KUNINKAITTEN AARTEET

Kirj.

John Ruskin

Suomentanut ["Of Kings' Treasuries"] ja johdannolla varustanut

V. Hämeen-Anttila

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1918.

Johdanto.

"Meidän päiviemme todellinen yliopisto on kirjavalikoima", sanoo Carlyle.

Ruskinin nyt suomennetun kaunopuheisen esityksen alottamalla teossarjalla on kustantaja tahtonut tarjota meikäläiselle yleisölle ensimäisen suomenkielisen yliopiston sitä laatua: lyhyeen sanoen maailmankirjallisuuden huippusaavutukset muinaisuudesta nykyaikaan asti, yhdenmukaisesti toimitettuna ja tarkistettuna kokoelmana, jonka nidoksista ovat takeena pätevät kotimaiset nimet. Suunnattomasta kirjatulvasta poimitaan esille ne tuotteet, jotka kaiken muun edellä kuuluvat meidän kansallisen sivistyksemme kehitysvälineihin.

Ajanjakso on katsottava otolliseksi tällaiselle suurisuuntaiselle yritykselle. Ensi kertaa historiassamme on itsenäinen Suomi nousemassa vapaasti vaurastuttamaan kansalaiskasvatusta. Mielet ovat elpyneet pohtimaan ihmiskunnan suurimpia kysymyksiä ja tavoittamaan parhaita henkisiä arvoja. Levoton yhteiskunnallinen ja taloudellinen murroskausi tuntuu ohimenevältä. — Mutta tuskinpa olisi hanke taannoisinakaan vuosina osoittautunut ennenaikaiseksi, ainakaan enää silloin kun "Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahasto" alotti vaikutuksensa.

Varsinkin viime vuosina on kyllä saatu toimitetuksi suomenkielelle lukuisia klassillisia teoksia, mutta ne ovat ilmestyneet ilman järjestävää yhtenäistä alotetta, hajallaan, erikokoisina ja usein niin pieninä painoksina, että kirjakauppahinta on ne rajoittanut suppean valiopiirin tarpeiksi. Missä määrin "Kariston klassillinen kirjasto" esiintyy edistysaskeleena, sen osoittaa piankin kokemus. Valinnassa noudatettujen näkökohtien selostaminen ei voisi tuntua erityisemmin vakuuttavalta ilman laajaa vertailevaa arvostelua, jossa klassilliseksi luokitellusta kirjallisuudesta koetettaisiin osoitella kannalta tai toiselta tärkeimpiä meidän yleisöllemme, niinkuin nykyäänkin länsimaissa lukuisat kirjallisuuden käsittelijät sommittelevat eritoten "sadan parhaan kirjan" valikoimia maailmankirjallisuudesta. Riittänee mainita, että ensimäiset kymmenen numeroa ovat osittain saaneet tämän julkaisuvuoronsa nykyhetken vaikuttimista: valtiotaidon peruskirja "Ruhtinas", kansanvaltaisen hallitusjärjestelmän kuuluisa pohjateos "Yhteiskuntasopimuksesta" ja vallankumouksellisen isänmaanmiehen voimakas vetoomus "Ihmisen velvollisuudet" ovat näyttäneet, ansaitsevan erityistä huomiota meillä juuri nyt. Kokonaisuudelle haittaa tuottamatta on aluksi voitu pitää silmällä sitäkin tarkoitusperää, että hetkellisten poikkeusolojen vallitessa siirrettäisiin tuonnemmaksi sellaisia teoksia, joiden laajuus nyt kohottaisi hintaa ylettömäksi. Sarjan jatkuminen on eheyden vuoksi ajateltu tapahtuvaksi siten, että siihen kulloinkin järjestetään kymmenen kirjaa kerrallaan jonkunlaista vaihtelua eli monipuolisuutta edustavina sikerminä.

Tällaisen sarjan merkityksestäkään ei tässä tarvitse enempää lausua; on turha näyttää aurinkoa kynttilällä: "Kuninkaitten aarteet" on tässä kohden koko valikoiman esipuheena… jonka edessä muu suosittelu surkastuisi mitättömäksi.

John Ruskin (1819-1900), joka yllämainitusta käytännöllisestä syystä esitellään ensimäisenä tässä sarjassa, vaikkakin toimintakaudeltaan äskeisimpänä, tulee toisella kertaa seikkaperäisemmin puheeksi, kun hänen pääteoksiansa käännätetään. "Kuninkaitten aarteiden" johdannoksi vain muutama sana.

Hän oli julkisen sanan suuria taistelijasieluja — yleväluontoinen, jalomielisille vaikutteille herkkä ja vastuksista väistymätön, mutta pikaistuva ja vakaumustensa varmuudessa hieman suvaitsemattomuuteen luontuva. Ruskin esiintyy englantilaisessa kirjallisuudessa yhäti aivan etevimpiin tyylitaitureihin kuuluvana; kaikki ajattelun aiheet saavat hänen sanoissaan värikkään eloisuuden. Jo omana aikanaan hän saavutti johtavan sijan kansansa sivistyselämässä, ensin taiteen alalla, jota hän monet vuodet suorastaan hallitsi ylimpänä tuntijana, ja sittemmin (sekä pysyvämmin) taloustieteen ja yhteiskunnallisten uudistusten suurmiehenä, vaikka häntä ensimältä katsottiin epäkäytännölliseksi unelmoitsijaksi. Vanhuuden vaitiolo syrjäytti jossain määrin hänen asemaansa, kuten yleensäkin tapahtuu, mutta ihmisystävällisen ajattelijaneron merkitys on nykyään vakaantunut ja levinnyt kaikkiin sivistysmaihin: hänen epälukuisten julkaisujensa pääainekset ovat säilyviä, ja niiden esitystapa tenhoaa meidänkin päivinämme niinkuin tuo syvämielinen, kiihkeä arvostelija ja kulttuurin rakentaja seisoisi ilmielävänä edessämme esitelmää pitäen.

Ruskin syntyi Lontoossa; isä oli varakas viinikauppias, skotlantilainen kuten brittiläisen henkevyyden toinenkin samanaikainen suurmies ja aatteellinen taistelija Carlyle. Hyvän yliopistokoulutuksen alkeet saaneena nuorena miehenä hän Italian matkalla v. 1840 tutustui etevään maanmieheensä, auringonvalo-tauluistaan tunnettuun taidemaalari Turneriin, ja alkoi innokkaasti syventyä taiteen tehtäviin. Kolmea vuotta myöhemmin ilmestyi ensimäinen osa teosta "Nykyaikaisia maalareita", jossa hän todisteli oman aikansa itsenäisempien luomusten ja etenkin Turnerin maisemataulujen etevämmyyttä kaikkiin vanhojen mestarien tuotteisiin ja niiden aiheuttamaan sovinnaiseen suuntaan verraten. Tekijän vakuuttava voima ja omintakeisuus sekä loistava esitystapa herättivät heti yleistä huomiota, samalla kun vanhojen esikuvien puoltajat kuitenkin ryhtyivät kiivaasti vastustamaan hänen käsityksiänsä. Julkaisun jatkoksi tuli myöhempinä vuosina vähitellen neljä osaa lisää. Samaan aikaan ilmestyi hänen kynästään useita muita taiteen peruskirjoja: "Rakennustaiteen seitsemän lamppua" (1854), "Piirtämisen alkeet" (1856) ja "Etääntymäopin alkeet" (1859). Ruskinin osuuteen merkillisessä prerafaeliittisessa virtauksessa, joka on maalaustaiteen historian viehättävimpiä lukuja, ei käy tässä yhteydessä kajoaminen; noiden kärsivällisten taiteenharrastajien tukipylväänä hän perin kauniisti kuvaili koskemattoman luonnon täydellisyyttä, jota piirtimen ja siveltimen piti vain koettaa mitä tunnollisimmin ja yksityiskohtaisimmin jäljentää, jotta taiteen tuotteet vaikuttaisivat samaan tapaan ylentävästi kuin Luojan käsiala.

Niiden seitsemäntoista vuoden mittaan, jotka kuluivat "Nykyaikaisten maalarien" ensimäisen nidoksen ilmestymisestä viimeisen valmistumiseen, — alkuperäisestä tarkoituksestaan tämä suurteos muuten laajeni pohtimaan taiteen kaikkia henkisiä pyrkimyksiä, — Ruskinin mielipiteet uskonnosta taiteen palvomana ja taiteesta yleensä olivat paljonkin muuttuneet. Hänen innostuva mielensä oli suuntautunut yhteiskunnallis-valtiollisiin ja kansantaloudellisiin kysymyksiin, ja pohtiessaan käytännöllisiä parannuksia yksilöiden ja yhteiskunnan elämään koko ihmisrodun onnellistumiseksi hän alkoi sovelluttaa niistä saamiansa näkökantoja taiteenkin vaatimuksiin: taiteen piti palvella ja kasvattaa suurta yleisöä, jotta tässä saataisiin tehokkaammin heräämään toisaalta olosuhteiden uudistumiselle tarpeellista kauneuden kunnioitusta ja toisaalta ymmärtävämpää taiteen ylevän merkityksen käsitystä. Hän omaksui samanlaisen profeetan tehtävän kuin aikaisemmin Carlyle, jonka opetukset olivat häneen paljon vaikuttaneet, ja käytti siitälähtein koko elämäntyönsä kansansa mielialan sitkeään käännyttämiseen käsitystensä puolelle. "Taiteen valtiotalous" v. 1857 ilmestyessään jo osoitti, mille tolalle hänen ajattelunsa oli kulkemassa, mutta vasta "Tähän viimeiseen asti" (1860) kävi täydesti kehittelemään näitä mietteitä.

Hän sai vastaansa myrskyisen ja myrkyllisen kuohumuksen, kuten uusien oppien rohkeat julistajat ainakin, mutta vaikka tämä monivuotinen kiivailun ja vääristelyn paljous pahoin järkytteli hänen peräti herkkäluontoista olemustansa, se ei millään muotoa vaientanut häntä tai edes tehonnut hänen mielipiteisiinsä. Samaa suurenmoista uudistusten valmistelua jatkoivat " Munera pulveris " (Tomun antimia), "Oliivinlehväseppele", "Sesamia ja liljoja" (1865), "Aika ja käännekohta" sekä lukemattomat hetken kirjoitelmat; viimeksimainittu teos kuuluu niihin kokonaisen ihanne-yhteiskunnan suunnitteluihin, joille Platonin "Valtio" on yhteisenä pohjana.

V. 1869 Ruskin nimitettiin taidehistorian professoriksi Oxfordin yliopistoon ja perusti lahjoittamallansa rahastolla sinne piirustuskoulun. Hän viimeisteli luentokurssejaan useiksi teoksiksi ja julkaisi samalla eri väliajoin ilmestyvinä vihkosina sikermää nimeltä " Fors Clavigera " (Nuijamies Sattuma). Se oli sarja monen monituisia aiheita käsitteleviä huomioita ja tutkielmia, joita tekijä painatti omalla kustannuksellaan, asettuen välittömään yhteyteen yleisönsä kanssa. Tämä menetelmä oli ensi alkuna yhteiskuntatalouden omintakeiselle sovellutukselle käytäntöön; sellaisesta kokeilusta oli edelleen tuloksena m.m. kommunistis-osuustoiminnallinen yhdyskunta "Pyhän Yrjänän kiltta", muuan kahvilahanke ja erikoinen tienrakennus-yritys, joista tekisi mieli tässäkin hiukan puhua.

Äitinsä kuoltua v. 1871 Ruskin osti pikku maatalon n.s. Järvi-alueella ja vietti siellä lopun elinaikaansa, julkaisten neljänäkolmatta vihkona viimeisen teoksensa " Praeterita " (Menneitä), oman elämänsä muistelmia, jotka ulottuvat vuoteen 1864. Ruskinin koko henkilöllisyys ja elämä muistuttaa monessa suhteessa Tolstoita, ja paljon yhtäläisyyttä ilmenee heidän opetuksissaan. Ruskinillakin esiintyy ilmeisesti ennakkoluuloisuutta ja liioittelua, lujien vakaumusten ja kiihkeän väittelypakon tavallisia ilmiöitä, kuten sanottu; mutta kaiken kaikkiaan hänen työskentelynsä vaikutti suurena voimana utilitarianismia ja materialismia vastaan, ja hänen teoksensa ovat tulvillaan herätteitä, elähdyttäviä vaikutteita, jotka edelleen tuottavat henkistä virkeyttä miljoonille, niin huomaamattomilta kuin maailmanparantajan taistelun tulokset aina päällisinpuolin katsoen näyttävätkin inhimillisen kehityksen historiassa.

"Mikä viisaan miehen työn sipale vain on rehellisesti ja hyvässä mielessä tehtyä, se sipale on hänen kirjansa tai taideteoksensa", kuuluu muuan Ruskinin lausuma. Sellaisena suurten teoksien lomassa singonneena lastuna on "Kuninkaitten aarteilla" itsessään se arvo, että sen käännättämiseen ei ole satunnaisen näkökohdan tarvinnut vaikuttaa.

Lukijalle selviää heti, että tämä kaunopuheinen sivistymisen taidon hahmoittelu on erityiselle kuulijakunnalle pidetty luento, joka sitten on tasoiteltuna toimitettu painoon. Esitelmä pidettiin Manchesterissa v. 1864 ja ilmestyi ensin lentokirjasena ( Of Kings' Treasuries ), samoin kuin sitä seurannut toinen luento, "Kuningatarten puutarhat" ( Of Queens' Gardens ), jonka aiheena on naisellisuuden ihanne ja tyttöjen elävöittävä kasvatus. Nämä molemmat luennot sittemmin yhdistettyinä ovat edellämainittu teos "Sesamia ja liljoja" — "liljat" luonnollisesti merkitsevät jälkimäisen luennon harrastamia kasvatteja, ja "sesamin" muistamme "Tuhannen ja yhden yön tarinoista" taikana, joka avasi aarrekammion lukitun oven.

Aarrekammio on Ruskinin luennossa hyvän kirjavalikoiman hiljainen säily, jossa lukijan suurena etuoikeutena on asettua henkiseen yhteyteen kaikkien aikojen kuninkaitten ja profeettain kanssa, näiden odottaessa kaikkea kuulijakuntaa mihinkään säätyarvoon katsomatta, auliina haastamaan parhaita ajatuksiansa kelle hyvänsä, joka heitä lähestyy älykkäällä ja myötätuntoisella mielellä. Tämänlaisen lähestymisen helpoittamiseksi antaa Ruskin "sesaminsa", viittauksina suurten ajattelijain, elämäntarkkaajien ja runoojain luomien aarteiden täydellisemmäksi havaitsemiseksi ja oivaltamiseksi, — ohjeina todellisen sivistyksen hankkimistavasta.

Luentoon soluu myös huomauttelua sanojen täsmällisestä ja huolellisesta käyttämisestä; tämän kulttuuripiirteen tärkeyttä tehostetaan ponnekkaasti ja selkeästi suurten kirjailijain ja etenkin Miltonin sanontanäytteillä (joiden käyttö on tuottanut suomennostyölle melkoista pulaa). Kieli on siinä määrin ajattelun väline, että tuskin mikään muu opiskelu — meidänkin kouluissamme siihen tarkoitukseen suositeltu matematiikkakaan — avittaa ajattelun tarkkuutta niin tehokkaasti kuin Ruskinin tässä esittämä säntillisen ilmauksen vakaa harjoittelu.

Mutta "Kuninkaitten aarteet" ei pääty kirjalliseen ja älylliseen ilmakehään: tekijän tavanmukaisella harrastuksella kääntyy esitys luontevasti Englannin silloisiin julkisen ja yksityisen elämän oloihin, jotka tähän päivään asti eivät ole päässeet kovinkaan suuresti muuttumaan; vaikuttavasti, syvän tunteen vallassa, osoitellaan aatos-erheitä ja viittaillaan terveen uudistustyön suuntia. Näilläkin hartailla muistutuksilla on vastaavaisuutta myös meidän yhteiskunnassamme, jonka nykyiseen sisäiseen rikkinäisyyteen on jo kauvankin kytenyt syitä.

"Kuninkaitten aarteet" on kirjoitettu ennen nykyistä kirjastoliikettä, joka olletikin Yhdysvalloissa on viime vuosina saanut suurenmoisia muotoja valtavien lahjoitusrahastojen pohjalla. Ruskinin lentävät sanat ovat varmaan paljonkin siementäneet tätä kasvavaa satoa, jonka hyväksi meidän maamme vasta kohdakkoin päässee kunnollisesti toimimaan.

Tammikuulla 1918.

Suomentaja.

KUNINKAITTEN AARTEET

Maasta leipä lähtee… ja kultakokkareita on siellä. —

Job XXVIII 5, 6.

Ensimäinen velvollisuuteni tänä iltana, hyvät naiset ja herrat, lienee pyytää teiltä anteeksi sen otsikon kaksimielisyyttä, jolla luennon aihe on ilmoitettu; saattaisitte lopuksi ajatella, että olen yrittänyt väärillä perusteilla saavuttaa tarkkaavaisuuttanne.

Minä en nimittäin tosiaankaan aio käydä puhumaan hallitsijoiksi tunnetuista kuninkaista enkä sellaisista aarteista, joilla ymmärretään varallisuutta, vaan aivan toisenlaatuisesta kuninkuudesta ja rikkauksien lähteestä kuin tavallisesti tunnustetuista. Ja tarkoituksenani kyllä olikin ensin pyytää kotvaseksi huomiotanne pelkän odotuksen varaan ja menetellä niinkuin toisinaan ohjataan ystävää yllätykseksensä näkemään viehättävän maisemapiirteen: mitä eniten halusin näyttää, sitä teki mieleni kätkeä vajavalla viekkaudellani, kunnes polvittelevia polkuja myöten aavistamattomasti saapuisimme parhaalle näkökohdalle.

Mutta suorapuheinen hyvä ystäväni, kanunki Anson, on jo osittain ehättänyt tuon samoilusuunnitelmani edelle, kuuluttaessaan puheeni käsittelevän "lukemisen taitoa ja valintaa". Olen myös kuullut tottuneiden julkisten esiintyjäin sanovan, että kuulijoita ei mikään niin pahoin väsytä, kuin yrittely pysyä puhujan mukana, joka ei heille anna mitään vihiä tarkoituksestaan. Niinpä riisunkin harsonaamion heti ja ilmaisen teille suoraan, että tahdon teille puhua kirjoista, ja miten luemme niitä ja voisimme tai huomaisimme paremmaksi niitä lukea.

Vakava aihe, sanotte, — ja laaja! Kyllähän; niin laaja, että minä en pyrikään koskettelemaan alaa kokonaisuudessaan. Koetan vain esittää teille muutamia yksinkertaisia mietteitä lueskelusta, — ajatuksia, jotka päivä päivältä uusiintuvat yhä elävämmin, kun tarkkailen yleisen mielipiteen suhtautumista meidän vakaasti lisääntyviin sivistyskeinoihimme ja siihen kirjallisuuden virtaan, joka vastaavassa määrässä leviää pohjakerroksia hedelmöittämään.

Olen sattumalta hiukan joutunut käytännöllisiin tekemisiin eri nuorisoluokkia varten toimivien koulujen kanssa ja saan vanhemmilta usein kirjeitä heidän lastensa kasvatuksesta. Tässä kirjeenvaihdossa pistää enimmäkseen silmään se seikka, että aatos "asema elämässä" on ihan vallitsevasti etusijalla noiden vanhempien — ja eritoten äitien — mielessä. "Siihen ja siihen elämäntasoon sovellettu koulutus" — tämä on yleensä päämääränä. Koskaan en havaitse heidän tavoittelevan kasvatusta joka olisi hyvä itsessään: kirjoittajien mieleen johtunee harvoin, että voisi olla pelkästään aatteellisesti oikeata opettamista. Ei, vaan koulutusta "joka turvaa poikani selkään hyvän takin"; — koulutusta jonka varassa hän voi huoletta painaa vieraissakävijän nappulaa kaksikelloisilla ovilla; — koulutusta joka lopulta toimittaa hänen omaankin asumukseensa kaksikelloisen oven; sanalla sanoen, opetuksen tulee tuottaa määrättyä "edistystä elämässä". Nuo vanhemmat eivät näköjään tule koskaan ajatelleiksi, että saattaa olla sellaista kasvatusta, joka itsessään on edistystä elämässä; — että kaikki muu kuin sellainen kenties onkin Kuoleman kutsumusta; — ja että tätä varsinaista kasvatusta voisi ehkä saada tai antaa helpommin kuin he ensimältä luulisivat, kunhan vain ryhtyisivät toimeen oikealla tavalla. Väärin alottaen ei sitä ole saatavissa mistään hinnasta eikä mistään suosiosta.

Tuo "edistys elämässä" onkin luullakseni vallitsevin ja voimakkain aatos tämän peräti puuhakkaana hyörivän kansan mielessä; ainakin se on avonaisimmin tunnustettu aatos, ja sitä esitetään sopivimpana yllykkeenä nuorison ahkeroimiselle. Pääasiallisena tarkoituksenani on tällä kertaa katsastaa teidän kanssanne, mitä tähän aatokseen käytännössä sisältyy ja mitä siihen pitäisi sisältyä.

Käytännön mukaan "edistys elämässä" merkitsee nykyään, että asianomainen pääsee huomatuksi yhteiskunnassa, — saavuttaa aseman, joka muiden on tunnustettava kunnioitettavaksi tai kunniakkaaksi. Tällä edistyksellä emme yleensä ymmärrä pelkkää varallisuuden hankintaa, vaan tietoa, että tämä kansalainen on päässyt varoihin, — emme minkään suuren tarkoitusperän saavutusta, vaan sen toteutuksen näkyväisyyttä. Lyhyeen, me tarkoitamme kiittelynjanomme tyydytystä. Jos se jano onkin ylevien mielten viimeinen vajavuus, se on myös heikkojen ensimäinen, ja ylimalkaan se ilmenee keskulaisen ihmiskunnan voimakkaimpana kannustimena: rotumme suurimmat ponnistukset on aina voitu johtaa ylistyksen kaipuusta, niinkuin nautinnonhalu on sen suurimmat onnettomuudet aiheuttanut.

En aio tuomita enkä puolustaa tätä vaikutinta. Soisin teidän vain tuntevan, kuinka se on ponnistelun pohjalla semminkin kaikkien nykyaikaisten pyrkimysten. Turhamaisuuden tyydytys se meillä on uurastuksen elvyke ja levon viihdyke; niin likeisessä kosketuksessa se on itse elonlähteiden kanssa, että turhamaisuutemme haavoittamista mainitaan aina (ja oikein) jotenkuten kuolettavaksi:[1] sen tuottaman tunnevamman vastineena on englanninkielen sanastossa mortification, sama ilmaus, jota käytämme syöpyvästä ja paranemattomasta ruumiillisesta vauriosta. Ja vaikka harvoissa meistä lienee kylliksi lääkäriä havaitsemaan, mitä kaikkea tämä intohimo vaikuttaa terveydessä ja tarmossa, luulen useimpien rehellisten ihmisten tuntevan ja olevan valmiita tunnustamaan, että sen johtava voima on heidän vaikuttimiansa.

Merimies ei tavallisesti halua kapteeniksi yksistään syystä että hän tietää kykenevänsä hoitelemaan laivaa paremmin kuin kukaan samalla retkellä olevista. Hän kaipaa kapteenin asemaa, jotta häntä puhuteltaisiin kapteeniksi. Papin ei tavallisesti tee mieli piispaksi pelkästään siinä vakaumuksessa, että kenenkään muun käsi ei voi johdella hiippakuntaa vaikeuksien läpi niin lujasti kuin hänen. Arvonimi häntä ensimäiseksi houkuttelee. Ja ruhtinas ei yleensä pyri laajentamaan tai alamainen voittamaan valtakuntaa siinä uskossa, että yksikään toinen ei voisi valtaistuimella palvella valtiota yhtä hyvin, vaan hän haluaa saada majesteettinsa niin monille huulille kuin on taivutettavissa sitä lausumaan.

Tämän siis ollessa pääkäsityksenä edistyksestä elämässä, se tuntuu meillä kaikilla erikoisesti siinä asemamme mukaan muodostuvassa menestyksessä, jota sanomme "hyvään seuraan pääsemiseksi". Me emme pyri hyvään seuraan sillä perusteella, että saamme siinä olla, vaan tahdomme, että meitä nähdään siinä; ja käsityksemme sen hyvyydestä riippuu ensikädessä siitä, kuinka huomattavaa se on.

Suotteko anteeksi, jos hetkiseksi pysähdyn tekemään teille kysymyksen, jota pelkään teidän mahdollisesti pitävän sopimattomana?

En voi milloinkaan pitkittää esitelmää, ellen tunne tai tiedä, että kuulijakunta on joko puolellani tai vastassani. En suurestikaan välitä, kumpaisella kannalla he alussa ovat, mutta itse kanta on minun tiedettävä, ja tällä hetkellä minun pitäisi saada selville, asetanko suuren yleisön toiminnan vaikuttimet mielestänne liian alas. Olen päättänyt tänä iltana esittää ne siksi matalina, että ne myönnettäisiin todennäköisiksi; seikka on nimittäin sellainen, että aina kun minä valtiotaloudesta kirjoitellessani oletan, että inhimillisen toiminnan vaikuttimena saattaa ottaa lukuun hiukan rehellisyyttä, tai ylevämielisyyttä — taikka niin sanottua "hyvettä" —, on minulle huomautettu vastaan: "Teidän ei sovi perustaa mitään siihen: tuo ei ole ihmisluontoa; älkää olettako ihmisille yhteiseksi muuta kuin havittelua ja kateutta — millään muulla tunteella ei ole vaikutusta heihin, paitsi satunnaisesti ja heidän pääpyrkimystensä ulkopuolella olevissa asioissa." Niinpä siis olen tänä iltana alottanut varsin matalalta vaikuttimien askelmalta; mutta minun pitää saada tietää, olenko mielestänne osannut oikeaan.

Sallikaa siis minun pyytää niitä nostamaan kätensä, jotka myöntävät, että kiittelyn kaipuu tavallisesti on ihmisten voimakkaimpana vaikuttimena edistyksensä tavoittelussa ja että aivan toisarvoisella vuorolla rehellisesti halutaan suorittaa jotakin velvollisuutta. ( Kymmenkunta kättä nousee — kuulijakunnan ollessa osittain epätietoinen, tokko luennoitsija on tosissaan, ja osittain ujo ilmaisemaan mielipidettänsä.) Puhun ihan vakavasti — tahdon todellakin tietää, mitä arvelette; voin kuitenkin ottaa selon kysymykseni kääntämisellä toisin päin. Nostaisivatko ne kätensä, jotka uskovat, että velvollisuus on yleensä ensimäisenä ja ylistyksenhalu toisarvoisena vaikuttimena? ( Yhden käden mainitaan kohonneen, luennoitsijan takana.)

Hyvä on: näen että te olette puolellani ja että minä en teidän käsityksenne mukaan ole alottanut liian läheltä pohjapintaa. Vaivaamatta teitä enemmällä tiedustuksella rohkenen nyt otaksua, että te tunnustatte velvollisuudelle ainakin toisen tai kolmannen sijan vaikuttimien yhdistelmässä. Te olette sitä mieltä, että halu tehdä jotakin hyödyllistä, tai saavuttaa jotakin todellista hyvää, on varmastikin olemassa rinnakkaiskäsitteenä — vaikkakin toisarvoisena — enimpien ihmisten edistyspyrkimyksessä. Te myönnätte, että kohtuullisen rehelliset ihmiset haluavat paikkaa ja virkaa ainakin jossain määrin sen hyväätekevän vallan vuoksi, jota se asema tuottaa, — ja mieluummin asettuvat yhteyteen järkevien ja tietävien henkilöiden kanssa kuin liikkuvat houkkioiden ja tietämättömien parissa, nähtiinpä heidät noiden järkevien seurassa tahi ei. Ja lopuksi — huolimatta tässä kerrata mitään joka-aikaisia selviöitä ystävien suuriarvoisuudesta ja kumppanien vaikutuksesta — te kaiketikin vahvistatte, että meidän onnellisuutemme ja hyödyllisyytemme yleiset edellytykset ovat riippuvaisia siitä, kuinka hartaasti haluamme tosia ystäviä ja viisaita kumppaneita, ja että niiden toteutuminen on saatavissa aikaan siinä määrin kuin kumpaistenkin valitsemisessa käytämme vakaisuutta ja harkintakykyä.

Mutta jos meillä nyt olisikin sekä tahtoa että oivallusta ystäviemme hyvään valitsemiseen, — kuinka harvoilla meistä onkaan siihen valtaa! tai ainakin, kuinka rajoitettu onkaan enimmäkseen valinnan ala!

Melkein kaikki ihmissuhteemme ovat sattuman tai välttämättömyyden määräämiä ja ahtaaseen kehään supistettuja. Me emme pääse väleihin kenen kanssa vain haluaisimme tuttavuutta, ja tuttaviamme emme saa vierellemme silloin kun heitä kipeimmin tarvitsisimme. Kaikki korkeampaa inhimillistä henkevyyttä edustavat piirit ovat ainoastaan hetkellisesti ja osittain avoinna alapuolellaan oleville. Hyvässä lykyssä voimme vilahdukselta nähdä suuren runoilijan ja kuulla hänen äänensä kaiun, tai tehdä kysymyksen tiedemiehelle ja saada hyvänsävyisen vastauksen. Voimme tunkeutua kymmeneksi minuutiksi puhuttelemaan ministeriä, joka luultavasti vastailee vaitioloa pahemmilla sanoilla, harhaannuttavilla nimittäin, tai kerran pari elämässämme siepata etuoikeudeksemme heittää kukkavihko prinsessan polulle taikka pyydystää kuningattaren suopea silmäys.

Ja näitä hetkisen sattumia me kuitenkin himoitsemme, ja kulutamme ikävuotemme ja intomme ja kykymme jotensakin vain tällaiseen havitteluun, vaikka meille on kaiken aikaa avoinna seurue, joka haastelee meille niin kauvan kuin haluamme, mikä tahansa olkoonkin säätyarvomme tai toimemme, — haastelee parhaimpansa mukaan valituin sanoin ja on kiitollinen, jos heitä kuuntelemme. Ja me emme silti ota suurestikaan lukuun tätä etevää ihmispiiriä, — kenties emme kokonaisen päivän mittaan tahdo kuulla ainoatakaan sanaa siitä, mitä he lausuisivat, — syystä että tuo seurue on niin lukuisa ja säveä, niin horjumattoman kärsivällinen odottelemaan ympärillämme päivät päästään, ei myöntääkseen puheillepääsyä, vaan saadaksensa; sen parempaa kunnioitusta emme osoita noita kuninkaita ja valtiomiehiä kohtaan, jotka viivyskelevät yksinkertaisesti kalustetuissa ja ahtaissa etuhuoneissaan, kirjahyllyissämme!

Sanotte minulle kenties, tai ajattelette itseksenne, että se penseys, jolla katselemme tätä huomiotamme anovaa aatelia, ja se kiihko, jolla tavoitamme yleensä aatelitonta seuraa, vaikka se suhteellisen ylemmyytensä tunnossa halveksii meitä tai ei kykene meille mitään opettamaan, — että nuo kaksi mielentilaamme johtuvat eräästä seikasta: me voimme nähdä elävien ihmisten kasvot ja haluamme tutustua heihin itseensä emmekä heidän lausumiinsa. Mutta niin ei ole asian laita. Olettakaamme, että te ette näkisikään heidän kasvojansa; — olettakaamme, että teidät voitaisiin asettaa kaihtimen taakse valtiomiehen työhuoneeseen tai ruhtinaan kamariin, ettekö ilomielin kuuntelisi heidän sanojansa, vaikka olisikin kiellettyä astumasta esille kaihtimen takaa? Ja kun kaihdin on vain hiukan pienempi, — kaksi- eikä nelitaitteinen, — ja te voitte siis piillä kahden kirjankannen takana ja kaiken päivää kuunnella satunnaisen puhelun asemesta ihmiskunnan viisaimpien harkittuja, tarkoituksellisia, valittuja esityksiä, niin te vähäksytte tätä puheillepääsyn asemaa ja kunniakasta erisneuvottelua!

Mutta kenties muistutattekin haluavanne kuunnella eläviä ihmisiä sentähden, että he puhuvat tapahtuvista asioista, jotka kuuluvat juuri sillä hetkellä harrastuksenne alaan. Ei, niin ei voi olla, sillä itse nuo elävätkin ihmiset haastavat teille tilapäisistä asioista paljoa paremmin kirjoitelmissaan kuin huolettomalla suupuheella. Silti myönnän, että tämä vaikutin todella tehoaa teissä, sikäli kuin tuollaiset nopeasti kyhätyt ja lyhytaikaiset kirjoitelmat ovat teille mieluisampia kuin verkkaiset ja pysyväiset kirjoitelmat — varsinaiset kirjat. Sillä kaikki kirjat voidaan jakaa kahteen luokkaan, hetken kirjoihin ja kaiken ajan kirjoihin. Pankaa merkille tämä ero — se ei merkitse vain laatua. Ei yksinomaan huonoilta kirjoilta puutu pysyväisyyttä ja hyville koidu sitä. Se on laji-ero. On hyviä hetken kirjoja ja hyviä kaikiksi ajoiksi, huonoja hetken kirjoja ja huonoja säilyviä. Minun on määriteltävä nuo kaksi lajia, ennen kuin johdun pitemmälle.

Hyvä hetken kirja siis — jätän silleen huonot — tulee vain hyödyllisenä tai mieluisana ja teitä varten painettuna pakinana joltakulta henkilöltä, jonka kanssa ette saa muulla tavoin keskustelluksi. Usein peräti hyödyllisenä, kertoen mitä tarvitsette tietoonne; usein peräti miellyttävänä, niinkuin järkevän ystävän suusanallinen juttelu. Pirteät matkakuvaukset, hyväntuuliset ja sukkelat päivänkysymysten koskettelut, vilkas tai liikuttava tarinoiminen romaanin muodossa, luja asiatietojen maininta sellaisten henkilöiden esittämänä, joilla on ollut toimivaa osuutta nykyisen historian tapauksissa — kaikki nuo hetken tuotteet, jotka sivistyksen yleistymisen mukana lisääntyvät keskuudessamme hyvällä vauhdilla, ovat erikoisena meidän ajanjaksomme tunnuspiirteenä: meidän tulee olla ylen kiitollisia niistä ja hävetä kelpo lailla, jos emme millään tavoin käytä niitä hyvin.

Mutta me käytämme niitä mahdollisimman pahoin, jos annamme niiden anastaa sijan todellisilta kirjoilta — sillä tarkoin puhuen ne eivät lainkaan ole kirjoja, vaan pelkkiä kirjeitä tai sanomalehtiä hyvään asuun painettuina. Ystävämme kirje saattaa olla ihastuttava tai tarpeellinen tänään: tokko tallettamisen arvoinen, se on erikseen harkittava. Sanomalehti saattaa olla aivan paikallaan aamiaisen edellä, mutta varmastikaan ei siitä ole luettavaksi koko päivän osalle. Samaten — nidokseksi sidottuna — tuo pitkä kirje, joka niin miellyttävästi kuvailee teille sen ja sen seudun majataloja ja teitä ja viimevuotisia säitä, tai joka kertoo teille noin hauskan tarinan taikka antaa tositiedot eräiden tapauksien yksityiskohdista — tuollainen kirje saattaa olla hyvinkin arvokas satunnaisesti silmättäväksi, mutta siitä ei seuraa, että se sanan todellisessa merkityksessä on laisinkaan "kirja" ja oikealla tavalla "luettava".

Kirja ei varsinaisesti ole puhuttua, vaan kirjoitettua, eikä kirjoitettua pelkästään aikalaisille, vaan pysyäkseen käytettävänä. Pakinakirja painetaan ainoastaan sen vuoksi että sen tekijä ei voi puhua tuhansille ihmisille yhtaikaa; jos voisi, niin hän tekisi sen — nidos ei ole muuta kuin hänen äänensä monistus. Te ette saa puhutelluksi Intiassa oleksivaa ystäväänne; vain sen tilaisuuden puutteessa te kirjoitatte hänelle: se on pelkkää äänen siirtoa. Kirjailijalla on jotakin sanottavaa, mikä hänen käsityksensä mukaan on totta ja hyödyllistä tai kohottavan kaunista. Hänen tietääkseen ei yksikään vielä ole sanonut sitä; hänen tietääkseen ei kukaan muu voi sanoa sitä. Hänen on pakko sanoa se, selkeästi ja sointuisasti, jos käy päinsä — selkeästi joka tapauksessa. Elämänsä sisällössä hän tuntee ilmeiseksi tämän saavutuksen tai saavutusryhmän — tämä on se tositiedon tai -näkemyksen sipale, minkä hän yksilöllisellä osuudellaan päiväpaisteesta ja maankamarasta on tavoittanut. Hänen tekisi hartaasti mieli vakauttaa se saataville ainiaaksi, — kaivertaa se kallioon, jos olisi mahdollista, sanoen: "Tämä on paras minua; muuten minä söin ja join ja nukuin, rakastin ja vihasin, niinkuin muutkin; elämäni oli kuin huurun hahtuva, häipyvä; mutta tämän minä näin ja tiesin: tämä — jos minusta mikään — on muiston arvoista." Se on hänen "kirjoitelmansa"; se on hänen inhimillisissä rajoissaan ja hänen mahdollisen tosi-innoituksensa asteen mukaisesti hänen kirjoituksensa. Se on "Kirja".

Kenties ajattelette, että mitään kirjoja ei ole sillä tavoin sommiteltu?

Mutta kysynpä teiltä jälleen: uskotteko olevan olemassa rehellisyyden rahtuakaan tai nimeksikään lähimäisrakkautta? Vai ajatteletteko, että viisaat ihmiset eivät milloinkaan voi olla rehellisiä tai hyväntahtoisia? Toivoakseni ei yksikään meistä ole niin onneton, että siten ajattelisi. No, mikä viisaan miehen työn sipale vain on rehellisesti ja hyvässä mielessä tehtyä, se sipale on hänen kirjansa tai taideteoksensa. Se on aina huonojen katkelmien seassa — kehnosti suoritetussa, leventelevässä, teennäisessä tavoituksessa ilmenevänä. Mutta jos luette oikein, teidän on helppo keksiä todet palaset, ja ne ovat kirja.

Ja kaikkina aikoina ovat suurimmat sielut kirjoittaneet tämänlaatuisia kirjoja: suuret johtajat, suuret valtiomiehet ja suuret ajattelijat. Ne ovat kaikki teidän valintanne tavattavissa, — ja elämä on lyhyt. Tämän muistutuksen olette kuulleet ennenkin; mutta oletteko kuitenkaan mitannut ja suhditellut tätä lyhyttä elonaikaa ja sen mahdollisuuksia? Tiedättekö, että jos luette tämän, te ette voi lukea tuota — että te ette voi huomenna voittaa mitä menetätte tänään? Tahdotteko mennä jutustamaan sisäkkönne tai tallirenkinne kanssa, kun saisitte puheillepääsyn kuningatarten ja kuninkaitten luona; tai hyvitättekö mieltänne sillä ajatuksella, että te missään arvokkaassa omien arvonanto-vaatimustenne tunnossa tungeksitte joukon seassa hankkimaan pääsykorttia sinne ja puhutteluvuoroa tänne, kun kaiken aikaa tämä ikuinen hovi on teille avoinna, seurue laajana kuin maailma, lukuisana kuin sen päivät — edustaen jokaisen paikan ja ajan valio- ja valtaväkeä? Sinne pääsette aina; siellä saatte mielenne mukaan valita kumppanuutenne ja arvosijanne; kerran tulleena ei teitä voi sieltä häätää muu kuin oma vikanne; sikäläisen kumppanuutenne ylhäisyydellä koetellaan taatusti teidän oma sisäinen ylhäisyytenne, ja sen sijan mukaan, minkä haluatte ottaa tässä kuolleiden seurueessa, saa arvostelluksi niitä perusteita, joilla pyritte saavuttamaan huomaavaisuutta elävien seurassa, — päätellyksi, minkä verran niissä vaikuttimissanne on totuutta ja vilpittömyyttä.

"Sijan, minkä haluatte ottaa" ja minkä omaksumiseen laittaudutte päteväksi, — on minun lisättävä. Ottakaa nimittäin huomioon: tämä menneisyyden hovi eroaa kaikesta elävästä ylhäisöstä siinä, että se on avoinna työlle ja ansiolle, mutta ei millekään muulle. Noiden elyseiläisten[2] porttien vartijaa ei mikään äveriäisyys lahjo, mikään nimi nöyrrytä, mikään temppu petä. Käsitteen syvässä merkityksessä sanoen sinne ei koskaan pääse halpa arkisielu. Tuon hiljaisen Faubourg Saint-Germainin oviverhojen edessä tapahtuu vain lyhyt tutkistelu: "Ansaitsetteko pääsyn? Siinä tapauksessa astukaa sisälle. Pyrittekö aatelin pariin? Aateloitkaa itsenne, niin kumppanuus on teidän. Kaipaatteko viisaiden haastelua? Oppikaa sitä ymmärtämään, niin saatte kuunnella. Mutta muilla ehdoilla? — ei. Jos te ette tahdo kohota meidän luoksemme, me emme voi kumartua teihin. Elävä valtias saattaa asettua kohteliaaksi, elävä viisaustieteilijä harkitusti vaivautua selittelemään ajatuksiansa teidän asteeltanne; mutta me täällä emme tekeydy emmekä käytä tulkintaa; teidän on noustava meidän ajatustemme tasolle, jos mielitte ilahtua niistä, ja otettava osaa tunteisiimme, jos aiotte läsnäolomme oivaltaa."

Näin siis on teidän tehtävä, ja minä myönnän, että se on paljon. Sanalla sanoen, teidän tulee rakastaa tätä väkeä, jos haluatte sen parissa olla. Mikään kunnianhimo ei hyödytä. He halveksuvat kunnianhimoanne. Teidän on rakastettava heitä ja osoitettava rakkautenne kahdella tavalla.

I. — Ensiksikin teillä tulee olla tosi halu saada opetusta heiltä ja sijoittua heidän ajatuksiinsa. Heidän, huomatkaa; älkää toivoko löytävänne vain omianne heidän lausuminansa. Jos kirjan kirjoittaja ei ole teitä viisaampi, niin teidän ei tarvitse sitä lukea; jos hän on, niin hän monessakin suhteessa ajattelee toisin kuin te.

Hyvin kerkeitä olemme sanomaan kirjasta: "Tämäpä on hyvää — ihan mitä minä ajattelin!" Mutta oikea tunne on: "Ihmeellistä! Tuota en ole tullut ennen ajatelleeksi, ja kuitenkin näen sen olevan totta; tai jollen oivalla sitä nyt, niin toivoakseni minulle tuonnempana selviää tämän pätevyys." Mutta olkoonpa teillä tämä alistuvaisuus tahi ei, valmistautukaa ainakin lähestymään tekijää siinä mielessä, että pääsette hänen tarkoituksensa perille, älkääkä löytääksenne omia käsityksiänne. Punnitkaa sitä jälkeenpäin, jos katsotte siihen pystyvänne; mutta ottakaa siitä ensin selko.

Ja olkaa myös varma siitä, että jos tekijä on minkään arvoinen, te ette oitis tajua hänen täyttä tarkoitustansa, — ei, vieläpä ette pitkään aikaan kykene millään tavoin hänen koko sanottavaansa saavuttamaan. Tietenkin hän sanoo mitä hän tarkoittaa, ja voimakkainkin ilmauksin; mutta hän ei saa sanoiksi sitä kaikkea, ja vielä ihmeellisempää on, että hän ei tahdokaan, paitsi kätkettyyn tapaan ja vertauskuvilla, ollakseen varma siitä, että te erityisellä harrastuksella tutkitte sanottua. En tosin oikein näe perustetta siihen, en kykene oikein selvittelemään tuota viisaiden kiduttavaa pidättyväisyyttä, jolla he aina piiloittavat syvemmän ajatuksensa. He eivät anna sitä teille avun muodossa, vaan palkkiona, ja tahtovat takeita siitä, että sen ansaitsette, ennen kuin sallivat teidän saavuttaa sen.

Mutta samoin on viisauden esineellisen muodon — kullan — laita. Teistä ja minusta ei näköjään ole mitään syytä, minkätähden maan sähköiset voimat eivät yhdellä kertaa kuljettaisi kaikkea sen tallettamaa kultaa vuorenhuipuille, jotta kuninkaat ja kansat tietäisivät kaiken saatavissaolevan kullan olevan koolla ja ilman erityistä kaivamisen vaivaa, jännittyneen kiihtymyksen ja sattuman oikkujen kiusaamatta, aikaa hukkaamatta, lohkoisivat sitä ja löisivät rahaksi tarpeen mukaan. Mutta Luonto ei järjestä asiaa siten. Se asettelee sitä pikku maanrakoihin, kukaan ei tiedä minne: saattaa kaivaa kauvan, eikä löydy lainkaan; on kaivettava suurella työllä, löytääkseen mitään.

Niin, juuri siten on ihmisten parhain viisaus talletettuna. Hyvän kirjan ääreen päästessänne teidän on kysyttävä itseltänne: "Olenko halukas tekemään työtä australialaisen kaivosmiehen tavoin? Ovatko kuokkani ja lapioni hyvässä terässä, ja olenko itse hyvässä kunnossa, hihat kierrettyinä kyynäspäihin, ilman hengästymisen oireita, malttavaisuus vireessä?" Ja pysyäkseni vielä kotvasen tässä vertauskuvassa — ikävystyttämisenkin uhalla, sillä se on läpeensä valaiseva —: kun etsimänänne metallina on kirjoittajan ajatuskanta tai tarkoitus, niin hänen sanansa ovat kuin kallio, jota teidän on rusennettava ja sulatettava sen tavoittaaksenne. Ja kuokkinanne ovat teidän oma huolellisuutenne, älynne ja tietomääränne; sulatusuuninanne on oma ajattelevainen sielunne. Teidän on turha toivoa ylettyvänne minkään hyvän kirjailijan tarkoitukseen ilman noita työkaluja ja tuota ahjoa; usein tarvitsette terävintä, hienointa purastusta ja kärsivällisintä sulattelua, ennen kuin saatte sitä metallia yhden murusenkaan.

Ja sentähden, kaikkein ensimäiseksi, sanon sen teille vakavasti ja varmasti, tietäen että olen tässä kohden oikeassa, teidän on totuttauduttava silmäämään tarkoin sanoja ja vakuuttautumaan niiden merkityksestä, tavu tavulta — vieläpä kirjain kirjaimelta. Te voisitte lukea kaikki British Museumiin kootut kirjat (jos ihmisen ikä riittäisi siihen) ja silti jäädä oppimattomaksi olennoksi; mutta jos luette hyvää kirjaa kymmenen sivua, kirjain kirjaimelta — toisin sanoen todella tarkoin —, niin olette ainiaaksi jossain määrin sivistynyt henkilö. Sivistyksessä ja sivistymättömyydessä (pelkkää älyllistä puolta ajatellen) on kaikkena erona tämä täsmällisyys.

Hyvinkasvatettu herrasmies ei kenties osaa montakaan kieltä — hän saattaa kyetä puhumaan ainoastaan äidinkieltänsä —, hän on ehkä lukenut vain muutamia kirjoja. Mutta mitä tahansa kieltä hän osaa, sitä hän osaa tarkalleen; mitä sanaa hän käyttääkin, sen hän ääntää oikein; ennen kaikkea hän on perehtynyt sanojen hienostoon, eroittaa ensi silmäyksellä puhdassyntyiset ja taatut sanat nykyhetken arkiroskasta, muistaa niiden sukupuun — niiden keskinäiset risteytykset, etäisimmätkin sukulaissuhteet ja minkä hyväksytyn aseman ne eri aikoina ja eri maissa ovat saaneet sanojen kansallisessa ylhäisössä. Mutta sivistymätön henkilö saattaa osata ulkoa paljonkin kieliä ja puhua niitä kaikkia, silti tuntematta todellisesti sanaakaan niistä, — sanaakaan edes omasta kielestään. Tavallisen taitava ja järkevä merten kyntäjä kykenee ohjaamaan aluksensa viitattomilta ulapoilta satamaan; kuitenkin hänen tarvitsee virkkaa vain lause millä kielellä hyvänsä, ilmetäkseen kouluttamattomaksi henkilöksi: samaten myös yhden ainoan lauseen korostus tai sanankäänne ilmaisee oppineen miehen.

Ja sivistyneet henkilöt tuntevat tämän niin voimakkaasti, myöntävät niin ratkaisevasti, että väärä korko tai virheellinen tavu riittää jokaisen sivistyskansan eduskunnassa määräämään miehelle ainiaaksi jollakin tavoin alemman arvosijan. Ja tämä on oikein; mutta valitettavasti ei vaadita vielä suurempaa täsmällisyyttä ja tähdellisessä tarkoituksessa. On kyllä paikallaan, että horjahdus latinankielen laajuussäännöistä herättää hymyilyä parlamenttimme alihuoneessa;[3] mutta on väärin, että virheelliselle äidinkielen lauseelle ei siellä rypistetä otsaa. Muutamat hyvin valitut ja hyvin oivallettavat sanat ajavat asian siinä missä tuhannen ei tehoa kunnollisesti jos tässä monilukuisuudessa annetaan sanojen epävakaisesti häilyä toistensa merkityksessä.

Niin, ja sanat saavat joskus aikaan kuolettavaa tärvellystä, jos niitä ei pidetä aisoissa. Parhaillaankin sorisee ja hiiviskelee ympärillämme Euroopassa kaikenmoisia naamioituja sanoja, — (niitä ei ole koskaan ennen esiytynyt niin runsaasti, ja tähän on syynä pintapuolisen, haihattelevan, tahrivan, tarttuvan "tietoviisauden" tai oikeammin -patustelun leviäminen kaikkialle sekä kaavioiden ja sanantapa-varastojen pänttäys kouluissa inhimillisten ajatus-ilmausten asemesta) — on liikkeellä naamioituja sanoja, joita kukaan ei ymmärrä, mutta jokainen käyttää, ja joiden puolesta enimmät ihmiset myös tahtovat taistella, elää tai kuollakin, luulotellen niiden merkitsevän mikä mitäkin heille rakasta: sellaisilla sanoilla on nimittäin kameleontin muuntelehtiva verho — matelijan vaihtuva väri kunkin mielikuvituksen maaperän mukaan; sillä maaperällä ne väijyskelevät ja sieppaavat saaliiksensa.

Ei ole ollut petoeläviä niin raastavia, ei valtiotaidon edustajia niin ovelia, ei myrkyttäjiä niin tuhotehoisia kuin nämä naamioidut sanat. Ne ovat ihmisen aatoksien kieroja toimitsijoita: mitä hyvänsä harrastusta tai vaistoa hän hartaimmin hellii, sen hän luovuttaa suosikiksensa päässeen naamioidun sanan huostaan, ja tuo sana saa lopulta äärettömän vallan hänen ylitseen, — häneen ei pääse vaikuttamaan muutoin kuin sen välityksellä. Ja niin sekarotuisissa kielissä, kuin englanninkielessä, esiintyy ihmisten käytettäväksi — melkein heidän tahtomattansakin — se onneton kaksimielisyyden tilaisuus, että he voivat käyttää sanan kreikkalaista tai latinankielistä vastiketta silloin kun haluavat esittää käsitteen arvokkaana, mutta halventaakseen sitä valitsevat saksilaisen tai muutoin arkisen sanavastikkeen.[4]

Yleisössä esiintyy taipumusta käsittämään elinsanojensa muoto siksi voimaksi, josta nuo sanat kertovat; kuinka tehokkaasti ja terveellisesti sitä tottumusta ehkäisisikään erimuotoisuuden poistaminen varsinkin tärkeimmissä käsitteissä! Sellaista vaikutusta tuottaisi esim., jos me aina joko pitäisimme tai epäisimme kreikkalaisen muodon biblos eli biblion oikeana ilmauksena "kirjalle" — sen sijaan että käytämme sitä ainoastaan yhdessä tapauksessa, jolloin pyrimme antamaan arvokkuutta tälle käsitteelle, ja käännämme sen omalle kielellemme kaikkialla muualla.[5] Kuinka terveellistä olisikaan niille monille yksinkertaisille sieluille, jotka Jumalan Sanan hengen sijasta palvovat sen kirjainta (aivan niinkuin toiset epäjumalanpalvelijat asettavat Hänen läsnäolonsa sijalle Hänen kuvansa), jos esim. sellaisessa kohdassa kuin Apostolien Tekojen XIX, 19 säilyttäisimme kreikkalaisen ilmauksen, sitä kääntämättä, ja heidän olisi luettava: "Useat niistä, jotka olivat taikoja harjoittaneet, kantoivat pipliansa [raamattunsa — Suom. ] kokoon ja polttivat ne kaikkien nähden; ja kun niiden arvo laskettiin yhteen, huomattiin sen olevan viisikymmentä tuhatta hopearahaa"! Tai jos, toisin päin, kääntäisimme sen ollenkaan säilyttämättä ja aina puhuisimme "Pyhästä Kirjasta" emmekä "Pyhästä Pipliasta" [Raamatusta], niin saattaisi valjeta useammille kuin se seikka nyt on selvillä, että Jumalan Sanaa, jonka voimasta taivaat olivat ikivanhastaan olemassa ja ovat nykyisin tallennetut (2 Piet. III, 5-7), ei voi kellekään lahjoittaa nahkaselkäisissä kansissa, eikä kylvää mihinkään tien oheen sen paremmin höyryauran kuin höyryllä käyvän painokoneenkaan avulla; mutta kuitenkin sitä tarjotaan meille joka päivä ja saa meiltä häpäisevän epäyksen, ja kylvetään meihin joka päivä, — ja me tukahdutamme sen niin joutuisasti kuin käy päinsä.

Käsitelläksenne nyt sanoja oikein, teidän tulee opetella erityinen tapa. Melkein jokainen äidinkielenne sana on ensin ollut jonkun muun kielen sana — saksilainen, saksalainen, ranskalainen, latinalainen tai kreikkalainen — itämaisista ja alkukielistä puhumatta. Ja monet sanat ovat olleet tätä kaikkea — ensin kreikkalaisia, sitte latinaan siirtyneitä, senjälkeen ranskalaisia tai saksalaisia ja viimeiseltä englantilaisia, saaden jonkun muutoksen merkitykseensä ja käyttöönsä kunkin kansan huulilla, mutta säilyttäen syvällisen ydintarkoituksen, jonka kaikki kehittyneet opiskelijat tuntevat niitä käyttäessään vielä tänä päivänä.[6] Jos te ette osaa kreikan aakkosia, niin opetelkaa ne; nuori tai vanha — tyttö tai poika — mihin ryhmään kuulunettekin: jos aiotte lukea vakavasti (mikä tietysti edellyttää, että teiltä liikenee jonkun verran joutoaikaa), opetelkaa kreikankielen kirjaimisto; sitte hankkikaa hyviä sanakirjoja kaikista noista kielistä, ja milloin vaan olette epätietoinen jostakin sanasta, tutkistelkaa sen sukujuuri kärsivällisesti. Aluksi lukekaa Max Müllerin luennot [vertailevasta kielitieteestä], ja sitten älkää milloinkaan hellittäkö sanasta, joka näyttää teistä epäiltävältä. Se on ankaraa ahkeroimista; mutta jo ensimältäkin te huomaatte sen mielenkiintoiseksi ja viimein ehtymättömän huvittavaksi. Ja aivan arvaamattomasti hyötyy siitä yleensä henkinen ryhtinne, saaden voimaa ja täsmällisyyttä.

Tämähän ei merkitse, että teidän pitäisi osata tai yrittääkään opetella kreikkaa tai latinaa taikka ranskaa. Vieraan kielen täydelliseen oppimiseen menee kokonainen elinkausi. Mutta te kykenette helposti ottamaan selville merkitykset, joiden kautta äidinkielen sana on kulkenut, ja ne, jotka sillä vielä täytyy olla pätevän kirjoittajan käsialassa.

Ja pelkästään esimerkin vuoksi luen nyt luvallanne muutamia rivejä todellisesta kirjasta teidän kanssanne, huolellisesti, ja katson, mitä niistä ilmenee. Otan kirjan, jonka te kaikki hyvin tunnette; mitkään äidinkielemme sanat eivät ole meille tutumpia, mutta kenties ei mitään ole vähemmän luettu vähäisellä harrastuksella. Valitsen nämä 'Lycidaan'[7] säkeet:

Ehätti viimeksi ja viimeisenä läks luotsi Galilean järven sieltä; avainta vankkaa riippui vyöllä kaksi (avaamaan kulta-, rauta- sulkijaksi), ja hiippahiukset heilui järkkymieltä, kun lausui ankarata käyttäin kieltä: "Mies nuori, liiennyt sun sijastas ois monta, joill' on vatsa valtias, kun tarhaan hiipii, tunkee, kiipee niitä! Ei heillä muuhun harrastusta riitä, kuin keritsijä-juhlaan joutuin päästä ja arvovieras työntää syrjään tieltä; ne sokkosuut, joill' itsell' lammasrauta käteenkään tuskin käy, — jotk' eivät säästä aikaansa oppiin kunnon paimennuksen: he eivät piittaa, heidän kelpaa olla! Säräyttää olkihuilu-lirkutuksen vain muutteeks' saattavat he kartanolla: isoovat lampaat ruokintaansa vuottaa, — ne turpoo tuulesta, ja huuru tuottaa sisäistä mätää, tauti toisiin tarttuu, ja julman suden salariisto karttuu myös päivittäin, mut puhetta ei siitä."

Miettikäämme tätä kohtaa ja tutkikaamme sen sanoja.

Eikö ensiksikin ole omituista havaita, että Milton ei ainoastaan esitä Pyhää Pietaria täydessä piispallisessa toimessa, vaan vieläpä juuri niissä tämän toimen ilmauksissa, joilta protestantit tavallisesti kiivaimmin epäävät hyväksymisensä?[8] "Hiippa"-hiukset! Milton ei suinkaan suosinut piispoja; kuinka johtuu Pyhä Pietari kantamaan "hiippaa?"

"Avainta vankkaa riippui vyöllä kaksi." Ilmeneekö tässä siis se avainten valta, jota Rooman piispat ovat vaatineet, ja tunnustaako Milton sen tässä ainoastaan runoilijanvapaudella, maalauksellisuutensa takia, saadakseen kullan hohteen avittamaan tehoansa? Älkää ajatelkokaan sitä. Suuret miehet eivät tee näyttämötemppuja elämän ja kuoleman opinkäsityksillä: ainoastaan pikku sielut voivat siten menetellä.

Milton tarkoittaa mitä hän sanoo, ja tarkoittaa varsin vakaisesti — on piankin omistamassa koko henkisen tarmonsa sen lausumiseen. Sillä vaikka hän ei ollut väärien piispojen suosija, hän antoi täyden kunnioituksensa oikeille, ja Järvi-luotsi ilmestyy tässä hänen ajatuksiinsa toden piispallisuuden esikuvana ja päänä. Milton nimittäin lukee täysin rehellisessä mielessä raamatun sanat: "minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet". Puritaaninakaan hän ei tahtonut sitä lauselmaa häivyttää, jos kohta olikin huonoja piispoja olemassa; vieläpä meidän tulee häntä ymmärtääksemme ensin oivaltaa tuo lupaus: ei kelpaa silmäillä sitä syrinkarin tai henkäistä sitä kuiskauksena, niinkuin se olisi vastustajalahkon ase. Se on juhlallinen, yleispätevä vakuutus, kaikille lahkoille hyvin mielessä pidettävä. Mutta kenties kykenemme paremmin selvittämään sitä, jos jatkamme hiukan edemmäksi ja sitte palaamme tähän kohtaan. Sillä ilmeisestikin tällä toden piispallisuuden voiman nimenomaisella tehostuksella on määränä saada meidät painokkaammin tuntemaan, mitä on esitettävissä piispanvallan vääriä tavoittajia vastaan — tai yleensä niitä vastaan, jotka papistossa väärin pyrkivät vaikutusasemaan ja arvoon: joilla on "vatsa valtias, kun tarhaan hiipii, tunkee, kiipee niitä".

Teidän ei sovi luulla, että Milton voisi käyttää noista kolmesta teonsanasta ainoatakaan säkeensä täytteeksi, niinkuin huoleton kirjoittaja suorittaa työtänsä. Hän tarvitsee kaikki kolme, erikoisesti nuo kolme, eikä muuta kuin ne — "hiipii" ja "tunkee" ja "kiipee"; mitkään muut sanat eivät tekisi samaa palvelusta, eikä enempää voisi lisätä. Sillä niillä esitetään tyhjentävästi ne kolmenlaista luonnonlaatua edustavat kolme ihmisluokkaa, jotka epärehellisesti tavoittelevat hengellistä valtaa.

Ensiksi ne jotka "hiipivät" tarhaan — jotka eivät välitä virasta tai nimityksestä, vaan tahtovat salaista vaikutusvaltaa; he toimivat kaikessa salavihkaa ja ovelasti, myöntyen mihin hyvänsä virkatoiminnan tai käyttäytymisen nöyristelyyn, jotta vain saavat likikohtaisesti urkkia ja huomaamattomasti johdella ihmisten mieliä. Sitte ne jotka "tunkevat" — työntäytyvät — tarhaan; — jotka luontaisella sydämen julkeudella ja mahtipontisella suulaudella ja vankkumattomalla itseluottamuksella saavuttavat kuulijoita ja vaikutusta tavallisen rahvaan keskuudessa. Lopuksi ne jotka "kiipeevät" — joilla kylläkin on ansionansa sekä lujaa että asiallista uurastusta ja opillisuutta, mutta itsekkäästi he omistavat sen tarmonsa ja kyvykkyytensä korkeiden arvosijojen ja vaikutusasemien voittamiseen, joten heistä tulee "perinnön haltijoita", vaikkakaan ei "lauman esikuvia".

Edelleen:

"Ei heiltä muuhun harrastusta riitä, kuin keritsijä-juhlaan joutuin päästä; ne sokkosuut —"

Pysähdyn jälleen, sillä tämä on outo ilmaus; saattaisi luulla sitä rikkonaiseksi sanakuvaksi, — huolimattomaksi ja syväoppisuuteen soveltumattomaksi.

Ei niinkään: juuri sen tokinaisuus ja ytiinekkyys ovat tarkoitettuja saamaan meidät oikein katsastamaan tätä sanantapaa ja muistamaan sen. Noilla kahdella lyhyellä yhdistetyllä sanalla ilmaistaan oikean olemuksen täsmälliset vastakohdat kirkon kahdessa suuressa virassa — piispan ja pastorin toimessa.

Piispa[9] merkitsee alkujaan henkilöä joka näkee.

Pastori[10] merkitsee ruokkijaa.

Mahdollisimman epäpiispallista on siis olla sokea.

Kaikkein epäpapillisinta on ruokkimisen sijasta itseänsä ruokituttaa, — olla suuna.

Liittäkää nämä kaksi nurinkurisuutta yhteiskäsitteeksi, niin tämän ilmaisee "sokkosuut". Meidän sietänee hiukan kehitellä tätä ajatusaihetta. Melkein kaikki kirkon epäkohdat ovat johtuneet siitä, että piispat ovat halunneet valtaa enemmän kuin valoa. He tahtovat arvoasemaa, eivät katsantokohtaa. Mutta heidän oikeana virkanansa ei ole hallita, vaikkakin heidän tehtäviinsä saattaa kuulua voimakasta kehoittelua ja nuhtelua. Kuninkaan virkana on hallita; piispan toimena on pitää silmällä laumaansa, lukea se lammas lampaalta, olla aina valmis tekemään siitä täydellinen tili.

Ja selväähän on silloin, että hän ei kykene tekemään tiliä sieluista, jos hän ei ole selvillä edes ruumiillisista olosuhteista. Piispan ensi huolena olkoon siis ainakin asettua sellaiseen asemaan, jossa hän minä hetkenä hyvänsä voi ottaa selon jok'ainoan piirissään elävän sielun historiasta lapsuutta myöten ja sen tilasta sillähaavaa. Tuolla takakujan varrella Matti ja Maija, — mukiloivat toisiansa!

Tietääkö piispa koko surkeuden? Pitääkö hän heitä silmällä? Onko hän pitänyt heitä silmällä? Kykeneekö hän juurtajaksain selittämään meille, kuinka Matti sai tavakseen kolhia Maijaansa? Jos hän ei kykene, niin hän ei ole mikään piispa, vaikka hänellä olisi hiippa niin korkea kuin tuomiokirkon torni; hän ei ole mikään piispa, — hän on tahtonut olla peräsimessä eikä mastonpäässä; hänellä ei ole tähystysalaa. "Mutta hänen velvollisuutenansa ei olekaan pitää valvonnassaan takakujan Mattia", sanotte. Mitä! te ajattelette, että hänen olisi huolehdittava ainoastaan lihavista lampaista, joilla on muhkeat villat, sillaikaa kun (Miltoniin palataksemme) "isoovat lampaat ruokkijaansa vuottaa, ja julman suden salariisto" (siitä kun eivät piispat tiedä mitään) "karttuu myös päivittäin, mut puhetta ei siitä?"

"Tuo ei kuitenkaan ole meidän käsityksemme piispanvirasta." Vaikka niinkin; mutta se oli Paavalin; ja se oli Miltonin. He saattoivat olla oikeassa, tai me saatamme olla; mutta älkäämme luulko lukevamme kumpaistakaan panemalla omia mielipiteitämme heidän sanoihinsa.

Minä jatkan.

"Ne turpoo tuulesta, ja huuru tuottaa sisäistä mätää."

Tämä on ojennusta siihen tavanomaiseen vastaukseen, että "jos köyhiltä puuttuukin ruumiillista hoivaa, heidän sieluistansa pidetään huolta; heillä on hengellistä ravintoa". Ja Milton sanoo: "Ei heillä ole hengellistä ravintoa; he ovat vain turvoksissa tuulesta." Saatatte ensimältä ajatella, että tämä viittaus puhallustautiin on laatuaan karkea ja hämärästi johdettu. Mutta taaskin olemme tavanneet ihan kirjaimellisesti täsmällisen sanonnan. Latinan ja kreikan sanakirjat sen osoittavat; latinan spiritus ja sen kreikkalainen muoto merkitsevät sekä "tuulta" että "henkeä". Molemmat merkitykset ilmaistaan samalla sanalla alkutekstin lauseessa: "tuuli puhaltaa missä tahtoo… niin on laita jokaisen, joka on syntynyt Hengestä" — syntynyt henkäyksestä nimittäin, sillä se tarkoittaa Jumalan puhaltamaa henkeä sielussa ja ruumiissa. "Hengen" pohjamerkitystä ilmaisevat meillä myös sanat "ilmanhenki" ja "hengitys". No, laumaa voi täyttää kahdenlaisella hengellä: Jumalan hengellä, ja ihmisen. Jumalan henki on heille terveyttä ja elämää ja rauhaa, niinkuin ilman henki kedoilla kulkeville laumoille; mutta ihmisen henki — se puhe, mitä hän sanoo hengelliseksi — on heille tautia ja tarttumaa niinkuin rämeen huuru. Se lahottaa heitä sisällisesti; he pöhistyvät siitä niinkuin kuollut ruumis oman märkänemisensä kaasuista.

Tämä on tarkalleen totuudenmukaisesti lausuttua kaikesta väärästä uskonnollisesta opetuksesta; sen ensimäisenä ja viimeisenä ja kohtalokkaimpana merkkinä on tuo "pöhistyminen". Kääntyneet lapset, jotka opettavat vanhempiansa; kääntyneet pahantekijät, jotka opettavat kunniallisia ihmisiä; kääntyneet pölkkypäät, jotka elettyään tylsässä typerryksessä puolet ikäänsä äkkiä havahtuvat älyämään sen seikan, että Jumala on olemassa, ja sillä perusteella kuvittelevat olevansa Hänen erityisiä valittujansa ja sanansaattajiaan; lahkolaiset joka lajia, pientä ja suurta, katolilaisia tai protestantteja, valtiokirkollisia tai vapaakirkollisia, mikäli ajattelevat olevansa yksinomaisesti oikeassa ja muiden olevan auttamattomasti väärässä; ja jokaisessa lahkossa erikoisesti ne, joiden mukaan ihmisiä voi pelastaa oikea ajatteleminen oikean tekemisen sijasta, sana toiminnan asemesta ja halu työn vastikkeena: — nämä ovat aito huuru-olentoja — pilviä, nämä, vailla vettä; mätäisen kaasun ja kuoren ruumiita, ilman verta tai lihaa. Ne ovat puhallutettuja säkkipillejä paholaisten soittimiksi — pilaantuneita ja turmelevia — "he turpoo tuulesta, ja huuru tuottaa sisäistä mätää".

Lopuksi palatkaamme avainten valtaa koskeviin säkeisiin, sillä nyt pääsemme oivaltamaan niitä. Huomatkaa Miltonin ja Danten eroavaisuus tämän vallan tulkitsemisessa. Kerrankin on jälkimäinen ajattelultaan heikompi: hän otaksuu molemmat taivaan portin avaimiksi; toinen on kullasta, toinen hopeasta, — Pyhä Pietari luovuttaa ne vartijaenkelille, eikä ole helppo tajuta noiden kahden avaimen tai portin kolmen astuimen aineskaksinaisuuden sisällystä. Mutta Miltonilla toinen on kultainen taivaan avain, toinen rautainen ja kuuluu vankilaan, sinne sulkeakseen ne kelvottomat opettajat, jotka "ovat ottaneet pois tiedon avaimen eivätkä kuitenkaan itse astuneet sisälle".

Olemme nähneet, että piispan ja pastorin velvollisuuksina on nähdä ja ravita, ja kaikista, jotka niin tekevät, on sanottu: "Joka juottaa, hänet myöskin juotetaan." Mutta se totuus pitää paikkansa myös toisin päin. Joka ei juota, hän näivettyy itsekin; ja joka ei näe, hän joutuu itse suljetuksi näkyvistä, — suljetuksi iankaikkiseen vankeuteen. Ja se vankila avautuu täällä yhtä hyvin kuin tämänjälkeenkin: se, joka on tuleva sidotuksi taivaassa, saa ensin kammitsansa maan päällä. Tuo käsky voimallisille enkeleille, joiden kuva kallioapostoli on: "sitokaat hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkäät hänet äärimäiseen pimeyteen" kohdistuu osaltaan opettajaa vastaan jokaisesta avun pidätyksestä, ja jokaisesta evätystä totuudesta, ja jokaisesta tyrkytetystä valheellisuudesta, niin että hänet kahlitaan sitä tiukemmin mitä enemmän hän kahlehtii, ja heitetään yhä loitommaksi, kun hän edelleen ja edelleen johtaa harhaan, kunnes viimein rautakopin salvat sulkeutuvat hänen takanaan: "avaamaan kulta-, rauta- sulkijaksi".

Olemme luullakseni saaneet jotakin irti noista riveistä, ja paljon lisää on vielä löydettävissä niistä; mutta äskeinen tarkastelu jo riittää näytteeksi sellaisesta kirjailijanne sana-sanalta tutkimisesta, jolloin todellisesti "luemme" — tarkaten jokaista korostusta ja ilmausmuotoa, asettuen aina kirjailijan asemaan, häivyttäen oman henkilöllisyytemme ja pyrkien syventymään hänen olemukseensa, niin että kykenisimme sanomaan: "näin Milton ajatteli", eikä: "näin minä olen ajatellut ollessani lukevinani Miltonia".

Ja tällä menetelmällä johdutte vähitellen panemaan omaan "minä olen ajatellut" vähemmän painoa toisissakin tilaisuuksissa. Alatte oivaltaa, että teidän ajatuksenne ei ollutkaan erityisemmin minkään arvoinen; että ajatuksenne asioista yleensäkään eivät kenties ole selkeimpiä ja viisaimpia, mitä voi saavuttaa; — että tosiaan, ellette ole aivan, erikoinen henkilö, teillä ei voi sanoa olevan laisinkaan "ajatuksia"; että teillä ei ole ainesperustaa niihin, missään vakava-arvoisissa asioissa; mitään oikeutta "ajatella", vaan ainoastaan yrittää opiskella lisää tosiseikkoja asiasta. Niin, peräti todennäköisesti te ette koko elämänne aikana (paitsi jos olette aivan erikoinen henkilö, kuten sanoin) saa mitään pätevää oikeutusta "mielipiteeseen" miltään muulta alalta kuin kulloinkin itse hoitelemastanne hommasta. Välttämättömässä tehtävässä te tietenkin kykenette aina selvittämään, kuinka se on tehtävä. Onko teillä talo pidettävänä kunnossa, tarvike myytävänä, pelto kynnettävänä, oja perattavana? Niistä toimenpiteistä ei tarvitse esiintyä kahtakaan mielipidettä; oma on vastuunne, jos teillä ei ole juuri vankempaa pohjaa kuin "mielipide" sellaisia hoideltavia käsitelläksenne. Ja oman toiminta-alanne ulkopuolellakin on jokunen asia, joista teillä on pakko olla vain yksi mielipide. Että veijaus ja valehtelu ovat hyljättäviä ja ilmi tullessaan heti suomittavia pois tieltä; — että ahnehtiminen ja riidanhalu ovat vaarallisia taipumuksia lapsissakin ja kuolettavia luonnepiirteitä aikuisissa ja kansoissa; — että lopuksi taivaan ja maan Jumala rakastaa toimeliaita, vaatimattomia ja hyväsydämisiä ihmisiä, ja vihaa laiskoja, ylpeitä, ahnaita ja tunnottomia: näistä yleisistä tosiseikoista teillä pitää olla vain yksi mielipide, ja se hyvin voimakkaana.

Mutta mitä muuhun tulee — uskontojen, hallitusten, tieteiden, taiteiden aloilla —, te kehittäytyessänne huomaatte, että te ette ylipäätään voi tietää mitään — arvostella mitään; että teidän on paras (vaikka saatatte olla hyvin koulutettukin henkilö) olla vaitelias ja pyrkiä viisastumaan päivä päivältä ja ymmärtämään hiukan enemmän muiden ajatuksia, ja yrittäessänne tätä rehellisesti te piankin havaitsette, että viisaimpienkaan ajatukset eivät ole juuri paljoakaan muuta kuin asiallisia kysymyksiä. Esittää pulma selkeästi ja osoittaa teille epätietoisuuden perusteet — siinä kaikki, mitä he yleensä kykenevät valaisemiseksenne tekemään! — ja hyvä heille ja meille, jos he tosiaan edes voivat "säveltä saada mietteisiimme ja epäilyksillä taivaisilla herättää kaihomieltä".

Tämä kirjoittaja, jonka käsialaa olen teille lukenut, ei ole etumaisiin, viisaimpiin kuuluva: hän näkee sattuvasti sen minkä näkee, ja sentähden on helppo saada selville hänen täysi tarkoituksensa. Mutta suurempien miesten tarkoitusta ette pysty pohjaamaan; he eivät edes itsekään kokonaan arvioitse sitä, — se on niin laaja. Olettakaamme, että olisin pyytänyt teitä etsimään esimerkiksi Shakespearen — enkä Miltonin — mielipidettä tästä kirkkovallan seikasta? — taikka Danten? Onko kellään teistä tällä hetkellä vähintäkään vihiä, mitä kumpainenkaan ajatteli siitä? Oletteko konsaan verranneet "Rikhard III:n" piispakohtausta Cranmerin olemukseen? Kuvausta Pyhästä Fransiskuksesta ja Pyhästä Dominikuksesta siihen kuvaan,[11] joka sai Vergiliuksen hämmästymään

"tuon tähden, joka ristiinnaulittuna noin kurjaa kärsi ikirangaistustaan?"

tai kuvaukseen hänestä,[12] jonka ääressä Dante seisoi

"kuin munkki, murhamiestä ripittävä?"

Shakespeare ja Dante tunsivat paremmin ihmisiä kuin useimmat meistä, luulisin! He elivät molemmat keskellä ajallisen ja hengellisen vallan pääkiistaa. Heillä oli siitä mielipide, arvattavasti? Mutta missä se on? Tuokaa se kuulusteluun! Sovittakaa Shakespearen tai Danten kanta uskontunnustuksen pykäliksi ja lähettäkää ne tuomiokapituleille!

Alotettuannekaan te ette kykene — sanon sen vieläkin — monen monituiseen päivään pääsemään näiden suurten miesten todellisten pyrkimysten ja opetusten perille; mutta jo heidän vähäiselläkin rehellisellä tutkimisellaan te saatte havaituksi, että se, mitä otaksuitte omaksi "arvosteluksenne", oli pelkkää satunnaista ennakkoluuloa ja ohjattoman ajattelun ajelehtavaa, avutonta, sotkuista rikkaruohoa. Niin, enimmiten ihmismieli ei tosiaan ole paljoakaan parempaa kuin koluista kangasmaata, laiminlyötyä ja sitkasta, osaksi karua, osaksi peittynyttä huonon olettelun tarttuviin saniaisiin ja myrkylliseen tuulenkylvämään ruohokkoon. Näette, että ensi työnä, mikä teidän on tehtävä heille ja itsellenne, on kiihkeästi ja kiivaasti sytyttää tuleen tämä, polttaa kaikki ryteikkö terveellisiksi tuhkaläjiksi ja sitte kyntää ja kylvää. Kaiken toden kirjallisen työn, jota on edessänne, koko elämäksenne, tulee alkaa noudattamalla määräystä: "Muokatkaa maa viljelykselle älkääkä kylväkö ohdakkeiden sekaan ".

II. — Kuunneltuanne sitten uskollisesti noita suuria opettajia, päästäksenne heidän ajatuksiinsa, teillä on vielä suoritettavana se korkeampi saavutus, että tavoitatte heidän sydämensä. Niinkuin ensin käytte heidän luokseen selkeän näkemyksen vuoksi, samoin on teidän viivyttävä heidän seurassaan, jotta lopulta pääsette osallisiksi heidän oikeudentuntoisesta ja valtavasta mielenherkkyydestänsä. Mielenherkkyydestä eli "tunteellisuudesta". En pelkää sitä sanaa; vielä vähemmin itse käsitettä. Olette viime aikoina kuulleet paljon letkauteltavan tunteellisuutta; mutta voinpa vakuuttaa teille, että me tarvitsemme enemmän tunteellisuutta emmekä vähemmän.

Toisen ja toisen ihmisen — toisen ja toisen eläimen — kohottavana eroavaisuutena on juuri tämä, että toinen tuntee enemmän kuin toinen. Jos me olisimme sieniä, niin kenties meille ei olisi helposti saatavissa tuntoa; jos olisimme matoja, jotka joka hetki ovat vaarassa joutua lapionterän katkomiksi, niin kenties tunnonherkkyys ei olisi meille hyväkään. Mutia kun olemme ihmisolentoja, se on meille hyvä — niin, me olemmekin ihmisellisiä ainoastaan siinä määrin kuin olemme herkkätunteisia, ja meidän kunniamme suhtautuu tarkalleen sen ominaisuuden esiintymiseen meissä.

Muistatte minun sanoneen tuosta suuresta ja puhtaasta vainajien seurueesta, että sen pariin ei pääse "halpa arkisielu". Mitä luulette minun tarkoittaneen "arkisella" olemuksella? Mitä te itse tarkoitatte "arkisuudella" [ vulgarity ]? Saatte siitä hedelmällisen ajattelun aiheen; mutta lyhyeen sanoen on kaiken arkisuuden peruspiirteenä vajava tunnonherkkyys. Yksinkertainen ja viaton arkisuus on pelkästään kasvattamattomuuden ja kehittymättömyyden tylsyyttä ruumiissa ja sielussa; mutta aito luonteellisessa arkisuudessa ilmenee kuolettava paatumus, joka äärimmäisillään kykenee kaikenlaatuiseen elukkamaisuuteen ja rikollisuuteen, tuntematta pelkoa, tuntematta mielihyvää, kauhua, sääliä. Jylseä käsi ja kuollut sydän, sairaalloinen tottumus, kovettunut omatunto, — niissä on ihmisten arkisuus; he ovat ainiaan arkisia, juuri samassa suhteessa kuin he ovat kykenemättömiä osanottoon, — lähimäisensä tunnetilan nopeaan tajuamiseen, kaikkeen siihen mitä tavallisen, mutta peräti täsmällisen sanonnan syvässä merkityksessä voidaan nimittää ruumiin ja sielun "hienotunteisuudeksi": se on sellainen mimosan-lehden kosketusherkkyys, joka puhtaalla naisella on kaikkien elollisten edellä, — järjen rajoihin kytkemätön tarkkavaistoinen ja täysinäinen tunteellisuus, — itse järjenkin johtelija ja pyhittäjä. Järki voi ainoastaan ratkaista mikä on totta: — Jumalan antama ihmistunnon herkkyys yksinään voi aistita mitä Jumala on tehnyt hyväksi.

Emme siis saavu tuohon suureen vainajien istuntoon ainoastaan tietämään heiltä totta, vaan pääasiallisesti tuntemaan heidän kanssansa oikeamielisyyttä. Ja tunteaksemme heidän kanssansa meidän tulee olla heidän kaltaisiansa, ja vaivattomasti ei yksikään meistä pääse siihen asti. Niinkuin tosi tieto on hallittua ja koeteltua tietoa, eikä ensimäisinä juolahtaneita ajatuksia, — samoin on tosi tunnonherkkyys hallittua ja koeteltua tunteellisuutta, eikä ensimäisiä vaikutelmia. Ensimäisinä tulee turhamaiset, väärät, salakavalat; jos myötäätte niihin, ne johtavat teitä umpimähkäisesti ja loitos, tyhjässä tavoittelussa, ontossa innostuksessa, kunnes teillä ei ole mitään todellista tunteellisuutta jäljellä.

Eihän mikään ihmisyydelle mahdollinen tunne ole tosin itsessään väärä, vaan ainoastaan väärä hallitsemattomana, kurittomana. Sen ylevyytenä on sen voima ja oikeudenmukaisuus; se on väärä ollessaan heikkoa ja turhanaikaisesta seikasta saatua. On vähäpätöistä ihmetystä, kuten lapsen, joka katselee kuinka temppuilija heittelee kultapalloja, — ja tätä voitte pitää halpana. Mutta onko mielestänne alhaista se ihmetys tai vähäisempää se vaikutelma, jolla jokaista ihmissielua kutsutaan tarkkaamaan kuinka taivaan kultapalloja yössä heittelee tekijänsä käsi? On halpaa uteliaisuutta, kuten kielletyn oven avaamiseen viehättyvän lapsen tai herransa asioita urkkivan palvelijan; — ja ylevää uteliaisuutta, joka vaaran edessä tutkii suuren virran lähdettä hiekka-aavikon takana, — merentakaisten suurten mantereiden sijoitusta, — ja vielä jalompaa uteliaisuutta, joka kyselee Elämän virran lähteestä ja Taivaan avarista aloista asioita, joita "enkelitkin haluavat tutkistella".

Samoin on halpaa se tuskainen jännitys, jolla viivytte joutavanpäiväisen tarinan kulussa ja onnettomassa ratkaisuvaiheessa; mutta onko mielestänne vähäpätöisempää vai suurempaa se huolestus, jolla tarkkaatte — tai pitäisi teidän tarkata — kohtalon ja sallimuksen toimintaa ahdingonalaisen kansakunnan elämänasiassa? Voi, tunnonherkkyytenne ahdasmielisyyttä, itsekkyyttä, pikkumaisuutta teidän on pahoiteltava Englannissa tänä aikana — tunteellisuuden, joka tuhlataan kukkavihkoihin ja puheisiin, elosteluun ja ilonpitoon, tappelunäytäntöihin ja remuisiin nukketeattereihin, samalla kun voitte katsella ja nähdä uljaita kansoja murhattavan — mies mieheltä, naisittain, lapsittain, ilman avun yritystä tai säälin kyyneltä.[13]

"Pikkumaisen" ja "itsekkään" tunteellisuuden sijasta minun olisikin pitänyt suoraan nimetä se "kohtuuttomaksi" eli "väärämieliseksi" tunne-elämäksi. Todellisesti sivistyneiden ihmisten ja arkisielujen eroavaisuuden voi parhaiten määrätä eräällä seikalla, joka niinikään on todellisesti sivistyneen kansan (sellaisia kansoja on ollut) ilmeisimpänä tuntomerkkinä laumaväkeen verraten: heidän tunteensa ovat vakaisia ja oikeudenmukaisia, asiallisen mietinnän ja tasapuolisen ajattelun tuloksina. Lauman voi puhua mihin hyvänsä; sen tunteet saattavat olla — tavallisesti ovat — ylipäätänsä jalomielisiä ja oikeudenmukaisia; mutta sillä ei ole mitään perustusta niille, mitään kunnollista kiinnipitämisen otetta niistä. Sen voi ärsyttää tai mairitella mielin määrin mihin hyvänsä tunteeseen; se ajattelee enimmäkseen tartuntana, saaden tunnekuohumuksen niinkuin nuhan, eikä ole mitään niin pientä, mistä se ei karju itseänsä hurjistuksiin, kun puuska on valloillaan, — mitään niin suurta, mitä se ei hetkessä unohtaisi, puuskan mentyä ohi. Mutta sivistyneen yksilön, tai sivistyneen kansakunnan, mielenliikutukset ovat oikeudentuntoisia, suhdallisia ja vakaisia.

Suuriluontoinen kansakunta ei esimerkiksi haaskaa koko kansallista älyntarmoa parin kuukauden ajaksi punnitsemaan yhden konnan tekemästä yhdestä murhasta kokoiltua todistus-ainehistoa ja parin vuoden aikana katsele, kuinka sen omat lapset murhaavat toisiaan tuhansin ja kymmenintuhansin päivässä,[14] laskeskellen ainoastaan, mitä tuo vaikuttanee puuvillan hintaan, ja viitsimättä millään lavoin päätellä, kumpi kiistapuoli on väärässä. Ei suuriluontoinen kansa myöskään lähetä köyhiä pikkupoikiansa vankilaan kuuden saksanpähkinän näpistämisestä ja salli vararikkoistensa kavaltaa satojatuhansia pelkällä kumarruksella ja köyhien säästöistä rikastuneiden pankkiirien sulkea oviansa "ylivoimaisten asianhaarain johdosta" edes lupaa pyytämättä; ja laajoja maatiloja siirtyvän ostajille, jotka ovat koonneet varallisuutensa asestetuissa höyrylaivoissaan Kiinan vesillä — retkeillen kaupittelemassa oopiumia kanuunain tuella ja vieraan kansallisuuden varalle muuttaen tavallisen maantierosvon vaatimuksen "raha tai henki" kuulumaan "raha ja henki".[15]

Eipä myöskään salli suuriluontoinen kansakunta viattomien köyhiensä nääntyä suokuumeeseen ja kurjasti riutua hengiltä hökkelien tunkioruttoon, säästääkseen ylimääräiset kuusi pennyä sielulta maanomistajilleen,[16] ja sitte kuolaisin kyynelin ja hornamaisesti heltyneenä pohdi neuvostosaleissaan, eikö sen pitäisi laupiaasti säästää murhaajiensa henki ja rakkaasti hoivaella heitä. Ja suuriluontoinen kansakunta, jos onkin päättänyt, että hirttäminen on kerrassaan terveellisin temppu sen murhatapauksissa ylimalkaan, kykenee kuitenkin armeliaasti eroittamaan niiden syyllisyys-asteita eikä ulise niinkuin pakkasenpuremien sudenpentujen lauma jonkun onnettoman vähäjärkisen pojan tai "äärettömästi ähmistyneen" harmaahapsisen Othello-houkkion veriladulla juuri samaan aikaan kun lähettää hallituksensa ministerin pitämään kohteliaita puheita miehelle, joka syöksee pistimiin nuoria tyttöjä isiensä nähden ja kylmästi harkiten surmaa jaloja nuorukaisia kiivaammalla vauhdilla kuin maalaisteurastaja tappaa karitsoita keväisin. Lopuksi, suuriluontoinen kansakunta ei pilkkaa taivasta ja sen voimia olemalla uskovinansa ilmestykseen, joka vakuuttaa, että rahanrakkaus on kaiken pahan alkujuuri, ja samalla kuitenkin ilmoita antavansa ja aikovansa edelleen antaa kaikissa tärkeissä kansallisissa teoissaan ja toimenpiteissään yksinomaan tuon rakkauden olla määräävänä vaikuttimena.

Hyvät ystävät, enpä tiedä miksi kukaan meistä puhuisi lukemisesta. Me tarvitsemme jotakin kovempaa koulutusta kuin lukemisen tuottamaa; mutta ainakin saatte pitää varmana, että me emme osaa lukea. Mikään lukeminen ei ole mahdollista tässä mielentilassa olevalle väestölle. Mikään suuren kirjailijan lauselma ei ole heidän ymmärrettävissään. Englantilaisen yleisön on tällähaavaa suorastaan ja ehdottomasti mahdoton käsittää mitään ajatuksellista tuotantoa — niin ajattelukyvyttömäksi se on rappeutunut ahnehtimisjärjettömyydessään.

Onneksi ei tautimme vielä ole juuri pahempaa kuin tätä ajattelukyvyttömyyttä; se ei ole sisemmän luonnon tärviötä. Meistä lähtee yhä ehjä sointu, kun jokin iskee meitä osavasti; ja vaikka se aatos, että kaiken pitäisi olla "kannattavaa", on tartuttanut pyrkimyksiämme niin syvälti, että me tahtoessamme laupiasta samarialaistakin leikitellä emme koskaan ojenna suojatillemme ropoa sanomatta: "kun tulen takaisin, niin sinun pitää antaa minulle kaksi", on sydämemme sopukkaan kuitenkin jäänyt ylevän tuntemisen kykyä. Me osoitamme sitä työssämme, — sotimisessamme, — vieläpä noissa epäsuhtaisissa kotoisissa mielenliikutuksissamme, jotka saavat meidät raivostumaan yksilöä kohdanneesta pikku vääryydestä samalla kun olemme lauhkeita rajattomalle yleiselle. Me olemme yhäti uutteria päivän viimeistä hetkeä myöten, vaikka lisäämme ahertajan kärsivällisyyteen pelurin kiihkon; me olemme vielä urhoollisia kuolemaan asti, vaikkakin kykenemättömiä havaitsemaan oikeata aihetta taistelemaan noustaksemme, ja olemme edelleenkin uskollisia kiintymyksessämme omaisiimme, kuolemaan asti, niinkuin merihirviöt ovat, ja kalliokotkat.

Ja on olemassa toivoa kansakunnasta, kun vielä tätä voi sanoa siitä. Niin kauvan kuin se pitää elämäänsä kädessään, valmiina antamaan sen kunniastansa (vaikka hupsusti käsitetystä kunniasta), rakkaudestaan (joskin itsekkäästä) ja liiketointensa puolesta (niin halpaa kuin se toiminta onkin), siitä on toivoa. Mutta ainoastaan toivoa; sillä tätä vaistomaista, päätähavin esiintyvää hyvettä ei voi kestää. Mikään kansakunta, joka on tehnyt itsensä laumaväeksi, ei voi säilyä, vaikka olisi sydämensä pohjalta kuinkakin ylevälaatuista. Sen on pidettävä tunnevaikutelmiansa kurissa ja ohjailtava niitä; muutoin ne aikanaan kurittavat sitä skorpiooniruoskilla. Ennen kaikkea: kansakunta ei voi säilyä rahansaalistus-laumana — se ei voi rankaisemattomasti olemassaoloansa haittaamattomasti yhä edelleen halveksua kirjallisuutta, halveksua tiedettä, halveksua taidetta, halveksua luontoa, halveksua sääliä, keskittäen sielunsa taukoamattomasti hankiskeltaviin lantteihin.

Ovatko nämä mielestänne jyrkeitä tai hillittömiä sanoja? Malttakaahan vielä vain hetkinen. Minä todistan ne teille kohta kohdalta.

I. Sanon ensiksi, että olemme halveksuneet kirjallisuutta. Minkä verran me kansakuntana osoitamme välittävämme kirjoista? Kuinka paljon luulette meidän kaikkiaan käyttävän varoja kirjastoihimme, yleisiin tai yksityisiin, siihen verraten, mitä meiltä liikenee hevosurheiluun? Jos mies kuluttaa rennosti rahoja kirjastonsa kartuttamiseksi, niin te sanotte häntä löylynlyömäksi — kirjahulluksi. Mutta te ette milloinkaan sano ketään hevoshulluksi, vaikka ihmisiä joka päivä joutuu taloudelliseen perikatoon hevostensa takia[17] ja kenenkään ette kuule kirjoillaan vararikkoon suistuvan.

Tai mennäkseni vielä alemmaksi, paljonko luulisitte Yhdistyneen Kuningaskunnan yleisten ja yksityisten kirjahyllyjen sisällön tuottavan siihen myyntisummaan verraten, joka saataisiin sen viinikellareista? Missä asemassa sen kulungit kirjallisuuden hankkimiseksi olisivat sen arvion rinnalla, joka käsittäisi ylellisen syömisen kustannukset? Me puhumme hengen ravinnosta kuten ruumiinkin ravinnosta: hyvä kirja sisältää sellaista ravintoa ehtymättömästi; se on ikäkautinen varaus meidän parhaalle osallemme — ja kuinka pitkään kuitenkin enimmät ihmiset katsoisivat parasta kirjaa ennen kuin sen saadakseen uhraisivat ison kampelan!

On toki ollut miehiä, jotka kirjan ostaakseen ovat kiristäneet vyötänsä ja jättäytyneet vaatteita vaille, ja joiden kirjastot luullakseni olivat heille lopultakin huokeampia kuin enimpien ihmisten päivälliset ovat. Harvat meistä joutuvat sellaiseen koetukseen, paha kyllä: onhan kallisarvoinen esine meille yhä kallisarvoisempi, jos se on hankittu työllä tai säästäväisyydellä; ja jos julkiset kirjastot olisivat puoleksikaan niin kalliita kuin julkiset päivälliset, tai kirjat maksaisivat kymmenennenkään osan rannerenkaiden hinnasta, niin houkkamaisetkin miehet ja naiset voisivat joskus aavistella, että lukemisessakin saattaa olla hyvää niinkuin maiskuttelussa ja välkyttelyssä. Pelkkä kirjallisuuden huokeus sitävastoin on saamassa viisailtakin ihmisiltä unohtumaan, että jos kirja on lukemisen arvoinen, se on ostamisen arvoinen.

Kirja ei ole minkään arvoinen, ellei sillä ole paljon arvoa; eikä se ole käyttökelpoinen ennen kuin se on luettu ja uudestaan luettu ja tullut rakkaaksi ja taas uusilla piirteillä rakkaammaksi — ja merkityksi, niin että voitte vedota siitä tarvitsemiinne kohtiin niinkuin soturi saa varushuoneesta siepata kulloinkin otollisimman aseen tai taloudenhoitaja noutaa kaipaamansa mausteen myymälästä. Jauhoista valmistettu leipä on hyvää; mutta hyvässä kirjassa on leipää niin maistuvaa kuin hunaja, kun vain tahtoo sitä ottaa — ja köyhäpä tosiaan täytyy olla sen perheen, joka ei edes kertaakaan elämässänsä kykene suorittamaan leipurinlaskua tuollaisista moninkertaistuvista sämpylöistä. Me sanomme itseämme rikkaaksi kansakunnaksi, ja olemme silti niin siivottomia ja hupsuja, että kiertävistä kirjastoista peukaloitsemme piloille toistemme kirjoja!

II. Me halveksumme tiedettä, sanon. "Mitä!" huudahdatte te; "emmekö me ole etumaisia kaikessa tutkimustyössä, ja eikö koko maailma syystä tai syyttä tunne huimausta keksinnöistämme?" Niin, mutta luuletteko sen olevan kansallista työtä? Kaikki se työ tehdään kansakunnan suhtautumisen uhalla, yksityisten innolla ja varoilla. Kyllähän ilomielin otamme voittoa tieteestä; me sieppaamme varsin halukkaasti kaikkia tieteellisiä luita, joissa näemme lihaa kalutaksemme; mutta jos tieteilijä tulee meiltä hakemaan luuta tai kannikkaa, niin se on eri juttu.

Mitä me olemme julkisesti tehneet tieteen hyväksi? Meidän on tiedettävä, paljonko kello on, laivojemme turvallisuudeksi,[18] ja sentähden me kustannamme tähtitornia; ja parlamenttinamme me vuosittain annamme kiusata itsemme tekemään huolimattomasti jotakin British Museumin hyväksi, ynseästi arvellen sitä joksikin paikaksi, missä säilytetään täytettyjä lintuja lastemme ratoksi. Jos joku kustantaa oman kaukoputkensa ja selvittää taaskin tähtisumu-pälvekkeen taivaalta, niin me hälisemme siitä havaintosaavutuksesta kuin omastamme; jos yksi kymmenestätuhannesta metsästäjä-kartanonherroistamme äkkiä huomaa, että maa onkin luotu myös muuta varten kuin ketunkoloiksi, ja kaivautuu itse sen sisälle ja ilmoittaa meille, missä on kultaa ja missä kivihiiliä, niin me käsitämme, että tuosta on jotakin hyötyä, ja varsin asianmukaisesti me korotamme hänet aatelissäätyyn: mutta se sattuma, että hän on keksinyt puuhilleen hyödyllisen suunnan, onko se mikään ansio meille? (Sellaisen keksinnön ilmenemättömyys hänen säätyveljiensä keskuudessa taasen saattaa olla meille jonkun verran viaksi katsottava, jos asiaa harkitsisimme.)

Mutta jos epäilette näitä ylimalkaisia huomautuksia, niin tässä on muuan tieteenharrastustamme valaiseva erikoistapaus meidän kaikkien mietittäväksi. Kaksi vuotta takaperin oli Baijerissa myytävänä kokoelma Solenhofenin kivettymiä — paras lajiaan, sisältäen monia täydellisyydeltään ainoalaatuisia näytteitä ja yhden lajinäytteenkin ainokaisena maailmassa (se kivettymä ilmoitti tuollaisia tuntemattomia elollisia olleeksi kokonaisen valtakunnan). Tämä kokoelma, jonka pelkkä kauppa-arvo yksityisten ostajien keskuudessa olisi luultavasti ollut tuhannen tai kahdentoistasadan punnan vaiheilla, tarjottiin Englannin kansalle seitsemästäsadasta. Mutta me emme tahtoneet antaa niin paljoa, ja koko sarja olisi tällä hetkellä Münchenin museossa, jollei professori Owen omaa aikaansa hukaten ja kärsivällisesti kiusaten brittiläistä yleisöä tämän edustajissa esiintyvänä olisi saavuttanut sitä myönnytystä, että hänet valtuutettiin maksamaan neljäsataa puntaa heti, itse jääden vastuuseen lopuista kolmesta! Sanottu yleisö kaiketikin suorittaa tuon jäännös-erän, ajan tullen, mutta nyreästi ja kaiken aikaa vähääkään välittämättä koko asiasta — vain aina valmiina kaakattamaan, jos siitä saannoksesta koituu jotakin ansiota.

Pyydän teitä numeroiden valossa harkitsemaan, mitä tämä tosiseikka merkitsee. Teidän vuotuiset kulunkinne yleisiin tarkoituksiin (kolmannes niistä sotalaitokselle) ovat vähintään 50 miljoonaa. Ja 700 puntaa 50,000,000 punnasta on likimain samaa kuin seitsemän pennyä kahtatuhatta puntaa kohti.[19] Olettakaammepa siis, että joku herrasmies, jonka tuloja ei tunnettaisi, mutta jonka voisi arvata varsin äveriääksi siitäkin, että hän kuluttaisi kaksituhatta puntaa vuodessa yksistään puistomuureihinsa ja palveluskuntaansa, — olettakaamme, että tuollainen pohatta ilmoittaa pitävänsä tieteestä; että muuan hänen palkollisensa tulee innokkaasti kertomaan hänelle ainoalaatuisesta kivettymäkokoelmasta, joka antaa opastuksen uudesta luomakunnan kehitysjaksosta ja on lunastettavissa seitsemän pennyn summalla; ja että herrasmies, joka pitää tieteestä ja kuluttaa kaksituhatta vuodessa puistonsa kunnossapitoon, vastaa palvelijalle, pidettyään häntä monet kuukaudet odottamassa: "No! Minä annan sinulle niistä neljä pennyä, jos ensi vuoteen sitoudut vastaamaan lopuista kolmesta!"

III. Te olette halveksuneet taidetta! sanon. "Mitä!" vastaatte te jälleen; "eikö meillä ole taidenäyttelyitä penikulmittani? ja emmekö maksa tuhansia puntia yhdestä ainoastakin maalauksesta? ja eikö meillä ole taidekouluja ja -opistoja, enemmän kuin millään kansakunnalla on konsaan ollut?" Kyllähän, mutta se kaikki on kaupankäynnin kannalta suunniteltua. Mielenne kovin tekee myydä maalattua kangasta yhtä hyvin kuin kivihiiliä, ja korusommitelmia niinkuin rautatavaraakin; halukkaasti ottaisitte jokaiselta muulta kansalta leivän suusta, jos voisitte, ja kun ette siihen kykene, teidän elämänihanteenanne on seistä maailman valtakäytävillä niinkuin Ludgaten kojupojat kirkuen jokaiselle ohikulkijalle: "Mitä saisi olla?"

Te ette tiedä mitään omista edellytyksistänne tai olosuhteistanne; te kuvittelette, että teillä voi olla kosteiden, laakeiden, lihavien savikenttienne keskellä yhtä kerkeä taideluomisen lahja kuin ranskalaisilla kullanhohtavien viinitarhainsa keskellä tai tuliperäisten kallioittensa juurella elelevällä italialaisella, — että taidetta voi oppia niinkuin kirjanpitoa ja että se opittuna toimittaa teille enemmän kirjoja pidettäväksi. Oman itsensä vuoksi te ette välitä tauluista sen enempää kuin autioseiniinne liimatuista ilmoituksista. Seinillä liikenee aina tilaa ilmoitusten asettamiselle luettavaksi, — ei koskaan taulujen sijoittamiselle katseltavaksi. Te ette tiedä, mitä taideteoksia teillä (kuulopuheen mukaan) on maassanne, tai ovatko ne vääriä vai oikeita, pidetäänkö niistä hyvää huolta vai eikö; vieraissa maissa te tyynesti näette ylevimpienkin taulujen, mitä maailmassa on säilynyt, ränstyvän haaskiolla — (ja Venetsiassa itävaltalaisten kanuunain olevan tähdättyinä niitä sisältäviin palatseihin), ja jos kuulisitte, että kaikki Eurooppaan jääneet Tizianin tuotteet aiotaan huomenna käyttää hietasäkkien valmistamiseen itävaltalaisissa varustuksissa, se ei huolettaisi teitä saman vertaa kuin mahdollisuus, että omat reppunne jäävät jotakuta arvioitua lintuparia laihemmiksi päivän metsästyksessä. Sillä kannalla on teidän kansallinen taiderakkautenne.

IV. Te olette halveksuneet luontoa — kaikkia luonnonmaisemien syviä ja pyhiä aistimuksia nimittäin. Ranskan vallankumoukselliset käyttivät Ranskan temppeleitä talleina; te olette tehneet luonnon temppeleistä kilparatoja. Teidän ainoana mielihyvän-käsitteenänne on ajaa rautatievaunuissa niiden kuorikäytäviä pitkin ja syödä niiden alttareilta. Te olette laskeneet Schaffhausenin poikitse rautatiesillan. Te olette tunneleilla puhkoneet Luzernin tunturit Tellin kappelin luona; te olette tärvelleet Genève-järven Clarens-rannan; Englannissa ei ole ainuttakaan hiljaista laaksoa, jota te ette ole täyttäneet hohisevalla tulella; englantilaisesta maasta ei ole jäljellä rahtuakaan, johon te ette ole survoneet kivihiiltenne tuhkaa — eikä ole ulkomaista kaupunkia, missä teidän läsnäolonne leviäminen ei ole leimattu viehättävien vanhojen katujen ja onnekkaiden puutarhojen keskelle ilmestyneellä uusien hotellien ja hajuvesimyymäläin kaikkikuluttavalla valkoisella pitaalilla: itse Alppeja, joita teidän omat runoilijanne tapasivat niin kunnioittavasti rakastaa, te katselette karhutarhan saippuoituina salkoina, joita myöten te innostutte kiipeilemään ja luisutte jälleen alas "ihastuksesta kirahdellen". Kun äänenne sortuu siihen kirkumiseen ja te ette saa ymmärrettävästi ihmissanoiksi ilonne ailahduksia, te sitte täytätte tunturilaaksojen hiljaisuuden riemulaukauksilla ja säntäätte kotimatkalle, punehduksissa itserakkaasta tyytyväisyydestä ja turhamaisuuden nytkyttävää nikottelua tulvillanne.

Kaksi jokseenkin surkeinta näkyä, mitä ihmiskunnassa konsaan on kohdalleni osunut, niiden syvää sisäistä merkitystä ajatellen, on englantilaisten laumojen hauskuttelu ruosteisten haupitsien laukomisella Chamonix-laaksossa ja Zürichin sveitsiläisten viininviljelijäin tapa ilmaista kristillistä kiitollisuuttansa viinisadon antimista, kokoontumalla ryhmiksi "viinitarhojen torneihin", verkkaisesti panostaen ja räiskytellen ratsupistooleja aamusta iltaan. Velvollisuuksien hämärä oivaltaminen on masentavaa; masentavampia minusta nähden tällaiset käsitykset rattoisuudesta.

Lopuksi: te halveksutte sääliä. Tämän todistamiseksi ei tarvita minun sanojani. Painatan vain sanomalehti-uutisen, jollaisia on tapanani leikellä varastolaatikkooni; tämä oli Daily Telegraph -lehdessä kuluvan vuoden alkupuolella. Siinä kerrotaan muuan tuollainen tapaus, joita nykyään sattuu päivittäin, ja uutinen on saanut muotonsa kuolemansyyn tutkimisesta pidetyn pöytäkirjan mukaan. Painatan sen punaisella. Saatte uskoa, että itse asianhaarat on sillä värillä kirjoitettu kirjaan, josta meidän kaikkien — lukutaitoisten ja -taidottomien — on jonakuna päivänä oma sivumme luettava.

"Perjantaina pidettiin v.t. tarkastuslääkärin mr. Richardin toimesta Valkoisen Hevosen ravintolassa Christ Churchin piirissä, Spitalfieldin kaupunginosaa, tutkimus Michael Collinsin kuolemansyystä, iältään 58 vuotta. Mary Collins, kurjannäköinen nainen, sanoi asuneensa vainajan ja poikansa kanssa yhdessä huoneessa Cobb's-aukion 2:ssa, Christ Churchin piiriä. Vainaja oli 'rajasuutari'. Todistaja kulki ostelemassa vanhoja jalkineita; vainaja ja hänen poikansa laittoivat niistä kelvollisia, ja sitte todistaja kaupitteli niitä myymäläkojuihin, ottaen mitä sai, mutta hyvin vähän niistä lähti. Vainaja ja hänen poikansa olivat työssä yötä päivää, koettaessaan saada hiukan leipää ja teetä ja huoneenvuokran (2 killinkiä viikossa), niin että koti pysyisi koossa. Menneen viikon perjantaina vainaja illalla nousi rahiltaan ja häntä puistatteli. Hän heitti alas jalkineet ja sanoi: Joku muu saa ne laittaa valmiiksi minun tästä mentyäni, sillä minä en enää jaksa. Huoneessa ei ollut tulta, ja hän sanoi: 'Olisi parempi ollakseni, jos saisin lämmitellä.' Todistaja ottikin kaksi paria uusittuja saappaita kaupattavaksi, mutta puodissa antoivat ainoastaan 14 pennyä molemmista pareista yhteensä ja sanoivat: 'Meidänkin pitää saada voittomme.' Todistaja hankki nyt 14 naulaa kivihiiliä, ja vähän teetä ja leipää. Hänen poikansa valvoi kaiken yötä paikkauksessa rahantarpeen takia, mutta vainaja kuoli lauvantai-aamuna. Perheellä ei koskaan ollut kylliksi syötävää. — Tarkastuslääkäri: 'Minusta tuntuu surkealta, että te ette menneet ajoissa vaivaistaloon.' — Todistaja: 'Me olimme kiintyneet pikku kotimme mukavuuksiin.' Muuan valamiehistä kysyi, mitä ne mukavuudet olivat, sillä hän oli nähnyt vain kasan olkia nurkassa, ja ikkunat olivat rikkinäiset. Todistaja alkoi itkeä ja sanoi, että oli heillä ommeltu peitto ja muita pieniä kapistuksia. Vainaja oli sanonut, että hän ei ikänä mene vaivaistaloon. Kesäisin, kun sattui parempi aika, he toisinaan ansaitsivat kymmenenkin killinkiä viikossa puhdasta. Silloin he aina säästivät seuraavan viikon varalle, joka yleensä oli huono. Talvisin he eivät ansainneet puoleksikaan niin paljoa. Nyt kolmena vuonna olivat joutuneet aina vaan ahtaammalle. — Cornelius Collins sanoi, että hän oli autellut isäänsä v:sta 1847. Heillä oli tapana tehdä työtä niin pitkälle yöhön, että olivat kumpikin melkein menettäneet näkönsä. Todistajalla oli nyt kaihi silmissä. Viisi vuotta takaperin vainaja pyysi kunnan apua. Vaivaiskaitsija antoi hänelle neljän naulan limpun ja sanoi, että jos hän tulee toistamiseen, niin hänet 'pannaan kiville'.[20] Se tympäisi vainajaa, ja sen koommin ei hän tahtonut joutua mihinkään tekemisiin niiden kanssa. He tulivat yhä huonommin toimeen edelliseen perjantaihin asti, jolloin heillä ei ollut edes puolta pennyä kynttilän ostamiseen. Vainaja heittäytyi sitten oljille ja sanoi, että hänestä ei ollut eläjäksi aamuun saakka. — Muuan valamies: 'Te olette itsekin nälkiintymässä hengiltä, ja teidän pitäisi mennä taloon kesäkautta odottamaan.' — Todistaja: 'Jos sinne menisimme, niin kuolisimme. Tullessamme ulos kesällä me olisimme kuin pilvistä pudonneita. Kukaan ei tuntisi meitä, ja me emme saisi huonettakaan. Voisin tehdä nyt työtä, jos saisin ruokaa, sillä näköni kävisi siitä paremmaksi. — T:ri G.P. Walker sanoi, että kuoleman syynä oli syncope, ravinnonpuutteesta johtunut nääntymys. Vainajalla ei ollut ollut mitään makuuvaatteita. Neljään kuukauteen hän ei ollut saanut mitään muuta kuin leipää syödäkseen. Ruumiissa ei ollut hiventäkään rasvaa. Mitään tautia ei ilmennyt, ja jos lääkärinhoitoa olisi ollut, hän olisi saattanut toipua nääntymyskohtauksesta. — Tarkastuslääkärin huomautettua tapauksen surettavasta laadusta valamiehistö lausui päätöksenään, 'että vainaja kuoli ravinnon ja tavallisten elämäntarpeiden puutteen tuottamaan nääntymykseen, kuin myöskin lääkärinavun puutteeseen'."

"Minkätähden ei todistaja kuitenkin suostunut menemään vaivaistaloon?" kysytte. No, köyhillä näkyy olevan vaivaistaloa vastaan ennakkoluuloa, jota rikkailla ei ole — sillä tietysti jokainen, joka ottaa hallitukselta eläkkeen, mukautuu vaivaishoidokiksi suurellisessa merkityksessä: rikkaiden huoltolat eivät vain anna vihjausta vaivaisesta elannosta, vaan huolettomista oloista. Mutta köyhät näkyvät tahtovan kuolla itsenäisesti; kenties, jos laittaisimme hoitolat heille kyllin sieviksi ja miellyttäviksi, tai antaisimme heille eläkkeensä kotona ja myöntäisimme heille pikku alkajaiskehvellyksen yleisistä varoista, heidän mielensä saattaisi suopua siihen. Tällainen on sillävälin asiain tila: me teemme avustuksemme joko niin häpäiseväksi heille tai niin tukalaksi, että he mieluummin kuolevat kuin ottavat sen vastaan; kolmantena vaihtoehtona me jätämme heidät niin oppimattomiksi ja ymmärtämättömiksi, että he näkevät nälkää kuin järjettömät luontokappaleet, kesyttöminä ja mykkinä, tietämättä mitä tehdä tai mistä etsiä ahdingolleen huojennusta.

Te halveksutte sääliä, sanon; jos ette sitä hylkisi, niin tuollainen sanomalehti-uutinen olisi kristillisessä maassa yhtä mahdoton kuin harkitun murhan salliminen sen julkisilla kaduilla.[21] Sanoinko "kristillisessä"? Oi, jos me olisimme vain terveesti epäkristillisiä, niin sellainen olisi mahdotonta: meidän kuviteltu kristillisyytemme se auttelee meitä tekemään näitä rikoksia, sillä me riemuttelemme ja rehvastelemme uskossamme saadaksemme siitä nauttia häpeämätöntä tyydytystä, senkin verhoten mielikuvituksella kuten kaiken muun. Urkujen ja kuorikäytävien, aamusarastus-jumalanpalvelusten ja hämy-hartaushetkien draamallinen kristillisyys — se silmänlume-hartaus, johon me emme arastele sekoittaa maalauksellisesti teatteriemme paholaisnäytelmiä, "Satanellain", "Robertien", "Faustien" tehopiirteitä, messuten kiitosvirsiä kirjo-ikkunain läpi taustavaikutuksen aikaansaamiseksi ja taiteellisin juoksutuksin lurittaen Luojan nimeä moninaisesti vaihtuvissa rukousjääryttelyn toisinnoissa (seuraavana päivänä taas jaellen taitamattomien kiroojien valistamiseksi kirjasia toisen käskyn merkityksestä meidän tulkitsemanamme) — tämä kaasuvaloinen ja kaasuhenkinen kristillisyys on meidän ylväytenämme, ja me tempaamme turvaan kauhtanamme liepeen niiden kerettiläisten kosketukselta, jotka lausuvat siitä epäilyksiä.

Mutta osoittaa rahtunen tavallista kristillistä oikeamielisyyttä selvässä sanassa tai teossa, tehdä kristinopin lainkohta joksikin elämänohjeeksi ja perustaa yksikin kansallinen toimenpide tai toive sille pohjalle, — liianpa hyvin tiedämme, minkä verran uskomme siihen pätee! Pikemmin saisitte salaman leimahtamaan suitsutussavusta kuin todellista toimintaa tai suurta tunnetta ilmenemään nykyaikaisesta englantilaisesta uskonnollisuudestamme. Teidän olisi parempi päästä eroon sekä savusta että urkupilleistä: jättäkää ne ja goottilaiset ikkunat ja maalatut lasiruudut teatterikaluston hoitajalle; yhtenä terveenä puhalluksena heittäkää hiilivety-henkenne ja ottakaa porraskynnyksellänne värjöttävä Latsarus hoivaanne. Sillä tosi kirkko on kaikkialla missä käsi auttavana kohtaa toisen, ja se on ainoa pyhä tai emäkirkko mitä koskaan on ollut tai on milloinkaan.

* * * * *

Kaikkia näitä henkisiä tyydytyksiä ja kaikkia näitä hyveitä, toistan, te kansallisesti halveksutte. Teillä on tosin keskessänne kansalaisia, jotka eivät niin tee; joiden työstä, voimasta, elämästä, kuolemasta, te elätte konsaan kiittämättä heitä. Varallisuutenne, huvinne, ylpeytenne olisivat kaikki yhtä mahdottomia ilman niiden toimintaa, joita vähäksytte tai ette muista. Poliisikonstaapeli, joka astelee mustaa kujaa edes takaisin kaiken yötä pitämässä silmällä rikollisuutta, jota te olette sinne luoneet, ja voi minä hetkenä hyvänsä saada päänsä murskatuksi tai runneltua raajarikoksi, mitään kiitollisuutta kokematta; kuohujen raivon kanssa kilvoitteleva merimies, kirjansa tai koetinpullonsa ääressä ahertava hiljainen tutkija, tavallinen työläinen, joka tunnustusta ja melkein leipääkin vailla täyttää tehtävänsä niinkuin hevosenne vetävät kärryjänne, toivottomana ja kaikkien syrjimänä: heidän varassaan Englanti elää. Mutta he eivät ole kansakunta; he edustavat vain sen ruumista ja hermovoimaa, vanhasta tottumuksesta yhä toimien kouristuneen sitkeästi, henkisyyden jo häivyttyä.

Meidän kansallisena henkisyytenämme ja pyrkimyksenämme on hauskuudenhalu, kansallisena uskontonamme kirkollisten menojen suorittaminen ja unettavien totuuksien (tai valheellisuuksien) saarnaaminen laumaväen pidättämiseksi rauhallisesti työssä, sillaikaa kun me huvittelemme; ja tämän huvittelun tarve pitää meistä kiinni kurkkua kuivaavana ja silmiä kierrättelevänä kuumeena — järjettömyyttä, kevytmielisyyttä, armottomuutta nostattavana. Ihmisten ahkeroidessa oikealla tavalla heidän hupinsa syntyy heidän työstänsä niinkuin värikkäät terälehdet hedelmällisestä kukasta; — kun he ovat uskollisesti avuliaita ja sääliväisiä, heidän kaikki tunteensa sukeutuvat vakaisiksi, syviksi, pysyväisiksi, ja antavat elämää sielulle niinkuin luonnollinen valtimo ruumiille.

Mutta nyt me todellisen puuhaamisen puutteessa valamme koko miehisen tarmomme rahansaalistuksen väärään puuhaan, ja kun meillä ei ole todellista tunteellisuutta, meidän pitää saada valhetunteilua vaatetettuna leluiksemme, ei leikkiäksemme viattomasti kuten lapset nukkejansa käyttävät, vaan turmeltuneesti ja salailevasti, niinkuin epäjumalien palvelemiseen eksyneet juutalaiset kätkivät luolien seinille kuvia, jotka vasta kaivamalla ovat paljastuneet. Oikeutta, jota me emme pane täytäntöön, me näyttelemme romaaneissa ja teatterilavalla; kauneuden sijalle, jota tuhoamme luonnossa, asetamme pantomiimin muuntelehtivat elkeet, ja kun ihmisluontomme käskevästi vaatii jonkunlaista järkkymystä ja surua, niin me — sen ylevän murheen sijaista, jota meidän olisi tullut tuntea lähimäistemme osakumppaneina, ja niiden puhtaiden kyynelten asemesta, joita meidän olisi pitänyt heidän kanssaan itkeä, — nautinnollisesti väristen ahmimme oikeussalin liikuttavaisuutta ja kokoamme haudan kastehelmiä.

On vaikea arvioida näiden ilmiöiden täyttä merkitystä. Itse asianhaarat ovat kylläkin peloittavia, mutta niiden vihjaama kansallinen viallisuus ei kenties ole niin suuri kuin saattaa ensimältä näyttää. Me sallimme tai aiheutamme päivittäin tuhansien kuoleman, mutta me emme tarkoita pahaa; me poltamme taloja ja raastamme maamiesten vainioita, ja kuitenkin meitä surettaisi havaita, että olemme ketään saattaneet vaurioon. Me olemme yhä sydämeltämme sävyisiä; yhä kunnokkuuteen kykeneviä, mutta ainoastaan kuten lapset.

Kun Chalmersia, jolla oli ollut suurta vaikutusvaltaa yleisöön, pitkän elämänsä lopulla ärsytettiin jossakin tärkeässä asiassa vetoamalla yleiseen mielipiteeseen, huudahti hän kärsimättömästi: "Yleisö on pelkästään iso lapsukainen!" Ja syynä siihen, että minä olen antanut kaikkien näiden vakavampien ajatteluaiheiden sekautua tutkisteluun lukemisen menetelmistä, on se että mitä enemmän näen kansallisia vikojamme tai viheliäisyyksiämme, sitä enemmän ne selviävät lapsekkaan oppimattomuuden olosuhteiksi ja henkisen kasvatuksen puutteeksi kaikkein yksinkertaisimmillakin ajattelun aloilla. Meidän ei ole, sanon vieläkin, valitettava tässä kohden paheellisuutta, ei itsekkyyttä, ei aivotoiminnan tylsyyttä, vaan edessämme on tavoittamaton koulupojan huimamielisyys, joka eroaa todellisen koulupojan huolettomuudesta vain siinä, että sitä ei pääse parantamaan, kun se ei tunnusta mitään mestaria.

Eräs viimeisen suuren maalaajamme viehättävistä, syrjäytetyistä tuotteista esittää omituisen sattuvan perikuvan meistä. Se on piirros Kirkby Lonsdalen hautuumaasta, ja purosta, laaksosta, kunnaista ja taustalla auteroittuvasta aamutaivaasta. Ja välinpitämättömänä sekä näistä kaikista että vainajista, jotka ovat vaihtaneet nämä toisiin laaksoihin ja toisiin taivaihin, on ryhmä koulupoikia kasannut pienet kirjansa eräälle haudalle, paiskiakseen niitä sivuun kivillä. Siten me leikimme niiden vainajien sanoilla, jotka tahtovat opettaa meitä, ja huidomme niitä loitos luotamme katkeralla, huimalla tahdollamme; vähänpä ajattelemme, että noita lehtiä, joita tuuli hajoittelee, ei ollut läjätty vain hautakivelle, vaan vieläpä taiotun holvin sinetille — taikka, vielä paremminkin, suuren kaupungin portille, jonka uinuvat kuninkaat valveutuisivat meidän varallemme ja käyskentelisivät kanssamme, jos vain tietäisimme kutsua heitä nimeltään.

Ja jos kohotammekin pääsyportin marmorilaa'an, kuinka useasti silloinkin vain kuljeksimme noiden vanhojen kuninkaitten seassa heidän levätessään, ja sormielemme heidän makuukauhtanoitansa ja tunnustelemme ylväitten otsien kruunuja — ja yhäti he ovat meille äänettömiä ja näyttävät vain pölyiseltä kuvittelukuorelta, kun me emme tunne sitä sydämen loitsulukua, joka heidät havahduttaisi. Mutta kerran kuullessansa sen he kavahtaisivat ylös meitä kohtaamaan muinaisessa voimassaan, kiinteästi katsastamaan ja punnitsemaan meitä; ja niinkuin Hadeksen kukistuneet kuninkaat tervehtivät vastasortuneita sanoen: "onko tullut sinustakin heikko kuten me — oletko nyt sinäkin meikäläisiä?" samaten nämä kuninkaat, himmentymättömine, järkyttämättömine otsaripoineen, tulisivat vastaamme sanoen: "Onko sinustakin tullut puhdas ja sydämeltä suuri kuten me? oletko nyt sinäkin meikäläisiä?"

Suurisydäminen, suurihenkinen — tällaiseen ylevyyteen pääseminen merkitsee toden teolla elämän nousua; jatkuva kehittyminen tällä tiellä on toden teolla "edistystä elämässä" — elämässä itsessään, ei sen hepenissä. Hyvät ystävät, muistatteko vanhaa skyyttalaista tapaa perheen pään peijaisissa; kuinka hänet puetettiin hienoimpaan vaatekertaansa, asetettiin ajoneuvoihinsa ja kuljetettiin ystäviensä koteihin, missä kukin heistä sijoitti hänet pöytänsä päähän ja kaikki viettivät kemuja hänen läsnäollessaan? Otaksukaamme teille tarjottavan selvin sanoin, niinkuin se on teille tarjona kolkkojen tosiseikkain voimasta, että te saavuttaisitte tämän skyyttalaisen kunnian, vähin erin, vielä luullessanne olevanne elossa. Olettakaamme että tarjous olisi tällainen: "Teidän on kuoltava verkalleen: verenne kylmenee päivä päivältä, lihanne kuivettuu, sydämenne sykkii viimeiseltä ainoastaan niinkuin ruostunut rykelmä rautaläppiä. Elonne ehtyy teiltä ja vajoaa maan läpi Cainan jäähän; mutta päivä päivältä teidän ruumiinne puetetaan koreammin ja asetetaan korkeampiin vaunuihin ja saa lisää tähtiä rintapieliinsä — kruunujakin[22] päähänsä, jos tahdotte. Ihmiset kumartavat sen edessä, tuijottavat ja huikkailevat sen ympärillä, tungeksivat sen perässä pitkin katuja; rakentavat sille palatseja, kemuilevat kaiken yötä pitäen sitä pöytänsä päässä. Teidän sieluanne jää siihen sen verran että tietää mitä he tekevät ja tuntee kulta-asun painon sen hartioilla ja kruununreunan vaon kallossa, ei enempää." Ottaisitteko vastaan tuon tarjouksen, kuoleman enkelin suusanallisesti esittämänä? Suostuisivatkohan halvimmatkaan meistä siihen kauppaan, luullaksenne? Mutta käytännössä ja todenperäisesti me tartumme siihen, jokainen meistä, jossain määrin — monet meistä tarttuvat siihen syöttiin täydessä kamaluudessaan.

Sen ottaa vastaan jokainen, joka haluaa edistyä elämässä tietämättä mitä elämä on; joka tarkoittaa ainoastaan, että hänen on saatava enemmän hevosia ja enemmän palvelijoita, enemmän varallisuutta ja enemmän julkista kunniaa — eikä enempää henkilöllisyys-sielua. Ainoastaan se edistyy elämässä, jonka sydän on pehmenemässä, veri lämpenemässä, aivot elähtymässä, henki kulkemassa elävään rauhaan. Ja ne ihmiset, joissa on tämä elämä, ovat maailman todellisia valtiaita tai kuninkaita — he, yksinomaan he. Kaikki muut kuninkuudet, mikäli ovat tosia, ovat vain heidän valtiutensa käytännöllisenä tuloksena ja ilmauksena: jos ne ovat vähempää kuin tätä, ne joko ovat draamallisia kuninkuuksia — kalliita näytäntöjä, joissa käytetään jalokiviä kiiltorihkaman sijasta — kansakuntien leluina tai muussa tapauksessa ne eivät ole kuninkuuksia laisinkaan, vaan tyrannivaltiuksia, taikka pelkkää kansallisen hupsuuden toiminnallista seuraamusta. Siitä syystä olen toisaalla lausunut niistä: "Näkyväiset hallitukset ovat muutamien kansakuntien leluja, toisten tauteja, muutamien valjaita, useampien taakkoja."

Mutta sanoin en kykene ilmaisemaan ihmetystäni, kun ajattelevienkin ihmisten keskuudessa kuulen vielä puhuttavan kuningasvallasta niinkuin hallitut kansakunnat olisivat yksityistä irtaimistoa, jota voidaan ostaa ja myydä tai muutoin hankkia kuten lampaita, näiden kuninkaan ollessa oikeutettu saamaan elantonsa niiden lihasta ja kokoamaan niiltä villat. Sellaisen katsantokannan mukaan soveltuisi Akilleen suuttunut määritelmä kehnoista kuninkaista — "ihmissyöjät" — vakituiseksi ja vastaavaksi nimitykseksi kaikille hallitsijoille, ja kuninkaan valtakunnan laajentaminen merkitsisi samaa kuin yksityishenkilön varallisuuden kartuttaminen! Kuninkaat, jotka niin ajattelevat, olkoot kuinkakin mahtavia, eivät voi olla kansakunnan todellisia kuninkaita sen paremmin kuin paarmat ovat hevosen herroja; he imevät sitä, ja saattavat ärryttää sen hurjistuksiin, mutta eivät johtele sitä.

He ja heidän hovinsa ja heidän armeijansa ovat — jos kykenisi näkemään selkeästi — vain iso suosääsken laji, jolla on painettikärsä ja sävelikäs, soitonjohtajan ohjailema torvi-ininä kesäisessä ilmassa; hämärä saattaa toisinaan olla otollisempi, mutta tuskin terveellisempi sen surviaiskomppaniain välkkyville usville. Tosikuninkaat sillävälin hallitsevat hiljaisesti, jos ollenkaan, ja tuntevat hallitsemisen tympäiseväksi; liian monet heistä tekevät " il gran refiuto " [suuren kieltäymyksen], — ja jos he eivät tee, niin laumaväki kohta kun he saattaisivat käydä sille hyödyllisiksi, jokseenkin varmasti tekee oman "suuren kieltäymyksensä" heistä.

Kuitenkin saattaa näkyväinen kuningas jonakuna päivänä olla tosikuningaskin, jos konsaan koittaa se päivä, jolloin hän tahtoo arvioida valtakuntaansa tämän edustaman voiman mukaan, — eikä maantieteellisten rajojen perusteella. Ylen vähän on sillä väliä, leikkaako teiltä Trient[23] lohon täältä tai kiertääkö teille Rein yhtä linnaa vähemmän tuolla. Mutta teille on väliä sillä, ihmisten kuningas, voitteko toden teolla sanoa tälle miehelle: "mene", niin että hän menee, ja toiselle: "tule", niin että hän tulee, — voitteko kierrättää kansaanne kuten Trientiä, ja minne käskette heidän tulla ja minne mennä. Teille on väliä sillä, ihmisten kuningas, vihaako kansanne teitä ja kuoleeko teidän tauttanne, vai rakastaako teitä ja elääkö teissä. Valtakuntaanne saatte paremmin mitatuksi väenpaljouksien mukaan kuin penikulmin, laskien rakkaus-leveysastein — ei päiväntasaajasta luettuina, vaan ihmeellisen lämmintä ja rajatonta päiväntasaajaa kohti.

Mitatuksi! — ei, te ette voi mitata. Kuka kykenisikään mittaamaan, mikä eroavaisuus on niiden vallalla, jotka "tekevät ja opettavat" ja jotka ovat suurimmat maapallon valtioissa kuten taivaankin valtakunnassa — ja niiden vallalla, jotka repivät alas ja hävittävät: vallalla, joka täysimmillään on vain koin ja ruosteen valtaa? Kummallista ajatella, kuinka koikuninkaat kasaavat aarteita koille, ja ruostekuninkaat, jotka ovat kansansa voimakkuudelle samaa kuin ruoste asevarustukselle, tallentavat aarteita ruosteelle, ja riistäjäkuninkaat rosvoille, mutta kuinka harvat kuninkaat konsaan ovat koonneet aarteita, jotka eivät tarvitse mitään vartioitsemista — aarteita, joiden anastajia saisi olla mitä enemmän, sitä parempi!

Kirjailtua korukangasta, vain repeytymään; kypärää ja miekkaa, vain himmenemään; jalokiviä ja kultaa, vain hajaantumaan — on ollut kolmea lajia kuninkaita, jotka ovat näitä keränneet. Mitähän jos kerran nousisi neljäs luokka kuninkaita, jotka olisivat lukeneet jostakin ammoin syrjäytyneestä kirjoituksesta, että oli neljäskin laji aarretta, jolle jalokivet ja kulta eivät voineet vetää vertoja, yhtä vähän kuin sille sopi puhtaassa kullassa arvoa määrätäkään. Kuteeltaan ihanampaa kirjausta, Athenen sukkulasta; jumalaisemmassa tulessa taottua asevarustusta, vulkanisen voiman lietsomassa; kultaa jollaista voidaan kaivaa ainoastaan auringon punaisesta sydämestä sen laskiessa delfolaisten kallioiden yli; — syväkuvaista kudelmaa, läpäisemätöntä asevarustusta, juotavaa kultaa! Ja Käyttäytymisen, Uurastuksen ja Ajattelun kolme suurta enkeliä yhä kutsumassa meitä ja odottamassa pihtipieltemme luona, johdattaakseen meitä — jos tahtoisimme — siivekkäällä voimallaan ja opastaakseen meitä kaikenhuomaavine silmineen sitä polkua pitkin, jota yksikään lintu ei tunne eikä kotkankaan katse ole tavannut! Mitähän jos kerran nousisi kuninkaita, jotka kuulisivat ja uskoisivat tämän sanoman ja vihdoinkin kokoaisivat ja asettaisivat esiin — Viisauden aarteita kansalleen?

Ajatelkaa, kuinka hämmästyttävää toimintaa se olisi! Kuinka käsittämätöntä nykyisen kansallisen viisautemme vallitessa! Että me ottaisimme maalaisemme kirjaharjoituksiin emmekä painettiharjoituksiin! — järjestäisimme, koulisimme, pitäisimme palkoilla ja hyvän johdon alaisina ajattelijain armeijoita emmekä kuoliaaksipistäjiä! — löytäisimme yhtä hyvää kansallista huviketta lukusalien harrastelusta kuin ampumakenttien huoltamisesta; antaisimme palkintoja osuvista sattumista tosiasiaan yhtä hyvin kuin nyt määräämme lyijyisestä mojauksesta maalitauluun.

Kuinka hullunkuriselta aatokselta tuntuukaan oikein sanoiksi sovitettuna, että sivistyneiden kansakuntien pääomamiesten varallisuus konsaan tulisi sodan sijasta kannattelemaan kirjallisuutta! Olkaa vielä kärsivällisiä kanssani, lukiessani teille pari lausetta ainoasta kunnolleen kirjaksi mainittavasta tuotteesta, mitä itse olen tähän asti kirjoittanut — siitä joka säilyy (jos säilyy mikään) varmimmin ja kauvimmin kaikesta työstäni:

"Euroopan varallisuuden toiminnan peräti kamalia muotoja on, että yksinomaan pääomamiesten rikkaus kannattelee vääriä sotia. Oikeutetut sodat eivät tarvitse niin runsaasti rahaa tuekseen, sillä enimmät niistä miehistä, jotka sellaisia käyvät, tekevät sen ilmaiseksi. Mutta väärään sotaan on ostettava sekä ruumiit että sielut, ja niille lisäksi parhaat sodan välineet, joten sellaisen sodan kulungit kohoavat korkeimmiksi, niistä kustannuksista puhumattakaan, joita tuottaa kehno pelko ja ärtyinen epäluulo kansakuntien kesken, kun näillä kaikissa väenpaljouksissaan ei ole sen vertaa hävyntuntoa tai rehellisyyttä, että näillä saisivat hankituksi hetkenkään mielenrauhan. Tällä tavoin nykyään Ranska ja Englanti ostavat toisiltaan kymmenen miljoonan punnan arvosta tyrmistystä vuosittain — harvinaisen köykäistä satoa, puoleksi okaita ja puoleksi haavanlehtiä, jota kylvää, korjaa ja kokoaa aittoihin nykyaikainen valtiotalous-'tiede', totuuden sijasta opettaen ahnehtimista. Ja kun kaikki väärä sotiminen käy päinsä — paitsi vihollisen ryöstämisellä — ainoastaan pääomamiesten lainoilla, niin nämä lainat maksetaan sittemmin takaisin verottamalla kansaa, jolla näköjään ei ole mitään tahtoa asiassa, pääomamiesten tahdon ollessa sodan alkujuurena; mutta sen varsinaisena juurena on koko kansakunnan ahneus, joka tekee sen kykenemättömäksi uskoon, suoruuteen tai oikeuteen ja sentähden aikanaan tuottaa kullekin yksilölle hänen oman erikoisen menetyksensä ja rangaistuksensa."

Ranska ja Englanti ihan kirjaimellisesti, huomatkaa, ostavat säikkyä toisiltaan; kumpainenkin maksaa kauhistelusta kymmenen miljoonaa puntaa vuodessa. Olettakaammepa nyt, että ne tuon kymmenen miljoonan vuotuisen säikkymäärän ostamisen sijasta päättäisivät kerrassaan olla rauhassa keskenään ja ostaa kymmenen miljoonan arvosta tietoa vuosittain; ja että kumpikin kansakunta uhraisi nuo kymmenentuhatta puntatuhattansa vuodessa kuninkaallisten kirjastojen, kuninkaallisten taidekokoelmien, kuninkaallisten museoiden, kuninkaallisten puutarhojen ja levähdyspaikkojen perustamiseen. Eiköhän se olisi jonkun verran parempaa sekä Ranskalle että Englannille?

Kestää vielä kauvan, ennen kuin se tapahtuu. Kuitenkaan ei toivoakseni enää kulu pitkiä aikoja kunnes kuninkaallisia tai kansallisia kirjastoja perustetaan jokaiseen huomattavaan asutuskeskukseen ja niihin toimitetaan kuninkaallinen sarja kirjoja: sama sarja jokaiseen niistä, valittuja kirjoja, parhaat joka lajia, mahdollisimman täydellisellä tavalla valmistettuja tuota kansallista sarjaa varten; kaikki teksti painettuna samankokoisille lehdille, leveäreunaisille, ja jaettuna miellyttäviksi nidoksiksi, keveiksi pidellä, kauneiksi ja lujiksi sekä kirjansitojan työn kelpo näytteiksi — ja nämä suuret kirjastot olkoot kaikkien siistien ja säädyllisten henkilöiden käytettävissä kaikkina päivän ja illan hetkinä, pitäen ankarasti voimassa tätä siisteyttä ja hiljaisuutta.

Voisin hahmotella teille muitakin suunnitelmia, taidegallerioista ja luonnontieteellisistä kokoelmista ja monista suuriarvoisista, monista minun nähdäkseni tarpeellisista uudistuksista: mutta tämä kirjasuunnitelma on helpoin ja tarpeellisin, ja se osoittautuisi melkoiseksi elvykkeeksi niin sanotulle brittiläiselle valtioruumiille, joka on viime aikoina käynyt vesitautiseksi ja saanut ilkeän janon ja nälän ja tarvitsee terveellisempää ravintoa. Te olette saaneet vilja-asetukset siltä kumotuiksi; koettakaa, ettekö voisi saada sille käytäntöön toisia vilja-asetuksia, jotka käsittelevät parempaa leipää — vanhoista arabialaisista taikajyvistä sesamista valmistettua, joka avaa ovia: ei rosvojen ovia, vaan kuninkaitten aarteiden.

Ystävät, tosikuninkaitten aarteet ovat heidän kaupunkiensa kadut, ja heidän kokoamansa kulta, joka toisille on kuin katujen lokaa, muuttuu heille ja heidän kansalleen ainaiseksi kristallikiveykseksi.

Viiteselitykset:

[1] Englanninkielellä mortal, jonka juurena on latinan mors, kuolema; sen johdannaisia on engl. mortification, joka merkitsee sekä tuskallista ja nöyryyttävää mielipahaa että ruumiin kudoksien kuoleutumista (kuten kylmänvihoja). Suom.

[2] Elyseiläiset kentät l. Elysium oli kreikkalaisen taruston mukaan maanpiirin länsireunassa tai Manalassa ikuisen kevään seutu, autuaitten ja jumalten lemmikkien olosija. Suom.

[3] Klassilliset kielet ovat tähän päivään asti säilyttäneet vallitsevan asemansa englantilaisessa koululaitoksessa; opitaan perusteellisesti edes niitä, kun käytännöllisetkään pyrkimykset eivät paljoa kostuisi uusien kielten vajavasta lueskelusta niiden ja monien muiden oppiaineiden rinnalla ja kustannuksella, kuten meikäläisen koulutuksen pintapuolisuus syntyy. Niinpä yhä näkee englantilaisissa sanomalehdissäkin latinan ja kreikankielisiä otteita laajahkoille piireille lausuttuina. Suom.

[4] Meikäläinen puolisivistys etsii arvokkuuttansa useimmiten läntisestä naapurikielestä ja tähän sulatelluista etäisemmistä "hienostosanoista", ja pintakiillon helppo leviäminen tekee taas niitäkin "rahvaanomaisiksi", häivyttäen kokonaankin käytännöstä äidinkielen ytimekkäintä sanavarastoa. Kaunosielumme taasen omaksuvat kielenkäyttöönsä suorastaan kaikkia ajatusperäisten käsitteiden romaanilaisia nimityksiä, joiden tähden nyt kirjallisuus- ja taidearvostelut meillä ovat yleisön valtavalle enemmistölle hepreaa. Todellisesti sivistynyt henkilö ei kylläkään eksy teennäisyyteen kielenkäyttönsä kansallisessa puhdistamisessa, mutta toisaalta hän karttaa — äidinkielen perusteellisen tutkimisen avulla — tarpeettomien lainojen arvotonta helysälyä, nähdessään hienostelevan apinoimisen johtavan niin pitkälle, että esim. meillä monet "koulunkäyneet" henkilöt puolisuomalaiseen sanastoonsa lisäävät ruotsinkielen lauserakentelunkin. Missään muussa maassa ei kielellisten rikkaruohojen laiho ole nykyään niin turmiollisesti rehoittamassa kuin tällä Euroopan itsetietoisella kolkalla. Suom.

[5] Kirja on kreikaksi biblos, englanninkielellä book; mutta yksinomaan lainasanaa bible (meidän vanha "piplia") käytetään nimenä raamatulle, jonka asema suomenkielessä on aivan sama, kun sen alkuperäinen merkitys on ollut kirjoitustuote yleensä. Suom.

[6] Englanninkieli on aivan vallitsevassa määrin sekoitus muista kielistä; mutta suomalaisellekin osoittaa äidinkielen kehityshistorian viehättävä tutkimus suunnattoman paljouden vakaantuneita vieraita peruja kotoisimmaltakin tuntuvassa sanavarastossamme, ja se tutkimus suuresti edistää kielivarojemme oikeata sovellutusta käytäntöön täsmällisinä käsitevastikkeina. Suom.

[7] John Miltonin (1608-1674) sydämellisen kaihoinen paimenrunoelma opistoystävänsä Kingin muistoksi, kun tämä oli hukkunut haaksirikossa Irlannin vesillä. Suom.

[8] Etenkin presbyteriläisten — yhäti suuri kirkkokunta Englannissa — laaja seurakunnallinen itsehallinto jyrkästi vastustaa (episkopaalisen) valtiokirkonkin piispallisvaltaa, niin paljoa suppeampi kuin tämä onkin siihen valtaan verraten, minkä katolilaiset tunnustavat kirkkoruhtinaille kuuluvaksi. Erityisen kiihkeitä piispallisuuden hylkääjiä olivat presbyteriläisten keskuudesta kehittyneet puritaanit, joiden johtavana kynämiehenä juuri Milton työskenteli, Cromwellin johtaessa heidän asevoimaansa. Suom.

[9] Kreikankielen episkopos (tähystäjä, katsastusmies). Suom.

[10] Latinan pastor (laiduntaja, paimen). Suom.

[11] Kaifas.

[12] Paavi Bonifacius ( Dante, "Helvetti", Eino Leinon käännös, XXIII, XXIX).

[13] Tässä lähinnä tarkoitettua syrjästäkatsojan osaa ovat englantilaiset sittemmin karvaasti katuneet — syystä että Tanskan nujertaminen Preussin ja Itävallan yhteisvoimilla toimitti Saksalle Kielin kanavan rakentamismahdollisuuden. Että Ruskinin pahoittelema suurten kansojen itsekkyyden paatumus on tänä päivänä jotensakin ennallaan maailmassa, sen tajuaa elävästi jokainen kehittynyt suomennoksen lukija. Suom.

[14] Englannin kylmä suhtautuminen Yhdysvaltain kansalaissotaan, josta se vain tavoitti kaupallista hyötyänsä, vaikutti paljon siihen viivyttelyyn, jota ilmeni Yhdysvaltain kannan selviämisessä maailmansodan alkuvuosina 1914-1916. Suom.

[15] Brittien kaupallisen itsenäisyyden nimessä antoi Englannin hallitus asevoimin myydä oopiumia Kiinassa sen jälkeen kun Kiina itse kielsi tämän myrkyn myynnin ja käyttämisen, koska se tuhosi miljoonia ihmishenkiä. Suom.

[16] Katsokaa äsken julkaistua mietintöä, jonka lääkintähallitus on toimittanut valtioneuvostolle. Sen esipuheessa on huomautuksia, jotka luullakseni aiheuttavat jonkun verran kohua keskuudessamme; sallittakoon minun panna merkille niiden perusteella pari seikkaa:

Maakysymyksestä on nykyään liikkeellä kaksi väittämää, molemmat vääriä.

Toinen niistä selittää, että taivaallisen lain mukaan on aina ollut ja täytyy edelleen olla määräluku perinnäisesti pyhiä henkilöitä, joille maailman maa, ilma ja vesi kuuluvat yksityisomaisuutena; sitä maata, ilmaa ja vettä nämä henkilöt saavat sallia muun ihmiskunnan käyttää tarpeikseen tai kieltää käyttämästä aivan miten he vain näkevät otolliseksi. Tätä väittämää ei enää voi kauvaakaan puolustaa. Vastakkaisena väittämänä on, että maailman jakaminen maailman laumaväen kesken heti korottaisi tämän laumaväen pyhiksi vallassäätyläisiksi; että rakennuksia kohoaisi silloin itsestään ja vilja kasvaisi valmiisti; ja että jokainen saisi elellyksi tekemättä mitään työtä elannokseen. Tämäkin väittämä havaittaisiin käytännössä peräti pätemättömäksi.

Tarvitaan kuitenkin muutamia jyrkkälaatuisia kokeita, ja jyrkempiä kompastuksia, tänäkin magnesiumvaloisena aikakautena, ennen kuin toiselle kannalle asettuneet yleiseen vakautuvat siitä, että mikään laki miltään alalta — kaikkein vähimmin maata koskeva, joko sen hallussapitämiseksi tai jakamiseksi, korkeasta tai huokeasta korvauksesta vuokraamiseksi laadittuna — ei lopun lopuksi tuottaisi vähintäkään hyötyä kansan paljoudelle niin kauvan kuin yleinen elämisen ja elannonsaannin pyrkimys pysyy pelkkänä raakamaisena kiistakilpana. Se pyrkimys omaksuu periaatteettomassa kansakunnassa milloin minkin tuhoisan muodon, mitä hyvänsä lakeja laadittaneenkin sitä varten.

Olisi esimerkiksi varsin terveellinen laki Englannille, jos se voitaisiin saattaa voimaan, että tuloille määrättäisiin ylittämättömät rajat luokkien mukaan; ja että kunkin aatelismiehen tulot maksaisi hänelle kansa määräpalkkana tai -eläkkeenä, sen sijaan että hän mielivaltaisesti pusertaa ne vaihtelevana eränä tilustensa vuokraajilta. Mutta jos saisitte sellaisen lain hyväksytyksi huomenna, ja jos — kuten siitä edelleen johtuisi välttämättömyydeksi — vakauttaisitte noiden määrätulojen arvon säätämällä jonkun painomäärän puhtaita vehnäjauhoja lailliseksi maksuvälineeksi, joka vastaisi nimettyä rahaerää, niin ei kuluisi kahtatoista kuukauttakaan, kun jo toinen maksukanta olisi hiljaisesti levinnyt käytäntöön ja kasautuvan varallisuuden voima jälleen päässyt ilmenemään jonkun muun tarvikkeen tai kuvitellun vastikemerkin varassa. Kieltäkää ihmisiä ostamasta toistensa henkiä kultarahoilla, niin he ostavat simpukankuorilla tai kivitauluilla. On vain yksi parannus yleiselle puutteenalaisuudelle — ja se on yleinen kasvatustyö, suunnattuna kypsyttämään ihmisiä ajattelevaisiksi, armeliaiksi ja oikeamielisiksi. Onhan kyllä ajateltavissa moniakin lakeja, jotka vähitellen parantaisivat ja voimistuttaisivat kansallista luonnonlaatua; mutta enimmäkseen ne ovat sellaisia, että kansallisen luonnonlaadun pitäisi jo paljon parantua ennen kuin se niitä sietäisi. Kansakuntaa saattaa nuoruudessaan autella laeilla niinkuin heikkoa lasta selkätu'illa, mutta vanhana se ei voi sillä keinoin suoristaa köyristynyttä selkärankaansa.

Ja sitäpaitsi — maanomistus-pulma on pahimmillaankin sivuasia; jaettakoon maapallo miten hyvänsä, pääkysymykseksi jää järkkymättömästi: Kenen on sitä muokattava? Keiden meistä, lyhyeen sanoen, pitää muiden hyväksi suorittaa kova ja likainen työ — ja millä palkalla? Kutka saavat mieluisan ja siistin työn, ja millä palkalla? Kutka jäävät työjärjestyksen ulkopuolelle, ja mitä maksetaan heille? Ja näihin seikkoihin liittyy omituisia siveellisiä ja uskonnollisia kysymyksiä. Missä mitassa on laillista imeä osa sielua hyvin monista henkilöistä näiden henkisten otoksien panemiseksi kokoon ja yhden hyvin kauniin tai ihanteellisen sielun tekemiseksi niistä? Jos tässä olisi kysymys pelkästä verestä eikä henkisyydestä, ja jos se siirto voitaisiin täydesti tehdä (kuten jo on lapsille tehtykin), — niin että olisi mahdollista tehdä yhdestä henkilöstä siniverisempi herrasmies ottamalla määräerät verta laumaväen ryhmän käsivarsista ja sijoittamalla sen kaiken häneen, — niin sellainen homma tietenkin hoideltaisiin; mutta salaisesti, arvatakseni. Mutta nyt — koska heruttelemme aivovoimaa ja sielunelämää emmekä näkyväistä verta — sitä saa tapahtua aivan avoimesti, ja me elämme, me herrasmiehet, herkullisimmasta saaliista, kärppien tavoin: me pidämme joukon moukkia kaivamassa ja ojittamassa ja yleensä tylsistymässä, jotta ilmaiseksi ravittuina saamme itsellemme kaiken ajattelu- ja tunne-elämän.

Onhan tosin tälläkin järjestelmällä puolensa. Jalosukuinen ja hienosti kasvatettu englantilainen, ranskalainen, itävaltalainen tai italialainen herrasmies (ja vielä verremmin vallasnainen) on suuri tuote; parempi luomus kuin enimmät kuvanveistokset, ollen kauniisti värikäs kuten soreamuotoinenkin, ja lisänään koko henkevyys; uhkea katseltava, ihmeellinen puhuteltava; eikä sitä voi saada — sen paremmin kuin pyramidia tai kirkkoakaan — ilman runsasta elämänavustusten uhraamista. Ja parempaa kenties on rakentaa kaunis ihmisolento kuin kaunis temppeli tai torni; ja ihastuttavampaa kohottaa kunnioittava katseemme paljon yläpuolellamme olevaan elolliseen kuin muuriin; mutta sen kauniin ihmisolennon on vain vastavuoroon täytettävä erinäisiä velvollisuuksia — elävän vartiotornin ja vallituksen velvollisuuksia —, joista jälempänä tulee puhetta. Tekijä.

[17] Varsinkin vedonlyönnillä, joka Englannissa on kehittynyt suunnattomaksi villitykseksi hevoskilpailujen yhteydessä. Suom.

[18] Näiden on esim. tarkoin kellonmäärin noudatettava kunkin satamapaikan nousu- ja laskuveden ennakolta laskettuja vaiheita. Suom.

[19] 75 penniä runsaista 50,000 markasta.

[20] En tiedä mitä tämä merkitsee. Tuo sanamuoto tuntuu vain omituiselta yhteensattumalta erään lauselman kanssa, jonka jotkut meistä ehkä muistavat. Saattaa olla hyvä tallettaa tämän sanomalehti-selostuksen ohelle toinen leikkele, Morning Post -lehdestä; päiväys on jokseenkin samanaikainen — perjantai, maaliskuun 10. p. 1865: — "Mme. C:n salons, joiden valtiatar hoiteli emännyyttä taitavasti sovittautuvalla luontevuudella ja hienosävyisyydellä, olivat täpösen täynnä ruhtinaita, herttuoita, markiiseja ja kreivejä — miesseura tosiaan samaa, jota näkee ruhtinatar Metternichin ja madame Drouyn de Lhuysin illanvietoissa. Joitakuita englantilaisia päärejä ja parlamentin jäseniä oli saapuvilla, tuntuen suuresti nauttivan eloisasta ja huikaisevan arastelemattomasta nähtävästä. Toisessa huonekerrassa olivat illallispöydät sälytetyt kaikilla vuodenajan herkuilla. Jotta lukijanne saisivat hiukan käsitystä pariisilaisen elämäniloisen piirin hienostuneesta aterioimisesta, jäljennän ruokalistan, jonka mukaan illallinen tarjottiin kaikille kahdellesadalle vieraalle istualla kello neljältä. Erikoista yquemiä, johannisbergeriä, laffittea, tokaijia ja samppanjan valiolajeja tuotiin säästelemättömästi kaiken aamua. Illallisen jälkeen elpyi jälleen tanssiminen uudella innolla, päättäjäisinään chaine diabolique[paholaiskarkelo] ja cancan d'enfer[helvetinleiskuna. — Suom. ] kello seitsemältä aamulla. Ruokalista oli tällainen: 'Consommé de volaille à la Bagration; 16 hors-d'oeuvres variés. Bouchées à la Talleyrand. Saumons froids, sauce Ravigote. Filets de boeuf en Bellevue, timbales milanaises chaudfroid de gibier. Dindes truffées. Patés de foies gras, buissons d'écrevisses, salades vénétiennes, gelées blanches aux fruits, gateaux mancini, parisiens et parisiennes. Fromages glacés. Ananas. Dessert.'" Tekijä.

[21] Minua ilahduttaa kaikesta sydämestäni sellaisen sanomalehden kuin Pall Mali Gazetten perustaminen, sillä julkisen sanan mahti saattaa oppineiden, riippumattomassa asemassa olevien ja rehellisin aikein toimivien miesten käsissä sukeutua siksi kaikeksi, mitä sen on tähän asti turhaan kerskattu olevan. Sen julkaisija suo minulle sentähden varmaankin anteeksi, kun juuri kunnioituksesta lehteä kohtaan en jätä muistuttamatta kolmannen numeron 5. sivulla julkaistusta kirjoituksesta, joka oli jokaisessa sanassaan väärä, niin kiivaan väärä kuin voikin tulla ainoastaan rehelliseltä mieheltä, joka on lähtökohdakseen saanut ajatus-erheen ja seurauksista häilymättä kehittelee sitä tunnollisesti. Sen loppupuolella oli tämä merkillepantava lause:

"Hädän karvas leipä, ja hädän vesi — niin, ja hädän makuusijat ja peitteet — ovat ihan äärimmäinen suosio, minkä laki saisi antaa kulkijamille pelkkinä kuljeksijoina." Minä vain asetan vertauskohdaksi tälle Englannin sivistyneistön mielialan ilmaukselle v:lta 1865 osan sitä sanomaa, jonka julistamisessa oman aikansa herrasmiehille Jesajan piti korottaa äänensä kuin sotatorvi: "Riidaksi ja toraksi te paaston käytätte, ja puristetun nyrkin lyömiseksi. Eikö se ole paasto, johon Minä mielistyn, kun leipäsi nälkäiselle taitat ja kurjat kulkijat[reunamuistutus: 'hätääkärsivät'] kotiisi saatat." Se aatoshairahdus, johon kirjoittaja oli kyhäyksensä alkuosassa eksynyt, kuului näin: "Sekoittaa vaivais-avustusten jakelijan tehtävät jonkun armeliaisuuslaitoksen toimihenkilön menettelytapoihin on suuri ja turmiollinen erehdys." Tämä lause on niin täsmälleen ja perinjuurin väärä, että sen sisältö on mielessämme käännettävä näin toisin kuuluvaksi ennen kuin voimme selvitellä mitään kansallishädässämme ilmenevää pulmaa: "Kaiken köyhäinhoitoa koskevan lainsäädännön perustuksena on todettava, että vaivais-avustusten jakelijat ovat kansakunnan almunantajia, joiden tulee suoda antejansa sikäli paljoa suuremmalla ja suoraluontoisemmalla sydämellisyydellä ja avokätisyydellä, kuin yksityiselle armeliaisuudelle on mahdollista, mikäli yhteinen kansallinen ymmärryskin ja voima voidaan olettaa yksityisen henkilön avustustoiminnan edellytyksiä suuremmiksi." Tekijä.

[22] Englannin korkeimman aatelin arvotamineihin kuuluukin todellinen päässäpidettävä kruunu. Suom.

[23] Italiaan pistävä kulmake Italiaan joutunutta aluetta. Suom.