Ritari Galahad

RITARI GALAHAD

Kylliksi elämäkertaa hänen maineensa selittämiseksi

Kirj.

JOHN ERSKINE

Englanninkielestä suomentanut

Väinö Nyman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1928.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa
Elaine I-XII
Toinen osa
Elaine ja Ginevra I-VIII
Kolmas osa
Ginevra ja Galahad I-XI
Neljäs osa
Galahad ja etsintä I-VII
Viides osa
Valkoinen Elaine I-VI

Ensimmäinen osa

ELAINE

I

Kahdesti elämässään sai Lancelot naiselta lemmenpyynnön. Kahdelta ihan erilaiselta naiselta, joita molempia nimitettiin Elaineksi. Mutta kuten koko maailma tietää, ei Lancelot välittänyt mistään naisesta, paitsi Ginevrasta.

Selostakaamme jälkimäinen tapahtuma ensin. Keski-ikäisenä hän saapui Astolatin ritarin Bernardin taloon, ja, ritarilla oli tytär. Häntä nimitettiin Elaine Puhtaaksi hänen ulkomuotonsa vuoksi ja siksi, ettei hän tiennyt mitään maailmasta. Tästä Elainesta me tavallisesti kuulemme kerrottavan. Vanhat kirjat kertovat hänen rakastaneen Lancelotia parantumattomasti ja kuolleen siitä. Heidän erohetkellä lausumansa sanat on kirjoitettu muistiin.

"Tahtoisin teidät miehekseni."

"Kiitän teitä", sanoi Lancelot, "mutta minusta ei milloinkaan tule aviomiestä".

"Silloin, kaunis ritari, tahdotteko ruveta rakastajakseni?"

"Jumala siitä varjelkoon!" vastasi Lancelot. "Teidän sukunne ei pitäisi siitä."

"Silloin valitettavasti", sanoi Elaine, "täytyy minun kuolla rakkaudesta".

"Älkäähän nyt", sanoi Lancelot. "Olisin ehkä mennyt naimisiin ennen tätä, jos vain olisin mukautunut siihen. Nyt se on liian myöhäistä. Mutta koska se herättää teissä sellaisia tunteita kuin sanotte, tahdon tehdä voitavani. Kun menette naimisiin — ah, kyllä te menette — lupaan osan maistani teille ja perillisillenne, ja niin kauan kuin elän, tahdon olla uskollinen ritarinne."

"Ei", sanoi Elaine, "ei, jollette tahdo mennä naimisiin kanssain tai ruveta rakastajakseni".

"Sorea neito", sanoi Lancelot, "näistä molemmista asioista on minut vapautettava".

Kun hän sanoi voineensa ehkä mennä naimisiin ennenkin, ei hän ajatellut Ginevraa. Hän muisteli nuoruuttaan. Silloin oli ollut toinenkin Elaine, Pelles-kuninkaan-tytär. Hänkin oli tarjonnut itsensä, sydämensä ja ruumiinsa, ja vaikka Lancelot alussa olikin vastannut kieltävästi, väsyi hän lopulta sen toistamiseen. Galahad oli heidän poikansa.

Galahadin äiti oli ylhäistä sukua. Kuningas Pelles oli pyhän graalin, Kristuksen ehtoollisastian säilyttäjä ja Arimatian Josefin läheinen sukulainen. Mutta tätä pidetään vain taruna.

Monta tarua liittyy kuningas Pellekseen, ja muutamat niistä tuskin sopivat hurskaaseen sukuun kuuluvan miehen arvolle. Sanotaan esimerkiksi hänen päättäneen olla naittamatta tytärtään kenellekään, paitsi maailman kuuluisimmalle ritarille, ja tyttärenkin vaatimukset aviomieheen nähden olivat yhtä ankarat. Mutta kuinka kuningas voisi tietää, kuka oli kuuluisin? Läheisyydessä sattui asumaan muuan aatelisnainen, kaunis mutta onneton nainen, joka oli suljettu torniin. Eräs noita oli pitänyt häntä siellä viisi vuotta upotettuna variin veteen, eikä hän milloinkaan pääsisi pois sieltä, ennenkuin maailman paras ritari tulisi ja tarttuisi hänen käteensä. Kuningas Pelles sääli tätä naista, joka kuitenkin saattoi kelvata ritarillisuuden puntariksi. Kun kaunis ritari Gawaine saapui tornille, piti kuningas häntä tarkasti silmällä. Aatelisnainen oli vieläkin ahdingossa, kun Gawaine ratsasti pois. Mutta kun Lancelot tuli, avautuivat ovien lukot ja salvat itsestään, ja nainen pääsi heti hädästään, kun Lancelot tarttui hänen käteensä. Vaikka hänen sanotaan sillä hetkellä olleen alastoman kuin neulan, ei viisi vuotta kestänyt kiehuttaminen ollut vaikuttanut mitään pahaa, ja ritari Lancelotin mielestä hän oli kaunein nainen, mitä hän milloinkaan oli tavannut, paitsi kuningatar Ginevraa. Hänen mielipiteensä tuntuu joutavalta. Mutta koko tämä juttu on keksitty.

Kerrotaan myös kuningas Pelleksen valinneen Lancelotin toisella tavalla, louhikäärmeestä hautaholvissa saavutetun voiton perusteella. Oli näet muuan hautaholvi ja siinä kultaisin kirjaimin seuraavat sanat: "Tänne tulee kuninkaalliseen sukuun kuuluva leopardi ja surmaa tämän käärmeen. Ja tämä leopardi siittää leijonan, ja tämä leijona on kaikkia muita ritareita etevämpi." Kuningas päätti liittää tämän leopardin perheeseensä ja leijonankin, luonnollisesti. Lancelot surmasi louhikäärmeen. Silloin kuningas kysyi hänen nimeään, mutta hän tiesi sen jo Lancelotin tavasta tappaa louhikäärmeitä. Mutta louhikäärmeestä ei ole sen parempia takeita kuin korvennetusta aatelisnaisesta.

