Produced by Tapio Riikonen

TAISTELU

Kirj.

John Galsworthy

Suom. Emil Elo

Työväen Näytelmiä N:o 2.

Helsinki, Työväen Sanomalehti-Osakeyhtiö, 1912.

Työväen Kirjapaino.

HENKILÖT:

Ensimäinen näytös.

On puolenpäivän aika. Underwoodin ruokasalissa palaa uunissa kirkas tuli. Uunin toisella puolella on vierailuhuoneeseen vievät pariovet, toisella puolella ovi eteiseen. Keskellä huonetta on pitkä ruokapöytä ilman pöytäliinaa, järjestetty kokouspöydäksi. Sen päässä istuu puheenjohtajan paikalla John Anthony, vanha kookas mies, parta tyyten ajeltu, verevä, tukka valkonen ja sakea, kulmakarvat tummat ja tuuheat. Hänen liikkeensä ovat jotenkin hitaat ja kankeat, mutta silmänsä hyvin vilkkaat. Vieressään on vesilasi. Hänen oikealla puolellaan istuu hänen poikansa Edgar, kolmekymmenvuotias, tomeran näköinen, lukien sanomalehteä. Hänen vieressään istuu Wanklin, jolla on ulospistävät kulmakarvat ja ohuet harmaat hapset, kumartuneena tarkastaen jäljennöspaperia. Tench, sihteeri, lyhyt, nöyrännäköinen ja hermostunut mies, jolla on poskiparta, seisoo avustaen Wanklinia. Wanklinin rinnalla oikealla istuu tehtaanjohtaja Underwood, hiljainen, jäykkäleukainen, vakavakatseinen mies. Selin uuniin päin istuu Scantlebury, hyvin leveä, vaaleva, uninen mies, jonka päässä ei enää ole kuin vähäsen harmaita haivenia. Hänen ja puheenjohtajan välillä on kaksi tyhjää tuolia.

Wilder (laiha, aaveennäköinen, valitteleva mies, jolla on harmaat, riippuvat viikset, seisoo uunin edessä): Kuulkaa, tämä tuli on koko paholainen! Ettekö voi hankkia suojustinta, Tench?

Scantlebury: Suojustin, niin.

Tench: Kernaasti, herra Wilder. (Katsoo Underwoodiin) Niin — ehkä johtaja — ehkä herra Underwood —

Scantlebury: Nämä teidän uuninne, Underwood —

Underwood (noussut tutkimasta joitakin papereja): Suojustin? Kernaasti! Suokaa anteeksi. (Menee ovelle hiukan hymyillen.) Me emme ole tottuneet täällä tehtaalla kuulemaan nykyään valituksia liiasta kuumuudesta.

(Puhuu kuin pitäisi piippua hampaissaan, ivallisesti.)

Wilder (loukkaantuneella äänellä): Tarkoitatteko työväkeä. Hm.

(Underwood menee ovesta.)

Scantlebury: Niitä raukkoja!

Wilder: Oma syynsä, Scantlebury.

Edgar (ojentaen sanomalehteään): "Trenathan Uutisten" mukaan vallitsee heidän keskuudessaan suuri kurjuus.

Wilder: Mokoma lehti-riepu! Antakaa se Wanklinille. Sopisi hänen vapaamielisiin mielipiteisiinsä. Luultavasti ne sanovat meitä hirviöiksi. Tuon roskan toimittaja pitäisi ampua.

Edgar (lukee): "Jos arvoisat johtokunnan herrat, jotka valvovat Trenathan peltitehdasta nojatuoleistaan Lontoossa, suvaitseisivat itse tulla tänne alas katsomaan työmiestensä keskuudessa tämän lakon aikana vallinnutta tilaa —"

Wilder: No, me olemme tulleet.

Edgar (jatkaen): "Me emme voi uskoa, että edes heidän ihroittuneet sydämensä saattaisivat pysyä heltymättä."

(Wanklin ottaa häneltä lehden.)

Wilder: Se roisto! Muistan tuon miehen, kun hänellä ei ollut penniäkään taskussaan. Mokomakin räkänokka, joka on kiivennyt paikkaansa mustaamalla jokaista toisella kannalla olevaa.

(Anthony sanoo jotakin, jota ei kuulu.)

Wilder: Mitä isänne sanoo?

Edgar: Hän sanoo "pata kattilaa soimaa".

Wilder: Hm.

(Istuu Scantleburyn viereen.)

Scantlebury (puhaltaen poskien täydeltä): Minä paistun, joll'ei tuoda suojustinta.

(Underwood ja Enid tulevat tuoden suojustimen, minkä asettavat uunin eteen. Enid on kookas. Hänellä on pienet päättävät kasvot; ijältään kahdenkymmenenkahdeksan vuotias.)

Enid: Pane se lähemmäksi, Frank. Suojaako se, herra Wilder? Se on korkein mitä meillä on.

Wilder: Kiitoksia, vallan mainiosti.

Scantlebury (kääntyen huokaisten helpotuksesta): Oh! Kiitos, hyvä rouva!

Enid: Tarvitsetteko jotakin muuta, isä? (Anthony pudistaa päätään.) Edgar — entä sinä?

Edgar: Voit antaa minulle yhden "J"-kynänterän, iso tyttö.

Enid: Tuolla niitä on herra Scantleburyn edessä.

Scantlebury (ojentaen pientä kynäaskia): Vai niin, Teidän veljenne käyttää "J"-teriä. Mitäs johtaja käyttää? (Väkinäisellä kohteliaisuudella.) Mitä miehenne käyttää, rouva Underwood?

Underwood: Hanhensulkaa.

Scantlebury: Kotoista hanhen tuotetta.

(Ojentaa sulkia.)

Underwood (kuivasti): Kiitoksia, saanko yhden. (Ottaa) Kuinka puolisen laita on, Enid?

Enid (pysähtyy vierailuhuoneen ovelle katsahtaen taakseen): Syömme puolisen täällä vierailuhuoneessa, niin teidän ei tarvitse kiirehtiä kokoustanne.

(Wanklin ja Wilder kumartavat, Enid poistuu.)

Scantlebury (nousten äkkiä): Ah! Kunnon syötävää! Siellä hotellissa — kauheata! Maistoitteko illalla sitä silliä? Rasvassa käristettyä!

Wilder: Kello on yli kahdentoista. Ettekö ala lukea pöytäkirjaa, Tench?

Tench (katsahtaa puheenjohtajaa, joka antaa myöntävän merkin, lukee nopeasti yksitoikkoisella äänellä): "Tehty johtokunnan kokouksessa, joka pidettiin 31 päivänä tammikuuta yhtiön konttorissa Cannon Street 512, E.C. Läsnä herra Anthony, puheenjohtaja, herrat F.H. Wilder, William Scantlebury, Oliver Wanklin ja Edgar Anthony. Luettiin johtajan tammikuun 20, 23, 25 ja 28 päivinä lähettämät kirjeet, jotka koskivat lakkoa yhtiön tehtaalla. Luettiin johtajalle tammikuun 21, 23, 26 ja 29 päivinä lähetetyt kirjeet. Luettiin herra Simon Harnessilta, ammattiliitolta, tullut kirje, jossa pyydettiin päästä johtokunnan puheille. Luettiin lakkolaisten komitean kirje, jonka olivat allekirjoittaneet David Roberts, James Green, John Bulgin, Henry Thomas ja Georg Rous, tahtoen neuvottelua johtokunnan kanssa; ja päätettiin pitää erityinen johtokunnan kokous 7 päivänä helmikuuta tehtaan johtajan asunnossa, tarkoituksella neuvotella asemasta itse paikalla herra Simon Harnessin ja lakkolaisten komitean kanssa. Päätettiin ottaa kaksitoista jäljennöstä, allekirjoitettiin ja leimattiin yhdeksän liitettä ja yksi varaliite."

(Ojentaa kirjan puheenjohtajalle.)

Anthony (raskaasti huoaten): Ei juuri huvita allekirjoittaa tällaista.

(Hän kirjoittaa liikuttaen kynää vaivaloisesti.)

Wanklin: Mitä se liitto ajaa takaa, Tench? Eiväthän he ole sopineet rikkoutuneita välejään lakkolaisten kanssa. Miksi siis Harness pyrkii puheille?

Tench: Luultavasti toivoen meidän taipuvan sovintoon. Hän pitää iltapäivällä kokouksen lakkolaisten kanssa.

Wilder: Harness! Aa! Hän on niitä kylmäverisesti punnitsevia miehiä. Minä epäilen heitä. Eiköhän ollut erehdys, että tulimme tänne tehtaalle. Mihin aikaan lakkolaiset tulevat?

Underwood: Voivat tulla jo tuossa paikassa.

Wilder: No, ellemme ole vielä siksi valmiina, saavat he odottaa — ei ole heille haitaksi, jos vähän jäähdyttävät kantapäitään.

Scantlebury (venyttelevällä äänellä): Niitä raukkoja! Siellä pyryyttää. Onpas se ilmaa!

Underwood (tarkoituksellisen verkalleen): Tämä huone tulee olemaan lämpöisin paikka, missä ovat tänä talvena olleet.

Wilder: No, toivottavasti saamme tämän asian selväksi hyvissä ajoin, jotta ehdin puoliseitsemän junaan. Minun on huomenna lähdettävä viemään vaimoani Espaniaan. (Rupatellen.) Minun isäukollani oli lakko tehtaassaan vuonna —69, helmikuussa silloinkin, juuri samanlaisena talvena kuin nyt. Ne aikoivat ampua hänet.

Wanklin: Mitä! Rauhallisella ajalla?

Wilder: Jumala paratkoon, silloin ei ollut työnantajilla mitkään rauhan ajat! Hän sai mennä konttoriinsa aina pistooli taskussa.

Scantlebury (huomattavan hätääntyneenä): Eihän toki?

Wilder (päättäväisesti): Loppu oli se, että hän ampui heistä yhtä koipeen.

Scantlebury (huomaamattaan tunnustelee jalkaansa): Tosiaanko? Jumala varjelkoon!

Anthony (ottaen esityslistan): Keskustellaan johtokunnan menettelytavasta lakon suhteen.

(Vallitsee hiljaisuus.)

Wilder: Tässä ollaan kirotussa kolmikulmaisessa taistelussa. — Liitto, lakkolaiset ja me.

Wanklin: Liitosta ei meidän tarvitse välittää.

Wilder: Minä olen tullut siihen kokemukseen, että liitto on aina otettava huomioon. On hämättävä heitä. Jos liitto aikoo kieltää avustuksensa lakkolaisilta, miksi sallivat he heidän lainkaan ryhtyä lakkoon?

Edgar: Sehän on selitetty jo kymmeniä kertoja.

Wilder: Olkoon, minä en ole sitä koskaan käsittänyt. Se on ulkopuolella minun ymmärrykseni. He ovat sanoneet, että koneenkäyttäjäin ja lämmittäjäin vaatimukset ovat liiallisia — niin ne ovatkin — mutta eihän se voinut olla liitolle riittävä syy kannatuksen kieltämiseen. Mitä on sen takana?

Underwood: Pelko lakon puhkeamisesta Harperin ja Tinewellin tehtailla.

Wilder (ihastuneena): Pelkäävät toisia lakkoja — no, siinä on järkeä? Miks'ei sitä ole ennen meille sanottu?

Underwood: Se on sanottu.

Tench: Te ette olleet sinä päivänä kokouksessa, herra Wilder.

Scantlebury: Miesten on täytynyt älytä, ettei heillä ole mitään voiton mahdollisuutta kun liitto on jättänyt heidät oman onnensa nojaan. Lakon jatkaminen olisi sulaa hulluutta.

Underwood: Se on Roberts, joka —

Wilder: Meille juuri pitikin sattua se kova onni, että työväelle on joutunut johtajaksi Robertsin kaltainen yltiöpäinen intoilija.

(Äänettömyys.)

Wanklin (katsahtaen Anthonyyn): No?

Wilder (keskeyttäen, pauhaten): Aika pulaan tässä on jouduttu. Minusta tässä ollaan kuin ollaankin harmillisessa asemassa, olen sen sanonut jo aikoja sitten. (Katsahtaa Wankliniin.) Kun Wanklin ja minä tulimme tänne tehtaalle ennen joulua näytti lakkolaisten häviö varmalta. Te uskoitte samoin, Underwood.

Underwood: Niin.

Wilder: Mutta he kestävät vieläkin! Siinä sitä ollaan. Joutumassa ojasta allikkoon! — Menetämme ostajamme — osakkeiden arvo laskee!

Scantlebury (pyöritellen päätään): Paha juttu, paha juttu!

Wanklin: Paljonko olemme menettäneet tämän lakon takia, Tench?

Tench: Lähes puolitoista miljoonaa, herra Wanklin.

Scantlebury (tuskitellen): Tosiaanko?

Wilder: Ja ikinä emme tule saamaan sitä takaisin.

Tench: Ei.

Wilder: Kuka olisi saattanut otaksua, että miehet rupesivat näin tavattomasti pinnistämään — kukaan ei sellaiseen älynnyt viitata.

(Katsoo vihaisesti Tenchiin.)

Scantlebury (pyörittää päätään): Minä en koskaan ole pitänyt taistelusta — enkä koskaan tule pitämään.

Anthony: Antautuminen ei tule kysymykseen.

(Kaikki katsovat häneen.)

Wilder: Kuka tahtoo antautumaan? (Anthony katsahtaa häneen.) Minä — minä tahdon, että toimitaan järkevästi. Kun joulukuussa lakkolaiset lähettivät Robertsin johtokunnan puheille — silloin oli sopiva aika. Meidän olisi pitänyt kohdella häntä suopeasti, sen sijaan että puheenjohtaja — (luo silmänsä alas, kun Anthony kääntää katseensa häneen) — niin — me ärsytimme hänet pois suunniltaan. Silloin olisimme saaneet heidät suostumaan pikku myönnytyksillä.

Anthony: Ei sovittelua!

Wilder: Siinä sitä ollaan. Tätä lakkoa on kestänyt jo lokakuusta asti ja mikäli minä voin nähdä, se saattaa jatkua vielä toiset kuusi kuukautta. Aika vyyhteen olemme silloin kietoutuneet. Ainoana lohdutuksena on se, että lakkolaisten asema on silloin mahdollisimman surkea.

Edgar (Underwoodille): Minkälainen heidän asemansa oikein on, Frank?

Underwood (tunteettomasti): Helvetin huono.

Wilder: Niin, kuka olisi arvannut heidän kestävän näin kauvan ilman avustusta!

Underwood: Se joka tuntee heidät.

Wilder: Kuka heitä tuntee! — Ja entäs tina? Kallistuu joka päivä. Silloin kun saadaan työt käyntiin, joudumme suorittamaan tilaukset kustannusten ollessa korkeimmillaan.

Wanklin: Mitä sanotte siihen, puheenjohtaja?

Anthony: Sitä ei voi auttaa!

Wilder: Ja milloin osingonjako voi tulla kysymykseen, siitä ei tietoakaan.

Scantlebury (painostaen): Meidän tulisi ajatella osakkeenomistajia. (Kääntäen itseään raskaasti.) Puheenjohtaja, meidän tulisi muistella osakkeenomistajia.

(Anthony mutisee jotain.)

Scantlebury: Mitä niin?

Tench: Puheenjohtaja sanoo kyllä muistavansa teitä, herra Scantlebury.

Scantlebury (vaipuen entiseen velttoon asentoonsa): Julkeaa!

Wilder: Ei tämä ole leikin asia. Minä en halua jäädä vuosikausiksi ilman osinkoja, vaikka puheenjohtaja haluaisikin. Me emme saa enää yhtiön omaisuutta tuhlaamalla ostaa ruutia ja ampua harakoita.

Edgar (arkaillen): Minun mielestäni meidän tulisi ajatella myös lakkolaisten kohtaloa.

(Kaikki paitsi Anthony käännähtävät levottomasti tuoleillaan.)

Scantlebury (huokaisten): Me emme saa antaa persoonallisten tunteittemme vaikuttaa asiaan, nuorimies. Sellainen ei tässä maailmassa vetele.

Edgar (ivallisesti): En minä tarkoitakkaan meidän tunteitamme, vaan työväen.

Wilder: Mitä siihen tulee — me olemme liikemiehiä.

Wanklin: Siinä se kiusa onkin.

Edgar: Eihän ole lainkaan välttämätöntä kärjistää asiaa, nähdessämme mitä kaikkea kiusaa ja kärsimystä siitä johtuu — se on — se on julmaa.

(Kaikki vaikenevat, sillä Edgar oli paljastanut jotakin,
jota kenenkään heidän arvonsa ei kumminkaan antanut
myöten myöntää todeksi.)

Wanklin (ivallisesti hymyillen): Pelkäänpä, että meillä ei ole varaa perustaa menettelytapaamme sellaisen ylellisyyden kuin tunteellisuuden pohjalle.

Edgar: Minusta tämä peli on inhottavaa.

Anthony: Me emme alottaneet riitaa.

Edgar: Tiedän sen, puheenjohtaja, mutta varmasti olemme menneet jo tarpeeksi pitkälle.

Anthony: Ei tarpeeksi.

(Kaikki katsovat toisiinsa.)

Wanklin: Liijoittelu pois, herra puheenjohtaja, meidän täytyy harkita mitä teemme.

Anthony: Antakaa heille kerran perään, niin siitä ei ikinä loppua tule.

Wanklin: Myönnän sen kyllä, mutta — (Anthony puistaa päätään). Te teette siitä periaatteellisen kysymyksen? (Anthony nyökäyttää.) Liiottelua taaskin, herra puheenjohtaja! Osakkeet ovat jo alle nimellisarvon.

Wilder: Niin, ja alenevat puoleen seuraavan osingonjaon jälkeen.

Scantlebury (hätääntyneenä): No, no! Eihän toki niin hullusti.

Wilder (jurosti): Saattepa nähdä. (Kurottautuu kuullakseen mitä Anthony sanoo.) En kuullut —

Tench (hätäillen): Puheenjohtaja sanoo: "Fais que — que — devra —".

Edgar: Isäni sanoo: "Tehkäämme velvollisuutemme — ja antakaamme asioiden kehittyä ratkaisuunsa".

Wilder: Tjaah!

Scantlebury (ojentaen ylös käsiään): Puheenjohtaja on taipumaton kuin stoalainen — olen aina sanonut, että puheenjohtaja on stoalainen.

Wilder: Se on meille varsin hyvä.

Wanklin (ystävällisesti): Mutta todellako, puheenjohtaja, te sallitte laivan altanne upota ainoastaan — periaatteen vuoksi?

Anthony: Se ei uppoa.

Scantlebury (peloissaan): Toivoakseni ei ainakaan niin kauan kuin minä olen laivassa.

Anthony (pisteliäästi): Parempi karata pois, Scantlebury.

Scantlebury: Onpa hän mies!

Anthony: Minä olen aina taistellut heitä vastaan, enkä koskaan hävinnyt.

Wanklin: Me olemme teoriassa yhtä mieltä, puheenjohtaja. Mutta me emme kaikki ole raudasta valettuja.

Anthony: Meidän tulee ainoastaan pysyä lujina.

Wilder (nousee ja menee uunin luo): Ja ajaa suoraa päätä helvettiin.

Anthony: Parempi helvettiinkin kuin antaa perään.

Wilder (suuttuneena): Sellainen voi soveltua teille, herra, mutta ei minulle, eikä luultavasti kellekään muulle.

(Anthony katsoo häntä silmiin. Äänettömyys.)

Edgar: Minä en käsitä kuinka meidän tuntomme sallii jatkaa sillä tavalla lakkolaisten vaimojen ja perheiden nälkiinnyttämistä.

(Wilder kääntyy äkkiä uuniin päin ja Scantlebury tekee
kädellään torjuvan eleen.)

Wanklin: Kun ei tuosta taas vaan haiskahtaisi tunteellisuus.

Edgar: Ajatteletteko, että liikemiesten ei tarvitse pysyä säädyllisyyden rajoissa?

Wilder: Kukaan ei ole työmiesten kohtalosta enemmän huolissaan kuin minä, mutta jos he (huojutellen itseään) haluavat olla sellaista härkäpäistä joukkoa, niin me emme sille mitään mahda. Meillä on kylliksi tekemistä pitäessämme huolta itsestämme ja osakkaista.

Edgar (ärtyisästi): Se ei tapa osakkeenomistajia, jos menettävät prosentin tai kaksi. Minusta se ei ole riittävä syy työmiesten kuristamiseen.

Scantlebury (hyvin huolestuneesti): Te puhutte kovin kevytmielisesti osingoistanne, nuori mies; eihän tässä tiedä missä ollaankaan.

Wilder: Asiassa on ainoastaan yksi katsantokanta järkevä. Ei käy päinsä että yhä edelleen tuotamme itsellemme turmiota tällä taistelulla.

Anthony: Ei perääntymistä.

Scantlebury (epätoivoisin elein): Katsokaa häntä!

(Anthony on nojautunut tuolin selkänojan varaan.
He katsovat häneen.)

Wilder (palaten istumaan): No niin, en voi sanoa muuta kuin, että jos tuo on puheenjohtajan mielipide, niin en käsitä mitä varten olemme tulleetkaan tänne tehtaalle.

Anthony: Sanoaksemme lakkolaisille, että meillä ei ole mitään sanottavaa. — (Jäykästi) He eivät ota sitä uskoakseen elleivät kuule sanottavan suoraan päin naamaa.

Wilder: Hm. En yhtään hämmästyisi, vaikka tuo Roberts riiviö olisi hommannut meidät tänne aivan samassa tarkotuksessa. Minä en siedä sellaisia kiusottelijoita.

Edgar (harmitellen): Me emme maksaneet hänelle riittävästi hänen keksinnöstään. Minä siitä aikoinaan usein muistutin.

Wilder: Me maksoimme hänelle kaksitoista ja puoli tuhatta markkaa sekä kolmen vuoden kuluttua ylimääräisesti viisituhatta. Eikö siinä ole kylliksi! Mitä, herra nähköön, hän vielä tahtoo?

Tench (valittaen): Yhtiö hyötyi hänen keksinnöstään kaksi- ja puolimiljoonaa ja maksoi hänelle muutamia tuhansia — sillä tavalla hän selittelee, herra Wilder.

Wilder: Se mies on joukkojen kiihottaja! Katsokaas, minä vihaan ammattiliittoja, mutta täällä on nyt Harness, antakaamme hänen selvitettäväkseen koko juttu.

Anthony: Ei!

(Taas he katsovat häneen.)

Underwood: Roberts ei anna lakkolaisten suostua siihen.

Scantlebury: Yltiöpäinen kiihkoilija!

Wilder (katsoen Anthonyhin): Eikä hän ole ainoa.

(Frost tulee salista.)

Frost (Anthonylle): Herra Harness, liiton asiamies, odottaa.
Lakkolaiset ovat täällä myöskin, herra Anthony.

(Anthony nyökäyttää. Underwood menee ovelle palaten Harnessin kanssa. Harness on kalpea, parraton, kuoppaposkinen mies, silmät elävät ja leuka pitkä. Frost poistuu.)

Underwood (osottaen hänelle Tenchin tuolia): Olkaa hyvä, Harness ja istukaa tuonne puheenjohtajan viereen.

(Harnessin tullessa ovat johtokunnan jäsenet istuutuneet paikoilleen ja kääntyneet katsomaan häntä syrjin, kuten karja koiraa.)

Harness (silmäilee terävästi ympärilleen ja kumartaa): Kiitos! (Hän istuu — puhuu hiukan nenäänsä.) No niin, hyvät herrat, toivottavasti me viimeinkin saadaan kaupat sovituksi.

Wilder: Riippuu siitä mitä te kaupalla tarkotatte, Harness. Miksi ette taivuta lakkolaisia työhön?

Harness (pisteliäästi): Lakkolaiset ovat enemmän oikeassa kuin te. Meillä onkin kysymyksessä, eikö liiton olisi ruvettava heitä uudelleen tukemaan.

(Hän ei ole tietävinään muista kuin Anthonystä,
jonka puoleen hän puhuessaan kääntyy.)

Anthony: Avustakaa heitä vaan jos haluatte. Me otamme työhön uusia miehiä ilman sopimusta ja sillä on asia selvä.

Harness: Tuo ei kelpaa, herra Anthony. Te ette saa uusia työmiehiä. Sen te hyvin tiedätte.

Anthony: Sepähän nähdään.

Harness: Tahdon puhua teille suoraan. Meidän oli pakko kieltää kannatuksemme lakkolaisilta, koska muutamat heidän vaatimuksistaan ovat nykyisiin työehtoihin nähden liiallisia. Odotan heidän luopuvan noista vaatimuksistaan tänään: Jos he sen tekevät, niin olkaa vakuutettuja, hyvät herrat, me tulemme heti heitä avustamaan. Ja nyt minä haluan, että saadaan jotakin valmista ennenkuin matkustan illalla takaisin. Emmekö voi lopettaa tällaista vanhanaikaista taistelemista viimeiseen saakka. Mitä hyötyä siitä on teille? Miksi ette kertakaikkiaan tunnusta, että kaikki nuo työmiehet ovat ihmisiä, kuten tekin ja tahtovat juuri sitä mikä on heistä hyvää, aivan kuten tekin tahdotte sitä mikä teistä on hyvää — (katkerasti) automobiileja, samppanjaa ja ylellisiä herkkupäivällisiä.

Anthony: Jos miehet palaavat työhön, niin teemme jotakin heidän hyväkseen.

Harness (ivallisesti): Onko se myöskin teidän mielipiteenne, herra — ja teidän — ja teidän? (Jäsenet eivät vastaa.) No niin, voin ainoastaan sanoa: Tässä on jouduttu käyttämään korskeata ja mahtailevaa ylimysten kieltä — näyttää että minä olen toiveissani erehtynyt.

Anthony: Samaa kieltä lakkolaiset käyttävät. Tässä on ainoastaan katsottava kuka kestää kauimmin — he ilman meitä tahi me ilman heitä.

Harness: Minä ihmettelen, että te, hyvät herrat, jotka olette liikemiehiä, ette häpeä tällaista voimien tuhlausta. Te tiedätte mihin tämä kaikki päättyy.

Anthony: Mihin?

Harness: Sovitteluun — ne aina päättyvät?

Scantlebury: Ettekö voi saada miehiä vakuutetuiksi siitä, että heidän etunsa ovat samat kuin meidänkin?

Harness (kääntyen ivallisesti): Saisin kyllä, hyvä herra, jos ne edut olisivat samat.

Wilder: No no, Harness, olettehan älykäs mies, ettehän toki usko kaikkia sosialistien lörpötyksiä, joita nykyaikana saa kuulla. Työväen ja meidän etujemme välillä ei ole mitään todellista eroa.

Harness: Yhden vallan yksinkertaisen pikkukysymyksen tahtoisin teille tehdä. Maksaisitteko työmiehillenne penniäkään yli siitä, minkä he voivat pakottaa teidät maksamaan?

(Wilder vaikenee.)

Wanklin (myöntävästi): Minä mielihyvällä pidän liiketoiminnan aakkosena sitä, ettei makseta enempää kuin on välttämätöntä.

Harness (ivallisesti): Niinpä niin, se näyttää olevan liike-elämän aakkosia, hyvä herra, ja nuo liike-elämän aakkoset ovat teidän ja työmiesten etujen välillä.

Scantlebury (kuiskaten): Meidän tulisi joten kuten järjestää tämä asia.

Harness (kuivasti): Saanko käsittää sitten, hyvät herrat, että johtokunta ei tule tekemään mitään myönnytyksiä.

(Wanklin ja Wilder kumartuvat kuin aikoisivat
sanoa jotakin, mutta vaikenevat.)

Anthony (nyökäyttäen): Ei mitään.

(Wanklin ja Wilder taas kumartuvat ja Scantleburyltä pääsee tahtomattaan huokaus.)

Harness: Aijotte sanoa jotakin, luulen.

(Mutta Scantlebury ei vastaa.)

Edgar (kohottaa äkkiä katseensa): Meitä surettaa työmiesten asema.

Harness (kylmästi): Työmiehille ei teidän säälistänne ole mitään hyötyä, hyvä herra. He tahtovat vaan oikeutta.

Anthony: Sitten he saakoot oikeutta.

Harness: Sanokaa, "oikeuden" asemesta "nöyryytystä", herra Anthony. Miksi olisi heidän oltava nöyriä? Koettaessaan estää rahavallan väärinkäytöksiä, eivätkö he ole yhtä hyviä ihmisiä kuin tekin?

Anthony: Mahdotonta.

Harness: Hyvä, minä olen ollut viisi vuotta Amerikassa. Tuo kuuluu miehen vastaukselta.

Scantlebury (äkkiä, kuin korvaukseksi huokauksensa keskeytymisestä): Kutsukaamme miehet sisään ja kuunnelkaamme mitä heillä on sanomista.

(Anthony nyökäyttää ja Underwood menee pienemmästä ovesta.)

Harness (kuivasti): Kun minulla on heidän kanssaan tänään iltapäivällä neuvottelu pyydän teitä, hyvät herrat, lykkäämään lopullisen päätöksenne teon siksi kuin se on päättynyt.

(Anthony taas nyökkää ja ottaa vesilasin ja juo.) (Underwood palaa, mukanaan Roberts, Green, Bulgin, Thomas ja Rous. He astuvat peräkkäin sisään lakit kourassa ja jäävät äänettöminä riviin seisomaan. Roberts on laiha, keskikokoinen, hiukan kumarainen. Hänellä on pieni, epätasainen, harmaanruskea parta, ulkonevat poskipäät, kuoppaiset posket, eloisat pienet silmät. Hänellä on vanha, rasvapilkkuinen sininen sarssipuku ja vanha lierihattu. Hän on miehistä lähinnä puheenjohtajaa. Greenilla, hänen vieressään on siistit, kuihtuneet kasvot, pieni harmaa pukinparta, riippuvat viikset, rautasankaiset silmälasit, katse lempeä ja avoin. Hänellä on yllään ajan haalistama palttoo ja liinakaulus. Hänen vieressään on Bulgin, iso, vahva mies, tummaviiksinen, jykeväleukainen, yllään punanen pusero, ja muuttelee lakkiaan kädestä toiseen. Hänen vieressään on Thomas, vanha, laiha mies, jolla on harmaat viikset ja täysi poskiparta, naama uurteinen, palttoo ei peitä laihaa, kynityltä näyttävää kaulaa. Hänen oikealla puolellaan on Rous, nuorin viidestä, ryhdiltään kuin sotamies, katse kiihkeä, tuijottava.)

Underwood (osottaen): Tuolla seinän vierustalla on tuoleja, Roberts, tahdotteko ottaa ja käydä istumaan?

Roberts: Kiitoksia paljon, hra Underwood, me seisomme — johtokunnan edessä. (Hän puhuu katkonaisesti, ääntäen tavut lyhyesti ja terävästi.) Kuinka te voitte, herra Harness? En odottanutkaan tätä iloa, että tapaisimme teidät ennen iltaa.

Harness (tyynesti): Tapaamme silloin taaskin, Roberts.

Roberts: Hauskaa kuulla. Meillä on silloin annettavana uutisia vietäväksi teikäläisille.

Anthony: Mitä miehet tahtovat?

Roberts (happamasti): Pyydän anteeksi, en oikein kuullut mitä puheenjohtaja sanoi.

Tench (puheenjohtajan istuimen takaa): Puheenjohtaja haluaa tietää mitä lakkolaisilla on sanottavaa.

Roberts: Olemme tulleet kuulemaan, mitä johtokunnalla on sanottavaa. Johtokunnan on puhuttava ensin.

Anthony: Johtokunnalla ei ole mitään sanottavaa.

Roberts (katsoen pitkin miesten riviä): Siinä tapauksessa me tuhlaamme johtokunnan aikaa. Me korjaamme jalkamme pois näiltä sieviltä matoilta.

(Hän kääntyy, miehet lähtevät hitaasti liikkeelle, kuin hypnotismin vaikutuksesta.)

Wanklin (mielistellen): So, so, Roberts, ettehän toki aiheuttaneet meille tätä pitkää, kylmää matkaa vain sitä huvia varten, että saitte sanoa tuon.

Thomas (oikea walesilainen): Ei, hyvä herra — ja mitä minä sanon on — — —

Roberts (pilkallisesti): Jatka, Henry Thomas, jatka. Sinä kykenet paremmin puhumaan — johtokunnalle, kuin minä.

(Thomas on vaiti.)

Tench: Puheenjohtaja tarkoittaa, Roberts, että kun kerran lakkolaiset pyysivät neuvottelua, niin johtokunta toivoo saavansa kuulla mitä heillä on sanomista.

Roberts: Hyvä! Jos minä alkaisin kertoa teille kaikki mitä heillä on sanottavaa, en minä pääsisi tänään loppuun. Ja saattaisi olla joitain, jotka toivoisivat, että eivät koskaan olisi lähteneet palatseistaan Lontoosta.

Harness: Mikä on teidän ehdotuksenne, mies? Olkaa järkevä.

Roberts: Te puhutte järkevyydestä, herra Harness? Kierrelkää tänä iltana ennen kokousta asunnoissa katselemassa. (Hän katsoo miehiin, he ovat vaiti.) Te näette hyvin kauniita kuvaelmia.

Harness: Olkaa huoleti, ystäväni. Ette te minun mieltäni muuta.

Roberts (miehille): Me emme voi herra Harnessin mieltä muuttaa. Toivottavasti saatte vähän samppanjaa päivälliseksenne, herra Harness, se on teille tarpeen.

Harness: So, so, asiaan mies!

Thomas: Me emme, nähkääs vaadi muuta kuin oikeutta.

Roberts (myrkyllisesti): Oikeutta, Lontoosta? Mitä sinä puhutkaan Henry Thomas? Oletko tullut hulluksi? (Thomas on ääneti.) Me tiedämme vallan hyvin mitä me olemme — tyytymättömiä koiria — koskaan täyttymättömiä. Mitä puheenjohtaja sanoikaan minulle Lontoossa? Etten minä tietänyt mitä minä puhuin. Minä olin tyhmä ja sivistymätön, joka en tietänyt mitään niiden tarpeista, joiden puolesta puhuin.

Edgar: Olkaa hyvä, pysykää asiassa.

Anthony (nostaen kättään): Ainoastaan yksi isäntänä voi olla, Roberts.

Roberts: Silloin, Jumal'auta, olemme me isäntänä.

(Äänettömyys, Anthony ja Roberts tuijottavat toisiinsa.)

Underwood: Jos teillä, Roberts, ei ole mitään sanomista johtokunnalle, ehkä sallitte Greenin tahi Thomasin puhua miesten puolesta.

(Green ja Thomas katsovat kysyvästi Robertsiin, toisiinsa ja maihin.)

Green: Jos minua olisi kuultu, hyvät herrat — —

Thomas: Mitä minulla on sanomista, se on samaa mitä meillä kaikilla — — —

Roberts: Puhu omasta puolestasi, Thomas.

Scantlebury (hyvin kärsimättömän näköisenä): Antakaa noiden miesparkain purkaa mitä heidän sielussaan on.

Roberts: Kyllä maar he tahtovat itse sielunsa säilyttää, sillä ruumista te ette ole heille paljoa jättäneet, herra (purevasti painostaen, kuten lausuisi solvauksen) Scantlebury! (Miehille.) No, puhutteko te, vai puhunko minä teidän puolestanne?

Rous (äkkiä): Puhu pois, Roberts, tai anna toisten puhua.

Roberts (ivallisesti): Kiitos, George Rous. (Kääntyen Anthonyyn.) Puheenjohtaja ja johtokunnan jäsenet ovat kunnioittaneet meitä tullen Lontoosta tänne saakka kuulemaan, mitä meillä on sanottavaa. Ei olisi kohteliasta antaa heidän kauemmin odottaa.

Wilder: Hyvä, kiitos Jumalalle siitä!

Roberts: Te ette rohkene kiittää häntä, kun olette kuullut mitä minulla on puhumista, hra Wilder, huolimatta kaikesta hurskaudestanne. Saattaa olla, että teidän jumalallanne siellä Lontoossa ei ole lainkaan aikaa kuulla työmiehiä. Olen kuullut, että hän on mahtava jumala, mutta jos hän suvaitsee kuunnella mitä minä sanon hänelle, niin tulee hän tietämään enemmän kuin mitä koskaan on oppinut siellä ylimysten kaupunginosassa.

Harness: So, so, Roberts, teillä on oma jumalanne. Antakaa arvo toistenkin jumalalle.

Roberts: Aivan oikein, herra. Meillä on toinen jumala täällä alhaalla. Ja pelkäänpä, että hän on aivan erilainen kuin hra Wilderin jumala. Kysykää Henry Thomasilta, hän sanoo, onko hänen ja Wilderin jumala sama.

(Thomas kohottaa kätensä ja kurottaa päätään, kuin alkaisi hän profeettain tavalla puhumaan.)

Wanklin: Herran tähden, pysykäämme asiassa, Roberts.

Roberts: Minun mielestäni tämä on juuri asiaa, herra Wanklin. Jos te saatte pääoman jumalan kulkemaan läpi työväen korttelien ja kiinnittämään huomiota näkemäänsä, olette parempi mies kuin mitä minä, kaikesta teidän radikaalisuudestanne huolimatta, olen luullutkaan.

Anthony: Kuulkaahan Roberts! (Roberts vaikenee.) Te olette täällä puhumassa työmiesten puolesta, kuten minä johtokunnan. (Hän katsoo hitaasti ympäriinsä, WiIder, Wanklin ja Scantlebury tekevät kärsimättömiä liikkeitä, Edgar tähystelee permantoon. Harnessin suu menee hieman hymyyn.) Siis, mitä on sanottavaa?

Roberts: Oikein, herra! (Koko seuraavan keskustelun aikana hän ja Anthony katsovat tiukasti toisiinsa. Työmiehet ja johtokunnan jäsenet osottavat useilla tavoilla tuskittelevaa levottomuutta kuullessaan sanoja, joita eivät itse olisi tahtoneet lausua.) Työmiehet eivät voi ajatellakaan Lontooseen matkustamista. Ja ovat sitä mieltä, että te ette usko sitä mitä he paperille kirjotettuna teille sanovat. He tietävät minkäverran on luottamista postiin. (Hän heittää katseen Underwoodiin ja Tenchiin.) Ja minkälaisia johtokunnan kokoukset ovat: "Lykätään asia johtajalle — antaa johtajan selostella meille miesten asemaa. Eikö voitaisi puristaa heitä vähän enemmän?"

Underwood (matalalla äänellä): Älkää iskekö harhaan, Roberts!

Roberts: Onko se harhaan, hra Underwood? Miehet tietävät. Kun minä tulin Lontooseen, kerroin teille aseman suoraan. Ja mitä siitä seurasi. Minulle sanottiin, etten tuntenut asioita joista puhuin. Minusta ei maksa vaivaa matkustaa Lontooseen kuullakseen tuon uudelleen.

Anthony: Mitä teillä on miesten puolesta sanomista?

Roberts: Tätä minulla on sanomista — ja ensiksi heidän asemastaan. Teidän ei tarvitse sitä lainkaan kysellä johtajaltanne. Te ette voi pusertaa heitä enää yhtään enemmän. Jokainen meistä on nälkäkuoleman partaalla. (Hämmästynyttä mutinaa miesten joukosta. Roberts katsoo ympärilleen.) Te ihmettelette, miksi tämän sanon? Joka ainoa meistä on puutteessa. Meille ei voi tulla sen pahempaa kuin mitä viime viikot ovat olleet. Turhaa on teidän luulla, että vielä odottamalla te pakotatte meidät taipumaan. Ennen me kaikki kuolemme. Miehet ovat kutsuneet teidät, saadakseen tietää kertakaikkiaan, aiotteko te suostua heidän vaatimuksiinsa. Minä näen paperin sihteerin kädessä. (Tench liikahtaa hermostuneesti.) Se se varmaan on, herra Tench? Se ei ole kovin pitkä.

Tench (myöntäen): Se se on.

Roberts: Siinä kirjoituksessa ei ole yhtään vaatimusta, joka ei olisi meille välttämätön.

(Liikettä miesten joukossa.)

Roberts (kääntyy heihin terävästi) Eikö se ole niin? (Miehet myöntävät epäröiden. Anthony ottaa paperin Tenchilta ja silmäilee sitä.) Ei yhtä ainoata lausetta. Kaikki nuo vaatimukset ovat kohtuullisia. Me emme ole pyytäneet mitään, johon meillä ei olisi oikeutta. Sen minkä sanoin Lontoossa käydessäni, sanon taaskin: Tuolla paperiliuskalla ei ole mitään, jota oikeudentuntoinen mies ei pyytäisi ja jota oikeudentuntoinen mies ei myöntäisi.

(Äänettömyys.)

Anthony: Tässä paperissa ei ole yhtään ainoata vaatimusta, johon me suostuisimme.

(Siinä tähystelyssä, mikä näitä sanoja seuraa, Roberts tekee havaintoja johtokunnan jäsenistä, Anthony miehistä. Wilder nousee äkkiä ja menee uunin luokse.)

Roberts: Onko se niin?

Anthony: On.

(Wilder tekee uunin edessä kiivaan paheksivan eleen.)

Roberts (huomaten sen, kuivasti ja terävästi): Tehän sen paremmin tiedätte, onko yhtiön asema parempi kuin lakkolaisten. (Tarkastaen johtokunnan jäsenten kasvoja.) Te parhaiten tiedätte voitteko jatkaa tyrannivaltaanne — mutta sen sanon: Jos te luulette miesten antavan tuumankaan perään, teette te suuremman erehdyksen kuin koskaan. (Hän kiinnittää katseensa Scantleburyhin.) Te luulette, että kun liitto ei meitä avusta — sitä suurempi häpeä sille! — että me jonakin kauniina aamuna ryömimme polvillamme teidän eteenne. Te ajattelette, että kun miehillä on elätettävinä perheensä ja vaimonsa niin on muka ainoastaan viikon, parin kysymys —

Anthony: Olisi parempi, jos ette yrittäisi niin paljon arvailla meidän ajatuksiamme.

Roberts: Niinpä kyllä. Ei siitä meille paljon hyötyä olekaan. Sanon tämän teidän tähtenne. Hra Anthony — tehän tiedätte omat ajatuksenne! (Tuijottaen Anthonyhin.) Minä näen sen teistä.

Anthony (ivallisesti): Olen kiitollinen teille!

Roberts: Ja minä tiedän omat ajatukseni. Sanon sen teille. Miehet lähettävät vaimonsa ja perheensä vaikka vaivastaloon ja ennemmin he nälkään kuolevat kuin taipuvat. Neuvon teitä, hra Anthony, varustautumaan pahimmankin varalle, mikä saattaa yhtiötänne kohdata. Me emme ole niin tietämättömiä kuin saatatte luulla. Kyllä me tiedämme millä tavalla kissa hyökkää. Teidän asemanne ei ole sellainen kuin se saattaisi olla — varmasti ei!

Anthony: Olkaa hyvä ja sallikaa meidän itse arvostella asemaamme. Menkää takaisin ja punnitkaa omaanne.

Roberts (astuen eteenpäin): Hra Anthony, te ette ole enää nuori mies. Siitä saakka kuin minä vaan muistan, olette te ollut tehtaalla jokaisen työmiehen vihamies. Minä en sano, että te olisitte ollut halpamainen tahi julma, mutta te olette pitäneet heitä kahleissa, niin ettei heillä ole ollut mitään sanomista omasta kohtalostaan. Te olette kukistaneet heidät neljä kertaa. Olen kuullut teidän sanovan, että te rakastatte taistelua — pankaa muistiin minun sanani — te taistelette nyt viimeistä taistelua.

(Tench nykii Robertsia hihasta.)

Underwood: Roberts! Roberts!

Roberts: Roberts! Roberts! Minä en saisi sanoa ajatuksiani puheenjohtajalle, mutta puheenjohtaja kyllä saa sanoa minulle!

Wilder: Mitä tästä lopulta tuleekaan?

Anthony (jurosti hymyillen Wilderille): Jatkakaa Roberts; sanokaa mitä haluatte!

Roberts (hetken vaitioltuaan): Minulla ei ole enempää sanottavaa.

Anthony: Kokousta jatketaan kello viideltä.

Wanklin (hiljaa Underwoodille): Tällä tavalla me emme saa koskaan asiaa järjestetyksi.

Roberts (pisteliäästi): Me kiitämme puheenjohtajaa ja johtokuntaa suosiollisesta vastaanotosta.

(Hän menee ovelle päin. Miehet kokoontuvat hitaasti yhteen, sitten Rous nostaen päänsä pystyyn, menee Robertsin ohi ulos. Toiset seuraavat perästä.)

Roberts (käsi ovessa — ilkeästi): Hyvästi, hyvät herrat!

(Poistuu.)

Harness (ivallisesti): Minä onnittelen teitä siitä sovinnollisesta hengestä, jota olette osottaneet. Teidän luvallanne, hyvät herrat, palaan luoksenne kello puoli kuusi. Hyvästi!

(Hän kumartaa hiukan, kiinnittää katseensa Anthonyhin, joka katsoo vastaan jäykästi; sen jälkeen Harness Underwoodin seuraamana menee ulos. Hetken on tuskallinen hiljaisuus. Underwood ilmestyy ovelle.)

Wilder (kovin äkeissään): Kas niin!

Taistelu

TAISTELU

HENKILÖT: