AFRIKAN VIIMEINEN KUNINGAS

Kirj.

John Buchan

Suomennos

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS:

I. Mies Kirkcaplen rannalla.
II. Onnea etsimään.
III. Blaauwildebeestefontein.
IV. Matkani talvilaitumelle.
V. Mr Wardlaw ennustaa tulevia onnettomuuksia.
VI. Rummunpärinää auringon laskiessa.
VII. Kapteeni Arcoll kertoo tarinansa.
VIII. Saan jälleen nähdä hänen korkea-arvoisuutensa John Laputan.
IX. Kauppapuoti Umvelosissa.
X. Lähden etsimään aarretta.
XI. Rooirandin luola.
XII. Sanoma kapteeni Arcollilta.
XIII. Letaban kahlaamo.
XIV. Pappi Johanneksen kaulaketju on hallussani.
XV. Aamu vuoristossa.
XVI. Inandan kraali.
XVII. Muuan vaihtokauppa ja sen seuraukset.
XVIII. Kuinka miehen on välistä kokonaan pantava luottamuksensa
hevoseen.
XIX. Arcollin »paimentaminen».
XX. Näen hänen ylhäisyytensä John Laputan viimeisen kerran.
XXI. Kiipeän vielä kerran kallioita.
XXII. Suuri vaara, jonka onnellisesti vältämme.
XXIII. Enoni lahja paisuu moninkertaiseksi.

I.

MIES KIRKCAPLEN RANNALLA.

Muistan ensimmäisen kohtauksen hänen kanssaan niin selvästi kuin se olisi tapahtunut eilen. Silloin en saattanut aavistaa kuinka kohtalokas tuo tuokio oli, tai kuinka usein nuo kasvot, jotka olin nähnyt kelmeässä kuunvalossa, kummittelisivat minulle öisin ja häiritsisivät rauhaani päivällä. Mutta muistan vielä sen tuottaman lamauttavan pelon tunteen, joka oli voimakkaampi kuin mikä oikeastaan sopii aikaansa kuluttaville ja leikeillään sunnuntairauhaa häiritseville pojille.

Kirkcaplen kaupunki, jossa, samoinkuin siihen liittyvässä Portincrossin seurakunnassa, isäni oli kirkkoherrana, sijaitsee kukkulalla pienen Caple-lahden rannalla, näköalan avautuessa suoraan Pohjanmerelle. Niiden niemekkeiden ympärillä, jotka sulkevat lahden, muodostuu rannikko ikäänkuin rintavarustukseksi paljaista punaisista kallioista, joilla ainoastaan pienet vuoripurot purkavat tiensä vedenrajaan. Alhaalla on mitä hienoin valkoinen hiekkaranta, jossa me kaupungin koulupojat kahlailimme kaikki lämpimät vuodenajat. Mutta pitkinä lomapäivinä oli tapanamme pyrkiä etäämmäksi kallioille, sillä siellä oli monta syvää onkaloa ja vesiallikkoa, joista saattoi pyydystää arvokkaita kaloja ja etsiä kätkettyjä aarteita polvinahkansa ja housunnappien kustannuksella. Monenmonituista lauantaipäivää olen viettänyt jossain kallionkolossa, polttanut ajopuista rakennettua nuotiota, ja ollut olevinani salakuljettaja tai juuri Ranskasta maihiintunut jakobiitti. Meitä oli aina yhdessä muutamia Kirkcaplen poikia, kaikki ikätovereitani, joukossa Archie Leslie, isäni kirjurin poika, ja Tam Dyke, pormestarin veljenpoika. Me olimme vannoneet verivalan vaietaksemme kaikista urotöistämme, ja kullakin meillä oli nimi, joka oli kuulunut jollekulle kuuluisalle merirosvolle tai merenkulkijalle. Minä olin Paul Jones, Tam oli Kapteeni Kidd, ja Archie — se on itsestään selvä — oli Morgan! Meidän kohtauspaikkanamme oli luola, jonka kautta Dyve Burniksi nimitetty vuoripuro oli uurtanut uomansa kallioon matkallaan mereen. Siellä me kokoonnuimme kesäiltoina, joskus myös lauantai-iltaisin talvellakin ja kerroimme mahtavia juttuja urhoollisuudestamme, jotka kovin pullistivat meidän mieltämme. Yksinkertainen totuus kuitenkin oli, että meidän urotyömme olivat varsin vaatimattoman laatuisia: jokunen kala ja kourallinen omenoita oli meidän saaliimme ja tappelu Dyven nahkuriliikkeen miesten kanssa oli suurin sankaritekomme.

Kevätrippi sattui säännöllisesti huhtikuun viimeiseksi sunnuntaiksi, ja tuona erikoisena sunnuntaina, josta on kysymys, päivä oli tavattoman lämmin ja aurinkoinen vuodenaikaan nähden. Olin jo saanut tarpeeksi torstain ja lauantain jumalanpalveluksista ja nyt tuli lisäksi vielä kaksi sunnuntaina — se oli jo liikaa kaksitoistavuotiaalle, joka tuskin jaksoi istua hiljaa, kun kevätaurinko paistoi ikkunain läpi lehterille. Vielä oli jälellä ehtoopalvelus ja siitä uhkasi tulla kaksinkerroin ikävä, koskapa Hänen Korkea-arvoisuutensa Mr Murdoch Kilchristiestä, tunnettu pitkistä saarnoistaan, oli ottanut isäni saarnavuoron. Ei ihme, että olin kypsä Archie Leslien ehdotukselle, jonka hän esitti mennessämme kotiin teelle, että kehittämällä pienen määrän viekkautta pääsisimme kaikesta tuosta. Ehtoollisellakäynnin aikana ei istuttu kuten tavallista omissa penkeissä, vaan jokainen seurakuntalainen otti paikan mistä halusi. Kirkkoherran penkki oli täynnä mr Murdochin kirkcaplelaisia sukulaisia, jotka äitini oli kutsunut kirkkoon kuulemaan Hänen Korkea-arvoisuuttaan, ja tämän vuoksi minun oli helppo saada lupa istua Archien ja Tam Dyken kanssa lehterillä. Mutta kun kellojen soitto oli loppunut ja me jalkojen kolinasta saatoimme päätellä, että seurakunta oli asettunut paikoilleen kirkkoon, hiivimme me alas lehterin portaita ja painuimme ulos erään sivuoven kautta. Sekunnissa olimme kirkkopihan toisella puolen ja sitten juoksimme Dyve Burnia kohti sen kuin kintuista lähti.

Kaikilla »paremman väen» pojilla Kirkcaplessa oli n.s. Eton-puku, johon kuului pitkät housut, pieni lyhyt takki ja sylinterihattu. Minä olin ollut yksi ensimmäisistä uhreista, ja koskaan en unohda, kun ensi kertaa siihen puettuna juoksin kotiin pyhäkoulusta kaupungin kaikkien katupoikien pommittaessa lumipalloilla korkeaa hattuani. Myöhemmin joutui Archie saman kohtalon alaiseksi, sillä hänen vanhempansa seurasivat uskollisesti esimerkkiä. Me olimme näinollen nyt puetut näihin hankaliin tamineisiin, ja ensimmäinen huolemme oli piiloittaa hatut johonkin helposti muistettavaan paikkaan katajapensaiden alle kukkuloilla. Tam oli säästynyt muodin vaihtelusta, joten hänellä oli päällään tavallinen puku polvihousuineen. Hän otti nyt esiin tähän saakka kätketyn aarteensa, jonka tuli valaista tietämme retkellä, nimittäin varsin voimakkaasti savuavan salalyhdyn.

Tam kuului Vapaakirkkoon, jossa rippi sattui toiselle päivälle kuin meillä, eikä hänellä siis nyt olisi ollut pakkoa mennä kirkkoon, mikä niin Archieta ja minua oli raskauttanut. Mutta kummallisia tapahtumia oli tänä päivänä sattunut hänenkin kirkossaan. Eräs musta mies, Korkea-arvoisa John Jonkunniminen oli saarnannut. Tam oli aivan täynnä tätä kuulumatonta tapausta. »Neekeri», hän sanoi, »suuri mustaihoinen, yhtä pitkä kuin sinun isäsi, Archie». Hän kuului hakanneen saarnapöytää suurella menestyksellä, ja Tam oli aivan ihmeeksi pysynyt koko ajan valveilla. Mies oli puhunut Afrikan pakanoista ja sanonut, että Jumalan edessä musta mies on yhtä hyvä kuin valkoinen, ja hän oli epämääräisin sanoin ennustanut päivää, jolloin englantilaiset saisivat oppia halveksituilta neekereiltä yhtä ja toista sivistystä koskevaa. Tällainen oli puheen kulku ollut ainakin Tamin mukaan, joka muuten ei oikein tuntunut hyväksyvän puhujan mielipiteitä.

»Se oli silkkaa pötypuhetta, Davie. Raamattuhan sanoo, että Hamin lasten tulee olla meidän palvelijoitamme. Jos minä olisin pappi, en ainakaan päästäisi neekeriä saarnatuoliin. Vetäisin rajan sunnuntaikoulun kohdalla.»

Alkoi hämärtää, kun saavuimme kanervan peittämille aukeille vuoriketjun päällä, ja ennenkuin ehdimme loivasti laskeutuvalle niemekkeelle, joka erottaa Kirkcaplen lahden kallioista, oli niin pimeää kuin ylipäänsä saattaa olla huhtikuun iltana täysikuun aikana. Tam olisi halunnut vieläkin pimeämpää. Hän otti esiin lyhtynsä ja onnistui lopuksi haaskaamalla hirvittävästi tulitikkuja saamaan tulen pieneen kynttilänpätkään, minkä jälkeen hän sulki lyhdyn ja paineli eteenpäin iloisella mielellä. Emme tarvinneet mitään valaistusta, ennenkuin saavuimme Dyve Burnin luo, jossa polku alkoi painua alas jyrkkänä kallion halkeamaa pitkin.

Juuri tässä ensimmäisen kerran huomasimme, että joku oli kulkenut ennen meitä. Archie hekumoitsi näihin aikoihin intiaanikirjoilla eikä koskaan laiminlyönyt tilaisuutta harjaantuakseen vainuamisen taidossa. Hän kulki aina katse maahan kiinnitettynä, mistä johtui että hän usein löysi kolikoita, olipa hän kerran löytänyt pienen koristeen, jonka pormestarinna oli pudottanut. Polun taipeessa on pieni aaltojen heittämän paksun soran peittämä kohta maata. Archie oli silmänräpäyksessä nelinkontin. »Pojat», hän huudahti, »tämä on ilmeinen jälki» — ja lyhyen tutkimuksen jälkeen — »tästä on mennyt alas suuri, pitkä ja latuskajalkainen mies, ja hän on sitäpaitsi aivan äsken ollut tässä, sillä jäljet ovat kosteassa sorassa, eikä vesi ole täyttänyt niitä vielä kokonaan».

Emme rohjenneet epäillä Archien teräviä huomioita ja ajatuksiamme askarrutti, kuka vieras saattoi olla. Kesäisin voi sattua, että tapasi täällä huvimatkalla ihmisiä, jotka olivat huomanneet kiinteän valkoisen hiekan sopivaksi tarkoituksiinsa, mutta tähän vuoden- ja vuorokauden aikaan ei kenelläkään, ken hän sitten olikin, pitänyt olla mitään aihetta tunkeutua meidän alueellemme. Kalastajat eivät koskaan tulleet tännepäin, sillä hummereita saatiin itäpuolella, ja jyrkkä, alaston niemenkärki Red Nebin luona teki tien rantaa pitkin vaikeasti kuljettavaksi. Nahkuriliikkeen pojat tapasivat silloin tällöin tulla tänne päin kylpemään, mutta nahkuripoika ei ui koleana huhtikuun iltana.

Kuitenkaan ei ollut epäilystäkään, mihin tuntematon oli suunnannut tiensä. Hänen askeleensa johtivat rantaan. Tamin lyhdyllään valaisemat jäljet näkyivät selvästi vievän alas luikertelevaa polkua. »Ehkäpä hän on löytänyt meidän luolamme. On parasta kulkea varovasti».

Salalyhty suljettiin ja parhain salakuljettajaelein hiivimme kalliohalkeamaa pitkin alas. Koko juttu tuntui hieman ilkeältä, ja luulen että me kaikki pohjimmalta olimme vähän peloissamme. Mutta Tamiliahan oli lyhtynsä, eikä koskaan maailmassa kävisi päinsä olla saattamatta päätökseen seikkailua, joka ilmeisesti oli juuri oikeaa lajia. Puolimatkassa alasmentäessä on pieni kituvia leppiä ja orapihlajia kasvava metsikkö, puiden muodostaessa ikäänkuin holvin polun yli. Tiedän että minä tunsin helpotusta sydämmessä, kun olimme sivuuttaneet tämän paikan sen suuremmitta kommelluksitta kuin että Tam kompastui vähän, jolloin lyhdyn ovi aukeni ja kynttilä sammui. Emme pysähtyneet sytyttämään sitä, vaan jatkoimme matkaamme kunnes tulimme niille pitkille, siloisille ja punertaville kallioille, jotka reunustavat rantaa. Emme enää voineet nähdä jälkiä, minkä vuoksi lakkasimme vainuamasta ja sensijaan kiipesimme varovasti suuren vierinkiviröykkiön yli ja laskeuduimme edelleen alas siihen kalliosyvennykseen, jota kutsuimme luolaksemme.

Luolassa ei ollut ketään. Sytytimme lyhdyn ja aloimme tutkia kamppeitamme. Pari kolme huonokuntoista ongenvapaa, vähän siimaa, pari puulaatikkoa, kasa ajopuita nuotiota varten ja muutamia kvartsikappaleita, joissa luulimme näkevämme kultaa, — siinä koko vaatimaton kalustuksemme. Tai ehkä minun täytyy vielä mainita ne kamalalla sekotuksella täytetyt haljenneet savipiiput, joita me joskus poltimme ollaksemme oikeita aikaihmisiä. Kun nyt kaikki valaveljet olivat koolla, lähetettiin vahti ulos. Tam sai määräyksen kiertää kallionkulman ympäri, mistä saattoi nähdä rantaan, ja tutkia oliko rannikko selvä.

Kolmen minuutin kuluttua hän tuli takaisin ja lyhdynvalossa näimme hänen silmissään tyrmistyneen ilmeen. »Rannalla palaa tuli», hän sanoi, »ja sen vieressä seisoo mies».

Sepä vasta oli uutinen. Hukkaamatta aikaa puhumiseen me syöksyimme ulos. Archie ensimmäisenä ja Tam, joka oli sulkenut lyhtynsä, viimeisenä. Ryömimme kallion reunaan ja tähystimme sen ylitse, ja aivan oikein, siellä vuoroveden huuhtomalla ja hiomalla hietikolla näimme valopisteen ja tumman olennon liikkuvan sen tienoilla.

Kuu teki juuri nousua ja sitäpaitsi tuli mereltä päin tuo omituinen hohde, jonka usein huomaa keväisin. Tulen kimmellys oli noin sadan kyynärän päässä, pienen pieni liekki, jonka minä olisin sammuttanut hatullani. Tulta ylläpidettiin rätinästä ja savusta päättäen kuivalla meriruoholla ja metsiköstä otetuilla vielä puhkeamattomilla puunoksilla. Miehen haahmo näkyi tulen vieressä, ja juuri kun me tuijotimme sinne, hän alkoi kiertää tulta ensin etääntyen ja sitten jälleen lähentyen.

Tämä näky oli niin odottamaton, niin kokonaan poikkeavaa siitä mitä aikaisemmin olimme kokeneet, että olimme miltei jähmettyneitä hämmästyksestä. Mitä saattoi tuolla kummallisella olennolla olla hyötyä tulesta klo puoli 9 huhtikuisena sunnuntai-iltana rannalla Dyve Burnin luona? Keskustelimme asiasta kuiskaten suuren kalliolohkareen takana, mutta kukaan ei kyennyt ratkaisemaan arvoitusta. »Ehkä hän on tullut maihin veneellä», ehdotti Archie, »hän voi olla ulkomaalainen». Mutta minä muistutin Archielle jalanjäljistä, jotka hän itse oli keksinyt, ja jotka osoittivat, että mies oli tullut maan puolelta kallioitten yli alas rantaan. Tam oli vakuutettu, että kysymyksessä oli mielipuoli ja äänesti että heti lähtisimme tiehemme.

Mutta kuin noiduttuina pysyimme kiinni tässä meren, rannan ja kuunvalon hiljaisessa maailmassa. Muistan katsoneeni taapäin kohti mustia, juhlallisia kallioita, ja tunsin silloin selittämättömällä tavalla kuuluvani yhteen tuon tuntemattoman kanssa. Mikä sattuma olikaan tuonut tuon asiaankuulumattoman olennon meidän alueellemme? Kummallista kyllä, olin enemmän utelias kuin peloissani. Toivoin pääseväni tämän salaisuuden syvyyksiin ja selvittäväni mitä tuolla olennolla saattoi olla tekemistä tulensa kanssa.

Sama ajatus mahtoi olla Archiella, sillä hän heittäytyi maahan ja alkoi hiljaa ryömiä rantaa kohti. Seurasin jälessä ja viimeisenä tuli Tam päästellen yhtä ja toista vastalauseen tapaista. Kallioitten ja tulen välillä oli ensin noin 60 metrin levyinen kappale vierinkiveä ja liuskakiveä, nousuveden rajaa korkeammalla, lukuunottamatta ehkä voimakkainta kevättulvaa. Etäämpänä oli rivi meriruohoa kasvavia allikoita ja sitten tuli kova rantahiekka. Suurten kivien takana oli monta hyvää piilopaikkaa, ja välimatkan sekä heikon valaistuksen lisäksi ei meillä ollut vaaraa tulla huomatuiksi senkään vuoksi, että mies oli liiaksi kiintynyt hommiinsa pitääkseen erityisesti huolta tähystyksestä maan puolelle. Hän oli valinnut paikkansa hyvin, sillä häntä ei juuri olisi voinut huomata muualta kuin meren puolelta. Kalliot ovat altapäin uurretut niin, ettei ylhäältä tuskin voi nähdä hiekkarantaa muuta kuin aivan äärimmäiseltä reunalta.

Archie, niin kokenut hiiviskelijä kuin olikin, oli kuitenkin paljastaa meidät. Hänen polvensa lipesi meriruohoon, ja hän vyöryi alas kivenlohkareelta pikkukivien rapisten seuratessa mukana. Olimme hiljaa kuin hiiret peläten, että mies oli kuullut rominan ja lähtisi nyt tutkimaan sen syytä. Mutta kun hetkisen kuluttua nostin päätäni varovasti, huomasin, että hän ei ollut lainkaan häiriintynyt. Tuli paloi vielä ja hän kiersi sitä kuten ennen.

Aivan allikoiden luona oli suuri punainen hiekkakivilohkare monine halkeamineen. Tässä saatoimme vallata erinomaiset asemat ja kaikki kolme ryömimme sen taakse niin että vain silmät jäivät sen reunan yläpuolelle. Mies oli meistä nyt tuskin kahdenkymmenen kyynärän päässä ja saatoimme selvästi erottaa hänen vartalonsa. Hän oli suuri ja karkeatekoinen, niin ainakin puolipimeässä näytti. Hänen päällään ei ollut muuta kuin paita ja housut, ja askelten äänestä hiekkaa vastaan kuulin, että hän liikkui paljain jaloin.

Äkkiä päästi Tam Dyke hillityn huudahduksen. »Totta vieköön, sehän on meidän musta pappimme», hän sanoi.

Näimme nyt kun kuu tuli pilvistä, että tulen ääressä todella oli neekeri. Hänen päänsä oli painuksissa ja hän kulki tulen ympäri mitatuin, säännöllisin askelin. Eri pitkien väliaikojen kuluttua hän pysähtyi, nosti molemmat kätensä taivasta kohti ja kumarsi kuun suuntaan. Mutta hän ei puhunut sanaakaan.

»Tuo on taikuutta», sanoi Archie. »Hän kutsuu parhaillaan paholaista. Meidän täytyy jäädä katsomaan kuinka tässä käy, sillä jos nyt juoksemme tiehemme, saa hän meidät kiinni. Kuu on liian korkealla.»

Mies jatkoi menojaan aivankuin hän olisi kuullut hiljaista musiikkia. Luolassa ollessamme en ollut tuntenut pelkoa, mutta nyt kun seikkailu oli tullut näin aivan päällemme, heikkeni rohkeuteni. Oli jotain kammottavaa tuossa suuressa neekerissä, joka oli heittänyt pois papillisen pukunsa ja nyt harjoitti jotain noituutta yksinään meren rannalla.

Olin varma että se oli noituutta, sillä ilmassakin tuntui olevan jotain salaperäistä, laitonta. Mutta ei aikaakaan kun hän pysähtyi kierroksissaan ja heitti jotain tuleen. Siitä nousi paksu savu, jonka aromaattisen tuoksun me saatoimme tuntea ja kun savu oli haihtunut, paloi liekki sinertävällä kuunvaloa muistuttavalla hopeahohteella.

Mitään ääntä ei kuulunut, mutta nyt hän otti jotain vyöstään ja alkoi piirustaa hiekkaan tulen ja sisimmän ympyrän välille joitakin kummallisia merkkejä. Kun hän kääntyi, sattui kuunvalo aseeseen, ja me näimme että se oli suuri veitsi.

Rupesimme nyt todella pelkäämään. Tässä olimme me kolme poikaa myöhään illalla täydellisesti autiolla paikalla vain muutaman kyynärän päässä suurikokoisesta villistä suurine puukkoineen. Minusta tuntui seikkailu jo kaikkea muuta kuin houkuttelevalta, ja yksinpä urhea Archiekin oli peloissaan, päättäen hänen puserretuista huulistaan. Mitä Tamiin tulee kalisivat hänen hampaansa kuin puimakone.

Äkkiä tunsin jotain pehmeää ja lämmintä kivellä oikean käteni alla. Tunnustelin lähemmin ja huomasin, että siinä olivat tuntemattoman vaatteet, sukat ja kengät, pappisnuttu ja hattu.

Tämä pahensi tilannetta, sillä jäämällä paikalle siksi kunnes hän lopettaisi uskonnolliset menonsa, emme voisi välttää paljastumista. Toiselta puolen oli taas peräytyminen kivilohkareitten yli kirkkaassa yhtä uskallettua. Huomautin tästä kuiskaten Archielle, mutta hän oli halukas vielä viipymään. »Ehkä jotain tapahtuu», hän sanoi. Näin hän sanoi muuten aina.