Lopuksi kerrotaan kuningas Pelleksen ja hänen tyttärensä joutuneen jonkinlaisiin vaikeuksiin koettaessaan saada selville näiden ennustusten totuutta. Koska Lancelot oli uskollinen Ginevralle, pakottivat he perheloihtijan lumoamaan hänet niin että Elaine näytti hänestä rakastetulta naiselta ja hän vietti yön Elainen sylissä. Aamulla oli lumous haihtunut. Ensi vimmassaan Lancelot aikoi tappaa tytön, joka oli pettänyt hänet, mutta tyttö polvistui ja rukoili häntä vedoten toivottomaan rakkauteensa. Hän oli hyvin kaunis, ja asian korjaaminen oli sitäpaitsi liian myöhäistä. Tämä on lähempänä totuutta, mutta mitään loihtijaa ei ollut, eikä kuningas Pelles ollut sekaantunut asiaan.

Hyvä on mainita näistä taruista, koska ne tunnetaan, ja ellemme varoittaisi lukijaa, voisi hän ryhtyä etsimään niitä tästä kirjasta. Mutta me kerromme tarinan, niinkuin se tapahtui omassa maailmassamme, samanlaisille ihmisille kuin mekin olemme tai vain hieman paremmille — tämän tarinan siis sellaisena kuin se oli, ennenkuin runoilijat irroittivat sen alkuperästään ja käyttivät sitä kaukaisten ja salaperäisten asioiden kuvailemiseen. Vaatimattomassa muodossaan sillä oli oma tarkoituksensa. Tässä emme kerro mitään graalista, Arimatian Josefista, pyöreästä pöydästä tai Excaliburista; me rajoitamme selostuksemme näiden kuuluisien haaveiden pelkkiin ituihin, sellaisina kuin ne olivat, ensimmäisiin vaatimattomiin seikkailuihin, elämään sen kehittyessä runoudeksi.

Kertomus alkaa, kun Arthur, Ginevra ja Lancelot olivat nuoria. Neljä vuotta Arthurin häiden jälkeen, määritelläksemme ajankohdan. Kolme naista ja muuan yhteensattuma kuuluvat juoneen. Kun Elaine Puhdas tarjosi rakkautensa ja Lancelot kieltäytyi siitä, oli hän kokenut mies ja varuillaan.

II

"Teidän pitää myöntää, että olen rakastanut teitä uskollisesti", sanoi ritari Bromel.

"Minä myönnänkin sen", vastasi Elaine. "Te tulette alituisesti tänne isäni linnaan, vannotte, että sydämenne on murtunut ja uskottelette, että se mahdollisesti paranee, jos vain menen naimisiin kanssanne. Ajattelette, että minun pitäisi vastata siihen kiitoksillani ja ruumiillani. Tuo aate on hullunkurinen, että mies voi hankkia itselleen naisen, toistamalla alituisesti, kuinka kiihkeästi hän haluaa naista omakseen. Ritari Bromel, en aio teeskennellä kiitollisuutta. En tahdo kiittää teitä sen tarjoamisesta, mistä te tiedätte minun olevan piittaamatta."

"Olette tuskin kohtelias", vastasi ritari Bromel, "ja ellen olisi houkkio, jättäisin teidät nyt. Mutta rakastan teitä, siinä koko juttu, eikä kukaan luovu rakkaudestaan, ennen kuin hänen on pakko."

"En rakastu koskaan teihin", sanoi Elaine. "Luopukaa siitä nyt ja hakekaa joku toinen tyttö. Olette vielä nuori, mutta aika kuluu, ja jos te haaveilette kodista ja perheestä, pitää teidän toteuttaa aikomuksenne nopeammin. Olette tuhlannut kolme vuotta."

"Ettekö tekin kaipaa kotia ja perhettä?" kysyi ritari Bromel. "Luulisin jokaisen naisen ikävöivän niitä."

"Bromel, olette kiltti poika, mutta jokainen lisäämänne sana tuo minulle vain uudestaan varmuuden siitä, etten saa menettää sydäntäni teille. Te poikkeatte asiasta. Ei, en halua kotia, eikä minulla tällä hetkellä ole mitään kunnianhimoa varustaa ainoatakaan miestä perheellä. Te ajattelette, että olen jo tarpeeksi vanha, voidakseni tuntea sukupuoleni vaatimukset ja äidillisen vaiston. Olen onnellinen isäni kanssa täällä, ja lasten synnyttäminen on ymmärtääkseni vastenmielinen kokemus."

"Toivoisin, ettette puhuisi niin", sanoi Bromel. "Se on rivoa ja raakaa, enkä huomaa siinä mitään järkeä. Mistä saatte sellaisia mielipiteitä? Te tahraatte vielä mielenne."

"Tuoliako, mitä sanoin sukupuolesta ja lapsista?"

"Niin."

"Hyväinen aika, minähän sain sen teiltä. Te vihjailette aina niihin. Tietysti on mieleni tahraantunut. Jos rakastaisin teitä, menisin naimisiin kanssanne, ja me saisimme nuo lapset, mutta te olette tehnyt minusta niin itsetietoisen, että epäilen, kykenenkö milloinkaan rakastumaan keneenkään."

Ritari Bromel meni tornin ikkunan luo ja katsoi linnanpihalle. Hän seisoi selin Elaineen. Liian lihava viiriäiskoira heräsi unestaan Elainen tuolin vieressä ja käveli huoneen poikki tarkastelemaan, mitä ritari Bromel katseli. Elaine istui katsellen noita molempia selkiä. Sitten hän katseli käsiään ja tarkasteli muuatta sormeaan.

"Ellette olisi kiusannut minua, olisimme voineet olla hyviä ystäviä."

Kuullessaan hänen äänensä viiriäiskoira palasi hänen luokseen ja nukkui jälleen. Ritari Bromel ei liikahtanut ikkunan luota. Elaine ryhtyi jälleen jatkamaan koruompelustaan.

"Isänne miehet ovat kovassa touhussa", sanoi ritari Bromel. "Siellä on todellinen meteli."

"Niin, hän käski isännöitsijän laittaa talon hyvään kuntoon. Ritari
Lancelot tulee tänne."

Ritari Bromel kääntyi häneen päin.

"Ah, tuleeko hän tänne? Milloin sitten?"

"En tiedä, mutta isäni odottaa häntä piakkoin."

"No niin, en tietysti voi kilpailla ritari Lancelotin kanssa."

Elaine nauroi hänelle.

"En olisi mustasukkainen, jos olisin te. En ole koskaan nähnyt ritari
Lancelotia, ja hän on isäni vieras eikä minun. Hän on sitäpaitsi
Ginevran rakastaja."

"En usko sitä juttua", sanoi Bromel, "ja jos uskoisinkin, en toistasi sitä. Kuningatar on jalo nainen ja kuningas hieno mies."

"Ei kukaan epäilekään sitä."

"Lancelot on kohteliaisuuden sielu", jatkoi Bromel. "Hän ei ole koskaan elämässään tehnyt mitään alhaista."

"Olen varma siitä, ettei hän koskaan olekaan."

"Siinä tapauksessa teidän ei sovi puhua sellaista."

"En todennäköisesti mainitsekaan tästä aiheesta teille enää. Se näyttää panevan teidät unohtamaan, että olette vieras isäni talossa, ilman minkäänlaista valtaa komentaa minua."

"Olette oikeassa. Käyttäydyin huonosti", sanoi Bromel, "mutta ei kukaan saa parjata kuningatarta, Arthuria eikä Lancelotia. Pidän teistä liian paljon voidakseni nauttia lisäytyvästä tottumuksestanne puhua huolettomasti. Minun on pakko vastustaa sitä teidän itsenne vuoksikin."

Viiriäiskoira heräsi jälleen ja katsoi häneen.

"Bromel, jos tulitte tänne tänä iltapäivänä taivuttamaan minua, valitsette omituisia väitteitä. Voin kuvitella mielessäni tarkasti tuollaisen kodin, jota minun mielestänne pitäisi ikävöidä — te hallitsisitte minua ja lapsia ja määräisitte meidän ajatuksemmekin. Mutta koska en ole vaimonne, käytän vapauttani hyväkseni sanomalla teidän saapuvilla ollessanne, että Lancelot ja Ginevra rakastavat toisiaan ja että he ovat maailman parhaita ihmisiä, kuten Arthurkin."

"Siinä ei siis mielestänne ole mitään väärää, että kuningatar rakastaa
Lancelotia?"

"Vaikka en vielä olekaan nähnyt Lancelotia, kuten kerroin teille, otaksun kuitenkin, ettei Ginevra ole erehtynyt."

"Minun on parasta lähteä pois", sanoi Bromel. "Emme nähtävästi pääse yksimielisyyteen, vaan voimme ehkä menettää maitiimme."

"Ehkä olette oikeassa", sanoi Elaine. "Kun tulette jälleen, ritari
Bromel, muistakaa, että asia on ratkaistu."

"Asiasta on tuskin vielä alettu keskustellakaan"; vastasi Bromel. "Aion mennä naimisiin kanssanne."

"Varokaa tuota portaiden tiukkaa mutkaa mennessänne alakertaan!" sanoi
Elaine. "Kivi on kulunut ja liukas."

Viiriäiskoirakin tuli portaiden yläpäähän ja seisoi Elainen vieressä.

III

Kuningas Pelles oli ylpeä mies, mutta Lancelotia kohtaan hän osasi käyttäytyä oikein. Linna oli poikkeuksellisessa kunnossa, kun tämä kuuluisa ritari ratsasti pihalle. Hän tuli sinne Arthurin asioissa. He taluttivat hänen hevosensa pois, auttoivat häntä varustusten riisumisessa ja opastivat hänet hallin nurkkaan, missä hän ja hänen isäntänsä saattoivat puhella vapaasti. Kun Arthur lähetti Lancelotin viemään viestejä, supistui väittely hyvin vähään, mutta Pelles pitkitti neuvottelua illansuuhun saakka, jolloin palvelijat toivat sinne kynttilöitä ja järjestivät huoneen illallista varten.

"Tyttäreni, joka toimii emäntänä pöydässäni", sanoi kuningas Pelles, "tulee tänne heti. Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, odotamme häntä."

"Tyttärennekö?" kysyi Lancelot. "Olette onnellinen. Hän on siis tarpeeksi vanha hallitsemaan taloanne?"

"Hän toimii emäntänä pöydässä", sanoi Pelles. "Hän on vain kaksikymmenvuotias, toisissa asioissa nuori, mutta toisissa taas liian vanha. Toivoisin tietäväni, mitä hänelle tekisin. Hänen äitinsä kuoli neljä vuotta sitten. Elaine ajattelee liian paljon."

"Elaine! Kaunis nimi!"

"Se kelpaa kyllä", sanoi kuningas.

"Ja hänkö ajattelee liikaa?"

"Hän ei halua mennä naimisiin. Sallisin hänen itsensä valita miehen itselleen, mutta hän sanoo, että koko aviosääty, kun sitä tarkastellaan järkevästi, on epämiellyttävä."

"Hän tahtoo ehkä mennä nunnaluostariin", sanoi Lancelot.

"Olen ehdottanut sitäkin, mutta hän sanoo, ettei hänen luonteensa sovi hengelliseen elämään, ja minäkin epäilen samaa. Pidän hänestä äärettömästi, mutta hän on hankala lapsi."

"Näin hyvin varustetussa kodissa", sanoi Lancelot, "on hänellä vähän tehtävää. Ehkä hänen on pakko ajatella jonkun paremman tehtävän puutteessa."

"Ah, en tiedä sitä!" sanoi Pelles. "Täällä tapahtuu paljon kaikenlaista, ja minä jaan niin paljon siitä hänen kanssaan kuin hän suinkin vain sallii. Me metsästelemme metsästyskautena ja vien hänet useimpiin turnajaisiin. Hän oli viime vuonna läsnä niissäkin, joissa tapettiin mies."

"Muutamien päivien kuluttua toimenpannaan turnajaiset Lonazepissä", sanoi Lancelot. "Kun poistun luotanne, pitää minun kohdata Arthur sinne vievällä tiellä. Toivon tyttärenne tulevan sinne."

"Hän ei halua", sanoi Pelles. "Pyysin häntä lähtemään, mutta hän sanoi tätä urheilulajia vanhettuneeksi. Hänen mielipiteensä ovat sellaiset. Murhaamisessakin, sanoi hän, pitää jokaisen pysytellä aikansa tasalla."

"Nimittääkö hän sitä murhaamiseksi?"

Tällä hetkellä Elaine tuli huoneeseen.

"Tyttäreni, ritari Lancelot suo meille kunnian istuutua pöytäämme."

"Niinpä todellakin", vastasi Elaine hymyillen pitkälle soturille, jolla oli niin syvät silmät ja arpiset posket. Kun he olivat istuutuneet paikoilleen, katsoi Lancelot pöydän yli häneen. Hän ei ollut niin pitkä kuin Ginevra eikä hänen tukkansakaan ollut niin ruskea. Hän oli leikannut sen lyhyeksi ja oli solakka kuin poika, mutta hänen sinisten silmiensä veitikkamaisuus näytti Lancelotista kaikelta muulta, mutta ei poikamaiselta.

"Tiedättekö", sanoi Elaine, "en voinut lainkaan kuvitella teitä niin nuoreksi. Se johtuu tietysti maineestanne. Luulin teitä vähintäinkin viisikymmenvuotiaaksi."

"Lady —", aloitti ritari Lancelot.

"Nimeni on Elaine. Se säästää aikaa." Hän hymyili Lancelotille jälleen.

"Tarkkaa käytöstäsi, tyttäreni!" sanoi kuningas Pelles. "Mitä aioitte sanoa, ritari Lancelot?"

"Soisin ansaitsevan! mainetta, mutta pelkään, että lady —"

"Eipähän kuin Elaine", keskeytti Elaine.

"— pelkään, että Elaine on liian hyväntahtoinen".

"Mutta ettehän te ole viisikymmenvuotias, vai oletteko?"

"Vain puolet siitä."

"Siinäkin on jo tarpeeksi ikää miehelle."

"Ritari Lancelot, olen suunniltani häpeästä", sanoi kuningas Pelles.
"Tyttäreni on —"

"Hän on viehättävä", jatkoi Lancelot. "Hän on kaikkea sitä, mitä tyttärenne pitääkin olla."

"Hyvä—!" sanoi Pelles.

"Teidän kai ei aina tarvitse olla matkoilla?" kysyi Elaine. "He kai sallivat teidän oleskella hovissakin joskus?"

"Minne tahansa Arthur meidät lähettää, mutta enimmäkseen tietysti oleskelemme Camelotissa. Olen nyt matkalla tapaamaan kuningasta — aiomme ratsastaa Lonazepin turnajaisiin. Sanoin juuri äsken isällenne toivovani, että tekin esiintyisitte siellä muiden aatelisnaisten joukossa."

"En pitäisi mistään enempää. Lähdemmekö, isä?"

"Hyväinen aika, kun kysyin sinulta, et tahtonut!"

"Ah, tämäkö se olikin? Luulin sinun tarkoittavan jotakin muuta. Niin todellakin! Keitä aatelisnaisia sanoittekaan sinne tulevan, ritari Lancelot?"

"Kaikki hovinaiset."

"He ovat kai hyvin kauniita?"

"Yksi heistä", vastasi Lancelot. "Erästä, joka varmaan tulee sinne, sanotaan, että hän on maailman viehättävin kaunotar."

"Olen kuullut, että Ginevra on suloinen", sanoi Elaine.

"Kuningatar ei halua katsella turnajaisia", sanoi Lancelot. "Hän on juuri toipumaisillaan vaikeasta taudista. Tarkoitin Iseultia."

"Iseultiako? Ritari Tristramin Iseultiako? Eihän hän kuulu hoviin."

"Hän vierailee maassa", sanoi Lancelot, "ja Tristram ottaa varmasti osaa turnajaisiin".

"He ovat kuuluisia rakastavaisia!" huudahti Elaine. "En toivonut koskaan näkeväni heitä. Mutta silloin minulla ei ollut toivoa nähdä teitäkään, ritari Lancelot."

Kuningas Pelles sanoi tiukasti palvelijoille: "Ritari Lancelot haluaa hieman enemmän paistia. Ehkä se on paremmin valmistettua tällä kertaa, ritari Lancelot."

"Ei lisää paistia, kiitoksia vain."

"Eivätkö he olekin?" kysyi Elaine.

"Ketkä sitten ja mitä he ovat?" sanoi kuningas Pelles.

"Aioin kysyä ritari Lancelotilta, eivätkö Tristram ja Iseult olekin ihmeellisiä rakastavaisia."

"Kuinka ritari Lancelot sen tietäisi? Ja vaikka hän tietäisikin, ei sinun sovi kysyä sitä häneltä. Luulen ritari Lancelotin haluavan hieman enemmän viiniä, tytär."

"Haluatteko?" kysyi Elaine.

"Ei, lisää viiniä, kiitoksia, vain."

"Te tietysti tunnette heidät henkilökohtaisesti?" kysyi Elaine.

"Tunnen heidät", vastasi Lancelot. "He näyttävät herättävän harrastustanne."

"Äärettömästi! He ovat maailman onnellisimmat ihmiset."

"He ovat varmasti erinomaisia", sanoi Lancelot, "mutta en ole koskaan kuullut heitä ylistettävän tällaisilla sanoilla".

"Ah niin! He todella elävät. Jos vain luulisin voivani —"

"Tytär!" sanoi kuningas Pelles.

"Sanoitko jotakin, isä?"

"Sinä unohdat itsesi. Unohdat vieraammekin."

"Ritari Lancelotinko? Hyväinen aika, minähän puhuin hänelle!"

"Niin teitkin, mutta puheesi ei ollut sopivaa eikä huvittavaakaan."

"Vastustan mielipidettänne", sanoi ritari Lancelot. "Kaikki, mitä tyttärenne on sanonut, miellyttää minua."

"Silloin aion jatkaa. Luvallasi, isä. Aioin sanoa, että jos voisin rakastaa jotakuta miestä, kuten Iseult rakastaa Tristramia, pitäisin itseäni onnellisena. Mutta pelkään laimentumista."

Lancelot tuijotti häneen, ikäänkuin ei olisi häntä ennen nähnytkään.
Kuningas Pelles katsoi ritari Lancelotiin ja sitten palvelijoihin.
Muuan heistä luuli hänen tahtovan jotakin ja kiiruhti hänen luokseen.

