PIKKU LALLIN MAAPALLO

Kirj.

Mikael Sand

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

1. Pohjoisnapa. 2. Afrikka. 3. Aasia. 4. Pohjois-Ameriikka. 5. Etelä-Ameriikka. 6. Austraalia. 7. Polyneesia. 8. Maanjäristys.

1. Pohjoisnapa.

Jouluaatto. Karttapallo. Lalli ja Villi hyppäävät maailman avaruuteen. He ovat menehtymäisillään napaseutujen yön pakkaseen. Uusi yritys. Kuinka Villi pelastaa Lallin jääkarhujen kynsistä. Auttavaiset mursut. Lalli joutuu tappeluun eskimopojan kanssa. Kummallinen maa. Kuinka Lalli on vähällä menettää henkensä halveksiessaan eskimoitten vieraanvaraisuutta ja heidän tarjoamaansa suojaa.

Jouluaatto ja kaikki sen ihanuudet olivat tiessään. Kuusen kynttilät oli sammutettu, joululahjat jaettu ja jouluateria syöty. Pikku Lalli oli saanut määräyksen mennä nukkumaan, sillä välin kuin äiti ja isä istuisivat vielä hetkisen lukemassa. Pikku sisarukset olivat jo hyvän aikaa olleet vuoteessa.

Pikku Lalli oli kahdeksanvuotias ja hänen nimensä oli oikeastaan Lauri, vaikka hän pikku ressuna oli alkanut nimittää itseään Lalliksi, ja tämä nimi säilyi yhä vielä. Hän ei siitä enää oikein pitänyt, mutta sitä ei ollut niin helppo saada muuttumaan nyt, kun kaikki olivat siihen tottuneet.

Lalli suuteli tottelevaisena äitiä ja isää toivottaen hyvää yötä ja lähti lastenkamariin, missä hänen sänkynsä oli. Jo edeltäkäsin oli hän kantanut sinne kaikki joululahjansa ja asettanut ne vierekkäin. Siinä oli leikkikalua jos jonkinlaista, mutta myöskin vaatekappaleita, joita Lalli ei oikein tahtonut suostua joululahjoina pitämään, koska ne olivat tarpeellisia ja hän sai sellaisia vuoden muinakin aikoina. Ja sitten oli lahjojen joukossa sellainenkin, josta hän ei oikein tietänyt, pitäisikö hän sitä kuuluvana tarpeellisten tavarain vai leikkikalujen joukkoon, mutta johon hän kuitenkin oli kiintynyt enemmän kuin mihinkään muuhun. Sen tieltä sai väistyä sekä dominopeli että torvi, ja ennenkuin hän meni vuoteeseen, täytyi hänen vielä kerran asettua sitä ihmettelemään.

Se oli suuri, sileä monivärinen pallo, monine viivoineen ja koukeroineen. Sinne tänne oli siihen painettu nimiä. Isä oli sanonut, että pallo kuvasi koko maapalloa, ja että sininen merkitsi merta ja muu väri maata. Olipa isä kaiken lisäksi osoittanut, missä Suomi sijaitsi, vieläpä Helsinkikin, mutta Lalli ei kuitenkaan voinut ymmärtää, että maa saattoi olla noin pyöreä. Sehän oli litteä kuin suuri pannukakku! Omin silmin oli hän sen joka päivä nähnyt. Ja kukapa voi myöskään kävellä ja liikkua pallon pinnalla.

Mutta tähän ihmeelliseen joululahjaan ei kuulunut vain tuo pallo, vaan myöskin pyöreä, kirkkaasti loistava sähkölamppu, jonka isä sanoi esittävän aurinkoa, ja pieni kiiltävä pallo, joka kuvasi kuuta. Valaistusjohdosta saatu sähkövoima pani koko laitoksen käyntiin, ja kun kiersi nappulaa, alkoi aurinko valaista, maa pyöri akselinsa ympäri ja kiersi samalla hitaasti aurinkoa, kun sillävälin pieni sinisenhohtava kuu liikkui kehässä maan ympäri. Isä oli osoittanut Lallille, kuinka Suomessa toisinaan oli päivä, toisinaan yö aina sen mukaan, käänsikö maa tämän puolensa aurinkoon päin vai siitä poispäin. Myöskin tätä oli ollut vaikea ymmärtää, sillä näkihän Lalli joka päivä, kuinka aurinko nousi ja meni mailleen, mutta täytyihän isän tietää, sillä isä tiesi kaikki.

Lallin täytyi vielä kerta saada nähdä tämä ihmeellinen koneisto käynnissä, ennenkuin hän meni maata. Hän kiersi sähkönappulaa, ja jotta kaikki näyttäisi oikein luonnolliselta, teki hän, kuten isä oli häntä opettanut, ja sammutti kattolampun, niin että vain pieni aurinko ja kalpea kuu loisti huoneessa. Ja sitten hän istahti sohvaan katselemaan.

Kaikki näytti niin ihmeelliseltä ja salaperäiseltä, ja samaa mieltä oli varmasti myös Villi, tuo hauska punakeltainen kissa, joka sohvalla Lallin vieressä vihreän-säkenöivillä silmillään tuijotti ihmelaitokseen. Hiljaa suristen pyöri maa, ja Lalli näki päivän ja yön vaihtuvan eri maanosissa, ja kun Euroopassa oli päivä, niin oli yö Amerikassa, ja kun Lalli oikein tarkkasi, oli hän vielä lisäksi ymmärtävinään, kuinka toisin ajoin voi olla kesä, toisin ajoin talvi. Hän oli näkevinään, kuinka pieni maa tyhjässä, kylmässä avaruudessa kiersi valaisevaa ja lämmittävää aurinkoa, joka taasen antoi kirkkauden kuulle, joka itsessään oli pimeä. Hänen silmiänsä rupesi oikein huimaisemaan ja hänestä tuntui, että hän itse istui ilman tukea tuolla tyhjässä avaruudessa ja että hänen piti hypätä maahan, jottei jäisi jäljelle kun se vieri tiehensä. Samantapaiselta tuntui ehkä Villistäkin, sillä selvästikin se kyyristäytyi loikkaukseen hypätäkseen sekin maahan.

— Hyppäämmekö, Villi, — kysyi Lalli vapisten jännityksestä.

— M-jaa, — vastasi Villi ja kehräsi, niin että kuului kuin sähkökoneen surina.

Oli todella liian houkuttelevaa. Lalli tunsi, että hänellä täytyi olla uskallusta hyppäykseen. Mutta mihin pitäisi hänen näin ollen suunnata lentonsa? Tosin hän saattoi hypätä takaisin Helsinkiin, mutta hän voi myös yhtä kernaasti pudottautua jotakin toista paikkaa kohti, jota hän ei ennen ollut nähnyt, ja tämä olisi hänestä yhdentekevää. Sillä hän tahtoi niin mielellään nähdä myöskin muita maapallon seutuja eikä vain alituisesti samoja katuja ja esplanadeja.

Tuolla korkealla pallon kuvulla, juuri siinä, missä kiiltävä teräsakseli tuli näkyviin, oli soma valkoinen patalakki. Se ei ensinkään muistuttanut noita kaikkia muita koreavärisiä maita. Lalli oli aikonut kysyä isältä, mitä se merkitsi, mutta jotakin oli sattunut esteeksi, ja hän oli unohtanut koko kysymyksen teon. Nytpä hän saattoi siitä ottaa selvän omin päin.

— Hyppäämmekö tuolle valkealle täplälle, Villi, — kysyi Lalli.

— M-jaa, — vastasi kissa, ja sen silmät säkenöivät vielä tulisemmin.

— Kas nyt, — huusi Lalli ja hyppäsi kohti salaperäisesti pyörivää maata ja otti vauhtia maalinaan valkea patalakki, joka juuri silloin oli yönpimeydessä. Samalla kertaa kuin hän loikkasi Villikin, ja he lensivät kumpikin vierekkäin pienen, kiiltävän kuun ohitse ja kierivät alas maan valkeaa patalakkia kohti halki sinisen avaruuden, joka jäätävän kylmänä tuulahteli heidän ympärillään miljoonien tähtien säihkyessä. Henki aivan salpautui Lallilta, niin ettei hän tullut tajuihinsa ennenkuin huomasi olevansa pitkällään pehmeässä lumessa kissa vieressään. Hän nousi pystyyn innoissaan ja uteliaana, mutta väristen vilusta, sillä oli hirvittävän kylmä.

Hän huomasi seisovansa keskellä loputtoman laajaa lumilakeutta. Hänen yläpuolellaan kaareutui tummansininen taivas, missä tähdet tuikkivat, ja niiden keskellä vaelsi suuri, pyöreä täysikuu, hopeakasvot leveässä, hyväntahtoisessa irvistyksessä. Taivaankannen toisella puolella kajasti salaperäinen, vihreä ja keltainen hohde, jonka räiskyvät tulikielet hyppelivät tähtiin saakka. Lalli tiesi sen revontuliksi, sillä kerran ennenkin hän oli näitä tulia nähnyt, joskaan ei niin kauniita.

Tässä ihmeellisessä valossa hän näki vasemmalla puolellaan korkeita, sinisiä jäävuoria, jotka kimaltelivat revontulten loimossa. Ei ääntäkään kuulunut valkealta, autiolta lakeudelta, lukuunottamatta Villin levotonta naukumista, kun se kahlasi syvässä lumessa. Kaikki näytti kuolleelta ja jääksijähmettyneeltä, ja pakkanen oli niin hirveä, että Lalli töin tuskin kykeni hengittämään. Se puri korvia, nenää, sormia ja varpaita ja tunkeutui vastustamattomasti ohkaisten vaatteiden lävitse. Hän vapisi kuin haavanlehti, ja hänestä tuntui, että hänen kohta täytyisi paleltua kuoliaaksi, jollei pääsisi pois tästä hirveästä paikasta.

— Miaa-u, miaa-u, — valitti Villi. — Jähmetyn jääksi, tule pois täältä!

Oli kummallista, kuinka hyvin Lalli saattoi ymmärtää mitä Villi sanoi. Ennen hän ei ollut sitä ensinkään ymmärtänyt.

— Miten voimme sitten päästä täältä? — sai Lalli kysytyksi, vaikka hampaansa kalisivat.

— Hyppää, hyppää, — sähähti Villi kärsimättömästi. — Minä jähmetyn kohta niin, etten kykene hyppäämään. Joudu!

— Mutta minne päin, — kuului kuiskaus Lallin kylmänsinisiltä huulilta.

— Etkö muista, että hyppäsimme kuun oikealta puolen aivan sen ohitse, — vastasi Villi. — Jos nyt hyppäämme sen vasemmalta puolelta, niin joudumme kyllä oikeaan paikkaan. Olimme hulluja kuin rotat kumpikin. Tämähän on pohjoisnapa, totta tosiaan, ja sydäntalvi päälle päätteeksi. Istuin ja katselin maapalloa sen kiertäessä ja huomasin, että täällä on monta kuukautta kestävä yhtämittainen yö, mutta sitten taas kesällä ei aurinko moneen kuukauteen mene mailleen. Meidän olisi tietysti pitänyt tulla tänne kesällä. Hyppää nyt! M-jaa!

Ja Villi otti vauhtia ja hyppäsi kohti kuuta, aivan kuin olisi aikonut siepata sen kiinni. Lalli otti myöskin vauhtia jonkunverran oikeaan tuosta hyväntahtoisesti irvistävästä hopeakiekosta. Taaskin vilisi jääkylmä ilma heidän ympärillänsä, he lensivät kuun ohitse, ja äkkiä istuivat he läähättäen vierekkäin sohvalla. Heidän edessään pyöri maa hitaasti, ja aurinko valaisi sinisiä meriä ja koreiksi maalattuja maita.

Lalli huomasi nyt, että hän todella oli ollut typerä hypätessään juuri silloin, kun pohjoisnapa oli pimeän peitossa, sillä maanakseli oli vähän vinossa, niin ettei tämä napa saanut auringonvaloa, vaikkakin maa teki monta kierrosta. Hänen täytyi odottaa siksi, kunnes maa oli tullut auringon toiselle puolelle, jolloin aurinko loi kauan aikaa valoaan tuolle valkealle patalakille.

Hiljalleen maa kiersi aurinkoa puolen kierrosta ja nyt loistivat kaikki maanakselin ympärillä olevat seudut heloittavan kirkkaassa auringonpaisteessa. Nyt mahtoi siellä varmastikin olla kesä ja lämmin.

— Tule nyt, Villi, — huusi Lalli. — Ei meidän sovi säikähtää niin vähäisestä. Hyppää nyt!

— M-jaa! — parkaisi Villi, ja niin lensivät he taaskin kuun ohitse ja halki jäätävän maailmanavaruuden ja taaskin kierivät he suin päin pehmeään lumeen, vaikkakin tällä kertaa heloittavassa päivänpaisteessa. Aurinko ei kylläkään paljoa lämmittänyt, mutta sen säteet kimaltelivat niin kauniisti sulavalla lumella.

Kun Lalli nousi pystyyn ja silmäili ympärillensä, huomasi hän taaskin olevansa laajalla ja kimaltelevalla lumi- ja jäälakeudella, mutta tällä erää ei näköala ollutkaan aivan yhtä yksitoikkoinen kuin edellisellä kerralla. Hänen vasemmalla puolellaan kohosi jään keskestä jotakin, joka mustine kallioineen ja sinisine jäävuorineen näytti saarelta, ja hänen ja saaren välillä kimalteli sula salmi auringonpaisteessa. Tässä salmessa uiskenteli siellä täällä hitaasti liikkuen valtavan suuria jäävuoria. Myöskin toisilla tahoilla näkyi tummia railoja, ja Lalli luuli huomaavansa, että se jääkenttä, jolla hän ja Villi seisoivat, liikkui hitaasti eteenpäin. Se oli varmaankin vain tavattoman suuri, irtonainen jäälautta, ja hänen täytyi koettaa päästä salmen yli saarelle, muutoin saattoi hän joutua suureen vaaraan.

— Joudu nyt, Villi, — huusi hän sentähden kissalle, joka ylen vastahakoisesti kahlasi nuoskeassa lumessa, — muutoin ajaudumme merelle. Minä näin selvästi, että oli kirjoitettu "Atlantin valtameri" tuolle suurelle siniselle kentälle valkean patalakin alapuolella.

Villi naukaisi myöntävästi, ja sitten alkoivat molemmat kahlata lumessa salmea kohti, mutta eipä kestänyt kauan, ennenkuin Villi käännähti ympäri vihaisesti sähähtäen, ikäänkuin olisi kuullut jotakin epäilyttävää heidän takanansa.

Kun Lalli katsoi taakseen, jähmettyi hän kauhusta, sillä heidän kintereillään hiipi hirveän suuri, valkoinen karhu, veripunainen kita ammollaan.

Kun karhu älysi olevansa keksitty, aikoi se heti syöksyä heidän kimppuunsa, mutta Villi oli vielä vikkelämpi ja loikkasi nopeasti kuin salama karhun päälle ja alkoi raapia sen silmiä ja purra sen korvia. Karhu tavoitteli kissaa raskaalla kämmenellään, joka olisi kissasta tehnyt märän läiskän, jos isku olisi osunut, mutta Villi livahti syrjään ketterästi kuin orava puolelle ja toiselle ja puri ja repi edelleen ja huutaen samalla Lallille.

— Paina sinä nyt tiehesi, sillä välin kuin minä tätä pidättelen! Minä sinut kyllä taaskin tavoitan.

Lalli ymmärsi, ettei hän voinut tehdä sen viisaammin ja juoksi avoveden partaalle. Siinä menettelyssä ei ollut paljon järkeä, koskapa hän ei tiennyt miten hän pääsisi sen ylitse, mutta eipä hän keksinyt parempaakaan.

Kun hän tuli jäälautan reunalle, näki hän siellä koko joukon kömpelöitä olentoja, jotka makasivat vatsallaan jäällä ja nauroivat Villin ja karhun ottelulle niin, että hampaat, jotka olivat kuin norsun torahampaat, loistivat auringonpaisteessa.

— Häh, häh, häh, — röhkivät ne. — Sattuikin hyvästi roistolle. Siinä mokomalle palkkansa siitä, että tulee varastamaan meiltä poikasiamme, kun käännämme vähänkin selkämme niille. Pelkuri raukka se on ja kavahtaa kyllä ahdistamasta täysikasvuista mursua, mutta kas poikasen tappajaksi siinä on miestä.

— Eivätkö herrat voisi auttaa minua salmen toiselle puolelle, — kysyi Lalli kohteliaasti kumartaen ja tapasi kädellään tukkaansa nostaakseen lakkiaan, niinkuin hän oli tottunut tekemään, vaikka hänellä ei ollutkaan lakkia lainkaan päässään.

Muuan suurimmista mursuista hillitsi naurunpuuskansa.

— Tottahan sen toki voin tehdä, pikku nallikka, — röhkäisi hän suopeasti. — Näyt kyllä kuuluvan ihmiskuntaan sinäkin, ja ihmiset eivät ole hyvänsävyisiä meitä mursuja kohtaan, mutta sinä olet huomaavainen ja kohtelet meitä vesieläimiä, niinkuin kunnollista väkeä ainakin. Ja sitten vielä tuon kissapahuksen takia, joka sulla on mukanasi ja joka niin nasevasti antaa karhulle kyytiä, tahdon viedä teidät molemmat salmen toiselle puolelle. Toverit, pitäkää nyt Nallea matkan päässä!

Kaksi suurinta koirasmursua asettui heti paikalla karhun tielle torahampaat uhkaavasti kohollaan, sillävälin kuin Villi ja Lalli kiipesivät ystävällisen mursu-vanhuksen selkään tämän lähtiessä uida lekottelemaan salmen poikki taakkoinensa.

Jään reunamalla salmen toisella puolella seisoi kiireestä kantapäähän nahkavaatteisiin puettu poika ja katsoa tuijotti tulijoihin suurin, hämmästynein silmin ja suu selällään. Hänen kasvonsa olivat keltaisenruskeat, poskipäät ulkonevat ja nenänsä litteä, ja kädessään hän piti pientä jousta. Hän oli suunnilleen Lallin ikäinen.

— Mikäs hullunkurinen poika tuo on, — kysäisi Lalli.

— Onhan se eskimopoika, tiedän mä — vastasi mursu vähän äreästi. — Etkös ole ennen mokomia nähnyt? Ne ovat ilkeitä pahuksia ja ampuvat meitä noilla pitkillä, terävillä puikoillaan.

— Hei, poika, — huusi Lalli. — Jos ammut mursu-ystävääni, niin saatpa minulta vasten silmiäsi.

— Kaikkea vielä, siihenpä et kykene, — virnisti poika. Ja sitten otti hän yhden pieniä nuoliaan, asetti sen jouselle ja ampui kohti mursua. Nuoli oli toki liian heikko voidakseen tunkeutua paksun nahkan lävitse, mutta niin pian kuin Lalli oli tullut kyllin lähelle jäänreunamaa, hyppäsi hän maihin ja kävi pojan kimppuun; ja syntyipä siitä oivallinen ottelu, niin että pojat kierivät keränä lumessa. Vieras poika oli väkevä kuin nuori karhu, mutta Lalli kun oli paljon ketterämpi ja sukkelatuumaisempi, ei hän ollut toista huonompikaan. Vihdoin viimein olivat molemmat niin uuvuksissa, etteivät jaksaneet tapella kauempaa, ja sitten nousivat he pystyyn ja nauroivat, tulivat hyviksi ystäviksi, ja vieras poika kertoi, että hänen nimensä oli Patsu ja että hän oli päällikön poika.

— Mikä paikka tämä on, — kysyi Lalli, kerrottuaan toiselle, kuinka hän oli sinne joutunut.

Uteliaana hän katseli noita kimaltelevia jäävuoria, mustia kallioita, joita siellä täällä auringon puolella peitti sammal ja vihreät korret. Toisin paikoin olivat vuoret suurien vesilintuparvien peitossa, sillä linnuilla oli siellä pesänsä.

— Tämä on kaukainen saari Jäämeren perukoilla, — vastasi poika koppavan näköisenä. — Tämä on komein paikka koko maailmassa. Täällä sinä saat ampua peuroja ja isoja myskihärkiä ja hylkeitä ja kaloja. Täällä ei tarvitse koskaan nähdä nälkää, kunhan vain osaa hankkia varastoja talven varalle. Tietäisitpä vain, miten ihanata rasvaa me täällä syömme! Sellaista sinä et saa missään muualla maailmassa. Käyppäs mukanani isäni asuntoon, niin saat nähdä jotakin hienoa. Se on koko heimon ja piankin koko maailman muhkein talo. Mutta mikä hassunkurinen eläin sinulla on seurassasi?

— Onpahan vain kissa, — vastasi Lalli. Mutta jollet ole sille kiltti, niin voi se repiä silmät päästäsi, niinkuin se repi jääkarhulta.

— Tekikö se niin? — kysyi poika kunnioittavasti. — Silloinpa en uskalla siihen koskea.

Ja sitten kiitteli Lalli mursua ja puristi hyvästiksi kahden kouran sen oikeata etukäpälää. Sitten kävelivät molemmat pojat saaren rinnettä ylöspäin Villin seuratessa kintereillä.

Matkalla he näkivät peuralaumoja ja parven isoja, rumia eläimiä, jotka osaksi muistuttivat härkää, osaksi lammasta.

— Älä ärsyttele noita — varoitti eskimopoika. — Ne ovat kovin vaarallisia, eikä pyssynluoti läpäise niiden otsaa.

Lalli oli hyvin kohtelias myskihärille ja kumarsi niille ja kysyi, mitä syötävää ne lumesta löysivät. Ja ne tirkistelivät suopeasti häneen hirvittäväin sarviensa alta pienillä, säkenöivillä silmillään ja vastasivat, että ne kaapivat sammalta ja muita kasveja lumen alta niillä paikoin, missä kalliot eivät vielä olleet paljastuneet. Eläimet näyttivät kuitenkin niin vaarallisilta ja äksyiltä, ettei Lalli jäänyt pitemmäksi aikaa juttelemaan, vaan kiiruhti eteenpäin.

Matkalla he kohtasivat vielä muitakin nisäkkäitä ja lintuja, joista monet olivat lumivalkeat. Hän oli niitten joukossa tuntevinaan sekä kettuja että jäniksiä, vieläpä susiakin. Nämä eläimet hiipivät kuitenkin enimmäkseen syrjään, kun ne näkivät molemmat pojat tuleviksi.

— Enpä luullut, että pohjoisnavalla olisi näin paljon eläimiä, — sanoi Lalli ihmeissään.

— Äh sinua, eipä ole sinulla maantietosi selvillä, — nauraa virnisti Patsu. Ei tämä vielä ole varsin pohjoisnapaa. Etpä aivan oikein osannut hypätä, kun tänne tulit. Et ottanut näet laskuihisi, että maa kierii, ja siten jouduit tähän kohtaan, joka on hyvän taipaleen päässä navalta! Enpä muuten luule siellä maata olevankaan, vaan ainoastaan pelkkää jäätä.

— No, sepä onkin samantekevää, — arveli Lalli. — Sain aivan tarpeekseni navasta, kun olin siellä ensimmäistä kertaa. Mutta enpä vielä voi nähdä isäsi taloa.

— Etkö näe tuolla kallion kyljessä tuota hienoa taloa? — huudahti Patsu aivan loukkaantuneena, — tuota valkoista tuolla?

— Sehän on vain jääröykkiö — nauroi Lalli.

Eskimopoika näytti nyrpeältä ja vihaiselta ja joudutti kulkuaan, ja pian tulivatkin he valkoisen kukkulan luo, joka oli aivan kuin mikäkin valkoinen hatunkoppa, jossa on reikä kupeessa. Sekin ilmeisesti näytti sulavan, sillä vesi valui sen sivuja pitkin päivän paistaessa.

— Teiltähän sulaa koko talo, — sanoi Lalli.

— Isä onkin juuri paraikaa laittamassa kesäasuntoa nahoista, — vastasi Patsu äreästi. — Mutta talviasunto on joka tapauksessa paljon, suurempi ja kauniimpi, niin että tahdoin sen ensin sinulle näyttää.

He ryömivät aukosta sisään ja tulivat matalaan suojaan, jonka seinillä riippui hylkeennahkoja. Siellä löyhkäsi merirasvalle ja kalalle ja savunkitkalle ja kaikenlaiselle muulle ilkeälle, mutta kylmä siellä vain ei ollut. Sisällä istui vanha ja ruma eskimoakka ommellen nahkoja yhteen luuneulalla.

— Kuka sinä olet, — kysyi akka ja tirkisti Lallia pistävillä, mustilla silmillään.

— Nimeni on Lauri ja tulen Helsingistä, — vastasi Lalli reippaasti.

Silloin akka käski hänet istumaan ja kestitsi häntä hylkeenrasvalla ja raa'alla kalalla. Kun Lalli ei voinut syödä mitään kestityksestä, kävi akkakin happameksi ja nyreäksi niinkuin Patsu.

— No, eikös talomme ole mielestäsi suuri ja hieno, kysyi poika, tahtoen, että äiti omin korvin saisi kuulla Lallin halveksivan arvostelun heidän kodistaan.

— Jopa jotakin, — vastasi Lalli mahtavasti. — Meidän talomme Helsingissä on yhtä korkea kuin tuo kallio, ja siinä asuu enemmän kuin sata henkeä.

— Nytpä valehtelet, — kiljaisivat sekä poika että akka yhteen ääneen. — Sinä olet ilkeä ihminen ja halveksit meidän vieraanvaraisuuttamme. Et syö meidän ruokaamme ja parjaat meidän taloamme.

Ja akka aikoi käydä hänen kimppuunsa ja lyödä häntä isolla valaanluulla, mutta silloin oli Villi taaskin esillä ja sylki ja sähisi niin kiukkuisesti, ettei akka uskaltanut Lalliin kajota, varsinkin kun Patsu häntä varoitti ja kertoi, kuinka vaarallinen otus kissa oli.

— Kunhan vain mieheni tulee kotiin, niin keihästää hän sekä sinut että tuon pienen pedon, — kirkui akka raivoissaan. — Kohtapa hän palaakin kotiin kalamatkaltaan.

Kun Lalli silmäili ulos oviaukosta, näki hän todellakin nahkatamineisen miehen lähestyvän avoimella salmella soutaen salaman nopeudella nahkavenettä, jota hän ihmeteltävän taitavasti ohjasi ainoalla kaksilapaisella airollaan.

Patsu ja akka olivat myöskin älynneet soutajan ja huutelivat häntä kiiruhtamaan ja surmaamaan nenäkkään vieraan, joka oli häväissyt heidän kotiansa ja vieraanvaraisuuttaan. Pian oli mies maissa ja tölmäsi majaa kohti pitkä keihäs kädessä.

Lalli kiiruhti ulos majasta Villi kintereillään ja koetti turhaan ennättää raivostuneen miehen tieltä. Koko ajan hän tunsi tukalaa tunnonvaivaa, sillä olivathan eskimot kuitenkin yleensä olleet hänelle ystävällisiä, eikä hänen olisi pitänyt kerskata isolla kotitalollaan.

— Hyppää, hyppää, — huusi Villi, kun mies oli aivan kohdalla keihäs uhkaavasti ojossa.

Lalli ymmärsi heti, mitä kissa tarkoitti, ja teki mahtavan loikkauksen avaruuteen jonkun verran vasempaan auringosta.

Melkein turtana hurjasta vauhdista heräsi hän taaskin tajuihinsa sohvalla lastenkamarissa, edessään pyörivä maapallo. Mutta Villi näytti olevan aivan tajutonna, sillä se nukkui silmät ummessa sykkyrässä sohvan nurkassa.

— Olivatpa ne aika ilkeitä ihmisiä, — sanoi Lalli Villille, joka juuri raotti silmiään ja haukotteli ja venytteli itseään. — Hyppäämmekö sinne takaisin isän pyssy mukanamme ja ammumme heidät?

— M-jaa, — sanoi Villi ja haukotteli uudelleen.

Oli ihmeellistä, ettei Lalli lainkaan ymmärtänyt kissan puhetta täällä kotona, vaan ainoastaan tuolla etäisellä maapallolla. Itsekin hän oli hyvin väsynyt ja uninen, eikä hänellä ollut suurtakaan halua palata pohjoisnavalle, eivätkä nuo tunnonvaivat tahtoneet jättää häntä laisinkaan rauhaan. Hän pysäytti sentähden sähkökoneen, aurinko ja kuu sammuivat ja maa lakkasi pyörimästä akselinsa ympäri.

Senjälkeen riisuutui Lalli hiljaa ja ryömi vuoteeseen.

2. Afrikka.

Lalli suunnittelee uusia matkoja. Hiekkameri. Kuumuutta ja janoa. Villi tahtoo maistella linnunmunia, mutta sen sijaan korjaa lintu sen itsensä. Yksin erämaassa. Beduiinit. Ihmeellinen matto. Yö metsässä. Jalopeura vähällä syödä Lallin, mutta norsu pelastaa hänet. Äkäpäinen sarvikuono. Villin kertomus. Kuinka neekerit tekivät Lallista pyhimyksen. Pako majasta. Maton kohtalo.

Kun Lalli seuraavana aamuna heräsi, virui hän kauan vuoteessaan ja mietiskeli. Hän ei voinut päästä selvyyteen siitä, oliko kaikki tuo hänen ihmeellinen kokemansa ollut vain unta, vai oliko hän todella käynyt pohjoisnavalla. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli tietysti kysyä äidiltä, mutta kun hän mietti tarkemmin asiaa, ymmärsi hän, että tämä aivan varmaan selittäisi koko jutun unennäöksi. Hän päätti sentähden vielä samana iltana yrittää uudelleen; päivällä hän ei sitä voinut tehdä, sillä silloin oli lastenkamari tykkänänsä pikku sisarusten vallassa. Jos hänen tälläkin kertaa onnistuisi hypätä karttapallolle, niin täytyihän edellisen illan seikkailujen olla tosia, vaikka ne selvällä päivällä hänestä tuntuivatkin sangen vähän todellisilta. Päivän valossa tuntui aivan mahdottomalta hypätä tuolle pienelle, sileälle pallolle.

Hän leikki sentähden koko päivän uusilla leikkikaluillaan ja pikku sisarustensa kanssa, mutta niin pian kuin hän oli sanonut hyvää yötä vanhemmille, meni hän keittiöön noutamaan Villin ja istui sohvalle karttapallon eteen kissa sylissään.

— Hyppäämmekö taaskin maapallolle, Villi? — kysyi hän, mutta kissa katseli vain silmät unisina ja ymmärtämättä häntä.

Silloin pani Lalli sähkökojeen käyntiin ja istui hetkisen katsellen kiertävää palloa. Hän ihmetteli mielessään, minne hän tällä kertaa hyppäisi. Häntä houkutteli puoleensa eniten tuo suuri Euroopan alapuolella oleva maanosa, jonka nimeksi hän tavaili "Afrikka". Hän oli usein kuullut tuon nimen puhuttaessa neekereistä, jalopeuroista ja muusta sellaisesta, ja hän tahtoi kernaasti päästä sinne omin silmin näkemään nämä ihmeet.

Kotvasen istuttuaan tunsi hän päässään samaa huimausta kuin edellisenä iltana, ja hänestä tuntui taaskin, kuin olisi aivan helppo temppu hypätä tuohon maanosaan. Hän silmäili kysyvästi Villiin, ja nytpä istuikin kissa aivan valveilla valmiina hyppäykseen.

— Kas nyt! — huusi Lalli.

— M-jaa, — vastasi kissa, ja sitten lensivät molemmat pienen auringon ohitse ja halki kylmän avaruuden.

Tällä kertaa he tulla tupsahtivat pehmeään kuumaan hiekkaan, ja kun Lalli nousi pystyyn ja katseli ympärillensä, huomasi hän seisovansa keskellä autiota hiekkalakeutta, joka levisi joka taholle silmän kantamattomiin, niinkuin mikä punaisenruskea meri pitkine aaltoviivoineen. Missään ei näkynyt muuta kuin hiekkaa ja yhä vain. hiekkaa. Hänen päänsä päällä kaareutui taivas niin kirkkaan sinisenä, ettei hän mokomaa ollut koskaan ennen nähnyt, ja tältä taivaalta poltti aurinko hirvittävän kuumasti, niin että hänestä tuntui, että se pian paistaa hänet.

— Hui, — sanoi Lalli. — Mitä ihmettä me täällä teemme? Täällähän ei ole paljon parempi olla kuin pohjoisnavallakaan, vaikka täällä onkin kuuma eikä kylmä. Eihän täällä ole mitään muuta kuin hiekkaa.

Mutta Villi ei häntä kuunnellut. Sen huomio oli kokonaan kiintynyt hiekkaan, johon se tuijotti, ja kun Lalli otti selvän siitä, keksi hän hiekassa kuopan ja sen pohjalla ison joukon valtaisen suuria munia, jotka olivat pikku siskon pään kokoisia.

Villi haisteli munia ja alkoi purra yhtä rikkoakseen kuoren ja syödäkseen sisällön, mutta kuori oli niin paksu, ettei se saanut sitä rikki.

— Odotas, minä autan sinua, — sanoi Lalli ja otti kiven iskeäkseen sillä reiän kuoreen.

— Eipä olisi hullummaksi tässä helteessä juoda tuollaista munaa. Tahtoisinpa tietää, millä linnulla on mokomat munat.

Samassa kuului kohua ja siipien suhinaa, ja kun Lalli katsoi taakseen, tulla tuhisi valtavan suuri korkeajalkainen ja pitkäkaulainen lintu juosten hiekka-aukean yli ja seuloen lyhyitä siipiään ottaakseen siten vielä vinhempaa vauhtia. Se syöksähti suoraa päätä Villin kimppuun ja sähisi uhkaavasti:

— Rosvo! Varas! —

Mutta Villi oli uljas kuten aina ja hyppäsi linnun selkään kynsiäkseen sitä. Silloin hulmahti lintu tiehensä samaa huimaa vauhtia, Villin yhä kököttäessä sen selässä, ja kohtapa oli Lalli yksinään autiolla hiekka-aavikolla polttavan auringon alla. Hän tunsi itsensä kerrassaan hylätyksi, hänen päänsä oli kuumuudesta kipeä, ja kova jano alkoi vaivata häntä.

Jonkun aikaa juoksi hän kuumassa hiekassa pakoonkiitävän linnun perästä, mutta yhtä hyvin olisi hän voinut tavoitella tuulta. Lopuksi menetti hän tykkänään rohkeutensa, ja hän istahti itkien hiekkaan, joka poltti niin ilkeästi housujen lävitse. Hänestä tuntui, että hänen täytyi täällä yksinäisyydessä kuolla helteeseen ja janoon, eikä hän kuitenkaan voinut pakottaa itseään hyppäämään tiehensä, niinkuin oli tehnyt pohjoisnavalla. — Miten saattaisikaan hän jättää Viliinsä pulaan, Villin, joka oli pelastanut hänet jääkarhun kynsistä? Kun hän vihdoin loi katseensa ylös, näki hän aivan lähellänsä ihmeellisen näyn. Hänen edessään oli pitkä jono kömpelöitä, kuormitettuja kameeleja, joita tupsu- ja punalakkiset miehet hoputtivat kulkemaan, ja kameelien molemmin puolin ratsasti muhkeita ratsumiehiä valkeissa, liehuvissa viitoissa ja kierteiset turpaanit päässä. Heillä oli tummat, auringonpaahtamat kasvot, mustat, säihkyvät silmät ja aseinansa pyssyt ja käyrät miekat. Kookas, mustapartainen mies lumivalkoisen ratsun selässä ajaa karautti Lallin luo.

— Ei sinun sovi itkeä vetistellä, poika, — sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan. — Sen saat jättää tyttöjen toimeksi. Mitä on tapahtunut?

Lalli kertoi yhä vain nyyhkyttäen, mitä oli tapahtunut, ja selitti, että Villi oli kerran pelastanut hänen henkensä.

Silloin kirkastuivat miehen ankarat kasvot, ja hän sanoi:

— Ystävyys on jalo tunne, ja sentähden suon sinulle anteeksi epämiehekkäät kyyneleesi. Muutamat nuorista miehistäni saavat heti lähteä ajamaan kamelikurkea takaa. Sinä voit sillä välin nousta hevoseni selkään ja seurata minua keitaalle.

Silloin tunsi Lalli itsensä aivan uljaaksi ja iloiseksi, ja ratsastaja nosti hänet korskuvan, valkoisen ratsun selkään, ja niin ratsastivat he kappaleen matkaa halki suuren erämaan, jota ratsastajat nimittivät Saharaksi, aina siksi, kunnes näkivät edessään huojuvia palmuja, vihantia ruohokenttiä ja loistavanvärisiä kukkia. Sinne suuntasi karavaani kulkunsa, ja miehet, jotka sanoivat itseään beduiineiksi, pystyttivät teltan palmujen varjoon kaivon luo, jossa oli raitista, kirkasta vettä. Ja sitten tarjosivat he Lallille taateleita ja leipää ja kamelinjuustoa ja muuta hyvää odotellessaan nuorten miesten paluuta kamelikurjenajosta.

Vihdoin tulivat nämä takaisin tuoden mukanansa kuolleen kamelikurjen, mutta kissasta he eivät olleet nähneet jälkeäkään.

Silloin oli Lallin vaikea pidättää kyyneleitään, mutta hän häpesi komeaa, mustapartaista päällikköä ja koetti pysyä niin rohkeana kuin suinkin. Kaikki beduiinit olivat hyvin ystävällisiä hänelle ja kertoivat merkillisiä juttuja niistä maista, joissa he matkoillaan olivat käyneet: alavasta Egyptistä vanhoine pyramiideineen, jonka läpi Niili virtasi, tehden maan hedelmälliseksi tulvillaan, villistä Abessiniasta ja ihanasta Algeriasta, mutta ennen kaikkea niistä seuduista, missä neekerit asuivat, ja edelleen tiesivät he kertoa kauniita satuja sulttaaneista ja kalifeista ja ihanista prinsessoista, ja varsinkin eräällä heistä, vanhalla dervishillä nimeltä Romallah, oli loppumaton satuvarasto.

Aurinko meni mailleen punaisen hiekkarneren taa, yö teki tuloaan hämmästyttävän nopeasti ollenkaan hämärtämättä, ja pian tuikkivat tähdet tummansinisellä taivaalla kuin mitkäkin säihkyvät timantit. Mutta yhä vain istui Lalli kuuntelemassa vanhan dervishin kertomusta.

— Minä pidän sinusta, poika, — sanoi ukko lopulta, — ja pidän myöskin siitä, että suret kissaasi, joka on ollut sinun ystäväsi ja pelastajasi. Minä autan sinua, jos lupaat, ettet kerro mitään heimolleni, ja tuot takaisin sen, minkä sinulle lainaan.

Kaiken sen lupasi Lalli mielihyvällä, ja sitten kertoi vanhus, että hänellä oli hallussaan matto, joka aikoinaan oli ollut prinssi Husseinin oma ja jolla oli se ominaisuus, että jokainen, joka istui sillä, voi päästä minne ikinä vain tahtoi ja olla heti perillä haluamassaan paikassa.

Dervishi otti rääsymytystä esiin vanhan kuluneen maton, jossa oli omituisia, haalistuneita kirjauksia.

— Istahda vain tälle ja toivottele itsesi sinne missä kissasi on, — kuiskasi hän juhlallisesti, — mutta kun olet ystäväsi löytänyt, täytyy sinun tuoda matto takaisin.

Tämän Lalli lupasi ja istahti heti matolle lausuen sitten halunsa päästä sinne missä Villi oli.

Tuskin oli hän sen tehnyt, ennenkuin hän huomasi istuvansa miltei pilkkosen pimeässä. Hänen korvissaan kuului kuin korkeitten puitten hiljaista suhinaa, ja hänen päänsä päällä tuikki jokunen tähti pimeyden halki. Tämä pimeys oli niin läpäisemätön, ettei hän aluksi, ennenkuin hänen silmänsä oli ehtinyt pimeään tottua, voinut nähdä mitään ympärillään, mutta metsä oli ääniä täynnä. Pimeästä erotti tömisteleviä ja polkevia ja hiipiviä ja tassuttelevia askeleita, hirveätä ulvontaa, mylvintää, korskumista ja toitottamista, ja ylinnä kuului kuin kaukaisena ukkosen jyrinänä kauhea karjunta, joka pani Lallin vapisemaan. Tämä oli kauhea paikka, ja hän melkein katui, että hän oli tullut sinne, mutta sitten hän ajatteli Villiä ja koetti olla rohkea. Pimeän takia oli mahdotonta nähdä, oliko kissa todella läheisyydessä, ja peläten noita kaikkia petoeläimiä hän ei uskaltanut huutaakaan.

Kuten pohjoisnavalla ymmärsi hän myöskin täällä eläinten kieltä. Toiset parkuivat nälkäänsä, toiset uhkailivat toisiansa, ja toiset taas kutsuivat luokseen puolisoaan tai metsästystovereitaan. Lähellä olevassa lammikossa korskahteli ja uida läiskytteli moniaita virtahepoja röhkien tyytyväisinä yön viileydessä, ja norsut huutelivat toisiaan kovasti toitotellen ja kertoen, kuinka makeita puiden nuoret vesat olivat, ja valtavan iso jalopeura kiljui, että eläimet metsässä kuuluivat hänelle, niin ettei kenenkään kannattanut pakoon yrittää, sillä hän kuitenkin löytäisi ne ja pistäisi poskeensa.

Tuo kiljunta oli niin lamauttavan hirmuista, että Lalli istui aivan hiljaa uskaltamatta liikahtaakaan. Ääni yhä lähestyi, ja äkkiä seisoi hänen edessään tähtien valossa tavattoman iso jalopeura pudistellen ylvästä harjaansa.

— Vai niin, ihminenkö, — karjaisi peto. — No niin, tapanani ei ole syödä sellaisia kovin usein, mutta minun on nälkä tänä iltana. Hampaani ja kynteni alkavat käydä vähän huonoiksi näin vanhoilla päivillä, niin että minun on hiukan vaikea selviytyä suurista eläimistä. Pidäppäs varasi nyt, poloinen! —

Lalli vapisi, sillä nyt oli hänen viimeinen hetkensä tullut. Mutta samassa kuului raskasta töminää aivan vierestä, pehmeä kärsä kiertyi hänen ympärilleen, ja hänet nostettiin norsun selkään, missä Villi istui jo ennen häntä ja nauroi, niin että sen silmät loistivat kuin pienet, vihreät lamput pimeässä. Jalopeura päästi pettyneenä kauhean kiljunnan, mutta norsu toitotti vain pilkaten vastaukseksi, eikä peto uskaltanut ahdistaa valtavaa eläintä, joka kohotti uhkaavasti pitkät torahampaansa sitä vastaan.

— Villi, — huudahti Lalli, vielä aivan hengästyneenä ja hämmentyneenä. — Mitä tämä merkitsee?

— Minun vaiheistani on pitkä tarina, — vastasi Villi. — Kerronpa sinulle heti, kuinka olen tullut tämän norsun ystäväksi, mutta sanohan ensin, minne sen pitää viedä sinut.

— Pyydä häntä sitten nostamaan maasta tuo matto, jolla istuin, — vastasi Lalli. — Olen luvannut palauttaa sen takaisin oikealle omistajalleen enkä tahdo millään muotoa jättää sitä jäljelle.

— Siinä teet oikein, poikaseni, — sanoi norsu. - Aina on toki ennen muuta muistettava lupauksensa. Yksistään noiden sanojesi takia tahdon tulla ystäväksesi, niinkuin olen jo kissankin ystävä.

Ja se ojensi kärsänsä ja nosti maasta prinssi Husseinin maton ja ojensi sen Lallille.

— No, minne minä nyt kuljetan teidät, — kysyi norsu ja toitotti merkiksi, että he olivat valmiit lähtemään.

— Tahtoisin kovin kernaasti nähdä neekerikylän, — lausui Lalli hetkisen mietittyään.

Norsu röhkäisi halveksivasti.

— Ei sellaisessa ole mitään nähtävää, — puhisi hän. — Mutta koska tahdot, niin olkoon sitten menneeksi.

Ja sitten lähti se ravaamaan metsän läpi ja suuntasi kulkunsa lammikon ohi, missä virtahevot makasivat ja rypivät tai nousivat rannalle laitumelle. Aivan lammikon lähellä he sivuuttivat kokonaisen norsulauman, ja eläimet kohottivat kärsänsä tervehdykseksi, kun he kulkivat ohitse, ja päästivät kimakan toitotuksen. Pimeissä viidakoissa ulvoivat shakaalit ja hyenat, ja kohtapa yhdyttivät he valtavan suuren, mustan sarvikuonon, jolla oli kuonossa kaksi terävää sarvea. Se pysähtyi hetkiseksi ja katseli vihaisesti vilkuillen Lalliin.

— Oletpa saanut haltuusi soman ihmispennun, joka on ihan valkeanahkainen, — röhkäisi hän halveksivasti.

— On olemassa myöskin sekä valkoisia että mustia sarvikuonoja, — vastasi norsu rauhallisesti, ja valkeat niistä ovat suuremmat ja kauniimmat kuin mustat.

— Odotappas, niin saat minulta sarven kylkeesi, — sähähti sarvikuono kiukkuisesti, mutta piti kuitenkin parhaana lönkyttää tiehensä.

— No, Villi, kerrohan nyt minulle, miten tänne olet joutunut, — pyysi Lalli, sitten kun sarvikuono oli kadonnut näkyvistä.

Kissa asettui mukavampaan asentoon norsun selässä, peseytyi huolellisesti miettiessään ja alkoi sitten:

— Niin, katsohan, minä koetin tietysti heti hypätä maahan kamelikurjen selästä niin pian kuin kiukkuni oli vähän asettunut, mutta minun kynteni olivat jollakin merkillisellä tavalla takertuneet pehmeihin höyheniin, niin että kesti kauan aikaa ennenkuin selviydyin, ja sillä välin oli lintu juosta pyyhältänyt pitkän matkaa. Kun se vihdoin kävi päinsä, hyppäsin hiekalle, mutta silloin en sinua enää nähnyt. Aikomukseni oli juuri palata takaisin kamelikurjen jälkiä seuraten, kun kuulin pääni päältä siipien räpyttämistä, ja julman suuri kotka iski minuun vahvoilla kynsillään. Ymmärsin heti, ettei kannattanut ponnistella vastaan, sillä silloin olisi se nokkinut minusta samalla hengen, vaan olin sen sijaan olevinani kuollut, ja niin kantoi se minua ilmojen halki pitkän, pitkän aikaa, niin että oli ilta, kun se vihdoin pesänsä reunalla päästi minut kynsistään. Kotka ei huolinut olla varovainen, vaan päästi minut aivan huolettomasti nälkäisten poikasiensa eteen. Tirkistelin silmät raollaan ja näin, että olin pilvenkorkuisen puun latvassa, ja ennenkuin poikaset olivat alkaneet noukkia minua, loikkasin alemmalle oksalle ja livahdin runkoa alas niin nopeasti, ettei kotka saanut ilmaa siipiinsä, ennenkuin jo olin tiheässä lehdikossa.

Metsä oli tiheä ja täynnä vaarallisia eläimiä, niin etten uskaltanut hypätä maahan, vaan haparoin eteenpäin puusta puuhun. Istuessani lepäämässä eräällä oksalla näin yht'äkkiä jättimäisen, mustan ja karvaisen käden salamannopeudella kurkottavan paksun rungon takaa ja tarttuvan niskanahkaani. Käsi oli tavattoman ison mustanaamaisen apinan, joka istui rungon toisella puolella ja irvisteli, niin että valtavan suuret, valkoiset hampaat kiiluivat.

— Sinustapa saan soman leikkikalun poikaselleni, — sanoi apina äänessään ystävällinen sävy.

— Mikäs sinä olet? — kysyin minä.

— Häh, häh, häh, gorillapa tietenkin, — motkotti apina. — Mahdat olla kaukaa kotoisin, kun et minua tunne. Itse olet kyllä jalopeuran ja pantterin sukulainen, vaikka olet niin pieni, että sovit leluksi. Älä pelkää, en minä sinulle pahaa tee.

Sitten otti hän minut mukaan taloonsa, joka oli rakennettu puuhun oksista ja lehdistä. Siellä istui gorilla-akka joka oli yhtä ruma ja musta kuin ukkonsakin ja hyväili pientä gorillanpoikasta. Kaikki ne olivat minulle aika hyväntahtoisia, mutta antoivat minulle vain hedelmiä syötäväksi, ja poika veti minua hännästä ja tukisti minua ja sitten oli minun myöskin vähin ikävä sinua, niin että pian karkasin sieltä taas tieheni. Harhaillessani puiden oksien välissä tuli iso norsulauma tallustaen metsän läpi ja katkoen oksia kärsillään. Eräs niistä kohotti ulotintaan aivan lähellä minua. Samassa silmänräpäyksessä keksin puussa pienen, vihreän käärmeen, joka nosti päätänsä puraistakseen norsua kärsään. Mutta minä olin käärmettä sukkelampi ja iskin sitä käpälälläni, niin että se lensi puusta alas, ja norsu polki sen jalkoihinsa.

— Tuonpa teit oikein oivallisesti, pikku veitikka, — mörähti norsu hyväksyvästi astuessaan eteenpäin, — ja sen tähden olen myöskin sinun ystäväsi, niin kissa kuin oletkin.

— No niin, — jatkoi Villi kertomustansa, — sillä välin oli ehtinyt aivan pimetä, ja norsu ystäväni nojasi puuta vastaan ja nukkui, ja minä makasin, uinailin ja mietin, kuinka sinut taas tapaisin, kun kuulimme jalopeuran rehentelevän tuolla alhaalla. Minä katsahdin sinne, ja kun näin sinun olevan vaarassa, pyysin norsua nostamaan sinut selkäänsä, minkä hän tekikin.

He tulivat nyt metsästä avaralle ruohotasangolle. Se oli aivan täynnänsä kaikenlaisia ruohonsyöjiä eläimiä: moniailla oli sarvet, toiset muistuttivat juovikkaita hevosia, muutamat olivat kuin valtavan suuria härkiä ja näyttivät perin vaarallisilta ja rajuilta, mitkä taas olivat hevosten kaltaisia, mutta päät niillä oli kuin härillä, ja metsän laidassa kulki pitkäkaulaisia eläimiä haukaten ruuakseen puiden lehviä. Norsu tunsi kaikki ja sanoi, että ne olivat antilooppeja, seebroja, puhveleita, turpakauriita ja kirahveja. Viimein tulivat he leveälle virralle, jonka rannalla oli iso joukko majoja, ympärillään maahan isketyistä paaluista rakennettu aitaus. Majat olivat pieniä ja vähäpätöisiä ja muistuttivat mehiläiskekoja. Sepä oli neekerikylä.

— En huoli mennä varsin lähelle noita mustakoipia, — sanoi norsu huolestuneesti. — On parasta, että sanon hyvästi ja toivotan teille molemmille onnellista matkaa.

Lalli taputteli ystävällisesti norsua kärsälle, sillä välin kuin Villi selkä köyryssä hyväillen hieroi kylkeään sen suurta jalkaa vastaan, ja sitten lähtivät he taivaltamaan neekerikylää kohti.

Lähestyessään paaluaitausta kohtasivat he joukon mustia, alastomia lapsia, jotka heidät nähtyään parkaisivat pahasti ja kauhuissaan pakenivat suinpäin kylään. Sieltä kuului vähän ajan kuluttua huutoa ja rumpujen pärinää. Pian tuli kokonainen parvi noita mustilaisia heitä vastaan, miehillä oli keihäät käsissä, ja vaimot ja lapset piileskelivät heidän takanansa. Ne olivat kaikki hirvittävän näköisiä, mustankiiltäviä, paksuhuulisia ja litteänenäisiä ja villaiset takkutukat olivat kierretyt mitä merkillisimpiin laitteihin. He pysähtyivät muutaman askelen päähän Lallista ja Villistä, miehet kohottivat keihäänsä ikäänkuin tervehdykseksi, ja naiset sihisivät ja suhisivat.

— Katsokaapa vain! Sillähän on aivan valkea nahka ja punaiset täplät poskissa, — kuiskivat he. — Ja sen tukka on ihan keltainen niinkuin lakastunut ruoho, ja silmät siniset kuin taivas. Eikös olekin hullunkurinen? Ja kuinka kummalliset vaatteet sillä onkaan!

Ja sitten he kävivät yhä rohkeammiksi ja aikoivat kosketella ja tunnustella häntä mustilla käsillään, jopa taputellakin. Muutamien naisten mielestä hän oli hyvin kaunis, toiset nauroivat ja arvelivat, että hän vain oli naurettava, mutta moniaistapa hän oli oikein hirveä. Miehet sen sijaan katselivat häntä kunnioittavasti, ja heidän noitansa julisti hänet pyhäksi.

Sitten taluttivat he hänet kylään ja kestitsivät häntä kaikella hyvällä mitä vain saivat käsiinsä, varsinkin hedelmillä, ja he sytyttivät suuria ilotulia, tanssivat hurjia tansseja tulien ympärillä ja heiluttivat välkkyviä keihäitään. Vähitellen uskalsivat lapsetkin lähestyä Lallia ja tuijottivat häneen silmät pyöreinä, ja pienet alastomat tytöt alkoivat kantaa hänelle kukkia.

Kun juhla oli lopussa, tahtoi Lalli heittää hyvästit ystävällisille metsäläisille, sillä täytyihän hänen palata kotiin, mutta siitä eivät neekerit tahtoneet kuulla puhuttavankaan. Noita selitti, että poika oli saapunut tuomaan onnea heidän kyläänsä, joten he eivät mitenkään voineet sallia hänen lähteä, ja vaimot ja lapset itkivät. Kun hän vielä hangoitteli vastaan, tarttuivat miehet häneen vahvoilla käsillään, tekemättä kuitenkaan mitään pahaa, kantoivat hänet suureen, asumattomaan majaan ja salpasivat sinne hänet ja hänen mukanaan Villin.

— No, mitäs me nyt teemme, — kysyi Lalli aivan alakuloisena. — Emme voi hypätä kotiin katonkaan lävitse.

Villi pani päänsä kallelleen ja mietti hetkisen.

— No, entäpä tuo matto sitten, — virkkoi hän vihdoin.

— Se jäi tuonne ulos tulen ääreen, missä tanssia katselin, — selitti Lalli alakuloisesti.

— Meidän täytyy sitten saada se tänne sisään, — sanoi Villi päättäväisesti. — Käske vain tuota ovea vartioivaa mustaa miestä tuomaan se tänne. Hän tekee sen kyllä.

Lallin katse kirkastui. Hän kolkutti ovea, ja sillä vartioinut neekeri kävi sisään.

— Tuo minulle heti paikalla mattoni, mikä minulla oli mukanani, — komensi Lalli mahtavasti.

— Valkea poika, — vastasi neekeri nöyrästi, — emmekö ole antaneet sinulle pehmeitä mattoja, joilla voit maata? Miksi sinulla täytyy olla juuri tuo matto? Se on päällikön talossa.

— Mene heti päällikön luo ja sano hänelle, etten voi nukkua millään muulla kuin sillä matolla, — sanoi Lalli yhtä käskevästi.

Neekeri taivutti päätänsä kuuliaisuuden merkiksi ja kiiruhti noutamaan mattoa. Lalli kiitti häntä ystävällisesti, kun hän palasi matto mukanansa, Villin istuessa ja nauraa hohottaessa. Niin pian kuin neekeri oli mennyt, istuutuivat molemmat matolle ja ilmaisivat halunsa palata beduiinileiriin. Heti kohtapa istuikin Lalli siellä nukkuvan dervishin Ramallahin vieressä.

Ukko heräsi heti ja tervehti häntä leppeästi hymyillen.

— Minun täytyy sanoa, että hetkisen luulin sinun petkuttaneen minua, kun viivyit niin kauan, — sanoi hän ja viittasi poikaa istumaan.

Lalli jutteli silloin kaikesta, mitä hänelle ja Villille oli tapahtunut, ja ukko kuunteli tarkkaavaisena.

— Onpa vahinko, etten uskalla kertoa tästä toisille, — sanoi hän huokaisten syvään. Siinä olisi niin kaunis satu kerrottavaksi leirinuotion ääressä. Itse en ole koskaan mattoa käyttänyt, sillä lupasin Allahille, etten koskaan itse käyttäisi sitä enkä sallisi kenenkään muunkaan tavoitella sillä itselleen hyötyä. — En uskalla sanoa kellekään leirissä, että minulla on prinssi Husseinin matto, sillä silloin he koettaisivat varastaa minulta sitä. Joskus olen ajatellut, että minun pitäisi polttaa se, sillä muutoin se voisi kerran joutua jonkun kelvottoman käsiin joka käyttää sitä arvottomiin tarkoituksiin, ehkäpä varkauteen tai murhaan. Niin, kautta Allahin, luulenpa että teen sen juuri tällä hetkellä, kun minulla on voimaa tällaiseen tekoon.

Ja ukko tarttui vapisevin käsin kallisarvoiseen mattoon ja paiskasi sen melkein hiiltyneeseen leirivalkeaan. Salaperäinen punainen liekki kohosi tulesta pimeätä yötaivasta kohti, ja tulesta kuului kuin vapautetun henkiolennon huokaus.

— Nyt se on tehty, ja nyt tahdon nukkua, — sanoi vanhus väsyneellä äänellä.

Lalli kiitti häntä vielä kerran, ja pian kuului ukon tasainen hengitys.

— Nyt meidän täytyy lähteä kotiin, — sanoi Lalli ja haukotteli hänkin.

— Minä olen hirveän väsynyt ja uninen kaiken tämän perästä. Kas niin, Villi, hyppää nyt!

Ja niin hyppäsivät molemmat tähtikirkkaaseen avaruuteen, ja Lalli huomasi taas olevansa sohvalla lastenkamarissa.

3. Aasia.

Lalli aikoo lähteä intiaanien luo, mutta putoaa suinpäin lämpimään veteen. Kolkko kohta. Apinat laskettelevat pilkkalauluja ja pitävät juorupakinaa. Viisivuotias leski puukasalla. Apinan rangaistus. Kummallinen köysi. Papukaijat sähkölennättimenä. Villin uusi leikkitoveri. Tiikeri ja krokotiilit. Sutten pettymys. Norsu työssä. Retkeilyjä alkuasukkaitten parissa. Fakiiri. Ihmetyö.

Seuraavana aamuna makasi Lalli taaskin kauan sängyssään ja mietti. Hänen oli yhtä mahdotonta kuin edellisenäkin aamuna päästä selvyyteen siitä, oliko kaikki tuo hänen ihmeellinen kokemansa ollut todellisuutta vaiko unta. Olihan se ollut niin hassua ja merkillistä, että hänen itsensäkin oli vaikea sitä uskoa, ja hän ymmärsi nyt paremmin kuin muulloin, ettei hän saisi ketään muuta sitä uskomaan. Ja jos hänen vanhempansa pitäisivätkin tosina hänen seikkailujansa, niin oli mahdollista, etteivät he enää sallisi hänen hypätä karttapallolle, sillä aivan vaaraton ei tällainen hyppäys ilmeisestikään ollut, ja hänen äitinsä oli aina niin peloissaan, että hän vaaroihin joutuisi. Parasta siis oli, että hän vast'edeskin tekisi löytöretkensä omalla uhallaan. Varmaankin oli maan päällä vielä paljon nähtävää, mikä menisi häneltä hukkaan, jos hän liian aikaiseen ilmaisisi salaisuutensa.

Niin pian kuin ilta tuli ja vanhemmat lähettivät hänet nukkumaan, ei hän riidellyt vastaan niinkuin tavallisesti, vaan käväisi vain ensin keittiössä noutamassa Villin ja otti kissan mukaansa lastenkamariin, sillä hän oli niin tottunut pitämään sitä seurassaan, ettei hän ajatellutkaan lähteä yksin löytöretkillensä. Kissa oli hyvin uninen eikä näyttänyt olevan lainkaan huvitettu matkustelemisesta, mutta niin pian kuin sähkökone alkoi surista ja pieni kuu kiertää maata, oli se täysin valveilla ja valmiina hyppäykseen.

Tällä kertaa Lalli päätti käydä Aasian suuressa maanosassa ja varsinkin sillä suurella niemimaalla, jonka houkutteleva nimi oli Intia. Hän oli kuullut puhuttavan niin paljon intiaaneista ja otaksui, että hän täällä saisi nähdä heidät todellisuudessa.

Huh! Niin sitä taas kiidettiin suhisevan avaruuden halki, jotta päätä huimasi. Loiskis! Ja siinäpä makasi Lalli ja potkia sätkytteli haaleassa vedessä, joka oli yhtä lämmintä kuin hänen tavallinen kylpyvetensä. Hän sukelsi suin päin veteen, mutta onneksi ei se ollut syvää, niin että pulikoituaan hetkisen, hän taas pääsi pystyyn. Hänen vieressään kohosi veden pinnalle Villin pyöreä pää pärskyen ja sylkien.

Kun Lalli oli puristanut vettä silmistään sen verran, että saattoi katsoa ympärilleen, huomasi hän seisovansa pää parahiksi veden pinnan yläpuolella melkein keskellä leveätä korkeaäyräistä virtaa, jonka rannoilla kasvoi ihmeellisiä, jättimäisiä puita. Hän varmaankin seisoi jollakin hiekkasärkällä, sillä niin pian kuin hän astui askelen sivulle päin, kävi heti syvemmäksi, mutta toisella puolella oli taas jonkunverran matalampaa.

— Kissa vieköön, — sanoi hän pyyhkäisten vettä valuvat kiharansa otsaltaan.

— Mikä kissa, — kysyi Villi äreästi tuijottaen häneen pyörein, kauhistunein silmin.

Suuressa puussa, joka levitteli tuuheata latvaansa kauas joelle, istui moniaita apinoita, jotka nauraa virnistelivät ja näyttivät heille kieltä. Nyt ne alkoivat laulaa, kauhean väärällä ja motkottavalla sävelellä:

Lalli, Lalli punapää kissaa lyödä läiskyttää. Mirri pyytää säälimään, Lalli vain ei säästäkään.

— Vartokaahan vain, senkin pitkähäntäiset roistot, — sähisi Villi kiukkuisesti. — Minäpä kykenen kyllä kiipeämään yhtä hyvin kuin te, ja näytän kohta teille, mistä Taavetti olutta osti.

Silloin virnailivat apinat vielä pahemmin ja osoittelivat sormellaan ja tirskuivat, ja kun Lalli katsoi heidän osoittamaansa suuntaan, näki hän kauhukseen, että hänen ja rannan välillä oli vielä korkeampi hiekkasärkkä, joka eräässä kohden kohosi vedenpinnan yläpuolelle, ja sillä letkotti puolisen tusinaa krokotiilejä nukkumassa päivänpaisteessa. Hän oli kyllä nähnyt ne katsellessaan ensin ympärilleen, mutta hän oli luullut niitä puunrungoiksi. Lalli-parka osasi uida vain parin vetäisyn verran, ja vastakkaiselle rannalle oli hyvin pitkältä. Myöskin Villi keksi nyt krokotiilit ja kiipesi kauhuissaan Lallin päälaelle raapaisten häntä tällöin aika kovasti. Pahinta oli, ettei Lalli uskaltanut kissaa kurittaa peläten herättävänsä hirveät matelijat. Oli ihmeellistä, ettei apinain räkätys niitä herättänyt, mutta krokotiilit olivat kai niin tottuneet niiden meluamiseen, etteivät häiriytyneet siitä. Tilanne oli kuitenkin vallan vakava, ja Lalli katui jo, että oli lainkaan lähtenyt tähän uuteen seikkailuun. Mahdotonta oli vedestä käsin hypähtää avaruuteen, vaikka olisi tahtonutkin.

— Mikäs nyt neuvoksi, — kysyi Villi vapisten.

— Sinun täytyy uida toiselle rannalle hankkimaan apua, — kuiskasi Lalli vastaukseksi.

— En minä osaa uida, — valitti Villi surkealla äänellä.

— Kyllä minä tiedän että osaat, jos vain tahdot, mutta sinä olet sellainen pelkuri-raukka, — vastasi Lalli suutuksissaan.

Sitten otti hän kissan päälaeltaan, painoi sen veteen ja töytäisi menemään toista rantaa kohti, sillä välin kuin apinat nauroivat pilkkanauruaan ja jatkoivat juoruamistaan. Villi epäili hetkisen, mutta sitten alkoi hän uida varsin taitavasti. Vihdoin näki Lalli kissan pääsevän maihin ja häviävän rannan pensaikkoon.

Odotus tuntui Lallista sietämättömältä. Korkealta taivaalta helotti aurinko kuin sulatusuuni suoraan hänen päähänsä, niin että hänen toisinaan täytyi valella sitä tuolla keltaisella, mutaisella vedellä, jottei pyörtyisi. Joka silmänräpäys hän pelkäsi krokotiilien heräävän, ja kaiken onnettomuuden lisäksi kuuli hän toiselta rannalta jonkun petoeläimen kauheata kiljuntaa. Vihdoin erotti hän selvästi, kuinka krokotiileista muudan aukoi suutansa ja haukotteli hitaasti. Mutta samassa kuuli hän myöskin vienon ihmisäänen hiljaista hyräilyä, ja kun hän katsoi siihen suuntaan, mistä ääni kuului, keksi hänen silmänsä hirsiröykkiöltä näyttävän lautan, jota virta kuljetti mukanaan. Röykkiön harjalla istui pieni, valkopukuinen olento.

Kun krokotiili oli lakannut haukottelemasta, tuijotti se julmilla silmillään ympärilleen ikäänkuin saalista etsien. Silloin osoittivat apinat Lallia ja irvistivät vahingoniloisesti, ja nytpä näki krokotiili jo hänet.

— Petturit, roistot, — kähisi ääni puunoksien välistä, ja äkkiä tuntui kuin olisi paksu oksa alkanut liikkua, ja Lalli näki jättiläiskäärmeen riippuvan siellä aivan liikkumattomana ja hissukseen, niin etteivät apinatkaan olleet sitä ennen huomanneet. Ne parkaisivat kauhusta ja koettivat paeta, mutta salaman nopeudella kiertyi jättiläiskäärme juuri sen apinan ympärille, joka oli kavaltanut Lallin ja tukahutti sen kauheaan puristukseensa.

Lalli seisoi apinan hirveästä kuolemasta kauhuissaan sekä peläten krokotiilia, joka nyt oli kierittäytynyt veteen hiekkasärkältä ja alkoi uida häntä kohti. Mutta samassa näki hän myöskin, että hirsikasa, johon hän äsken oli kiinnittänyt huomionsa, oli virran mukana ajautunut aivan hänen luokseen ja pysähtynyt hiekkaan. Kasan harjalla istui pieni valkopukuinen tyttö, jolla oli kauniit, tummanruskeat kasvot ja korea kehäkukkaseppele sinisenmustilla kiharoillaan. Hän viittoili innokkaasti Lallille kehoittaen tätä kiipeämään luokseen, ja ennenkuin krokotiili oli saanut pojan terävien hampaittensa väliin, oli hän kahlannut hirsikasan luo ja kiivennyt sen harjalle. Hän näki nyt, että röykkiön muodostivat hävitetyn rakennuksen jätteet, missä katto vielä oli jäljellä, ja sillä juuri istui tuo tyttö.

— Kuka sinä olet, tyttö, — kysyi Lalli, niin pian kuin hän huomasi olevansa turvassa krokotiilin hampailta.

— Nimeni on Sindra, — vastasi toinen, — mutta en ole tyttö, vaan leskivaimo.

— Leski, — nauroi Lalli, — kuinka voit olla leski, kun olet noin pieni?

— Minä menin naimisiin viiden vuoden ikäisenä, — vastasi Sindra uljaasti. — Mieheni, joka silloin oli kahdeksanvuotias, kuoli aivan äskettäin, ja nyt olen leski. Oikeastaan olisi minut pitänyt polttaa samalla kertaa kuin mieheni ruumis poltettiin, mutta vieraat valtiaat, englantilaiset, eivät salli enää leskiä poltettavan, ja nyt minua halveksitaan vain sen tähden, ettei minua poltettu, mutta eihän syy ole minun. Sitten tuli tulvavesi ja huuhteli mukanansa talomme, ja minä pelastuin viime hetkessä katolle. Mutta miten sinä olet tänne tullut? Olethan aivan noiden vieraiden herrojen näköinen.

Lalli koetti kertoa hänelle, miten hän oli tullut hypänneeksi Intiaan, mutta Sindra ei ymmärtänyt selitystä laisinkaan, eikä Lalli sitä ihmetellyt.

— Tulin tänne saadakseni nähdä intiaaneja, — lopetti hän. — Mutta ethän sinä ole ensinkään sen näköinen, millaisiksi intiaaneja mielessäni kuvittelin.

— Emme me olekaan intiaaneja, — nauroi Sindra. — Meitä nimitetään hindulaisiksi. Opettajani on kertonut minulle koko tuon jutun Kolumbuksesta, joka löysi uuden maan, Ameriikan, ja luuli, että hän oli matkustanut maan ympäri ja tullut Intiaan ja sentähden nimitti asukkaita siellä intiaaneiksi. Etkös sinä, joka itse olet valkoihoinen, sitä toki tiennyt?

Silloin hävetti Lallia hirveästi, että tuo ruskea tyttö tiesi enemmän kuin hän itse.

— Mitä me nyt teemme, kun virta ei enää kuljeta taloa? — jatkoi pikku leski. — Tuolla uiskentelee tuo ilkeä krokotiili ja vartoo vain, että me laskeutuisimme hänen ruuakseen. Olen purjehtinut tätä suurta, pyhää virtaa useita peninkulmia, matkannut kylien ja kaupunkien ohitse enkä ole mitään syönyt koko aikana. Minä istuin odottamassa, että virta kuljettaisi minut aavalle merelle, minne isäni on sanonut virran laskevan, ja missä kulkee laivoja, jotka ovat talojakin suuremmat. Tahtoisinpa nähdä nuo laivat ja valkoisten miesten asunnot ja kaupungit. Mutta nyt en voi päästä kauemmaksi, ja krokotiili odottaa vain saadakseen niellä minut.

— Hst, siellä! Älkää puhuko roskaa, — kuului käheä ääni korkeasta veteen kallistuvasta puusta. — Minä en salli krokotiilin syödä sinua suuhunsa. Se on tosin minulle kaukaista sukua, mutta sukuhan aina on pahinta, niinkuin tietänet. Mutta oikeastaan tahdon auttaa teitä molempia noitten apinaveitikoiden käsistä. Minä halveksin sitä roskajoukkoa, ja niiden käytös oli halpamaista, kun juorusivat krokotiilille. Kas niin, kiivetkää nyt puuhun minua pitkin. Joutukaa!

Ja jättiläiskäärme riippui puunoksasta pyrstönsä varassa, ja silloin ulottui sen ruma pää ja suussa oleva kaksijakoinen liikkuva kieli alas lasten luo.

Lalli katseli hetkisen epäluuloisesti käärmeen kimalteleviin silmiin, ja myöskin tyttö oli kauhistuneen näköinen, mutta miten olikaan, niin alkoi poika luottaa tuohon terävään katseeseen, tarttui lujasti kiinni käärmeen niskaan ja alkoi kiivetä ylöspäin. Käärme auttoi kiipeämistä kiemurtelemalla itse ylöspäin, ja pian istui Lalli turvassa paksulla puunoksalla. Silloin rohkaisi myöskin tyttö mielensä, ja kun käärme oli taaskin laskeutunut alas, kiipesi hänkin ylös joustavasti ja ketterästi.

Kun lapset olivat päässeet puuhun, keksivät he istuvansa isossa viikunapuussa. Tämän puun hedelmillä apinat olivat herkutelleet. Sindra alkoi heti syödä viikunoita, ja Lalli noudatti hänen esimerkkiään.

— No, mitäs me nyt teemme, — kysyi pikku leski.

— En minä vain tiedä, — vastasi Lalli hiukan alakuloisena. — Minä tulin tänne kissa seuralaisenani. Se on nyt uinut hakemaan minulle apua, enkä saata lähteä pois ja jättää sitä pulaan. Minun täytyy odottaa täällä, kunnes se palaa.

— Villi, Villi, — huusi hän niin kovalla äänellä kuin jaksoi, mutta huuto ei kuulunut kauas virran kohistessa ja pauhatessa.

— Villi, Villi, — huusi papukaija kimeällä äänellä puunlatvasta, ja hänen toverinsa lähimmässä puussa jatkoivat huutamista, niin että huuto kuului puusta puuhun virran molemmin puolin.

— Kun nuo lörppökielet ovat saaneet jotakin huulilleen, niin kiertää se ympäri koko maailman, sähisi käärme ylenkatseellisesti. — Saatpa kyllä asiasi kissanystäväsi kuuluviin, niin että hän tietää sinun kaipaavan häntä takaisin.

Lalli ja Sindra asettuivat mukavaan asentoon puunoksalle, herkuttelivat viikunoilla ja puhelivat keskenään odotellessaan. Äkkiä kuului selvästi virran toiselta puolelta naukumista, se toistui puu puulta, ja tuota pikaa naukaistiin joka puusta ylt'ympärillä.

Yhtä haavaa kuului taaskin kauheaa kiljuntaa vastakkaiselta rannalta, ja kun lapset katselivat sinnepäin joen poikki, seisoi rantapensaikossa valtavan suuri kuningastiikeri ja ulvoi puolittain vihaisesti, puolittain surullisesti:

— Missä on lapseni? Kuka on varastanut lapseni minulta? Kuuletko, poikaseni, kuuletko!

— Emme vain me, emme vain me, — ulvoi shakaaliparvi levottomasti, ja myöskin lauma harmaita susia, joita oli kerääntynyt lähelle sitä puuta, missä lapset olivat, päästi kuuluviin puolustelevan murinansa.

Moniaita minuutteja kului, ja yhä istuivat lapset aivan äänettöminä ja pelästyneinä, mutta silloin tulla tupsahtikin Villi juosten pensaikosta kintereillään pieni tiikerinpentu, joka ei ollut häntä itseään paljoa suurempi. Ne leikkivät nähtävästi "hippasilla", mutta kun Villi keksi Lallin puussa, päästi hän iloissaan äänekkään naukaisun ja oli yhdellä loikkauksella lasten vieressä oksalla. Aivan hänen kintereillään seurasi pieni tiikerinpentu.

Nytpä keksi tiikerikin toisella rannalla heidät ja kiljui uhkaavasti pojalleen, jotta tämä joutuisi hänen luokseen joen toiselle puolelle, mutta poikanen vain nauroi ja huusi vastaukseksi.

— Minulla on nyt niin hauskaa, äiti. Tulen kyllä myöhemmin. Anna minun nyt vain jäädä vähäksi aikaa! Eihän kello vielä ole paljoa.

Silloin naarastiikeri hyppäsi raivostuneena veteen uidakseen virran ylitse, ja Sindra huudahti kauhuissaan, mutta ennenkuin tiikeri oli päässyt virran yli, saivat krokotiilit hänet valtaansa ja repivät hänet kappaleiksi.

Silloin pieni tiikerinpoikanen alkoi itkeä katkerasti eikä saanut lohdutusta suruunsa. Villi kertoi, kuinka hän oli tavannut sen toisella rannalla, ja sitten olivat he alkaneet leikkiä yhdessä, ja Villi oli unohtanut asiansa ja tiikeri äitinsä, kunnes Villi viimein oli kuullut papukaijain huudon. Silloin oli hän alkanut seurata joenrantaa saadakseen jonkun auttamaan Lallia, ja viimein oli hän tullut joen yli johtavalle sillalle ja kiiruhtanut toista rantaa takaisin siihen kohtaan, missä oli löytänyt Lallin puusta.

Pieni leski silitti ja lohdutti tiikerinpoikasta, antoi sille nimeksi Huru ja lupasi pitää siitä huolta, ja loppujen lopuksi ryömi tuo pikku-poloinen Sindran syliin ja nukahti siihen.

— Mitä me nyt teemme, — kysyi Lalli epäröiden. Emmehän pääse täältä lähtemään noiden susien takia, jotka tuolla alhaalla meitä vaanivat.

Ja hän osoitti sormellaan susilaumaa, joka oli kerääntynyt aivan puun juurelle ja katseli heitä himokkain silmin ja valkeina kiiluvin hampain.

— Siitä asiasta minä kyllä huolehdin, — sähisi jättiläiskäärme heidän vieressään.

Se oli riippunut taaskin aivan liikkumattomana, niin että he olivat melkein unohtaneet sen olemassaolon, mutta nyt se kiemurteli hitaasti puusta alaspäin susia kohti, jotka heti pakenivat hurjan kauhun valtaamina. Silloin kiipesivät myöskin lapset alas puusta. Sindra kantaen Hurua sylissään; ja Villi juoksi vieressä.

Kun he olivat kiittäneet jättiläiskäärmettä, taivalsivat he kappaleen matkaa metsän halki ja tulivat pian avonaiseksi raivatulle paikalle, missä suunnaton norsu kulki työtä tekemässä. Torahampaillaan se kiskoi kantoja ja kiviä ylös maasta ja kuljetti ne pois kärsällään. Ihmistä, joka olisi johtanut sen työtä, ei näkynyt eikä kuulunut.

Niinkuin tavallista oli Lalli kohtelias ja kävi sitä tervehtimään.

— Hyvää päivää, norsu-herra. Minulla on sinulle terveisiä serkultasi Afrikasta.

Norsu keskeytti työnsä ja vastasi ystävällisesti tervehdykseen.

— En minä tunne siellä kaukana asuvia sukulaisiani, — sanoi hän miettiväisenä. — Olen vain kuullut sanottavan, että ne ovat suurempia ja levottomampia kuin täällä Intiassa asuva sukuhaara, ja etteivät ne suvaitse ihmisen käyttää niitä työssä. No niin, oma asiansahan on, tahtovatko ne elää vapaina metsässä, mutta kyllä voi pitää paljon ihmisistäkin, kun ne meikäläistä vain siivosti kohtelevat. Heiltä oppii aika paljon, ja jos heidän hyväkseen tekee työtä, niin on elatuksen huoli taas heidän murheenansa.

— Sinähän olet oikein filosoofi, kuulen ma, — sanoi Villi pisteliäästi. — Ihmiset elättävät myöskin minua, mutta en minä vain tee työtä heidän hyväkseen.

— Luuletko sinä, että ihmiset tekevät mitään katsomatta omaa hyötyään? — kysyi norsu ylevän levollisesti. — Sinä pyydystät rottia ihmisen vastuksista, vaikkapa luulet, että teet sitä vain omaksi huviksesi. Ja tarvitsevathan ihmiset joskus leikkikalujakin, ja sellainenpa sinä juuri oletkin heille.

Villi näytti aika nololta eikä virkkanut sen enempää vähään aikaan,

— Mitä sinä täällä teet, pikku herra, — kysyi norsu, kääntyen Lallin puoleen.

— Olenpahan vain tullut hiukan katselemaan näitä seutuja, — vastasi Lalli.

— Silloin on viisainta, että sinä niin pian kuin mahdollista laputat tiehesi metsästä ja pysyt teillä ja kylissä, sillä metsä on täynnä vaarallisia eläimiä, — sanoi norsu samaan äänensävyyn, jolla isä kotona tapasi puhua, kun Lalli oli lähdössä jollekin huviretkelle. — Maantie ei ole kaukana täältä.

— Sen kyllä tiedän, — vastasi Villi vähän nyreissänsä. — Tulin äsken sillan ylitse.

Sitten heittivät he norsulle hyvästit ja jatkoivat vaellustaan suurelle tielle, joka pölyisenä ja paahteisena kiemurteli riisivainioiden, metsien ja kylien lomitse. Kaikkialla, minne he tulivat, kohtelivat asukkaat heitä ystävällisesti ja antoivat heille ruokaa ja juomaa, ja monta omituista ihmisrotua, vaatepartta ja käytöstapaa he näkivät. Väestö tunnusti monta eri uskontoa. Oli muhamettilaisia ja erilaisia pakanoita, ja sitäpaitsi oli kansa jaettu kasteihin eli eriarvoisiin yhteiskuntaluokkiin, jotka olivat toisistaan jyrkästi erotetut, kuin olisi niihin kuulunut eri kansallisuuksia. Eri ammatit olivat eri kastien hallussa, ja pojat perivät isän ammatin.

Kerran, heidän käydessään muutamien köyhäin miesten ohitse, jotka istuivat maassa syöden yksinkertaista ruokaansa, sattui Lalli menemään niin lähelle, että hänen varjonsa lankesi heidän ateriaansa. Silloin heittivät he heti inhoten pois ruokansa ja sanoivat sen tulleen saastaiseksi yksistään siksi, että valkoisen ihmisen varjo oli siihen sattunut. Tätä oli Lallin hyvin vaikea käsittää, sillä hänestä näyttivät miehet itse olevan paljon likaisemmat kuin hän. Kaikkialla ajelivat alkuasukkaat suurilla kyttyräisillä härillä, ja useimmat heistä söivät vain riisiä.

Siellä täällä kohtasivat he myös valkoihoisia miehiä ja naisia, englantilaisia, jotka uteliaasti tarkastelivat heitä ja koettivat puhella heidän kanssaan, mutta ihmeellistä oli, että Lalli, vaikka hän ymmärsi kaikkien näiden alkuasukkaitten, vieläpä eläintenkin kieltä, ei ymmärtänyt englantia.

Huru, tuo pieni tiikerinpentu, seurasi heitä kaikkialla ja leikki Villin kanssa, ja Lalli pani pian merkille, että juuri sen läsnäolo olikin syynä siihen, että alkuasukkaat tervehtivät heitä sellaisella kunnioituksella. He pitivät heitä pyhinä, koskapa tiikeri heitä tällä tapaa seurasi. Lalli ja pikku leski tulivat hyvin hyviksi ystäviksi.

Kerran he erään kylän ulkopuolella näkivät laihan, repaleisen, melkein alastoman ukon, jolla oli takkuinen tukka ja kuopallaan olevat palavat silmät. Likaisena ja kurjana hän istui kyyryissään kori edessään.

— Siinä on pyhä mies, fakiiri, — selitti Sindra hartaasti. — Menkäämme ja pyytäkäämme häntä tekemään meille joku ihmetyö.

— Osaako tuo kurja raukka tehdä ihmetöitä, — kysyi Lalli hämmästyneenä.

— Kohta saat nähdä, — vastasi Sindra.

Kaikki menivät nyt fakiirin luo, joka loi heihin tutkivan, läpitunkevan katseen. Sindra tervehti ukkoa kunnioittavasti ja pyysi häntä tekemään heille jonkun ihmetyön.

Silloin nosti ukko korinsa ja aukaisi sen, ja esiin mateli kolme ilkeää lasisilmäkäärmettä, ja kun vanhus alkoi soittaa huilua, tanssivat hirviöt soiton tahdissa.

— Tuo ei ole mikään ihmetyö, — sanoi Sindra vakavasti. — Sellaista olen maantien varrella nähnyt monen ilveilijän tekevän.

Ukko katsahti häneen terävästi, mutta otti sitten sanomatta sanaakaan esille saviastian, joka oli täynnä multaa, ja pani siihen siemenen, joka heidän nähtensä yleni taimeksi ja alkoi kukkia.

— Tuopa oli ihmeellistä, — sanoi Lalli, — mutta luulinpa kuitenkin, että ihmetyö olisi jotakin vielä kummallisempaa.

Ukon palava katse kiintyi Lalliin terävänä ja läpitunkevana.

— Näenpä, että kuulut niihin, jotka eivät koskaan ole tyytyväisiä, — sanoi hän käheällä, sähisevällä äänellään. — Jos tahdot nähdä jotakin erikoista, niin näytän sinulle sen.

— Voitko näyttää minulle koko Aasian muutamassa minuutissa, — kysyi Lalli rohkeasti. Minä olen jo ollut täällä niin kauan, ja minun on pian lähdettävä kotiin, enkä kuitenkaan ole nähnyt kuin pienen osan Intiaa.

— Sen kyllä voin, — vastasi fakiiri, ja hänen äänensä kuulosti melkein uhkaavalta. — Katsohan nyt!

Hän otti koristaan kerän, tarttui toisella kädellään langan päähän ja sinkautti toisella kädellään kerän ilmaan. Langan purkautuessa lensi kerä niin korkealle, ettei siitä voinut nähdä muuta kuin vain langan, joka riippui tyhjästä ilmasta.

— Tule mukaan nyt, — sanoi fakiiri käskevällä äänellä.

Senjälkeen alkoi hän kiivetä riippuvaa lankaa ylöspäin.

Lalli ei epäillyt vähääkään, vaan alkoi heti kiivetä lankaa myöten, ja myöskin Sindra, Villi ja Huru tekivät samalla tavalla. Kiipeäminen onnistui ihmeteltävän helposti, vaikkakin lanka oli niin ohutta, että he tuskin saattoivat tuntea sitä käsissään. Yhä korkeammalle he kiipesivät, ja maa laajeni yhä enemmän heidän silmissään. Vihdoin pysähtyi fakiiri riippuen langan varassa käsistään ja polvitaipeestaan.

— Katsoppa, sanoi hän, viitaten toisella kädellään. — Tuolla näet korkeat Himalaijan vuoret, tuolla loppuu Intia, ja niiden toisella puolella voit nähdä muita maita, Tibetin vuoristomaan, Afganistanin, Turkestanin ja muita.

Lalli katsoi osoitettuun suuntaan ja näki korkean vuorijonon lumisine huippuineen, ja toisella puolella saattoi hän erottaa muut maat niin seivästi että näki, mitä ihmiset tekivät laaksoissa ja vuorenrinteillä. Tibetissä näki hän rotevia vuoristolaisia, jotka paimensivat karjojaan, ja ihmeellisiä luostareita pyhine miehineen, jotka hypistelivät puupalloista tehtyjä rukousnauhojaan, toisella taholla näki hän villien afganein aseinaan käyrät veitset kuljeksivan vuorisolissa, ja vielä kauempana kuormitettujen kamelikaravaanien vaeltavan erämaan tapaisten seutujen halki.

— Käykäämme korkeammalle, — sanoi fakiiri käskevällä äänellä.

He kiipesivät vielä korkeammalle, ja näköala laajeni yhä enemmän.

— Tuolla on Persia ja Mesopotamia, — selitti fakiiri, kun he taas pysähtyivät, — tuolla vasempaan käteen Arabia ja Syyria. Tuolla Välimeren rannalla on sinulle pyhä maa Palestiina ja Välimeren ja Mustanmeren välillä Vähä-Aasia. Oikealle päin näet Kiinan ja Japanin, Indo-Kiinan, Taka-Intian ja sen suuret saaret, ja tuolla kauimpana pohjoisessa on Siperia.

Ja taaskin näki Lalli kaikki aivan selvästi. Hän näki asukkaiden ennen muinoin niin rikkaassa Mesopotamiassa molempien suurten virtojen Eufratin ja Tigriin välissä työskentelevän viljavainioillaan, persialaisten kutovan mattojaan ja viljelevän puutarhojaan ja arabialaisten ratsastavan komeilla hevosillaan erämaan halki. Hän näki Juudanmaan kaikkine pyhine paikkoineen, joissa pyhiinvaeltajat hartaasti polvistuivat. Hän näki suuren ihmispadan Kiinan, missä vilisi kuin muurahaispesässä keltaisia, vinosilmäisiä kiinalaisia, jotka palmikko niskassa työskentelivät ja raatoivat. Hän näki mongolien harhailevan Mongolian aroilla valtavan suurine hevoslaumoineen ja samojedien kaitsevan porokarjojaan Siperian autioilla tundroilla Jäämeren rannoilla. Koko Aasia oli hänen edessään levällään kuin karttana, mutta sellaisena karttana, jossa oli vuoria, vainioita, metsiä ja järviä ja kolmella puolella pauhaava sininen meri. Neljännellä taholla ulottuivat matalana muurina Aasian ja Euroopan välillä metsänpeittoiset Uralin vuoret rikkaine kaivoksineen. Hän näki laivoja, jotka veivät lastittain kaikkia idän aarteita Intiasta ja suurilta saarilta länsimaihin, ja tuolla kauimpana lännessä kimalteli kirkkaassa auringonpaisteessa Bosporin salmi Aasian ja Euroopan välillä, ja sen toisella puolella erotti hän Konstantinopolin kullatut minareetit. Kaukana idässä kohosi merestä Japanin ihana saarimaailma tulivuorineen, ja hän näki lyhytkasvuisten japanilaisten kuumeisella kiireellä ahertavan kaikkea sitä uutta, minkä he olivat oppineet länsimaisilta muukalaisilta, tehdäkseen saarimaansa mahtavaksi vallaksi.

— Niin, tämä on todellakin ihmetyö, — sanoi Lalli täynnä ihailua.

Hänen päässään pyöri kaikki se uusi, minkä hän yhdellä kertaa oli saanut nähdä. Hänestä tuntui, ettei kaikki voinut hänen aivoihinsa mahtua, ja hänen silmiänsä huikaisi.

— Siinäpä onkin niin suuri ihme, — sanoi fakiiri ilkeästi, vahingoniloisesti irvistäen, — ettei kukaan ihminen ole sellaista nähnyt, ja sinä, joka olet sen nähnyt, et myöskään saa jäädä eloon kertoaksesi siitä, mitä olet nähnyt.

Ja silloin otti ukko riippuessaan langan varassa toisella kädellään suuren käyrän veitsen ja suuntasi sen Lallia kohti. Lalli kuuli Sindran parkaisevan kimakasti ja kauhuissaan hellitti hän langan käsistään ja putosi huimaavaa vauhtia halki avaruuden Sindran huudon ja Villin surullisen nau'unnan vielä kaikuessa hänen korvissaan. Hän vaipui vaipumistaan, kunnes hänen silmissään pimeni, ja kun hän jälleen aukaisi ne, oli hän taaskin lastenkamarin sohvalla Villi vieressään, mutta Sindra ja Huru olivat tipo tiessään.

4. Pohjois-Ameriikka.

Lalli riippuu takin liepeestä taivaan ja maan välillä. Naurava piikkisika. Villi raapii omia käpäliään. Pelastus pälkähästä. Kaksi pienokaista, jotka osaavat sanoa vain "äiti". "Äiti" tulee. Todellisia intiaaneja, jotka aikovat paistaa Lallin. Mylvivä mäentöyry. Mieletön ratsastus. Kuinka Villi pelastaa junan rosvojen käsistä. Lalli matkustaa junalla, automobiililla ja ilmassa ja syöksyy Niagaraan.

Koko seuraavan päivän oli Lalli alakuloinen ja totinen. Hän ei voinut unohtaa pikku Sindraa ja ihmetteli vain yhä, mikä tämän kohtaloksi oli tullut, hänen itsensä syöksyessä alas korkeuksista. Että Villi, kuten tavallisesti, oli ehjin nahoin pelastunut, se ei häntä niin paljon ihmetyttänyt, sillä putoavathan kissat aina jaloilleen, olipa korkeus mikä tahansa. Joka tapauksessa oli harmillista, ettei Villi osannut täällä kotona puhua; ehkäpä hän oli nähnyt, miten Sindran oli käynyt.

Häntä halutti suuresti taaskin käydä Intiassa, kun hän illan pimetessä taas tekisi matkan päästäkseen, jos mahdollista, perille siitä, miten hänen leikkitoverinsa oli käynyt. Mutta Intia on suuri maa, eikä hän voinut ensinkään arvioida, minne hän putoaisi. Hän saattoi tulla monen, monen peninkulman päähän Sindrasta, ja varmaankin olisi mahdotonta löytää häntä, vaikka tämä vielä olisi hengissä. Eipä siis ollut mitään muuta keinoa kuin koettaa lohduttautua käymällä sen sijaan jossakin muussa maassa.

Sindra oli sanonut hänelle, että oikeat intiaanit asuivat Ameriikassa, ja sentähden päätti Lalli nyt käydä tässä maanosassa. Hänen vanhempansa olivat ihmetelleet hänen kalpeata ja huolestunutta ulkonäköään ja olleet siitä levottomia ja lähettivät siksi hänet aikaisin nukkumaan. Heidän levottomuutensa lisääntyi yhä, kun hän ei ensinkään hangoitellut vastaan, vaan hiipi aivan hiljaa lastenkamariin. Täällä meni hän heti karttapallon ääreen ja katseli siitä Ameriikkaa. Hän huomasi, että tämän maanosan muodosti kaksi melkein yhtä suurta osaa, joita yhdisti kapea kannas, ja hän tahtoi mielellään tietää, millä seuduin intiaanit asuivat. Ei kai ollut mitään muuta neuvoa kuin käydä ensin toisessa ja sitten toisessa, ja hän päätti ensin valita pohjoisen osan.

Villi makasi tällä kertaa sohvassa, niinkuin näytti aivan matkavalmiina, ja pian kiersi karttapallo rataansa. Lalli osoitti sormellaan Pohjois-Ameriikkaa, ja he tekivät hyppäyksensä avaruuteen.

Oksat ja lehdet repivät Lallin korvia ja äkkiä huomasi hän riippuvansa takinliepeestään isossa puussa hapuillen avuttomasti käsin ja jaloin itselleen jotakin tukea. Alhaalla ruohikossa istui Villi ja naukui surkeasti. Heidän ympärillään suhisi korkea metsä kovassa tuulessa, ja Lalli kiikkui edestakaisin, ollen joka hetki vaarassa pudota maahan huimaavasta korkeudesta.

— M-jaau, — huusi Villi. — Mitä me nyt teemme?

— En minä tiedä, — vastasi Lalli melkein itkien. En minä pääse täältä puusta putoamatta. Olipa tyhmää, että tulinkaan tänne.

Vähän alempana puussa nauroi joku kuivasti ja ilkkuvasti, ja kun Lalli katsoi sinne, istui oksalla kummallinen pieni eläin, joka oli pyöreä kuin kerä ja ojenteli pitkiä, teräviä piikkejään joka taholle. Se ei voinut olla muu kuin piikkisika, ja tuota nenäkästä eläintä ilmeisesti huvitti Lallin hätä.

Villi suuttui kovasti ja syöksähti puuhun rangaistakseen sen häpeämättömyyttä, mutta hän parkaisi surkeasti, kun hän koetti käpälällään kurittaa piikkisikaa.

— Eipä vain tämä ukko menekään, — ivasi piikkisika. — Parempi olisi olla ystävänä minun kanssani.

— Mitäpä hyötyä sinä voisit tehdä, jos ystäväsi olisinkin, — kysyi Lalli melkein huvitettuna.

— Ei sitä vain niin tarkoin tiedä, — vastasi piikkisika. — Ei pidä koskaan halveksia ketään pelkän ulkonäön vuoksi. Koskaan ei voi tietää, milloin tarvitsee sen apua, jolle on nauranut.

— Enhän minä sinulle nauranutkaan, vaan itsehän sinä minulle nauroit, — vastasi Lalli hieman suuttuneena. — Tapanani on olla aina kohtelias, mutta ethän voine vaatia, että minun on sinua kumarrettava tässä heiluessani.

Piikkisika oikaisihe taas käppyrästä ja laski piikkinsä myötäsukaan.

— Totta tosiaan, minä uskonkin, että osaat olla kohtelias poika, — sanoi hän aivan ystävällisesti. — Ellei tuota kissa-veitikkaa olisi, niin ehkä sinua auttaisin.

Silloin alkoi Villi kehrätä kovin mielistellen ja pyysi ylen koreasti piikkisikaa auttamaan Lallia.

— No niin, — vastasi tämä vihdoin, — olkoon menneeksi tällä kertaa.

Ja sitten kiipesi hän hiljaa ja varovaisesti korkeammalle puuhun aina siihen oksaan asti, josta Lalli riippui, ja kapusi sitten oksalle pitäen siitä kiinni hajakynsillänsä.

— Pidäppä nyt varasi, — sanoi hän. — Alapuolellasi vain puolen metrin päässä on paksu oksa. Minä menen tätä oksaa painamaan, kunnes olet saanut kiinni alemmasta.

Vähitellen kapusi piikkisika yhä kauemmas huojuvalle oksalle, kunnes tämä todella painui niin alas, että Lalli sai molemmin käsin kiinni alemmasta oksasta. Silloin kiipesi piikkisika takaisin ja irroitti hänen takkinsa liepeen irti oksasta, johon se oli tarttunut, ja pian oli Lalli paksun oksan varassa ja kiipesi sitten rungon viereen, missä hän istuutui oksanhankaan läähättäen rasituksesta ja väsymyksestä.

— Kas niin, hädintuskinpa pelastuitkin, — nauraa virnisteli piikkisika suopeasti. — Mutta mitä sinulla on tekemistä täällä metsässä? Se ei ole laisinkaan sinunlaisiasi pojannallikoita varten.

— Tulin vain vähäisen näkemään Ameriikkaa, vastasi Lalli.

— Ameriikkaa, Ameriikkaa, — mutisi piikkisika. — Ameriikka on niin suuri, ettei sitä päivässä näe, ja paljon se on muuttunut viime vuosisatoina, mikäli voin päättää esi-isieni jälkeen jättämistä muinaistarinoista. Punanahkat ovat melkein kaikki poissa, ja nyt näkee enimmäkseen vain rautateitä ja suurkaupunkeja ja koneita vapaitten metsien tilalla. Mutta jos kuljet vähän matkaa mäkeä ylöspäin, niin tulet pian metsästä Kalliovuorten rinteille, ja silloin saanet ehkä nähdä vähän enemmän. Kas niin, ei sinun tarvitse niin paljon kiitellä sen vertaisesta. Hyvästi vain, ja koeta opettaa kissaasi yhtä kohteliaaksi kuin itse olet.

— En minä ole ymmärtänyt olla ennenkään kohtelias sioille, olipa niillä piikit selässä tai ei, — sanoi Villi vähän isotellen, mutta piikkisika ei edes räpäyttänyt silmäänsäkään, vaan ryömi taas puunoksalle jatkamaan keskeytynyttä untaan.

Lalli ja Villi vaelsivat nyt suuren metsän halki, missä päivänsäteet leikittelivät vihreällä sammalikolla, hirvet lapiomaisine sarvineen kävivät laitumella pienissä ryhmissä metsän aukeamissa, sudet ja ketut juosta tassuttelivat tiheikössä ja korkealla ilmassa leijailivat kotkat, korppikotkat ja haukat. Maa nousi nousemistaan, ja jylhiä kallioita kohosi paikoin. Yhä useammin tuli kallioita vastaan ja vihdoin nämä kokonaan tunkivat tieltään metsän, ja sitten he tulivat paljaille kukkuloille.

Lallia kokolailla väsytti ja nukutti, ja hän etsi itselleen sopivaa levähdyspaikkaa, mutta aurinko ja tuuli tekivät levähtämisen tukalaksi näillä autioilla kukkuloilla.

Vihdoin näkivät he vuoriluolan suuaukon ja kävivät sen sisälle hakemaan suojaa. Edettyä muutaman askelen pimeässä alkoi Villi sähistä ja sylkeä, sillä onkalon perällä asusti jo ennestään pari somaa pikku eläintä. Ne muistuttivat näöltään kömpelöitä koiranpenikoita, tallustellessaan edestakaisin vinkuen ruokaa.

— Anna niiden olla rauhassa, Villi, — huusi Lalli, muuten annan sinulle selkään.

— Enpä uskokaan, että ne ovat koiria, — vastasi Villi happamesti. — Niitten vanhemmat ovat varmaan koiria paljon suuremmat. Ne saavat kernaasti minulta olla rauhassa, kun eivät minuun kajoa.

Ja sitten paneutui hän soppeen lepäämään, mutta Lalli alkoi leikkiä ja peuhata pentujen kanssa ja antoi niille leipäpalasia ja makeisia, mitä hänellä oli taskussaan. Ne olivat niin kehittymättömiä, etteivät edes osanneet eläinkieltä vielä selvästi puhua, eikä hän voinut päästä perille siitä, mihin eläinlajiin ne kuuluivat, sillä kun kysyi kenen pentuja ne olivat, vastasivat ne vain: — "Äidin".

Äkkiä pimentyi luolan suu, ja kauhean iso harmaa karhu tölmähti sisälle läähättäen ja kieli pitkällä suusta. Yhdellä ainoalla katseella sen palavat silmät olivat havainneet luolan sisustan, ja näyttipä hetken siltä, kuin aikoisi se niellä Lallin, mutta sitten käsitti se asianlaidan ja kävi ystävällisesti Lallin luokse ja nuoli hänen kättään.

— Sinä olet kiltti poika, — sanoi naaraskarhu karhealla ja peloittavalla äänellä. — Sinä olet ollut ystävällinen minun lapsilleni, enkä minä siis tahdo tehdä sinulle mitään pahaa. En muuten pidä ihmisistä, ja ihmisillä on syytä pelätä harmaata karhua, mutta sinä saat olla poikkeuksena.

Ja sitten alkoi karhu syöttää pentujaan, jotka vinkuivat ilosta. Lalli ja Villi jäivät vielä hetkiseksi luolaan, mutta peloittavalta tuntui kuitenkin olla tuon suuren, villin karhun läheisyydessä, ja he sanoivat pian hyvästi ja lähtivät matkaamaan vuorten ylitse. Jonkun ajan kuluttua laskeutuivat he ahtaaseen laaksoon, jonka pohjassa virtasi kukkuloilta laskeva virta. Siellä he näkivät moniaita nahkatelttoja, joiden ympärillä askarteli koreihin rääsyihin puettuja naisia ja lapsia. Ne olivat kaikki vaskenkarvaisia, heillä oli musta tukka ja sangen tölskeät kasvonpiirteet.

Äkkiä tarttui joku Lallia kauluksesta ja nosti hänet maasta raa'asti nauraa ilkkuen.

— Sinä pieni, valkoinen roisto, — sanoi käheä ääni, ja kun Lalli katsahti ylös, kohtasi häntä todellisen intiaanin tuima katse, — ei tosin sellaisen intiaanin, jolla olisi ollut nahkapukimet ja koreita sulkia tukkaa koristamassa, millaiseksi Lalli oli intiaania mielessään kuvitellut, vaan sellaisen, jolla oli repaleiset eurooppalaismalliset vaatteet ja päässä lerppainen olkihattu.

Villi syöksyi heti Lallia auttamaan ja aikoi hyökätä intiaanin kimppuun, mutta tämä oli ketterämpi, tarttui kissaa niskasta toisella kädellään ja sinkautti sen pitkän matkan päähän.

— Mitä pahaa olen sitten sinulle tehnyt, kysyi Lalli arasti.

— Et sinä, vaan sinun kansasi, — vastasi metsäläinen tylysti.

— Tiedäkin, että koko tämä maa on kerran ollut punaisen miehen oma, joka vapaasti metsästi näissä metsissä ja ruohoaavikoilla. Tiedä, että näillä laajoilla lakeuksilla vilisi kerran puhveleita niin lukuisasti, ettei vaimojemme ja lastemme koskaan tarvinnut nähdä nälkää. Sitten tulivat nuo kalpeaihoiset miehet idästä. He kaatoivat meidän metsämme ja ampuivat riistamme, niin että vaimomme ja lapsemme näkivät nälkää, kyntivät ruohoaavikot ja muuttivat nämä vapaat tasangot orjien vainioiksi, ja vihdoin karkoittivat he punanahkoja kuin metsän eläimiä ja kaatoivat niitä tuliaseillaan. Emmekö heitä vihaisi? Vapaitten esi-isiemme tapaa noudattaen tulevat vaimoni ja lapseni paistamaan sinut elävältä.

Lalli kauhistui ja olisi kernaasti hypännyt kotiin jos olisi voinut, mutta punanahka sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja kantoi hänet kuin säkin telttaan. Vaimot ja lapset ottivat hänet vastaan vihasta ja raivosta hurjasti huutaen ja rakensivat rovion paistaakseen hänet sillä. Mutta juuri kun he olivat puuhissaan valmiit, ja punanahka ojensi kätensä heittääkseen Lallin roviolle, syöksyi metsästä äskeinen harmaa naaraskarhu hurjasti kiljuen ja iski julmalla kämmenellään intiaanin kuoliaaksi, jolloin vaimot ja lapset pakenivat huutaen. Voimakkailla hampaillaan puri se sitten poikki Lallia kytkevät hihnat, ja poikanen nousi pystyyn kalpeana ja vapisevana.

— Te ihmiset olette maailman kurjimpia olentoja, — ulvoi karhu, — Te kidutatte ja kiusaatte toisianne saamatta siitä mitään hyötyä, mutta niin ei tee mikään eläin. Eläimet tappavat vain nälissään. Sentähden minä halveksin ja vihaan teitä kaikkia ja vast'edes puren pään poikki jokaiselta ihmiseltä, joka kynsiini joutuu.

— Lähdehän pois nyt, — kuiskasi Villi, — muuten voisi karhumuorin päähän pälkähtää purra pääsi poikki. Se oli heti valmis sinua auttamaan, kun livistin luolaan pyytämään apua, mutta uskonpa sen menettelyn johtuneen yhtä paljon vihasta intiaaniin kuin ystävyydestä sinuun.

He hiipivät hiljaa tiehensä, sillä aikaa kuin karhu vielä raivoissaan mörisi ja puri kuollutta intiaania, laskeutuivat alas vuorelta ja tulivat äärettömälle ruoholakeudelle, joka levisi joka puolelle avarana kuin meri. Vaellettuaan hetkisen aikaa tasankoa pitkin näkivät he edessään jotakin, joka näytti pieneltä mäentöyryltä, mutta ihmeellisintä oli, että tämä töyry eli. He kuulivat kumeaa mylvintää ja ammumista sen sisästä.

Pian voivat he erottaa sanojakin tuosta hurjasta mylvinästä:

— Mokomia kehnoja olentoja nuo ihmiset! Viekkaita, julmia olentoja! Virittävät tällaisia ansoja toisten kidutukseksi! Möö-ö-ö!

Lalli ja Villi kiiruhtivat paikalle ja näkivät tavattoman suuren kyttyräselkäisen härän, joka oli jalastaan tarttunut eräänlaisiin isoihin saksiin, jotka olivat kytketyt vitjoilla maahan iskettyyn rautapaaluun. Hampailla varustetut terät olivat tunkeutuneet syvälle lihaan niin että veri valui maahan.

Lalli pysähtyi kauhuissaan nähdessään moista julmuutta ja hän tunsi sydämessään sääliä härkäparkaa kohtaan.

— Härkäkulta, — sanoi hän, — jos tahdot seista hetken hiljaa, niin koetan auttaa sinua.

Härkä katsoa töllötti hämmästyneenä poikaan. — Mutta sinähän näytät itse ihmiseltä, — mörisi se epäluuloisesti. — Ihmiset ovat surmanneet sukupuuttoon melkein koko sukuni, piisonihärkien eli puhvelien suuren kansan, joka muinoin täytti nämä ruohoaavikot. Miksi sinä sitten auttaisit suvun viimeistä jälkeläistä.

— Minun käy sinua niin sääli, — sanoi Lalli kyynelet silmissä.

Sitten kävi hän härän luo ja väänsi kaikin voimin saksien teriä erilleen toisistaan, kunnes puhveli voi irroittaa vertavuotavan jalkansa niistä.

— Tuhannet kiitokset sinulle, — sanoi härkä ystävällisesti. — Jos tahdot nousta selkääni, niin vien sinut ratsastusmatkalle, sillä muuta palkintoa en voi sinulle antaa.

Sitten kävi härkä pitkälleen maahan, ja sekä Lalli että Villi kiipesivät sen selkään. Sen jälkeen nousi härkä jälleen pystyyn ja lähti tömistämään laajaa aavikkoa pitkin.

Siellä ei ollut paljon nähtävää, ainoastaan huojuvaa ruohikkoa, joitakin lintuja sekä parvi susia, mutta kun he olivat matkanneet jonkun aikaa, huomasivat he kaksi kimaltelevaa teräskiskoa, jotka jatkuivat loputtomana parittaisena viivana tasankoa pitkin. Lalli ymmärsi heti, että siinähän oli rautatie, ja härkä alkoi nelistää rataa pitkin. Äkkiä kuulivat he edessään lähestyvän junan kohinan.

— Poistu pian radalta, ennenkuin juna tulee — huusi Lalli kauhuissaan.

— Minäpä opetan niitä junottamaan, — mylvi puhveli raivoissaan. — Tahdon paiskata ilmaan niiden leikkikalun ja polkea ne pirstoiksi sorkillani.

— Varo itseäsi! Älä toki ole hullu, — huusi Lalli taaskin, mutta mistään ei ollut apua. Raivostunut puhveli syöksyi sarvet sojossa lähestyvää junaa kohti, joka vihelsi säikyttääkseen puhvelia ja hiljensi sitten hitaasti vauhtiaan. Villi ja Lalli hyppäsivät härän selästä ja kellahtivat toistensa ylitse ruohikkoon, ja Lalli loukkasi itseään aika lailla. Mielettömästi eteenpäinsyöksyvä härkä törmäsi kohta sen jälkeen junaa vastaan, mutta karja-aura nosti sen ilmaan ja paiskasi radan viereen, minne se läähättäen ja ähkien jäi virumaan. Ihmisiä ryntäsi ulos vaunuista ja he kantoivat Lallin vaunuun Villin aivan hiljaa livahtaessa ovesta sisään. Junassa oleva lääkäri tuli tutkimaan Lallin vammoja, ja sillä välin alkoi juna jälleen kiitää eteenpäin.

Matkustajat koettivat puhutella Lallia arvatenkin kysyäkseen, miten hän oli härän selkään joutunut, mutta kuten Intiassa, ei hän täälläkään ymmärtänyt niin halaistua sanaa valkoihoisten puheesta. Akkunasta katsoessaan näki hän junan porhaltavan pitkin lakeaa ruohoaavikkoa ja silloin tällöin pysähtyvän jollekin asemalle. Kerran se taas pysähtyi, vaikkei asemaa näkynytkään, ja ulkoa kuului ampumista ja huutoja. Vaunuun astui pari hurjannäköistä miestä revolverit kädessä ja pakotti kaikki matkustajat nostamaan kätensä pystyyn. Toinen miehistä kulki sen jälkeen matkustajasta toiseen keräillen kalleuksia heidän taskuistaan toisen yhä edelleen seisoessa revolveri uhkaavasti ojennettuna.

Nyt tuli Lallin vuoro, ja mies huusi hänelle jotakin uhkaavalla äänellä. Lalli arveli, että oli kysymys rahoista, ja hän haparoi taskujaan, missä hän tiesi viisipennisensä olevan, mutta samassa hyökkäsi Villi revolveria pitelevän miehen kimppuun, kiipesi hänen käsivarrelleen ja puri ja raapi hänen kättänsä, niin että hän hätäpäissään pudotti aseensa. Samassa matkustajista monet kävivät miesten kimppuun ja sitoivat heidät. Sen jälkeen ottivat hekin esille revolverinsa ja menivät toisiin vaunuihin, joissa matkustajia oli kohdeltu samalla lailla. Rosvot karkoitettiin sitten tai vangittiin, ja juna, joka oli pysähtynyt, sai taas jatkaa matkaansa.

Villi ja Lalli olivat päivän sankareita, ja heille tarjottiin makeisia ja muita herkkuja niin paljon, etteivät enää voineet ahtaa sisäänsä enempää, ja juna vieri yhä edelleen.

Matkustajien joukossa oli muuan sangen rikas mies, joka oli erittäin ystävällinen Lallia kohtaan. Kun juna vihdoin pysähtyi erään suuren kaupungin kohdalle, otti tuo rikas mies Lallin mukaansa automobiilimatkalle, jotta poika saisi nähdä kaupunkia. Mehiläisparven lailla hyörivät ja työskentelivät siellä ihmiset, höyrykoneet puhkivat ja rämisivät, vasarat paukkuivat, pyörät surisivat ja korkeista savupiipuista pörsysi kivihiilen savua. Talot olivat hirveän korkeat, toisissa oli aina kaksikymmentä, jopa kolmekymmentäkin kerrosta, ja tuntui kuin olisivat ihmiset alituisesti tavoitelleet jotakin. Kun Lalli kysyi Villiltä, joka oli mukana kaikkialla, mitä hän niiden luuli tavoittelevan, vastasi Villi:

— Kultaa! Näen sen kaikista heidän puuhistaan.

Kun tuo rikas mies oli näyttänyt kaupungin Lallille, tarjosi hän hänelle matkan lentokoneessa, jättiläislinnun tavalla leijaili lentokone maan yläpuolella, ja alhaalla näkyi vehnävainioita ja puutarhoja, ruohoaavikoita ja metsiä, ja he tulivat vihdoin suurelle vesiputoukselle, jonka kohina kuului heidän korviinsa yläilmoihin.

— Niagara, — sanoi pohatta ja osoitti kohisevia kuohuja, jotka syöksyivät vuorenreunamaa alas suuresta järvestä toiseen ja muodostivat useita eri putouksia, joista muuan oli hevosenkengän muotoinen.

Vaahto pärskyi putouksen alapuolella valkeana pilvenä korkealle ilmaan, ja yläpuolelle pingoitetulla sillalla kulkevat ihmiset näyttivät pieniltä kääpiöiltä. Lallin silmiä huimasi, kun hän loi katseensa tähän merkilliseen näytelmään. Hänet valtasi kummallinen pyörryttävä tunne, joka veti häntä syvyyttä kohti, eikä hän lopulta voinut kauemmin vastustaa tätä kauheata vetovoimaa, vaan heittäytyi kirkaisten lentokoneesta Villi kintereillään.

Yhä vielä vapisten heräsi hän tajuihinsa lastenkamarin sohvalla.

5. Etelä-Ameriikka.

Leveä harju ja rämeikkö. Kaimaanit ja sääsket ovat syödä Villin ja Lallin. Aarniometsä. Apinat pieksävät kieltänsä. Iso ja pieni kissa. Parrakas nelikätinen ystävä. Mustat kädet kytkevät matkaajat käsistä ja jaloista, mutta yhtä mustat kirvoittavat ne jälleen. Intiaanikylä. Viidakon neekereiden tappio. Lääkemies. Ihmeellinen pilvi. Purjehdusretki ilmassa. Kaksi mustaa lintua. Guanakon liha on parempaa kuin pojan liha. Kultaluola.

Seuraavana iltana istui Lalli taas karttapallon ääressä ja mietti mielessänsä, minne tällä kertaa suuntaisi matkansa. Hänen tähänastiset seikkailunsa olivat olleet niin ihmeellisiä, ettei hän tahtonut päästää käsistään ainoatakaan iltaa tekemättä uusia löytöretkiä, eikä häntä lainkaan peloittanut, vaikka hän matkoillaan oli ollut niin monelle vaaralle alttiina.

Oli varsin luonnollista lähteä tällä kertaa käymään siinä osassa Ameriikkaa, joka oli kapean Panaman kannaksen eteläpuolella. Villi näytti olevan asiasta aivan samaa mieltä, kun se tuijotti kellanvihreillä silmillään suoraan tähän maanosaan. Niin pian kuin maapallo oli alkanut pyöriä ja aurinko valaisi kirkkaasti Etelä-Ameriikkaa, hyppäsivät molemmat avaruuden halki.

Kun Lalli pudottuansa tuli tajuihinsa, huomasi hän istuvansa valtavan suuren, ihmeellisen eläimen selässä, — eläimen, joka oli puoleksi sika, puoleksi norsu ja jolla oli lyhyt kärsä. Se nukkui pitkällään syvällä mutaisessa rämeikössä, johon Lalli olisi auttamattomasti vajonnut, ellei hän onneksi olisi pudonnut aivan eläimen leveään selkään. Hänen vieressään seisoi Villi häntä uljaasti pystyssä ja kynsin tarrautuneena paksuun, karvattomaan nahkamaiseen pintaan.

Eläinparka havahtui unestaan, kavahti pystyyn röhkäisten kauhusta ja alkoi ponnistella eteenpäin syvässä liejussa, puoleksi uiden, puoleksi kahlaten.

— Mitä metkuilemista se on, että tällä tavoin ahdistetaan rauhallista tapiiri-parkaa, — mörisi se moittivalla äänellä.

— Anteeksi, tapiiri-herra, — sanoi Lalli lepyttelevällä äänellä. Erehdyksestä me vain putosimme teidän selkäänne. Älkää siitä meille vihoitelko.

Tapiiri pysähtyi ja silmäili häntä varsin hämmästyneenä viisailla porsaansilmillään.

— Sinähän puhut aivan kohteliaasti, — sanoi hän rauhoittuneena, — enkä nyt uskokaan sinun niin pahaa tarkoittaneen. Mutta mihin te molemmat olette oikein matkalla?

— Tahdoin vain nähdä vähäisen tätä maata, vastasi Lalli. — Mikäs paikka se tämä on?

— Räme tämä vain on, joka sijaitsee maailman suurimman kymin, Amazon-virran varrella, — vastasi tapiiri. Tämä on ihanaa, hyvin, hyvin kuumaa seutua, missä on runsaasti lihavaa liejua, joka voi suojella keskipäivän auringolta ja kasvattaa niin oivia reheviä ja maukkaita kasveja syötäväksi.

Niin, kuumapa siellä olikin kamalasti, ja samanlainen kostea höyry kuin saunan lauteilla. Sitäpaitsi vilisi ilmassa ilkeitä sääskiä, joilta Lallilla oli täysi työ varjella itseään, ja liejuisesta suovedestä nousi iljettävä mädänneiden kasvien löyhkä.

— Enpä minä vain lainkaan pidä tästä paikasta, lausui Lalli päättäväisesti, karkoittaessaan nenäliinallaan sääskiä. — Etkö olisi niin kiltti, että opastaisit meitä kuivemmalle kamaralle?

Tapiiri naurahti käheästi.

— Vai et sinä pidä siitä, — sanoi hän hyväntahtoisesti. — Niin, etpä olekaan ainoa. Jaguaari ei myöskään pidä vedestä, mutta onpa monta, joilla on sama maku kuin minulla. Katsohan vain vaikkapa kaimaaneja.

Lalli katseli ympärilleen, ja kun hän lähemmin tarkasteli esineitä, joita hän ensin oli luullut vedessä viruviksi lahoiksi puunrungoiksi, huomasi hän niiden olevankin eräänlaisia krokotiilejä, joilla oli ruma pää, mikä muistutti valtaisen hauen päätä ja siinä iso kita täynnänsä teräviä hampaita. Hirviöt alkoivat kerääntyä tapiirin ympärille ja mulkoilivat nälkäisesti Lallia.

— Huh, kuljeta minut täältä pian pois, — pyysi Lalli, ja Villikin sylki ja sähisi kiukusta ja kauhusta.

— No, no, en minä aikonutkaan antaa niitten syödä, — irvisti tapiiri huvitettuna. — Mutta koskapa ette ymmärrä hyvästä naapuruudesta, niin olkoon menneeksi.

Ja sitten alkoi se ravata eteenpäin, sillä välin kuin kaimaanit tunkeutuivat yhä ahtaampaan piiriin heidän ympärilleen, vaikkeivät ne rohjenneetkaan ahdistaa suurta tapiiria. Siellä täällä uiskenteli myös erikokoisia kilpikonnia, ja monenlaatuisia vesilintuja pulikoi ja rätkätti reheväin vesikasvien keskellä. Paikka paikoin oli veden pinta aivan niiden lehtien peitossa, joista toiset olivat niin suuria, että ne Lallin mielestä olisivat kannattaneet häntäkin, ja monella oli varsin kauniit kukat.

Vesi madaltui vähitellen, ja vihdoin tulivat he kuivalle maalle tiheään jylhään metsään. Tämän metsän pimennoista kuului niin kauhea kiljunta, että Lallia puistatti luihin ja ytimiin saakka.

— Tuonne en minä uskalla mennä, — sanoi Lalli tapiirille, mutta tämä vain nauroi.

— Nehän ovat vain hassunkurisia mölyapinoita, — sanoi hän ylenkatseellisesti. — Eivät ne tee kellekään pahaa, vaikka koettavat uskotella olevansa hirveän vaarallisia. Jaguaari se vasta on vaarallinen, mutta ei sekään virka mitään, ennenkuin käy kimppuun, niin tiedäkin pitää varasi.

— Minäpä kyllä pidän vahtia, — virkkoi Villi, joka taaskin tunsi olevansa turvassa tultuaan kuivalle maalle.

Sitten heittivät he hyvästit ystävälliselle tapiirille ja tunkeutuivat aarniometsään. Mutta sepä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä korkeiden jättiläispuiden välillä kierteli paksuja köynnöskasveja rönsyillen puusta puuhun, ja siellä missä auringonsäteet voivat ne saavuttaa, puhkesi niihin kauniit kukkatertut. Lallin ja Villin olisi ollut mahdotonta tunkeutua ilman kirveen apua metsään, elleivät he olisi löytäneet kapeaa, petoeläinten tallaamaa polkua.

Villi juosta livisti edellä polkua pitkin tähystelemässä ja Lalli seurasi perästä. Äkkiä palasi Villi kiireesti takaisin ja kuiskasi:

— Tuolla edempänä istuu puussa julman iso täplikäs kissa vaanimassa. Se mahtaa varmasti olla jaguaari, josta tapiiri puhui. Mitäs me nyt teemme? Jos sinä kuljet sen oksan alitse, jolla se istuu, niin heittäytyy se niskaasi, emmekä me myöskään voi päästä sen ohitse, sillä metsä on liian tiheä. Mutta ehkäpä minä voin houkutella sen sieltä, jos koetan parastani.

Villi hiipi taas eteenpäin, siksi kunnes tuli aivan lähelle valtavan suurta kissaa. Silloin piilottautui hän puun taakse ja huusi täyttä kurkkua:

— Hei kuulehan sinä, täpläinen lurjus, sinä hävytön lampaansyöjä, sinä pelkuri roisto ja varas, otappa kiinni, jos saat!

Jaguaari nosti päätänsä. Sen silmät säkenöivät vihasta, ja se päästi kiukkuisen kiljahduksen, mutta ei liikahtanutkaan paikaltaan. Silloin kiipesi kissa puuhun sen yläpuolelle ja alkoi nakella oksia ja mädäntyneitä hedelmiä sen päälle. Vihan vimmoissa kavahti jaguaari pystyyn ja alkoi ajaa takaa pientä kiusanhenkeään, mutta tämä lähti kiipeilemään kapeita, huojuvia köynnöskasveja pitkin, jotka eivät voineet kestää raskaan jaguaarin painoa, ja kapuili tällä tapaa puusta puuhun. Joskus se päästi jaguaarin aivan lähelleen ja nauroi sitä vasten naamaa koko ajan sinkautellen jälkeensä herjaavia pilkkasanoja. Silloin teki peto raivoissaan valtavia loikkauksia häntä kohti, mutta ketterä kissa ei ollut koskaan siinä, missä ahdistaja oli hänet viimeksi nähnyt. Niin eteni ajo tiheään metsään, ja sillä välin hiipi Lalli eteenpäin polkua myöten aina niin pitkälle, ettei hän enää kuullut heidän torailuaan, pilkkasanojaan eikä huutoaan. Muutaman minuutin kuluttua liittyi Villi taas hänen seuraansa uljaana ja kiihdyksissä.

— Enkö tehnyt tehtävääni hyvin, — nauraa virnisti hän, ja Lalli silitti hyväillen hänen säkenöivää, kellanpunaista selkäänsä.

Heidät keskeytti kauhea, puunoksilta kuuluva meteli, ja katsahtaessaan ylöspäin näkivät he parven apinoita, jotka huiskauttivat itsensä oksalta oksalle. Lalli ei ollut koskaan voinut aavistaakaan, että apinat saattoivat olla niin ketteriä. Ne tarttuivat kiinni hännällään yhtä usein kuin käsilläänkin, ja välistä riippuivat ne oksista vain häntänsä varassa ja virnistelivät Lallille ja Villille. Ne olivat varmastikin mölyapinoita.

— Etkö luule meidän nähneen, kuinka jaguaaria petkutit, — huutelivat ne Villille. — Se ei tosiaankaan ollut kissan työksi hullumpaa, mutta meitäpäs et kykenekään saamaan kiinni, vaikkapa eläisit satasen vuotta.

— Mitä minulla olisi teidän kanssanne tekemistä, kurjat rimppakintut, — ärähti Villi suuttuneena. — Mölytä te kyllä osaatte, mutta mitä hyötyä siitä on, kaikki apinat ovat kurjia pelkureita ja pettureita. Sen olen ennenkin nähnyt.

Silloin apinat vuorostaan suuttuivat ja alkoivat puista pommittaa heitä hedelmillä, niinkuin olivat nähneet Villin tekevän jaguaarille, mutta Lalli ja Villi vain nauroivat, ja Lalli söi moniaita hedelmiä, jotka olivat sangen virkistäviä tässä kuumuudessa.

— Ei saa tuomita kaikkia apinoita noiden mölysuiden mukaan, — sanoi lempeä, rauhallinen ääni heidän vierestään, ja kun he katsoivat tarkemmin, istui pieni apina aivan heidän lähellään ja keinui oksalla.

Se oli kummallinen olento, aivan kuin pieni kurttunaamainen ukko, jolla oli iso, musta parta, mutta sen rumista kasvoista tirkisti lempeä, vakava silmäpari.

— Kuka sinä olet, — kysyi Lalli uteliaasti.

— Ihmiset ovat antaneet minulle niin ruman nimen, etten ilkeä sitä sanoakaan,- — vastasi apina hiukan alakuloisesti. — Mutta sinähän voit nimittää minua Kimoksi.

— Sinä näytät kiltiltä, Kimo, — sanoi Lalli luottavaisesti, — ja minä tahdon kernaasti olla ystäväsi.

Silloin ojensi apina pienen, karvaisen ja pitkäsormisen kätensä, ja Lalli puristi sitä sydämellisesti. Hän kertoi nyt Kimolle, että hän kernaasti tahtoi tarkata maata, ja apina oli kohta valmis seuraamaan häntä. He matkasivat kolmisin aarniometsän läpi seuraten yhä polkua.

He näkivät monta kummallista eläintä ja kasvia, hullunkurisia laiskiaisia, jotka riippuivat liikkumattomina puun oksista ja mulkoilivat heihin, sarvaita, isoja ja pieniä sisiliskoja, käärmeitä ja ihmeen kauniita kukkia, joiden Kimo sanoi olevan kämmekkäitä, mutta ihmisistä eivät he nähneet jälkeäkään. Ihmeellisimpiä Lallin mielestä olivat kuitenkin pienet linnut, jotka hyörivät kukissa pistäen pitkät nokkansa niiden kupuun imeäkseen hunajaa ja helottivat auringonpaisteessa kuin mitä ihanimmat moniväriset jalokivet. Kimo nimitti niitä kolibreiksi.

Vihdoin tulivat he metsästä suurelle virralle, joka aukeni heidän edessään meren lahden laajuisena. Juuri kun he tulivat rannalle, syöksyi metsästä esiin joukko mustia miehiä, joilla oli yllään vain jokunen rääsy ja päässä olkihattu. He olivat julman ja kauhean näköisiä ja tarttuivat kovakouraisesti Lalliin ja sitoivat hänen kätensä ja jalkansa. Ei ollut laisinkaan apua siitä, että Villi puri ja raapi heitä. Hän oli itsekin vähällä joutua surmatuksi ja pakeni metsään. Kimo kaikkosi heti kahakan alussa, ja Lalli ajatteli murhemielin, että tämä uusi ystävä oli hänet heti pettänyt.

Metsäläiset leiriytyivät nyt virran rannalle ja sytyttivät nuotiotulen. Heidän keskustelustaan Lalli ymmärsi, että he olivat neekereitä, jotka polveutuivat muinaisista orjista ja jotka nyt olivat hakeneet itselleen turvapaikan aarniometsässä, missä elivät rosvoilemisella ja pyydystämällä metsänriistaa ja kalaa. He vihasivat valkoihoisia, jotka olivat pitäneet heidän esi-isiään orjuudessa ja tahtoivat pakottaa heitäkin työskentelemään tiluksillaan hyvin pienestä palkasta. Nyt he tahtoivat kostaa Lallille, mutta kosto pantaisiin täytäntöön vasta seuraavana päivänä, sillä heidän päällikkönsä sattui olemaan poissa ja palaisi vasta huomenissa. He istuivat ja suunnittelivat keskenään, kuinka kiduttaisivat ja kiusaisivat vankiaan, ja Lalli tunsi itsensä kovin yksinäiseksi ja itki ja vapisi, ja sääsketkin purivat, hänen voimatta tehdä mitään suojellakseen niiltä itseään.

Sitten meni aurinko mailleen, ja metsästä alkoi kuulua kaikenlaisia kummallisia ääniä ja villieläinten ulvontaa ja mölinää. Lallin mielestä tämä oli kovin kauheaa, mutta hän rauhoittui huomatessaan vieressään tavattoman ison sammakon, joka juuri tuon mölinän aiheutti. Ilmassa liiteli suuria lepakoita ja hyönteisiä, jotka loistivat kuin pienet sähkölamput, ja isot kovakuoriaiset ja yöperhoset pitivät surinaa. Tähdet tuikkivat taivaalla ja näyttivät tahtovan lohduttaa häntä hänen surussaan, ja niitten keskellä vaelsi kuu ikäänkuin paimen lampaitaan kaitsien.

Neekerit paneutuivat nukkumaan tulen ääreen eivätkä huolineet edes asettaa vahtia vartioimaan Lallia, jonka tiesivät olevan lujasti sidottuna. Mutta tuskin olivat he nukkuneet, ennenkuin pieni, musta olento ryömi metsästä, ja ilokseen Lalli tulen valossa tunsi uuden ystävänsä Kimon.

Apina pani sormen suulleen merkiksi, että Lalli olisi ääneti, ja hiipi sitten hänen luokseen ja alkoi nopeilla sormillaan aukoa solmuja häntä kytkevistä nuorista.

Pian oli Lalli taaskin vapaa, ja he hiipivät metsään, missä Villi odotti.

— Nuo neekerit ovat pahinta roskajoukkoa mitä tiedän, — sanoi Kimo. — Intiaanit ovat paljon parempia, ja parasta onkin, että opastan sinut heidän leiriinsä, sillä muutoin ei tiedä miten sinun voi käydä täällä metsässä, jossa et ole tottunut vaeltamaan ja jossa niin monet vaarat uhkaavat. Pidä nyt varasi! Tuolla vaanii käärme, joka on niin myrkyllinen, että olisit kuoleman oma muutaman minuutin kuluttua, jos se purisi sinua, ja se on niin vihainen, että ajaisi takaa sinua paetessasi.

Se on mykkä kalkkarokäärme.

Ja Lalli näki tosiaankin kuutamossa suuren käärmeen, jolla oli selässä vinoja, nelikulmaisia tummia täpliä. Se oli jo kierittäytynyt kokoon paiskautuakseen puremaan, niin että Lalli töin tuskin ehti väistää ja juosta pakoon, ja vielä hetken aikaa kuului kahinaa oksien keskessä, kun se ajoi häntä takaa.

Hän oli hyvin kauhuissaan ja ymmärsi nyt, että tämä metsä todella oli hänelle liian vaarallinen, ja sääskien puremat syhyivät ja kirvelivät hänen kasvoissaan. Kimo nimitti näitä sääskiä moskiiteiksi.

Siksipä hän antoi vastustelematta Kimon viedä itseään minne tämä tahtoi, ja hetken kuluttua tulivatkin he aukeamalle, jolle näkivät pystytetyn moniaita majoja. Majojen edessä paloi nuotiotulia, ja lähestyessään näkivät he tulien ääressä muutamia olentoja kyyryllään. Nämä nousivat nyt pystyyn, ja tulen valossa näkyi muutamia tuuheatukkaisia ja tummakasvoisia intiaaneja, jotka tekivät ystävällisiä eleitä. He olivat ylipäänsä varsin rumia, litteänaamaisia kun olivat, mutta siitä ei Lalli välittänyt, koskapa he olivat ystävällisiä hänelle ja hänen toverilleen. He hyväilivät Villiä ja nauraa virnistelivät hyväntahtoisesti Kimolle, ja kun vielä uteliaita naisia ja lapsia tuli ulos majoista ja nämä uskalsivat tulla tulien ääreen, niin alettiin pitää iloa ja laskea leikkiä, ja intiaanit paistoivat tulella isoja kappaleita hirvenlihaa, sisiliskoja ja lintuja ja leipoivat leipää eräänlaisista juurista, joita he sanoivat maniokiksi. Lalli ja Villi viihtyivät hyvin tässä iloisessa seurassa, ainoastaan Kimo pysyi koko ajan syrjässä, istuen aukean paikan laidassa kasvavissa puissa.

Äkkiä huusi apina puun latvasta:

— Neekerit tulevat!

Intiaanit eivät ymmärtäneet hänen puhettaan, mutta kun Lalli käänsi sanat heidän kielelleen, syntyi leirissä kauhea mellakka. Vaimot ja lapset syöksyivät takaisin majoihin, mutta miehet tarttuivat aseisiinsa ja kävivät väijyksiin pensaitten ja puitten taakse, ja kun neekerit tulivat, saivat he vastaansa nuoli- ja luotituiskun, niin että he päätä pahkaa pakenivat. He olivat luulleet tapaavansa leirin sikeässä unessa ja voivansa ryöstää sitä vastarintaa kohtaamatta.

Intiaanit olivat hyvin kiitolliset pelastuksestaan, ja heidän iäkäs päällikkönsä kysyi Lallilta, eivätkö he voisi tehdä jotakin hänen hyväkseen. Silloin Lalli vastasi, että hänen ainoa halunsa oli saada nähdä seutua.

— Meidän lääkemiehemme on suuri taikojen tekijä, — vastasi päällikkö vakavasti. — Ehkä hän voi olla sinulle tässä apuna.

Tietäjä oli kummallinen, kurttunaamainen vanha ukko, jolla oli kotkansulkia valkoisessa tukassaan, renkaat nenässä ja korvissa ja koko ruumis tatuoitu haaveellisilla kuvioilla. Kädessään oli hänellä pieni rumpu, jonka pärinä kaikui salaperäisesti hiljaisessa metsässä.

Tämä eriskummallinen olento meni nyt tulen ääreen ja mutisi kaikenlaisia loitsuja sekä pyysi Lallia ja Villiä käymään lähemmäksi. Senjälkeen heitti hän äkkiä kourallisen kuivia yrttejä tuleen. Liekit rätisivät ja kohisivat, ja sakea sininen savu täytti ilman. Se sakeni yhä noidan lyödessä rumpua ja mutistessa loitsujaan. Lalli alkoi tuntea itsensä ylen keveäksi, aivan kuin ei hänellä enää olisikaan mitään ruumista. Sininen savu sakeni yhäti ympärillä, eikä hän enää voinut erottaa intiaaneja, jotka oli äsken nähnyt maassa pitkällään hartaan vavistuksen vallassa, eikä hän myöskään kuullut mitään muuta kuin noitarummun pärinää.

Hänestä tuntui, että tämä ääni tuli kaukaa alhaaltapäin, ja että hän itse savun kannattamana liiteli ylöspäin.

— Tule tänne, — huusi Villi jostakin korkealta, ja kun Lalli alkoi haparoida käsin ja jaloin, solui hän ylöspäin pilven lävitse, aivan niinkuin syvässä vedessä sukeltaessa käy.

Äkkiä pisti hän päänsä esiin pilvestä, ja hänen yläpuolellaan kaareutui sininen taivas, jolla aurinko helotti polttavan kuumana. Vielä muutama vetäisy käsillä, ja hän oli vatsallaan pilven varassa, joka oli pehmeä kuin pumpuli, mutta kannatti häntä varsin hyvin ja näytti leijailevan kirkkaassa ilmassa. Täällä tapasi hän Villinkin sinne jo ennen saapuneena.

— Tämä vasta on hauskaa, — myhähti Villi ja ryömi aina pienen pilven reunalle. — Täällä on vielä parempi olla kuin rakennuksen katolla.

Lalli seurasi Villin esimerkkiä. Häntä ei laisinkaan huimaissut, ja hän istahti varsin mukavaan asentoon pilven reunalle jalat riipuksissa. Hän näki nyt vapaasti yli koko ihanan maiseman. Allansa hän näki aarniometsän, jonka halki valtavat virrat polvittelivat, ja ihmeellistä oli, että metsä täältä ylhäältä käsin näytti mitä ihanimmalta kukkaistarhalta. Kaikki nuo tuhannet köynnöskasvit kiemurtelivat korkeiden puiden latvoihin ja kukkivat siellä mitä ihanimmassa väriloistossa.

Nopeasti painui pilvi etelään, kulki pienten intiaaniasutusten vaatimattomien viljelysten ja vihdoin valkoihoisten kahvi- ja pumpuli-istutusten yli, ja rannikolla Lalli näki monta suurta kaupunkia, jotka loistivat valkoisina auringonpaisteessa. Vielä kauempana etelässä aukeni ruoholakeuksia, jotka muistuttivat Pohjois-Ameriikan ruohoaavikolta, ja osa niistä oli viljelysmaana, jolla kypsyvä vehnä aaltoili. Täälläkin vierittelivät suuret joet aaltojaan, ja niiden suupuolella näkyi yleensä kaupunkeja.

Nyt painui pilvi länteen, ja Lallin silmien edessä kohosi korkea vuorijono, jonka huiput loistivat ikuisen lumen peittäminä. Joistakin huipuista nousi savua, osoittaen niiden olevan tulivuoria, ja kerran sivuuttivat he sellaisen kraatterin, joka oli kuin tulinen järvi, ja tulikiven katku kohosi aina heidän neniinsä saakka. Toisin paikoin vuoret laskeutuivat äkkijyrkkinä mereen, toisin paikoin näkyi kapea rannikkokaistale, joka näkyi olevan sangen tiheään asuttu, ja suuret laivat saapuivat satamiin ja lähtivät sieltä taas ulos merelle.

Lallin vielä ollessa syventyneenä tämän näytelmän katselemiseen tuli näkyviin pari isoa, mustaa lintua, jotka lentää pyyhkäisivät halki sinisen avaruuden. Niillä oli punainen kaula ja valkoinen röyhelö. Tyynesti ja mahtavasti ne lähestyivät pilveä ja kiersivät sitä parisen kertaa uteliaasti tarkastellen Lallia ja Villiä. Ne näyttivät väkeviltä ja vaarallisilta, ja Lalli pelkäsi niiden hyökkäävän hänen kimppuunsa.

Vihdoin ne leijailivat pilven luo ja istuivat sen reunalle tirkistellen Lallia ja Villiä terävin ja säihkyvin silmin. Lalli tervehti niitä kohteliaasti, kuten hänen tapansa oli, ja kysyi:

— Mitä lintuja te olette? En ole koskaan ennen teidänlaisianne nähnyt.

— Me olemme maailman suurimpia petolintuja, kondoreja, — vastasi toinen lintu vaakkuvalla äännellä pää ylpeästi kenollaan. — Me istumme juuri tässä kahden vaiheilla, söisimmekö sekä sinut että tuon pienen kissan suuhumme. Meillä ei koskaan ole ollut tapana syödä ihmisiä, mutta vuoristossa on ollut kerrassaan kehnot ajat, ja meidän poikasemme näkevät nälkää. Sinä olet vain niin sietämättömän kohtelias ja ystävällinen, että tuntuu vastenmieliseltä pistää sinua poskeensa.

Lalli tunsi kylmän karmivan selkäpiitänsä, mutta hän tekeytyi aivan rohkeaksi.

— Jos te vain panette parastanne, niin löydätte varmastikin pian jotakin maukkaampaa, — sanoi hän koettaen laskea leikkiä. — Kissanliha on hyvin huonoa ja pojanliha vielä kehnompata. Mutta ehkä te voitte sanoa minulle, mitä vuoria nuo tuolla ovat.

— Ne ovat tietysti Andes-vuoria. Etkö sinä sitä tiedä? — vastasi kondoreista toinen. — Siellä meidän kotimme on. Tuon korkeimman huipun nimi on Chimborazzo.

— Älä nyt lörpöttele joutavia tuon poikanaskalin kanssa vain siksi, että hän on sinulle kohtelias, — juorotteli äkkiä toinen kondori käheällä äänellä. — Nalikka ehkä ei ole kyllin hyvä täyteläiseen vatsaan, mutta kun poikasemme näkevät nälkää, on asia toinen. Ihmiset itse eivät ole niinkään helläsydämisiä, kun on kysymyksessä muiden eläinten tappaminen. Miksi me sitten osoittaisimme sääliä heitä kohtaan? Jos sinulla on paha omatunto pojan suhteen, niin ota nyt ainakin tuo kissa, minä otan pojan osalleni. Kas niin, tule nyt!

Toinen kondori näytti vielä epäröivän.

— No niin, — sanoi se vihdoin vastahakoisesti, — lupaathan, ettet tapa häntä, ennenkuin olemme ehtineet kotiin. Voisihan sattua, että löytäisimme matkan varrelta jonkun suuren kuolleen eläimen, ja silloin olisi tappaminen ollut tarpeetonta. En pidä laisinkaan tästä jutusta.

— Olkoon menneeksi — sanoi äskeinen kondori vihaisesti. — Mutta jouduhan nyt vain matkaan! Poikasemme voivat meidän jutellessamme vaikka kuolla nälkään.

Näin sanoen otti se Lallin vahvoihin kynsiinsä, toisen tarttuessa Villiin, joka makasi siinä kuolleeksi tekeytyen. Ja sitten liidettiin halki ilmameren korkean Chimborazzon lumipeitteistä huippua kohti.

— Katsoppas, — huusi Villiä kantava lintu, kun he lähestyivät noita kolkkoja tunturijyrkänteitä, — tuollahan on kuollut guanako Kultaluolan ulkopuolella.

Molemmat linnut laskeutuivat nopeasti alaspäin, ja kohta tunsi Lalli seisovansa kallionkielekkeellä. Tämä oli vain kahden metrin levyinen pengermä äkkijyrkässä vuoriseinämässä, ja aivan hänen vieressään näkyi pyöreä kallioluolan aukko ja sen edustalla oli iso kuollut eläin, joka metsästäjän luodin tappamana luultavasti oli pudonnut satasen metriä korkeammalta pengermältä.

Se kondori, joka oli Lallia kantanut, syöksyi heti ylen ahneesti kuolleen guanakon kimppuun, mutta toinen tuli Lallin luokse ja puhui hänelle ystävällisesti.

— Kuuleppas nyt, poika, — sanoi hän. Me olemme säikähdyttäneet sinua koko lailla, mutta korvaukseksi kerron sinulle tästä luolasta jotakin, mitä valkoiset ovat etsiskelleet monta sataa vuotta, sitä koskaan löytämättä. Kun valkoihoiset ensin tulivat tähän maahan, himoitsivat he vain kultaa, kuten kondorit himoitsevat lihaa, ja he ryöstivät, rääkkäsivät ja surmasivat intiaaniraukkoja vain päästäkseen käsiksi tähän metalliin, joka ei kuitenkaan kelpaa syötäväksi. Intiaaneilla oli siihen aikaan paljon kultaa, mutta kun he näkivät, kuinka valkoihoiset sitä janosivat, päättivät he piilottaa kultansa sellaiseen paikkaan, mistä nämä rosvot eivät sitä koskaan voisi löytää. Muuan intiaani oli sattumalta keksinyt tämän luolan, jota ei voinut nähdä ylhäältä eikä alhaaltakäsin ja johon saattoi päästä vain laskeutumalla nuoran varassa ylemmältä pengermältä. Tänne piilottivat he suurimman osan kullastansa, eikä kukaan niistä, jotka olivat tässä työssä mukana, ole koskaan ilmaissut salaisuutta. Voit itse käydä luolaan katselemaan kultaa.

Lalli ojenteli jäykistyneitä jäseniään ja tunsi kohta mielensä reippaammaksi, ja Villikin heräsi valekuolleista ja silitteli kylkeänsä hänen jalkaansa vastaan. Lalli oli tullut kondorin kertomuksesta niin uteliaaksi, että hän päätti mennä luolaan.

Tämä ei ollut syvä, ja kun Lalli oli ahtaasta aukosta astunut sisälle, avautui se tilavaksi, kehämäiseksi huoneeksi. Oviaukosta tunkeutui auringonvaloa sisään ja välkkyi ja säihkyi kultakasoissa, joita oli kaikkialla. Erääseen kohtaan oli pinottu puhtaasta kullasta tehtyjä isoja, raskaita pyöriä, joihin oli piirustettu täyteen kaikenlaisia ihmeellisiä merkkejä, toisin paikoin oli kasoittain erilaatuisia kulta-astioita, haarniskoita, aseita, työkaluja, kaikki kullasta, ja kaikkialla luolan lattialla välkkyi paksu kultahiekkakerros.

Lalli seisoi aivan hämmentyneenä ja katsoa tuijotti kaikkeen tähän kultaan. Hän oli kuullut sanottavan, että se, joka omisti paljon kultaa, oli rikas, ja täällähän oli sitä niin paljon, että sillä saattoi tehdä kaikki Helsingin asukkaat rikkaiksi. Hänen täytyi ottaa jotakin mukaansa vanhemmilleen, kun hän lähti kotiin.

Hän valitsi itselleen kultamaljakon, niin raskaan, että hän töin tuskin jaksoi kantaa sitä, ja sitten astui hän taas ulos pengermälle kintereillään Villi, joka välinpitämättömänä oli seurannut häntä luolaan ja sen nurkissa vaaninut hiiriä Lallin tarkastellessa kultaa. Kondorit olivat jo lentäneet tiehensä saatuaan ruokaa poikasilleen, mutta niitä hän ei enää tarvinnutkaan. Hänen piti vain hypätä avaruuteen pudotakseen lastenkamarin sohvaan.

— Tule, Villi, — huudahti hän ja hypähti sitten kuilun reunalta alas.

Lento avaruuden halki oli kauhea, ja kun hän tuli tajuihinsa sohvassa ja alkoi haparoida kultamaljakkoa, joka oli ollut hänen kainalossaan, huomasi hän kadottaneensa sen pudotessaan.

6. Austraalia.

Ylhäistä sukua. Ilkeä karhu ja sen vaimo. Kaksi mustaa poikaa. Koiria, jotka ovat karhuja suuremmat. Neekerivanhus. Papukaijoja lampaita syömässä, ja maanvaivana olevia kaniineja. Kenguruja, jotka pilkkaavat ihmisiä, mutta pelkäävät kissoja. Mustia joutsenia. Kaunis kuolinpaikka ja suurenmoinen lahja. Partasuu mies ja laukaus.

Lalli oli hyvin pahalla tuulella koko seuraavan päivän sen tähden, että oli kadottanut kauniin kultamaljakon hypätessään avaruuden halki. Hänen teki kovasti mieli uudelleen koettaa päästä Kultavuorelle ja ottaa sieltä mukaansa jokin muu kultaesine. Hänen vanhempansa tulisivat aivan varmaan hyvin iloisiksi, jos saisivat paljon kultaa, mutta hän ymmärsi, että olisi aivan mahdotonta suunnata hyppäystä niin täsmällisesti, että joutuisi tuolle kapealle pengermälle, ja sitäpaitsi oli hän Etelä-Ameriikassa ollut niin monessa vaarassa, että häntä pelotti käydä siellä toistamiseen. Sen sijaan valtasi hänet suuri halu käydä siinä maanosassa, joka näytti suurelta valtameren saarelta ja oli nimeltään Austraalia. Se sijaitsi Suomeen nähden maapallon vastakkaisella puolella, ja siellä oli aina yö, kun meillä oli päivä, ja talvi, kun meillä oli kesä. Ehkäpä hän saattoi sieltä tuoda mukanaan jotakin sellaista, joka ilahduttaisi vanhempia yhtä paljon kuin kulta.

Villi oli luonnollisesti mukana, kun hän illalla hiljaisessa lastenkamarissa teki suuren hyppäyksensä, ja kun Lalli tuli tajuihinsa lennettyään halki avaruuden, huomasi hän kierivänsä kissa mukana ison muurahaiskeon rinnettä alaspäin. Hänen päänsä yläpuolella kaareutui kauniista höyhenmäisistä jättiläissaniaisten lehdistä muodostunut katos, ja kappaleen matkaa kauempana solisi hiljainen puro. Miellyttävä, vihertävä valo vallitsi suurten saniaisten alla, ja lauhkea lämmin tuuli siveli Lallin poskia. Enempää hän ei kuitenkaan ehtinyt nähdä, sillä muurahaiset alkoivat ahdistaa häntä ja kiivetä hänen kimppuunsa joka taholta.

— Huh, — huusi Villi ja alkoi pudistaa muurahaisia turkistaan.

— Etkö pikemminkin voi syödä niitä suuhusi, niinkuin minä teen, — kysyi naukuva ja vikisevä ääni muurahaiskeon takaa, ja kun Lalli katsahti sinne, näki hän soman pienen eläimen, jolla oli linnun nokka ja ruumis piikkien peitossa kuten piikkisialla. Se oli kuopinut reiän muurahaispesään ja pisti nyt alituiseen nokkansa siihen, pitkän kielen riippuessa suusta. Niin pian kuin kielelle oli kertynyt muurahaisia, vetäisi eläin sen taas suuhunsa ja lappoi muurahaiset vatsaansa.

— Hyvältäkö maistuvat? — kysyi Villi ivallisesti pilkaten.

— Erinomaiselta, — vastasi eläin.

— Mikäs omituinen otus sinä olet, — kysyi Lalli.

— Minä olen nokkasiili, — sanoi toinen nähtävästi ylpeänä. — Minun sukuni on koko tämän maan vanhimpia nisäkässukuja. Olen hyvin läheistä sukua linnuille, niinkuin voit huomata nokastani. Nämä piikit ovat vain jonkunlaisia höyheniä. Ainoastaan tuolla alhaalla purossa elävä nokkaeläin on lintujen vielä läheisempi serkku.

— Hoi, naapuri, — huusi hän vikisevällä äänellään. — Olemme saaneet pitkämatkaisia vieraita.

— Tulen, tulen, — vastasi yhtä vikisevä ääni, ja puron äyrästä piipersi ylös pieni, näppärä olento, jolla myös oli pitkä nokka, mutta jolla oli kankea karvapeite piikkien asemesta.

— Olen tässä juuri kertonut näille herroille, että te olette Austraalian vanhinta nisäkässukua, — selitti nokkasiili, nielaisten suun täydeltä muurahaisia.

— Aivan niin, aivan niin, — vastasi nokkaeläin mahtavana. — Me olemme ylhäisintä aatelia täällä. Me munimme munia kuten linnut ja uimme kuten sisiliskot. Meistä ovat kaikki muut nisäkkäät kehittyneet.

— Vai niin, — tokaisi Villi halveksivasti. — Mitähän hyötyä on siitä, että on lintujen sukua, kun ei kuitenkaan osaa lentää? Omasta puolestani minä ahmin mieluummin munia kuin itse niitä munin, ja syön ennemmin lintuja kuin olen niitten sukulainen.

— Tunnutte, hyvä herra, ylen paljon palvelevan vatsaanne, — arveli nokkaeläin ylhäisesti keikauttaen niskaansa, ja kissa näytti joutuvan aivan häpeisiin. — Mitä minuun tulee, — jatkoi nokkaeläin — niin päähäni ei pälkähtäisikään varastaa toisten munia tai syödä muuta kuin simpukoita, matoja ja kaloja, mutta sille en mahda mitään, että jälkeläiseni huonontuvat suvustaan. Minusta polveutuvien eläinten joukossa on täällä Austraaliassa monta sellaista, jotka syövät muita eläimiä. Ne eivät ole sinua paremmat, vaikkakin kaikilla on poikastensa säilyttämistä varten pussinsa, jollaista sinulla ei ole. Täällä asustaa pussihukka, pussinäätä ja pussikarhu ja minkä nimisiä kaikki lienevätkään, mutta pahin kaikista on pussiahma, vaikkakaan se ei ole suuri, sillä se ei anna minkään eläimen elää rauhassa, jos vain se sille jotakin mahtaa.

— Panetteletko sinä kunnon väkeä selän takana, mokoma katala roisto, — sähähti vihainen ääni saniaisviidakosta, ja esiin syöksyi tuuheakarvainen olento säihkyvin silmin ja hampaat irvessä.

Nokkaeläin pakeni puroon nuolen nopeudella, nokkasiilin levittäessä kaikki piikkinsä suojakseen.

— Pakene, poika, — vikisi nokkasiili hätäytyneenä. — Kas tuossa on itse paholainen kimpussamme.

Esiin syöksyvä pussiahma ei ollut iso, mutta näytti niin hurjalta ja ilkeältä, että Lalli kadotti rohkeutensa ja pakeni muurahaiskeon toisella puolella olevaan korkeaan puuhun, jonka paksu runko kohosi saniaisten keskestä, mutta jonka latvaa hän ei voinut nähdä tuuheilta saniaislehdiltä. Sillä välin ryhtyi Villi rohkeasti taisteluun pussiahmaa vastaan hypäten sen niskaan. Ahma tavoitteli purrakseen, niin että leukapielet naksahtelivat tuhoaennustavasti, mutta kissa oli aina sitä sukkelampi. Villin lyhyet hampaat ja kynnet eivät kuitenkaan voineet läpäistä ahman tuuheata turkkia, ja niin pian kuin Lalli oli puussa turvassa, livahti Villikin parilla loikkauksella perästä.

— Siinä sinulle parahiksi, senkin roisto, vikisi nokkasiili raivoavalle ahmalle, joka kiukuissaan puri ja repi kaarnaa puunrungosta.

— Vartokaapa vain, — huusi ahma. — Minä tässä vielä näännytän nälkään teidät molemmat siellä puussa. Kutsunpa eukkoni apuun.

Ja sitten se päästi maanittelevan ulvahduksen, ja viidakosta tuli toinen pussiahma hampaat yhtä uhkaavasti kiilussa.

Lallista alkoi puussa kököttäminen tuntua koko kaamealta. Hänellä ei ollut vähintäkään halua laskeutua ja joutua noitten ilkeitten petojen raadeltavaksi. Hänen piti ottaa selko siitä, oliko mahdollista saada mitään apua läheisyydestä. Tässä mielessä hän kiipesi vielä ylemmäksi puuhun, niin että hän saattoi nähdä yli saniaisten, jotka alempana haittasivat näköalaa. Mutta täältäkään hän ei voinut paljoa nähdä, sillä puro virtasi ahtaan ja syvän laaksonourun pohjalla, jonka reunojen yli hän ei vielä kyennyt näkemään. Hän kiipesi sentähden vielä korkeammalle, ja nyt vihdoinkin hän hallitsi maisemaa.

Toisella suunnalla hän näki siintävän vuorijonon kohoavan taivasta kohti. Sielläpäin näyttivät olevan puron lähteet. Vuorten ja hänen välillä oli laakson toinen reuna matalan viidakon peittämä, mutta toisella puolella kohosi komeita puita. Ne näyttivät kuitenkin tarjoavan vain perin vähäisen siimestä, sillä lehdet olivat syrjällään eivätkä lappeellaan aurinkoon päin, niinkuin on laita kotona Suomessa. Toisella suunnalla hänen lähellään laski puro laakson ourusta laajalle aaltomaiselle lakeudelle, jolla suuria lammaslaumoja oli laitumella. Pari repaleista mustaa poikaa moniaan koiran avustamana kaitsi niitä.

— Hei, pojat, — huusi Lalli. — Tulkaa pelastamaan minua pussiahmojen kynsistä.

Pojat näyttivät kuulleen huudon, sillä he tulivat heti juoksujalkaa koirat mukanansa ja paksut sauvat aseena. Pystykorvaiset koirat olivat suuret ja voimakkaat. Ne kävivät heti vimmatun raivokkaasti molempien pussiahmojen kimppuun, jotka puolustautuivat hampaat irvessä ja vihaisesti muristen. Syntyi hurja, mutta lyhyt ottelu, sillä koirat olivat ahmoja paljon suuremmat, ja pojat käyttivät hyväkseen jokaista tilaisuutta rusikoidakseen sauvoillaan raivokkaita petoja. Vielä kuollessaankin purivat hurjat eläimet sauvoja ja tavoittelivat koiria.

— Nyt ilostuu isäntämme, — sanoi toinen poika taistelun tauottua. — Nuo ilkeät ahmat syövät hänen lampaitaan ja kanojaan.

Nyt oli Lallilla aikaa lähemmin tarkastella molempia poikia. Näillä oli tavattoman rumat kasvot ja ulkonevat leuat, mutta he näyttivät varsin kilteiltä ja ystävällisiltä. Hän laskeutui sen tähden alas puusta ja meni puristamaan vapauttajainsa kättä, jolloin pojat sanoivat nimekseen Niku ja Timu.

— Oletteko te kaikki täällä noin mustia, — kysyi Lalli.

— Ei suinkaan, — vastasi Niku. — Useimmat ihmiset täälläpäin ovat valkeita kuten sinäkin. Mustia ihmisiä ei ole montakaan jäljellä, ja heistä ovat useat sairaita. Isäntämme myöskin on valkoihoinen. Hänellä on monta monta tuhatta lammasta. Niku ja Timu kaitsevat lampaita, ja samoin tekee myöskin isä, silloin kun hän ei ole sairas tai päissään.

— Isäsi ei enää kauan kaitse lampaita, poika, — sanoi käheä, soinnuton ääni tiheiköstä. — Hän lähtee kohta valkean Kristuksen luo, missä ei sairaus eikä jano häntä enää kiusaa.

Ja saniaislehtien välistä astui esiin vanha, valkeahapsinen, kauhean laiha ja näivettynyt metsäläinen, jonka kasvot olivat vieläkin rumemmat ja eläimellisemmät kuin poikien.

— En tiennyt, että isä oli siellä nukkumassa, — sanoi Niku anteeksipyydellen. — Luulin isän maanneen päissään navetassa.

Lalli katseli säälien ja inhoten kurjaa metsäläistä, joka lausuttuaan äskeiset sanansa alkoi yskiä varsin surkeasti ja ontosti.

— Se on yhdentekevää, — sanoi musta mies yskän tauottua, — Valkoihoisten tulivesi ja heidän tautinsa ovat murtaneet suuren metsästäjän Marun, joka nuoruudessaan kykeni heittämään pumerankiansa paremmin kuin kukaan toinen. Vielä tänäkään päivänä ei ole ketään, joka osaa heittää hänen tavallaan.

Ja vanha metsäläinen otti repaleisen takkinsa alta kummallisen, suorakulmaiseksi painetun puukappaleen ja heitti sen ilmaan heikon, laihan käsivartensa voimalla. Pumeranki lensi kappaleen matkaa, mutta tuli kohta takaisin omistajansa käteen.

Maru nauroi onttoa, käheää nauruaan.

— Katsohan, poikaseni, — sanoi hän uljaasti. — Tuollaista ei moni valkoihoinen kykene tekemään. Muinoin Maru harhaili näissä metsissä metsästäen kenguruja ja oli voimakas ja vapaa, kunnes hän kerran kohtasi valkoihoiset miehet. Nämä taritsivat hänelle tulivettään, ja siitä pitäen on hän ollut heidän ja tuliveden orja, ja sitten sai hän rintaansa valkean kuoleman, jota he sanovat keuhkotaudiksi, ja nyt hän kohta kuolee. Hoh hoi tosiaan! Olivatpa ne toisenlaisia aikoja.

— Niku ja minä emme koskaan maista valkoisten tulivettä, — sanoi Timu päättäväisestä. — Me palvelemme heitä ja otamme heidän kultansa, mutta emme koskaan heidän tulivettänsä.

— Siinä teet oikein, Timu, — sanoi Lalli vakavasti. Hänkin oli nähnyt juopuneita miehiä omassa maassaan ja hän aavisti, mitä metsäläinen tarkoitti tulivedellä.

— Niinpä niin, — huokasi vanhus ja yskäisi uudestaan. — Vanhan Marun täytyy vielä viimeistä kertaa lähteä katsomaan metsää, sillä yöllä hän kuolee. Jos sinua, poika, huvittaa, niin voit tulla mukaan, ja minä näytän sinulle, mitä siellä vielä on näkemisen arvoista. He ovat hävittäneet parhaimman riistan tultasyytävillä putkillaan, mutta hiukan on sitä toki vielä jäljellä, samoin kuin on hiukan vielä henkeä Maru-vanhuksessa.

— Saammeko tulla mukaan, saammeko tulla mukaan? — huusivat molemmat pojat.

— Vaikkapa vain, — myönsi vanhus, — voivathan valkean miehen koirat tunnin ajan vartioida valkean miehen lampaita. En usko, että nyt voi mitään vaaraa olla tarjolla, nyt, kun pussiahmat ovat poissa. Menkäämme kuitenkin ensin katsomaan, miten lampaitten laita on.

He lähtivät kaikki lakeudelle, jossa oli mustanaan määkiviä lampaita. Maa oli täynnänsä koloja ja petollisia maanalaisia käytäviä, joihin jalka äkkiä vajosi ja joista silloin tällöin kanien päitä pistäytyi esiin.

Vanha austraalialaisneekeri naurahti käheästi.

— Kas tuollaista sukua valkoinen mies on tuonut meille metsänriistamme tilalle, — sanoi hän. Niitä eläimiä on nyt maa tulvillaan, niin etteivät valkoihoiset itsekään tiedä, miten heidän on niiltä suojeltava vainioitaan. Ensin oli heillä vaivaa niitten tänne tuomisessa, ja nyt maksavat he palkinnon sille, joka niitä ampuu.

— Häts, häts, — huusivat pojat ja kiiruhtivat lammaslauman luo.

Muutamien lampaitten selässä istui muhkeita, koreavärisiä papukaijoja, jotka peloittavalla, koukkuisella nokallansa hakkasivat lampaita selkään.

— Tuollaista eivät papukaijat ennen osanneet, — sanoi Maru miettivästi. — Ennen ne söivät puiden hedelmiä, mutta nyt ovat ne ruvenneet ahmimaan lihaa, siitä lähtien kuin valkoihoiset ripustivat lampaantaljansa ulos kuivamaan. Elottomista taljoista ovat ne oppineet ahdistamaan eläviä lampaita.

Lallia puistatti. Kauheata oli katsella, kuinka nuo suuret koreat linnut istuivat raatelemassa eläviä lammasraukkoja, jotka turhaan määkivät ja potkivat, sillä julmat viholliset olivat kynsillään tarrautuneet kiinni paksuun villaan. Pojat heittivät lintuja taitavasti kivillä, ja pian oli suuressa lammaslaumassa taas elämä rauhallista. He jättivät nyt vartioimisen koirille ja astelivat metsään.

Viidakossa räkättivät ja huusivat pienet vihreät papukaijat, ja heidän tultuaan isoon metsään syytivät erikokoiset isommat kaijalajit heille vastaan pilkkasanoja ja herjauksia. Omituista kyllä eivät Niku ja Timu näyttäneet ymmärtävän, mitä linnut huusivat, vaikkakin nämä kutsuivat heitä mitä kauheimmilla nimillä, mutta Lalli ja Villi käsittivät joka sanan. Villi oli niin raivoissaan, että hänen silmänsä säkenöivät, ja turhaan koetti hän ahdistaa pienempiä niistä. Suurempia hän ei uskaltanut lähestyä. Häntä oli säikähdyttänyt lampaitten kohtalo, mutta tämä ei suinkaan estänyt häntä vastaamasta herjauksiin samalla mitalla.

Lalli näki tässä metsässä kaikenlaisia omituisia puita ja pensaita. Toisissa pensaissa oli marjoja ja pähkinöitä, jotka kelpasivat syötäväksi, mistä molemmat villipojat kyllä näyttivät olevan selvillä. Muutamat puut olivat tavattoman suuria, mutta katkaistuista kannoista Lalli huomasi, että hirrenhakkaajan kirves jo oli tätä metsää hävittänyt. Puiden oksilla vilisi lintuja, mutta nelijalkaisia ei ollut niin viljalti kuin Ameriikan ja Intian metsissä. Täällä ei kuulunut vaarallisten petoeläinten ulvontaa eikä karjuntaa. Ne harvat nelijalkaiset, joita täällä tapasi, olivat jotensakin pieniä ja ihmisille vaarattomia, kuten pussiahma, joka kyyryllään istui puun oksalla ja katseli kulkijoita aran uteliaasti, ja pussihukka, joka hiljaa tassutteli pensaikossa. [Pussihukka on Austraalian verenhimoisin lampaan ryöstäjä.]

Äkkiä näki Lalli puitten lomassa muutamia hyvin merkillisiä eläimiä, jotka pitkin hyppäyksin pakenivat heidän tieltänsä. Maru vihelteli hiljaa, ja silloin ne pysähtyivät ja tirkistelivät uteliaina ihmisiin. Ne muistuttivat jättiläisjäniksiä, mutta seisoivat takajaloillaan ja tekivät niiden avulla korkeita hyppyjä. Toisilla oli vatsan alla nahkapussi, josta pieni poikanen katseli maailmaa kirkkain, uteliain silmin. — Kenguruja, — selitti Maru.

— Kas vain, — huusi eräs niistä, — siinähän on vanha Maru. Piti! Piti! Kuti! Etpä voi enää tehdä meille mitään, mokomakin raukka. Jopa olet aikasi elänyt.

Pojat eivät nytkään ymmärtäneet, mitä eläimet sanoivat, mutta vanha metsäläinen ymmärsi, ja hänen kasvonsa kävivät tuskan vääristämiksi.

— Ei tule teidänkään sukunne elämään kauan minun jälkeeni, — huusi hän. — Valkoisen miehen pyssyt tekevät teistä pian lopun.

Villi, joka vihasta säkenöivin silmin oli kuunnellut kenguruiden puhetta, hyppäsi nyt lähintä hyppijää kohti, ja heti hajaantui koko lauma vimmattuun pakoon loikaten korkealle yli kivien ja pensaiden.

Kulkijamme tulivat nyt pienelle järvelle, josta laski puro, ja tämän pinnalla uiskenteli erilaatuisia vesilintuja. Mustat joutsenet eniten Lallia huvittivat. Kotona oli hän aina kuullut sanottavan: "valkoinen kuin joutsen", mutta täällä Austraaliassa näkyi kaikki olevan ylösalaisin.

He kiersivät järven ja tulivat pienelle virralle. Se laski roiskien alas vuorilta ja muodosti vähäisen vesiputouksen, joka pirskotti vaahtoaan puitten oksille.

Vanhan metsäläisen askelet olivat käyneet hitaammiksi ja raskaammiksi, ja hänen oli yhä taajemmin pitänyt pysähtyä yskimään. Nyt hän kävi kivelle istumaan voimatta jatkaa sen pitemmälle.

— Tämä on kaunis kohta Marun kuolinpaikaksi, — sanoi hän. — Se muistuttaa isieni metsiä, joissa he metsästivät vapaina miehinä tarvitsematta palvella valkoista miestä. Valkoisen miehen Jumala on hyvä Jumala ja hän ottaa haltuunsa vanhan Marun sielun ja antaa hänelle anteeksi, jos hän ei aina ole elänyt niinkuin olisi pitänyt.

— Ei, ei toki, — sanoi Lalli hätäisesti, — Maru ei saa kuolla vielä, Marun pitää levähtää vain hiukan, niin väsymys kyllä häviää.

Metsäläinen pudisti päätään. Sen jälkeen otti hän repaleisen takkinsa taskusta nahkapussin ja antoi sen Lallille.

— Katsohan, — sanoi hän nauraen käheästi, — valkoihoiset eivät tienneet, että Maru oli rikas, paljon äveriäämpi kuin he itse. He halveksivat vanhaa Marua, ja kuitenkin olisi hänellä ollut rahaa ostaa heidän tiluksensa, jos olisi mielinyt. Mutta vanha Maru ei välittänyt heidän tiluksistaan. Hän huoli vain metsistä ja vainioista, ja sen tähden piti hän parempana kaitsea heidän karjojaan. Ei myöskään Marun pojilla saa olla noita kiiltäviä kiviä, sillä silloin voisi tapahtua, että valkoihoiset tulisivat kateellisiksi ja tappaisivat heidät kivien takia. Valkoihoiset muuttuvat eläimiksi, kun saavat nähdä sellaisia kiviä tai punaista kultaa. Mutta sinä olet ollut hyvä vanhalle Marulle etkä ole häntä halveksinut, ja sen tähden annan ne sinulle.

Näin sanoen hän aukaisi pussin, ja Lalli näki, että se oli täynnänsä säihkyviä, läpikuultavia kiviä, jotka hän arvasi timanteiksi, sillä olihan hän Luonnonkirjasta lukenut vanhasta Amrusta ja hänen timanteistaan, ja hän tiesi myöskin, kuinka kallisarvoisia sellaiset kivet ovat, joista muutamat olivat hänen peukalonpäänsä kokoisia.

— Mutta niillähän Maru saattaisi ostaa koko Austraalian, — sanoi hän aivan hämmästyksissään.

— Jos Maru olisi valkoihoinen, voisi hän sen tehdä, — sanoi vanhus surumielisesti, — mutta mustaihoiselle se on mahdotonta. Ei hän ymmärrä käyttää valkoihoisen rahoja, vaan valkoihoinen petkuttaisi häneltä kaiken taikkapa ehkä tappaisikin hänet. Ota vain kivet, poika, ja käytä ne auttaaksesi mustia veljiäni.

Kyynelet kihosivat Lallin silmiin, kun hän otti käteensä pussin, ja hän lupasi säästää timantit siksi kunnes kasvaisi suureksi ja palaisi Austraaliaan auttamaan mustaihoisia.

— Silloinpa minä voin kuolla turvallisesti, — sanoi vanhus.

Molemmat villipojat katsoa tuijottivat isäänsä ja timantteihin hämmästynein silmin, kuitenkaan sanomatta mitään.

— Jollet heti paikalla luovuta minulle noita kiviä, poika, — sanoi ankara ääni pensaikosta käyttäen Marun ja poikien kieltä, jota myös Lalli ymmärsi, — niin käy sinun huonosti. Tuo vanha petturi on minun palvelijani, ja jos hän on löytänyt timantit minun tiluksiltani, niin kuuluvat ne minulle eivätkä hänelle.

Viidakosta astui esiin parrakas, ahavoitunut mies, joka ojensi uhkaavasti kiväärinsä Lallia kohti.

— Hyppää, hyppää — huusi Villi, ja Lalli ymmärsi heti hänen tarkoituksensa, ja molemmat tekivät hyppäyksen avaruuteen parrakkaan miehen luodin vinkuessa aivan Lallin korvissa.

7. Polyneesia.

Kuinka Lallin on vaikea osata pilkkuun. Merikö vai järvi, kookospähkinäkö vai saari. Ihmemaa meren pohjalla. Haikala nielee Villin. Lallin suru ja musta sika lohduttajana. Sian viisaus. Ihana maa. Siivekkäitä sotilaita. Antarktis. Raakalaiset saapuvat. Lallin pako. Ihmissyöjät osoittautuvatkin olevansa siansyöjiä. Kauhea rajumyrsky.

Lalli oli mielestään parantumaton hutilus, kun hän herätessään huomasi, että hän oli hukannut nahkapussin timantteineen, aivan niinkuin hän edellisellä kerralla oli kadottanut kultamaljakon. — Miten saattoi hän olla sellainen kömpelö köntys? Äiti olisi toki tullut niin iloiseksi, jos hän olisi saanut sellaisen kauniin kiven, ja isä olisi varmastikin voinut ostaa sen saaristossa olevan huvilan, joka hänen mielestään nyt oli aivan liian kallis, ja kuitenkin olisi jäänyt riittävän paljon tähteeksi poloisten Austraalian neekerien auttamiseksi. Kaikki tuo oli niin harmittavaa, ettei Lallia laisinkaan haluttanut kertoa vanhemmillensa matkoistaan, vaikka hän muuten oli aikonut kertoa niistä juuri tänään. Hänen täytyi vielä tehdä pari yritystä. Ehkäpä hänen sittenkin onnistuisi tuoda mukanaan jotakin kallisarvoista.

Hän tutki uudelleen karttapalloansa. Hän oli jo käynyt tärkeimmissä maanosissa, mutta toisaalta Aasian ja Austraalian sekä toisaalta edellisten ja Ameriikan välillä levisi mahtava Tyynimeri ja kun hän tarkemmin katseli, näki hän tässä meressä lukemattoman joukon suuria ja pieniä saaria useimmiten jakautuneina erinimisiin ryhmiin. Karttapallolla tämän saarimaailman nimenä oli Polyneesia. Kaikki nämä pienet pilkut näyttivät niin kummallisilta hajallaan sinisessä valtameressä, että Lallia kovasti halutti nähdä, millaisilta ne todellisuudessa näyttivät. Hänestä tuntui kuitenkin varsin vaikealta hypätessään halki avaruuden osua oikeaan pilkkuun, sillä saaret olivat kaikki niin pieniä, että oli vaikeata edeltäkäsin laskea, mihin niistä hän maapallon pyöriessä putoaisi.

Kun hän sitten illalla istui hiljaisessa lastenkamarissa ja näki vähäisen auringon valaisevan pieniä saaria, ei hän voinut kuitenkaan vastustaa kiusausta, vaan houkutteli Villin keittiöstä, missä se oli kiivennyt yötilalleen lämpimälle liedelle. Sitten hän otti tarkan suunnan ja koetti ottaa huomioon pallon pyörähdyksen, jottei hyppäisi ohitse.

— Uskallammeko me, Villi, — kysyi hän ja osoitti valitsemaansa pientä pistettä.

— M-jaa, vastasi Villi, kyyristyneenä hyppäämään pyörivälle maapallolle.

Sitten he lentää suhahtivat ilman halki.

Mutta sittenkin hän oli ollut typerä antautuessaan niin uhkarohkeaan yritykseen. Pää edellä hän sukelsi syvään veteen, joka maistui hirveän suolaiselta kun sitä sai suuhunsa. Hän osasi tosin vähän uida, mutta vaikea oli hänen sittenkin päästä pinnalle kauheasta syvyydestä, mihin hän oli vajonnut.

Pintaan kohottuaan hän karisti veden silmistään ja katseli ympärilleen. Hänen vieressään Villi polskutteli ja pärskytteli suolavettä suustaan ja sieraimistaan.

— Mikähän soma valtameri tämä olikaan? — ajatteli Lalli. — Sehän näytti vain aivan pieneltä pyöreältä sisäjärveltä, jota ympäröivät joka puolella huojuvia palmuja kasvavat rannat. Hän oli pudonnut melkein keskelle tätä järveä. Ei suinkaan se voinut olla Tyyni valtameri! Tyyni se kyllä oli, sillä vain pienet, kimaltelevat laineet panivat vedenkalvon väreilemään, paitsi eräällä taholla, missä pitkät mainingit hiljaa vyöryivät ja vähitellen asettuivat ehtiessään matkan päähän rannasta. — Mutta missä olivat nuo pienet pisteet, jotka hän oli huomannut karttapallolla? Vedessä kellui tosiaankin jotain, ja hän oli aivan sellaisen mustan pisteen läheisyydessä, mutta eihän se saattanut olla saari, jota kohti hän oli hypännyt. Eihän karttapallolle voinut olla merkittynä tuollaisia mitättömiä täpliä. Silloinhan voitiin yhtä hyvin piirtää hänen kiikkuhevosensakin karttapallolle.

Hän ui muutaman vetäisyn verran tuota tummaa esinettä kohti ja huomasi silloin, että se olikin iso kookospähkinä, joka kellui vedenpinnalla. Hän työnsi sen allensa ja huomasi silloin, että nyt oli paljon helpompi uida, sillä iso pähkinä kannatti häntä vedenpinnalla.

Vähän matkan päässä hänestä uiskenteli kokonainen puunrunko laineiden loiskahdellessa sitä vastaan. Sille oli hänen päästävä voidakseen vielä paremmin pysytellä pinnalla. Hän teki vielä muutaman vetäisyn ja sai kiinni rungosta juuri ennenkuin hänen voimansa pettivät. Myöskin Villi kiipesi rungolle märkänä ja nolona.

— Huh sentään, — sanoi Villi, — tästä minä en lainkaan pidä. Vesihän on niin suolaista, ettei sitä voi edes nuolemalla päältänsä karistaa.

Samassa pyörähti runko taaskin, ja Villi pudota molskahti pää edellä uudestaan veteen. Lalli nauroi, niin että hänen kätensä olivat vähällä luiskahtaa irti, ja hän sai suunsa suolavettä yhtä täyteen kuin Villikin. Häntä ei laisinkaan peloittanut täällä haaleassa vedessä, joka oli yhtä kirkasta ja läpikuultavaa kuin ilma pään päällä. Hän koetti parisen kertaa päästä kahareisin puunrungolle, mutta joka kerran kiepsahti se ympäri, ja Villi-rukka, joka hädintuskin oli päässyt vedestä, vierähti takaisin aaltoihin toruen ja nurkuen. Vihdoin viimein hän päätti vain pysytellä kiinni rungossa ja samalla pitää sitä tasapainossa, niin että Villi sai olla kuivilla.

— En minä vain pidä vedestä, — sanoi Villi, sittenkun he olivat hetkisen ajautuneet maata kohti, — mutta tuolla pohjassa on sellaisia kauniita nähtäviä, etten osaa oikein suuttuakaan. Katsoppa vain!

Kun Lalli katsahti veteen, valtasi hänet hämmästys ja ihmettely. Hän saattoi nähdä aivan tuon pienen järven pohjaan, vaikka se oli varsin syvä, ja pohja näytti hänestä aivan ihmeelliseltä satumaailmalta. Siellä levisi oksiansa joka taholle levittelevistä kummallisista puista muodostunut metsä, ja puiden oksilla kasvoi kirjavia kukkia, joiden terälehdet hiljaa liikkuivat tai kokonaan katosivat oksan sisään, kun joku kala tai muu eläin lähestyi niitä. Näiden puiden oksille nousivat kalaparvet kuin koreat linnut ja perhoset, ja pohjalla vilisi muita eläviä olentoja, jotka usein olivat mitä eriskummallisinta muotoa ja väriä. Jotkut niistä muistuttivat kukkia, toiset sieniä tai hämähäkkejä. Merikravut kiitivät kylki edellä, simpukat ryömivät hitaasti eteenpäin, ja meritähdet ja mustekalat ojentelivat pitkiä lonkeroitaan tavoitellen saalista. Kaikki näytti niin salaperäiseltä, että Lallin melkein teki mieli laskeutua pohjaan ja lähteä huvikävelylle näihin metsiin.

Hitaasti kuljetti aallokko puunrunkoa valkeata hiekkarantaa kohti. Lallilla oli hyvästi aikaa tarkastella syvyyksien eläinmaailmaa, ja Villikin oli siitä sangen huvitettu ja sitä halutti hypätä pohjaan pyydystämään ohikiitäviä merikrapuja. He olivat jo tulleet varsin lähelle maata, kun Lalli silmäillessään taakseen näki kauhean suuren kalan, jolla oli kita täynnä sahamaisia ja teräviä hampaita ja jonka selkäevä oli uhkaavasti kohollaan kuin iskuun nostettu miekka. Se kiiti heidän perästään arvatenkin aikoen hyökätä heidän kimppuunsa, ja Lalli tajusi heti, että sen täytyi olla haikala. Hän ymmärsi olevansa mennyttä miestä, sillä hän ei voinut päästä maihin ennenkuin haikala hänet saavuttaisi, ja hän parkaisi kauhusta.

Samassa teki Villi valtavan loikkauksen puunrungolta ja pudota molskahti veteen Lallin ja haikalan väliin. Kauhuissaan irroitti Lalli otteensa ja ui maihin ponnistellen epätoivon vimmalla, kunnes hänen jalkansa tapasivat pohjaan ja hän voi kahlata maihin lämpimien maininkien häntä huuhtoessa.

Kun hän oli tullut kuiville, etsivät hänen silmänsä Villiä, mutta missään ei sitä näkynyt vilaukseltakaan. Sen sijaan hän näki kappaleen matkan päässä rannasta haikalan uhkaavasti kohotetun evän. Ilmeistä oli, että Villi oli pannut henkensä alttiiksi pelastaakseen hänet.

Silloin heittäytyi Lalli epätoivoissaan rannan valkealle, kimaltelevalle hiekalle, jota peittivät mitä kauneimmat simpukankuoret ja vedenalaisesta metsästä ilmeisesti irtautuneet rahtuset. Hän itki niin katkerasti, että hänen sydämensä oli pakahtua. Olihan hirveää, että Villin, hänen parhaan ystävänsä täytyi uhrata henkensä pelastaakseen hänet. Mitä nyt sanoisivatkaan isä ja äiti, kun hän täältä tulisi kotiin ilman Villiä? Nyt vasta hän ymmärsi, kuinka paljon hän oli pitänyt ystävästänsä ja kuinka paljosta hänen oli tätä kiittäminen.

— Röh, röh, — kuului hänen korviinsa kummallisen tutunomainen ääni. — Mitä sinä siinä olet pitkälläsi ulvomassa, poika? Tämä on oivallinen paikka, eikä sinun ole syytä valitella tänne joutumistasi.

Lalli katsahti ylös, ja hänen vieressään seisoi suuri, musta sika tirkistellen häneen pienillä silmillään puolittain ystävällisesti, puolittain halveksivasti.

Silloin Lalli kertoi kyynelsilmin Villin sankarikuolemasta.

— Äh, — röhkäisi sika kevyesti. — Sinä et näy lainkaan tuntevan kissoja. Etkös tiedä, että kissalla on yhdeksän henkeä ja ettei ole niinkään helppoa riistää niitä kaikkia yhdellä kertaa. Sitäpaitsi ei koskaan ole tapahtunut, että kissa olisi uhrannut henkensä herransa puolesta, niinkuin ylen herkkämieliset koirat voivat tehdä. Tässä on juoni kysymyksessä, ja voit olla varma siitä, että pian tapaat sen taas. Jollei sillä muuta keinoa ole, raapii se reiän haikalan vatsaan ja ryömii ulos.

Sika puhui sellaisella varmuudella, että Lalli antoi sen vakuutuksen jonkun verran vaikuttaa itseensä, ja hänen kyynelensä lakkasivat vuotamasta.

— Niinkö todella luulet? — kysyi hän. — Ehkä on parasta, että menen katsomaan, onko hän päässyt maihin jossakin muualla. Mutta mihin merkilliseen paikkaan minä olen oikeastaan tullut?

— Tämä on korallisaari, jos tiedät mikä sellainen on, — vastasi sika rikkiviisaasti. — Tämä saari on ehkä miljoonien vuosien kuluessa syntynyt sellaisista pienistä eläimistä, jotka muodostavat ikäänkuin metsiä merenpohjalle. Jokainen puu on monen miljoonan sellaisen eläimen muodostama yhteiskunta, jossa jokainen eläin kokoaa kalkkikuoren ympärillensä, ja kun se kuolee, niin sen sijalle tulee toinen; sillä tavalla kasvavat puut kuin todellisessa metsässä. Ne eivät ylene veden pintaan asti, mutta merenpohja kohoaa monissa paikoin, niin että ne siten saavuttavat vedenpinnan. Silloin aallot murtavat niitä ja heittävät läjään riutoiksi, jotka vihdoin kohoavat vedenpinnan yläpuolelle ja joilla kasvit vähitellen alkavat viihtyä ja vihannoida, kunnes muodostuu saaria samanlaisia kuin tämä. Tämä on rengasmainen ja sen keskellä on järvi, jonka vain kapea väylä yhdistää mereen, mutta on olemassa toisenkin muotoisia saaria.

— Mutta miten sinä, joka olet vain sika, tiedät tämän kaiken, — kysyi Lalli hämmästyneenä ja epäluuloisena.

— Huh, — vastasi sika loukkaantumatta, — siat tietävät paljon enemmän kuin mitä luullaan. Oppii paljon, kun käy kärsällään tonkimassa liejua, ja kun makaa sulattamassa ruokaansa, niin on hyvää aikaa miettiä maailman menoa, ja tapaa sitä aina väliin toisiakin, jotka jotakin tietävät. Linnut esimerkiksi tietävät paljon, sillä ne lentelevät kaikkialla ja lörpöttelevät jokaisen kanssa, jonka tapaavat, ja toiset niistä elävät myöskin hyvin kauan, papukaijat muun muassa, ja ne ovat kertoneet minulle koko joukon juttuja, mutta paljon olen myöskin itse tehnyt havaintoja.

Lalliin oli sian viisaus tehnyt kerrassaan valtavan vaikutuksen, ja samalla yhä enemmän vahvistui hänen uskonsa, ettei Villi toki voinut olla kuollut. Hänen täytyi heti lähteä tutkimusmatkalle ympäri saarta löytääkseen jos mahdollista ystävänsä.

— Mutta miten sinä olet tullut tänne saarelle, — kysyi hän epäluulon kipinä mielessään.

— Oh, minä olen uudisasukas, — vastasi sika rauhallisesti, — eli ehkä oikeammin sanoen isoisäni isoisä oli sellainen. Kun muudan laiva kerran purjehti tämän saaren ohitse, nousivat merimiehet maihin etsimään juomavettä, ja silloin laskivat he esivanhempani maihin kansoittamaan saarta. Luulenpa niiden ajatelleen, että toiset laivat vastaisuudessa saisivat läskiä näiden jälkeläisistä. No niin, moniaita meistä lienee jo ammuttu, mutta ei ole niinkään helppoa tavoitella meitä tiheikössä, eikä tänne usein laivoja tulekaan. Saari on todellinen paratiisi, eikä meidän ole syytä valittaa kohtaloamme.

Lalli pyysi sikaa kanssaan etsimään kissaa, ja vähän hangoiteltuaan ja päiviteltyään kuumuutta seurasi sika mukana. Näkinkenkäin peittämältä rannikolta he tulivat ensin tiheään pensaikkoon, joka seppeleen tavoin reunusti saaren sisässä kasvavaa upeaa palmumetsää. Sika näkyi hyvin tuntevan eri hedelmien laadun. Se näytti Lallille, kuinka suuret kookospähkinät oli avattava ja kuinka saattoi juoda niitten maitomaisen nesteen. Se opetti häntä tuntemaan ison joukon virvoittavia ja maukkaita hedelmiä ja selitti, kuinka leipäpuun hedelmiä voi paistaa tuhkassa, vaikkakin se omasta puolestaan mieluimmin söi ne sellaisinaan.

Saaren lintumaailma oli mitä kirjavin. Siellä oli papukaijoja, joita Lalli jo ennestään tunsi, mutta myöskin muita lintuja, joista toisilla oli hyvin loistava höyhenpuku. Kaikki ne syytivät suustansa nenäkkäitä ja julkeita sanoja Lallille ja sialle, mutta vastaukseksi sika vain röhkäisi halveksivasti.

Lalli huomasi kohta, että sika oli puhunut totta kaikessa mikä saarta koski. Tämä ympäröi aivankuin kiehkurana pientä järveä ja oli todellinen paratiisi täynnä ihania puita ja pensaita. Kun he tulivat saaren toiselle rannalle, erottivat he kaukana taivaanrannalla kaksi muuta saarta, jotka kuvastuivat syvänsiniseen tyyneen mereen. Kaikki oli niin kaunista, että hän kernaasti olisi vanhempineen tahtonut tulla sinne asumaan. Ilma oli niin lauhkea ja miellyttävä, kukat tuoksuivat ja kypsät hedelmät putosivat puiden oksilta hänen jalkoihinsa, ja niillä saattoi hän sammuttaa janonsa ja tyydyttää nälkänsä. Vaikka meri näyttikin aivan tyyneltä, näki hän kuitenkin pitkien, tasaisten maininkien hitaasti vyöryvän sen pinnalla. Hän näki tällä suunnalla lukuisten koralliriuttojen kohoavan vedestä, ja kun mainingit kohtasivat riuttoja, räiskähti valkeata vaahtoa korkealle. Eräällä riutalla hän näki omituisen näyn. Komppania sotamiehiä upseerit etunenässä marssi hitaasti riuttaa pitkin. — Miten kummalla ne olivat saattaneet päästä sinne ja mitä ne tekivät tuolla autiolla riutalla?

Hän tiedusti sialta, mutta tämä vain nauroi.

— Huuda heille, niin saat nähdä, — sanoi se.

Ja Lalli huusi, ja ikäänkuin komennosta heittäytyi koko komppania veteen ja ui nopeasti salmen poikki saarelle. Niinkuin mitkäkin somat pikku peikot ne nousivat rannikolle ja kiipesivät maihin. Lalli näki silloin, että ne olivat lintuja eivätkä ihmisiä.

Maihin tultua asettuivat ne jälleen riviin, ja muuan niistä astui esiin ja piti pitkän koreasanaisen ja ylevämielisen tervehdyspuheen, jossa hän lausui Lallin tervetulleeksi saarelle. He, pingviinit, tekivät voitavansa saadakseen hänen oleskelunsa saarella viihtyisäksi. Puheensa lopetettuaan lintu kumarsi juhlallisesti kaikkiin ilmansuuntiin.

Tuo kaikki oli niin somaa, että Lallilla oli hyvä halu nauraa, mutta hän ei uskaltanut loukata lintuja, vaan kiitti sen sijaan heitä heidän ystävällisyydestään niin kohteliaasti kuin voi.

Nyt hajaantui komppania leikkimään rannikolle, sillä välin kuin muutamat pingviini-vanhukset puhelivat Lallin kanssa. Sika oli jo nukahtanut leipäpuun siimekseen. He kysyivät Lallilta, kuinka hän oli sinne tullut ja mitä hän halusi, ja Lalli kertoi heille käynneistään maailman eri puolilla.

— Nyt luulen käyneeni kaikissa maanosissa, — lopetti hän, — ja nytpä tahdon kertoa äidille ja isälle, mitä olen kokenut. Sehän minun on muutenkin tehtävä selittääkseni, minne Villi-parka on joutunut.

— Et sinä ole vielä kaikkia maanosia nähnyt, — väitti muudan vanha pingviini joukosta. — Tuolla kaukana etelässä on on vielä maanosa nimeltä Antarktis. Meillä on siellä asuvia sukulaisia, toisia pingviinejä, ja he ovat kertoneet meille siitä maasta. En luule kuitenkaan kannattavan yrittää sinne, sillä koko maa on jään ja lumen peitossa. Se ulottuu aina etelänapaan asti, ja siellä on niin hirvittävän kylmä, ettei siellä ole muita eläviä olentoja kuin pingviinejä, jotka asuvat vain rannikolla. Sydän jäätyisi rinnassasi siellä, ja moni matkustaja, joka on koettanut tunkeutua sen sisäosiin, on saanut surkean kuoleman. Parasta on, että pysyt täällä, missä on kaunista ja lämmintä.

— Raakalaisia tulee, — huusi äkkiä eräs pingviineistä.

Sika heräsi makeasta unestaan ja hypähti kauhusta korkealle ilmaan.

— Missä, missä? — vinkui se.

— Tuolla, — vastasi pingviini ja osoitti nokallaan merelle päin, missä Lalli keksi kolme mustaa pistettä, jotka nopeasti lähestyivät. Ne olivat varmaan villien kanootteja, joista hän oli lukenut Robinson Crusoesta.

Sika syöksyi suinpäin metsään huutaen Lallille, että hän koettaisi pelastautua miten parhaiten taitaisi. Pingviinit sukelsivat nopeasti mereen. Raakalaisethan olivat ihmissyöjiä ja söisivät hänet suuhunsa, jos saisivat hänet kiinni. Hän juoksi sian perästä metsään, mutta hänen oli mahdotonta seurata sitä tiheässä viidakossa, ja hän huomasi pian jääneensä yksin, hengästyneenä ja vapisevana.

Kotvan aikaa juostuaan umpimähkään tuli hän taas rannalle, ja aivan metsän laidassa aukeni korallikalliossa pieni luola. Sinne hän juoksi ja piilottautui hiljaa perimmäiseen soppeen. Hän koetti pysytellä niin hiljaa kuin mahdollista ja viimein hän nukahti, mutta läheltä ammuttu laukaus herätti hänet, jotta hän kavahti pystyyn kauhuissaan. Kuitenkaan hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan katseli ulos luolan ovelta.

Silloin näki hän raakalais-joukon tulevan metsästä ja kantavan selässään polttopuita. Useimmat niistä olivat melkein alastomat, vyötäisten kohdalle vain oli kierretty vaatekaistale, mutta muuten ne eivät näyttäneetkään niin kauheilta kuin hän oli odottanut. Niillä oli tosin tumma suklaanvärinen iho, mutta heidän kasvonsa eivät hänestä näyttäneet julmilta, vaan pikemmin iloisilta ja vilkkailta.

He sytyttivät nyt ison nuotiotulen rannalle, ja kohta tuli muita raakalaisia kantaen raskasta ruumista, johon Lalli ei uskaltanut katsoa. Se oli varmaankin se vanki, joka syötäisiin.

Samassa oli kai joku raakalaisista huomannut Lallin, sillä hän hypähti pystyyn ja kiiruhti luolan ovelle.

Kovasti itkien pakeni Lalli pimeimpään soppeen, mutta se oli myöhäistä, ja pian tavoittelivat raakalaisen kädet häntä.

— Älkää minua tappako, — rukoili Lalli tuskaisesti. Silloin naurahti raakalainen hyväntahtoisesti.

— En ole aikonut sitä tehdäkään, pikku herra — sanoi hän ystävällisesti. — Sinun on tultava ottamaan osaa ateriaamme. Kuinka olet joutunut yksin olemaan tällä saarella?

— En minä tahdo ihmisenlihaa, vaikeroi Lalli.

Silloin pani raakalainen kädet puuskaan ja nauroi, niin että vatsa hypähteli.

— Enkä minäkään, — sanoi hän, — mutta minä pidän paljon sianpaistista. Sitä me voimmekin tarjota sinulle, sillä olemme juur'ikään ampuneet sian.

Lalli nousi istumaan ja katsoi hämmästyneenä raakalaiseen. Todellakin tämä näytti hyväntahtoiselta ja iloiselta, ja Lallissa heräsi luottamus häntä kohtaan, niin että hän seurasi häntä toisten luo. Iloinen näky kohtasi häntä tuolla tulien ääressä. Raakalaiset olivat pystyttäneet jonkinlaisen paistinvartaan tulen yläpuolelle, ja vartaassa paistoivat he suuria läskiviipaleita, jotka tuoksuivat kovin hyvälle. Osa heistä lepäsi hiekalla, toisten tanssiessa ja laulaessa. Lallista tuntui, kuin olisi hän ennen kuullutkin muutamia lauluista. Ne eivät tuntuneet lainkaan niin hurjilta, ja moniaat naiset, jotka olivat tulleet mukaan saarelle, istuivat erillään toisista ja lauloivat virrentapaisia lauluja. Kaikki raakalaiset olivat hyvin ystävällisiä Lallia kohtaan, ja kun hän ei mitenkään voinut maistaa läskiä, se kun saattoi olla peräisin hänen ystävästään mustasta siasta, niin paistoivat he hänelle kalaa ja leipäpuun hedelmää. He kertoivat hänelle, että kaikki raakalaisheimot olivat jo kristityt, mutta että heidän lukumääränsä alituisesti väheni, kun he olivat alkaneet kärsiä valkoihoisten taudeista. Itse he asuivat toisilla saarilla, jotka Lalli oli nähnyt taivaanrannalla, mutta olivat tulleet tälle puolen sikoja metsästämään.

Äkkiä syntyi suurta levottomuutta raakalaisten keskuudessa, ja se osoittelivat hätääntyneinä merelle päin. Lalli näki silloin kapean mustan pilvenhattaran nousevan taivaanrannalle. Se kasvoi varsin nopeasti, ja ennen pitkää oli puoli taivaankantta mustana, ja häikäisevät salamat seurasivat toinen toistaan tuossa hirveässä pimeydessä, sillä välin kuin ukkonen jyrisi uhkaavasti, aivankuin raskaita tykkejä olisi kuljetettu kumisevaa siltaa pitkin.

Raakalaiset pakenivat puiden suojaan, mutta Lallin äiti oli opettanut, ettei ukkosilmalla koskaan pitäisi hakea puun alta turvaa, ja hän jäi rohkeasti avoimelle rannalle. Silloin näki hän kuohuvan vaahtoharjan nousevan tyvenellä merellä, se läheni lähenemistään, ja pian sattui häneen niin kova tuulenpuuska, että se paiskasi hänet maahan. UIvoen ja vonkuen kulki tuuli hänen ylitseen, ja hän kuuli metsän ryskävän ja kaikuvan, kun puut syöksyivät maahan rajuilman raivotessa. Vaivoin nousi hän pystyyn, mutta silloin tarttui tuuli häneen toistamiseen sellaisella voimalla, että hän kohosi maasta ja paiskautui avaruuteen eteenpäin kiitävän ukkospilven ohitse. Oltuaan melkein tunnotonna tuli hän tajuihinsa hiljaisen lastenkamarin sohvalla ja ryömi vavisten vuoteeseen.

8. Maanjäristys.

Lalli menee vierashuoneeseen. Isä nostaa Lallin polvellensa. Koko maailma luhistuu, ja kuu kierii sohvan alle. Villi herää kuolleista. Lalli kertoo.

Seuraavana aamuna koski Lallin ensimmäinen kysymys Villiä. — Ei, kukaan ei ollut nähnyt kissaa sitten edellisen illan, ja Lallin mieli masentui. Hän oli puolittain toivonut, että Villi kuitenkin olisi selviytynyt ja että se olisi ehkä hypännyt lastenkamariin ja välttänyt haikalan puraisun, mutta nyt näytti siltä, kuin tämäkin viimeinen toivo olisi ollut turha. Hänellä ei siis ollut muuta neuvona kuin tunnustaa vanhemmille, mitä oli tapahtunut.

Aamiaisen syötyä kävi hän sentähden vierashuoneeseen, missä isä istui sanomalehtiä lukemassa, äidin ommellessa käsityötänsä.

— Oletko poikaseni maasi myynyt ja hukannut rahasi, — kysyi isä ja katseli poikaansa lehden takaa, — vai oletko tehnyt pahojasi ja tahdot nyt niistä kertoa meille?

— Ei, en minä, mutta haikala nieli Villin, — nyyhkytti Lalli.

— Mitä ihmettä sinä nyt loruat, — kysyi isä aivan ällistyneenä.

— Siellä korallisaarella Tyynessä valtameressä, — selitti Lalli edelleen. — Villi hyppäsi puunrungolta pelastaakseen minut, ja silloin haikala sen nieli.

Isä ja äiti katsoivat toisiinsa, ja sitten he alkoivat molemmat nauraa.

Sitten isä laski sanomalehden käsistään ja otti Lallin polvelleen, silittäen ystävällisesti hänen keltaista kiharapäätään.

— Tuo seikkailusi täytyy sinun selittää vähän tarkemmin, — sanoi hän, ja Lalli kertoi alusta alkaen seikkailuistaan maapallolla, ja isä ja äiti kuuntelivat kasvavalla jännityksellä.

— Tuohan kuulostaa hirveän mielenkiintoiselta, — sanoi isä, kun Lalli oli lopettanut kertomuksensa. — Kaikki oli tietysti unennäköä, mutta yhtä kaunista voi se silti olla. Ei sinun tarvitse Villiä surra, se kyllä palaa pian.

— Unennäköäkö, — toisti Lalli aivan kiukuissaan. — Eivät ne ole voineet olla unia. Jollette minua usko, niin minä näytän, että voin vielä kerran hypätä tuolle karttapallolle. Tulkaa vain mukaan lastenkamariin!

— Sillä tapaa saa pojan parhaiten vakuutetuksi, arveli isä, ja kaikki lähtivät lastenkamariin.

Siellä oli karttapallo ja näytti niin pieneltä ja mitättömältä kirkkaassa päivänvalossa, ettei Lalli itsekään voinut ymmärtää, miten hän oli voinut sille hypätä. Mutta tiesihän hän, että kaikki oli todellisuutta, ja jos hyppäys oli käynyt päinsä eilen, niin voi se tapahtua tänäänkin.

— Sen täytyy olla liikkeessä, — selitti hän varmasti, mietittyään hetkisen.

Sanaa sanomatta pani isä sähkökojeen käyntiin, ja maapallo alkoi liikkua hitaasti pienen kuun sitä kiertäessä. Mutta aurinko näytti niin kalpealta ja himmeältä päivänpaisteessa, että hän tuskin tiesi, milloin oli päivä tai yö eri osissa maapalloa.

— Tuolla on korallisaari, — selitti Lalli ja osoitti pientä pistettä Tyynessä valtameressä. — On kai parasta, että hyppään sinne takaisin katsomaan, onko Villi siellä.

Isä ja äiti hymyilivät toisilleen merkitsevästi. Lallistakin tuntui, että kaikki tuo oli aivan mahdotonta, mutta täytyihän hänen todistaa heille, että hyppääminen kävi päinsä. Hän kiipesi sentähden sohvalle ja valmistautui hyppäämään.

— Varo itseäsi, ettet loukkaannu, — huusi äiti kauhuissaan.

Mutta varoitus tuli liian myöhään. Lalli oli ehtinyt tehdä hyppäyksen, — kuului rusahdus ja kolahdus — ja poikanen potki lattialla, pienen karttapallon kieriessä mattoa pitkin ja kuun kadotessa sohvan alle.

Palvelijatar aukaisi keittiön oven nähdäkseen, mikä oli hätänä, ja samassa livahti Villi häntä pystyssä iloisena huoneeseen.

— Villi, — huudahti Lalli ja unohti jälleennäkemisen ilossa häpeänsä ja pettymyksensä ja särkevän polvensa, — miten sinä vältit haikalan? Mutta Villi vain kehräsi ja silitti kylkiään häntä vastaan.

Isä ja äiti, jotka juuri aikoivat Lallia nuhdella karttapallon rikkomisesta, katselivat ihmeissään tätä näytelmää.

— Ne kaiketi ovat kuitenkin olleet hyvin selviä unia, — sanoi isä vihdoin, — ja Lalli-parka uskoi itse varmasti siihen mitä hän jutteli. Sinun on kerrottava, poikaseni, seikkailusi vielä kerran oikein juurta jaksain.

Sitten istuutuivat he kaikki kolme sohvaan, ja Villi hypähti äidin syliin, ja Lalli kertoi kaikista seikkailuistaan yhtä perinpohjin, kuin ne tässä on esitetty.