En tiedä, mitä olisi saattanut tapahtua, sillä emme saaneet aikaa odottaa sitä. Tam Dyken hermot antoivat aivan äkkiarvaamatta perää. Kun mies siellä alhaalla kerran kääntyi meidän suuntaamme taivutuksineen ja kumarruksineen, syöksyi Tam äkkiä ylös ja huusi hänelle erään koulupoikasukkeluuden, joka oli siihen aikaan muodissa Kirkcaplessa: »Kuka sanoikaan sinua liitunaamaksi, ukkoseni!» ja pitäen kiinni lyhdystään Tam pakeni hurjinta vauhtia Archien ja minun seuratessa kantapäillä. Kiitäessämme vilkasin taakseni ja näin vilahduksen kookkaasta olennosta, joka veitsi korkealla huhki perässämme.

Vaikka näin hänen kasvonsa vain silmänräpäyksen, en jälkeenpäin voinut koskaan niitä unohtaa. Ne olivat mustat kuin ebenholtsi, mutta ei tavallista neekerityyppiä. Huulet eivät olleet paksut eivätkä sieraimet leveät. Ei, jos saatoin uskoa silmiäni, oli hänellä rohkeasti kaartuva nenä, ja suun piirteet olivat tiukat ja täsmälliset. Mutta hänen kasvonsa ilmaisivat tällä hetkellä sellaista hämmästystä, kauhua ja pirullista raivoa, että sydämeni tuntui pysähtyvän.

Niinkuin olen maininnut, oli meillä noin kahden-, kolmenkymmenen kyynärän etumatka. Kallioinen maasto oli meille eduksi, sillä poika voi hyppiä sellaisellakin paikalla missä aikamiehen täytyy tunnustella. Archie säilytti meistä parhaiten mielentyyneytensä. »Juoskaa suoraan puroa kohti», hän huusi puoliääneen, »mäkeä ylös hän ei voi seurata meitä».

Sivuutimme vierinkivilohkareet, kiisimme punaisen kallion ja meriruohojen yli ja saavutimme Dyvestä erkautuvan pikku kanavan, joka jätettyään uomansa virtaa piikivien yli. Tässä katsahdin taakseni, mutta en voinut havaita mitään. Vasten tahtoanikin pysähdyin, mutta tämä oli vähältä olla tuhoni, sillä vainoojamme oli ehtinyt purolle ennen meitä, tosin jonkun matkaa alempana, ja tuli nyt mäkeä ylös katkaistakseen meidän tiemme.

Ylipäänsä olen aika hätikkö ja siihen aikaan olin sitä vielä enemmän, mikä johtui vilkkaasta mielikuvituksestani. Mutta luulen nyt tehneeni sangen rohkean teon, joskin enemmän vaiston kuin järjen ohjaamana. Archie oli eellimmäinen ja oli jo pulikoinut virtaavan veden toiselle puolen. Hänen jäljessään tuli Tam, joka juuri hankkiutui virran yli, kun huomasin mustaihoisen olevan niin lähellä, että hänen vain tarvitsi ojentaa kätensä. Seuraavassa hetkessä Tam olisi ollut hänen kynsissään, ellen olisi päästänyt varotushuutoa ja juossut suoraan penkereelle: Tam putosi veteen — saatoin kuulla hänen purskutuksensa — mutta hän pääsi yli, sillä kuulin Archien huutavan häntä, ja sitten he molemmat katosivat tiheään metsikköön, joka kasvaa virran vasemmalla rannalla. Kun vainoojamme näki minut omalla puolellaan kanavaa, jätti hän toisten ajamisen, ja nyt syntyi kilpajuoksu meidän välillämme.

Olin kauhean peloissani, mutta en ollut toivoton, sillä kaikki halkeamat ja piilopaikat jokiuoman oikealla puolella olivat minulle hyvinkin tuttuja monilta löytöretkiltämme. Jalkani olivat keveät ja hyvin treenatut, — pidettiinhän minua Kirkcaplen parhaana pitkänmatkan juoksijana. Jos vain voisin säilyttää etumatkani, kunnes saavuttaisin jonkun tutun käänteen, olisin pelastettu, sillä sellaiselta kohdalta oli mahdollista poiketa sivutielle erään purossa olevan putouksen takana ja päästä jollekin meidän salaisista poluistamme pensastoissa. Minä suorastaan lensin ylös jyrkkiä vuorenloukkoja uskaltamatta kääntyä, mutta ylhäällä, missä kalliot alkavat, näin vilauksen vihollisestani. Mies osasi juosta, vaikka olikin raskasrakenteinen. Minulla oli vain viiden kuuden kyynärän etumatka ja saatoin jo erottaa välkkävät silmänvalkuaiset ja punaiset ikeneet. Huomasin vielä jotain muuta — kiiltävän esineen hänen kädessään.

Kauhu antoi minulle siivet, — kuin kalalokki lensin kallioita ylös, kiipesin ja loikin pyrkien tuota tuttua käännettä kohti. Vaistomaisesti tunsin, että ahdistajani väsyi ja hetkeksi pysähdyin jälleen vilkaisemaan taakseni. Mutta jo toisen kerran oli tämä liike jäädä viimeisekseni.

Suuri kivi suhahti ilmassa ja tapasi kallioseinämän tuuman verran päästäni niin että kivensirut olivat sokaista silmäni. Mutta nyt minä raivostuin. Ryömin alemma, hiivin erään kielekkeen alle, kunnes olin päässyt sopivaan kohtaan, mistä näin viholliseni kapuavan samaa tietä kuin minä olin tullut kivien kauheasti ramistessa. Sain käteeni irtonaisen kiven ja paiskasin sen kaikella voimallani häntä kohti. Se murtui ennenkuin kerkisi perille, mutta suureksi ilokseni sai hän sievoisen palan siitä vasten naamaansa. Mutta sitten sai kauhu minussa ylivallan. Hiivin vesiputouksen taitse metsikköön ja aloin pyrkiä huippua kohden.

Tämä viimeinen taival tuntui kaikkein raskaimmalta, sillä voimani alkoivat olla lopussa, ja yhä edelleen luulin kuulevani takaa-ajavat askeleet aivan kantapäilläni. Sydän oli kiivennyt kurkkuun kun tunkeuduin orapihlajatiheikön läpi, välittämättä parhaiden vaatteideni tärveltymisestä. Lopuksi löysin polun ja kohtasin suureksi helpotukseksi Archien ja Tamin, jotka olivat hiljentäneet vauhtiansa, ollen kovin huolissaan minun kohtalostani. Yhdyimme siis nyt ja pian olimme saavuttaneet kallioiden laen.

Nyt rohkenimme katsoa taaksemme. Vainoojamme oli väsynyt ja kaukana alhaalla kuulimme askeleiden äänen, jotka suuntautuivat rantaan päin.

»Sinähän olet verissäsi, Davie. Tuliko hän niin lähelle sinua, että pääsi lyömään?» Archie kysyi.

»Hän heitti kivellä, jonka sirut sattuivat minuun. Mutta annoinpa hänelle samalla mitalla takaisin. Hän kyllä muistaa tämän illan nenänsä takia, ellei muuten.»

Emme uskaltaneet mennä kukkuloiden yli, vaan menimme suoraan lähimpään ihmisasuntoon, erääseen maakartanoon vähän matkan päässä sisämaahan päin, ja kun pääsimme sinne, heittäydyimme erään niitynveräjän viereen lepäämään.

»Olen kadottanut lyhtyni», Tam sanoi, »Sinä kelvoton musta peto.
Odotapa kun kerkiän puhua hommistasi kotona.»

»Siitä ei tule mitään», sanoi Archie varmasti. »Asiain näinollen hän ei tiedä mitään meistä, eikä voi kostaa meille millään tavalla. Mutta jos hän jollain tavalla tietää, keitä me olemme, niin hän varmasti murhaa meidät.»

Archie vaati meitä antamaan vaitiololupauksen, minkä me hyvin mielellämme teimme, koska katsoimme, että hän oli aivan oikeassa. Sitten etsimme maantien ja suuntasimme kulkumme kohti Kirkcaplea, kotiintulon pelon vähitellen hälventäessä pelkoamme tuntematonta mustaa miestä kohtaan. Kiihoittuneessa mielentilassamme unohdimme Archie ja minä kokonaan, että hattumme lepäsivät erään pensaan alla kukkuloilla.

Kohtalo oli määrännyt, että meidän kepposemme ei jäänyt huomaamatta. Huono onnemme tahtoi, että mr Murdochin piti saada pahoja vatsavaivoja heti toisen virren jälkeen ja seurakunta oli nopeasti hajaantunut. Äitini oli odottanut minua uloskäytävän luona ja kun minua ei kuulunut, hän oli mennyt hakemaan minua lehteriltä. Näin tuli totuus päivänvaloon, ja vaikkapa olisin tehnyt vain hiljaisen kävelymatkan kallioille olisi luvaton poissaoloni tullut rangaistuksi. Kun tähän lisäksi tuli, että saavuin kotiin naarmuja kasvoissa, hatutta ja monia repeämiä parhaissa housuissani, niin voidaan helposti käsittää äidin tunteet. Sain muutamia tuntuvia läimäyksiä ja sitten minut pantiin vuoteeseen ja luvattiin oikein loistorangaistus heti kun isä tulisi kotiin.

Seuraavana päivänä ennen aamiaista oli isä kotona ja sain nyt kunnollisen selkäsaunan. Sitten läksin kouluun tavanmukainen maanantai-alakuloisuus mielessä, jota vahvistivat lisäksi hellät, pakottavat jäsenet. Alakadun kulmassa kohtasin Archien tähystämässä eräisiin ajoneuvoihin, jotka tulivat katua alas. Vaunuissa istui kaksi miestä, nim. Vapaakirkon pastori — hän oli nainut rikkaasti ja saattoi pitää hevosta — joka kyyditsi eilistä mustaa saarnamiestä. Kipasimme Archien kanssa äkkiä erään aitauksen taa, mistä täydessä turvassa saatoimme heittää viimeisen silmäyksen viholliseemme. Hän oli pappispuvussa, jotapaitsi hänen päällään oli paksut turkit ja vieressä upouusi keltainen nahkalaukku. Hän puhui kovalla äänellä, kun ajoneuvot ajoivat ohitsemme ja Vapaakirkon pastori kuunteli tarkkaavaisesti. Kuulin hänen syvällä äänellään puhuvan jotain »Jumalan hengen vaikutuksista tällä paikkakunnalla». Mutta minkä erikoisesti panin merkille — ja tämä huomio pani minut unohtamaan yksin pakottavat takamuksenikin — oli, että hänen toinen silmänsä oli pahoin ajettunut ja toisen posken päällä oli kaksi laastariliuskaa ristissä.

II.

ONNEA ETSIMÄÄN.

Tässä vaatimattomassa kertomuksessani esiintyy enemmän kuin kylliksi merkillisiä tapahtumia ennenkuin loppuun on päästy, jotta minun sallittaneen tässä poiketa aivan arkipäiväisiin asioihin. Tahdon kertoa lyhyesti mitä senjälkeen tapahtui, kun olin nähnyt »Miehen Kirkcaplen rannalla» aina siihen saakka kuin päätettiin, että minä matkustaisin Afrikaan.

Kävin vielä kolme vuotta kouluani, jossa edistykseni paremmin tuli näkyviin urheilun kuin lukujen alalla. Toisen toisensa jälkeen näin ikätovereistani jättävän poikavuotensa ja ryhtyvän ansiotoimintaan. Tam Dyke seurasi kaksi kertaa luvatta erään hollantilaisen kuunarin mukana, joka tapasi lastata hiiliä satamassamme, ja lopuksi antoi isä perään pojan tahdolle Tamin saadessa alkaa kauppalaivastossa. Archie Leslie, joka oli vuotta vanhempi minua, osoitti taipumusta lakitieteeseen ja hänet lähetettiin senvuoksi erääseen asianajotoimistoon Edinburghissa, missä hänen samalla piti kuunnella luennoita korkeakoulussa. Mutta minä jäin koulun penkille, kunnes lopuksi istuin siellä yksinäni oman itseni kanssa korkeimmalla luokalla ja tunsin itseni kokonaan hyljätyksi. Olin kertakaikkiaan vankkarakenteinen nuorukainen ja etevyyteni rugby-jalkapallossa oli kuulu muuallakin kuin Kirkcaplessa ja Portincrossissa. Isälleni olin jossain määrin harhalaskelma, sillä hän oli toivonut pojassaan kehittyvän saman hiljaisen kirjoja rakastavan luonteen kuin mikä hänellä itsellään oli.

Yhden asian olin vakaasti hengessäni päättänyt: valitsisin joka tapauksessa lukumiehen uran niin vähän kuin olinkin taipuvainen opinnoihin. Nopea edistymiseni riippui yksinomaan pelostani joutua mahdollisesti istumaan johonkin konttoriin tai muuhun sellaiseen, mikä kohtalo jo oli kohdannut useita tovereitani. Ja niin päätin lukea papiksi, ei kylläkään mistään vetovoimasta tähän pyhään kutsumukseen, vaan ainoastaan senvuoksi että isänikin oli pappi. Tästä seurasi, että minut lähetettiin kuusitoista vuotta täytettyäni vuoden jatkokursseille Edinburghin korkeakouluun ja seuraavana vuonna alkoivat opintoni yliopistossa.

Jos kohtalo olisi ollut minulle lempeämpi olisin voinut ehkä sittenkin päätyä oppineeksi mieheksi. Olin alkanut elävällä harrastuksella syventyä filosofian ja kuolleitten kielten opinnoihin, mutta sitten isäni odottamatta sai halvauksen ja kuoli, ja minun täytyi ruveta itse ansaitsemaan leipääni.

Äidilläni ei ollut paljoakaan elääkseen, sillä isäni tulot eivät olleet riittäneet säästöihin. Kun kaikki oli järjestetty huomattiin, että äitini tulisi saamaan vain noin viisikymmentä puntaa vuodessa. Kaikkein pienimminkin vaatimuksin ei tämä olisi riittänyt talouteen, saatikka sitten minun opintoihini. Juuri kun olimme päässeet näin pitkälle asioissamme, teki eräs ijäkkäämpi sukulaisemme, varakas yksinäinen vanhapoika, äidilleni ehdotuksen, että tämä muuttaisi hoitamaan hänen talouttaan. Mitä minuun tulee hän lupasi hankkia minulle tointa jossain suuremmassa toiminimessä, sillä hänellä oli paljon suhteita liikemaailmassa. Mitäpä voimme muuta tehdä kuin kiittää ja ottaa tarjouksen vastaan. Myimme huonekalumme ja taloustarpeemme, ja muutimme hänen melkoisen synkkään asuntoonsa Dundas Streetin varrella. Pari päivää myöhemmin hän ilmoitti päivällispöydässä, että hän nyt oli saanut minulle toimen, joka voisi olla hyvänä alkuna.

»Tiedät toki itse, Davie», hän sanoi, »että et ymmärrä liike-elämän yksinkertaisimpia aakkosiakaan. Koko maassa ei ole ainoatakaan liikettä, joka voisi ottaa sinua muuhun kuin jollekin halpa-arvoiselle paikalle ja yli 100 punnan tulisivat sinun tulosi vuodessa tuskin koskaan nousemaan. Ei, ainoa mitä sinulla nyt on tehtävissä on, että matkustat jonnekin missä valkoiselle miehelle annetaan arvoa. Sallimuksen johdattamana tapasin eilen vanhan ystäväni Thomas Mackenzien, joka oli lakimiehensä luona erästä maatilankauppaa varten. Hän on erään kauppa- ja laivausliikkeen johtaja, joka on maailman suurimpia — Mackenzie, Mure & Oldmeadoros — ehkä olet kuullut nimen. Paljon muun ohella omistaa hän vähintään puolet kaikista Etelä-Afrikan pikkukaupoista, joissa myydään kaikkea ajateltavissa olevaa, raamatuista ongenkoukkuihin saakka.

Nyt näyttää kuin he kernaimmin pitäisivät noiden puotien hoitajina omaa väkeä täältä kotimaasta, ja — päästäksemme asiaan — kun mainitsin sinusta hänelle, lupasi hän sinulle paikan. Tänään sain sähkösanoman, joka vahvistaa tarjouksen. Sinusta tulee apulaisliikkeenhoitaja (tässä enoni hamuili jotain paperia taskustaan ja luki sitten) Blaauwildebeestefonteinissa. No niin, nimessä on kai tarpeeksi sinulle.»

Tällä arkipäiväisellä tavalla kuulin ensi kerran puhuttavan siitä paikasta, jossa minulle oli tapahtuva niin kummallisia asioita.

»Tämä on erinomaista sinulle», enoni jatkoi. »Aluksi sinä saat olla apulaisena, mutta heti kun pääset asioista perille, saat oman kaupan hoitaaksesi. Mackenzien liike maksaa sinulle 300 puntaa vuodessa ja kun saat oman kaupan, seuraa siitä määrätty prosentti myynnistä. Sinulla on täysi vapaus avata uusia liikehaaroja alkuasukkaiden keskuudessa. Olen kuullut että Blaauw… — mikä se nyt taas olikaan — sijaitsee ylhäällä pohjois-Transvaalissa ja kartasta näkee, että se on villiä, vuorista seutua. Ehkäpä löydät siellä ylhäällä kultaa ja timantteja, ja sitten kun palaat kotiin, ostat koko Portincrossin». Enoni hieroskeli käsiään ja myhäili tyytyväisenä.

Sanoakseni totuuden olin sekä iloinen että suruissani. Kun minun kerran täytyy keskeyttää lukuni, pidin parempana myymäläpöytää Transvaalissa kuin konttorituolia Edinburghissa. Ellen olisi niin syvästi tuntenut isäni menetystä, olisin varmaan yksinomaan iloinnut päästessäni näkemään uusia maita ja kansoja. Asiain näin ollen tunsin itseni jossain määrin maastakarkoitetuksi. Tuona iltana tein pitkän kävelymatkan Braid Hillsin yli ja kun näin Fifen rannikon kirkkaassa kevätauringon valossa ja muistin Kirkcaplen ja poikavuoteni, olisin saattanut istua ja itkeä.

Neljätoista päivää myöhemmin matkustin. Äitini heitti surunvoittoiset jäähyväiset, ja enoni, joka oli hankkinut minulle soveliaan puvun ja maksanut matkalippuni, antoi minulle sitäpaitsi kaksikymmentä sovereigniä lahjaksi. »Et olisi äitisi poika, Davie», hän sanoi, »ellet palaisi kotiin mukanasi ainakin tuhat kertaa näin paljon». Muistan ajatelleeni sillä hetkellä, että antaisin enemmän kuin 20,000 puntaa saadessani jäädä Forthin tuulisille rannoille.

Olin valinnut laivan, joka meni Southamptonista suoraan perille ja ollakseni säästäväinen matkustin välikannella. Onneksi kaikkosi koti-ikäväni pian erään toisen taudin tiellä. Oli melkein myrsky jo ennenkuin olimme kerinneet edes ulos Kanaalista, ja Ushautin luona oli sellainen myräkkä että en ikinäni enää haluaisi joutua mokomaan. Makasin kuolemansairaana hytissäni kykenemättä edes ajattelemaan ruokaa ja liian heikkona nostaakseni edes päätäni. Toivoin, etten koskaan olisi jättänyt kotiani, mutta niin sairas olin, että jos olisin saanut valita kotimatkan ja pikaisen maihinpääsyn välillä, olisin valinnut jälkimmäisen.

Vasta sitten kun pääsimme tyynempiin vesiin Madeiran luona, olin kohentunut siksi paljon, että saatoin istua ylhäällä ja tarkata kanssamatkustajiani. Meitä oli noin viisikymmentä välikannella, etupäässä naisia ja lapsia, jotka matkustivat sukulaistensa luokse, ja sitäpaitsi muutamia maastamuuttavia käsityöläisiä ja maanviljelijöitä. Pääsin pian tuttavaksi erään hentokasvuisen miehen kanssa, jolla oli keltainen parta ja silmälasit. Hän tuli luokseni ja puhui säästä selvällä skottilaisella murteella. Hän oli Aberdeenista kotoisin oleva mr Wardlaw, joka matkusti etelään astuakseen johonkin koulunopettajan virkaan. Hän oli hyvän kasvatuksen saanut mies, suorittanut jonkin yliopistotutkinnon ja palvellut muutaman vuoden aliopettajana kotikaupungissaan. Mutta pureva itätuuli ei ollut hyvä hänen keuhkoilleen, ja hän oli senvuoksi kiitollisena ottanut vastaan kutsun laihasti palkattuun maalaiskouluun Etelä-Afrikassa. Kun kysyin häneltä tarkemmin, minne hän aikoi, hämmästyin suuresti saadessani vastaukseksi: »Blaauwildebeestefonteiniin».

Mr Wardlaw oli pieni kunnon mies, teräväkielinen ja iloluontoinen. Hän tutki päivät päästään hollannin- ja kafferinkielisiä aapisia, mutta illallisen jälkeen oli meillä tapana kävellä takakannella ja keskustella tulevaisuudesta. Siitä maasta, jonne olimme matkalla, hän ei tiennyt enempää kuin minäkään, mutta hän oli sammuttamattoman utelias ja hän sytytti minunkin mielenkiintoni. »Tämä paikka, Blauwildebeestefontein», tapasi hän sanoa, »sijaitsee ylhäällä Zoutpansbergin vuoristossa ja sikäli kuin käsitän tuskin yhdeksääkymmentä peninkulmaa rautatiestä. Kartan mukaan pitäisi siellä olla runsaasti vesistöjä. Laivayhtiön pääasiamies sanoi minulle, että ilmasto siellä on terveellistä, ja muutenhan en olisi ottanut paikkaa vastaan. Tulemme keskelle alkuasukasheimoja; tässä on minulla kokonainen luettelo päälliköitä; 'Mpefu, Sikitolu, Majinje, Magata'; ja itäänpäin meistä ei ole lainkaan valkoihoisia, kuumeen vuoksi näet. Nimi merkitsee »sinisen villipedon lähde», mikä hirvittävä olio tuo wildebeeste sitten lieneekin! Tämä tuntuu aivan seikkailunomaiselta, mr Crawfurd. Te saatte käydä mustaihoisten taskuille, minä katselen mitä mahdollisesti voin tehdä heidän sieluilleen.»

