VAPAUDESTA

Kirj.

John Stuart Mill

Englantilaisesta 'kansan painoksesta' ["On Liberty"] suomentanut Niilo Liakka.

Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, 1891.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.

Ajatuksenvapauden ylevämieliselle kannattajalle Professori Th. Rein'ille omistaa käännöksen syvästi kunnioittaen

Suomentaja.

Hänen rakkaalle ja katkerasti kaivatulle muistollensa, hänen, joka oli innostuttavana ja osittain tekijänä kaiken, mitä parasta on minun kirjoituksissani — ystävän ja vaimon, jonka ylevä totuuden- ja oikeudentunto oli minun voimallisin kiihottajani ja jonka hyväksyminen parhain paikkani — omistan minä, tämän kirjan. Niinkuin kaikessa, mitä minä olen moneen vuoteen kirjoittanut, on siinä yhtä paljon hänen osaansa kuin minun. Mutta nykyisessä muodossaan on teos varsin vaillinaisesti joutunut hänen arvaamattoman avukkaan tarkastuksensa alaiseksi, sillä muutamat kaikkein tärkeimmät osat lykättiin vastaiseen, huolellisempaan tutkimukseen, jota ne nyt eivät enää koskaan saa. Jos minussa olisi miestä maailmalle ilmottamaan puoletkaan niitä suuria ajatuksia ja jaloja tunteita, jotka peitettiin hänen hautaansa, tekisin minä enemmän hyvää, kuin arvatenkaan lähtee mistään, mitä minä voin kirjoittaa ilman hänen melkein verrattoman viisautensa elähdytystä ja tukea.

SISÄLLYS.

Ensimäinen luku Johdatus Toinen luku Ajattelemisen ja keskustelemisen vapaudesta Kolmas luku. Individualisuudesta yhtenä menestyksen aineksena Neljäs luku. Rajoista yhteiskunnan vallalle individin yli Viides luku. Sovellutuksia

ENSIMÄINEN LUKU.

Johdatus.

Tämä kirja ei käsittele n.s. tahdon vapautta, jota niin onnistumattomasti on asetettu väärin nimitetyn filosofisen välttämättömyyden vastakohdaksi, vaan yhteiskunnallista eli kansalaisvapautta, s.o. sen vallan luontoa ja rajoja, jota yhteiskunta oikeudenmukaisesti saattaa käyttää yksityisen yli. Tämä on asia, jota harvoin on esitetty ja tuskin koskaan yleisemmältä kannalta keskusteltu; mutta kuiteinkin se syvästi vaikuttaa salaisella läsnäolollansa meidän ajan käytännöllisiin riitakysymyksiin ja on varmaan pian saava itsensä tunnustetuksi tulevan ajan elinkysymykseksi. Se ei suinkaan ole uusi; päin vastoin se on ammoisista ajoista tavallansa hajottanut ihmiskunnan osiin. Nykyaikana, kuin ihmiskunnan sivistyneemmät osat ovat niin kauaksi edistyneet, esiintyy se itse uudessa muodossa ja vaatii erityistä, perusteellisempaa käsittelyä.

Taistelu vapauden ja vallan välillä on enimmin esiintyvä piirre niissä historian osissa, joihin ensiksi olemme tutustuneet, erittäinkin Kreikan, Rooman ja Englannin historiassa. Mutta ennen muinoin taistelivat alamaiset eli joku alamaisten luokka ja hallitus keskenänsä. Vapaudella tarkotettiin silloin suojelusta hallitsijan mielivaltaa vastaan. Hallitsijat olivat (paitsi muutamissa Kreikan valtioissa) ikäänkuin hallitsemansa kansan luonnollisia vastustajia. Hallitsevaisena oli joko yksinvaltias tahi vallitseva luokka eli kasti, joka oli saanut valtansa perinnön tahi anastuksen kautta; ainakaan se ei ollut hallittujen suostumuksella siihen päässyt, vaikka tuota valtaa ei uskallettu, kenties ei tahdottukaan vastustaa, ehkä kyllä sen sortoa vastaan keksittiin kaikellaisia varokeinoja. Hallitsijain valtaa pidettiin välttämättömänä, mutta samassa erittäin vaarallisena; sitä pidettiin aseena, jota he saattoivat käyttää yhtä helposti omia alamaisiaan, kuin ulkonaisia vihollisia vastaan. Suojelemaan yhteiskunnan heikompia jäseniä joutumasta lukemattomain kotkain saaliiksi, tarvittiin yksi peto, väkevämpi muita, jonka tuli pitää toisia kurissa. Mutta kuin pääpeto saattoi olla yhtä ahnas raatelemaan laumaa, kuin yksikään pienempiä, niin oli aina oltava varoillaan puolustamaan tämänkin hampaita ja kynsiä vastaan. Sen vuoksi oli isänmaanystäväin silmämääränä panna rajat sille vallalle, jota voi kärsiä hallitsijan käyttävän yhteiskunnan yli, ja tätä rajoitusta silloin ymmärrettiin vapaudella. Siihen päästiin kahta tietä. Ensiksi saamalla tunnustetuksi muutamia etuuksia, n.s. valtiollisia vapauksia tahi oikeuksia, joita loukkaamisellaan hallitsijan katsottiin rikkoneen velvollisuutensa sekä oikeuttaneen yksityiseen tai yleiseen kapinaan. Toinen ja yleensä myöhempi keino oli valtiomuodollisen valvonnan asettaminen, jossa yhteiskunnan tai jonkun sen etuja edustavaksi oletetun virkakunnan myöntymistä pidettiin välttämättömänä ehtona muutamille hallitsijavallan tärkeämmille toimille. Edelliseen rajoitustapaan on hallitsijavalta useimmissa Europan maissa pakotettu enemmän tai vähemmän alistumaan. Toisen laita ei ole ollut sama; ja työ sen toteuttamiseksi, tahi, jos se jossain määrin on toteutettu, sen täydellisentämiseksi on kaikkialla tullut vapauden ystäväin pääpyrinnöksi. Ja niin kauvan kuin tyydyttiin vastustamaan yhtä vihollista toisella ja sietämään yhtä hallitsijaa, kuin vaan saatiin enemmän tai vähemmän varmoja takeita hänen tyranniuttansa vastaan, ei vaatimuksissa käytykään tätä kauvemmaksi.

Mutta ihmiskunnan kehityksessä tuli aika, jolloin lakattiin pitämästä luonnon välttämättömyytenä sitä, että hallitus oli itsenäinen mahti, jonka edut olivat toiset kuin kansan. Tämän ajan ihmisistä oli paljoa parempi, että valtion virkamiehet olisivat heidän asianajajiansa eli edustajiansa, joita saattoi mielinmäärin panna viralta. Näytti siltä kuin he ainoastaan täten olisivat voineet saada täyden varmuuden siitä, että hallituksen valtaa ei väärinkäytettäisi heidän vahingokseen. Vähitellen tämä vaaliminen valittavaa ja määräaikaista hallitusta tuli kansanpuolueen ponnistusten pääesineeksi, missä vaan sellainen puolue oli olemassa, ja syrjäytti huomattavasti edelliset puuhat rajoittaa hallitusvaltaa. Kuin pyrintö oli päässyt siihen, että se alkoi selvittää hallitusvallan lähtevän hallittujen määräaikaisista vaaleista, niin alkoivat useat arvella, että itse hallitusvallan rajoittamista oli pidetty liian paljon silmällä. Tämä oli, siltä näytti, varokeino hallitsijoita vastaan, joitten edut yleensä olivat kansan etujen vastakohtana. Nyt tarve vaati ainoastaan, että hallitsijat olivat yhtä kuin kansa, että heidän etunsa ja tahtonsa oli kansan etu ja tahto. Eihän kansa muka tarvinnut suojelusta omaa tahtoansa vastaan. Eihän ollut pelkoa, että se sortaisi itseänsä. Kuin vaan hallitsijat olivat kansalle vastuunalaiset, kuin kansalla oli, valta niitä heti erottaa virasta, niin saattoihan se kyllä uskoa niille vallan, jonka käyttämisen se itse, määräsi. Hallitsijain valta oli muka kansan oma valta, koottuna ja käytännöllisessä muodossa. Tämä ajattelemis- eli kentiesi oikeammin tuntemistapa oli yleinen europalaisen liberalismin viimeisessä miespolvessa; ja mannermaalla on se siinä vieläkin selvästi vallitsevana. Ne, jotka myöntävät jonkunlaista rajoitusta siinä, mitä hallitus saa tehdä, (sellaisista hallituksista puhumatta, joita he eivät katso saavan olla olemassakaan), ovat loistavia poikkeuksia mannermaan valtiollisissa ajattelijoissa. Samallainen mielipiteen suunta olisi ehkä tähän aikaan päässyt meidänkin maassa vallalle, jos ne seikat, jotka jonkun aikaa sitä edistivät, olisivat muuttumattomina jatkuneet.

Mutta valtiollisissa ja filosofisissa teorioissa, samoin kuin ihmisissäkin, paljastaa menestyminen virheet ja heikkoudet, jotka muuten eivät olisi tulleet huomatuiksi. Se ajatus, ett'ei kansan tarvinnut rajoittaa valtaansa itsensä yli, saattoi näyttää selviöltä, kuin kansanhallitus vielä oli paljas unelma, kuin siitä oli ainoastaan luettu, että se oli joskus entisinä aikoina ollut olemassa. Eivätkä sellaisetkaan ajoittaiset hairahdukset, kuin Ranskan vallankumouksessa tehtiin, välttämättömästi hämmentäneet tätä ajatusta; pahimmat niistä muka olivat vallananastajavähemmistön tekoja, jotka eivät mitenkään kuuluneetkaan kansallisten laitosten toimintaan, vaan äkillisiin, suonenvedontapaisiin purkauksiin yksin- ja ylimysvallan sortoa vastaan. Mutta levisipä sitten suureen osaan maanpintaa demokratinen tasavalta, joka pääsi mahtavimpain jäsenten joukkoon kansain keskuudessa; ja samalla joutui valittava, vastuunalainen hallitus tarkastuksen ja muistutusten esineeksi, jotka aina seuraavat suuria tapahtumia. Nyt huomattiin, ett'eivät sanelmat "itsehallinnosta" ja "kansan vallasta itsensä yli" ilmaisseet asian todellista laitaa. Se "kansa", joka valtaa käyttää, ei ole aina sama kansa, jonka yli tätä valtaa käytetään, eikä se "itsehallinto", josta puhutaan, ole kunkin hallinto itsensä ylitse, vaan hallinto kunkin ylitse kaikkien muitten kautta. Sitä paitsi kansan tahto käytännössä merkitsee väestön lukuisimman ja toimeliaimman osan tahtoa, enemmistöä, tahi niitä, jotka ovat onnistuneet pääsemään enemmistöksi tunnustetuiksi. Kansa niin muodoin saattaa haluta sortaa jotakin osaansa, ja varokeinot ovat yhtä välttämättömät tätä, kuin mitään muutakaan vallan väärinkäyttöä vastaan. Rajoittaminen hallituksen valtaa individin ylitse on siis aivan yhtä tärkeätä siinäkin tapauksessa, että vallanpitäjät ovat säännöllisesti tilivelvolliset yhteiskunnalle s.o. sen voimakkaimmalle puolueelle. Tämä katsantokanta on helposti päässyt vallalle, sillä se miellyttää yhtä paljon ajattelijoita kuin niitä tärkeitä luokkia europalaisessa yhteiskunnassa, joiden todellisten tai luuleteltujen etujen vihollinen demokratia on; ja valtiollisissa mietelmissä luetaan nykyjään "enemmistön tyrannia" niihin vaaroihin, joita vastaan yhteiskunnan tulee olla varoillaan.

Samoin kuin muutkin tyranniat tuli enemmistönkin tyrannia heti peljätyksi, ja sinä se on vieläkin yleensä, varsinkin sen vaikutus julkisten virastojen toimissa. Mutta ajattelevat ihmiset huomasivat, että kuin tyrannina on yhteiskunta itse — yhteiskunta kokonaisuudessaan niiden individien ylitse, jotka sen muodostavat — niin eivät sen sortamiskeinot rajoitu niihin toimiin, joita se harjoittaa virkamiestensä kautta. Yhteiskunta voipi panna ja panee toimeen päätöksensä; vaan jos se tekee vääriä päätöksiä oikeain sijasta, tai yleensä ollenkaan päättää asioista, joihin se ei saisi ryhtyä, niin se harjoittaa sosialista sortoa, kauheampaa kuin moni valtiollisen sorron laji; sillä vaikk'ei sitä tavallisesti kannatakaan niin ankarat rangaistukset, niin on siitä kuitenkin vaikeampi pelastua, koska se tunkeutuu syvemmälle elämän erityiskohtiin ja orjuuttaa itse sielunkin. Suojelus esivallan tyranniutta vastaan ei siis ole riittävä: tarvitaan myöskin suojelusta vallitsevan mielipiteen ja tunteen tyranniutta vastaan, vastaan yhteiskunnan taipumusta muilla välikappaleilla kuin sivilirangaistuksilla tyrkyttää omia käsitteitänsä ja tapojansa elinohjeeksi niille, jotka niistä poikkeavat; kahlehtia edistymistä ja jos mahdollista estää muodostumasta individejä, jotka eivät sovellu sen suuntaan, ja pakottaa kaikki luonteet mukaantumaan sen omaan malliin. Yleisen mielipiteen oikeudenmukaiselle sekaantumiselle individin vapauteen on raja: ja tämän rajan löytäminen sekä sen suojeleminen loukkauksilta on yhtä välttämätön ihmiskunnan asiain hyvälle järjestykselle, kuin suojeleminen valtiollista sortovaltaa vastaan.

Mutta vaikka tätä väitöstä periaatteessaan tuskin vastustettaneen, niin asian käytännöllinen puoli, mistä tämä raja on vedettävä — kuinka on saatava oikea sovitus individin vapauden ja yhteiskunnan valvonnan välille — on aine, joka on melkein kokonaan selvittämättä. Kaikki, mistä ihmisen oleminen saa arvonsa, vaatii muiden ihmisten vapauden pakollista rajoittamista. Sen tähden täytyy säätää joitakin käytösohjeita, etupäässä lain kautta, mutta monessa seikassa, johon lain sekaantuminen ei sovellu, yleisen mielipiteen kautta. Mitä näiden ohjeiden tulee olla, on pääkysymys ihmiskunnan asioissa; mutta muutamia melkein itsestään selviä kohtia lukuunottamatta, on tämä kysymys niitä, joiden ratkaisemisessa on vähimmin edistytty. Ei ole kahta aikakautta, tuskinpa kahta maata, jotka olisivat sen ratkaisseet samalla tavalla; ja toinen maa ja toinen aika kummastelee toisensa ratkaisua. Kuitenkaan eivät minkään aikakauden, eivätkä minkään maan ihmiset arastele siinä suurempia vaikeuksia olevan, kuin jos ihmiskunta kaikkina aikoina olisi ollut siitä asiasta yksimielinen. Ne säännöt, jotka heidän keskensä vallitsevat, näyttävät heistä selviltä ja oikeutetuilta itsestään. Tämä melkein yleinen hairahdus on sekin esimerkki tottumuksen taikavaikutuksesta, tottumuksen, joka ei ainoastaan ole, niin kuin sananlasku sanoo, "toinen luonto", vaan jota alinomaa pidetään ensimäisenä. Tottumuksen voima estämään kaiken epäilyksen niiden ohjeitten suhteen, joita ihmiset säätävät toisilleen, on sen vuoksi vielä täydellisempi että tottumus on niitä asioita, joihin eivät ihmiset yleensä pidä tarpeellisena lausua syitä, ei toisille eikä itselleen. Ihmiset tapaavat uskoa, ja heitä ovat tässä uskossa vahvistaneet jotkut, jotka tahtovat käydä filosofeista, että heidän tunteensa tämällaisissa asioissa ovat pätevämmät, kuin järkevät ajatukset, ja että tunteet korvaavat nämät jälkimäiset. Se käytännöllinen periaate, jonka mukaan he muodostavat mielipiteensä ihmisten käytöksen ohjaamisesta, on tuo jokaisen ihmisen mielessä oleva tunne, että kaikkien tulisi toimia, niinkuin hän ja ne, joitten kanssa hän on yhtä mieltä, soisivat hänen toimivan. Eikä todella kukaan tunnusta itselleen, että hänen päätöstensä määrääjänä on hänen oma mielitekonsa. Mutta sellaista mielipidettä käytöstavasta, joka ei perustu järkisyihin, voi pitää ainoastaan personallisena mieltymyksenä, ja jollei kerran ilmotetut järkisyyt ole muuta, kuin paljasta vetoamista muiden ihmisten samallaiseen mieltymykseen, niin on kuitenkin tämäkin vielä ainoastaan monen mielitekoa yhden hengen mieliteon sijasta. Mutta tavalliselle ihmiselle ei hänen oma mielitekonsa, täten kannatettuna, ole ainoastaan täydellisesti tyydyttävä syy, vaan ainoa peruste, mikä hänellä yleensä on niihin käsityksiinsä siveellisyydestä, aistista, sopivasta, jotka eivät ole suoraan lausuttuina hänen uskontunnustuksessansa, ja samalla pääohjeena tämänkin selvittämisessä. Siis ovat ihmisten mielipiteet kiitettävästä ja moitittavasta niiden kaikkien erilaisten syiden alaisina, jotka vaikuttavat heidän toivomuksiinsa toisten käytöksen suhteen, ja jotka syyt ovat yhtä lukuisat kuin ne, jotka määräävät heidän toivomuksiansa muissakin suhteissa: milloin heidän järkensä, milloin taas heidän esiluulonsa eli taikauskonsa, usein heidän yhteiskunnalliset, usein myöskin yhteiskuntavastaiset taipumuksensa, heidän kateutensa tai epäluulonsa, heidän ylpeytensä tai halveksimisensa, mutta tavallisimmin heidän toivomuksensa ja huolehtimisensa omia etuja — heidän oikeutettu tai epäoikeutettu itsekkäisyytensä. Missä tahansa on olemassa vallitseva luokka, lähtee melkoinen osa maan siveellisyyskäsitteitä sen luokkaeduista ja sen paremmuusluulosta. Siveellisyyssuhteet spartalaisen ja helotin, herran ja orjan, ruhtinaan ja alamaisen, aatelisen ja aatelittoman, miehen ja vaimon välillä ovat enimmäkseen olleet näiden luokkaetujen ja -tunteitten luomia; ja täten syntynyt käsityskanta vaikuttaa puolestaan siveellisiin tunteisiin vallitsevan luokan sisällisissä väleissä. Toisaalta taas, missä onnen vallassa ollut luokka on menettänyt valtansa, tahi missä sen valta ei ole kansanmieleinen, on vallitsevissa siveellisissä tunteissa jälkiä maltittomasta vastenmielisyydestä etevämmyyttä vastaan. Toinen suuri ratkaiseva periaate määrätessä käytöksen sääntöjä (mitä on tehtävä tai jätettävä tekemättä), jotka ovat päässeet lakiin tai yleiseen mielipiteeseen, on ollut ihmisten orjamainen alamaisuus maallisten hallitsijainsa ja jumaliensa mieltymyksiä ja vastenmielisyyksiä kohtaan. Tämä orjamaisuus, vaikka pääasiassa itsekästä, ei ole teeskentelyä: siitä lähtee todellisia kammon tunteita, se on saanut ihmisiä polttamaan noitia ja vääräuskoisia. Niin monien alhaisempien vaikutusten rinnalla on varmaan yhteiskunnan yleisillä ja selvillä eduilla ollut osansa, vieläpä melkoinen osa siveellisten tunteitten ohjaamisessa; ei niinkään paljon järkisyytensä ja oman arvonsa, kuin niiden sympatiain ja antipatiain kautta, jotka niistä eduista kasvavat: ja sympatiat ja antipatiat, joilla on ollut hiukan tai ei mitään tekemistä yhteiskunnan etujen kanssa, ovat aivan yhtä suurella voimalla vaikuttaneet siveellisten käsitteiden määräämiseen.

