Robin Hood ja hänen iloiset toverinsa

ROBIN HOOD JA HÄNEN ILOISET TOVERINSA

Kirj.

John Finnemore

Englanninkielestä Suomentanut

Jussi Tervaskanto

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS:

Johdanto.
Robin Hoodista tulee henkipatto.
Robin Hood kohtaa etevimmän seuralaisensa.
Toinen alokas.
Robin Hood kohtaa hengenmiehen.
Miten Robin Hood kohtelee murheellista ritaria.
Joukkue saa oman harpunsoittajan.
Miten Robin Hood voitti sheriffin palkinnon.
Sheriffi ja Guy Gisborne lähtevät vangitsemaan Robin Hoodia.
Robin Hood ottaa osaa nahan parkintaan.
Miten sheriffi sai omituisen palvelijan.
Sheriffi yötä metsässä.
Robin Hood kohtaa Vihreän Yrjön ja sitten erään kerjäläisen.
Herefordin piispa kohtaa muutamia paimenia.
Robin Hood kohtaa kattilanpaikkaajan.
Piispa koettaa omin voimin.
Robin Hood teurastajana.
Robin Hood pelastaa lesken pojat.
Robin Hood tapaa Marian Neidon Sherwoodin metsässä.
Sir Richard Lee maksaa velkansa.
Robin Hood myy patoja Nottinghamin kaupungissa.
Pikku Johnin kerjuumatka.
Robin Hood joutuu vihdoin sheriffin kynsiin, ja mitä sitten tapahtuu.
Will Stutely tarttuu sheriffin virittämään ansaan.
Kuningas Rikard kohtaa Robin Hoodin.
Miten Robin Hoodin elämä loppui.

JOHDANTO

Englannin kansansankareista ei kukaan ole saavuttanut Robin Hoodin vertaista nimeä ja mainetta. Seitsemättä sataa vuotta ovat tätä kuuluisaa rosvoa ylistävät laulut ja balladit kaikuneet Englannin rahvaan huulilta. Kuninkaat ja ruhtinaat ovat unohtuneet, mutta ei Sherwoodin metsän iloinen Robin Hood eikä hänen uljaiden seuralaistensa joukko. Hänen seikkailujaan kerrottiin runoissa, joita laulettiin kyläkisoissa, ja monien vanhojen laulujen häivyttyä muistista ja tietoisuudesta, nämä ovat säilyneet, todistaen kuinka lähellä kansan sydäntä olivat ne tarinat, joita kerrottiin tuosta vihreän metsän sankarista ja hänen teoistaan.

Ei ole luotettavaa, historiallisesti pätevää lähdettä Robin Hoodin elämän tutkimiseksi. Kaikki on verhottu legendan ja muinaistarujen utuiseen hämärään. Toiset vanhojen runojen ja kertomusten tutkijat olettavat, että Robin Hood oli todellinen Sherwoodin metsän rosvopäällikkö, salon kuningas, todella elänyt olento, toiset taas väittävät, että jonkin kuuluisan rosvo joukkueen urotyöt on liitetty hänen nimeensä ja ettei todellista Robin Hoodia ole ollut.

Varmaa vain on, että noin satakunta vuotta sen jälkeen kun tuon kuuluisan rosvon sanotaan eläneen, hänen nimensä oli yleisesti tunnettu. Eräässä Englannin vanhimpia runokirjoja "Piers Plowman'issa", joka on kirjoitettu noin 1362, mainitaan Robin Hoodin laulut; perintätiedon mukaan sankari kuoli v. 1247. Tämä aikamääräys soisi hänelle pitkän iän, sillä hänen mainitaan syntyneen 1160 Locksleyssa Nottinghamin kreivikunnassa. Kuten runossa lauletaan:

Miss' uljas on Locksley ja Nottinghamshire,
kylä Locksleyn kultainen,
Sieltä kotoisin kuulu on Robin Hood,
Mies uljahan mainehen.

Luullaan, että hän oli hyvää sukua, ja jotkut kirjailijat väittävät, että hän oli aatelismies, Huntingdonin jaarli. Ollessaan vielä nuori mies hän sortui henkipatoksi; hänen oli pakko etsiä turvapaikkaa äärettömän laajoilta, jylhiltä saloilta, joita Englannin pohjoisosa silloin oli täynnä. Täällä hän kokosi ympärilleen joukon uljaita tovereita, valiomiehiä joka ainoa, jotka hän itse valitsi. Hän tutki ensin miestä, ennen kuin hyväksyi hänet joukkoonsa, ja muuan vanha kirjailija sanoo: "Milloin ikinä hän kuuli puhuttavan erikoisen väkevistä ja rohkeista miehistä, hän pukeutui valepukuun ja pyrki tutustumaan heihin kerjäläiseksi pukeutuneena. Saatuaan sitten selville heidän taistelukuntoisuutensa hän ei milloinkaan jättänyt heitä ennen kuin oli tehnyt kaiken voitavansa saadakseen heidät liittymään seuraansa."

Robin Hoodin rosvoelämän huomattavimmat sankariteot on sovitettu Rikard Leijonamielen ja Juhana Maattoman hallituskausiin. Englannissa vallitsi siihen aikaan suuri sekasorto; hallitusvalta oli heikko ja horjuva, mikä johtui aluksi siitä, että Rikard oleskeli kauan poissa kotimaastaan, ja myöhemmin siitä vihasta ja inhosta, jota kaikki kansanluokat tunsivat julmaa ja petollista Juhanaa kohtaan. Rikardin kanssa Robin Hoodin sanotaan päässeen sovintoon, mutta milloinkaan hän ei ollut Juhanan ystävä — hän elikin henkipattona koko tuon yleisesti vihatun kuninkaan hallituskauden.

Kenenkään henkipaton elämänvaiheita ei milloinkaan ole seurattu niin hartaalla mielenkiinnolla ja ihastuksella kuin Robin Hoodin, ja melkein yhtä kuuluisat ovat hänen suosituimmat seuralaisensa ja ystävänsä, Pikku John, Puna-Will, Much Myllärinpoika, Tuck Munkki ja Marian Neito. Mistä sitten johtui tuo syvä ja pysyvä kiintymys mieheen, joka ilmeisesti kuvataan senaikaisen hallituksen vastustajaksi ja rosvoksi? Käsittääksemme tämän meidän on palautettava mieleemme aika, jona Robin eli. Englannin kansa oli jakaantuneena kahteen suureen kansanluokkaan — hallitseviin normanneihin ja kukistettuihin sakseihin. Normannit sortivat ankarasti sakseja ja pakottivat heidät tottelemaan uusia lakeja ja noudattamaan uusia tapoja. Robin Hood oli saksilainen ja nousi normannilaisia aatelisherroja vastaan, ja siksi kansa häntä rakasti ja ihaili kertomuksia siitä, miten ovelasti hän rosvosi sortajia. Robin ei näet milloinkaan ryöstänyt köyhältä. Siinä suhteessa kaikki runot ovat yksimielisiä, ja kun hänen nimensä mainitaan historiassa, on laita aivan sama — aina hänet kuvataan köyhän, sorretun ja puutteenalaisen ystäväksi; hän ei milloinkaan salli pienintäkään vääryyttä tai loukkausta tehtävän naiselle; rikkaalta hän ottaa tämän omaisuuden ja jakaa köyhille.

Hänen henkipatoksi julistamisensa ei liioin ehdottomasti merkitse, että hän olisi tehnyt jonkin raskaan rikoksen. Saksilainen saattoi joutua henkipatoksi vähäpätöisestä syystä. Jos hän ampui hirven maalta, joka ennen oli ollut hänen omansa, sitä pidettiin raskaana rikoksena, josta seurasi henkipattoisuus. Henkipattoisen elämä oli toivottoman kurjaa. Häntä mainitessa käytettiin nimeä "suden pää" osoitukseksi siitä, ettei hänen henkensä ollut enemmän arvoinen. Kuka tahansa hänet kohtasi, sai tappaa hänet kuin metsän pedon; "hän oli kaikkia vastaan, ja kaikki olivat häntä vastaan".

Kun Robin Hood pakeni metsäänsä, hän antoi yhä uusien iskujen kohdata aatelisherroja, maansa sortajia. Hän kävi käsiksi ja rosvosi paronin, ritarin ja sheriffin, apotin ja priorin — miehiä, jotka edustivat normannien hallitusta kaikessa julmuudessaan. Tämän vuoksi kansa rakasti häntä. Kansan silmissä hän edusti vapautta ja rikkaiden ja köyhien yhdenvertaisuutta lain edessä. Siksi kansa säilytti mielessään hänen jokaisen tekonsa ja sepitti niistä lauluja, jotka kulkivat polvesta polveen, kunnes joku kynäniekka ne piirsi muistiin ja kirjanpainaja ne vihdoin painoi painokirjaimin siroille paperiarkeille. Näistä lauluista käy ilmi englantilaisten ikivanha rakkaus suoraan ja vilpittömään menettelyyn. Nuo uljaat, metsiin paenneet talonpojat pitävät horjumatta yhtä puolta myötä- ja vastoinkäymisessä. He iskevät ankarasti, mutta he iskevät suoraan. He ovat kohteliaita naisille, kunnon miehille ja köyhille. Arvelematta he pilkkaavat sortajaansa ja tuhoavat hänet, he anastavat hänen omaisuutensa, mutta eivät ota sitä itselleen, vaan ilahduttavat lahjoillaan puutteenalaisia. Sanalla sanoen Robin Hood on muinaisten saksilaisten karkeiden ja vilpittömien hyveiden ruumiillistuma.

Englannin kirjallisuus on täynnä viittauksia Sherwoodin metsän Robin Hoodiin ja hänen iloisiin tovereihinsa. Shakespeare sanoo näytelmässään "Miten haluatte" maasta karkotetusta herttuasta: "Hänen mainitaan jo olevan Ardenin metsässä ja monen iloisen miehen hänen seurassaan; ja he elävät siellä Englannin vanhan Robin Hoodin tavoin… ja kuluttavat aikaansa huolettomasti, kuten tehtiin vanhaan hyvään aikaan."

Ja Drayton, Shakespearen aikainen runoilija, antaa runoteoksessaan "Polyolbion", joka kertoo Englannin oloista, hehkuvan kuvauksen henkipatoista:

Vuossata riittäis ei, jos kertois seikkailut kun miehet Mansfieldin ne häntä väijyivät, ja hauskat kepposet, joit' teki Robin Hood: vaan silloin Robin Hood hän petti pettäjät, tai Nottinghamiin pääs kun valhevaatteissaan, livisti viekas tuo varmoilta saajiltaan. Sen tietää joka mies, ken tällä saarell' on: ken oli Robin Hood ja kuka Pikku John ja Yrjö, Puna-Will, Much, poika myllärin — kun loppuu juttu tää, jo päättyy aikakin. Tuck, munkki iloinen, ylisti saarnoissaan kuin toimi Robin Hood veikkoineen, kerrotaan: Häll' urhoa sata on ja jousenkäyttäjää, on käskyt täyttämään ain' alttiit miehet nää; on lakit purppuraa ja puvut vihreää, ja käyrät torvet nuo oudoiksi eivät jää, kun jahtisarvi vain soi heidän huuliltaan, niin laaksot, kukkulat helähtää kaikumaan; yl' olan nauha käy, sen nuppiin kiinteään ain' nuolikimppu myös sivulle liitetään; vyöll' lyhyt miekka on, on kilpi vaaksan vain — ken iski säärehen, mies näet ei ollut lain — ja marjakuusta on puu vankkain jousien, ja jalan kolmen ain' on nuoli mittainen.