Välikannella oli vielä eräs matkustaja, johon kiinnitin huomioni senvuoksi että hän tuntui minusta niin vastenmieliseltä. Hänkin oli pienikasvuinen mies, nimeltään Henriques ja ulkonäöstä päättäen suurin roisto joka koskaan on kenkäparia kuluttanut. Hänen kasvojensa väri muistutti ranskalaista sinappia — likaisenvihreää — ja hänellä oli veristävät, pallonpyöreät silmät, joiden valkuaiset olivat kuumeen keltaamat. Hänen viiksensä olivat vahatut ja kävellessään hän vilkuili ympärilleen varkain ja uteliaasti. Välikannella emme yleensä juuri piitanneet ulkoasustamme, mutta hänellä oli aina hohtavan valkoiset alusvaatteet ja teräväkärkiset keltaiset kengät, jotka soveltuivat ihonväriin. Hän ei puhunut kenenkään kanssa, mutta poltteli suuria sikareita pitkin päivää laivan peräpuolella ja tutki rasvaista muistikirjaansa. Kerran törmäsin yhteen pimeässä hänen kanssaan ja hän kääntyi puoleeni kiroten ja ilkeästi murahtaen. Vastasin melko jäykästi ja hän näytti siltä kuin olisi tahtonut pistää veitsen sisääni.

»Lyön vetoa, että tuo olio on ollut orjakauppiaana joskus elämässään», sanoin mr Wardlawille, joka vastasi: »Herra armahtakoon siinä tapauksessa hänen orjiaan».

Ja nyt minun täytyy kertoa eräs tapaus, joka saattoi loppumatkan tuntumaan aivan liian lyhyeltä minusta ja joka ennusti tulevia merkillisiä tapahtumia. Se sattui päivä senjälkeen kuin olimme sivuuttaneet päiväntasaajan, ja ensiluokan matkustajat huvittelivat kaikenmoisilla leikeillä kannella. Kaikkien kolmen luokan matkustajien kesken oli järjestetty köydenvetokilpailu, ja puoli tusinaa välikannen väkevimpiä miehiä, joukossa minä, oli kutsuttu ottamaan osaa kilpailuun. Päivä oli polttavan kuuma, mutta kävelykannella oli aurinkokatos ja raikas tuuli puhalsi. Ensi luokka voitti helposti toisen luokan ja, kiihkeän kamppailun jälkeen, myös välikannen. Sitten tarjottiin meille jääkylmiä juomia ja sikareita voiton kunniaksi.

Olin äärimmäisenä katsojain joukossa, kun katseeni osui erääseen henkilöön, joka ei näyttänyt omistavan mitään huomiota urheilulle. Suurikokoinen mies, papinpuvussa, istui kansituolilla ja luki. Hänessä ei ollut muuten mitään erikoista enkä ymmärrä mikä päähänpisto sai minut haluamaan nähdä hänen kasvonsa. Astuin pari askelta lähemmä ja huomasin silloin, että mies oli mustaihoinen. Kun lähenin vielä muutaman askeleen hän äkkiä loi katseensa ylös kirjastaan. Ja edessäni olivat juuri ne kasvot, jotka vuosi sitten olivat vähällä pelottaa hengen minusta Kirkcaplen rannalla.

Lopun päivää olin vajonneena aatoksiini. Oli selvää että tämä kohtaus oli ennaltamäärätty. Tässä istui tuo mies kuin ainakin hyvinvoipa ensiluokan matkustaja ja kaikki ulkonaiset merkit viittasivat kunnioitettuun yhteiskunnalliseen asemaan. Yksin minä olin nähnyt hänen kuunvalossa uhraavan vieraille jumalille. Yksin minä tunsin hänen sydämmensä pahuuden, ja että jonakin päivänä tulisi tästä tietämyksestäni olemaan minulle hyötyä, siitä olin varma.

Olin toisen koneenkäyttäjän ystävä, ja pyysin häntä matkustajaluettelosta ottamaan selvää tuon vanhan tuttavani nimestä. Hänen kohdallaan oli merkittynä »Korkea-arvoisa John Laputa», määräpaikkana Durban.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja kukapa muu olisi valittu saarnaamaan meille välikannen matkustajille ellei neekeripappi! Itse kapteeni, tunnetusti hurskas mies, esitteli hänet ja puhui samalla siitä työstä, jota tämä hänen veljensä oli suorittanut pakanoiden keskuudessa. Muutamat loukkaantuivat eivätkä halunneet joutua mustan miehen kaunopuheisuuden alaisiksi. Erikoisesti mr Henriques, jonka iho kaukaa katsoen puhui sukulaisuudesta mr Laputan kanssa, pani kirouksilla höystettyjä vastalauseita loukkausta vastaan. Lopuksi hän istuutui köysikasan päälle ja sylkäisi halveksivasti saarnaajan läheisyydessä.

Mitä minuun itseeni tulee olin hyvin utelias ja myöskin hieman ihastunut. Miehen kasvot herättivät yhtä paljon kunnioitusta kuin hänen vartalonsa, ja hänen äänensä oli ihmeellisin mitä koskaan ihmissuusta on lähtenyt. Se oli syvä ja kirkas, lempeä kuin ihana urkusävel. Hänellä ei ollut mitään neekerien tavallisista piirteistä, vaan sensijaan araabialainen haukannenä, tummat salamoivat silmät ja julma päättäväinen suu. Hän oli yhtä musta kuin minun hattuni, mutta muussa suhteessa kelpasi hän vaikkapa ristiritarin tyypiksi. Minulla ei ole aavistusta siitä kuinka hän saarnasi, vaikka kuulinkin toisilta, että saarna oli ollut erinomainen. Koko ajan tarkkasin häntä ja puhelin itsekseni: »Sinä ajoit minua Dyve Burnin luona takaa, mutta annoinpa minäkin muiston». Jopa minä kuvittelin havaitsevani ohuen arven hänen poskessaan.

Seuraavana yönä minulla oli hammassärkyä, minkä vuoksi en voinut nukkua. Oli niin lämmin, että tuskin saattoi hengittää katon alla. Nousin senvuoksi ylös, sytytin piippuni ja menin peräkannelle päästäkseni pahasta. Oli aivan hiljaista, — vain aaltojen kohina propellien ja koneiden säännöllistä jyskytystä vastaan kuului. Ylhäältä katseli minua suuri keltainen kuu ja lauma kalpeita tähtiä.

Kuutamo pani minut muistelemaan jälleen vanhaa juttua Dyve Burnilta, ja kuten tavallista aloin ajatella Korkea-arvoista John Laputaa. Nautin ajatuksesta, että olisin jonkun salaisuuden jäljillä, johon kenelläkään muulla ei ollut avainta. Lupasin itselleni ottaa selvää papin hommista kun tultaisiin Durbaniin, sillä siellä oli minulla sukulainen, jonka saattoi otaksua tuntevan hänet. Kun sitten menin alas käytävän luo alakannelle, kuulin ääniä, ja katsahdettuani kaiteen yli näin kaksi miestä, jotka istuivat varjossa aivan luukun takana.

Luulin ensin että siinä oli kaksi laivamiestä vilvoittelemassa, mutta jokin tuntui minusta toisen olemuksessa tutulta, minkä vuoksi katsoin vielä toisen kerran. Ja samassa hetkessä olin hiipinyt peräkannen yli juuri heidän yläpuolellaan olevalle kohdalle. Sillä nuo kaksi olivat musta pappi ja ruma keltainen roisto Henriques.

Minulla ei ollut mitään tunnonvaivoja kuuntelemiseen nähden, mutta paljoa en hyötynyt heidän keskustelustaan. He puhuivat hiljaisella äänellä ja jotain kieltä, mikä saattoi olla kafferikieltä tai portugalia — kummassakin tapauksessa yhtä outoa minulle. Makasin kokoonkääriytyneenä ja levottomana monta minuuttia ja olin jo väsymäisilläni koko juttuun, kun hyvin tuttu nimi sattui korvaani. Henriques sanoi jotain, missä erotin sanan »Blaauwildebeestefontein». Kuuntelin tarkkaavasti, eikä mikään erehdys saattanut olla kysymyksessä. Pappi toisti nimen ja seuraavan parin minuutin aikana esiintyi se usein heidän keskustelussaan. Hiivin takaisin hyttiini ja ajattelin niin ankarasti että kipeä hampaani unohtui. Tiesin ensiksikin, että Laputa ja Henriques olivat liittolaisia, ja toiseksi että sillä paikalla, jonne olin menossa, oli jotain tekemistä heidän suunnitelmiensa kanssa.

Mr Wardlawille en maininnut mitään, vaan omistin seuraavan viikon hellittämättömälle työlle amatöörisalapoliisina. Hankin itselleni karttoja ja kirjoja ystävältäni koneenkäyttäjältä ja luin kaiken mitä vain sain käsiini Blaauwildebeestefonteinia koskevaa. Eipä silti että paljoa sellaista olisin löytänyt, mutta muistan tunteneeni erikoista liikutusta kun eräänä päivänä huomasin merikorteista, että olimme samalla leveysasteella kuin yllämainittu paikkakunta. En saanut kuitenkaan mitään selvää Hänen Korkea-arvoisuudestaan John Laputasta. Portugalilainen sauhutteli tupakkataan edelleen peräkannella ja hypisteli rasvaista muistikirjaansa, pappi istui kansituolissaan ja lueskeli paksuja nidoksia laivan kirjastosta. Kuinka koetinkin valvoa heitä, en sittemmin enää nähnyt heitä koskaan yhdessä.

Kapkaupungissa poistui Henriques laivasta eikä palannut enää. Pappi ei liikkunut laivasta niinä kolmena päivänä, jotka olimme satamassa, luulenpa että hän sitäpaitsi oli koko ajan hytissään. Missään tapauksessa en nähnyt hänen korkeata vartaloaan kannella, ennenkuin keinuimme möyryävällä merellä Kap Agulhasin luona. Jouduin jälleen meritaudin kouriin, ja ellen ota lukuun lyhyitä pysähdyksiämme Port Elizabethissa ja East Londonissa, makasin koko ajan yhtä kurjana hytissäni, kunnes saimme näkyviimme jyrkän kalliorannikon Durbanin luona.

Tässä oli minun muutettava laivaa, sillä säästäväisyyssyistä minun piti matkustaa edelleen meritse Delagoa Bayhin, ja sitten ajaa halpaa rautatietä Transvaaliin. Etsin ensiksi käsiini sukulaiseni, joka asui kauniissa talossa Berean luona, ja löysin sieltä viihtyisän lepopaikan niinä kolmena päivänä, jotka viivyin kaupungissa. Koetin kuulustella jotain mr Laputasta, mutta en voinut saada mitään tietoja. Ei ollut olemassa ketään sen nimistä alkuasukaspappia, sanoi serkkuni, joka oli näiden seutujen tuntija. Kuvasin miehen ulkonäön, mutta sekään ei auttanut. Kukaan ei tuntenut häntä — »luultavasti», sanoi serkkuni, »on hän joku noista amerikalais-etiopialaisista veitikoista».

Etsin myös käsiini toiminimemme Durbanissa olevan osastopäällikön. Hänen nimensä oli mr Colles, tanakka, suuri mies, joka otti minut vastaan paitahihasillaan sikaari suussa. Hän oli erittäin ystävällinen minulle ja vei minut mukaansa kotiin päivällisille.

»Mr Mackenzie on kirjoittanut teistä», hän sanoi. »Nyt aion puhua teille aivan avoimesti, mr Crawfurd. Toiminimi ei ole lainkaan tyytyväinen siihen tapaan, jolla asioitamme on viime aikoina hoidettu Blaauwildebeestefonteinissa. Itse seutu tuolla ylhäällä ei ole lainkaan hullumpi, ja siellä on suuria mahdollisuuksia miehelle, joka osaa käyttää niitä hyväkseen. Japp, joka nyt on siellä, on jo vanha ja alkaa tylsistyä, mutta hän on ollut palveluksessamme niin kauan, että emme haluaisi loukata häntä. Joka tapauksessa täytyy hänen sangen pian lähteä, ja silloin on teillä kaikki mahdollisuudet saada paikka, jos nyt vaan osoittaudutte kelpo mieheksi.

Hän kertoi minulle yhtä ja toista Blaauwildebeestefonteinista, etupäässä liikettä koskevia yksityisseikkoja. Kuin ohimennen hän mainitsi, että mr Japp on viime vuosina varsin taajaan vaihtanut apulaisiaan. Kun kysyin syytä tähän, hän vitkasteli vastausta antaessaan.

»Niin, siellähän on kovin yksinäistä ja he eivät ole viihtyneet. Siellähän ei ole keitään valkoihoisia lähistöllä ja he kai olisivat halunneet seuraa. He tekivät valituksen ja saivat siirron. Mutta ei heidän osakkeensa tästä nousseet toiminimen silmissä.

Kerroin hänelle, että olin laivalla seurustellut uuden koulunopettajan kanssa.

»Aivan oikein», hän lausui miettiväisenä, »koulu on ollut viime aikoina sangen usein tyhjänä. Millainen mies on tuo Wardlaw? Luuletteko hänen pysyvän paikassaan?»

»Kaikesta kuulemastani päättäen», minä lausuin, »ei
Blaauwildebeestefontein tunnu olevan vallan kansanomainen paikka.»

»Ei, se on totta. Juuri senvuoksi olemme hankkineet teidät sinne. Kenkään siirtomaissa syntynyt ei voi viihtyä tuollaisessa ympäristössä. Hän haluaa paljon seuraa, eikä hän pidä siitä että alkuasukkaat ovat aivan noin lähellä häntä. Siellä ylhäällä on vain alkuasukkaita ja muutamia hollantilaisia farmareita, heissäkin sekaverisiä. Mutta te kotimaan nuorukaiset viihdytte paremmin tuollaisessa ponnistuksia vaativassa elämässä, muutenhan te ette tulisikaan tänne.»

Jokin mr Collesin äänessä saattoi minut tekemään vielä yhden kysymyksen.

»Mikä tuota paikkaa sitten oikein vaivaa? Jotain siinä täytyy olla enemmän kuin yksinäisyys, ajattelen, koskapa kaikki niin äkkiä ovat lähteneet sieltä. Olen varmasti päättänyt jäädä tänne ja aion myös pysyä päätöksessäni, niin että teidän ei lainkaan tarvitse pelätä kertomasta minulle kaikkea.»

Päällikkö katsoi tiukasti minua. »Kas tuollaisesta puheesta minä pidän. Teillä näyttää olevan jäykkä selkä, ja katson näinollen voivani puhua suoraan. Siellä on jotain hullusti. Jotain mikä hermostuttaa keskinkertaista miestä. Mitä se on, sitä en tiedä, eivätkä sitä tiedä edes ne jotka sieltä pois tulevat. Nyt tahtoisin, että te ottaisitte selvän kaikesta. Tekisitte toiminimelle sanomattoman suuren palveluksen, jos selvittäisitte asian. Ehkä se »jokin» on alkuasukkaissa tai ehkä siihen on syynä »taakhaars», tai on se vielä jotain muuta. Ainoastaan vanha Japp näkyy kestävän sitä, ja hän on sitäpaitsi liian vanha ja tylsistynyt muuttaakseen pois. Koettakaa nyt vain pitää silmänne avoinna ja kirjoittakaa minulle yksityisesti, jos tarvitsette jotain apua. Huomaan että ette ole saapunut tänne terveyssyistä, ja nyt on teillä mahdollisuus panna jalkanne astimelle.»

»Muistakaa, että teillä on ystävä minussa», hän sanoi myöhemmin kun erosimme puutarhan veräjällä. »Noudattakaa neuvoani, älkääkä pitäkö liikaa kiirettä. Puhukaa mahdollisimman vähän, älkää koskeko väkeviin, opetelkaa mahdollisimman paljon kieltä, mutta olkaa kuin ette sanaakaan ymmärtäisi. Varmasti pääsette perille jostakin. Hyvästi, poikani», ja hän jäi huiskuttamaan minulle lihavalla kädellään.

Samana iltana astuin lastilaivaan, joka kiersi rannikkoa Delagoalahteen. Maailma ei ole suuri — ainakaan meille kierteleville skoteille, sillä kenenkäpä muun olisin ensimmäisenä laivaan tultuani tavannut ellen vanhaa ystävääni Tam Dykeä, joka oli toisena perämiehenä laivalla! Pudistimme kättä ja minä vastailin parhaan kykyni mukaan hänen Kirkcaplea koskeviin kysymyksiinsä. Söin illallispalan hänen kanssaan hytissä ja kiipesin sitten kannelle näkemään laivan irroittamista rannasta.

Äkkiä syntyi jotain hälinää laiturilla, ja suuri mies näkyi käsilaukkuineen avaavan itselleen tietä laskusillalle. Miehet, jotka juuri olivat irroittamassa köysiä, koettivat estää häntä, mutta hän tunkeutui eteenpäin selittäen, että hänen täytyi tavata kapteeni. Tam meni esiin ja kysyi tulijalta kohteliaasti, jos hän etukäteen oli tilannut matkan. Tulija myönsi, ettei niin ollut laita, mutta sanoi selvittävänsä sen asian kapteenin kanssa kahdessa minuutissa. Jostakin syystä, jonka hän itse parhaiten tiesi, lähti Hänen Korkea-arvoisuutensa John Laputa Durbanista suuremmalla kiireellä kuin hän oli sinne tullut.

Mitä hän kapteenille sanoi, sitä en tiennyt, mutta mukaan hän pääsi, ja kaiken päälle sai Tam muuttaa hytistään tehdäkseen tilaa hänelle. Ja tämä harmitti ystävääni aivan erikoisesti.

»Tuo musta elukka mahtaa olla rahoista tehty, sillä että hän on maksanut ylimääräistä, siitä olen varma. Ukko ei rakasta mustia veljiään sen enempää kuin minä. Huonosti ovat asiat, jos me nyt alamme lastata neekereitä…»

Minä sain aivan liian vähän aikaa nauttia Tamin seurasta, sillä seuraavan päivän iltana saavuimme jo Lorenzo Marquesiin. Tämä oli nyt minun lopullinen maihinnousupaikkani Afrikassa, ja muistan, kuinka innokkaasti tarkastelin laakeita viheriöitseviä rantoja ja mannermaan pensaita kasvavia rinteitä. Meidät laskettiin maihin pienissä veneissä ja Tam seurasi mukanani voidakseen viettää illan yhdessä kanssani. Tällä hetkellä oli koti-ikäväni täysin parantunut. Minulla oli edessäni tehtävä, joka lupasi koitua mielenkiintoisemmaksi kuin opinnot Edinburghissa, ja nyt olin yhtä innostunut pääsemään määräpaikkaani kuin olin ollut vastahakoinen jättämään Englannin. Pää täynnä kaikkia salaisuuksia tarkastelin jokaista portugalilaista kerjäläistä ja satamajätkää vakoojana, ja kun Tamin kanssa olin juonut pullon Collares-likööriä kahvin päälle, tuntui minusta kuin vihdoinkin olisin joutunut maailmalle.

Tam vei minut mukanaan erään ystävänsä, skotlantilaisen Aitken-nimisen miehen luo, joka oli suuren Thea Randissa olevan kaivosliikkeen asiamies. Hän oli kotoisin Fifestä ja tervehti minua sydämellisesti tervetulleena, sillä hän oli nuoruudessaan kuullut isäni saarnaavan. Aitken oli väkevä, leveäharteinen mies, joka oli palvellut Gordonin rykmentissä ja sitten sodan aikana saanut erinäisiä salaisia tehtäviä Delagoassa. Hän oli myöskin metsästäjä ja oli harjoittanut kauppaa pitkin koko Mozambiquen rannikkoa, sekä taisi jokaista kafferimurretta. Hän tiedusteli minulta, minne aioin ja saatuaan vastaukseni tuli hänen silmiinsä sama ilme kuin minkä oli huomannut Durbanissa osastopäälliköllä.

»Se on mutkallinen paikka jonne tulette, mr Crawfurd», hän sanoi.

»Niin, olen kuullut sanottavan sellaista. Tiedättekö jotain siitä? — Te ette ole ensimmäinen, joka on näyttänyt salaperäiseltä kuullessaan tuon nimen.»

»En ole koskaan käynyt siellä», hän sanoi, »vaikka olenkin ollut sangen lähellä sitä portugalilaiselta puolelta. Se onkin juuri omituista Blaauwildebeestefonteinissa, että kaikki ovat kuulleet puhuttavan siitä, mutta kukaan ei ole käynyt siellä.»

»Ettekö haluaisi kertoa, mitä olette kuullut.»

»Niin, sen verran tiedän, että alkuasukkaat ovat hieman kummallisia siellä ylhäällä. Siellä on joku pyhä paikka, jonka jokainen kafferi Algoa Baysta Zambesiin saakka ja vielä etäämmällekin tuntee. Metsästysmatkoillani olen joskus kohdannut kafferilaumoja mitä etäisimmiltä seuduilta, ja kaikki he ovat olleet joko menossa Blaauwildebeestefonteiniin tai tulossa sieltä pois. Se on niinkuin Mekka on muhamettilaisille, pyhiinvaelluspaikka. Myöskin olen kuullut kerrottavan jostain vanhasta miehestä siellä ylhäällä, jonka pitäisi olla 200 vuoden ikäinen. Niin, jonkinlainen noitamies tai taikuri siellä ylhäällä vuorilla varmasti on.»

Aitken tupakoi hetkisen hiljaisuuden vallitessa ja sanoi sitten: »Erään asian tahdon lisäksi sanoa. Luulen myöskin että siellä on timanttikaivos. Olen usein aikonut matkustaa sinne ja tutkia olosuhteita.»

Tam ja minä pyysimme häntä selittämään tarkemmin, minkä hän myöskin teki virkkaiseen tapaansa.

»Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan L.T.K:sta — Laittomasta Timantti-Kädestä?» hän kysyi. »Nähkääs, on tunnettu asia, että kafferit timanttikentiltä usein karkaavat mukanaan paljon jalokiviä, jotka he sitten myyvät juutalaisille ja portugalilaisille jälleenostajille. On laitonta tehdä kauppaa heidän kanssaan, ja kun olin salaisen poliisin palveluksessa täällä, oli meillä tavaton vaiva tuosta laittomasta liikkeestä. Mutta tein erään huomion, nimittäin että miltei kaikki kivet, jotka sain käsiini, olivat peräisin samalta seudulta — lähempää tai etäämpää Blaauwildebeestefonteinista, eikä ole mitään syytä otaksua, että kaikki olisivat varastetut Kimberleystä tai The Premieristä. Muutamat niistä kivistä, jotka kulkivat käsieni kautta, olivat sitäpaitsi aivan erilaisia kuin ne kivet, joita aikaisemmin olin nähnyt Etelä-Afrikassa. En ollenkaan ihmettelisi, vaikka kafferit Zoutpansbergissa olisivat löytäneet jonkun rikkaan suonen, ja ovat kyllin viisaita vaietakseen. Jonakin kauniina päivänä minä vielä matkustankin sinne ylös tervehtimään teitä ja samalla otan selvän asiasta».

Keskustelu koski sitten muita aiheita kunnes Tam, joka ajatteli kärsimäänsä vääryyttä, kysyi jotain omaan laskuunsa.