Yhteiskunnan tai jonkun sen mahtavan osan taipumukset tai vastenmielisyydet ovat siis käytännössä pääasiallisesti määränneet ne ohjeet, joita kaikkien tulee noudattaa lain tai yleisen mielipiteen rangaistuksen uhalla. Ja yleensä eivät ne, jotka ovat ajatuksiltaan ja tunteiltaan olleet yhteiskuntaa edellä, ole koskeneet tämän seikan periaatteesen, vaikka he ovatkin saattaneet sen erityiskohtien kanssa riitaantua. He ovat enemmin tutkineet sitä, mitä yhteiskunnan tulisi hyväksyä, mitä hylkiä, kuin kysymystä, tulisiko yhteiskunnan hyväksymisen tahi hylkimisen olla lakina individille. He ovat pitäneet parempana koettaa muuttaa ihmisten tunteita niissä kohdissa, joissa he itse olivat eri mieltä, kuin yhtyä muiden erimielisten kanssa puolustamaan vapautta. Ainoa kohta, jossa useampi ihminen on ottanut tuon korkeamman kannan periaatteekseen ja lujasti siinä pysynyt, on uskonnollisen mielipiteen ala. Seikka on monessa suhteessa valaiseva ja varsinkin siinä, että se on mitä sattuvin todiste n.s. "siveellisen tunteen" pettäväisyydestä, sillä rehellisen umpiuskoisen odium theologicum (uskonkiihko) on mitä selvin kohtaus "siveellistä tunnetta". Ne, jotka ensinnä mursivat sen ikeen, joka kutsui itseään yleiseksi (katoliseksi) kirkoksi, olivat yhtä vähän taipuvaiset suvaitsemaan eriäväisiä uskonnollisia mielipiteitä, kuin tämä kirkko itse. Mutta kuin kuumin taistelu oli ohitse ilman että mikään puolue oli täydellisesti voittanut ja jokainen kirkko eli lahko oli pakotettu tyytymään siihen alaan, joka sillä jo oli, oli vähemmistöjen, kuin he nyt näkivät, ett'ei heillä ollut toivomistakaan päästä enemmistöksi, täytymys pyytää niitä, joita he eivät voineet kääntää, suvaitsemaan heidän erimielisyyttään. Siis melkein yksinomaan tällä alalla on individin oikeus yhteiskuntaan nähden tullut periaatteen selvällä pohjalla määrätyksi, ja yhteiskunnan vaatimus käyttää valtaansa toisin ajattelevia vastaan tullut julkisesti vastustetuksi. Ne suuret kirjailijat, joita maailman on kiittäminen siitä uskonnonvapaudesta, joka sillä on; ovat yhteisesti puolustaneet omantunnonvapautta loukkaamattomana oikeutena sekä kerrassaan kieltäneet ihmisen tarvitsevan kenellekään toiselle tehdä tiliä uskonnollisesta vakaumuksestaan. Mutta ihmisten suvaitsemattomuus kaikissa asioissa, jotka todella heidän sydäntänsä koskevat, on niin luonnollinen, että uskonnonvapautta tuskin on missään pantu käytännössä voimaan, paitsi missä uskonnollinen välinpitämättömyys, joka ei anna häiritä rauhaansa teologisilla kiistoilla, on laskenut painonsa vaakakuppiin. Yleisesti tunnustavat kaikki uskonnollismieliset henkilöt suvaitsevaisimmissakin maissa suvaitsevaisuus velvollisuutta ainoastaan — panemalla hiljaisesti vastalauseen. Yksi myöntää, että kirkon hallinnossa saa poiketa, mutta ei opissa; toinen saattaa suvaita kaikkia muita paitsi paavilaisia ja unitarianeja, kolmas jokaista, joka vaan uskoo ilmoitettua uskontoa; muutamain harvain kristillinen rakkaus ulottuu vähän kauvemmaksi, vaan pysähtyvät hekin vaatimaan, että ainakin jumalaan ja tulevaiseen elämään on uskominen. Kaikkialla, missä enemmistön usko vielä on todellinen ja elävä, on se osottainnut hyvin vähän alentaneensa kuuliaisuudenvaatimuksiansa.

Vaikka Englannissa valtiollisen historiamme omituisten seikkain tähden yleisen mielipiteen ijes on ehkä raskaampi, niin lain ijes taas on keveämpi, kuin missään muussa Europan maassa; ja täällä vallitsee suuri vastenmielisyys kaikkea sekä lainsäätävän että toimeenpanevan vallan sekaantumista vastaan yksityisen ihmisen asioihin. Tämä ei sanottavasti lähde oikeasta kunnioituksesta individin vapautta kohtaan, vaan yhä vielä jatkuvasta tottumuksesta pitää hallitusta päinvastaisten etujen edustajana, kuin yleisön ovat. Enemmistö ei ole vielä oppinut käsittämään hallituksen valtaa omaksi vallaksensa, eikä sen mielipiteitä omiksi mielipiteikseen. Kuin se siihen pääsee, joutuu personallinen vapaus yhtä paljon hallituksen, kuin se nyt on yleisen mielipiteen sorron alaisena. Mutta vielä on varalla melkoinen määrä tunnetta valmiina vastustamaan jokaista yritystä lailla tarkastaa ihmisiä asioissa, joissa he eivät tähän asti ole tottuneet sen tarkastusta kärsimään; ja tässä tehdään hyvin vähän erotusta, kuuluuko asia lain tarkastuspiiriin, vai eikö; niin vähän, että tuo tunne, niin terveellinen kuin se sinään onkin, on niissä erityistapauksissa, joissa se on valtaan päässyt, kenties yhtä usein ollut väärässä, kuin oikeassa. Eikä todella olekaan mitään tunnustettua periaatetta, jonka mukaan hallituksen sekaantumisen sopivaisuutta voisi asianomaisesti tutkia. Ihmiset päättävät omain personallisten taipumustensa mukaan. Toiset mielellään kehottavat hallitusta ryhtymään asiaan, milloin vaan jotain hyvää olisi tehtävä, tahi jotain pahaa korjattava, toiset taas kärsivät ennen mitä yhteiskunnallista pahaa tahansa, kuin yhdenkään lisäisivät niihin inhimillisten etujen aloihin, jotka olisivat hallituksen tarkastuksen alaisina. Ja kussakin erityisessä tapauksessa asettuvat ihmiset sille tai tälle puolelle heidän tunteittensa yleisen suunnan mukaan, joko sen mukaan, kuin he harrastavat sitä erityistä asiaa, joka on esitetty hallituksen tehtäväksi, tahi sen mukaan kuin he luottavat siihen, että hallitus tekee sen heidän mielensä mukaan; mutta ani harvoin johdonmukaisesti seuraten periaatetta siitä, mitä hallituksen sopii tehdä. Sen vuoksi minusta tämän perusohjeen eli prinsiipin puutteessa toinen puolue nykyjään on yhtä väärässä kuin toinenkin; hallituksen sekaantumista melkein yhtä usein sopimattomasti vaaditaan, kuin sopimattomasti moititaan.

Tämän kirjan tarkotuksena on esittää hyvin yksinkertainen periaate, joka olisi oikeutettu ehdottomasti määräämään yhteiskunnan pakotusta ja valvontaa yksityisen suhteen, olkootpa käytetyt keinot sitten fyysillistä voimaa lain rangaistuksen muodossa, tahi moralista sitomista yleisen mielipiteen kautta. Tämä periaate on se, että ainoa päämäärä, joka oikeuttaa ihmisiä yksityisesti tahi yhteisesti sekaantumaan jonkun lähimäisensä toimintavapauteen, on itsepuolustus. Ainoa tarkotus, jossa oikeudella voidaan käyttää valtaa jonkun sivistyneen yhteiskunnan jäsenen yli vastoin hänen tahtoansa, on tarkotus estää muiden vahinkoa. Hänen oma fyysillinen tai moralinen etunsa ei ole riittävä syy. Häntä ei saa oikeudenmukaisesti pakottaa tekemään jotain tai olemaan tekemättä sen vuoksi, että hänelle olisi parempi tehdä niin, sen vuoksi, että se tekisi hänet onnellisemmaksi, sen vuoksi, että muiden mielestä olisi viisaampaa ja vaikkapa oikeampaakin tehdä niin. Näillä syillä kyllä saattaa häntä varottaa, keskustella hänen kanssaan, vakuuttaa tai taivuttaa häntä, mutta ei pakottaa eikä etsiä häntä millään pahalla, jos hän toisin toimii. Oikeuttaakseen tähän täytyy sen menettelyn, josta häntä tahdotaan estää, olla aiotun tekemään pahaa jollekulle muulle. Ainoa osa ihmisen käytöstä, josta hän on vastuunalainen yhteiskunnalle, on se, joka koskee muita. Siinä osassa, joka koskee häntä itseänsä, on hänen vapautensa oikeudella ehdoton. Itsensä ylitse, oman ruumiinsa ja sielunsa ylitse on ihminen itsevaltias.

Tuskin lienee tarpeellista sanoa, että tämä lause on aijottu sovitettavaksi ainoastaan sellaisiin ihmisiin, joiden kyvyt ovat täydellisesti kypsyneet. Me emme puhu lapsista, emmekä nuorista, jotka eivät ole lain määräämässä täysijässä. Niiden, jotka vielä ovat siinä asemassa, että muiden tulee pitää heistä huolta, täytyy saada suojelusta sekä omia tekojansa että ulkonaista vääryyttä vastaan. Samasta syystä emme ota lukuun sitä kehittymätöntä yhteiskuntatilaa, jossa kansaa itseäänkin täytyy pitää vielä alaikäisenä. Ensimäiset vaikeudet vapaaehtoisen edistymisen uralla ovat niin suuret, että harvoin on vara valita välikappaleita niiden voittamiseen; ja hallitsija on innokkaassa parantamishalussaan oikeutettu käyttämään hyväkseen kaikkia keinoja, jotka voivat viedä muuten kenties saavuttamattomaan tarkotusperään. Despotinen hallitustapa on barbareihin nähden oikeutettu, jos nimittäin tarkotuksena on heidän sivistämisensä ja jos tarkotuksen todellinen saavuttaminen oikeuttaa keinot. Vapautta periaatteena ei voi mitenkään sovittaa oloihin, jotka olivat ennen kuin ihmiset kehittyivät siihen määrään, että heitä voi parantaa vapaan, puolueettoman keskustelun kautta. Siihen saakka ei ollut muuta neuvoa, kuin sokeasti totella Akbaria[1] tahi Kaarlo Suurta, jos onni sattui semmoisia suomaan; mutta niin pian kuin ihmiset ovat kehittyneet vakaumuksen tahi vakuuttamisen kautta parannukseen ohjattavaksi (johon ajanjaksoon kaikki ne kansat, joista tässä puhumme, jo kauvan sitten ovat päässeet), niin ei pakottaminen välittömässä muodossa eikä rangaistuksena ja sakkona tottelemattomuudesta enää ole hyväksyttävä keinoksi heidän parantamiseksensa; se on oikeutettu ainoastaan turvaamisessa muita ihmisiä.

Tässä minun sopii mainita, että luovun kaikista eduista, jotka todistukseni hyväksi saattaisi johtaa ehdottoman, hyödystä riippumattoman oikeuden käsitteestä. Minä pidän hyötyä viimeisenä ratkaisijana kaikissa eetillisissä (siveellisissä) kysymyksissä, mutta hyötyä laveimmassa merkityksessä, perustuvaa edistyvän ihmisen pysyviin etuihin. Minä väitän, että nämät edut oikeuttavat taivuttamaan individin itsemääräämisen ulkonaisen tarkastuksen alle ainoastaan niihin tekoihin katsoen, jotka koskevat toisten ihmisten etuja. Jos joku tekee toista vahingoittavan teon, niin onhan siinä jo selvä syy häntä rangaista, joko lain kautta tahi, missä ei lain määräyksiä epäilyksettä voi sovittaa, yleisen paheksumisen kautta. On myöskin monta suoranaista tekoa toisten hyväksi, joita hänet oikeudella saattaa tekemään pakottaa, niinkuin esim. tuomioistuimen edessä todistaminen, osanottaminen maanpuolustukseen tai johonkin muuhun yhteiseen työhön, joka on välttämätön sen yhteiskunnan eduille, jonka suojelusta hän nauttii, ja muutamain erityisten hyväntekeväisyystekojen täyttäminen, esim. lähimäisen hengen pelastaminen, tahi väliinastuminen turvattoman puolustamiseksi pahoinpitelyä vastaan, joita kaikkia selvästi on joka ihmisen velvollisuus tehdä ja joiden laiminlyömisestä hänet saattaa oikeudella pitää yhteiskunnalle vastuunalaisena. Ihminen saattaa tuottaa vahinkoa toisille ei ainoastaan tekojensa, vaan myöskin laiminlyömistensä kautta, ja molemmissa tapauksissa on hän velvollinen vastaamaan heille vahingosta. Tosin tulee jälkimäisessä tapauksessa pakotusta käyttää paljoa varovaisemmin, kuin edellisessä. Sääntö on, että jokainen on toiselle tekemästään vahingosta vastuunalainen; tekeminen hänet vastuunalaiseksi siitä, ettei ole vahinkoa estänyt, on verraten poikkeus. Mutta onpa monta kyllin selvää ja kyllin tärkeää tapausta tätä poikkeusta oikeuttamaan. Kaikissa asioissa, jotka koskevat ihmisen ulkonaisia oloja, on hän oikeutta myöten vastuunalainen niille, joitten edut siinä ovat kysymyksessä, ja vaadittaissa yhteiskunnalle, heidän suojelijalleen. Usein on päteviä syitä olla vaatimatta häntä vastuusen, mutta näiden syiden tulee lähteä erityisistä asianhaaroista: joko on kysymyksessä tapaus, jossa voi luulla hänen yleensä toimivan paremmin jätettynä omaan vapauteensa, kuin sen valvonnan alaisena, jolla yhteiskunnan on valta häntä sitoa, tahi tuottaisi yritys käyttämään valvontaa uusia vastuksia, suurempia kuin no, joita sillä oli estettävä. Kuin tällaiset syyt estävät pakottamasta vastuunalaisuuteen, tulee ihmisen omantunnon ruveta tuomariksi ja puollustaa niitä toisten etuja, joilla ei ole mitään ulkonaista suojelusta; ja ihmisen tulee arvostella itseänsä sitä ankarammin, kuin ei hän siinä voi tulla lähimäistensä tuomion alaiseksi.

Mutta on yksi toiminta-ala, jossa yhteiskunnalla, individistä erotettuna, on ainoastaan epäsuoria etuja, jos niitäkään; ja tämä ala on koko se osa ihmisen elämää ja käytöstä, joka koskee ainoastaan häntä itseään, tahi jos koskeekin muita, niin tekee sen ainoastaan heidän vapaan, omaehtoisen, eksyttämättömän myöntymyksensä ja osallisuutensa kautta. Kuin sanon, että se koskee ainoastaan häntä itseänsä, tarkotan: suoranaisesti ja ensi sijassa, sillä mikä koskee häntä itseänsä, se koskee muitakin hänen kauttansa, ja se vastaväite, jonka voi perustaa tähän seikkaan, otetaan jäljempänä tutkittavaksi. Tämä on siis ihmisvapauden oikea ala. Se sisältää ensiksi tajunnan sisällisen maailman, vaatien omantunnon vapautta laajimmassa merkityksessä, ajatuksen ja tunteen vapautta, ehdotonta mielipiteen ja käsityksen vapautta kaikissa asioissa, niin käytännöllisissä kuin mietinnöllisissä, tieteellisissä, siveellisissä ja uskonnollisissa. Vapaus lausua ja julaista mielipiteitä saattaa näyttää alistuvan eri periaatteesen, koska se kuuluu siihen osaan ihmisen käytöstä, joka koskee muita ihmisiä; mutta kuin se on melkein yhtä tärkeä, kuin ajattelemisenkin vapaus, ja kuin se suurimmaksi osaksi on samoilla perusteilla, ei sitä käytännössä saata tästä erottaa. Toiseksi tämä periaate vaatii meille taipumusten ja harrastusten vapautta, vapautta suunnitella elämämme oman luonteemme mukaan, vapautta tehdä ja tekemättä jättää, mitä haluamme, kunhan vastaamme tekojemme seurauksista: ilman että lähimäisemme meitä estävät, kun vaan eivät tekomme heitä vahingoita, vaikkapa, he pitäisivätkin meidän käytöstämme narrimaisena, nurjana ja vääränä. Kolmanneksi seuraa tästä kunkin individin vapaudesta vapaus yhdistyksiin individien kesken, samojen rajojen sisässä, vapaus yhdistyä jotain tarkotusta varten, josta ei lähde vahinkoa muille, edellyttämällä että yhdistyvät henkilöt ovat täysikäisiä, eivätkä ole pakotettuja tahi petettyjä.

Ei mikään yhteiskunta, jossa ei näitä vapauksia ylimalkaan pidetä arvossa, ole vapaa, olkoon sen hallitusmuoto mikä tahansa, eikä mikään yhteiskunta ole täydellisesti vapaa, jossa eivät nämät ole ehdottomasti ja rajoituksitta voimassa. Ainoa vapaus, joka nimensä ansaitsee, on se, että saamme etsiä onneamme omalla tavallamme, kuin emme koeta ryöstää muilta heidän onneaan tahi estellä heidän yrityksiään saavuttaa sitä. Kukin on itse oman onnensa luonnollinen valvoja, sekä ruumiinsa että mielensä ja henkensä onnen. Siitä on ihmisille enemmän etua, että kukin saa elää mielensä mukaan, kuin että häntä pakotettaisiin elämään niin kuin kaikista muista näyttää parhaalta.

Vaikka tämä oppi ei suinkaan ole uusi ja vaikka se useasta näyttänee kieltämättömältä totuudelta, niin ei ole kuitenkaan toista oppia, joka suoranaisemmin poikkeaisi olemassaolevan mielipiteen ja käytännön yleisestä suunnasta. Yhteiskunta on nähnyt aivan yhtä paljon vaivaa koittaessaan ymmärryksensä mukaan pakottaa ihmisiä mukaantumaan sen käsitteisin personallisesta, kuin yhteiskunnallisesta kelvollisuudesta. Vanhan ajan tasavallat pitivät itsensä oikeutettuina valtiovallan kautta määräämään ihmisten käytöksen yksityisseikkoihin saakka, ja vanhat filosofit kannattivat samaa mielipidettä, sillä perusteella, että valtiolle on jokaisen kansalaisen koko ruumiillinen ja siveellinen kasvatus hyvin tärkeä. Tämä ajattelematapa oli kenties paikallansa pienissä valtioissa, jotka olivat mahtavain vihollisten keskellä, alituisessa vaarassa joutua ulkonaisen hyökkäyksen tai sisällisten metelien kautta kukistetuksi, ja joille lyhytaikainenkin pontevuuden ja itsensähillinnän puute saattoi niin helposti käydä tuhoisaksi, ettei heillä ollut tilaisuutta odottaa vapauden terveellisiä ja kestäviä vaikutuksia. Uuden ajan valtioyhteiskuntain suurempi koko, ja ennen kaikkea hengellisen ja maallisen vallan erottaminen, (jonka kautta ihmisten omaintuntojen johto siirtyi toisiin käsiin kuin ne, jotka valvoivat heidän maallisia asioitansa), on estänyt lakia niin tarkasti sekaantumasta yksityiselämän erityisseikkoihin. Mutta siveellisen sorron välikappaleita on innokkaammin käytetty poikkeamista vastaan vallitsevasta mielipiteestä yksityisissä, kuin yhteiskunnallisissa asioissa; sillä uskonto, mahtavin niistä aineksista, joista siveellinen tunne on syntynyt, on melkein aina ollut joko kunnianhimoisen papiston, joka on koittanut valvoa ihmisten käytöksen joka puolta, tahi puritanisen hengen vallassa. Ja muutamat niistä uudenaikaista reformatoreista, jotka ovat asettuneet jyrkimpään vastarintaan vanhoja uskontoja vastaan, eivät ole mitenkään olleet kirkkoja tai lahkoja jäljessä vahvistamassa henkisen ylivallan oikeutta. Varsinkin on Comte, jonka yhteiskunnallinen järjestelmä, esitettynä hänen kirjassaan Système de Politique Positive, tarkottaa vahvistaa yhteiskunnan sortovaltaa yksityisen yli (vaikka enemmän siveellisten, kuin lain keinojen kautta), mennyt yli kaiken, mitä säälimättöminkin rigoristi vanhanaikaisten filosofein joukossa tuumaili valtioihanteeksi.

Yksityisten ajattelijoiden ominaisista mietteistä erillään on maailmassa laajalla kasvava taipumus sopimattomasti ulottamaan yhteiskunnan valtaa yksityisen yli sekä yleisen mielipiteen että lainsäädännön voiman kautta; ja kuin maailmassa tapahtuvat muutokset pyrkivät vahvistamaan yhteiskuntaa ja heikontamaan individin valtaa, ei tämä anastus ole niitä onnettomuuksia, jotka helposti itsestään katoavat, vaan päinvastoin niitä, jotka uhkaavat käydä yhä vaarallisemmiksi. Ihmisten halua sekä hallitsijoina että kansalaisina tyrkyttämään omia mielipiteitään ja taipumuksiaan muitten käytöksen ohjeeksi tukevat niin tehokkaasti muutamat ihmisluonnon parhaimmat ja muutamat sen huonoimmat tunteet, että sitä tuskin muu voi hillitä, kuin vallan puute; ja kun valta ei vähene, vaan lisääntyy, jollei siveellinen vakaumus kohoa lujaksi muuriksi tätä epäkohtaa vastaan, niin täytyy meidän nykyisissä maailmanoloissa odottaa näkevämme sen yhä kasvavan.