"Etkö sinäkin ajattele niin?" kysyi Elaine.

"Ei, tytär, en ajattele ollenkaan niin."

"Ihmettelenpä, haluaako ritari Lancelot ilmaista meille ajatuksensa", sanoi Elaine.

"Kyllä kai", vastasi hänen isänsä. Palvelija perääntyi arvokkaasti.

"Laimentuminen olisi tietysti hyvin vakava asia. Minulla on muuan ystävä, joka on varoittanut minua siitä", sanoi Lancelot. "Mutta voinpa melkein sanoa, että te olette turvassa siltä vaaralta. On kuitenkin olemassa muitakin keinoja tyydyttävän elämän viettämiseen. He eivät ole täydellisesti onnellisia."

"Mikä vika heissä sitten on? Eivät kai he ole väsyneet toisiinsa, vai mitä?"

"Mikäli tiedän, eivät", sanoi Lancelot. "Mutta ajatelkaa, kuinka paljon he menettävät."

"Olen hyvin typerä. En käsitä heidän menettävän mitään."

"Herrainen aika, he ehkä tuntevat olevansa luodut toisilleen, ja näyttääkin siltä kuin he olisivat. Mutta sitten, mitä varten kuningas Mark luotiin? Iseult on hänen vaimonsa kaikissa tapauksissa. Eivätkä he sitäpaitsi voi koskaan saada lapsia."

"Haluavatko he niitä?"

"En voi kuvitella, ettei ihminen rakastuttuaan halua niitä", vastasi
Lancelot.

"Ettekö voi kuvitella sellaista mistään ylevistä rakastavaisista?" kysyi Elaine.

"En kestään."

Nyt oli Elainen vuoro tuijottaa häneen — niin tiukasti, että Lancelotin oli pakko katsoa syrjään ja vedota Elainen isään.

"Eikö asia olekin niin, kuningas Pelles?"

Kuningas nousi.

"Epäilemättä — tietysti se on niin. Kutsummeko mestarilaulajan laulamaan meille, ritari Lancelot? Vai siirrymmekö tuon ikkunan luo huvittelemaan? Keskustelut tässä talossa eivät ole syvällisiä, mutta mestarilaulajassakaan ei juuri ole kehumisen varaa. Kaipaamme täällä hovin etuoikeuksia."

"Keskustelu on tarpeeksi syvällistä minulle", sanoi Lancelot. "Tottumukseni ovat enimmäkseen käytännöllistä laatua. Oikeastaan en ole sellainen jota sanoisitte ajattelevaksi mieheksi."

Elaine ei siirtänyt silmiään hänestä. Kuningas kumarsi kevyesti Elainelle, vähemmän kunnioitukseksi kuin merkiksi, ettei hän saisi viivyttää heitä. Elaine astui ikkunan luo, siihen syvään aukkoon, jonka pitkät pielet olivat lyijyllä päällystetyt ja asettui istumaan pieluksien peittämälle partaalle. Hänen täytyi tietää kokemuksesta, etteivät hänen jalkansa ulottuneet lattiaan, koska hän heti nosti ne alleen istuutuen niille. Lancelot valtasi istuimen häntä vastapäätä. Pelles asetti tuolin itselleen juuri heidän väliinsä.

"Näköala tästä ikkunasta on melko kaunis", sanoi kuningas.

"Onpa todellakin", myönsi Lancelot.

"Se on kaunein silloin, kun se nähdään", sanoi Elaine.

"Tietysti — päivisin", sanoi hänen isänsä. "Mutta kuu nousee piakkoin."

"Kuutamo on niin epämääräistä", sanoi Elaine.

He katselivat avonaisesta ikkunasta pimeään.

"Jos olette innostunut toimeliaaseen elämään", sanoi Elaine, "täytyy teidän kadehtia heitä, koska heidän piti tehdä niinkuin he tekivät".

"Keistä sinä nyt taas puhut?" kysyi Pelles.

"Tristramista ja Iseultista, isä. Eivätkö he juoneet jotakin taikajuomaa? Melko hauskaa tehdä sellaista, mihin on pakko, mistä ei voi väitellä eikä tarvitse vastata. Ja erittäinkin silloin, kun tekee sen mielellään kaiken uhallakin."

"Tuo tarina ei ole tosi", sanoi Lancelot. "Tristram sanoi niin minulle."

"Tahtoisin, että kertoisitte minulle jotakin Ginevrasta", sanoi Elaine.

Lancelot hypähti istuimeltaan.

"Koska en saa nähdä häntä turnajaisissa."

Lancelot istuutui taas paikalleen.

"Onkohan kuningattaresta mitään muuta kerrottavaa sen lisäksi, mitä jokainen tietää?"

"Onko siis olemassa jotakin, mitä jokainen tietää?" kysyi Elaine.

"Kaikki tietävät, että hän on kuningatar", vastasi Lancelot. "Ja jos he ovat katselleet häntä, tietävät he hänet kauniiksi."

"Iseultiakinko kauniimmaksi?"

"Hänen kauneutensa on erilainen. Ginevran olemus kohottaa muita."

"Arthur on luullakseni juuri siksi niin suuri kuningas", sanoi Elaine. "Vai oliko hän jo suorittanut kuuluisimmat tekonsa ennen menoaan naimisiin Ginevran kanssa?"

"Tytär, en voi sallia tämän jatkua", sanoi hänen isänsä. "Keskustelusi tänä iltana on loukannut minua, kuten olen jo ennenkin huomauttanut. Nyt minun täytyy kieltää kaikki vallaton väittely kuningas Arthurista. Hänestä puhuminen siten kuin olet tehnyt ei ole koskaan soveliasta ja kaikkein vähimmän ritari Lancelotille, joka on hänen paras ystävänsä."

"Mutta, isä", sanoi Elaine, "minunhan täytyy tehdä nämä kysymykset jollekin sellaiselle henkilölle, joka tietää asiat. Jos olisit sallinut minun matkustaa hoviin katselemaan maailmaa, olisin saanut vastaukset niihin jo aikoja sitten. Tietysti Ginevralla on kyky innoittaa miehiä. Mutta Arthur oli jo maineensa kukkuloilla mennessään naimisiin. Tahdon vain tietää, mitä Ginevra voi tehdä sellaisen verrattoman miehen hyväksi. Sen kysyminen ei ole mitään uskottomuutta, vai onko, ritari Lancelot?"