»Oletko koskaan tavannut erästä suurta, pitkää alkuasukaspappia, jonka nimi on Laputa? Hän tuli väkisin laivaan, kun läksimme Durbanista, ja minä sain luovuttaa hänelle hyttini.» Tam kuvasi miehen perinpohjaisesti ja kostonhaluisesti, sekä lisäsi: »Varmaankaan hänellä ei voinut olla hyvät aikomukset.»

Aitken pudisti päätään. »Ei, en tiedä kuka hän voisi olla. Sanoit hänen nousseen maihin täällä. No niin, pidän kyllä vaarin hänestä. Suurikokoisia alkuasukaspappeja ei nähdä joka paikassa.»

Sen jälkeen minä kysyin häneltä Henriquesista, josta Tam ei ollut vielä kuullut mitään. Kuvasin hänen näkönsä, vaatteensa ja tapansa. Aitken nauroi ääneen.

»Useimmat Hänen Majesteettinsa Portugalin Kuninkaan alamaisista sopisivat noihin tuntomerkkeihin. Jos hän on kuten luulette roisto, niin voitte olla vakuutettu että hän on mukana L.T.K:ssa, ja jos otaksumani Blaauwildebeestefonteiniin nähden pitävät paikkansa, niin saatte te kyllä vielä kuulla hänestä ennemmin tai myöhemmin. Kirjoittakaapa minulle rivi tai pari jos hän sattuisi sukeltamaan esiin, niin voin ottaa selvää hänen ennätyksistään.»

Seurasin Tamia laivalle keventynein sydämin. Olin tyytyväinen asiaintilaan sellaisena kuin se oli. Olinhan matkalla paikkaan, joka kätki jonkun salaisuuden, minkä olin päättänyt paljastaa. Alkuasukkaat Blaauwildebeestefonteinin ympäristössä olivat hyvin epäiltäviä ja oli mahdollista, että jossain seudulla oli timanttikenttiä. Henriquesilla oli jotain tekemistä paikkakunnan kanssa ja niin myös John Laputalla, josta viimeksimainitusta minä tiesin erään omituisen asian. Tiesihän tosin Tamkin sen, mutta hän ei ollut tuntenut entistä ahdistajaansa ja minäkään en ollut mitään puhunut. Tunsin kaksi henkilöä, Collesin Durbanissa ja Aitkenin Lorenzo Marquesissa, jotka olivat valmiita auttamaan minua, jos joutuisin vaikeuksiin. Suurin piirtein katsoen näytti kaikki muodostuvan mielenkiintoiseksi seikkailuksi.

Keskustelu Aitkenin kanssa oli antanut Tamille aavistuksen mietiskelyistäni. Hän hyvästeli minua kehottaen minua ilmoittamaan hänelle, jos jotain sattuisi.

»Käsitän että olet joutumassa johonkin sotkuiseen juttuun käsiksi.
Annapa kuulua itsestäsi jos jotain puhkeaisi, tulen heti luoksesi,
vaikkapa jättäisin sitten paikkani laivalla. Lähetä kirje asiamiehelle
Durbaniin, jos sattuisimme olemaan satamassa. Et kai ole unohtanut Dyve
Burnia, Davie?»

III.

BLAAUWILDEBEESTEFONTEIN.

»Kristityn vaellus» oli nimeltään eräs lapsuuteni sunnuntailukeminen, ja kun ensimmäisen kerran sain näkyviini Blaauwildebeestefonteinin, muistui selvästi mieleeni eräs paikka siitä. Se oli se kohta, jossa puhutaan, kuinka Kristitty ja Toivorikas monien vaarojen jälkeen saavuttivat lopulta Suloiset Vuoret, joilta he saivat nähdä Kaanaan.

Monen pölyävän peninkulman jälkeen rautatiellä ja väsyttävän matkan jälkeen Kap-kärryissä kuivien tasankojen ja hedelmättömien, kivisten solien kautta, olin äkkiä saapunut suloiseen, viheriöitsevään satamaan. »Sinisen villipedon lähde» oli kirkkaana kohiseva pieni koski, joka virtasi sinisten kallioiden yli alas syviin järviin, joita reunustivat saniaiskasvit. Yltympäri oli korkea ylätasanko, millä kasvoi mehevää ruohoa, jossa upeili kehäkukkia ja liljoja kotoisten kaunokkien ja voikukkien sijasta. Tiheitä, korkeita puita kasvavia viidakkoja oli siellä täällä mäenrinteillä ja niityillä aivankuin koko maisemalla olisi ollut puutarhuri, joka kaikki oli järjestänyt. Kauempana painui laakso jyrkästi tasangolle, joka loittoni taivaanrantaa kohden kuin paksu sumu. Pohjoisessa ja etelässä panin merkille vuoriston muodostuksen: milloin se pisti ylös terävänä huippuna, milloin levisi kuin vaakasuora sinertävä linnanvalli. Ylätasangon äärimmäisellä reunalla, missä tie juuri rupesi menemään alaspäin, olivat ne majat, jotka muodostivat Blaauwildebeestefonteinin. Raikas vuoristoilma oli aivan huumannut minut ja nyt lisäsivät huumaustani illan ihanat kukkaistuoksut. Tulipa täällä näyttäytymään mikä käärme tahansa, niin joka tapauksessa olin totisesti tullut Edeniin.

Blaauwildebeestefonteinissa oli ainoastaan kaksi sivistyneen näköistä rakennusta; kauppapuoti joen vasemmalla rannalla ja vastapäätä sitä tien toisella puolella koulutalo. Muuten oli paikalla noin kaksikymmentä alkuasukasmajaa, kaikki ylempänä rinteillä. Ne olivat sitä lajia, jota hollantilaiset kutsuvat rondavelsiksi. Koulutaloa ympäröi kaunis puutarha, mutta kauppapuoti oli paljaalla, pölyisellä paikalla ympärillään vain muutamia ulkohuoneita ja suojuksia. Oven edustalla oli pari vanhaa auraa ja tyhjiä tynnöreitä, ja erään yksinäisen kumipuun alla oli puupenkki karkeasti veistettyine pöytineen. Pieniä alkuasukaslapsia leikki hiekassa ja seinän vieressä istui eräs vanha kafferi.

Minun vähäiset matkakapineeni olivat pian nostetut kärryistä ja minä menin suoraan puotiin. Se oli tuota tavallista mallia: yhdessä nurkassa tiski pullorykmentteineen ja seinähyllyillä joukko säilykepurkkeja ja kaikenlaista pientä kauppatavaraa. Huone oli tyhjä ja sokerilaatikon päällä oli ilma mustana kärpäsistä.

Huoneen peräosassa oli kaksi ovea. Avasin summamutikassa oikean puoleisen ja jouduin jonkinlaiseen keittiöön, jonka yhdessä nurkassa oli vuode ja pöydällä joukko likaisia lautasia. Vuoteella makasi kovasti kuorsaava mies. Menin lähemmä katsomaan ja huomasin että hän oli vanhahko, kaljupäinen ukko, puettuna vain paitaan ja housuihin. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet ja hän hengitti epäsäännöllisesti. Huonon whiskyn haju tuntui huoneessa. Ymmärsin että tässä oli mr Peter Japp, esimieheni, ja heti olin selvillä, miksi kauppa kävi huonosti Blaauwildebeestefonteinissa: liikkeen johtaja oli juopporatti.

Palasin takaisin puotihuoneeseen ja koetin nyt toista ovea. Se johti pieneen makuuhuoneeseen, joka oli puhdas ja puoleensavetävä. Pieni alkuasukastyttö — Zeetaksi kuuluivat häntä nimittävän — oli juuri järjestämässä huonetta ja niiasi sievästi astuessani sisään. »Tämä on teidän huoneenne, baas», hän sanoi hyvällä englanninkielellä, kun tiedustelin asiaa. Hänellä oli kaikesta päättäen hyvä käsityskyky, sillä kaapin päällä oli suuri ruukku täynnä kukkivia neriumeja ja vuodevaatteet olivat moitteettoman valkoiset. Hän toi minulle pesuvettä ja sitten kupin väkevää teetä kantaessani sisään tavaroitani ja maksaessani ajomiestä. Kun sitten olin puhdistautunut matkapölyistä, sytytin piippuni ja läksin tien yli etsimään mr Wardlawia.

Tapasin koulunopettajan oman viikunapuunsa alla, tutkimassa yhtä monista kafferiaapisistaan. Kun hän oli tullut suoraan rautateitse Kapkaupungista, oli hän jo ollut perillä viikon ja oli nyt järjestyksessä paikan toiseksi vanhin valkoinen asukas.

»Oletpa saanut hienon esimiehen, Davie», olivat hänen ensimmäiset sanansa. »Kolme viimeistä päivää on hän ollut täysi kuin Itämeri.»

En voi väittää, että mr Jappin pahe olisi tuottanut minulle mitään syvempää surua. Toisen kuolema toisen leipä, ja jos hän osoittautuisi mahdottomaksi, niin olisi se vain eduksi minulle. Mutta koulunopettaja otti asian myöskin toiselta puolelta. »Meitä lukuunottamatta hän on ainoa valkoinen mies koko paikkakunnalla», hän sanoi, »näyttää siltä kuin ei hänestä tulisi erikoisempaa lisää seuraelämään.»

Koulu oli suorastaan ilveilyä. Siinä oli viisi valkoista lasta vuoristossa olevista hollantilaisista farmariperheistä. Toinen osasto oli paremmin varustettu, mutta näiden seutujen lähetyskoulut vetivät kuitenkin enemmän puoleensa alkuasukkaita. Mr Wardlawin kasvatusinto leimusi korkealla. Hän suunnitteli järjestääkseen työpajan ja opettaakseen siinä puusepäntyötä ja hevosenkengitystä, joita kumpaakaan alaa hän ei itse tuntenut tippaakaan. Hän ylisteli oppilaittensa älyä ja valitti katkerasti puuttuvaa taitoaan heidän kielessään. »Davie», hän sanoi, »meidän molempien täytyy ankarasti tarttua kieliopinnoihin, sillä se on meille eduksi. Hollanninkieli ei ole vaikeata, se on ikäänkuin eräänlaista keittiökieltä, jonka selvittää itselleen parissa viikossa. Mutta nuo kotimaiset kielet ne ovat kovaa purtavaa. Pääkielenä täällä on sesuto, ja olen kuullut, että kun sitä vain osaa, on helppo oppia zulua. Sitten on meidän opittava tämä jota shanquanit puhuvat — sitä kai sanotaan barongaksi. Olen tavottanut majoista tuolla ylhäällä erään kastetun kafferin, joka tulee joka aamu ja puhuu tunnin kanssani. On parasta, että sinä tulet mukaan.

Lupasin ja menin senjälkeen tien poikki takaisin puotiin. Japp nukkui vielä, minkä vuoksi annoin Zeetan tuoda huoneeseen kupillisen puuroa, ja menin sitten vuoteeseen.

Seuraavana aamuna oli Japp selvä ja esitteli minulle jonkinlaisia anteeksipyyntöjä. Hän selitti potevansa yhtämittaista selänkolotusta, mihin paras lääke on lasillinen silloin tällöin. Sitten hän alkoi perehdyttää minua tehtäviini liioitellun ystävällisellä äänellä. »Pidin teistä heti ensi näkemältä», hän sanoi, »ja luulen, että meistä tulee hyvät ystävät, Crawfurd. Te olette kunnon poika, joka ei siedä mitään tyhmyyksiä, sen näen. Hollantilaiset täällä ovat ikävää joukkoa ja kafferit vieläkin pahempia. Älä luota kehenkään, se on tunnuslauseeni. Sen tietää toiminimemme ja niinpä onkin minulla ollut heidän luottamuksensa jo neljäkymmentä vuotta.»

Päivän tai pari meni kaikki hyvin. Epäilemättä saattaisi liike, jos sitä vain kunnolla hoidettaisiin, helposti kukoistaa Blaauwildebeestefonteinissa. Sisämaassa päin oli alkuasukkaita tiheässä kuin muurahaisia ja suuria joukkoja saapui usein Shanquan-alueelta matkalla The Randin kaivoskentille. Sitäpaitsi saattoi tehdä hyviä kauppoja hollantilaisten farmarien kanssa, varsinkin tupakalla, josta mielestäni saattoi muodostua hyvä vientitavara, kun vain työtä pantaisiin siihen. Rahaakin löytyi aika lailla ja möimme miltei yksinomaan käteisellä, vaikka luottoa usein pyydettiin. Ryhdyin työhöni suurella innolla ja parin viikon kuluessa olin käynyt kaikissa maataloissa ja asumuksissa. Aluksi Japp kiitteli tarmoani, koska hän senvuoksi sai hyvän tilaisuuden istua sisällä ja ryypätä. Mutta pian hänen kehumisintonsa lauhtui, sillä hän alkoi pelätä että saattaisin vallata hänen paikkansa. Hän oli hyvin utelias tietämään, olinko tavannut Collesia Durbanissa ja mitä tämä oli sanonut. »Minulla on itsensä Mackenzien lähettämä kirje», hän kertoi minulle lukemattomia kertoja, »jossa hän kohottaa minut aivan pilviin. Ilman vanhaa Peter Jappia ei kauppahuone tulisi toimeen, nähkääs.» Kun minulla ei ollut mitään halua väitellä tuon vanhan lurjuksen kanssa, kuuntelin vain äänettömänä hänen juttujaan. Mutta se ei hälventänyt hänen pelkoaan ja pian tuli hän niin kateelliseksi, että oloni alkoi tuntua erittäin epämiellyttävältä. Hän oli syntynyt siirtomaissa ja sitä hän ei jättänyt koskaan painostamatta. Hän oli hyvillään taitamattomuudestani liikeasioissa ja jos joskus tein virheen, saattoi hän jankuttaa siitä monta tuntia. »Niin, mr Crawfurd, tästähän ei ole kerrassaan mihinkään; te englantilaiset nuorukaiset pidätte itseänne hirveän pätevinä, mutta kuinka onkaan, niin me vanhat täältä etelästä olemme sittenkin toisinaan vähän parempia. Viidenkymmenen vuoden päästä ehkä tekin olette oppinut yhtä ja toista pientä, mutta me tiedämme kaikki jo ennenkuin alotamme.» Hän aivan ulvoi naurusta kun hän näki minun sitovan kääröä, ja hän piti paljon hauskaa kustannuksellani (eikä syyttä) kun hän näki minun yrittävän hoitaa hevosta. Säilytin mielenmalttini sangen hyvin, vaikka toisinaan tekikin mieleni perinpohjin pehmittää mr Japp.

Oikeastaan hän oli siivoton vanha törkimys, — sen huomasi parhaiten siitä tavasta jolla hän kohteli Zeetaa. Tuo lapsiparka teki työtä päivät pitkät taloudessa ja suoritti varmasti kahden palvelijan askareet. Hän oli isätön ja äiditön, tullut tänne joltakin lähetysasemalta. Jappin mielestä hän oli inhimillisiä oikeuksia vailla oleva olento. Hän ei voinut puhutella tyttöä samalla kiroamatta ja usein hän löi ja tyrkki tyttöä niin että vereni kuohahteli. Ja sitten eräänä päivänä hän meni liian pitkälle. Zeeta oli siivotessaan sattunut kaatamaan puoli lasillista wiskyä Jappin päälle. Tämä sai käsiinsä jonkunlaisen ruoskan, jolla hän alkoi säälimättömästi hakata Zeetaa, kunnes tytön huudot kutsuivat minut paikalle. Tempasin ruoskan ukon kädestä, tartuin häntä kaulukseen ja paiskasin hänet nurkkaan perunasäkkien päälle, jonne hän jäi retkolleen, puhkuen raivoa ja tyhjentäen pahimmat haukkumasanansa päälleni. Sitten annoin vuorostani hänen kuulla mielipiteeni asiasta. Sanoin hänelle, että jos tällaista vielä kerran tapahtuisi, ilmoitan heti asiasta Collesille Durbaniin, ja lisäsin, että sitä ennen hän saisi selkäsaunan, jota hän ei koskaan olisi unohtava. Hetken kuluttua hän pyysi anteeksi, mutta huomasin helposti, että hän oli ruvennut vihaamaan minua synkästi.

Oli vielä eräs asia, jonka olin havainnut Jappin suhteen. Hän kerskaili kyvystään kohdella alkuasukkaita, mutta minun nähdäkseni olivat hänen menettelytapansa valkoiselle miehelle arvottomia. Zeeta sai osakseen kirouksia ja iskuja, mutta oli toisia kaffereita, joita hän otti vastaan matelevalla ystävällisyydellä. Varsinkin eräs suuri musta ilkimys patikoi usein puotiin ja hänet otti Japp vastaan kuin olisi hän ollut kauan kadoksissa ollut veli. Monta tuntia he saattoivat sitten puhua keskenään ja vaikka en alussa ymmärtänyt mitään, saatoin kuitenkin nähdä, että valkoinen mies mateli mustan edessä. Kerran kun Japp oli poissa kotoa, tuli tuo musta olio puotiin aivankuin se olisi ollut hänen omansa, — mutta hän pääsi pihalle pikemmin kuin oli tullut sisään. Jälkeenpäin Japp moitti kohteluani. »Mwanga on hyvä ystäväni», hän sanoi, »ja hankkii meille useita hyviä kauppoja. Pyydän että olette kohtelias hänelle tästä lähin». Vastasin kuivasti, että aioin heittää ulos Mwangan samoin kuin jokaisen muunkin joka ei käyttäytyisi kunnollisesti.

Jappin suhde kaffereihin jatkui ja rupesin epäilemään, että hän salaisesti hankki heille väkijuomia. Joka tapauksessa olin huomannut muutamia päihtyneitä olioita alkuasukasmajojen ja Blaauwildebeestefonteinin välisellä tiellä, ja tunsin pari niistä Jappin ystäviksi. Puhuin asiasta mr Wardlawin kanssa ja hän sanoi: »Luulen että tuolla vanhalla lurjuksella on joku ruma salaisuus, josta mustat ovat selvillä, ja tästä johtuu heidän valtansa häneen.» Olin valmis uskomaan, että ystäväni oli oikeassa.

Vähitellen aloin tuntea oloni yksinäiseksi, sillä mr Wardlawilla oli kiire kirjojensa parissa, joten minulla ei ollut paljoakaan seuraa hänestä. Senvuoksi päätin hankkia itselleni koiran ja ostinkin sellaisen eräältä rutiköyhältä saarnaajalta, joka olisi ollut valmis myymään vaikka sielunsa ryypystä. Koira oli suuri buurilais-jahtikoira, mastiffin ja bulldogin ja ties mitä kaikkea sekotusta. Väri oli lähinnä punajuovainen ja karva selässä kasvoi muuta turkkia vastaan. Joku oli kertonut minulle, tai ehkä olin sen lukenut jostakin, tämännäköisen selän koiralla merkitsevän sitä, että se ei anna minkään peloittaa itseään, olipa sitten kysymyksessä vaikka kiljuva leijona. Ja juuri tämän vuoksi minä kiinnitinkin tähän koiraan huomioni. Annoin kymmenen shillinkiä ja saapasparin (jotka viimemainitut sain puodista sisäänostohintaan) ja koiran omistaja heitti jäähyväiset kehottaen minua varomaan koiran luonnetta. Colin — sen nimen annoin koiralleni — alotti oleskelunsa luonani repimällä housuntakamukseni ja pelottamalla mr Wardlawin puuhun. Neljätoista päivää kesti hellittämätön kamppailu, ennenkuin sain Colinin suostumaan itseeni, ja vielä tänä päivänä on vasemmassa käsivarressani todistus tästä. Mutta sittenpä tulikin hänestä uskollinen varjoni, ja voi sitä joka uskaltaisi nostaa kätensä Colinin herraa vastaan. Japp selitti, että koira oli paha henki, ja Colin vastasi kohteliaisuuteen vilpittömällä inholla.

Colinin seurassa aloin nyt kuluttaa vähän vapaata aikaani tutkimalla vuoriston kätköjä. Olin tuonut mukanani pienen haulikon, ja puodista lainasin mauserkiväärin. Minulla oli synnynnältä tarkka silmä ja vakava käsi, ja pian tuli minusta sekä hyvä haulikolla ampuja että — kuten luulen — verraton tarkkuusampuja kiväärillä. Vuorijonon rinteillä oli sekä peltopyitä ja metsäkanoja että erästä fasaanilajia, ja ruohoisella ylätasangolla tapasin erästä meidän teeriämme muistuttavaa lintulajia, jota hollantilaiset kutsuivat nimellä »rorkaan». Mutta parasta urheilua oli sittenkin metsästää kääpiöhirviä metsiköissä, joissa metsästäjällä on puolellaan hyvin vähän etuja tai ei lainkaan. Kerran heitti haavoittunut kääpiöhirvi minut maahan ja ellei Colinia olisi ollut, olisin saanut vakavia vammoja. Toisella kerralla kaadoin yhdellä laukauksella kauniin leopardin eräässä rotkossa lähellä Letabaa, ampumalla sitä aivan Colinin pään yli eräältä kallionkielekkeeltä. Sen nahka on nyt tuossa takan edessä huoneessa, jossa tätä kirjoitan. Colinin parhaat ominaisuudet tulin tuntemaan kuitenkin eräällä niistä retkistä, joita tein lomapäivinäni alas tasangoille. Siellä oli meillä jalompaa saalista: hollantilaisilta nimiltään wildebeest, hartebeest, impala ja jonkun kerran myös noodoo. Aluksi olin aivan kelpaamaton ja sain hävetä Colinin edessä. Mutta sitten opin vähitellen sitä tarkkaavaisuutta jota vaaditaan alangolla, opin seuraamaan jälkiä, arvostelemaan tuulta, ja hiipimään eteenpäin pensaiden suojassa. Ja heti kun luoti oli osunut, oli Colin salaman nopeudella kiinni otuksessa. Koiralla oli vinttikoiran nopeus ja bullterrierin voimat. Siunasin sitä päivää, jona köyhä matkasaarnaaja oli kulkenut ohi.

Colin makasi öisin vuoteeni alla, ja hänen ansiotaan on eräs tekemäni tärkeä huomio. Huomasin näet, että minua vakoiltiin lakkaamatta. Ehkäpä sitä oli jatkunut aina siitä päivästä kun olin saapunut tänne, mutta pääsin perille siitä vasta kolmantena kuukautena tuloni jälkeen. Eräänä iltana kun kävin levolle, näin karvan nousevan pystyyn koiran selässä, sen koko ajan haukkuessa levottomasti ikkunaa kohden. Olin seissyt varjossa ja kun nyt astuin esiin katsoakseni ulos, sain nähdä mustan olion häviävän aitauksen taa takapihalla. Ehkäpä tämä oli vain pikkuasia, mutta tästä lähin olin joka tapauksessa varuillani. Seuraavana iltana koetin jälleen tarkata mutta en huomannut mitään. Kolmantena iltana, kun katsoin ulos, näin vilaukselta kasvot, jotka olivat painautuneet aivan ikkunan ruutuun kiinni. Tämän jälkeen panin ikkunan luukut kiinni pimeän tullessa ja siirsin vuoteeni toiseen kohtaan huonetta.

Samanlaista oli ulkosalla. Kun kuljin tietä tunsin äkkiä, että minua vakoiltiin. Jos olin aikovinani mennä pensaikkoon tien vieressä, kuului sieltä heikkoa ratinaa, joka ilmoitti minulle että vakoilija lähti tiehensä. Missä kuljinkaan — tiellä, ylätasangon niityillä tai vuoriseudun karuilla rinteillä — kaikkialla oli samanlaista. Minulla oli äänettömiä seuralaisia, jotka välistä paljastivat itsensä oksien rapinalla, ja silmiä, joita en voinut nähdä, tuijotti alati minuun. Ainoastaan silloin kun painuin tasangolle lakkasi vakoilu. Tämä asiaintila ärsytti Colinia äärimmilleen, ja vaellukseni koiran kanssa olivat yhtä murinaa sen taholta. Huolimatta ponnistuksistani hillitä sitä, juoksi se kerrankin pensastoon, mistä heti kohta kuului tuskanhuuto. Se oli tarttunut jonkun koipeen ja mentyäni paikalle, näin verta ruohikoissa.

Sen jälkeen kun olin tullut Blaauwildebeestefonteiniin, olin unohtanut kaiken sen salaperäisen, josta olin päättänyt ottaa selvää, uudessa elämässäni esiintyvän jännityksen ja Jappin kanssa vallitsevien vastenmielisten riitaisuuksien vuoksi. Mutta tämä alituinen väijyminen toi jälleen sen mieleeni. Olin vartioitu senvuoksi, että joku tai jotkut pitivät minua vaarallisena. Ensimmäinen epäluuloni kohdistui Jappiin, mutta luovuin siitä heti. Minun läsnäoloni puodissa saattoi olla hänelle vähemmän mieluista, mutta eivät vaellukseni ympäristössä. Olisihan saattanut ajatella, että hän oli järjestänyt vakoilun saadakseen siten minut pelkästä harmista jättämään paikkani, mutta imartelin itseäni sillä, että Jappin piti tuntea minut liian hyvin voidakseen toivoa tuollaisen menettelytavan onnistuvan.

Mikä minua suututti oli, etten voinut päästä vakoojistani selville. Olin käynyt kaikissa ympäristössä olevissa leiripaikoissa ja olin varsin hyvissä suhteissa kaikkiin päälliköihin. Ensiksikin oli siellä Mpefu, likainen vanha veijari, joka oli viettänyt sangen pitkän osan elämästään ennen sotaa buurivankilassa. Hänen alueellaan oli lähetysasema, ja hänen väkensä tuntui siivolta ja hyvinvoivalta. Majinje oli naispäällikkö, pieni tyttö, jota kukaan ei saanut nähdä. Hänen kylänsä oli kurja paikka ja hänen heimonsa pieneni vuosi vuodelta. Sitten oli pohjoisempana ylhäällä vuorilla Magata. Hänkään ei ollut vihamieheni, sillä hän tapasi tarjota minulle aina jotain virkistystä kun olin metsästämässä siellä päin, — kerrankin hän oli kutsunut kokoon satakunta miestään ja minä sain nähdä suuren taistelun villien koirien kanssa. Sikitola, etevin kaikista päälliköistä, asui jonkun verran etäämpänä tasankomaalla. Tunsin vähemmän häntä ja hänen miehiään, mutta jos vakoilijat olivat hänen miehiään, saivat he viettää suurimman osan aikaansa melkoisen kaukana kraalistaan. Itse Blaauwildebeestefonteinissa olivat melkein kaikki kafferit kristityitä, hiljaisia, siivoja ihmisiä, jotka hoitivat pieniä puutarhojaan ja pitivät varmasti enemmän minusta kuin Jappistä. Eräänä päivänä olin jo vähältä matkustaa Pietersdorpiin neuvotellakseni siellä olevan alkuasukasten valtuutetun kanssa, mutta sitten sain kuulla, että vanha, joka tunsi seudun, oli poissa ja hänen seuraajansa oli nuorukainen Rhodesiasta, joka ei tiennyt mitään. Muuten olivat alkuasukkaat Blaauwildebeestefonteinin ympärillä tunnettuja rauhallisuudestaan, minkä vuoksi he sangen harvoin saivat virallisia vierailuita. Silloin tällöin näimme parin zulupoliisin ratsastavan ohi ajaessaan takaa jotain halvempaa rikollista ja veronkantaja kävi myös kantamassa majojen verot, mutta muuten emme antaneet hallitukselle paljoa tekemistä, eikä heidän tarvinnut tulla levottomiksi meidän puolestamme.

Kuten jo olen maininnut aloin jälleen ajatella kaikkea sitä mikä oli tapahtunut, ennenkuin tulin tänne, ja mitä enemmän ajattelin, sitä kiihkeämmäksi tulin. Pidin tapana huvitella muistelemalla kaikkea mitä tiesin.

Ensimmäisenä oli tietysti Hänen Korkea-arvoisuutensa John Laputa, hänen esiintymisensä Kirkcaplen rannalla, hänen keskustelunsa Henriquesin kanssa Blaauwildebeestefonteinista, ja hänen omituinen käyttäytymisensä Durbanissa. Sitten seurasi kaikki mitä Colles oli sanonut, että tämä paikka oli jollain tavoin »konstikas» ja että kukaan ei tahtonut pysyä täällä enempää puodissa kuin koulussakaan. Sitten tuli keskusteluni Aitkenin kanssa Lorenzo Marquesissa ja hänen kertomuksensa suuresta poppamiehestä näillä seuduilla, jonka luo kaikki kafferit pyhiinvaelsivat ja hänen epäilyksensä timanttilöydöstä täällä. Viimeisenä ja tärkeimpänä mietiskelyissäni oli tämä alituinen väijyminen, joka oli kohdistunut minuun. Oli päivänselvää, että täällä löytyi jokin salaisuus, ja epäilin, että vanha Japp tuntisi sen. Eräänä päivänä olin kyllin tyhmä kysyäkseni häneltä timanteista. Hän nauroi halveksuvasti. »Tuosta huomaa heti asioita tuntemattoman brittiläisen», hän sanoi. »Jos kerrankin olisitte ollut Kimberleyssä, niin tietäisitte miltä timanttiseutu näyttää. Täällä voisi yhtä hyvin löytää valtameren helmiä kuin timantteja. Mutta menkää te vaan ja etsikää kernaasti minun puolestani, ehkäpä löydätte joitakin granaatteja.»

Kuulustelin varovasti Aitkenin poppamiehestä — tämä tapahtui mr Wardlawin avulla, joka nyt oli täysi taituri kafferikielessä — mutta emme saaneet mitään tietää. Ainoa seikka, minkä perille hän pääsi, oli että Sikitolan väki tunsi jonkun lääkkeen kuumetta vastaan, ja että Majinje taisi jos halusi hankkia sadetta.

Lopuksi pitkän harkinnan jälkeen kirjoitin mr Collesille ja annoin kirjeen varmuuden vuoksi eräälle lähetyssaarnaajalle, joka oli menossa Pietersdorpiin. Kirjeessä kerroin avoimesti, mitä Aitken oli sanonut ja puhuin myöskin väijymisestä. Vanhasta Jappistä en maininnut mitään, sillä niin kelvoton kuin hän olikin, en kuitenkaan tahtonut että mies siinä ijässä joutuisi paikattomaksi.

IV.

MATKANI TALVILAITUMELLE.

Collesilta tuli kirje, mutta osoitettuna Jappille eikä minulle. Sikäli kuin käsitin oli vanhus kerran ehdottanut sivukaupan perustamista eräälle paikalle tasangolla, jonka nimi oli Umvelos, ja toiminimi oli nyt halukas toteuttamaan tämän suunnitelman. Japp oli tavattomasti mielissään ja antoi minun lukea kirjeen. Siinä ei ollut sanaakaan siitä asiasta josta minä oli kirjoittanut, vaan ainoastaan joukko yksityiskohtaisia määräyksiä sivukaupan järjestämisestä. Minun pitäisi ottaa pari muuraria mukaani, lastata kaksi vaunua tiilillä ja puutavaralla, sekä matkustaa Umvelosiin ollakseni läsnä kun puotia rakennettiin. Kaupan varustaminen ja hoitajan määrääminen sinne saisi jäädä myöhempään. Japp oli riemuissaan, sillä paitsi että hän pääsi minusta muutamaksi viikoksi, näkyi että hänen esimiehensä panivat arvoa hänen neuvoilleen. Hän kerskui taas, että toiminimi ei voisi tulla toimeen ilman häntä, ja minua kohtaan hän muuttui uuden itsensä yliarvioinnin johdosta jonkun verran hävyttömämmäksi. Mutta sitten hän otti iloonsa perinpohjaisen pöhnän.

Minun täytyy myöntää, että olin loukkaantunut siitä kun kirjeessä ei mainittu mitään todella tärkeistä asioista. Mutta pian käsitin, että jos Colles yleensä kirjoitti niistä, kirjoittaisi hän minulle suoraan, ja niin aloinkin innokkaasti odottaa postia. Mitään kirjettä ei kuitenkaan tullut, ja pian minulle tuli niin kiire matkavalmistuksissani, että unohdin ajatella koko asiaa. Pietersdorpista sain tiiliä ja muita rakennusaineita, sekä kaksi hollantilaista muuraria, jotka ottivat työn suorittaakseen. Valittu paikka ei ollut kaukana Sikitolan kraalista, joten minun oli helppo saada alkuasukkaista työvoimaa. Liikeasioita ajatellessani pisti päähäni lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Niiden maanviljelijäin keskuudessa, jotka pitävät kiinni vanhoista tavoista ja tottumuksista, on tapana ajaa karja ylämaasta tasangolle — jota he kutsuvat talvilaitumeksi — talvisyöttöä varten. Tähän vuoden aikaan ei tarvitse pelätä tulvia ja ylämaahan verraten on ruoho alangoilla tiheämpää ja runsaampaa. Sain tietää, että muutamia suuria karjalaumoja tulisi menemään ohi määrättynä päivänä ja että niiden omistajat perheineen seuraisivat vaunuissa mukana. Annoin näinollen järjestää eräänlaisen liikkuvan kauppapuodin ja liityin kaksine kuormavankkureineni karavaaniin. Toivoin tekeväni hyviä kauppoja myymällä yhtä hyvää ja kahta kaunista farmareille sekä matkalla että Umvelosissa.

Oli kirkas aamu, kun lähdimme matkaan vuorilta alas tasangolle. Minulla oli aluksi täysi työ saadakseni raskaat vankkurit siitä hirvittävästä jyrkänteestä alas, joka teki maantien virkaa. Sidoimme pyörät kiinni ketjuilla ja ripustimme raskaita painoja taakse jarruiksi. Onneksi osasivat ajomieheni ammattinsa, mutta eräs buurien vaunuista luiskahti reunan yli ja tiukalle otti että kymmenen miestä jaksoi vetää ne takaisin.

Etäämpänä tie parani, kun se alkoi noudattaa erään loivasti nousevan notkon reunaa. Ratsastin vankkureitteni vieressä, ja sää oli niin jumalainen, että olin tyytyväinen pelkästä olemassaolostani. Taivas oli kirkkaan sininen, ilma lämmin, vivahtaen kuitenkin heikosti talven raikkauteen, ja metsiköistä tunkeutui sieraimiin tuhansia tuoksuvia henkäyksiä. Kirjavia lintuja, joita nimitetään kafferikuningattariksi, leijaili tien yllä. Allapäin kohisi ja kuohuili Pikku Labongo pienine koskineen ja putouksineen. Sen vesi ei ollut enää tuota heleää, läpikirkasta »Sinisen villipedon lähteestä», vaan kävi yhä sameammaksi mitä lähemmä se tuli lihavia alankomaita.

Härkävankkurit vaeltavat hitaasti, ja kun me illalla leiriydyimme, oli meillä vielä puolen päivän matka jälellä Umvelosiin. Hetken ennen auringonlaskua vietin loikoillen ja tupakoiden hollantilaisten kanssa. Alkuaikoina he olivat yleensä kaihtaneet minua tulokasta ja olleet vähäpuheisia, mutta nyt jo osasin puhua heidän kieltään joustavasti, ja meistä tuli pian hyviä ystäviä. Muistan, että meille tuli väittelyä eräästä tummasta esineestä, joka oli puussa noin 500 kyynärän päässä. Minä luulin sitä korppikotkaksi, mutta eräs hollantilaisista väitti, että se oli paviaani, minkä jälkeen vanhin seuruessa, Coetzee niminen ukko tarttui kivääriinsä ja ampui edes tähtäämättä. Jotain putosi oksalta ja vallan oikein, kun menimme paikalle löysimme paviaanin pää lävistettynä. Vanha mies kysyi nyt minulta: »Kenen puolelle aiotte asettua seuraavassa sodassa?» — mihin minä nauraen vastasin: »Teidän puolellenne.»

Illallisen jälkeen, jonka särvinaineet olivat etupäässä minun varastoistani, istuimme tupakoiden ja jutellen nuotion ympärillä, kun taas naisilla ja lapsilla oli hyvä ja rauhallinen olo katetuissa vankkureissa. Buurit olivat kaikki sävyisiä, toverillisia miehiä, ja kun vihdoin olin sekottanut skottilaisen boolin vastamyrkyksi iltakoleudelle, tuli meistä aivan erikoisen hyviä ystäviä. He kysyivät minulta kuinka viihdyin Jappin kanssa. Vanha Coetzee säästi minulta vastaamisen vaivan, sillä hän ehätti lausumaan: »Skellum, Skellum!» (= kelmi). Pyysin häntä sanomaan mitä hänellä oli Jappia vastaan, mutta en saanut häneltä irti muuta kuin että Japp oli liian hyvä ystävä alkuasukkaiden kanssa. Varmaankin oli Japp joskus huiputtanut ukolle huonon auran.

Juttelimme metsästyksestä ja minä sain kuulla monta seikkailua — Limpoposta, Meshonamaasta, Sabista ja Lebombosta. Sitten siirryimme politiikkaan ja sain kuulla kiivaita hyökkäyksiä uutta maaveroa vastaan. Kaikki nämä miehet olivat vanhoja paikkakunnan asukkaita ja aloin aavistaa, että heidän kauttaan voisin saada tietää jotain merkityksellistä. Senvuoksi kerroin juurtajaksaen jutun, jonka olin kuullut Durbanissa jostain mahtavasta poppamiehestä, ja kysyin, tiesivätkö he mitään tästä. Mutta he pudistivat päitään. Alkuasukkaat olivat jättäneet taikomiset ja loihtimiset ja pelkäävät lähetyssaarnaajaa ja poliisia enemmän kuin jotain noitaa. Sitten he alkoivat puhua vanhoista ajoista. Mutta Coetzee, joka oli huonokuuloinen, keskeytti toiset ja pyysi minua uudistamaan kysymykseni.

»Kyllä», hän sanoi, »minä tiedän, Rooirandissa asuu paha henki.»

Enempää en hyötynyt hänestäkään kuin sen tosiasian, että siellä varmasti oli paholainen. Hänen isoisänsä ja isänsä olivat nähneet sen, ja itse hän oli kuullut sen karjuvan, kun hän poikana oli ollut siellä metsästämässä. Muuta hän ei halunnut sanoa, vaan meni levolle.

Seuraavana aamuna, kun olimme aivan lähellä Sikitolan kraalia, erosin hollantilaisista, ensin ilmoitettuani heille, että vaunupuotini olisi ainakin kolme viikkoa Umvelosissa, jos heidän tarvitsisi uudistaa varastojaan. Me jatkoimme sitten matkaa pohjoisemmaksi kohti määräpaikkaamme. Heti kun olin jäänyt yksin, etsin kartan esiin ja koetin etsiä siitä sitä paikkaa, mistä Coetzee-vanhus oli puhunut. Kartta ei ollut hyvä, sillä vuoriston itäpuolella ei vielä ainoakaan maanmittari ollut käynyt ja paikkain nimet oli pantu vain arvaamalla. Mutta minä löysin kuitenkin nimen Rooirand ja oli se pantu merkitsemään pohjoisen vuorijonon jatkoa itäänpäin. Varmaankin oli merkintä tehty jonkun metsästäjän antamien tietojen mukaan. Lienee parasta, että tässä kertakaikkiaan selitän tämän seudun maaston, sillä nämä seudut näyttelevät tärkeää osaa kertomuksessani. Vuoristo ulottuu pohjoiseen ja etelään ja siltä lähtevät useimmat niistä joista, jotka kastelevat tasankoa. Jokien nimet ovat etelästä päin lukien: Olifants, Suuri Letaba, Letsitela, Pikku Letaba ja Pikku Labonas, jonka tienoolla Blaauwildebeestefontein on. Mutta tasangon suurin joki, johon kaikki muut lopuksi yhtyvät, on Suuri Labongo, joka täysin itsenäisenä virtaa saaden alkunsa jostakin maanalaisesta lähteestä lähellä sitä paikkaa, jota nimitetään Umvelosiksi. Blaauwildebeestefonteinista pohjoiseen päin pistää vuorijono vielä noin kaksikymmentä peninkulmaa, mutta sitten se tekee jyrkän käänteen itäänpäin ja nimitetään karttani mukaan Rooirandiksi. Mietiskelin näitä asioita, tuntien erityistä vetovoimaa Suurta Labongoa kohtaan. Minusta tuntui uskomattomalta, että joku lähde viidakossa saattaisi olla näin valtavan virran alkuna, ja päättelin itsekseni, että alkujuoksun täytyy olla jossakin korkealla pohjoisilla vuorilla päin. Minun otaksumani mukaan piti Rooirandin lähimmän osan olla noin viidenkymmenen peninkulman päässä. Coetzee-vanhus oli sanonut, että siellä asui paha henki, mutta minä arvelin puolestani, että jos sitä lähtisi etsimään löytäisi kaikkein ensimmäiseksi vettä.

Keskipäivällä saavuimme Umvelosiin ja ryhdyimme järjestämään kolmen viikon työtämme. Hollantilaiset saivat purkaa kuorman ja puhdistaa paikan perustuksen kaivamista varten, sillä aikaa kun minä menin Sikitolaan saamaan työväkeä. Sainkin tusinan verran vankkoja mustaihoisia, ja pian oli leirimme valmiina ja työ edistyi reippaasti. Itse rakentamiseen ryhdyttiin niin yksinkertaisesti kuin suinkin. Kaikki mitä me halusimme saada, oli kahden huoneen puoti ja aittarakennus, jossa voimme säilyttää varastojamme. Arkkitehtina olin minä, valvoen perustuksen laskemista ja myös pari jalkaa seinien nousua. Sikitolan väki oli kunnollista, niin että saatoin antaa itse rakennustyön heidän käsiinsä, hollantilaisten toimiessa kirvesmiehinä. Tiilit eivät riittäneet pitkälle, minkä vuoksi meidän täytyi ryhtyä valmistamaan uusia Labongon rannalla ja lopettaa seinät viheriäisillä tiileillä, mikä kaikki teki rakennuksemme omituisen kirjavaksi. Itse en ollut mikään taitava rakentaja, ja kun ilman minuakin oli tarpeeksi paljon miehiä, jäi minulle varsin runsaasti vapaa-aikaa. Aluksi hoidin kauppaa vaunuista käsin, mutta se vähä mikä oli mukanani meni pian kaupaksi. Olin juuri aikeissa lähteä kotiin hakemaan lisää varastoa, kun pisti päähäni käyttää jokin osa vapaa-ajastani Rooirandin tutkimiseen. Pohjoisessa päin saatoin selvästi nähdä vuoren selän, ehkäpä päivän ratsastuksen päässä. Eräänä aamuna otin senvuoksi ravintoa mukaani päivää paria varten, sidoin makuupussin satulaani ja lähdin tutkimusmatkalleni, kun ensin olin antanut erään vanhemman hollantilaisen tehtäväksi toimia poissaoloni aikana työn johtajana.

Oli varsin vaivaloista päästä eteenpäin alkuasukasten käyttämää polkua pitkin, jota molemmin puolin reunusti läpitunkemattomat viheriäiset viidakot. Onneksi en voinut eksyä tieltä, sillä suoraan edessäpäin näkyi koko ajan Rooirand, ja sen mukaan kuin etenin, saatoin yhä paremmin erottaa yksityiskohdat kallioissa. Kun olin päässyt noin puolitiehen oli aika nauttia aamiaista ja senvuoksi heittäydyin maahan zeiss-kiikareineni — äitini jäähyväislahja — ja ryhdyin tarkastamaan jotain notkopaikkaa vuorissa. Mutta mitään sellaista ei näkynyt. Purppuralta hohtava ja porfyyrilta näyttävä kallioseinä oli aivan yhtäjaksoista. Rotkoja ja halkeamia kyllä oli, mutta ei ainoatakaan niin suurta, että joelle olisi ollut tilaa. Ylinnä oli jyrkkiä seinämiä, sitten seurasi irtonaisempia kerroksia, riveihin järjestettyinä kuin katsomossa, ja vielä alempana näkyi tiheää metsää. Tutkin kiikarillani koko vuoren löytääkseni jonkun läpipääsypaikan, mutta löytämättä. »Tuopa näyttää huonolta», ajattelin, »sillä ellei löydy vettä niin kuinka voin viettää yöni täällä.»

Siirryin yöksi erääseen suojaiseen koloon kallioiden juurella, mutta sekä minä itse että hevoseni saimme käydä levolle saamatta juomista. Aamiaisenani oli hiukan rusinoita ja muutamia korppuja, sillä en uskaltanut lisätä janoani. Olin löytänyt kivensirpaleiden ja lahonneiden puiden muodostaman korkean vallin kallioiden juurella ja tiheä metsä peitti koko muun rinteen. Ruoho näytti merkillisen tuoreelta, mutta vedestä ei näkynyt jälkeäkään. Ei edes kuivunutta joen uomaa, josta kaivamalla olisi voinut sitä saada.

Aamulla oli minulla paha pulma ratkaistavana. Ellen löytäisi vettä, oli minun ratsastettava kotiin. Minulla oli vielä aikaa keritä kotiin janon pääsemättä pahemmin vaivaamaan, mutta siinä tapauksessa minun täytyisi keskeyttää tutkimusmatkani. Olin kuitenkin jyrkästi päättänyt olla sitä tekemättä. Mitä enemmän katselin punaisia kallioita, sitä kiihkeämmin halusin päästä niiden salaisuuteen käsiksi. Vettä täytyi löytyä jossakin, kuinka muuten kasvullisuuden rehevyys olisi selitettävissä?