* * *

Ja jousimiehet nää niin oli taitavat, ett' tappaa kiitävän he hirven saattoivat. Se sitten paistettiin kohdussa korpien, mut usein nälkä vain soi pitosärpimen; ja levon Robin Hood ja iloveikot nuo puun alla suviöin he itsellensä suo; kun kirkon kalleudet tai arkut apotin hän ryösti, köyhien ne tupaan tuotihin; ja tielle Robinin vaikk' ylväs piispa saa, ei ennen pääse hän, kuin lunnaat suorittaa; mut lesket hädästään auliisti auttoi hän ja torjui ahdingot vääryyttä kärsivän.

Näin suurenmoista köyhien puolustajaa kansa tietenkin rakasti, ja satoja vuosia juhlittiin ja kisailtiin hänen kunniakseen ja Robin Hoodin päivää pidettiin suuremmassa arvossa kun minkään kalenterissa olevan pyhimyksen päivää. Hänen elämäkertaansa esitettiin yksinkertaisissa näytelmissä, ja Robin Hoodin, Pikku Johnin, Tuck Munkin, Marian Neidon ja muiden osia esittivät jousimiehet suurille, ihastuneille kansanjoukoille. Itse piispa Latimer todistaa eräässä saarnassaan, jonka hän piti kuningas Edvard VI:n kuullen: "Kotimatkallani Lontoosta", sanoo piispa, "tulin kerran ratsastaen eräälle paikkakunnalle ja lähetin samana iltana sanan kaupunkiin, että saarnaisin siellä aamulla, koska oli pyhäpäivä ja koska se minusta oli sopivaa pyhätyötä. Kirkko oli matkani varrella ja ratsastin sinne seurueineni (odotin tapaavani kirkossa lukuisan kuulijakunnan). Kun tulin sinne, oli kirkon ovi lukossa. Odottelin siinä runsaan puoli tuntia. Vihdoin löytyi avain, ja eräs seurakuntalaisista lähestyi minua sanoen: 'Sir, meillä on tänään paljon puuhaa. Emme ehdi kuulemaan teitä: on Robin Hoodin päivä. Seurakuntalaiset ovat poistuneet kotoaan Robin Hoodia juhlimaan. Olkaa hyvä älkää heitä estäkö.'" Piispa sai kun saikin mennä matkoihinsa ja väistyä Robin Hoodin juhlan tieltä.

Ja nyt seuraa kertomus Robin Hoodista.

I luku

ROBIN HOODISTA TULEE HENKIPATTO

Kauan sitten, siihen aikaan, jolloin Henrik II, ensimmäinen Plantagenet-sukuinen kuningas, istui Englannin valtaistuimella, asteli muudan nuorukainen ripeästi Sherwoodin metsän läpi. Hän oli pitkä, voimakas, miellyttävän näköinen nuori mies, yllään saloseuduilla käytetty puku, vihreä nuttu ja housut sekä päässään sininen lakki eli huppu. Hänen olallaan heilui jykevä pitkäjousi ja hänen kupeellaan oli kimppu lähes metrin pituisia nuolia. Nämä olivat hänen ainoat aseensa, lukuun ottamatta vyössä riippuvaa metsästyspuukkoa.

Metsätietä jota hän asteli, reunustivat jättiläistammet, ja kerran hän pysähtyi katselemaan pakenevaa sarvipäistä hirvilaumaa, joka siroin liikkein kiiti ohi vinhaa vauhtia. Toinen käsi kävi jouseen, toinen viineen, mutta hän hillitsi itsensä ja tyytyi vain laskemaan nuolen jänteelle. Hän tiesi olevansa kuninkaan metsässä, ja nämä olivat kuninkaan hirviä, ja yhdenkin tappaminen maksoi ihmishengen — tai oikeastaan enemmänkin. Enemmän siitä vaadittiin kuin ihmisen henki. Tällainen puhe tuntuu kovalta, mutta on totta. Siihen aikaan puhkaistiin silmät siltä, joka tappoi hirven kuninkaan metsästysalueelta, ja syyllistä kidutettiin niin kauheasti, että kuolema olisi ollut helpompi.

Kookas nuorukainen tiesi tämän varsin hyvin, mutta vielä toinenkin syy sai hänen kätensä pysähtymään. Hän oli matkalla Nottinghamiin ja toivoi pääsevänsä kuninkaan metsänvartijaksi, eikä hänen toiveilleen suinkaan olisi ollut eduksi käydä käsiksi kuninkaan hirveen. Hän kulki edelleen, jätti metsätien ja asteli nurmikon poikki, joka oli kirjavanaan pähkinäpuu- ja piikkipaatsamaviidakkoja, kun karski ääni puhutteli häntä.

"Seis!" huudettiin. "Kuka olet, joka ylpeästi kuljet kuninkaan metsän läpi?"

Nuorukainen kääntyi ja näki viisi tai kuusi miestä laajan piikkipaatsamapensaan varjossa. Yhtä lukuunottamatta kaikki istuivat maassa ja tämä se juuri puhui. Ensi näkemältä nuorukainen tunsi heidät kuninkaan metsän- ja hirvenvartijoiksi, ja hän tervehti heitä kunnioittavasti kumartaen. Sitten hän vastasi miehelle, joka oli häntä puhutellut ja jonka paremmat varusteet ja hopeinen metsästystorvi ilmaisivat hänet päämetsänvartijaksi.

"Nimeni", vastasi pitkä nuorukainen, "on Robert Fitzooth, vaikka monet sanovat minua Robin Hoodiksi. Vanhempani ovat kuolleet, ja olen matkalla Nottinghamiin."

"Miksi sinne menet?"

"Toivon pääseväni kuninkaan metsänvartijaksi."

Mies nauroi ivallisesti. "Helpommin sanottu kuin tehty", hän murahti. "Jokainen maaton mies ja isännätön lurjus yrittää liittyä meidän uljaaseen seuraamme. Mitä hyötyä meillä olisi sinun tapaisestasi pojannaskalista? Miestä me tarvitsemme eikä sinulla ole muuta kuin miehen jousi."

"Tuo on enemmänkin kuin tavallisen miehen jousi", huusi toinen metsänvartija. "Katsokaa, miten jykevä se on. Enpä usko tuollaisen poikanulikan pystyvän sitä jännittämään."

"Jännittämäänkö?" ilkkui päämetsänvartija, "vielä mitä, hän kantaa sitä vain turhamaisuudesta."

Robinin kirkas silmä välähti ja hänen verevät kasvonsa karahtivat punaisiksi.

"Uskallan kilpailla sen jännittämisessä teidän jokaisen kanssa", hän huusi.

"Ja mitä panet veikkaan puolestasi?" kysyi päämetsänvartija.

"Rahaa minulla ei ole", huusi tulinen nuorukainen, "mutta uskallan pääni kukkaroanne vastaan siitä, että osaan mihin maaliin vain määräätte."

"Olkoon menneeksi!" huusi metsänvartija vihaisesti, "tuossa on maalitaulu."

Hän osoitti nurmikon yli etäisen metsäaukion suuta. Hirvilauma oli syöksynyt esiin, mutta miehet nähdessään pysähtynyt. Laumaa johti komea hirvi, joka heitti pystyyn sarvekkaan päänsä nuuskien ilmaa ja kuopien levottomasti maata toisella etujalallaan. Robin Hood ei virkkanut sanaakaan, otti jousensa, kiristi jännettä ja valitsi nuolen viinestään. Sitten hän kävi käsiksi jouseen tavalla, josta metsänvartijat huomasivat, ettei kysymyksessä ollut aivan tavallinen jousimies enempää voimien kuin taitavuudenkaan puolesta. Iso jousi taipui ja kiristyi ihmetyksen mutinan kuuluessa ympäriltä. Sitten Robin osoitti olevansa yhtä lujahermoinen kuin oli vahva ja taitavakin, sillä juuri kun hän sai vedetyksi nuolen teräksisen pään jouseen asti, päämetsänvartija huudahti äkisti:

"Pääsi on kysymyksessä. Muista se, nuori yltiöpää!"

Tämän hän teki säikähdyttääkseen ja hämmentääkseen Robinia hänen juuri ollessaan tähtäämässä, mutta aie ei onnistunut. Kaikesta päättäen nuorukainen ei ollut kuullut mitään. Hänen terävä silmänsä tähyili pitkin nuolta, kulmakarvat olivat hieman rypistyneet kuten tarkasti punnitsevalla, huulet lujasti yhteen puristetut; sitten viuh! jousenjänne vongahti, ja nuoli surisi isona mehiläisenä halki ilman. Seuraavassa silmänräpäyksessä iso hirvi syöksähti pystyyn ja kaatui kyljelleen kuolleena, nuoli sydämen läpi ammuttuna.

Hetken aikaa metsänvartijat seisoivat mykkinä hämmästyksestä ihmelaukauksen johdosta, sitten nousi ihmettelyn kohina. Rob kääntyi rauhallisesti päämetsänvartijaan.

"Olen voittanut kukkaron", hän sanoi.

Mutta mies hymyili ilkeästi. "Tahdotko tietää mitä olet voittanut", hän sanoi ilkkuen, "olet voittanut metsästyslakien rikkomisesta tulevan kidutuksen ja rangaistuksen. Tuo tuolla oli kuninkaan hirvi, ja sinunlaisesi jousimies tietää kyllä, mitä hirven tappaminen kuninkaan metsästä merkitsee. Miehet, ottakaa hänet kiinni ja sitokaa."

Robin huomasi, mihin hirveään vaaraan hän oli joutunut niin äkkipäätä hyväksyessään ehdotetun ampumamaalin ja kääntyi paetakseen. Mutta se oli myöhäistä! Pari metsänvartijaa oli jo hyökännyt hänen kimppuunsa ja kampannut hänet kumoon, ja tuossa tuokiossa oli hänen kätensä ja jalkansa sidottu yhteen jousen jänteillä.

"Nyt olemme verekseltä saaneet kiinni hirventappajaroiston", nauraa hihitti päämetsänvartija. "Sheriffi on jo pari kolme kertaa valittanut, että hirviä varastetaan tiheiköistä ja ettemme tuo ketään lurjusta varkaudesta syytettynä hänen linnaansa. Tänään voimme komeasti tyydyttää hänet."

Robinin veri jähmettyi, kun hän kuuli tämän. Tuo petollinen konna oli houkutellut hänet ansaan yllyttäessään hänet hirven tappoon, ja nyt hän kylmäverisesti aikoi antaa hänet ilmi tavallisena salametsästäjänä ja esittää hänen vangitsemisensa kiinniottajien valppauden ansiona.

Metsänvartijan puhetta tervehtivät hänen käskyläisensä hyväksymishuudoin.

"Aivan oikein", huusi muuan, "ja viekäämme hänet sinne tavalla, joka soveltuu tuollaiselle lurjukselle!"

"Millä tavalla, Hubert?" tiedusteli päämetsänvartija.

"Sidottuna tappamansa hirven nahkaan!" huusi Hubert.

"Hyvä on!" huusi johtaja, "nylkekää nahka, pojat, ja käärikää tuo veijari siihen."

Kädenkäänteessä metsänvartijat nylkivät hirven, ja pian Rob oli kääritty kuumaan, rasvaiseen nahkaan, jonka ympäri sidottiin joutilaita jousenjänteitä. Hänen päänsä pisti esiin kaula-aukosta ja muu ruumis oli muodottomana möhkäleenä kiedottuna pehmeään, täplikkääseen nahkaan, joka vastikään oli verhonnut isoa uroshirveä. Robinin sydän oli pakahtumaisillaan vihasta ja raivosta noita viheliäisiä pettureita kohtaan, mutta hän oli avuton ja tulevaisuus näytti sangen synkältä. Normannilainen sheriffi ei ottaisi hänen puheitaan kuuleviin korviin: selvä oli, että oltiin varoittavan esimerkin tarpeessa ja että hänestä tulisi se. Hän oli jo näkevinään Nottinghamin torin ja itsensä pyövelin käsissä, joka panisi toimeen lain kauhistuttavan tuomion. Hän oli kerran nähnyt erään miesraukan kärsivän rangaistusta juuri samasta rikoksesta, josta häntä syytettiin, ja hän kiemurteli tuskissaan ajatellessaan, että sama rangaistus nyt oli uhkaamassa häntä itseään. Liian hirvittävältä tuntui ajatus, että hänen, joka oli nuori ja vahva, olisi koko elämänsä hoiperreltava sokeana ja raajarikkona, ja hän vääntelehti siteissään ja ponnisteli päästäkseen vapaaksi. Mutta turhia olivat kaikki yritykset, sidos oli lujaa tekoa.