"Hän oli kuuluisa mies, kun Ginevra meni naimisiin hänen kanssaan", vastasi Lancelot. "Ja nyt hänen mielestäni pitäisi olla vielä parempi, koska Ginevran rakkaus on kuulunut hänelle."

"Pitäisi olla, mutta onko hän?" kysyi Elaine, "Ja edellytättekö te, ettei hän enää omista Ginevran rakkautta?"

"Toiset miehet eivät näytä tarvitsevan niin paljon innoitusta kuin toiset", vastasi Lancelot. "Tarkoitan juuri sitä. Vaikka Arthur ei olisi koskaan kohdannutkaan Ginevraa, olisi hän silti ollut erinomainen."

"Olen kuullut, että hän on oikeastaan ikävänlainen", sanoi Elaine.

"Minussa hän herättää harrastusta", sanoi Lancelot.

Elaine ei puhunut enää mitään. Kuu oli jo noussut korkealle, ja kuningas Pelles kiinnitti toisten huomiota siihen. Se oli Lancelotin mielestä hyvin kaunis.

"Toivon, että saamme pitää teidät luonamme jonkun aikaa", sanoi kuningas.

"Minun täytyy ratsastaa pois varhain huomisaamuna. Minun olisi pitänyt tehdä niin jo tänä iltana, mutta vieraanvaraisuutenne oli niin miellyttävä, etten hennonnut lähteä."

"Tapaan teidät aamiaisella", sanoi kuningas. "Milloin tahansa teille vain sopii."

"Minäkin tulen, ritari Lancelot", sanoi Elaine.

"Se ei ole tarpeellista, tytär."

"Ei", sanoi Elaine, "ei siksi, että se on tarpeellista".

IV

Lancelot oli jalkeilla ennenkuin hovikunta oli valmis tarjoamaan hänelle aamiaista. Elainekin nousi ennen isäänsä. Hän tuli alakertaan, lihava viiriäiskoira kintereillään, ja näki Lancelotin kävelevän puutarhassa edestakaisin juuri ikkunan kohdalla.

"Toivon teidän nukkuneen hyvin", sanoi Elaine.

"Mainiosti. Entä te?"

"En ole nukkunut koko yönä."

"Mitä ihmettä te sitten olette tehnyt?"

"Olen ajatellut."

"Ajatellutko?" sanoi Lancelot. "Isänne kertoi minulle teidän menevän siinä liiallisuuksiin, mutta ei ilmaissut teidän tekevän sitä öisin. Mitä te ajattelitte?"

"Teitä, ritari Lancelot. Tein kaksi päätelmää teistä. Ja nousin varhain kertoakseni teille toisen niistä."

"Miksi ei molempia?"

"Ensimmäisen jälkeen haluaisitte tuskin kuunnella toista."

"Millainen on ensimmäinen?"

"Rakastan teitä, ritari Lancelot."

"Te tarkoitatte —"

"Juuri sitä. Koska ette ehkä tule tänne enää ikinä, otaksuin parhaaksi, että kerron sen teille. Ellette rakasta minua, en joudu sen huonompaan asemaan, ja kaikissa tapauksissa tahdon mielelläni ilmaista sen teille… Oletan, ettette todella rakastakaan minua?"

"Puhuakseni suoraan", sanoi Lancelot, "niin en".

"En ehdotakaan avioliittoa", sanoi Elaine. "Vaatisin silloin tietysti liikaa. Mutta vain lempenne vähäksi aikaa?"

"En voi."

"Ettekö koskaan?"

"En koskaan."

"No niin, en aio luopua ajattelemasta teitä. Se kai on teille samantekevää?"

"Olen pahoillani tämän vuoksi", sanoi Lancelot.

"Teidän ei tarvitse olla. Tällaistahan saattaa tapahtua vaikka kelle."

Hän kumartui taputtelemaan vieressään seisovaa viiriäiskoiraa. Lancelot puolestaan katseli hänen auringon valaisemaa tukkaansa.

"Käyttäydyn tuskin soveliaasti huomauttaessani siitä", sanoi Lancelot, "mutta te olette kiihoittanut uteliaisuuttani. Sanoitte tehneenne toisenkin päätelmän."

Elaine suoristautui ja nauroi. "Niin, olen pahoillani, että olette rakastunut Ginevraan."

"Kuka kertoi minun olevan?"

"Se tekee pulmani ratkaisun niin vaikeaksi minulle — ymmärrätte kai sen?"

"Minkä pulman, Elaine?"

"Hyväinen aika, sen pulman, kuinka voittaisin rakkautenne — tai teidät.
Luullakseni en minäkään voi saada kaikkea."

Kuningas Pelles tuli ovesta niin nopeasti, että hänen jalkansa luiskahtivat, ja hän horjui, ennenkuin saavutti jälleen tasapainonsa.

"Olen pahoillani, että tulen näin myöhään, ritari Lancelot. Määräsin, että aamiaisenne piti olla valmiina puoli tuntia sitten, mutta he eivät herättäneet minua ajoissa. Mutta nyt se on jo pöydällä älkääkä missään tapauksessa menettäkö minuuttiakaan. Milloin teidän pitää tavata Arthur?"

V

Lancelot ja Arthur ratsastivat turnajaispaikkaa kohti tasangon laitaa pitkin metsän varjossa. Tasangon poikki vei toinenkin polku Lonazepiin päin, ja polun takaa alkoi toinen metsä. Auringonpaisteessa he saattoivat nähdä pari asestettua miestä, joiden välissä ratsasti nainen.

"Nuokin henkilöt ovat matkalla turnajaisiin", sanoi Arthur.

"Ovat varmasti", sanoi Lancelot.

"En tunne vaakunaa", sanoi kuningas, "ja näin kaukaa on mahdotonta nähdä, kuka tuo nainen on. Hänen tukkansa on musta."