Hevoseni oli buurilainen pony. Päästin sen irti nähdäkseni, minne päin se lähtisi ja se alkoi heti nelistää Umvelosia kohti. Tämä oli huono merkki, sillä se merkitsi, ettei eläin voinut vainuta vettä muulla taholla. Jos täällä oli jokea, niin täytyi sen olla tuolla ylhäällä, ja minä sain luvan harjoittaa hieman kipuamista.

Nyt keräsin kaikki rohkeuteni ja tein ratkaisevan päätöksen. Johdin ponyni kotimatkalle ja nappasin sitä vähän selkään. Tiesin että se ehtisi kotiin ainakin viidessä tunnissa ja näin päiväsaikaan sillä ei ollut vaaraa petoeläimistä. Makuupussini sidoin satulaan ja otin mukaani vain vähän ruokaa. Satulaan olin myöskin kiinnittänyt kirjeen hollantilaiselle päällysmiehelleni pyytäen häntä lähettämään jonkun alkuasukkaan ylimääräisellä hevosella minua vastaan iltapuolella. Ja sitten läksin matkaan etsiäkseni tietä ylös.

Poikavuosinani Kirkcaplessa olin oppinut eteväksi vuorikiipijäksi, ja Rooirandin porfyyri osoittautui erinomaiseksi tarkoitukseen. Mutta monta väsyttävää askelta sain tehdä, ennenkuin tapasin sopivan lähtöpaikan. Heti aluksi osoittautui vaikeaksi tunkeutua tiheikön läpi rinteen alaosaan. Kaikki mahdolliset piikkikasvit vaanivat minua, köynnöskasvit kietoivat minut lonkeroihinsa, korkeat puut sulkivat minulta valon ja joka hetki pelkäsin, että joku musta »mampa» ilmestyisi eteeni viidakosta. Hivuttavan kuuma oli myöskin ja olin nääntyä janosta.

Ensimmäinen halkeama, josta yritin ylös, loppui äkkiä ja sain tehdä vaarallisen paluumatkan. Toinen halkeama oli syvä mutta niin täynnä teräviä kiviä, että oltuani jo murskata pääni minun täytyi heittää tämäkin yritys. Jatkaen yhä kulkuani itäiseen suuntaan tapasin loivan paaden, joka auttoi minut pengertyneelle ulkonemalle. Siitä lähti kapea halkeama, jossa ylempänä näkyi kasvavan pieni puu. Kiikarini näytti, että halkeama puun yläpuolella laajeni melkoiseksi onkaloksi jatkuen vuoren lakea kohden. Kunpa vain pääsisin tuohon puuhun saakka, ajattelin, olisin selvillä vesillä.

Halkeama ei ollut montakaan tuumaa leveä, mutta sen verran kuitenkin, että siihen mahtui käsivarsi ja jalka, ja se kohosi kohtisuoraan kallion seinää ylöspäin. Luulen etten ollut selvillä, kuinka vaikeaa nousu sitä pitkin oli, kunnes jo oli liian myöhäistä kääntyä. Mutta sitten jalkani puristui halkeamaan ja silloin sain luvan lepuuttaa hetkisen jo aivan puutuneita käsiäni ja jalkojani. Muistan katsoneeni länteen päin ja hikipisaroiden läpi, jotka valuivat silmiini, näin, että noin puolen peninkulman päässä eräs kallio, joka alhaaltapäin oli näyttänyt aivan sileältä, tekikin poimun oikealle päin. Kun poimu näytti tummalta ymmärsin, että se oli syvä, ahdas kouru. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella tarkemmin asiaa, sillä olinhan keskellä kirottua halkeamaa. Tavattomalla vaivalla sain kiinni jostakin myhkyrästä yläpuolellani ja irroitin jalkani. Sitten jatkui kipuaminen muutaman kyynärän eteenpäin helpommin, mutta hetken kuluttua tartuin jälleen kiinni.

Halkeama kapeni nimittäin, tai oikeammin sanottuna se tuli vähemmän syväksi, ja samalla kallio päälläni yhä kovertui. Olin jo miltei heittänyt kaiken toivoni, kun huomasin, että puu oli vain kolmisen jalkaa yläpuolellani. Jos voisin saavuttaa sen ja tarttua siihen, saattaisin nostaa itseni sille kielekkeelle, jolla se kasvoi. Tähän tarvittiin kaikki rohkeuteni sillä saattoihan puu olla niin heikosti kiinni, ettei se kestäisi painoani, missä tapauksessa minä sen kanssa syöksyisin neljäsataa jalkaa alaspäin. Mutta tämä oli kaikissa tapauksissa ainoa mahdollisuuteni, ja niinpä purin hampaat yhteen, vipusin ruumistani muutaman tuuman ylöspäin ja tartuin puuhun. Jumalan kiitos se piti, ja voimakkaalla ponnistuksella kohottauduin kallion ulkonemalle — ja hengitin vapaammin.

Vaikeuteni eivät suinkaan olleet lopussa, mutta pahin oli voitettu. Halkeaman jälelläoleva osa vaati sangen yksinkertaista kiipeämistaitoa ja jonkun ajan kuluttua oli vuoren laella pitkällään maassa eräs hyvin väsynyt ja loppuunkulunut olio. Vei vielä useita minuutteja, ennenkuin taas saatoin hengittää rauhallisesti ja ennenkuin olin päässyt sen väsymyksen herraksi, joka heti valtasi minut kun ponnistukset olivat päättyneet.

Kun jälleen pääsin jaloilleni ja katsoin ympärilleni, kohtasi minua ihmeellinen näköala.

Olin ylätasangolla, jota peittivät vain saniaiset ja pienet pensaat, lähinnä muistuttaen pähkinäpensasta. Kolme neljä peninkulmaa etäämpänä maa nousi jälleen ja näkyi pieni laakso. Mutta etualalla, vain noin puolen peninkulman päässä oli järvi, joka kimalteli auringonpaisteessa.

Uskoin tuskin silmiäni, kun kiiruhdin sitä kohden, sillä pelkäsin että se oli kangastus. Mutta mikään näköhäiriö se ei ollut, vaan todellinen järvi, ympärimitaten ehkä kolme peninkulmaa. Rantatöyräillä kasvoi saniaisia, pohjassa näkyi valkoisia piikiviä ja vesi järvessä oli kirkasta, syvänsinistä. Tyydytin janoni ja riisuin sitten vaatteet ja heittäydyin järven suloisen viileään syliin. Senjälkeen söin vähän aamiaista ja paistatin itseäni auringossa muutamalla laakealla kivellä. »Olen löytänyt Labongon alkulähteen», sanoin itsekseni. »Kun kirjoitan nyt Kunink. Maantieteelliselle Seuralle, niin saan mitalin.»

Kiersin järven ympäri löytääkseni sen laskukohdan. Pohjoisessa lirisi siihen pieni kaunis puro ylempää vuorilta ja etelässä, vallan oikein, virtasi järvestä pois huomattava joki. Tutkimuskiihkoni kaksinkertaistui, ja seurasin sen juoksua, aivan pää pyörällä odotuksesta.

Virta oli ihana, kirkas kuin kristalli ja aivan erilainen kuin sakeavetinen, troopillinen Labongo Umvelosin luona. Äkkiä, noin puolen tunnin matkan päässä järvestä, näytti kuin maa olisi niellyt joen, ja pyörryttävästi, kumeasti kohisten se syöksyi jättiläismäiseen pataan. Kuljin vielä jonkun askeleen eteenpäin ja kuulin siiloin jalkojeni alta mitä kauheinta kumua ja kohinaa. Nyt ymmärsin, mistä Coetzeevanhus oli saanut paholaisensa, joka karjui ja ulvoi Rooirandissa.

Jospa vain olisin jatkanut matkaani kallion reunalle saakka, olisin saanut tietää salaisuuden, josta minulla olisi ollut myöhemmin paljon apua. Mutta aloin tulla levottomaksi alaspääsystäni ja seurasin senvuoksi jälkiäni takaisin sen halkeaman suulle, josta olin kiivennyt ylös. Mikään ei olisi saattanut minua palaamaan tuota kamalaa tietä ja senvuoksi kuljin eteenpäin löytääkseni jonkun laskeutumiskohdan. Minun onnistuikin hyvän matkaa kauempana löytää kallion repeämä, joka vaikkakin kaukana helppoudesta kuitenkaan ei ollut erikoisen vaarallinen, ellei ota lukuun epävarmaa pohjaa, joka oli täynnä irtokiviä. Kun lopultakin olin alhaalla, oli aurinko jo laskemassa. Menin sille paikalle, jossa olin käskenyt palvelijani odottamaan minua, mutta kuten jo pelkäsin, ei hänestä näkynyt jälkeäkään. Näinollen oli minun alistuttava kohtalooni ja vietin kolean yön vierinkivien muodostamassa luolassa, sitä ennen vain hiukan syötyäni ja poltettuani piipun.

Päivän sarastaessa nousin ylös kylmästä kankeana ja söin muutamia rusinoita aamiaiseksi. Hevosta ei vieläkään kuulunut, minkä vuoksi aikaa kuluttaakseni päätin mennä tutkimaan sitä kalliota, jonka olin nähnyt eilen kauheasta halkeamastani, ja joka kätki omituisen poimun. Tehtäväni oli vaikea, sillä päästäkseni näkemään kalliota sivulta päin täytyi minun vielä kerran ryömiä rinteellä kasvavan tiheikön läpi, vieläpä vähän ylemmäksikin. Lopuksi löysin kiintopisteen ja määräsin aseman parin viidakossa olevan korkean puun avulla. Sitten astuin alas ja lähdin länteenpäin.

Aivan odottamatta kuulin nyt, kun tulin lähemmä, mitä ihmeellisintä ääntä kallioista. Se oli kumeaa kohinaa, niin mielikuvituksellista ja yliluonnollista, että tunsin väristystä ruumiissani. Sitten muistin eilisen jokeni. Varmaankin juuri tällä kohtaa se katosi vuoren sisään, ja nyt hiljaisella aamuhetkellä oli ääni erikoisen voimakas. Ei lainkaan ihmettä, että Coetzee oli pelännyt pahoja henkiä.

Seisoessani siinä kuuntelemassa, vieläkin hiukan vavisten, näin erään olennon liikkuvan kallioille päin. Olin hyvin piilossa, niin ettei hän ollut voinut nähdä minua. Hän oli hyvin vanha mies, pitkä, mutta jo kumaraharteinen, ja hän kulki hitaasti pää painuksissa. Hän ei ollut kolmeakaankymmentä kyynärää minusta, joten saatoin nähdä hänet selvästi. Hän oli alkuasukkaita, mutta tyyppiä, jota en tuntenut. Pitkä valkoinen parta putosi rinnalle ja hartioillaan hänellä oli komea leopardinnahkainen vaippa. Hänen kasvonsa olivat kurttuiset ja syvissä uurteissa, niin että hän tuntui yhtä vanhalta kuin itse Aika.

Hyvin varovasti hiivin hänen jälessään ja huomasin äkkiä olevani vastapäätä etsimääni kalliota. Sinne johti viidakon läpi lukuisten jalkojen tallaama polku. Seurasin sitä lahonneiden puiden yli, kunnes se loppui kalliopoimun takana halkeaman luona. Olin syvässä rotkossa, mutta edessäni oli sileä, jyrkkä paasi. Ylempänä näytti halkeama syvemmältä ja pimeämmältä, mutta kuinka saattaisi päästä tuon kalliomöhkäleen yli. Tutkin sivultakin päin, mutta sielläkin oli vain jyrkkiä seiniä ilman mitään halkeamia.

Jos olisin ollut viisaampi, olisin mennyt takaisin ja katsonut missä jäljet loppuivat. Mutta nyt minusta tuntui kaikki käsittämättömältä, olin nälkäinen ja yritteliäisyyteni oli lamassa. Sitäpaitsi kaikui korvissani lakkaamatta vangitun virran vaikea valitus. Häpeän sanoa, mutta minä juoksin pois rotkon luota, aivankuin pimeyden ruhtinas kaikkine enkeleineen olisi ollut kantapäilläni. Enkä hiljentänyt vauhtia, ennenkuin olin jättänyt noita kolkkoja kallioita runsaan peninkulman. Ja sitten lähdin kotiinpäin. Elleivät hevoset tahtoneet tulla minun luokseni niin sain kai minä mennä niiden luokse.

Kuljin varmaankin viisikolmatta peninkulmaa ollen mitä huonoimmalla tuulella, kiroten hollantilaisiani, alkuasukkaita ja kaikkia ihmisiä. Syynä oli yksinkertaisesti vain se, että olin pelästynyt, mutta ylpeyteni ei sallinut tunnustaa sitä itselleni. Päivä lämpeni yhä, kuumuus jo tukahutti minua, mopanipuut väsyttivät minua tummalla vehreydellään, kafferikuningattaret, närhit ja kaikki muut linnut lentelivät ympärilläni aivankuin härnätäkseen minua. Puolimatkassa kotiinpäin tapasin pojan kahden hevosen kanssa ja annoin hänelle aikamoisen ripityksen. Pony oli tullut kotiin aivan oikein ja poika oli lähetetty minua vastaan. Tähän kohtaan hän oli tullut jo edellisenä iltana, ja siihen hän oli pysähtynyt. Pienellä vaivalla sain hänestä selville, että hän oli ollut hassuna pelosta eikä ollut uskaltanut tulla lähemmäksi Rooirandia. Tuo paikkahan on noiduttu, hän sanoi. Paholaiset asuivat siellä ja vain noidat menivät sinne. Itselleni myönsin, että minulla ei ollut oikeutta moittia poikaa. Mutta joka tapauksessa oli minulla nyt jotain, mihin tarttua kiinni tämän maan kaikkien salaperäisyyksien joukossa, ja koko kotimatkan ajattelin itsekseni, olikohan minulla kylliksi luontoa jatkaa alkamallani tiellä.

V.

MR WARDLAW ENNUSTAA TULEVIA ONNETTOMUUKSIA.

Viikkoa myöhemmin oli rakennus valmis. Suljin uuden puotini, pistin avaimen taskuuni ja lähdin väkeni kanssa kotimatkalle. Sikitolalle olin uskonut paikan valvonnan, sillä tunsin häntä tarpeeksi tietääkseni, ettei hän sallinut väkensä tehdä mitään ilkivaltaa. Annoin tyhjien kuormavankkurien seurata jäljessä niin hitaasti kuin tahtoivat ja ratsastin itse etukäteen sillä tuloksella, että saavuin Blaauwildebeestefonteiniin jo kaksi päivää ennen kuin minua oli odotettu.

Panin hevoseni talliin ja kiersin taloa tervehtiäkseni Colinia, joka ei ollut saanut seurata mukana, koska pelkäsin sen tappeluja alkuasukasten koirien kanssa. Löysin ystäväni hyvässä kunnossa, sillä Zeeta oli hoitanut sitä. Äkillinen päähänpisto sai minut menemään ikkunan kautta omaan huoneeseeni, jonka löysin siistinä ja järjestettynä, kiitos Zeetan. Ovi puotihuoneeseen oli raollaan ja kun kuulin puhetta sieltä, kurkistin sisään.

Japp oli myyntipöydän ääressä keskustellen vilkkaasti, mutta matalalla äänellä suurikasvuisen alkuasukkaan kanssa — saman Mwangan kanssa, jonka taannoin olin ilman erikoisia juhlallisuuksia potkinut ulos. Huomasin että kaupan ulko-ovi oli huolellisesti suljettu, mikä ei ollut tavallista näin keskipäivällä. Jappilla oli muutamia aivan pieniä esineitä kädessään, ja heidän puheestaan ymmärsin, että oli kysymys jostain hinnasta. Kun tarkoitukseni ei ollut salaa kuunnella, aioin juuri avata oven, mutta jokin Jappin ilmeessä sai minut pysähtymään. Hänellä oli varmasti paha mielessä, ja senvuoksi viivyin vielä hetkisen.

He jatkoivat keskusteluaan kafferinkielellä, ja senjälkeen näin Jappin pitävän yhtä noista pienistä esineistä peukalon ja etusormen välissä. Se oli pieni pyöreähkö kivi, ehkä noin pavun kokoinen, ja se levitti ympärilleen heikkoa hohdetta.

Tällä silmänräpäyksellä työnsin oven auki ja astuin sisään. Molemmat miehet hätkähtivät kuin heitä olisi ammuttu, ja Japp kalpeni niin paljon kuin hänen epäterve ihonvärinsä suinkin salli. »Mitä, mitä…» hän huohotti ja pudotti maahan kädessään olleen esineen.

Otin ylös sen ja panin tiskille. »Kas jalokiviä, mr Japp», sanoin.
»Olettepa tainnut löytää sen kaivoksen, jota minä hain. Onnittelen.»

Sanani antoivat vanhalle lurjukselle johtolangan. »Aivan oikein», hän sanoi. »Niin olen löytänyt, tai oikeammin tämä ystäväni Mwanga. Hän on juuri kertonut siitä.»

Kafferilla näytti olevan paha olla. Hän nosti milloin toista milloin toista jalkaansa ja vilkuili kaihoavasti suljettuun oveen.

»Luulenpa että lähden», hän sanoi. »Voimmehan myöhemmin jatkaa.» Sanoin hänelle, että minunkin mielestäni hänellä oli aika lähteä ja avasin hänelle oven. Sitten suljin sen jälleen ja käännyin mr Jappin puoleen.

»Vai niin, tämäkö oli teidän pieni pilanne», sanoin. »Jo arvelinkin, että teillä oli jotain omituista hommaa, mutta sitä en aavistanut että te kuuluitte L.T.K:hon.»

Hän oli aivan sen näköinen kuin olisi tahtonut murhata minut. Viiden minuutin ajan hän manasi ja noitui minua niin vaihtelevasti ja kekseliäästi, etten olisi voinut uskoa sellaista hänenlaiseltaan. Ei ollut kysymys mistään L.T.K:sta, hän vakuutti, vaan todellisesta löydöstä, jonka Mwanga oli tehnyt.

»Tässä maassa», sanoin toistaen hänen omia sanojaan, »täällä voisi yhtä hyvin löytää valtameren helmiä kuin timantteja. Mutta menkää vain kernaasti minun puolestani etsimään, ehkäpä löydätte joitakin granaatteja.»

Hän koetti voittaa vihansa ja antautui nyt toiselle tielle. »Kuinka paljon haluatte pitääksenne suunne kiinni? Minä teen teistä rikkaan miehen, jos pidätte yhtä minun kanssani.» Ja senjälkeen hän teki minulle tarjouksia, jotka osoittivat, kuinka tavattomasti hän oli ansainnut tällä kaupalla.

En jaksanut olla tarttumatta häntä kauluksesta. »Te vanha kadotettu roisto», karjuin hänelle, »jos te vielä kerrankin uskallatte hengäistäkään minulle jotain tuollaista, niin sidon teidät kuin härän ja lähetän Pietersdorpiin.»

Nyt hän ei enää voinut pitää röyhkeää naamaa, vaan rupesi kyynelöimään pelosta, niin että teki ilkeää katsella. Hän sanoi, että hän oli vanha mies, joka aina oli viettänyt kunniallista elämää, ja jos hänen maineensa nyt vanhoilla päivillä tulisi tahratuksi, murskaisi se hänen sydämensä. Hänen siinä istuessaan kädet silmillä ja keinutellen ruumistaan edestakaisin, saatoin nähdä hänen vaanivat silmänsä kiinnitettyinä minuun, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät.

»Kuulkaa nyt, mr Japp», sanoin. »En ole mikään poliisi, eikä velvollisuuteni ole ilmiantaa teitä. Jos tahdotte tehdä kuten määrään, ei teidän tarvitse joutua vankilaan. Mutta ensimmäinen ehtoni on, että te pyydätte eroa täältä. Te kirjoitatte nyt heti kirjeen mr Collesille minun saneluni mukaan ja sanotte, että työ täällä tulee teille liian raskaaksi. Toinen ehtoni on, että timanttihomma täydellisesti loppuu sinä aikana kuin vielä viivytte täällä. Jos näen Mwangan tai jonkun muun hänen joukostaan kerrankin vielä täällä kaupassa ja huomaan että teillä on tuon jutun kanssa vielä jotain tekemistä, joudutte kiinni. En halua pilata mainettani teidän käyttäytymisenne vuoksi. Kolmas ehtoni on, että kun jätätte paikkanne, niin lähdette kokonaan pois täältä. Jos senjälkeen tavoitan teidät kahdenkymmenen peninkulman piirissä Blaauwildebeestefonteinista, annan teidät ilmi.»

Hän ähki ja valitti, mutta myöntyi lopuksi määräyksiini. Kirje kirjoitettiin ja minä itse panin sen menemään. Mitään sääliä tuota vanhaa kelmiä kohtaan ei minun tarvinnut tuntea — hän ei missään tapauksessa jäänyt paljaille. Ei kumma että kauppahuoneen edut olivat jääneet valvomatta, kun Jappin aika meni timanttien ostoon alkuasukasvoroilta. Siten hän oli tullut riippuvaiseksi jokaisesta kafferista, joka oli myynyt jalokiviä hänelle ja nyt ymmärsin hänen matelevan ystävällisyytensä Mwangaa kohtaan.

Tämän tapahtuman jälkeen muutin pois puotirakennuksesta. Mr Wardlaw oli jo ennenkin tarjonnut minulle huonetta koulurakennuksesta ja nyt otin tarjouksen vastaan. En halunnut enää olla Jappin kanssa missään kanssakäymisissä enempää kuin oli aivan välttämätöntä, sillä ei voinut tietää mitä hänellä oli mielessä. Sitäpaitsi sain näin tilaisuuden auttaa Zeetaa, jota en halunnut jättää suojatta tuon vanhan konnan luo. Japp kävi alkuasukasmajoilla ja löysi sieltä erään vanhan noidan hoitamaan talouttaan, minkä jälkeen hän kolmena seuraavana päivänä joi itsensä täpötäyteen saadakseen lohtua murheisiinsa.

Samana iltana istuin mr Wardlawin kanssa keskustelemassa hänen arkihuoneessaan, takan ääressä — illat täällä ylätasangolla ovat kylmiä. Muistan tämän tilaisuuden erikoisesti senvuoksi, että keskustelumme sai niin omituisen käänteen. Kuten jo olen maininnut, oli mr Wardlaw työskennellyt kuin orja perehtyäkseen kafferikieliin. Itse kykenin nyt jo puhumaan zulukieltä niin paljon että tulin toimeen, ja ymmärsin sitä kuullessani puhuttavan, mutta Wardlaw oli tutkinut sitä tieteellisesti ja tunsi sen kielioppia ja eri murteita. Sitäpaitsi hän oli lukenut paljon kafferien historiaa, tunsi Chakan ja Mosilikatsen ja Masheshin urotyöt ja kaikki vanhat kuninkaat. Kun hänellä ei ollut paljoa tekemistä koulussa, hän oli sensijaan lukenut niin paljon kuin oli ennättänyt. Hänellä oli tapana lainata kirjoja lähetyssaarnaajilta ja ainakin puolet palkkaansa hän käytti ostaakseen uusia.

Istuessaan nyt siinä poltellen nojatuolissa mr Wardlaw kertoi joukon kertomuksia eräästä Monsmotapa-nimisestä mahtavasta keisarista, jonka portugalilaiset olivat löytäneet 16. vuosisadalla. Hän asui pohjoisessa Mashonamaassa ja hän omisti kokonaisen kultavuoren. Portugalilaiset eivät sen enempää hänestä piitanneet, mutta hänen poikansa he ottivat mukaansa ja tekivät hänestä papin.

Huomautin väliin, että hän varmaankin oli ollut vain tavallinen pieni heimopäällikkö, jonka urhoollisuutta sitten aikojen kuluessa oli lisätty ja paisutettu, kuten oli tapahtunut Meksikossa cazique-heimon keskuudessa. Mutta tätä ei koulumestarini hyväksynyt.

»Ei, Davie, hän oli todella ollut voimallinen mies. Tiedäthän nuo vanhat rauniot Rhodesiassa, joita kutsutaan zimbabweksi, ja joiden kauan luultiin olevan foinikialaista alkuperää. Minulla on tässä kirja niistä. Mutta nykyisin uskotaan varmasti, että ne ovat alkuasukkaiden rakentamia. Ja ne, jotka ovat voineet aikaansaada jotain tällaista» — hän näytti kuvia raunioista — »niiden on täytynyt olla jotain parempaa kuin pikkupäälliköitä, siinä käsityksessä minä olen.»

Kuinka olikaan huomasin nyt, mitä koulunopettajalla oikeastaan oli sydämellä. Mr Wardlaw katsoi näet, että yleensä alkuasukkaita aliarvioitiin liiaksi. Tämä katsantokanta oli ehkä hyvinkin luonnollinen koulunopettajassa, mutta ei siinä muodossa, kuin mr Wardlaw sen nyt esitti. Hänen käsityksensä mukaan se ei ollut alkuasukkaitten äly, jota aliarvioitiin, vaan heidän kykynsä vahingoittaa meitä valkoisia. Hänen perusteensa olivat seuraavat: Heitä oli viisi tai kuusi yhtä valkoista vastaan, he olivat kaikki laajasti katsoen samaa verta, samaa uskontoa; he olivat aivan viime päiviin saakka olleet soturikansaa — ja mikä tärkeintä, he asuivat ympäri ylätasankoa ja saattoivat, jos vain liittyivät yhteen, katkaista valkoisilta yhteyden mereen. Huomautin, että olisi vain ajankysymys, koska yhteys jälleen palautettaisiin. »Olkoon niin», hän sanoi, »mutta ajattelepa, mitä sillä välin jo olisi kerinnyt tapahtua. Ajattele monia yksityisiä taloja ja pieniä kyliä — ne olisivat yksinkertaisesti pyyhkäistyt pois kartalta. Tästä tulisi vielä kauheampi kuin Intian kapina.»

»En tahdo sanoa, että se on luultavaa», hän jatkoi, »mutta väitän, että se on mahdollista. Otaksukaamme, että joku uusi Chaka esiintyisi, jolla olisi kyky koota hajaantuneet heimot. Mikään konsti ei olisi salakuljettaa aseita. Muista vain tuota pitkää vartioimatonta rannikkoa, joka on Gazamaan ja Tongamaan välissä. Jos heillä vain olisi johtaja, joka kykenisi järjestämään ristiretken valkoisia vastaan, mikä silloin voisi estää kapinaa.»

»Me saisimme tiedon siitä kyllin hyvissä ajoissa ja kukistaisimme sen heti alkuunsa», minä sanoin.

»Siitä en ole niinkään varma. He ovat viekkaampia kuin luulemmekaan ja heillä on apukeinoja, joista meillä ei ole aavistustakaan. Oletko koskaan kuullut puhuttavan alkuasukkaiden telepatiasta? He kykenevät olemaan tietoyhteydessä toistensa kanssa tuhansien peninkulmien matkoilla ja nopeammin kuin me lennättimellämme, ja siinä ei ole mitään lankoja katkaistavana. Jos he vain lyövät tuumansa yhteen voivat he vaieta kuin hauta. Minun lähin palvelijani voisi olla juonessa mukana, enkä aavistaisi mitään, ennenkuin jonakin aamuna olisin murhattuna vuoteessani.»

»Mutta he eivät voi saada johtajaa. Jos todella löytyisi joku Chakan suvun maanpaossa oleva ruhtinas, joka samoinkuin prinssi Charlie palaisi vapauttamaan kansaansa silloin voisi juttu käydä uhkaavaksi, mutta nyt ovat kaikki Heidän Kuninkaalliset Korkeutensa lihavia ukkoja korkeine hattuineen ja pitkinetakkeineen ja erinomaisen siivottomine asumuksineen.»

Wardlaw myönsi tämän, mutta sanoi, että on olemassa toisenlaisia johtajia. Hän oli lukenut paljon n.s. Etiopian opista, jota sivistyneet amerikkalaiset neekerit olivat levittäneet Etelä-Afrikassa. »Miksikä», sanoi hän, »ei vääristelty kristinoppi voisi olla lähtökohtana myrskyyn. Kafferi rakastaa yleensä kristillisen intomielen yhdistämistä pakanallisiin tapoihin. Katsopa vain, kuinka on käynyt Haitilla ja muutamissa etelävaltioissa.»

Sitten hän sytytti piippunsa ja nojautui eteenpäin kasvot hyvin vakavina. »Tahdon sanoa sinulle koko totuuden, Davie. Minä pelkään.»

Hän oli todella vakavan ja levottoman näköinen, istuessaan siinä ja tirkistellessään minua likinäköisillä silmillään, niin että en voinut olla tuntematta hänen puheensa vaikutusta.

»Mitä on tekeillä?» kysyin. »Onko jotain tapahtunut?» Hän pudisti päätään. »Ei kerrassaan mitään, mihin voisin viitata. Mutta minulla on tunne että jotain on tapahtumassa näillä vuorilla. Minä vain tunnen sen itsessäni voimatta selittää.»

Vasten tahtoanikin tulin levottomaksi näistä sanoista. On muistettava, että en koskaan sanallakaan ollut maininnut epäluuloistani mr Wardlawille — olin vain kysynyt, oliko hän kuullut puhuttavan jostakusta noidasta näillä seuduilla, ja sen kysymyksenhän olisi kuka hyvänsä voinut tehdä hänelle. Nyt hän oli omin päin keksinyt jotain salaperäistä Blaauwildebeestefonteinissa.

Halusin tietää, oliko hänellä joitain todistuksia, mutta niitä ei ollut paljoa. Hänestä vain tuntui, että paikkakunnalla oli nykyisin arveluttavan paljon mustaihoisia. Sikäli kuin käsitin, ei hän ollut huomannut, että häntä vakoiltiin, mutta ihmetteli vain heidän selittämätöntä oleskeluaan täällä.

»Vielä yksi asia», hän sanoi. »Kaikki alkuasukkaiden lapset ovat jättäneet koulunkäynnin. Minulla on nykyisin vain kolme oppilasta ja hekin ovat kaikki hollantilaisista taloista. Kävin Majinjen luona kuulemassa mistä tämä johtui, ja eräs vanha vaimo sanoi, että seutu oli täynnä pahoja miehiä. Davie, minä sanon sinulle: jotain on tekeillä ja tämä jokin ei ole meidän parhaaksemme.»

Mitä Wardlawilla oli ollut kerrottavaa, ei ollut uutta minulle, ja kuitenkin tunsin itseni tämän myöhään illalla sammuvan takan ääressä tapahtuneen keskustelun jälkeen suorastaan pelokkaaksi, nyt jo toisen kerran Blaauwildebeestefonteiniin tuloni jälkeen. Itselläni minulla oli johtolanka ja olin valmistautunut salaisuuksiin, mutta se, että joku toinen tunsi salaperäisyyden ikäänkuin ilmassa, teki asian minulle paljon todellisemmaksi. Tietysti laskin leikkiä Wardlawin epäilyksistä. Eihän ollut ajateltavissa, että hän saisi tehdä tyhjäksi suunnitelmani keksimällään jutulla alkuasukaskapinasta, johon ei ollut mitään päteviä perusteita.

»Oletko kirjoittanut tästä kenellekään?» kysyin. Hän vastasi, ettei hän ole vielä ilmoittanut asiasta kenellekään, mutta että hän aikoi tehdä sen, ellei asiaintilassa pian tapahtuisi parannusta. »Minun hermoni eivät kestä tätä, Davie», hän sanoi, »minun täytyy lopettaa. Ja se on vahinko, sillä ilmasto on erinomaisen sopivaa minulle. Mutta siihen on minulla pakko, sillä tiedän liian paljon, ja minulla ei ole sinun rautaisia hermojasi eikä täydellistä mielikuvituksen puutettasi.»

Sanoin hänelle, että kaikki oli pelkkää kuvittelua ja johtui vain siitä, että hän luki liian paljon ja harrasti liian vähän liikuntoa. Otin häneltä kuitenkin lupauksen, ettei hän kertoisi asiasta mitään enempää suullisesti kuin kirjallisestikaan, kysymättä ensin minun mielipidettäni. Sitten rakensin hänelle rommituutingin ja lähetin hänet ainakin jonkun verran lohdutettuna vuoteeseen.

Ensimmäinen mihin ryhdyin huoneeseeni tultuani, oli vuoteen muuttaminen sellaiseen nurkkaan, ettei se ollut ikkunan suunnassa. Kun ikkunassa ei ollut mitään luukkuja, otin vanhan pöytälevyn ja asetin sen pystyyn ikkunaa vasten. Panostin myös pyssyni ja laskin sen vuoteeni viereen. Jos Wardlaw olisi nähnyt kaikki nämä valmistukset, olisi hän ehkä saanut vähemmän korkean ajatuksen hermoistani ja päinvastoin taas mielikuvituksestani korkeamman käsityksen. Oli aivan keventävää, kun vuoteeseen käytyäni kättä ojentamalla pimeässä tunsin Collinin takkuisen turkin.

VI.

RUMMUNPÄRINÄÄ AURINGON LASKIESSA.

Japp oli humalassa lähinnä seuraavina päivinä, joten sain yksin hoitaa kauppaa. Olin tästä iloissani, koska näin minulle jäi enemmän aikaa mietiskellä niitä monia selittämättömiä seikkoja, joita tilanne tarjosi. Kuten jo olen tunnustanut, olin todella peloissani, johtuen tämä kuitenkin enemmän kykenemättömyyden tunteesta kuin todellisen vaaran pelosta. Olin ikäänkuin kietoutunut epävarmuuden sumuun. Yltympäri tapahtui asioita, joiden laatua saatoin ainoastaan arvailla, ja siinä olin voimattomana, kykenemättä tekemään mitään puolustuksekseni. Se, että Wardlaw oli kokenut samaa saamatta mitään viittausta minun taholtani, oli todistuksena, ettei minun pelkoni ollut ainoastaan kuvittelua. Collesille lähettämääni kirjeeseen en ollut saanut vastausta. Nyt piti Jappin irtisanoutumiskirje jo olla perillä Durbanissa, ja kaipa siihen täytyi tulla joku vastaus. Jos Jappin seuraaja olisin minä, niin toki kai Colles muistaisi mitä olin kirjoittanut hänelle ja antaisi sen johdosta minulle määräyksiä. Siihen saakka oli velvollisuuteni hoitaa toimiani kunnes saisin jotain apua.

Poissaollessani oli tapahtunut muutos. Alkuasukkaat olivat kokonaan hävinneet näkyvistä. Lukuunottamatta niitä perheitä, jotka asuivat Blaauwildebeestefonteinissa ja sen ympäristössä, ei ainoatakaan alkuasukasta näkynyt teillä eikä liioin ainuttakaan poikennut kauppaan. Joko he olivat sulkeutuneet majoihinsa tai olivat he lähteneet jollekin pitkämatkaiselle asialle. Ottamatta lukuun muuatta pientä ryhmää, johon kuului kolme Shangaani-heimon miestä, palaamassa The Randista, ei puodissa käynyt ketään. Suljin senvuoksi ovet kello neljältä, vihelsin Colinia ja lähdin kävelemään.

Mutta vaikka tiellä ei ollutkaan alkuasukkaita, niin oli niitä sitä enemmän viidakoissa. Sain saman vaikutelman kuin Wardlaw, että seudun alkuasukasväestö oli äkkiä tavattomasti lisääntynyt. Metsä aivan kuhisi heistä. He vartioivat minua kuten ennenkin, mutta heitä oli nyt niin paljon, että piiloutuminen oli heille vaikeampaa. Vähän väliä näin vilauksen mustasta selästä tai jalasta, ja Colin, jota kuljetin ketjusta, oli aivan hurjana kiihtymyksestä. Pian olin nähnyt kaiken mitä halusin ja palasin kotiin päin hyvin miettiväisenä. Pitkäksi aikaa jäin istumaan Wardlawin puutarhapenkille, voimatta ymmärtää mitä tämä kaikki sisimmältään tarkoitti.

Mikä minua eniten ihmetytti oli, ettei minuun lainkaan oltu koskettu matkallani Umvelosiin. Otaksumani mukaan oli seudun salaisuus, mikä se sitten lieneekin, yhteydessä Rooirandin kanssa. Mutta siihen suuntaan olin ratsastanut ja kaksi päivää tutkinut ympäristöä, kenenkään välittämättä vakoilla minua. Tästä olin varma, sillä olin tullut hyvin herkäksi havaitsemaan vakoilijat, ja tasangolla, missä pensasmetsä ei ole niin tiheää, on vaikeampi piillä kuin ylätasangolla läpipääsemättömine viidakoineen.

Näinollen he eivät piitanneet siitä, että pyrin heidän pyhäkköönsä. Miksikä he sitten vartioivat minua niin tarkkaan silloin kun oleskelin niin toisarvoisella paikalla kuin kauppapuoti oli? Mietin kauan, ennenkuin keksin vastauksen kysymykseen. Syynä täytyi olla se, että ollessani tasangolla, olin loitonnut sivistysseuduilta ja tullut syvemmälle heidän omaan maahansa, mutta Blaauwildebeestefontein oli lähellä rajaa. Varmastikin heillä oli jotain salajuonta, jonka perille he pelkäsivät minun pääsevän. He tahtoivat saada selvää, aioinko minä matkustaa Pietersdorpiin tai Wersersburgiin puhumaan mitä tiesin, ja he olivat varmaankin päättäneet estää matkani. Nauroin ensin ajatellessani että he olivat unohtaneet postilaukun, mutta sitten ajattelin, että enhän voinut tietää, mitä postilaukulle saattoi tapahtua minä päivänä tahansa.

Kun olin päässyt tähän pisteeseen mietteissäni, oli ensimmäinen ajatukseni heti ratsastaa suurta maantietä länteenpäin. Jos asia olisi kuten olin arvellut, pidätettäisiin minut tietysti heti. Mutta hetken harkinnan jälkeen havaitsin, että tällainen menettely olisi samaa kuin valtin lyöminen ennenaikaisesti pöytään, ja senvuoksi päätin odottaa muutaman päivän.

Seuraavana päivänä ei tapahtunut mitään, paitsi että minun yksinäisyydentunteeni kasvoi. Tuntui kuin olisin raakalaisten ympäröimänä pimeyden valtakunnassa, suvustani erotettuna. Ainoa mikä auttoi minua ylläpitämään rohkeuttani oli välttämättömyys esiintyä mr Wardlawin edessä täysin rauhallisin kasvoin, sillä koulumestarin hermot eivät olleet juuri kehuttavat. Usein olin ajatellut, että olisi velvollisuuteni kehottaa häntä ottamaan eronsa ja toimittaa hänet turvan taakse kotiin, mutta pidin sittenkin parempana säilyttää ainoan ystävän lähelläni.

Olin myöskin ajatellut hollantilaisia farmareita lähimmässä naapuristossa, mutta he asuivat niin hajallaan ylätasangolla, ja sitäpaitsi heillä ei voisi olla mitään tietoa epäilyksistäni.

Kolmas päivä oli sisältörikkaampi. Japp oli selvä ja merkittävän hiljainen. Hän toivotti hyvää huomenta oikein ystävällisesti ja alkoi heti tutkia tilejä, aivan kuin ei koskaan elämässään muuta olisi tehnytkään. Itse olin niin ajatusteni vallassa, että minäkin esiinnyin jossain määrin lempeämpänä, ja aamupäivä kului kuin kuherruskuukausi, kunnes menin tien toiselle puolelle nauttimaan päivällistä.

Juuri kun asetuin pöytään, muistin että olin unohtanut kelloni konttoritakin taskuun ja aioin lähteä noutamaan sitä. Mutta ovessa pysähdyin, sillä näin juuri kaksi ratsastajaa pysähtyvän kaupan eteen.

Toinen oli alkuasukas ja toinen pieni laiha mies, päässä hellehattu. Hän astui juuri satulasta ja jokin hänessä tuntui minusta tutulta. Hiivin tyhjään koulusaliin ja tähystin ikkunasta tien yli kaikin voimin. Nyt kun vieras ojensi ohjaksia kafferille näinkin hänet paremmin. Hän oli entinen matkakumppanini, Henriques. Hän sanoi jotain seuralaiselleen ja astui sitten kauppaan.

On helppo ymmärtää, että uteliaisuuteni oli äärimmillään. Ensiksi aioin mennä suoraa päätä paikalle noutamaan liiviäni ja päästä kolmanneksi neuvotteluun Jappin ja Henriquesin kesken. Onneksi muistin ajoissa, että portugalilainen varmasti tuntisi minut, koska en ollut antanut partani kasvaa, eikä ulkomuotoni muutenkaan ollut muuttunut. Jos hän oli yksi näytelmän konnista, joutuisin heti hänen kostonsa esineeksi, jos hän kerran huomaisi, että olin paikalla, kun hän sensijaan nyt oli kokonaan unohtanut minun henkilöllisyyteni. En liioin saisi tietää mitään, jos nyt avoimesti menisin sinne. Japp ja hän varoisivat kyllä puhumasta salaisuuksistaan minun läsnäollessani.

Toinen suunniteltuani oli hiipiä salaa entiseen huoneeseeni, mutta kuinka pääsisin huomaamatta tien yli? Kafferi, joka piti hevosia, näki hyvin tien kummallekin puolelle. Puotirakennus oli myöskin suojaton, ja kun otin vielä kaikki vakoilevat silmät lähistöllä huomioon, en saattanut huomata mitään keinoa päästäkseni entisen huoneeni ikkunasta sisään.

Näinollen ei ollut muuta keinoa kuin hakea kiikari ja sen suuntasin kohti kauppaa. Sekä ovi että ikkuna olivat avoinna. Etäimpänä sisällä erotin Hernriquesin jalat. Hän seisoi myymäpöydän ääressä puhuen Jappin kanssa. Nyt hän kääntyi ovelle, sulki sen ja tuli sitten näkökulmaani ikkunaa vastapäätä. Siinä hän viipyi kymmenisen minuuttia kärsimättömyyteni kasvaessa. Olisin antanut sata puntaa ollakseni nyt vanhassa huoneessani Jappin luullessa minun olevan hyvässä tallessa koululla.

Äkkiä hän nosti jalkansa ja hänen saappaansa vilahtivat tiskin yli. Ilmeisesti oli Japp pyytänyt häntä astumaan huoneeseensa ja nyt minä jäin kokonaan pois pelistä. Tämä oli jo enemmän kuin jaksoin kestää, minkä vuoksi hiivin ulos takaovesta ja kiiruhdin mäellä olevaan tiheään pensaikkoon. Tarkoitukseni oli mennä tien yli hyvän matkaa kauempana, missä oli kapeampi paikka virrassa, seurata sitten virran rantaa ylös kaupalle, ja pujahtaa sisään takaovesta.

Niin nopeasti kuin rohkenin tunkeuduin pensaikon läpi ja pääsin päämäärääni neljännestuntia myöhemmin. Siellä hiivin takaisin tielle, mutta en ollut päässyt vielä perille, kun hevoskavioiden kapse sai minut pysähtymään. Varovasti tähystäen huomasin, että ystäväni ja hänen kafferiseuralaisensa ratsastivat hyvää vauhtia tasankoa kohti. Vaivaloisesti ja huonolla tuulella palasin samaa tietä kuin olin tullut myöhästyneelle päivälliselleni. Mitä he sitten lienevätkin keskustelleet, ei neuvottelu ollut vienyt pitkää aikaa.

Samana iltapäivänä ollessani kaupassa sanoin ohimennen Jappille, että olin huomannut hänellä käyneen vieraita päivällisen aikaan. Hän katsoi minuun osoittamatta mitään hätääntymistä, »Niin, mr Hendricks kävi täällä», hän sanoi ja lisäsi, että tämä mies oli muuan portugalilainen kauppias Delagoasta ja että hän Lebombon itäpuolella omisti useita kafferikauppoja. Kun tiedustelin hänen asiaansa, sain vastaukseksi, että Hendricks usein tapasi käydä tervehtimässä Jappia ohimennessään.

»No mutta otatteko aina vieraanne mukaan huoneeseenne ja suljette oven perään?» kysyin nyt.

Japp kalpeni ja hänen huulensa vapisivat. »Jumalan nimeen vannon, mr Crawfurd, etten ole tehnyt mitään väärää. Sen lupauksen, jonka teille annoin, olen pitänyt aivan kuin olisin antanut sen äidilleni. Huomaan kyllä, että te epäilette minua, ja ehkäpä teillä on syytäkin siihen, mutta tällä kertaa olen rehellinen. Minulla on ollut timanttikauppoja aikaisemmin Hendricksin kanssa, mutta kun hän tänään kysyi minulta niitä, vastasin, että näihin asioihin en enää puutu. Minun huoneessani hän kävi vain saadakseen ryypyn. Hän tahtoi sitä eikä puodissa ollut.»

Ylimalkaan en voinut paljoakaan uskoa Jappin puheisiin, mutta olin vakuutettu, että hän nyt puhui totta.

— »Tiesikö mies mitään uutta?», kysyin.

»Hän sekä tiesi että ei tiennyt», sanoi Japp. »Hän on aina ollut hapan herra, eikä hän koskaan puhu paljoa.» Mutta yhden asian hän sanoi. Hän kysyi, enkö aikonut lähteä täältä tieheni, ja kun vastasin myöntävästi, sanoi hän, että kylläpä jo olin viipynytkin kauan. Minä sanoin, että olin aivan terve ja reipas, mutta hän nauroi silloin epämiellyttävällä tavalla. 'Niinpä niin, mr Japp, mutta maa ei ole niinkään terveellinen'. Ihmettelin mitä hän tällä saattoi tarkoittaa. Muuten luulen, että hänestä tulee loppu muutamassa kuukaudessa, sillä hän juo niin kamalasti.»

Tämän keskustelun jälkeen rauhoituin Jappin suhteen, joka ilmeisesti kovin pelkäsi vihoittaa minua, eikä halunnut palata vanhoihin synteihinsä. Mutta muuten täytyy minun tunnustaa, etten koskaan vielä ole tuntenut itseäni niin hyljätyksi kuin tuona iltana. Oli päivän selvää nyt, että meitä uhkasi joku vakava vaara, josta yksin minulla oli aavistus. Nyt minulla oli jo aika joukko todisteita — Henriquesin käynti oli yksi lisää — jotka kaikki viittasivat johonkin salaperäiseen, mikä pian purkaantuisi. Olin varma siitä, että tämä purkautuminen merkitsi verta ja valitusta. Ja kuitenkaan en täysin varmasti tiennyt mitään. Jos englantilaisen joukko-osaston päällikkö tällä hetkellä olisi astunut eteeni ja tarjonnut apuaan, olisin voinut pyytää häntä vain odottamaan, aivankuin itsekin odotin. Onnettomuus, mikä se sitten olisikin oleva, ei uhannut ainoastaan minua, vaikkakin minä Wardlawin ja Jappin kanssa luultavasti olimme ensimmäisiä, joita se kohtaisi, mutta suurin levottomuuteni johtui siitä tunnosta, että minä olin ainoa, joka voisin tehdä jotain onnettomuuden torjumiseksi — mutta mitä tämä jokin olisi, sitä en saattanut ymmärtää. En ollut huolissani vain itse vaarasta vaan myöskin siitä, etten saisi tilaisuutta osoittaa olevani todellinen mies. Olin yksin, tiesin paljon ja kuitenkin vähän, ja mitään toivoa avusta ei näkynyt koko avaran taivaankannen alla. Kirosin itsepäisyyttäni, etten jo viikkoja sitten ollut kirjoittanut Aitkenille Lorenzo Marquesiin. Hänhän oli luvannut tulla ja hän oli mies joka pitää sanansa.

Myöhään illalla laahasin Wardlawin mukaani kävelylle. Hänen läsnäollessaan minun täytyi näytellä iloista naamaa, ja luulen että se teki minullekin hyvää. Valitsimme vuorille nousevan polun, joka kulki ebenpuita ja palmuja kasvavan lehdon läpi, mihin erään kuivuneen joen uoma oli jättänyt mukavan kulkuväylän. Saattoi olla mielikuvitusta, mutta minusta tuntui, että metsä oli nyt rauhallisempi, ja ettei meitä vakoiltu niin tarkoin. Muistan että ilta oli suloinen, ja selkeässä, tuoksuvassa hämärässä näkyi jokainen vuoriston uloke ja kärki selvästi, kuvastuen tummaa pensasmerta vasten. Päästyämme ylätasangon etäisimmälle reunalle, näimme auringon laskevan kahden kaukana siintävän kukkulan taa Makapanin maassa, ja etelässä saattoi seurata vuorijonon valtaisaa ääriviivaa. Tunsin epätoivoista kaipausta tuohon maahan, missä valkoiset miehet asuivat kylissä ja kaupungeissa.

Seistessämme siinä kuului äkkiä omituista ääntä. Se alkoi mielestämme ensiksi kaukana pohjoisessa — tumma kumu kuin aaltojen kuohunta rantahiekalla. Vähitellen se voimistui ja tungeikse lähemmä — nyt se oli jo yhtäjaksoista päryytystä, josta pisti väliin esiin joku karkeampi ääni, muistuttaen jättiläispadan porinaa. Äänen edetessä etelään päin se heikkeni, mutta voimistui aina uudelleen. Välistä kuului sen kaiku korkeasta vuorenseinästä, joskus metsän tummista syvennöistä. Koskaan en vielä ole kuullut niin selittämätöntä ääntä. Se ei ollut inhimillistä eikä luonnollistakaan tuntui periintyvän siitä maailmasta, joka on ihmissilmiltä ja korvilta kätketty.

Mr Wardlaw tarttui kovasti käsivarteeni ja samassa silmänräpäyksessä käsitin mitä ääni oli. Se lähti alkuasukkaiden rummuista, jotka lähettivät jotain sanomaa kaukaisesta pohjoisesta pitkin vuorijonoa, kylästä kylään etelään saakka, missä asui suuret määrät alkuasukasväestöä.

»Se merkitsee sotaa», huudahti mr Wardlaw.

»Ei lainkaan», sanoin lyhyesti. »Se on vain heidän yleinen tapansa levittää tietoja. Se voi merkitä yhtä hyvin jotain muutosta säässä tai eläintaudin puhkeamista karjassa.»

Kun tulin kotiin tapasin Jappin kasvoiltaan harmaana kuin käärepaperi.
»Kuulitteko rumpuja?» hän kysyi.

»Kyllä», vastasin. »Mitä ihmeellistä siinä sitten on?»

»Jumala armahtakoon sitten teitä, englantilaisparkaa», hän melkein huusi. »Rumpujen pärinää voi saada kuulla missä hyvänsä, mutta tämänlaista rummutusta olen kuullut vain kerran ennen eläessäni. Se tapahtui vuonna 1879 Zetin laaksossa ja tiedättekö mitä tapahtui seuraavana päivänä? Cetewayos-heimo tuli vuorten yli ja tuntia myöhemmin ei ainoatakaan valkoihoista ollut hengissä koko laaksossa. Kaksi vain pääsi pakoon, ja toinen niistä oli Peter Japp.»

»Meidän kohtalomme on Jumalan kädessä ja meidän täytyy tyytyä hänen johdatukseensa», sanoin vakavasti.

Wardlawia ja minua ei sinä yönä nukuttanut tippaakaan. Me rakensimme parhaimman rintavarustuksen mitä saatavissa oli, panostimme aseemme ja kaikessa muussa luotimme Coliniin. Ennen illallista menin noutamaan Jappia luoksemme, mutta tämäpä veikkonen oli etsinyt apua vanhalta ystävältään, pullolta, ja makasi jo syvään uneen vaipuneena huoneessaan, jonka sekä ovi että ikkuna olivat apoauki.

Olin jo päätellyt itsekseni, että meitä odotti varma kuolema, mutta kuinka olikaan, en tahtonut päästä oikeaan tunnelmaan. Oikeastaan tunsin entistä suurempaa rohkeutta kuultuani rumpujen pärinän. Nyt en voisi minä eikä liioin kukaan muukaan estää tapahtumain kulkua. Ajattelin myöskin, kuinka uskomattomalta alkuasukaskapina tuntui. Missä olivat heidän aseensa, missä johtaja, missä järjestys? Näihin mietteisiin nukahdin ennen aamunsarastusta ja klo 8 heräsin huomatakseni, ettei mitään ollut tapahtunut. Aamuaurinko muutti kuten ennenkin Blaauewildebeestefonteinin satumaaksi. Zeeta tuli tuomaan aamukahvia aivan kuin tämä päivä olisi aivan edellisten kaltainen, piippuni maistui yhtä hyvältä kuin tavallisesti, ja raikas aamutuuli vuorilta oli yhtä vilvoittava ja tuoksun täyttämä kuin ennenkin. Aika hyvällä tuulella menin tien yli kauppaan jättäen Wardlawin lukemaan innokkaasti parannuspsalmeja.

Posti oli tullut ja minullekin oli yksityiskirje. Avasin sen kiihkeästi, sillä kuorella oli toiminimen leima. Jokohan Colles vihdoinkin suvaitsi vastata kirjeeseeni!

Kuoren sisällä oli arkki toiminimen kirjepaperia ja siihen oli poikittain kirjoitettu Collesin nimikirjoitus. Sen alle oli joku lyijykynällä kirjoittanut nämä kolme sanaa: »Pukit vaihtavat laitumia.»

Otin selvää, että Japp oli hengissä, suljin sitten kaupan ja menin takaisin huoneeseeni miettimään näitä uusia salaperäisyyksiä.

Collesilta täytyi kirjeen joka tapauksessa olla, sillä paperi oli Durbanin konttorin yksityistä paperia ja Collesin nimikirjoituksen täytyi myöskin olla oikean. Mutta nuo lyijykynällä kirjoitetut sanat olivat toista käsialaa. Tästä päättelin, että joku halusi lähettää minulle sanoman, ja tämä joku oli Collesilta saanut paperin jonkinmoiseksi johteeksi. Siksi en voinut käsittää kirjettä miksikään vastaukseksi kirjeeseeni Collesille.

Edelleen oli minulle selvää, että jos tuo tuntematon henkilö katsoi olevan syytä lähettää minulle jonkun sanoman, ei se olisi yksinomaan varotukseksi käsitettävä. Collesin on täytynyt kertoa, että olen varuillani, ja koska kerran olin Blaauwildebeestefonteinissa, olin niinsanoakseni tapahtumain polttopisteessä. Senvuoksi täytyi sanomalla olla tunnussanan muoto, jonka tuntisin heti, kun sen tästedes kuulisin.

Tällaiseksi muodostui asiaintila ajatuksissani, enkä huomannut ainoatakaan aukkopaikkaa logiikassani. Pieni paperilappu oli rohkaissut minua enemmän kuin saatan sanoa. Musertava eristettynä olemisen tunne oli hävinnyt — en ollut salaisuuksineni enää yksin. Apu oli jo varmasti matkalla ja kirje oli ensimmäinen merkki siitä.

Mutta kuinka lähellä tämä apu oli — se oli seuraava kysymys, ja nyt vasta hoksasin katsoa postileimaa. Otin kirjekuoren paperikorista. Postimerkki ei ollut Durbanista. Leima oli jonkun Kap-siirtokunnan ja saatoin erottaa siitä vain kirjaimet T.R.S. Tämä antoi minulle jälleen johtolangan ja täydellisesti tyrmistyneenä käänsin kirjekuoren. Huomasin näet, että lähtöasemalta ei kuoressa ollut mitään postileimaa. Kirjeet Blaauwildebeestefonteiniin tulivat Pietersdorpin kautta ja leimattiin siellä. Vertasin kirjekuorta toisiin samanlaisiin. Kaikissa oli ympyrä ja siinä »Pietersdorp» selvällä musteella painettuna. Tässä kuoressa ei ollut mitään.

Salapoliisina olin vielä vasta-alkaja, ja kesti muutamia minuutteja, ennenkuin asia kirkastui minulle: Kirjettä ei koskaan olekaan postitettu! Postimerkki oli otettu jostain vanhasta kirjeestä. Vain yhdellä ainoalla tavalla oli kirje saattanut tulla käsiini. Joku oli pannut sen postilaukkuun postin ollessa matkalla Pietersdorpista. Tuntemattoman ystäväni täytyi siis tällä hetkellä olla jossain 90 peninkulman sisäpuolella. Juoksin ulos saadakseni käsiin postintuojan, mutta hän oli lähtenyt jo tunti sitten. Ainoa mitä saatoin tehdä oli odottaa tuntemattoman tuloa.

Tänä iltana otin jälleen mr Wardlawin ulos kanssani. Minuun on syöpynyt tapa, että en kerro kenellekään enempää kuin on aivan välttämätöntä kaikesta mikä koskee liikeasioita tai muuta sellaista. Jo kuukausien ajan olin säilyttänyt omina tietoinani kaiken mitä olin saanut selville, enkä ollut henkäissytkään niistä kenellekään. Mutta nyt tahdoin näyttää Wardlawille kirjeen, jotta hän saattaisi nähdä, että meitä ei oltu unohdettu. Pelkään kuitenkin, ettei se erikoisemmin rohkaissut häntä. Salaperäiset sanomat olivat hänen mielestään vain todistuksena siitä kuolemanvaarasta, joka uhkasi meitä, ja tätä käsitystä hänessä en voinut horjuttaa.

Kuljimme samaa tietä ylös vuorille kuin eilenkin, ja minussa vahvistui vakaumus, että metsät nyt olivat tyhjät ja vakoilijat hävinneet tiehensä. Siellä oli yhtä autiota kuin oli ollut Umvelosin metsissä. Kun auringon laskiessa saavuimme vuorenhuipulle, kuuntelimme tuskaisina rummun ääntä. Se kuuluikin jälleen, vieläpä voimakkaampana ja uhkaavampana kuin ennen.

Wardlaw tarttui seisoessaan minua käsivarteen, kun raju pärinä kietoi vuoriston ja ohikuljettuaan sammui jossain kaukana Olifantsin takana. Mutta minulle eivät vuoret enää merkinneet seinää, joka erotti meidät valkoisista veljistämme lännessä. Sanoma oli kulkenut yli muurin. Jos pukit vaihtavat laitumia, niin luulenpa että metsästäjätkin ovat jo koonneet koiransa ja ovat valmiina lähtemään.

VII.

KAPTEENI ARCOLL KERTOO TARINANSA.

Yöksi tuli voimakkaampi halla kuin mitä yleensä vuoristossa on laita talvellakaan, ja kun aamulla menin tien yli kauppaan, oli tie härmän peitossa. Minun entinen pelkoni oli kuin poispyyhkäisty ja odotukseni oli äärimmilleen pinnoitettu. Neljä lyijykynällä kirjoitettua sanaa voi oikeastaan tuntua sangen heikolta perustukselta toivon rakentamiselle, mutta minulle oli niissä kylliksi, ja senvuoksi hoidin tehtäväni liikkeessä keveällä sydämellä. Ensimmäinen tehtäväni oli laskea asevarastomme. Meillä oli viisi yksinkertaista mauser-kivääriä, yksi mauser-pistooli, yksi pikakarabiini, ja pieni nikkelihelainen revolveri. Jappin haulikko oli myöskin, ja vanha, suusta ladattava kivääri, sekä se pyssy, joka minulla entuudestaan oli ollut. Panosvarasto oli sangen hyvä, ja sitäpaitsi oli irtaimistoluetteloihin merkitty 400 pikapatruunaa, joita en kuitenkaan voinut löytää. Pistoolin pistin taskuuni ja myöskin panin vyölleni hyvän tuppipuukon. Jos tulisi taistelu, olisi parasta olla hyvin varustettu.

Koko aamun istuin jauhojen ja sokerien keskellä ja taistelin kärsimättömyyttäni vastaan. Ketään tai mitään ei näkynyt koko lännenpuoleisella valkoisella tiellä. Härmä suli auringossa, kärpäset heräsivät ja surisivat ikkunassa. Japp ryömi vuoteestaan ja keitti itselleen vähän väkevää kahvia, minkä päälle hän jälleen kävi levolle. Aika kului, tuli päivällisaika. Minä menin Wardlawin puolelle ja ateria syötiin hiljaisuuden vallitessa. Kun jälleen olin kaupassa, olin varmaankin hieman nukahtanut piippuni kanssa, sillä en tiennyt mitään, ennenkuin löysin itseni ovella, unisesti tirkistellen aurinkoa ja kuunnellen askeleita. Äänettömässä hiljaisuudessa olin näet kuulevinani heikkoa laahustamista hiekassa. Katsoin tielle päin ja siellä tuli todellakin joku alaspäin.

Mutta se olikin vain joku kafferi, ja kaupanpäälle vielä oikein kurjan raukan näköinen. Tuskin koskaan olin vielä nähnyt sellaista hoippuraa. Hän oli vanha, käveli miltei kaksinkerroin ja oli puettu paitaan, joka oli pelkkää lumppua, ja likaisiin khakihousuihin. Hänellä oli mukanaan rautapata ja joitakin omaisuusosiaan käärittynä kauheaan nenäliinaan. Hän oli varmaankin dachan polttaja, sillä hän yski hirvittävästi, niin että koko ruumis vääntyi kouristuksista. Tunsin tyypin, tuon vanhan, kuluneen alkuasukkaan, jolla ei ole mitään sukua eikä heimoa. Hän kiertää teitään ja laittaa itse laihat ruokansa pienillä tulilla, kunnes jonakin kauniina päivänä hänet löydetään jonkun pensaan alla kuolleena.

Kafferi tervehti minua omalla kielellään ja pyysi tupakkaa tai kourallista jauhoja.

Kysyin mistä hän tuli.

»Lännestä, Inkoos», hän vastasi, »ja sitä ennen etelästä. Se on raskas matka vanhoille jäsenille.»

Menin kauppaan hakemaan jauhoja, ja kun tulin jälleen ulos, oli hän laahautunut ovelle saakka. Ennen hänen silmänsä olivat olleet maahan kiinnitettyinä, mutta nyt hän katsoi suoraan minuun, ja minusta tuntui, että hänen katseensa oli ylen terävä kuuluakseen noin vanhalle raukalle.

»Yöt ovat kylmät, Inkoos», hän sanoi valittaen, »ja minun kansani on hajonnut eikä minulla ole mitään kraalia. Korppikotkat seuraavat minua ja minä voin kuulla pukkien jalkojen töminän.»

»Kuinka niin pukkien», kysyin hätkähtäen.

»Pukit vaihtavat laitumia.»

»Ja missä ovat metsästäjät?» kysyin edelleen.

»He ovat täällä ja minun jäljessäni», hän sanoi nyt englanninkielellä, samalla kun hän ojensi kuppinsa jauhoja saadakseen ja hiljaa alkoi laahustaa jälleen tietä eteenpäin.

Seurasin hänen perässään ja kysyin englanniksi, tunsiko hän erästä
Colles nimistä miestä.

»Tulen juuri hänen luotaan, nuori herra. Missä te asutte? Vai niin, koululla. Pääseekö huoneeseenne ikkunan kautta rakennuksen takaa? Katsokaa siis, että se on auki, sillä pian olen siellä.» Ja ääntään korottaen toivotti hän sesutonkielellä minulle kaikkea siunausta hyvyydestäni ja laahautui sitten tietä alaspäin, yskien kuin tulivuori.

Suuren jännityksen vallassa suljin kaupan ja menin Wardlawin luo. Ainoatakaan lasta ei ollut saapunut kouluun tänä päivänä, minkä vuoksi hän oli aivan toimeton ja kulutti aikaansa panemalla pasianssia. »Sulje ovi ja tule sitten minun huoneeseeni», sanoin. »On tullut selitysten aika.»

Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua kafferi ryömi ikkunan alla olevien pensaiden keskestä esiin, irvisti minulle ja hyppäsi ketterästi huoneeseen. Sitten hän tutki ikkunan ja veti verhot sen eteen.

»Onko ulko-ovi suljettu?», hän kysyi parhaimmalla ajateltavissa olevalla englanninkielellä. »Kiitos, hankkikaa sitten minulle vähän lämmintä vettä ja joitakin vaatteita, mr Crawfurd. Täytyy olla inhimillisen näköinen, ennenkuin ryhdytään neuvottelemaan. Meillä on koko yö käytettävissämme, niin että aikaa riittää. Mutta katsokaa, että talo on tyhjä, ettei kukaan häiritse minua pukiessani. Olen hyvin ujo ja tarkka ulkoasustani.»

Hankin hänelle mitä hän oli pyytänyt ja sain nyt nähdä hämmästyttävän muodonvaihdoksen. Hän otti pienen lasipullon nyytistään ja hieroi jotain nestettä kasvoihinsa, käsivarsiin ja kaulaan, niin että musta väri hävisi. Ruumiin ja jalat hän jätti sellaisikseen, paitsi että hän veti päälleen paidan ja alushousut liinavaatevarastostani. Sitten hän otti päästään takkuisen tekotukan ja paljasti päänsä lyhyeksi leikattuine, harmahtavine hiuksineen. Kymmenessä minuutissa oli vanha kafferi muuttunut eloisaksi, noin viidenkymmenen vuoden ikäiseksi mieheksi, jolla oli sotilaallinen ryhti. Mr Wardlaw tuijotti häntä kuin näkyä.

»Lienee aika esitteleidä», hän sanoi, sittenkun pahin nälkänsä oli tyydytetty. »Nimeni on Arcoll, kapteeni James Arcoll. Minulla on kai kunnia puhutella mr Crawfurdia, Mackenzien kauppahuoneen edustajaa täällä, ja mr Wardlawia, Blaauwildebeestefonteinin koulunopettajaa. Mutta, anteeksi, missä on Petter Japp? Päissään tietysti? Niinpä niin, se on aina ollut hänen tapansa. Muuten olemme täysilukuiset ilman häntäkin.»

Päivä oli nyt jo laskussaan ja muistan terottaneeni korviani kuullakseni rumpujen äänen. Kapteeni Arcoll huomasi tämän kuten kaiken muunkin.

»Te kuulostatte rumpuja, mutta niitä ette saa enää kuulla. Täällä ylhäällä on heidän tehtävänsä loppuunsuoritettu. Tänä iltana he liikkuvat Swazimaassa ja alhaalla Tongan rajoilla. Ja ellemme me, te mr Crawfurd ja minä, ole kyllin nopeita, saadaan heistä kuulla Durbanissa jo kolmen päivän kuluttua.»

Vasta sitten, kun lamppu oli sytytetty, takka loimusi ja koko talo oli huolellisesti suljettu, alotti kapteeni Arcoll kertomuksensa.

»Kaikkein ensinnä», hän sanoi, »haluan tietää, minkä verran te tiedätte. Colles on sanonut minulle, että te olette varuillanne, ja että olette päässyt jonkun salaisuuden jäljille. Te kirjoititte hänelle vakoilemisesta, mutta kehotin häntä olemaan puuttumatta asiaan. Teidän asianne, mr Crawfurd, sai luvan odottaa parin tärkeämmän asian vuoksi. Sanokaa nyt minulle, mitä te arvelette?»

Koetin vastata niin tiiviissä muodossa kuin mahdollista, sillä tunsin, että nuo kirkkaat silmät näkivät lävitseni. »Luulen, että alkuasukkaiden keskuudessa on puhkeamaisillaan kapina.»

»Aivan niin», hän lausui hieman kuivasti, »se on selvä, ja todistuksina siitä ovat väijyminen ja rumputus. Mitä muuta?»

»Olen saanut selville, että L.T.K:aa harjoitetaan paljon paikkakunnalla. Alkuasukkailla on joku jalokivivarasto, josta he myyvät vähitellen kiven toisensa jälkeen, ja näin hankkivat varoja aseisiin.»

Hän nyökkäsi. »Tiedättekö ehkä joitakin, jotka ovat mukana hommassa?»