On ehkä sovelijainta todistukselle, että me, sen sijaan että heti kävisimme käsiksi yleiseen väitteesen, aluksi pysymme jossain erityisessä osassa, johon katsoen tässä esitetty periaate on, jollei täydellisesti, niin ainakin jossain määrin yleisen mielipiteen tunnustama. Tämä osa on ajattelemisen vapaus, josta sen heimolaista, puheen ja kirjoituksen vapautta ei mitenkään sovi erottaa. Vaikka nämät vapaudet muodostavat melkoisen osan valtiollista siveysoppia kussakin maassa, missä uskonnollista suvaitsevaisuutta ja vapaita laitoksia tunnustetaan, niin eivät kenties sen sekä filosofiset että käytännölliset perusteet ole niin selvillä yleiselle mielipiteelle, eivätpä kenties useat mielipiteen johtajatkaan niiden arvoa niin perin pohjin tunnusta, kuin olisi voinut odottaa. Näitä perusteita, oikein ymmärrettyinä, voi sovittaa paljon laajemmalle, kuin ainoastaan yhteen osaan tätä ainetta ja seikkaperäinen tutkimus tästä osasta kysymystä on näyttäytyvä parhaaksi johdatukseksi jäljellä olevaan. Ne, joille ei siinä, mitä nyt käyn sanomaan, ole mitään uutta, antanevat toivoakseni minulle anteeksi, että minä uskallan vielä kerran ryhtyä keskustelemaan aineesta, josta kolmen vuosisadan kuluessa on niin usein ajatuksia lausuttu.

TOINEN LUKU.

Ajattelemisen ja keskustelemisen vapaudesta.

Se aika on toivottavasti mennyt, jolloin olisi ollut tarpeellista puolustaa "painovapautta" yhtenä turvakeinona turmeltunutta ja tyrannillista hallitusta vastaan. Luullaksemme ei tarvitse todistaa vääräksi sitä, että sallittaisiin lainsäätävän tahi toimeenpanevan vallan, jonka etu ei ole täydellisesti yhtä kansan edun kanssa, säätää kansalle mielipiteitä ja määrätä, mitä oppeja tahi mitä todisteita sen on suvaittava kuulla. Tätä puolta kysymystä ovat sitä paitsi edelliset kirjailijat niin usein ja niin loistavasti valaisseet, ettei siihen tarvitse tässä erittäin ryhtyä. Vaikka Englannin laki kirjapainon suhteen, on vielä nyt yhtä orjamainen, kuin se oli Tudorien aikana, niin ei ole juuri pelkäämistä, että sitä todella pannaan käytäntöön valtiollista keskustelua vastaan, paitsi jonkun satunnaisen kauhun aikana, kuin kapinan pelosta ministerit ja tuomarit menettävät malttinsa[2]; ja yleisesti puhuen perustuslaillisissa valtioissa ei ole vaaraa, että hallitus, olkoon se sitten täydellisesti vastuunalainen kansalle tahi ei, usein yrittäisi tarkastamaan yleisen mielipiteen lausumista, paitsi kuin se sitä tehdessään tekeytyy yleisön yleisen suvaitsemattomuuden välikappaleeksi. Otaksukaamme siis, että hallitus on aivan yhtä mieltä kuin kansa, eikä koskaan ajattelekaan anastaa pakkovaltaa, paitsi sen mukaan kuin se pitää sitä kansan tahtona. Mutta minä kiellän kansalta oikeuden käyttää sellaista pakkoa, joko itse tahi hallituksensa kautta. Tuo valta sinään on laiton. Parhaalla hallituksella on siihen yhtä vähän oikeutta, kuin huonoimmalla. Se on yhtä vahingollinen, tahi vielä vahingollisempi, kuin sitä käytetään sovinnossa yleisen mielipiteen kanssa, kuin riidassa sen kanssa. Jos koko ihmiskunta, paitsi yhtä ainoaa ihmistä, olisi samaa mieltä, ja tuo yksi ainoa vaan olisi vastaista mielipidettä, ihmiskunta ei olisi paremmin oikeutettu vaijistamaan tätä yhtä henkilöä, kuin tämä olisi oikeutettu vaijistamaan ihmiskuntaa, jos hänellä olisi siihen valta. Jos mielipide olisi personallista omaisuutta, joka olisi jonkun arvoista ainoastaan sen omistajalle, jos kiusanteko sen omistamisessa olisi vaan yksityistä vääryyttä, niin olisi joku erotus tehdäänkö vääryys harvoille vai useille henkilöille. Mutta varsinainen paha vaijistamisessa mielipiteen julkilausumista on se, että siten ryöstetään ihmissukua, niin hyvin jälkimaailmaa, kuin nykyistä sukupolvea, vielä enemmän niitä, jotka siitä mielipiteestä eroavat, kuin niitä, jotka sitä kannattavat. Jos mielipide on oikea, on heiltä otettu tilaisuus vaihtaa erehdys totuuteen; jos se on väärä, he menettävät melkein yhtä suuren edun, sen selvemmän käsityksen ja elävämmän tunnon totuudesta, jonka synnyttää tämän taistelu erehdystä vastaan.

On tarpeen erikseen katsella näitä kahta olettamusta, joista kummallakin on erityinen, ominainen todistehaaransa. Me emme voi koskaan olla varmoja siitä, että se mielipide, jota me koetamme tukehuttaa, on väärä; ja jos olisimmekin varmat, niin sen tukehuttaminen olisi vielä sittenkin väärä.

Ensiksi: mielipide, jota on koetettu mahtisanalla lannistaa, voi mahdollisesti olla tosi. Ne, jotka sitä haluavat lannistaa, tietysti kieltävät siltä totuuden; mutta he eivät ole erehtymättömiä. Heillä ei ole mitään valtaa ratkaista kysymystä koko ihmiskunnan puolesta ja sulkea kaikki muut ihmiset tilaisuudesta arvostella asiaa. Kieltäytyminen kuuntelemasta jotakin mielipidettä sentähden, että on varma sen olevan väärän, on yhtä kuin otaksuminen, että oma varmuus on sama kuin ehdoton varmuus. Kaikki keskustelun vaijistaminen on oman erehtymättömyyden otaksumista. Sen hylkäämisen sallittakoon nojautua tähän yleiseen todisteesen, joka ei ole siltä huonompi, että se on yleinen.

Kaikeksi onnettomuudeksi ihmiskunnan terveelle järjelle ei erehtyväisyys käytännössä saavuta läheskään samaa arvoa kuin opissa; sillä vaikka jokainen hyvin tuntee itsensä erehtyväiseksi, harvat pitävät tarpeellisena olla varoillansa omaa erehtyväisyyttänsä vastaan tahi myöntävät sitä olettamista, että mielipide, josta he ovat aivan varmat, olisi juuri yksi esimerkki sitä erehtyväisyyttä, jonka alaiseksi he itsensä tunnustavat. Itsevaltiaat ruhtinaat ja muut, jotka ovat tottuneet rajattomaan tottelevaisuuteen, luottavat tavallisesti näin täydellisesti omaan mielipiteesensä kaikissa asioissa. Onnellisemmassa asemassa olevat ihmiset, jotka joskus kuulevat heidän mielipidettänsä vastustettavan ja ovat vähänkään tottuneet tulemaan oijaistuiksi, kuin he ovat väärässä, luottavat näin rajattomasti ainoastaan niihin mielipiteisiinsä, joita kannattavat kaikki, kuin heitä ympäröivät tahi joita he tavallisesti kuuntelevat. Sillä samassa määrässä kuin ihmiseltä puuttuu luottamusta omaan tavalliseen arvosteluunsa, hän tapaa sokeasti luottaa yleensä "maailman" erehtymättömyyteen. Ja "maailma" merkitsee kullakin ihmisellä sitä osaa siitä, jonka kanssa hän tulee tekemiseen, hänen puoluettansa, hänen lahkoansa, hänen kirkkoansa, hänen yhteiskuntaluokkaansa. Se ihminen on jo kutsuttava verraten vapaamieliseksi ja laveanäköiseksi, joka "maailmalla" tarkoittaa niin laajaa alaa, kuin hänen omaa maatansa tahi hänen omaa aikaansa. Eikä hänen luottamuksensa tähän kollektiiviseen auktoriteetiin horjahdu vähääkään hänen huomatessaan, että toiset ajat, maat, lahkot, kirkot, luokat ja puolueet ovat ajatelleet ja vieläkin ajattelevat ihan päinvastoin kuin hän. Hän panee oman "maailmansa" vastuusen siitä, että se on oikeassa muitten ihmisten erimielistä "maailmaa" vastaan; eikä se ensinkään huolestuta häntä, että paljas sattumus on ratkaissut, mikä näistä lukuisista "maailmoista" on hänen luottamuksensa saavuttanut, ja että samat syyt, jotka tekevät hänet kirkollismieliseksi Lontoossa, olisivat saaneet hänet Buddhan tahi Konfutsion oppilaaksi Pekingissä. Sitäpaitsi on itsestään niin selvää, ettei se todisteilla selvemmäksi tule, että aikakaudet ovat yhtä erehtyväisiä, kuin yksityiset ihmisetkin, sillä kukin aikakausi on kannattanut useita mielipiteitä, joita seuraavat ajat eivät ole pitäneet ainoastaan väärinä, vaan järjettöminä; ja on yhtä varmaa, että tuleva aika hylkää montakin nykyään yleistä mielipidettä, kuin että nykyaika on hyljännyt monta aikoinaan yleistä.

Vastaväite, joka luultavasti tehdään tätä todistetta vastaan, esiintyy kaiketi seuraavassa muodossa. Siinä että kieltää väärän opin levittämistä ei ole enempää erehtymättömyyden luulettelemista, kuin missään muussakaan esivallan toimenpiteessä, joka tapahtuu sen oman mielen mukaan ja sen omalla vastuulla. Arvostelukyky on ihmisille annettu jotta he sitä käyttäisivät. Onko nyt sen vuoksi, että sen käyttämisessä voi erehtyä, ihmisille sanottava, ettei heidän tule käyttää sitä ollenkaan? Estäessään sitä, mitä hän pitää turmiollisena, ei ihminen luulettele itseänsä erehtymättömäksi, vaan täyttää velvollisuuttansa toimia, vaikka hän onkin erehtyväinen, omantuntonsa vakaumuksen mukaan. Jos emme koskaan uskaltaisi toimia mielipiteittemme nojalla, koska ne mielipiteet saattavat olla vääriä, jättäisimme kaikki etumme valvomatta ja velvollisuutemme täyttämättä. Moite, joka soveltuu käytökseen ylimalkaan, ei siltä ole aina paikallaan kunkin yksityisen käytökseen nähden. Hallituksien ja yksityisten velvollisuus on muodostaa niin oikeita mielipiteitä kuin voivat, muodostaa niitä huolellisesti eikä koskaan tyrkyttää niitä muille, jolleivät he ole aivan varmoja olevansa oikeassa. Mutta kuin he ovat varmoja, sanovat sellaiset puhujat, niin se ei ole tunnollisuutta, vaan raukkamaisuutta, että empii toimimasta mielipiteensä mukaan ja sallii esteettömästi leviteltävän oppeja, joita rehellisesti pitää vaarallisina ihmiskunnan onnelle joko tässä tahi toisessa elämässä, sentähden muka että muut ihmiset vähemmin valistuneina aikoina ovat vainonneet mielipiteitä, joita nyt uskotaan oikeiksi. Pitäkäämme vaari, sanotaan, ettemme joudu samaan erehdykseen. Mutta hallitukset ja kansat ovat erehtyneet muissa asioissa, joissa ei hallitusvallan käyttämistä ole pidetty sopimattomana. Ne ovat määränneet vahingollisia veroja, käyneet vääriä sotia. Emmekö siis saa määrätä minkäänlaisia veroja, emmekä ensinkään alottaa sotia? Ihmisten ja hallitusten tulee toimia parhaan taitonsa mukaan. Ehdotonta varmuutta ei ole olemassa, mutta ihmiselämän tarkotuksiin riittävää vakuutta on. Me saamme ja meidän täytyy pitää mielipidettämme oikeana ohjeena omalle käytöksellemme; eikä siinä ole sen liiempaa luulottelemista, että me kiellämme pahoja ihmisiä mullistamasta yhteiskuntaa levittämällä oppeja, jotka meistä ovat vääriä ja vahingollisia.

Minä vastaan, että siinä todella luuletellaan paljon enemmän. On ääretön erotus siinä, että minä pidän jotakin oppia oikeana, koska sitä ei ole kumottu, vaikka sen kumoamiseen on ollut täysi tilaisuus, ja siinä että minä hyväksyn sen oikeaksi sentähden, ettei sen kieltämistä sallita. Täysi vapaus vastustaa meidän mielipidettämme ja hyljätä se on juuri ehto, joka meitä oikeuttaa pitämään sitä mielipidettä totena toimintaa varten; eikä millään muulla keinolla voi ihmisen kyvyillä päästä järkevään vakuuteen oikeassa olemisesta.

Katsellaanpa joko mielipiteitten historiaa tahi ihmiselämän tavallista menoa. Kenen ansiota se on, ellei toinen eikä toinen niistä ole huonompi, kuin no todella ovat. Ei ainakaan ihmisjärjen sisällisen voiman; sillä missä asiassa tahansa, joka ei ole aivan itsestään selvä, on yhdeksänkymmentä yhdeksän aivan kykenemätöntä sitä arvostelemaan yhtä vastaan, joka siihen pystyy; ja sadannenkin ihmisen kyky on ainoastaan suhteellinen. Sillä enemmistö kunkin menneen sukupolven eteviä miehiä kannatti monta mielipidettä, joitten nyt tunnetaan olevan erehdystä, ja teki tahi hyväksyi monta tekoa, joita ei nykyään enää kukaan pidä oikeina. Miksi siis yleensä ihmiskunnassa järkevät mielipiteet ja järkevä käytös on voitolla? Jos ne todella ovat voitolla — ja niiden täytyy olla, vaikka ihmisolot ovat ja ovat aina olleet jotenkin toivottomalla kannalla — niin siihen on syynä eräs ihmisjärjen ominaisuus, josta lähtee kaikki mitä ihmisessä joko järkeisenä tahi siveellisenä olentona on arvossa pidettävää, nimittäin että hänen erehdyksensä ovat korjattavissa. Hän kykenee oikaisemaan hairauksensa keskustelun ja kokemuksen kautta. Ei kokemuksen kautta yksinään. Keskustelua täytyy olla näyttämään, kuinka kokemus on selitettävä. Väärät luulot ja tavat väistyvät vähitellen faktojen ja todisteitten edestä. Mutta faktat ja todisteet, ennenkuin ne vaikuttavat mitään mieleen, ovat saatettavat sen eteen. Sangen harvat tapahtumat kykenevät kertomaan oman historiansa ilman selitystä sen tarkotuksen valaisemiseksi. Koska siis ihmisen arvostelun koko voima ja arvo on siinä yhdessä ominaisuudessa, että sitä saattaa oikaista, kuin se on väärässä, niin voi siihen luottaa ainoastaan kuin keinot sen oikaisemiseen ovat aina olleet käsillä. Jos jonkun ihmisen arvostelu ansaitsee luottamusta, niin kuinka se on sellaiseksi tullut? Siten että hän on pitänyt mielensä avoinna tarkasteluille hänen mielipiteitänsä ja käytöstänsä. Siten että hän on tavannut kuunnella kaikkea, mitä häntä vastaan voidaan sanoa, tavannut ottaa onkeensa sen, mitä siinä oli oikeutettua, ja paljastaa itselleen ja sopivassa tilassa muille virheen siinä, mikä oli virheellistä. Siten, että hän on tuntenut ainoan keinon, jolla ihminen voi päästä jotenkin likimainkaan tuntemaan jonkun asian kokonaisuudessaan, olevan kuunnella, mitä siitä voivat sanoa kunkin mieliset ihmiset, ja ottaa vaariin millä kaikilla tavoilla eri luonteiset ihmiset sitä voivat katsoa. Ei kukaan viisas mies ole hankkinut viisauttaan muulla kuin tällä tavalla. Ja ihmisen järjen luonto on sellainen, ettei hän millään muulla tavalla voi tulla viisaaksi. Alituinen tapa oikaista ja täydentää mielipidettänsä vertaamalla sitä muitten mielipiteisiin ei suinkaan synnytä epäilystä ja empimistä sen käytäntöön panossa, vaan on ainoa luja pohja oikealle luottamukselle siihen. Sillä tuntien kaikki, mitä ainakin julkisesti voidaan häntä vastaan sanoa, ja varustauduttuaan kaikkia hangoittelijoita vastaan, tietäen että hän on hakenut vastuksia ja vaikeuksia, eikä niitä välttänyt, ettei hän ole sysännyt syrjään mitään valoa, jota joltakin puolelta voidaan asiaan saada — hänellä on oikeus ajatella omaa päätelmäänsä paremmaksi kuin kenenkään muun ihmisen, tahi kenenkään joukon, joka ei ole läpikäynyt samaa koetusta.

Ei ole liiallista vaatia, että mitä ihmiskunnan viisaimmat, jotka ovat parhaiten oikeutetut luottamaan omaan arvosteluunsa, pitävät välttämättömänä vakautuakseen luottamassa arvosteluunsa, että saman koetuksen alaisena on tuo yleisöksi kutsuttu kirjava joukko harvoja viisaita ja useita typeriä. Suvaitsemattomin kirkko, roomalais-katolinen kirkko laskee pyhimykseksi-julistamistilaisuuteen saapuville "perkeleen asiamiehen" ja kuuntelee kärsiväisesti häntä. Siitä näkyy, ettei pyhimpiäkään ihmisiä voida laskea jälkimaailmaan kunnioitukseen, ennenkuin on tunnettu ja punnittu, mitä paholaisella on heistä sanomista. Jos ei Newtonin filosofiaa olisi sallittu epäillä, niin ei ihmiskunta olisi niin täydellisesti vakuutettu sen totuudesta, kuin se on. Niillä uskonkappaleilla, joista meillä on varmimmat takeet, ei ole mitään parempaa turvaa, kuin alituinen kehotus koko maailmalle näyttämään niitä perättömiksi. Jollei kehotusta oteta vastaan tahi jollei yritys onnistu, niin emme siltä vielä ole läheskään varmat. Mutta me olemme tehneet parhaiten, kuin nykyisessä ihmisjärjen tilassa voimme; emme ole laiminlyöneet mitään, joka voisi antaa totuudelle tilan saavuttaa meidät. Kuin tie on auki, voimme toivoa, että jos parempaa totuutta on olemassa, se löydetään, saati vaan ihmisjärki kyennee sitä käsittämään. Ja sillä aikaa saamme luottaa päässeemme totuutta niin lähelle, kuin meidän aikanamme on mahdollista. Tämä on se määrä varmuutta, mihin erehtyväinen olento voi päästä, ja tämä on tie, jota siihen päästään.

Omituista on, että ihmiset myöntävät arvoa todisteille vapaan keskustelun puolesta, mutta vastustavat niiden "saattamista äärimäisiin saakka", ymmärtämättä, että joll'eivät perusteet kelpaa "äärimäisessä" takauksessa, niin ne eivät kelpaa missään tapauksessa. Omituista, etteivät he mielestänsä luulettele itseänsä erehtymättömiksi, kuin he myöntävät vapaata keskustelua kaikista asioista, jotka mahdollisesti voivat olla epäiltäviä, mutta ajattelevat pitävän kieltää epäilemästä muutamia erityisiä periaatteita tahi opinkappaleita, koska ne muka ovat niin varmoja, s.o. koska he ovat niin varmoja, että ne ovat varmoja. Pitäminen jotakin seikkaa varmana, jos olisi yksikään, joka sitä varmuutta kieltäisi, kuin hänen vaan sallittaisiin se tehdä, on luulettelua, että juuri me ja ne, jotka yhtyvät meihin, olemme oikeita varmuuden tuomareita, ja kuulustelematta edes toista puolta. Nykyaikana — jota on kuvailtu "uskottomaksi, mutta epäilyksessään vapisevaksi" — jona, ihmiset tuntevat varmaan, ei niinkään sitä, että heidän mielipiteensä ovat todet, kuin etteivät he tiedä mitä tehdä ilman niitä, vaatimukset jonkun mielipiteen suojelemiseksi yleisön ahdistuksilta eivät perustu siinä määrin tämän mielipiteen totuuteen, kuin sen tärkeyteen yhteiskunnalle. On olemassa, sanotaan, muutamia opinkappaleita niin hyödyllisiä, melkein sanomme välttämättömiä menestykselle, että hallitusten velvollisuus on yhtä paljon suojella niitä, kuin mitään muutakaan yhteiskunnan etua. Kuin tällainen välttämättömyys on olemassa ja näin suoranainen yhteys velvollisuuden kanssa, oikeuttaa, vieläpä paneekin, niin väitetään, vähempikin kuin tuuleteltu erehtymättömyys hallituksia toimimaan oman mielipiteensä mukaan, vahvistettuina ihmisten yleisen mielipiteen kautta. Sen vuoksi on usein lausuttu, vielä useammin ajateltu, että ainoastaan kehnot ihmiset haluavat heikontaa näitä terveellisiä opinkappaleita. Eikä ole ensinkään väärin, ajatellaan, pidättää pahoja ihmisiä ja estää, mitä ainoastaan millaiset ihmiset tahtovat tehdä. Tämän ajattelemistavan mukaan ei oikeutuksessa kahlehtimaan keskustelua ole kysymystä opin totuudesta, vaan sen hyödyllisyydestä; ja sillä keinolla päästään muka olemasta vastuussa tekeytymästään erehtymättömäksi mielipiteitten tuomariksi. Mutta ne, jotka tällä tyydyttävät itseänsä, eivät käsitä, että erehtymättömyyden luulettelu on vaan muuttunut toisesta paikasta toiseen. Kunkin mielipiteen hyödyllisyys on sekin mielipiteen esine, yhtä epävarma, yhtä suuresti keskustelunalainen ja yhtä paljon keskustelua kaipaava, kuin mielipide itsekin. Tarvitaan yhtä suuresti erehtymätöntä mielipiteitten tuomaria ratkaisemaan jonkun mielipiteen olevan vahingollisen, kuin ratkaisemaan sen olevan väärän, joll'ei tuomitulla mielipiteellä ole täysi tila puolustautumaan. Eikä sovi sanoa, että vääräuskoisen sallittakoon pitää ajatustansa hyödyllisenä tahi vahingottomana, vaikka häntä kielletään pitämästä sitä oikeana. Mielipiteen, totuus on osa sen hyödyllisyyttä. Jos tahdomme tuntea, onko toivottava, että jotakin lauselmaa uskotaan, niin onko mahdollista olla huomioon ottamatta, onko se tosi vai ei? Ei huonojen, vaan parhaitten ihmisten mielestä ei mikään oppi, joka on totuuden vastainen, voi olla todella hyödyllinen. Ja voitko estää sellaisia ihmisiä vetoamasta tähän väitteesen, kuin heitä syytetään kieltämästään jotakin oppia, jota heille on kuvailtu hyödylliseksi, mutta jonka he uskovat olevan väärän? Ne, jotka ovat suvaittujen mielipiteitten puolella, eivät jätä käyttämättä tätä vastausta hyväkseen niin paljon kuin mahdollista. Et kuule heidän punnitsevan kysymystä hyödyllisyydestä aivan kuin sen voisi kokonansa erottaa totuudesta. Päinvastoin juuri sentähden, että heidän oppinsa on "tosi", pidetään sen tuntemista ja uskomista niin välttämättömänä. Ei voi olla rehellistä keskustelua hyödyllisyyden asiasta, kuin toisella puolella saa käyttää niin tärkeää todistetta, vaan ei toisella. Ja asiassa pysyäksemme, kuin laki tahi yleinen mielipide eivät salli jonkun opin totuudesta väiteltävän, suvaitsevat ne juuri yhtä vähän sen hyödyllisyyden kieltämistä. Korkeintaan sallivat ne tingittävän sen ehdottomasta välttämättömyydestä tahi varsinaisesta rikoksellisuudesta sen kumoamisessa.

Täydellisemmin valaistaksemme, kuinka vahingollista on kieltäytyä kuuntelemasta ajatuksia sen vuoksi että me mielessämme olemme ne tuominneet, haluamme rajoittaa keskustelun määrättyihin kohtiin; ja minä valitsen juuri ne kohdat, jotka minulle ovat vähimmän edullisia — joissa todisteet ajatuksen vapautta vastaan sekä totuuden että hyödyllisyyden puolesta ovat pidetyt lujimpina. Olkoot vastustetut opit usko Jumalaan ja tulevaan elämään, tahi joku yleinen perinnäinen siveellisyyden oppi. Tällaisella pohjalla taisteleminen suo suuren edun epärehelliselle vastustajalle, sillä varmaan sanoo hän (ja moni, joka ei tahdo olla epärehellinen, sanoo niin itsekseen): ovatko nämät ne opit, joita te ette pidä kyllin varmoina otettavaksi lain suojelukseen. Onko usko Jumalaan yksi niitä oppeja, joista itsensä varmaksi tuntiessaan teidän mielestänne luulettelekse erehtymättömäksi? Mutta sallittakoon minun huomauttaa, etten minä kutsu itseänsä varmaksi tuntemista jostakin opista (olkoon se mikä tahansa) luulettelemiseksi erehtymättömyyttä. Sitä on vaan yritys ratkaisemaan tämä oppi muitten puolesta, sallimatta heidän kuulla, mitä vastaiselta puolelta voidaan sanoa. Enkä minä syytä ja moiti tätä yritystä sitä vähemmän, jos sitä käytetään pyhimpäin vakaumusteni puolesta. Olkoon ihmisellä kuinka tahansa määrätty vakaumus jonkun opin ei ainoastaan vääryydestä, vaan myös vahingollisista seurauksista — ei ainoastaan vahingollisista seurauksista, mutta myös (käyttääkseni lauseita, jotka kerrassaan hylkään) epäsiveellisyydestä ja jumalattomuudesta; kuitenkin, jos hän tämän yksityisen mielipiteensä nojalla, vaikkapa maansa ja aikalaistensa yleisen mielipiteen kannattamanakin, estää jonkin ajatuksen pääsemästä kuuluville sen puolustukseksi, hän luulettelekse erehtymättömäksi. Eikä se luulettelu ole suinkaan sitä vähemmän vastustettava ja vaarallinen sen vuoksi, että tuota oppia kutsuttiin epäsiveelliseksi ja jumalattomaksi; päinvastoin juuri tässä tapauksessa ennen muita se on enimmän turmiollinen. Nämät ovat juuri ne tapaukset, joissa jonkun sukupolven ihmiset tekevät noita surkeita harhateitä, jotka herättävät jälkimaailman hämmästystä ja kauhua. Niissä tapaamme ne muistettavat kohdat historiassa, joissa lain voimaa käytettiin hävittämiseen parhaat ihmiset ja ylevimmät opit, valitettavasti kyllä menestyksellä ihmisiin nähden, vaikka jotkut opit ovat säilyneet tullaksensa (ikäänkuin ivalla) mainittavaksi samanlaisen käytöksen puolustukseksi sellaisia vastaan, jotka eroavat niistä tahi niiden perinnäisestä selityksestä.

Ihmiskunnalle voi tuskin liian usein muistuttaa, että kerran eli Sokrates niminen mies, joka oli merkillisessä riidassa laillisen auktoriteetin ja silloin vallitsevan yleisen mielipiteen kanssa. Tätä miestä, vaikka hän oli syntynyt suurista individeistä rikkaassa ajassa ja maassa, ovat hänen ja sen ajan parhaat tuntijat kuvanneet kunnollisimmaksi mieheksi silloin elävistä; ja me tunnemme hänet kaikkien seuraavien siveellisyyden opettajien päämieheksi ja esikuvaksi, yhtä hyvin Platonin ylevän innostuksen, kuin Aristoteleksen terävän hyötyopin alkuunpanijaksi, "i maêstri di color che sanno"[3], kahden eetillisen ja muunkin filosofian alkulähteen. Tämän kaikkien sittemmin eläneitten suurten ajattelijain tunnustetun opettajan — jonka maine kukoistaen vielä enemmän kuin kahden tuhannen vuoden kuluttua voittaa kaikkien muitten mainioitten miesten maineen, jotka ovat tehneet hänen kotikaupunkinsa kuuluisaksi — tappoivat hänen omat kansalaisensa laillisesti tuomittuna jumalattomuudesta ja siveettömyydestä. Jumalattomuudesta, koska hän muka oli kieltänyt valtion hyväksymät jumalat; oikeastaan hänen syyttäjänsä vakuuttivat, ettei hän uskonut mitään jumalia (ktso "Puolustuspuhetta"). Siveettömyydestä, koska hän oli opeillansa ja neuvoillansa "nuorisoa turmellut". Näihin rikoksiin tuomioistuin — on meillä täysi syy uskoa — rehellisesti piti häntä syyllisenä, ja tuomitsi rikoksellisena kuolemaan miehen, joka luultavasti parhaiten kaikista aikalaisistansa oli ansioittanut itsensä ihmiskunnan edessä.

Siirtykäämme tästä vielä yhteen toiseen tapaukseen lain harjoittamaa vääryyttä, ainoaan, jonka mainitseminen Sokrateksen tuomion jälkeen ei ole antiklimax: tapaukseen Golgathalla yli kahdeksantoista vuosisataa sitten. Mies, jonka siveellinen suuruus vaipui niin syvälle kaikkien niiden muistoon, jotka näkivät hänen elämäänsä ja kuulivat hänen puhettansa, että kahdeksantoista seuraavaa vuosisataa on palvellut häntä kuin itseä kaikkivaltiasta, tapettiin häpeällisesti. Ja miksi? Jumalanpilkkaamisesta. Ihmiset eivät ainoastaan tunteneet hyväntekijäänsä väärin; he pitivät häntä juuri vastakohtana siihen, mitä hän oli, ja kohtelivat häntä juuri semmoisena jumalattomuuden hirviönä, jona heitä itseänsä nyt pidetään tämän menettelynsä tähden. Ne tunteet, joilla ihmiset nyt katsovat näitä surkeita tekoja, varsinkin jälkimäistä niistä, saattavat heidät kerrassaan väärin tuomitsemaan niiden onnettomia tekijöitä. Nämät eivät olleet hyvin luultavastikaan pahoja ihmisiä — eivät pahempia kuin ihmiset yleensä ovat; pikemmin päinvastoin olivat he ihmisiä, joissa olivat täydellisesti ja vähän enemmänkin kuin täydellisesti heidän aikansa ja kansansa uskonnolliset, siveelliset ja isänmaalliset tunteet: juuri sellaisia ihmisiä, joilla kaikkina aikoina, meidän omammekin siihen luettuna, on täydet toiveet kulkea elämänsä läpi nuhteettomina ja kunnioitettuina. Ylimäinen pappi, joka repi vaatteensa, kuin lausuttiin ne sanat, jotka hänen maansa ajatusten mukaan olivat synkin rikos, oli hyvin luultavasti yhtä totinen kauhussaan ja harmissaan, kuin yleensä kunnioitettavat ja hurskaat miehet nykyään ovat niissä uskonnollisissa ja siveellisissä ajatuksissa, joita he tunnustavat; ja useat, jotka nykyään kauhistuvat hänen tekoaan, olisivat tehneet aivan samoin kuin hänkin, jos olisivat eläneet hänen aikanansa ja syntyneet juutalaisina. Oikeauskoiset kristityt, jotka mielivät ajattelemaan, että ensimäisten marttyrien kivittäjät varmaan olivat pahempia ihmisiä kuin he, muistakoot, että yksi noita vainoojia oli pyhä Paavali.

Lisätkäämme vielä yksi esimerkki, sattuvin kaikista, jos erehdyksen vaikuttavaisuus mitataan sen viisauden ja kunnon mukaan, joka siihen joutuu. Jos kellään vallanpitäjällä oli keisari Markus Aureliuksella syytä ajatella itseään parhaaksi ja valistuneimmaksi aikalaisistansa. Koko sivistyneen maailman itsevaltiaana säilyi hän kaiken elinaikansa ei ainoastaan mitä puhtaimmasti oikeamielisenä, vaan myös — jota oli vähemmin odottamistakaan hänen stoalaiselta sivistykseltään — sangen helläsydämisenä. Ne harvat virheet, jotka hänelle luetaan, olivat kaikki pehmeyden syytä, ja hänen kirjoituksensa, vanhan ajan hengen korkeinta siveellistä tuotetta, eroavat tuskin huomattavasti, jos eroavat ollenkaan, Kristuksen kuvaavimmista opeista. Tämä mies, parempi kristitty kaikessa paitsi sanan dogmillisessa merkityksessä kuin melkein kukaan niitä näköjään kristityitä keisareita, jotka sittemmin ovat hallinneet, vainosi kristinuskoa. Vaikka hän oli ihmisyyden edellisten voittojen huipulla, oli avoin-, vapaajärkinen, ja luonteensa saattoi hänet itsestään siveellisiin kirjoituksiinsa omistamaan kristillisen ihanteen, ei hän kuitenkaan nähnyt, että kristinusko oli tuleva hyväksi eikä pahaksi maailmalle, jota kohtaan hän tunsi niin syvää velvoitusta. Silloisen yhteiskunnan tunsi hän olevan surkeassa tilassa. Mutta mimmoinen se olikaan, näki hän, eli ajatteli näkevänsä, että se pysyi koossa ja estyi yhä pahentumasta juuri uskonsa kautta perittyihin jumaloihin ja kunnioituksensa kautta heitä kohtaan. Ihmiskunnan hallitsijana piti hän velvollisuutenansa pidättää yhteiskuntaa lohkeilemasta pirstoiksi, eikä käsittänyt, miten olisi muodostettava uusia siteitä, jotka jälleen liittäisivät sen kokoon, jos entiset siteet katkaistaisiin. Uusi uskonto julkisesti tarkotti näitten siteitten irroittamista; jollei siis ollut hänen velvollisuutensa omistaa tämä uskonto, näytti olevan hänen velvollisuutensa tukehduttaa se. Koska nyt kristillisyyden jumaluusoppi ei hänestä näyttänyt todelta eikä jumalasta alkunsa saaneelta; koska tuo kumma kertomus ristiinnaulitusta jumalasta ei tuntunut hänestä uskottavalta ja koska hän ei voinut arvata, että järjestelmä, joka nojautui hänestä niin kokonansa uskomattomalle pohjalle, olisi se uudistava voima, joksi se, kaikkien tappioitten perästä, todella on osottautunut, niin tuo lempein ja hellin filosofeista ja hallitsijoista antoi käskyn vainoamaan kristityitä. Minun mielestäni tämä on traagillisimpia tapauksia koko historiassa. Tuntuu katkeralta ajatella, kuinka erilainen nykyistään maailman kristillisyys olisi ollut, jos kristinusko omistettiin keisarikunnan uskonnoksi Markus Aureliuksen eikä Konstantinuksen johdolla. Mutta olisi yhtä väärin häntä kuin totuutta vastaan, jos kieltäisi, että kaikki puolusteet, joihin voidaan vedota vastakristillisten oppien rankaisemisessa, olivat Markus Aureliuksenkin puolella hänen rangaistessaan kristinuskon levittämistä. Ei kukaan kristitty lujemmin usko, että ateismi (jumalankieltäminen) on väärää ja viepi yhteiskunnan hajoamiseen, kuin Markus Aurelius uskoi tätä samaa kristinuskosta; hän, jota kaikista silloin elävistä miehistä voitiin pitää parhaiten kykenevänä arvostelemaan sitä. Jollei siis se, joka hyväksyy mielipiteitten levittämisen rankaisemista, mairittelekse viisaammaksi ja paremmaksi ihmiseksi, kuin Markus Aurelius, syvempään syöpyneeksi aikansa viisauteen ja intelligenssinsä avulla korkeammalla sen yli seisovaksi — totisemmaksi totuutta etsimässä ja hartaammaksi sitä löydettynä palvelemassa, luopukoon hän luulettelemasta omaa ja yleisön erehtymättömyyttä, niinkuin suuri Antoninus teki niin onnettomalla seurauksella.

Huomaten mahdottomaksi puolustaa rangaistuksen käyttämistä epäuskonnollisten oppien tukehduttamiseksi todisteilla, jotka eivät oikeuttaisi myöskin Markus Antoninusta, uskonnollisen vapauden vihaajat joskus kovasti ahdistettuina hyväksyvät tämän johtopäätöksen ja sanovat, niinkuin t:ri Johnson, että kristinuskon vainoojat olivat oikeassa, että vaino on koetus, jonka läpi totuuden tulee käydä ja jonka läpi se aina menestyksellä käy, sillä lain rangaistukset ovat lopuksi voimattomat totuutta vastaan, vaikka joskus vaikuttavat hyvää vahingollisia harhaoppia vastaan. Tämä on yksi laji todisteita uskonnollisen suvaitsemattomuuden puolesta ja siksi huomattava, ettemme saa sitä jättää vaariin ottamatta.

Väitettä, jonka mukaan totuutta oikeuden mukaisesti saa vainota, koska vainon muka on mahdoton sitä vahingoittaa, ei voi syyttää tarkoitukseltaan vihamieliseksi uusien totuuksien vastaanottamiselle, mutta emme voi myöskään jalomieliseksi ylistää sen kohtelua niitä miehiä, joita ihmiskunnan tulee noista totuuksista kiittää. Keksiminen maailmalle jotakin, joka sitä syvästi koskee ja jota se ei ennen tuntenut; näyttäminen että se on erehtynyt jossakin maallisessa tahi hengellisessä elinkysymyksessä on niin tärkeä palvelus kuin ihmisolento yleensä voi tehdä lähimäisilleen, ja joissakin tapauksissa, niinkuin esim. ensimäisiin kristittyihin ja uskonpuhdistajiin nähden, uskovat t:ri Johnsonin mieliset sen olleen kalliimman lahjan, kuin ihmiskunnalle voitiin antaa. Että sellaisten hyväin töitten tekijät palkitaan marttyrikuolemalla, että heidän korvauksensa on tulla kohdelluiksi kurjimpina rikoksellisina, ei ole tämän opin mukaan erehdys ja onnettomuus, jota ihmiskunta saisi valittaa säkissä ja tuhassa, vaan luonnollinen ja oikea asiain meno. Uuden totuuden esittäjän pitäisi tämän opin mukaan seisoa, kuten Iokrilaisten lain mukaan uuden lain ehdottajan, nim. nuora kaulassa tullaksensa heti kuristettavaksi, jollei kansankokous kuultuaan hänen perusteensa paikalla hyväksynyt hänen esitystänsä. Ihmisten, jotka puolustavat tällaista tapaa kohdella hyväntekijöitä, ei voi olettaa antavan suurta arvoa itselle hyvälle työlle. Ja minä uskon tämän näkökannan rajoittuvan pääasiallisesti sellaisiin ihmisiin, jotka ajattelevat, että uudet totuudet ovat saattaneet ennen aikaan olla toivottavia, mutta että meillä on nyt jo niitä kylläksemme.

Mutta muuten sanelma, että totuus aina pääsee vainossa voitolle, on yksi noita hauskoja erehdyksiä, joita ihmiset kertaavat toistensa perässä, kunnes ne tulevat jokapäiväisiksi, mutta jotka kaikki kokemus kumoaa. Historia on täynnä tapauksia, joissa totuus on vainon kautta tukehdutettu; jos ei ainaiseksi masennettu, niin ainakin syrjäytetty vuosisadoiksi. Ainoastaan uskonnollisista mielipiteistä puhuaksemme: uskonpuhdistus puhkesi vähintään kaksikymmentä kertaa ennen Lutheria, ja ehkäistiin. Arnold Brescialainen sortui. Fra Dolcino sortui. Savonarola sortui. Albigensit sortuivat. Valdolaiset sortuivat. Lollardit sortuivat. Hussilaiset sortuivat. Ja Lutherin ajan jälkeenkin onnistui vaino, missä sitä pitkitettiin. Espanjasta, Italiasta, Flandernista, Itävallan keisarikunnasta hävitettiin protestanttisuus juuriaan myöten, ja hyvin luultavasti olisi samoin käynyt Englannissakin, jos Maria kuningatar olisi elänyt tahi Elisabet kuollut. Vaino on aina menestynyt, paitsi missä harhauskoiset ovat olleet liian voimakas puolue tullaksensa kyllin voimakkaasti ahdistetuksi. Ei kukaan järkevä ihminen voi epäillä, ettei kristinusko olisi saattanut tulla hävitetyksi Kooman keisarikunnasta. Se levisi ja tuli vallitsevaksi, koska vainot olivat vaan tilapäisiä, kestivät ainoastaan lyhyen ajan ja niiden välissä oli pitkät ajat, jolloin oppia häiritsemättä levitettiin. Se on paljasta hellätuntoista puhetta, että totuudessa, ainoastaan totuutena, on joku sisällinen, valheelta kielletty voima päästä voitolle vankilasta ja roviosta. Ihmiset eivät ole hartaampia totuuden, kuin he usein ovat valheen puolustajia, ja lain tahi myös yhteiskunnallisten rangaistusten riittävä käytäntö onnistuu tavallisesti ehkäisemään kummankin levittämisen. Todellinen etu, joka totuudella on, on se, että kun joku aate on tosi, saa sen tukehduttaa kerran, kahdesti tahi useammin, mutta aikain kuluessa löytyy aina ihmisiä keksimään sitä uudestaan, kunnes kerran sen ilmestyminen sattuu aikaan, jolloin se suosiollisissa olosuhteissa pelastuneena vainolta varttuu siksi, että kykenee kestämään kaikki seuraavat kukistamisyritykset.

