Produced by Juha Kiuru

HERRASKARTANO

Romaani

Kirj.

JOHN GALSWORTHY

Suomentanut Eino Kaila

Alkuperäinen teos: The Country House

Otava, Helsinki, 1921.

ENSIMMÄINEN OSA

VIERAILU WORSTED SKEYNESISSÄ

Oli vuosi 1891, lokakuu, maanantaipäivä. Worsted Skeynesin rautatieaseman pimeällä ulkosivustalla vallitsi alaa mr Horace Pendycen omnibussi, hänen vaununsa ja tavaravankkurinsa. Mr Horace Pendycen kuskin kasvot vallitsivat yksinäisen asemalyhdyn valokehää. Verevinä, tuuhein, lyhyeksi leikatuin harmain poskiparroin ja yhteenpuristetuin tutkimattomin huulin ne kohosivat korkealla ylös itäiseen ilmaan kuin mikäkin feodaalijärjestelmän tunnuskuva. Sisäpuolisella asemasillalla mr Horace Pendycen ensimmäinen palvelija ja ratsupoika odottivat 6.15 junan saapumista, puettuina pitkiin hopeanappisiin liveritakkeihin, joiden vakavaa asua vain heidän korkeiden hattujensa rohkeasti ulkonevat lierit hieman elähdyttivät.

Palvelija otti taskustaan puoliarkkisen leimattua, vaakunalla koristettua paperia, jossa näkyi mr Horace Pendycen pientä, täsmällistä käsialaa. Hän luki siitä honottavalla, pilkallisella äänellä:

"Hänen armonsa Geoff ja mrs Winlow, sininen huone toalettikamareineen; kamarineitsyt, harmaa huone; mr George, valkea huone. Mrs Jaspar Bellew, kullattu. Kapteeni, punainen, kenraali Pendyce, helakka huone; palvelija, takainen ullakkohuone. Siinä seura."

Ratsupoika, punaposkinen nuorukainen, ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

"Jos mr Georgen 'Ambler' voittaa keskiviikkona", sanoi hän, "merkitsee se viisi puntaa minun taskuuni. Kuka pitää huolen mr Georgesta?"

"James tietenkin."

Ratsupoika vihelsi.

"Minä koetan päästä hänen mukaansa huomenna. Tuletko sinäkin, Tom?"

Palvelija vastasi:

"Täällä on vielä lisää takasivulla. Vihreä huone, oikea siipi — tuo Foxleigh; ikävä otus. Tuota 'ota niin paljon kuin suinkin äläkä anna mitään' lajia. Mutta ampua hän osaa. Siksi hänet pyydetään mukaan."

Tumman puurivin takaa juna syöksyi asemalle.

Laituria myöten tulivat ensimmäiset matkustajat — kaksi karjanhoitajaa pitkine sauvoineen; he kompuroivat ohi nukkaisissa nutuissaan, uhoten karjan ja mustan tupakan hajua; sitten muuan pariskunta ja yksinäisiä henkilöitä, jotka niin paljon kuin suinkin pysyttelivät erillään toisistaan, ne olivat mr Horace Pendycen vieraat. Hitaasti he tulivat toinen toisensa jälkeen häämöttävien vaunujen luo ja seisoivat paikoillaan, kiinnittäen katseensa tarkoin eteensä, kuin peläten tuntevansa toinen toisensa. Pitkä turkkiin pukeutunut herra, jonka pitkällä rouvalla oli kädessä pieni hopealla kirjailtu nahkalaukku, puhutteli kuskia.

"Päivää, Benson. Mr George kertoo kapteeni Pendycen sanoneen hänelle, ettei hän ehdi tulla ennenkuin 9.30 junalla. Luullakseni voisimme — —"

Tuulispään lailla, joka soinnahtaa sumun kolean hiljaisuuden läpi, kuului korkea heleä ääni:

"Ei, kiitos; minä nousen vaunuihin."

Ensimmäisen palvelijan saattamana, joka kantoi hänen päällysvaatteitaan, ja verhottuna valkeaan harsoon, jonka läpi Geoffrey Winlow'n kiirehtimättä kääntyvä katse tavoitti välähdyksen silmistä, astui nainen esiin ja luoden silmäyksen taakseen hävisi vaunuihin. Hänen päänsä ilmestyi taas näkyviin harsokääreen takaa.

"Täällä on hyvä tila, George."

George Pendyce astui nopeasti eteenpäin ja hävisi hänen viereensä.
Kuului pyörien ratinaa, vaunut vierivät pois.

Hänen armonsa Geoffrey Winlow kohotti kasvojaan taas.

"Kuka se oli, Benson?"

Kuski kumartui tuttavallisesti alas ja teki kunniaa paksulla valkohansikkaisella kädellään Geoffreyn hatun tasalla.

"Mrs Jaspar Bellew, herra. Kapteeni Bellew'n rouva The Firsistä."

"Mutta minä en luullut heidän olevan — —"

"Ei, herra, eivät he olekaan."

"Aha!"

Tyyni ohut ääni kuului omnibussin ovelta.

"No, Geoff!"

Hänen armonsa Geoffrey Winlow seurasi vaimoaan, Foxleigh'ta ja kenraali
Pendyceä omnibussiin, ja taas kuului mrs Winlow'n ääni:

"Sopiiko, että kamarineitsyeni tulee tänne? Tule sisään, Tookson!"

Mr Horace Pendycen valkea, pitkä ja matala ympäristöön oivasti sopeutuva kartano oli tullut suvun haltuun viisi polvea aikaisemmin, avioliiton kautta, joka oli solmittu viimeisen Worstedin kanssa. Oltuaan alkuaan oiva tila, mikä pienehköinä palstoina oli jätetty vuokraajien haltuun — jotka kenenkään heitä tarkkaamatta menestyivät mainiosti ja maksoivat erinomaisia vuokria —, viljeltiin sitä nyt mallikaavan mukaan pienellä tappiolla. Aika ajoin mr Pendyce tuotatti uudenlaisia lehmiä tai peltopyitä ja rakensi kouluja lisää. Hänen tulonsa olivat onneksi riippumattomat tiluksesta. Hänen ynnä kirkkoherran ja terveydenhoito-viranomaisten välillä vallitsi täydellinen yksimielisyys, ja hän valitti varsin useasti, etteivät hänen vuokralaisensa pysyneet konnuillaan. Hänen vaimonsa oli sukuaan Totteridge ja hänen metsästysmaansa suurenmoiset. Tarpeetonta on sanoa, että hän oli vanhin poika. Hänen individuaalinen vakaumuksensa oli, että individualismi oli hävittänyt Englannin, ja hän oli päättävästi ryhtynyt kitkemään tätä vikaa pois vuokramiestensä luonteista. Asettamalla heidän yksilöllisyytensä sijaan oman makunsa, omat suunnitelmansa ja tunteensa, saattaisi melkein sanoa: oman yksilöllisyytensä, ja hukkaamalla siihen rahaa, oli hänen onnistunut suuressa määrässä osoittaa oikeaksi mieliteoriansa: kuta voimakkaampi yksilöllisyys, sitä hedelmättömämpi yhteiskunnan elämä. Mutta jos asia esitettiin hänelle tässä valossa, niin hän kuitenkin sekä närkästyi että kävi puheliaaksi, sillä hän ei pitänyt itseään yksilöllisyyden harrastajana, vaan "torykommunistina", kuten hän suuntaansa nimitti. Maanviljelysharrastustensa mukaisesti hän tietenkin oli suojelustullien kannattaja; hän tiesi, että viljatullista riippui koko Englannin vauraus. Kuten hän usein sanoi: "Kolmen tai neljän shillingin tulli viljalle, niin minun maanviljelykseni tuottaisi voittoa."

Mr Pendycellä oli toisia erikoisuuksia, joihin nähden hän ei ollut ylen yksilöllinen. Hän vastusti kaikkea olevien olojen muutosta, laati luetteloja kaikenmoisesta eikä koskaan ollut oikein onnellinen, ellei hän puhunut itsestään tai tiluksistaan. Hänellä oli musta lintukoira, nimeltä John, jolla oli pitkä kuono ja vielä pitemmät korvat; hän itse oli kasvattanut sen, niin ettei koira ensinkään viihtynyt muiden kuin hänen seurassaan.

Ulkomuodoltaan mr Pendyce oli suunnilleen vanhaa kantaa, suora ja puuhakas; hänellä oli ollut poskiparta, johon muutama vuosi sitten oli tullut lisäksi riippuvat, nyttemmin harmahtavat viikset. Hänellä oli leveä kaulaliina ja lievetakki. Hän ei tupakoinut.

Kukilla ja hopealla katetun päivällispöydän päässä hän istui mrs Winlow'n ja mrs Jaspar Bellew'n välissä, eikä hän olisi saattanut toivoa itselleen sen räikeämmin vastakohtaisia pöytäkumppaneita. He olivat molemmat pitkäkasvuisia ja uhkeavartaloisia, mutta luonto oli näiden kahden naisen välille asettanut kuilun, jota hintelähkö mr Pendyce turhaan koetti täyttää. Se erikoinen levollisuus, joka tavataan Englannin ylimystön vaaleaverisessä tyypissä, viipyi alituisesti mrs Winlow'n piirteillä kuin pakkaspäivän auringon häivä. Ne olivat siinä määrin ilmeettömät, että ne heti vakuuttivat katsojan siitä, että hän oli mitä parhaimman kasvatuksen saanut nainen. Jos näille piirteille joskus olisi herännyt jokin ilme, on mahdoton sanoa, mikä siitä olisi saattanut olla seurauksena. Hän oli noudattanut hoitajansa kehoitusta: "Älkää millään muotoa, miss Truda, vääntäkö kasvojanne! Ne voivat jäädä sellaisiksi!" Koskaan sittemmin ei Gertrude Winlow, joka oli "armo" sekä oman että miehensä sukuperän kautta, ollut vääntänyt kasvojaan, ei edes poikansa syntyessä, kuten väitetään. Ja sitten oli mr Pendycen toisella puolen nähtävänä tuo arvoituksellinen mrs Bellew vihreänharmaine silmineen, johon hänen oman sukupuolensa valiot katsoivat vaistomaisesti paheksuen! Hänen asemassaan olevan naisen pitäisi välttää kaikkea huomiota herättävää, ja luontohan oli hänelle antanut liian silmäänpistävän ulkomuodon. Ihmiset sanoivat, että kun hän toissa vuonna oli tehnyt pesäeron kapteeni Bellew'sta ja lähtenyt The Firsistä, oli siihen syynä yksinkertaisesti se, että he olivat kyllästyneet toisiinsa. Sanottiin myös, että hän kovin kernaasti suvaitsi Georgen, mr Pendycen vanhimman pojan liehittelyä.

Ennen päivällistä oli lady Maiden huomauttanut mrs Winlow'lle salongissa:

"Mitenkä on oikeastaan tuon mrs Bellew'n laita? Minä en koskaan ole pitänyt hänestä. Hänen asemassaan olevan naisen pitäisi olla varovaisempi. Minä en ymmärrä, miksi hänet ensinkään on kutsuttu tänne, kun hänen miehensä vielä on The Firsissä, vain tuollapuolen tien. Sitä paitsi hän on jokseenkin niukoissa oloissa. Hän ei yritäkään salata sitä. Minä melkein nimittäisin häntä seikkailijattareksi."

Mrs Winlow oli vastannut:

"Mutta hän on jollakin tavoin mrs Pendycen serkku. Pendycet ovat sukua kaikille! Se on niin vaivalloista. Ei kukaan tiedä — — —"

Lady Maiden virkkoi:

"Tunsitteko hänet, kun hän asui täällä maalla? Minä en pidä tällaisista ratsastuskiihkoisista naisista. Hän ja hänen miehensä olivat täydellisiä hurjapäitä. Mistään muusta ei puhuttu kuin että rouva oli hypännyt ja kuinka hän oli hypännyt; ja hän lyö vetoa ja käy kilpa-ajoissa. Olenpa pahasti erehtynyt, ellei George Pendyce ole rakastunut häneen. Hän on kaupungissa ollut aivan liian paljon rouvan seurassa. Hän on niitä naisia, joiden liepeissä miehet aina liehuvat!"

Päivällispöydän päässä, missä kunkin vieraan eteen oli asetettu talon vanhimman tyttären huolellisella käsialalla kirjoitettu ruokalista, Horace Pendyce nautti soppaansa.

"Tämä soppa", virkkoi hän mrs Bellew'lle, "muistuttaa mieleeni teidän isävanhuksenne; hän piti siitä tavattomasti. Minä tunsin suurta kunnioitusta teidän isäänne kohtaan — hän oli erinomainen mies! Minä olen aina pitänyt häntä jäykkäluontoisimpana miehenä mitä olen tavannut omaa, rakasta isääni lukuunottamatta, ja hän oli kaikkein itsepäisin mies kolmessa kuningaskunnassa."

Hän käytti usein puheenpartta "kolmessa kuningaskunnassa" ja sitä seurasi joskus huomautus, että hänen isoäitinsä polveutui Richard III:sta, kun taas hänen iso-isänsä johti sukuperänsä Cornwallin jättiläisistä, joista eräs — kuten hänen oli tapana sanoa alentuvasti hymyillen — oli kerran heittänyt lehmän yli muurin.

"Teidän isänne oli liian paljon individualisti, mrs Bellew. Minä olen saanut koko joukon kokemusta individualismista tilaani hoitaessani, ja olen huomannut, että individualisti ei ole koskaan tyytyväinen. Minun vuokramiehilläni on kaikki mitä he tarvitsevat, mutta heitä on mahdoton tyydyttää. Täällä on esim. muuan Peacock niminen mies, mitä paksupäisin ja itsepintaisin otus. Minä en anna hänelle perään tietenkään. Jos hän saisi tehdä oman päänsä mukaan, niin hän palaisi takaisin entisaikoihin ja viljelisi maata omalla tavallaan. Hän tahtoo ostaa sen minulta. Se on sitä turmiollista järjestelmää, jossa talonpojat ovat itsenäisiä. Hän väittää isoisänsä omistaneen sen. Sitä joukkoa hän on. Minä vihaan individualismia; se saattaa Englannin perikatoon. Sen parempia mökkejä tai talonpoikaistupia ette löydä mistään kuin minun tilaltani. Minä harrastan keskitystä. Ja kenties tiedätte, että minä nimitän itseäni 'torykommunistiksi'. Minun luullakseni se on tulevaisuuden puolue. Mutta teidän isänne tunnuslause oli: Kukin omaansa! Maalla semmoinen ei koskaan menettele. Maanomistajan ja vuokralaisen täytyy pitää yhtä. Tulettehan kanssamme Newmarketiin keskiviikkona? Georgella on oikein oiva hevonen mukana Rutlandshire-ajoissa — oikein oiva hevonen. Hän ei lyö vetoa, sen saatan ilokseni sanoa. Minä en vihaa mitään niin paljon kuin uhkapeliä."

Mrs Bellew loi häneen silmäyksen sivulta, ja vähäinen ironinen hymy puhkesi hänen täyteläisille punaisille huulilleen. Mutta soppa oli taas kiinnittänyt puoleensa mr Pendycen huomion. Kun mr Pendyce taas oli valmis aloittamaan keskustelun, puheli mrs Bellew hänen poikansa kanssa, ja kulmiaan rypistäen kartanonherra kääntyi hänestä mrs Winlow'n puoleen. Hänen tarkkaavaisuutensa oli koneellinen, täydellinen ja muuttumaton; hän ei näyttänyt muuttavan itseään ylen myötätuntoisella ymmärtämyksellä, eikä hän myöskään ollut liian vaatimaton. Mr Pendycen mielestä hän oli kuuntelijana moitteeton.

"Maamme on muuttumaisillaan", hän virkkoi, "muuttumaisillaan lakkaamatta. Herraskartanot eivät enää ole entisiänsä. Suuri edesvastuu on meidän maanomistajain harteilla. Jos me väistymme, menee kaikki hukkaan."

Mikä saattoikaan olla viehättävämpää kuin tämä mr Pendycen herraskartano-elämä, sen täydellinen puhtaus, sen askaroiva joutilaisuus, raittiin ilman ja tuoksuvan lämmön vuorottelu, sen täydellinen henkinen lepo, sen oleellinen, kuin ammattiinkuuluva vapaus kaikesta kärsimyksestä ja — ennen kaikkea kuin tunnuskuvana — sen soppa, syöttiläsnautojen runsaista tähteistä tehty.

Mr Pendyce piti omaa elämäänsä ainoana oikeana elämänä ja niitä, jotka sitä elivät, ainoina oikeina ihmisinä. Hän katsoi velvollisuudekseen elää tätä elämää yksinkertaisine, terveellisine ja kuitenkin ylellisine tapoineen, karjan ympäröimänä, jota kasvatettiin hänen omaksi ruoakseen, siis kuin minkäkin soppameren ympäröimänä! Häntä vaivasi, että ihmiset saattoivat miljoonittain mennä asumaan kaupunkeihin, rosvoamaan toinen toistaan, joutumaan yhtä mittaa työttömiksi, kaikkiin niihin ahdistaviin seurauksiin, mitä tällaisesta nurinkurisesta tilasta oli. Ja etukaupunkielämä, tuo asuminen liuskekattoisissa taloissa, jotka rivissään olivat niin surkeasti toistensa kaltaiset, ettei kukaan, jolla oli yksilöllinen maku, sietänyt katsoa niitä, se oli hänestä suuressa määrässä vastenmielistä. Ja kuitenkaan hän huolimatta tästä vahvasta puolueellisuudestaan maaelämän hyväksi ei ollut mikään rikas mies, hänen vuositulonsa kun tuskin nousivat yli kymmenentuhannen punnan.

Metsästyskauden ensimmäinen retki, joka oli omistettu näreiköille ja laitamaille, oli kuten tavallista asetettu samanaikaiseksi Newmarketin viimeisten kilpa-ajojen kanssa, sillä Newmarket oli epämukavan etäällä Worsted Skeynesistä; ja vaikka mr Pendyce kauhistui vedonlyöntiä, miellytti häntä kuitenkin esiintyä siellä ja käydä miehestä, joka harrasti urheilua sen itsensä takia, ja itse asiassa hän oli varsin ylpeä siitä, että hänen poikansa oli saanut käsiinsä niin hyvän hevosen kuin miksi Ambler lupasi tulla vähäiseen hintaansa nähden, ja että tämä pelkän urheilun vuoksi antoi sen ottaa kilpailuihin osaa.

Vieraat oli valittu huolellisesti. Mrs Winlow'n oikealla puolen istui Thomas Brandwhite (Brown & Brandwhiten toiminimestä), jolla oli kaikkea muuta kuin halveksittava asema rahamaailmassa, kaksi maatilaa ja huvipursi. Hänen pitkänomaisilla, uurtuneilla kasvoillaan, joita koristivat raskaat viikset, oli tavallisesti nurpea ilme. Hän oli vetäytynyt erilleen liikkeestään ja kuului nyttemmin vain moniaiden yhtiöiden johtokuntiin. Lähinnä häntä oli mrs Hussell Barter, jonka kasvoilla oli sama liikuttava ilme kuin niin monella englantilaisella perheenäidillä, sellaisten naisten ilme, jotka aina tekevät velvollisuutensa, jokseenkin raskaan velvollisuutensa, joiden silmät ovat loistavat ja ahdistuneet, joiden posket, kerran ruusuiset, ovat nyt ryppyiset ja kalvenneet ja syyssäiden ahavoittamat; joiden puhe on yksinkertaista, osaaottavaa, rehellistä, hieman arkaa, hieman alakuloista, mutta kuitenkin aina toiveikasta; joilla aina on ympärillään lapsia, vaivaisia, vanhuksia pyytämässä heiltä apua; jotka koskaan eivät ole tunteneet nääntymisen ylellisyyttä — näitä oli mrs Hussell Barter, pastori Hussell Barterin vaimo, pastorin, joka aikoi metsästysretkelle huomenna, mutta ei kilpa-ajoihin keskiviikkona. Mrs Barterin toisella puolella oli Gilbert Foxleigh, hintelä herra, jolla oli pitkä kapea pää, vahvat valkeat hampaat ja kuopallaanolevat janoiset silmät. Hän oli maalaissukua ja yksi kuudesta veljeksestä, jotka olivat korvaamattomia metsästysmaitten omistajille tai nuorille, puoleksi kasvatetuille hevosille aikoina, jolloin — kuten eräs Foxleigh olisi sanansa asettanut — "tuskin yksikään tolvana koko seurasta osaisi ampua tai ratsastaa pähkinänkään vertaa". Ei ollut mitään elukan, linnun tai kalan lajia, mitä hän ei olisi osannut tuhota samalla taidolla ja mielihalulla. Ainoa mitä häntä vastaan saattoi muistuttaa olivat hänen tulonsa, jotka olivat varsin vähäiset. Hän oli tuonut pöytään mrs Brandwhiten, jolle hän kuitenkin puhui vain vähäisen. Hän jättää hänet kenraali Pendycen huomaan, joka oli hänen naapurinsa toisella puolella.

Jos Charles Pendyce olisi syntynyt vuotta aikaisemmin kuin veljensä, sensijaan että hän todellisuudessa oli syntynyt häntä vuotta myöhemmin, olisi hän luonnollisesti omistanut Worsted Skeynesin, ja Horace sensijaan olisi joutunut armeijaan. Kuinka olikaan, oli hän nyt aivan huomaamatta tullut kenraalimajuriksi, ottanut eron virastaan ja saanut eläkkeen. Jos kolmas veli olisi suvainnut syntyä, olisi hänestä tullut kirkonmies, jolla oli seurakunta valmiina odottamassa; mutta nyt hän oli suvainnut tehdä toisin, ja seurakunta oli siis siirtynyt toiseen sukuhaaraan. Takaapäin katsoen oli vaikea erottaa Horacea ja Charlesia toisistaan. Molemmat olivat hinteliä, molemmat suoria, jonkin verran viettävin hartioin, mutta Charles Pendyce harjasi hiuksensa jakaukselle sekä edestä että takaa, ja hänen vielä notkeiden polviensa taitteessa saattoi aavistaa heikkoutta. Edestä katsoen heidät saattoi selkeästi erottaa, sillä kenraalin leukaparta levisi poskia myöten viiksiin saakka, ja hänen kasvoissaan ja eleissään oli jonkunmoista muodollista vaikka vastahakoista silotusta, kuten individualistilla, joka kaiken ikänsä on ollut osana järjestelmässä, mistä hän vihdoin on päässyt erilleen, tosin tiedottomana olentonsa menetyksistä, mutta epämääräisesti tuntien kärsineensä vääryyttä. Hän ei ollut koskaan mennyt naimisiin, sillä hän oli tuntenut sen verraten hyödyttömäksi, kun kerran Horace oli jo alussa päässyt hänestä edelle tuon vuoden, ja hän asui palvelijansa kanssa lähellä klubiaan Pall Mallin varrella.

Lady Malden, jonka hän oli tuonut pöytään, oli hyvä nainen ja todellinen persoonallisuus, jonka teekutsut työmiehille Lontoon huvikauden kuluessa olivat kuuluisat. Kukaan työmies, joka oli niihin ottanut osaa, ei ollut poistunut tuntematta terveellistä kunnioitusta emäntäänsä kohtaan. Ja hän oli tosiaankin nainen, joka ei sallinut minkäänlaisia vapauksia itseään kohtaan missään elämän vaiheessa. Hän oli tuomiorovastin tytär, ja istuva asento oli hänelle enimmin eduksi, hänellä kun oli lyhyehköt jalat. Hänellä oli verevät kasvot, lujapiirteinen leveähkö suu, hänen nenänsä oli hyvin muodostunut, hänen hiuksensa tummat. Hän puhui päättäväisellä äänellä eikä kursaillut sanoissaan. Häneltä oli hänen miehensä, Sir James, omaksunut taantumukselliset mielipiteensä naisten holhouksenalaisuudesta.

Kulman takana pöydän päässä Geoffrey Winlow kertoi talon emännälle Balkanin maista, minne tekemältään matkalta hän juuri oli palannut. Hänen kasvonsa olivat normannilaistyyppiä, piirteet säännölliset, miellyttävät, niillä oli mukavuutta rakastavan, lahjakkaan ihmisen ilme. Hänen käytöstapansa oli vaivaton ja miellyttävä; vain aika ajoin tuli näkyviin, että hänen aatteensa olivat täydessä järjestyksessä, niin että hän tietenkään ei huolinut kuulla mitään oikaisuja. Hänen isänsä lordi Montrosser, joka asui Coldinghamissa, kuuden mailin päässä, oli aikanaan luovuttava hänelle paikkansa ylähuoneessa.

Ja lähinnä häntä istui mrs Pendyce. Tämän rouvan muotokuva riippui tarjoilupöydän yläpuolella huoneen toisessa päässä, ja vaikka muuan muotitaiteilija oli maalannut sen, oli siinä häivähdys jotakin siitä, joka ilmeni hänen kasvoissaan nyt vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Hän ei ollut nuori; hänen tumma tukkansa oli harmaantunut; mutta hän ei ollut vanhakaan, sillä hän oli joutunut naimisiin yhdeksäntoistavuotiaana ja oli vasta viisikymmentäkaksi. Hänen kasvonsa olivat pitkänomaiset ja hyvin kalpeat, ja hänen kulmakarvansa olivat kaarevat ja tummat ja aina keveästi koholla. Hänen silmänsä olivat tummanharmaat, toisinaan melkein mustat, sillä silmäterät laajenivat, kun hän joutui mielenliikutuksen valtaan; huulet olivat hiukkasen verran erillään, ja näiden huulien ja silmien ilme oli liikuttavan lempeä, liikuttavan odottavainen. Ja kuitenkaan tähän ei sisältynyt tuota "jotakin": se oli vain sen sisäisen tunnon ulkonainen merkki, että hänen ei tarvinnut tavoitella mitään toiveittensa toteutumista, sen vaistomaisen uskon ilme, että hänellä jo oli kaikki. Tämä "jokin" ja hänen pitkät läpikuultavat kätensä osoittivat, että hän oli ollut sukuaan Totteridge. Ja hänen äänensä, joka oli verkkaisa, jossa oli vähäinen, mutta ei epämiellyttävä puhetavan omituisuus, ja hänen silmäluomensa, jotka kuin tottumuksesta olivat hieman painuneet, vahvistivat tätä vaikutelmaa. Hänen povellaan, johon kätkeytyi ylimysnaisen sydän, nousi ja laski ihailtavan kaunis vanha pitsi.

Seuraavan nurkkauksen takana Sir James Maiden ja Bee Pendyce (vanhin tytär) puhelivat hevosista ja metsästyksestä — Bee puhui omasta aloitteestaan harvoin mistään muusta. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät ja ystävälliset, mutta eivät aivan sievät, ja tämä pikku tosiseikka näytti tunkeutuneen hänen tietoisuuteensa ja tehneen hänet araksi ja aina haluisaksi auttamaan toisia.

Sir Jamesilla oli vähäinen harmaa poskiparta ja uurtuneet terävät kasvot. Hän polveutui vanhasta kentiläissuvusta, joka oli muuttanut Cambridgeshireen; hänen metsästysmaansa olivat ainoalaatuiset; hän oli myös rauhan tuomari, vapaaehtoinen ratsuväen eversti, kiihkeä korkea kirkollinen ja kaikkien salametsästäjien kauhu. Kuten jo mainittu, kannatti hän taantumuksellisia mielipiteitä — hän pelkäsi vähän lady Maldenia.

Miss Pendycen toisella puolella istui kirkkoherra Hussell Barter, joka aikoi metsästysretkelle huomenna, mutta ei kilpa-ajoihin keskiviikkona.

Worsted Skeynesin kirkkoherra ei ollut solakka, ja hänen päänsä oli käynyt jonkin verran kaljuksi paljosta ajattelusta. Hänen leveät kasvonsa, jotka olivat suorakulmaiset tukanrajasta leuan kärkeen saakka, olivat verevät ja sileäksi ajellut ja muistuttivat muodoltaan Yrjöjen aikaisia muotokuvia. Hänen poskensa olivat täyteläiset ja poimuttuneet, hänen alahuulensa pullotti tavallisesti eteenpäin, ja hänen kulmakarvansa varjostivat hänen täyteläisiä, vaaleita silmiään. Hänen käytöstapansa oli arvovaltainen ja hän lausui sanansa äänellä, jonka pitkäaikainen toiminta saarnastuolissa oli tehnyt huomattavan kantavaksi — silloinkin kun hän otti osaa yksityiseen keskusteluun, oli häntä tosiaan vaikea olla kuulematta. Kenties hän tuttavallisessakin puhelussa mielellään näki, että hänen sanansa kantoivat hedelmää. Muutamissa suhteissa hän todellakin oli tyypillinen. Hän ei sietänyt epävarmuutta, epäröintiä, suvaitsevaisuutta — paitsi kun hänen omat mielipiteensä olivat kysymyksessä. Mielikuvitusta kohtaan hän oli epäluuloinen. Hän havaitsi velvollisuutensa elämässä hyvin selkeästi, ja muiden kenties vielä selkeämmin, eikä hän suinkaan yllyttänyt seurakuntalaisiaan ajattelemaan itsenäisesti. Se tottumus näytti hänestä vaaralliselta. Hän lausui suoraan ajatuksensa ja milloin hän havaitsi jonkin erheen, hän puhui syntipukista "moraalittomana ihmisenä", "moisena lurjuksena", niin vakuuttavalla äänensävyllä, ettei hänen kuulijakuntansa voinut muuta kuin uskoa kysymyksenalaisen henkilön epäsiveellisyyden. Hänellä oli suorasukainen hupainen puhetapa, ja hän oli suosittu seurakunnassaan — sillä hän oli hyvä kriketinpelaaja, vielä parempi kalastaja, oiva ampuja, vaikkakaan, kuten hän sanoi, hänellä ei ollut oikein aikaa metsästykseen. Hän vältti sekaantumasta laumansa maallisiin puuhiin, mutta hän valvoi sen rientoja terveelliseltä siveelliseltä näkökannalta lähtien, ja varsinkin hän yllytti sitä kannattamaan olevaa olojen järjestystä — brittiläistä valtakuntaa ja Englannin valtiokirkkoa. Hänen papinvirkansa oli perinnöllinen, ja onneksi hänellä oli jonkin verran omaa varallisuutta, sillä hänellä oli suuri perhe. Hänen pöytäkumppaninsa oli Norah, nuorempi Pendycen kahdesta tyttärestä, jolla oli pyöreät avoimet kasvot ja päättäväisempi käytös kuin sisarellaan Beellä.

Hänen veljensä George, vanhin poika, istui hänen oikealla puolellaan. George oli keskimittainen, sileäksi ajellut kasvot punakan ruskeat ja leuka tanakka. Hänen silmänsä olivat harmaat; hänellä oli lujapiirteiset huulet ja tummat, huolellisesti harjatut hiukset, jotka olivat päälaelta hieman ohuet; niissä oli maailmanmiesten tukan erikoinen välke. Hänen vaatetuksensa oli täydellinen, olematta silmiinpistävä. Hänen kaltaisiaan on nähtävänä Piccadillyllä jokaiseen vuorokauden aikaan. Hän oli aikonut kaartiin, mutta oli epäonnistunut siihen vaadittavassa tutkinnossa, kuitenkin ilman omaa syytään, se kun johtui synnynnäisestä kykenemättömyydestä tavailuun. Jos hän olisi ollut nuorempi veljensä Gerald, hän otaksuttavasti olisi noudattanut Pendycen suvun perintötapaa ja astunut armeijaan kuin itsestään. Ja jos Gerald (nyttemmin kapteeni Pendyce), olisi ollut vanhin poika George, olisi hän mahdollisesti epäonnistunut. George eleli klubissaan kaupungissa kuudensadan suuruisella vuotuisella eläkesummalla ja istui suuren osan ajastaan akkunakomerossa, lukien Ruffin "Opasta kilpa-ajourheiluun".

Hän nosti silmänsä ruokalistasta ja katsoi varkain ympärilleen. Helen Bellew puheli parhaillaan hänen isänsä kanssa, valkea olkapää hieman poispäin kääntyneenä. George oli ylpeä levollisuudestaan, mutta outo kaipaus oli hänen kasvoissaan. Mrs Bellew tosiaan antoi aihetta siihen käsitykseen, että hänen näköisensä ihminen olisi ansainnut paremman aseman kuin mihin hän oli joutunut. Hänen vartalonsa oli solakka, notkea ja täyteläinen, ja nyttemmin, kun hän ei enää metsästellyt, oli se tullut yhä täyteläisemmäksi. Hänen hiuksillaan, jotka löysästi sidottuina kaartuivat hänen leveän matalan otsansa yli, oli erikoinen pehmyt loiste. Hänen huuliensa vaiheilla oli hekumallinen piirre. Hänen kasvonsa olivat liian leveät kulmakarvojen ja poskipäiden kohdalta, mutta silmät olivat suurenmoiset — jäänharmaat, toisinaan melkein vihreät, aina loistavat, ja tummien ripsien varjostamat.

Oli jotain lumoutunutta Georgen katseessa, se oli kuin miehen, jonka on pakko katsoa vastoin tahtoaan.

Sitä oli kestänyt koko viime kesän, eikä hän vieläkään tietänyt, mitenkä asiansa olivat. Joskus näytti siltä, kuin Helen rakastaisi häntä, joskus taas Helen kohteli häntä kuin ei hänellä olisi mitään toivoa. Mikä alussa oli ollut hänelle leikkiä, oli nyt kuolemanvakavaa. Ja tämä jo itsessään oli traagillista. Se miellyttävä hengenrauha, joka on itse elämän tuoksu, oli tiessään; George ei voinut ajatella muuta kuin häntä. Oliko hän niitä naisia, jotka elävät miesten ihailusta, antamatta mitään itse? Vai odottiko hän, että valtansa yhä vakaantuisi? Näiden arvoitusten ratkaisua tavoitti George hänen kasvoiltaan sadat kerrat, maatessaan valveilla pimeässä. George Pendyce, joka oli maailmanmies ja tottumaton kieltäymyksiin, jonka yksinkertainen uskontunnustus oli "Elä ja nauti", vaistosi jotain pelättävää tässä kaipauksessa, joka ei jättänyt häntä hetkeksikään, josta hän saattoi vapautua yhtä vähän kuin syömisestä, ja jonka loppua hän ei havainnut. George oli tuntenut Helenin hänen eläessään The Firsissä, hän oli tuntenut hänet metsästysretkiltä, mutta hänen intohimonsa ei ollut viime kesää vanhempi. Se oli äkkiä puhjennut ilmi tanssiaiskuhertelusta.

Seuramaailman mies ei tutkistele munaskuitaan, hän tunnustaa tilansa liikuttavan vilpittömästi. Hän on nälkäinen ja tarvitsee ruokaa. Hän on janoinen ja tarvitsee juomaa. Miksi hän on nälkäinen, milloin hän tuli nälkäiseksi, nämä kysymykset jäävät syrjään. Mikään siveellinen puoli asiassa ei häntä huolettanut; suhde naituun naiseen, joka eli erillään miehestään, ei ensinkään ollut hänen periaatteitaan vastaan. Mitä perästä seuraisi, sen hän jätti tulevaisuuden huomaan, niin täynnä kuin se olikin epämiellyttäviä mahdollisuuksia. Hänen todellinen huolensa oli paljon likeisempää, paljon alkeellisempaa ja yksinkertaisempaa laatua, tunne siitä, että hän avuttomana luisui mukana virrassa, joka oli niin voimakas, ettei hän saanut jalantukea.

"Niinpä niin; paha juttu. Peloittava asia Sweetenhameille. Tuon nuoren miehen on täytynyt luopua ajatuksesta astua armeijaan. En voi ymmärtää, mitenkä Sweetenham-vanhuksen laita oli. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että hänen poikansa oli käynyt hullusti. Sanoisinpa, että Bethany itse oli ainoa, joka pysyi tietämättömänä. Epäilemättä täytyy moitteen kohdistua lady Roseen."

Pendyce puheli näin.

Mrs Bellew hymyili.

"Minun myötätuntoni on kokonaan lady Rosen puolella. Mitä sanotte te,
George?"

George rypisti kulmiaan.

"Minä olen aina arvellut", virkkoi hän, "että Bethany on aasi".

"George", sanoi mr Pendyce, "on vailla moraalia. Kaikki nuoret miehet ovat vailla moraalia. Sen minä havaitsen yhä enemmän. Te olette lakannut ajometsästyksestä nyt, kuulen minä."

Mrs Bellew huokasi.

"Eihän voi metsästää melkein tyhjätaskuna."

"Niin, tehän asutte Lontoossa. Lontoo hävittää kaiken. Ihmiset eivät ole niin huvitettuja metsästyksestä ja maanviljelyksestä kuin ennen. Minä en ensinkään voi saada Georgea pysymään täällä. Nuoret miehet tahtovat olla nuoria miehiä."

Tehden täten yhteenvedon luonnonlaista kartanonomistaja tarttui taas veitseensä ja haarukkaansa.

Mutta hänen esimerkkiään eivät noudattaneet mrs Bellew ja George; toisen katse oli kiintyneenä lautaseen, ja keveä hymy väikkyi hänen huulillaan, toinen ei hymyillyt, ja hänen katseensa, jossa oli syvä soimaava kaipaus, kääntyi isästä mrs Bellew'hin ja mrs Bellew'sta äitiin. Ja kuin olisi salainen virta käynyt kaikkien näiden kasvojen ja hedelmien ja kukkien lomitse, mrs Pendyce lempeästi nyökkäsi pojalleen.

METSÄSTYS

Aamiaispöydän päässä istui mr Pendyce järjestelmällisesti syöden. Hän oli hieman vaitelias, kuten sopii perheenisän, joka juuri on pitänyt aamuhartauden, mutta tässä vaiteliaisuudessa samoin kuin hänen oikealla puolellaan olevassa puoleksi avattujen kirjeiden läjässä oli vivahdus itsevaltiutta.

"Olkaa kuin kotonanne — tehkää mitä tahdotte, pukeutukaa kuin haluatte, syökää mitä mielitte, juokaa teetä tai kahvia, mutta —" Hänen jokainen silmänluontinsa, kaikki hänen harvasanainen, keveästi hyväntuulinen haastelunsa näytti toistavan tätä "muttaa".

Aamiaispöydän toisessa päässä istui mrs Pendyce, hopeisen teekeittiön takana, josta uhosi kevyt höyry. Hänen käsillään oli pysähtymätöntä puuhaa kupeista ja samalla aikaa hänen huulillaan oli puuhaa, kun hän otti osaa keskusteluun katkonaisin lausein, jotka eivät milloinkaan koskeneet häntä itseään. Hieman sysättynä syrjään vasemmalle ja kokonaan laiminlyötynä oli palanen paahdettua leipää pienellä valkealla lautasella. Kaksi kertaa hän tarttui siihen, levitti osalle siitä voita, ja pani sen pois taas. Hetken hän levähti, ja hänen katseensa, joka lankesi mrs Bellew'hin, tuntui sanovan: "Kuinka viehättävältä näytätkään, rakas ystävä!" Sitten hän tarttui sokeripihteihin ja alkoi taas.

Pitkän, valkealla liinalla katetun tarjoilupöydän täytti joukko syötävää, jommoista tavataan vain sen yhteiskunnan osan keskuudessa, mikä kasvattaa elukoita syödäkseen ne itse. Tämän liharuokarivin toisessa päässä oli kookas riistapiirakka, jonka taikinassa oli kolmikulmainen reikä; toisessa päässä oli soikeissa astioissa neljä kylmää peltopyytä, eri määrässä muokattuina. Niiden takana oleva hopeakulho sisälsi kolme terttua tummia ja yhden tertun vaaleita rypäleitä ynnä hopeisen rypäleveitsen, jolla ei ollut mitään käytäntöä (se oli niin tylsä), mutta joka kerran oli kuulunut eräälle Totteridgelle ja oli koristettu suvun vaakunalla.

Mitään palvelijoita ei ollut huoneessa, mutta sivuovi aukeni silloin tällöin, ja jotain tuotiin sisään, ja tämä antoi aavistaa, että oven taakse oli kokoontunut henkilöitä, jotka vain odottivat määräyksiä. Oli tosiaan kuin mr Pendyce olisi sanonut: "Voisihan hovimestari ja kaksi palvelijaa olla ojentamassa tavaroita, mutta tämä on yksinkertainen maakartano."

Aika-ajoin joku miehisistä vieraista nousi ruokaliina kädessään ja virkkoi jollekin naiselle: "Saanko tuoda teille jotain tarjoilupöydältä?" Kun evättiin, meni hän täyttämään oman lautasensa. Kolme koiraa — kaksi foksterrieriä ja raihnas skyeterrieri — vaelteli levottomina lattialla, nuuskien vieraiden ruokaliinoja. Ja seurasta kohosi puheen sorinaa, josta saattoi erottaa tämäntapaisia lauseita: "Mainio asema se siellä metsänreunassa! Muistatko sen lehtokurpan ilmaheittoa viime vuonna, Jerry?" "Ja meidän rakas kartanonherramme kun ei sipaissut edes höyhentäkään! Vai kuinka, kartanonherra?" "Dick — Dick! Tuhma koira! Tule tänne näyttämään temppujasi! Hiljaa — hiljaa! No noin! Eikös se ole kultunen?"

Mr Pendycen jalkojen juuressa tai hänen tuolinsa vieressä, mistä se saattoi nähdä, mitä syötiin, istui lintukoira John, ja aika-ajoin mr Pendyce otti pikku viipaleen jotain etusormensa ja peukalonsa väliin, sanoen:

"John! — Syökää kunnollinen aamiainen, Sir James; huonosti murkinoinut mies ei kelpaa mihinkään, on minun tapana sanoa!"

Ja mrs Pendyce kohotti kulmakarvojaan ja silmäili huolissaan ympäri pöydän, sopertaen: "Vielä kuppi teetä, hyvä ystävä; saanko nähdä — onko teillä sokeria?"

Kun kaikki olivat lopettaneet, syntyi vaitiolo, kuin itsekukin olisi koettanut unohtaa syömisensä, kuin itsekukin olisi tuntenut suorittaneensa arvotonta toimitusta; sitten mr Pendyce, lopettaen viimeisen rypäleensä, pyyhki suutaan.

"Teillä on neljännestunti käytettävänänne, hyvät herrat. Me lähdemme kello kymmenen ja viisitoista."

Mrs Pendyce jäi istumaan, huulillaan epämääräinen ironinen hymy, hän söi palan paahdetusta leivästään, joka nyt oli varsin vanha ja sitkeä, antoi lopun "kilteille koirille" ja virkkoi:

"George! Sinä tarvitset uuden metsästyskaulaliinan; tämän vihreä väri on aivan haalistunut. Minä olen aikonut hankkia tänne muutamia silkkisiä jo kauan sitten. Oletko saanut mitään tietoja hevosestasi tänä aamuna?"

"Kyllä, Blacksmith sanoo, että se on mainiossa kunnossa."

"Minä niin toivon, että se tuottaa sinulle voiton tässä kilpailussa.
Enosi Hubert menetti kerran neljätuhatta puntaa Rutlandshire-ajoissa.
Muistan sen hyvin. Isäni sai maksaa sen. Minä olen niin iloinen, ettet
sinä lyö vetoa, rakas lapsi!"

"Rakas äiti, minähän lyön vetoa!"

"Oi George, toivoakseni et paljon! Älä herran tähden puhu siitä isällesi; hän on kuten kaikki Pendycet, hän ei tahdo panna mitään vaaraan."

"Rakas äiti, luultavasti minä en sitä tee; mutta todellisuudessa siinä ei ole mitään vaaraa. Minulla on tilaisuus voittaa joukko rahaa tyhjää vastaan."

"Mutta, George, onko se oikein?"

"Tietysti se on oikein!"

"Niin, enhän minä sitä käsitä!" Mrs Pendyce käänsi katseensa maahan, puna kohosi hänen valkeille poskilleen; hän nosti katseensa taas ja sanoi sukkelaan: "George, minä niin mielelläni löisin pienen vedon sinun hevosestasi — oikean vedon, sanokaamme yhden punnan edestä."

George Pendycen periaatteet eivät sallineet hänen ilmaista mitään mielenliikutusta. Hän hymyili.

"Hyvä on, äiti, minä suoritan sen puolestasi. Siitä kai tulee kahdeksan yhtä vastaan."

"Merkitseekö se, että jos minä voitan, niin minä saan kahdeksan?"

George nyökkäsi.

Mrs Pendyce tuijotti hajamielisenä hänen kaulaliinaansa.

"No olkoon sitten vaikka kaksi puntaa, yksi tuntuu kovin vähäiseltä menettää, kun minä niin kovin haluan sen voittavan. Eikö Helen Bellew ole vallan viehättävä tänä aamuna? On miellyttävää nähdä, kun nainen on parhaan näköinen aamulla."

George kääntyi pois salatakseen punastustaan.

"Hän on kyllä kukkean näköinen tosiaankin."

Mrs Pendyce silmäsi häneen; toisessa hänen kohotetuista kulmakarvoistaan piili pieni veitikka.

"Minä en tahdo pidättää sinua, rakkaani; sinä myöhästyt metsästyksestä."

Mr Pendyce oli vanhan koulun metsästäjä, joka vielä piti lintukoiria, joita hän nykyajan tapoja noudattaen ei voinut käyttää, ja hän vastusti varapyssyn pitämistä.

"Jokainen", oli hänen tapansa sanoa, "joka metsästää Worsted Skeynesissä, saa suoriutua vain yhdellä pyssyllä, kuten rakas isävanhukseni teki ennen minua. Hän saa kunnollisen urheilupäivän — ei mitään tarhalintuja" (hän koetti näet pitää fasaanejaan laihoina, jotta ne lentäisivät paremmin); "mutta älköön hän odottako mitään tuollaista joukkotappoa — sulaa teurastusta sellainen on!"

Hän oli tavattoman ihastunut lintuihin, se oli itse asiassa hänen lempiharrastuksensa, ja hän oli lasilaatikkoihin kerännyt huomattavan joukon yksilöitä sellaisista lajeista, jotka ovat vaarassa joutua sukupuuttoon, ja hän tosiaan tunsi eräänlaisella pendycelaisella tavalla, että hän täten teki niille palveluksen, ikäänkuin puolusti niitä maailmalta, joka pian ei enää saisi nähdä niitä hengissä. Hän toivoi myös, että kokoelmasta tulisi oleellinen osa hänen maatilaansa, ja että se siirtyisi hänen pojalleen ja pojanpojalleen hänen jälkeensä.

"Katsokaa tätä Dartford-kerttua", oli hänellä tapana sanoa; "viehättävä pikku olento, joka käy harvinaisemmaksi päivä päivältä. Minun oli hyvin vaikeata hankkia tämä kappale. Te ette uskoisi sanojani, jos minä kertoisin teille, mitä olen saanut maksaa siitä!"

Muutamia näistä harvinaisista linnuista hän oli itse ampunut, ja nuoruudessaan hän oli tehnyt retkiä vieraisiin maihin yksinomaan tätä tarkoitusta varten, mutta niiden suuri enemmistö hänen oli ollut pakko ostaa. Hänen kirjastossaan oli hylly hyllyn vieressä huolellisesti järjestettyjä teoksia tästä mieltäkiinnittävästä aineesta, ja hänen kokoelmansa harvinaisten, melkein sukupuuttoon hävinneiden lintujen munia kuului hienoimpiin, mitä "kolmessa kuningaskunnassa" oli. Yhtä munaa varsinkin hän ylpeänä osoitti viimeiseksi, mitä oli saatavissa sitä lajia. "Tämän haki minulle", hän saattoi kertoa, "vanha kelpo apurini Angus aivan linnun omasta pesästä. Siellä oli vain tämä ainoa muna. Tämä laji", hän lisäsi, hellästi pidellen tuota arkaa posliinimaista soikulaa ruskeassa, hienon mustan karvan peittämässä kädessään, "on nyt kuollut sukupuuttoon". Hän oli todellakin oikea lintujenlempijä, joka ankarasti tuomitsi kaupunkilaishölmöjä ja raakoja, sietämättömiä ihmisiä, jotka mitään kokoelmia omaamatta kevytmielisesti tuhosivat "kuningaskalastajia" tai muita harvinaisia lintuja pelkästä typeryydestä.

"Piiskaa niiden pitäisi saada", oli hänen tapana sanoa, sillä hänen mielestään mitään sellaista lintua ei pitänyt tappaa muuta kuin kokoelmia varten ja lukuunottamatta sellaisia poikkeuksellisia tapauksia kuin Dartford-kerttu oli — vieraissa maissa Brittein saarten kaukaisemmissa osissa. Mr Pendycen luonnetta ja koko näkökantaa kuvasi hyvästi se, että milloin joku harvinainen siivekäs vieras ilmestyi hänen omalle tilalleen, puhuttiin siitä kuin merkkitapauksesta, ja sitä pidettiin hengissä mitä suurimmalla huolella toivossa, että se pesisi ja siirtyisi perintönä maatilan mukana. Mutta jos taas tuli tunnetuksi, että se kuului mr Fullerille tai lordi Quarrymannille, joiden tilukset olivat Worsted Skeynesin naapureita, ja jos oli uhkaamassa vaara, että se palaisi sinne takaisin, niin se viipymättä ammuttiin ja täytettiin, jottei se joutuisi hukkaan jälkimaailmalta. Kohtaus toisen tilanomistajan kanssa, jolla oli sama harrastus, — ja sellaisia oli naapuristossa moniaita — saattoi hänet pois tasapainostaan viikoksi, aivan synkälle mielelle, ja heti hän kaksinkertaisti ponnistuksensa lisätäkseen jotain entistä harvinaisempaa omaan kokoelmaansa.

Metsästysvalmistukset hän suoritti hyvin järjestelmällisesti. Pieniä paperilappuja, joihin oli kirjoitettu ampujien nimet, pantiin hattuun ja otettiin sieltä yksitellen, ja sen hän aina teki itse. Talon oikean siiven takana hän tarkasti ajomiehet, jotka marssivat hänen ohitseen pihasta ulos, kullakin kädessään pitkä keppi, eikä mitään ilmettä kasvoissa. Viisi minuuttia ohjeita metsänvartijalle, ja sitten ampujat lähtivät, kantaen kukin aseitaan ja patruunia määrän, joka riittäisi ensi ajoon vanhan tavan mukaan.

Kostea välke oli ruohostossa, kun aurinko kuivatti runsasta kastetta; rastaat hyppelivät ja riensivät piiloon, varikset vaakkuivat vanhoissa jalavissa. Tien käänteessä tulivat metsästysvaunut, jotka oli rakennettu mr Pendycen omien ohjeiden mukaan, takkuisen hevosen vetäminä ja vanhan miehen ohjaamina; verkalleen ne matkasivat ensimmäiseen pysähdyspaikkaan.

George tuli hiljakseen jäljestä, kädet syvällä taskuissa; hän nautti täysin siemauksin päivän rauhaa, lintujen liverrystä, joka oli niin heleää ja lempeää, koko luonnon elämän yhteissoittoa. Hän tunsi näreikköjen tuoksahduksen, ja hän ajatteli:

"Mikä ihastuttava metsästyspäivä!"

Kartanonherra, jonka puku oli huolellisesti valittu, niin ettei minkään linnun pitänyt häntä erottaa, ja jolla oli nahkasäärykset ja monien pikku reikien tuulettama kangaskypärä hänen omaa malliaan, astui poikansa luo; ja lintukoira John, jolla oli melkein yhtä suuri halu koota lintuja kuin sen isännällä, saapui myös.

"Sinä olet laitimmainen, George", sanoi hän, "sinä saat oivan tilaisuuden ampua lennosta!"

George tunnusteli maata jalallaan, puhalsi tomupilkun pyssynsä piipusta, ja öljyn haju saattoi hänet mielihyvästä värisemään. Kaikki oli unohtunut, Helen Bellew'kin. Sitten rikkoi hiljaisuuden kaukainen meteli; fasaanikukko tuli matalalla lentäen ulos vihreästä, auringonloisteisesta näreiköstä, sen silkkinen höyhenpuku välkkyi päivänpaisteessa, kun se kiersi oikealle ja hävisi pensaikkoon. Muutamia kyyhkysiä lensi ohi korkealla ilmassa. Alkoi kuulua keppien koputusta puita vasten; sitten tuli fasaani, puuskaisesti suhisten, suoraan päin. George heitti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Lintu pysähtyi lennossaan, syöksähti eteenpäin ja putosi tömähtäen päistikkaa keskelle nurmikkoa. Auringonloisteessa makasi kuollut lintu, ja riemukas hymy väikkyi Georgen huulilla. Hän nautti elämästä.

Metsästysretkiensä aikana kartanonherralla oli tapana koota vaikutelmia sielunsa muistikirjaan. Hän pani erikoisesti merkille ne, jotka ampuivat harhaan tai vain vahingoittivat lintuja, tai laskivat niihin lyijyä niin, että niiden kauppa-arvo väheni, tai taittoivat jänikseltä yhden jalan kerrallaan, saaden sen huutamaan kuin kidutetun lapsen, mikä ei ole muutamille ihmisille mieleen; tai ne, jotka maineestaan arkoina väittivät omikseen elukoita, joita eivät olleet ampuneet, tai kuvittelivat seuraavassa ajossa saavansa suuren saaliin, tai liian usein pyyhkäisivät kuulillaan esiinpistävän naapurinsa silmiä tai ampuivat liian monta ajomiestä sääriin. Tällaisten asioiden vastapainoksi hän kuitenkin tietämättään asetti sellaiset kieltämättömät yhteiskunnalliset tosiseikat kuin olivat Winlow'n isän arvonimi, Sir James Maldenin metsästysmaat, joiden riista myös pian oli ammuttava; Thomas Brandwhiten asema rahamaailmassa, kenraali Pendycen läheinen sukulaisuus ja Englannin valtiokirkon merkitys. Vain Foxleigh'ta vastaan hän ei voinut panna mitään merkille. Tämä mies tuhosi kaiken, mikä oli hänen ulottuvillaan, erehtymättömän täsmällisesti, ja se oli kenties onneksi, sillä Foxleigh'lla oli yhtä vähän arvonimeä, metsästysmaita, yhteiskunnallista asemaa kuin univormua! Ja kartanonherra punnitsi vielä yhtä seikkaa erikseen — iloa tarjota heille kelpo urheilupäivän, sillä hänen sydämensä oli hyväntahtoinen.

Aurinko oli jo aivan laskenut kotimetsän taakse, kun ampujat seisoivat odottamassa päivän viimeistä ajoa. Laaksossa olevasta metsänvartijan mökistä, missä myöhäisiä purppurajuovia viipyi villin viinin ruskeassa verkossa, kohosi savuauerta, minkä tuulenhenkäys hajoitti. Ääniä ei kuulunut yhtään, vain tuota heikkoa hälyä — ihmisten, elukoiden ja lintujen etäistä huhuilua — joka ei koskaan tyyten kuole maalaisillassa. Korkealla metsän yläpuolella kaarteli vielä muutamia pelästyneitä kyyhkysiä, mitään muuta eloa ei ollut näkyvissä; mutta auringonsäde hiipi sivulta näreikköön ja valoi hehkullaan vääntyneet lehvät, kunnes koko metsä näytti värisevän kuin lumottuna. Tästä värisevästä metsästä oli haavoittunut jänis hiipinyt esiin ja laskeutui kuolemaan. Se makasi kyljellään mättäällä, takajalat se oli vetänyt alleen, sen etujalat olivat koholla kuin rukoilevan lapsen kädet. Se oli liikkumaton kuin kuollut, kaikki sen jäljelläoleva elämä oli keskittynyt sen mustiin, lempeihin silmiin. Vaikertamatta, napisematta, tiedottomana, lempeän silmäpoloisen harhaillessa, se palasi Maaemon helmaan. Sinne oli Foxleigh'kin kerran palaava, kysyen luonnolta, miksi se oli murhannut hänet.

AUTUAS HETKI

Oli iltapäivä, teen ja päivällisen välinen hetki, jolloin herraskartanon henki, tietoisena omasta oivallisuudestaan, oli vaipunut puoleksi uneen.

Kylvettyään ja vaihdettuaan vaatteita George Pendyce meni vedonlyöntikirjoineen tupakkahuoneeseen. Lukemiselle omistetussa sopukassa, jota vedolta ja tunkeilulta suojasi korkea nahkaverho, hän istuutui nojatuoliin ja torkahti.

Istuessaan siinä jalat ristissä, leuka toiseen kämmeneen nojaten, pulska vartalo lepoon lauenneena, hän uhosi saippuan tuoksua, aivan kuin hänen sielustaan tässä sen täydellisessä levossa lähtisi sen luontainen tuoksu. Hänen mielessään, joka oli unimaailman rajalla, värehti haihtuvia mielteitä ritarillisuudesta ja korkeista päämääristä. Se on pitkän ulkoilmassa vietetyn päivän ja sen tuottaman ruumiillisen hyvinvoinnin tulos, sen turvallisuuden tunnon tulos, minkä vapaus kaikesta epämiellyttävästä ja vaaranalaisesta herättää. Hän heräsi puheääniin.

"George ei ole mikään huono ampuja!"

"Hän käyttäytyi aivan liian kömpelösti viime asemalla. Mrs Bellew oli hänen seurassaan. Linnut kiitivät hänen ylitseen kuin savu, eikä hän sipaissut höyhentäkään."

Se oli Winlow'n ääni. Hiljaisuus, sitten Thomas Brandwhiten:

"Oli hairahdus, että naiset tulivat mukaan. Minä itse en koskaan huoli heistä. Mitä te arvelette, Sir James?"

"Huono periaate — hyvin huono."

Naurua — Thomas Brandwhiten naurua, kuin miehen, joka ei ole koskaan täysin varma itsestään.

"Tuo Bellew on kumma haukka. Häntä nimitetään hurjapääksi täällä. Hän juo kuin kala ja ratsastaa kuin paholainen. Hänen vaimonsa rakasti kiivasta menoa, hänkin. Olen pannut merkille, että tuollainen pariskunta on jokaisessa metsästysseudussa. Oletteko koskaan nähnyt häntä? Hintelä, korkeaolkainen mies, jolla on valkea naama, pienet mustat silmät ja punaiset viikset."

"Hänen vaimonsahan on vielä nuori nainen?"

"Kolmekymmentä tai kolmekymmentä kaksi."

"Miks'eivät he tulleet toimeen keskenään?" Kuului tulitikun raapaisu.

"Vanha juttu padasta ja kattilasta."

"On helppo havaita, että miesten ihailu häntä miellyttää. Sellainen on aina tehnyt naisille pahoja kepposia!"

Winlow'n verkkaisa ääni taas:

"Heillä oli lapsi, luullakseni, mutta se kuoli. Ja sitten — siellä tapahtui jokin juttu, tiemmä; mutta ei siitä koskaan päästy oikein selville. Bellew joutui pois rykmentistään sen asian vuoksi. Hänen vaimonsa saa kaikenmoisia päähänpistoja, sanotaan, ettei hänelle ole mikään kylliksi kiihottavaa; tahtoo luistella ohuella jäällä, tahtoo jonkun miehen luistelevan perässään. Jos se miespoloinen painaa enemmän kuin hän, niin sinne hän jää."

"Tuo muistuttaa hänen isäänsä, Cheriton-vanhusta. Minä tunsin hänet klubissa — hän oli niitä vanhan ajan kartanonherroja — nai toisen vaimonsa kuusikymmenvuotiaana ja hautasi hänet kahdeksankymmenen vanhana. Vanhaksi 'Claret ja Piquet'ksi' [Claret = punaviini. Piquet = eräs korttipeli.] he nimittivät häntä. Hänellä oli enemmän aviottomia lapsia kuin kenelläkään muulla Devonshiressä. Näin hänen pelaavan kahden ja puolen tikkejä viikkoa ennen kuolemaansa. Se on veressä. Paljonko George painaa? — haha?"

"Ei se ole mikään naurun asia, Brandwhite. Meillä on aikaa yhteen peliin ennen päivällistä, jos teitä haluttaa, Winlow?"

Taaksepäin työnnettyjen tuolien ääni, askeleita, ovi sulkeutui. George oli yksin taas, punainen täplä kummallakin poskellaan. Nuo epämääräiset mielteet ritarillisuudesta ja korkeista päämääristä olivat haihtuneet, ja haihtunut hyvin ansaitun levon tunne. Hän nousi, astui esiin sopukastaan ja käveli edestakaisin tiikerintaljalla uunin edessä. Hän sytytti savukkeen, heitti sen pois ja sytytti toisen.

Luistelu ohuella jäällä! Se ei häntä pidättäisi! Heidän juorunsa ei häntä pidättäisi eikä heidän ivansa, ne vain yllyttäisivät häntä yhä kiihkeämmäksi.

Hän heitti pois toisenkin savukkeen. Hänen oli outoa mennä salonkiin tähän päivän aikaan, mutta hän meni kuitenkin.

Avaten rauhallisesti oven hän näki solakoiden öljylamppujen valaiseman pitkän miellyttävän huoneen ja mrs Bellew'n istuvan pianon ääressä laulamassa. Teeastiat olivat vielä pöydällä toisessa päässä, mutta jokainen oli lopettanut. Niin kaukana muista kuin mahdollista, akkunasopen suojassa, kenraali Pendyce ja Bee pelasivat sakkia. Huoneen keskustassa olevan lampun ympärille ryhmittyneinä lady Maiden, mrs Winlow ja mrs Brandwhite olivat kääntäneet kasvonsa pianoon päin, ja jonkinmoinen nurpeus tai hämmästys näkyi näillä kasvoilla, jonkinmoinen ajatuksen: "Meillä oli juuri mitä mieltäkiinnittävin puheenaine; meitä ei olisi pitänyt keskeyttää" ilme.

Uunin edessä seisoi, pitkät sääret hajallaan, Gerald Pendyce. Ja vähän erillään istui mrs Pendyce, tummat silmät laulajaan kiintyneinä ja koruompelus helmassaan, ja hänen hameensa liepeellä makasi Roy, vanha skyeterrieri.

"Jos oisin tiennyt, kun suutelin, että hetken vain lempiä voisin, niin kultalippaaseen sulkenut ma sydämeni ainiaks oisin. Ah murhetta — lempi on suloinen, kun ensi päivät vaihtuu, mut vanhana kohta jäähtyy se ja kasteen lailla haihtuu!"

Tämän laulun George kuuli väreilevän ja kuolevan kaunisäänisen, vähän epävireessä olevan pianon kielillä.

Hän tuijotti laulajaan, ja vaikka hän ei ollut soitannollinen, tuli hänen silmiinsä katse, jonka hän kiiruhti salaamaan.

Hiljainen sorina kuului huoneen keskustasta, ja uunin äärestä Gerald huudahti: "Kiitos, se oli erinomaista!"

Kenraali Pendycen ääni kuului akkunasopesta: "Sakki!"

Mrs Pendyce tarttui koruompelukseensa, jolle oli tipahtanut kyynel, ja virkkoi hiljaa:

"Kiitos, rakkaani; se oli ihastuttava."

Mrs Bellew poistui pianon luota ja istuutui hänen viereensä. George siirtyi akkunan soppeen. Hän ei ymmärtänyt sakkipelistä mitään, eipä hän edes voinut sietää sitä, mutta täältä hän huomiota herättämättä saattoi katsella mrs Bellew'ta.

Ilma oli unettava ja hyvänhajuinen; setripölkky oli juuri pantu tuleen; hänen äitinsä ja mrs Bellew'n äänet, jotka puhelivat jotain, mitä George ei saattanut kuulla, lady Maldenin, mrs Brandwhiten ja Geraldin äänet, jotka käsittelivät joitakin naapureita, mrs Winlow'n ääni, joka milloin myönsi, milloin kielsi, kaikki tämä sulautui miellyttäväksi unettavaksi sorinaksi, jonka tuolloin tällöin katkaisi kenraali Pendycen ääni, kun hän uhkasi "sakkia!" Been virkkaessa siihen: "Oh, setä!"

George tunsi vimmastuvansa. Miksi piti näillä kaikilla olla niin mukava ja miellyttävä olo, sill'aikaa kuin sammumaton tuli hehkui hänessä itsessään. Ja hän kiinnitti synkän katseensa naiseen, joka tällä tavoin tanssitti häntä pillinsä mukaan.

Hän teki tökerön liikkeen ja töyttäsi sakkipöytää. Kenraali sanoi hänen takanaan: "Katso eteesi, George! Mitä nyt!" George meni äitinsä luo.

"Saanko katsoa tuota, äiti?"

Mrs Pendyce nojautui taapäin tuolissaan ja ojensi käsityönsä hymyillen miellyttävän yllätyksen vaikutuksesta.

"Rakas poikaseni, siitä sinä et ymmärrä mitään. Se tulee uuden pukuni rintamukseen."

George tarttui käsityöhön. Hän ei sitä ymmärtänyt, mutta sitä kääntäessään ja kiertäessään hän saattoi hengittää rakastamansa naisen lämpöä. Kumartuessaan ompeluksen yli hän kosketti mrs Bellew'n olkapäätä; se ei vetäytynyt pois, vaan heikko painahdus näytti vastaavan hänen omaansa. Äidin ääni palautti hänet:

"Oh, neulani, rakas! Sinä olet kovin kiltti, mutta kenties — —"

George antoi ompeluksen takaisin. Mrs Pendyce otti sen kiitollisin katsein. Tämä oli ensi kerta, jolloin poika oli osoittanut jotakin harrastusta hänen työhönsä.

Mrs Bellew oli tarttunut palmunlehtiviuhkaan verhotakseen kasvojaan tulelta. Hän lausui verkkaan:

"Jos me voitamme huomenna, niin minä kirjailen teille jotakin, George."

"Entä jos menetämme?"

Mrs Bellew kohotti katseensa, ja vaistomaisesti George liikahti niin, ettei hänen äitinsä voinut nähdä sen katseen loihtuvoimaa häneen.

"Jos me menetämme", virkkoi mrs Bellew, "niin minä vajoan maan sisään.
Meidän täytyy voittaa, George."

George naurahti vaivautuneesti ja silmäsi nopeasti äitiinsä. Mrs Pendyce oli alkanut vetää neulaansa edestakaisin hieman hämmästynyt ilme kasvoillaan.

"Se jää aivan kaikumaan korviin, tuo laulamasi pikku laulu, rakas ystävä", virkkoi hän.

Mrs Bellew vastasi: "Sanat ovat niin tosia, eikö totta?"

George tunsi hänen katseensa kasvoillaan ja koetti vastata siihen omallaan, mutta nämä puoleksi hymyilevät, puoleksi uhkaavat silmät tuntuivat kiertävän ja kääntävän häntä kuin hänen kätensä äsken olivat kiertäneet ja kääntäneet äidin koruompelusta. Taaskin tuo puoleksi hämmästynyt ilme häivähti mrs Pendycen kasvoilla.

Äkkiä kuului kenraali Pendycen ääni hyvin voimakkaana:

"Mattiko? Joutavia, Bee, joutavia! Mitäs hittoa, niinhän se on!"

Tätä purkausta seurasi äänten sorina huoneen keskustasta, ja takan ääreen astuen Gerald heitti toisen setripölkyn tuleen. Savu pöllähti sisään.

Mrs Pendyce nojautui taapäin tuolissaan, hymyillen ja rypistäen hienoa ohutta nenäänsä.

"Viehättävää!" hän sanoi, mutta hänen katseensa viipyi pojan kasvoilla ja siinä näkyi epämääräinen levottomuus yhä.

HUVITTELUPAIKKA

Kaikista niistä paikoista, missä taitavasti sekoittamalla ruoskaa ja kannuksia, kauroja ja whiskyä saadaan hevoset siirtämään jalka toisen eteen tarpeettoman nopeasti, jotta miehet helpommin voisivat vaihtaa pieniä metallinpalasia, Newmarketin kangas on "etevin, hauskin ja paras".

Tällä paikalla, joka tarjoaa niin hyvän tilaisuuden rahan liikehtimisen tutkimukseen — kilpa-ajourheilun salainen vaikutin on tarjota esimerkki ikiliikkujasta (ainoakaan vedonlyöjä kun ei ole tyytynyt pitämään tappioitaan tai voittojaan tapahtuneena tosiseikkana) — tällä paikalla on ilmanala, jolla on verraton kyky tuottaa brittiläistä temperamenttia.

Puuttumatta kohtuullista määrää tuota oleellista luonteen muovailijaa, itätuulta, sillä on samalla kaikkein paahtavin aurinko, koleimmat rajuilmat, vetisimmät sateet kaikista senkokoisista paikoista "kolmessa kuningaskunnassa". Se pyrkii — vieden siinä suhteessa voiton Lontoon kaupungistakin — synnyttämään ja kehittämään individualismia, tuota tavoiteltavaa "saakeli soikoon" mielialaa, mikä on jokaisen englantilaisen ylpeys ja varsinkin jokaisen maalaisherrasmiehen. Sanalla sanoen — sen itsetietoisen salamyhkäisyyden emona, mikä torjuu kaiken vieraan sekaantumisen ja oleellisena osana kuuluu tämän maan kristillisyyteen — Newmarketin kangas on ennen kaikkia muita maanomistajaluokkien huvittelupaikka.

Puoli tuntia ennen kuin Rutlandshire-ajon piti alkaa, seisoi kilpailuherroja parin kolmen hengen ryhmässä hevostarhassa kuvailemassa toisilleen erittäin varovaisesti niiden hevosten vahvoja puolia, joita vastaan he olivat panneet vetoa, ja niiden heikkoja puolia, joiden puolesta he olivat panneet, tai päinvastoin, kuvaten samalla harjoittajain ja jokkeyden viimeisiä riitaisuuksia. Kauimpana syrjässä George Pendyce, hänen harjoittajansa Blacksmith ja hänen jokkeynsa Swells puhelivat matalalla äänellä. Moni on hämmästynyt sitä tiukkaa salamyhkäisyyttä, mikä on tunnusmerkillistä kaikille, jotka ovat hevosten kanssa tekemisissä. Siinä ei ole mitään ihmettelemistä. Hevonen kuuluu niihin jaloluontoisiin ja jollakin tavoin huolimattomiin eläimiin, jotka varmasti päästävät kaiken menemään piloille, ellei niihin tartuta tanakasti ensi hetkestä saakka. Oleellinen seikka on, että miehellä, joka on hevosten kanssa tekemisissä, on täydellisesti ilmeettömät kasvot, muussa tapauksessa eläin ei koskaan tiedä, mitä siltä tahdotaan. Minä enemmän siltä tahdotaan, sitä ilmeettömämpiä täytyy sen ystävien olla, muuten he saavat surkean tappion murehtiakseen.

Tästä syystä Georgen kasvot olivat vielä tavallistaan levollisemmat, hänen harjoittajansa ja jokkeynsa virkut, päättäväiset ja ilmeettömät. Pienikasvuisella Blacksmithillä oli kädessään lyhyt pykäläinen keppi, jolla hän vastoin tavallisuutta ei ropsinut sääryksiään. Hänen silmäluomensa riippuivat hänen terävien silmiensä yli, hänen ylähuulensa ulkoni alahuulen ohi, eikä hänen kasvoissaan ollut mitään karvoja. Jokkey Swellsin teräväpiirteiset kasvot, joissa oli esiinpistävät kulmakarvat ja melkein olemattomat posket, saivat Georgen riikinkukonsinisen kilpailulakin alla sen tummanruskean sävyn, mikä vanhoilla tavaroilla on.

"Ambler" oli ostettu hevossiittolasta, jotka omisti eversti Dorking, mies, joka periaatteesta ei antanut kaksivuotisten kilpailla, eikä se ollut kolmivuotiaanakaan juossut. Kun se parissa kotikilpailussa näytti osoittavan taipumuksia, sen annettiin ottaa osaa estejuoksuun Fanessa, mutta ilmeisesti se ei vielä ollut valmis ja vietiin syrjään yleisön nähtäviltä.

Kasvatustallissa oli alusta saakka tähdätty Rutlandshire-kilpailuihin, ja heti kun Goodwoodista oli päästy, annettiin tehtävä Barneyn huostaan, joka oli tunnettu kyvystään sopivimmalla hetkellä kiinnittää yleisön huomion määrättyyn hevoseen. Samoihin aikoihin kävi ilmi, että yleisö oli päättänyt kannattaa "Ambleria" ainakin seitsemällä yhtä vastaan. Ymmärtäväisesti pani Barney heti likoon tallirahaston, ja kun se oli tehty, havaitsi George, että hänellä oli mahdollisuus voittaa neljätuhatta puntaa tyhjää vastaan. Jos hän nyt olisi päättänyt panna vetoa tämän summan käypähintaan kahdeksan yhtä vastaan, niin hän luonnollisesti täydellä varmuudella olisi voittanut neljäsataa, eikä hevosen olisi tarvinnut koskaan kilpaillakaan. Mutta George, joka tosin olisi ollut mielissään sellaisesta summasta, ei ollut omansa moiseen. Se soti hänen periaatteitaan vastaan. Sitäpaitsi hän luotti hevoseensa ja oli kylliksi Totteridge rakastaakseen kilpailua sen itsensä takia. Jos hän kärsisi tappionkin, saisi hän nauttia siitä mielentyyneydestä, millä hän voisi tappion kantaa, ylemmyydentunnostaan muiden miesten rinnalla, jotka eivät olleet niin suuria harrastajia kuin hän itse.

"Tule katsomaan, kun hevosta satuloidaan", sanoi hän veljelleen
Geraldille.

Eräässä pitkän rivin pilttuista seisoi "Ambler" odottamassa viimeistelyä. Se oli tummanruskea hevonen, noin kuusitoista kämmenen mittaa korkea, sillä oli hyvänmuotoiset lavat, suorat sääret, pieni pää ja "rotanhäntä", kuten nimi kuuluu. Mutta huomattavin sen piirteistä oli kuitenkin silmä. Tuon suuren lempeän silmän syvyydessä oli melkein kaamea loiste, ja kun se käänsi sitä valkoisessa kehässään ja loi ympäröiviin oudon ymmärtäväisen katseen, niin he ymmärsivät, että se käsitti pohjaan saakka kaiken mitä sen ympärillä tapahtui. Se oli vasta kolmivuotias eikä ollut vielä ehtinyt siihen ikään, jolloin ihmiset sovittavat käytäntöön tiedon hedelmät, ja kuitenkin oli tuskin epäilystä siitä, ettei se vanhentuessaan ilmaisisi paheksuvansa sitä järjestelmää, millä miehet löivät rahaa sen kustannuksella. Ja tällä valkokehäisellä silmällään se katseli Georgea, ja vaiteliaasti katsoi George takaisin siihen, oudosti hämmästellen hevosen pitkää, tyyntä, rohkeaa silmäystä. Liian paljonhan riippui tästä sydämestä, joka sykki syvällä lämpöisen, tumman silkkisen karvan alla, hengestä, joka hehkui sen tyynestä rohkeasta silmästä, ja hän kääntyi pois.

"Satulaan, jokkeyt!"

Kovakatseisen, lakkipäisen, vaatteisiin verhotun kaksijalkaisen joukon läpi marssivat nämä nelijalkaiset ylväinä, silkkikarvaisessa alastomuudessaan loistaen ruskean eri vivahduksissa, kuin kulkien kohti kuolemaa — näky, joka oli kauneimpia maailmassa. Viimeinen niistä hävisi veräjästä ulos, joukko hajosi.

Alhaalla Tattersallin aidakkeen luona seisoi yksinään George. Hän oli tunkenut ruumiinsa sopukkaan, mistä hän pitkän kiikarinsa avulla saattoi tähytä loistavanväristä käännöspyörää kahden kilometrin pituisen kilparadan päässä. Tänä hänen tulevaisuudelleen niin merkityksellisenä hetkenä hän ei voinut sietää tovereittensa seuraa.

"Nyt ne lähtivät!"

Hän ei enää katsonut, nosti vain olkapäitään ja kangisti kyynärpäitään, niin ettei kenkään pystynyt tulkitsemaan hänen tunteitaan.

"Lemmitty on lyöty. Mikä on tuo sinisellä merkitty etunenässä?"

Kaukana yksinään radalla, kiitäen sitä pitkin kuin kotiin lentävä lintu, saapui "Ambler". Ja Georgen sydän hypähti kuin kala, joka kesäiltana hypähtää tummasta vedenkalvosta.

"Ne eivät tule saamaan kiinni sitä. Ambler voittaa helposti! Ambler!"

Vaiteliaana keskellä huutavaa joukkoa ajatteli George: "Minun hevoseni! minun hevoseni!" ja pelkkä mielenliikutus sai kyyneliä kokoontumaan hänen silmiinsä. Kokonaisen minuutin hän seisoi aivan hiljaa; sitten hän, vaistomaisesti kohentaen hattuaan ja kaulahuiviaan, lähti rauhallisesti vaeltamaan tarhaa kohti. Hän antoi harjoittajansa viedä Amblerin takaisin ja yhtyi häneen punnitushuoneessa.

Pieni jokkey istui satulaansa hoidellen välinpitämättömänä ja äreänä, odotellen sanoja: All right!

Blacksmith virkkoi rauhallisesti:

"Niin, herra, me selvisimme hyvin. Neljä hevosenmittaa. Minä olen sanonut Swellsille, että minun laskuuni hän ei enää ratsasta. Kokonainen kultakaivos on siinä heitetty hukkaan. Miksi ihmeessä hänen piti tuolla tavoin yksinään saapua perille? Nyt me emme pääse 'City'-kilpailuihin alle yhdeksän painon. Se voi saada miehen ihan itkemään!"

Ja katsahtaen harjoittajaansa George näki pikku miehen huulten värähtävän.

Hien peitossa, takajalat levällään seisoi Ambler tallissaan, kiukutellen tallirengin huolenpitoa; se lakkasi hetkeksi viskomasta päätään katsahtaakseen omistajaansa, ja taas kohtasi George tuon pitkän, ylvään, tyynen katseen. Hän laski hansikoidun kätensä hevosen vaahtopilkkuiselle kaulalle. Ambler keikautti päätään ja käänsi sen pois.

George meni ulkoilmaan ja suuntasi kulkunsa katsojalavalle. Hänen harjoittajansa sanat olivat vuodattaneet pisaran myrkkyä hänen maljaansa. "Kultakaivos heitetty hukkaan!"

Hän meni Swellsin luo. Hän oli lausumaisillaan sanat: "Mikä pani teidät komeilemaan tuolla tavoin?" Hän ei lausunut niitä, sillä sisässään hän tunsi, ettei hänen sopinut kysyä jokkeyltään, miks'ei hän ollut pidättänyt ja voittanut vain yhden pituuden verran. Mutta pikku jokkey ymmärsi heti.

"Mr Blacksmith on ollut kimpussani, herra. Uskokaa minua: se on omaa laatuaan, tuo hevonen. Minusta oli paras antaa sen juosta niinkuin sitä halutti. Muistakaa minun sanoneen: se tietää mitä se tahtoo. Ja kun ne ovat sellaisia, on paras antaa niiden olla rauhassa."

Ääni virkkoi hänen takanaan:

"Mainiota, George, onnittelen sinua! Itse minä kyllä en olisi sillä tavoin ratsastanut. Hänen olisi pitänyt sovitella etäisyyttä. Kylläpä on vauhtia siinä hevosessa! Mutta nykyään ei enää osata ratsastaa!"

Kartanonherra ja kenraali Pendyce seisoivat siinä, suorina ja hintelinä, yhdennäköisinä ja kuitenkin niin erinäköisinä, ja molempien silmät näyttivät sanovan:

"Minä olen aivan samaa mieltä kuin sinä; siitä ei voi olla eri käsityksiä; minä olen aivan samaa mieltä."

Heidän takanaan seisoi mrs Bellew. Hän ei voinut hillitä silmiään ripsiensä alla, ja niiden loisto ja väri vaihteli lakkaamatta. George asteli verkalleen hänen vieressään. Helenin olennossa oli voitonriemua ja hellyyttä, väri syveni hänen poskillaan, hänen vartalonsa notkui. He eivät katsoneet toisiinsa.

Hevostarhan aitausta vasten nojasi mies ratsastuspuvussa, hän oli hoikkavartaloinen, hänellä oli hevosmiehen suorakulmaiset korkeat olkapäät, ja hintelät, vähän käyrät sääret. Hänen kapeilla, ohuthuulisilla, kesakkoisilla kasvoillaan, lyhyeksileikattuine punaisine viiksineen ja hiuksineen, oli outo kalpeus. Hän seurasi Georgen ja tämän kumppanin hahmoja pienillä, tuikeilla, tummanruskeilla silmillään, joissa paholaiset näyttivät tanssivan. Joku löi häntä käsivarrelle.

"Hei Bellew! Onko sinulla ollut hyvä onni tänään?"

"Hitto vieköön, ei! Mennään ottamaan ryyppy."

Yhä katsomatta toisiinsa George ja mrs Bellew kävelivät veräjää kohti.

"Minä en välitä nähdä mitään enempää", virkkoi mrs Bellew. "Haluaisin lähteä pois samalla."

"Lähdetään tämän ajon jälkeen", virkkoi George. "Viimeisessä ei ole mitään nähtävää."

Suuren katsomolavan takana, keskellä kohisevaa laumaa, hän pysähtyi.

"Helen?" lausui hän.

Mrs Bellew nosti silmänsä ja katsoi suoraan Georgeen.

Pitkä on avomaantie Roustonin rautatieasemalta Worsted Skeynesiin. George Pendycen mielestä, joka ajoi rattaita, Helen Bellew'n istuessa hänen vieressään, se tuntui kestävän vain hetken — sen ihmeellisen hetken, jolloin taivas on auki ja sen ihanuus näkyy. Muutamat miehet kohtaavat sen näyn vain kerran, muutamat monta kertaa. Se tulee pitkän talven jälkeen, kun kukkivat lehvät riippuvat; se tulee kuivan kesän jälkeen, kun puut käyvät kultaan; ja millä väreillä se on maalattu — onko se härmää ja tulta, viiniä ja purppuraa, tunturikukkien loistoa vaiko syvän, hiljaisen veden tummaa vihreää — sen saattaa näkijä yksin kertoa. Mutta se on varmaa — tämä näky riistää siltä, ken sitä katsoo, kaiken tietoisuuden muusta maailmasta, kaiken tunnon laista ja järjestyksestä, todellisesta menneisyydestä ja todellisesta nykyisyydestä. Tulevaisuus on siinä, tuoksuisena, laulavana, timantinvälkkyisenä, kuin milloin korkeiden töyräiden välistä äkkiä tulee näkyviin kukkiva omenapuun lehvä, joka värähtelee tuulessa, mehiläisten laulua hymisten.

George Pendyce tuijotti tällaiseen näkyyn harmaan tamman selän yli, ja toinen, joka hänen vieressään istui turkiksiinsa käärittynä, kosketti hänen käsivarttaan omallaan. Ja selin heihin istui ratsupoika, pidellen itseään kiinni, tien luistaessa ohi hänen allaan, ja hänellä oli oma näkynsä, sillä hän oli voittanut viisi puntaa ja hänen silmänsä olivat suljetut. Ja harmaalla tammalla oli näky lämpimästä valoisasta tallistaan ja kauroista, joita valui sen seimeen, ja se kiiti kevein kavioin raittia myöten, jolle sivulamput loivat kaksi tanssivaa sädettä, valaisten pyökkirivejä sen kummallakin puolen, missä koillistuuli humisi. Kerran toisensa jälkeen se päristeli tyytyväisenä siitä, että kiidettiin kotia kohti, ja sen sieraimien keveä vaahto pärskyi takana istuvien kasvoilla. Ja he istuivat ääneti, värähdellen toistensa käsivarsien kosketuksesta, heidän poskensa hehkuivat tuulisessa pimeydessä, heidän loistavat silmänsä tuijottivat suoraan eteensä.

Ratsupoika heräsi äkkiä unelmistaan.

"Jos minä omistaisin moisen hevosen kuin mr George ja minulla olisi moinen korea nainen vieressäni kuin mrs Bellew, niin istuisinkohan minä tuolla tavoin, haastamatta sanaakaan?"

MRS PENDYCEN TANSSIAISET

Mrs Pendyce katsoi velvollisuudekseen koota seudun herrasväen tanssiaisiin — rohkea yritys seudussa, missä asujaimien mielet tai pikemminkin heidän jalkansa olivat luodut tanakampia toimituksia varten. Miehet tuottivat hänelle päävaikeuden, sillä todella kansallisesta kankeudesta huolimatta vain harva tyttö ei "rakastanut tanssia".

"Ah, tanssi; minä niin pidän siitä! Oh, poloinen Cecil Tharp!" Ja vähän merkitsevällä pikku hymyllä mrs Pendyce osoitti verevää, rotevaa nuorukaista, joka tanssi hänen tyttärensä kanssa. "Hän polkee Beetä kaiken aikaa ja rutistaa häntä niin, kuin pelkäisi kaatuvansa nenälleen. Oh, kultaseni, mikä tölmäys! Mikä onni, että Bee on niin kiltti ja tanakka. Minusta on hauska nähdä tuota kunnon poikaa. Kas tässä tulevat George ja Helen Bellew. George parkahan ei aivan pääse hänen tasalleen, mutta hän on parempi kuin useimmat herroista. Eikö Helen Bellew olekin suloinen tänä iltana?"

Lady Malden nosti silmälasinsa pidellen niitä kilpikonnankuorisesta varresta.

"Niin, mutta hän on tuollainen nainen, jota ei voi koskaan katsoa näkemättä että hänellä on — on — ruumis. Hän on liian — liian — ymmärrättekö, mitä tarkoitan? Hän on melkein — melkein ranskalaisnainen!"

Mrs Bellew oli sivuuttanut heidät niin läheltä, että hänen merenvihreän pukunsa lieve sipaisi heidän jalkojaan ja siitä hulmahti tuoksu kuin kukkalavasta. Mrs Pendyce nyrpisti nenäänsä.

"Paljon kauniimpi. Hänen vartalonsa on niin viehättävä", sanoi hän.

Lady Malden pohti.

"Hän on vaarallinen nainen. James on aivan yhtä mieltä kanssani."

Mrs Pendyce kohotti kulmakarvojaan. Oli vivahdus ylenkatsetta tässä vähäisessä eleessä.

"Hän on hyvin kaukainen sukulainen minulle", hän virkkoi. "Hänen isänsä oli aivan merkillinen mies. Vanhaa devonshireläistä sukua. Boveyn Cheritonit mainitaan Twisdomissa. Minä pidän siitä, että nuoret huvittelevat."

Pehmeä hymy valaisi hienoja ryppyjä hänen suunsa ympärillä. Hänen lavendelinsinisenmustien samettinauhojen juovittaman silkkiliivinsä alla hänen sydämensä sykki ripeämmin kuin tavallista. Hän ajatteli erästä yötä nuoruudessaan, jolloin hänen vanha leikkitoverinsa, nuori Trefane henkikaartista, tanssi hänen kanssaan melkein koko illan, ja kuinka hän akkunastaan näki auringon nousevan ja itki hiljaa, koska hän oli naimisissa Horace Pendycen kanssa.

"Minua aina säälittää nainen, joka osaa tanssia niinkuin hän. Minua olisi haluttanut kutsua tänne muutamia herroja kaupungista, mutta Horace ei huoli muista kuin täkäläisistä. Se ei ole oikein tyttöjä kohtaan. En ajattele niin paljon heidän tanssiaan kuin heidän puheluaan — aina vain ensi jahtipäivästä, eilisestä ketunajosta ja huomisesta lintumetsästyksestä ja heidän foksterriereistään (vaikka minä hirveästi pidän noista rakkaista koirista) ja sitten siitä uudesta golf-radasta. Se todella vaivaa minua toisinaan." Taaskin mrs Pendyce katseli huoneeseen, huulillaan lempeä hymy, ja kaksi vähäistä ryppyä syntyi hänen otsalleen, hänen vielä tummanruskeiden kulmakarvojensa säännöllisten kaarien väliin. "He eivät näytä pystyvän huvittelemaan. Minusta tuntuu, kuin he eivät oikein välittäisi siitä. He vain odottelevat huomisaamua, päästäkseen ulos tappamaan jotakin. Beekin on semmoinen."

Mrs Pendyce ei liioitellut. Worsted Skeynesin vieraat tänä Rutlandshire-ajojen yönä olivat melkein kaikki seudun väkeä, alkaen Gertrude Winlow'sta, joka kääntelehti arvokkaana kuin keveästi väritetty veistokuva, nuoreen Tharpiin saakka, joka sileine kasvoineen ja vaaleine pyöreine päineen tanssi kuin harjoittelisi esteratsastusta. Eräässä sopessa saattoi nähdä vanhan lordi Quarrymanin, Gaddesdonin herran, puhelemassa Sir James Maldenin ja kirkkoherra Hussell Barterin kanssa.

Mrs Pendyce virkkoi:

"Teidän miehenne ja lordi Quarryman puhelevat salametsästäjistä; minä näen sen heidän eleistään. Minä en voi auttaa, että minulla on hiukan myötätuntoa salametsästäjiä kohtaan."

Lady Malden pudotti silmälasinsa.

"Jamesilla on varsin oikea käsitys heistä", virkkoi hän. "Se on sellainen kavala rikos. Jota kavalampi rikos on, sitä tärkeämpää on estää se. Saattaahan näyttää kovalta rangaista ihmisiä leivän tai nauriin varkaudesta, vaikka niin tietysti täytyy tehdä; mutta minulla ei ole yhtään myötätuntoa salametsästäjiä kohtaan. Niin monet heistä ovat sitä pelkästä urheiluharrastuksesta!"

Mrs Pendyce vastasi:

"Kas nyt kapteeni Maydew tanssii hänen kanssaan. Maydew on hyvä tanssija. Eivätkö heidän askelensa hyvästi soinnu yhteen? Eivätkö he ole onnellisen näköisiä? Minun on niin mieleen, että ihmiset huvittelevat. On niin kauhean paljon tarpeetonta surua ja kärsimystä maailmassa. Minä luulen, että se kaikki todellisuudessa johtuu siitä, että ihmiset eivät tahdo tehdä myönnytyksiä toisilleen."

Lady Malden katseli häntä sivulta suipistaen suutansa; mutta mrs Pendyce, syntyisin Totteridge, hymyili edelleen. Hän oli syntynyt tiedottomaksi naapuriensa arvosteluista.

"Helen Bellew", hän virkkoi, "oli niin viehättävä lapsena. Hänen isoisänsä oli minun äitini serkku. Minkä se tekee hänestä? Ainakin hän on serkkuni Gregory Vigilin serkunlapsi. Gregory on Hampshiren Vigilejä; tunnetteko häntä?"

Lady Malden vastasi:

"Gregory Vigiliako? Häntä, jolla on tuuhea, harmahtava tukka? Olen joutunut tekemisiin hänen kanssaan Y.N.L.P:ssa."

Mutta mrs Pendyce tanssi ajatuksissaan.

"Mikä kelpo mies! Mitä se merkitsee — tuo —?"

Lady Malden loi häneen terävän katseen.

"Yhdistys naisten ja lasten pelastamiseksi, tietenkin. Tietenkin te sen tunnette?"

Mrs Pendyce hymyili edelleen.

"Ah, niin, sehän on sopivaa. Kuinka kaunis vartalo mrs Bellew'lla onkaan? Hän vaikuttaa niin virkistävästi. Minä kadehdin naista, jolla on sellainen vartalo; näyttää kuin ei se koskaan voisi käydä vanhaksi. 'Yhdistys naisten pelastamiseksi.' Gregory harrastaa niin kaikkea sellaista. Mutta hän ei näytä koskaan oikein menestyvän, oletteko huomannut sen? Tässä keväällä hän oli kovin kiintynyt erääseen naiseen. Hän luullakseni joi."

"Niin he tekevät kaikki", sanoi lady Malden; "se on nykyajan meno".

Mrs Pendyce rypisti otsaansa.

"Useimmat Totteridgeistä", hän sanoi, "olivat kovia juomareita. He tärvelivät terveytensä. Tunnetteko Jaspar Bellew'ta?"

"En."

"On niin sääli, että hän juo. Hän tuli tänne kerran päivällisille, ja minä epäilen, että hän mahtoi olla päissään jo tullessaan. Hän saattoi minut pöytään; hänen pienet silmänsä ihan polttivat minua. Hän ajoi rattaansa ojaan kotimatkalla. Tuollaiset jutut leviävät kovasti. Sääli häntä. Hän on niin mieltäkiinnittävä. Horace ei voi häntä sietää."

Valssimusiikki on loppunut. Lady Malden nosti lasit silmilleen. Aivan heidän ohitseen menivät George ja mrs Bellew. He poistuivat kuulumilta, mutta mrs Bellew'n viuhkan leyhkäys oli värähdyttänyt lady Maldenin käherrettyä otsatukkaa ja hänen ylähuulensa haivenia.

"Miks'ei hän ole miehensä luona?" kysyi hän äkkinäisesti.

Mrs Pendyce nosti kulmakarvojaan.

"Kuinka kysytte sellaista, mihinkä hyvin kasvatettu nainen ei vastaa?" näytti hän sanovan, ja puna häivähti hänen poskilleen.

Lady Malden sävähti, mutta niinkuin jokin hänen sisässään tapahtunut räjähdys olisi tunkenut nämä sanat hänen suustaan, hän virkkoi:

"Teidän tarvitsee vain katsahtaa häneen nähdäksenne kuinka vaarallinen hän on."

Mrs Pendycen poskien väri tummeni niin, että hän muistutti punastuvaa tyttöä.

"Jokainen mies", hän sanoi, "rakastuu Helen Bellew'hin. Hän on niin mahdottoman eloisa. Serkkuni Gregory on ollut rakastunut häneen monta vuotta, vaikka hän on hänen holhoojansa tai uskottu miehensä, tai kuinka sitä nyt nimitetään. Se on aivan romanttista. Jos minä olisin mies, niin minä itsekin olisin rakastunut häneen." Puna haihtui, ja hänen poskilleen palasi niiden luontainen — kuihtuneen ruusun — väri.

Taaskin hän oli kuulevinaan nuoren Trefanen äänen: "Oi, Margery, minä rakastan sinua", ja oman puoleksi kuiskatun vastauksensa: "Poika raukka!" Taaskin hän katseli taakseen, elämänsä metsän läpi, missä hän niin kauan oli vaeltanut, ja missä joka puu oli Horace Pendyce.

"Mikä vahinko, ettei voi olla aina nuori!" hän sanoi.

Ulko-ovesta, joka oli selällään pihakentälle päin, näkyi, kuinka täysikuu valoi seudun vaalealla kultaisella loisteella, ja siinä näyttivät setripuitten oksat tummilta, kuin olisi ne mustalla painettu taivaan harmaanvihreälle paperille; kaikki oli viileää, äänetöntä taikamaailmaa siellä ulkona, ja jonkun matkan päästä kuului pöllön huhunta.

Kirkkoherra Hussell Barter oli astumaisillaan ulko-ovesta hengittämään vähän raitista ilmaa, kun hän pysähtyi nähdessään tuuhean pensaan takana puoleksi kätkeytyneen parin. Kylki kyljessä he katselivat kuutamoa, ja hän tunsi heidät mrs Bellew'ksi ja George Pendyceksi. Ennenkuin hän ehti astua eteenpäin tai vetäytyä taaksepäin, hän näki Georgen tavoittavan mrs Bellew'n käsivarsiinsa. Mrs Bellew näytti taivuttavan päätään taaksepäin ja sitten vievän kasvonsa lähelle Georgen kasvoja. Kuunvalo lankesi heihin ja valaisi naisen täyteläistä, valkoista kaulankaarta. Worsted Skeynesin kirkkoherra näki myös, että hänen silmänsä olivat suljetut ja hänen huulensa raollaan.

KIRKKOHERRA HUSSELL BARTERIN VAIKUTUS

Pitkin tupakkahuoneen seiniä riippui nahkapaneelin yläpuolella kuvia ratsumiehistä, joilla oli yllään yöpaidat ja yömyssyt, punaiset takit ja korkeat hatut, ja niiden alla oli sopivia säkeitä. Kaksi paria hirvensarvia varjosti takkaa; ne olivat muistoja mr Pendycen hirvimetsistä, Strathbegallysta, jonka hän nyt oli luovuttanut pois; sieltä hän vanhan kunnon apurinsa Angus Mc Banen myötävaikutuksella oli toimittanut turvaan nämä laakson kuninkaiden kruunut. Niiden välissä oli taulu, mikä kuvasi polvihousuihin pukeutunutta henkilöä, jolla oli pyssy kainalossa ja hymy huulilla, kahden kookkaan hirvikoiran raastaessa kuolevaa uhriaan ja erään naisen lähestyessä ponyn selässä.

Kartanonherra ja Sir James Malden olivat vetäytyneet pois; jäljellejääneet vieraat olivat ryhmittyneet takan ympärille. Gerald Pendyce seisoi sivupöydän ääressä, jossa oli tarjottimella karahvi, laseja ja soodavettä.

"Kuka haluaa pisaran pikarista? Pienen pisaran pikarista? Kirkkoherra, pisara pikarista? George, pisara —"

George pudisti päätään. Hymy oli hänen huulillaan, mutta tällä hymyllä oli etäisyyden leima, kuin se olisi kuulunut toiseen olomuotoon ja eksynyt tämän maailmanmiehen huulille vastoin hänen tahtoaan. Hän näytti koettavan kukistaa sen, vääntää kasvonsa niiden tavalliseen hahmoon, mutta hymy purkautui läpi kuin oudon voiman työntämänä. Se oli saanut hänet, hänen ajatuksensa, hänen tottumuksensa ja hänen vakaumuksensa valtaansa; kaikki hänen moitteettomuutensa oli riisuttu hänen yltään, kuten mieheltä, joka helteisenä ettoneen hetkenä aikoo heittäytyä viileään veteen, suurestikaan välittämättä, miten hän nousee sieltä ylös takaisin.

Ja outoutensa takia, ei tulkitsemansa tunteen vuoksi, tämä hymy kiinnitti joka miehen huomion puoleensa, samoin kuin ihmisjoukossa oudoimmat kasvot vetävät puoleensa kaikkien katseet.

Kirkkoherra Hussell Barter katsoi kulmiaan rypistäen hymyä, ja outoja ajatuksia välähteli hänen päässään.

"Setä Charles, pisara pikarista — ihan pieni pisara pikarista?"

Kenraali Pendyce siveli poskipartaansa.

"Hitusen verran", hän virkkoi, "hitusen verran. Kuulemani mukaan ystävämme Sir Percival aikoo asettua ehdokkaaksi taas."

Mr Barter nousi seisomaan, selkä takkaa vasten.

"Kuulumatonta!" hän sanoi. "Hänelle olisi heti sanottava, ettemme saata hyväksyä häntä."

Geoffrey Winlow vastasi tuolistaan:

"Jos hän asettuu ehdokkaaksi, tulee hän valituksi; ei heillä ole varaa menettää häntä." Ja puhallettuaan verkkaisesti savupilven sikaristaan: "Minun täytyy sanoa, etten minä oikein ymmärrä, mitä se hänen julkiseen elämäänsä kuuluu."

Mr Barter työnsi alahuulensa esiin.

"Paatunut mies", hän sanoi.

"Mutta semmoinen nainen! Mitäpä mies voi tehdä, kun tuo kerran on saanut hänet käsiinsä?"

"Kun minä majailin Halifaxissa", alkoi kenraali Pendyce, "oli hän paikkakunnan kaunotar —"

Uudelleen mr Barter työnsi esiin alahuulensa.

"Älkäämme puhuko hänestä — letukasta!" Sitten äkkiä Georgelle: "Anna meidän kuulla mielipiteesi, sinä George! Uneksitko voitostasi, heh?" Ja hänen äänensävynsä oli erikoinen.

Mutta George nousi.