Troijan Helena yksityiselämässään

TROIJAN HELENA YKSITYISELÄMÄSSÄÄN

Kirj.

John Erskine

Suomentanut ("The Private Life of Helene of Troy")

Aino Tuomikoski

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1927.

HUOMAUTUS

Troijasta palattuaan Helena asettui entiselle paikalleen kodissaan.

Jokainen huomaa, että hän — jumalaista kauneuttaan ja ehdotonta avomielisyyttään lukuunottamatta — oli tavallinen nainen.

SISÄLLYS

I. Helenan paluu
II. Nuorempi sukupolvi
III. Heidän vanhempansa
IV. Kuolema ja syntyminen
V. Helenan kauneus

Ensimmäinen osa

HELENAN PALUU

I

Asianlaita on todellisuudessa niin, että Paris antoi Aphroditelle ensi palkinnon hänen kauneutensa vuoksi eikä suinkaan siitä syystä, että tämä olisi lahjonut hänet. Kilpailuhan koski joka tapauksessa kauneutta, vaikka Athene ja Hera panivat vireille väittelyn viisaudesta ja vallasta. Hehän juuri koettivatkin houkutella Parista. Tosin heillä oli omat ansionsa ja todisteluperusteensa, mutta Aphrodite oli yksinkertaisesti kaunein.

Kun Aphrodite mainitsi, että Paris ottaisi jonakin päivänä Helenan puolisokseen, ei se herättänyt Pariksessa muita tunteita kuin jonkinlaista uteliaisuutta ja halua nähdä toteutuisiko jumalattaren ennustus. Kenties tapahtuisi niin, kenties ei. Todennäköisesti ei jumalatar ollut tarkoittanut asiaa sillä tavoin kuin Paris oli ymmärtänyt, mutta vaikka viisas mies uskookin oraakkeliin, odottaa hän aina nähdäkseen täyttymyksen.

Hän tuumi kuitenkin mielessään minkä näköinen Helena oikein oli. Hänen oli tarvis päästä matkustamaan. Yhtä hyvin hän voisi käydä Spartassa kuin jossakin muussa maassa. Kassandra kielsi häntä lähtemästä, mutta niinhän hän aina teki. Oinone varoitti, mutta hänhän olikin Pariksen vaimo.

Pariksen saapuessa Menelaoksen taloon päästi portinvartija hänet sisään, ja koska hän oli ulkomaalainen, ei hänen nimeään eikä asiaansa kysytty ennen kuin hän oli syönyt ja levännyt. Menelaos lykkäsi tuonnemmaksi erään matkan, jota oli suunnitellut, ja rupesi kestitsemään muukalaista vieraanvaraisena isäntänä. Mutta saadessaan selville kuka matkalainen oli hän kehoitti Parista olemaan kuin kotonaan ja pyydellen kohteliaasti lähtöään anteeksi matkusti Kretaan niinkuin oli aikonutkin.

Näin oli kaikilla hyvä tarkoitus. Mutta Paris näki nyt Helenan kasvoista kasvoihin.

II

Troijan sodan loppuessa kaupungin hävitykseen lähti Menelaos miekka kädessä tapaamaan Helenaa. Hän ei ollut vielä päättänyt työntäisikö säilänsä Helenan houkuttelevan rinnan lävitse vai katkaisisiko hänen joutsenkaulansa. Hän ei ollut nähnyt vaimoaan kotvaan aikaan. Tämä odotti miestään ikäänkuin he olisivat sopineet kohtauksen määrähetkeksi. Koruttomin elein hän paljasti rintansa Menelaoksen kostolle ja loi katseensa häneen. Mies katsoi vaimoonsa ja tuli hämilleen miekan vuoksi.

»Helena», virkkoi hän, »meidän on aika lähteä kotiin».

Toisellakin tavoin kerrotaan tämä kohtaus. Kerrotaan, ettei Menelaos ollut yksin tullessaan Helenan luokse tuohon sisempään huoneeseen. Saapuvilla oli sekä Agamemnon että toisia, jotka halusivat omin silmin nähdä pitkän sodan loppukohtauksen. Muutamat, jotka eivät olleet koskaan nähneet Helenaa, tunkeutuivat sisään katsellakseen ensimmäistä ja viimeistä kertaa sitä kaunotarta, jonka vuoksi olivat taistelleet. Nähdessään Helenan edessään huomasi Menelaos vasta, etteivät he olleetkaan kahden kesken. Viha ja tarmo haihtuivat hänestä, mutta nuo myötätuntoiset ystävät olivat saapuvilla voidakseen omin silmin todeta millä tavoin aviomies suoritti velvollisuutensa. Menelaos nosti miekkansa — hitaasti — mutta ei kyllin hitaasti. Silloin hän kuuli Agamemnonin äänen.

»Raivosi saisi aivan hyvin tyyntyä nyt, Menelaos. Olet saanut vaimosi takaisin — miksi siis tappaisit hänet? Priamoksen kaupunki on vallattu, Paris on kuollut, olet saanut kostetuksi. Jos surmaisit Helenan, joutuisivat ne ymmälle, jotka kyselisivät sodan syytä. Sparta ei ollut lainkaan vikapää rikokseen. Syy oli kokonaan Pariksen. Hänhän tuli käymään kotiisi ja loukkasi vieraanvaraisuuttasi.»

Menelaos ymmärsi miksi hänen veljeään sanottiin miesten kuninkaaksi. Mutta myöhemmin illalla hänen kuultiin selittävän, että hän olisi surmannut Helenan, ellei Agamemnon olisi tullut väliin.

Hänen oli vietävä vaimonsa laivaan yöksi toisten vankien kanssa, mutta hän ei saanut oikein selville mielessään missä järjestyksessä heidän olisi lähdettävä. Ei ainakaan vieretysten. Ehkäpä hän itse kulkisi edellä. Mutta tästä aikomuksesta hän luopui jo ennen kuin he tulivat kadullekaan. Tuommoinen mahtipontisuus ei ollut sittenkään paikallaan. Niinpä hän lähettikin Helenan etukäteen ottamaan kenenkään suojelematta vastaan ne solvaukset, joita utelias sotajoukko mahdollisesti sinkauttelisi hänelle. Mutta miehet tuijottivat Helenaan ääneti, melkein hiiskahtamatta. He eivät huomanneetkaan Menelaosta. Hän kuuli jonkun sanovan, että Helena oli kuin Aphrodite, joka oli tavattu alastomana Areksen sylistä, jolloin Hephaistos, hänen naurettava miehensä, heitti verkon rakastavain päälle ja kutsui paikalle toiset jumalat näkemään Aphroditen häpeää. Toinen mies huomautti, että hänestä tuntui nyt samalta kuin aikanaan noista jumalista, jotka selittivät olevansa valmiit millä hetkellä tahansa vaihtamaan paikkaa Areksen kanssa verkkoineen kaikkineen.

III

Sinä yönä, jolloin Troija ryöstettiin, osoittivat muutamat toiset miehet vähemmän mielenmalttia kuin Menelaos, vaikka heillä ei ollutkaan niin suurta hurjuuden syytä kuin hänellä. Aias tapasi Kassandran Athenen temppelissä, jossa tämä palveli papittarena — niin suloinen oli tyttö, että olisi voinut herättää vaikka Apollon lemmen, jos kohta hänellä ei ollutkaan sellaista kauneutta, joka suojasi Helenaa. Siellä hän häpäisi tytön aivan kuin jumalattaren silmäin edessä ja lähti sitten muihin puuhiinsa väentungokseen. Kun Athenen viha jälkeenpäin selvästi ilmeni, tunnusti Aias pahoin tehneensä naiselle, mutta väitti, ettei ollut häväissyt temppeliä, koska Odysseus oli jo anastanut sieltä pyhän kuvan, joten rakennus, jos sitä laisinkaan voi pitää pyhäkkönä, oli hyljätty. Mutta odottaa ei sopinut, että jumalatar olisi välittänyt tällaisista etsityistä puolusteluista, ja Agamemnon ilmoitti heti, että laivaston täytyi lykätä kotimaahan lähtö tuonnemmaksi, kunnes oli suoritettu pitkiä ja perinpohjaisia uhreja, tarkastettu asiaankuuluvalla tavalla eläinten sisälmyksiä ja suoritettu katumusharjoituksia, jotta jumalatar ei huuhtoisi heidän syntejään pois kylmillä aalloilla. Agamemnon oli hyvin tarkka asiasta siitä hetkestä lähtien, jolloin sotasaalis oli jaettu. Kassandra sattui hänen osalleen.

Hän seisoi koko päivän papin rinnalla ja katseli kuinka liekkejä ylläpidettiin alttarilla. Siinä hän seisoi keskellä kunnioittavaa sotajoukkoa ja Menelaos hänen vieressään — molemmat kuninkaita, joilla ei ollut vertaista enää Akhilleuksen kuoltua. Hämärän tultua he antoivat uhritulien palaa loppuun ja jäädä kytemään, sotilaat sytyttivät ehtootulet, ja pappi sanoi ainakin tähänastisten merkkien ennustavan hyvää.

»Uhrit ovat alkaneet hyvin», sanoi Agamemnon.

»Minun osaltani», sanoi Menelaos, »ovat ne lopussa. Emmehän me omain syntiemme tähden joutuneet Troijaan, vaan, niinkuin itse sanoit eilisiltana, toisten rikkomusten vuoksi. Mihin erehdyksiin lienemmekin tehneet itsemme tänne tultuamme vikapäiksi, on meillä ollut syytä katua niitä aikanaan. Jos ylpeydestä tai tietämättömyydestä jotakin on laiminlyöty, niin tämä uhripäivä on varmasti hyvittänyt sen ja vähän muutakin vielä. Minä purjehdin Spartaan huomenna.»

»Matkalle lähtöä ajatellessani», sanoi Agamemnon, »muistan Aulista. Päästäksemme satamasta merelle oli minun lapseni henki uhrattava jumalien lepyttämiseksi. Silloin sinulla ei ollut mitään huomautettavaa uhrien liiallisuutta vastaan. Se kaikki tapahtui sinun vuoksesi, veljeni. Riitani Akhilleuksen kanssa sovin aikoja sitten, koska olin väärässä. Mutta kun mahdollisesti olen rikkonut toisina kertoina, vaikka luulinkin olleeni oikeassa, täytyy minun nyt tyydyttää Zeuksen ja Athenen arvaamatontakin vihaa ennenkuin tämä sotajoukkoni voi uhmata tuulta ja aaltoja ja kaikkea muuta, mikä erottaa meidät kodeistamme.»

»Todellisen pelkosi syynä», sanoi Menelaos, »on vaimosi».

»Sinun vaimosi on luonasi», sanoi Agamemnon, »ja tyttäresi on turvassa Spartassa ja epäilemättä hoitaa siellä asioitasi. Niitähän me kaikki muutkin olemme hoitaneet. Nyt minun täytyy alkaa ajatella omia miehiäni. Todellisen pelkoni syynä on, että Athene kostaa heille kaikille, sinulle ja minulle ja halvimmalle soutajalle, kuvansa varastamisen ja papittarensa häpäisemisen.»

»Odysseus anasti kuvan», sanoi Menelaos, »mutta vain siksi, että kaupunkia ei voitu vallata niin kauan kun kuva oli siellä. Sen ja muutamien toisten toimenpiteitten vuoksi, joilla hän auttoi asiaamme, pitäisi hänen ehkä suorittaa monia uhreja. Mitä taas tulee Kassandran kohtaloon, on se mielestäni oikeudenmukainen, joskin jonkin verran karkea. Paris oli hänen veljensä. Aiaksen vika oli hänen liian suuri kiireensä. Tyttö olisi voinut joutua hänen osalleen saaliin jaossa, jolloin hän olisi voinut viedä hänet kotiinsa ja kohdella häntä mielensä mukaan turvassa jumalain moitteelta ja ihmisten vihalta, sillä hänellä ei ole vaimoa odottamassa.»

»Minun vaimoni», sanoi Agamemnon, »ei ole toistaiseksi aiheuttanut minkäänlaista häväistysjuttua perheessä. Muutamissa suhteissa hän eroaa sisarestaan. Kuinka monet miehet ovat ryöstäneet Helenan omakseen tai joutuneet hänen saaliikseen? Theseus ennen sinua, ja tietysti sinä ja Paris ja Deiphobos — ja eikö Akhilleuksenkin ja hänen välillään ollut jotakin? Ihailiko Hektor häntä, vai Helenako vain ajatteli Hektoria? Me luomme kukin itsellemme oman maailmankatsomuksemme, veli, voidaksemme elää rauhassa oman entisyytemme kanssa. Minun ymmärtääkseni ei sinun asemasi ole sellainen, että voisit tuomita Aiaksen tekoa. Vaali vain omaa maailmankatsomustasi, sinä kyllä tarvitset sitä vielä.»

»Niinkuin sanoin», virkkoi Menelaos, »lähden huomenna kotimatkalle. Valitan, että eroamme näin riidassa. Jos tänne jäämällä voisin tehdä sinulle palveluksen, jäisin kiitollisuudesta. Mutta minun ymmärtääkseni käy jumalten tahto yhteen tavallisen terveen järjen kanssa — ainakin tärkeimmissä kohdissa —, ja jos sinun päähänpistollasi, tahtoessasi uhrata niin kauan, olisi todella jotakin yhteyttä uskonnon kanssa, väittäisin etteivät jumalat auttaessaan meitä polttamaan Troijan suinkaan tarkoittaneet, että jäisimme tänne asumaan.»

»Sinä menet kohtalosi myötä», sanoi Agamemnon; »en tapaa sinua enää koskaan».

»Luulisinpä sinun erehtyvän siinäkin», sanoi Menelaos, »ja toivon ettei tämä erhetys vaadi virallisia katumuksia».

