Helenan pienokaiset

HELENAN PIENOKAISET

Kirj.

JOHN HABBERTON

Suomentanut

Anna Koskenjaakko

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1917.

Helenan pienokaiset ynnä vähäinen katkelma heidän viattomista, ovelista rakastettavista, ilkeistä, lumoavista ja vastenmielisistä teoistaan kymmenen päivän kuluessa.

Kertoi heidän viime uhrinsa.

"Ihmisen tulee olla naulattu ja kytketty kiinni yhteiskuntaan, ennenkuin hän voi hyvin työskennellä sen menestymiseksi; eikä ole mitään sellaisia nauloja ja siteitä kuin lapset."

Henry Ward Beecher.

SISÄLLYS:

I. Willy ja Toddy.
II. Päivällistä syödessä — ja sen jälkeen.
III. Yö ja aamu.
IV. Kukkakimppuni ja miten sen kävi.
V. Mitä kirkossa tapahtui.
VI. Sunnuntai-iltapäivä.
VII. Vierailumme ja mitä siitä seurasi.
VIII. Kahdet ajoneuvot ja niissä ajavat.
IX. Sateinen päivä — aamu.
X. Sadepäivä — iltapäivä.
XI. Auringonpaistetta.
XII. Runoni.
XIII. Hirveä lapsi.

I LUKU.

Willy ja Toddy.

Tämän kirjan syntymisen alkusyynä, mikäli sitä voi määritellä, lienee seuraava kirje, jonka ainoa naimisissa oleva sisareni kirjoitti minulle, Harry Burtonille, kahdenkymmenenkahdeksanvuotiaalle, tukkuliikkeessä palvelevalle vanhallepojalle, ja jonka sain juuri miettiessäni, missä viettäisin pari viikkoa kestävän loma-aikani.

"Hillcrest, kesäkuun 15 p:nä 1875.

Rakas Harry!

Muistelen sinun usein valittelevan, ettei sinulla ole tilaisuutta lueskelemiseen, ja koska tiedän, ettet saa sitä tänäkään kesänä, jos vietät lomasi ystäviesi ja tuttaviesi parissa, kirjoitan sinulle kutsuakseni sinut tänne luoksemme. Myönnän, etten ole täysin vapaa itsekkäisyydestä sitä tehdessäni. Asia on näet siten, että Tom ja minä olemme kutsutut pariksi viikoksi vanhan koulutoverini Alice Waynen luo, joka, kuten tietänet, on maailman suloisin tyttö, vaikka et totellutkaan minua ja mennyt hänen kanssaan naimisiin, ennenkuin Frank Wayne ilmestyi. No niin, noudattaisimme hyvin mielellämme kutsua, sillä Alice ja Frank viettävät komeata elämää; mutta koska he eivät kutsuneet lapsiamme eikä heillä itselläänkään ole lapsia, olemme pakoitetut jättämään Willyn ja Toddyn kotiin. Uskon, ettei heille mitään tapahdu, sillä palvelustyttöni on oikea helmi ja hyvin kiintynyt lapsiin, mutta olisin huolettomampi heidän vuokseen, jos tietäisin, että talossa on mieshenkilö. Täällä on sitäpaitsi kaikki hopeatavaramme, ja varkaat eivät murtaudu mielellään taloon, jossa on julmannäköinen mies. (Älä millään muotoa kiitä kohteliaisuudesta.) Jos sinä vain tulet tänne, olen aivan levollinen. Lapsista ei sinulla ole mitään huolta; he ovat maailman kilteimmät lapset — kaikki sen sanovat.

Tomilla on yllin kyllin sikaareja, tiedän sen, sillä rahat, jotka minun piti saada uuteen pukuun, menivätkin sikaareihin. Hän on myöskin vastikään saanut punaviiniä, johon hän on suuresti ihastunut; minun mielestäni sitä ei voi eroittaa mitä inhoittavimmasta musteesta muuten kuin väristä. Hevosemme ovat erinomaisessa kunnossa, samoin puutarha — näet, etten ole unhoittanut miten ihastunut olet kukkiin. Ja loppujen lopuksi, Hillcrestissä ei koskaan ole ollut niin paljon sieviä tyttöjä kuin tänä kesänä; tytöt, joihin aikaisemmin olet täällä tutustunut pitävät kyllä huolen siitä, että tulet esitetyksi uusille kaunottarille.

Lähetä viipymättä sähköteitse vastaus. Luonnollisestikin myöntävä.

Kiireessä, sinua alati rakastava

Helena siskosi.

J.K. Saat oman huoneen; siihen tuntuu pieninkin viileä tuulahdus, ja näköala on hurmaava. Lasten huone on aivan vieressä, niin että voit kuulla, jos heille yöllä jotakin tapahtuisi."

"Mainiota!" huudahdin. Käden käänteessä olin jo lähettänyt Helenalle sähkösanoman, jossa, kiittäen kutsusta, ilmoitin tulevani. Samalla olin ajatuksissani valikoinut mukaan otettavaa kirjallisuutta niin runsaasti, että sitä olisi riittänyt vaikkapa kahdeksitoista loma-ajaksi. En tosin ollut samaa mieltä Helenan kanssa siitä, että hänen poikansa olivat maailman kilteimmät, mutta tunsinhan heidät tarpeeksi hyvin tietääkseni, ettei heistä tulisi minulle paljoakaan vaivaa ja vastusta. Phil pienokaisen kuoltua edellisenä syksynä oli heitä elossa vain kaksi: viisivuotias Willy, josta muistan pikaisilta käynneiltäni Helenan luona vain ujot, vakavat, miettivät, hienot kasvot ja suuret, viattomat, läpitunkevat silmät, Melkeinpä pelkäsin katsetta noista silmistä. Tom selitti, että poika oli syntynyt profeetaksi tai suureksi hyväntekijäksi ja Helena ilmaisi ajatuksensa hyräilemällä Mulochin säettä:

"Oi päivää ihmeellistä, kun Willy kosiin käy."

Toddy oli kolmivuotias, huoleton pikku pallero. Tuolla vaalealla kiharapäällä oli herttainen tapa tanssia huoneeseen pujahtavien auringonsäteiden keskellä. Olin aina kadehtinut Tomin hevosia, puutarhaa, taloa ja sen asemaa, ja olin aivan ihastuksissani ajatuksesta, että saisin hallita ja vallita kaikkea tuota parin viikon aikana. Olin aina kunnioittanut Tomin makua mitä tulee sikaareihin ja punaviiniin, ja Hillcrestin naisasukkaat olivat, mikäli muistan, kuten muutkin maalaiskaunottaret — sukupuolensa suloisimpia.

Kolmen päivän kuluttua läksin matkaan ja, puolentoista tunnin junamatkan jälkeen New-Yorkista Hillcrestiin, jatkoin matkaani maanteitse Tomilaisten luo. Vähän matkan päässä lankoni talosta peljästyivät hevosemme äkkiä. Ärjäistyään hevosille kyytimies kääntyi puoleeni huomauttaen:

"Tuo oli yksi lurjuksista."

"Kuka", kysyin.

"Tuo pikku veijari, joka peljästytti hevoset. Tuo tuossa, risu ojossa. Olisipa hänen tapaistaan pyytää päästä hevosen selkään. Kas siinä sitä tullaan juoksujalkaa. Missähän se toinen on! Ainahan ne ovat yhdessä. Täälläpäin kutsutaan heitä lurjuksiksi, koska heillä on aina konnankujeet mielessä. Aina he säikyttävät hevosia, hätyyttävät lehmiä tai ajavat takaa kananpoikasia. Vanhemmat ovat kyllä kunnon ihmisiä, ja siksipä täytyykin noita lapsia ihmetellä."

Sillävälin oli pikku ilkimys läähättäen lähestynyt ajopelejämme. Ja siinähän olikin ilmielävänä edessäni sisareni poika Willy puettuna likaiseen merimiespukuun, leveälieriseen olkihattuun, sukat makkarassa ja kengät hölskyen vain muutaman harvan napin varassa. Tienviereltä, pensaikosta, ryömi tällävälin esiin pienempi poika vihreässä pumpulimekossa, kaularöyhelössä, joka todennäköisesti kerran oli ollut valkea, likaisissa sukissa, sinisissä puolikengissä, jotka olivat puhki varpaiden kohdalta ja vanhanaikaisessa olkihatussa. Lykäten edellään maantientomussa puunoksaa hän huusi täyttä kurkkua: "Tättä on minun juohonleikkuukoneeni!" Hän kiirehti meitä kohden melkeinpä näkymättömänä pölypilvessä. Kun hän oli pysähtynyt, ja tomupilvi hiukan hälvennyt, eroitin selvästi Toddy pojan piirteet.

"He ovat sisareni lapsia", huokasin.

"Mitä!" huudahti kyytimies. "Hitto vie, unohdin, että olitte matkalla eversti Lawrencen luo. Mutta enpähän puhunut muuta kuin totta, ovathan he viisaita kuten pojat yleensäkin. Mutta eivät he kuole ainakaan siihen tautiin, johon lapset pyhäkoulukirjoissa."

"Willy", sanoin kaikella mahdollisella vakavuudella "tunnetko minut?"

Profeetan ja suuren hyväntekijän alku tarkasteli minua tutkivasti hetkisen. Sitten hän vastasi:

"Kyllä, olet Harry eno. Toitko meille mitään?"

"Toitko mitään", kertasi Toddy.

"Toivonpa, että minulla olisi mukana teille iso vitsa", sanoin hyvin vakavasti, "koska käyttäydytte noin tuhmasti. Tulkaa tänne rattaille."

"Tule Tod", kirkaisi Willy, vaikk'ei Toddyn etäämpänä olevasta korvasta ollut kyynäränkään vertaa Willyn suuhun. "Harry eno antaa meidän ratsastaa!"

"Antaa jattattaa", toisti Toddy haaveksivin ilmein.

Opin ennen pitkää käsittämään, että sanojen toistaminen ja haaveileva ilme olivat ominaisia Toddylle.

Heidän kiivetessään rattaille huomasin, että kummallakin oli kädessään hyvin likainen, keskeltä kiinteään vetosolmuun vedetty käsiliina. Mietittyäni hetken inhon vallassa noiden riepujen tarkoitusta, ja kun en päässyt mihinkään tulokseen, kysyin Willyltä, mitä virkaa noilla käsiliinoilla oli.

"Eivät ne ole käsiliinoja — ne ovat nukkeja", vastasi sisarenpoikani silmänräpäyksessä.

"Hyvä Jumala", huudahdin. "Luulisipa, että äidillänne on varaa ostaa teille kunnollisia nukkeja, ettei teidän tarvitsisi näyttäytyä ihmisten ilmoilla nuo inhoittavat rievut käsissänne."

"Emme pidä ostonukista", selitti Willy.

"Nämä ovat niin kauniit. Minun nukkeni nimi on Mary ja Toddyn nuken
Marfa."

"Marfa?" kysyin ihmetellen.

"Niin juuri, etkö ole kuullut seuraavaa runoa:

"Kas Maria ja Marfa jo soittamaan
On menneet kelloja taivaan."

"Ahaa, tarkoitat Marthaa?"

"Niin sanoinhan jo, se on Marfa. Toddyn nukella on ruskeat silmät ja minun nukellani siniset."

"Näytä kelloati", pyyteli Toddy kiiveten syliini ja temmaisten kellonperiäni.

"Oh — oo — ee, minä myös", ulvoi Willy varaten itselleen toisen polveni. Hän pyyhki kenkineen housujani ja takinliepeitäni. Kumpainenkin lurjus kietoi käsivartensa ympärilleni pysyäkseen vakavammin istumassa, ja minä vedin esille kuusikymmentä guineaa maksavan kelloni ja näyttelin heille sen osoittimia.

"Tahdon nähdä pyörien pyörivän", sanoi Willy.

"Nähdä pyöjien pyöjivän", kaikui Toddyn suusta.

"En voi avata kelloani, täällä on niin pölyistä", sanoin minä.

"Miksi et?" kyseli Willy.

"Nähdä pyöjien pyöjivän", kertasi Toddy.

"Tomu tunkeutuu kelloon ja pilaa sen", selitin.

"Nähdä pyöjien pyöjivän", yltyi Toddy.

"Sanoinhan, etten voi, Toddy", toistin melko tuimasti. "Pöly pilaa kellot."

Viattomat, harmaat silmät katsahtivat ylös ihmeissään, ja likaiset, mutta kauniit huulet liikkuivat tuskin huomattavasti; Toddy kuiskasi:

"Nähdä pyöjien pyöjivän."

Suljin muitta mutkitta kelloni ja pistin sen taskuuni. Heti alkoi Toddyn alahuuli venyä, ja venyi venymistään, kunnes rupesin pelkäämään alaleuvan menevän sijoiltaan. Hänen leukansa värähtelivät ja hän huusi:

"Ah-h-h-h-h-h tahdon — nähdä — pyöjien — pyöjivä-än."

"Charles", (Charles-nimen hän sai kasteessa) — "Charles", huusin melkeinpä vihaisesti, "lopeta tuo heti paikalla! Kuuletko?"

"Ky-y-y-ll-ä."

"Älä sitten huuda enää."

"Nähdä pyö —."

"Toddy, minulla on matkalaukussani rintasokeria, mutta en anna sinulle palaakaan, jollet lopeta tuota hirveää melua."

"Niin. Tahdon nähdä pyöjien pyöjivän. Vo-o-o-i-i."

"Toddy kulta, älä huuda noin. Tuolla tulee naishenkilöitä ajaen vaunuissa. Ethän tahdo antaa heidän nähdä että itket? Saat nähdä pyörien pyörivän heti kun pääsemme kotiin."

Ajopelit, joissa istui kaksi naista, lähenivät nopeasti. Silloin Toddy taas huutamaan:

"Ui-i-i- nähdä pyöjien pyö — —."

Epätoivoissani tempasin kellon taskustani, avasin kuoren ja näytin koneiston. Vaunut olivat juuri sivuuttamaisillaan meidät, ja minä painoin alas pääni, päästäkseni kohtaamasta vieraiden vaunussaolijoiden katseita, sillä muutamien hetkien yhdessäolo sisarenpoikieni kanssa oli tehnyt minut mielestäni sanomattoman epäsiistiksi. Äkkiä vaunut pysähtyivät. Kuulin nimeäni mainittavan. Kohotin päätäni (Willy ja minä löimme päämme yhteen, niin että päähineeni keikahti toiselle korvalle) ja katsahdin toisiin ajopeleihin. Siellä istui neiti Alice Mayton suorana, terveenä, somana, levollisena, silmät loistavina, kasvot kirkkaina, hymyillen ja reippaana, hän, jota noin vuosi sitten olin matkan päästä ihaillut.

"Milloin olette te tullut tänne, herra Burton?" kysyi hän, "ja kuinka kauvan olette ollut lapsenhoitajana. Te muodostatte iloisen näköisen kolmikon, niin epäsovinnaisen. En ensinkään pidä lapsista, jotka ovat turhamaisesti puetut ja kankeat kuin nuket lähtiessään ajelemaan. Ja näyttääpä teillä olevan hauskaa heidän kanssaan!"

"Minä — minä vakuutan, neiti Mayton", sanoin, "että kokemukseni ovat kaikkea muuta kuin hauskat. Jos sattuisin tuntemaan jonkun vivisektionin harrastajan, joka en tietäisi mitään sen hauskempaa tapaa sammuttaa tiedonjanoaan kuin puuhailemalla koe-esineittensä kanssa, niin ilmoittautuisin vapaaehtoiseksi ruumisvarkaaksi ja sitoutuisin silmänräpäyksessä hänelle toimittamaan kaksi mieltäkiinnittävää ruumista."

"Te hirveä ihminen", huudahti neiti Mayton. "Äiti, sallitko minun esittää sinulle herra Burtonin — Helena Lawrencen veljen. Kuinka sisarenne voi, herra Burton?"

"En tiedä", vastasin, "hän on miehensä kanssa parin viikon vierailulla kapteeni ja rouva Waynen luona, ja minä houkkio lupasin pitää huolta talosta sillä aikaa."

"Miten hauskaa!" ilostui neiti Mayton. "Sellaisia hevosia, sellaisia kukkia, sellainen ruuanlaittaja!"

"Ja sellaiset lapset", sanoin luoden lurjuksiin paljonpuhuvat katseen. Sivumennen sieppasin Toddylta nenäliinan, jonka hän oli vetänyt esille taskustani löyhytellen sitä tuulessa.

"He ovat maailman kilteimmät lapset — Helena ainakin sanoi niin ensimäisen kerran tavatessamme tänä kesänä. Lapsethan ovat lapsia. Meillä oli luonamme viime kesänä kolme pientä serkkua, ja he ovat aivan varmaan syypäät siihen, että näytän vuotta vanhemmalta, kuin mitä oikeastaan olen."

"Kuinka nuori mahdattekaan sitten olla, neiti Mayton", sanoin minä. Arvatenkin olin sen näköinen kuin olisin tarkoittanut täyttä totta sanoillani, sillä vaikka hän taivuttikin päätään sanoen kevyesti: "Paljon kiitoksia", ei hän tuntunut voivan vastata kohteliaisuuteeni yhtä varmasti kuin hänen tapansa oli. Ei mikään voinut keskustelussa saattaa Alice Maytonia hämilleen enempää kuin muutamiksi sekunneiksi, ja niinpä hän nytkin oli saavuttanut tavallisen mielenmalttinsa kuten seuraava huomautuksensa selvästi osoitti:

"Luullakseni te koristitte kukilla huoneuston S:t Zephaniah-myyjäisissä viime talvena, herra Burton? Se oli aistikkaimmin järjestetty tilaisuus koko viime talvikautena. En tahdo antaa teille mitään vihjauksia, mutta rouva Clarksonilla, jonka luona asumme, ei ole ainoatakaan kukkaa puutarhassaan. Rikon hirveästi kymmenettä käskyä vastaan joka kerran kun sivuutan eversti Lawrencen puutarhan. Hyvästi, herra Burton!"

"Oi kiitän teitä. Tulee olemaan ilo. Hyvästi."

"Tietysti käytte tervehtimässä", sanoi neiti Mayton vaunujen vieriessä eteenpäin — "täällä on kuolettavan ikävää — ainoastaan pyhäisin herroja."

Kumarsin myöntävästi. Mietiskellessäni kaikkia mahdollisuuksia, mitä lyhyt keskusteluni neiti Maytonin kanssa voisi tuoda tullessaan, olin kokonaan unohtanut pölyisen pukuni ja molemmat pikku rikoksentekijät. Puhutellessani neiti Maytonia olivat veitikat olleet aivan vaiti, mutta nyt irtaantuivat heidän kielensä kahleet.

"Harry eno", sanoi Willy, "osaatko tehdä pillin?"

"Hajji eno, jakattatko tuota tätiä", sopersi Toddy.

"En, Toddy, en tietenkään."

"Tilloin olet paha ihminen, ja Jumala ei päättä tinua taivaateen, jot et jakatta toitia ihmitiä."

"Kyllä, Willy", kiiruhdin vastaamaan, "osaan kyllä tehdä pillin; ja varmasti saat sellaisen."

"Jumala ei jakatta ihmitiä, jotka eivät jakatta toitia ihmisiä", toisti
Toddy.

"Hyvä, Toddy, koetapa siinä suhteessa tehdä voitavani. Kiiruhda, kyytimies, niin paljon kuin voit. Tahdon mahdollisimman pian jättää nämä nuorukaiset hoitajattarelleen ja pyytää häntä upottamaan heidät kylpyammeeseen."

Helena oli tehnyt kaikki voitavansa, jotta minulla olisi mukavaa. Hänen huoneestaan oli hurmaava näköala ylös vuorenrinnettä ja alas laaksoon. Sekin tuntui lohdulliselta, että pikku veitikoiden makuuhuone sijaitsi aivan minun huoneeni vieressä, sillä saatoinhan iltasin, kun he jo olivat vaipuneet uneen, katsella heitä. Silloin he eivät ainakaan kiusanneet tuskastunutta enoansa.

II LUKU.

Päivällistä syödessä — ja sen jälkeen.

Päivällispöydässä Willy ja Toddy esiintyivät puhtaissa pukimissa ja kasvotkin olivat päässeet oikeuksiinsa. Willy istuutui avutta pöytään, mutta Toddy sysäsi kauvas pöydästä korkean tuolinsa, ja kapusi siihen istumaan huutaen:

"Pittä jalat pöydän alle."

Täydelleen käsittäen, että tämä huomautus merkitsi pyyntöä siirtää tuoli pöydän luokse, täytin sen heti. Palvelustyttö kaatoi minulle lasiin viiniä ja pojille vettä. Senjälkeen hän hävisi. Mielipahakseni muistui mieleeni, ettei Helenan luona koskaan ollut palvelijaa ruokailuhuoneessa aterian aikana muuten kuin juhlatilaisuuksissa. Hänellä oli näet käsitys, että palvelijat ystävilleen ja tuttavilleen juoruilevat kuulemiansa perhepiirin yksityiskeskusteluja. Periaatteessa olin täydelleen samaa mieltä hänen kanssaan, mutta noiden periaatteiden käytännössä toteuttaminen tuotti minulle enemmän kärsimystä kuin mitkään muut periaatteet tätä ennen, nyt, kun minulla oli nuo kaksi pientä ahmattia huolehdittavinani. Mutta eihän siinä mikään auttanut. Kohtalooni alistuen vain nakutin pöytään ja kumarsin päätäni sanoen: "Herra opeta meitä kiitollisuudella nauttimaan mitä meille nyt suot." Sitten kysyin Willyltä halusiko hän leipää vaiko keksiä.

"Mutta — emmehän ole lukeneet ruokalukua", sanoi hän.

"Luinhan jo, Willy", sanoin minä, "etkö kuullut?"

"Tarkoitatko sitä äskeistä?"

"Tarkoitan."

"Minä en pidä sitä minään ruokalukuna. Isä ei koskaan lue sellaista ruokalukua."

"No, mitä isä sitten sanoo, jos saan kysyä", utelin jo vähän sulaen.

"Isä sanoo: 'Hyvä Jumala, me kiitämme Sinua tästä ruuasta, armollisesti muista tänään kaikkia nälkäisiä ja tarvitsevia Kristuksen tähden, amen.' Niin hän sanoo."

"Se on aivan sama asia, Willy."

"Mutta minä en usko sitä. Ja eihän Toddykaan ole ehtinyt lukea omaa rukoustaan. Sitäpaitsi en usko, että Taivaan Jumala pitää tuollaisesta rukouksesta."

"Kyllä hän varmaankin pitää, poikaseni. Kyllä hän ymmärtää mitä me ihmiset tarkoitamme."

"Mitenkä Hän voi ymmärtää, mitä Toddy tarkoittaa, kun hän ei ole saanut ollenkaan lukea siunaustaan."

"Tahdon lukea tiunaukteni", ulvoi Toddy.

Enempää ei tarvittu. Yksi ainoa aikaisempi erimielisyys Toddyn kanssa oli opettanut minua kunnioittamaan tuon nuoren herrasmiehen luonteen lujuutta. Niinpä siis vain taivutin pääni ja toistin Willyn opettaman isän ruokaluvun. Willy täydensi siinä, missä muistini petti. Samassa silmänräpäyksessä kun aloitin ruokalukuni, rupesi Toddy nopeasti lukea sopertamaan ja heti kun olin lausunut "amen", nosti hän päänsä ja sanoi ilmeisellä tyytyväisyydellä:

"Latketin tiunaukteni kahdetti."

Willy sanoi juhlallisesti:

"Luulen, että nyt olemme valmiit aloittamaan." Päivällinen oli erinomainen, mutta noiden hirveitten lasten ruokahalun tähden kadotin haluni käydä ruokaan todenteolla käsiksi. Pian jätin heidät. Kutsuin palvelustytön ja käskin hänen pitämään huolta siitä, että pojat söisivät tarpeeksi ja että pian pääsisivät levolle. Itse sytytin sikaarin ja läksin kävelylle puutarhaan. Ruusut kukkivat parhaillaan, kuusamain tuoksu täytti ilman, rhododendron-pensaat eivät vielä olleet kuihtuneet ja monissa lempikukissani oli jo suuret nuput. Tunnustan, että huolellisesti tarkastin puutarhan nähdäkseni miten kauniin kukkakimpun saisin kokoon neiti Maytonille. Olin niin ihastunut näkemääni, että halusin heti paikalla ryhtyä työhön. Mutta sovinnaisuussäännöt eivät sallineet tuollaista kiirehtimistä. Kuljin käytävää ylös, toista alas kädet selän takana, kasvot tuoksuvan savupilven peittäminä, mietteissäni ja unelmoiden. Tuumin, oliko mitään järkeä kukkaiskielessä, josta mielettömät kirjailijat joskus mainitsevat. Olisinpa ollut iloinen, jos sillä olisi ollut. Mahtoiko neiti Mayton ymmärtää sitä! Kuvittelin, että joka tapauksessa kykenin sommittelemaan kukkakimpun sellaisella aistilla, että se vaateliaimmankin naisen makua tyydyttää. Ja Alice Maytonille halusin saada, jotakin niin hienon hienoa, että hänen kasvonsa varmaan kirkastuisivat, kun hän saisi kukkatervehdykseni. Kuvittelin, kuinka hänen sinisenharmaat silmänsä loistaisivat, poskille leviäisi puna, ei hempeämielisyyden, vaan todellisen ihastuksen puna, miten hänen ankarapiirteiset huulensa hieman avautuisivat ja paljastaisivat suun ympärillä pehmeän piirteen, joka niin harvoin oli havaittavissa, hän kun aina niin täydellisesti hallitsi kasvojensa ilmeet. Minä — minä, selväjärkinen, edistyvä liikemies toivoin kun toivoinkin voivani irtautua kaikista yhdeksännentoista vuosisadan etuisuuksista ja mukavuuksista ja tulla henkiolennoksi, joita ainoastaan hupsut tytöt ja haaveelliset kirjailijat kuvittelevat, ja saavani olla näkymättömänä läsnä kun kukkaseni kohtaavat tuon hienostuneimman niistä ainoista kukista, mitä suurkaupungit tuottavat. Mitä kukkaa hän enin muistuttaa? Liljaa? — ei, se on liiaksi, ei juuri liiaksi rohkea, mutta liiaksi, liiaksi, en keksinyt oikeaa sanaa, mutta ainakaan se ei ollut sana rohkea. Ruusua? Ei tuota loistavaa, mutta silmiinpistävää rönsyruusua eikä ujoa, siroa, ilmavaa teeruusua sulavine värivivahduksineen. Ehkäpä ihanaa Gloire de Dijonia, tuota ankaraa, voimakasta ja varmaa keskellä hennompaa sisarusparvea, mutta samalla niin sopusuhtaista ja kaunismuotoista, ylevää, epämääräisissä värivivahteluissaan lumoavaa, joka hurmaa kaikki ja viekottelee ihailijansa yhä uudelleen ja uudelleen luokseen täydellisyydellään — muuttumattomalla loistollaan.

"Ah-h-h-h-ee-oo-" kaikui ikkunasta pääni päällä. Sitten kuului huuto — "Harry eno" äänellä, jonka tunsin Willyn ääneksi. En vastannut. On hetkiä, jolloin sielussamme väreilee sointuja, jotka eivät sovi lasten kuultaviksi. "Haarryy-eenoo", kertasi Willy. Kuulin kuinka kierrekaihdin laskettiin ylös. Sitten Willy selitti:

"Harry eno, tahdomme, että tulet kertomaan meille satuja." Katsahdin ylös, ja olin juuri antamaisillani tuiman, kieltävän vastauksen kun näin ikkunassa tutut, mutta samalla vieraat kasvot. Saattoivatko nuo suuret, haaveelliset silmät, tuo kaunis suu, tuo henkevä ilme olla Willyn. Varmaankin — —? tuo yläilmoihin pyrkivä nenä, nuo tavattoman suuret korvat eivät olleet kenenkään muun. Käännyin äkkiä, ja menin sisälle. Portaissa oli minua vastassa kaksi pientä valkopukuista olentoa, joista suurempi huomautti:

"Tahdomme, että kerrot meille satuja, isä tekee niin aina iltaisin."

"No, hypätkääs vuoteeseen. Mistä saduista pidätte?"

"Voi, kerro Joonaasta", sanoi Willy.

"Kejjo Joonaatta", toisti Toddy.

"Joona istui eräänä päivänä ulkona auringonpaisteessa. Silloin kasvoi äkisti maasta pensas, joka pian tuli niin suureksi, että se loi hänelle varjoa. Sitten kaikki taas hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin."

Syvä hiljaisuus vallitsi hetkisen. Sitten Willy loukkaantuneena huomautti:

"Ei tuo ollut ollenkaan Joonaasta. Minäpä osaan kertoa hänestä."

"Osaatko?" sanoin. "No, sittenhän sinä oletkin niin hyvä ja autat minua."

"Mitä?"

"Jos osaat kertoa Joonaasta, niin tee se. Olisi todellakin hauska kuulla."

"Kerran Jumala käski Joonaan menemään Niniven kaupunkiin ilmoittamaan ihmisille, että he olivat kaikki pahoja. Mutta Joona ei tahtonut mennä, vaan istui haahteen, joka purjehti Joppeen. Sitten nousi kova myrsky ja satoi ja tuuli ja aallot olivat talon korkuisia. Ja merimiehet olivat vakuutettuja siitä, että haahdessa oli joku, josta Jumala ei pitänyt. Ja sitten Joona sanoi, että hän varmaankin on juuri sellainen. Niin he ottivat Joonaan ja heittivät hänet mereen, mutta minun mielestäni se oli pahasti tehty, sillä Joonahan oli puhunut totta. Ja suuri valaskala tuli uiden ja se oli hirveästi nälissään, sillä kaikki pikku kalat joista se pitää pakenivat pohjaan, kun myrsky nousi ja valaskalat eivät voi mennä pohjaan, sillä niiden täytyy tulla ylös hengittämään, mutta sitä ei pikku kalojen tarvitse tehdä. Ja Joona näki, että valaskalan sisässä oli pimeää, eikä siellä ollut tulta, ja siellä oli märkää, eikä hän voinut kuivata vaatteitaan, sillä siellä ei voinut niitä ripustaa mihinkään, ja siellä ei ollut ikkunoita, mistä katsella ulos, ei mitään syötävää, eikä mitään, eikä mitään, eikä mitään. Niin hän rukoili Jumalaa päästämään hänet ulos ja Jumala sääli häntä ja antoi valaskalan mennä aivan lähelle rantaa, ja Joona hyppäsi suoraan ulos valaskalan suusta. Kyllä hän mahtoi olla iloinen. Ja sitten hän meni Niniven kaupunkiin ja teki, mitä Jumala oli käskenyt. Ja se hänen olisi pitänyt heti tehdä, jos olisi ymmärtänyt omaa parastaan."

"Ymmäjtänyt omaa pajattaan", tuki Toddy veljensä väitettä.

"Kejjo meille toinen kejtonut."

"Ei laula meille laulu", pyyteli Willy.

"Laula meille laulu", toisti Toddy.

Koetin muistella jotakin sopivaa laulua, mutta ainoa, joka johtui mieleeni, oli M'Appari. Lauloin siitä nuorelle kuulijakunnalleni useita säkeistöjä. Willy keskeytti laulamiseni sanoen:

"En usko että tuo on hyvä laulu."

"Kuinka niin, Willy?"

"Koska en ymmärrä siitä sanaakaan."

"Laula laulu 'Gory, gory, halleluija'", pyysi Toddy. Taipuvaisena tottelin. Tuo vanha sävel kiehtoi minut ihmeellisesti. Olin kuullut sitä pikku poikana usein laulettavan ulkoilma-jumalanpalveluksissa ja neekeri asunnoissa kaukaisessa lännessä. Senjälkeen olen kuullut sitä monin paikoin mitä erilaisimmissa olosuhteissa. Ja kaikki nuo muistot valtasivat minut kokonaan laulaessani tuota laulua. Ja ehkäpä tietämättäni innostuin sitä toistamaan, koskapa Willy huomautti:

"Älä laula ijänkaiken tuota samaa, Harry eno, sinä laulat niin kovasti, että aivan päähäni koskee."

"Pyydän anteeksi, Willy", sanoin. "Hyvää yötä."

"Joko menet, Harry eno? Et ole kuunnellut iltarukouksiamme. Isä teki sen aina."

"No, anna tulla sitten."

"Sinun täytyy sanoa edellä", sanoi Willy, "niin isä aina teki."

Minä luin virsikirjasta pyhän Chrysostomin rukouksen. Tuskin oli ehtinyt "ameneen" kun Willy jo huomautti:

"Isä ei puhu mitään tuollaisista asioista. En luule, että tuo on oikein hyvä rukous."

"Lueppas sinä sitten hyvä rukous, Willy."

Willy sulki silmänsä ja alensi äänensä hyvin nöyräksi. Hänen kasvonsa olivat kuin nukkuvan enkelin. Hän alkoi:

"Rakas Jumala, me kiitämme Sinua koko tästä hauskasta päivästä, ja toivomme, että kaikilla pikku pojilla kaikkialla on myöskin ollut hauskaa. Suojele meitä ja kaikkia muita ensi yönä, äläkä salli mitään pahaa tapahtua. Niin, ja sitten on Harry enolla rintasokeria matkalaukussaan, niin hän ainakin sanoi rattailla. Me kiitämme Sinua siitä, että olet antanut Harry enon tulla tänne meille, ja me toivomme, että hänellä on paljon rintasokeria. Ja me rukoilemme Sinua, pidä huolta kaikista pikku pojista ja tytöistä, joilla ei ole isää ja äitiä, eikä Harry enoa, eikä rintasokeria, eikä vuoteita, missä nukkua. Ja ota meidät kaikki kuoltuamme taivaaseen Kristuksen tähden. Amen. Anna nyt meille rintasokeria, Harry eno."

"Hiljaa Willy, eikö Toddykin lue rukousta?"

"Kyllä, anna kuulua, Toddy."

Toddy sulki silmänsä ähki ja väänteli, hengitti nopeasti ja kuuluvasti, ikäänkuin rukouksen lukeminen etupäässä olisi ollut ruumiillinen ponnistus. Vihdoin hän aloitti:

"Jakat Jumala, älä anna minun olla paha ja vajjele äitiä ja itää ja Willyä ja itoitää ja molempia itoäitejä ja kaikkia hyviä ihmitiä tättä talotta ja kaikkia muitakin ja minun nukkeani. A-a-a-men!"

"Anna meille nyt rintasokeria", sanoi Willy ja Toddy toisti kaikuna pyynnön tapansa mukaan.

Nopeasti otin rintasokerin esille matkalaukustani ja annoin kappaleen kumpaisellekin heidän sanomattomaksi riemukseen. Toistamiseen sanoin hyvää yötä.

"Ethän antanut meille lantteja", sanoi Willy. "Isä antaa meille joka ilta jonkun lantin, jonka saamme pistää säästölaatikkoomme."

"Minulla ei nyt satu olemaan rahaa mukanani, odota huomiseen."

"Tahdomme juotavaa."

"Pyydän Maggien tuomaan teille."

"Tahdon nukkeni", sopersi Toddy.

Löysin solmuun sidotut käsiliinat nostin, joskin vastenmielisesti ylös nuo likaiset rievut ja heitin ne vuoteeseen.

"Nyt tahdon nähdä pyöjien pyöjivän", sanoi Toddy. Syöksyin ulos huoneesta ja läimäytin oven perässäni kiinni. Katsoin kelloani, se oli puoli yhdeksän. Olin ollut puolitoista tuntia noiden hirveitten lasten luona. Mutta olivatpa he sentään hauskoja, ja huolimatta siitä, että olin heihin kerrassaan harmistunut — nauroin. Mutta jos he nyt rupesivat tällä tavoin anastamaan aikaani, milloinka sitten saisin aikaa lukemiseen. Otin matkalaukusta Fisken "Kosmillisen Filosofian", menin alas kirjastoon, sytytin sikaarin ja aloin lukea lukulampun valossa. Tuskinpa olin päässyt alkuun, kun jo kuulin pikku askelia ja näin edessäni vanhemman sisarenpojistani. Jokainen piirre hänessä ilmaisi pettymystä, melkeinpä moitetta, kun hän puhkesi:

"Ethän sanonut 'hyvää yötä' et 'Jumala siunatkoon teitä', etkä mitään muutakaan."

"No hyvää yötä sitten."

"Hyvää yötä."

"Jumala siunatkoon sinua."

"Jumala siunatkoon sinua."

Willy näytti vielä odottavan jotakin. Viimein hän sanoi:

"Isä sanoo: Jumala siunatkoon kaikkia."

"No niin, Jumala siunatkoon kaikkia."

"Jumala siunatkoon kaikkia", vastasi Willy ja kääntyi vaieten astumaan ylös portaita.

"Jumala siunatkoon tuota tuskastuttavaa, mutta samalla niin vilpitöntä pikku sydäntä", sanoin itsekseni. "Jospa kaikki uskoisivat Jumalaan kuten te isäänne, miten vähän työtä saarnamiehillä silloin olisikaan."

III LUKU.

Yö ja aamu.

Yö oli hurmaava. Puhdas ja raitis ilma, kukkien tuoksu, hyönteisten hyrinä puissa ja pensaissa, itse vuodenaika näytti estävän minua lukemasta filosofiaa. Siksipä paninkin Fisken syrjään ja herkuttelin lukemalla jonkun tunneherkän palan Paul Haynen uudesta runoteoksesta ja muutamia lukuja "Kesä" nimisestä kirjasta. Vihdoin laittauduin levolle. Sisarenpoikani nukkuivat makeasti. Tuntui mahdottomalta, että päivällisillä kiusanhengilläni saattoi olla noin puhtaat, enkelimäiset kasvot. Vuoteessa maatessani saatoin nähdä särmikkään vuorenhuipun tummat varjot, yläpuolella hopeanhohtavat tähdet taivaan tummaa sineä vastaan, alapuolella tulikärpästen leikkivät valot tumma vuorenrinne taustana. Pyörien kolina ei häirinnyt, eikä yksikään noista tuhansista äänistä, jotka täyttävät suurkaupungin levottomuudella. Ihmetellen, melkeinpä närkästyneenä ajattelin, kuinka järkevät, mukavuutta rakastavat ihmiset saattavat asua tuossa kauheassa New-Yorkissa, kun kerran lähellä saattoi löytyä näin hauskoja asuinpaikkoja. Sitten tuli Alice Mayton mieleeni ja sitten eräs liiketuttava, myöhemmin tähdet, tavaraleimat, kukkakimput, likaiset sisarenpojat, tulikärpäset, virheelliset tilikirjat, rautatieliput, rintasokeri ja Herbert Spencer, kaikki tuo pyöri mielessäni yhtenä ainoana sekasotkuna. Sitten ilmestyi ihana näky: ylväs enkeli puettuna erittäin hienoon pukuun ajaen uudenaikaisissa ajoneuvoissa. Erinomaisella loistollaan tuo näky himmensi kaikki muut ja olin juuri vaipumaisillani autuaalliseen uneen, kun kuului:

"Ah-h-h-o-o-e-e!"

"Sh-h-h", huusin.

Varoitus vaikutti ja olin jälleen nukahtamaisillani.

"Ah-h-h-o-o-ee!"

"Toddy, tahdotko, että eno lyö sinua?"

"En."

"Makaa sitten vaiti."

"Olen kadottanut nukkeni, enkä voi löytää titä mittaan."

"Etsin sen sinulle varmasti huomen aamuna."

"Oo-ee-ee, tahdon nukkeni."

"Sanoinhan jo, että saat sen heti aamulla."

"Tahdon ten nyt, heti -oo-ee."

"Sinä et saa sitä nyt, paneudu vain maata."

"Oh-ee-oo-oo."

Hypähtäen ylös kiiruhdin toiseen huoneeseen, kiusanhenkeni luo. Kiireessäni löin otsani raollaan olevaan oveen. Kiristin hampaitani, sytytin kynttilän ja sanoin jotakin, samantekevää mitä.

"Tinä tanoit juman tanan, eno," huudahti Toddy "kun kuolet et pääte taivaateen."

"Et sinäkään, jos ulvot kuin pieni hirviö yön läpeensä. Oletko nyt vaiti?"

"Kyllä, mutta tahdon nukkeni."

"En tiedä, niissä nukkesi on enkä rupea panemaan nurin koko taloa tuota kirottua nukkea etsiessäni."

"Ei te ole kijottu. Te on minun nukkeni."

"En tiedä missä se on. Luuletko, että minä sen olen vienyt?"

"Tahdon ten vuoteeteen kanttani."

"Charles", sanoin, "huomen aamuna noustessasi löytyy varmaankin nukkesi. Nyt sinun täytyy tuosta halustasi luopua ja asettua levolle. Peitän sinut hyvin." Ruvetessani pöyhimään ja järjestämään vuodetta, putosi sieltä tuo onneton nukke, tuskieni tuottaja. Toddy sieppasi sen kasvot hellyydestä loistaen ja huusi:

"Voi, tinä oma nukkeni. Tule nukke, oman itäti luo, minä tinua niin jakattan."

Ja tuo lystikäs lapsi oli niin syvän rakkauden valtaamana, että harmini väistyi ja tuo näky tuotti minulle todellista taidenautintoa. Mutta voihan ajan ollen väsyä mitä kauneimmankin taulun katselemiseen kun ei ole täysin valveilla ja seisoo vedossa kynttilä kädessä. Niinpä minäkin peitin sisarenpoikani hyvin ja palasin omaan huoneeseeni, jossa jäin mietiskelemään lapsuusajan monia ristiriitoja, kunnes nukuin.

Seuraavana aamuna heräsin hyvin varhain siihen, että valoa tulvi huoneeseen. Olin edellisenä iltana jättänyt ikkunaluukut sulkematta. Ilma oli täynnä lintujen laulua, ja idän taivas liekehti sellaisissa värivivahduksissa, joita taiteilijan on mahdotonta kankaalle kiinnittää. Mutta lintujen laulun ja rusopilvien ihaileminen ennen auringonnousua, ei juuri sovellu miehelle, joka oli valvonut lukien puoleenyöhön. Siksi vedinkin kierrekaihtimet alas, suljin ikkunaluukut, ja paneuduin uudestaan maata, puoliksi unessa kiittäen taivasta siitä, että sain nukkua tuollaiseen ihanaan musiikkiin. Sydämestäni annoin anteeksi kaikille vihamiehilleni ja olin jo vaipumaisillani suloiseen tajuttomuuteen, kun tunsin keveän käden poskellani. Hetkessä nousi vihani. Hypähdin pystyyn ja näin Willyn, joka arkana vetäytyi vuoteeni luota.

"Minä vain hyväilin sinua, kun sinä olet niin hyvä ja toit meille rintasokeria. Isä antoi meidän hyväillä itseään, milloin vain halusimme, vaikka jok'ikinen aamu."

"Näinkö aikaisin?" kysyin.

"Niin pian kuin vain voimme jotakin nähdä."

Tom parka. En ollut koskaan voinut käsittää minkätähden hän aina oli niin laiha ja rasittuneen näköinen. Olihan hän melkein huonomman näköinen kuin Lousianan soilla tai Virginian metsissä ollessamme, vaikka hänellä nyt oli hyvä vaimo, hyvät tulot ja puhdas omatunto. Mutta nyt selvisi minulle kaikki. Mutta mitäpä saattoi tehdä? Tuon lapsen silmät, ääni ja kasvojen ilme voittivat suloudellaan ihanimman enkelin. Ja tuo lapsi sai miehisen miehen unohtamaan oman mukavuutensa, vieläpä yö-unensakin tehdessään hänelle mieliksi. Hän todellakin oli riistämässä yöleponi ja siksipä suutelinkin häntä ja sanoin:

"Juokse vuoteeseesi, poikaseni, ja anna enon nukkua. Aamiaisen jälkeen teen sinulle pillin."

"Oikeinko totta?" Enkeli muuttui yht'äkkiä taas pojaksi.

"Kyllä, menehän nyt vain!"

"Kovaäänisen pillin, oikein kovaäänisen?"

"Kyllä, mutta mene heti paikalla vuoteeseen."

Pikku askeleet häipyivät. Käännyin vuoteessani ja suljin silmäni. Lintujen laulu kävi vähitellen heikommaksi, ajatukseni rupesivat harhailemaan ja hajaantumaan; olin kiitävinäni pehmeällä pilvenhattaralla seurassani sadottain kerubeja, joilla kaikilla oli Willyn yöpaita.

"Harry eno!"

Antakoon Jumala anteeksi rukouksen, jonka silloin lähetin korkeuteen!

"Harry eno!"

"Kyllä minä sinut vielä opetan, poikaseni," ajattelin. "Jos annan sinun huutaa kauhean kurkkusi käheäksi, silloin ehkä osaat olla häiritsemättä enoasi, joka juuri yritti ruveta toden teolla sinua hellästi rakastamaan."

"Harry-y-ee-noo!"

"Ulvo vain pikku lurjus", ajattelin. "Olet saanut minut täysin hereille, keuhkosi kärsikööt siitä!" Yht'äkkiä kuulin, kuinka jotakin lausuttiin hyvin unisella ja sekavalla äänellä. Toddy se siellä soperteli:

"Tahdon nähdä pyöjien pyöjivän!"

"Willy", huudahdin tuskissani siitä, että Toddy heräisi, "mitä tahdot?"

"Harry eno!"

"Mitä tahdot?"

"Harry eno, mistä puusta aijot tehdä pillin?"

"En tee sinulle ollenkaan pilliä, vaan sen sijaan ison kepin, jolla annan sinulle selkään, koska et ole hiljaa, kuten käsken."

"Mutta eno, isä ei lyö koskaan kepillä, vaan läimähyttää kädellään."

Taivas! Isä, isä ja aina vain isä! Eikö tuo isään vetoaminen koskaan loppunut. Kauhistuin huomatessani, että tunsin sydämessäni mitä syvintä vihaa erinomaista lankoani kohtaan. Yksi asia oli ainakin varma, nukkumisesta ei ollut puhettakaan. Siksipä pukeuduin ja menin ulos puutarhaan. Hurmaavien, tuoksuvien kukkasten ympäröimänä kulkiessani saavutin mielenmalttini takaisin ja olin iloinen kun Willy, vastattuani ruokakellon soittoon, riensi vastaani sanoen:

"Missä olit, Harry eno? Etsimme sinua sisältä joka paikasta, mutta emme nähneet sinusta jälkeäkään?"

Aamiainen oli erinomainen. Jälkeenpäin sain tietää, että Helena, tuo kunnon tyttö, oli jokaista ateriaa varten, minkä tulisin heidän kotonaan syömään, valmistanut ruokaluettelon. Koska minun ja sisaren poikieni pöytäkeskustelu ei ollut sitä laatua, että sen leviäminen tuottaisi mitään ikävyyksiä, pyysin palvelustyttöä, Maggia, auttamaan poikia ruokapöydässä ja annoin pienen juomarahan seurata pyyntöäni. Tällä tavoin vapautettuna edesvastuusta sisarenpoikieni kauhistuttavaan ruokahaluun nähden tein täyttä oikeutta aterialle, katselinpa vielä huvitettuna Willyä ja Toddya, jotka pikku haarukoineen ja lusikoineen olivat kovassa syömisen touhussa. Vähän aikaa he söivät äänettöminä ja nopeasti, mutta pian tuli pahin nälkä tyydytetyksi ja kielen siteet irtaantuivat.

"Hajjy eno", huomautti Toddy, "tuolla ylhäällä on niin hijmuten hautka ito kittu. Näytän ten aamulliten jälkeen."

"Toddy on tuhma pikku poika", sanoi Willy, "hän sanoo aina aamullinen aamiaisen asemasta."

"Mitä hän tarkoittaa kittulla, Willy?"

"Minä luulen että hän tarkoittaa matkakirstua", vastasi vanhempi sisarenpoikani.

Muistan, kuinka itse olin ihastuksissani saadessani kääntää mullin mallin vanhan matkakirstun sisällön. — Tuntuu kuin jos tuosta ajasta jo olisi vuosisata kulunut. — Siksipä hymyilinkin ymmärtämyksellä Toddylle hänen ilmeiseksi ihastuksekseen. Kuinka miellyttävää onkaan virittää ymmärtämyksen kieli lapsen mielessä, ajattelin, kuinka nopeasti lapsen silmä ymmärtääkään katseen, joka käy sanoin lausutun ajatuksen edellä. Rakas, pikku Toddy! Vuosikausia olisimme voineet istua saman pöydän ääressä piittaamatta toistemme sanoista, mutta nyt oli erään mielitekosi satunnainen mainitseminen äkkiä saattanut sielumme suloiseen sopusointuun, samantapaiseen, joka varmaankin yhdisti Mestarin siihen opetuslapseen, joka hänkin puolestaan ilmeisesti oli heikoin kahdestatoista valitusta. "Hijmuten hautka ito kittu" näytti äkkiä tasoittavan kaikki eroavaisuudet ijässä, asemassa, kokemuksessa tuon pienen pojan ja minun välilläni. —

Kauhistuttava ajatus juolahti yht'äkkiä mieleeni. Syöksyin portaita ylös huoneeseeni. Niin, hän tarkoitti kuin tarkoittikin minun matkakirstuani. Minä en havainnut siinä mitään "hautkaa", päinvastoin. Myötätunnon side minun ja sisarenpoikani välillä katkesi tällä hetkellä. Katsellessani tuota asiaa joltisenkin välimatkan päästä, nyt, kun muutamien viikkojen väliaika eroittaa minut tuosta päivästä, täytyy minun myöntää, etten voinut katsella edessäni olevaa näkyä rauhallisena ja ilman ennakkoluuloa. Nyt huomaan, että Toddya kohtaan tuntemani myötätuntoisuuden äkillinen ilmeneminen ja yhtä äkillinen häviäminen olivat elävä todistus ihmismielen muuttuvaisuudesta. Sieluni oli ikäänkuin kiiruhtanut hänen luokseen siksi, että hän piti vanhojen kirstujen penkomisesta, ja koska luulin, että hän nautti katsellessaan sitä mitä erilaisimmista esineistä kokoonpantua muistomerkkiä, joka oli tuloksena sellaisesta penkomisesta. Edessäni oleva näky osoitti selvästi, että olin osunut oikeaan arvostellessani sisarenpoikani luonnetta. Ja nyt minun itsekkäät vaistoni kiirehtivät peittämään sieluni kirkkaan näkemyksen ja häiritsemään sitä iloa, jota minun olisi pitänyt tuntea, kun sain nähdä kaiken "ei enää puolittain, vaan kasvoista kasvoihin."

Matkalaukkuuni sain sopimaan yhtä jos toistakin, sillä ollessani sotilaana olin kehittänyt matkatavaroiden kokoonpanemisen todelliseksi taiteeksi. Jos luonteessani olisi ollut rahtunenkin itserakkautta, olisin ollut itsestäni ylpeä, sillä eipä todellakaan olisi voinut uskoa, että koko tuo laattialla oleva tavararöykkiö oli saattanut mahtua yhteen ainoaan matkalaukkuun. Toddy oli ilmeisesti enemmän asianharrastaja kuin asiantuntija matkalaukun täyttämisessä. Sain pian selville hänen menettelytapansa ja tuo huomioni loi vähän valoa matkalaukkuni edessä olevien tavaroiden paljouteen. Kun silinterihattu ja sen kotelo eroitetaan luonnollisesta yhteydestään, niin ne anastavat lähes kaksi kertaa enemmän tilaa, vaikka edellisessä olisikin kengänkiilloitusvehkeet, joita siinä ei tavallisesti pidetä, ja jälkimäisessä muutamia kokonaisessa rommimeressä lionneita Sikaareja. Samaa voi sanoa kannettavasta pukukotelosta ja sen sisällöstä, jotka eräs entinen sotatoveri oli ostanut minulle Wienistä, ja jota eräs vanha europalainen soturi oli pitänyt suorastaan verrattomana. Remmit, jotka estivät suojuskotelon putoamasta, olivat leikatut poikki, revityt tai muuten saatu pois paikoiltaan, ja tuossa suojuksessa oli frakkipukuni tiukasti kokoonkäärittynä. Kärsimättömänä sieppasin tuon käärön ja ruvetessani sitä aukomaan kuulin ovelta ulvontaa.

"Otit nukkeni kehdotta — tahdon tuutia lattani -oo-ee-ee!"

"Sinä ilkiö", huusin, melkeinpä karjasin, olin niin suutuksissani. "Tahtoisinpa tällä hetkellä katkaista kaulasi. Mitä ajattelet, kun käännät matkalaukkuni sisällön nurin narin?"

"En-en-tiedä." Ja Toddyn alihuuli työntyi eteenpäin. Uskon, että bengalialainen tiikerikin voisi heltyä tuntemaan sääliä tuota näkyä katsellessaan, mutta tuollainen ajatus ei pälkähtänyt päähänikään sillä hetkellä.

"Miksi teit sen?"

"Niin kun —."

"No, miksi?"

"En minä — tiedä."

Juuri tällä hetkellä kauheata melua alkoi kuulua puutarhasta. Katsahdettuani ulos näin Willyn. Toisella kädellä hän piteli verta vuotavaa sormea, toisessa oli minun partaveitseni. Hän selitti jälkeenpäin, että oli vuoleskelemassa venettä ja että veitsi oli paha hänelle. Haavan peittäminen laastarilla oli vain hetken työ, ja olin juuri lopettamaisillani tuon lääkäritoimenpiteeni, kun Tomin puutarhuri, joka samalla palveli kuskina, ojensi minulle kirjeen. Osoite oli Helenan tuttua käsialaa. Kirje kuului seuraavasti: (Sulkumerkeissä olevat huomautukset ovat minun lukiessa tekemiäni.)

"Bloomdale, kesäkuun 21 p:nä 1675.

Rakas Harry,

Olen onnellinen ajatellessani, että sinä olet siellä lemmikkieni luona, ja vaikka minulla onkin täällä kaikin puolin hauskaa, toivon useasti, että olisin siellä teidän kanssanne. (Hm, niinpä minäkin.) Toivoisin että oppisit tuntemaan nuo kullanmuruset. (Kiitos kunniasta, mutta enpä usko, että minulla on halua juurruttaa tuttavuuttamme syvemmälle, kuin mikä on ehdottomasti välttämätöntä.) Tuntuu aivan luonnottomalta, että yleensä niin vähän tunnetaan omia sukulaisia ja ennen kaikkea noita viattomia pienokaisia, joiden olemassa-oloa tuskin huomataan. (Jollei vain lukitsemattomia matkalaukkuja satu olemaan käsillä, sisko kulta.)

Haluaisin pyytää sinulta erästä palvelusta. Kotona, kun olimme lapsia, oli sinun tapana ylitsevuotavalla kaunopuheisuudella esittää, kuinka kasvojen ja pääkallon muodosta ja muista pettämättömistä merkeistä saattoi päättää, minkälainen luonne kullakin oli. Silloin pidin kaikkea tuota hölynpölynä, mutta jos nyt vielä siihen ollenkaan uskot, pyytäisin sinun tutkimaan lapsukaisiani ja sitten antamaan minulle tarkoin harkitun lausunnon heistä. (Oikeita pahoja henkiä, rouvaseni, lurjuksia, heittiöitä, syntyneet hirtettäviksi molemmat.)

En voi päästä ajatuksesta, että Willy on syntynyt jotakin suurta varten. (Suurta kiusantekoa varten.) Hän on toisinaan niin miettiväinen ja ajatuksiinsa vaipuneena, että suorastaan pelkään häiritä häntä. Sitäpaitsi on hänellä kyky pysyä järkähtämättömänä. Ja eiköhän moni mies olisi voinut tulla kuuluisaksi, jos ei heiltä olisi puuttunut tuo ainoa ominaisuus. (Se kyky hänellä kyllä on. Hän antoi oivallisen näytteen siitä tänä aamuna, kun minä koetin päästä uneen.)

Toddysta tulee runoilija tai musiikkimies tai taiteilija. (Aivan niin, kaikki suuret roistot käyvät käsiksi johonkin taiteeseen, ja taiteilijanimen alla he sitten laiskottelevat.) Hän elää kokonaan mielikuviensa vallassa. (Aivan niin, esimerkiksi tuo kiusallinen "nähdä pyöjien pyöjivän.") Hänessä on Willyn ylevää vakavuutta, mutta hän ei tarvitse sitä; voima, joka vetää häntä kaiken kauniin puoleen, korvaa tuon puutteen. (Ah, ehkäpä tuo voi selittää matkalaukkuni kohtalon.) Mutta haluan kuulla sinun mielipiteesi, sillä tiedän, että sinä olet terävämpi luonteiden erittelyssä kuin minä.

Iloitsen ajatuksesta, että minä ansaitsen kunnian siitä, että sinä jo tähän mennessä olet saanut niin paljon luetuksi. Toivon, että kohdakkoin saan muutaman rivin siitä, kuinka lemmikkini voivat. Sinua alati rakastava

Helena siskosi."

Harvoin on mikään kirje minua niin kuohuttanut kuin tämä, enkä milloinkaan ole odottanut niin todellista iloa vastauksen kirjoittamisesta kuin nyt. Päätin, että siitä tulisi erittelyn ja rauhallisen, joskin pontevan mielipiteen ilmauksen mestarinäyte.

Erään asian olin ainakin vakavasti päättänyt. Kutsuin palvelustytön ja kysyin, missä oli avain, jolla saattoi lukita lasten huoneen ja minun huoneeni välisen oven.

"Toddy heitti sen kaivoon, herra."

"Eikö kylässä ole lukkoseppää."

"Ei, herra, lähin asuu Patersonissa."

"Onko talossa ruuviavainta?"

"Kyllä, herra!"

"Tuo se minulle ja sano kuskille, että hän heti paikalla valmistautuu kyyditsemään minua Patersoniin."

Ruuviavain tuotiin; sillä ruuvasin lukon ovesta. Nousin ajoneuvoihin ja käskin kuskin viemään minut Patersoniin vuoritietä, joka on Amerikan kauneimpia.

"Patersoniin", huudahti Willy, "voi siellä on niin suuri namuspuoti.
Tule Toddy!"

"Yrittäkääpäs", ajattelin, sieppasin piiskan ja läimähytin sillä hevosta, "ei, jos se minusta riippuu." Tuollaisen poikaparin räpättely pilaisi koko matkani.

Hevoset läksivät liikkeelle. Samassa kuului läpitunkevaa huutoa ja kauheaa melua. Tuntui kuin nuo molemmat lapset olisivat hengenvaarallisesti loukkaantuneet, mutta luodessani pikaisen silmäyksen taakseni näin Toddyn ja Willyn juoksevan täyttä vauhtia ajopelien perässä surkeasti huutaen ja itkien. Tuo oli jo liian surullista. En voinut jatkaa matkaani ilman heitä, en vaikka olisivat olleet isonrokon saastuttamia. Ajaja pysähdytti omasta alotteestaan — hän näkyi tuntevan poikien tavat —, ja minä autoin Willyn ja Toddyn ylös ajoneuvoihin salaisesti toivoen, että tuo uhrautumiseni saisi ansaitun palkkansa. Saavuttuamme vuoritielle olivat ystävälliset tunteeni sisarenpoikiani kohtaan huomattavasti kasvaneet, sillä näky edessäni oli hurmaava. Ilma oli kirkas. Parin etukaupunkialueen takana näin pääkaupungin ja kauvempana rauhallisen Greenwoodin, näin lahdelmat, kanavat, salmen, näin kaksi hopealle hohtavaa jokea paaluaituuksen tällä puolen ja Broklynistä suoraan etelään valtameren. Suuremmoista valojen ja varjojen vaihtelua, koristeellisia rakennusryhmiä, jotka muodostuivat hajallaan olevista rakennuksista suuren etäisyyden vaikutuksesta, ikävännäköisiä tehtaita, jotka olivat muuttuneet ihaniksi linnoiksi auringon säteitten heijastuessa ikkunaruutuihin. Suuret höyrylaivat näyttivät hitaasti eteneviltä leikkivenheiltä. Ei näkynyt elon merkkiäkään. Tuo näky johdatti mieleeni kauniit sadut lumotuista kaupungeista, joista olin lapsena lukenut, ja tuota mielikuvaa vahvisti New-Yorkin uuden, jättiläismäisen postitalon katto, joka ikäänkuin vallitsi kaikkea.

"Harry eno!"

Ah, tuotahan juuri odotinkin.

"Harry eno!"

"No, Willy!"

"Minusta tuntuu, että tuo on kuin taivaassa."

"Mikä?"

"Tarkoitan, kaikki tuo — täältä tuonne toiseen pilveen ja takaisin kaiken tuon takaa. Ja minusta tuolla, (hän osoitti jotakin loistavaa, joka todennäköisesti oli jonkun valokuvaamon lasikatto) tuolla, missä on niin valoisaa ja loistavaa, siellä asuu Jumala."

Siunatkoon tuota lasta! Näky oli minulle johtanut mieleen vain satulinnoja ja lumottuja kaupunkeja, ja kuitenkin ylpeilin siitä, että minulla on avoin silmä taiteellisille vaikutelmille.

"Ja tuolla toisella puolen, tuolla, missä on pieni kirkas täplä", jatkoi Willy, "on rakas pikku Phillie veikko. Milloin vain katson sinne, näen hänen pistävän kätensä esiin."

"Jakat, pikku Phillie veikko meni laatikkoon nukkumaan, ja titte Jumala otti hänet taivaateen", jupisi Toddy tehden yhteenvedon kaikesta, mitä hän tiesi kuolemasta. Sitten hän koroitti äänensä:

"Hajji eno, tiedätkö, mikä minutta tulee, kun tulen tuujekti. Minulla pitää olla hevotet ja vaunut ja titte minä ajan kauvakti kaikkien puiden ja talojen ja koko maailman yli ja kaiken yli. Ja paljon pikku lintuja tulee vaunuihin ja ne laulavat minulle ja tinä taat kantta tulla, jot tahdot ja titte meillä on jäätelöä ja mantikoita ja titte me kattelemme, kuinka kalat uivat kaukana alhaalla vedettä, ja meillä on tuuji, tuuji talo, joka on kaunit titältä ja kaunit päältä ja te on kaikki meidän ja me teemme, mitä me tahdomme."

"Toddy, sinä olet idealisti."

"Ei Toddy ole mikään idealitti."

"Toddy on pikku tyhmyri", huomautti Willy hyvin vakavasti. "Luuletko,
Harry eno, että taivaassa on niin kaunista kuin tuolla?"

"Kyllä, Willy, paljon kauniimpaakin."

"Miksi emme sitten kuole ja mene sinne? En minä tahtoisi aina vain elää. En ymmärrä miksi emme kuole heti. Minusta olemme eläneet jo niin monta päivää."

"Jumala tahtoo, että elämme kunnes tulemme suuriksi ja kilteiksi ja teemme paljon hyvää ennenkuin kuolemme. Siksi emme kuole heti, poikaseni."

"Niin, mutta tahtoisin nähdä pikku Phillien, ja jollei Jumala anna hänen tulla alas maan päälle, luulen, että hän antaa minun kuolla ja tulla taivaaseen. Pikku Phillie nauroi aina, kun hyppelin hänen edessään. Eikö enkeleillä ole siivet, Harry eno?"

"Toiset arvelevat niin, poikaseni."

"Mutta minäpä tiedän, ettei heillä ole, sillä jos Philliellä olisi siivet, tulisi hän varmaan lentäen suoraa päätä tänne alas minua katsomaan. Siksi heillä ei ole."

"Mutta ehkäpä hänen on lennettävä jonnekin muualle, Willy, tai ehkäpä hän käykin täällä, vaikk'et sinä voi häntä nähdä. Emme voi meidän silmillämme nähdä enkeleitä, senhän tietänet!"

"Mutta kuinka saattoivat juutalaislapset sitten nähdä enkelin palavassa uunissa. Heidän silmänsä olivat aivan samanlaiset kuin meidän, eikö niin. En siitä välitä. Tahdon niin, niin mielelläni nähdä pikku Phillie kullan. Tiedätkö Harry eno mitä tekisin taivaaseen tultuani?"

"Mitä tekisit, Willy?"

"Kun olisin nähnyt pikku Phillien, menisin suoraa päätä syleilemään
Jumalaa."

"Miksi, Willy?"

"Siksi, että hän antaa meidän olla onnelliset ja hän on antanut minulle äidin ja isän ja Phillien, vaikka hän ottikin hänet takaisin ja Toddyn, vaikka Toddy on joskus kauhean paha poika."

"Aivan niin, Willy", sanoin, muistaessani matkalaukkuni ja ajomatkani tarkoituksen.

"Harry eno, oletko milloinkaan nähnyt Jumalaa?"

"En, Willy. Hän on monta kertaa ollut aivan lähelläni, mutta en ole koskaan Häntä nähnyt."

"Mutta minäpä olen, minä näen hänet joka kerran, kun katselen ylös taivaalle ja kun ei kukaan muu ole mukanani."

Ajaja teki ristinmerkin: "Hän puhuu aina noin ja, toden totta, uskon häntä. Luulisipa melkein, että itse pyhimykset puhuttelevat tuota poikaa."

Se oli ihmeellistä. Willyn kasvot olivat liian loistavat kuuluakseen tähän maailmaan, kun hän edelleen selvitteli käsitystään toisesta paremmasta maasta ja sen asukkaista. — Toddyn kieli leperteli lakkaamatta, joskin melkein kuulumattomasti, mutta kun sattumalta sain muutamista sanoista selvän, olivat ne niin hullunkuriset ja eriskummalliset, että nostin pojan syliini kuullakseni selvemmin. Huomasin, että mielessäni tarkistin Helenalle aikomani kirjeen sisältöä, ja että olin siitä häpeissäni. Mutta eivät Toddyn hullutukset eikä Willyn henkevyys saaneet minua unohtamaan matkani varsinaista tarkoitusta. Löysin sepän ja jätin hänelle lukon avaimen valmistamista varten. Senjälkeen ajoimme putoukselle. Pojat ahdistelivat minua kysymyksillään seisoessamme putouksen partaalla, ja vaikka veden kohina esti minua kuulemasta, eivät he vähintäkään väsyneet kyselemään. Läksin hotelliin saadakseni sieltä itselleni sikaarin ja otin pojat mukaani. En todellakaan käyttänyt muuta kuin kolme minuuttia sikaarin valitsemiseen ja muutamiin kysymyksiin putouksesta, mutta kun käännyin, olivat pojat hävinneet enkä voinut nähdä heitä missään. Äkkiä kaksi kellahtavaa läikkää sukelsi esiin lähimmältä kosken partaalta. Nuo läikät tunsin sisarenpoikieni hatuiksi. Sitten näin noiden läikkien maanpuolella kaksi pikku olentoa pitkin pituuttaan maassa makaamassa. En uskaltanut huutaa pelosta, että säikäyttäisin heidät, jos he kuulisivat ääneni. Hiivin ruohoa pitkin vuoroin sadatellen, vuoroin rukoillen. He lojuivat vatsallaan ja katselivat kalliojyrkänteen yli alas koskeen. Lähestyin varpaillani, heittäydyin maahan ja tartuin kumpaakin jalkaan.

"Voi, Harry eno", huusi Willy korvaani, painaessani häntä rintaani vastaan vuoroin suudellen ja pudistellen häntä. "Pääsin pitemmälle reunan yli kuin Toddy."

"Mutta, mutta — jiipuinhan minäkin kaukana", puolustelihe Toddy.

IV LUKU.

Kukkakimppuni ja miten sen kävi.

Koko iltapäivän pyhitin Neiti Maytonin kukkakimpulle. Se olikin erikoisen hauskaa ajanviettoa. Se ei ollut mikään kukkakauppiaan valmistama kimppu, jossa oli vain muutamia harvoja lajeja, kukat rautalankojen varassa, ja järjestetyt matemaattisella tarkkuudella. Pistin joukkoon monta harvinaista kukkasta, jotka ovat liian vaatimattomat kukinnoltaan rehennelläkseen kukkakauppiaiden myymälöissä. Yhdistin yhtä monta väriä kuin kukkasta, ja tuoksuja, jotka ovat täysin vieraat suurkaupungin kukkasille. Kukkien järjestely on mielitekojani, mutta nyt tuotti se enemmän iloa kuin koskaan ennen. Ei siksi, että olisin ollut rakastunut neiti Maytoniin, voihan mies vilpittömästi ihailla kaunista, lahjakasta naista olematta silti häneen rakastunut. Hän voi iloita koettaessaan valmistaa tälle iloa. Mutta silti ei tarvitse pitää välttämättömänä, että tuo nainen antaa itsensä vastalahjaksi. Tultuani varttuneempaan ikään olen aina ivan hymy huulillani kuunnellut puhetta rakastuneiden miesten anteliaisuudesta; minusta on tuntunut, että he pyytävät ääretöntä hintaa siitä, mitä heillä on tarjona. Tuollaiset eivät tunteeni neiti Maytonia kohtaan olleet. Onhan ollut olemassa pakanoita, jotka ovat tarjonneet lahjoja jumalattarilleen puhtaasta ihailusta ilman vähintäkään ajatusta siitä, että he koskaan saisivat nauttia lempijumaliensa alituista seuraa. En osoittanut koskaan huomaavaisuutta neiti Maytonille tuntematta läheistä ymmärtämystä noita suurisieluisia pakanoita sekä heidän hyvää esimerkkiänsä seuraavia kristittyjä kohtaan. Nähdessäni kimppuni yhä lisääntyvän ihanuuden iloni ja tyydytyksen tunteeni kasvoivat ajatellessani, kuinka hän tulisi ihailemaan makuni näytettä.

Vihdoin se valmistui, mutta äkkiä iloni hävisi, kun tuo kauhea ajatus "mitä ihmiset sanovat" iski mieleeni. Jos olisimme olleet New-Yorkissa emmekä Hillcrestissä, ei kukaan muu kuin kukkakauppias, juoksupoika ja minä olisi tiennyt, että lähetin kukkasia neiti Maytonille, mutta Hillcrestissä, satoine siellä asuvine kielikelloineen, ja missä kaikki olivat selvillä toisistansa ja toistensa asioista, siellä pelkäsin juoruja. Miken, ajajan, vaitioloon saatoin luottaa. Olin hänelle jo sivumennen pistänyt lantin silloin, toisen tällöin ja kertonut hänelle eräästä liikkeessämme palvelevasta miehestä, jonka perheen Mike oli tuntenut Old Erinissä. Mutta kaikkihan tiesivät, missä Mike palveli, ja kaikkihan tiesivät — salaperäisesti, näkymättömästi ja nopeasti uutiset leviävät maalla — että minä olin nykyisin ainoa herrasmies eversti Lawrencen kodissa. Ah, nytpä jo keksinkin! Kirjastohuoneen hyllyllä olin nähnyt pahvilaatikon, joka oli aivan naisten hattulaatikon näköinen — sitähän voinkin käyttää. Löysin laatikon, se oli juuri sopivan suuruinen. Pistin käyntikorttini laatikon pohjalle — ei tarvitse epäilläkään, ettei neitonen löydä korttia, joka seuraa kukkalähetystä — asetin hellävaroen kimpun laatikon keskelle ja menin etsimään Mikeä. Hän iski iloisesti silmää kuullessaan asiani laadun ja kuiskasi:

"Saatte nähdä, että kaikki käy näppärästi, armollinen herra. Rouva Clarksonin keittäjä ja minä olemme ylimmät ystävät ja minun on tapana mennä sisään takatietä. Sitä ei näe muut kuin taivaan enkelit, eivätkä ne juorua."