä haudattiin ne kolme ruumista hiljaisuudessa luostarin kirkkomaahan, ja heille luettiin sielumessu. Kuningas ja pispa päättivät, että inkvisitioni vast'edes pidettäisiin ainoasti Roskildessa, ja prinsessan ja Pfaltsin kreivin pyynnöstä saivat kaikki vangit vapautensa, paitsi eräs murhamies ja kirkonvaras.

Jöns Antinpoika iloitsi sydämellisesti siitä, että molemmat hänen kamalat ja vaaralliset rikoskumppaninsa, Sigismund ja Cecilia, olivat poissa, vaikka hän tekeysi hyvin surulliseksi heidän kuolemastansa, ja käski munkkien kolme viikkoa lukea messuja heidän edesmenneen abbottinsa sielun levoksi.

"Minun rukoukseni ei vielä olisi loppunut teidän majesteetillenne," sanoi prinsessa, kun kuningas oli päättänyt keskustelunsa pispan kanssa. "Suokaa siis minun — —"

"Mitä te pyydätte, prinsessa?" sanoi kuningas, "vuotaa teidän kauniista sydämestänne, ja minä voin siis jo edeltäpäin myöntää rukouksenne. Mainitkaa se ainoasti."

"Jos Olli Akselinpojan tytär tulee pelastetuksi," sanoi Dorothea, "jota me taivaan armosta toivomme, niin suotteko hänet minun omakseni, ja että minä rajoittamatta saan hallita hänen kohtaloansa?"

"Suon," sanoi kuningas, vaikka vähän vastenmielisesti; "hän olkoon teidän omanne."

"Ottakaa vastaan minun kiitokseni äärettömästä armostanne!" sanoi prinsessa, aikoen suudella Erikin kättä. Tämä sulki kuitenkin hänet syliinsä, painoi muiskun hänen punahuulillensa ja sanoi: "Sinun pitää tuleman minun kansani suojelushengeksi!"

Ovi temmattiin nyt väkirynnäköllä selälleen, ja Valdemar, sekä prinsessan musta hovipoika astuivat sisälle, kantaen käsissään pyörtynyttä tyttöä — se oli Signe.

"Tässä tarvitaan minun apuani," sanoi prinsessa, ja laski hovinaistensa avulla Signen kuninkaan sänkyyn. Hän viittasi, ja kuningas sekä Pfaltsin kreivi, Valdemar ja hovipoika lähtivät huoneesta.

Prinsessa hieroi pyörtyneen kulmia virkistävällä palsamilla, ja vaivoin onnistui hänen tunnin kuluttua palauttaa tämä melkein puolikuollut henkiin. Prinsessa ihastui tästä sanomattomasti ja painoi suunsa hänen vaaleille huulillensa.

"Missä minä olen?" kuiskasi vihdoin Signe tuskin kuuluvalla äänellä, katsoen kummastuksella prinsessaan.

"Sinä olet vapaudessa ja hellän ystäväsi turvassa!" sanoi lempeä Dorothea ja laski kätensä Signen kylmälle otsalle.

"Oliko se unelma, vai oliko se minun Valdemarini, joka särki sen kauhean rautaoven, mikä sulki minulle määrättyä ikuista hautaa?" kysyi Signe jotenkin innokkaasti ja tuijotteli ympäri huonetta.

"Hän se oli," vakuutti Dorothea. "Sinä saat pian painaa hänet sydämellesi."

"Oletkos enkeli taivaasta?" kysyi Signe. "Ei, sinä olet varmaan ihminen, sillä enkelit eivät voi itkeä."

"Minä olen sinun hyvä enkelisi," sanoi prinsessa liikutettuna ja ystävällisenä, "ja minä koetan varjella sinun vaellustasi maan päällä."

"Ole siis siunattu ijankaikkisesti!" huusi Signe ja painoi prinsessan käden huulillensa.

Henkiin herätetty oli nyt vähin voimistunut, ja prinsessa antoi naistensa pukea hänen päällensä kullalla ommellun kalliin valkean samettileningin ja asetti itse välkkyvän päähineen hänen tuuheaan vaaleaan tukkaansa. Dorothea katseli ylpeydellä ja ihastuksella tätä kaunista olentoa, joka seisoi hänen edessänsä melkein kuninkaallisessa puvussa. Prinsessa solmisi nyt hänen kaulaansa oman kauniin kuvansa ja sanoi kummastuneelle Signelle.

"Ota nämä vaatteet ja koristukset muistoksi minulta. Ja jos tahdot ihastuttaa minua, niin suo, että täten olen vaatettanut sinut morsiameksi. Noudanko sulhasen tänne?"

Signe ei voinut puhua ilosta ja kummastuksesta; mutta hän vaipui alas suojeliansa jalkain eteen ja painoi hänen kätensä sydämellensä.

"Malta mielesi," sanoi Dorothea painavasti; "kuningas on semmoisessa mielentilassa, ettei meidän pidä jättää sitä käyttämättä. Minä tulen pian takaisin toimittamaan taivaalle otollista tekoa."

Signe laskeusi polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa, joka vastoinkäymisen orjantappuratietä oli niin odottamattomasti vienyt hänet korkeinta autuutta kohtaamaan.

Noin puolen tunnin kuluttua aukeni ovi ja kuningas astui sisälle Pfaltsin kreivin, Valdemarin sekä hovipojan kanssa.

Kaksi rakastunutta lankesivat kielettöminä toinen toisensa syliin, ja ainoasti kyyneleet tulkitsivat heidän sydämensä iloisia liikutuksia.

Kun heidän ensimäinen ihastuksensa oli vähän hiljennyt, vei Valdemar Signen mustan hovipojan luokse, joka seisoi ovella.

"Kiitä henkesi pelastajaa!" sanoi hän; "sillä ilman hänettä olisit sinä tullut kuoleman saaliiksi. Hän löysi sen salaisen holvin, johon sinut oli elävänä haudattu."

Signe painoi sydämellensä hovipojan käden, jota hänen kyyneleensä kostuttivat.

Kuninkaan tulinen silmäys oli liikkumatta suunnitettu vaaleaan ihmeen kauniisen morsiameen, ja hänen palava kiihkonsa näkyi selvästi koko hänen olennossaan.

"Täyttääkö teidän majesteettinne nyt armollisen lupauksensa?" sanoi prinsessa rukoillen syvästi liikutetulle yksivaltiaalle.

"Täytän, prinsessa!" sanoi kuningas ja tarjosi Signelle käsivartensa.

Dorothea viittasi Valdemarin luoksensa. Kuningas vei Signen ja prinsessa Valdemarin kirkkoon, jossa pispa seisoi alttarin edessä, odottaen morsiusparia.

"Ja nyt elköön eroittako teitä muu kun kuolema!" sanoi prinsessa rakastuneille, joiden kädet pispa yhdisti.

Vihkimyksen loputtua lankesivat he polvillensa prinsessan eteen, joka syleili Signeä ja vei sitte hänet onnellisen sulhasensa syliin.

"Ja nyt, minun herrani ja kuninkaani," sanoi jalo ruhtinatar, "pyydän minä teidän suostumustanne, viedäkseni rouvineni ja neitoineni tämän teidän armonne kautta niin onnellisen parikunnan Olli Akselinpojan linnaan, josta minun ruhtinaallinen sulhaseni on niin hyvä ja noutaa aamulla minut, saattaaksensa teidän kuningaslinnaanne, kunnioitettavassa vanhassa Roskildessa."

"Seuratkaa jaloa tahtoanne," sanoi kuningas. "Minä olen harvoin elämässäni ollut niin hyvällä mielellä, kun tänään, ja se on teidän työnne. Minun on teitä kiittäminen siitä, kun voin sanoa, että olen tyytyväinen. Tarjotkaa minulle kaunis käsivartenne; minä tahdon viedä teidät vaunuunne." Kuningas vei nyt prinsessan, Pfaltsin kreivi morsiamen ja pispa sulhasen. Musta hovipoika oli prinsessan viittauksesta ratsastanut edeltäpäin.

Dorothea antoi morsiusparin nousta vaunuun, joka lähti siitä. Vapautettuin sydämet sykkivät keveämmin, kun heidän kärsimisensä näkö-ala, tuo peljättävä luostari, katosi heidän näkyvistänsä.

Oli kaunis talvi-ilta. Laskeutuvan auringon säteet kuvastuivat jälleen kirkkaasen jäätyneesen pintaan ja lumi puiden latvoissa säihkyi kun timantti kaikkia väriä. Koko luonto lepäsi juhlallisessa rauhassa. Se ikäänkun tahtoi taivuttaa rakastuneiden sydämiä unhottamaan heidän kärsittyä kurjuuttansa.

Vaunu pysähtyi vihdoin Akselinpojan linnaan. Valdemar auttoi prinsessaa ja morsiantansa siitä ulos ja vei sitte ruhtinattaren linnan juhlallisesti koristettuun saliin. Täällä lankesi hän vielä kerran Signen kanssa pelastajansa jalkain eteen. Molemmat olivat niin hurmetuksissa, etteivät vielä oikein tienneet, oliko tämä nyt heille tapahtunut todellisuus, vai uni.

"Ystäväni," sanoi prinsessa vihdoin puristaen heidän kättänsä, "teidän sydämenne ei puhjennut, kun kuolon enkeli paljain miekoin lenteli päänne päällä; mutta onko niillä nyt myös voimaa kantamaan onnellisuuden korkeutta? Se ei ole mahdollinen niitä musertamaan."

"Minun sydämeni on kovettunut vastoinkäymisessä," vakuutti Signe; "elköön Jumala antako sen murtua myötäkäymisessä, eikä se murrukaan, jos Hän joskus antaa minulle isäni takaisin."

"Entä sinun, Valdemar?" kysyi Dorothea.

"Minä olen," sanoi hän, "ylvästellyt kuolemalle sekä tappelu-kentällä että inkvisitionin murhatuolissa. Minä olen luullut kaiken, mikä oli kallista sydämelleni, ijäti hukkuneen, ja kuitenkin olen voinut kantaa äärettömän tuskani. Minä olen väkevä; sillä minun uskoni Jumalaan on järkähtämätön."

"No, Jumalan nimeen," sanoi prinsessa, "vastaanottakaa se morsiuslahja, jonka minä toin teille muassani Englannista!" Hän viittasi ja eräs hänen hovineitonsa avasi oven sivuhuoneesen. Kuka voipi selittää Valdemarin ja Signen iloista hämmästystä, kun Olli Akselinpoika tuli sieltä ja läheni heitä avonaisin sylin? Ilohuudolla lankesivat he hänen syliinsä.

Ovi aukeni taas. Prinsessan hovipoika tuli sisälle; mutta hän ei ollutkaan enää musta. Nuoruuden kauniimmat ruusut kukoistivat hänen poskillansa ja hänen silmänsä säteilivät elävintä iloa.

"Eikö teillä ole enää minulle tilaa?" sanoi hän ja heittäysi niiden kolmen onnellisen syliin. Se oli Petter.

"Hän on minun kotkan ryöstämä poikani! Häntä on minun kiittäminen elämästäni ja vapaudestani," sanoi Akselinpoika. "Jos ei häntä olisi niin kauhealla tavalla minulta temmattu, niin ei teillä nyt enää olisi isää. Jumalan viisaus ja hyvyys on tutkimaton!"

Signe ja Valdemar syleilivät ilokyyneleitä vuodattaen sitä kaunista nuorukaista. Akselinpoika sulki heidät kaikki kolme syliinsä, ja hänen silmänsä olivat suunnitetut rakastetun, liian aikaisin kadotetun Elisabetinsa kuvaan.

Nyt aukaisi musta Kristian oven, ja vanha Märta hoiperteli sisälle kahden tytön tukemalla; heitä seurasi koko linnan väki. Valdemar ja Signe painoivat liikutettuina tämän hyvän mummon rintaansa vastaan. Kristian lähestyi huomaamatta nuorta herraansa ja suuteli hänen kättänsä. Hovinaiset ja linnan väki kuivasivat silmiänsä. Prinsessa ojensi kätensä siunaten jälleen yhdistetyille; hänen ilonsa oli taivaan enkelien ilon kaltainen.

Loppu.