Helena istui teltassa liikkumattomana lepattavan lampun ääressä. Kolmijalalta kohoava, hyvältä tuoksuva liekki ja savu kohosivat hänen kasvojaan kohti ja johtivat Menelaoksen mieleen jumalattaret ja alttaritulet. Miksi Helena oli siellä? Oliko hän ollut siellä koko päivän? Menelaos oli kuvitellut Helenan istuvan ulkona uhripaikalla nöyryytettynä toisten vankien joukossa ja vihdoinkin tuntevan rangaistuksen katkeruuden. Hän olisi voinut nousta seisomaan, kun Menelaos tuli sisään.

»Huomenna lähdemme Spartaan.»

»Niin pian?»

»Onko se liian pian? Pidätkö Troijaa parempana?»

»En nyt», sanoi Helena, »ja muistathan, etten ole koskaan tehnyt suurtakaan eroa paikkakuntain välillä. Mutta kuinka saadaan niin monta alusta ja miestä matkakuntoon yhdessä päivässä? Hitaampi olit lähtiessäsi tänne päin — vaikka sinulla silloin oli mielestäni suurempi kiirehtimisen syy. Onhan tietysti uhrattava, täytyyhän ajatella jumalia, lepyttää suuri pimeä valtameri ja niin monien vainajien sielut ennen kuin lähdemme.»

»Vainajat ovat omassa rauhassaan ja jumalat on tyydytetty», sanoi Meneloas; »me olemme käyttäneet kokonaisen päivän uhraamiseen. Meri pysyy suurena ja pimeänä. Agamemnon jatkaa uhraamista sekä sen yhden että muutamien toisten asiain vuoksi, joita ei mikään rukous voi muuttaa. Me olemme väitelleet siitä ja eronneet. Hän ja sotajoukko viipyvät vähän kauemmin, minä lähden kotiin huomenna miehineni ja vankeineni.»

Helenan kanssa, tarkoitti hän, mutta ei tietänyt kuinka olisi ollut sanottava. Ei »vaimoineni ja vankeineni». Hän ei uskaltanut sanoa »sinun ja muitten vankien kanssa».

»Menelaos», sanoi Helena, »tietysti minä seuraan mukanasi, vaikka matka onkin hyvin harkitsematon. Mutta sinä olet väärässä ja veljesi oikeassa. Ne, jotka tietävät rikkoneensa, tarvitsevat aikaa katumukseen ja parannukseen, ja me taas, jotka emme tiedä mitään pahaa tehneemme, tekisimme viisaasti uhratessamme ylpeytemme varalta. Sinulla, Menelaos, on jäljellä entinen terve järkesi, jonkinlainen pikainen päättäväisyys, mutta sinulta puuttuu vieläkin mielikuvitusvoimaa. Jos sinulla olisi sitä enemmän, olisit suuremmassa määrin samanlainen kuin toiset.»

»Jos ymmärrän sinut oikein», sanoi Menelaos, »niin neuvot minua olemaan poikkeamatta vakiintuneista käytöstavoista?»

»Niin neuvon», sanoi Helena.

»Olen lopen uupunut, eivätkä aivoni jaksa työskennellä», sanoi Menelaos. »Palaatko sinä — siihen paikkaan, josta juuri tulit, vai jätänkö tämän teltan sinulle? Lähdemme varhain aamulla.»

IV

Tuuli oli vastainen, ja miehet istuivat airoissa. Menelaos istui perämiehen lähellä, ja Helena hänen vieressään kasvot tuulelle alttiina. Miehet katselivat häntä — ei vihaisina siitä, että hän oli vienyt heidät sotaan ja vaivoihin, vaan aluksi uteliaina, sitten ymmärtäen ja kunnioittaen ikäänkuin heillä olisi nyt siunaus mukanaan laivassa. Menelaos huomasi heidän ilmeessään tapahtuneen muutoksen ja rupesi tuumimaan miksi hän oikein oli lähtenyt Troijaan — ja muistikin syyn.

Helena muutti monen tunnin kuluttua ensi kerran paikkaansa ja katsahti Menelaoksen silmiin. Soutajatkin alkoivat katsella häntä ja unohtivat työnsä.

»Menelaos», sanoi Helena, »sinun olisi pitänyt suorittaa uhreja. Tässä aluksessa on jotakin peräti outoa.»

»Päinvastoin», vastasi Menelaos, »alus on tässä ehkä ainoa, jota ei kukaan voi moittia. Tuuli on epäsuotuisa, mutta miehet soutavat hyvin, jollet sinä häiritse heitä.»

»Tällä hetkellä», sanoi Helena, »suorittaa Agamemnon Troijassa tai jossakin muualla rannikolla uhreja, jotka varmasti tehoavat ja epäilemättä auttavat hänet kotiin. Omat toiveemme näyttävät minusta epävarmoilta. Sinähän tiedät minun katsantokantani — en pidä seikkailuista, ellen ole selvillä minne joudun.»

»Me olemme matkalla Spartaan», sanoi Menelaos.

»Pelkäänpä, ettemme ole», sanoi Helena.

»Me jatkamme tähän suuntaan», virkkoi hänen miehensä, »ja jolleivät tähdet ole epäjärjestyksessä tässä hyvin sekavassa maailmassa, niin saavumme Spartaan viikon kuluttua. Se on erinomainen aika, vai mitä arvelet?» kysyi hän perämieheltä.

»Pitempi aika meiltä meni Troijaan matkustaessamme», vastasi perämies.

»Kun minä purjehdin Troijaan», sanoi Helena, »kesti se vain kolme päivää, mutta se olikin poikkeuksellinen matka».

Sen jälkeen soutajat kumartuivat airoihinsa, ja perämies alkoi tarkata aurinkoa ja tähtiä. Aluksi Helena vilkaisi silloin tällöin Menelaokseen, ylevän tyynenä tosin, mutta sennäköisenä kuin olisi voinut sanoa jotakin, jos vain olisi viitsinyt.

Kun muutama päivä oli kulunut, istui hän aivan liikkumattomana tuijottaen kauas eteensä merelle, ja soutajat katselivat häntä kärsivällisesti ikäänkuin he ja hän olisivat tietäneet jotakin, mitä Menelaos ei voinut ymmärtää. Tämä tunsi koko ajan olonsa hyvin yksinäiseksi ja tuumiskeli itsekseen riittäisivätkö vesi ja ruoka loppuun asti.

»Kas, tuolla on vihdoinkin Sparta», sanoi hän.

»Epäilen suuresti», virkkoi Helena.

Se olikin Egypti. Helena astui maihin kapeaa siltaa myöten, jota merimiehet pitivät hänen edessään, sennäköisenä kuin olisi tottunutkin nousemaan maihin Egyptissä. Tuuli vaimeni kokonaan. Väsyneet miehet pystyttivät kuninkaan teltan ja suojavarustuksia itseään varten sekä paneutuivat nukkumaan. Menelaos ei voinut muistaa antaneensa maihinnousumääräystä, mutta hän ei ollut varma siitä eikä halunnut kysyä.

»Tämä kuuluisa maa on mieltäkiinnittävämpi kuin olin luullutkaan», sanoi Helena muutamia viikkoja myöhemmin. »Olen iltapäiväkävelyilläni tavannut muutamia alkuasukkaita, ja he näyttävät saavuttaneen täällä keskimääräisen sivistystason, joka on jonkin verran korkeampi kuin parhailla spartalaisilla, vai mitä arvelet?»

»Helena, sinä saat minut raivoihini», virkkoi Menelaos, »en ole täällä matkaillakseni maassa tai verratakseni eri sivistystasoja.»

»Et luonnollisesti, enkä minäkään», sanoi Helena, »ja kun olet valmis purjehtimaan pois täältä, ei sinun tarvitse muuta kuin ilmoittaa vain minulle. Sillä välin opettaa minulle Polydamna, sen varakkaan miehen vaimo, joka möi sinulle ruokavarat ensi matkaamme varten, taitoaan yrttien ja lääkkeiden käsittelyssä — mikä on hyvä taito missä taloudessa tahansa, ja täällä näyttävät kaikki sen osaavan. Jollet toimita uhreja lähipäivinä, opin häneltä paljon.»

»En uhraa enää», sanoi Menelaos; »tuuli nousee itsestään».

»Siinä tapauksessa opin kaikki ennen lähtöämme», sanoi Helena.

Parin viikon päästä näki Helena miehensä tulevan Thoniksen, Polydamnan miehen, talosta pieni karitsa viittansa alla. Sillä välin kun Menelaos käski miehet rauhalliseen paikkaan ja uhrasi eläimen, pysytteli Helena hienotunteisesti teltassa. Menelaos tapasi hänet siellä.

»Ole valmis lähtemään matkalle huomenna», sanoi aviomies, »siinä tapauksessa, että tuuli nousee».

Helena oli valmis, ja tuuli nousi, mutta kävi ilmi, että se oli vain herkkä ja lyhytikäinen tuulenpuuska. Heidän päästyään Pharoksen saarelle se vaimeni kokonaan.

»Eipä mitään», sanoi Menelaos, »täällähän on hyvä satama ja raikas lähde. Me poikkeamme tänne, kunnes tuuli viriää, ja täytämme tynnyrimme.»

Helena astui maihin kapeaa siltaa myöten, jota merimiehet pitivät hänen edessään, sennäköisenä kuin olisi tottunut nousemaan maihin Pharoksessa. Kahdenkymmenen päivän kuluttua loppui ruoka, ja miehet hiippailivat pitkin kivistä rantaa koettaen pyydystää kaloja pienellä nuoranpätkällä ja koukulla, jossa ei ollut lainkaan syöttiä. Kaikkina noina päivinä Helena käyskenteli tyynenä ja viehättävänä tasaisimpia polkuja vuorten välissä tai istui erään vaatimattoman kallion rinteellä katsellen purppuraisia aaltoja ja lokkeja ja etäistä taivaanrantaa. Menelaos vältteli miehiään ja käveli yksinään kaukana Helenasta saaren toisessa päässä. Mutta kun Menelaos vihdoin osui Helenan luokse tämän istuessa tavallisella paikallaan kalliolla, ei Helena hänen huomatakseen laisinkaan hämmästynyt.

»Tuumin tässä paluumatkaa Egyptiin», aloitti Menelaos. »Nämä miehet tarvitsevat parempaa ruokaa kuin mitä täältä voivat löytää, ja me voimme yhdessä päivässä soutaa Kanopukseen.»

»Jos kysyt minulta neuvoa», sanoi Helena, »niin en voi muuta kuin yhtyä järkevään mielipiteeseesi. Niinkuin sanoit, näyttää siltä kuin me tarvitsisimme ruokaa.»

»Toisinaan sinä hermostutat minua, Helena», sanoi Menelaos. »Mikä tyhmyri tahansa ymmärtäisi, että meidän on palattava Egyptiin. En pyytänyt sinulta neuvoa. Oikeastaan minun olisi pitänyt lähteä takaisin kauan sitten.»

Hän oli valmistautunut sanomaan Helenalle miksi hän ei ollut lähtenyt takaisin aikaisemmin, mutta tämä ei, kiusallista kyllä, kysynyt sitä. Menelaos kääntyi ja näki edessään perämiehen ja kolme muuta miestään riutuneina ja nälkäisinä. He näyttivät odottavan siinä sanoakseen hänelle jotakin epämiellyttävää.

»Menelaos», aloitti perämies, »me olemme seuranneet sinua niin kauan, että varmasti tiedät meidän olevan uskollisia, mutta nyt olemme tulleet kysymään oletko menettänyt järkesi. Nautitko itse kärsimisestä vai haluatko nähdä meidän kärsivän? Pidät meitä tällä saarella näkemässä nälkää, vaikka ruokaa on Egyptissä vain yhden päivän soutumatkan päässä, jos nimittäin olemme voimissamme. Jos vielä vietämme täällä muutamia tunteja, olemme liian heikkoja työntämään venettä vesillekään. Sanot odottavasi sopivaa tuulta. Mutta jos nyt sellainen viriäisi, ei meillä ole ruokavaroja tarpeeksi Spartaan asti. Emme voi kalastaa matkalla.»

»Annan teille sopimattoman puhetapanne anteeksi nälkänne vuoksi», sanoi Menelaos, »mutta kuten ylimalkaan tällaisissa tilanteissa käy, tulee neuvonne liian myöhään ja on sen vuoksi tarpeeton. Olin jo päättänyt palata Egyptiin ruokavaroja hankkimaan, ja me lähdemme heti paikalla. Pankaa alus kuntoon… Sanoinko nyt aikeeni selvästi? Työntäkää vene vesille… Kas vain, teillä on vielä jotakin sanottavaa?»

»Niin, Menelaos», vastasi perämies. »Kun saavumme Egyptiin, täytyy meidän uhrata kunnollisesti jumalille, jotta voimme turvallisesti palata kotiin. Me olisimme tahtoneet uhrata Troijassa tovereittemme kanssa, mutta sinä käskit meidän lähteä matkalle. Kun nyt olemme kärsineet sinun kanssasi rangaistuksesi, emme enää tahdo totella tässä asiassa sinua, vaan jumalia. Ilmeisestikin tulee kohtaloksemme, ettei kukaan meistä enää saa nähdä ystäviään, jollemme uhraa hekatombeja kuolemattomille, joitten vallassa ovat taivaat ja meren väylät. Epäilemättä olisimme joutuneet jo aikaisemmin perikatoon, jollei mukanamme olisi ollut emäntämme, sinun vaimosi, joka on lepyttänyt jumalien vihan. Meidän silmissämme hän on itsekin kuolematon ja kohtelee kunnioittavasti ja huomaavasti noita taivaisia, joilla on vallassaan elämä ja kuolema.»

»Kenties on paikallaan uhrata enemmän tällä kerralla», sanoi Menelaos. »Olin ajatellut sitäkin, mutta täällä ei ole mitään arvokasta uhrattavaa. Egyptissä voimme, niinkuin tekin mainitsitte, hankkia runsaasti uhriainesta, ja olin jo päättänyt tehdä niin ensimmäisessä sopivassa tilassa. Nyt saatte työntää veneen vesille — jollei teillä nimittäin ole vielä muuta sanomista.»