"Niin onkin", myönsi Lancelot. "Hän on Iseult. Toinen ritari lienee Tristram, ja koska toinenkin näyttää yhtä voimakkaalta, luulen häntä saraseeni Palomidekseksi, Iseultin toiseksi rakastajaksi."

"Et suinkaan tarkoita, että hänellä on kaksi samalla kertaa?" kysyi
Arthur. "Jos olisin sen tiennyt heistä —"

"Ah, en!" vastasi Lancelot. "Tristram on hänen rakastajansa, mutta Palomides jumaloi häntä ja luulen häntä jalommaksi mieheksi, jos muuten on eroa, koska hän ei saa mitään korvausta — eikä vastedeskään saa."

"Iseult ei tietystikään voi herättää toiveita saraseenissa", sanoi
Arthur.

"Siinä on sittenkin jotakin", sanoi Lancelot. "Epäilenpä, koettaako Tristram kovastikaan kääntää häntä oikeaan uskoon. Mutta jos Palomides vaihtamalla uskontoaan voisi voittaa Iseultin omakseen, tunnustaisi hän syntinsä ensimmäiselle tapaamalleen papille. Mutta kristitty tai ei, hän on silti ihmeellinen ritari."

"Olen kuullut sanottavan Iseultia tavattoman kauniiksi", sanoi Arthur.

"Hän onkin kaunis, mutta oma puolisonne on paljon suloisempi."

He ratsastivat muutamia minuutteja äänettöminä.

"Olet siis nähnyt hänet?" kysyi Arthur.

"Olen nähnyt heidät molemmat", vastasi Lancelot.

"Itse olen nähnyt vain Ginevran", sanoi Arthur. "Minkä näköinen Iseult on?"

"Hänen tukkansa on musta, kuten huomasittekin, ja hänen ihonsa on valkoinen. Hänellä on huomiotaherättävät siniset silmät. Pitkät tummat silmäripset. Ne näyttävät kosteilta, ikäänkuin uisivat."

Nyt he ratsastivat jälleen parisataa kyynärtä ääneti.

"Haluanpa melkein ratsastaa tuon seuraavan kentän poikki", sanoi
Arthur, "ja lausua molemmat ritarit tervetulleiksi turnajaisiimme".

"En tekisi sitä, jos olisin sijassanne", sanoi Lancelot. "Jos tervehditte heitä nyt, on teidän pakko ratsastaa matkan loppu heidän kanssaan, jolloin muut turnajaisiin saapuneet loukkautuvat kuullessaan teidän kunnioittaneen paria taistelijaa suojeluksellanne, kahta muukalaista, joista toinen on saraseeni."

"Olet tapasi mukaan ihan oikeassa, Lancelot. Silloin on parasta, ettemme ilmaise heille, keitä olemme. Olen sellaisella tuulella, että tahdon liittyä heidän seuraansa tuntemattomana, kypärinsilmikko ummessa, lausua kohteliaisuuteni naiselle ja hänen molemmille rakastajilleen ja ratsastaa sitten heidän edellään."

"Jos ratsastatte noiden miesten luo kypärinsilmikko ummessa ja jos
vielä kaiken lisäksi puhuttelette naista ilmaisematta itseänne ensin
Tristramille, aloitatte turnajaiset siinä paikassa. Tristram tai
Palomides heittää teidät maahan satulasta."

"Tokkohan", sanoi Arthur. "Mutta minäpä pidänkin varani."

Hän ohjasi hevosensa kentälle iskien kannukset sen kylkiin.

"Jumalan nimessä, Arthur!" huusi Lancelot kiiruhtaen hänen jälkeensä. "Ajatelkaa, mitä teette! Vaikka voisittekin käsitellä noita miehiä, loukkaisitte Iseultia. Mutta ellette halua kunnioittaa häntä, ajatelkaa sentään hieman Ginevraa. Tämä ei tuottaisi hänelle vähääkään kunniaa. Ja paholainen vain tietää, mitä etuja siitä saatte. Katkenneen niskan ehkä."

"Tulen takaisin tuossa tuokiossa", vastasi Arthur. "Tarkoitukseni on hyvä, eikä kukaan ymmärrä sitä väärin."

"Olen seurannut teitä silloinkin, kun olitte järkevä", sanoi Lancelot.
"Minun pitää auttaa teitä nytkin."

Päästyään kentän poikki he ratsastivat kovaa vauhtia Iseultin ja hänen miestensä jälkeen. Tristram ja Palomides kuulivat heidän tulevan ja pysähtyivät. Kun he näkivät Arthurin ja Lancelotin laskeneen kypärinsilmikkonsa alas, peittivät hekin kasvonsa ja odottivat hyökkäystä. Mutta Arthur hämmästytti heitä hidastuttamalla hevosensa vauhtia. Hän ratsasti käymäjalkaa tirkistellen silmikkonsa raoista Iseultia, ja Lancelot ratsasti hänen kintereillään katsellen tiukasti molempia keihäitä. Arthur unohti kokonaan tervehtiä ritareita.

"Hyvää huomenta, kaunis lady", sanoi hän.

"Hyvää huomenta", vastasi Iseult.

Arthur oli jo melkoisen matkan päässä, ennenkuin Tristram huusi hänelle.

"Kuulkaahan nyt, kuka sitten lienettekään, tämä ladyn kärsimä loukkaus koskee minuakin. En haluaisi mielelläni pistää teitä selkään. Kääntykää ympäri!"

Lieneekö Arthur kuullut vaiko ei, hän ratsasti vain tyynesti eteenpäin.
Lancelot tiukensi polviensa otteen lujaksi ja piti keihästä valmiina.

"Olette raukkamaisen epäkohtelias!" huusi Palomides. "En minäkään haluaisi pistää teitä selkään, mutta ellette käänny, suuntaan iskuni siihen."

Arthur sai takaisin mielenmalttinsa niin ajoissa, että kuuli kavioiden kapseen, ja kääntyi ympäri juuri sillä hetkellä, kun Palomideksen onnistui syöstä hänet satulasta ja pudottaa ruohikkoon. Vihoissaan Palomides oli kannustanut hevostaan niin kovasti, ettei aluksi saanut sitä pysähtymään. Kun hän tuli takaisin, näki hän Tristramin kiipeävän satulaan ja Lancelotin puhelevan hänelle melko ystävällisesti. Arthurkin oli noussut satulaan jälleen, mutta näytti koko lailla huumaantuneelta. Nähdessään Palomideksen Lancelot houkutteli Arthurin syrjään.

"Mihin he ovat menossa, Tristram? Miksi laskit hänet menemään niin helposti?"

"No niin, ensiksikin", vastasi Tristram, "ellet olisi ratsastanut kentän poikki, olisit nähnyt pitkän ritarin käsittelevän minua ihan samalla tavalla kuin sinä hänen ystäväänsä. En ollut sellaisessa asemassa, että olisin voinut pidättää heitä. Sitäpaitsi selitti pitkä ritari, etteivät he olleet aikoneet olla epäkohteliaita. Hänen ystävänsä, sinun vastustajasi, kuuluu korkeaan säätyyn. Varmaankin he hirttävät sinut Lonazepissa senvuoksi, että kohotit kätesi Jumalan valittua vastaan, sinä kun olet vielä pakana."

"Mitä tarkoitatkaan?"

"Ritari, joka heitti minut satulasta, oli Lancelot. Tiesin sen samassa silmänräpäyksessä, kun hänen keihäänsä sattui minuun. Hänen anteeksipyyntönsä oli hänen luonteensa mukainen. Nyt voit kai arvata, kuka toinen oli."

"Kuka sitten?"

"Arthur, tietysti. He ovat eroamattomat."

"Se ei ole mahdollista", sanoi Palomides. "Arthur ei puhuttelisi naisia tiellä noin loukkaavalla ja tuttavallisella tavalla."

"Se mies oli Arthur", sanoi Tristram.

"Miksi hän ei puhutellut sinua tai minua?"

"Hän piti Iseultin ulkomuodosta enemmän."

* * * * *

Lancelot ja Arthur ratsastivat ääneti hyvän matkaa.

"Minun pitää tavata heidät jälleen", sanoi Arthur vihdoin.

"Keitä tarkoitatte?"

"Tristramia ja Iseultia."

"Teitä on vaikea tyydyttää", sanoi Lancelot. "Luulin teidän saaneen tarpeeksenne heistä koko iäksenne."

"Ei", vastasi Arthur, "minun pitää korjata väärinkäsitys. Saan kyllä tilaisuuden käydä heidän luonaan turnajaisten jälkeen."

"Pyydän, ettette tekisi sitä Se on vain pahaksi."

"Mutta ei varmaankaan miksikään vahingoksi. Tekoni oli tyhmä — vähin, mitä nyt voin tehdä, on selittää heille vaikutteeni. Menen heidän luokseen yksinäni muutamiksi hetkiksi."

"Yhä pahempaa", sanoi Lancelot. "Minun täytyy tulla mukananne sinne."

"Sanon jälleen", sanoi Arthur, "että menen puhuttelemaan heitä yksinäni".

"Ja minä toistan jälleen vielä paremmalla syyllä", vastasi Lancelot, "että minunkin pitää lähteä sinne katsomaan, että pääsette sieltä hengissä takaisin".

VI

Ellei Arthur olisi katsonut Iseultia, ei Galahad olisi syntynytkään.
Tai ellei Bromel olisi tullut vielä kerran rukoilemaan Elainea.
Tai ellei Bors, Lancelotin serkku, olisi sattunut ratsastamaan
Pelles-kuninkaan linnan ohi.

Bromel, tietysti, oli tuskin tervetullut, mutta hänet oli kuitenkin päästettävä sisään.

"Ettekö ole muuttanut mieltänne ollenkaan?" aloitti hän.

"Ah, kyllä!" sanoi Elaine. "Olen paljoa järkevämpi — edistynyt tavattomasti. Mutta en haluaisi laskea siitä leikkiä. Olen pahoillani teidän vuoksenne, koska tiedän, miltä teistä tuntuu."

"Alatte ymmärtää", sanoi Bromel. "Saan kyllä lupauksenne jonakin päivänä. Voin odottaa."

"Sanoin tietäväni, miltä teistä tuntuu, mutta en tunne sillä tavalla teitä kohtaan. En rakasta teitä, Bromel. Olkaamme ystäviä. Voin nyt olla hellempi ystävä kuin ennen vanhaan."

"Ellette rakasta minua, niin mitä se merkitsee, että sanoitte muuttuneenne?"

"Väititte luonteeni muutamien puolien nukkuvan. No niin, ne kaikki ovat heränneet nyt. En halveksi enää rakkautta enkä avioliittoakaan. Haluaisin mielelläni lapsia itselleni."

"Mitä teille onkaan tapahtunut?"

"Senhän kerroin jo teille. Olen järkevämpi."

"Eikö teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle?"

"Ei mitään."

Bromel alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Hän pysähtyi vihdoin tornin ikkunan viereen. Sitten hän katseli jonkun aikaa ulos.

"Kun olin täällä viime kerran", sanoi hän, "laittoi isänne taloa kuntoon Lancelotille. Hän saapuikin tänne, luullakseni?"

"Kyllä."

"Hän on varmaankin hyvin vaikuttava persoonallisuus", jatkoi Bromel. "Puhuin tyhmästi hänestä silloin, mutta kadehdin teiltä mahdollisuutta puhutella häntä."

"Minäkin kadehdin itseäni", vastasi Elaine. "Olisin iloinen, jos saisin puhutella häntä jälleen. Hän viipyi täällä vain yhden yön."

"Tahtoisitteko kertoa minulle, minkä näköinen hän on?" kysyi Bromel.
"Tunnustan olevani utelias."

"Pitkä — tumma — syvät silmät — paljon arpia kasvoissa. Hän on viisikolmattavuotias ja — no niin, hyvin vaikuttava persoonallisuus."

"En usko noita hänestä levitettyjä juttuja", sanoi Bromel.

"Tekisitte viisaammin, jos uskoisitte, koska ne ovat tosia", sanoi
Elaine. "Hän on Ginevran rakastaja."

"Silloin olen pahoillani", sanoi Bromel.

"Niin olen minäkin", sanoi Elaine.

"Tehän ennen ajattelitte, että se oli oikein."