Sanotaan, ettemme me nyt enää tapa uusien oppien esittäjiä: me emme ole niinkuin esi-isämme, jotka löivät profetat kuoliaaksi, me pystytämme heille muistomerkkiä. Tosin emme enää kuoleta eriuskoisia. Ja se rangaistuksen määrä, minkä nykyaikainen tunto luultavasti suvaitsisi vahingollisimpiakin oppeja vastaan, ei ole riittävä hävittämään niitä. Mutta älkäämme imarrelko itseämme olevamme vielä vapaat lain kautta harjoitetun vainon häpeätahrasta. Rangaistuksia opista tahi ainakin sen julkilausumisesta on vielä laissa; eikä niiden voimaanpano ole tänäkään aikana niin kokonaan esimerkkiä vailla, ettei olisi ensinkään uskomista, niiden vielä kerran pääsevän täyteen voimaan. V. 1857 Cornwallin kreivikunnan kesäkäräjissä tuomittiin eräs miesparka,[4] kaikessa elämässään moitteettomaksi mainittu, kahdenkymmenenviiden kuukauden vankeuteen siitä että oli lausunut ja kirjoittanut eräälle portille joitakin loukkaavia sanoja kristinopista. Kuukauden kuluessa siitä Old Baileyssä kaksi henkilöä[5] eri tiloissa hyljättiin jurymiehen toimesta, ja toista tuomari ja yksi neuvonantaja vielä törkeästi soimasivat, sentähden että he rehellisesti ilmoittivat, ettei heillä ollut uskonnollista mielipidettä; ja kolmannelta, eräältä muukalaiselta,[6] samasta syystä kiellettiin oikeus muutamaa varasta vastaan. Tämä hyvityksen kielto tapahtui sen lainmääräyksen nojassa, ettei saa todistaa oikeuden edessä kukaan, joka ei tunnusta uskoa jumalaan (joku jumala riittää) ja tulevaiseen elämään, joka on sama kuin julistaa sellaiset henkilöt henkipatoiksi, suljetuiksi tuomioistuinten suojeluksesta: jotta ei ainoastaan heitä itseänsä saa rankaisematta ryövätä ja ahdistaa, jollei ole läsnä muita kuin he itse tahi toisia samanmielisiä henkilöitä; vaan myöskin ketä tahansa muita saa ryövätä ja ahdistaa, jos asian toteennäyttö on heidän todistuksensa varassa. Tämä perustuu siihen otaksumiseen, että semmoisen ihmisen vala, joka ei usko tulevaan elämään, on arvoton — joka otaksuminen osottaa sen kannattajien sangen vähän tuntevan historiaa (sillä se on historiallisesti totta, että suuri osa uskottomia on ollut sangen rehellisiä ja kunniallisia ihmisiä); eikä siinä pysy kukaan, jolla on vähintäkään tietoa siitä, kuinka monen niin kuntonsa kuin luonnonlahjainsa tähden maailmassa sangen korkeassa arvossa olevan ihmisen, ovat ainakin heidän likeisimpänsä tunteneet olevan uskottoman. Tuo määräys syöpi sitäpaitsi itsensä ja kumoaa oman perustuksensa. Vaikka se väittää, että ateistit välttämättömästi ovat valehtelijoita, sallii se todistaa kaikkien ateistien, jotka tahtovat valehdella, ja hylkää ainoastaan ne, jotka ennen uhoittelevat kirotun uskon julkisesta tunnustamisesta lähtevää panettelua kuin vakuuttavat valetta. Määräys, joka täten todistaa itsensä järjettömäksi omaan tunnustettuun tarkotukseensa nähden, voi pysyä voimassa ainoastaan vihan merkkinä, vainon jäännöksenä, vieläpä vainon, jolla on se omituisuus, että sen alaiseksi joutuu selvästi osotettuansa, ettei sitä ansaitsisi. Tämä määräys, ja se oppi, joka siinä on, loukkaa tuskin vähemmin uskovaisia, kuin uskottomiakaan. Sillä jos se, joka ei usko tulevaiseen elämään, välttämättömästi valehtelee, siitä seuraa että niitä, jotka uskovat, estää valehtelemasta (jos heitä mikään estää) helvetin pelko. Emme tahdo tehdä tämän määräyksen keksijöille emmekä kannattajille niin väärin, että olettaisimme heidän käsityksensä kristillisestä kunnosta lähteneen heidän tajunnastaan.

Nämät tosin ovat vainon rääsyjä ja sirpaleita vaan, ja niitä saattaa ajatella pikemmin kuin haluksi vainota vain esimerkiksi tuota englantilaisten mielissä yleistä heikkoutta, että he kummallisen mieluisasti säilyttävät huonoja periaatteita, kuin eivät enää itse ole kyllin huonoja haluamaan niitä todella voimaan pantavaksi. Mutta pahaksi onneksi ei yleisen mielipiteen tilassa ole mitään takeita siitä, että laillisen vainon pahimpien muotojen väliaikainen lakkauttaminen, joka on kestänyt noin miespolven ajan, on edelleen jatkuva. Tänä aikana asiain vanha vakava meno rikkoutuu yhtä usein yritysten kautta eloon herättää menneitä pahoja, kuin saada toimeen uusia hyviä hankkeita. Mitä nykyaikana pöyhkeillen kutsutaan uskonnon uudestisyntymiseksi, on varmaan ahtaissa ja sivistymättömissä mielissä ainakin yhtä suuresti ulkokultaisuuden uudestasyntymistä. Ja missä niin tehokasta ja pysyvää uskonnollisen suvaitsemattomuuden sytykettä on kansan tunteissa, kuin on kaikkina aikoma säilynyt tämän maan keskiluokassa, siellä tarvitsee ainoastaan hiukkasen yllyttää vainoomaan niitä, joita aina on pidetty sopivina vainon esineinä.[7] Sillä tämä se juuri on, nim. ihmisten ajatukset ja tunteet niistä, jotka hylkäävät ne uskonkappaleet, joita he pitävät tärkeinä, kuin tekee, ettei meidän maa ole henkisen vapauden paikka. Pitkät ajat on jo ollut laillisten rangaistusten pääepäkohtana, että ne vahvistavat yhteiskunnallista häpeätahraa. Tämä häpeätahra se on, joka on todella vaikuttava, ja niin vaikuttava on se, että tunnustaminen mielipiteitä, jotka ovat yhteiskunnan kirouksen alaisia, on vähemmän tavallinen Englannissa, kuin monessa muussa maassa on julkilausuminen sellaista, mikä on vaarassa tulla laillisen rangaistuksen alaiseksi. Kaikkiin ihmisiin nähden, paitsi niihin, joita rahaseikat tekevät rippumattomiksi muitten ihmisten hyvästä tahdosta, yleinen mielipide tässä asiassa on yhtä vaikuttava kuin laki; ihmisiä saa yhtähyvin vangita, kuin sulkea tilaisuudesta ansaitsemaan leipänsä. Joilla jo on varma leipä ja jotka eivät pyri vallanpitäjäin, yhdistysten tahi yleisön suosioon, heillä ei ole muuta pelkäämistä julkilausumastaan mitä ajatuksia tahansa, kuin että heistä ajatellaan ja puhutaan pahaa, eikä luulisi tarvittavan kovin suurta sankarillisuutta kestämään tätä. Ei ole ensinkään syytä vedota ad misericordiam (sääliin) sellaisten ihmisten puolesta. Mutta vaikkemme nyt enää kohtele niitä, jotka ajattelevat toisin kuin me, niin pahoin kuin ennen oli tapamme tehdä, niin teemme itsellemme vahinkoa kenties enemmän kuin koskaan ennen kohtelullamme heitä. Sokrates tapettiin, mutta Sokrateksen filosofia nousi kuin aurinko taivaalle ja levittää valoaan koko henkisen maailman yli. Kristityitä heitettiin leijonain eteen, mutta kristillinen kirkko kasvoi suureksi ja tuuheaksi puuksi, kohoten vanhempain ja heikompain kasvien yli ja peittäen ne varjollansa. Meidän puhtaasti yhteiskunnallinen suvaitsemattomuutemme ei tapa ketään, ei peräti hävitä mitään oppia, vaan saattaa ihmiset pukemaan ne valepukuun tahi luopumaan niitä tehokkaasti levittämästä. Meillä harhaopit eivät huomattavasti voita eivätkä menetä alaa vuosikymmenessä tahi miehenijässä; ne eivät koskaan leimahda ilmi laajalta, vaan kytövät yhä ajattelijain ja oppineitten ahtaissa piireissä, joista ovat peräisinkin, koskaan valaisematta ihmiskunnan yleisiä asioita todellisella tahi valhevalollaan. Ja siten pysyy voimassa asiain tila, joka muutamien mielestä on hyvinkin tyydyttävä, koska se ilman noita ikäviä sakottamisia ja vangitsemisia säilyttää kaikki vallitsevat mielipiteet näennäisesti häiritsemättä, samalla kuin ei se kokonaan tuomitse toisinajattelevia, joilla on ajattelemisen vikaa, järkeään käyttämästä. Sopiva ohjelma säilyttämiseen rauhaa hengen maailmassa ja antamiseen kaikkein asiain mennä melkein samaa menoa kuin ennenkin. Mutta tämän tapaisen henkisen rauhan hinnaksi uhrataan ihmishengen koko siveellinen ponsi. Asiain tila, jossa suuri osa toimeliaimpia ja tutkivimpia henkiä näkee viisaimmaksi kätkeä vakaumustensa yleiset ohjeet ja perusteet omaan rintaansa ja koettaa yleisön puoleen kääntyessään kykynsä mukaan sovittaa johtopäätöksensä perustermiin, jotka he mielessään ovat hyljänneet, ei voi synnyttää niitä suoria, pelottomia luonteita ja loogillisia, vakavia henkiä, jotka ennen kaunistivat ajatuksen maailmaa. Se ihmislaji, jota siinä voi tavata, on joko paljaita tavanmukaisuuden tavottelijoita tahi totuuden teeskentelijöitä, joiden todisteet kaikissa suurissa asioissa ovat sovitetut kuulijain mukaan eivätkä ole ne samat, joista he itse ovat vakaumuksensa saaneet. Ne, jotka pelastuvat kummastakin näistä, tekevät sen supistamalla ajatuksensa ja harrastuksensa asioihin, joista voi puhua joutumatta periaatteitten vaaralliselle alalle s.o. pieniin käytännöllisiin asioihin, jotka selkeäisivät itsestänsä, kuin vaan ihmisten henki vahvistuisi ja laajenisi, ja jotka eivät koskaan todella selviä ilman sitä. Mutta se, joka vahvistaisi ja laajentaisi ihmishengen, vapaa ja rohkea mietiskely korkeimpia asioita, jätetään sikseen.

Niiden, joiden mielestä tästä harhaoppisten vaitiolosta ei ole mitään pahaa, pitäisi miettiä ensiksikin, että juuri sen vaitiolon tähden ei ole rehellistä, tarkkaa keskustelua harhaoppisista mielipiteistä ja että juuri sen tähden sellaiset harhaopit, jotka eivät kestä keskustelua, eivät häviä, vaikka ne voitaisiinkin estää leviämästä. Mutta ne eivät ole harhaoppisten omat henget, jotka enemmän turmeltuvat kiroamisesta kaiken tutkimuksen, joka ei vie oikeaoppisiin johtopäätöksiin. Suurin vahinko tapahtuu niille, jotka eivät ole harhaoppisia ja joiden koko henkinen kehitys ehkäistyy ja järki aristuu vääräuskoisuuden pelosta. Kuka voi arvostella, kuinka paljon maailma menettää niissä monissa lupaavissa, arkaan luonteesen yhtyneissä neroissa, jotka eivät uskalla seurata rohkeaa, elinvoimaista, itsenäistä ajatustapaa, varsinkin jos se veisi heidät johonkin, jota voisi pitää epäuskonnollisuutena tahi epäsiveellisyytenä? Niissä saatamme toisinaan nähdä syvästi tunnollisia ihmisiä, terävä- ja hienoälyisiä, jotka kuluttavat aikansa viisastellen järkeä vastaan, jota he eivät saata vaijentaa, ja tyhjentävät neronsa lähteet yrityksiin sovittaa omantunnon ja järjen vaatimuksia oikeaoppisuuden kanssa, jota he kenties eivät perältäkään onnistu tekemään. Ei saata tulla suurta ajattelijaa kenestäkään, joka ei tunnusta, että ajattelijana hänen velvollisuutensa on seurata järkeänsä, mihin johtopäätöksiin tahansa se vieneekin. Totuudelle on enemmän voittoa sellaisen erehdyksestäkin, joka tarpeellisen tutkimisen ja valmistuksen ohessa itse ajattelee, kuin niiden oikeista mielipiteistä, jotka kannattavat näitä mielipiteitä sen vuoksi, etteivät ne suo heidän ajattelevan. Tosin ei ajatuksen vapautta vaadita yksinomaisesti tahi pääasiallisesti edes synnyttämään suuria ajattelijoita. Päinvastoin, on yhtä välttämätöntä ja välttämättömämpääkin saattaa keskinkertaisia ihmisiä kykeneviksi kohoamaan siihen henkiseen suuruuteen, johon heidän voimansa riittävät. On ollut ja saattaa vastakin olla suuria yksityisiä ajattelijoita yleisen henkisen orjamaisuuden ilmanalassa. Mutta ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan tässä ilmanalassa henkisesti toimeliasta kansaa. Missä joku kansa on ajaksi lähestynyt tätä kantaa, on se tehnyt sen siitä syystä, että pelko eriuskoista ajattelemista vastaan on joksikin ajaksi keskeytynyt. Missä on hiljainen sopimus, "ettei periaatteista pidä väitellä"; missä keskustelu suuremmista kysymyksistä, jotka voivat antaa ihmisille tekemistä, katsotaan päättyneeksi, siellä emme voi toivoa tapaavamme sitä yleistä korkeaa määrää henkistä toimeliaisuutta, joka on tehnyt muutamat ajanjaksot historiassa niin huomattaviksi. Kuin väittely karttaa asioita, jotka ovat siksi laajoja ja tärkeitä että ne sytyttävät innostusta, ei kansan mieli koskaan kiihdy pohjiansa myöten, eikä tapahdu sitä herätystä, joka kehotti älyltään hyvinkin tavalliset ihmiset jonkunlaiseen ajattelevain olentoin arvoon. Siihen oli meillä loistava esimerkki Europan tilassa uskonpuhdistusta suorastaan seuraavina aikoina; toinen, vaikka mannermaalle ja vähän sivistyneempiin luokkiin rajoittuva, 18:sta vuosisadan jälkeisessä puoliskossa tapahtuneessa henkisessä liikkeessä; kolmas, vielä lyhytaikaisempi, Saksan henkisessä kuohumistilassa Goethen ja Fichten aikoina. Nämät ajanjaksot eroavat suuresti niiden eri oppien puolesta, joita ne kehittivät; mutta yhteistä niille oli se, että auktoriteetin ijes oli jokaisessa niissä murrettuna. Kussakin oli vanha henkinen despotismi luotu pois eikä mikään uusi ollut vielä päässyt sen sijalle. Näinä kolmena ajanjaksona saatu herätys on tehnyt Europan siksi, mitä se nyt on. Joka ainoa parannus, kuin on tapahtunut ihmisten mielissä tahi laitoksissa, on selvästi peräisin joltakin niistä. Ilmiöt ovat jonkun aikaa osottaneet, että kaikki nämät kolme herätystä ovat nyt jo melkein tyhjennetyt; emmekä me voi odottaa uutta vauhtia, ennenkuin jälleen vaadimme henkemme vapauden takaisin.

Siirtykäämme nyt toiseen osaan todistusta. Jättäkäämme sikseen edellytys, että nuo perinnäiset opit ovat vääriä, olettakaamme niiden olevan tosia ja tarkastelkaamme sen tavan arvoa, jolla niitä todenmukaisesti kannatetaan, kuin niiden totuutta ei saada vapaasti ja peittelemättä punnita. Kuinka vastenmielisesti henkilö, joka on mielipiteessään luja, myöntäneekin mahdolliseksi, että hän ehkä on siinä väärässä, pitää häneen koskeman sen ajatuksen, että olkoon se kuinka tosi tahansa, jollei siitä perinpohjin usein ja pelotta keskustella, pidetään sitä kuolleena oppina, dogmina, eikä elävänä totuutena.

On olemassa ihmisluokka, onneksi ei enää niin lukuisa kuin ennen, jotka pitävät riittävänä, että ihmiset ilman epäilystä myöntyvät siihen, mitä he oikeaksi ajattelevat, vaikkei noilla ihmisillä itsellään olekaan ensinkään mitään tietoa sen ajatuksen perusteista, eivätkä voi pätevästi puolustaa sitä pintapuolisimpiakaan vastaväitteitä vastaan. Sellaiset henkilöt, jos he kerran saavat vallanpitäjät heidän uskoonsa, luonnollisesti ajattelevat, ettei siitä lähde mitään hyvää, vaan suurta vahinkoa, jos tuota uskoa sallitaan epäillä. Missä he saavat vaikutusvaltaa, tekevät he melkein mahdottomaksi kumota perinnäistä oppia viisaasti ja maltilla, vaikka se vielä saattaa tulla kumotuksi hätäisesti ja taidottomasti. Sillä harvoin on mahdollista kokonaan tukehduttaa keskustelua, ja kuin se kerran pääsee pujahtamaan esiin, niin vakaumukseen perustumattomat uskonkappaleet ovat valmiit väistymään vähänkin todisteitten tapaistenkaan edestä. Mutta sekin mahdollisuus sinään — olettaen että oikea mielipide pysyy ihmisissä, vaan pysyy edeltäluulona, todistuksesta riippumattomana ja siltä suljettuna uskonkappaleena — niin ei tämä ole se tapa, jolla järjellisen olennon tulee totuutta kannattaa. Tämä ei ole totuuden tuntemista. Totuus täten säilytettynä on vaan yksi taikaluulo lisää, sattumalta yhdistettynä sanoihin, jotka ilmoittavat totuutta.

Jos ihmiskunnan intelligenssiä ja arvostelukykyä pitää viljellä, jota eivät ainakaan protestantit kiellä, niin missä ihminen voi näitä kykyjänsä paremmin harjoittaa kuin asioissa, jotka vaarantavat häntä niin suuresti, että pidetään hänelle välttämättömänä muodostaa itselleen niistä vakaumusta? Jos ymmärryksen kehitystä edistää toinen asia enemmän kuin toinen, varmaan edistää sitä oppiminen omien mielipiteittensä perusteet. Mitä hyvänsä ihmiset uskovatkin asioista, joista ennen kaikkea on tärkeää että he ovat oikeassa uskossa, pitää heidän kyetä puolustautumaan ainakin yleisimpiä vastaväitteitä vastaan. Mutta joku sanonee: "Opetettakoon heille mielipiteittensä perusteet. Mielipiteet eivät siltä ole välttämättömästi paljasta matkimista, ettei ole kuullut niistä kiisteltävän. Ihmiset, jotka lukevat mittausoppia, eivät ainoastaan pane teoreemiä suoraan muistoonsa, mutta oppivat ymmärtämään samoin myös todistuksen; ja olisi järjetöntä sanoa, että he jäävät tietämättä mittausopin totuuden perusteita, kosk'eivät kuule koskaan kenenkään yrittävän niitä kumoamaan." Epäilemättä; ja sellainen opetus riittää matematikin tapaisessa aineessa, jossa ei ole mitään sanottavaa asian väärästä puolesta. Matematillisen totuuden selvyys on juuri siitä omituinen, että kaikki todisteet ovat yhdellä puolella. Siinä ei ole mitään vastaväitteitä eikä vastauksia vastaväitteisiin. Mutta joka asiassa, josta eri mielipiteitä voi olla, on totuus tasapainon hankkimisessa kahden yhteensattuvan järkisyitten jakson välillä. Luonnon filosofiassakin on aina joku muukin selitys samasta seikasta mahdollinen, joku geosentrinen (maakeskeinen) teoria heliosentrisen (aurinkokeskeisen) sijasta, joku flogistinen oksygeenisen sijasta; on näytettävä, miksei tuo toinen teoria voi olla oikea, ja ennenkuin se on tehty, emme me ymmärrä mielipiteemme perusteita. Mutta jos me käännymme äärettömästi enemmän kietoutuneisiin asioihin: siveellisiin, uskonnollisiin, valtiollisiin, yhteiskunnallisiin seikkoihin ja elämän toimintaan, niin kolme neljättä osaa todisteita kunkin riidanalaisen ajatuksen puolesta on kumoamisessa niitä todennäköisyyksiä, jotka puolustavat jotakin siitä eriävää ajatusta. Vanhan ajan suurimmasta puhujasta — yhtä ainoaa lukuun ottamatta — on säilynyt kertomus, että hän aina tutki vastustajansa asian yhtä suurella, joll'ei suuremmalla tarkkuudella, kuin omansa. Samaa keinoa, jota Ciceron oli tapana käyttää onnistuakseen oikeudenistunnoissa, vaatii noudattaa jokaisen, joka tutkii jotakin asiaa aikomuksessa päästä totuuden perille. Se, joka tuntee ainoastaan oman puolensa asiaa, tuntee sitä vähän. Hänellä saattavat olla hyvät perusteet, eikä kenties kukaan ole pystynyt niitä kumoamaan. Mutta jos hän on yhtä kykenemätön kumoamaan vastapuolen perusteita, jos hän ei edes tunne, mitkä ne ovatkaan, ei hänellä ole mitään syytä pitää toista mielipidettä toistansa parempana. Järkevintä hänen olisi lykätä arvostelunsa vastaiseksi, ja joll'ei hän tyydy siihen, on hän auktoriteetin johdettavana tahi kallistuu, niinkuin maailmassa yleensä tapahtuu, sille puolelle, jolle hän tuntee suurinta vetoa. Eikä ole siinäkään kyllin, että hän kuuntelisi vastapuolen todisteita omilta opettajiltaan, siinä muodossa kuin he esittävät niitä yhdessä sen kanssa, mitä he tuovat esiin kumotakseen niitä. Tällä keinoin ei anna todisteille oikeata arvoa eikä saata niitä suoraan sattumaan mieleensä. Ihmisen täytyy kestää kuulla ne niiltä, jotka niitä todella uskovat, jotka niitä totuudessa puolustavat ja tekevät parhautensa niiden puolesta. Hänen täytyy tuntea ne miellyttävimmässä, vakuuttavimmassa muodossa. Hänen täytyy tuntea, kuinka suuria vaikeuksia totuuden etsiminen eteemme panee ja sisältää. Muuten ei hän koskaan saavuta kylliksi totuutta vastustaakseen tätä vaikeutta ja voittaakseen sen. Yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta n.s. sivistyneitä on tässä tilassa, niitäkin, jotka voivat sujuvasti todistella mielipiteensä puolesta. Heidän johtopäätöksensä saattaa olla oikea, mutta mistä he tietävät, ettei se ole väärä? He eivät ole koskaan heittäytyneet niiden henkiseen tilaan, jotka ajattelevat toisin kuin he, eivätkä miettineet, mitä niillä saattaa olla sanottavaa; ja siis he eivät, sanan oikeassa merkityksessä, tunne sitä oppia, jota he itse tunnustavat. He eivät tunne niitä osia siitä, jotka selvittävät ja oikeuttavat lopun; niitä syitä, jotka näyttävät, että näennäisesti ristiriidassa toisen kanssa oleva asia on sovitettavissa sen kanssa eli että kahdesta selvästi pätevästä syystä toinen on pidettävä tärkeämpänä kuin toinen. Koko sille osalle totuutta, joka painaa vaa'an ylös ja ratkaisee täydellisesti valaistun hengen arvostelun, ovat he vieraita; eikä sitä osaa todella tunnekaan kukaan muu, kuin se, joka on kuunnellut samalla tavoin puolueettomasti kumpaakin puolta ja koittanut nähdä kummankin puolen syyt ja perusteet vankimmassa valossa. Niin oleellinen on tämä kuri oikein ymmärtämiselle moralisia ja inhimillisiä asioita, että jollei jokaisen tärkeän totuuden vastustajia ole olemassa, on välttämätöntä kuvitella niitä ja varustaa ne lujimmilla todisteilla kuin taitavin "perkeleen asianajaja" voi keksiä.

Vähentääkseen näiden mietelmäin pontta vapaan keskustelun viholliset luultavasti sanovat, ettei ole ensinkään välttämätöntä ihmisten ylipäänsä tuntea ja ymmärtää kaikkea, mitä filosofeilla ja teologeilla on sanomista heidän mielipiteitänsä vastaan tahi niiden puolesta. Ettei ole ensinkään tarpeen tavallisen ihmisen kyetä paljastamaan nerokkaan vastustajan vääristelyjä ja sofismeja. Että siinä on kyllin, kuin aina on joku kykenevä vastaamaan niihin, niin ettei mitään tietämättömiä ehkä hairahduttavaa jää kumoamatta. Että yksinkertaiset ihmiset, opittuaan heihin iskettyjen oppien selvimmät perusteet, luottakoot lopuksi auktoriteetiin, ja havaittuaan, ettei heillä ole tietoa eikä taitoa pääsemään yhdestäkään kohtaavasta pulmasta, jääkööt tyynesti luottamaan, että kaikki pulmat, kuin ovat kohdanneet, ovat selvittäneet tahi voivat selvittää ne, jotka ovat sitä varten erittäin opetetut.

Vaikka myönnämmekin tälle näkökannalle kaikki, mitä sen hyväksi voivat vaatia nuo, jotka tyytyvät niin vähän määrään totuuden ymmärtämistä kuin suinkin, jättäen lopun uskomisen asiaksi, niin ei sittenkään todistus vapaan keskustelun puolesta ole mitenkään heikontunut. Sillä tämäkin oppi tunnustaa, että ihmisillä pitää olla järjellinen vakaumus siitä, että kaikkiin vastaväitteisiin on tyydyttävästi vastattu. Mutta kuinka niihin on voitu vastata, jollei asiaa, johon vastausta vaaditaan, ole lausuttu? Tahi kuinka on vastaus tunnettava tyydyttäväksi, joll'ei vastustajilla ole mitään tilaisuutta näyttää sitä tyydyttämättömäksi? Jollei yleisön, niin ainakin filosofien ja teologien, jotka ovat pulmien selvittämistä varten, täytyy tutustua näiden pulmien sekavimpiinkin sokkeloihin, eikä tämä voi tapahtua, joll'ei pulmia saa vapaasti panna ja esittää niin edullisessa valossa, kuin ne suinkin myöntävät, Katolisella kirkolla on oma tapansa kohdella, tätä mutkallista probleemia. Se tekee leveän erotuksen niiden välillä, joiden voidaan sallia omistaa oppinsa vakaumuksesta, ja niiden, joiden täytyy hyväksyä se luottamuksesta. Tosin ei kenenkään ole sallittu valita, mitä hän tahtoo hyväksyä; mutta papit, ainakin ne, joihin voi täydellisesti luottaa, saavat luvalla ja omaksi ansiokseen tutustua vastustajain todistuksiin vastatakseen niihin, ja saavat siis lukea vääräoppisia kirjoja; maallikot eivät ilman erityistä, vaikeasti saatavaa lupaa. Tämä oppi tunnustaa vihollisen asian tuntemisen hyödylliseksi opettajille, mutta keksii oppinsa mukaisesti keinoja millä kieltää sen muulta maailmalta: antaen siten "eliitille" (valituille) enemmän hengen viljelystä, vaikk'ei enemmän hengen vapautta, kuin se sallii suurelle joukolle. Tällä viekkaudella onnistuu se saavuttamaan sen henkisen etevämmyyden, jota sen tarkotus vaatii; sillä vaikk'ei sivistys koskaan ilman vapautta ole luonut voimallista, vapaamielistä henkeä, voi se synnyttää jollekin seikalle sukkelia advokaateja. Mutta protestanttisuutta tunnustavissa maissa tämä keino on kielletty; sillä protestantit sanovat, ainakin opissaan, että vastuunalaisuutta uskonnon valitsemisesta täytyy kantaa jokaisen itse puolestaan eikä sitä saa sysätä opettajille. Sitäpaitsi on maailman nykyisellä kannalla käytännöllisesti mahdoton oppimattomilta pidättää kirjoituksia, joita oppineet lukevat. Jos ihmiskunnan opettajain on mieli tulla tuntemaan kaikkea, mitä heidän tulee tuntea, täytyy mitä tahansa saada vapaasti kirjoittaa ja esteettömästi julkaista.

Mutta jos vapaan keskustelun puutteen turmiollinen vaikutus, kuin perinnäiset mielipiteet ovat tosia, rajoittuisi siihen, että se jättää ihmiset tietämättömiksi noiden mielipiteiden perusteista, niin ajatellaan ehkä, ettei tämä ole siveellinen, jos kohta onkin intellektuaalinen onnettomuus, eikä vaikuta mielipiteiden arvoon niiden vaikutukseen nähden ihmisluonteesen. Mutta seikka on se, ettei ainoastaan opin perusteet unehdu keskustelun puutteessa, mutta useinpa itse opin tarkotus. Sanat, jotka sitä ilmoittavat, lakkaavat johdattamasta mieleen ajatuksia, tahi johdattavat ainoastaan pienen osan niitä, kuin niillä alkujaan lausuttiin. Selvän käsityksen ja elävän uskon sijaan jääpi ainoastaan muutamia tavan kautta säilyneitä korulauseita; tahi, jos joku osa, niin kuori ja päällys ajatuksesta säilyy, vaan hienompi mehu katoaa. Sitä suurta lukua ihmiskunnan historiassa, johon tämä seikka antaa sisällyksen ja jonka se täyttää, ei voi liian vakavasti tutkia ja punnita.

Sitä valaisee melkein jokaisen siveellisen opin ja hengellisen uskonkappaleen kokemus. Kaikki ne ovat sisällystä ja eloa täynnä keksijöillä ja keksijäin omilla oppilailla. Niiden sisällys käsitetään vähenemättömässä voimassa ja saatetaan ehkä vielä täydellisempään selvyyteen, niin kauan kuin kestää taistelua hankkimiseksi opille tahi uskonkappaleelle valtaa muiden uskonkappalten yli. Lopuksi pääsee se vallalle ja tulee yleiseksi mielipiteeksi; tahi sen edistys pysähtyy: se pitää hallussaan sen alan, jonka se on saanut, mutta lakkaa leviämästä laajemmalle. Kuin jompikumpi näitä tuloksia on saatu, kiistely asiasta laimistuu ja vähitellen lakkaa. Opinsääntö on saanut paikkansa, jollei perinnäisenä mielipiteenä, niin yhtenä mielipiteen suvaittuna osana. Ne, jotka sitä kannattavat, ovat yleensä perineet sen, eivätkä valinneet sitä; ja kääntyminen toisesta näitä oppeja toiseen tapahtuu poikkeustilassa ja ajatuttaa hyvin vähän niiden tunnustajia. Sen sijaan että he, niinkuin ensi alussa, aina olisivat varoillaan puolustaimaan maailmaa vastaan, tahi saadakseen maailmaa puolelleen, ovat he vaipuneet taipuvaisuuteen, eivät kuuntele, jos voivat siitä päästä, todistuksia heidän uskoansa vastaan, eivätkä häiritse eriajatuksisia, jos niitä on, todistuksilla sen puolesta. Tästä ajasta tavallisesti nähdään alkavan opin eläviin voiman laskeutumisen. Usein kuulemme kaiken uskoisten opettajain valittavan vaikeaksi ylläpitää uskovaisten mielissä niin elävää tuntoa totuudesta, jota he nimeksi tunnustavat, että se tunkisi läpi tunteitten ja todella saisi vallan käytöksen yli. Sellaisesta vaikeudesta ei mitään valitettu niin kauvan kuin usko vielä taisteli olemisestaan, heikommatkin taistelijat silloin tiesivät ja tunsivat, minkä puolesta he taistelivat, sekä erotuksen omansa ja muiden oppien välillä; ja siinä ajanjaksossa kunkin uskon olemisaikaa ei ollut niitä ihmisiä vähän, jotka olivat kaikissa ajatuksen muodoissa toteuttaneet sen periaatteet, olivat punninneet ja miettineet ne kaikissa tärkeissä suhteissa ja tunteneet koko sen vaikutuksen, jonka tämä oppi voi tehdä sillä kokonaan täytettyyn mieleen. Mutta kuin oppi on käynyt perittäväksi uskoksi ja otetaan vastaan passiivisesti eikä aktiivisesti, kuin ei mieltä enää pakoteta, samassa määrin kuin alussa, käyttämään elinvoimiansa niihin kysymyksiin, joita usko sille esittää, ilmestyy asteettainen taipumus unhottamaan uskosta muun paitsi kaavat, tahi välittämättä ja nuopeasti myöntymään siihen, ikäänkuin jos luottamuksella omistaminen vapauttaisi pakosta toteuttaa sitä tajunnassaan ja todistaa sitä oman kokemuksensa kautta, kunnes se vähitellen kerrassaan lakkaa liikuttamasta ihmisen sisällistä elämää. Silloin nähdään noita tähän maailman aikaan niin lukuisia, melkein enemmistönä olevia tapauksia, kuin uskonkappale jää juuri kuin hengen ulkopuoleksi, karaisten ja jäykistäen sitä kaikkia muita luontomme korkeampia osia kohti suunnattuja vaikutuksia vastaan, osottaen valtaansa sillä, ettei suvaitse tuoreen ja elävän vakaumuksen juurtua, tekemättä siltä mielelle tahi sydämmelle muuta, kuin vahtii, että ne pysyvät tyhjinä.

Missä määrin opit, jotka itsestään ovat omiansa tekemään mitä syvimmän vaikutuksen mieleen, jäävät siihen kuolleeksi uskoksi, tulematta koskaan toteutetuksi mielikuvituksessa, tunteissa, ymmärryksessä, siitä on esimerkkinä se tapa, jolla useimmat uskovaiset tunnustavat kristinuskoa. Kristinuskolla ymmärrän minä tässä samaa kuin kirkot ja lahkot sinä pitävät — Uuden Testamentin perusohjeita ja opetuksia. Kaikki kristinuskon tunnustajat pitävät näitä pyhinä ja hyväksyvät ne laiksi. Mutta tuskin on liikaa sanoa, ettei yksi kristitty tuhannesta ohjaa tahi tuomitse omaa käytöstänsä näiden lakien mukaan. Se ohje, johon hän liittyy, on hänen kansansa, säätyluokkansa tahi uskonlahkonsa tapa. Hänellä on siis toisaalla kokoelma siveysopillisia perusohjeita, joita hän uskoo erehtymättömän viisauden hänelle ilmoittaneen johdoksi hänen elämälleen; ja toisaalla joukko jokapäiväisiä huomioita ja tapoja, jotka jonkun matkaa yhtyvät muutamiin noita perusohjeita toisiin eivät niinkään pitkältä, ovatpa suoraan joitakin vastaan ja ovat ylimalkaan sovittelu kristinuskon sekä maallisen elämän etujen ja mielijohteitten välillä. Ensimmäiselle näistä ohjeista omistaa hän kunnioituksensa, toista hän todella noudattaa. Kaikki kristityt uskovat, että autuaat ovat köyhät ja halvat ja ne jotka kärsivät pilkkaa maailmassa; että helpompi on kamelin mennä neulan silmän läpi kuin rikkaan miehen tulla taivaan valtakuntaan; ettei heidän pidä tuomitseman, ettei heitä tuomittaisi; etteivät he saa ensinkään kirota; että heidän tulee rakastaa lähimaistaan niinkuin itseään; että jos joku ottaa heidän viittansa, heidän pitää sille antaa takkinsakin; ettei heidän pidä huolehtiman huomisesta päivästä; että jos he tahtovat olla täydellisiä, tulee heidän myydä kaikki mitä heillä on ja antaa köyhille. He eivät teeskentele sanoessaan, että he uskovat kaikkia näitä. He uskovat niitä, niinkuin ihmiset uskovat kaikkea, mitä he ovat kuulleet aina ylistettävän, vaan ei koskaan pantavan keskustelun alaiseksi. Mutta siitä elävästä uskosta puhuen, joka määrää ihmisen käytöksen, uskovat he näitä oppeja juuri saman verran kuin he tavallisesti niiden mukaan elävät. Oppilauseet sinään ovat sopivia aseiksi vastustajia vastaan; ja se on ymmärrettävää, että ne vedetään esiin, milloin mahdollista, ikäänkuin syiksi kaikkeen siihen, mitä tehdään semmoista, jota kiitettäväksi ajatellaan. Mutta jos joku muistuttaisi, että perusohjeet vaativat äärettömän paljon muuta, jota eivät he ajattelekaan tehdä, ei hän voittaisi sillä mitään, vaan luettaisiin hän niihin sangen epäsuosittuihin henkilöihin, jotka tahtovat olla parempia kuin muut ihmiset. Opeilla ei ole mitään voimaa tavallisiin uskovaisiin — ne eivät ole valta heidän mielessään. Heillä on tavanmukainen kunnioitus niiden äänteitä vastaan, mutta ei tunnetta, joka sanasta vie sen käsitteesen ja joka panee vastaanottamaan ne ja saa heidät muodostumaan ohjeen mukaan. Heti kuin käytös on kysymyksessä, katselevat he ympärilleen A:ta ja B:tä, nähdäkseen mihin saakka on Kristusta seurattava.

Me saamme olla vakuutetut siitä, ettei ensimäisten kristittyjen laita ollut tämä, vaan kerrassaan toinen. Jos näin olisi ollut, niin kristinusko ei olisi koskaan noussut halveksittujen juutalaisten vähäpätöisestä lahkosta Rooman keisarikunnan uskonnoksi. Kuin heidän vihollisensa sanoivat: "Katsokaa, kuinka nuo kristityt rakastavat toisiaan", jota huomautusta ei luultavasti kukaan nyt enää tee, niin oli kristityillä varmaan paljon elävämpi tunto uskonsa tarkotuksesta kuin heillä koskaan sitten on ollut. Ja tämä seikka on luultavasti pääasiallisena syynä siihen, että kristinusko nyt niin vähän edistyy laajentamassa alaansa ja kahdeksantoista vuosisadan jälkeen on vielä rajoittunut melkein vaan europalaisiin ja europalaisten jälkeläisiin. Huolellistenkin uskovaisten, joille heidän oppinsa on täyttä totta ja jotka panevat suuremman merkityksen useaankin niitä kuin ihmiset yleensä tekevät, käy tavallisesti niin, että se osa, joka täten on verraten vaikuttavana heidän mielissään, on se, jonka Kalvin tahi Knox ovat keksineet tahi joku muu luonteeltaan hyvin heidän itsensä kaltainen mies. Kristuksen sanat ovat tehottomina heidän mielessään, synnyttäen tuskin muuta vaikutusta kuin niitä tekee paljas kuunteleminen niin lempeitä ja suloisia sanoja. Epäilemättä on monta syytä siihen, että opit, jotka ovat jonkun lahkon tunnusmerkkiä, säilyttävät paremmin elonvoimaansa, kuin kaikille tunnustetuille lahkoille yhteiset, ja että lahko-oppien opettajat näkevät enemmän vaivaa pitääkseen niiden merkitystä eleillä, mutta yksi syy on varmaan se, että noita lahko-oppeja useammin tutkistellaan ja niitä pitää useammin puolustaa julkisia kieltäjiä vastaan. Sekä opettajat että oppilaat nukkuvat paikalleen heti kuin vihollinen lakkaa kuulumasta kentällä.

Sama totuus vallitsee, ylimalkaan sanoen, kaikissa perinnäisissä opeissa — opeissa viisaudesta ja elämänkokemuksesta sekä siveysopista ja uskonnosta. Kaikki kielet ja kirjallisuudet ovat täynnä yleisiä huomioita elämästä, sekä mitä se on että kuinka siinä on käyttäydyttävä; huomioita, joita kukin tuntee, joita kukin kertaa tahi hyväksyen kuulee, jotka käyvät selvistä totuuksista, mutta joiden merkityksen useimmat ihmiset vasta sitten oikein oppivat, kuin kokemus, enimmäkseen kova kokemus, on sen tehnyt heille täydeksi todeksi. Kuinka usein ihmiselle, kärsiessään jonkun arvaamattoman onnettomuuden tahi erehdyksen alaisena, muistuukaan mieleen sananparsi, koko hänen elinajallaan tuttu, jonka merkitys, jos hän olisi sen koskaan ennen niin tuntenut kuin nyt, olisi hänet pelastanut onnettomuudesta. Tosin on tähän muitakin syitä kuin keskustelun puute: on monta totuutta, joiden täyttä merkitystä ei voi selvittää, ennenkuin oma kokemus on sen opettanut. Mutta paljon niidenkin merkityksestä olisi ymmärretty, ja se mitä ymmärrettiin olisi syvemmälle painunut mieleen, jos ihminen olisi tottunut kuulemaan ihmisten, jotka asian ymmärtävät, todistelevan puolesta ja vastaan. Ihmisten surkea taipumus lakata ajattelemasta asiaa, kuin ei se enää ole epäilyksen alainen, on syynä puoliin heidän onnettomuuksiinsa. Eräs nykyajan kirjailija on sattuvasti puhunut ratkaistun mielipiteen syvästä unesta.

Mitä, kysyttäneen. Onko yksimielisyyden puute välttämätön ehto totiseen tietoon? Onko tarpeen jonkun osan ihmiskuntaa pysyä erehdyksessään, jotta joku kykenisi pääsemään totuuteen? Lakkaako uskonkappale olemasta todellinen ja elävä, heti kuin se yleisesti tunnustetaan — ja eikö asiaa koskaan perinpohjin ymmärretä ja tunneta, jollei siitä ole jotakin epäilystä? Häviääkö totuus ihmisiltä kohta kuin he yksimielisesti hyväksyvät sen? Edistyneen intelligenssin korkein tarkotus ja paras tulos, on tähän saakka ajateltu, on enemmän ja enemmän yhdistää ihmiskuntaa tärkeitten totuuksien tuntemisessa: kestääkö nyt intelligenssi vaan sen aikaa, kunnes se pääsee tarkotuksensa perille? Häviävätkö valloituksen hedelmät voiton täydellisyyden vuoksi?

Minä en ensinkään väitä sitä. Ihmiskunnan edistyessä oppien luku, joita ei enää keskustella eikä epäillä, on yhä kasvamassa; ja, ihmiskunnan tilan voi melkein arvostella niiden totuuksia luvun ja arvon mukaan, jotka ovat päässeet siihen ettei niistä enää kiistellä. Totisen riidan lakkaaminen kysymyksestä toisensa perään on välttämätöntä mielipiteen vakautumiseksi; ja vakautuminen on yhtä hyödyllinen tosien mielipiteitten suhteen kuin se on vaarallinen ja vahingollinen, kuin mielipide on väärä. Mutta vaikka tämä ajatusten eroavaisuuden asteettainen supistaminen on välttämätön sanan kummassakin merkityksessä, koska ei sitä voi välttää eikä ilman sitä tule toimeen, niin ei ole meidän pakko siitä päättää, että kaikki sen seuraukset ovat hyödyllisiä. Menettäminen niin tärkeän apukeinon totuuden valistuneesen ja elävään käsitykseen, kuin lähtee pakosta selvittää sitä vastustajille tahi puolustaa heitä vastaan, ei tosin riitä täydellisesti vastaamaan totuuden yleisen tuntemisen onnea, vaan on kuitenkin melkoinen korvaus siitä. Missä ei tuota onnea enää ole olemassa, tunnustan että minua ilahuttaisi nähdä ihmiskunnan opettajain koettavan hankkia korvausta siitä; koettavan keksiä jotakin keinoa tehdäkseen kysymyksen vaikeudet niin selväksi oppilasten tajuntaan, kuin tyrkyttäisi niitä heille kääntämisinnoissaan vastaisen mielipiteen puolustaja.

Mutta sen sijaan, että he tätä varten keinoja keksisivät, ovat he päästäneet entisetkin käsistään. Sokrateksen dialektiset väittelyt, joista Platonin dialogeissa on niin loistavia näytteitä, olivat sellainen keino. Ne olivat oikeastaan negatiivista keskustelua filosofian ja elämän suurista kysymyksistä, ja erinomaisella taidolla pyrkivät ne vakuuttamaan jokaista, joka oli ainoastaan omistanut perinnäisen mielipiteen yleislauselmat, ettei hän ymmärtänyt asiaa — ettei hän vielä ollut antanut määrättyä sisällystä tunnustamillensa opeille; jotta hän, huomattuaan tietämättömyytensä, joutuisi oikealle tielle päästäksensä lujan uskon saamiseen, jonka on nojauduttava oppien sisällyksen ja niiden todisteitten selvästi käsittämiseen. Keskiajan kouluväitelmillä oli melkein sama tarkotus. Millä tahdottiin varmistua siitä, että oppilas käsitti mielipiteensä ja (välttämättömänä seurauksena) sen vastaisen mielipiteen, sekä osasi esittää omansa perusteet ja kumota toisen. Näissä viimemainituissa kiistoissa oli todella se auttamaton vika, että premissit, joista lähdettiin, olivat otetut auktoriteetista eikä järjestä; ja järjen kurina olivat ne kaikin puolin huonommat, kuin ne mahtavat väittelyt, joissa "socratici viri" (S:n oppilaat) terottivat ymmärrystään. Mutta nykyajan henki on kummallekin velkaa enemmän kuin se yleensä tahtoo myöntää; eikä nykyisissä kasvatustavoissa ole mitään, joka vähimmässäkään määrässä täyttäisi toisen tahi toisen sijaa. Ihminen, joka saa kaiken oppinsa opettajilta tahi kirjoista, jos pelastuukin houkutuksesta tyytyä muistitietoon, ei ole mitenkään pakotettu kuuntelemaan toista puolta; sen vuoksi ei ole suinkaan yleistä ajattelijainkaan kesken tuntea molemmat puolet; ja heikointa, mitä ken sanoo ajatuksensa puolustukseksi, on se, minkä hän pitää vastineena vastustajalle. Nykyaikaan on muotina pilkata negatiivistä logikia — nim. sitä, joka näyttää heikot puolet opissa ja erehdykset käytännössä, esittämättä positiivisia totuuksia. Sellainen negatiivinen tarkastelu olisi kyllä köyhä lopulliseksi päätökseksi, mutta keinona positiivisen tiedon tahi nimensä arvoisen vakaumuksen saamiseen ei sitä voi liian korkealle arvostaa; ja kunnes ihmiset taas järjesteellisesti harjoitetaan siihen on suuria ajattelijoita vähä ja ymmärryksen keskimäärä alhainen muissa tutkistelun aloissa paitsi matematillisissa ja luonnontieteellisissä. Muissa asioissa ei kenenkään mielipide ansaitse tiedon nimeä, jollei hän ole muiden vaikutuksesta tahi omasta itsestään käynyt saman henkisen kurin läpi, jota häneltä olisi vaadittu antautuessaan todella riitaan vastustajan kanssa. Kuinka mieletöntä onkaan päästää menemään sitä, kuin se itsestään tarjoutuu meille, joka on niin välttämättömän tarpeellista ja niin vaikeaa saavuttaa, kuin sitä puuttuu! Jos on joitakin ihmisiä, jotka hangoittelevat perinnäistä mielipidettä vastaan, tahi jotka tekisivät sitä, jos laki ja yleinen mielipide sallisivat, kiittäkäämme heitä siitä, avatkaamme korvamme kuuntelemaan heitä ja iloitkaamme, että toiset tekevät meille sitä, mitä meidän muuten, jos ollenkaan välitämme vakaumustemme varmuudesta ja elävyydestä, pitäisi paljon suuremmalla vaivalla tehdä itse puolestamme.

On vielä puhuttavana yhdestä pääsyystä, miksi mielipiteiden eriäväisyys on edullinen ja on edelleenkin sinä pysyvä, kunnes ihmiskunta pääsee henkisen edistyksen kannalle, joka vielä näyttää olevan arvaamattoman kaukana. Tähän saakka olemme tarkastaneet ainoastaan kahta mahdollisuutta: että perinnäinen mielipide ehkä on väärä ja siis joku muu oikea, ja että perinnäinen mielipide on oikea, jolloin taistelu vastaavan erehdyksen kanssa on välttämätön sen totuuden selvästi käsittämiseksi ja syvästi tuntemiseksi. Mutta on vielä yleisempi tapaus, kuin kumpikaan näistä: kuin näet taistelevat opit, sen sijaan että toinen olisi tosi, toinen väärä, ovat kumpikin osaksi totta, osaksi väärää; eroavan opin täytyy silloin korvata osan totuutta, jota perinnäisessä hyväksytyssä opissa on vaan osaksi. Yleiset mielipiteet asioista, jotka eivät ole aistimilla käsitettävissä, ovat usein tosia, mutta harvoin tahi ei koskaan koko totuutta sisältäviä. Niissä on osa totuutta, joskus isompi, toisinaan pienempi, mutta liioteltuna, väännettynä ja erotettuna niistä totuuksista, joiden seurassa ja rajoissa sen pitäisi olla. Eriävät mielipiteet toisaalta ovat tavallisesti noita poljettuja ja laiminlyötyjä totuuksia, jotka luoden päältään heitä painavien kahleiden taakan joko etsivät sovintoa yleisessä mielipiteessä olevan totuuden kanssa tahi vihollisina haastavat sitä taisteluun esiintyen yhtä kopeina koko totuuden nimessä.

Jälkimäinen tapaus on tähän saakka ollut paljon tavallisempi, sillä yksipuolisuus on ihmisissä aina ollut sääntönä, monipuolisuus poikkeuksena. Siksipä mielipiteen kumouksissakin toinen osa totuutta tavallisesti vaipuu toisen noustessa. Edistyskin, jonka pitäisi lisätä, tavallisesti vaan vaihtaa yhden osittaisen ja epätäydellisen totuuden toiseen; voitto on pääasiassa siinä, että totuuden uusi palanen on enemmän tarpeen vaatima, ajan hätään paremmin sopiva, kuin sen syrjäyttämä. Kuin vallitsevan mielipiteen luonne on näin yksipuolinen sen oikeallakin pohjalla ollen, pitäisi jokaista mielipidettä, joka sisältää jonkun haaran sitä, minkä yleinen mielipide laiminlyö, pitää arvossa olkoon se kuinka hyvänsä erehdyksen ja sekotuksen vallassa. Ei kenelläkään ihmisasioita maltillisesti arvostelevalla ole aihetta suuttua siitä että ne, jotka saattavat meidän tietoomme totuuden, josta emme muuten olisi välittäneet, eivät ota huomioonsa kaikkia totuuksia, mitä me käsitämme. Pikemmin ajatelkoon hän, että niin kauvan kuin hyväksytty totuus on yksipuolinen, on hyvin suotava että hyljätylläkin totuudella on yksipuolisia kiivastelijoita, sillä ne ovat tavallisesti jäykimmät ja sopivimmat vetämään huomiota vasten tahtoansakin sen viisauden sirusen puoleen, jota he täydellisenä muka huutavat maailmalle.

Niinpä kahdeksannellatoista vuosisadalla, jolloin kaikki oppineet ja oppimattomista kaikki ne, jotka olivat heidän johdettavinansa, olivat vaipuneet ihailemaan n.s. sivistystä ja uudenaikaisen taiteen, kirjallisuuden ja filosofian ihmeitä ja jolloin he, suuresti liioitellen uuden ajan ja vanhan ajan ihmisten eroa, taipuivat uskomaan koko erotuksen olevan heidän edukseen, kuinka terveellisesti puistuttaen räjähtelivätkään silloin Rousseaun paradoksit heidän sekaansa juurikuin pommit, hajottaen yksipuolisen mielipiteen taajat rivit ja saattaen sen ainekset yhdistymään paremmassa muodossa ja lisäosien kanssa. Eipä sillä, että vallitsevat mielipiteet silloin olivat muka kauvempana totuudesta, kuin Rousseaunkaan; päinvastoin ne olivat vielä lähempänä sitä, niissä kuin oli enemmän suoranaista totuutta ja paljon vähemmän hairahdusta. Mutta Rousseaun opissa oli ja on siitä valunut pitkin yleisen mielipiteen virtaa koko joukko juuri niitä totuuksia, joita tuolta mielipiteeltä puuttui; ja ne jäivät varastona pohjaan, kuin virtaus oli ohitse. Yksinkertaisen elämän suuri ansio, konstikkaan seuraelämän kahleitten ja ulkokultaisuuden veltostava ja turmeleva vaikutus ovat ajatuksia, jotka eivät ole kertaakaan perin hävinneet sivistyneitten mielestä, sittenkuin Rousseau niistä kirjoitti; ja aikanaan ne tekevät kyllä vaikutuksensa, vaikka niitä nykyään pitää vakuuttaa yhtä paljon kuin koskaan, ja vakuuttaa teoilla, sillä sanat ovat tässä asiassa melkein menettäneet vaikutuksensa.

Valtiotaidon alalla taas on melkein päivänselvää, että järjestys- tahi vanhoillinen sekä edistys- tahi uudistuspuolue ovat yhtä välttämättömiä aineksia politisen elämän terveydentilalle, kunnes toinen tai toinen on siksi laajentanut henkistä valtaansa, että se on samalla järjestys- ja edistyspuolue, tuntee ja ymmärtää, mitä sopii säilyttää, mitä pitää viskata pois. Toinen näistä ajatustavoista (s.o. puolueista) hyötyy toisensa puutteista; mutta suuressa määrässä toisen vastustus pitää toista järjen ja maltin rajoissa. Joll'ei mielipiteitä kansanvallan ja ylimysvallan, omistusoikeuden ja tasajaon, yhteistyön ja kilpailun, ylellisyyden ja kohtuuden, yhteiskunnan ja yksityisen, vapauden ja kurin, sekä kaikkien käytännöllisen elämän pysyväin riitakysymysten puolesta saa yhtä vapaasti lausua eikä yhtä taidokkaasti ja innokkaasti selvitetä ja puolusteta, ei ole toivomistakaan, että kumpikin saa oikean osansa; varmaan toinen vaakakuppi nousee toisen laskiessa. Totuus elämän suurissa riitakysymyksissä on siinä määrin vastakkaisuuksien yhdistämistä ja sovittelua, että harvoilla on riittävästi kykyä ja tasapuolisuutta ratkaisussaan edes lähentelemään oikeaa; ja siihen on päästävä kiivaan taistelun kautta vihamielisten lippujen juuressa taistelevain välillä. Jos äsken luetelluista ratkaisematta olevista suurista kysymyksistä yhdellä tahi toisella mielipiteellä on parempi oikeus ei ainoastaan tulla suvaituksi, mutta myös rohkaistuksi ja suosituksi, on se oikeus oleva sillä, joka kunakin aikana ja kussakin paikassa sattuu olemaan vähemmistössä. Sillä se mielipide sinä aikana edustaa laiminlyötyjä etuja, se puoli ihmisten menestystä silloin on vaarassa saada vähemmän kuin sille tuleva on. Minä tiedän, ettei tässä maassa ole suvaitsemattomuutta mielipiteen eroavaisuuksia vastaan useimmissa noissa asioissa. Olen ne maininnut hyväksyttävillä ja lukuisilla esimerkeillä näyttääkseni sitä yleistä tosiasiaa, että ihmishengen nykyisellä kannalla ainoastaan mielipiteen eroavaisuuksien kautta on toiveita totuuden kaikkien puolien päästä julki. Jos ihmisiä on olemassa, jotka ovat poikkeuksena maailman näennäisestä yksimielisyydestä jossakin asiassa, niin, vaikkapa maailma olisikin oikeassa, on kuitenkin aina luultavaa, että erimielisillä on puolestaan sanottavana jotakin kuulemisen arvoista ja että totuus kärsii vahinkoa heidän vaitiolonsa tähden.

Kenties vastataan: "Mutta jotkut perinnäiset mielipiteet, varsinkin korkeimmista elinkysymyksistä, ovat enemmän kuin puolitotuuksia. Kristillinen siveysoppi esimerkiksi on täysi totuus alallansa, ja jos joku opettaa siitä poikkeavaa siveysoppia, hän on kokonaan väärässä." Koska tämä on käytännössä tärkein kaikista tapauksista, niin ei mikään ole soveliaampi tarkastamiseen yleistä sääntöä. Mutta ennenkuin lausumme kristillisestä siveysopista sitä tahi tätä, olisi määrättävä, mitä kristillisellä siveysopilla tarkotetaan. Jos sillä tarkotetaan Uuden Testamentin siveysoppia, kummastelen kenenkään, jolla on tietonsa siitä itsestä tuosta kirjasta, voivan luulla että se ilmotettiin täydellisenä siveysoppina eli että sillä sitä tarkotettiin. Evankeliumi viittaa aina entiseen siveysoppiin ja supistaa opetuksensa niihin osiin, joissa tämä siveysoppi oli oikaistava tahi korvattava laajemmalla ja ylevämmällä; ja se esiintyy sitä paitsi aivan yleisissä lauselmissa, joita usein on mahdoton sanain mukaan selvittää ja jotka tuntuvat pikemmin runollisuudelta tahi korulauseilta, kuin lainsäädännön tarkkuudelta. Pusertaminen siitä siveysopillisen järjestelmän ei ole koskaan ollut mahdollista ottamatta täydennykseksi Vanhaa Testamenttia, s.o. todella muokattua systeemiä, vaan monessa suhteessa raakaa ja ainoastaan barbarikansalle aiottua. P. Paavali, joka julkisesti vihasi tätä juutalaisten tapaa selvittää ja täydentää hänen Mestarinsa oppia, olettaa samoin edellä olleen siveysopin, nim. kreikkalaisten ja roomalaisten; ja hänen neuvonsa kristityille ovat suuressa määrin siihen sovitettua järjestelmää, jopa siihen asti, että hän selvästi hyväksyy orjuuden. Tuo n.s. kristillinen, oikeammin teologillinen siveysoppi ei ollut Kristuksen eikä apostolien tekoa, vaan on paljoa myöhempää alkuperää, sillä sen on vähitellen kyhännyt katolinen kirkko viitenä ensimäisenä vuosisatana, ja vaikka nykyaikaiset ihmiset ja protestantit eivät ole sitä suoraan hyväksyneet, on sitä kuitenkin muodosteltu vähemmin kuin olisi odottanut. Enimmäkseen ovat he tyytyneet kitkemään pois keskiajan lisäykset ja kukin lahko on täyttänyt paikan uusilla lisäyksillä oman luonteensa ja taipumustensa mukaan. Että ihmiskunta on suuressa velassa tälle siveysopille ja sen aikaisimmille opettajille olisin minä viimeinen kieltämässä; mutta en häikäile sanoa siitä, että se on monessa tärkeässä kohdassa epätäydellinen ja yksipuolinen ja että, joll'eivät aatteet ja tunteet, joita se ei ole hyväksynyt, olisi auttaneet europalaisen elämän ja luonteen muodostukseen, niin ihmiskunnan asiat olisivat huonommalla kannalla, kuin ne nyt ovat. Kristillisessä siveysopissa (niin sanotussa) ovat kaikki taantumuksen merkit, se on suureksi osaksi vastalause pakanuutta vastaan. Sen ihanne on oikeammin negatiivinen kuin positiivinen; passiivinen oikeammin kuin aktiivinen; viattomuus pikemmin kuin ylevyys; kieltäymys pahasta pikemmin kuin ponteva tavottaminen hyvää; sen käskyissä on, niinkuin on sattuvasti huomautettu, "ei sinun pidä" paljoa suuremmassa vallassa kuin "sinun pitää". Kauhistuen lihallisuutta teki se epäjumalakseen lihankidutuksen, jonka sijaan on sitten vähitellen muodostunut laintäyttämys. Se esittää taivaan toivon ja helvetin pelon määrättyinä ja sopivina vaikuttimina hyveelliseen elämään, jääden tässä suuresti jälkeen parhaita vanhan ajan viisaita ja tehden parastaan antaaksensa ihmisen siveydelle kovin itsekkään luonnon, erottamalla hänen velvollisuudentuntonsa lähimäisen edusta, jollei oma etu saa ottamaan siitä vaaria. Se on pääasiallisesti passiivisen tottelevaisuuden oppia; se terottaa mieleen alistumista kaikelle olevalle esivallalle, jota tosin ei tule aktiivisesti totella, jos se käskee vastoin uskonnon kieltoa, mutta jota ei saa vastustaa, vielä vähemmin kapinoida vastaan, tehköön se mitä vääryyttä tahansa ihmiselle. Ja sen sijaan että parhaitten pakanakansain siveysopissa velvollisuus valtiota kohtaan on suunnattoman suuri ja loukkaa oikeaa ihmisvapautta, puhtaasti kristillinen siveysoppi tuskin ollenkaan mainitsee tahi tunnustaa tätä velvollisuutta. Koranissa on seuraava ohje, jota emme tapaa Uudessa Testamentissa: "Hallitsija, joka määrää jonkun virkaan, vaikka hänen valtakunnassaan on toinen siihen sopivampi, tekee syntiä Jumalaa ja valtiota vastaan". Se vähä tunnustusta, kuin velvollisuudella yleisöä kohtaan on nykyisessä siveysopissa, on peräisin kreikkalaisista ja roomalaisista lähteistä ei kristillisistä, samoin kuin se, mitä yksityiselämän siveellisyydessä on jalo- ja ylevämielisyyttä, personallista arvokkaisuutta, vieläpä kunniantuntoakin, on johtunut kasvatuksemme ihmisellisestä, ei uskonnollisesta puolesta, eikä olisi mitenkään voinutkaan versoa siveellisestä järjestelmästä, jossa tottelevaisuudella vaan on suoraan tunnustettu arvo.

Yhtä vähän kuin kukaan muu väitän minä, että nämät puutteet ovat välttämättömiä kristillisessä siveysopissa, käsitettäköön sitä miten tahansa, tahi että ei niitä monia täydelliseen järjestelmään kuuluvia kohtia, jotka siitä puuttuvat, sopisi siihen liittää. Vielä vähemmän sanoisin edes viittaamalla tätä Kristuksen omista opetuksista ja käskyistä. Minä uskon, että Kristuksen sanat ovat kaikkea sitä, mitä minä voin ymmärtää niillä tarkotetunkin, että ne kyllä soveltuvat kaikkiin täydellisen siveysopin vaatimuksiin, että mitä tahansa kelvollista siveysopin alalla on, käy yhdistäminen niihin, vähääkään enempää loukkaamatta niiden lauseita kuin ne ovat tehneet, jotka ovat koittaneet niistä johtaa kaiken käytöksen praktillista järjestelmää. Mutta aivan hyvin tähän soveltuu usko, että ne sisältävät ja tarkotettiin sisältäviksi ainoastaan osan totuutta, että monta korkeimman siveysopin pääkohtaa ei ole vaarinotettu eikä tahdottukaan vaarinottaa kristinuskon perustajan säilyneissä opeissa ja että ne on kerrassaan jätetty syrjään siinä siveysopillisessa järjestelmässä, jonka kristillinen kirkko on noiden oppien pohjalle perustanut. Jos asian laita on sellainen, niin minä pidän suurena erehdyksenä, että yhä yritetään kristinopista saamaan ilmi niitä täydellisiä elämänohjeita, jotka sen opin perustaja tahtoi pyhittää ja vahvistaa, vaan ainoastaan osittaisesti esittää. Minä uskon vielä, että tästä ahtaasta teoriasta on tulossa suuri käytännöllinen paha, joka suuresti heikontaa sitä siveellistä kasvatusta ja opetusta, jota niin moni hyvää tarkoittava ihminen vihdoin viimein on puolestaan kaikin voimin koettanut edistää. Pahoin pelkään, että yritys muodostamaan mielet ja tunteet paljastaan uskonnolliseen malliin ja jättämään nuo vuosisataiset maalliset kaavat (joiksi niitä paremman nimen puutteessa kutsumme), jotka tähän saakka ovat olleet kristillisen siveysopin rinnalla ja sen täydennyksenä, ottaen itseensä jonkun verran sen henkeä ja vuodattaen omaansa siihen, on luova ja on jo luonut alhaisia, halpoja, orjallisia luonteita, jotka kyllä alistuvat luulemansa korkeimman tahdolle, vaan eivät voi kohota eikä mieltyä käsittämään korkeinta hyvyyttä. Minä uskon, että muita siveysoppeja, kuin jotka on johdettu umpikristillisistä lähteistä, täytyy olla olemassa kristillisen siveysopin rinnalla, vaikuttaakseen ihmiskunnan siveellisen uudistumisen, ja ettei kristinoppi ole poikkeuksena säännöstä, että ihmisjärjen epätäydellisenä ollessa totuuden edut vaativat ajatusten eroavaisuutta. Ei ole välttämätöntä, että ihmiset lakatessaan laiminlyömästä kristillisyydessä olemattomia siveellisiä totuuksia, laiminlyövät myöskin siinä olevia. Sellainen esiluulo tahi epähuomio, missä se tapahtuu, on kerrassaan paha; mutta se on paha, josta emme voi toivoa aina olevamme vapaat, ja se on katsottava arvaamattoman hyvän hinnaksi. Puolinaisen totuuden jyrkkää vaatimusta käydä kokonaisesta pitäisi ja täytyy aina vastustaa. Jos vastustuskiihko tekee vastustajat vuorostaan epäkohtuullisiksi, niin tämä yksipuolisuus samoin kuin muukin on surkuteltava, mutta sitä täytyy kuitenkin suvaita. Jos kristityt haluavat opettaa uskottomia olemaan oikeamielisiä kristinuskoa kohtaan, olisi heidän itse oltava uskottomuutta kohtaan oikeamielisiä. Totuutta ei palvella ensinkään sillä, ettei olla tuntevinansa tuota kaikille, joilla on aivan jokapäiväisinkään tieto kirjallisuuden historiasta, tuttua asiaa, että suuri osa ylevintä ja tärkeintä siveellistä opetusta ei ole ainoastaan kristinuskoa tuntemattomien, vaan sen tunteneitten ja hylkääjien tekoa.

Minä en väitä, että aivan rajoittamaton vapaus julkaista kaikkia mahdollisia mielipiteitä tekisi lopun uskonnollisen tahi filosofillisen lahkolaisuuden pahoista seurauksista. Kaikkea totuutta, jota ahdasmieliset ihmiset ovat vakavasti ottaneet uskoaksensa, varmaan vakuutetaan, mieliin terotetaan ja monella tavalla toimeenpannaan, juurikuin ei muuta totuutta maailmassa olisikaan, ei ainakaan semmoista, joka voisi rajoittaa tahi muodostaa tätä. Minä tunnustan, ettei kaikkien mielipiteitten taipumusta lahkolaisuuteen auteta vapaimmallakaan keskustelulla, vaan että tuo taipumus usein siitä lisääntyy ja katkeroittuu; sillä totuus, joka aijottiin käsitettäväksi, mutta jota ei käsitettykään, hyljätään sitä väkivaltaisemmin, kuin sen julistajina ovat esiintyneet vastustajina pidetyt ihmiset. Mutta ne eivät olekaan nämät kiihkoiset lahkolaiset, vaan kylmemmät ja puolueettomammat syrjäiset, joihin tämä mielipiteitten yhteensattumus vaikuttaa terveellisesti. Ei tuo raju kiista totuuden eri puolien välillä, vaan toisen puolen hiljainen tukehduttaminen on kauhistava onnettomuus: aina on toivoa, kuin ihmiset ovat pakotetut kuulemaan molempia puolia; kuin he ottavat huomioonsa ainoastaan toisen puolen, piityvät erehdykset esiluuloiksi, ja totuudeltakin lakkaa totuuden voima, kuin se liiotellaan valheeksi asti. Ja koska harvat hengen ominaisuudet ovat harvinaisempia, kuin arvostelukyky, joka voi oikein ratkaista asian kahden puolen välillä, joista ainoastaan toista edustaa asiamies, ei totuudella ole toivoa päästä ilmi kuin sen mukaan, kuin kukin puoli, kukin mielipide, jossa on joku haara totuutta, ei ainoastaan saa puoltajia, mutta tulee niin puolustetuksi, että se tulee kuulluksi.

Me olemme täten neljällä eri perusteella esittäneet välttämättömäksi ihmiskunnan henkiselle menestykselle, jossa kaikki muu menestys on, mielipiteen ja sen lausumisen vapauden. Me kertaamme ne vielä lyhyesti. Ensiksi: Mielipide, joka on pakotettu vaikenemaan, saattaa olla tosi, niinkuin varmaan tunnemme. Joka tämän kieltää, luulottelee itseään erehtymättömäksi. Toiseksi: Vaikka vaijistettu mielipide olisikin erehdystä, saattaa siinä olla joku määrää totuutta ja usein onkin; ja kuin yleinen eli vallitseva mielipide jostakin asiasta harvoin, jos koskaan, on koko totuus, niin ainoastaan vastaisten mielipiteiden yhteensattumisen kautta voi toivoa totuuden muun osan tulevan korvatuksi. Kolmanneksi: Vaikkapa perinnäinen mielipide olisikin ei ainoastaan tosi, vaan koko totuus, joll'ei sallita voimakkaasti ja vakavasti sitä vastustaa ja joll'ei todella sitä tehdäkin, niin useimmat, jotka sen perivät, kannattavat sitä esiluulon tavalla, vähän käsittäen ja tuntien sen järkiperusteita. Ja sitäpaitsi vielä, neljänneksi, itse opin sisällyskin on vaarassa joutua hukkaan tahi heikontua ja menettää elävän vaikutuksensa luonteesen ja käytökseen, itse oppi käydä paljaaksi muodolliseksi tunnustukseksi, joka on tehoton hyvään, mutta koventaen mielen estää varttumasta totisen ja syvän, järkeen tahi omaan kokemukseen perustuvan vakaumuksen.

Ennenkuin lopetamme puhelun mielipiteen vapaudesta, sopii ottaa hiukan tarkastettavaksi niitä, jotka sanovat, että mielipiteitten vapaata julkilausumista olisi sallittava sillä ehdolla, että lausumistapa olisi maltillinen ja pysyisi rehellisen keskustelun rajojen sisässä. Paljon olisi sanottavaa siitä, kuinka mahdoton on määrätä, mihin nämät luuletellut rajat ovat asetettavat; sillä jos tunnustimena on esim. loukkaus niitä vastaan, joitten mielipiteitä ahdistetaan, niin luulen kokemuksen todistavan, että tämä loukkaus tapahtuu aina kuin ahdistaminen on voimallista ja tepsivää ja että jokainen vastustaja, joka pitelee heitä lujalla ja jolle on vaikea vastata, näyttää heistä maltittomalta vastustajalta, varsinkin jos hän osottaa lujaa pontevuutta asiassaan. Mutta vaikka tämä seikka on käytännölliseltä kannalta tärkeä, katoaa se erääsen perusteellisempaan vastaväitteesen. Epäilemättä tapa puolustaa jotakin mielipidettä, vaikka tämä olisikin oikea, saattaa olla sangen moitittava ja syystä tulla ankarasti arvostelluksi. Mutta suurimmat tähän kuuluvat rikokset ovat semmoisia, että on enimmiten mahdotonta, paitsi satunnaisten itsetunnustusten kautta, näyttää joku niihin syylliseksi. Raskaimpia semmoisia rikoksia ovat sofistinen todistaminen, faktojen tahi todisteitten salaaminen, asian pohjan vääristäminen ja vastaisen mielipiteen väärin esittäminen. Mutta kaikkia näitä ovat mitä suurimmassa määrässä niin usein tehneet aivan vilpittömässä mielessä ihmiset, joita ei ole pidetty ja jotka monessa muussa suhteessa eivät ansaitsekaan tulla pidetyiksi tietämättöminä ja kykenemättöminä, että harvoin on mahdollista täydellä syyllä ja omantunnon mukaan leimata väärää esitystä siveelliseksi rikokseksi, ja vielä vähemmän voi laki vaatia oikeutta sekaantua tähän huonoon käytökseen kiista-asioissa. Tavallisesti tarkotetaan maltittomalla keskustelulla herjausta, ilkkumista, mieskohtaisuuksia y.m.s., ja syyttäminen näiden aseiden käyttämisestä ansaitsisi todella suurempaa kannatusta, jos kerrankaan esitettäisiin tuomittavaksi ne yhdellä lailla kummaltakin puolelta; mutta halutaan vaan ehkäistä niiden käytäntöä vallitsevaa mielipidettä vastaan, vähemmistön mielipidettä vastaan ei näitä ainoastaan saa ilman yleistä paheksumista käyttää, vaan ne yleensä tuottavat sille, joka niitä käyttää, ylistystä ylevästä innosta ja oikeutetusta harmista. Mutta mitä kaikkea onnettomuutta tuottaakaan niiden käyttäminen, niin on se suurin, kuin niitä käytetään verraten turvatonta vastaan; ja mitä väärää hyötyä jollekin mielipiteelle lähteekään tällaisesta puolustamistavasta, tulee se enimmiten yksinomaan perinnäisten mielipiteitten hyväksi. Pahin tämän tapainen loukkaus, jonka kynäsodassa saattaa tehdä, on leimata niitä, jotka ovat vastaista mielipidettä, huonoiksi ja siveettömiksi ihmisiksi. Tällaisen häväistyksen alaiseksi joutuvat erittäin ne, jotka kannattavat epäsuosituita mielipiteitä, koska ne yleensä ovat harvalukuiset ja ilman vaikutusvoimaa, eikä kukaan muu kuin he itse suuresti huolehdi, että heille oikein tehtäisiin; mutta tämä ase on asian luonnon mukaan kielletty niiltä, jotka ahdistavat vallitsevaa mielipidettä, sillä he eivät voi koskaan käyttää sitä eduksensa, eikä, jos he voisivatkin, se vaikuttaisi muuta kuin painaisi heidän omaa asiaansa. Ylimalkaan yleisesti omistettuja mielipiteitä vastustavia ajatuksia otetaan korviinsa ainoastaan huolellisen tyynessä muodossa esitettyinä, kuin mitä varovaisimmin vältetään tarpeettomia loukkauksia; siitä ne tuskin koskaan saavat hiukkaakaan horjahtaa menettämättä pohjaansa. Sen sijaan määrätön moite vallitsevan mielipiteen puolelta käytettynä kauhistaa ihmisiä tunnustamasta vastaisia ajatuksia ja kuuntelemasta niitä, jotka sellaisia tunnustavat. Siis on totuuden ja oikeuden asialle paljon tärkeämpää hillitä tätä jälkimäistä moittivan puheen käyttämistapaa, kuin muita; ja jos olisi pakko valita esimerkki, niin sanoisin, että on paljon tarpeellisempi pelottaa ahdistamasta uskottomuutta kuin uskontoa. Mutta on selvää, ettei lailla eikä virastoilla ole mitään tekemistä kummankaan hillitsemisessä, sillä yleisen mielipiteen tulee kussakin tapauksessa lausua päätöksensä esillä olevan yksityisen asian haarojen mukaan, tuomita jokaisen, asettukoon hän kummalleka puolelle tahansa, jonka asianajamistavassa joko rehellisyyden puute tahi ilkeys, tekopyhyys tahi suvaitsemattomuus ilmestyy; mutta johtamatta näitä virheitä siitä mielipiteestä, jota hän kannattaa, olkoonpa se vaikka vastakkainen hänen omallensa, ja antaen ansaitun kunnian jokaiselle, mitä mielipidettä hän kannattaneekin, joka on kyllin tyyni nähdäkseen ja rehellinen tunnustaakseen, mitä hänen vastustajansa ja heidän mielipiteensä todella ovat, lisäämättä mitään niiden vahingoksi, peittämättä mitään, mikä puhuu tahi voidaan olettaa puhuvan niiden puolesta. Tämä on julkisen keskustelun todellinen siveysoppi: ja jos sitä usein loukataankin, niin mielihyväkseni ajattelen, että on monta riitakumppania, jotka sitä suuressa määrin noudattavat ja vielä suurempi joukko, jotka tunnollisesti tavottavat sitä.

KOLMAS LUKU.

Individualisuudesta yhtenä menestyksen aineksena.

Siinä nyt olivat sekä syyt, jotka vaativat ihmisille vapautta muodostaa mielipiteitä ja peittelemättä lausua niitä, että vahingolliset vaikutukset ihmisen henkiseen ja sen kautta myös siveelliseen luontoon, joll'ei tuota vapautta myönnetä tahi ylläpidetä esteistä huolimatta. Tarkastakaamme nyt, eivätkö samat syyt vaadi ihmisille myös vapautta toimia mielipiteittensä mukaan — panna niitä ilman fyysillisiä tahi siveellisiä esteitä lähimmäistensä puolelta voimaan elämässänsä, jos tekevät sen omalla uhallaan ja vastuullaan. Tämä viimeinen ehto on luonnollisesti aivan välttämätön. Ei kukaan tahdo, että teot olisivat yhtä vapaat, kuin mielipiteet. Päinvastoin, myöskin mielipiteet kadottavat erikoisvapautensa, kuin olot, joissa niitä lausutaan, ovat semmoiset, että tämä julkilausuminen on suorana yllytyksenä pahaan tekoon. Mielipiteen, että viljankauppiaat ovat köyhäin näännyttäjiä eli että yksityisomaisuus on varkautta, tulee saada olla koskematta, kuin sitä suoraan vaan levitetään sanomalehdissä, mutta voi syystä kyllä tuottaa rangaistuksen, kuin se suullisesti lausutaan kiihtyneelle, viljankauppiaan talon edustalle kokoontuneelle roistojoukolle tahi kuin sitä julistusten muodossa tyrkytetään samalle roistojoukolle. Kaikellaisia tekoja, jotka ilman oikeuttavaa syytä tuottavat vahinkoa muille, saapi ja tärkeämmissä tapauksissa välttämättömästi pitää tarkastaa ihmisten paheksumisen ja, kuin tarvitaan, suoranaisen asiaan sekautumisen kautta. Yksityisen vapauden pitää olla tähän asti rajoitetun; hän ei saa tekeytyä muitten ihmisten rasitukseksi. Mutta jos hän malttaa olla häiritsemättä muita heidän asioissaan ja toimii vaan oman taipumuksensa ja käsityksensä mukaan siinä, mikä vaarantaa häneen itseensä, niin samat syyt, jotka osottivat, että mielipiteen tulee olla vapaan, todistavat myös, että hänen pitää sallittaman häiritsemättä toteuttaa mielipiteensä omalla vastuullaan. Etteivät ihmiset ole erehtymättömiä, että heidän totuutensa enimmäkseen ovat ainoastaan puolinaisia totuuksia, että mielipiteitten yhtäläisyys, jollei se ole tuloksena vastaisten mielipiteitten aivan täydellisesti ja vapaasti vertailemisesta keskenänsä, ei ole suotava eikä niiden erilaisuus paha, vaan hyvä, kunnes ihmiset tulevat paljon kykenevämmiksi kuin nykyään keksimään totuuden kaikki puolet, nämät periaatteet soveltuvat yhtä hyvin ihmisten toimintatapaan, kuin heidän mielipiteisiinsä. Samoin kuin on hyödyllistä, että niin kauvan kuin ihmiset ovat epätäydellisiä on eriäväisiä mielipiteitä olemassa, samoin on sekin hyödyllistä, että tehdään erilaisia elämiskokeita; että vapaa tila suodaan luonteen vaihtelevaisuuksille, kuin ei vääryyttä tapahdu muille; ja että eri elämistapojen arvoa saadaan tutkia käytännössä, kuin joku pitää sopivana koettaa niitä. Sanalla sanoen on suotavaa, että seikoissa, jotka eivät alkujaan liikuta muita, individualisuus saa säilyä. Missä ei ihmisen oma luonne, vaan perinnäiset tavat ja muiden ihmisten esimerkki ovat käytöksen ohjeena, siinä puuttuu ihmisonnen tärkeintä ainesta ja yhtä yksityisen sekä yhteiskunnan edistyksen aivan pääehtoa.

Tätä periaatetta toteuttaessamme suurin meitä kohtaava vaikeus ei ole arvostelemisessa välikappaleita tunnustettuun tarkotusperään, mutta ihmisten välittämättömyydessä yleensä koko tarkotusperästä. Jos tunnettaisiin, että ihmisen individualisuuden vapaa kehitys on yksi hänen menestyksensä varsinaisia aineksia, ett'ei se ainoastaan ole saman vertainen aines kuin mitä tarkotetaan sanoilla sivistys, opetus, kasvatus, viljelys, mutta juuri on kaikkien noiden seikkojen välttämätön osa ja ehto, niin ei olisi mitään vaaraa, ettei yksityisen vapautta pidettäisi oikeassa arvossaan, eikä rajan määrääminen sen vapauden ja yhteiskunnan tarkastusvallan välille tarjoaisi erinomaisempia vaikeuksia. Mutta pahinta on, että yleinen ajatustapa tuskin tunnustaa yksityisen itsenäisyydelle mitään sisällistä arvoa tahi sen ansaitsevan huomiota oman itsensä tähden. Enemmistö, tyytyväisenä ihmiskunnan nykyisiin keinoihin, sillä niillähän he ovat tulleet siksi, mitä nyt ovat, ei voi käsittää, miks'eivät ne keinot ole kyllin hyvät, jokaiselle; ja vielä päälle päätteeksi ei itsenäisyys ole ensinkään useiden siveellisten ja yhteiskunnallisten uudistajain ihanne, vaan pikemmin sitä katsellaan luulevaisuudella, se kuin tuntuu kiusallisesti ja ehkä kapinallisesti estävän yleisesti hyväksymästä, mitä nämät uudistelijat puolestansa pitävät parhaana ihmiskunnalle. Harvat ihmiset Saksan ulkopuolella ymmärtävät edes sen opin tarkotusta, jonka Wilhelm von Humboldt, niin etevä sekä oppinut että valtiomies, otti tutkimuksen aineeksi — että nimittäin "ihmisen tarkotusperä s.o. se, mitä ijankaikkiset ja muuttumattomat järjen käskyt siksi määräävät, eikä se, mitä vaihtelevat ja ohimenevät halut mieleen tuovat, on hänen kykyjensä korkein ja sopusointuisin kehittäminen täydelliseksi ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi"; ja että sentähden se määrä, "jota kohti kunkin ihmisen hellittämättä pitää ponnistaa ja jota erittäinkin niitten, jotka tarkottavat vaikuttaa lähimäisiinsä, tulee aina silmällä pitää, on kykyjen ja kehityksen individualisuus, itsenäisyys"; että siihen on kaksi vaatimusta, "vapaus ja asemain vaihtelevaisuus", ja että näiden yhdistämisestä syntyy "itsenäinen voima ja moninainen vaihtelevaisuus", jotka muodostavat "originalisuuden", alkuperäisyyden.[8]

Mutta niin vähän kuin ihmiset ovatkin tottuneet tällaiseen oppiin kuin von Humboldtin ja niin hämmästyttävää kuin heistä lieneekin nähdä niin suuri arvo annettavan individualisuudelle, kysymys voi, ajattelen kuitenkin, olla ainoastaan jostakin rajasta. Ei kenenkään ajatus kunnollisesta elämästä arvatenkaan ole semmoinen, ettei ihminen muka saa tehdä kerrassaan mitään muuta kuin jäljitellä toisia. Ei kukaan väittäne, ettei ihmisten tule elintapaansa ja asiainsa hoitoon painaa mitään leimaa omasta arvostelustaan tahi omasta yksityisestä luonteestaan. Toisaalta olisi järjetöntä vaatia, että ihmisten tulisi elää juurikuin ei kerrassaan mitään olisi opittu maailmassa, ennenkuin he siihen tulivat, juurikuin ei kokemus olisi vielä mitään näyttänyt siitä, että yksi elin- ja käytöstapa on parempana pidettävä kuin toinen. Ei kukaan kiellä, että ihmisiä on nuoruudessaan niin opetettava ja kasvatettava, että he tuntevat ja hyödykseen käyttävät ihmisten kokemuksen varmoja tuloksia. Mutta kyvyiltään kypsyneen ihmisen etuoikeus ja tarkotus on juuri käyttää ja selittää kokemusta omalla tavallaan. Hänen oma asiansa on katsoa, mikä osa perittyä kokemusta juuri sopii hänen oloihinsa ja luonteesensa. Muitten ihmisten muisteet ja tavat ovat jossakin määrin näytteenä, mitä kokemus on opettanut heille; todennäköisiä näytteitä, joita on siis huomioon otettava. Mutta ensiksi heidän kokemuksensa saattaa olla liian ahdas tahi eivät he ole sitä oikein selittäneet; toiseksi heidän selityksensä kokemuksesta saattaa olla oikea, mutta häneen sopimaton. Tavat ovat tavallisia oloja ja tavallisia luonteita varten ja hänen olonsa sekä luonteensa saattavat olla epätavallisia. Kolmanneksi, vaikka tavat ovat sekä hyviä tavoikseen että häneen sopivia, niin mukautuminen tapoihin, paljaisiin tapoihin, ei kasvata ja kehitä hänessä mitään niitä ominaisuuksia, jotka juuri ovat ihmisen tunnusominaisuuksia. Ihmisen käsitys- ja arvostelukyky, erotusäly, henkinen toimeliaisuus ja vieläpä siveellinen etevyyskin harjaantuu ainoastaan valitsemisessa. Ken tekee jotakin sentähden että tapa on semmoinen, hän ei valitse. Hän ei harjaannu erottamaan eikä kaipaamaan sitä, mikä parasta on. Henkiset ja siveelliset samoin kuin lihastenkin voimat vahvistuvat ainoastaan käyttäessä. