Erik Autio

ERIK AUTIO

Kirj.

Korpelainen [JOHN STENIUS]

Porissa, Satakunnan Kirjakaupan kustannustoimisto, 1891.

1.

"Kuuleppa, eukko, mitä siihen sanot, että minä huomenna lähden Helsinkiin?"

Näin lausuen talon-isäntä Antero Autio ripusti lakkinsa naulaan. Hän oli käynyt kylässä, sen näki hänen hyvästä vaatteuksestaan.

"Helsinkiin! Minkätähden?" huudahti hänen emäntänsä, keskeytyen kudonnassaan. "Oikeinko totta puhut?"

"Oikein totta", vastasi Antero. "Tässä on kirje Erikiltä — vielä vähemmin tyydyttävä kuin entiset. Voi, voi, kun ei se poika lopeta lukujaan jo." Hän veti kirjeen taskustaan ja heitti sen pöydälle.

Emäntä jätti kangaspuut, tuli pöydän luo, levitti kirjeen ja luki.

Isäntä sillävälin nakutti nysästään perskat ja pani tupakaksi.

"Jaa, hän ei tule kesäksikään kotiin", sanoi emäntä ja huoaten käänsi kirjeen kiinni taas. "Tokko hän tulee enää milloinkaan? Muuttunut hän on — aivan muuttunut!"

"Jotakin hänen on — ties sen sitten mikä", mutisi Antero, veti puolelleen taas kirjeen ja levitti sen eteensä.

"Melkeinpä minä tiedän mikä hänen on: hän häpeää vanhempiansa, suoraan sanoen", virkkoi emäntä surumielin, "hän ei huoli meidän kanssamme enää seurustella — se on koko asia."

"Ja sopiiko papin niin ajatella?"

"Jumala tiesi, tuleeko hänestä pappi milloinkaan. Ihan itkemään pakoittaa tää seikka. Kuinka olimmekin jo ilomielin ja ylvästelimme hänestä, kun hän lupa-aikoina aina saarnasi täällä kotikirkossaan ja kaikki kehuivat hänen saarnojansa niin kauniiksi. — Ja nyt viimeisiin aikoihin, sen sijaan että hänen pitäisi yhä enemmän harrastua jaloon kutsumukseensa, nyt ei puhettakaan saarnoista, nyt hän tuskin näyttää silmiänsä täällä — viruilee vaan Helsingissä ja perehtyy maailmanmielisten seuroihin."

"Jah!" puhahti Antero.

"Mutta muistatko, Antero!" jatkoi emäntä vähän äänekkäämmin. "Minä olin vastaan Erikin lähettämistä lukioihin ja yliopistoihin. Minä aina sanoin, että parempi on kun pysyy hän kotona ja astuu aikanansa talon hoitoon, oppia oli hän saanut kyllin kyllä Lönnbomin luona lukiessaan. Minä aavistin — aavistin ja pelkäsin, että se aika oli tuleva, jolloin hän muuttuu vieraaksi meille, jolloin hän halveksii vanhempiansa ja kotiansa." Emäntä otti nenäliinan lakkaristaan ja pyyhki silmiänsä.

"Niinhän sinä sanoit ja arvelit alusta, mutta sitten olit taas hyvilläsi, kun kuului kiittelemistä yhä hänen ahkeruudestaan ja siivosta, raittiista elämästään."

"No en suinkaan minä pahoillani voinut olla poikani menestyksestä. Sitähän juuri sanoin, että olimme yhteen aikaan parhaassa toivossa. Mutta nyt ovat asiat toisin. — Jaa, miten hän lienee pitänyt raittiuslupaustansakin, koska niin paljon rahoja kuluttaa."

"Hm! Melkein hän olisi ostanut talon niillä rahoilla, mitkä oppiajalla häneltä ovat kuluneet. Ei olisi silloin pitänyt käyttää häntä Lönnpuminkaan koulussa."

"Älä taas sitä sano. Se oli päinvastoin onni, että Lönnbom sattui pappilaan kotiopettajaksi ja otti Erikinkin kouluttaakseen. Minä luulen, että harvassa on niin jaloja ihmisiä kuin Lönnbom, ja suurta hyötyä ja sielun ylennystä oli Erikille hänen opetuksestaan. Siihen olisi pitänyt tyytyä, niin olisi kaikki hyvin."

"Näet, oppi mahtaa olla semmoista, että kuta enemmän sitä saa, sitä enemmän sitä pyytää. Mutta mitäpä entisistä enää puhuukaan! Mikä on tehty, se on tehty, siinä ei auta ruotsinkieletkään."

"Niin no, mitä niistä puhuu", myönsi emäntä huoaten ja jatkoi sitten vähän vilkkaammin: "Ja nyt aiot mennä Helsinkiin koettamaan kääntää hänet taas paremmin meidän puoleemme?"

"Niin, täytyyhän jotenkin päästä silmätysten hänen kanssaan", vastasi Antero harmistuneena. "Syksyllä hän ei tullut kotiin, vaikka ei ollut opistossakaan — piti parempana oleskella vieraissa, muka metsästääkseen toverein kanssa; — jouluksi hän ei tullut, kesäksi hän ei tule, kirjeitä ei tule paitsi silloin kun hän rahoja tarvitsee — täytyyhän mennä hänen puheilleen viimeinkin."

"Kyllähän sinulla hyvä tarkoitus on, mutta —"

"Ja minulla on toinenkin syy lähtööni, josta vielä en ole mitään maininnut, vaan johon jo itse viittasit äsken kun puhuit Erikin seuroista — suuri syy."

"No?"

"Kun postikonttoorista tulin, poikkesin Silvennoisen puotiin. Kauppamies oli jo tullut ja pyysi minua sisään. — Erikkiä hän ei ollut nähnyt Helsingissä, mutta toista meidän sukulaistamme hän oli siellä sekä nähnyt että puhutellut — Ödepergiä."

"No, onko tuo paha veljesi nyt taas Suomessa?"

"Sitäpä minäkin hämmästyin. — Hän on ollut jo monta kuukautta, emmekä me ole tienneet mitään. Hän käyttää, kuulen ma, jotakin tehdasta aivan kaupungin lähistössä."

"Kun et huoli sanomalehtiä pitää, niin emme tiedä muusta maailmasta mitään — kyllä tuosta tehtaasta oli helsinkiläisissä sanomissa mainittu."

"'Terveisiä Ödebergiltä', sanoi äkkiä Silvennoinen. Tosiaankin! Minä ajattelin: kirouksia hän pikemmin lähettää meille kuin terveisiä. — Herjannut hän oli meitä nytkin kaiken aikaa, sen hyvin ymmärsin Silvennoisen puheista, vaikka hän tahtoi sitä peitellä. Ja sama mies, milt'ei vaan ilkeämpi, hän on kuin ennenkin. Mitä Silvennoinen muuta kertoi hänen puhelemisistaan, se oli aivan pelkkää Jumalan pilkkaamista ja raa'inta hävyttömyyttä — hirveä mies tuo Ödeberg. Ja viini herra hän on olevinaan."

"Ja tietääkö hän että Erik on Helsingissä?"

"Nyt hän tietää, kun tuo tuhmajussi Silvennoinen siitä hänelle meni ilmoittamaan."

"Ai-ai! No, olisihan hän muutenkin ennemmin tai myöhemmin tullut siihen tietoon. Mutta hän vihaa meidän perhettämme niin ett'ei hän suinkaan lähesty Erikkiä."

"Minä arvelen siitä vähän toisin. Juuri meidän kiusalla hän lähestyykin Erikkiä, kostaaksensa meille hän pyytää Erikkiä turmioon."

"Jaa, jaa, voi olla niin — aivan niin. Hän voi tekeytyä ystävälliseksi; paha seura pukeutuu parahiten ystävyyden muotoon, se on salassa syöpä myrkky."

"Niin, näet, enkö ollut nyt minä oikeassa — ja sentähden täytyy välttämättömästi varoittaa poikaa. Sitä ajattelin paluumatkalla ja päätin lähteä Helsinkiin heti huomispäivänä. Reisua ei käy tuonnentaminen siitäkään syystä, että rekikeli on jo ihan viimeisillään."

"Jaa — tokko sinä pääsetkään?"

"Sanoi Silvennoinen pääsevän vielä hyvänlaisesti nää kahdeksan peninkulmaa rautatielle, ja sitten ei ole hätääkään."

"Entä takasin?"

"Noo — Näet, vieraita tulee!"

Nuori herrasmies astui sisään. Se oli heidän rovastinsa nuorempi poika, Mustialassa lukenut agronoomi. Hän palasi matkalta rajapitäjässä, missä oli käynyt katsastamassa myytäväksi kuulutettua maatilaa.

"Hyvää iltapäivää!" tervehti hän. "Täytyy antaa hevosen pikkusen puhaltaa täällä, keli on niin armottoman huono."

"Terve tulemastanne! Terve tulemastanne! — Jaa, keli on huonoa, varsinkin aukeammilla seuduilla. Asemalle päin on sentään hyvä pääsö vielä, sanoi Silvennoinen, joka tänään palasi Helsingistä."

"Vai niin! Jaa, se on sydänmaan tietä paraasta päästä. — No, te saitte terveisiä Erikiltä?"

"Saimmehan — ja tänään tuli kirjekin postissa. Hän ei lupaa tulla kotiin kesäksi."

"Eikö! Kaupungissako hän aikoo oleskella? Parempihan toki maalla on kesällä — mutta ei hän mennäkään kesänä tainnut olla kuin pari kolme viikkoa täällä?"

"Ei. Eikä hän sano, jääpikö kaupunkiin vai meneekö tuttaviin — eikä hän lopeta kurssejaan, ties sen mitä hän ajattelee."

Agronoomi arveli kotvasen ennenkuin vastasi.

"Hm! pikemmin pääsi veljeni papiksi — hän on jo kolmatta vuotta isän apulaisena. Mutta sehän siinä oli, että hän pääsi edelle Erikistä heti alussa, kuu tämä jäi arvelemaan, jatkaisiko lukujaan vai eikö."

"Niin. Kyllä olen jo ajatellut, että eiköhän olisi ollut Erikin parasta tyytyä Lönnpummin oppiin vaan."

Agronoomi hymyili.

"Lehtori Lönnbom on kirjevaihdossa veljeni kanssa. Ei hän usein kirjoita Erikistä; he eivät näy usein tapaavan toisiaan. Tiedättekö varmaan, aikooko Erik papiksi todellakin?"

"No miksi hän aikoisi?"

"Lönnbom luuli viime kirjeessään, hänen aikovan lukea maisteriksi."

"Isompiko se olisi sitten kuin papin virka — johan häntä maisteriksi tässä on mainittu kuinka kauan."

"Hahaha, jaa no, en minä Lönnbomin luuloja voi taata. — Olkaahan huoleti kuitenkin, viipyyhän moni yliopistossa kymmeniä vuosia. Onhan teillä varoja, ja onhan Erik siivo mies — niin hän oli lukiossa ollessamme ja siksi veljeni kehui häntä sinä vuonna, kun he yliopistossa yhdessä olivat."

Emäntä tuli taas sisään. Kahvia tuotiin vieraalle.

"Onhan Erik aina tähän asti hyvin käyttänyt itsensä", puuttui puheesen emäntä. "Suokoon Jumala että hän olisi samallainen edeskinpäin. Isoissa kaupungeissa on paljon kiusauksia."

"Noo, kestäähän niitä aika mies", vastasi vieras. "Mutta rahoja siellä menee riskisti. Koettavat kovin apinoida Pariisia; pariisilaisiin turhuuksiin keräillään rahoja basaareilla ja arpajaisilla, joissa ylhäiset neidet alentautuvat astumaan syöteiksi tiskien taakse."

"Jaa, kaikkea keksitään tässä köyhässä Suomessakin."

"Minä puolestani olen hyvin tyytyväinen, ett'en siellä opiskellut. Rupesin yksinkertaiseksi maanviljelijäksi, niin säästyi vähän edes isä-ukon rahoja. — Mutta hyvästi nyt, hyvät ihmiset, tällä kertaa taas!" Maanviljelijä meni.

"Jaa, lähden kuin lähdenkin Helsinkiin", lausui Antero, kun kahdenkesken jäivät taas. "Lönnpum on kuulen ma kirjoittanut, ett'ei Erik taida papiksi enää aikoakaan. Se olisi katkera pettymys meille."

"Ohhoh, no johan sitä pelkäsin! Miksikä hän siis aikoo?"

"No maisteriksi, mikä hän on ollut jo tähänkin asti. Se on lorua ja veruketta vaan, luulen minä, että siihen enempää oppia tarvitsee. Koulunopettajalla on kirja nenän alla aina kun luettaa, onko hän viisaampi kuin pappi, joka aivan vapaasti saarnaa!"

"Sitäkö sinä sanoit rovastin pojalle?" kysyi emäntä hiukkasen hymyillen.

"En, mutta sinulle sitä sanon. — No olipa miten oli, laitahan vaatteita laukkuun ja evästä vähän, ja mieti tyttöjen kanssa mitä pääkaupungista tahtoisitte, kyllä minä ostan ja jaksan ostaakin. Ukko menee kerrankin maailmaa katsomaan vähän laajemmalta, näet. Kumma ett'en ennen ole ajatellut semmoista reisua — aina vaan tyytynyt tuohon vähäiseen maakaupunkiimme."

"No menehän Jumalan nimessä — mutta yksi asia tässä tuumassasi vähän huolettaa."

"Mikä se on?"

"Sinä et ole aivan raitis — älähän suutu — enhän minä muuta sano kuin että toisinaan pitoloissa olet käynyt vähän liian iloiseksi. Jos nyt Helsingissä —"

"Älä pelkää", keskeytti Antero. "Älä varoita vanhaa miestä. Olenhan minä niin raitis kuin vanha mies voi olla, joka nyt kerran on tottunut ruokaryyppynsä ottamaan eikä siinä näe minkäänlaista vaaraa."

"Jos olisin terveempi ihminen, niin tulisin sinun kanssasi —"

"Nyt luulet minua taas niin typeräksi, ett'en yksin osaa missään."

"Sitä en tee. Tahtoisin vaan olla sinun apunasi, en muuta. — Vaikka aikanani olen ollut paljonkin herrasväkien kanssa, et voi kuitenkaan, sitä sanoa, että milloinkaan olisin pyytänyt ylpeillä paremmalla sivistyksellä sinun rinnallasi — et voi sitä sanoa."

"No en, en, eukkoseni, hyvähän sinä olet ollut aina ja tyytyväinen tyhmään ukkoosi", hän taputti emäntäänsä olalle.

"Onko sinulla ainoatakaan tuttua Helsingissä?" kysyi emäntä.

"Onhan — Lönnpummi —"

"Mitä — tokko häntä siellä löytäisit —"

"Niin, ja muitakin: onhan Heinonen täältä meidän omasta pitäjästämme —"

"Joka pienestä pitäen on ollut poissa täältä, häntä et edes tunnekaan enää. Missä hän siellä onkaan?"

"Uusperin tehtaassa ja Mikaanin verstaassa, sen sanoi Heinosen leski viimeinkin kun tavattiin. Ja on vielä kolmaskin tuttu, kauppias Kossman, joka ennen Jyväskylässä oli."

"No hänen luokse voisit mennä. — Minusta on parempi ett'et aja Erikin asuntoon, hän voisi sitä vaan pahaksua. Aja joko kestikievariin taikka Kossmaniin."

"Hyvä! Ja leninkikankaita tuo ukko teille ja hyviä — missä ovat Miina ja Anna?"

"Ne menivät naapuritaloon, kyllä kohta tulevat. — Jaa, puku nyt oikein totuutta Erikille, vahvista häntä pysymään kerran alkamallansa uralla, pysymään Jumalan pelvossa ja siivoudessa, varoita häntä karttamaan Ödebergiä ja muita pahoja ihmisiä ja pyydä häntä kääntymään taas meidän puoleemme, meidän hyväksi pojaksemme mikä hän oli ennen — hänen väliäpitämättömyytensä on surettanut minua syvästi, vaikka olen sulkenut surun sydämeeni, enkä sitä juuri näytellyt. — Jaa, jaa, paljon olen jo kokenut murhetta muutoinkin tässä maailmassa: veljeni kuoli äkkiä, sitten rakas lapsemme, vanhin tyttäremme — en voisi kolmatta kohtausta enää kestää. —"

* * * * *

Aution tila oli avarimpia, viljavimpia pitäjässä. Se oli eteläpäässä joen varrella, likellä oli koski ja siihen rakennetut saha ja mylly kuuluivat nekin tilaan.

Edellisellä omistajalla oli kuusi lasta: kolme tytärtä, kolme poikaa. Tyttäret pääsivät aikaisin hyviin naimisiin, keskimäinen poika kuoli. Jälellä oleville kahdelle pojalle, joiden ijänväliä oli päälle kymmenen vuoden, päätti hän panna suuren tilansa kahtia. Vanhempi oli saapa päätalon, nuorempi uudistalon ylempänä ynnä vesirakennukset, joita käyttämään, hän näytti halua. — Mutta näistä tuumista ei tullut totta.

Nuoremman pojan luonto ei mukautunut isän säädöksiin. Hän oli käynyt kouluja montakin, mutta ei pysynyt kauan missään. Milloin tuhlasi hän ja nosti velkoja niin hurjasti, että isä katsoi tarpeelliseksi siirtää hänet toisiin oloihin toiseen kaupunkiin, milloin taas heittäytyi hän huonoihin juoniin ja pantiin pois. Hänen ja kotiväen väli kävi yhä kireämmäksi ja ritkahti viimein rikki. Isä ja poika tekivät eron ijäksi; edellinen varusti vielä viimeisen kerran poikaansa suurella summalla, poika luopui muista vaatimuksista ja meni, nimellä Ödeberg, maailmaan onneansa etsimään. Viisi vuotta oli hän poissa, kuudentena ilmaantui hän äkkiä kotipitäjääsen ja alkoi käräjänkäynnin veljeänsä, Aution nykyistä isäntää, vastaan, saadaksensa muka perintönsä, puolen tilasta. Antero olisi suostunut sovintokauppaan, mutta vähempiin ehtoihin toinen ei tyytynyt. Epäsopu — voimme melkein sanoa viha — veljien välillä yltyi yltymistään, olletikin kun aika oli tuottanut vielä suurempia eroituksia heidän keskensä. Ödeberg oli herrastunut ja ylenkatsoi tyyten tyhmää veljeänsä. Hänen mielipiteensä olivat entistään vielä paljon huonommat, Antero kauhistui kuulla hänen jumalattomuuttansa ja turmelevia ajatuksiaan. No, kauan hänen ei tarvinnut niitä kuullakaan. Ensi käräjissä kumottiin Ödebergin vaatimukset, hän oli aikanansa vierasten läsnäollessa luopunut perinnöstä, ja oli paitsi sitä jo isän eläessä saanut melkein sen vastaavaa. Ödeberg meni matkoihinsa vihoissaan, ja oli joitakuita vuosia poissa taas. Tuli sitten Suomeen rikkaana miehenä, kuten huhuttiin, ja rupesi kauppamieheksi merikaupunkiin. Mutta rikkautensa ei tainnut olla kovin kehuttava, hän teki konkurssin kohtakin ja katosi kolmannen kerran näyttämöltä. Hänestä ei kuulunut sitten mitään moneen Herran vuoteen, kunnes kauppias Silvennoinen ilmoitti Anterolle, hänen palanneen taaskin suurilla rikkauksilla varustettuna ja asettuneen tehtailijaksi pääkaupungin likitienoille. Mistä hän tuli ja miten hän oli rikastunut, sitä ei tiedetty, mutta ainakin Antero epäili hänen rahakeinoinsa rehellisyyttä.

Anteron elämä oli kulunut hiljaisuudessa ja yksitoikkoisuudessa. Hän ei ollut pyrkinytkään milloinkaan sivistymään ja herrastumaan. Isänsä kuoltua oli hän rikkaimpia miehiä niillä tienoin, mutta suora, yksinkertainen talonpoika vaan. Hän nai kuitenkin varamaamittarin tyttären, joka luettiin alhaisempaan herrasväkeen. Tyttö, kun oli isätön ja köyhä, ei kovin kauan arvellut, ennenkuin sanoi suostumuksensa ja sillä hankki sekä itselleen että vanhalle äidillensä elannonmurheista vapaan tulevaisuuden. Eikä hänen koskaan tarvinnut sitä katua, hän sai sydämellisen hyvän miehen, jonka mieleen ja tapoihin hän kernaastikin mukautui, kertaakaan kaipaamatta entistä epäiltävää herras-arvoansa. Heidän avioliitostaan syntyi poika ja kolme tytärtä. Edellinen, Erik, peri äitinsä hienompaa, sivistykseen sovistuvaa luonnetta. Hänen kirjaoppiaan edistikin äiti, ainakin niin kauan kuin lähistössä siihen oli tilaisuutta; sittemmin äidinrakkaus pyysi pysyttää häntä kotona. Kumminkaan niin ei käynyt. — Tyttäristä kuoli vanhin, nuoremmat kaksi olivat nyt äidin parhaana vanhain päiväin ilona ja apuna.

2.

Eräässä pääkaupungin suosituimmista kahviloista istui Aution isäntä, ryyppien hiljavoittoa kahviansa.

Viereisestä huoneesta kuului äänekästä puhelemista ja iloista naurua.

Ukko kahvikuppinsa ääressä oli jo useasti itseksensä myhäillyt kun kuuli ja ymmärsi heidän puhettaan: mahtoivat olla suomenmielisiä miehiä nuo, ja iloinen seura muuten.

Viimein nousi ukko ja lähestyi verkkaisesti tuota seuraa.

Nuorukaisia olivat siinä kaikki, ja punssia he joivat.

Puhelu hiljeni Aution isännän astuessa sisään; pöydän ääressä istujat katsoivat häneen kummastellen, moni naurusuin.

"Antakaa anteeksi, hyvät herrat, että näin tungen tuntemattomaan seuraan", alkoi ukko hymyillen ja vähän äimistyneenä, "mutta minusta on aina niin iloista kuulla herrain puhuvan meidän sujuvata suomenkieltä — te olette yliopistolaisia, eikö niin?"

"Niin olemme", vastasi eräs pitkä nuorukainen, joka lakki päässä istui ja keikutteli tuoliaan, ja jonka ääni useimmin oli toiseen kamariin kajahtanut. "Suomen poikia kaikki ja kansanmielisiä miehiä — astukaa esille vaan, ukko, kuka te olette — minun nimeni on Koiskanen."

"Minä olen Autio, talollinen tuolta keski-Suomesta — Antero Autio."

"Niin — esitelkööt nyt itsensä muutkin — istukaa isäntä. Suomen poikia me olemme!" Koiskanen löi kämmenellään pöytään että lasit kilahtelivat. "Hoi, Ganymeedi, Markus vai mikä oletkaan — paljon enemmän punssia."

Muutkin tekivät itsensä tutuiksi isännän kanssa, hän pisti kättä sinne ja tänne ja istuutui sitten, leveästi hymyillen, nuorten seuraan.

"Kiitoksia — kiitoksia paljon", sanoi hän, kun Koiskanen kaasi hänelle lasin punssia puhvettipojan tuomasta täydestä pullosta; "voipihan sitä vähän maistella, vaan ei paljon. Eukot kotona aina niin varoittelevat. Maistanhan vähän, mutta —"

"Hoo", huudahti Koiskanen, "tottahan toki, kun kerran pääkaupunkiin tulee. Akkavalta olkoon kotona, ei se tänne ulotu. No maljahan, veikkoset — Tää on oikein venskan punssia, ainoa hyvä mikä meillä Ruotsista on."

"Tunnetteko te, hyvät herrat", alkoi taas Autio, "minun poikaani Erikkiä?"

"Tunnemme hyvinkin", vastattiin.

"Minä tulin kaupunkiin oikeastaan häntä tapaamaan, mutta kun kävin hänen asunnossaan, niin ei ollutkaan mies kotona. Sanoivat siellä hänen lähteneen tiistaina jonnekin maalle pariksi päiväksi — pitäisipä hänen palata jo kohta."

"Jaa", vastasi eräs, "hän meni pääsiäis-lomaa viettämään Väinö Ranolan kotiin Järvenpäässä. — En minä luule että hän vielä sieltä tulee."

Antero-ukko raapi korvallistansa.

"No älä hätäile, ukko", virkkoi Koiskanen, "meneehän Helsingissä viikon päivät, maalaiselta varsinkin."

"Ei, ei minun käy kovin viipyminen", naureli Antero; "eukko kotona —"

"Taas hän eukostaan puhuu", sanoi joku — "luulisi häntä aika ämmälauriksi."

Antero vaan naureli.

"Sanoivat", jatkoi Antero, "Erikin käyvän useasti täällä Sumperin kahvihuoneessa, sentähden minä pistäydyin tänne minäkin — minä ajattelin, että ehkä hän paluumatkalla heti poikkeaa tänne virvoittelemaan."

"Ei hän tänä päivänä tule", sanoi Koiskanen, "ole huoleti siitä!"

"Tiedättekö hyvät herrat, hänen lukujaan? Johan hänen olisi pitänyt päättää ne tällä termiinalla — en minä ymmärrä, mitä se poika vitkastelee."

"Se poika ei taida papiksi ruvetakaan", vastasi Koiskanen.

Antero, oli käydä murheelliseksi, mutta ilahtui taas kun toinen seurassa sanoi:

"Älähän päätä! Vasta äskettäin Erik sanoi minulle aikovansa pysyä teoloogisella urallaan, vaikka ei hän vielä pidä kiirutta tentaminoillaan. Hän on opinhalukas ja lukee väliin paljon muitakin humaniora."

"Kyllä hän minun mielestäni, saisi jättää nuo humanuorat vähemmiksikin", arveli Antero.

"No ei hän niin kauan vielä ole yliopistossa ollut", vastasi toinen hymyillen. "Tuo Wäinö Ranola, josta puhuttiin, on jo yhdeksättä vuotta yliopistossa, — papiksi hänkin alusta alkoi, nyt hän on kandidaatti, vihittävä ensi promotionissa."

"Kyllä minä vaan sanon pojalleni, ett'ei hänen tarvitse Ranolan esimerkkiä noudattaa."

"Noo, antakaa hänen lukea vaan, 'ei oppi ojaan kaada'", sanoi Koiskanen. "Sanokaa hänelle ennemmin, että pysyy suomenmielisenä; hän on minusta, melkein laimentunut nyt viime aikoina."

"Jassoo — vai niin."

"Useimmin vaan tahtovat talonpoikain pojat olla vähemmin suomenkiihkoisia kuin ne, jotka alkujaan ruotsalaisista kodeista tulevat", virkkoi eräs.

"Älä puhu joutavia!" huudahti Koiskanen. "Minä olen talonpojan poika ihan sydänmaan korvesta, vaan ei minua milloinkaan ruotsalaisuus viettelisi."

"Oikein vastattu!" Antero taputti Koiskasta olkapäälle. "Enkö minä, hyvät herrat, nyt saa luvan pistoovata pullon minäkin —" hän nousi istuimeltaan.

"Miks'ei — mutta tokko täällä enää viitsii istua!" arveltiin.

"Ei", huudahti Koiskanen. "Menkäämme muualle — täytyyhän tälle vieraalle näyttää pääkaupunkiamme vähäsen. Toisessa paikassa saatte 'pistouata', isäntä."

Koko seura ja Aution isäntä keskessä lähti nyt: menemään esplanaadin kautta toiseen ravintolaan.

"Näette, tässä on meidän mainio Runeberg!" Seura seisahtui Runebergin kuvapatsaan eteen.

"Jaa, siinä se ukko seisoo, ja aivan avopäin", sanoi Antero, katsoen suu auki ylös kuvaan. "Erik kirjoitti heti ensimäisessä kirjeessään: nyt on meillä Ruunakorpikin eksplanaatissa."

Nuorukaiset naurahtivat.

"Vai niin hän kirjoitti", ilvehti joku, "kyllä se oli koko lapsus calami."

"Vai oli kalamiehen lapsia vaan tuo Ruunakorpi, vaikka sitten nousi niin mainioksi", arveli Antero totuudessaan.

Yleinen hohotus taas.

"Älähän nyt hassuttele, veikkoni", huusi Koiskanen. " Runeberg hän on nimeltänsä eikä hän ole kalamiehen lapsi. Isä oli merikatteini, Lorenzo Ulrikki Runeberg. — Agrikola oli kalastajan poika."

"Jaa — niinkö se on — jaa, minä vähän sekauduin", sanoi Antero.

"No", sanoi Koiskanen, "keikahtaahan sana suusta väärinkin toisinaan."

"Entä tää vaimoihminen alla?" rupesi Antero nyt tarkastamaan kantakuvaa; "hänen leskensä kai, koska niin on allapäin ja kallella kypärin."

Nauraa saatiin taaskin.

"Suomi se on, ukko", selitti Koiskanen, "Suomi vertauskuvana. — Ja allapäin se on sentähden, että suomalaisten oikeuksia on kauan poljettu. Mutta kyllä se kohta päänsä nostaa!"

"Jaa — jaha, vai semmoinen kuva se on", sanoi Antero, katsellen tarkemmin ja aprikoiden kenties, miten päätä pystyyn saataisiin silloin kun aika oli käsissä.

Mentiin sitten eteenpäin.

Poikettiin Ooperakellariin, ja Aution isäntä "pistouasi" punssia koko joukolle.

Virkeämmillä elinvoimilla lähdettiin liikkeelle taas.

"Eivätkö kaikki ylioppilaat tunnekaan toinen toistansa?" kummasteli Antero, kun ylioppilaita tuli vastaan ja hänen seuransa ei tervehtänyt. "Tässä tulee pari valkolakkia taas."

"Sveekuksia!" sanoi Koiskanen halveksien, "emme niitä tunne."

" Svek-oxe kan du vara sjelf ", mutisi sivumenijöistä toinen.

"Haha, sen vietävät nuo viikingit! Kuulkaa, pojat, minne nyt menemme? Menkäämme manalaan!"

"Mitä", huusi Antero, "eihän toki elävältä sinne viedä."

"Ei se hirvittävä paikka olekaan enää, ajanmukaiseksi muuttunut sekin, hahaha! — Se on, näette isäntä, äsken avattu 'Tuonela'-niminen ravintola, jota me pilalla Manalaksi mainitsemme: siinä saapi verratonta olutta ja hyvää ruokaa, jos syödä tahtoo. Muuten hienoimpia ravintolia."

Sinne astui alas seura ja sijoittui kulmaan pöydän ympärille.

Väkeä oli Tunnelissa paljonkin. Sievät tarjoojatytöt häärivät edestakasin.

"Täällä on väkeä enemmänkin", virkkoi Antero. "Taitaapa maittaa heille olut, niinkuin veli Koiskanen sanoi. — Kukahan tuo niin mustanverinen mies on ja mitä murretta hän puhuukaan —" hän aikoi osottaa sormellaan, mutta vieressä istuja, ylioppilas Fellberg painoi hymyillen alas hänen kättään. Sitten sanoi:

"Hän on meidän suomalaisten heimolaisia — kas, kuin teistäkin tuntui tutulta hänen puheensa. Hän on unkarilainen, näette, ja puhuu unkarin kieltä konsuli Horst'in kanssa, joka osaa sen seitsemän kieltä. Taidan minäkin vähän unkarilaista!"

"Vai unkarilainen — ja meidän kansamme heimolaisia", ihmetteli Antero, uteliaasti katsellen tuota vierasta. "Ja mikä hän on nimeltänsä?"

"Szapary — Szapary Mauri hänen on nimensä, hän on professori."

"Hoh, hyvin -kaikuu suomalaiselta nimikin. Ja mitä hän täällä toimittaa, tuo Saparo-Matti?"

"Hän on käynyt Karjalassa matkoilla —"

Hän keskeytyi, konsuli Horst tuli tervehtimään.

"Terve miehelle, Fellberg! En ole tavannut teitä, luulen ma, sitte kun viime filoloogisessa kokouksessa."

"Jaa, niinpä taitaa olla", vastasi Fellberg,

"Minulla on senkin seitsemän puuhaa, näette: virka, kieliharrastukset, maatila, kilpatuomarin toimi väliin, ynnä muuta, ynnä muuta."

"Herra Konsulilla oli kuuluisa kumppani tuossa äsken."

"Niin, ajattelin tuoda hänet tänne, koska tekin taidatte unkarin kieltä, mutta hän juuri kiintyi korkeopppiseen keskusteluun maisteri Kynnäppään kanssa — tässä taitaa olla talonisäntä?"

"Niin, Konsuli Horst — Talollinen Autio", esitteli Fellberg.

Horst veti tuolin allensa, tilasi seidelin olutta itselleen ja alkoi puhella Aution isännän kanssa, joka siitä näytti olevan vallan hyvillään.

"Niin, minä tapasin teidän puolelaisianne kilpa-ajoissa Hämeenlinnassa — talonmies Wester'in; hänellä oli varsin kaunis silkkimusta ori nimeltä Hujo, vaan ei ollut se oikein tottunut vielä, karkaamaan tahtoi kiihtyä. Teidän puolellanne taitaa olla hevois-miehiä montakin?"

"Noo, melkein joka toinen talollinen", kerskaili Antero. "Ja hevosia niillä on, että keisarillekin kelpaisi."

"No, ja maanviljelys taitaa olla hyvällä kannalla teidän pitäjässänne?" jatkoi puhelua Horst.

"Kukoistavalla kannalla kerrassaan!" vastasi Antero.

"Teillä on maanviljelyskoulu, luulen?"

"On. Mutta kummallista, huonoin tahtoo vaan olla kasvu koulun pelloissa. Uudispeltoa taas perattiin tässä toissa vuonna, mutta niin harva vilja siihen tuli, että aina ajattelin kun sivutse ajoin: ei tuosta pellosta napinreiät repiä."

"Hahhah", naurahti Horst, "ei siitä sitten malliksi ole. — Mutta nyt, hyvät herrat, täytyy minun taas erota tästä hauskasta seurasta. Professori näkyy olevan yksin." Hän kumarsi kepeästi ja meni.

"Sangen alhainen, puhelias herra tuo konsuli Horsti!" kiitteli Aution isäntä.

"Puheleehan teidän kanssanne kun olette niin lystikäs", sanoi Fellberg.

"Emmeköhän syö päivällistämme täällä?" ehdotteli Koiskanen.

Niin päätettiin ja tehtiin.

"En ole tullut kysyneeksi herroilta", alkoi Antero-ukko taas, "tunteeko kukaan teistä Heinosta täällä?"

"Heinosta — mikä ja missä hän täällä on sitten?"

"Uusperissa pitäisi olla —"

"Osberg'issa, niin on!" vastasi Koiskanen — "tunnen minä, hän on taitava mekaanikko."

"Vai niin; näette, meidän poikia!"

"Olen minäkin häntä tehtaassa tavannut", lisäsi toinen. "Hän, kuulen ma, kehuu keksineensä perpetuum mobilenkin."

"Jaa, mikäs se on?" kysyi Antero uteliaasti.

"Hm! Kone — eli kalu, joka omasta voimastaan liikkuu."

"Jaa, eikö semmoista ole olemassa?" kysyi Antero.

"Onhan semmoisia!" huusi Koiskanen naurahtaen. "Selitä paremmin, Rainio."

Tarjoojatyttö toi ruokia.

"Mitä Rosa arvelee, onko semmoista konetta, joka omasta voimastaan liikkuu?" kysyi Koiskanen, ottaen tyttöä vyötäisistä kiinni.

"Ei ymmärrä rigtigt bra", vastasi Rosa hymyillen.

"Mitä sekasortoa se on, hempunen?"

Hempunen luikahti pois.

"Kai tulevaisuuden kieltä", sanoi Fellberg: "Kun fennomaanit ja svekomaanit kerran maailmassa lyövät kättä käteen, sitten puhuvat semmoista."

"Te vaan olette iloisia poikia", sanoi Antero-ukko. "Ja minäkin ihan olen kymmenen vuotta nuorempi tällaisessa seurassa. — No vieläkö sitä vaarinkaljaa tässä holkaistaan — tänne tytöt!"

Koiskanen kuiskasi tovereilleen: "Ukko rupeaa käymään melkein liian iloiseksi. Emmeköhän mene toiseen paikkaan, jossa voimme olla vapaampina?"

"Minä puolestani menen nyt pois kotiini", sanoi Fellberg.

"Älähän vielä!"

"Kyllä nyt en jouda jäämään enää, olen kutsuttu iltaseuraan, jossa on sieviä neitosia, täytyy vähän selvitellä sitä ennen. — Hyvästi isäntä, ehkä tapaamme toisiamme täällä vielä —"

"Hyvästi ja kiitoksia hyvin paljon hyvästä seurasta. Emmeköhän huomenna yhdy —" Antero otti Fellberg'in takin-käänteestä kiinni — "taas tuossa kahvilassa — se eli niin saakelin hauskaa — saakelin hauska yhdyntä — minä ihan kävin kymmenen vuotta —"

"Hyvä, hyvä — Sundbergissa siis", Fellberg pääsi irti ja meni.

"Ettekö isäntä menisi mielellänne teaatteriin tänä iltana?" kysyi Rainio.

"Oopperaan toki ennen!" huusi Koiskanen. "Eikä sekään kovin viehätä, paras laululintunen on poissa, ihastuttaa italialaisia tätä nykyä. — Vai menisittekö oopperaan, setä Antero, vanhaa Trubaduuria kuulemaan?"

"Rupatuuria, vai niin — no en minä taida huolia vanhoja rupatuksia kuulla."

"Ha ha ha! sillä on sutkauksia! Niin no, mennään totia juomaan, se on paljon parempi. Allons enfants — de la patrie!"

Vähän myöhempänä istui tää iloisa seura taas toisessa kapakassa.

"Ei nyt muuta kuin loiskuttamaan ja laulamaan taas", sanoi Antero tehden totia itselleen.

"Tosiaan, emmeköhän pistä pikku lauluksi?" ehdotteli joku.

"No mikäs siinä on!" vastasi Koiskanen nousten ravakkaasti. — "Mutta onko täysiä ääniä. — Rainio ensimmäinen tenoori, Tellström, Ahtiainen toisia tenooreja — niin ja sinä, Jaakko — muut toisia bassoja — ensimmäinen basso puuttuu."

"Eiköhän se mene ilmankin?" arveli joku.

"No koetetaan — kestätkö sinä, Rainio, yksin äänessäsi?"

"Ojaa!"

"No, 'Mun muistuu mieleheni nyt' — Mutta kuka tulee?"

Ovi aukeni ja lihava mies astui sisään.

"Mikähän Mahometti se on?" arveli Antero nauraen.

"Hiljaan! Varatuomari Winkelstedt", ilmoitti hänelle Koiskanen matalammalla äänellä, "rattoisa mies — ja ensimmäinen basso, todella, hän tuli aivan kuin kutsuttu —" hän kääntyi Rainioon ja kuiskasi: "Mistähän tuo valta-juoppo tänne osasi, nyt sitä vasta elämätä tulee."

"Olimme lauluhommassa juuri", sanoi hän sitten ääneensä, "mutta meiltä puuttui ensimmäinen basso."

"No ei sitä nyt enää puutu, hahaha", vastasi Winkelstedt vähän rähisevällä äänellä. "Mutta 'ei sitä jaksa laulaa, jos ei kasta kaulaa' — viinalaskija hoi!"

Aution isäntä ja Winkelstedt esiteltiin nyt toisillensa, kaulaa kasteltiiin ja sitten Savolaisen laulu kajahti. Rainio lauloi sangen sulavasti, silmät kattoa kohti — bassot vetivät vihaisesti.

"Nepä poikia!" huudahti Antero milt'ei vesissä silmin kun laulu loppui. "Voi sun saakeli kuin kuului kauniilta. Laulakaa vielä, laulakaa vielä!"

Ja laulettiin vielä, ja suottailtiin väliin, ja ilta kului ja Antero-ukon kieli kävi kankeammaksi — paha kyllä, sillä nyt hän vasta olisi tahtonut oikein puhua.

"Hyvät herrat —" hän kohotti lasinsa.

" Silentium!" huusi Koiskanen ja löi nyrkkinsä pöytään että lasit hypähtivät.

— "Hyvät velikullat. Kyllä tässä on lystiä — pääkaupungissa — ja komeata — paljon komeata — niin komeutta katseltavana — mutta 'arvon mekin ansaitsemme' — me Suomen talonpojat — nämä kourat, näette — nämä kourat kannattavat kuitenkin kaikkityyni — nämät kourat —"

"Hyvä, hyvä!" keskeytettiin. "Suomen talonpoikain malja, hurraa, hurraa! — — —"

Hoilaten hoiperteli seura vihoviimein pitkin katuja.

"Hsh, hiljaa ukko, älä kilju, esplanaadikadulle tullaan — kyllin sitä on meluttu jo muuallakin."

"Näet, jo tulee poliiseja tuolla!"

Jotkut seurasta vetäytyivät kiireimmiten takasin ristikadulle ja pakenivat.

Antero, Winkelstedt ja kolme neljä muuta jäivät.

"Tulkoon vaikka viisi!" huusi Antero.

Poliisi kuului viheltävän.

"Ei, perhana! pois tästä täytyy pötkiä —" sanoi Winkelstedt. "Näytä nyt, ukko, mitä 'nämä kourat' taitavat!" huusi hän Anterolle ja läksi ravaamaan niin että maha höykkyi. Ja hänen jälkeensä pyyhkäisivät viimeisetkin Anteron puolelta.

"Mitä elämää te pidätte tässä aivan keskellä kaupunkia yösydännä? — seuratkaa!"

Poliisi kävi Anteron kaulukseen kiinni. — "Ahaa!"

"Pois tieltä!" Antero otti poliisin sylin kiinni ja rojahutti hänet aitauksen ylitse esplanaadin nurmikolle. Mutta samassa kävi kaksi muuta poliisia hänen käsivarsiinsa kiinni.

"Hiljaa, hiljaa, ukko —" koettivat poliisit rauhoittaa Anteroa, joka hossakoi kuin hullu — "helkkarin riski ukko — tokko tässä aikaan tullaankaan hänen kanssaan."

"Pitäkää lujasti kiinni!" huusi ensimäinen poliisi kavuten esille esplanaadista — suuta vääntäen hän hieroi hartioitaan.— "Pitäkää kiinni — se on parempi saalis kuin luulettekaan, hän teeskentelee itseään humalaiseksi enemmän kuin onkaan. — Näette", hän pyyhkäsi lakin Anteron päästä pois. — "Turpeenoja, vääränrahantekijä, joka näillä tienoin kauan on kierrellyt, aivan hänen sinkalementtinsä — — näette, aivan tuommoinen kaltattu karju hän on — ja muita oli joukossa mutta pääsivät — no eteenpäin nyt, ole siivolla vaan, 'bankodirehtöör Durbenoja', piankin pääset 'vanhaan taloon'."

Ja he veivät ukon kanssaan. Ja ukko huusi ja kirosi, mutta ei auttanut, kolmea vastaan eivät vanhan voimat riittäneet.

"Kuulkaa", sanoi ensimäinen poliisi toisille. "Toinen teistä menee heti aamulla varhain poliisimestarille ilmoittamaan, että taitaa olla vihdoinkin Turpeenoja kiinni."

3.

Pitkä, pitkä tie.

Ja sitä vaelsi Erik Autio.

Pimeän-hämärä peitti maan ja taivaan. Kummasti kohisi ja humisi ylt'ympärillä.

Erik joudutti askeleitansa. Metsä harveni, seutu tuntui tutummalta: se oli kuin maantie Helsinkiin.

"Onko vielä pitkältä?" kääntyi hän kumppaniltaan kysymään.

Vaan ei häntä ollutkaan.

Vast'ikään oli Ranola kulkenut hänen vieressään, nyt hän oli kadonnut — mihin?

Hän katsahti toiselle puolelleen. Siinä kulki mies, mutta ei se Ranola ollut. Hän ei oikein nähnyt tuon miehen kasvoja.

"Eteenpäin, eteenpäin!" joudutti tuo tuntematon tuntemattomalla äänellä.

Kas! kuka vaimo siinä istuu maantien-vieressä ja itkee niin katkerasti!

"Äitihän se on!" huudahti Erik. "Mitä te itkette, hyvä äiti?"

"Eteenpäin!" joudutti tuntematon.

Erikin sydäntä särki tuo äitinsä katkera itku.

Mutta tuntematon otti häntä käsivarresta, vei hänet sivutse ja lausui hänen korvaansa:

"Älä katso taaksesi — mennään eteenpäin vaan — henki sanoo: muistaa on kuolla!"

Ja he kiitivät eteenpäin — ah, mikä hirveän jyrkkä alamäki, he juoksivat että jalat tuskin maata koskivat — ah, toinen mokoma — syvemmälle — syvemmälle — ilmassa putosi Erik pimeyteen — —

* * * * *

Tuskallisesti läähöttäen havahtui Erik Autio.

"Henki sanoo: muistaa on kuolla", toisti hän unen pyörryksissä. "Kummallista!"

Hän pyyhkäsi kädellään otsaansa, siinä oli kylmä hiki. Suunsa tuntui niin kuivalta, häntä tuimelti.

"Paha uni — vai mikä painajainen lie ollutkaan", mutisi hän, pukien päällensä. "Ei suinkaan se mitään merkinne. Sainhan nykyisin kirjeen kotoa, ja terveinä siellä ovat äiti ja isä. — Tulin juoneeksi vähän liika paljon eilen, se sen unen toi. — Tottumaton olin. — Mutta kyllä se raittius kuitenkin on hyvä asia, silloin nukkuu rauhallisesti ja herää selvällä päällä; paha kun en pysynyt absolutistina!"

Mielensä oli painuksissa. Hän istautui kiikkutuoliinsa ja rupesi tupakoimaan, odottaessaan aamukahvia.

Hän oli noussut liian aikaisin. Kello oli vasta seitsemän. Tuo ilkeä uni!

Kahvi tuotiin, se virvoitti häntä, mieli parani.

Kohta hän oli täydellisesti vaatetettu ja ajatteli mennä kävelemään, raitista kevät-ilmaa nautitsemaan.

Viheltäen käyskenteli hän edestakasin kammarissaan.

Erik Autio näytti olevan iältänsä lähes kolmenkymmenen vuoden vanha. Hän oli tavallisen pitkä, hoikka mies. Kasvonsa olivat myöskin tavalliset; jos ne mitä ilmaisivat, niin se oli pikemmin alakuloista kuin iloista mielenlaatua.

Oveen koputettiin.

"Kuka niin aikaisin tulee? — Astukaa sisään!"

Ylioppilas astui sisään.

"Morjens!"

"Terve miehelle, Koiskanen!" tervehti Erik. "Mitä sinulle kuuluu? Aikaisinpa olet liikkeellä — vaikka, ulosmenemässähän minäkin olin. Paina puuta — tässä on tupakkaa!"

"Eipä oikein hyviä kuulu nyt tällä kertaa", vastasi Koiskanen, sytyttäen papyrossin. "Oltiin vähän liian iloisia tässä toisiltana ja ainahan vähän tuhmuuksia tulee tuosta juomisesta."

"Niin todella", myönsi Erik. "Minäkin join itseni päihin eilen, mutta en nyt taas maista moneen aikaan."

"Onko sinun isäsi nimi Antero Autio?" kysyi Koiskanen. "Tanakka, iloisennäköinen mies?"

"On", vastasi Erik hämmästyen, "kuinka niin?"

"Hän oli meidän seurassamme silloin. Saakelin lysti ukko, hahaha!"

Erik ei nauranut, hän kävi totiseksi; hän katsoi kysyväisesti Koiskaseen, aavistaen jotakin pahaa sanomaa.

"Hän oli tullut sinua tapaamaan, mutta kun olit poissa niin — en tiedä miten hän joutuikaan meidän seuraamme. No, meitä oli yhdessä kuusi, seitsemän ukkoa. Isäsi oli iloinen kerran nähdä pääkaupungin elämää, kehui vähänpäästä olevansa 'kymmenen vuotta nuorempi' näin ylioppilasten joukossa. He veivät häntä ympäri kaupunkia ja kapakat katseltiin toinen toisensa perään. Johan minä useasti kehoitin lopettamaan ja menemään kukin kotiinsa, mutta eihän sitä otettu korviin ollenkaan. Ja Antero-ukko oli hilpeimmillänsä ja piti puheita joka paikassa. Yön selkään sitä mässäiltiin ja viimein tultiin hoilanneiksi vähän liian kovasti kadulla, poliisi tuli, minä ja pari kolme, joilla oli valkoset lakit, juoksimme heti paikalla pois — yliopiston arvo vaati sen. Emme siis tiedä miten siinä oikein kävi, sen vaan sain kuulla kohta kun aamulla aukasin silmäni, että vei kuin veikin poliisi Antero-ukon putkaan, missä hän kai oli vieläkin. No, minä läksin sitten poliisikamariin tiedustamaan ja selvittämään. Totta se oli, isäsi oli ollut siellä, mutta mennytkin jo — mennyt yhtäkyytiä pois koko kaupungista junassa kello yhdeksän, hahaha! kyllä hän mahtoi olla hyvin harmissaan. Poliisi oli luullut häntä erääksi Turpeenoja-nimiseksi kauan haetuksi henkilöksi. Poliisimestari itse oli kuulustellut häntä — viimein saatiin käsiin joku porvari, joka tunsi hänet, ja niin ukko pääsi. — No älähän ole sinä milläsikään, tapahtuuhan tuommoisia.—"

"Kyllä se oli hyvin ikävä tapaus — hyvin ikävä tapaus", sanoi Erik, synkästi katsoen eteensä.

"Mitä vielä, eihän siitä tietoa tule sen laajemmalle", lohdutti Koiskanen.

"No ei vaan — sanomalehtiin ja jokapaikkaan", sopisi Erik. "Saa—a!"

"Vielä mitä! Ole huoleti vaan. Minä käväsin täällä jo illalla — minä pidin toverin velvollisuutena edeltäkäsin ilmoittaa sinulle siitä, ennenkuin kaupungissa —."

"Jaa, jaa, hyvä on", keskeytti Erik poiskääntyen.

"Ja sen kun olen tehnyt, niin sanon siis sinulle hyvästi jälleen tällä kertaa. Älä ole milläsikään, veikkonen —"

"Hyvästi!"

Koiskanen meni.

Erik istuutui nojaten pöytään ja varjostaen kädellä silmiänsä. Hän istui kauan liikkumatonna. Milloin nousi häpeän puna hänen poskiinsa, milloin kähisi kirous hänen hampaittensa välillä.

Erik Autio oli herkkätuntoinen, kunnialtansa arka. Tuo Koiskasen sanoma koski syvältä. Ja kuta enemmän hän sitä ajatteli, kuta selvemmin hän kuvasi mieleensä miten isänsä oli häväissyt itsensä, sitä kovemmin sisunsa kuohui. Isänsä oli mennyt tiehensä, se nyt tosin oli hyvä. Mutta häpeänsä hän jätti tänne ja se oli lankeeva Erikin, hänen poikansa, päälle. Koiskanen oli aivan varmaan lauhkeimpaan karvaan kuvannut tuota yöllistä hälinää — missä Koiskanen kyllä itse oli ollut päämestarina, tietäähän tuota hölöheikkiä, vaikka hän taas pääsi ajoissa piiloon ja nyt tekeytyy niin viattomaksi. — Mitähän kaikkea ilkivaltaisuutta he tekivätkään — heittivät ehkä akkunoita rikki, jonkun ruotsinmielisen akkunoita — ja isänsä oli kai käsikahakassa oikein poliisien kanssa, ainahan hän voimiaan kerskaili kotonakin, kun oli hutikassa. Ja pahantekijäksi, varkaaksi, murhaajaksi kenties katsottiin häntä. Ja ihmisiä idästä ja lännestä tuotiin katsomaan, tunsivatko häntä. Äh! Mikä piru hänet tänne lennätti! Sanomiin se tulee, se on jo niissä, siitä ei ole epäilemistäkään. Päällekirjoituksella: "katumelske" taikka: "raivokas maamies" — niin, taikka: "Turpeinen vangittu", kerrotaan koko juttu nimineen päivineen. Mitä ne ujostelevat mainitsemasta moukan nimeä! — Ei, ei Erik enää uskaltaisi tuskin näyttää silmiänsä täällä, ainakaan ei niissä paikoissa missä ennen oli käynyt. Pilkallista naurua ja pistopuheita saisi hän nähdä ja kuulla jokapaikassa. — Ja annappas kun kotiväki saa kiinni tuon uutisen: nuo hyvät juorukontit, vanha ryökinä ja piika, pian levittävät sen yli tään kaupungin-osaa —

Hän nousi kiivaasti ylös ja alkoi otsa rypyissä taas kävellä edestakasin lattialla.

Aika kului, piika oli pari kertaa käynyt kurkistamassa ovesta, oliko herra sisällä ja saisiko tulla huonetta siivoamaan. Erik seisahtui ja arveli. Hän ei uskaltanut mennä kävelemään, ensimmäisillä askeleilla voisi hän kohdata ihmisiä, jotka tiesivät tuota tapausta; hän ei uskaltanut jäädä kotiinkaan, kuka sen tietää, vaikka piika ja ryökinä jo olisivat kuulleet siitä — hm! arvattavasti, hetihän Koiskanenkin sai kuulla. Piika ensimmäisenä rupeaisi tyhmyydessään tavoittelemaan.

Hän sieppasi viimein lakkinsa ja astui ulos. Varovaisesti vakoili hän pitkin katua. Vähän matkan päässä seisoi tyhjä isvossikka.

Hän meni sinne ja aikoi nousta troskaan.

"Minä olen tingattu, minä odotan", ilmoitti isvossikka, ja Erikin täytyi vetää jalkansa pois troskasta.

Äkkiä tuli ristikadulta pari ylioppilasta, he seisahtuivat kulmassa keskustelemaan.

Erik käännähti toisaalle kuin vihuri. "Niin, tuota tapausta siinäkin vänkytellään!"

Hän meni samaa tietä takaisin.