Produced by Tapio Riikonen

PIKKU LALLIN TÄHTIMAAILMA

Kirj.

Mikael Sand

Suomensi

Hannes Salovaara

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.

SISÄLLYS:

1. Tähtitaivas. 2. Merkurius. 3. Venus. 4. Mars. 5. Jupiter. 6. Saturnus. 7. Uranus. 8. Neptunus.

1. TÄHTITAIVAS.

Lalli ja Maija hiipivät saliin. Tähtiä taivaalla ja tähtiä
salinnurkassa. "Isä, mitä tähdet oikein ovat?" Kiinto- ja kiertotähtiä.
Isä tuo kaukoputken. Lallia haluttaa käydä kiertotähdissä, varsinkin
Merkuriuksessa.

Oli kirkas ja kylmä ilta, maaliskuun keskivaiheilla. Sinä vuonna uhkaili kevät tulla myöhään, sillä vaikka päivät olivatkin lämpimät ja auringonpaisteiset, olivat yöt kumminkin hyvin kylmät, ja päivällä sulanut vesi jäätyi yöllä uudelleen.

Kymmenvuotias Lalli ja hänen kaksi vuotta nuorempi Maija-siskonsa olivat hiipineet lastenkamarista pimeän ruokasalin ja eteisen kautta saliin. Maija piti kiinni veljensä takinhihasta, ja hänen pikku kätösensä vapisi, kun he tulivat suureen, pimeään huoneeseen, missä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kaihtimet eivät olleet alasvedetyt, ja ikkunasta virtaavassa kalpeassa valossa he näkivät huonekalut ja äidin ruukkukasvit. Näiden keskellä seisoi korkea Venuksen patsas kuin valkoinen haamu. Sitä eivät he kumminkaan pelänneet, sillä he olivat nähneet sen niin monasti ennen, mutta Maija ei mahtanut sille mitään, että hän yhä pelkäsi noita pimeitä nurkkia, joissa saattoi piillä mitä kamalaa tahansa.

— Mitä me täällä teemme;' — kysyi Maija peloissaan.

Niin, sitä ei Lalli oikein itsekään tietänyt. Hän oli vain tullut tänne saadakseen vähän vaihtelua lastenkamarin yksitoikkoisuuteen. Hän oli jo lukenut kaikki läksynsä eikä tietänyt, mitä hän oikein rupeisi tekemään.

Hän astui ikkunan ääreen katsomaan siitä kadulle, mutta ei siellä ollut mitään erikoista katseltavaa. Siellä ei ollut ainoatakaan ihmistä tämmöisenä kylmänä iltamyöhänä.

— Katso Lalli, — huudahti Maija, — miten kauniit tähdet ovat tänä iltana! En ole milloinkaan ennen nähnyt niitä noin kirkkaina.

Silloin nosti Lalli katseensa kadulta taivaalle. Todellakin, ihmeen kirkkaita olivat tähdet tänä iltana. Ne loistivat ja vilkkuivat ja sädehtivät kuin miljoonat timantit ja muodostivat merkillisiä kuvioita tummansiniselle pohjalle. Melkein päätä huimasi, kun niitä katseli, mutta kaunista tuo oli, kovin kaunista.

— Mutta kuulehan Lalli, — kysyi Maija melkein juhlallisena, — mitä tähdet oikeastaan ovat? Ovatko ne taivaan kynttilöitä?

— Ei, — vastasi Lalli tietäväisenä. — Sitä en usko. Kyllä ne ovat jotain muuta, jonkunlaisia loistavia palloja, mutta en minä muista sitä enää oikein. Mennään kysymään isältä!

— Hyi! — parkaisi Maija äkkiä pelästyneenä. — Mitä loistavia palloja on tuolla nurkassa? Ovatko ne tähtiä, jotka ovat joutuneet tänne saliin?

Lalli kääntyi, ja pimeässä nurkassa hänkin näki kaksi pientä hehkuvaa palloa. Mutta ne liikkuivat, ja samassa hän näki Villin tumman hahmon, tuon suuren keltaisen kissan, joka aina oli ollut hänen ystävänsä ja joka pari vuotta sitten oli seurannut häntä hänen merkillisillä matkoillaan yli koko maapallon.

— Villi se vain on, — sanoi hän suojelevasti. — Jospa Villi vain voisi puhua kuten silloin kun olimme matkoilla, niin se kyllä kertoisi, mitä tähdet ovat. Mutta nyt on parasta mennä isältä kysymään.

Lalli silitti kissan selkää, niin että se säkenöi pimeässä, ja Villi kehräsi tyytyväisenä. Sitten menivät siskokset eteisen kautta isän työhuoneeseen, missä isä tapansa mukaan istui kirjoittamassa suuren työpöytänsä ääressä.

— Isä, mitä tähdet oikein ovat? — kysyivät molemmat yhdestä suusta.

— Vai niin, nyt ollaan taas kyselytuulella, — sanoi isä ja laski kynän kädestään. — No niin, ehkäpä olenkin kirjoittanut kylliksi tänä iltana. Tulkaa nyt takaisin saliin, niin selitän asian teille.

Isä kulki edellä saliin, ja molemmat lapset tulivat perässä, ja sitten asettuivat kaikki ikkunan ääreen ja loivat katseensa ulos tähtikirkkaaseen iltaan.

— On kahdenlaisia tähtiä, — selitti isä. — Useimmat, jotka tuolla näemme, ovat niinsanottuja kiintotähtiä. Ne näyttävät aina olevan samassa asennossa toisiinsa nähden ja ne juuri muodostavat kaikki ne tähtiryhmät ja -kuviot, jotka löytää joka ilta ja joille on annettu eri nimiä kuten Otava, Joutsen, Väinämöisen viikate eli Kalevan miekka y.m.s. Ne ovat aurinkoja, samanlaisia kuin meidän aurinkomme, eri kokoisia, vieläpä eri värisiäkin, sillä on punaisia, keltaisia, sinisiä, ja vihreitä tähtiä. Ne ovat suunnattoman suuria, vaikka näyttävät noin pieniltä siksi, että ne ovat niin kaukana. Mutta sitten on toisia tähtiä, jotka liikkuvat näiden joukossa ja jotka siis ovat taivaalla milloin missäkin, aivan kuin kuu. Ne ovat niinsanottuja kiertotähtiä. Ne ovat maan seitsemän siskosta, jotka kiertävät auringon ympäri kuten maakin ja saavat samasta auringosta valonsa ja lämpönsä. Lähinnä aurinkoa kiertää Merkurius, mutta sitä emme voi nyt nähdä, sillä se on näkyvissä vain heti auringonlaskun jälkeen tai juuri vähää ennen auringonnousua. Seuraava on Venus eli iltatähti, joka on tähtitaivaamme kirkkain tähti ja kilpailee väliin loisteessa kuun kanssa. Katso vain, miten kirkkaasti se nytkin tuolla loistaa! Nämä molemmat kiertävät lähempänä aurinkoa kuin maa. Kauempana kuin maa kiertää ensinnäkin punainen Mars, jonka näette tuolla, ja jonka muinoin luultiin ennustavan sotaa ja tuhoa. Tuo kauniisti loistava tähti on Jupiter, ja tuo tuolla toisella puolella heikosti kimmeltävä on Saturnus. Sitäpaitsi on vielä kaksi kiertotähteä, Uranus ja Neptunus, mutta ne ovat niin kaukana, ettei niitä voi nähdä ilman kaukoputkea.

Lalli tuijotti innokkaasti etäisiin kiertotähtiin. Hän voi niin hyvin kuvitella, miten ne riidellen kiersivät auringon ympäri aivan kuten maa, ja aivan kuten kuu kiertää maata. Hän muisti vielä niin hyvin ne merkilliset seikkailut, joissa hän kaksi vuotta sitten oli ollut, kun hän oli hypännyt avaruuden halki maapallolle, ja nuo loistavat taivaankappaleet kiihoittivat sanomattomasti hänen uteliaisuuttaan. Jospa hän voisi hypätä niihin samoin kuin hän oli hypännyt maapallolle. Kukaties hän silloin pääsisi taas ihmeellisiin seikkailuihin. Kenties vielä ihmeellisempiin kuin maapallolla oli ollutkaan. Mutta olihan tämmöinen hyppääminen vallan mahdotonta, sen hän hyvin ymmärsi. Mutta kunpa saisi edes nähdä ne vähän selvempinä, niin olisi jo se jotakin.

— Eikö isällä ole minkäänlaista kaukoputkea, jolla voisimme nähdä ne vähän lähempänä? — kysyi hän vihdoin.

— On minulla pieni tähtikiikari, — vastasi isä. — Kyllä se vähän suurentaa ja selventää tähdet, mutta ei sinulle siitä paljoa apua ole. Koetetaan nyt kumminkin.

Isä meni työhuoneeseensa ja toi sieltä pitkän kaukoputken. Siinä oli messinkijalusta, joten sen voi asettaa seisomaan ikkunan ääressä olevalle pienelle pöydälle. Ja nyt isä suuntasi sen huolellisesti Venus-tähteä kohti. Lalli ja Maija saivat sitten vuorotellen katsoa siihen. Loistava tähti näkyi nyt pienenä kirkkaana levynä, ja lapset näkivät siinä selvästi samanlaiset sakarat kuin kuussakin. Sitten he katsoivat Mars-tähteä ja Jupiteria, ja nämäkin näkyivät suurempina ja selvempinä kuin paljain silmin katsoen.

— Tahtoisin niin mielelläni nähdä Merkuriuksenkin, — sanoi Lalli.

— Se täytyy jättää huomiseksi, — sanoi isä. — Kuten jo sanoin, näkyy se vain auringonnousun tai -laskun aikana, ja näinä päivinä vain auringon laskiessa. Mutta jos huomenna muistutat minulle asiasta, koetan hakea sen sinulle.

— Kyllä vaan, — huudahti Lalli innoissaan. — Sen teen varmasti.

Isä jätti kaukoputken pöydälle ikkunan ääreen ja meni takaisin huoneeseensa. Lapset tirkistelivät vielä hetkisen eri tähtiä, mutta väsyivät ennen pitkää, ja palasivat lastenkamariin. Villi kömpi salin sohvan alta ja tuli heidän perässään.

2. MERKURIUS.

Isä sovittaa kaukoputken kuntoon. Musta tunneli ja lasilava. Villi tahtoo leikkiä. Kauhea hyppäys. Villi ja lapset kimmoavina palloina. Halstarilla paistumassa. Jalokiviä. Maija pelkää hämähäkkiä, ja Lalli heittää suuren kivilohkareen. Viisas muurahainen ja sen asunto. Merkillisiä lypsylehmiä. Päivänvarjojen suojassa. Kummallista kasvullisuutta. Kinastelua. Hirviö. Maija ryöstetään. Epätoivoinen takaa-ajo. Jäänrailo. Skorpionit.

Seuraavana iltana seisoi Lalli salin läntisen ikkunan ääressä, mistä voi nähdä auringon laskevan mereen. Heti kun sen punainen loistava kerä oli hävinnyt värjäten jään punaiseksi, syöksyi hän isän luo.

— Nyt on aurinko laskenut, — hän huusi innostuneena. — Nyt voi nähdä
Merkuriuksen.

Isä oli heti valmis. Hän selaili ensin muuatta kirjaa ja luki muutamia rivejä ja sitten hän meni saliin sovittamaan kaukoputken kuntoon.

— Siinä se on, — sanoi hän, — mutta et sinä sillä paljoa näe.

Maija oli myös tullut saliin, ja Villi hänen mukanaan. Hän istui sohvalle, ja kissa hyppäsi hänen helmaansa. Lalli kävi kaukoputken ääreen.

Ei siinä tosiaankaan paljoa nähnyt. Oli vaikeata nähdä tuo pieni kiertotähti, jota iltarusko himmensi. Mutta Lallista oli kumminkin ihmeen jännittävää katsella tuota pientä, vaalakkaa tähteä, ja hän seisoi siinä niin syventyneenä katseluun, ettei hän lainkaan huomannut isän menevän takaisin työhuoneeseensa. Eikä hän kuullut sitäkään, että Maija pyysi saada hiukan katsoa. Hän vain tirkisteli tirkistelemistään. Kun hän katseli siniseen avaruuteen tuon pitkän mustan putken lävitse, oli hän niin selvästi näkevinään, miten pieni kiertotähti kiersi suurta aurinkoa. Hänestä tuntui melkein siltä kuin voisi hän päästä siihen, jos hän vain voisi ryömiä mustaa torvea myöten ulos. Ja tuohan ei kai olisi vallan mahdotonta!

— Emmekö koeta, voisimmeko ryömiä ulos kaukoputkesta ja sitten päästä sitä tietä Merkuriukseen? — kysyi hän pikku siskoltaan, jonka tiesi seisovan takanaan, vaikkei hän voinut irroittaa katsettaan kaukoputkesta.

— Miksei, jos se vain käy päinsä, — vastasi Maijan ääni sieltä takaa, ja hän kuuli Villin tyytyväisenä kehrätä hyrryttävän.

Niin, hyvin helpostihan pääsisi putkeen, jos vain saisi aukaistuksi lasin, joka sulki tien. Hän näki, että tässä lasissa oli pieni sarana; täytyihän sen siis olla aukaistavissa. Hän veti siitä, ja hänen eteensä avautui pitkä, mustankiiltävä tunneli, jonka toisessa päässä siellä etäällä pieni tähti vilkutteli kutsuvasti.

Hetkisen hän epäröi, mutta sitten hän ryömi rohkeasti aukosta sisään. Tunneli oli hyvin ahdas, joten hän ei voinut katsoa taakseen, mutta hän kuuli Maijan kutsuvan Villiä ja tulevan perässä. Itse hän suuntasi koko ajan katseensa tähteen ja ryömi nelinkontin eteenpäin mustassa tunnelissa, joka tähdenvalossa kiilsi kuin kivihiili. Se oli niin liukas, että hänen kätensä ja vallankin hänen polvensa luiskahtelivat yhtä mittaa, ja niin hän vähän väliä makasi mahallaan ja sätkytteli sääriään. Takanaan hän kuuli Maijan valittavan samaa kohtaloa, ja Villi sanoi jotain, mikä kuulosti vallan samanlaiselta kuin katupoikain rumat huudahdukset. Hirvittävän pitkä oli tämä musta tunneli, ja samalla se tuntui käyvän yhä ahtaammaksi, mitä lähemmäs he tulivat tunnelin suuta, ja lopuksi täytyi Lallin laahautua mahallaan päästäkseen lasiin saakka. Kun hän vihdoin pääsi siihen, työnsi hän sitä, ja se aukeni.

Sarana oli lasin alareunassa, joten lasi aukiollessaan muodosti pienen pyöreän lavan tunnelin suun edustalle. Lalli astui varovasti sille, ja hänen takanaan näkyi Maijan pää, ja hänen vierellään Villin pyöreä keltainen kissannaama, missä silmät kiiluivat innosta.

— Sepä oli merkillinen rotankolo, — sanoi Villi, — mutta missä rotat ovat?

Mutta Lalli ei kuunnellut, mitä Villi sanoi. Hän oli aivan kuin jähmettynyt sen näyn johdosta, joka avautui hänen nähtäväkseen. Pitkä, musta putki kohosi niin korkealle maanpinnan yläpuolelle, että hän saattoi allaan nähdä koko Helsingin ja suuren osan maatamme, ja Suomenlahden vastakkaisella rannalla hän näki Viron kaupunkien valot, mutta tämä kaikki ei ollut sittenkään hänestä niin mielenkiintoista, kuin se, mitä hän näki edessään. Ilma oli täällä niin kirkas, ja tähdet näyttivät siirtyneen niin lähelle, että hän näki ne paljon selvemmin kuin äsken kaukoputkella katsoen. Taivaankansi näytti syvältä, siniseltä mereltä, ja siinä meressä kiertelivät taivaankappaleet, välkkyen ja loistaen eri värisinä. Suoraan vastapäätä häntä ja ikäänkuin lähinnä loisti Merkurius kuin suuri, kiiltävä pallo, jonka pinnalla hän oli erottavinaan vuoria ja laaksoja.

— Tämäpä oli sukkelaa, — sanoi Maija. — Merkuriushan näyttää olevan aivan meidän allamme, niin että tarvitsee vain hypätä suoraan alas tullakseen sinne.

— Tuon ison pallon tahdon minä leikkikalukseni — sanoi Villi, joka juuri oli kömpinyt lasilavalle Lallin viereen. — Tulkaa nyt vain! Nyt minä hyppään. Hei!

Ja niin se loikkasi kiiltävää kiertotähteä kohden. Silloin ei Lallikaan enää voinut malttaa mieltään.

— Ryömi sinä takaisin äidin luo, — sanoi hän Maijalle, ja niin hän hyppäsi avaruuteen.

Vauhti oli hirvittävä. Hänen korvissaan suhisi ja kohisi niin, että hengitys oli aivan salpautua. Hänen edessään oleva pallo kasvoi huimaavasti, ja hänen täytyi sulkea silmänsä.

Vihdoin hän tunsi jalkojensa koskettavan johonkin, mutta hyvin keveästi, ja hän kimposi taas ylös kuin kummipallo. Hän aukaisi silmänsä ja näki alapuolellaan häikäisevän kirkkaassa, polttavan kuumassa auringon paisteessa hiekkatasangon, jossa siellä täällä oli matalia kumpuja. Hän ponnahti taas vähän matkaa ylös ilmaan ja näki ohitseen pudota tupsahtavan aivan Maijan näköisen olennon, hameet levällään. Sitten hän putosi taas maahan ja oli vähällä tallata Villin, joka ponnahti ylös vallan hänen nenänsä ohitse. Sitten lensi hän itse ilmaan, ja hänen perässään pyöri Maija koreine hameineen kuin perhonen. Se oli vasta merkillistä ja eriskummallista. Hän tunsi olevansa niin kevyt, ettei saanut jalkojaan pysymään maassa kiinni, vaan kimposi aina ylös kuin viskattu kummipallo, ja niin näytti olevan hänen toveriensakin laita.

— Mitä hullutusta tämä tämmöinen on, — huusi Villi ponnahtaessaan kolmannen kerran Lallin nenän ohitse. — Luulin saavani pallon, ja nyt olen itse muuttunut palloksi. Olen aina tottunut tulemaan jalat edellä maahan, mutta nyt poukahdan aina ylös taas. Koettakaapas heittäytyä kyljellenne, älkääkä ottako jaloilla vastaan ollenkaan.

Lalli noudatti Villin neuvoa ja pudottautui seuraavalla kerralla vallan velttona maahan vetäen jalat koukkuun alleen. Hänen onnistuikin pudota kyljelleen, ja hän huomasi makaavansa maassa Villin vieressä, joka makasi siinä seljällään ja sätkytteli jalkojaan joka suunnalle. Maija ei ollut ymmärtänyt Villin neuvoa, mutta kun hän seuraavalla kerralla tulla liehutteli alas, tarttui Lalli hänen hameensa liepeisiin ja piti kiinni, niin ettei hän enää päässyt kimmahtamaan takaisin. Ja niin he makasivat siinä nauraen täyttä kurkkua, ja kun heidän ruumiinsa hytkyi naurusta, hypähtelivät he ylös alas mitä merkillisimmällä tavalla, ja silloin heitä nauratti yhä enemmän.

Mutta kauan ei naurua riittänyt, sillä pian rupesivat he tuntemaan, että vallan kauhea kuumuus lähti auringosta, joka paistoi mustansinisellä taivaalla kuin suunnattoman suuri palava pätsi, ja kuumasta hiekasta, joka hehkui heidän allaan. Tuntui vallan siltä kuin olisivat he hehkuvalla halstarilla, missä he sätkyttelivät aivan kuin paistumassa olevat kalat.

— Pian, pian, — huusi Villi kauhuissaan, — meidän täytyy päästä varjoon.

Lalli ja Maija nousivat jaloilleen ja yrittivät kävellä, mutta joka askelella he hyppäsivät aikamoisen matkan eteenpäin. He olivat keveitä kuin höyhenet, mutta vähän harjaannuttuaan he oppivat kulkemaan eteenpäin pitkin hyppäyksin melkein kuin sammakot tai heinäsirkat.

He olivat pienellä hiekkatasangolla. Sen toisella puolella oli matalia punaisia vuoria ja toisella puoliympyrässä olevia mustia tulivuorenkekoja, joitten synkkä jyrkänne loisti kirkkaassa auringonpaisteessa kuin lasihuone. Mustista, ammottavista kraattereista, joista useat olivat hyvin suuria, ei kumminkaan noussut savua; nähtävästi olivat ne kaikki sammuneet. Koko tasangolla oli muuten, kuten Lalli jo pudotessaan oli huomannut, runsaasti pikku kumpuja.

— Kenties löydämme varjoa noiden kumpujen luona, — sanoi Lalli läähättäen.

Ja niin he lähtivät kaikki harppaamaan kuin virmat varsat lähintä kumpua kohden, joka siltä puolelta katsottuna, missä he olivat, näytti vallan pyöreältä ja varjottomalta. Kun he olivat päässeet sen edustalle, otti Lalli aika harppauksen ja hyppäsi yhdellä askelella sen yli ja putosi sen toiselle puolelle vilpoisaan varjoon. Sillä puolella oli kumpu melkein kuin pystysuoraan leikattu, ja tämän kohtisuoran seinän takana oli varjopaikka. Kohta Lallin perässä putosivat Villi ja Maija siihen hänen viereensä, ja siinä he nyt makasivat taas kaikki läähättäen ja nauraen.

Täällä varjossa oli vilpoisaa, melkein kylmää, ja pian he tunsivat taas virkistyvänsä ja rupesivat uteliaina katselemaan ympärilleen tässä uudessa maailmassa. Se näytti lohduttomalta, aurinko kun oli paahtanut sen erämaaksi. Maisemaa elostuttivat vain kauniit, moniväriset kivet, joita oli siellä täällä hiekassa. Muutamat semmoiset loistivat ja kimaltelivat kuin vesipisarat, toiset hehkuivat punaisina kuin veripisarat tai sädehtivät kuin siniset, vihreät tai keltaiset tähdet.

— Nämä ovat timantteja, — sanoi Lalli varmasti ja näytti vesikirkkaita kiviä. — Semmoisia olen nähnyt ennen Australiassa. Kootaan niitä nyt muutamia ja viedään isälle. Nuo punaiset ovat varmaankin rubineja, siniset safireja, vihreät smaragdeja ja keltaiset topaseja.

Maija juoksi kiireesti auringonpaahteesta piittaamatta poimimaan kiviä esiliinaansa, mutta äkkiä hän kirkaisi kauhistuneena ja tuli vavisten Lallin viereen suojaa hakemaan. Kun Lalli katsoi Maijan näyttämään suuntaan, kauhistui hänkin, sillä hiekkaa pitkin asteli ilkeät elukka, joka oli hämähäkin näköinen, mutta niin suuri kuin ruokapöytä, ja sillä oli neljä monen metrin pituista jalkaparia, jotka kuljettivat sitä eteenpäin höyryveturin nopeudella. Sillä oli kaksi julmaa, ulkonevaa ravunsilmää ja sen päässä oli kaksi peloittavaa myrkkykoukkua.

Tuo inhottava hirviö ei ollut vielä nähnyt heitä, mutta äkkiä se käänsi toisen silmänsä heitä päin ja sitten toisen ja tarkasteli heitä uteliaan näköisenä.

— Mitä merkillisiä olentoja nuo tuommoiset ovat? — se kummasteli kitisevällä äänellä. — Mahtaisivatkohan ne kelvata syötäväksi? Täytyy koettaa.

Ja niin se syöksähti heidän kimppuunsa myrkkykoukut harillaan ja pitkät koivet sen ympärillä heiluen, ja muulloin niin peloton Villikin jähmettyi kauhusta ja etsi katseillaan piilopaikkaa itselleen. Lalli astui aivan kalpeana siskonsa eteen, joka oli piilottautunut hämähäkin kokoisen kallionlohkareen viereen, ja kun hirviö syöksyi esiin, tarttui hän epätoivoissaan tähän suureen kiveen ja voi hämmästyksekseen nostaa sen kaksin käsin vallan helposti ja heittää vasten hämähäkkiä, joka litistyi sen painon alla.

— Tuo ei ollut hullummin tehty, — sanoi piipittävä ääni heidän takanaan, ja kun he kääntyivät ympäri, näkivät he Lallin kokoisen jättiläismuurahaisen, joka uteliaana katseli heitä viisain silmin. Se oli kellanruskea kuin hiekka, ja sen ulkomuoto muistutti suuresti tavallista muurahaista.

— Mikä ihmeellinen otus sinä olet? — kysyi Villi puoliksi ivallisena, puoliksi äkeissään, sillä se ei pitänyt muurahaisista yleensäkään saatikka sitten tuollaisista jättiläismuurahaisista.

— Minä sitä voisin kysyä suuremmalla syyllä teiltä, ellen olisi vähän viisaampi ja kohteliaampi kuin sinä, — vastasi muurahainen ylpeästi. — Sinä ja nuo kaksikoipiset toverisi olette ihmeellisiä otuksia täällä Merkuriuksessa, enkä minä. Mutta minä olen siksi paljon tutkiskellut asioita elämäni aikana, että saatan arvata teidän tulleen jostakin muusta taivaankappaleesta, luultavasti Venuksesta tai Maasta, sillä täällä on meillä kaikilla vähintäin kuusi jalkaa ja useilla toista sataa. Voin sen myös päättää teidän väkevyydestänne, sillä tuo merkillinen olento nosti kallionlohkareen niin kevyesti kuin olisi se ollut puun lehti. Se johtuu tietenkin siitä, että teidän taivaankappaleenne on niin paljon suurempi kuin tämä Merkurius, joka on vain kaksi kertaa niin suuri kuin Maan kuu, ja senvuoksi te olette tottuneet paljoa suurempaan painovoimaan. Täällähän te tuskin pysytte jaloillanne, niin kevyiksi tunnette itsenne.

— Sinähän tiedät vallan kauhean paljon, — sanoi Maija kainosti. —
Miten olet päässyt selville kaikesta, mitä äsken kerroit?

— Niin, niin, — vastasi muurahainen ja hieroi itsetietoisesti tuntosarvellaan otsaansa. — Katsokaapas, täällä Merkuriuksessa elää vain semmoisia olentoja, mitä te Maan asukkaat sanotte niveljalkaisiksi. Niitä on täällä hyvin erilaisia, mutta ei kumminkaan lentäviä, sillä meidän ilmamme on liian ohutta. Muunlaisia eläinmuotoja ei täällä voi kehittyä; on liian kuumaa, ja olosuhteet ovat liiaksi samanlaatuiset. Meidän tähtemme pitää aina saman puolen aurinkoon päin, sillä puolella on siis ikuinen päivä ja ainainen helle, kun taas toisella puolella vallitsee ikuinen yö ja ainainen talvi. Sen vuoksi me enimmäkseen asummekin kuuman ja kylmän alueen rajalla. Vain siinä voi kasvullisuus viihtyä ilman keinokastelua, ja vain siellä voivat eläimet hankkia elatuksensa, vaikka me sivistyneet muurahaiset olemme voittaneet luonnonesteet ja asumme täällä erämaassa. Muurahaisethan ovat maapallollakin hyönteismaailman korkeimmat edustajat, ja niin on asian laita täälläkin. Me tunnemme tieteen tulokset, ja me voimme asettua asumaan minne tahansa, vieläpä noihin mustiin tulivuorenkraattereihinkin, sillä me johdamme vettä lumipuolelta tänne, meillä on viljelyskasveja ja kotieläimiä. Meidän sienitarhojamme on kaikkialla tämän palaneen tasangon alla. Jos teitä huvittaa, näytän teille asuntomme.

Lapset olivat heti halukkaat siihen, ja muurahainen painoi toisella tuntosarvellaan sileään seinään. Ohut, litteä levy työntyi syrjään, ja pyöreä aukko tuli näkyviin. Muurahainen ryömi siitä ensin sisään, ja hänen perässään tulivat molemmat lapset ja Villi, viimeksimainittu itsekseen muristen viekkaudesta ja satimista.

Siellä sisällä oli miellyttävän vilpoisaa, mutta ensi aluksi oli vaikea nähdä mitään. Huone sai näet valaistuksensa seinässä olevista vinoista rei'istä, joiden asento oli semmoinen, ettei auringonpaiste koskaan päässyt niistä sisään vaan ainoastaan valoviiru. Pian he kumminkin saattoivat nähdä olevansa pitkässä, laajassa huoneessa, jossa vilisi erilaisissa töissä touhuavia muurahaisia. Ne vatkasivat vahvoilla leuoillaan erilaisia aineita, joita sitten laahattiin kaikkiin suuntiin johtavia käytäviä myöten pesän sisustassa oleviin muihin huoneisiin. Ne olivat niin innostuneita työhönsä, että ne vain ohimennen tekivät joitakuita lyhyitä kysymyksiä sille muurahaiselle, joka oli lapset tuonut sinne. Vain jotkut harvat, joiden Lalli kuulemastaan keskustelusta päätteli olevan tiedemiehiä, tutkivat tarkoin vieraita tuntosarvillaan ja riitelivät keskenään heidän eri ruumiinosiensa merkityksestä.

— Täällä sisällä onkin vilpoisaa ja suloista, — sanoi Villi tyytyväisenä. — Merkillistä, ettei aurinko paahda tätä leivinuunia kuumemmaksi, ja ettei se koskaan paista ikkunoista sisään.

— Ei se ole ollenkaan merkillistä sen mielestä, jolla on viisaammat. aivot kuin sinulla, — vastasi muurahainen, ilmeisesti ylpeänä sivistyksensä etevämmyydestä. Täällä on yllinkyllin asbesti-nimistä ainetta, ja sillä me verhoamme huoneemme, sillä sen lävitse ei kuumuus juuri voi tunkeutua. Kun meidän kiertotähtemme aina kääntää saman puolen aurinkoon päin, on aurinko meihin nähden aina samalla paikalla taivaalla, ja me asetamme ikkunamme niin, ettei aurinko voi paistaa niistä sisään.

— Mutta mitenkäs te saatte täällä vettä ja ruokaa? — kysyi Lalli.

— Tule katsomaan, — vastasi muurahainen.

Ja niin se vei heidät ovesta ympyränmuotoiseen käytävään, joka näytti kulkevan koko pesän ympäri. Tästä käytävästä haaraantui molemmille puolille sivukäytäviä, ja siinä oli kahden puolen ovia, joista pääsi eri saleihin. Kun he katsoivat noihin näköjään päättymättömiin haarakäytäviin, näkivät he niiden keskellä juoksevan kapean vesiojan, ja tämän molemmin puolin kasvoi valkoisia, munanmuotoisia sieniä. Muutamissa saleissa oli muurahaisia työskentelemässä, toisissa ruokittiin toukkia, eräissä he näkivät merkillisiä, kömpelöitä, pehmeitä hyönteisiä, jotka näyttivät olevan sekä sokeita että kuuroja, ja joita muurahaiset hyvin hellästi hoitelivat.

— Mitä nuo rumat elukat ovat, jotka näyttävät jonkinlaisilta iljettäviltä kovakuoriaisilta? — kysäisi Maija.

— Nehän ovat meidän lypsylehmiämme, — vastasi muurahainen hieman närkästyneenä. — Täällä erämaassa me emme voi pitää sitä lajia, joka elää puiden lehdillä, vaan meidän täytyy hoitaa noita raukkoja, jotka eivät eläisi ilman meidän hoitoamme. Kenties ei maitotilkkanen maistuisi teistä hullummalta näin kävelyn jälkeen?

Muurahainen otti saviastian ja lypsi erään kovakuoriaisen, ja kun lapset maistoivat maitoa, oli se makeata ja virkistävää kuin hunajavesi.

Monia mutkikkaita teitä kulkien opasti muurahainen heitä ylt'ympäri koko pesän, ja viimeksi he tulivat suureen saliin, joka nähtävästi oli pesän keskustassa. Se näytti valtavan suurelta leivinuunilta. Täällä eivät lapset ylettyneet kattoon saakka kuten pienemmissä huoneissa. Tässäkin huoneessa tehtiin työtä kuumeisella kiireellä, ja vasta nyt he huomasivat, että osa muurahaisia oli mustia, ja että juuri näiden suoritettavana oli raskain työ.

— Miksi muutamat teistä ovat mustia? — kysyi Lalli.

— Nehän ovat meidän orjiamme, — vastasi muurahainen ylpeänä. — Meidän sotilaamme ryöstävät noiden mustain pakanain pesät ja tuovat sieltä kotelot, joista sitten kuoriutuu orjia.

— Mutta eikö se ole väärin? — kysyi Maija arasti.

— Väärin? — toisti muurahainen kummastellen. — Miksi se olisi väärin? Eikö vahvempi saa tehdä heikommalle, mitä tahtoo? Niin on tehty tuhansien vuosien aikana, niin kaukaisista ajoista saakka kuin meidän historiamme ulottuu. Mutta nyt ei minulla ole enää aikaa seisoa täällä puhumassa pötyä, — jatkoi se aivan kuin olisivat sen leuat ruvenneet syyhyämään työnhalusta. — Mutta minä annan teille lahjan, joka voi teille olla hyödyksi, kun tulette ulos. Se on asbestista tehty auringonvarjo, joka suojelee kuumalta paahteelta. Me käytämme semmoisia suojaamaan koteloitamme, joita täytyy silloin tällöin tuulettaa ulkona, ja sitäpaitsi eräisiin muihinkin tarkoituksiin, mutta voittehan tekin saada pari semmoista, muuten te aivan paistutte, noin ohutnahkaisia kuin olette. On meillä tosin maanalaisiakin käytäviä, jotka ulottuvat aina kasvivyöhykkeeseen saakka, mutta ne ovat liian matalia teille, jotka kävelette noin hassulla tavalla.

— Hassulla, — toisti Villi harmistuneena. — Sinä senkin kuusikoipinen orjakauppias!

Mutta tätä hän ei sanonut ääneen, sillä hän kumminkin pelkäsi noita lukuisia jättiläismuurahaisia.

Muurahainen kutsui nyt luokseen mustan orjan, ja käski tämän tuoda kaksi auringonvarjoa ja näyttää vieraille pesästä johtavan lyhimmän tien. Lalli kiitti kohteliaasti hyvin tehdyistä auringonvarjoista, ja niin sanoivat he hyvästit muurahaiselle, joka jo maltittomana hieroi etujalkojaan haluten kiihkeästi saada aloittaa työnsä. Sitten he pääsivät ulos samaa tietä kuin olivat tulleetkin.

Ennen pitkää ilmeni, että heidän saamansa suuret, harmaat päivänvarjot olivat peräti arvokkaat heille, sillä aurinko paahtoi niin kauheasti, että he todennäköisesti olisivat jo muutaman askeleen otettuaan kuolleet auringonpistokseen, ellei heillä olisi ollut suojana päivänvarjokaan.

— Olen minä aina pitänyt auringonpaisteesta, — tuskitteli Villi, — mutta näkyy sitäkin hyvää voivan saada liian paljon.

Se koetti pysytellä Maijan päivänvarjon suojassa, mutta rinnakkain pysyminen ei ollut niinkään helppoa, kun Maija poukkoili pitkin maata kuin kummipallo. Hyvää vauhtia mentiin kumminkin eteenpäin, ja pian rupesi seutu muuttumaan toisenmoiseksi. He näkivät kummallisten kasvien, piikkisten ja kyhmyisten, kohoavan hiekasta. Muutamilla oli koreat, suuret, tuoksuvat kukat, toisilla taas mitä hirmuisimman näköisiä piikkejä. Paikoitellen ne muodostuivat tiheiksi pensaikoiksi, joiden lävitse oli mahdoton tunkeutua, mutta kun matkamiehemme tulivat semmoisiin paikkoihin, loikkasivat he vain korkealle, ja niin oli esteen yli päästy.

Tämmöisissä pensaikoissa he näkivät usein kammottavan näköisiä eläimiä, enimmäkseen hämähäkin tai ravun muotoisia, jotka ojentelivat myrkkykynsiään heitä kohti, ja monasti he välttivät kuoleman vain nopealla paolla.

Aurinko oli jo varsin matalalla, ja Lalli ymmärsi, että he lähenivät kiertotähden yöpuolta. Vilpoisia tuulia leyhähteli heitä vastaan tuoden tullessaan kosteita, kukkaistuoksuisia höyryjä. Siellä täällä nousi korkeita puita piikkikasvien joukosta, ja nämä rumat kasvit kävivät yhä harvinaisemmiksi väistyäkseen vihdoin kokonaan varjoisain puiden ja erilaisten pensaiden tieltä, joilla kaikilla oli kumminkin se yhteinen ominaisuus, että niiden leveät lehtilavat olivat kääntyneet aurinkoon päin. Näiden puiden oksien välissä hyppeli ja poukkoili kaikenlaisia pikku hyönteisiä, jotka kaikki näyttivät lentotaidottomilta. Ne istuivat puiden lehdillä kuin sammakot syöden lehtiin pyöreitä reikiä, joista auringonsäteet sitten pääsivät lävitse. Muutamilla lehdillä ryömi muurahaisia, jotka näyttivät lypsävän näitä hyönteisiä. Ne olivat siis niitä lehmiä, joista muurahainen heille oli kertonut. Eräissä puissa oli hedelmiä, jotka lasten suussa maistuivat hyviltä ja virkistäviltä, kun he niitä maistoivat.

Nyt peitti maan pitkä, ruokomainen ruoho, josta siellä täällä kohosi korkeita kukkaperiä. Lasten pään päällä suhisivat korkeat puut, ja oksilla laulelivat hyönteiset kitisevää lauluaan, joka muistutti tuhansien sirkkojen sirinää. Taivas kaareutui niin tummansinisenä, ettei se koskaan ollut heistä näyttänyt maapallolla semmoiselta, ja aurinko paistoi leppoisasti siinä, missä puut eivät olleet varjostamassa. Se oli nyt niin alhaalla, että heidän ruumiinsa varjot olivat miltei loppumattoman pitkät, kun ne siinä ruohikossa hyppelivät ja keikkuivat heidän edessään. Kaikkialla pulppui maasta lähteitä ja lirisi puroja, elämää vilisi kihisten joka paikassa.

— Ei tällä merkillisellä taivaankappaleella ole hullumpaa elää, — sanoi Villi tyytyväisenä ja pyydysti siinä ohimennen loikkivan hyönteisen, jonka hän söi illalliseksi.

— Ei olekaan, siitä voit olla varma, — sanoi muuan toinen hyönteinen, joka näytti suurelta vihreänhohtoiselta, pitkäsarviselta kovakuoriaiselta, mutta joka kulki eteenpäin pitkin naksuvin harppauksin ja oli juuri pudonnut maahan Villin viereen. — Te olette kaikki niin hullunkurisen näköisiä, ettette varmaankaan ole tästä maasta kotoisin. Muurahaiset, jotka tietävät kaikki, ovat minulle maininneet, että on olemassa muitakin taivaankappaleita, ja te tulette arvatenkin joko Venuksesta tai Maasta. Voi, miten kummallisesti te liikutte nelin jaloin! Kahta jalkaa te heiluttelette ilmassa ja kahdella te hypitte ellen ota lukuun tuota pikku raukkaa, joka hyppii kaikin nelin jaloin. Niin, niin, kyllä me täällä vaan olemme viisaampia ja parempia ja tiedämme niin paljon. Minäkin tiedän esimerkiksi, että maapallolla on vuosi neljä kertaa niin pitkä kuin täällä meillä ja…

— Ja että meillä on kuusi kertaa paremmat käyttäytymistavat kuin teillä, — vastasi Villi kiukusta sähisten. — Emme me kiertele ylt'ympäri tekemässä hävyttömiä huomautuksia muista eläimistä, enkä minä sitä liioin siedä sinunlaiseltasi kuusikoipiselta lurjukselta.

Villi valmistautui jo hyppäämään kovakuoriaisen kimppuun, mutta samalla syöksähti vallan kauhea eläin ulos pensaikosta. Se näytti neljän metrin pituiselta, mustankiiltävältä tuhatjalkaiselta, jonka jalat olivat hyvin pitkät ja ensimmäisessä jalkaparissa oli peloittavat myrkkykynnet. Hädintuskin pelastuivat lapset sen kynsistä hyppäämällä äkkiä sivulle.

— Kuusikoipinen, — sähisi tuhatjalkainen uhkaavana, ja sen mustat, suomuiset nivelet kalisivat onnettomuutta ennustaen, kun se kääntyi ajamaan heitä takaa. — Jos olisit sanonut satakuusikoipinen, olisit osunut lähemmäs totuutta. Kyllä minä näytän teille, ettei saa tulla tuolla tavoin kuokkavieraaksi muille taivaankappaleille ja kaiken lisäksi ruveta herjaamaan maan omia asukkaita. Mitä tekemistä teillä on täällä?

Ja niin se syöksähti tavoittamaan Maijaa, joka vavisten seisoi piilossa puun takana. Epätoivoisena etsi Lalli katseillaan jotakin asetta, millä lyödä tuota kamalaa hirviötä, mutta täällä metsässähän ei ollut kiviä. Villinkin rohkeus oli pettänyt, ja se juoksi pensaikkoon turvapaikkaa hakemaan. Vain vihreä kuoriainen naureskeli ilkkuen.

Tuhatjalkainen syöksyi kalisten Maijaa kohti, joka taas hyppäsi sen tieltä pois mutta menetti samalla tasapainonsa ja kaatui. Lalli kirkaisi kauhusta ja sulki silmänsä säästyäkseen näkemästä enempää, mutta kun hän hetken perästä kuuli tuhatjalkaisen sähisevän pettyneesti ja sitten tuon kamalan kalinan vähitellen heikkenevän etäisenä, aukaisi hän taas silmänsä.

Ei näkynyt jälkeäkään Maijasta sen enempää kuin tuhatjalkaisestakaan, Villi vain seisoi siinä hänen vieressään häpeissään ja häntä riipuksissa.

— Minne Maija joutuin — kysyi Lalli itkien.

— En tiedä, — vastasi Villi alakuloisena. — Sen vain tiedän, että tähän tuli suuri, lehmän kokoinen eläin, joka oli melkein sen näköinen kuin jättiläisheinäsirkka, ja että se sieppasi hänet leukoihinsa ja loikki sitten tiehensä aivan tuon hirviön nokan edessä, mutta minne he sitten joutuivat, sitä en voi sanoa. Kiirehdi nyt vain, niin seuraamme heitä!

Lalli lähti kohta pitkin askelin harppaamaan samaan suuntaan kuin tuhatjalkainen oli mennyt. Matkalla hän sai käsiinsä kaatuneen puunrungon, suuren tammen kokoisen. Hän heitti päivänvarjon pois, otti tuon puun ja heilutteli sitä rajusti päänsä päällä.

Aurinko painui yhä alemmas, ja puiden varjossa rupesi tuntumaan yhä kylmemmältä. Ruoho kävi lyhyemmäksi, puut tulivat toisenmuotoisiksi, pitkiksi ja kapeiksi, ja niillä oli vain latvassa lehtiröyhelö. Äkkiä he näkivät vasemmalla puolellaan suuren järven, ja edessään loivan vuoren. Tämän rinteellä kävi kasvullisuus taas rehevämmäksi, ja Lalli ymmärsi, että tasangolle aurinko paistoi aivan taivaanrannalta, mutta kun he olivat nousseet ylemmäs, pääsi se paistamaan varjostavien puiden ylitse. Villi juoksi koko ajan supatellen ja rupatellen kaikenmoisten pikkuitikkain kanssa, joita liikkui puissa tai maassa, ja kysellen niiltä, olivatko ne nähneet heinäsirkkaa tai tuhatjalkaista, ja näin he voivat seurata rosvojen jälkiä. Kaikki nämä eläimet tuntuivat vihaavan tuhatjalkaista, ja moni niistä seurasi jonkun matkan päästä Lallia ja Villiä saadakseen nähdä, miten tässä oikein tulee käymään, ja lopulta oli heillä häntänä perässään pitkä jono ryömiviä ja hyppeleviä olentoja, jotka kitisten ja vikisten toivottivat pedolle tuhoa.

— Tuolla se on, tuolla se on, — huusi lopulta muuan pieni, lystikkään näköinen, keltainen olento, joka taitavasti hyppeli oksalta oksalle, ja Lalli näki todellakin tuhatjalkaisen mustankiiltävät renkaat kappaleen matkan päässä edessään.

Hän hyppäsi vielä muutaman kerran valtavan korkealle ilmaan heiluttaen suurta nuijaansa. Viimeisellä hypähdyksellä hän putosi suoraan hirviön päälle, joka sähisten tavoitteli häntä myrkkykynsillään. Raskas runko putosi voimakkaasti sen päähän ja musersi sen, mutta sen sadat jalat sätkyttelivät ja kiemurtelivat suonenvetoisesti vielä kappaleen aikaa.

— Siitä sait, siitä sait! — huusi tuo keltainen pikkuolento, ja Lalli kuuli takanaan kaikkien muiden itikkain kirkuvan ja piipittävän ja vikisevän samalla tavalla.

— Mutta missä, missä on Maija? — kysyi Lalli huolissaan. Meidän on riennettävä löytämään hänet, ennenkuin heinäsirkka ehtii tekemään hänelle pahaa.

Niin he juoksivat edelleen samaan suuntaan, mutta kaikki pikkuitikat jäivät tanssimaan riemutanssia vihatun tuhatjalkaisen ympärillä. Pian tulivat he vuoren huipulle ja aikoivat samaa vauhtia hypätä sen toiselle rinteelle, mutta pysähtyivät jo ensi hyppyynsä aivan jähmettyneinä ihmetyksestä ja pian myös kylmästä.

Kirkkaasta päivänpaisteesta he olivat hypänneet mustaan yöhön. Melkein mustana kaareutui taivas heidän päällään, siroteltuna täyteen niin kirkkaita ja kauniisti kimmeltäviä tähtiä, etteivät he maapallolla koskaan olleet semmoisia nähneet. Varsinkin kaksi tähteä oli ihmeen suurta ja kaunista. Mutta merkillisintä oli sittenkin sikäläinen maisema. Sen sijaan, että Lallia äsken ympäröi lehtevä metsä, joka oli täynnä elämää ja liikettä, oli nyt hänen edessään kuollut, jäinen maa. Jäiset ja lumiset vuoret ja laaksot nousivat ja laskivat kuin jähmettyneen meren aallot, vivahtaen tähtienvalossa siniseen ja vihreään, ja niin kylmää oli, että hengitysilma näkyi savuna tulevan heidän suustaan, ja että hampaat aivan kalisivat. Hiljaisuus oli niinikään vallan kammottava, kunnes äkkiä heidän korviinsa kuului Maijan hiljainen itku.

— Maija, Maija, missä olet? — huusi Lalli.

— Täällä, täällä, — valitti Maija, ja ääni kuului tulevan jostain syvältä heidän jalkainsa alta.

Aivan heidän edessään ammotti leveä railo jäässä, ja kun Lalli kumartui katsomaan sinne, kuuli hän siskonsa äänen selvemmin.

— Tule auttamaan minua! — se sanoi. — Olen pudonnut tänne railoon, ja heinäsirkka on kuollut.

Lalli laski silloin puunrungon railoon, ja se ulottui nipin napin pohjaan saakka. Sitten kapusivat hän ja Villi alas pimeään, kylmään rotkoon, missä he löysivät Maijan makaamassa, melkein jähmettyneenä kylmästä, ja heinäsirkan näköjään kuolleena.

Lalli aikoi vihoissaan potkaista sitä, mutta Maija pidätti hänet sitä tekemästä.

— Älä, älä! — hän sanoi. — Se on ollut hyvin ystävällinen minulle. Se tahtoi pelastaa minut tuhatjalkaiselta. Se aikoi vain vähäksi aikaa tuoda minut tänne pakkaspuolelle, minne hirviö ei olisi uskaltanut meitä seurata, mutta sitten se tapaturmaisesti putosi jäänrailoon. Heinäsirkkaparka! —

Sitten kantoi Lalli ensin Maijan ja sitten kuolleen heinäsirkan railosta ylös, ja Villi tuli vilusta väristen perässä. Pian olivat kaikki taas lämpimässä päivänpaisteessa vastakkaisella vuorenrinteellä.

Maija kertoi nyt, miten heinäsirkka oli varovaisesti kantanut häntä hyppien pitkin loikkauksin eteenpäin ja koko ajan pitänyt äkäistä murinaa tuhatjalkaisesta, joka vainosi sitä ja sen sukulaisia. Se oli lohdutellut Maijaa ja luvannut viedä hänet paikkaan, missä hän oli varmassa turvassa pedolta, mutta sitten he olivat yhdessä pudonneet railoon, jonka seinät olivat niin liukkaat, ettei edes heinäsirkka voinut hypätä sieltä ylös, ja niin oli se raukka hyvin pian jähmettynyt ja kuollut.

— En minä vielä kuollut ole, — sanoi piipittävä mutta ystävällinen ääni heidän takanaan, ja siinä istui heinäsirkka tuijottaen hieman pökertyneenä heihin. Silloin hyppäsi Maija esiin ja suuteli sitä sen vihreälle suulle, ja heinäsirkka virnisteli tyytyväisenä.

— Olipas se merkillinen temppu! — sanoi se. — Sillä tavalla emme me tee täällä Merkuriuksessa. Tiedän kyllä, että te tulette jommastakummasta noista suurista tähdistä, Venuksesta tai Maasta, jotka näkyvät tuolta yöpuolelta, ja teillä on varmaankin omat tapanne osoittaa kiitollisuuttanne.

— Voi, voi.., — huusi se äkkiä ilmeisesti kauhuissaan, — nyt olemme kaikki hukassa. En minä voi kantaa pois teitä kaikkia, ja nyt on parvi murhaajaskorpioneja ympäröinyt meidät aivan huomaamattamme. Katsokaa nyt!

Kun lapset katsoivat ympärilleen, näkivät he piirissä joka puolella kummallisia eläimiä, jotka muistuttivat eräänlaisia äyriäisiä, mutta olivat suuria kuin norsut, ja jotka kaikki käyristivät päänsä yli pyrstön, missä oli peloittava piikki. Näitä kauheita eläimiä oli varmaankin sata, ja kaiken onnettomuuden lisäksi oli Lalli jättänyt aseensa, tuon puunrungon, railoon. Eivät he liioin voineet ajatella hypätä niiden ylitse, sillä ne olivat hyvin korkeita ja niitä oli peräkkäin monessa rivissä, joten lapset varmasti olisivat pudonneet toiseen riviin, jos olisivat ensimmäisen yli hypänneet.

— Hypätkää suoraan avaruuteen, kuten teimme aina silloin kun maapallolla jouduimme pulaan, — huusi Villi. — Tuo suuri pallo tuolla on varmankin Maa. Joutukaa nyt! Miau!

Ja niin hyppäsi Villi avaruuteen, ja Lalli ja Maija seurasivat perässä.
Lallin korvissa vinkui ja suhisi, ja hänen oli vaikea hengittää.
Lopuksi hän menetti tajunsa.

Kun hän taas tointui, huomasi hän istuvansa tuolilla kaukoputken takana, pää käsivarsille kallistuneena. Huoneessa oli pimeä; hän ei ensin nähnyt ketään, mutta tarkemmin katsellessaan hän näki Maijan makaamassa sohvalla Villin vieressä. Molemmat olivat tietysti menneet tainnoksiin kuten hänkin pudotessaan tuon kamalan matkan avaruuden halki.

— Maija, Maija! — huusi Lalli. — Oletko kuollut?

— Mitä sinä oikein huudat? — kysyi Maija unisena. — En minä ole kuollut enkä edes kuuro.

— Minä luulin, että sinä olit loukannut itsesi, kun hyppäsimme alas Merkuriuksesta, — sanoi Lalli silitellen Villiä, joka myös oli herännyt.

Maija tuijotti hieman ihmeissään veljeensä, mutta oli vielä niin unenpöpperöinen, ettei oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.

— Hyppäsimme alas Merkuriuksesta? — mutisi hän vain.

— Niin, niin, kun skorpionit olivat piirittäneet meidät, — sanoi
Lalli innokkaana. — Etkö sinä muista?

Mutta Maija-raukka ei muistanut yhtään mitään. Hän oli niin uninen ja välinpitämätön, että Lalli suuttui ja jätti hänet rauhaan, kunnes he olivat päässeet sänkyynsä ja äiti mennyt pois. Silloin hän maaten kertoi Maijalle kaikesta, mitä he olivat Merkuriuksessa ollessaan kokeneet, ja Maija kuunteli halukkaasti. Ja sitä mukaa kuin Lallin kertomus jatkui, alkoi Maijakin muistaa kaiken niin selvästi ja näki tapahtumat aivan kuin silmiensä edessä. Hän oli vain putoamisen jälkeen ollut niin pyörällä päästään, ettei ollut kohta voinut muistaa, mitä oli tapahtunut. Mutta hänen täytyi luvata Lallille olla puhumatta tästä kaikesta yhtään sanaa äidille ja isälle, sillä he varmaankin sanoisivat, että Lalli oli vain nähnyt unta.

3. VENUS.

Kiltit lapset. Hopeavene. Kummallinen keinu ja närkästynyt lentolisko. Pieni pää ja loppumattoman pitkä kaula. Setä Ankannokka. Kalaliskoja ja joutsenliskoja. Villi tekee ilmamatkan. Lalli ja Maija toivovat pääsevänsä pois Venuksesta, ja jymylisko toivoo näkevänsä auringon. Hirmupedot tulevat.

Seuraavana päivänä oli lapsilla keskinäistä sipinää ja supinaa, ja he olivat niin kilttejä ja hiljaisia, että äiti oli oikein ihmeissään. He juttelivat koko ajan vain tähdistä ja taivaankappaleista ja varsinkin Merkuriuksesta, ja aprikoivat, mahtoiko heinäsirkkaparka pelastua skorpioneilta. He suunnittelivat myös uusia retkiä ja päättivät vielä samana iltana lähteä johonkin muuhun kiertotähteen. Lalli ehdotti, että he kävisivät Venuksessa, sillä sehän oli seuraava järjestyksessä auringosta päin laskien. Ja heti kun tuli pimeä, ja isä ja äiti alkoivat vetää pientä päivällisuntaan, hiipivät molemmat lapset varpaisillaan saliin, missä kaukoputki vielä oli ikkunalla messinkijalustimineen. Villi oli tietenkin mukana, ja se istahti heti ikkunan vieressä olevalle tuolille ja katseli tähtiä, vallan valmiina matkalle lähtemään.

— Ryömitään nyt kaukoputkeen, — sanoi Maija innoissaan. Mutta kun he katsoivat sitä, näytti se niin pieneltä, että tuntui aivan mahdottomalta päästä sinne sisälle.

— Odota, odota vain! — sanoi Lalli lohdutellen. — Tuon seikan minä kyllä tunnen. Täytyy vain istua hiljaa kaukoputken ääressä ja tirkistää siihen, niin se kyllä suurenee. Niin kävi viime kerrallakin. Odota vain, kunnes huudan sinua, ja tule sitten sukkelaan perässä Villin kanssa!

Sitten hän suuntasi kaukoputken loistavaa Venusta kohti, joka kimmelsi niin kirkkaana valkoisessa talvi-illassa. Siellä se ui kuin hopeinen vene sinisellä taivaanmerellä, molemmat päät suippoina ja korkeina, ja mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä selvemmin hän ymmärsi, että kaukoputkeen todella voi ryömiä ja lopulta hän taas aukaisi sen paksun lasin, joka oli tuon kiiltävänmustan putken aukon edessä, huusi Maijalle, että tämä tulisi perässä ja ryömi tunneliin. Samoin kuin edellisenäkin iltana tuli hän nytkin pitkän konttaamisen jälkeen putken toisessa päässä olevalle pyöreälle lasille, ja ennen pitkää olivat Maija ja Villi hänen vieressään katselemassa tuota suurta, välkkyvää hopeavenettä, joka ui avaruudessa aivan heidän edessään niin, että näytti varsin helpolta hypätä siihen.

— Hei vaan! — huusi Maija ja hyppäsi tasajalkaa ulos avaruuteen, ja epäröimättä seurasi Lalli perässä niin, että korvissa vain viuhui.

Nytkin suureni heidän edessään oleva taivaankappale nopeasti, ja pian he saattoivat nähdä, ettei se ollutkaan veneen muotoinen vaan pallomainen, vaikka vain sen toinen puolisko loisti, kun taas auringosta poispäin oleva puolisko oli yöhön verhoutunut. Koko kiertotähti näytti olevan hohtavan valkoisen villakerroksen ympäröimä, ja pian he sukelsivatkin paksuun pilviverhoon. Sitten kävi vauhti niin vinhaksi, etteivät he voineet enää nähdä mitään, ja lopuksi tunsi Lalli pudonneensa jollekin pehmoiselle esineelle, joka taipui hänen ruumiinsa painosta. Se keinui ja keikkui hänen allaan, ja kun hän aukaisi silmänsä, näki hän istuvansa summattoman suurella vihreällä lehdellä, joka muistutti saniaista. Hän piti suonenvetoisesti kiinni sen ruodista, jottei putoisi, ja näki lähellään Maijan olevan samassa asemassa kuin hän itsekin. Samassa tuli Villi nelinkontin alashypellen ja tarttui terävillä kynsillään kiinni lehtilapaan.

Pökertyneenä katseli Lalli ympärilleen. Katsoessaan suoraan alaspäin ei hän voinut nähdä muuta kuin läpitunkematonta lehvikköä, joka näytti laajoilla aloilla peittävän maan. Toiselle sivulle katsoessaan hän näki lyijynvärisen vedenkalvon häämöttävän paksun, vesihöyryllä kyllästetyn ilman takaa, ja toisella sivulla kohosi jyrkkiä vuoria ja teräviä tulivuorenkekoja, joiden kraattereista syöksyi tulta ja tuprusi savupilviä. Näiden tulivuorien alempia rinteitä verhosi rehevä vihanta, mutta ylemmät rinteet olivat laavan peitossa ja näyttivät autioilta ja synkiltä. Ilma oli kuumaa ja kosteata kuin saunassa, vielä pahempaa kuin oli ollut Etelä-Amerikan aarniometsissä. Jättiläissaniaisten lehtien välistä tuntui nousevan kuumia höyryjä, jotka kasaantuivat koko taivasta peittäväksi harmaaksi pilviverhoksi. Mädänneistä kasveista ja eläimistä lähti inhottava löyhkä, ja ilmassa heidän ympärillään lauloi ja piipitti miljoonittain suuria ja pieniä hyönteisiä ja itikoita, kun taas vedestä kuului polskinaa ja pärskettä ja huohotusta, joka ei juuri hyvää ennustanut.

— Hyi, kun täällä on ilkeää! — huudahti Maija aivan kauhuissaan.

Villi seisoi kuin koukistuneena hyppäämään vihollisten kimppuun, joiden voi odottaa tulevan milloin tahansa.

— Täällä on oltava varuillaan, kun menemme alas, — se tuumi. —
Tämmöisissä paikoissa on aina vaara väijymässä, sen olen ennen kokenut.
On kai parasta, että minä menen ensin pienelle tiedusteluretkelle.
Älkää liikkuko paikaltanne, ennenkuin minä tulen takaisin!

Ja niin se läksi varovasti kapuamaan lehtiruotia alas ja katosi tiheään lehvikköön Lallin ja Maijan jäädessä uteliaina tarkastelemaan ympäristön elämää. Pieni vihreä sisilisko tuli ilman halki lentäen mustin lepakonsiivin, istuutui heidän vierelleen lehdelle ja katseli heitä terävin, välkkyvin silmin.

— Mitä ihmeen eläviä te olette? — se kysyi sähisten ja ivallisella äänellä. — Mokomia en ole eläissäni nähnyt. Teillähän on niin pehmeä, valkoinen nahka, että kuka tahansa voi purra sen läpi, ja niin merkilliset, pitkät suomut päässänne!

— En ole minäkään ennen nähnyt lentäviä sisiliskoja, — vastasi Lalli. — Me olemme toisesta taivaankappaleesta tulleita vieraita, ja sinun tulee nyt olla kohtelias ja kertoa meille jotakin tästä merkillisestä maailmasta.

— Ellet ole nähnyt lentäviä liskoja, niin et luomakunnasta paljoakaan tiedä, — vastasi sisilisko ja lipsutteli pilkallisesti kaksihaaraista kieltään. — Odota vain, saat ehkä nähdä semmoisia enemmän kuin kylliksesi!

Ja sitten se levitti ylpeästi mustat lepakonsiipensä ja koetti siepata suuhunsa suuren, korean sudenkorennon, joka lensi ohitse.

— Kutti, kutti, saitkos sen! — sanoi Maija ja työnsi kielen ulos suustaan aivan kuin pettynyt liskokin.

— Kyllä minä opetan sinut pilkkaamaan kunnon lentoliskoa, — sanoi tuo pieni eläin kiukkuisena. — Tätä saat katua. Lähetän hirmupedot kimppuunne, ne pian nakertelevat luitanne.

— Kielikello, juorukontti, ohhoh! — nauroi Maija ja näytti taas kieltään, mutta Lalli ei siitä pitänyt. Hän oli edellisillä matkoillaan oppinut, että täytyy olla kohtelias kaikille olennoille, ja hän tunsi levottomuutta nähdessään pienen liskon uhkaavana sähisten levittävän lepakonsiipensä ja lentävän pois huojuvien saniaislehtien lomitse.

Heidän siinä istuessaan ja kärsimättöminä odotellessaan Villin paluuta, kuulivat he metsästä hidasta, jymisevää astelua ja samalla kumeata mörinää ja maiskuttelua puiden latvojen keskeltä. Ääni tuli yhä lähemmäksi, mutta he eivät nähneet mitään. Äkkiä kohosi kumminkin pää ylös aivan vastapäätä sitä lehteä, missä he istuivat. Se oli merkillinen mustankiiltävä, suomuinen pää, jonka pienet, uniset silmät kummastellen tirkistivät heitä suun natustellessa saniaisenlehden reunaa.

— Hyvää päivää, hyvää päivää, — tervehti Lalli saadakseen tämän uuden olennon heti alun pitäen suopeaksi. — Mikäs sinä oikein olet? En käsitä, missä sinä seisot, kun voit syödä tätä lehteä.

— Hm, hm, — mörisi pää. — Kysymyksesi on yhtä ihmeellinen kuin ulkomuotosikin. Minähän olen jymylisko. Sen tietää jokainen Venuksen asukas. Ja tietysti minä seison maassa. Mutta mitä te olette ja mitä te tällä lehdellä teette, sen Plesiosaurus vain tietää.

— Me olemme Maasta kotoisin olevia ihmisiä, — selitti Lalli ylpeänä, — ja me olemme tulleet tänne tarkastamaan tätä taivaankappaletta. Mutta en voi käsittää, miten sinä maassa seisot. Silloinhan voimme kai mekin päästä sinne alas.

— Ole hyvä! — vastasi jymylisko sävyisästi. — Voit liukua alas kaulaani pitkin, jos haluat.

Se oli Lallista ja Maijasta hyvin hauskaa, ja kun jymylisko oli suoristautunut vähän korkeammaksi, tarttui Lalli sen kaulaan ja alkoi luisua alas sitä pitkin. Pian hän sukelsi lehtien alle ja liukui yhä alemmas ja alemmas. Kaula tuntui vallan loppumattoman pitkältä ja kävi vähitellen yhä paksummaksi. Ennen pitkää tottuivat hänen silmänsä siellä alhaalla vallitsevaan vihreään hämärään, ja hän näki yläpuolellaan Maijan tulevan luikua laskien, ja alla häämötti maa niin syvällä, että päätä oikein huimasi.

Hänen kätensä olivat pahoin hankaantuneet, kun hän lopultakin tuli leveälle, suomupeitteiselle, mustankiiltävälle selälle, joka oli norsunselän näköinen. Jonkun hetken perästä tuli siihen Maijakin, puoliksi nauraen, puoliksi itkien, ja niin he istuivat siinä läähättäen ja ympärilleen katsellen. He olivat ikäänkuin suuressa salissa, jonka pylväinä olivat puiden rungot, lattiana vihreä sammalikko ja mädänneitä lehtiä ja varsia, ja kattona vihreä lehtikatos. Mutta kaikkein ihmeellisin oli se eläin, jonka selässä he istuivat. Se oli hirvittävä olento, ruumis kuin norsulla, mutta sillä oli lisäksi pitkä, laahustava krokotiilinpyrstö, ja sitten tuo loppumaton pitkä sirahvinkaula, joka häipyi puiden lehvikköön. Sen selkä oli niin korkealla maasta, ettei voinut ajatellakaan hypätä alas sieltä.

— Tämäpä on ruma ja ihmeellinen otus, — sanoi Maija. — Sehän voisi syödä vaikka viisikerroksisen helsinkiläisen kivitalon katolta.

— Niin, niin, — kuului paksun puunrungon takaa rääkättävä ääni.

— "Kun aamuateriansa se varhain aloittaa, niin ruuan vatsahansa vast' iltaseksi saa."

Ja sitten kuului kuivaa, rämisevää naurua puunrungon takaa, ja kun lapset katsoivat tarkemmin sinne, häämötti siellä kummallinen hahmo, joka hitaasti tulla tallusteli kahdella jalalla astellen metsän pimennosta. Kun se tuli lähemmäs, huomasivat he, että sekin oli jokin lisko, pystyasennossa oleva krokotiili, jonka etujalat olivat heikot ja takajalat paksut, ja viimeksimainituilla se asteli arvokkaasti suipon hännän laahatessa maata. Pää oli pieni, ja siinä oli leveä ankannokka, kasvot olivat kiltin ja sävyisän näköiset.

— Hyvää päivää, setä Ankannokka! — tervehti Maija puoliksi piloillaan, puoliksi säikähtyneenä, mutta Lalli kumarsi kohteliaasti.

— Päivää, päivää, lapsukaiset — lausui lisko arvokkaasti vastatervehdykseksi ja nyökytteli päätään lystikkäästi. — Ei minun nimeni sentään ole Ankannokka vaan Iguanodon, mutta sehän on samantekevää. Näen, että olemme tänään saaneet vieraita jostakin toisesta taivaankappaleesta. No niin, hauskaa tutustua, hauskaa tutustua. Tuntuukin toisinaan hieman yksitoikkoiselta nähdä vain liskoja ja muita matelijoita kaikkialla ympärillään. Noista pienistä imettäväisraukoista, joita täällä on, ei juuri kannata puhua, sillä eivät ne paljoakaan meistä eroa, vaikka niillä mukamas onkin karvapeite ja lämmintä verta suonissa. Jos imettäväisillä olisi joku sen kokoinen edustaja kuin tämä pitkäkurkku tässä, niin sitten voisi ne ottaa lukuun. No niin, me liskot olemme Venuksessa herroina tähän aikaan, ja voi olla hupaisaa tavata muutakin väkeä.

Samassa laskeutui jymyliskon pää puiden latvuksista käärmeen pään tavoin heiluen pitkän kaulan varassa.

— Niin, mutta eivätkö ne olekin merkillisiä, — se sanoi ja katseli taas lapsia tihrusilmillään, — mutta minä pidän niistä sittenkin. Niillä on niin viisaat silmät. Vaihtelu tuottaa iloa, kuten sanot.

Ja se ojensi pienen päänsä aivan lähelle lapsia ja lipsutti kaksihaaraista kieltään. Silloin tunsi Maija heltyvänsä ja taputti sitä päähän.

— Taidat olla kiltti, vaikket olekaan kaunis, — hän sanoi ystävällisesti. — Mahtaisitko sinä ottaa meidät pienelle ratsastusmatkalle tämän maan halki.

— Mitäpä minulla sitä vastaan olisi, — vastasi jymylisko. Ettehän te paina yhtään mitään, ja minä olen juuri aikonut lähteä rantaan juomaan ja sitten tuonne lämpimälle vuorenrinteelle vetämään päivällisunta. Te voitte kernaasti istua selässäni sen ajan.

— Minä tulen kappaleen matkaa mukananne, — sanoi setä Ankannokka. — Aterioitsen tuolla rannalla ja matkalla saan vähäsen jutella. On hauskaa tavata semmoisia, jotka ovat nähneet tätä maailmaa eri puolilta.

Ja niin he läksivät liikkeelle, että maa tärisi noiden suurten eläinten jalkojen alla. Jymylisko kulki hitain, horjuvin askelin ja otti aina silloin tällöin suuntäyden puiden latvuksista, ja setä Ankannokka asteli arvokkaasti vieressä, pärisi litteällä nokallaan ja ojensi ajoittain pystyyn kuuden metrin korkuisen vartalonsa poimiakseen oksista suuhun pantavaa.

Monta askelta ei vielä oltu kuljettu, kun lapset huomasivat, että metsä oli täynnä jymyliskoja, jotka toinen toisensa perästä liittyivät kulkueeseen, kiikuttaen pitkää kaulaansa ja ällistyneinä mutisten kummasteluaan noiden uusien olentojen johdosta, jotka istuivat heidän toverinsa selässä.

— Mutta emmehän me voi mennä ilman Villiä, — sanoi Maija epäröiden.

— Villi, Villi! — huusi Lalli niin kovasti kuin jaksoi, mutta vastausta ei kuulunut.

— Kuka Villi on? — kysäsivät molemmat liskot yht'aikaa ja pysähtyivät äkkiä.

— Toivon, ettei hän ole joutunut onnettomuuden uhriksi, — sanoi setä
Ankannokka vakavana. — Metsä on täynnä erilaisia petoliskoja.

— Eivät ne niinkään helpolla saa kiinni Villiä, — sanoi Lalli ylpeänä ja uhkavarmana. — Se on suoriutunut niin monesta vaikeudesta ennenkin, ettei se nytkään antaudu vangiksi. Mutta kyllä meidän pitäisi saada sille lähetetyksi tieto, minne menemme.

— Sen minä kyllä toimitan, — vikisi heikko ääni pienestä rantalätäköstä. — Se on kai minun etäinen sukulaiseni, kuten tekin, vaikka te olette kenties liian ylpeitä myöntämään itseänne minun sukulaisikseni.

Kun Lalli tarkemmin katsoi ääntä kohden, huomasi hän pienen nokkaeläimen näköisen olennon, joka makasi lätäkön partaalla katsellen heitä uteliain, pirtein silmin.

— Päivää, päivää, serkku, — tervehti hän piloillaan. — Olet kiltti, jos teet sen.

Ja he jatkoivat matkaansa rantaan päin.

Kun he olivat tulleet ulos metsästä, aukeni heidän edessään laaja, kuohuva meri, jonka pitkät, raskaat, lyijynväriset aallot loiskivat hiekkarantaan, missä oli runsaasti näkinkenkiä ja merkillisen muotoisia äyriäiseläimiä. Kaikki jymyliskot marssivat oikopäätä veteen niin syvälle, että laineet oli vai vähällä huuhdella lapsiakin, ja sitten ne työnsivät pitkät kaulansa veteen ja nostivat sieltä suun täydeltä meriruohoa.

— Se maistuu hyvältä, — sanoi lasten ystävä ja pärskähteli tyytyväisenä.

Sillä valin paneutui setä Ankannokka vatsalleen tyrskyävään aallokkoon ja rupesi nokallaan penkomaan pohjaa, josta se näkyi löytävän paljon syötävää, arvatenkin nilviäisiä ja äyriäisiä. Toisinaan se ui pitkiä matkoja veden alla ja potki tällöin voimakkailla takajaloillaan kuin sammakko.

Lapset silmäilivät uteliaina tätä autiota, kuohuavaa merta. Ennen pitkää he näkivät lauman eläimiä tulla porhaltavan aaltoja pitkin. Ne olivat kalojen tai ehkä vielä enemmän valaitten näköisiä ja noin kymmenen metrin pituisia, mutta pää, jonka ne kohottivat vedestä katsellakseen lapsia, muistutti enemmän liskojen kuin kalojen päätä, se oli suomupeitteinen, ja suussa oli runsaasti peloittavia hampaita.

— Mitä te oikein olette? — kysyi Lalli.

— Kalaliskoja ollaan, — vastasi niiden johtaja, — ja minulla on hyvä halu syödä teidät kumpaisetkin, mutta nuo jymyliskot ovat hieman liian kömpelöitä, niin että saatte nyt jäädä toiseen kertaan.

— Kiitoksia ystävällisyydestänne, — nauroi Maija. — Toivottavasti se toinen kerta ei koita koskaan.

Samassa rupesi ulompana merellä näkymään eloa ja liikettä. Siellä kiemurteli ja kaareili kuin olisi suuri käärme siellä uimassa, mutta samalla näkyi kömpelö ruumis kohoavan hiukan vedestä.

— Luulenpa, että laittaudun täältä tieheni, — sanoi setä Ankannokka hieman hermostuneena. — Tuolta tulee joutsenlisko, eikä sitä tiedä, mimmoisella tuulella se sattuu tänään olemaan. Parasta on, että sinä teet samoin, Brontosaurus-serkku, sillä voihan sille pälkähtää päähän siepata nuo selässäsi istujat.

Ja tuo ihmeellinen olento tulla porhalsi tosiaankin vettä halkoen suoraan heitä kohden, kohottaen kamalan, kiiltävähampaisen kitansa vedenpinnan yläpuolelle. Oli vaikeata erottaa sen ääriviivoja, mutta hirveän suuri se mahtoi olla. Nuolena lennähti sen käärmeenpää pitkän, joutsenenkaulaa muistuttavan kaulan sinkahuttamana, sen hirvittävä, kiiltävä kita tavoitteli maiskuttaen Lallia. Hidas jymylisko oli tuskin ennättänyt vielä ruveta köntystämään vedestä ylös, mutta samassa silmänräpäyksessä syöksyi koko kalaliskolauma pedon kimppuun kuin metsästyskoira-parvi. Muutamat iskivät sitä pyrstöön, toiset kaulaan, sillä sen vartalo näytti olevan mainion suomuisen panssaripaidan suojaama.

Nyt alkoi vedessä hirveä taistelu, ja sen aikana jymyliskot vetäytyivät varovasti pois tieltä. Aallot värjäytyivät verestä punaisiksi, joutsenliskon pää jakeli hurjana iskuja joka suunnalle, mutta lopulta se painui aaltojen alle raivoisain kalaliskojen repimänä. Salatuista syvyyksistä tuli nyt näkyviin haikaloja ja suunnattoman suuria kamalan näköisiä mustekaloja, saamaan nekin osansa saaliista. Siinä oli polskinaa ja pärskinää, läähätystä ja ruiskutusta, ja kaikkialla kiilsi peloittavia, teräviä hammasrivejä tai ryömi limaisia ruumiita ja tuijotti saaliinhimoisia silmiä.

— Hyi, — sanoi Maija tuskastuneena ja peitti kädellään silmänsä, — mennään pian pois täältä. En minä pidä tästä merestä.

— Ei ole niinkään varmaa, että metsä on sen parempi, — sanoi setä
Ankannokka hieman surumielisesti.

Kun he taas olivat rannalla, näkivät he pienen ilmalaivan kaltaisen olennon leijailevan puunlatvojen ylitse heitä kohden. Vähitellen se kävi jättiläislepakon muotoiseksi, ja kun se oli tullut vielä lähemmäs, näkivät he, että se oli jättiläiskokoinen lentolisko, vähän sen näköinen, jonka he olivat nähneet siellä puunlatvassa, mutta kahden metrin pituinen ja siivenkärkien väli oli yli kymmenen metriä. Sen nokka oli terävähampainen, ja silmät loistivat julmina ja saaliinhimoisina, — se oli hyvin vaarallisen näköinen.

— Terve taas! — kajahti tuttu ääni liskon selästä, ja Villin pyöreä pää kurkotti kaarevan liskonkaulan takaa.

— Kas vaan, siellähän sinä Villi olet, — huudahti Lalli ilostuneena. — Tiesinhän minä, että sinä kyllä suoriudut. Mutta missä oikein olet oleskellut?

— No, minä toimitin asiani vain hieman perusteellisemmin kuin olin aikonut, — sanoi Villi välinpitämättömällä äänellä lentoliskon kaarrellessa hitaasti koko seurueen ympärillä ja katsellessa sitä epäluuloisesti säkenöivin silmin. — Minusta tämä maa näytti niin vaaralliselta, että minun piti sitä ensin tutkia vähän lähemmin, ennenkuin sallin teidän tulla alas puusta. Näin kyllä nuo ukkelit, joiden mukana te olette, mutta suuresta koostaan huolimatta ne näyttivät kilteiltä. Metsässä on kumminkin vaarallisempaakin joukkoa.

— Niin, niin, — päätteli setä Ankannokka pudistellen huolissaan päätään. — Samaa olen minäkin heille sanonut. Esimerkiksi allosaurukset ja tyrannosaurukset ja lelapsit.

Lentolisko teki vielä siron kaaren jymyliskon ympäri ja kehoitti Villiä hyppäämään alas, minkä tämä tekikin, ja ennen pitkää se seisoi lasten vieressä jymyliskon selässä.

— Saanko minäkin vähän ratsastaa? — huusi Maija lentoliskolle.

— Sinun kanssasi ei minulla ole mitään tekemistä, sinulle en ole kiitollisuuden velassa, — sähähti tämä kiukkuisesti. — Minua haluttaisi puraista poikki sinun hyödytön, pehmeä nokkasi, mutta ystäväsi vuoksi jätän sen tekemättä.

Ja sitten se leijaili pois siivet liikkumattomina levällään.

— Kiitos hyvästä kyydistä! — huusi Villi sille, — mutta ensi kerralla täytyy sinun olla kiltimpi ystävilleni.

— Miten jouduit tekemisiin tuon vekkulin kanssa? — kysyi Lalli.

— Niin, sillä tavalla se kävi, että minua hiukan peloitti laskeutua maahan ja siksi minä kuljin puusta puuhun. Olin juuri tullut suureen, paksuoksaiseen puuhun, kun satuin huomaamaan tuon olennon riippuvan kynsillään puunoksasta, pää alaspäin, melkein kuin lepakko, siivet kääriytyneinä ruumiin ympäri kuin tummanharmaa huivi. Se oli ilmeisesti nukahtanut raskaaseen uneen. Mutta aivan puun alla seisoi kaksi ilkeätä olentoa vaanien. Ne olivat sen näköiset kuin olisivat kahdella jalalla seisovia norsuja, jotka hyppivät kuin kenkurut. Niiden lyhyissä etujaloissa oli hirvittävät kynnet, ja leveä sammakonsuu täynnä hampaita, joiden rinnalla krokotiilin hampaat ovat lastenleluja. Niiden voimakkaista takajaloista päätin, että ne voivat hypätä korkealle ja näinkin niiden juuri valmistautuvan hyppyyn vetääkseen lentoliskon alas. Ne näyttivät niin ilkeiltä, etten voinut suoda niille sitä nautintoa. Vaikken minä juuri sekaannukaan muiden eläinten asioihin, loikkasin minä nyt sille oksalle, missä lisko riippui, ja huusin sille, että vaara uhkaa. Se heräsi heti, levitti siipensä ja leijaili korkeuteen, juuri kun noiden petojen leuat loksahtivat sillä kohdalla, missä sen pää äsken oli riippunut.

— Kamalaa, — sanoi setä Ankannokka, ja koko sen kuusi metriä pitkä ruumis vapisi. — Ne olivat varmaankin allosauruksia.

— No niin, — jatkoi Villi kertomustaan, — tuo lentolisko rupesi sitten kaikesta päättäen tuntemaan kiitollisuutta, ja niin se tarjosi minulle vapaan kyydin selässään. Minusta oli mukava näin ottaa selvää seudusta, ja me kiertelimmekin pitkät matkat, mutta se minun täytyy sanoa, ettei minusta täällä ole hyvä olla. Kynteni eivät mahda mitään kaikkien noiden liskojen suomuille, joten minusta ei ole teille suurtakaan apua. Sen neuvon annan, ettette täällä pitkälti kulkisi maitse, sillä Intia oli vain lastenkamari Venukseen verrattuna. Kun olin tästä seikasta tullut selville, palasin lentoliskon kanssa takaisin, ja sitten tapasin erään lätäkön rannalla pienen piipertäjän, joka huusi meille, mihin te olitte menneet.

Tällä välin lönkytteli jymylisko hitaasti halki komean metsän, jossa näkyi kasvavan vain saniaisia, palmuja ja kortteen näköisiä jättiläiskasveja, joiden varsi oli nivelikäs ja joka nivelestä lähti kapeita lehtiä. He näkivät erilaisten merkillisten liskojen lojuvan ja piehtaroivan likaisissa lätäköissä, niiden joukossa oli muutamia, jotka näyttivät jättiläissioilta ja joiden kuonosta kohosi kolme sarvea. Kun he juuri olivat menossa erään tuollaisen parven ohitse, kuului metsästä rätinää, ja sieltä hyppäsi näkyviin kaksin jaloin kulkeva hirvittävä petolisko. Takajaloissa oli pitkät, kammottavat kynnet, se teki valtavan ponnahduksen ja hyppäsi erään sikaliskon selkään painaen kyntensä sen ruumiiseen ja iskien kauheat leukansa sen kurkkuun. Liskoparka päästi vihlovan tuskanhuudon, joka vielä kauan kaikui lasten korvissa, ja sortui maahan vihollisensa painamana.

— Se on lelaps, pian pois täältä! — voivotteli setä Ankannokka, ja suurelle jymyliskollekin tuli kiire päästä ajoissa tiehensä.

Lalli ja Maija olivat aivan kalpeina pelästyksestä ja alkoivat jo toivoa olevansa poissa tästä maasta, mutta hetkiseksi he unhottivat pelkonsa tullessaan ihanaan metsään, missä kasvoi kauniita puita, jokseenkin kuusen näköisiä tai kenties vielä enemmän äidin araukariaa muistuttavia. Samalla kävi maa korkeammaksi, ja pian he tulivat vuorenharjalle, josta avautui näköala yli laakson, jonka halki leveä joki virtasi. Laakson toisella puolella kohosivat tornien tavoin samat vuoret, jotka he jo olivat puunlatvasta nähneet. Niistä syöksyi savua ja tulta, ja parista juoksi leveä laavavirta alas laaksoon. Ilmassa oli runsaasti rikkihöyryjä ja kuumia kaasuja, niin että oli vaikea hengittää. Raskaina ja harmaina painuivat pilvet miltei vuorenhuipuille saakka ja yhdistyivät tulivuorien höyryihin muodostaen synkän verhon, joka peitti maiseman puolihämärään, ja tässä hämärässä loistivat tulivuorien tulipatsaat ja hehkuvat laavajoukkiot kaamean punaisina. Ei ollut missään ainoatakaan lintua laulamassa; virran rannalta vain kuului merkillistä mylvinää ja rummutusta, mikä todennäköisesti oli lähtöisin joistakin muista iljettävistä matelijoista.

— Ei, tästä maasta minä en pidä, — sanoi Villi päättävästi. — Eihän täällä näytä aurinkokaan olevan koskaan näkyvissä.

— Aurinko? Mikä se semmoinen on? — kysyi setä Ankannokka.

— Etkö koskaan ole auringosta kuullut puhuttavan? — kysyi Lalli hämmästyneenä. — Se on se, mikä valaisee ja lämmittää kaikkia kiertotähtiä.

— Emme me aurinkoa tarvitse, — sanoi matelija kummastellen. — Onhan ilma lämmin, ja maasta tulee lisäksi lämpöä ja vuorista tulee tulta.

— Kyllä aurinko sentään on tuolla ylhäällä pilvien takana, setä hyvä, — selitti Villi itsetietoisena, — mutta näyttää siltä kuin eivät pilvet täällä koskaan hajaantuisi, joten ette koskaan saa sitä nähdä. Ellei sitä olisi, olisi täälläkin kylmää. Mutta ellet ole sitä nähnyt, niin ei se mahda usein tulla pilkistämään, ja silloin on kuin onkin meillä paljon parempi olo maapallolla.

— Minä tahtoisin nähdä auringon, — sanoi nyt äkkiä jymylisko, joka tähän asti ei ollut puhunut ainoatakaan sanaa koko matkalla. — Ettekö voi ottaa minua mukananne maapallolle?

— Kylläpä sinä tosiaan olisit kauniin näköinen Helsingin katuja astelemassa! — nauroi Maija. — Ihmiset voisivat antaa sinulle ruokaa viidennen kerroksen ikkunoista. Voi Lalli, miten hauskaa olisi, jos todellakin voisimme sen ottaa mukaamme!

Silloin ei Lallikaan voinut olla nauramatta moiselle päähänpistolle. Olihan se aivan mahdoton, mutta siitä juolahti hänen mieleensä muuan seikka.

— Mietin tässä, miksei maapallolla ole tämmöisiä matelijoita, ja miksei Venuksella taas ole lainkaan suuria imettäväisiä, — hän sanoi.

— Sen voin sinulle selittää, — huusi piipittävä ääni heidän päänsä päältä, ja kun he katsoivat ylös, näkivät he sen pienen lentoliskon, jonka he olivat puunlatvassa tavanneet, leijailevan hiljalleen heidän yläpuolellaan. — Siitä ei ole haittaa, jos sen teille selitän, sillä joka tapauksessa te kumminkin kohta kuolette. Minä teille olen sen kohtalon toimittanut rangaistukseksi siitä, että tuo tyttö oli hävytön minua kohtaan. Ja nyt selitän. Venus on nuorempi kuin maa. Eläimet kehittyvät alhaisemmista korkeammiksi eläimiksi, ja imettäväiset ovat mukamas korkeampia kuin me, vaikka minä puolestani otaksun asian olevan päinvastoin. Joka tapauksessa vallitsee Venuksessa nyt matelijain aikakausi, ja kestää varmaankin miljoonia vuosia ennenkuin imettäväiset ehtivät syrjäyttää meidät. Sillä välin me olemme täällä herroina, ja sen saatte tekin pian kokea, te maapallolta kotoisin olevat kavalakieliset anastajat, joiden nahkakin on kuin kalanvatsaa. Ei teillä ole kynsiä, ei teillä ole suomuja, eikä edes mainitsemisen arvoisia hampaitakaan. Miten on päähänne pälkähtänytkin tulla tänne? Luulette kai, mokomatkin, olevanne parempia kuin me sen vuoksi, että meidän vuodessamme on vain seitsemän ja puoli semmoista kuukautta, jota te sanotte kuukaudeksi.

Ja sitten nauroi lisko myrkyllistä naurua, ja lapset tunsivat olonsa kaameaksi ja katsoivat kauhistuneina ympärilleen.

Ja kas, tuolla metsänreunassa liikkui tosiaankin jotain, mikä hyppeli sinne tänne kuusen oksien välissä, ja pian tuli kokonainen liuta kamalia hirviöitä rynnäten pitkin harppauksin metsästä suoraan heitä kohden. Niillä oli kauheat kynnet, ja niiden avoin kita oli täynnä pitkiä, kiiltäviä hampaita. Ne liikkuivat hyppien takajaloillaan kuin kenkurut, ja maa tärisi niiden hyppäyksissä syntyvistä jysähtelyistä.

— Olemme hukassa, — parkui setä Ankannokka kuolemantuskassa ja koetti hoiperrellen kiirehtiä ainoaan mahdolliseen suuntaan, virralle.

Jymyliskokin näytti pahoin pelästyvän ja rupesi pitkin askelin ja hätäisenä läähättäen juoksemaan virralle päin, mutta petoliskot olivat liian nopeita ja lähenivät yhä lähemmäs.

Oli kumminkin vielä pikkuruisen toivoa ehtiä ajoissa veteen, mutta kun he olivat lähellä rantaa, kohtasi heitä toinen kauhistuttava näky. Virtaa reunustavain ruokokasvien joukossa he näkivät pitkän rivin ammottavia kitoja, jotka olivat krokotiilinkidan näköisiä, mutta niin suuria ja leveitä, että voi nähdä syvälle veripunaiseen kurkkuun saakka. Itse eläimiä he eivät voineet nähdä, sillä ne olivat miltei kokonaan painuneet veteen tai makasivat ruovikon piilossa.

Sillävälin tulivat hirmupedot yhä lähemmäs, ja poloinen setä Ankannokka, joka liikkui hyvin hitaasti ja kauhusta oli aivan kadottanut mielenmalttinsa, jäi pian niiden uhriksi. Hurjina mylvien syöksyivät pedot sen kimppuun ja repivät sen palasiksi, ja kauhusta väristen käänsivät lapset kasvonsa pois tästä julmasta näystä.

Mutta nyt tuli heidän vuoronsa. Hurjat matelijat hyppivät pitkin, raskain harppauksin joka puolelta heidän ympärillään, tarrautuivat kiinni jymylisko-rukan kurkkuun, häntään ja jalkoihin vertavaluvilla leuoillaan, jotka loksahtivat kiinni uhkaavasti paukkuen. Muutamat pedoista ojensivat kuononsa jo lapsia ja kissaa kohti.

— Hypätkää, hypätkää! — huusi Villi. — Ei kannata yrittääkään puolustautua noita suomunahkaisia vastaan. Hypätkää!

Maija hyppäsi heti melkein itku kurkussa ylös, ja kun Lalli oli nähnyt siskonsa olevan turvassa, hyppäsi hänkin avaruuteen.

Pudottuaan hän heräsi siihen, että äiti pani kätensä hänen olalleen.
Koko hänen ruumiinsa vapisi.

— Täälläkö sinä nukut istuallasi, poikaa — kysyi äiti. — Oletko nukahtanut kaukoputkesi viereen?

Mutta Lalli ei puhunut mitään, tirkisteli vain ympärilleen, missä Maija ja Villi olivat. Sisko seisoi äidin vieressä haukotellen niin, että leuat olivat mennä sijoiltaan, mutta ei hänkään mitään puhunut, ja Villi oli tipotiessään.

— Minä olin vain… — änkytti Lalli lopulta, mutta sitten sulki hän huulensa kiinni. Oli vielä vallan liian aikaista kertoa äidille noista ihmeellisistä seikkailuista, ja kumma kyllä äitikin veti suunsa hiukan hymyyn, ja vei lapset lastenkamariin.

— No, mitä me nyt olemme oikein tehneet, — kysyi Maija innokkaasti, kohta kun äiti oli sulkenut oven.

Ja Lalli oli yhtä innokas kuin hänkin, ja kertoi hehkuvin silmin heidän merkillisistä seikkailuistaan Venuksessa, ja Maija kuunteli niin hartaasti kuin ei hän itse olisi mitään tiennyt koko asiasta, eikä keskeyttänyt kertaakaan veljensä kertomusta.

— Niin, niin, kyllä se oli kamalaa, — sanoi hän lopulta, kun Lalli lopetti. — Olivat ne hirveitä otuksia. — Mutta mennään nyt ruokasaliin hakemaan jotakin syötävää.

4. MARS.

Punainen pallo ja pyöreä täplä. Tuhoisa erehdys. Ihminen vain eläin. Virkistävä ilmavirta. Lallia ja Maijaa luullaan villeiksi. Valkoinen jauhe. Hyönteiset vaiko linnut? Vedenpuutetta ja korttijauhetta. Päivölän kaupunki. Kaksitoista vanhaa marsin-eukkoa. Maija näyttää pitkää nenää. Käynti kaupungissa. Miesparat. Sähkövoimaa kaikkialla. Tasa-arvoisuutta. Vedenalaisia peltoja. Väkijoukko kahtena puolueena. Marsin miehet. Kaksi kuuta. Kapina. Vanhat marsilaisprofessorit. Villi pelastajana.

Koko seuraavan päivän lapset puhuivat vain liskoista ja tuumiskelivat, mahtoivatko hirmupedot syödä myös jymyliskon. Lalli piirteli lyijykynällä setä Ankannokan ja jymyliskon kuvia, ja Maija ihaili hänen taitoaan. Kun he leikkivät ulkona kauniissa maaliskuisessa päivänpaisteessa, koetti Lalli muovailla lumesta noita eläimiä, mutta ei saanut niitä koskaan kyllin suuriksi.

Heti kun aurinko oli laskenut, ja tähdet taas loistivat tummalla taivaalla, seisoivat he taas ikkunan ääressä kaukoputken vieressä. Tällä kerralla tahtoi Maija ensiksi kömpiä putkeen, mutta miten hän siinä seisoikin tirkistellen ja odotellen, ei hän vaan sinne päässyt, ja lopuksi hänen täytyi antaa Lallin koettaa.

Lalli oli suunnannut kaukoputken Marsia kohti, jonka isä oli hänelle näyttänyt, ja joka tänä iltana loisti niin kirkkaana. Kauan hän siinä seisoi katsellen ikävöiden tuota punaista palloa, joka liukui sinisessä avaruudessa, ja lopulta hän huomasi mahtuvansa mustaan, kiiltävään tunneliin. Pian hän olikin kaukoputken ulkolasilla, Maija ja Villi mukana, ja punainen pallo oli aivan heidän vastapäätään.

Näin lähempää katsoen se ei näyttänyt aivan niin punaiselta kuin ikkunasta, ja hän voi erottaa tummia laikkuja sen pinnalla sekä napojen kohdalla valkoiset pyörylät aivan kuin maapallollakin. Eräässä kohdassa näkyi pyöreä, selväpiirteinen valkoreunainen tumma täplä.

— No, minne nyt hypätään? — kysyi Maija.

— Ei ainakaan noille valkoisille navoille, — vastasi Villi jyrkästi.
— Semmoisesta sain kyllikseni silloin, kun hyppäsimme pohjoisnavalle.

— Koetetaan päästä tuohon pyöreään täplään, — arveli Lalli. — No nyt, olkaa valmiina! Hei vaan!

Ja niin sitä mentiin halki huimaavan avaruuden kohti loistavaa taivaankappaletta, joka suureni nopeasti, kunnes he näkivät allaan laakean maiseman, ja pian huomasi Lalli kauhukseen, että se pyöreä pilkku, jota kohden he putosivat, oli suuri, pyöreä järvi. Kauhuissaan hän sulki silmänsä ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän tunsi sukeltavansa jalat edellä veteen. Pohja ei kumminkaan ollut kovin etäällä ja hän potkaisi siihen saadakseen vauhtia ylöspäin ja ennen pitkää hän kohottikin päänsä vedenpinnasta ylös.

Ravisteltuaan veden silmistään näki hän Maijan ja Villin polskivan aivan vieressään tyvenellä kimaltelevalla vedenpinnalla kirkkaassa auringonpaisteessa. Maija-rukka ei osannut ollenkaan uida ja huusi vaikeroiden apua, kun taas Villi aivasteli ja sylki ja sähisi rumia sanoja pojista, joilla ei ole järkeä enemmän kuin rotilla ja koirilla.

Muutamalla vetäisyllä pääsi Lalli Maijan avuksi, ja täpärällä se apu jo olikin, sillä Maija olisi muuten hetimiten painunut veden alle. Mutta Lalli tiesi, ettei hänkään kauan voi pysytellä pinnalla Maijaa kannattaen. Hän katui katkerasti, että oli saattanut heidät tämmöiseen tilanteeseen, ja näki kauhistuen siskon pään painuvan veden alle hänen ponnisteluistaan huolimatta. Vielä kerran onnistui hänen nostaa Maija pinnalle, ja samassa hän kuuli kovaa suhinaa. Ääni kuului aivan hänen vieressään, vettä pärskähti hänen kasvoilleen, ja sitten hän tunsi jonkun tarttuvan hänen kaulukseensa ja vetävän hänet ylös. Hän itse ei irroittanut otettaan Maijasta, ja niin kohosi tämäkin vedenpinnalle, missä häneen tartuttiin kiinni ja hänkin nostettiin ylös.

Kaikki tämä oli käynyt niin nopeasti, ettei Lalli ollut ennättänyt katsoa, mikä heidät oli pelastanut, mutta kohta kun hän tunsi seisovansa kiinteällä pohjalla, tarkasteli hän ympärilleen varsin uteliaana.

Hän oli valkoisesta metallista tehdyssä veneessä, ja hänen päänsä päällä surisi neljä tuulimyllynsiipien näköistä pyörää veneen molemmilla puolilla, kaksi keulassa ja kaksi perässä. Mutta kaikkein merkillisin oli sentään veneen keskellä istuva olento, joka vast'ikään oli vetänyt vettävaluvan Villin veneeseen. Ensin luuli Lalli, ettei siinä ollut muuta kuin suuri kalju pää ja sen terävien, viisasten silmien edessä olevat silmälasit, mutta sitten hän huomasi pienen surisevan koneen takana olevan tuohon päähän kuuluvan pienen ja leveän vartalon ja lyhyen jalkaparin, joiden verhona oli ruumiinmukaiset mustat vaatteet. Tuon olennon — oli se sitten mies, nainen tai eläin — ainoina pitkinä ruumiinosina olivat kädet ja vallankin sormet, jotka hyvin nopeasti hypistelivät jotakin koneenosaa.

Samassa keskeytyi hänen havaintojentekonsa siihen, että hengitys kävi hänelle sietämättömän vaikeaksi. Hänestä tuntui, että hän kuolee, ellei hän saa enemmän ilmaa, ja hän tunsi päässään kummallista kohinaa. Mutta samassapa tarttui veneessä istuva olento valkoiseen säkkiin, jommoisia veneen pohjalla oli koko kasa, ja kiinnitti nopeasti ja reippaasti sen aukosta riippuvan kummiletkun Lallin nenään. Ja sitä letkua myöten virtasi nyt virkistävä ilmavirta Lallin keuhkoihin, ja ennen pitkää hän tunsi voivansa taas vallan hyvin. Samoin teki se olento Maijalle ja Villille, jotka makasivat läähättäen veneen pohjalla, ja sitten se kiinnitti säkit heidän selkäänsä, niin että tämä ilma aina virkisti heitä, ilman että heillä oli vähintäkään vaivannäköä.

— Moista kummaa en ole koskaan kuullut, — sanoi lempeä ääni. — En ole ennen kuullut, että Marsiin olisi tullut Maan lapsia, sillä muualtahan te ette voi olla. Te olette aivan samannäköisiä kuin meidän museoissamme säilytettävät muinaisaikojen kansojen kuvat, jotka esittävät miljoonia vuosia sitten eläneitä ihmisiä. Tämä löytö tekee minut kuuluisaksi koko Marsissa, Meille on ikuinen häpeä, että te olette ensin tulleet meidän tähteemme, vaikka me olemme aina kerskuneet korkeammasta sivistyksestämme. Mutta te raukat ette olleet ottaneet huomioon, että ilma on täällä paljon ohuempaa kuin maapallolla. Ellen minä olisi tullut paikalle ilmasäkkeineni, olisitte nyt kuolleina.

Molemmat lapset katselivat kummastellen tuota merkillistä olentoa, ja silmät pyöreinä ihmetyksestä tuijotti Villikin siihen. Ja vasta nyt huomasi Lalli, että silläkin oli valkoinen säkki selässä ja kummiletku nenällä. Letku oli kiinnitetty silmälaseihin ja näytti hyvin pieneltä.

— Mikä kumma sinä oikein olet? — kysyi Maija arastellen. — Oletko ihminen vai eläin?

Silloin naurahti olento helakasti.

— Nuori tyttöhän minä olen, — se sanoi ystävällisesti — ja nimeni on Senni. — Olin ulkona pienellä aamulennolla, kun näin teidän putoavan halki ilman. Kiirehdin heti paikalle ja ennätin juuri parahiksi onkimaan teidät kuiville.

— Kiitoksia paljon! — sanoivat Lalli ja Maija yhdestä suusta, ja Villi, joka tähän saakka oli itseään pesten maannut veneen pohjalla, rupesi nyt kehräämään ja hyrisemään jonkun sanan kiitokseksi.

— Mikä eläin tuo on? — kysyi Senni ihmetellen.

— Kissahan minä olen, — vastasi Villi ylpeänä, — koko luomakunnan viisain olento, paljon viisaampi kuin ihmiset.

Silloin naurahti tyttö taas.

— Meillä täällä ei, nähkääs, ole enää eläimiä ollenkaan — hän sanoi selitykseksi, — vaikka niiden kuvia kyllä on ja museoissa on niiden luurankoja. Meillä ei ole varaa elättää eläimiä tähdessämme, sillä ruokaa ei silloin riittäisi ihmisille.

— Mutta mitä te itse sitten syötte? — kysyi Lalli. — Ettekö te syö lihaa?

— Hyi! — huudahti tyttö ilmeisesti inhoten. — Emmehän me toki ole raakalaisia! Meillähän on valkoista jauhetta, jota valmistetaan tehtaissa, ja enempää emme tarvitse, kunhan sitä vain saisimme kylliksemme. Tahdotko maistaa vähän?

Ja sitten hän otti ruumiinmukaisen takkinsa taskusta laatikon, joka näytti selluloidista tehdyltä, ja kun hän sen aukaisi, näkivät lapset siinä valkoista jauhetta. Sitten hän laski vesisäiliöstä vettä lasiin ja sekoitti siihen vähän jauhetta. Vesi tuli maidonkarvaiseksi, ja hän antoi lasten juoda siitä. Se maistui kermansekaiselta maidolta, ja juotuaan lasillisen, tunsivat lapset olevansa niin kylläiset kuin jos olisivat syöneet runsaan aterian. Villikin sai puolen lasillista, ja tyttö silitteli hyväillen sen keltaista kipinöivää turkkia.

— Onpa tosiaan ikävää, ettemme me enään voi pitää tämmöisiä hauskoja eläimiä, — hän sanoi. — Oikein kyllästyy, kun aina näkee vain ihmisiä ympärillään ja enimmäkseen vain muita naisia. Sinä olet varmaankin poika, sinä siinä? — hän sanoi Lallille. — Niin, niin, kyllä te olette paljon kauniimpia kuin me. Sivistyksellä voi olla hyvät puolensa, mutta ei se meitä kauniimmiksi tee. Siitä alkaen kun me olemme ruvenneet syömään valkojauhetta, on meiltä vatsa melkein kokonaan hävinnyt, ja nyt, kun emme enää juuri koskaan kävele, ovat jalkammekin surkastuneet. Voi, luulenpa, että ikävöin sitä vanhaa hyvää aikaa, jolloin ihmiset söivät niin, että samalla nauttivat ateriastaan, ja jolloin he kävelivät omin jaloin metsissä ja kedoilla. Mutta lihaa en voisi koskaan suuhuni panna. Hyi, hyi!

Silloin nauroivat Lalli ja Maija, ja Villikin veti kissannaamansa pilkalliseen irvistykseen.

— Riippuu kai siitä, mihin tottuu — tuumi Lalli viisastelevana. — Mitä huvia olisikaan elämästä, ellei saisi syödä voileipiä ja ohukaisia ja hilloa ja leivoksia ja omenoita ja muuta hyvää!

— Eikö teillä ole muita huveja siellä maapallolla? — kysyi Senni hieman ivallisesti.

Silloin hävetti Lallia, mutta Maija vastasi reippaasti:

— Onhan meillä leikkejä ja laulua ja soittoa ja teatterinäytäntöjä ja eläviäkuvia… ja matkoja muihin taivaankappaleihin.

Nyt oli marsintytön vuoro hävetä, sillä hän ei koskaan ollut käynyt omaa taivaankappalettaan edemmä.

— No, saammeko nähdä vähän sinun maatasi? — kysyi Lalli.

— Tietysti, — vastasi Senni myöntyväisenä. — Täytyy tässä minunkin kohta lähteä Päivölän kaupunkiin työtunneilleni.

Ja sitten hän hypisteli konetta pitkillä sormillaan, ja suristen nousi vene suoraan ylös ilmaan.

— Näin ei voi tehdä meidän ilmatasoillamme — huomautti Lalli. —
Niiden täytyy ensin ottaa vauhtia.

— Vieläkö te käytätte ilmatasoja? — kysyi marsintyttö halveksuen. — Me olemme jo vuosituhansia sitten laanneet niitä käyttämästä. Ne kyllä kelpasivat silloin, kun käytettiin raskaita ja kömpelötekoisia koneita ja linnut otettiin lentämistaidon esikuviksi. Mutta pian huomasivat meikäläiset tiedemiehet, että hyönteiset lensivät aivan toisella tavalla ja paljon paremmin. He rakennuttivat hyvin pieniä mutta samalla hyvin voimakkaita moottoreja ja omaksuivat hyönteisten lentotavan: hyvin nopean räpyttelyn suurin siivin.

— Kyllä ne vaan lentävätkin paremmin, — murisi Villi. — Sen tietää jokainen, joka on ollut tekemisissä nenäkkään kärpäsen kanssa tai nähnyt kimalaisen surisevan kukasta toiseen.

Tällä välin nousi ilmalaiva nopeasti, ja laaja maisema avautui heidän nähtäväkseen. Se näytti aivan laakealta niin kauas kuin silmä kantoi. Oli kumminkin hieman vaihtelua, sillä allaan he näkivät suuren, pyöreän järven, jota tyttö sanoi Päivölänjärveksi ja sen ympärillä oli valtavan suuri kaupunki, jonka kaikki rakennukset olivat valkoiset. Siinä asui Sennin puheiden mukaan miltei koko Marsin väestö. Siitä oli näet jokaisen niin mukava lentäen mennä työhönsä mihin Marsinosaan tahansa, ettei tahdottu asettua asumaan kauas tästä koko tähden sivistyselämän keskuksesta. Tietysti oli työläisasuntoja muillakin työpaikoilla, mutta niitä oli kumminkin harvassa Päivölän kaupungin väestöön verraten, joka nousi kolmeensataan miljoonaan.

Kaupungin kaikki talot näyttivät olevan kutakuinkin samanlaisia, noin kymmenkerroksisia. Kaduilla vilisi väkeä, kaikki liikkuivat hyvin nopeasti. Maisema oli kaupungin ympärillä vihanta, mutta kauempana oli laajoja punaisia alueita.

— Mitä tuo punainen oikein on? — kysyi Lalli. — Se se varmaankin aiheuttaa sen, että Mars näyttää punaiselta maapallosta katsottuna.

Silloin huokasi Senni syvään.

— Se on hiekkaa, pelkkää hiekkaa — sanoi hän surullisena. Meidän tähdessä on näet niin vähän vettä, ettei se riitä kostuttamaan koko tähden pintaa, vaikka me johdammekin sitä tuhansia kanavia myöten kaikkialle, missä maaperä on viljelyskelpoista. Meressä on kyllä suolaista vettä ja sitä me tislaamme, mikäli meillä riittää voimaa siihen, ja sitten me johdamme napaseutujen lumen sulaessa muodostuvan veden ja pumppuamme vettä tähtemme sisustasta, mutta ei se sittenkään riitä. Suuri osa sitä vettä kerääntyy Päivölänjärveen, joka keväisin on täynnä, mutta syksyn edellä on siinä vain muutamia kaivoja jäljellä ja muu on kaikki peltomaana. Voit jo nytkin nähdä, että vesi on laskenut.

Ja Lalli näki todellakin kaupungin ja rannan välissä leveän peltovyöhykkeen, josta osa oli vihreänä, toinen osa vastakynnetty.

— Mutta mitäs te pelloilla teette, kun ette leipää syö? — kysäsi
Maija.

— Kaikki viljelyskasvit viedään jauhetehtaisiin, — selitti Senni. — Siellä sekoitetaan kasviaineet kivennäisaineisiin tarkoin siinä suhteessa, jonka ihmisruumis tarvitsee, ja jokainen meistä saa juuri niin paljon kuin tarvitsee, mutta ei ollenkaan enemmän. Sitä saadaan korteilla, ja minun täytyy pyytää valtiolta ylimääräinen annos sen korvaukseksi, mitä teille annoin..

Ja sitten hän päästi taas huokauksen. Siinä hän näytti silmälaseineen yht'aikaa lapselliselta ja vanhalta.

— Miten vanha sinä Senni oikeastaan olet? — kysyi Lalli.

— Kymmenen vuoden, — vastasi tyttö.

— Aivan minun ikäiseni! — huudahti Lalli.