Miehet riensivät tovereittensa luokse, ja Menelaos kääntyi Helenaan päin.

»Toivottavasti et odotuta itseäsi. Tämä juttelu on jonkin verran viivästyttänyt suunnitelmiani.»

Thonis antoi heille ruokavaroja veneeseen ja karjaa uhrattavaksi sekä maljoittain tummaa viiniä. Kaikkien nähden heilautteli Menelaos jonkin verran ärtyneen näköisenä säälimätöntä veistä muutamia kertoja uhrien kurkkujen poikki, ja ne kaatuivat huohottaen maahan. Sitten hän kaatoi viinin maljoista pikareihin ja valoi sen maahan rukoillen läpitunkevana äänellä jumalia.

»Oi Zeus, sinä loistavin ja suurin! Oi Athene, viisas ja peloittava! Oi te kaikki kuolemattomat olennot! Tehkää nyt työnne päivänselvästi, jotta ihmiset näkisivät oikeuden täyttyvän. Rangaiskaa rikolliset ja palkitkaa hyvä. Antakaa niiden meistä, jotka ovat rikkoneet teitä vastaan, nääntyä nälkään meren karilla tai hukkua aaltoihin. Mutta viekää ne meistä, jotka ovat puhtain sydämin täyttäneet tahtonne, nopeasti oman kansamme keskuuteen!»

Ja tuuli puhalsi heidät kaikki terveinä ja turvallisesti Spartaan.

V

»Menelaos», sanoi Eteoneus, vanha portinvartija, »siitä lähtien kun tulit kotiin olen odottanut sinun suovan minulle ajastasi muutamia minuutteja. Olet ollut poissa kauan ja haluat varmaankin kuulla selostuksen täkäläisistä asioista.»

»Onko jotakin hullusti?» kysyi Menelaos.

»Orestes on ollut täällä.»

»Ahaa — veljenpoikani», sanoi Menelaos.

»Niin», sanoi Eteoneus, »ja voisin lisätä — vaimosi sisarenpoika».

»Mitä sillä tarkoitat?» kysyi Menelaos.

»Tarkoitan, että minua epäilytti oliko hänet päästettävä sisään», vastasi Eteoneus.

»Minusta näyttää», sanoi Menelaos, »että sinä haluat puhua loukkaavasti vaimoni sukulaisista».

»Totta puhuen», sanoi Eteoneus, »en aavistanutkaan ennen sinun paluutasi, että yhä vielä lasket vaimosi sukulaisiisi».

»Unohdat asemasi», sanoi Menelaos.

»En, Menelaos», sanoi Eteoneus; »keskustelun aihe on kiusallinen, mutta sitä on mahdoton kiertää. Minä en missään tapauksessa saakaan sitä tehdä, sillä olen osittain vastuunalainen asiassa. Kun Paris tuli, päästin hänet sisään. Me tiedämme kaikki mitä sitten tapahtui — tiedämme ainakin ulkonaiset vaiheet, vaikka muutamat meistä eivät kykene tulkitsemaan niiden merkitystä. Sinä kestitsit Parista tietysti kysymättä minkä vuoksi hän tuli, ja hän varasti vaimosi. Luonnollisesti lähdit kostamaan, ja minun on sanottava, ettei kukaan meistä kotiinjääneistä odottanut näkevänsä Helenaa enää, ei ainakaan sinun kunnioitustasi nauttivana. Jos suvaitsisit selittää uuden tilanteen meille — vihjaista edes kuinka meidän on häntä kohdeltava, niin se helpottaisi palvelijoittesi nykyistä kiusallista asemaa.»

»Sinä aioit puhua Oresteesta», sanoi Menelaos.

»Niin aioin», sanoi Eteoneus. »Pois matkustaessasi käskit minun pitää taloa silmällä erikoisen valppaasti, koska voimakkaimmat miehet olivat sinun mukanasi ja tänne jäi tyttäresi ja melkoiset aarteet kellareihin. Sitten ilmestyi Orestes. Ehkä minun olisi pitänyt pyytää hänet sisään niinkuin mikä vieras tahansa ja kysyä jälkeenpäin hänen asiaansa, mutta sinun poissaolossasi en uskaltanut antautua siihen vaaraan. Annoin hänen olla porttien ulkopuolella, kunnes hän ilmaisi nimensä. Hän voi kertoa sinulle suuttumuksestaan.»

»Mikään ei ole minulle niin vastenmielistä kuin perheriidat», sanoi
Menelaos. »Toivottavasti ette joutuneet sanasotaan?»

»Pelkäänpä niin käyneen», sanoi Eteoneus. »Hän tahtoi tietää mikä tälle talolle oikein oli tullut, koska se oli menettänyt kaikkein alkeellisimmatkin hyveet. Hän mainitsi muistaakseni, että meidän tapojemme löyhkä varmasti sai jumalat tuntemaan kuvotusta. Hän kosketteli sellaisia yksityiskohtia, joita en tahdo toistaa, ja lopuksi hän huomautti, että me aloitettuamme jokseenkin anteeksiannettavalla harha-askeleella, vaimosi uskottomuudella, olimme yht'äkkiä vajonneet niin syvälle, ettemme enää kunnioittaneet vieraanvaraisuuden vaatimuksia. Vakuutin hänelle, että me — samoin kuin muutkin sivistyneet ihmiset — pidimme tavattoman pyhinä vieraan oikeuksia, mutta että olimme viime aikoina alkaneet harrastaa myöskin isännän oikeuksia, ja että koska niitä oli kerran loukattu täällä, olimme vähän levottomia nähdessämme kauniita nuorukaisia, joiden nimiä emme tietäneet. Meistä tuntui, että kukaan ei tällaisina aikoina voisi tulkita väärin erikoista varovaisuuttamme.»

»Minun mielestäni noissa sanoissa ei ollut mitään, mikä olisi voinut loukata häntä», sanoi Menelaos.

»No niin», sanoi portinvartija, »siinä ei ole kaikki, mitä sanoin. Kun hän lausui tuon huomautuksen vaimostasi, tuntui minusta, että velvollisuuteni taloasi kohtaan pakotti minut sanomaan jotakin. Kysyin hänen äitinsä vointia.»

»Niinhän toisinaan tehdään», sanoi Menelaos, »vieläpä hienojenkin ihmisten parissa».

»Kysyin nimittäin häneltä», sanoi portinvartija, »eikö ollut hienotunteisempaa lähteä miehensä talosta ennenkuin petti hänet kuin olla hänelle uskoton hänen oman lietensä ääressä miehen ollessa poissa. Orestes ymmärsi piikin — sen vuoksi hän suuttui.»

»Jos Orestes ymmärsi tarkoituksesi», sanoi Menelaos, »niin hän käsitti enemmän kuin minä».

»Kaikesta päättäen et ole kuullut asiasta mitään», sanoi Eteoneus, »mutta koko Sparta tuntee häväistysjutun. Kälysi Klytaimnestra — voipa sanoa kaksoiskälysi, vaimosi sisar ja veljesi vaimo — on elänyt yhdessä Aigisthoksen kanssa siitä pitäen kun Agamemnon lähti Troijaan. Hänen tuskin kannattaa tulla takaisin.»

»Jopa jotakin! En ole koskaan pitänyt Klytaimnestrasta!» huudahti Menelaos. »Tuo kauhistuttaa minua, mutta ei hämmästytä muuten kuin miehen vuoksi. Aigisthos saa katua julkeuttaan. Veljeni palaa Kenties ei häntä kaivata, mutta siksi hän tulee vieläkin varmemmin. Hän on viime aikoina saanut melkoisen kokemuksen sellaisten miesten käsittelyssä, jotka varastavat toisten vaimoja.»

»Sitä Sparta on utelias näkemään, onko hänellä tarpeeksi kokemusta Klytaimnestran käsittelyssä», sanoi portinvartija. »Hän on kauhistuttava nainen viattominakin hetkinään eikä salaa laisinkaan nykyistä elintapaansa. Hänellä on mielestään oikeus siihen jonkin Agamemnonin teon perusteella. Hän ei tietenkään epäile enempää kuin sinäkään Agamemnonin paluuta. Yleinen käsitys on se, että hänellä on vastaanottotervehdys miehelleen valmiina.»

»Tämä on kamalaa!» voihkaisi Menelaos. »Mutta sehän voi lopultakin olla vain juorupuhetta. Niin kauniit naiset kuin nämä sisarukset saavat maksaa luonnon suomista eduistaan kateuden aiheuttamalla ilkeällä panettelulla. Enpä tosiaankaan ihmettele, Eteoneus, vaikka Orestes suuttuikin.»

»En minäkään», virkkoi Eteoneus, »mutta mitään hän ei kieltänyt, olipa sitten suuttunut tai ei. Kuinka hän olisi voinutkaan? Nuo kauniista naisista levinneet juorut ovat usein ilkeitä tai kateellisia, niinkuin sanot, mutta harvoin liioiteltuja.»

»Tuo huomautus poikkeaa asiasta, eikä meidän tarvitse keskustella siitä», sanoi Menelaos, »Orestes siis lähti kotiin? Haluaisinpa suoraan sanoen, Eteoneus, kuulla hänen selostuksensa tästä jutusta.»

»Se käy helposti päinsä», sanoi portinvartija, »sillä hän on käynyt täällä määrätyin väliajoin, ja jollei hän ole muuttanut tapojaan, tulee hän päivän parin kuluttua».

»Minä otaksuin, että et päästänyt häntä sisään?»

»En päästänytkään, mutta hän ei enää kysynyt lupaa, vaan tuli vain.
Minun on pakko lisätä, että hän tuli joka kerta tapaamaan Hermionea,
joka aina järjesti asian jollakin tavoin, en oikein osaa sanoa kuinka.
Hän ei juuri pidä minusta enemmän kuin Oresteskaan.»

»En voi uskoa tyttärestäni mitään sopimatonta», sanoi Menelaos, »ja sinä teit pahan erehdyksen vihjaisemallakin sellaiseen. Mieleni tekee myös epäillä arvostelukykyäsi noissa toisissakin asioissa. Olenhan tosin ollut poissa kauan, ja tyttäreni on nyt täysikasvuinen, mutta hänen luonteensa näyttää pääasiassa pysyneen muuttumattomana. Olen aina pitänyt häntä oikein henkilöityneenä säädyllisyytenä.»

»Niinhän tietysti minäkin», sanoi Eteoneus, »ja mitä tulee muodollisuuksiin on Orestes niissä hyvinkin turhantarkka. Usein niin käykin, sen olen huomannut, että lapset pitävät kiinni ulkonaisesta sovinnaisuudesta. Etenkin jolleivät ole hauskan näköisiä.»

»Tyttäreni sanotaan ulkomuodoltaan muistuttavan minua», sanoi Menelaos, »ja luulenkin, että hän ja minä ymmärrämme toinen toistamme. Mutta jos myönnät, että heidän kohtauksensa olivat täysin säädyllisiä, niin mitä ihmettä sitten oikein jaarittelet? Miksi et ensinnäkin päästänyt Orestesta sisään? Heidät oli aiottu toiselleen ennen kuin meidän perhesuhteemme järkkyivät. Nyt kun olemme palanneet, uskallan väittää, että heidät naitetaan pian, jos he vain haluavat.»

»Menelaos», sanoi Eteoneus, »on vaikea selittää asiaa sellaiselle, joka ei ole perillä minun ammatistani. Olen perheen portinvartija, ja vastuunalaisuuden tunne panee minut olemaan varuillani kaiken sen suhteen, mitä päästän sisään. Avatessani portin Parikselle oli minulla sellainen ennakkoaavistus, että rakkaus astui sisään, ja vaistoni sanoi minulle, että suuren intohimon tulo hävittäisi kotisi. Sinä et aavistanut vaaraa. Nyt tuo Orestes mukanaan joitakin uusia aatteita, siitä olen varma. Jos ymmärtäisit mitä sellainen merkitsee talollesi, olisit varuillasi.»

»Eteoneus», sanoi Menelaos, »olen kuullut paljon kauniita sanoja kotimaasta lähdettyäni, ja vaikka en ole semmoisissa asioissa mikään erikoistuntija, olen tullut herkkätunteiseksi mahdollisiin salaviittauksiin nähden. Enin osa siitä, mitä olet puhunut, on mielestäni peitettyjä loukkauksia.»

»Mahdollisesti olen puhunut enemmän kuin tarkoitukseni oli», sanoi portinvartija, »mutta halusin kiinnittää huomiotasi sellaiseen pulmaan, jonka vain sinä voit ratkaista. Me olemme kaikki uskollisia sinulle, mutta emme oikein tiedä kuinka meidän on suhtauduttava erinäisiin asioihin. Ennen oli asianlaita niin, että vaimo, joka karkasi miehensä ja lastensa luota, joutui häpeänalaiseksi ja sai mahdollisesti rangaistuksensa. Se oli sinunkin mielipiteesi Troijaan lähtiessäsi. Me täällä kotona olemme kaikki nämä vuodet olleet valmiina ilahduttamaan sinua parhaamme mukaan yksinäisyydessäsi ja surussasi, kun kerran palaisit —»

»Etkö jo sanonut jotakin tuontapaista aikaisemminkin?» kysyi Menelaos. »Toistelet omia sanojasi ja poikkeat asiasta. Luulin sinun haluavan selostaa minun poissaoloni aikana sattuneita tapauksia.»

»Niin juuri aionkin», sanoi vanha portinvartija, »ja teen sen kiertoteitse vain ollakseni tahdikas. Koetan ilmoittaa sinulle kunnioittavasti ja viattomasti, että taloasi uhkaavat muutamat vaaralliset uudenaikaiset aatteet, ja koetan saada selville tiedätkö sinä niistä ja tuomitsetko ne vai kannatatko niitä. Pelkäänpä pahasti, että hyväksyt ne, ja jos niin on, täytyy minun luullakseni lähteä täältä, niin vanha kuin olenkin, sillä olen liian vanha muuttuakseni. Syy minkä vuoksi otaksun sinun omaksuneen muutamia noista aatteista on — no niin, kun laiva tuli näkyviin, huomasimme, että et ollut yksin, vaan että Helena palasi kerallasi. Siinä ilmeni uusi aate, Menelaos. Mutta me totuimme siihen ja päätimme ymmärryksemme mukaan kohdella kunnioittavasti katuvaa vankia, joka tuotiin häväistynä kotiin. Mutta hän ei näytä tajuavan minkäänlaista häpeää tapahtuneen eikä kadu. Hän ei käyttäydy — etkä sinäkään suoraan sanoen kohtele häntä — niinkuin hän olisi —»

»Kuuleppas, Eteoneus», sanoi Menelaos, »olet puhunut tarpeeksi. Ensin sinulla on olevinaan taloushuolia sydämelläsi ja sitten sinulla on muka vaarallisia uutisia Oresteesta, jotka osoittautuvat vähemmän suositteleviksi sinulle kuin hänelle, mutta todellinen keskustelusi aihe on vaimoni maine. Nyt olen kotona ja pidän itse huolen talostani. Lähde sinä ulos vartioimaan porttia… Kuuleppas, odotahan hetkinen! Jos sydämessäsi vielä kerran syntyy mieletön halu ruveta puhelemaan Helenasta, niin tee se sellaisessa paikassa, josta ei yksikään sana pääse minun korviini. Ihmettelet miksi en surmannut häntä. No niin, hän oli liian kaunis. Sinä et ole vähimmässäkään määrin hänen näköisensä. Ole varuillasi!»

»Kiitos olkoon jumalille, Menelaos», sanoi portinvartija, »nyt puhut aivan entisen itsesi tavoin! Saanko vielä lisätä sen, mitä aion sanoa?»

»Kerro nyt kaikki Oresteesta mitä sydämelläsi on ja mene sitten tiehesi», sanoi Menelaos.

»Minun täytyy palata jonkin verran takaisinpäin saadakseni kiinni langan päästä», sanoi Eteoneus. »No niin, me keskustelimme luonnollisestikin laivamiesten kanssa asioista, ja he vastailivat meille aivan kuin olisimme järjiltämme. Nekin, jotka ovat kokeneet Troijan matkan ja sen aiheuttamat kärsimykset, ihailevat Helenaa. Me koetamme saada selvitystä sinulta, mutta vaikka toisinaan oletkin — jos oikein ymmärrän — jonkin verran hämilläsi ja vaikka sinua suututtaa nyt, että olen uskaltanut ottaa asian puheeksi, näytät sinäkin pitävän Helenaa edelleenkin kotisi ehdottomana valtiaana ja sieluna. Ja nyt on puhuttava Oresteesta. Luulin aina ennen, että Hermione näki asiat vanhanaikaisella tavalla. Hän oli mielestäni aika tarmokas levittäessään juttuja poissaolevasta äidistään, juttuja, jotka — jos olisimme niitä uskoneet — olisivat tehneet Helenasta melkein viattoman, paremminkin uhrin kuin — no niin, jääköön sikseen. Ihailin tyttären kuuliaisuutta ja kiintymystä, vaikka se pukeutuikin omituisiin muotoihin, ja olin tietysti varma siitä, ettei hän itsekään uskonut juttuihinsa. Mutta nyt on Orestes pannut hänen päähänsä sellaisia aatteita, jotka olisivat ennen huolestuttaneet sinua. Keskustelin eräänä päivänä Hermionen kanssa Oresteesta ja kerroin hänelle mitä Klytaimnestrasta ja Aigisthoksesta puhuttiin sekä varoitin häntä pysyttelemään erillään tuosta suvun haarasta. Ja uskot tai et, hän suorastaan puolusti Klytaimnestraa. Luultavasti hän oli Oresteelta oppinut nuo perustelunsa. Jos kohta hänen tätinsä ei ollutkaan menetellyt oikein, sanoi Hermione, niin ei Agamemnonkaan ollut käyttäytynyt moitteettomasti. Viimeksimainittu oli pyytänyt vaimoaan lähettämään pois heidän nuorimman tyttärensä sen tekosyyn varjolla, että hän, Agamemnon, oli sopinut avioliitosta Akhilleuksen kanssa, ja kun ihastunut äiti sai tytön kuntoon ja turvallisesti Aulikseen, surmasi Agamemnon lapsen uhriksi tuulille, jotta laivasto pääsisi purjehtimaan. Miksi Klytaimnestra olisi tuollaisen jälkeen velvollinen olemaan uskollinen Agamemnonille, kysyi Hermione. Enkä minä osannut keksiä mielestäni vastausta. Sanoin, ettei Klytaimnestran käytöstä pyhittänyt uskonto, niinkuin se pyhitti uhrin. Hän vain nauroi minulle. Niin pitkälle nyt on tultu, Menelaos! Sitä sanon vaaralliseksi. Jollet sinä olisi muuttunut, kiittäisit minua siitä, että olen varoittanut sinua.»

»Kun nyt vihdoinkin olet päässyt asiaan», sanoi Menelaos, »voin suoraan tunnustaa, että olenkin muuttunut. En enää pelkää uusia aatteita niinkuin ennen ja kuten sinä yhä vielä pelkäät. Olemme olleet poissa kauan, olemme nähneet monta maata ja uusia ihmisiä, ja meidän näköpiirimme on täytynyt avartua. Ennen lähtöäni en esimerkiksi välittänyt mitään Egyptistä, mutta se on merkillinen maa, ja ihmiset siellä tietävät aika paljon enemmän kuin me. Ja sitäpaitsi me olemme kokeneet sodan, se sinun on muistettava. Mikään ei voi olla aivan samanlaista. Kun ihmisen tunnelmat ovat pitkän aikaa suuntautuneet harvinaisille urille, huomaa hän mielipiteittensä muuttuneen, eikä yksinomaan huonompaan päin. Niillä, jotka ovat olleet mukana sodassa, näyttää olevan enemmän uusia aatteita kuin niillä, jotka ovat pysyneet kotona. En voi väittää pitäväni Oresteen mielipiteistä, mutta ne eivät kauhistuta minua. Jos olisit ennen Troijaan lähtöäni kertonut minulle, että Akhilleus antaa Hektorin ruumiin hänen omaistensa haudattavaksi ja keskeyttää sodankäynnin kahdeksitoista päiväksi, jotta eivät hautajaismenot häiriintyisi, niin en olisi uskonut sinua — mutta niin juuri hän teki. Kun Helena karkasi Pariksen kanssa, lähdin ajamaan heitä takaa surmatakseni heidät molemmat. Nyt on Helena taas kotona luonani. Siitä et voi päästä mihinkään. Sinun ainoa uusi aatteesi kahdenkymmenen vuoden ajalta on hämmästyksesi sen vuoksi, että vaimoni on kotona eikä haudassa. Olen itsekin jokseenkin hämmästynyt, mutta en niin paljon kuin sinä. En osaa selittää asiaa — voin vain sanoa, niinkuin sinäkin, että meidän mielipiteemme muuttuvat.»

»En ymmärrä vertauskuvaa Hektorin ruumiista ja vaimostasi», sanoi portinvartija, »mutta sen ymmärrän, Menelaos, että sinun mielestäsi on sota tuonut paljon hyvää mukanaan — otaksuttavasti ei troijalaisille, ei Hektorille, ei Patroklokselle eikä Akhilleukselle, mutta sinulle. Minun käsittääkseni on johdonmukainen seuraus kannastasi, että vaimosi teki sinulle oikein hyvän työn karatessaan toisen miehen kanssa.»

»Mikäli ymmärrän ei porttini ole koskaan ollut niin suuresti vartioimisen tarpeessa kuin tällä hetkellä», sanoi Menelaos. »Ilahdutitkohan sattumalta vaimoani keskustelemalla hänen kanssaan juuri ennenkuin hän lähti Troijaan? Olen usein tuuminut mikä hänet oikein ajoi täältä pois. Paris ei varmaankaan riittänyt ainoaksi syyksi.»

VI

»Kuinka ystävällinen oletkaan, Helena, tullessasi näin pian luokseni vastavierailulle», sanoi Kharitas. »Olin pahoillani, kun en tavannut sinua kotona. Lähdin käymään teillä heti, kun olin kuullut odottamattomasta paluustasi. Se olikin aivan luonnollista, kun olimme ystäviä jo tyttöajoista alkaen. Tahtoisin kuulla niin monenlaisista asioista. Puutarhan toinen pää on varjossa — menkäämme sinne.»

»Olet muuttanut puutarhan toisen näköiseksi, Kharitas, en olisi tuntenut sitä», sanoi Helena. »Se oli viehättävä ennenkin, mutta olet parantanut sitä sen jälkeen kun näin sen viimeksi.»

»Aika tekee ihmeitä», sanoi Kharitas. »Helena, palvelijasi voi odottaa ulkopuolella päivänvarjon kanssa — et tarvitse sitä.»

»Hän voi jäädä luokseni», sanoi Helena. »Adraste ja minä tulemme hyvin toimeen keskenämme. Tule tänne, Adraste, minä näytän sinut ystävättärelleni, nuoruuden ystävättärelle.»

»Voi, Helena, kuinka kaunis hän on! Kuinka ihmeellinen olento sinä oletkaan, kun uskallat pitää noin kaunista tyttöä talossasi.»

»Ei minulla ole minkäänlaista ennakkoluuloa kauneutta vastaan», sanoi
Helena. »Miksi en saisi pitää Adrastea luonani?»

»No niin, ehkäpä miehesi ei ole vastaanottavainen, eikä sinulla ole poikaa, jonka vuoksi tarvitsisi huolehtia. Minun poikani Damastor — muistathan hänet? Voi, ethän sinä tosiaankaan voi muistaa häntä. Hänhän syntyi vasta sen jälkeen, kun sinä olit lähtenyt Egyptiin. Damastor on kaunis kuin Apollo ja rakastaa kaikkea kaunista. Se on hirveää. Olen koettanut antaa hänelle hyvän kasvatuksen. Pelkäänpä, että hän on taiteilija — eräs minun isäni pikkuserkku oli taiteilija. Olen koettanut keksiä hänen hengelleen askartelua, mutta Spartassa ei ole sellaiseen paljonkaan tilaisuutta. Hermionehan tosin on olemassa, ja olisin kovin iloinen, jos poikani kiintyisi häneen. Olen herättänyt hänessä harrastusta puutarha-asioihin — suurin osa täällä onkin hänen työtään. Mutta en luule hänen jaksavan välittää siitä kauan.»

»Pelkäät siis», sanoi Helena, »että hän kauniin tytön nähdessään rakastuu tyttöön».

»Ymmärräthän sinä, mitä tarkoitan», sanoi Kharitas.

»En vähintäkään», sanoi Helena.

»Tahdon, että hän tuottaa kunniaa kasvatukselleen ja rakastuu oikeaan aikaan oikeaan tyttöön», sanoi Kharitas. »Sinä ja minä tiedämme, että kauneus johtaa usein kokemattomat selkkauksiin.»

»Minun ymmärtääkseni se johtaa usein rakkauteen», sanoi Helena, »ja suuren kauneuden suhteen näyttävät kaikki miehet olevan kokemattomia. Sitä ei varmaankaan ole tarpeeksi, jotta siihen voisi tottua. Toivot, että poikasi menettelisi kunniallisesti — rakastuisi jokapäiväiseen naiseen? Tai olisi kerrassaan kaavain mukainen — naisi sellaisen, jota ei laisinkaan rakasta?»

»Kuinka kyynilliseksi oletkaan tullut — tarkoitan, että et puhunut tuolla tavoin ennen lähtöäsi.»

»Ennen lähtöäni», sanoi Helena, »emme koskaan puhelleetkaan tällaisista asioista, kun ei poikasikaan ollut vielä syntynyt, mutta varmasti olisin silloinkin puhunut samalla tavoin. Sitä ainakin toivon. Ei se ole kyynillistä — se on vain rehellistä. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että on täysin hyväksyttävää mennä naimisiin sellaisen kanssa, jota kunnioittaa, mutta jota ei rakasta. Yhteiskunta ei koskaan tuomitse sellaista. Ja sinä tiedät, että ihmeellisen runollisuuden valta alkaa silloin, kun oikein todella rakastuu sydämestään toiseen ihmiseen, vaikkapa hän ei olisikaan kaunis. Se on enemmän kuin kunnioitettavaa — se on ihailtavaa. Otaksun sinun haaveilevan jotakin sentapaista pojallesi.»

»En tarkoita aivan tuollaista», sanoi Kharitas.

»Et, enkä minäkään tarkoita juuri sitä», sanoi Helena. »Minun pitäisi lisätä, että nuo molemmat mahdollisuudet, rakkaus ilman kauneutta ja avioliitto ilman rakkautta, vaikka ne ovatkin kunnioitettavia ja yleisten tapain mukaisia, ovat myöskin hyvin vaarallisia. Niin harvinaista kuin kauneus onkin, et voi aina estää sitä osumasta tiellesi, ja jos sen näet, täytyy sinun rakastaa sitä.»

»En ole niin varma, että täytyy», sanoi Kharitas. »Joillakin meistä on aikaisempia velvollisuuksia.»

»Jollet ole koskaan antautunut kauneudelle, ei ole aikaisempia velvollisuuksia.»

»Sinä et siis koettaisi estää nuorukaista rakastumasta ensimmäiseen kauniiseen tyttöön, jonka hän tapaa?»