"Miten saamme tuon lurjuksen kuljetetuksi perille?" huusi muuan metsänvartija.

"Tosiaankin, sitä minäkin olen tässä miettinyt, Dickon", vastasi päämetsänvartija. "Äsken näimme parin kolmen saksilaismoukan kaatavan puita vajaan puolen mailin päässä. Kuulkaa, vielähän nytkin kuuluu jyske."

Joukko seisoi hiljaa, ja kirveeniskut kaikuivat kaukaa.

"Juokse Dickon", sanoi joukon johtaja miehelle, joka oli puhunut, "ja tuo heidät tänne ja ota mukaasi halkoreki."

Dickon riensi matkaan ja palasi vähän ajan kuluttua mukanaan puunhakkaajat ja heidän rekensä.

"Nostakaa lurjus maasta", käski päämetsänvartija, "heittäkää hänet rekeen ja vetäkää edellämme kaupunkiin."

Puunhakkaajia oli kolme, ja kaksi heistä totteli kiireesti, kolmas sen sijaan vastahakoisemmin. Kaikki he kuuluivat halvimpaan työntekijäluokkaan ja heillä oli yllään karkea puku, lehmännahasta tehty nuttu sekä samasta aineesta valmistetut anturakengät ja säärystimet, eikä heidän takkuista tukkaansa verhoamassa ollut minkäänlaista päähinettä. Kaksi heistä oli vanhoja miehiä, ja nämä olivat kärkkäät tottelemaan metsätyrannin antamia käskyjä; kolmas oli vankkarakenteinen, leveäharteinen, kolmenkymmenen ikäinen mies, joka, kuten sanottu, lähti hitaammin täyttämään käskyä. Yhdessä he kuitenkin nostivat Robinin maasta ja heittivät hänet rekeen, jossa oli kahdelle edestä kaarevalle saarnipuiselle jalakselle asetettu lankkukehys. Sitten talonpojat tarttuivat vetoköysiin, ja karkeatekoiset ajoneuvot liukuivat kevyesti lyhyttä, kankeaa ruohoa pitkin.

Vajaat puoli mailia kuljettuaan he saapuivat kivikkoiselle tielle, ja nyt reki kolisi ja hyppeli ja viskeli hirvennahkaista kääröä ja siinä olevaa miestä puolelta toiselle. Robin ei kokonaan viskautunut pois, sillä reen kummallakin laidalla oli vaajarivi estämässä kuorman putoamista, mutta hän heittelehti laidalta toiselle kykenemättä auttamaan itseään, raakojen metsänvartijoiden täyttä kurkkua ilakoidessa vankinsa toivottoman tilan johdosta. Nahka puristi Robinia kamalasti, ja kun se joka hetki kutistumistaan kutistui, teki hänen mielensä huutaa tuskasta. Mutta hän puri hampaansa yhteen ja pysyi äänettömänä, sillä hän tiesi, että hänen voihkinansa vain huvittaisi raakoja metsänvartijoita.

Äkkiä heiluva reki pysähtyi. Päämetsänvartija hypähti eteenpäin ja iski jousellaan hirvittävällä voimalla talonpoikaa hartioihin.

"Vai niin, lurjus!" hän huusi, "etkö olekaan halukas vetämään. Mitä, aiotko osoittaa saksilaista härkäpäisyyttäsi meille, metsäherroille!" Ja satelemalla sateli iskuja miehen päähän ja hartioihin.

Puunhakkaajan käsi laskeutui hänen vyössään olevan leveäteräisen puukon päähän, mutta kun toinen vanhoista miehistä huudahti, hän otti kätensä pois ja veti kuin hevonen, joka on saanut maistaa kiihottavaa ruoskaa.

"Will, poikani!" huusi vanha mies väräjävin äänin. "Vedä! vedä! älä suututa metsänvartijaa."

"Niinpä niin, äijä, sinä puhut järkevästi", sanoi vartija julmasti naurahtaen. "Oiva neuvo tosiaankin. Parasta on Willin olla suututtamatta metsänvartijaa. Vedä, Will! Vedä, senkin saksilaiskoira!" ja metsänvartija iski taas kymmenkunta kertaa nuorta puunhakkaajaa navakasti hartioihin. Takkuisen tukan alla leimusivat saksilaisen silmät punaisina, mutta hän taivutti päänsä, antoi myrskyn pauhata ja veti halukkaasti, näyttäen hyvin nöyrältä ja kuuliaiselta. Äkkiä tie kääntyi, ja he tulivat pieneen kylään, jossa oli kolmisenkymmentä mökkiä. Suurinta taloa koristi oven edessä riippuva seppele.

"Ravintola! Ravintola!" huusi Hubert. "Mitä arvelette, toverit, jos vähän pysähtyisimme! Luulen voivani tyhjentää kokonaisen pullon tämän pitkän metsämatkan jälkeen."

Toiset olivat samaa mieltä, ja niin pysähtyi reki pienen majatalon oven eteen. Metsänvartijat menivät tilaamaan viiniä.

Heidän siinä juodessaan huudahti muuan heistä äkkiä kovalla äänellä.

"Katsokaa, tuolta tulee joukko meikäläisiä! — Näettekö, keitä he ovat siepanneet!"

Puiden lomitse lähestyi kylää viisi metsänvartijaa, ja heidän keskellään asteli kaksi miestä sidotuin käsin ja köysi käsivarsiin kiinnitettynä.

"Hyvä, hyvä!" kirkui päämetsänvartija ihastuksissaan. "He ovat saaneet kiinni pari metsässä lymyilevää henkipattoa. Kun noiden kahden lurjuksen lisäksi vielä tuomme äsken vangitsemani veijarin, ihastuu sheriffi ikihyväksi. Hyvin tehty, pojat, miten saitte heidät kiinni?"

Innokkaina kuulemaan, miten henkipatot oli vangittu, lähtivät päämetsänvartija ja hänen miehensä joukolla tulijoita vastaan. He eivät pelänneet Robin Hoodin pakenevan, koska hän oli niin lujasti sidottu hirvennahkakääröönsä, ja puunhakkaajat eivät uskaltaisi liikahtaa ilman lupaa.

Se vanha mies, joka oli kehoittanut nuorempaa puunhakkaajaa kärsivällisyyteen lähti kuitenkin ensimmäisenä pakoon. Kun hän näki metsänvartijoiden kääntyvän poispäin, hän päästi irti vetoköydestä ja pakeni hiljaa pehmeissä anturakengissään, kuten koira, joka juoksee ruoskaa pakoon. Hän juoksi kahden mökin välissä olevaan kapeaan kujaan ja hävisi. Toinen vanha mies ei huomannut pakoa. Hän seisoi selin tovereihinsa ja tuijotti tylsänä metsänvartijoihin, jotka huutelivat toisilleen, naurun ja puheensorinan raikuessa ja muutamien vastatulleiden juodessa heille tarjotuista pulloista.

Nuori puunhakkaaja Will näytti ensin aikovan seurata vanhempaa toveriaan, sitten hän katsahti rekeen. Rob ei sanonut mitään, jottei herättäisi metsänvartijan huomiota, vain hänen rukoilevat silmänsä puhuivat hänen puolestaan. Will laskeutui toiselle polvelleen reen viereen, sieppasi leveän, terävän puukkonsa ja viilsi jousenjänteet poikki muutamin nopein sivalluksin.

Rob oli vapaa. Hänen jousensa ja nuolensa oli asetettu hänen viereensä rekeen käytettäviksi todistuksina häntä vastaan sheriffin luona. Hän sieppasi ne käteensä, livisti kahden pystyssä olevan pylvään lomitse ja juoksi Willin perässä, joka syöksyi mökkien väliseen kapeaan kujaan.

"Hobb! Hobb!" äänteli Will juostessaan. "Seuraa meitä! Seuraa meitä!"

Hobb oli kolmas puunhakkaaja, vanha mies, joka seisoi härän tavoin töllistelemässä metsänvartijoiden kohtausta. Varoitushuuto herätti hänen huomionsa, hän katseli hitaasti ympärilleen, suu ammollaan ihmetyksestä, ja näki toveriensa pakenevan. Onnettomuudeksi Willin ääni oli kuulunut niidenkin korviin, joille se ei ollut tarkoitettu. Päämetsänvartija pyörähti ympäri kantapäillään ja huudahti vihasta nähdessään mitä tapahtui.

"Ne lurjukset pakenevat!" hän karjui jymisevällä äänellä, "ja he ovat päästäneet vangin irti. Takaisin, pojat, ja ottakaa heidät kiinni elävinä tai kuolleina!"

Puhuessaan hän sujahutti nuolen jouseensa ja veti jänteen korvaansa asti. Hobb juosta lönkytteli toveriensa jälkeen, sillä vihdoinkin hänen hitaasti toimivat aivonsa olivat käsittäneet sen tosiasian, että metsään pakeneminen oli varminta. Mutta hanhensulkainen nuoli ei viivytellyt. Se kimmahti jousesta, viuhahti häntä kohti ja sattui suoraan hartiain väliin. Hobb kaatui kasvoilleen ja makasi hiljaa, hanhensulkainen nuoli vielä värisevänä törröttäen surmatun puunhakkaajan selässä.

II luku

ROBIN HOOD HENKIPATTONA

Juostuaan mökkien välissä olevan kapean kujan läpi Robin tuli pienelle pihalle, jonka perällä olevan aidan yli puunhakkaaja Will juuri oli kiipeämässä; vanha mies oli kokonaan kadonnut näkyvistä. Rob harppasi pienen pihan poikki, asetti jalkansa puisen paaluaitauksen poikkitangolle ja livahti silmänräpäyksessä yli. Edessä oli avoin kenttä, ja sen yli vanha mies juoksi vikkelästi Willin seuratessa jonkin matkan päässä.

Rob seurasi heitä juosten kaikin voimin suojaavaa metsää kohti, jonne hänen toverinsakin olivat menossa. Hän oli juuri metsän reunassa, kun kuuli huutoa takaapäin. Hän vilkaisi taakseen ja näki viisi, kuusi päätä ilmestyvän näkyviin paalutuksen takaa. Metsänvartijat olivat heidän kintereillään, mutta Rob kajahutti ilmoille uhmaavan riemuhuudon, sillä metsäseudussa olisi vaikea saada karkulaisia kiinni, ja hän tiesi olevansa turvapaikan läheisyydessä.

Hän syöksyi puiden sekaan ja näki Willin vähän matkan päässä odottamassa.

"Tätä tietä! Tätä tietä!" huusi puunhakkaaja, ja Rob riensi sinnepäin. Seuraavassa hetkessä Rob näki vanhan miehen juosta lönkyttävän kaitaista polkua, ja molemmat miehet juoksivat oppaansa jäljessä kymmenkunta minuuttia. Vanha mies suuntasi kulkunsa rämeelle, jossa hän hyppeli ruohomättäältä toiselle, kehoittaen toisia astumaan samoille paikoille, sillä muuten he uppoaisivat mutaiseen suohon ja olisivat tuhon omat. Sitten he taas saapuivat lujalle maaperälle, ja vanha mies pysähtyi jättiläistammen alle ja istuutui lepäämään isolle juurelle.

"Missä on Hobb?" hän huohotti.

"Kuollut, isä", vastasi Will "päämetsänvartija surmasi hänet, ampui nuolen hartiain väliin. Hobb on aina ollut hidasliikkeinen."

"Niin on ollut, hidasliikkeinen Hobb on aina ollut", sanoi vanha mies. "Sama kohtalo odottaa meitäkin, jos vielä joudumme jonkin metsänvartijan pitkänjousen ulottuville. Niin, Will, luulin sinun olevan mennyttä miestä, kun kävit käsiksi puukkoosi. Tuo päämetsänvartija on kova ja julma mies."

"Vain sinun sanasi, isä, sai minut pysymään tyynenä", vastasi Will. "Katkeralta tuntuu, kun ihmistä aivan tyhjän vuoksi piestään kuin koiraa."

"Tuntuupa vainkin", sanoi vanha mies, "meitä, jotka ennen omistimme maan, kohtelevat normannilaiset isäntämme kuin koiria, jopa huonommin kuin koiria. Mutta milloinkaan emme enää tohdi näyttäytyä kylässä, Will. Meidän täytyy paeta metsään ja piileksiä siellä, sillä muuten meidät pian suljetaan Nottinghamin vankilaan odottamaan herra pyövelin hirttonuoraa varoitukseksi kaikille saksilaismoukille, jotka uskaltavat vastustaa herrojaan."

"Ja sama, vieläpä pahempikin, olisi minun kohtaloni ollut, ellet sinä olisi kelpo ystävän tavoin katkaissut siteitäni", huusi Rob tarttuen Willin käteen. "Tuhannen tuhannet kiitokset sinulle!"

"Mitäpä siitä", sanoi puunhakkaaja. "Siinä tarvittiin vain pari puukonsivallusta. Mutta miten jouduit heidän käsiinsä?"

Rob kertoi tarinansa ja saksilaiset puunhakkaajat nyökkäsivät jurosti.
"Kaikki he ovat samaa maata, yhtä petollisia ja julmia", virkkoi Will.
"He käyttävät mitä temppua hyvänsä houkutellakseen meidät kynsiinsä."

Vanha mies hyppäsi pystyyn puun juurelta, missä oli levähtänyt.

"No niin", hän sanoi, "tällä kertaa selvisimme heistä, ja nyt on katsottava, että pysymmekin poissa heidän ulottuviltaan. Seuratkaa minua, pojat, opastan teidät täällä metsässä vielä turvallisempaan paikkaan."

Mutta Rob ei liikahtanut.

"Kuulkaa, hyvät ystävät", hän sanoi, "en saa rauhaa kun ajattelen, että kaksi miesraukkaa vielä on heidän kynsissään. Heidän kohtalonsa on jokseenkin varma, jos heidät viedään Nottinghamiin."

"Yhtä varma kuin se, että hirsipuu ja nuora vievät hengen", huudahti puunhakkaaja Will, "sillä he ovat noita metsän salaisimmissa sopukoissa kuljeksivia henkipattoja. Heidän ja metsänvartijoiden välillä on katkera sota, ja ylpeäksi tulee julma sheriffikin saadessaan pari heistä kynsiinsä."

"Niin kyllä", sanoi vanha mies, "he ovat miesraukkoja, jotka normannien hirmuvalta ja ankarat metsälait ovat karkottaneet kodeistaan. Nyt he piileksivät metsissä ja elävät metsänriistasta ja ovat mennyttä miestä, jos joutuvat lain kouriin."

"Opasta minut sille polulle, jota heidän on kuljettava Nottinghamiin", huusi Robin.

"Se käy helposti", vastasi vanha puunhakkaaja. "Poikanikin osaisi sinua opastaa. Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Mitä voi yksi mies kokonaista kuninkaan metsänvartijajoukkuetta vastaan?"

"En vielä tiedä, mitä teen", huusi Rob, "mutta sietämättömältä tuntuu, että noita miesraukkoja raahataan aivan kuin minua, ja ilomielin uskallan yrittää iskeä heidän puolestaan, jos tilaisuutta ilmaantuu."

"Hyvin puhuttu, toveri", huusi Will, "ja minä rupean oppaaksi. Lähde sinä, isä, metsään ja laittaudu turvaan. Tapaamme taas ison tammen luona."

Tämän jälkeen pieni seurue hajaantui. Robin lähti Willin opastamana uutta polkua takaisin suon yli, ja vanha puunhakkaaja suuntasi kulkunsa Sherwoodin saloille.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Rob ja Will lähestyivät puiden suojassa pientä kylää, mutta vastakkaiselta puolelta kuin mistä olivat paenneet. Tirkistäessään eräästä tiheästä pensaikosta he parhaiksi näkivät, miten metsänvartijat marssivat kylästä pois, vangit keskellään. Pakolaisten takaa-ajo oli keskeytetty vaarallisen rämeen reunassa, ja joukkue palasi nyt Nottinghamiin. Reen he jättivät paikoilleen, ja sen lähellä virui Hobb raukka samassa asennossa mihin oli kaatunutkin.

"Pelastamaan ja kostamaan", mutisi Robin Hood, ja Will nyökkäsi ja kertasi sanat ihmeissään, aivan kuin ei olisi voinut aavistaakaan, millä tavoin se kävisi päinsä.

"No, Will", sanoi Rob, "kerro tarkkaan, mitä tietä noiden mahtavien metsänvartijoiden on kuljettava kaupunkiin."

Will innostui kuvailemaan, ja pian Robin kohotti kätensä. "Hyvä on", hän sanoi, "tässä voi vielä käydä hyvinkin. Suuri, avoin kenttä, sanot. Opasta minut sinne, Will, ja koetetaan joutua perille ennen kuin metsänvartijat ovat kulkeneet sen poikki."

Will Stutely, se nimittäin oli puunhakkaajan nimi, kulki edellä, ja he kiiruhtivat metsän läpi ja saapuivat avoimelle kentälle juuri kun metsänvartijat olivat sen keskellä. Robin Hood jätti Willin puiden suojaan, astui ylpeästi näkyviin ja huusi kovalla äänellä päämetsänvartijalle.

"Hoi, metsänvartija!" hän huusi, "luovuttakaa vangit, tai teidän käy huonosti."

Päämetsänvartija saattoi tuskin uskoa omia silmiään nähdessään, että Rob oli tullut, kuten näytti, yksinään takaisin vastustamaan vihollistensa suurta joukkoa. Mutta hän oli liian vihoissaan kyetäkseen vastaamaan; hän tarttui vain kiireesti jouseensa ampuakseen ylpeän nuorukaisen, ennen kuin tämä ehtisi palata puiden suojaan. Hän jännitti jousensa kaikin voimin ja liipaisi nuolen. Mutta välimatka oli liian pitkä, ja nuoli tupsahti ruohoturpeeseen kahdenkymmenen yardin päähän Robin Hoodista.

Nyt Robin näytti heille ison jousensa voimaa ja silmiensä ihmeteltävää tarkkuutta, sillä hän pani yardin pituisen nuolen jänteeseen ja ampui hetkeäkään tähtäämättä. Samassa päämetsänvartija parahti kovasti ja kaatui maahan, kiskoen vimmatusti nuolta, joka oli puhkaissut hänen kurkkunsa ja tunkeutunut vielä pitkältä niskastakin ulos.

Metsänvartijoiden seisoessa tätä hirvittävää laukausta ihmettelemässä kaikui Robinin ääni taas: "Laskekaa vangit irti, muutoin teidät perii hukka!"

Hetken odotettuaan hän ampui uuden nuolen, joka puhkaisi toisen, lähintä vankia pitelevän miehen hartiat. Ja tuskin tämä nuoli oli iskenyt, kun vielä yksi tulla suhahti heidän joukkoonsa surmaten vangin toisella puolella olevan miehen. Metsänvartijat huomasivat, ettei kukaan vankien läheisyydessä oleva voinut säilyä hengissä.

Nuoren jousimiehen taituruus oli saanut ne kaksi miestä, jotka vartioivat toista vankia, sellaisen pelon valtaan, että he juoksivat tiehensä, jotta ei neljäs nuoli sattuisi jompaankumpaan heistä. Heidän pakonsa sai pari kolme metsänvartijaa liikkeelle, ja pakokauhu valtasi koko joukon. He livistivät tiehensä yli kentän, sillä he pelkäsivät olla tämän verrattoman jousimiehen näkyvissä, tämän nuolet kun kaatoivat heitä maahan, yhdenkään heistä kykenemättä nuolellaan saavuttamaan Robinia.

"He pakenevat! He pakenevat!" huudahti puunhakkaaja Will ihastuneena juosten esiin pensaan takaa, josta oli seurannut tapahtumien kulkua. "Mutta totta toisen kerran, Robin Hood, sinähän osaat jännittää mainiosti pitkänjousen. Nyt menen auttamaan vankeja."

Will juoksi kiireimmän kaupalla miesten luo ja katkaisi heidän siteensä leveällä puukollaan.

Molemmat miehet olivat pelkkää iloa ja kiitollisuutta. He kiittelivät ja siunasivat Robin Hoodia kiittämästä päästyään, sillä he tiesivät varsin hyvin, että Nottinghamiin saavuttua heidät olisi tuota pikaa hirtetty.

"Ihme ja kumma, etteivät metsänvartijat surmanneet teitä heti kiinni jouduttuanne", sanoi Will Stutely, "kun näkivät teidän olevan 'sudenpäitä' ja joka miehen tapettavia."

"Sheriffi on käskenyt tuomaan luokseen jokaisen vangin, jonka he mahdollisesti saavat siepatuksi", sanoi nuorempi henkipatto, leveä, roteva nuori mies, jolla oli verevät kasvot ja kirkkaat silmät, "ja niin totta kuin nimeni on Much ja isäni on mylläri, luulin saavani katsella Nottinghamin toria hirttosilmukasta. Mutta tällä kertaa ei niin käy ja siitä saamme kiittää tätä maailman ensimmäistä jousimiestä", ja hän tervehti Robinia vielä kerran.

"Entä nyt!" huudahti toinen henkipatto. "Meidän täytyy piiloutua, ja aika vikkelään päälle päätteeksi. Nämä metsänvartijat nostavat viipymättä koko lähiseudun väestön meitä vastaan."

"Se on totta!" huusi Will Stutely. "Tule, Robin Hood, sinun on lähdettävä meidän mukanamme sinunkin, muuten saat maksaa päälläsi tämän päivän työsi, jos sheriffin miehet saavat sinut käsiinsä."

Robin Hood nyökkäsi. Hän tiesi puunhakkaajan puhuvan totta, ja he lähtivät vitkastelematta metsän sydämeen. Matkalla he kulkivat ison tammen ohi, jossa vanha Stutely heitä odotti. Kuultuaan, mitä oli tapahtunut, hän pudisti päätään. "Näillä seuduin ei meidän enää ole hyvä olla. Jokainen mies, joka hiukankin on ollut osallisena tähän nousuun sortajia vastaan, menettää henkensä. Minä lähden tyttäreni taloon metsän tuolle puolen ja piiloudun sinne. Entä sinä, Will, mitä aiot tehdä?"

"Vapaa metsäelämä miellyttää minua enemmän, isä", huusi Will. "Tästä päivästä alkaen on Robin Hood henkipatto, ja minä seuraan häntä."

Robin seisoi syrjässä nojautuen isoon jouseensa. Henkipatto! Tämä sana pani hänen sydämensä vapisemaan. Ja kuitenkin se oli, sen täytyi olla totta. Hänet julistettaisiin henkipatoksi, koska oli auttanut vangittuja ja vastustanut julmia metsänvartijoita. Sitten hänen rohkeutensa heräsi ja hän katseli ympärilleen ja näki ihanan, vihreän metsän, auringonpaisteessa väikkyvät, tuulessa huojuvat isot puuryhmät ja ajatteli uljasta, vapaata metsäelämää. "Tuhat kertaa parempi olla henkipatto ja saada luottaa omiin käsiinsä kuin tulla raahatuksi Nottinghamiin ja suljetuksi sheriffin vankityrmään", ja hänen sydämensä keveni ja intomielin hän suuntasi katseensa edessään olevaan uuteen elämään.

