E-text prepared by Tapio Riikonen

NAAPURIT

Alkuperäinen kertomus

Kirj.

Eivaro

Helsingissä 1889.
G. W. Edlund, kustantaja.
Hufvudstadsbladet'in kirjapainossa (Fabianinkatu 6).

I.

Päivä nousi, kullaten kukkulat ja harjut Tyyneveden luonnonihanassa pitäjässä. Oli yksi noita kauniita heinäkuun aamuja, jolloin oikea maamies ei malta tuvassa torkuskella. Hän kiiruhtaa tiluksilleen, katselee kasvujen kukoistusta ilomielin ja kiitoksella kaiken hyvän antajalle ja lähtee työhönsä, kiihotettuna uuteen ahkeruuteen.

Hovilan talossa kuitenkaan ei olla vielä liikkeellä. Kukko vaan kiekuu karjapihalla, mutta tässä talossa suinkaan ei ole "kukon virret viisarina".

Vasta kun aurinko on hyvän matkan ylennyt taivaanrannalta, astuu kaksi renkiä, piiput suussa ja suitset olkapäällä, huoneestansa. He katsahtavat ympärilleen, ojentelevat itsensä ja rykäsevät. Ovi aukee taasen, ja karjapiika pujahtaa esille ja alkaa hakea kiuluansa ja muita maito-astioita, mennäksensä tarhaan. Väliin vilkasee hän miehiin ja nauraa hihittää.

Rengit sivumennessään ajavat ylös saunasta Ville-pojan: "Ville, sinä vetelys, tokko joudut hevosia hakemaan!" ja suitset suhahtavat hänen koivillensa. Ville nousee mutisten ja kiroten, ja rengit lähtevät eteenpäin pellolle.

"Onhan tässä tavallaan hyvä olla", arvelee kävellessä nuorempi; "mutta jos ei palkkaansa saa ulos, niin kadun kauppojani, kun tänne tulin kesä-rengiksi".

"Älähän vielä valita, tulokas!" vastasi vanhempi. "Mitä sitten minä sanon, joll'on puolet menneenkin vuoden palkasta saamatta?"

"Mutta veikkonen Martti, mitenkä niin on kehnosti käynyt Hovilaisen asiat? Hyvähän tässä on talo, työvoimia vaan saisi olla enemmän".

"Mahti-talo tässä oli aikanaan — mutta entiset ajat ovat olleet ja menneet".

"Näitä taloja viljeltiin yhdessä ennenvanhaan, eikös niin?"

"Niin oli; eikä siitä ole kovin kauvan. Annappas kun kerron näiden talojen omistajista vähän".

"Kerro, kerro".

"Tuon naapurimme isän-isä, Hannu Tarkkanen, oli sodan aikuisia", kertoi nyt Martti, "ja tämän alueen, josta sitten tuli eri talo, sanotaan hänen saaneen silloin yhteis-maasta, hyväin töittensä palkinnoksi, puhuvat, että Tyyneveteläiset kerran olivat ryövänneet ryssien kuormastona, ja siitä oli sitten syntynyt perhanan peustominen. Kymmenkunta miestä ja perheenisää oli jo suljettu tupaan odottamaan kuolemata hirsipuussa. Silloin oli Hannu Tarkkanen astunut venäläisen everstin eteen ja puhunut niin pontevasti seurakuntalaistensa puolesta, että nuo kuolemaan tuomitut armahdettiin ja saivat mennä kukin kotihinsa. Näin puhuvat toiset, mutta toiset taas sanovat ett'ei Hannu-ukon käytös sodan aikana ollut niinkään kiitettävä, vaan että hän kääntyi aina aivan tuulia myöten — he väittävät valheeksi tuon kuormasto-tarinan ja arvelevat hänen saaneen nämät maat kruunulta. No, oli miten oli. Rikkauksia ukolla oli, mutta muuten ei ollut onnellinen elämänsä. Emäntä kuoli ja kaksi poikaa kohta toinen toisensa jälkeen. Keskimäinen poika hänelle jäi, ja hän asettui sittemmin tänne, ja hänen ajoiltansa ovat enimmät rakennukset täällä. Siihen aikaan olivat nämä talot vanhimmillaan. Vaan ei pantu silloin rahoja semmoisiin kemuihin ja pitoihin kuin meillä täksi illaksi taas varustetaan. Työtä tehtiin lujasti ja kultaisia satoja saatiin, piennä poikana kävin täällä useinkin asioilla. Kerran tulin juuri kun ukko oli jyväkaupan tehnyt — ja pöydällä oli semmoinen rahan siivo että jäin suu auki älläilemään. No, poika peri sitten maat ja tavarat; mutta hänen aikanansa oli talous enemmän palkollisten nojissa. Isännän terveys, näet, ei ollut hyvä, vaikka vanhaksipa kesti hänkin. Hänet taas peri kaksi poikaa ja tytär. Vanhan pää-talon Ylä-Hannulan sai vanhempi poika Timo, sangen säästeliäs mies, oikea Tarkkanen, ja hyvin hän on taloaan asunut, vaikka vahinkoja väliin viimeisiin aikoihin on sattunut; nuorempi poika taas, Risto, sai tämän, joka on pienempi mutta mainio talo sekin, kun sitä vaan oikein osaa viljellä. Riston minä tunsin hyvin —"

"Entä tytär, eikö hän saanutkaan mitään?"

"Sai kaiketi irtainta. Hän on naimisissa toisessa pitäjässä — mikä se nyt onkaan — no yhdentekevä! — Riston minä tunsin hyvin. Hän oli terävä ja muuten komea mies, ja talonemännät touhuilivat saada hänet vävyksensä. — Mutta ties sen mikä Riston päähän pisti, hän möi talonsa halpaan hintaan ja lähti Ameriikkaan. Ylä-Hannulainen ei uskaltanut ruveta pitämään kahta taloa, ja niin tuli Ala-Hannula meidän isännälle eli patruunalle. Alussa kävi asiat jokseenkin hyvin. Tuli sitten tuo armas tukki-aika. Metsä myytiin ja rahoja oli kuin roskaa. Mutta arvaappas, Vimpelin Heikki, mihin ne rahat ovat joutuneet; ei niistä viljelykset ainakaan ole hyötyneet. Markkinoilla ja herrain seuroissa ne menetettiin, ja kun olivat menneet, niin täytyihän tuota herramaista elämää jatkaa sittenkin. Selvähän se, ett'ei talonpoikais-talo semmoista voi kannattaa. Nimi muutettiin Hovilaksi, mutta ei tämä hovin näköiseksi suinkaan ole muuttunut. Ja naapuriaan on isäntä kovin karsastellut. Koettipa riidellä itselleen ison palstan naapuritalon maita, minkä väitti olleen Riston viljelyksen alla. Siitä kesti käräjän-käyntiä monta vuotta. Hannulan Timo voitti, ja sitte ollaan vihamiehiä vielä nytkin. Huonontunut —"

"Mitäs Martti niin pitkästi pakinoitsee?" keskeytti ääni, ja Jumppalan torpan poika tuli viidakosta esiin.

"Ilman vaan entisistä ajoista puhuin Heikille", vastasi Martti ja jätti kertomuksensa silleen.

"Niitä se Martti aina märehtii," sanoi Jumppalan poika naurahtaen." Onko teillä kortit mukana, että saan voittaa teiltä takasin nuo rahapennit, mitkä illalla tappasin?"

"On kortit ja on vielä muutakin", sanoi Heikki, ripustaen takkinsa aidan seipääsen ja osottaen lakkarista näkyvään pullon-kaulaan.

"Onhan meillä tässä jouto-aikaa siksi kun poika tulee hevosten kanssa," sanoi Martti. "Mutta missä sinun on hevosesi, Jumppanen?"

"Ei joutanut kotoa tänään, niin tulin jalka-torpparina."

"No en minä välitä, kosk'ei isäntäkään. Jos muut torpparit tulevat, niin alkakoot he työn. Olen minäkin tässä talossa työtä tehnyt ja teen edeskinpäin, mutta kuka sitä rupeaa reutomaan ruumistansa pilalle toisen työssä, kun ei edes saa palkkaansa oikealla ajalla."

"Martti puolustelee. Emmehän me sinun ahkeruuttasi epäile," nauroivat toiset.

Näin puhellen istuutuivat miehet penkereelle ia Heikki veti kortit esille. Ja tällä tavoin Hovilan talossa lähdettiin kantamaan päivän kuormaa ja hellettä.

* * * * *

"Onnea Ollille, onnea, menestystä ja kaikkinaista hyvää toivotamme sinulle!"

Näin toivottivat, Ollille onnea astuen hänen kamariinsa, Hovilan isännän vaimo ynnä hänen tyttärensä Lydia sekä heidän sukulaisensa Anna, sillä tänään oli Olaus, Olli Hovilaisen nimipäivä.

Perheen isä, jota tässä nyt onniteltiin, oli viidenkymmenen taikka vähän yli viidenkymmenen vanha, pitkä ja lihavanläntä mies. Hänen muotonsa oli leveä ja jokapäiväinen, hiuksensa harvat vaaleat suortuvat, mitkä nyt makaamisesta vielä olivat hämmekissä, hänen silmäyksensä arastivat suoruutta, ja liikunnoissa asui velttoutta, kun hän nyt meni uunin luo, veti tulta ja sytytti sikaarin.

Vaimonsa oli terävä-silmäinen, talleroinen nainen, ja Lydia pitempi ja hoikempi, mutta muuten äitinsä kuva, vaikka vähän kaunistetussa muodossa. Anna oli koko joukon nuorempi kuin Lydia, keskimittainen varreltaan, tummempi tukaltaan, muuten sorea-muotoinen, silmät erinomaisen mielen-ilmeiset; toisinaan taisivat ne heloittaa hilpeintä iloisuuttakin, mutta ani harvoin siihen syytä oli.

Anna oli orpo. Hänen vanhempansa olivat asuneet samassa pitäjässä missä Hovilainenkin ennen. Isä oli talonpoika huonolla, hallaperäisellä tilalla. Katovuosi 67 köyhdytti hänet peräti ja saatti velkoihin. Mutta Iisu Lehto ei valittanut. Tyvenellä mielellä hän vastaanotti niin hyviä kuin pahojakin päiviä, ja koetti hankkia rahaa rahtauksilla ja muulla satunnaisella työllä, milloin pelloista Jumala ei suonut satoa. Rehellisyytensä ja tyytyväisyytensä tähden oli tämä köyhä mies kuitenkin suuressa arvossa pitäjässään. Mutta sukulaisensa Hovilaisen kanssa rikkoontui väli. Tuo vähäpätönen ja kuitenkin kunnioitettu talonpoika oli alati Hovilaisen silmän-tikkuna. Tuli siihen vielä seuraava seikka. Hovilaista aijottiin pari kolme kertaa valita kunnallisiin toimiin, mutta viimeiseltä aina muuttuivat mielet niin ett'ei hän päässytkään. Tästä Hovilainen heti syyttämään sukulaistaan: että tämä muka oli panetellut häntä pitäjäänmiesten edessä. Oliko hänen luuloonsa mitään syytä vai eikö, sitä emme tiedä, vaan vireillä pysyi kuin pysyikin hänen luihu vihansa sukulaistaan vastaan. Tapahtui sitten niin, että Lehto tukki-metsässä taittoi jalkansa, josta hän, jonkun aikaa sairastettuansa, kuoli. Vuoden perästä kuoli hänen vaimonsakin, ja oikeus määräsi Hovilaisen, lähimpänä sukulaisena, heidän tyttärensä ja ainoan lapsensa Annan huoltajaksi. Mutta palatkaamme nimipäivään!

"Kunhan toivotuksenne toteutuisivat," sanoi Olli, puhaltaen savun suustansa; "se olisi kyllä tarpeen."

"No miks'eivät ne toteutuisi?" vastasi hänen vaimonsa. "Mutta kuules, nyt on niin kiire, ett'ei ehdi valmistaa aamiaista niinkuin tavallisesti. Salissa ruvetaan leipomaan kahdella pöydällä, ja vieraskamari on niin siistitty, ett'ei sinne pitäisi mennä ennenkuin vieraat tulevat; avaimen olenkin ottanut ovesta pois. Älä siis pane pahaksi että tuon sinulle tänne vähän voitaleipää."

"Hyvä kun et aja minua maantielle siisteydelläs", vastasi ukko; "no tuohan tänne."

"Tässä saat olla rauhassa iltapuoleen asti. Tässähän tulevat olemaan huonommat vieraat, eikä sitä tarvitse niin siistiksi tehdä. Mennään, mennään työhön, tytöt!"

He menivät, ja ukko viskausi soututuoliin ja polttaa tupruutti.

Kohta tuli emäntä takaisin, tuoden tarjottimella vähän voitaleipää sekä viinapullon ja ryyppylasin.

"Kuules eukko," virkkoi isäntä, "minulla olisi pari sanaa sinun kanssasi puhumista, kun vaan malttaisit kuulla."

"Mitä se olisi?" kysyi vaimo, käsi kääkällä.

"Ensiksi se," alkoi miehensä verkkaan, "että Annaa pidetään liikanaisessa arvossa täällä. Anna on meillä armoilla, hänen tulee palvella meitä eikä olla kuin tytär talossa. Kun pitoja täällä pidetään, niin on kyökissä hänen paikkansa eikä vierasten seurassa, pidä häntä siis tänä iltana toimessa kyökissä. Se ei ole meidän Lydialle hyödyksi, kun ihmiset pääsevät vertailujaan tekemään. Luulenpa että jokaisen nuorukaisen mielestä Anna on kymmenen kertaa kauniimpi kuin Lydia."

"Vaikka olisi sata kertaa kauniimpi, kerjäläinen hän on kuitenkin," vastasi emäntä. "Eikä suinkaan jokainen nuorimies pidä Annaa kauniimpana — ei maisteri ainakaan."

"Maisteri ei pidä lukua heistä kummastakaan. Mutta hyvä on kun teet, niinkuin sanoin, Hannulaiset saattavat myös tänään tulla, minä lähetin heille kutsut kun maisteri illalla meni sinne."

"Maisterin kanssa kutsut! Mikäs nyt on päähäsi lentänyt, koska näin kursailet noitten moukkain edessä, jotka vielä sitten ovat meidän vihamiehiämme."

"Ole vaiti, minulla on tuumani, ja syytä itseäsi, joll'ei se ole sinulle mieliksi. Nähdäänhän! Ole kohtelias Hannulaisille, jos he tulevat, sillä kuule nyt mitä minä vielä sanon."

Emäntä astui ovelta ja istahtui nurkuvan-näköisenä tuolille vastapäätä miestänsä. Viimeksi-mainittu lausui:

"Tämä elämä, joka vuosi vuodelta vaan on käynyt tyyriimmäksi, on vienyt rahakullat hiiteen, sen helposti arvannet. Mutta ei siinä kyllä että liikevarat ovat kaikki, talossa on intenkki ja vähempiäkin velkoja vielä on korvia myöten. Kun kerran velkaan menee, näet, niin kyllä se kasvaa kuin pyörivä lumipallo. Ystäviä ja tuttavia olen jo liiaksi kiusannut, pastorinkin on täytynyt avata kukkaronsa. Hannulan Timo on ainoa —"

"Ja häneltä luulet mitä saavasi," virkahti vaimo lyhyellä pilkka-naurulla, "tuolta ahneelta; ja unhotatko teidän käräjöimisiänne?"

"Älä keskeytä! Johan niitä saa unhottaakin. Hannula, sanon minä, on ainoa, joka voi auttaa ja joka myös auttaakin, kun annat minun vaan toimia. Ukko on suuri sala-rikas ja on varovaisuudellaan yhä kartuttanut varojaan. Nähdäänhän!"

"Hohoh! kun et pettyisi," sanoi vaimo; "kyllähän nuo rikkailta näyttävät!"

"Älähän keskeytä. Miina! Kyllä minä tiedän. Ja tässä kun olen aatellut ja harmistunut, että Anna vie voiton Lydialta, niin johtui päähäni, että asiat voivat muuttua, kun vaan lähtee niitä muuttamaan. Näet sen, Taavi Hannula on viimeisinä aikoina käynyt täällä jokseenkin ahkeraan, eikös niin?"

"En minä hänen käyntiään ole lukenut."

"No, hänen käyntinsä ovat kyllä voineet Annaa tarkoittaa, mutta ovathan ne yhtähyvin voineet tarkoittaa Lydiaakin. Meissä se on tehdä päätös, ja ett'ei se Annan puoleen käänny, sen takaan. Annan isä koetti kanssata ja tuhota minua kaikella tavoin, ja kiitokseksi tuosta hellästä sukumielisyydestä nyt nostaisin hänen tyttärensä kunnioihin oman tyttäreni vahingoksi."

"Sepä nyt suuri kunnia olisi, päästä Taavi Hannulan vaimoksi!" virkahti
Miina pilkallisesti puhaltaen.

"No vaikk'ei niin suurikaan! Mutta häpeällistä se taas olisi meille, että tuo köyhä kasvatti vie naapuritalon pojan Lydian nenän edestä — älä sinä keskeytä — ja Lydia jää vanhaksi piiaksi. Ja olisko meillä minkäänlaista tulevaa hyötyä Annan ja Taavin naimisesta. Anna on niin kaukaista sukua meille, ett'ei hänen miehensä huolisi vaikka menisin minä kuperkeikkaa kymmenen kertaa, varsinkin kun Anna pääsee meitä kiittelemään hänen edessänsä. Vielä lisäksi, Annan palvelus, joka on meille hyvä apu näin ahtaina aikoina, menisi meiltä ilman minkäänlaista korvausta. Ainoa keino olisi panna joku vähänläntä laina suostumuksen ehdoksi, mutta senkin hän voisi kieltää ja minun täytyisi suostua sittenkin; ja kun semmoinen kaupitteleminen tulisi ihmisten tietoon, näyttäisi se sangen rumalta. — Mutta nyt Taavin käynnit käännämme Lydian eduksi, Lydia ei ole ihan nuori enää ja mistäpä hän paremman sulhasen saa kuin talosta pojan, jättäkäämme siis vanhat vihat, olkaamme tänä iltana helkkarin kohteliaita Hannulaisille, jos he tulevat; huomenna menen minä sinne, naimiskauppa Lydialle pannaan alkuun; ja jos ei siitä uusi rahan-lähde synny, niin sepä ihme".

Ja Hovilainen hieroi käsiänsä ja oli hyvillään.

"Entä jos ei Taavi käänny sinun tuumiisi", muistutti Miina, "koska hän, kuten sanoit muittenkin tekevän, pitää Annaa parempana. Jos sinun sitten täytyy suostua —"

"Älä puhu joutavia. Leperrellä voi kenen kanssa hyvänsä, mutta kun avioliitto on kysymyksessä, niin oikia mies aina katsoo tytön varallisuuteen. Sitä mieltä sinäkin olet, vaikka väität kiusalla. Ja mahdotontahan se olisi, että voisivat Hannulassa kieltäytyä kunniasta saada pitäjän etevimmän talon tyttären. Taavi ei ole uskaltanut kosia Lydiaa, siinäpä se vaan on. Nähd —"

"Vast'ikään sanoit, että varallisuutesi on hiidessä", niskoitteli
Miina.

"Ja luuletko että sitä olen huutanut joka miehen korviin. Minun tilaani ei tiedä kuin juuri joku kaupungin herroista, eikä nekään likimainkaan tarkallensa. Voipihan lainata sieltä täältä, eihän rikkaimmillakaan rahat aina ole käsillä".

"Oli miten oli, en minä puolestani hyväksy sinun tuumiasi", sanoi nyt
Miina, "ja Lydian luulen vielä vähemmin niitä hyväksyvän. Minulla on
Lydialle toinen avioliitto toivossa, josta meillä on paljon enemmän
etua ja kunniaa. Maisteri Vöörper on rakastunut Lydiaan, ja —"

"Vielä mitä!" katkasi Hovilainen. "pidänhän minäkin maisteria suuressa arvossa, mutta ensiksikin hän ei ottaisi Lydiaa ja siksi toiseksi hän ei ole rikas, ja minulle on pikainen apu tarpeen".

"Olisit ollut paremmin eteesi katsova", vastasi vaimo.

"Vai sitä nuottia nyt alat veisata!" isäntä rypisti kulmiansa ja koroitti äänensä: "Kukas on enemmän kuluttanut tässä talossa. Kuka on nostanut kauppapuotien rätingit mahdottomiin. Kuka on aina yllyttänyt ylellisyyteen. Kuka —"

"Kuka on kaiken maailman markkinoilla kuleksinut, kuka on rahojaan pelissä hukannut, kuka on antanut herrain peijata itseänsä, kuka on —"

"Suori tiehesi täältä!" ärjäsi isäntä, — samassa aukeni ovi ja sisälle astuivat jo mainittu maisteri ynnä Hovilan poika Antti.

Maisteriksi kunnioitettu Föhrberg oli pienenläntä, herrantapainen mies, silmälasit nenällä ja hänen muotonsa oli mielinkielinen. Antti taas oli isänsä näköinen, vaan kumminkin nuoruuden ja paremman sivistyksen kaunistama.

Antti oli vaihettanut aatran kynään s.o. sillä ijällä kuin hänen olisi pitänyt harjautuman kelpo maanviljelijäksi, meni hän tuomarille puhtaaksikirjoittajaksi. Kas se oli herrain työtä. Eihän koulunkäyneen soveltunut puuttua tuohon likaiseen peltotyöhön, parempi oli muka läkin-tahruu ja seurusteleminen renttumaisten käräjäkirjurien kanssa. Viime talvena oli Antti kuitenkin koetellut onneansa myös hevosmiehenä ja ajellut kilpa-ajoissa.

Semmoisella matkalla hän oli tullut tutuksi Föhrbergin kanssa, ja tämän tuttavuuden johdosta tuli Föhrberg viettämään jonkun ajan kesää Tyynevedellä.

"Saamme kunnian toivottaa teille, hyvä ystävä, onnea, terveyttä ja pitkää ikää", sanoi Föhrberg, puristaen isännän kättä.

Antti lausui samankaltaisen toivotuksen.

"Kiitos, kiitos!" vastasi ukko vähän hämillänsä.

"Me puhuimme täällä niin suurella äänellä, että taisi kuulua porstuaan asti", sanoi emäntä. "Minä tässä valitin sitä, kun karja-Eva teki sen vahingon että kaatoi aamumaidon maahan juuri kun se olisi tarvittu taikinaan".

"Ikävä kyllä, ikävä kyllä", sanoi Föhrberg; "mutta kyllä tämä talo semmoisia vahinkoja kestää".

"Te kävitte Hannulassa illalla?" kysyi isäntä.

"Kävin", vastasi Föhrberg. "He käskivät kiittää kutsumisesta. Isäntä ei taida tulla; hän veti esteksi, että hän muka on liika yksinkertainen ja typerä sellaisiin seuroihin. Taavi on kaupunkireisulla ja tulee vasta yöllä taikka aamupuoleen kotiin, Emäntä ehkä tulee".

"Tässä on niin huono siivo, että häpeän silmät päästä", virkahti emäntä. "Eikö maisteri olisi hyvä ja astuisi vieraskamariin. Kahvi on tuossa paikassa valmis".

"Aivan miten tahdotte", vastasi maisteri hymy-suin, ja niin menivät nuoret miehet salin kautta vieras-kamariin, jonne myös Lydia lähetettiin seuraksi. Täällä oli todella sangen siisti. Laattia kiilsi puhtaudesta. Pitsatuilla huonekaluilla ei ollut tomun hiukkaakaan. Poistetut olivat vanhat vaatteet, ihmiset sukat ja kaulavyöt, jotka jokapäiväisissä oloissa saavat olla rauhassa virkattujen pöytätuukkien vieressä. Geraaniotkin ja palsamiinit akkunalla näyttivät arvossa pitävän siisteyttä ympärillään, sillä ne rehettivät tänään kahta vertaa kauniimpina.

"Neiti Lydia on tänä iltana taas saattava nuorukaisten sydämet sukkelammin sykkimään", sanoi Föhrberg kohteliaasti.

"Niin vainen", naurahti Lydia. "Maisteri tekee narria minusta".

"Suoran totuuden sanon, sen vakuutan", vastasi Föhrberg. "Hyvä että edes toisinaan saatte tilaisuutta huvitella seuroissa; oikeittain olisi teidänmoinen tyttö paikallansa suuren maailman seuroissa, baaleissa ja teaattereissa".

Lydia loi silmänsä alas, suloisesti hymyillen.

Emäntä tuli sisään.

"Tules, Antti, kaatamaan juomatavaroita karahviineihin", sanoi hän. "Me aijomme tarjota useampaa lajia: herroille tietysti konjakkia ja punssia, serryä sitten kaikille ja muskottia naisille", selvitti hän kerskaillen.

"Muskottia naisille", virkkoi Föhrberg kummeksien.

"Niin, eiköhän se sovellu? kysyi emäntä.

"Miksei, miksei, naureli Föhrberg.

"Muskati-viiniä se on", oikaisi Antti, häveten äitinsä tähden.

"No kotti eli katti, eikös se nyt ole sama", sanoi emäntä mennessään ulos.

Antti seurasi häntä.

Lydia ja Föhrberg jäivät kahden kyhentelemään, mutta valitettavasti kahdenolo pian keskeytettiin. Isäntä astui sisään. Nuoret luopuivat erille toisistaan. Lydia oli vähän hämillään.

Vielä juteltiin vähän aikaa niitä näitä ja juotiin kahvia; sitten sanoi
Föhrberg jäahyväisensä sekä lupasi tulla iltasella takaisin.

"Joko taas olet syleksinyt ja niistänyt nenääsi laattiaan?" virkkoi Miina miehellensä, harmistuneena katsoen permantoa, ja tunki kotiväen kamarista.

"Älä läkätä", mutisi Hovilainen poismennessään.

"Mitäs siihen sanot, Lydia", virkkoi hän sitten Lydialle, "Jos pääset miniäksi Hannulaan?"

"Kysykää sitä Annalta", vastasi Lydia; "minulle mokoma kunnia ei kuulu".

"Nähdäänhän, nähdäänhän", sanoi hauen isänsä.

II.

Tuli ilta. Nimipäivävieraita oli keräytynyt jotakuinkin lukuisasti Hovilaan, etenkin miespuolisia. Niin oli täällä pitäjään kappalainen nimipastori, Altman, nimismies Varmanen, metsäherra Spirlund, tukki-asioitsija Dönnedal, vielä sitten Föhrberg, useita maakauppiaita (joita näinä aikoina nousee kuin sieniä sateisen syys-yön jälkeen), siltavouti, kansaa koulunopettaja y.m. "puolivillaisia", kuten muutamat herrasväet sanovat. Talonisännistä, joita oli kymmenkunta saapuvilla, veti huomion puoleensa etenkin Kuuselainen, yhtä paljon hyväntahtoisen muotonsa kuin yksinkertaisen, karkean pukunsa tähden. Olli Hovilaisen mieluisimpia vieraita Kuuselainen ei ollut, se oli helposti havaittava; hän oli kai, kuten useimmat, velkoja ja sentähden kutsuttu. Talollisten poikia ei ollut kuin juuri joku.

Naispuolisia oli: kappalaisen kaksi tytärtä, jotka olivat oppineita, suomalaisuuden sankarittareja ja kansaluokkain yhdenvertaisuuden harrastajia, Spirlundin rouva, kansakoulunopettajatar, Hannulan emäntä ynnä muita varakkaita emäntiä sekä pari kolme Lydian ikä-siskoa.

Vieraskamarissa istuivat herrat ja virkamiehet sekä etevimmät talonpojat, joista moni oli kihlakunnanoikeuden lautamiehiä. Puheltiin maantien-puuhista Ratasmäen asemalle. Tätä maantietä oli hommattu jo vuosikausia, mutta koska jokainen kyläkunta tahtoi riidellä sitä omille ovillensa, ei ollut siitä tähänasti tullut sen valmiimpaa.

"Täältä olisi sievä matka rautatielle, kun vaan saisi jatketuksi valmiin kyläntien", sanoi eräs isännistä.

"Siinäpä se on, mutta ennenkuin näissä louhikoissa ja rämeissä saisi auttavan tien, tehtäisiin jo kolme uutta tietä kirkolta asemalle", vastasi metsäherra.

"Saa nähdä eiköhän tänä vuonna kuitenkin tule päätöstä asiassa", arveli
Varmanen.

"Se on sangen ikävä, että pitää oleman niin vähän yksimielisyyttä pitäjän miehissä", sanoi pastori Altman; "mutta niin on valitettavasti muuallakin. Kansa on liika vähän tottunut yleiseen elämään, yksityisien etu on joka kohdassa esillä eikä tahdo siirtää sijaa yhteiselle hyvälle".

"Niin se on, enemmän tottumusta tarvitsee kansa, ja enemmän itsetyisyyttä", puuttui puheesen Föhrberg, joka tähän asti enimmiten oli oleskellut naisten puolella.

"Niin, jaa, jaha!" sanoi myös Hovilan isäntä, pannen uudelleen täytetyn konjakki-karafiinin pöydälle ja ottaen osaa puhelemiseen vanhalla tavallansa, että nim. sanoa jaa ja amen kaikkeen mitä herrat lausuivat.

"Niin, itsetyisyyttä tarvitsette enemmän, patron Hovilainen", sanoi pastori ivallisesti. "No terve, Olavus!"

Jokainen kiirehti lasiansa hakemaan, yhtyäksensä maljaan; kilistettiin ja juotiin.

"Te olette nykyisin asustuneet meidän pitäjääsen", sanoi pastori
Föhrbergille. "Onko lupa kysyä, mitä tointa varten?"

"Lukemista jatkamaan olen vetäytynyt tälle rauhalliselle kulmalle", vastasi Föhrberg.

"Te olette ylioppilas?"

"En ihan valmis; pari ainetta vielä, niin pianhan se tutkinto on suoritettu".

"Eipä se tätä nykyä ole niinkään helposti suoritettu, kuin näytte luulevan", vastasi pastori, heittäen häneen halveksivan silmäyksen.

"Kyllä minä olisin sen jo ottanut", sanoi Föhrberg, joka halusi kääntää puhelun toiselle tolalle, "mutta aika on mennyt yleisemmissä, isänmaallisissa pyrinnöissä. Hyvät herrat!" kiirehti hän jatkamaan koroitetulla äänellä, "koska olen saanut kunnian olla osallinen tässä kunniallisessa seurassa, niin saan kunnian — hm! — rohkenen tässä tilaisuudessa esitellä itseni teille uudella nimellä. Suomalainen mieleni ei voi hyväksyä nimeä Föhrberg, se on myös vaikea suomalaisen lausua; olen siis ottanut nimen Kokka — josta myös ensi postissa lähetän ilmoituksen sanomalehtiin".

Tämä julkaisu vastaanotettiin jokseenkin kylmästi, ainakin odotettiin mitä pastori oli sanova.

"Ette juuri paljon vaihdossa voittaneet", sanoi pastori.

"Ainakin on nimeni nyt suomea", vastasi Föhrberg-Kokka, "eikä niin ilman tarkoitustakaan".

"Hän on suomalaisuuden laivan kokka", selitti kansakoulunopettaja.

"Jaa, aivan niin, ja me muut istumme laivassa", lisäsi Hovilainen, suuresti hyvillään viisaudestaan, ja taputti Kokkaa olkapäälle.

"Olkoon vaan", sanoi pastori syrjässä Spirlundille; "kyllä me kokalle perältä suunnan annamme".

He nauraa hohottivai.

"Mutta kuulkaas!" virkkoi Spirlund. "Pitäisi minunkin muuttaa nimeni, ennenkuin minusta tehdään Pirunlunti".

"Eihän toki!" vastasi Hovilainen, "helpostihan teidän nimeä lausuu —
Virslund".

"Jaa mutta ei se ole Virslund — Spirlund se on", korjasi pastori.

"Niin, Sbirlund, aivan niin, Sbirlund", kangerti Hovilainen.

Pastori naurahti ja sanoi syrjässä Spirlundille:

"Kun talonpoika tahtoo olla 'fiini', kyllä hän silloin osaa lausua b:tä ja d:tä ja pari kolme keraketta perättäin niin että helisee vaan".

"No, kylliksi kokkapuheita", sanoi pastori taas ääneen ja kääntyi Antin puoleen. "Aikooko Anttikin jatkaa lukemistaan vai rupeaako maata viljelemään?"

"Olenhan minä vähän tuumannut mennä seminaariin", vastasi Antti.

"Se on oikein!" jatkoi kansakoulunopettaja.

"Onhan kouluopettajan toimi kyllä kiitettävä ja jalo", sanoi pappi; "mutta minun mielestäni pitäisi maanviljelijän pojan pikemmin pyrkiä Mustialaan".

"Tuohon ruotsalaiseen laitokseen!" virkkoi Kokka halveksien.

"Tosin se on ruotsalainen laitos parhaasta päästä", vastasi pastori, "mutta hyvä laitos. Ja Antti joka on koulunkäynyt, voisi kyllä seurata opetusta siinä. Onhan siinä ennenkin ollut suomalaisiakin oppilaita, ja tästäpuolen yhä paremmin kansan etua katsotaan. Niin tulee asetettavaksi yksi-vuotinen kurssi nimenomaan talollisille ja talollisten pojille. Mitäs te tähän sanotte, hyvät herrat ja isännät?"

"Hyvä laitos kerrassaan", vastasi Hovila; "ja minä olisin enemmänkin kehoittanut Anttia sinne menemään; mutta, näette, poika on jo pienestä pitäen näyttänyt enemmän taipumusta kirjamieheksi kuin maanviljelijäksi".

"Minä puolestani", puuttui nyt Kuuselainen puheesen, "en oikein ymmärrä, mitä tavallinen talonpojan poika Mustialasta hakisi. Jos hän on astunut kunnollisen isän jälkiä, niin hän kyllä tietää hoitaa taloaan; jos hän taas on käytännöllisen hoidon laiminlyönyt, niin tuskinpa tieteistiedoista taloutensa paranee. Kokemuksen koulua olemme me Suomen talonpojat käyneet ja sitä tulee meidän käydä edelleenkin. Kartanoin herrat menkööt Mustialaan, tuhlatkoot he rahojaan uusiin viljely-tapoihin ja viekööt — niinkuin vievätkin — palkinnot maanviljelynäyttelyissä, meidän ei kannata kilpailla heidän kanssansa. Sen kuitenkin luulen, että moni heistä on konkurssiin mennyt, kun meikäläinen maanviljelijä vielä on pystyssä".

"'Joka on lantiksi lyöty, siit' ei tule taalaria' sanoo ruotsalainen sananlasku", vastasi Altman pilkallisesti, "ja sen ottakoon Kuusela mielilauseekseen, hän kun kieltää Suomen talonpojilta kaikkea edistymistä. Kyllä saisivat nuo entisillä-olijat jo vähän väistyä meilläkin".

"Minä olen tyhmä talonpoika, eikä minun sovi kiistellä herra pastorin kanssa", vastasi Kuusela; "mutta niin minusta tuntuu että kun entisillä-olijoita ei enää ole olemassa Suomessa, silloin on peräti huonosti myös maanviljelyksen laita, ellei Jumala ole muuttanut maatamme kesämaaksi ja ihanaksi yrttitarhaksi".

Pastori Altman ei suvainnut vastaväitöksiä, ja tästä siis laskeutui nyreyden pilvi seuran yli. Herra Kokka vetäytyi taas naisten tykö, ja sinne seuratkaamme häntä vähäksi aikaa.

Emännistä jotkut puhelivat kotikutouksista, kehruusta ja muista taitavan talonemännän askareista. Toiset taas pitivät parempana jauhaa jos joitakin juoru-juttuja; eri-parvena he myhkyivät ja kuiskuttivat, toisinaan nauraen nenäliinojensa takana että olivat tukahtua. Muutamat vielä istuivat kädet ristissä, mitään puhumatta. Nuoret olivat omalla puolellaan ja siellä johti puhetta kappalaisen tyttäret, ja opettajatar säisti jotakuinkin ahkeraan. "Yksi kieli, yksi mieli" oli näillä a ja o, sillä alkoivat sillä lopettivat, ja kovia tuomioita sai ruotsalaisuus niskoillensa. Emme huoli tarkemmin kuunnella heidän keskusteluansa, silla nämä asiat ovat jo kyllin tunnetut, niitä kun joka paikassa vanutellaan, ja herjaukset ruotsalaisuutta vastaan eivät ensinkään kuulu kauniimmilta kun ne tyttöjen huulilta lähtevät. Me olemme aivan Lydian ja hänen ikä-kumppaniensa mieltä, joita herras-neitien puheliaisuus sydämen pohjasta pitkästytti. Lydia ehdoitteli milloin piiritanssia milloin leikkejä, mutta sanottiin siihen, että oltiin niin harvat. Kokka oli ollut täällä jo yhteen toviin, ja mielen-heimolaisuus oli heti havaittu hänen ja Altmanin neitien välillä ja kilpaa oli käyty epäkohtien kimppuun. Nyt kun Kokka taas astui seuraan, teki Lydia vielä koetuksen, estääksensä häntä yhtymästä tuohon ikävään puheluun, ja voitti kuin voittikin viimein sen, että huudettiin muutkin pojat esille ja, kotvasen arveltua, lähdettiin "kätkemään sormusta", missä leikissä Lydia sai tilaisuuden arvata itselleen sydämensä rakastetun.

Talon emäntä, joka yhtenänsä kävi kyökissä katsomassa ruoanlaitoksia, aukasi nyt oven piika-hompalle, joka siitä työntäytyi esille iso tarjotin käsissä. Tällä kertaa tarjottiin viiniä, emäntä kutsui miehensä vastaanottamaan onnenmaljoja, ja hänen kanssansa nyt kilistivät vanhat ja nuoret. Sitten juotiin vielä maisterin uuden nimen onneksi. Tätä hälinää käytti Hannulan emäntä hyväkseen, pistäytyäkseen Annan puheille. Useimmat naisvieraista olivat kysyneet Annaa, vaan Hovilan Miina oli lyhyesti vastannut: "Hän on tarjoutunut auttamaan kyökissä. Niinkuin tietänette meni meiltä keväällä piika pois".

"No hyvää iltaa Anniseni!" tervehti Hannulan Lotta. "Täällä sinä vaan kyökissä häärit, etkä ole muiden nuorten kanssa leikkimässä ja puhelemassa".

"En saa tänä iltana, ja tokko enää milloinkaan", vastasi Anna, ja kyynel kimalteli hänen tummien silmäripsiensä välillä.

Hannulan emäntä katseli häneen lempeästi, taputti häntä olkapäälle ja lohdutteli:

"Älä ole milläsikään. Eihän Miina ole sinua kohtaan semmoinen kuin hänen pitäisi ja kuin sinä ansaitseisit, hyvä lapsi, mutta me muut pidämme sinusta sangen paljon. Nytkin ovat kaikki sinua kaivanneet".

"Hm", äänti Anna, hymyillen itku-silmin. "Te ainakin olette aina niin hyvä minulle".

"No mitenkäs muuten. Mutta tiedän yhden, joka vielä tuhannen kertaa enemmän sinusta pitää".

Anna punettui ja katsahti arasti ympärilleen.

"Ei meitä kuule kukaan", sanoi Lotta. "Taavi lupasi tehdä näinä päivinä toden tuumistaan ja käydä Hovilan puheilla. Sinun suostumuksestasi hän näyttää olevan varma".

Onnellinen hymy vivahti tytön huulilla, mutta sitten sanoi hän alakuloisesti: "Mitäs se auttaa, ei niistä tuumista kuitenkaan tule mitään".

"Älä sano! Mutta nyt menen tieheni, ett'ei Miina suutu. Minun piti välttämättömästi päästä pikimmältäni vaihtamaan pari sanaa sinun kanssasi, vaikka tiedän ett'ei se ole emännän mieleen että vieraat tuppautuvat kyökkiin. Ole sinä hyvällä mielellä vaan!"

Hän meni ja Anna jatkoi tointansa: vähempien ruokalajien leikkelemistä aseteille viina-pöytää varten.

Ei aikaakaan, niin astui Miina kyökkiin.

"Mitähän Hannulan Lotalla täällä oli tekemistä", sanoi hän, vetäen suunsa pilkalliseen nauruun. "Annaa piti käydä katsomassa, eikö niin? Ja kyllä minä teidän salakähmäset sopotuksenne tiedän. Mutta sen minä sanon sinulle, Anna, ei se sinua hyödytä että sinä semmoisessa tarkoituksessa viivytät meidän vieraitamme kyökissä — muista se! — Hänestä on vastusta, asetti hänet vaikka mihin", kähisi hän vielä poismennessään.

Ruoan-laittaja Emma Sivelin ja piika Eva heittivät hänen jälkeensä silmäyksen, joka juuri ei ollut leppeimpiä.

"Kuulkaa, Anna!" sanoi sitten edellinen. "Arvelkaahan oikein todella tuota minun äskeistä tarjoustani. En voi niin sanoa, kuinka iloinen olisin, jos muuttaisitte meille. Ompelijana teillä olisi työtä ja ansiota kyllä. Ja mitä tulee minun veljeeni, kauppamieheen, niin voitte olla varma siitä, että hän paikalla suostuu minun tuumaani, niinpiankuin hän saa sen kuulla".

"Mitä hän kuitenkaan ei saa, jos minun pyynnöstäni huolitte", sanoi
Anna.

"Voi teitä! Arvaanhan minä, että te pelkäätte ihmisten puheita, minun veljeni, kauppamies, kun on poikamies. Mutta se nyt on ihan joutavaa: veljeni, kauppamies, on niin siivo että hänen vertaistansa ei löydy, ja paitsi sitä, olenhan minä siellä".

"Tokkohan isäntä ja emäntä päästäisivät Annaa", arveli Eva.

"Kyllä minä ja veljeni, kauppamies, siitä huolta pitäisimme, kun vaan
Anna myöntyisi".

"Älkäämme pitemmältä puhuko tästä asiasta", sanoi Anna vakaasti. "Sydämen pohjasta olen teille kiitollinen, hyvä Emma, mutta ehdotuksenne ei mitenkään käy laatuun".

"Varsin ikävää, varsin ikävää", sanoi Emma, pudistaen päätänsä. — —

Vieraskamarissa olivat tällä välin tiheät siemaukset toti-laseista haihduttaneet tuon äsken vallinneen nulouden. Ukko Altmanilla oli, kun hän oli hyvällä tuulella, tapa kertoa lystikkäitä juttuja. Nytkin hän niitä kertoa kaverteli, ja yleinen nauru ja hahatus kuului vähän päästä tästä seurasta.

"Mutta kuulkaa", sanoi taas Altman, juotuansa pohjaan kolmannen lasin.

Siltavouti purskahti nauruun jo ennakolta, kun odotti lystiä tarinaa taas; mutta pastorin nuhteleva ja samalla halveksiva silmäys saatti hänet paikalla totiseksi.

"Kuulkaas, isännät", puhui nyt pastori. "Olen usein ajatellut ja odotellut, emmeköhän kohta tältä kulmalta saa kuulla uutisia kihlausten alalta. Tässä on näissä naapuritaloissa nuori neitonen, kaunotar toisessa ja pulska nuorukainen toisessa, kumpikin rikkaan isän lapsia. Minusta tuntuisi luonnolliselta, että näistä nuorista tulisi pariskunta. Mitä satunnaisiin välin-rikkeisiin tulee, niin kuka niitä huolii muistella. Miten on laita, Hovila; pääsemmekö kohta kuuliaisille?"

Pastorin sanoja seurasi yleinen hyväksyminen. Hovilan Olli hymyili, hieroi käsiään ja heitti salaviisaita silmäyksiä vieraisiinsa.

"Jaa", jatkoi pastori, "Taavi Hannula meni kaupunkiin; kentiesi hän siellä jo sormukset teettää".

"Ei vielä, ei vielä sentään", vastasi nyt Hovilainen hiljaa, vilaisten saliin ja naurellen. "Eihän tässä tiedä, mutta saattaa se siksi kääntyä. Nähdäänhän!"

"Niin no arvasinhan minä", sanoi pastori; "ja se soveltuu sangen hyvin senkin puolesta, että koska Antti aikoo kirjamieheksi, voitte Taavista saada hyvän apumiehen tämän tilan hoidannassa".

"Taavi Hannula on kelpo maanviljelijä", todisti joku isännistä.

"Yhtä hyvä kuin isänsä. Käräjä-aikoina kun ukko istuu lautakunnassa, on talo tykkänään Taavin huostassa", lisäsi toinen.

"Hovila ja Hannula ovat ennenkin olleet yhdessä samalla miehellä, ehkä tulevat niin olemaan vielä kerran, kun meistä vanhoista aika on jättänyt", sanoi pastori.

Nyt kutsuttiin iltaselle, joka oli valmistettu salissa pitkälle pöydälle — ja vieraat, joittenka ruokahalua kulunut aika ja nautitut juomat olivat paraimmallensa kiihottaneet, eivät kauvan arvelleet ryhtyessään laitoksia maistamaan.

* * * * *

"Aika hyvä illallinen", sanoi pastori tyttärilleen, kun he Turunkiesissään ajaa soilottivat kotiin päin. "Mutta ei tuo Hovilan elämä enää kauvan kannata. Kyllä pelkään että täytyy pyyttää hänet ensi käräjiin noista kolmesta sadasta markasta".

"Älkää sentään vielä", vastasi vanhempi tytär. "Kyllä kai hän tuon vähän summan maksaa. Syksyn lopulla on taas pidot siellä, Lydian syntymäpäivänä, ja silloin tahtoisimme vielä olla sovussa heidän kanssaan".

"Tahtoisin sitä minäkin vielä Antin ja Miinankin päivien ylitse", vastasi heidän isänsä. "Mutta kun ei hän maksa, vaikka jo usein mielisuosiossa olen muistuttanut; eikä kolmesataa markkaa ole mikään vähä summa minun asioissani. Tekään ette hanki itsellenne rikkaita sulhasia."

"Mekö hankkisimme sulhasia!" huusivat tytöt yhteen suuhun. "Niinkuin ei naisilla olisi parempia tarkoituksia kuin tavoitella rikkaita sulhasia ja pyrkiä miehen elätettäviksi".

"Hah, hah, haa", nauroi isä: "ettekö leikkiä ymmärrä".

"Emme leikilläkään huoli kuulla semmoista".

Vähän aikaa vaiti oltua, kysyi nuorempi tytär:

"Mitä pidätte maisteri Kokasta?"

"En pidä hänestä ensinkään", vastasi pastori; "eikä hän ole mikään maisteri, — lukiolainen, jos lienee edes sekään".

"Hän on kuitenkin suomalaisuutta harrastava nuorukainen", sanoi vanhempi tytär.

"Voi olla," mutisi isä.

"Ja Suomen mieli ja Suomen kieli on kuitenkin pää-asia".

III.

Hannulan tilalla oltiin seuraavana päivänä, niinkuin ainakin, ahkerassa työssä, pellon lannoituksessa syys-kylvöksi. Isäntä itse ja hänen poikansa olivat ensimmäiset työntekijät, eikä täällä pitkään levähdelty taikon nojalla.

"Eikö se ole rovasti, joka tuossa tulee yhden istuttavissa kiesissään", virkkoi Taavi, nyykähyttäen päällänsä tienhaaralle, mikä nousi taloon.

"Niin on, näen-mä," päätti hänen isänsä, otti takkinsa hartioilleen ja läksi astumaan kotiin.

Siistittyänsä itsensä ja vaihdettuansa työtakin puhtaampaan ja eheämpään, meni hän sitten vierasta tervehtimään.

Rovasti Valander oli noin kuudenkymmenen vanha mies. Hänen kasvonsa ilmaisivat sitä puhdasta sydämen hyvyyttä, mikä oli saattanut hänet niin rakastetuksi hänen seurakunnassansa, että yleiseen hoettiin: "semmoista rovastia toista ei ole".

Hän istui, isännän astuessa sisään, pöydän ääressä ja puheli Lotan kanssa, joka seisoi uunin luona ja puhellessaan veteli sormiansa niin että nivelet naksahtelivat.

"Hyvää päivää, Timo!" tervehti rovasti, nousten istuimeltansa.

Timo pisti kättä rovastille ja silitti sitten tukkaansa. "Mitä kuuluu?
Tervennä olette, toivon ma?" kysyi rovasti.

"Kiitoksia kysymästä, hyvä rovasti", vastasi Timo; "tervennähän tässä on oltu, eikä tältä kulmalta kuulu juuri entistä enempää. Rovasti näyttää myös, Jumalan kiitos, riskiltä."

"Ei kehumista, ei kehumista; vanhuus voittaa ja kihti käypi kovemmaksi vuosi vuodelta. — Kuulkaas, emäntä", lisäsi rovasti kääntyen emäntään, joka oli aikeessa mennä ulos; "kahvia ette tarvitse keittää, johan päivä kohta on puolessa; mutta jos saan luvan tarjoutua teille päivällis-vieraaksi, niin voisimme tässä Timon kanssa vähän pitemmältä pakista — mutta ei mitään erityisiä laitoksia minua varten, muistakaa vaan se! — Jaa", jatkoi hän sitten isännälle, "niinkuin tiedätte, olen tätä ennen toisinaan tehnyt voi-kauppoja Sivelinin kanssa; samassa tarkoituksessa kävin nytkin hänen luonansa, ja sieltä teki mieleni pistäytyä teitäkin katsomaan. — Maanantaina aijon lähteä Helsinkiin hakemaan sikäläisien lääkärien luona apua taikka neuvoa tuohon kiduttavaan kihtiin. Jotain sitä täytyy koettaa, jotta kestäisi taas lähteä talvelle, Saa nähdä kauvanko siellä pitävät. Virka-vapautta tosin on minulla kuusi viikkoa, mutta koska ei toista ollut määrätä minun sijaisekseni kuin Altman, joka on vanha mies hänkin, niin en malttaisi viipyä."

"Kyllä apulainen niin ikä-miehelle kuin herra rovasti on, olisi jo sangen tarpeellinen", sanoi Timo.

"Kyllä vaan", vastasi rovasti. "No onpa minulla toivoa saadakin. Erään vanhan tuttavan poika pääsee vuoden päästä papiksi, ja meidän välillämme on ollut puhe että sitten pyytäisin hänet apulaisekseni. Hän on jumalinen nuorukainen, jommoisen se kallis virka vaatii — etenkin tähän aikaan, jolloin meistä jokaisen, niin nuoren kuin vanhankin, tulee olla valpas vartija Suomen Siionin muureilla".

"Jaa, niinpä se on", myönsi Timo.

"Jumalattomuus leviää leviämistään", lausui rovasti; "pappeja vihataan ja pilkataan, Jumalan sanaa ylenkatsotaan, — niin ainakin suuressa mailmassa. Jos kutsutaan jumalisia luentoja kuuntelemaan, ei tule kuulijoita olleskaan; mutta annappas kun Ruotsista tulee Bergen ja Geijerstam, kyllä silloin ovat salit täpösen täynnä — ja, mikä ikävintä on, jotkut maamme suuret sanomalehdet puolustavat heidän julkista jumalan-kieltämistänsä ja julkista hävyttömyyttänsä, vaikka niiden velvollisuus — ainakin meikäläisten, yksinkertaisten ihmisten käsityksen mukaan — päinvastoin pitäisi oleman se, että lujana seista kirkon ja siveyden puolella".

"Maailmassa ovat ihmiset jo niin ylen viisaat ja sivistyneet, ett'ei heille meidän vanhat opit enää kelpaa, sentähden kääntyvätkin he Keijustammiin", arveli Hannulan isäntä.

"Suurin sivistys on suurin raakuus, sanoi kerran eräs ankara nuori pappi, ja siitäpä näyttää, että semmoinen on maailman sivistys. Johtavathan nykyiset viisastelijat ihmisen sukuperää eläimistä sekä saarnaavat rajatonta vapautta luonnon himoille."

"Eivätköhän ne, jotka ihmisen alentavat eläväksi, kohta julista myös ihmistappoa ja murhaa rangaistusta ansaitsemattomiksi", arveli taas Hannula.

"Jopa senkin tekevät anarkistat", vastasi rovasti.

"Jaa antikristat?"

"Tosin, mutta minä sanoin anarkistat s.o. vallanhajoittajat, lyhykäisesti selittäen".

"Vai niin — vai niin pitkälle on jo maailmassa menty!" ihmetteli isäntä, päätänsä pudistellen.

"No miten on näillä tienoin uskonnollisen ja tiedollisen elämän laita ollut sitte kun viimeksi täällä kävin?" kysyi rovasti. "Onko hihhuleita taikka muita harha-uskoisia ilmaantunut; onko Jaaran Jussi ehtinyt tänne asti?"

"Ei vielä", vastasi isäntä. "Mutta sanovat, että hän tuolla naapuri-pitäjässä jo saarnata pauhaa niin että kävyt kuusista tippuvat; ja sisko-elämä kuuluu siellä kukoistavan".

"Hm, no mitenkäs! Ja tuommoisille nyt kaikin voimin puuhataan erikois-lakia. Kyllä heitä sitten nousee joka nurkkaan."

"Kumminkin pani kirkonkokouksessa meidän lähettiläs kiven kovaan vastaan", sanoi Hannula.

"Ja siitä olkoon hänelle kiitos ja kunnia!" sanoi pappi. — "No onkos tämä kyläkunta kansakouluun paremmin mieltynyt?"

"En juuri tiedä", vastasi Hannula.

"Mojuuvat niinkuin ennenkin, että koulunkäynnistä lapset käyvät kelvottomiksi oikeaan talonpoikaiseen työhön; sanovat että nuori kansa käy opista ylpeäksi ja pyrkii vaan seminaariin taikka muuten herrastelemaan".

"Kansakoulun hedelmä on tulevaisuudessa", sanoi rovasti. "Kun koko kansa on koulun sivistyksestä osalliseksi tullut, ei pääse enää toinen siinä suhteessa esille vetämään paremmuutta toisen rinnalla. Mutta, paitsi sitä, oikea sivistys, joka sisällistä ihmistä sivistää, ei paisuta, silla se perustuu jumalanpelkoon. Jumalanpelko on viisauden alku, näet. Ja Jesuksen Kristuksen elämäkerta on meidän ojennusnuoramme; tuokoon meille elämä menestystä taikka vastoinkäymistä — kun siitä kiini pidämme, ei meitä edellinen paisuta, eikä jälkimäinen sorra. — Vaan jumalattomain sivistys vie pimeyteen eikä valkeuteen. Ja surkea sanoa, sen tiellä rientää tuhansia ja taasen tuhansia, iloiten ja pilkaten, ijankaikkiseen yöhön".

He istuivat ääneti kotvasen; jopa tulikin emäntä kutsumaan päivälliselle.

Astuttiin nyt isoon tupaan. Tänne oli tullut Taavikin.

Taavi Tarkkanen oli kookas nuorukainen neljänkolmatta ijällä. Hänellä oli säännölliset, mieluiset kasvot ja vilkkaat silmät; tukkansa oli tummanvärinen ja ylähuulta koristi sievät viikset.

Taavin kanssa tervehdykset vaihdettua, istuttiin pöytään, jossa oli tarjona tuoretta kalaa ja mannaryyni-puuroa.

"No, hyvän heinä-vuoden saitte täälläkin, puhui minulle äsken emäntä", sanoi rovasti saadakseen puheen ainetta, "ja näyttää tulevan hyvä vilja-vuosikin, kun vaan Jumala edelleenkin suopi sopivia ilmoja".

"Hyvät ovat toiveet runsaasta viljavuodesta", vastasi Hannulan isäntä. "Mutta hinnat, ne ovat niin polkuisina, eikä kaupungissakaan vielä ole tietoa, nousevatko syksyn puoleen vai mitä tehnevät. Taavi sieltä tuli eilen".

"Olkaamme toivossa, muuta siihen emme taida", sanoi rovasti. — "No Taavi on nyt saanut olla kotona isänsä apuna, kun hänen asevelvollisuutensa on suoritettu".

"Jaa, se oli ikävä aika, kun Taavi oli poissa", sanoi emäntä.

"Mitä piti Taavi sotakomennosta?" kysyi rovasti, hymyillen, nuorukaiselta.

"No, menihän tuo, kun ei kovin helteisiä päiviä sattunut", vastasi
Taavi.

"Voipihan se olla kyllä hyvä tuo äksieruu ja naplitsoo", sanoi isäntä kynsien korvallistansa; "mutta minä olen aatellut yksinkertaisuudessani, että mitä meidän maa oikeastaan omalla sotaväellä tekee. Rauhassahan me tahdomme elää ulkomaan kanssa, ja jos meidän Keisarimme katsoo hyväksi ryhtyä miekkaan, niin kyllä hän silloin Suomensakin suojelee".

"Mutta jos vieras valtakuuta äänettömästä päästä hyökkää meitä valloittamaan", vastasi rovasti, "emmeköhän silloin ole itse lähinnä velvoitetut torjumaan vihollista rannoiltamme".

"Jaa", myönsi isäntä, "kyllä rovastilla on oikeus".

"Parempi kaiketi olisi", sanoi rovasti, "jos ei sotaväkeä tarvittaisi olleskaan — jos nim. vallat voisivat elää rauhassa ja sovinnossa aina ja toden päältä. Mutta millainen on heidän rauhallisuutensa? Se on kaksi-muotoinen kuin roomalaisten Janus-kuva. Samalla kuin edessä rauhaa ja ystävyyttä taataan kalleimmilla vakuutuksilla, samalla irvistää takana hampaisin asti varustettu sotavoima. Ja tällainen rauha on rasittava kuni alituinen sota".

"Jos maanviljelykseen pantaisiin ne miljoonat, mitkä sotavarustukset vetävät, niin maailmasta tulisi ihan paratiisi", arveli Timo.

"Paratiisi on ihmisiltä suljettu ijäksi päiväksi", vastasi rovasti, "sen näemme tästäkin. Vaikka ihmisillä olisi kaiken maailman hyvää, niin pahalta sydämeltään he eivät pääse kuitenkaan paratiisia palauttamaan".

Pöydästä noustua, kun Lotta oli mennyt kahvia keittämään ja Taavi työmiesten tykö, kysyi rovasti Timolta: "Missä Jooseppi on, eikö hän ole kotosalla?"

"Missä lienee taas renttuilemassa", vastasi Timo.

"Onko hän heittäytynyt väkevien juomien valtaan?" kysyi rovasti.

"Kyllä se vaan niin on", vastasi Timo.

"Raskaasti on Herra minua kurittanut tuon Joosepin kautta, ja monesti olen tahtonut pyytää herra rovastin neuvoa tässä kohdassa, mutta en ole rohjennut valittaa siitä, mikä kuitenkin on minun ansaittu rangaistukseni".

"Puhukaa, Timo, puhukaa aivan vapaasti", kehoitti rovasti, "ja selittäkää entisyyttä. Minä en tiedä muuta kuin että Jooseppi on Josefina Lyytikäisen poika, jonka isäksi ihmiset sanovat teitä, koska pidätte häntä tässä luonanne".

"Se on ikävä tarina, jota nyt alan", alkoi Timo. "Minun äitini kuoltua otti isäni emännöitsijäksi erään Riikka Lyytikäisen, kotoisin Pohjanmaalta. Joku aika kun oli kulunut, en tiedä miten tämä saikaan toimeen sen, että hänen sisarensakin muutti meille asumaan. Tämä sisar, Josefina, oli kaunis ja siivon-näköinen tyttö, ja minä rakastuin häneen ihan hullusti. Hullu olin todella, sillä en heittänyt häntä vaikka piankin tulin tuntemaan minkä tapainen hän oikeittain oli. Hän oli viinaan menevä ja irstas, ja me joimme ja pidimme kelvotonta elämää yhdessä. No, syntyi sitten tuo poika".

"Oliko avio-lupausta teidän puolelta?" kysyi rovasti.

"Ei. Herra rovasti tuntee minut rehelliseksi mieheksi, eikä nytkään ole puheessani valhetta, kun vakuutan, ett'en aviolupausta ollut antanut hänelle, en selvällä päällä ainakaan, sillä hän ei huolinut semmoista vaatiakaan. No, minun isäni, joka sitä ennen monta kertaa oli varoittanut: luovu pois, Timo, tuosta naisesta, ei hänestä ole sinulle emännäksi — minun isäni käski minut kahden kesken puheillensa ja sanoi, että kyllä minun pitäisi, jos olin oikea mies, päättää asia avioliitolla Josefinan kanssa. Mutta nyt taas minä vastaan, minä olin häneen kyllästynyt ja pyrin pois pelistä. Sillä kannalla vielä oltiin, ei ollut kihlausta eikä siihen paljon puuttunutkaan, kun eräänä päivänä havaittiin, että Josefina olikin lähtenyt lipposiinsa. Lapsensa jätti ja meni erään pohjalaisen seurassa jatkamaan irtonaista elämätänsä. En ole hänestä sitte kuullut. Ehken lienee kuollut kehruuhuoneessa. — Jooseppi kasvatettiin tässä talossa, ja on sitten aikaihmisenäkin täällä oleskellut. Kyllähän täällä on koetettu tehdä hänestä miestä, mutta kaikki näyttää menneen turhaan. Se poika on vaan niin kovaluontoinen ett'en kankeampaa ihmistä eläessäni ole yhyttänyt, ja välisti hän on niin kummallinen, että luulisi häntä hulluksi. No eihän se ihme olekaan, jos hän ei ole täysitaitoinen, viinan hurmoksissa kun on siitetty.

"Hm! onpa hänen kanssansa ollut työtä sekä rippikoulussa että lukuisillakin".

"Kuka lienee hänen päähänsä pannut nyt viimeisinä aikoina että hänellä on oikeutta tähän taloon ja minun omaisuuteeni, ja siitä hän on vielä kummallisemmaksi käynyt, aivan niinkuin miettisi kostoa, kun häneltä muka pidätetään hänen oikeutensa, Eihän minulla tieteni ole vihamiehiä, mutta vihamiehen tekoa se on, että tuolla tavalla heikkopäistä yllytellään minua ja minun perhettäni vastaan. Sanokaa nyt, herra rovasti, olisiko se oikeuden ja kohtuuden mukaan, suoda tuolle kunnottomalle Joosepille samat oikeudet kuin Taaville, josta taas minulla tähän asti on ollut iloa, apua ja kunniaa; vaatiiko oikeus ja kohtuus, että Jooseppi minun kuoltuani saa perinnöstä puolen, minkä hän kuitenkin kohta on tuhlaava turhuuksiin ja viinaan?"

"Kertomuksenne on ikävä todellakin", sanoi rovasti. "Jumala rankaisee — mutta Jumala voipi myös kääntää kaikki vielä parhain päin. Te pyydätte minulta neuvoa, ja minä annan sen teille ystävänänne ja opettajananne. Jooseppi on kuten tunnustatte, teidän lapsenne ja siis saapa teidän isällistä huolenpitoanne. En epäile siitä, että olette koettaneet kasvattaa häntä hyväksi ihmiseksi, mutta jos siinä ei ole ollut onnea teillä tähänasti, älkää sittenkään vielä ottako kättänne hänestä. Älkää tuskastuko, koettakaa väsymättä nöyryyttää hänen kovaa sydäntänsä ja parantaa häntä opetuksilla ja kehoituksilla hyödyllisiin toimiin, Ei kukaan ole liian vanha oppimaan. Ja jos viimein hänen mielensä muuttuu ja hän paranee kelpo ihmiseksi, silloin muuttuu mikä nyt on rangaistus teille siunaukseksi, ja silloin voisitte myös suoda hänelle suuremmankin osan maallisesta hyvästänne, kun tiedätte että hän siitä lähtein on omaisuutta kartuttava eikä tuhlaava. Mutta mitä muuten asian aineelliseen kantaan tulee, niin olemme velvolliset noudattamaan lakeja, mitkä ovat säädetyt järjestetyn yhteiskunnan ylläpitämiseksi, ja niiden mukaan on Taavi teidän oikea perillinen, jonka oikeuksia teidän on etupäässä katsominen ja varjeleminen. Niin on minun ajatukseni tässä asiassa; valaiskoon Jumala teitä näkemään mitä itsekussakin kohdassa erittäin on soveliainta. Ja milloin tilaisuus sattuu, lähettäkää Jooseppi pappilaan, niin voimme kahden käydä häntä parantamaan".

"Kiitoksia, hyvä rovasti; ei rovastin tykö turhaan käänny", sanoi
Hannula. "Koettakaamme siis vielä; josko hän paranee, se on Jumalassa.
Kun toki saisi hänet tuosta juoppouden paheesta pois, mutta täällä on
meillä niin häijy naapuri tuossa Onkamon metsässä".

"Jaa Sota-Matti elikkä Matts Sot, entinen kaartilainen. Vai hänen kanssansa Jooseppi kumppanustelee?"

"No hänen. Ja kolmannen kumppanin saivat eräästä laiskurista, jonka minä panin pois palveluksestani".

"No, toivokaamme että viinamestari kohta tulee kiini taas, se olisi kolmas kerta ja sitten hänestä vähäksi aikaa päästään. Ei se ole kumma jos ette huolisi sotaväestä, kun on teillä tuo Matti esimerkkinä". — "Mutta nyt", jatkoi rovasti nousten, "nyt on aika lähteä —"

"Älkäähän rovasti kiirehtikö, tässä juuri tuo Lotta kahvia".

Emäntä astui sisään ja tarjosi kahvia.

"Hovilassa taisi olla pidot eilen. Olitteko siellä?" kysyi rovasti, kierrellen lusikkaa kahvikupissaan.

"Minä olin siellä", vastasi emäntä. "Timo ei käy juuri koskaan kestissä, ja Taavi oli kaupunki-reissulla".

"On Hovilainen minuakin monesti pyytänyt pitoihinsa", sanoi rovasti; "mutta minä en voi hyväksyä ylellisyyttä ja ylpeätä elämää talonpojissa, sentähden en niihin mene. — Täälläpäin taitaa asua eräs Föhrberg, hän kävi viikon alussa minun luonani; hän sanoi tahtovansa pitää luentoja koulusalissa. Tunnetteko te sitä miestä?"

"Kävihän se toissa päivänä", vastasi isäntä; "suoraan sanoen, ei hän ole minun mieleisiäni miehiä".

"Oli hän eilen Hovilassa", sanoi emäntä; "ja julkesi lastailla ruotsalaisia ja virkamiehiä, niin että minua oikein peloitti".

"Vai niitä hän on miehiänsä", sanoi rovasti. "No, minä vastasin että lupa päästä koulusaliin riippuu siitä, mitä hän tarkoittaa lukea, ja käskin häntä ilmaisemaan sitä ennenkuin kuuluuttaa luennon. Yleishyödyllisistä aineista sanoi hän lukevansa, ja nyt minä melkein arvaan mitä hänen yleishyödylliset aineensa ovat. Parempi kuin että lähteä kuultelemaan mokomain maisterein opetuksia on että talonpoika pyhä-iltoina pysyy kotonansa, Jumalan sana", ja rovasti otti pöydältä Hannulan kotipostillan — "Jumalan sana ja pyhät kirjat antavat yltäkyllin ravintoa hänen sielullensa. Jumalan sana on meidän paras aarteemme, joka pysyy ijankaikkisesti, huolimatta kaikista Judas Iskarioteista, jotka rahan ja maailman kiitoksen edestä koettavat sitä polkea. — No, mikään vaarallinen tuo Föhrberg ei taida olla, luullakseni. — Teidän kirjasta on, näen ma, alkulehti kiskottu pois. Pitäkää kaapissa kirjat, niin säilyvät paremmin".

"Mutta kukahan meidän saarna-kirjaa on ollut repimässä", kummasteli Timo, vastaanottaen kirjan rovastin kädestä. "Eihän tuosta nimikirjoituksesta suurta vahinkoa ollut, itse sen olin sinne kyhännyt".

"Tepä kirjoitatte selvää, säännöllistä käsialaa, vaikk'ette koulussa ole käyneet", sanoi rovasti.

"Taavin kanssahan sitä opettelimme", vastasi Timo hymyillen, "ja aikaapa tuo vei. Työmiehen sormet ovat kankeat ja harassa kuin taikon haarat, ei hänestä tule pikakirjoittajaa kuuna päivänä".

"Kunhan toimeen tulee, hyvähän sekin".

"No niin. Jos sitä taas pienestä oppii, niin mitä poika-nuijain kirjoitus-taidosta on hyötyä? Penkit ja seinät töhertelevät täyteen — siinä kaikki".

"Naapurinne Antti on, kuulen ma, hyvä kirjoitusmies", sanoi rovasti.

"No kerrassaan. Mutta hän ei olekaan työmies semmoinen kuin me, raa'at talonpojat", vastasi Timo.

"Jaa, kuinkahan meidän Hovilaisen asiain oikeittain lienee?" arveli rovasti. "Vähäsen hän minullekin on velkaa, enkä minä juuri paljon toivo saavani niitä rahoja enää nähdä".

"Minä en tarkemmin tiedä hänen asioitaan", vastasi Hannula; "muutamat sanovat huonoiksi, toiset taas arvelevat häntä vielä varakkaaksi. Minulta hän ei ole lainannut".

"Ei, mutta hyvästi nyt, Timo ja Lotta", sanoi rovasti, kätteli isäntäväkeä ja lähti ulos.

"Hauska on tosiaan käydä täällä Hannulassa. Timo ja minä, me olemme vanhan kansan miehiä, me ymmärrämme toisiamme ja — kyllä meiltä puhetta riittää, varsinkin kun nyky-ajan turhuudet tulevat aineeksi", puheli ukko noustessaan vaivaloisesti kiesiin. "Jaa, jaa ne nyky-ajan turhuudet — 'omnia ruunt in pejus', sanoo latinalainen. Hyvästi, hyvästi!"

"Mitä sanoi rovasti?" kysyi Lotta mieheltänsä.

"En tiedä. Peijakas perii ell'eivät ihmiset parane, siltä se kuului ja sitä se kai merkitsi. Kaikki se rovasti laskettelee latinat ja kreikat".

"Äsken luulin näkeväni Hovilan isännän täällä pihalla", sanoi Lotta.

"Hovilaisen — mitä hän täältä hakisi?"

"No eikös hän aijo sovintoa sinunkin kanssasi".

"En minä hänelle enkä muillekaan ihmisille vihaa kanna. Mutta luuletko tosiaan että tuo ylpeä —".

Samassa aukeni ovi ja — Olli Hovila astui sisään.

IV.

Hovilan ja Hannulan isännät istuivat ja tupakoivat Hannulan isossa pirtissä.

Hovilainen oli hyvillä mielin lähtenyt kotoansa, vaan harmistui jo Hannulan pihaan astuessaan, kun näki siellä rovastin kiesit. Hän oli käynnilleen valinnut päivän-ajan, jolloin tiesi naapurinsa levähtävän ruoan jälkeen ja jolloin siis pyytämättä pääsisi tämän kanssa kahden kesken puhelemaan; ja nyt, pahaksi onneksi, sattui sinne kolmas. Hän vilkasi akkunaan. Jaa, siinä oli rovastin pää patalakkineen. Hänen ei haluttanut astua sisään, sillä hän tiesi että rovasti oli alkava taas tavoitella hänen ylellistä elämäänsä, ja Hannulan isäntä oli viimeinen, jonka läsnäollessa hän olisi nuhteita suvainnut. Hän kääntyi siis syrjään, kierteli ulkohuoneita, nousi veräjän ylitse ja tuli niin kiviselle aholle, jossa edes takasin kävellen odotti rovastin poislähtöä. Odottavasta on aika hidas, pienikin viivytys pitkä. Hovilaisen otsa pilvettyi pilvettymistään; ja teeskennellyllä mielihyvällä astui hän viimein Hannulan tupaan. Poistua oli sekin, sillä Hannulaisten vastaanotto ei ollut ensinkään semmoinen kuin Hovilaisen mielestä hänelle oli tuleva, nyt kun hän vuosien perästä kunnioitti heitä käynnillään, Emäntä kiitti eilisestä, isäntä käski istumaan ja tarjosi tupakkaa, vaan ei sanallakaan ilmoitettu ihmettä eikä iloa hänen tulostansa. Kahvia tuotiin ja Timo alkoi harvasanaista puhelua ilmoista ja vuosi-kasvuista, Hovilainen vastasi hajamielisesti ja käänsi puhelun pitoihinsa.

"Jaa, meidän vieraamme olivat hyvin iloisalla tuulella eilen illalla", sanoi Hovilainen. "Vielä viimeiseksi rupesivat avioliittoja puuhaamaan".

"Vai niin tekivät".

"Niin, meidänkään perhettä eivät jättäneet rauhaan. En tiedä ketkä lienevät huhunneet, että Taavi jokseenkin ahkeraan käypi meillä ja että siis jotakin on muka tekeillä. Semmoisia juoru-kontteja ovat meidän hyvät pitäjäläisemme; nähdäänhän, kohta on Lydian nimi joka miehen suussa —"

"Lydian?" keskeytti Hannula, katsahtaen vieraasensa oudoksuvilla silmillä.

"Niin Lydian", jatkoi tämä. "Taavi on tietysti terve-tullut paljon useamminkin — Lydia ei ole niitä tyttöjä, jotka unhottavat mitä siveys ja säädyllisyys vaatii. Mutta mitäs ilman aikojaan asian jättää niin pitkiin kantimiin. Taavi ja te muut taidatte olla siinä luulossa, että minä ja vaimoni olemme jyrkästi vastaan avioliittoa Lydian ja Taavin kesken. Se luulo on väärä. Koska nuoret rakastavat toisiansa, niin mitä minä muuta siihen, kuin suostun".

Hovilainen naurahti ja hieroi käsiään.

"Hm!" Hannulan isäntä veti pitkän savun piippunysästään. "Minä puolestani luulin, että te jo olette valinneet vävyn — jopa herras-säädystä".

"Vai niin luulitte, he, he, he! Ei, kyllä se on parasta että itsekukin pysyy omassa säädyssään".

"Siinä sanoitte ihan oikein".

"Niin, ja niin aattelenkin", vakuutti Hovilainen.

"Niin aattelen minäkin", vastasi Hannula. "Mutta juuri sentähden katson parhaaksi, että se tyttö, minkä Taavi vaimoksensa valitsee, on yksinkertainen talonpoikaistyttö, tottunut käymään käsin vaikka mihin talouden toimeen, jopa raaempaankin. Ja sellainen tyttö ei taida olla teidän Lydia".

"No ei, Jumalan kiitos", puhkesi Hovila sanomaan, "ei hän haise navetalta eikä saastuta mitä likelle tulee. — Mutta kyllä teidän, veikkonen", jatkoi hän, hilliten vihansa kuohua, "täytyy heittää pois nuo peräti vanhanaikuiset mielipiteet; johan nyt kansa muualla sivistyy sivistymistään, miks'ei sitten teillä".

"Jos sivistys on siinä että työ heitetään pois, niin en minä semmoisesta sivistyksestä anna penniäkään", vastasi Hannula tyynesti.

"Mutta mitäs, jos saan luvan kysyä", virkkoi Hovila, mitellen Hannulan isäntää halveksivilla silmillä, "mitäs piioilla ja palkollisilla tehdään, jos isäntäväen tulee ryhtyä joka ryöttään?"

"Missä toimelias talonväki, ja tyttäriä talossa, siinä sujuvat työt ilman piioitta — missä taas isäntäväki on laiska, siinä ei ole kunnossa talous vaikka olisi piikoja tusina", vastasi Hannula.

"Mitäs tässä joutavia väitämme!" ärähti Hovila. "pitäkäät viisautenne, en minä sitä teiltä kadehti. Sen vaan tahtoisin tietää: onko se teidän täysi tuumanne että olla vastaan sitä, vaikka itse sanon, kunniallista ehdotusta, minkä teille tein; voisitteko todellakin tuottaa meille häpeää ja pilkkaa tyhjäksi tekemällä naimiskaupan, josta ympäri pitäjätä puhutaan niinkuin aivan valmiista?"

"Vaikka suututtekin, täytyy minun myöntää että täyttä totta tässä olen puhunut", vastasi Hannula. "Mitä tuohon häpeään ja pilkkaan tulee, mitä pelkäätte, niin ei meidän siihen syytä ole, että ihmiset tekevät valmista asiasta, joka minun tieteni ei ole ollut alussakaan ja, kuten toivon, jääkin alkamatta".

"No, no, mies", kiukkuili Hovilainen. "Kumminkin kääntyy häpeä teille itsellenne; saarnatkaa vaan viisauttanne ympäri pitäjää, niin saavat ihmiset nauraa. Mitäs minä tulinkaan teitä pidättämään lantatunkiolta, jossa teidän on oikea paikkanne. Taavi on täysi mies puolestansa ja toista mieltä tässä asiassa kuin arvokas isänsä. Nähdäänhän!"