»Koettaisin estää häntä rakastumasta keneenkään toiseen», sanoi Helena, »ja kun kaunis tyttö tulee, on nuorukaisen velvollisuus rakastaa häntä. Ja niin hän luultavasti rakastaakin, olipa hän sitten sitoutunut erinäisiin velvollisuuksiin kunniallista ja jokapäiväistä naista kohtaan tai ei, ja mieluummin näen, että nuorukainen pysyy vapaana ja avomielisenä. Sinun suhtautumisesi asiaan, Kharitas, vaikuttaa varmasti sen, että poikasi häpeää rakastaa kauneutta, ja hän alkaa varmasti tavoitella sitä jollakin vilpillisellä ja raukkamaisella tavalla. Sinun kunnianhimosi, joka tahtoo säilyttää hänet kunnioitettavana, voi estää häntä olemasta siveellinen.»

»Puhutko sinä tällä tavoin Hermionelle?» kysyi Kharitas.

»Minulla on ollut hyvin vähän tilaisuutta jutella hänen kanssaan mistään asiasta», sanoi Helena, »mutta varmasti sanoisin hänelle samoin. Toivon hänen rakastuvan ihmeellisimpään mieheen, jonka hän tuntee, ja soisin hänen rakastuvan ensi näkemältä, mutta joka tapauksessa hän luultavasti on rakastava kohtalon määräysten mukaan, eikä asiaan kannata sekaantua. Jotka noudattavat toisten antamaa neuvoa, eivät tunne omaa sydäntään.»

»Olisiko sinulla mitään sitä vastaan, että Adraste odottaisi puutarhan toisessa päässä?» kysyi Kharitas. »Haluaisin kuiskata sinulle pari asiaa.»

»Adraste saa odottaa puutarhan toisessa päässä», sanoi Helena, »mutta nyt kun hän on lähtenyt, täytyy minun sanoa, Kharitas, etten ymmärrä ensinkään miksi pitäisi puhua kuiskaamalla. Jollet voi puhua ääneen, niin jätä sanomatta.»

»Helena, avomielisyys voi erittäin hyvin sopia sinulle, mutta ehkäpä vahingoitat sillä toisia. Sinun ei pitäisi puhua sellaisia asioita tytön kuullen — ja vihjaamalla minun poikaani. Panet tytön päähän turhia kuvitteluja.»

»Kharitas kulta, mitkäpä ajatuksemme voisivat olla uusia nuorille, jotka kuuntelevat luontoa? Mainitsin poikasi vain sen vuoksi kuin sinäkin ja toivon hänelle onnellista kohtaloa. Sinä kuvailit mielestäni epäedullisesti hänen luonnettaan, ja tytön kuullen. Adraste ei ole voinut sinun kuvauksesi perusteella menettää sydäntään. Sinun pitäisi tosiaankin lähettää poikasi pian meidän luoksemme, jotta hän voisi osoittaa olevansa lujempi mies kuin miksi sinä olet koettanut kuvailla hänet. Haluaisin hyvin mielelläni nähdä poikasi.»

»Hän on viime aikoina käynyt talossasi muutamia kertoja tervehtimässä Hermionea», sanoi Kharitas. »En voinut sanoa sitä aikaisemmin palvelijattaresi kuullen, mutta olisin hyvin tyytyväinen, jos hän kiintyisi Hermioneen. Ei kukaan voi sanoa yhtään pahaa sanaa tyttärestäsi.»

»Muutamissa suhteissa sellainen olisi varmasti mahdollista, ellei ihmisluonto ole muuttunut», sanoi Helena. »Mutta siinä kohden olen kanssasi yhtä mieltä, ettei hän ansaitse moitteita. Onkohan hän ehkä mieltynyt Damastoriin? Hänen isänsä tahto on aina ollut, että hän menisi naimisiin serkkunsa Oresteen kanssa.»

»Hermione ei ole koskaan maininnut minulle Oresteen nimeä», sanoi Kharitas, »eikä poikanikaan nimeä, se minun on tunnustettava. Eikä hän puhuisikaan pojan äidille. Hän on viime aikoina käynyt täällä hyvin usein. Ja kun nyt ajattelen asiaa tarkemmin, muistan hänen puhuneen pääasiassa vain —»

»Jatka vapaasti», sanoi Helena. »Mistä?»

»Suoraan sanoen sinusta. Hän selitti kaikki, ja minun täytyy sanoa, että hän poisti kiven sydämeltäni.»

»Varmaankin edellytät, että minun pitäisi ymmärtää sanaisi tarkoitus, mutta olen aivan ymmällä päästäni. Mitä hän selitti? Mikä sinun mieltäsi painoi?»

»Voi, Helena, en tosiaankaan tahtonut ottaa asiaa puheeksi — näin pian. Mutta samallahan voin nyt jatkaa. Hän selitti sinun ja Pariksen välisen suhteen, ja olin niin kiitollinen saadessani tietää, että sinä olit viaton.»

»Mihin viaton? Puhummeko rikoksista! Mieltä ylentävä ajatus! Ehkäpä
Hermione selittää sen äidilleenkin, kun menen kotiin.»

»Emme nimenomaan rikoksista, jos niin haluat», sanoi Kharitas, »mutta minulla oli se käsitys — ja kaikilla muillakin — että kun karkasit Troijaan Pariksen kanssa, hän oli sinun rakastajasi, ja sinä — sinä rakastit häntä. Tunnustan uskoneeni niin, Helena — ja miehesikin teki saman luonnollisen erehdyksen. Ja koska Paris oli prinssi, luulimme häntä tosiaankin herrasmieheksi. Sillä hetkellä, kun Hermione selitti hänen alhaisen luonteensa ja kertoi minulle siitä ihmeellisestä pelastuksesta, jonka taivas oli varannut sinulle, tiesin heti, että sinä olit ollut alusta loppuun asti vastahakoinen uhri. Olemme kaikki niin iloisia siitä, että Menelaoskin huomasi sen ja antoi sinulle anteeksi.»

»Menelaos!» sanoi Helena. »Niin no, puhukaamme taas Pariksesta. Miksi hänen luonteensa oli alhainen Hermionesta?»

»Hänhän varasti teidän talousesineitänne», sanoi Kharitas.

»Mitä?» huudahti Helena.

»Hermione kertoi sen», sanoi Kharitas, »ja sitten Paris pakotti sinut lähtemään mukanaan. Hermione puhui asiasta hyvin hienotunteisesti niinkuin nuoren tytön sopiikin, mutta sen ymmärsin, että sinä teit vastarintaa koko matkan Egyptiin asti ja siellä pelastuit. Sen on totisesti täytynyt olla hyvin järkyttävä seikkailu, Helena.»

»Kharitas», sanoi Helena, »tyttäreni esittämä muunnos minun tarinastani herättää tosiaankin suuresti mielenkiintoani. Koska hän on kertonut sinulle tämän kaiken?»

»Suurimman osan ennen paluutasi ja jotakin sen jälkeen. Muutamia päiviä sitten hän pistäytyi täällä sanomassa, että hän oli sinun palattuasi saanut vahvistusta erinäisille yksityiskohdille, jotka koskevat Egyptissä oleskelua.»

»Egyptissäkö?» sanoi Helena. »Mainitsit tuon maan minun tullessani tänne nyt iltapäivällä, mutta en ymmärtänyt mitä sillä tarkoitit.»

»Niin, Hermione mainitsi minulle sen miehen ja sen vaimon nimetkin, joiden luona asuit — Thon — Thonis? Niinhän se oli? Ja — aivan oikein — Polydamna.»

»Niinkö hän sanoi, että minä asuin Egyptissä Thoniksen ja Polydamnan luona?» kysyi Helena.

»Etkö sitten asunut?» sanoi Kharitas. »Hermione kertoi niin.»

»Paras on, että kerrot minulle kaikki mitä hän on puhunut», virkkoi
Helena, »ja sitten minä oikaisen erehdykset».

»Tuntuu hullunkuriselta kertoa sinulle sitä, Helena — mieluummin olisin suonut sinun kertovan minulle mitä on tapahtunut. Mutta sinähän tiedät, että me tosiaankin luulimme sinun paenneen Pariksen kanssa, kunnes Hermione selitti hänen vieneen sinut vastoin tahtoasi ja anastaneen Menelaokselta muutamia arvoesineitä, paljastaen siten täysin mikä hän oikein oli miehiään. Sitten tuuli veikin teidät Egyptiin eikä Troijaan — olen varma siitä, että sen tekivät jumalat suojellakseen sinua — ja siellä sinä pyysit apua, ja Thonis olisi tappanut Pariksen, jollei tämä olisi ollut tavallaan vieras ja siis suojattu. Mutta Thonis pakotti hänet lähtemään Troijaan yksin, ja sinä jäit varastettujen tavarain kera Thoniksen ja Polydamnan kotiin, kunnes miehesi tuli noutamaan sinua ja toi sinut kotiin. Onhan asia niin?»

»Eikö siis Hermionen mielestä Troijan sotaakaan ollut?» sanoi Helena.

»Hyväinen aika — totta kai», sanoi Kharitas; »hän sanoo, että sota oli valitettava, mutta luonnollinen erehdys. Miehesi lähti ystävineen Troijaan ja vaati sinua takaisin, ja troijalaiset sanoivat, ettet sinä ollutkaan siellä. Tietenkään eivät meikäläiset sitä uskoneet. Troijalaiset sanoivat sinun odottavan Egyptissä, että Menelaos tulisi noutamaan sinua. Se kuului peräti leikilliseltä etenkin, kun he eivät kieltäneet, että Paris oli palannut kotiin. Niinpä ei auttanut mikään muu kuin ruveta taistelemaan. Luonnollisesti olisivat troijalaiset mielellään luovuttaneet sinut pois, jos olisit ollut siellä, sanoi Hermione.»

»Vai sanoi hän niin!» huudahti Helena.

»Niin — pelastaakseen kaupungin, sanoohan sen järkikin. Mutta he eivät voineet muuta kuin puolustautua, kun heidän kimppuunsa kerran oli hyökätty, ja kun kaupunki luhistui ja totuus tuli ilmi, oli se liian myöhäistä. Niin paljon aikaa oli menetetty! Eikä Menelaos kaiken tämän jälkeen voinut muuta kuin lähteä pois Egyptiin ja tuoda sinut kotiin. Jos tunnen oikein miehesi, Helena, oli hän vihoissaan.»

»Niin hän olikin», sanoi Helena; »matka Egyptistä ei suinkaan ollut miellyttävä. Mitä muuta Hermione sanoi?»

»Siinä oli luullakseni kaikki —»

»Kharitas, oletko kertonut näitä juttuja kenellekään ystävällemme?»

»Joka ainoalle kenelle vain olen voinut, Helena. Tiesin, että he tulisivat iloisiksi maineesi puhdistumisesta — me pidämme kaikki paljon sinusta.»

»Huomaan nyt, että minulle riittää lähiaikoina yllin kyllin työtä kaiken tämän sekasotkun selvittämisessä», sanoi Helena. »Yhtä hyvin voinkin aloittaa sen heti sinusta, Kharitas. Et suinkaan sinä uskonut Hermionen sanoja?»

»Totta kai! Olihan hänen selityksensä täysin todennäköinen, ja sinun vuoksesi tahdoin uskoa siihen. Enhän olisi ollut suurenkaan arvoinen ystävänä, ellen olisi yrittänyt parastani.»

»Sinusta oli siis todennäköistä», sanoi Helena, »että Hermione tiesi millaisissa olosuhteissa lähdin kotoani, vaikka hän oli vain lapsi silloin? Minun vuokseni tahdoit uskoa, että olin odottanut kaksikymmentä vuotta Egyptissä, koska en ollut voinut palata kotiin ilman Menelaoksen suojaa? Annahan minun oikaista erehdyksesi. Menelaoksen ja minut ajoi tuuli Egyptiin paluumatkallamme. En ole koskaan asunut Thoniksen ja Polydamnan luona, vaikka juuri he möivätkin meille ruokaa ja matkatarpeita. Paris ja minä matkustimme Troijaan hyvin suoraan. Minä ainakin nautin matkasta, eikä se tuntunut minusta pitkältä. Rakastin häntä suuresti. Hän ei olisi suinkaan vienyt minua pois vastoin tahtoani. Eikä hän varastanut mitään arvoesinettämme. Olen kyllä kuullut, että joitakin kapineita katosi sekasorron aikana, mutta niiden täytyy olla jossakin täällä Spartassa. Paris ei vienyt mitään Troijaan, eikä Thonis tosiaankaan antanut mitään takaisin Menelaokselle meidän paluumatkallamme.»

»Voi, Helena, älä sano minulle niin. Olen toivonut parasta!» sanoi Kharitas. »En voi uskoa sanojasi katsellessani sinua. Näytät niin — älä vain loukkaannu — viattomalta! Ja sinä itse kumoat tuon uskottavan kertomuksen vaiheistasi ja väität olevasi — olevasi se, miksi me sinua ensin luulimmekin! En voi laisinkaan ymmärtää sinua. Enkä voi nyt käsittää miksi palasit kotiin Menelaoksen kanssa.»

»Tai miksi hän palasi kotiin minun kanssani», sanoi Helena. »Sehän siinä on kummallista. Kaikki sukulaiset ja ystävät ovat ymmällä. En aio yrittääkään selitellä hänen käytöstään. Mutta hän tahtoi, että palaisin tänne. Hän aikoi surmata minut, mutta muuttikin sitten mieltään. Jos haluat päästä tarkemmin selville hänen vaikuttimistaan, Kharitas, niin kysy häneltä joskus hänen käydessään täällä. Mutta yhden itseäni koskevan selityksen voin heti antaa sinulle. Kiitos siitä, Kharitas kulta, että sanoit minun näyttävän viattomalta. Minä olenkin viaton, nimittäin syytön kaikkeen muuhun paitsi rakkauteen. Päättäen siitä, mitä olet tänä iltapäivänä puhunut, pidät ehkä rakkautta rikoksena. Koettakaamme päästä yhteiseen määritelmään ja sanokaamme, että se on suuri onnettomuus — onnettomuus, jota ilman ei kuitenkaan olisi tahtonut elää. Meillä on täysi syy olla avomielisiä onnettomuuksiemme, jopa vikojemmekin suhteen, jos sitä vaaditaan, ja ehdottomasti niiden vikojemme ja onnettomuuksiemme suhteen, jotka aiheuttavat toisille surkeutta. Jos minä nyt antaisin sinun jäädä siihen uskoon, että tuo viheliäinen juttu Egyptistä on tosi, niin työntäisin Troijan syyksi kaikki surut ja kiusat. Olin siellä ja olin koko sodan alkusyy. Jos kieltäisin sen, kieltäisin itseni — eläisin petoksessa.»

»Taivaan tähden, Helena», sanoi Kharitas, »sinun järkeilysi panee pääni aivan pyörälle. Tahdot saattaa maailman tietoon, että aiheutit Troijan surkeuden, ja samalla annat meidän uskoa olevasi yhtä viaton kuin miltä näytätkin. Mikä on sinun käsityksesi viattomuudesta?»

»Kharitas, minä en kiihdy vähällä, mutta nyt tahtoisin mielelläni tietää mikä sinun käsityksesi kunniallisuudesta on. Tässä me nyt istumme puutarhassasi kirkkaassa päivänvalossa. Palvelijasi ja ehkäpä naapuritkin voivat nähdä kuinka sopimatonta seuraa sinulla on. Lähdenkö vai viivynkö niin kauan, että ennätät kuulla tarinani loppuun?»

»Älä kiivastu turhaan, Helena — kerro tarinasi loppuun. Tietysti tahdon kuulla sen. Toivon selvyyttä.»

»Sitä et minulta saa», sanoi Helena. »Meidän kokemuksemme eivät ole olleet samanlaiset, eivätkä mielipiteemme tule luultavasti koskaan käymään yksiin. Mutta kerron nyt viattomuuteni tarinan. Olen tottunut siihen, että miehet rakastuvat minuun, mutta omasta puolestani en ole sitä koskaan kaivannut enkä ole ikänäni keimaillut kenellekään miehelle. Olen vain ollut olemassa, ja se on ollut tarpeeksi. Enkä koskaan halunnut rakastaa — naimisiin menoa vastaan ei minulla ollut mitään. Menin mielelläni avioliittoon Menelaoksen kanssa, mutta minulla oli yhtä järkevästi kuin sinullakin varmuus siitä, että on helpompi järjestää avioliitto ja kestää se kuin rakkaus. Vastoin tahtoani rakastuin Parikseen. Se tunne vain valtasi minut, enkä ole mielestäni vastuussa siitä. Mutta rehellinen kykenin olemaan — se ainakin oli vallassani, jos kaikki muu olikin kohtalon syytä. Koska rakkaus oli voittanut minut, tottelin sitä loppuun asti. Kharitas, vilpittömyys oli ainoa hyve, jonka pelastin tuosta mielettömyydestä. Niinikään oli minulle jäänyt vähän järkeä jäljelle — sen verran, että ymmärsin kaiken päättyvän huonosti. Hylkäsin lapseni. Kuinkahan kävisi hänen luonteensa, kun hän saisi kasvaa yksin ja sellainen esimerkki mielessään? Kun saavuimme Troijaan, olin varma siitä, että kaupungin asukkaat karkoittaisivat Pariksen ja minut, sillä muuten tulisi sota. Mutta kävikin ilmi, etteivät troijalaiset yrittäneet mitään sentapaista. He lausuivat minut tervetulleeksi. Kun sota alkoi käydä heille hullusti, sanoivat he monta kertaa, että kaiken surkeuden korvasi minun läsnäoloni. Kharitas, nainen, joka tekee jotakin väärää vaikka vastoin tahtoaankin ja odottaa saavansa kärsiä siitä sekä on valmis kestämään rangaistuksen ikäänkuin kaikki olisi yksinomaan hänen syytään — sellainen nainen on minun mielestäni siveellisesti paljon keskitason yläpuolella. Luultavasti sinun omain käsitystesi mukaan — ja varmasti minun — menettivät troijalaiset kykynsä tehdä siveellisiä johtopäätöksiä. Hermionen tarina pelastaisi heidän maineensa, mutta se ei tosiaankaan olisi minulle suosittelevaa. Olen ylpeä siitä, että halajan sovittaa minun onnettomuudestani toisille aiheutuneet kärsimykset. Ilman sitä siveellistä selvyyttä ei minulla olisi minkäänlaista mielen rauhaa. Ja minun mielestäni osoitti Menelaos samoin kuin troijalaisetkin olevansa siveellisesti sekava. Piirityksen alusta pitäen olin sitä mieltä, että meikäläiset voittaisivat ja että Menelaos surmaisi minut. Mutta sen sijaan hän toi minut kotiin niinkuin näet. Voipa sanoa, että jumalatkin rikkoivat salliessaan minun pelastua tuhosta — mutta ehkäpä saan nyt kärsiä erikoisesti hylkäämäni tyttären vuoksi, joka on kasvanut sovinnaisessa ja epärehellisessä mielikuvainmaailmassa. Jos minä olisin ollut täällä, olisin opettanut hänet rakastamaan totuutta.»

»Niin, Helena», sanoi Kharitas, »jos asiat kerran ovat noin, en voi ymmärtää Menelaosta enempää kuin sinuakaan. Olisin voinut vaikka vannoa, että hän janosi kostoa mielettömästi. Hän oli aina rakastanut vaimoaan niin uskollisesti.»

»Niin oli», sanoi Helena; »kun hän tuli luokseni, oli hänellä kädessään veitsi tai miekka tai jokin muu sentapainen ase. Tuskin huomasinkaan sitä, se oli kaikki niin yhdentekevää. Odotinkin sitä enkä yrittänytkään paeta. Koetinpa vielä helpottaakin hänen tekoaan ja vedin pukuni syrjään sydämen kohdalta — näin.»

»Niinkö! Ja silloinko hän päätti jättää sinut surmaamatta? Mies parka!… Helena, sinä olet mahdoton!»

»Miksi mahdoton, Kharitas? Luonnollinen ja viaton, sanoisin minä», virkkoi Helena. »Paljon siveellisempi, väittäisin, kuin se maailma, jossa olen koettanut elää hyvin. Jos sinä olisit kokenut niin paljon kuin minä ja tottunut niinkuin minä odottamattomiin käänteisiin, niin joko sanoisit, ettei meidän oikeustajunnallamme ole minkäänlaista pohjaa kokemuksissa tai että meidän onnettomuutemme ovat ylempäin voimain työtä, jotka käyttävät meitä omiin tarkoituksiinsa. Esimerkiksi rakkaus. Parasta olisi kohottaa kätensä sitä vastaan. Se on samalla kauhea ja kaunis. Se ei ole mitä sinä luulet, Kharitas — se ei ole vain sana, jota käytämme määrätyn tunteen kuvaamiseen.»

»Minä en ole perehtynyt asiaan niin syvästi kuin sinä», sanoi Kharitas. »Epäilemättä olet keskustellut tästä monta kertaa Pariksen kanssa. Et ole puhunut paljon hänestä.»

»Rakastin häntä», sanoi Helena, »ja hän on kuollut. Mitä toivoisit minun puhuvan hänestä?»

»Et suinkaan loukkaannu, vaikka kysynkin?» sanoi Kharitas. »Minua ihmetytti kuinka hän sopeutui sinun maailmankatsomukseesi. Rakastit häntä niin paljon, että karkasit hänen kanssaan, mutta nyt, kun hän on kuollut, näytät jokseenkin rauhallisesti ajattelevan kaikkea. Helena, tuollainen saa sinut näyttämään kovasydämiseltä. Sinun pitäisi edes olla suruissasi.»

»Jos ilmaisen sinulle totuuden, et ymmärrä minua», sanoi Helena, »mutta se on totuus, etten oikeastaan rakastanut Parista, vaan jotakin sellaista, jota hän sai minut ajattelemaan. Ensin luulin rakastavani häntä — sitten rakastin ja vastakin aina rakastan sitä, mitä luulin Parikseksi. Alussa rakastin häntä — sitten minun tuli häntä sääli.»

»Tuohan juuri tekee kaiken haaveellisuuden ja runollisuuden vastustettavaksi», sanoi Kharitas, »tuo siihen liittyvä pettymyksen tunne».

»Kas, oletko sinä kuullut siitä?» kysyi Helena.

»Olen», sanoi Kharitas, »ja sinun tapauksessasi on pettymys varmaankin saanut sinut tuntemaan, että erehdyksesi oli harvinaisen suuri. Sen vuoksi en voi nähdä paljonkaan järkeä viattomuuden käsityksessäsi, Helena.»

»Jos minun pettymykseni todisti erehdykseni suureksi, Kharitas, niin useimmat avioliitot ovat kohtalokkaita erehdyksiä. Ole hyvä ja koeta ymmärtää miksi olin pahoillani Pariksen vuoksi. Minä tunsin, että hänkin oli menettänyt itsensä mielettömyydessä, menettänyt jollekin sellaiselle, joka en ollut minä, jollekin, josta minä panin hänet uneksimaan, jollekin, jota hän ei koskaan löytäisi — että hän oli mennyttä samoin kuin minäkin. Mutta sellaistahan sattuu avioliitossa, jos se alkaa rakkaudella. Moni kelpo mies on mennyttä. Ja jos asiaan syventyy paremmin, Kharitas, niin kuinka on vaimojen laita? Eikö ole minun vuoroni kysyä millaisena oma sydämesi on läpäissyt kaikki nämä vuodet?»

»En luule voivani puhua mistään niin salatusta asiasta edes sinunkaan kanssasi, Helena. Sitäpaitsi minulla ei ole mitään kertomista. Mieheni ja minä olemme olleet toisillemme ehdottoman uskolliset.»

»Mutta asia voisi olla toisin, jos teillä olisi talossanne kaunis palvelijatar. Mitä sinuun itseesi tulee, Kharitas, niin oletko mielestäsi vielä rakastumisesi alkuaikain ensi huumauksen vallassa vai tunnetko olevasi hyveellinen sen vuoksi, että olet aina välittänyt toisista miehistä vieläkin vähemmän kuin omastasi?»

»Älä puhu tuolla tavoin, Helena, sinä loukkaat minua. Tunnustan olevani vanhanaikainen. Pidän siitä tavasta, jolla entisaikaan miehet ja naiset seurustelivat keskenään.»

»Niin Adrastekin», sanoi Helena. »Hän näyttää tavanneen jonkun ystävän puutarhasi toisessa päässä. He ovat viime neljännestunnin ajan keskustelleet erittäin tuttavallisesti, jopa hellästikin.»

»Laupiaat jumalat!» huudahti Kharitas. »Sehän on poikani Damastor! Mitä sanoinkaan sinulle, Helena, mitä sanoinkaan sinulle!»

VII

Hermione oli Helenan lapsi, mutta Menelaos oli hänen isänsä. Tytöllä oli isänsä tumma tukka, hänen mustat silmänsä ja hänen kuninkaallinen ryhtinsä. Hän tiesi aina kuka oli. Helena oli kuninkaallinen synnyltään, Hermione perinnöltään. Hän ei itse ollut kaunis, mutta johti katsojan mieleen kauneuden, ja hänellä oli ihailtava luonne. Maailman saattoi hänen mielestään pitää järjestyksessä älyllä ja päättäväisyydellä. Hän oli halukas suorittamaan siinä oman osansa. Nyt hän seisoi Helenan edessä pitkänä ja hoikkana, hyvin huolettomana ja tuumi mielessään miksi hänen äitinsä oli lähettänyt noutamaan hänet.

»Hermione, olen huomannut, että täällä Spartassa on minusta liikkeellä joitakin häpeällisiä juoruja. Ehkäpä sinä voit selittää ne.»

»Mitä niistä tarkoitat, äiti?»

»Olet siis kuullut niitä. Minun täytyy mikäli mahdollista saada selville niiden alkulähde lopettaakseni ne. Häväistysjutut ovat aina ikäviä ja useimmiten tarpeettomia.»

»Toisinaan ne ovat välttämättömiä, äiti.»

»Eivät koskaan», sanoi Helena. »Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, mutta minä en hyväksy heidän kantaansa. Mutta tästä meidän ei nyt ole tarpeellista keskustella. Tahdon päästä noiden juorujen perille asti, jotka kuvailevat minua jokseenkin halventavasti. Milloin sinä kuulit niitä ensin?»

»Mieluummin unohtaisin ne kuin puhelisin niistä, äiti.»

»Lopettakaamme ne ensin ja unohtakaamme ne sitten», sanoi Helena. »Koska tarinastani on eri muunnoksia, niin minkä niistä kuulit ensin ja koska?»

»Sellainen taru on olemassa», sanoi Hermione, »että hylkäsit miehesi ja karkasit Pariksen kanssa Troijaan. Sen kuulin ensiksi heti lähdettyäsi.»

»Mutta sehän ei ole panettelua», sanoi Helena. »Se on totta.»

»Jollei se ole häväistysjuttu, niin sitten en ymmärrä mikä.»

»Huomaan, ettet sitä tosiaankaan ymmärrä», sanoi hänen äitinsä. »Häväistysjutussa on aina jotakin valheellista, jotakin ilkeää ja kunniaa loukkaavaa. Häväistysjuttu on minun mielestäni se tarina, jonka Kharitas eilen iltapäivällä kertoi minulle. Hän sanoi, etten ollut koskaan käynytkään Troijassa. Paris ryösti minut vastoin tahtoani ja samalla joitakin arvoesineitä. Tuuli puhalsi meidät Egyptiin — tunnethan tuon mielettömän jutun? Sellaista minä sanon häväistysjutuksi. Mitä minä olisin tehnyt Egyptissä? Ja olisinko minä lähtenyt Pariksen kanssa, jos hän olisi ollut varas?»

»Nuo arvoesineet katosivat», sanoi Hermione, »ja sinun täytyy myöntää, äiti, että oli luonnollista syyttää Parista, koska hän — no niin, hän teki — mitä teki.»

»Mitä hän teki?» kysyi Helena. »Olit silloin aivan pieni lapsi. Kuulisin mielelläni sinun selostuksesi niistä tapauksista. Ehkäpä sinä juuri panit alulle häväistysjutun häijyn osan. Paris ei varastanut minua niinkuin aioit sanoa, vaan minä olin hyvin halukas lähtemään. Mutta jos hän olisi varastanut minut, niin ajattelisin mieluummin, että häneltä ei riittänyt harrastusta arvoesineihin.»

Hermione ei virkannut mitään.

»Entä sitten?» sanoi Helena.

»Äiti, tämä on kauhea keskustelun aihe — mieluummin välttäisin sitä», sanoi Hermione. »Tytön ei sovi keskustella äitinsä kanssa sellaisesta.»

»Mistä sitten?» sanoi Helena.

»Sen miehen luonteesta, joka — joka vietteli sinut», sanoi Hermione.

»Ei kukaan vietellyt minua, enkä ole kysynyt mielipidettäsi Pariksesta. Olit vuoden vanha nähdessäsi hänet viimeksi. Ennen kaikkea tahtoisin nyt tietää sellaista, johon sinä voit vastata — kuinka tämä häväistysjuttu sai alkunsa?»

»Jos välttämättä haluat meidän pääsevän yhteisymmärrykseen», sanoi Hermione, »niin ei sinun minun mielestäni pitäisi kääntää keskustelua pois sen luonnolliselta uralta. En olisi lainkaan halunnut puhella tästä asiasta, mutta jos kerran täytyy, niin silloin on puhuttava Pariksesta. Minulla ei tietenkään ollut hänestä minkäänlaista käsitystä silloin kun hän lähti, mutta nyt minulla on. En kuvittele häntä kovinkaan suuren arvoiseksi. Hän on kuollut — ja niin poispäin, mutta hänen käytöksensä on tuntunut minusta ja tuntuu yhä vieläkin mieltä kuohuttavalta.»

»Minun käsitykseni on se, ettei hän voinut sille mitään», sanoi Helena.
»Myöntänet kai, että minulla oli suurempi mahdollisuus ymmärtää häntä.
Mutta se ei kuulu tähän. Kuinka sellainen tarina oikein pääsi alkuun?
Tiedätkö sinä?»

»Koska olet päättänyt ottaa sen selville», sanoi Hermione, »niin voin ilmoittaa sen kokonaan keksineeni».

»Sen käsityksen minäkin sain Kharitaksen sanoista», virkkoi Helena. »Minua ilahduttaa, että tunnustat sen avomielisesti. Voi, Hermione, kuinka saatoit levitellä sellaisia valheita? Sinun ei tarvitse vastata, se on seuraus siitä, että minä jätin sinut — et saanut minkäänlaista kasvatusta.»

»Sinä loukkaat minua», huudahti Hermione, »loukkaat minua sanojesi tylyydellä ja kylmyydelläsi! Koetan olla tottelevainen ja nimitän sinua äidiksi, mutta me emme kuulu yhteen. Jos olisit inhimillinen, niin ymmärtäisit miksi tein kaikkeni pelastaakseni nimesi ja säilyttääkseni edes pienen, joskin epätodennäköisen mahdollisuuden, että kaikki olikin vain väärinkäsitystä, ja saadakseni edes joissakin henkilöissä täällä muodostumaan sinusta edullisen käsityksen, johon voisit turvautua — jos joskus palaisit. Älä katsele minua noin — sinulla ei ole siihen mitään oikeutta! Jos minulla olisi tytär, joka puhuisi minulle sellaisia totuuden sanoja kuin minä nyt sinulle, niin häpeäisin — en voisi näyttää noin loistavalta ja tyyneltä!»

Helena näytti yhä vain säteilevältä ja tyyneltä. »Petollisuuteen perustuva kunniallisuus», sanoi hän. »Se oli tarkoituksena sinun rakkaudellasi minuun. Olen nähnyt sellaista ennen. Hermione, sinä olet suuresti isäsi kaltainen. Ja sisarenikin kaltainen, huomaan mielipahakseni. Oletko muuten tavannut Orestesta minun poissa ollessani?»

»Silloin tällöin», sanoi Hermione, »toisin sanoen — en kovinkaan usein».

»Ja mitä sitten, jos olisitkin tavannut usein?» kysyi Helena. »Ei suinkaan se olisi rikos?»

Hermione ei sanonut mitään.

»Ei sinun tarvitse punastua», virkkoi Helena; »toistaiseksi vielä ei tyttäresi puhu sinulle, vaan ainoastaan äitisi, joka saa sinut hämillesi totuudenrakkaudellaan. Suoraan sanoen uskon lujasti, että olet tavannut serkkusi usein.»

Hermione ei sanonut mitään.

»Jos oletkin, niin eihän siinä ole mitään hävettävää», jatkoi äiti; »mehän suunnittelimme kerran, että menisit naimisiin hänen kanssaan, ja varmaankin hän rakastaa sinua. Otin tämän asian puheeksi vain tutkiakseni luonnettasi vähän tarkemmin. Sinulla ei ollut rohkeutta puhua rehellisesti minun vaiheistani, mutta sen saatoin antaa anteeksi — olet nuori, ja minun kohtaloni on harvinainen. Mutta sinulla pitäisi olla tarpeeksi uskallusta puhua peittelemättä omasta tahrattomasta elämästäsi. Sinä luulit voivasi parantaa minun mainettani noilla merkillisillä tarinoillasi. Tahdotko nyt sanoa minulle mitä maineesi voittaa avomielisyyden puutteesta?»

»Orestes on kai käynyt täällä usein», sanoi Hermione, »mutta se ei ole tuntunut siltä. Ehkä se johtuu siitä, että rakastan häntä ja hän minua. Olisin kertonut sinulle asiasta aikaisemminkin, mutta luulin, että sinä et pidä hänestä.»

»En minä pidäkään hänestä», sanoi Helena, »mutta enhän aio naimisiinkaan hänen kanssaan. Entä sinä? Näet nyt mihin pulaan olet johtanut itsesi. Jos mielesi tekisi mennä naimisiin hänen kanssaan ja luopuisit siitä minun vastustukseni vuoksi, niin tietäisin sinun kunnioittavan minun mielipidettäni — sekä — vielä, ettet rakastaisi häntä kovinkaan paljon. Mutta jos aiot joka tapauksessa mennä naimisiin hänen kanssaan ja osoitat välittäväsi minun mielipiteestäni vain salaamalla tarkoituksesi, niin en tunne olevani imarreltu enkä näe etukäteen minkäänlaista onnea avioliitossasi. Ennen kaikkea tarvitaan juuri avioliitossa rohkeutta pitää kiinni vakaumuksestaan, ainakin alussa.»

»Loukkaat minua niin syvästi», huudahti Hermione, »että tunnen suurta kiusausta puhua niin avomielisesti, että sinäkin olet kerran tyytyväinen! En tiedä johtuuko se siitä, että uskallan pysyä vakaumuksessani, vai ainoastaan siitä, että olen vihastunut, mutta en laisinkaan ihaile sen laatuista rohkeutta, jota sinulla on, enkä sen tapaista miestä, jonka kanssa karkasit, enkä sinun käsitystäsi panettelusta! Minulla on vieläkin jonkin verran halua — en tiedä mistä syystä — säästää sinua sellaisilta asioilta, joista et pidä, mutta joita ei voi muuttaa. En ole niin vanha kuin sinä, mutta en tunne itseäni kovin nuoreksikaan. Olen koko kasvu-aikani saanut kuulla puhuttavan siitä, mitä sanot poikkeuksellisiksi elämänvaiheiksi, ja ymmärrän vähintäkään sitä häpeämättä — olevani vanhanaikuisempi sinua. Pidän sellaisesta kunniallisuudesta, jota sinä näytät pelkäävän, haluan saada ihailijakseni sellaisen miehen, jonka kanssa voin perustaa kodin ja jolle voin olla uskollinen, tahdon saada säännölliset kotiolot. Olen pahoillani, että koetin pelastaa mainettasi, koska sinä tahdot asian esitettävän toisin, mutta suurta vahinkoa ei ole tapahtunut — kukaan ystäväsi ei ole todella uskonut minua. Sen, mitä tein, tein velvollisuudesta! minulla ei ole laisinkaan syytä rakastaa sinua, en ole sinulle mistään kiitollisuudenvelassa. Et ole koskaan tehnyt minua onnelliseksi etkä ketään toistakaan, et edes niitä, jotka ovat rakastaneet sinua — et isääni, et Parista etkä ketään heistä. Paris huomasi sen varmasti — hän oli tomppeli kun vei sinut.»

Hermione oli vähän hämmästynyt omasta suuttumuksestaan ja innostaan, jopa tyytyväinenkin siihen. Hän tunsi nyt suuren hetken tulleen. Helenakin näytti, kumma kyllä, huvitetulta.

»Nyt sinä puhut totta», sanoi hän. »Taivaan kiitos, sinä alat nyt puhua totta, vaikka lähdetkin pohjalta asti, niinkuin meidän tapamme on — nimittäin sanomalla epämiellyttäviä asioita toisista. Mutta mieluummin kuulen tällaista kuin noita keksimiäsi tyhmiä juttuja. Olet oikeassa joka kohdassa, sinulla ei ole mitään syytä rakastaa minua tai olla minulle kiitollinen. Mitä Parikseen tulee, olen usein ihmetellyt miksi hän rakasti minua. Ehkäpä samasta syystä, jonka vuoksi isäsi ei surmannutkaan minua tuona yönä Troijassa. Sanoin Parikselle aivan samaa kuin sinä nyt minulle — että en ollut tehnyt ketään onnelliseksi. Niinikään sanoin, ettei yksikään mies ollut tehnyt minua onnelliseksi — että se, mikä näytti lupaavan loppumatonta haltioitumista, kestäisikin vain silmänräpäyksen, lyhyen ja petollisen, että intohimomme aiheuttaisi vain onnettomuutta jälkeenpäin, että se hänelle luultavasti tuottaisi kuoleman. Avoimin silmin eikä suinkaan hulluna, hän valitsi meidän rakkautemme. Tai ehkäpä ei ollut mitään valitsemisen varaa. Mutta varmasti tiesi isäsi pahimman tullessaan minua tapaamaan miekka kädessä ja murhanhalu sydämessä. Hänellä oli täysi oikeus tappaa minut, ja niin luulinkin hänen tekevän. Tai ehkäpä en sittenkään uskonut sitä.»

Hermione joutui aivan ymmälle nähdessään, ettei hänen äitinsä ollutkaan vihainen. Nyt tuntui olevan hänen vuoronsa puhua, mutta hän ei saanut ajatuksiaan kokoon, vaan tunsi olevansa lopen uupunut. Hän oli seisonut jonkin aikaa. Nyt hän istahti äitinsä viereen leposohvalle.

»Esittämäsi tosiseikat ovat aivan oikeat», jatkoi Helena, »mutta muutamilta näkökohdilta olet liian nuori ymmärtämään asiaa. Minun olisi pitänyt tehdä sinut onnelliseksi — lapsensa pitäisi tehdä onnelliseksi. Mutta ei rakastajaansa; siinä suhteessa en myönnä minkäänlaisia velvollisuuksia. Jos vain tietäisimme etukäteen ja mukautuisimme siihen välttämättömyyteen, että rakkaudelta kaikkein vähimmin voi vaatia onnea! Jumalaista elämän todellisuuden tajuamista, niin, ja heräämistä suhteessa ulkopuoliseen maailmaan ja omaan sieluun — mutta ei onnea. Hermione, toivoisin voivani opettaa sinulle nyt, että rakastettu mies tai nainen on vain unelma. Mitä voimakkaampi rakkaus on, niinkuin me sanomme, sitä selvemmältä ja elävämmältä vaikuttaa harhanäkymme. Tehdä rakastettunsa täysin onnelliseksi olisi asiallisesti ristiriitaista. Jos hän todella rakastaa toista ihmistä, näkee hän hänessä paljon enemmän kuin hänessä todella on, mutta kun sitten käykin ilmi, että hän on kuvitellut liikoja, tekee se hänet vain onnettomaksi.»

»Etkö itse luule olevasi poikkeustapaus?» kysyi Hermione. »Sinulle voi rakkaus olla tuollainen epämääräinen levottomuus, mutta muille ihmisille — mikäli minä olen voinut havaita täällä — se on kerrassaan tavallista ja turvallista onnellisuutta. Ainakaan he eivät puhu niinkuin sinä, he näyttävät tyytyväisiltä ja onnittelevat nuoria, jotka aikovat mennä naimisiin.»

»Lapsi kulta», sanoi Helena, »minä olenkin poikkeustapaus — niinkuin jokainen, joka on todella tuntenut rakkauden. Mutta siinä asiassa pitää paikkansa eräs yleinen viisas kokemus, josta tahtoisin saada sinut osalliseksi, jos voisin. Sitä on sentään turha yrittää. Sinun on itse opittava se, kun rakastut.»

»Minä olen rakastunut Oresteeseen», sanoi Hermione.

»Niin, lapsi, rakastunut — mutta et syvästi. Hän ei ole vielä koskaan tuottanut sinulle pettymystä.»

»Ei koskaan!»

»Olette siis ensimmäisellä asteella», sanoi Helena. »Meidän täytyy rakentaa harhakuva ennenkuin voimme pettyä.»

»Olen nyt nähnyt panettelun uudessa valossa», sanoi Hermione, »ja koetan parhaani mukaan ymmärtää sinun käsitystäsi rakkaudesta. Saanko kysyä sinulta erästä henkilökohtaista asiaa? Varmaankin pitäisi sinun käsityksesi soveltua yhtä hyvin sinuun itseesi kuin niihin miehiin, jotka ovat rakastaneet sinua. Onko rakkaus sinullekin aina ollut erehdystä?»

»Ei koskaan erehdystä», sanoi Helena, »mutta aina harhakuvitelma».

»Kun siis karkasit Pariksen kanssa, et todella rakastanut häntä — niinkuin jälkeenpäin huomasit?»

»Voit sanoa — ettei se ollut todellinen Paris.»

»Mutta sinun on myönnettävä, ettet voi esittää puolustukseksi sitä syytä, jonka mainitsit minun puutteekseni, nimittäin kokemattomuutta», sanoi Hermione. »Olit jo rakastanut isääni ja luullakseni päässyt selville siitä, ettei hänkään ollut se, jota tarvitsit. Sinun ei olisi pitänyt antaa pettää itseäsi toista kertaa.»

»Menin naimisiin isäsi kanssa», sanoi Helena; »en ole koskaan sanonut rakastaneeni häntä. Mutta jotta en loukkaisi sinua ja jotta en antaisi itsestäni väärää kuvaa, salli minun sanoa, että olen aina pitänyt Menelaoksesta, sekä että hän on moitteeton aviomies. Mutta sinun todistelusi osuisi harhaan siinäkin tapauksessa, että olisin ollut sydämestäni kiintynyt häneen. Silloin minun pitäisi tunnustaa kokeneeni samanlaisen pettymyksen rakkaudessani Menelaokseen kuin rakkaudessani Parikseenkin. Harhakuvaanhan ihminen juuri rakastuukin. Eikä siinä merkitse mitään, kuinka usein sellaista tapahtuu, eikä kuinka varmasti jo ennakolta tietää lopputuloksen, yksi harhakuva lisää on tervetullut — sillä vain niin kauan kuin sitä kestää, voimme nähdä vilaukselta parhaan itsemme. Siinä merkityksessä on rakkaus minun mielestäni sairautta, jopa parantumatonta.»

»Siinä tapauksessahan», sanoi Hermione, »voisit siis säilyttää onnen, jos et koskaan enää tapaisi sellaista henkilöä, joka on sattunut avaamaan silmäsi näkemään vilaukselta parhaan itsesi?»

»Se on syvämielinen havainto», sanoi Helena, »mutta olisi epäinhimillistä olla niin viisas».

»Vielä toinen kysymys, äiti — onko isä samaa mieltä kuin sinä?»

»Epäilen sitä, mutta ei voi koskaan väittää mitään varmasti», sanoi Helena. »Isäsi ei ole tarkemmin ilmaissut minulle käsitystään rakkaudesta — ei ainakaan pitkään aikaan.»

»Olen varma, ettei hän ole samaa mieltä kuin sinä», sanoi Hermione, »enkä minäkään ole. Sinun totuuden ylistelysi antaa minulle rohkeutta sanoa, että en usko kaikkien muitten ihmisten olevan väärässä ja sinun yksin oikeassa, enkä usko, että heidän onnellisuutensa on vain harhakuvitelmaa. Minä puolestani toivon itselleni sellaista onnea, jollaisen luulen heillä todella olevan. En voi koskaan ymmärtää kuinka sinä, joka olet niin kaunis ja älykäs ja jolla oli monien loistavain kosijain joukosta itse valitsemasi mies, saatoit heittäytyä tuon aasialaisen syliin. Olen koettanut kuvitella millaisessa mielentilassa olit paetessasi hänen kanssaan, mutta en ole voinut.»

»Ei, sen lajin kuvitteluissa erehdyt varmasti hyvin suuresti», sanoi
Helena. »Palaan vieläkin niihin juoruihin, joita sinä levitit. Sanoit
Kharitakselle, että lähdin kotimaastani, koska en voinut puolustautua —
että Paris vei minut vastoin tahtoani.»

»Se oli minusta miellyttävin muunnos tarinaasi.»

»Kas vaan, oli siis valittavana useampiakin tarinoita? Millaisilta sitten olet säästänyt minut — mitä ne toiset olivat?»

»Voi, mitä hyötyä tästä on, äiti?» sanoi Hermione. »Tunnustan keksineeni nuo tarinat ja olen pahoillani, koska sinä et pidä niistä. Saat minut vain suuttumaan tuollaisella utelulla. Koetin menetellä oikein, mutta sinä saat minut tuntemaan itseni halpamaiseksi.»

»Jos koetit menetellä oikein, ei sinulla ole mitään syytä tuntea itseäsi halpamaiseksi», sanoi Helena. »Mutta otaksun sentään, että sinusta tuntui niitten levittäminen jo aikanaan epämiellyttävältä. Uskon sinulla olevan siksi paljon älyä, että ymmärsit mitä puhuit.»

»Ymmärsin sen hyvin — valehtelin sinun vuoksesi ja myöskin meidän toisten vuoksi. Olisin voinut levittää useamman kuin yhden valheen, mutta koetin valita parhaan mahdollisen. Ensimmäinen, joka johtui mieleeni, ei kelvannut — olin löytänyt sen vanhanaikuisesta runoudesta sen tilanteen, johon ihminen joutuu niin usein, kun jumalat pettävät rakastajan taikatempulla, niin että hän ei tiedä kenet saa syliinsä, mutta saa silmänsä auki jälkeenpäin ja huomaa joutuneensa kepposen uhriksi. Olin alussa niin epätoivoissani, että aioin sanoa Aphroditen lumonneen sinut niin, että luulit häntä Menelaokseksi, vaikka sitten kävikin ilmi, että hän oli Paris. Älä hymyile — en tuhlannut paljonkaan aikaa tuohon kuluneeseen runolliseen selitykseen. Sitten olisin voinut sanoa, että lähdit vapaaehtoisesti Pariksen kanssa, mutta se oli niin ehdottomasti alentavaa, että en olisi voinut sitä mitenkään parantaa selityksillä. Sitäpaitsi oli ihmisillä itselläänkin juuri sellainen käsitys asiasta. Ymmärsin olevan välttämätöntä sanoa, että Paris ryösti sinut vastoin tahtoasi.»

»Se on peräti kummallista, kun ottaa huomioon sen, mitä juuri äsken sanoin sinulle rakkaudesta», virkkoi Helena, »mutta tuo ensimmäinen ajatuksesi ei ole kulunut runollinen aihe, ja jos olisit kertonut sen ihmisille, en olisi suinkaan väittänyt sitä panetteluksi, sillä se oli totta. Paris ei olisi voinut ryöstää minua vastoin tahtoani. Määrätyssä merkityksessä lähdin omasta vapaasta tahdostani. Mutta syvemmin käsitettynä vastasi tarinani täysin tuota runollista selitystä — se oli noituutta.»

»Mutta, äiti, tuo on tosiaankin jo liian merkillistä — vielä meidän aikanammeko!»

»Se on totta, se on syvällistä totuutta. Luulee syleilevänsä
Menelaosta, ja sitten käykin ilmi, että se on Paris.»

»Vakuutan sinulle, äiti, että en ole ikänäni kuullut sen kyynillisempää väitettä!»

»Sehän on päinvastoin kaikkein optimistisimpia väitteitä mitä koskaan tulet kuulemaan», sanoi Helena, »etenkin, kun minä sen lausun. Et ymmärrä vielä, ja monet, joiden pitäisi tietää, näyttävät vastahakoisilta sanomaan, mutta rakkaudessa on aina luonnollinen intohimon taikavoima, joka vetää meitä puoleensa, ja kun tuo haltioituminen haihtuu — niinkuin sen ehdottomasti täytyy — jää jäljelle joko pettynys tai kaunis todellisuus, ystävyys, toveruus, sopusointu. Tuota ihmettä lyhyen haltioitumisen jälkeen en ole koskaan vielä saanut kokea, mutta aina olen sitä etsinyt ja uskon vieläkin, että sellainen voi todella olla olemassa.»

»Jos me kaikki eläisimme sinun periaatteittesi mukaan», sanoi Hermione, »niin en ymmärrä mihin ihmiset oikein joutuisivat. Meillä ei ole oikeutta elää omaa elämäämme —»

»Jollemme elä omaa elämäämme», sanoi Helena, »joudumme vaaraan koettaa elää jonkun toisen elämää».

»Tarkoitan, ettemme ole yksin maailmassa», sanoi Hermione. »Sinä voit sanoilla solmia minut, mutta minua ihmetyttää, että et ymmärrä kuinka väärältä ja kierolta sinun suhteellisuuden tajusi näyttää. Sinä haastat minut tilille siitä, että olen levittänyt sinusta erästä juttua — valheellista, sen myönnän, mutta olosuhteisiin nähden erikoisen jalomielistä ja sinulle edullista. Ja kuitenkin sinä olet saarnannut tässä viattomin silmin ja rauhallisella äänellä aatteita, jotka tekisivät meidät kaikki paheellisiksi, jos noudattaisimme niitä. Minun mielestäni ei hyvässä tarkoituksessa kerrottu pikku valhe ole niin paha kuin se, että hävitetään koteja ja saadaan aikaan sota ja ajetaan ihmisiä kuolemaan.»

»Se ei näyttäisi niin pahalta», sanoi Helena, »jollet kysyisi mikä oli alkuperäisenä syynä kotien hävittämiseen, sotaan ja kuolemaan. Silloin voisit saada selville, että pohjimmainen syy oli hyvässä tarkoituksessa lausuttu pikku valhe. Sanoit: jos me kaikki eläisimme minun periaatteitteni mukaan. Minulla ei ole mitään muita periaatteita kuin olla mahdollisimman vilpitön. Me emme tosiaankaan ole yksin maailmassa, ja voidaksemme elää sovussa toisten kanssa on ensimmäinen ehto mielestäni se, että meidän on oltava ehdottoman luotettavia heitä kohtaan. Kuinka voi mikään sellainen olla hyvää, mikä on osittain valhetta? Ja sinä et ymmärrä mitä ihmisistä tulisi? No niin, mitä heistä sitten nyt tulee. Siitä pitäen, kun palasin, olen pannut merkille kuinka peräti halpamaisiin tarkoituksiin käytetään isäimme hyviä tapoja ja niitä ulkonaisia muotoja, jotka viisaat ihmiset keksivät toinen toisensa onnellisuutta lisätäkseen. Kharitas tuli tänne heti minua tapaamaan. Mikä olisikaan osoittanut suurempaa sydämellisyyttä kuin käydä lausumassa vanha ystävä tervetulleeksi kotiin? Oliko hänellä mitään rehellistä asiaa minun talooni, jollei tullut tänne ystävänä? Kävin vastavierailulla ja tunsin hänet perin pohjin. Hän kertoi minulle ne jutut, jotka sinä olit koettanut panna liikkeelle. Tietysti hän toivoi, etteivät ne olisi tosia. Hän toivoi pahinta. Rientäessään tänne käymään oli hänen tarkoituksenaan saada ensi käden tietoja ja kuulla kaikkein kätketyimpiä salaisuuksiani voidakseen perinpohjaisemmin keskustella turmeltuneisuudestani naapureitten kanssa. Ja sitäpaitsi ei hänellä, naisrukalla, ole itsellään koskaan ollut minkäänlaisia seikkailuja. Tuotin hänelle pettymyksen. Hän ei saanut mitään uutisia, ja selville kävi vain, että olen täysin siveellinen nainen.»

»Äiti! Kuinka sinä saatat?» sanoi Hermione.

»En tahdo enää jatkaa väittelyä», sanoi Helena. »Alan väsyä olemaan keskustelun aiheena, ja sinustahan minä tahdoin puhella. Mutta yhden asian sanon vielä sinulle — nimittäin että kaikista niistä, jotka joutuivat Troijaan minun vuokseni, olen ainoastaan minä palannut siinä kunnossa, että siveellinen vaistoni on täysin eheä. Jos tämä keskustelu on edes vähänkään avannut silmiäsi, niin tarkkaappas vain lähimmässä ympäristössäsi olevia ihmisiä ja itseäsi, niin ymmärrät mitä tarkoitan. Meillä on oikeus elää omaa elämäämme — sinulla on oikeus vaikka mennä naimisiin Oresteen kanssa, joskin yhä toivon, ettet sitä tee. Mutta siihen oikeuteen liittyy toinen — ihmisen on kestettävä tekonsa seuraukset. Jos olisin ollut kotona ja voinut omistaa aikani sinun kasvattamiseesi, ei minun olisi nyt tarvinnut selittää sinulle, että älykkäitten ihmisten ei tarvitse jälkeenpäin katua tekojaan. Tee parhaasi, ja jos sinä erehdyt, älä salaa mitään, vaan kärsi tekosi seuraukset ilomielin. Se on siveellistä. Sellaista en voi paljonkaan huomata ympäristössämme.»

»Totuuden vuoksi on muistettava», sanoi Hermione, »että Kharitas on sinun poissa ollessasi ollut hyvä ystäväni. Hän hämmästyisi, jos saisi tietää mitä ajattelet hänestä.»

»Hän tietää sen jo ja on hämmästynyt», sanoi Helena. »Pidän häntä vaarallisena naisena. Muista mitä sanon, hän saa vielä paljon pahaa aikaan. Minkä laatuinen nuorukainen tuo hänen poikansa on?»

»Damastorko? Ei hänessä ole moittimista», sanoi Hermione. »Hänellä ei ole äitinsä luonteenlujuutta, mutta hän on aivan vaaraton. Hän on kiintynyt äitiinsä.»

»Mitä tarkoitat vaarattomalla!» kysyi Helena.

»No niin, hän on kasvatettu hyvin, harmiton ja rauhallinen, vähän nuori ikäisekseenkin.»

»Varmaankin ihailet hänen tapaistaan miestä», sanoi Helena.

»Mitä, Damastoriako?» huudahti Hermione.

»Hänen äitinsä sanoi hänen rakastavan sinua.»

»Minuako? Tuskinhan tunnen häntä! Olen tosin tavannut hänet äitinsä luona, mutta en usein. Hän ei ole, taivaan kiitos, osoittanut minkäänlaisia mieltymyksen merkkejä! Minun ajatuksissani hän on vain lapsi.»

»Hän ei ole siis käynyt luonasi viime aikoina?»