Henkipatot johtivat häntä ja Will Stutelyä edelleen eteenpäin Much Myllärinpojan toimiessa oppaana. Kaksi tuntia he astuivat ripeästi metsän läpi, ja vaikk'ei missään ollut havaittavissa minkäänlaista polun merkkiä, harppoi Much aukioiden ja pensaikkojen läpi aivan kuin valtatietä seuraten.

Lopulta hän pysähtyi valtavan tammen vieressä olevalle pienelle aukeamalle ja puhalsi hiljaa torveen, joka riippui hänen vyöstään. Heti kajahti vastatoitotus, ja taas hän jatkoi matkaansa. Kolmesataa yardia kuljettuaan seurue saapui aukiolle, joka oli tehty raivaamalla kallioseinämän juurella tiheässä kasvavaa piikkipaatsama- ja pähkinäpensaikkoa. Siellä heille heti huikattiin, mutta kun huikkaaja tunsi Muchin äänen, astui hän esiin seurassaan puoli tusinaa rotevaa miestä, jokaisella jousi kädessä ja nuoli jänteessä osoittamassa, minkälaisen vastaanoton vihamies tai vieras olisi saanut.

Henkipatot kohottivat ilohuudon nähdessään toveriensa palaavan, sillä uutinen heidän vangitsemisestaan oli jo ehtinyt leiriin.

"Much ja Watt ovat täällä taas!" he huusivat. "Tämäpä hauskaa! Kunnon pojat! Miten pääsitte noiden metsän verikoirien kynsistä?"

"Kuunnelkaa minua, toverit", huusi Much. "Tämä nuorukainen minut pelasti, ja hänessä tuon joukkoomme oivallisimman jousimiehen ja uljaimman sydämen, minkä milloinkaan olen tavannut." Hän kertoi tapauksen, ja henkipatot ylistivät äänekkäästi rohkeaa tekoa, joka oli pelastanut heidän toverinsa.

Sinä iltana henkipatot istuivat suuren nuotion ympärillä rattoisan illallisen ääressä syöden samana päivänä ammuttua lihavaa hirveä ja huuhdellen tuoreet metsän herkut alas valtavin olutkulauksin. Äkkiä kesken naurua ja tarinaa Much Myllärinpoika puhkesi puhumaan kovalla äänellä.

"Toverit", hän sanoi, "muistatteko, että me eilen illalla keskustelimme siitä, että olisi valittava päällikkö johtamaan joukkoamme, niin että hommiimme tulisi järjestystä?"

"Muistamme kyllä", lausui eräs vankka talonpoika, "ja eiköhän vain sinut liene valittukin, Much, senkin junkkari."

"Se vaali ei enää pidä paikkaansa", vastasi myllärin poika, "sillä
Much on tänään tavannut mestarinsa. Minä annan sanani ja ääneni Robin
Hoodille."

"Minä myös", huusi Watt, "ja jos yksikään mies uskaltaa vastustaa sitä, saa hän maistaa pikkuista omenanvarpuani." Ja Watt nosti ylös villiomenapuusta tehdyn valtavan, kuusijalkaisen metsäsauvansa, ja heilutti sitä päänsä ympäri, aivan kuin se todella olisi ollut pieni varpu, kuten hän sitä leikillään nimitti.

Mutta eräs henkipatto, tumma, pitkäkasvuinen mies, pudisti päätään. "Luullakseni me puoliksi sovimme siitä, että parhaasta jousimiehestä tulee kapteeni", hän murisi.

"Siitä oli puhetta", huusi Much, "mutta mitään ei päätetty. Hyvä, olkoon siis minun puolestani niin. Tuolla istuu koko iloisen Englannin paras jousimies!" ja hän osoitti vapauttajaansa.

"Mistä me sen tiedämme?" murisi pitkä henkipatto.

Nyt Robin puuttui puheeseen. "Ei, Much", hän sanoi. "En halua ottaa täällä enkä missään muuallakaan paikkaa, jota en ole ansainnut. Onko siis totta, että olitte aikoneet tehdä parhaasta jousimiehestä joukkonne johtajan?"

"Puhuttiin kyllä siitä, että se olisi sopiva keino asian ratkaisemiseksi", myönsi Much.

"Olkoon siis niin", huusi Robin Hood, "ja huomenna voimme ampua jousella kukin vuorollaan, ja paras laukaus ratkaiskoon asian."

"Hyväksytään, hyväksytään!" huusivat kaikki, ja pitkä mies, jonka nimi oli John Ford, kirkui muiden mukana. Ja kun illallinen oli lopetettu, kääriytyivät he viittoihinsa ja paneutuivat maata nuotion ympärille.

Seuraavana aamuna henkipatot viipymättä panivat toimeen ampumakilpailun. Aurinkoiselle aukiolle he asettivat sellaisen maalin, jollaista heillä oli tapana käyttää, ja käskivät Robin Hoodia osoittamaan taitoaan ampumalla nuolen sen keskelle. Mutta Robin pudisti päätään.

"Tuo ei ole koe eikä mikään", hän huusi. "Kuka hyvänsä kykenee osumaan tuohon maaliin, ja kun se saattaa onnistua monelle, on siitä seurauksena vain kiistaa. Ei, ei, asettakaa sellainen maali, joka kerta kaikkiaan ratkaisee asian."

"Määrää itse maali, Robin Hood", huusi John Ford, jota tähän asti oli pidetty joukon parhaana ampujana ja joka toivoi saavansa päällikkyyden.

"No minä määrään", vastasi Robin Hood, "jos siihen vain suostutaan."

"Suostutaan", huusivat henkipatot, "määrää sinä maali, Robin Hood!"

Robin taittoi lehtiä ja poimi metsäkukkia ja sitoi niistä seppeleen. Sitten hän käski Will Stutelyn ripustaa seppeleen aukion toisessa päässä olevan tammen oksaan.

"No niin", sanoi Robin, "sitä minä sanon jousimieheksi, joka pystyy ampumaan nuolensa tuon seppeleen läpi koskettamatta lehtiä tai kukkia."

Henkipatot katselivat hämmästyneinä toisiinsa. "Kuka tuollaisen maalin näkee?" huudahti muuan. "Pöllön silmät siihen tarvittaisiin."

"Niin, ja hevosen voimat jännittämään jousta, jotta nuoli lentäisi noin kauas!" huusi toinen.

"Minä luovun heti kilpailusta!" mörähti kolmas, "minun jouseni ei yllä noin pitkän matkan päähän."

Loppujen lopuksi vain John Ford oli halukas koettamaan onneaan tähtäämällä seppeleeseen. Hän pani uuden jänteen jouseensa ja valitsi suorimman, luotettavimman nuolen viinestään. Molemmat kilpailijat vetivät arpaa siitä, missä järjestyksessä heidän olisi ammuttava, ja John Ford joutui ampumaan ensin. Kumpaisenkin oli ammuttava kolme nuolta tuohon pieneen maaliin.

Ford ampui ensin nuolensa, mutta se putosi maalin tälle puolen kymmenisen yardin päähän siitä. Hän murisi kiukkuisena ja veti jänteensä vielä kauemmas taaksepäin ja ampui korkeammalle, mutta nuoli ei nytkään lentänyt tarpeeksi kauas. Kolmannella kerralla nuoli tipahti maahan seppeleen alapuolelle.

"Lähemmäs en saa osumaan", hän huusi. "Tuo on merkillisin maali, mihin milloinkaan olen yrittänyt ampua. En usko kenenkään kuolevaisen voivan siihen osua."

"Ammu, ammu, Robin Hood!" huusi Much. "Minä näin sinun ampuvan neljä nuolta ihmeteltävän taitavasti eilen, mutta tämä maali on kuitenkin aivan toista kuin ihmisruumis", ja myllärin poika pudisti päätään aivan kuin epäillen, että hänen sankarinsa oli asettanut liian vaikean kokeen.

Nyt Robin Hood astui esiin, ja henkipatot katselivat häntä äänettöminä, kun hän kohotti ison jousensa, asettui paikalleen ja veti jänteen kireälle. Nuoli suhahti ilman halki, ja hämmästyksen huuto pääsi kaikkien huulilta, kun he näkivät sen menevän aivan seppeleen keskeltä ja vapisten pysähtyvän tammen runkoon.

Mutta ylinnä kaikui John Fordin ääni: "Tehköönpä sen uudelleen! Tehköön hän sen uudelleen!" huusi hän. "Ehkä se oli vain onnen kauppaa. Ampukoon hänkin kolme nuolta!"

"Mielelläni", sanoi Robin ja taivutti jousensa ja laski toisen nuolen viuhuen kiitämään seppeleen läpi ja sitten kolmannen, eikä yksikään niistä koskettanut lehtiä eikä kukkia.

Kolmannen nuolen osuttua kajahuttivat katsojat voimakkaan suosionhuudon. Jokainen heistä oli tavallista taitavampi jousimies, joten kaikki osasivat arvostella tätä ihmeellistä ampumista, vaikka kukaan ei pystynytkään kilpailemaan.

"Eläköön Robin Hood", he huusivat. "Sellaista jousimiestä ei ole sinä ilmoisna ikänä iloisessa Sherwoodissa nähty!"

"No", kirkui Much, "mitä nyt sanotte, toverit? Eikö olekin tämä jousimiesten kuningas sopiva olemaan meidän johtajamme ja kapteenimme?"

"On! On!" he huusivat. "Me elämme ja kuolemme Robin Hoodin alaisina."

Henkipatot vannoivat uskollisuutta ja kuuliaisuutta nuorelle johtajalleen, ja ensimmäisinä olivat Much Myllärinpoika ja Watt, ne kaksi miestä, jotka hän oli pelastanut metsänvartijoiden käsistä. Sen jälkeen tuli John Ford, jonka Rob ihmeteltävällä jousenkäytöllään oli kokonaan voittanut puolelleen, ja sitten Will Stutely, joka yhdessä hänen kanssaan oli paennut metsään, ja sen jälkeen loput joukosta.

"Kuulkaa, toverit", huusi Robin, kun kaikki olivat vannoneet uskollisuudenvalansa. "Minä kuulutan tässä ne lait, joita kaikkien joukkoomme kuuluvien on noudatettava. Ensiksikin, me julistamme sodan kaikkia normannilaisia sortajia vastaan, jotka rikastuvat maan oikeilta omistajilta, saksilaisilta veljiltämme ryöstetyllä saaliilla. Toiseksi, me emme tee väkivaltaa kenellekään köyhälle tai puutteenalaiselle, vaan autamme häntä normannilaiselta sheriffiltä tai paronilta tai kirkonmieheltä mahdollisesti anastamillamme rikkauksilla. Kolmanneksi, ettei yhdenkään naisen, köyhän tai rikkaan, normannilaisen tai saksilaisen, tarvitse vähääkään pelätä meitä. Nämä lait vallitkoot toverijoukossamme."

Henkipatot suostuivat tottelemaan Robinin määräyksiä joka kohdassa. He seisoivat vielä seppeleen ympärillä ihmetellen äsken suoritettua mestarinäytettä, kun pieni, kumarainen mies tulla kompuroi puiden välistä.

"Kuka tuolta tulee?" huusi Will Stutely, joka ensiksi näki hänet.

"Ystävä", vastasi Much; "hän on Lobb niminen rajasuutari Nottinghamista. Hän vakoilee meidän puolestamme kaupungissa ja on muutamien sheriffin miesten henkiystävä. Heiltä hän saa tietää, mitä sheriffi suunnittelee meitä vastaan, ja sitten hän osaa varoittaa ja neuvoa meitä pitämään huolta turvallisuudestamme. Mikä nyt, Lobb?" hän huusi, kun pieni mies lähestyi. "Mitä uutisia tuot?"

"Olkaa varuillanne", vastasi Lobb, "sheriffi kokoaa vahvaa metsänvartijajoukkoa lähteäkseen teitä vastaan. Hän on hirveästi raivoissaan, sillä päämetsänvartija ja muutamat muutkin ovat saaneet surmansa eilisessä kahakassa, ja hän vannoo ottavansa kolme henkipaton päätä kutakin menettämäänsä miestä kohti. Mutta kaikkein kiukkuisin hän on jollekin vieraalle, josta en milloinkaan ennen ole kuullut. Torille on asetettu julisteita, joissa luvataan suuri palkinto muutamasta Robin Fitzoothista, joka myös tunnetaan Robin Hood-nimisenä. Kuka hyvänsä hänet tuo vangittuna taikka vain hänen päänsä, hän on saava kolmesataa hopeapenniä."

"Suuri palkinto tosiaankin!" huusi Much. "Näet siis, miten suuressa arvossa sheriffi pitää sinua, johtaja."

Hän puhui Robin Hoodille, ja tämä nyökkäsi, mutta ei vastannut mitään. Robinista tuntui oudolta, että Lobb oli nähnyt ilmoituksen, jossa luvattiin palkinto hänen hengestään! Tämä saattoi hänet toden teolla tuntemaan itsensä henkipatoksi. Sitten Much kohotti jousensa ja huusi: "Eläköön iloinen humiseva metsä! Eläköön oiva johtajamme Robin Hood, jousimiesten kuningas, ja nyt todellakin henkipattojen kuningas!" ja muu joukko yhtyi eläköönhuutoon, ja Robinin silmä välähti ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Olkoonpa että hän on henkipatto, mutta avara metsä avoinna edessään ja joukko uljaita kumppaneita apunaan hän ei pelännyt ainoatakaan normannilaista sheriffiä.

III luku

ROBIN HOOD KOHTAA ETEVIMMÄN SEURALAISENSA

Oli kaksikymmenvuotias Robin Hood
Pikku Johnin tavatessaan,
Siitä toverin sai ja sukkelan kai,
Perin sopivan toimimaan.

Nimi vaikk' oli Pikku, ei piskuinen mies,
Jätti seitsemänjalkainen;
Hän minne jos sai, kaikki pakohon vain,
Nimen sointua säikkyen.

Miten tuttuja heist' tuli aikoinaan,
Tässä kerron ma, varrotkaa;
Muut kepposet nuo kaikk' ilmi kun tuo,
Tämä joukossa naurattaa.

Lobbin Nottinghamista tuomat uutiset osoittautuivat totuudenmukaisiksi. Sheriffi lähetti ison joukon hyvin aseistettuja miehiä henkipattoja vastaan; joukko oli niin lukuisa, että henkipattojen oli joksikin aikaa lähdettävä Sherwoodista ja etsittävä turvapaikka toiselta isolta metsäalueelta, nimittäin Yorkin kreivikunnassa olevasta Barnesdalesta. Mutta he rakastivat iloista Sherwoodia ja täkäläisiä tyyssijojaan yli kaiken muun ja palasivat heti, kun olivat päässeet selville siitä, että vihastunut sheriffi oli luopunut takaa-ajosta.

Robin Hood huomasi, ettei hänen joukkonsa ollut kyllin lukuisa pitääkseen puoliaan normannilaisia vainukoiria vastaan, ja hän etsi taitavia miehiä, jotka sopisivat jäseniksi joukkueeseen. Monet miehet, jotka heidän herrojensa kovuus ja julmuus oli saattanut epätoivon partaalle, halusivat liittyä häneen, mutta hän ei ottanut muita kuin taatusti urhoollisia, kestäviä ja luotettavia miehiä. Jos hän kuuli puhuttavan miehestä, joka oli tovereitaan vahvempi ja viisaampi, hän kaikin keinoin koetti voittaa tämän puolelleen, ja hyvin harvoin hän epäonnistui. Näin hän vähitellen kokosi ympärilleen mahtavan joukon oivallisia jousimiehiä, kaikki valiomiehiä, joista sanottiin, että yksi Robin Hoodin mies vastasi neljää tavallista jousimiestä.

Eräänä päivänä Robin Hood lähti kuljeskelemaan metsään joukko tovereita mukanaan. He saapuivat metsän reunaan ja tarkastelivat edessään olevaa lakeutta.

"Jääkää tänne puiden suojaan, toverit", Robin sanoi. "Herättäisi huomiota, jos koko joukon nähtäisiin marssivan aukion poikki. Minä jatkan yksin matkaani nähdäkseni, onko meillä mitään seikkailun toivoa. Ehkäpä joku rikas aatelismies tai apotti on matkalla tänä ihanana aamuna, ja me saamme keventää hänen paksua kukkaroaan. Jos tarvitsen teitä, puhallan torveeni."

Much ja Will Stutely ja Watt ja muut jäivät siis piiloon metsään, ja Robin jatkoi yksin matkaansa. Hän saapui valtatielle, mutta se näytti tyhjältä, ja hän lähti astelemaan sitä pitkin. Äkkiä hän saapui paikalle, jossa puro virtasi tien poikki. Siinä oli hevosten kahluupaikka, mutta jalkamiehet kulkivat yli pitkää, kapeaa puusiltaa myöten, jossa ei ollut kaiteita. Rob astui sillalle mennäkseen yli, mutta aivan samalla hetkellä kuin hänkin astui sillan toiseen päähän tavattoman iso miehen jurrikas, oikea jättiläinen. Kumpikin asteli reippaasti eteenpäin luullen toisen väistävän, ja keskellä siltaa he kohtasivat toisensa.

"Voi sun vietävä", ajatteli Robin Hood, "tuossapa komea mies! Saisinpa hänet puolelleni! Otetaanpas selvää, onko hänellä rohkeutta yhtä paljon kuin kokoa."

Tämän vieraan kaltaista miestä ei todellakaan tavannut usein. Hän oli Robinia päätä pitempi, hartiat olivat tavattoman leveät, rinta korkea, kädet ja jalat pitkät, ja hän näytti vahvalta kuin härkä. Hänellä oli miellyttävät kasvot sekä kirkkaat, ruskeat silmät, mutta hänen käytöksessään ilmeni levollisuutta, joka pani aavistamaan, että hän vastustajana olisi kova pähkinä purtavaksi. Rob pani hänet heti koetukselle.

"Anna tietä, mies!" hän huusi. "Mitä sinä ajattelet, kun astut sillalle vaikka näet, että minä juuri olen menossa yli ja ettei silta ole kyllin leveä kahdelle?"

Vieraalla oli vain yksi ase, mahtava puusauva, runsaasti seitsemän jalkaa pitkä, paksu ja raskas, kauhea kanki. Hän nojasi rauhallisesti siihen ja hymyili vastatessaan: "Ja miksi minä antaisin sinulle tietä, jousimies? Jos tahdot tietää, en vielä milloinkaan ole väistänyt ketään miestä enkä huomaa syytä olevan tänäänkään muuttaa tapojani."

"Mitä?" kiljui Robin. "Rupeatko haastamaan riitaa, niinkö? Tahdotko nähdä oikein nottinghamilaisen näytelmän, hyvä herra, olepa miten iso hyvänsä", ja näin sanoen Robin Hood pisti nuolen jousensa jänteeseen ja veti sen korvalleen.

"No niin", jatkoi Robin. "Peräydy, sanon minä! Henkesi on minun käsissäni. Voisin ampua tämän nuolen sydämesi läpi ennen kuin ehtisit kohottaa sauvaasi ainoaankaan iskuun."

Tämän Robin teki nähdäkseen, osoittaisiko vieras pelkoa, mutta kookas mies kuunteli yhtä levollisena, kuin olisi Robin sanonut hänelle vain hyvää päivää.

"Olisipa se raukkamainen teko", vastasi vieras. "Tässä seison vain sauva kädessäni, ja sinä uhkaat minua pitkälläjousella ja hanhensulkanuolella. Raukkamainen teko totisesti!"

"En raukka ma oo", sanoi Robin
"Jousi joutaapi sammaliin; Hood,
Kyllä metsästä vaan minä sauvankin saan,
Käyn käsiksi kerskuriin."

Robin pani pois Espanjan-marjakuusesta tehdyn ison jousensa ja viinensä teräväkärkisine nuolineen ja juoksi virran varrella olevaan metsikköön ja leikkasi itselleen nuoresta tammesta tukevan oksan. Kun hän palasi sauvoineen, seisoi vieras vielä sillan keskikohdalla sauvaansa nojaten.

"Ottelemme tässä missä olemme tavanneetkin", huusi Robin Hood, "ja se meistä, joka paiskaa toisen virtaan, olkoon voittaja."

"Hyvä on!" huusi jättiläismäinen vieras, ja molemmat vastustajat asettuivat taisteluasentoon laskien jalkansa varovaisesti kaitaiselle lankulle saadakseen tukevamman jalansijan. He tarttuivat sauvoihinsa suunnilleen keskikohdalta ollakseen valmiit joko hyökkäämään tai puolustautumaan.

Tovin aikaa molemmat taistelijat pyörittivät sauvojaan ympäri, valehyökkäyksiä tehden, iskien, torjuen, kumpikin etsien vastustajan puolustuksen heikkoa kohtaa. Robinin onnistui ensin antaa isku vastustajalleen. Hän oli yrittävinään iskua vieraan päähän; tämä kohotti sukkelaan sauvansa torjuakseen sitä, ja muuttaen ihmeteltävän nopeasti ja taitavasti asentoaan ja iskunsa suuntaa Robin antoi vastustajalleen hirmuisen läimäyksen kylkeen.

Jättiläinen murahti vihaisesti ja kumautti sellaisen pelottavan iskun vastaan, ettei yksikään ihminen olisi voinut sitä kestää. Mutta Robin väisti sen näppärästi ja vastasi sivaltamalla vierasta tuimasti hartioihin. Mutta samalla hetkellä tämä pyöritti sauvaa käsissään ja suuntasi ovelan iskun Robinin päähän. Vain Robinin nopeus pelasti hänet syöksymästä suinpäin virtaan, mutta iskulta hän ei kokonaan välttynyt. Ison miehen sauva osui Robinin päähän ja haavoitti päälakea; veri virtasi hänen kasvojaan pitkin.

Tämä kiihdytti Robinin sellaiseen vimmaan, että hän jakeli ryöppynä iskuja vastustajalleen niin nopeassa tahdissa, että kookkaan miehen oli pakko pysyä puolustuskannalla.

Kun haavan kallohon Robin sai,
Veri aukosta virtasi;
Siitä Robinkin tuli raivoihin:
Sinä varropas veijari!

Niin tiuhasti sateli iskuja nyt,
Löi Robin niin vimmoissaan.
Että toinen ain' hän kärysi vain
kuin tulessa kerrassaan.

Aina tuon tuostakin Robinin sauva osui isoon mieheen, mutta kookas miehen junttura ei milloinkaan väistänyt tuumaakaan, vaan jatkoi uljaasti taistelua. Äkkiä jättiläinen kerta kaikkiaan maksoi takaisin Robin Hoodin antamat monet iskut. Kooten kaiken hirvittävän voimansa hän paiskasi ison sauvansa pitkien käsivarsiensa ja mahtavan ruhonsa koko voimalla. Rob torjui, mutta vaikka hänen sauvansa oli aivan oikeassa asennossa, hän olisi yhtä vähän voinut torjua ukkosen iskua. Kanki iski musertavalla voimalla. Se katkaisi Robin Hoodin sauvan kahtia, sattui vain hieman vaimentuneena Robiniin ja paiskasi hänet päätä pahkaa puroon.

Sillan alapuolella oli syvä lammikko, ja sinne Robin upposi päätä myöten. Hetken kuluttua hän kohosi pinnalle ilmaa haukkoen.

"Haa, haa, herra jousimies", sanoi vieras iloisesti nauraen, "missä sinä nyt olet?"

"Totta vie!" vastasi Robin Hood syljeksien ja puhaltaen, sillä hän oli niellyt aika annoksen kylmää vettä, "luullakseni olen purossa mitä herttaisimmin, ja sinä olet voittanut taistelun. Mutta avoimesti tunnustan, että sinä olet kelpo mies ja että olet rehellisesti voittanut."

Sitten Robin Hood kahlasi rannalle ja kiipesi äyräälle, vetäen itsensä ylös veden rajalla kasvavaan orapihlajapensaaseen turvautuen. Heti rantaäyräälle päästyään hän pani torven huulilleen ja puhalsi ne sävelet, jotka merkitsivät hänen erikoista kutsuääntään. Tuskin oli torven kaiku laaksossa vaiennut, kun hänen uljaat jousimiehensä tulivat näkyviin, Much ja Watt ja Will juosten muiden edellä innokkaina joutumaan johtajansa luo.

"No, johtaja", huusi Will Stutely, kun he juosten tulivat paikalle, "mistä on kysymys? Sinähän olet likomärkä ja vesi valuu vaatteistasi. Oletko ollut purossa?"

"Purossa juuri, Will", vastasi Robin Hood, "ja tuossa on mies, joka minut sinne syöksi", ja hän osoitti jättiläismäistä vierasta.

"No, silloin hän joutaa sinne itsekin!" huusi Will, ja Much ja Watt kirkuivat: "Niin, niin, olisi ikuinen häpeä antaa hänen jäädä rankaisematta, kun hän on kohdellut johtajaamme noin. Pannaan ukko puroon, pojat!"

Vieras valmistautui vastarintaan, mutta eipä hänen voimistaan olisi ollut suurtakaan apua kiukkuista miesjoukkoa vastaan, ellei Robin Hood olisi käskenyt heitä luopumaan aikeestaan.

"Älkää koskeko häneen, pojat", sanoi Robin, "ette saa tehdä pahaa tälle uljaalle miehelle. Taistelu oli rehellistä, ja hän voitti, enkä minä kanna hänelle kaunaa siitä. Mieluummin tahtoisin olla niin kelpo iskijän ystävä." Ja Robin kääntyi vieraansa puoleen: "Tule ja liity meihin ja rupea meikäläiseksi. Meillä on aina tointa niin vahvoille käsivarsille kuin sinun on."

"Ensiksikin", sanoi vieras, "kuka sinä olet? Olen vannonut yhtyväni erään miehen palvelukseen, mutta vain erään tietyn, ja häntä olen juuri etsimässä."

"Minä olen Robin Hood", sanoi johtaja.

"Robin Hoodko!" huusi toinen. "Tämäpä onnen päivä! Häntähän minä juuri etsin ja olin matkalla Sherwoodin metsään liittyäkseni hänen mainioon joukkoonsa, jos vain pääsen siihen."

"Pääset sinä totta tosiaan!" huudahti Robin, "ja ilomielin minä otan sinut vastaan. Sellaista alokasta ei luullakseni joka päivä siepata. Mikä on nimesi?"

"Täss' on käteni, Hood", vieras vastasi nyt,
"Sua lähden mä seuraamaan.
John Little ma oon, mies pystyvä oon,
Eikä tahrattu mainekaan."

Kun Will Stutely kuuli vieraan nimen, alkoi hän nauraa. "John Little!" [Little = pieni (Suom. muistutus.)] hän huudahti; "toden totta, se nimi pitäisi vaihtaa, ja koska hän on vasta tullut joukkoomme ristitään hänet uudelleen, ja minä annan hänelle nimen."

"Ja minkä nimen aiot hänelle antaa?" kysyi Much.

"No niin, koska tuo lapsukainen on niin hennon näköinen, älköön häntä enää sanottako John Littleksi, vaan olkoon hänen nimensä Pikku John."

Henkipattoja nauratti. Olisi hullunkurista nimittää jättiläistä Pikku
Johniksi, mutta pila miellytti heitä, ja sen nimen uusi alokas sai.

"Ja nyt iloiset pidot pystyyn ristiäisten päättäjäisiksi", sanoi Will Stutely. "Emme joka päivä saa niin pulskaa toveria joukkoomme, ja meillä pitää olla juhla sen kunniaksi."

He palasivat siis metsään ja ennen pitkää olivat he tarkoilla nuolillaan kaataneet kaksi lihavaa hirveä ja kuljettaneet ne piilopaikkaansa, isoon vuorenonkaloon, jossa olivat varmasti turvassa.

Sinne he rakensivat ison nuotion ja paistoivat saaliinsa ja söivät mehevää lihaa ja huuhtelivat sitä alas kulauttelemalla kurkkuunsa valtavat määrät pähkinänruskeaa olutta. Ja aterian loputtua he lauloivat harpun säestyksellä ja tanssivat ja huvittelivat sydämensä pohjasta. Ja päätään pitempänä kaikkia muita heilui siellä Pikku John, hän, joka sittemmin osoittautui lujamieliseksi ja voimakkaaksi, jonka ylistystä balladit soivat, joka maineeltaan on suuren johtajansa Robin Hoodin jälkeen ensimmäinen.

Ja vaikk' oli honka hän varreltaan,
Ja uljas, pelvoton.
Niin nimensä aina hän piti vain,
Sai olla hän Pikku John.

IV luku

TOINEN ALOKAS

Eräänä päivänä pian sen jälkeen kun Pikku John oli liittynyt joukkoon, ottivat hän ja hänen päällikkönsä Robin Hood jousensa ja menivät pyytämään lihavaa hirveä, sillä ruoka-aittana käytetty ontto tammi oli tyhjä.

Noin puolenpäivän aikaan he näkivät komean hirvilauman edessään metsässä olevan ruohoisen kentän toisessa päässä.

"Siinä on nyt härkä, jota mielesi tekee, Pikku John", sanoi Robin Hood.

Hän osoitti uljasta hirvihärkää, joka rauhallisesti söi vähän matkan päässä laumasta, jonka herra ja valtias se oli.

"No minäpä tiedän, miten me sen parhaiten saamme", sanoi Pikku John. "Tuuli puhaltaa lauman suunnalta meihin päin. Minä lähden kiertämään tuulen yläpuolelle, kunnes iso hirvi haistaa minut ilmasta. Se ryntää silloin tänne, ja sinä saat sen helposti ammutuksi."

Tämä ehdotus hyväksyttiin, ja Pikku John aikoi juuri lähteä liikkeelle, kun hän äkkiä pysähtyi ja viittasi, mutta ei virkkanut mitään. Robin Hood katseli ja näki nuoren miehen ilmestyvän metsäpolulta aukiolle. Vieras oli pukeutunut koreaan, tulipunaiseen pukuun, pitkäjousi oli kädessä ja sivulla riippui tanakka lyömämiekka. Tuskin hän oli astunut kaitaiselta polulta kentälle, kun jo huomasi hirvilauman ja ison uroksen, joka nyt punapukuisen olennon nähdessään nosti päätään, nakkeli sarviaan ja polki maata.

"Mikähän lie tuokin korea keikari?" sanoi Robin Hood.

"En tunne häntä", vastasi Pikku John hiljaa. "Tämän metsän väkeä hän ei ole."

"Eipä totisestikaan ole", vastasi johtaja. "Tuommoinen punainen puku loistaa kuin tuli puiden joukossa. Sopivampi hänelle olisi Lincolnin-vihreä puku, jos hänen mielensä tekee kuljeksia metsässä. Tuo on joku kaupunkilaiskeikari, joka on tullut kävelemään vihreään metsään."

Mutta juuri samalla hetkellä katselijat näkivät semmoista, mikä sai heidät ihailevasti myhähtelemään.

Vieras oli jännittänyt jousensa, siepannut nuolen viinestään ja pannut sen jänteeseen. Liike oli säikähdyttänyt uroshirven, se oli päästänyt varoitushuudon, ja koko lauma pakeni ääneti ja nopeasti. Useat naaraat olivat kokoontuneet mahtavan uroshirven ympärille aivan kuin puolustaakseen herraansa, ja näytti toivottomalta osua siihen nuolella. Mutta juuri metsän reunassa uros hypähti, ja sen pää näkyi silmänräpäyksen ajan muita ylempänä. Se silmänräpäys oli ratkaiseva. Jänne vingahti, nuoli lensi, ja hirvi syöksyi suin päin maahan ja makasi siinä hiljaa, sillä nuoli oli tunkeutunut sulkaan asti sen kirjavaan kylkeen.

"Kautta pyhän äidin, hieno laukaus!" mutisi Robin Hood. "Tuo ei olekaan mikään kaupunkilaiskeikari, Pikku John. Jää tänne siksi aikaa, kun minä käyn häntä puhuttelemassa."

Pikku John jäi viidakkoon piiloon, ja Robin Hood lähti vieraan luo, joka nyt seisoi tappamansa ison hirven vieressä.

"Hyvin ammuttu! Hyvin ammuttu!" sanoi Robin Hood paikkaa lähestyessään.
"Sinä ammuit nuolesi ihan oikealla hetkellä, vieras!"

Nuori punapukuinen mies katseli kylmästi Robinia vastaamatta sanaakaan.

"Minä pidän uljaista jousimiehistä", jatkoi Robin Hood, "ja koetan voittaa heitä puolelleni niin monta kuin voin. Haluatko ruveta minun miehekseni, vieras?"

"Ole hyvä ja sano kuka olet?" sanoi nuori punapukuinen melkein halveksivalla äänensävyllä. "Ja minkä vuoksi minä sinun mieheksesi rupeaisin? Minusta näytät jonkinlaiselta metsänvartijalta."

"Niin tosiaan olenkin!" vastasi Robin.

"Ja paimennat kuninkaan hirviä kai?" jatkoi nuori mies.

"Paimennan — Shervvoodin kuninkaan!" sanoi Robin nauraa hohottaen.

"Sherwoodin tai Englannin kuninkaan, samapa tuo minulle", vastasi keikari. "Käy sinä omia teitäsi äläkä vaivaa minua. En halua olla missään tekemisissä sinun kanssasi."

"Entäpä jos minä en haluakaan mennä tieheni, mitä sitten?" tiukkasi
Robin.

"No jää sitten, mutta varokin selkänahkaasi", vastasi toinen.

"Näyttää kylmäveriseltä mieheltä", sanoi Robin itsekseen. "Minäpä tutkin häntä ja otan selvää, onko hänen rohkeutensa niin suuri kuin miltä näyttää."

Sillä aikaa kun nuori punapukuinen mies alkoi tarkastella ampumansa hirven sarvia niin tyynenä kuin ketään ei olisi ollut lähimaillakaan, Robin sujahutti salaa nuolen jänteeseen. Sitten hän karjaisi kovasti: "Haa!" ja polki jalkaa. Nuori mies kääntyi ja näki Robinin jousen jännitettynä ja nuolen suunnattuna suoraan sydäntään kohti. Mutta hänen värinsä ei muuttunut eikä hän hätkähtänyt, virkkoi vain pikemminkin närkästyneenä: "Mene tiehesi, metsänvartija! Mitä tämä ilveily merkitsee?"

"Sanotko kylkiluittesi väliin suunnattua nuolta ilveilyksi?" ärjyi Robin Hood. "Minä olen henkipatto ja kaikkien sinunlaistesi koreiden keikarien vihollinen. Viskaa kukkarosi maahan ja sukkelaan, muuten päästän jänteen."

"Vai niin, siihenkö joukkoon sinä kuulutkin", sanoi nuori mies hieman hämmästyneenä. "Hyvä on, hanhensulkainen nuoli ei ole leikin asia", ja hän kääntyi aivan kuin irroittaakseen kukkaron vyöstään. Mutta sen sijaan, että olisi irroittanut kukkaronsa, hän äkkiä pisti nuolen omaan jouseensa ja taivutti tämän ihmeteltävän nopsasti; ja siinä he seisoivat töllistellen toisiinsa, molemmat ampumaisillaan. Robin, jolla ei ollut kaukaisintakaan aikomusta ampua nuolta vieraaseen, huomasi nyt saavansa omalla mitallaan takaisin.

"Seis!" huudahti Robin. "Seis! Todennäköisesti me surmaamme toisemme, eikä siitä ole mitään hyötyä."

"Ei minunkaan käsittääkseni", vastasi vieras yhä yhtä kylmästi, "mutta sinä aloitit leikin, en minä."

"Sitten minä sen lopetankin", sanoi Robin Hood ja otti nuolen jänteestä. Vieras teki samoin ja seisoi odottavan näköisenä, aivan kuin saadakseen selville, mihin henkipatto tämän jälkeen ryhtyisi.

"Sinulla on miekka ja kilpi", sanoi Robin, "samoin minulla. Häpeähän meidän olisi erota näkemättä kumpi on parempi."

"Esiin miekkasi nyt ja kilpesi myös
Puun alle käy taistelemaan."
Ei säikkynyt vieras: "Voitto on mun,
En väistä mä askeltakaan."

Niin he menivät tammen laajalle haarautuvien oksien alla olevalle tasaiselle, ruohon peittämälle kentälle, kilpi vasemmassa ja lyömämiekka oikeassa kädessä.

Sitten he kävivät miekanmittelöön, iskivät ja hyökkäsivät, temppuilivat ja väistelivät. Helskähti, kalskahti, kun leveät lyömämiekat tuon tuostakin kalahtivat vankkoihin kilpiin iskuja annettaessa ja taitavasti torjuttaessa. Molemmat taistelijat olivat niin tasaväkisiä, että he ottelivat runsaan puoli tuntia kummankaan saamatta iskua ja kummankaan väistämättä tuumaakaan.

Vihdoin vieraan tekemä onnistunut sivallus lopetti kamppailun. Hän iski Robinia päähän, eikä henkipaton kilpi kokonaan vaimentanut iskua. Keikarin miekan kärki viilsi haavan Robinin otsan yläosaan, ja veri virtasi sokaisten hänen silmänsä, niin ettei hän nähnyt enää taistella.

Heti kun Pikku John huomasi johtajansa taisteluun kykenemättömäksi, hän hypähti esiin piilostaan ja juoksi paikalle.

"Anna miekkasi minulle!" hän huusi Robin Hoodille, "niin hän saa yrittää minun kanssani, johtaja. Minä olen tottunut käyttämään miekkaa ja kilpeä."

"Ei, ei, Pikku John!" huusi Robin Hood pyyhkien verta silmistään, "tämä riittää. Olisi häpeällistä asettaa veres mies vastustajaa vastaan, joka on taistellut niin kauan ja niin hyvin ja joka lisäksi on niin rehti taistelija. Hän ei ole iskenyt kertaakaan sen jälkeen kun minulle sattui vahinko."

"Minun on pakko totella!" murisi iso mies. "Mutta en mielelläni sallisi tuon korean keikarin kerskailevan tovereilleen sillä, että on vuodattanut Robin Hoodin verta ja itse päässyt ehein nahoin."

Nyt vasta punapukuinen keikari rupesi osoittamaan mielenkiintoa.

"Robin Hood!" hän huudahti kiihkeästi. "Olenko minä kohdannut Robin
Hoodin, taistellut hänen kanssaan enkä kuitenkaan tuntenut häntä?"

"Kuinka sitten tuntisit minut?" huudahti Robin. "Kuka olet?"

"Kuka olen?" sanoi punapukuinen nuorukainen naurahtaen. "No niin, jokin vuosi sitten olisit tuntenut heti paikalla ja minä sinut. Rob, oletko unohtanut Will Gamewellin?"

"Unohtanut ainoan serkkuni!" sanoi Robin Hood. "En suinkaan. Mutta oletko sinä tosiaankin serkkuni? Oletko sinä se poika, jonka kanssa minulla oli tapana käydä hakemassa linnunpesiä, jonka minä opetin jännittämään jousta. Tosiaan, nyt tunnen hymysi ja äänesi. Onpa tämäkin, että jouduimme taistelemaan keskenämme."

Serkukset puristivat sydämellisesti toistensa käsiä, ja sitten Pikku
John vuorostaan tarttui Gamewellin käteen.

"Mutta mitä sinä teet täällä metsässä, Will?" kysyi Robin Hood.

"Etsin sinua, Rob", kuului vastaus. "Usko pois, minäkin olen henkipatto. Olen paennut metsään kädet ihmisveren tahraamina, vaikka en sitä vuodattanutkaan ehdoin tahdoin. Muistatko vanhaa Grimmiä, isännöitsijää?"

"Kyllä minä sen vanhan roiston hyvinkin muistan", vastasi Rob. "Jos sinä tapoit hänet, oli sinulla siihen pätevä syy, sen takaan."

"Saat kuulla", vastasi Will. "Tiedäthän että meidän tiluksemme ovat paroni de Lacyn, normannilaisen naapurimme, metsästysalueen rajalla. De Lacy on kauan himoinnut meidän maatilaamme suurien tilustensa jatkoksi ja kun isäni on vanha eikä hänellä ole muita lapsia kuin minä, aikoi normannilainen surmata minut ja sitten saada meidän tilamme omakseen, kun ei olisi perijää."

"Senkin konna!" sanoi Robin. "Mutta sitä temppua on ennenkin käytetty, vieläpä hyvällä menestyksellä. No niin, miten sinä suoriuduit hänestä, serkku?"

"Olin toissapäivänä ampumassa jousella", jatkoi Will, "ja Grimm tuli mukaani. Olin eräässä kolossa vaanimassa ohikulkevaa hirveä, kun jokin tunne — en tiedä, miten se minussa heräsi — sai minut kääntymään, ja huomasin Grimmin seisovan jousi vireessä ja nuoli minuun suunnattuna. Itsepuolustukseksi ammuin nuolen häntä kohden, ja me ammuimme yht'aikaa. Hänen nuolensa repi ihokkaani, mutta minun meni hänen ruumiinsa läpi, ja viidessä minuutissa hän oli vainaja. Ennen kuolemaansa hän kuitenkin ehti tunnustaa sopineensa de Lacyn kanssa minun surmaamisestani saadakseen suuren palkkion ja päästäkseen korkeaan virkaan tuon normannin taloon."

"Normannien katalaa petollisuutta!" huudahti Robin Hood. "Aina he ovat valmiit keinolla millä hyvänsä nylkemään saksilaista, ja kuta alhaisempi juoni, sitä enemmän se heitä miellyttää. Ja miten sinun sitten kävi, serkku?"

"No, huono onneni johti siihen, että normanni heti sai kuulla, millä tavoin isännöitsijä oli kuollut, ja hän lähetti kiireesti sheriffin kintereilleni. Näetkös, hän olisi saavuttanut tarkoituksensa yhtä hyvin jos olisi saanut minut roikkumaan nuorassa Grimm lurjuksen murhasta, niin kuin hän sitä nimitti."

"Ymmärrän", vastasi Robin Hood, "sehän on päivänselvää. Sinä siis pakenit raikkaaseen, vihreään metsään, serkku. Tervetuloa Sherwoodiin ja metsäjoukkueeseemme! Tämä on Pikku John, isoin meistä kaikista ja järjestyksessä toinen joukossamme."

Will Gamewell ja Pikku John löivät taas kättä, ja Robin jatkoi: "Mutta me luovumme sinun vanhasta nimestäsi, Will. Paras on hylätä sellainen nimi, jota laki ankarasti vainoaa, punapukuisena sinä tulit, ja punaiseksi sinua sanottakoon. Tästä päivästä lähtien olet sinä Puna-Will, serkku!"

"Hyvä!" huusi Pikku-John. "Puna-Will olkoon hän meidän joukossamme, johtaja, ja saadessaan uuden nimen hän tulee uudeksi mieheksikin, metsän vapaaksi kansalaiseksi."

Näin Puna-Will liittyi Robin Hoodin joukkueeseen ja vannoi uskollisuutta metsän laeille ja metsän tavoille. "Ja tuliaisiksi lahjoitan sinulle ison hirven", nauroi Puna-Will. "Se nautittakoon toverijuhlassa, jossa vietetään minun liittymistäni teidän mainioon joukkoonne."

Robin Hood hyväksyi nauraen ehdotuksen. "Me olimme juuri riistan haussa, kun sinä ilmestyit, Will", hän sanoi, "ja olin juuri katsonut valmiiksi saaliiksemme tuon hirvihärän, jonka sinun pitkäjousesi kaatoi. Nyt kuljetamme sen leiripaikallemme, ja olkoon niin kuin sanot, viettäkäämme riemujuhlaa runsaan aterian ääressä."

V luku

ROBIN HOOD KOHTAA HENGENMIEHEN

On hehkeimmillään metsän puut
Ja kesä vihannoi,
Myös Robin Hoodin joukkueen
Nyt iloäänet soi.

Eräänä ihanana päivänä, kun metsä oli vehreimmillään ja hempeimmillään ja aurinko loi valo- ja varjokuvioita pehmeälle nurmikolle, olivat Robin Hoodin miehet niin iloisella päällä, että päättivät viettää vapaapäivää. He juoksivat kilpaa ja hyppivät kuin iloiset koulupojat, he huhkivat metsäsauvoillaan, painivat, tanssivat, harjoittivat joka lajia metsäurheilua. Mutta vihdoin he päätyivät siihen urheiluun, joka heille oli tutuinta ja rakkainta, nimittäin hyvällä pitkälläjousella ampumiseen. Yrittivätpä he sitä tai tätä, lopuksi he kuitenkin aina varmasti ryhtyivät rakastamaansa jousiurheiluun.

Eri joukkueina he lähtivät metsään hirveä pyytämään, ja yhden joukkueen
muodostivat Robin Hood, Pikku John, Much Myllärinpoika ja Puna-Will.
Pian he näkivät hirvilauman käyvän laitumella hyvän matkan päässä, ja
Robin Hood sanoi:

"Ken saa nyt härkään sattumaan,
Ken kaataa naarahan,
Viissataa jalkaa matka on.
Ken ampuu johtajan?"

Sitten Puna-Will ampui uroksen ja Much naaraan, mutta Pikku John jännitti ison jousensa, irroitti kimpusta mahtavan nuolen ja lennätti sen suristen suoraan ison johtajahirven sydämeen enemmän kuin viidensadan jalan päästä.

"Hyvin ammuttu!" huudahti Robin Hood. "Jumala sinua siunatkoon, Pikku
John! Sadan mailin päästä saa hakea sinun vertaistasi jousimiestä."

Kuullessaan tämän alkoi Puna-Will nauraa.

"Ei sinun tarvitse sadan mailin päähän mennä, Robin", hän sanoi.
"Lähempääkin sinä hänen vertaisensa löydät."

"En minä ainakaan tiedä, mistä sellaista lähtisin hakemaan", vastasi
Robin Hood.

"No Fountainin luostarista!" huusi Puna-Will. "Siellä tapaat ovenvartijamunkin, joka pystyy jännittämään jousen kilpaa kenen kanssa hyvänsä. Hän voittaa Pikku Johnin, niin, jopa sinutkin."

Robin Hood höristi korviaan. Hänen mielihimonsa houkutella puolelleen uljaita miehiä heräsi tuotapikaa, ja hän vannoi viipymättä hakevansa käsiinsä tuon kuuluisan munkin. Eli vanhan balladin sanoilla: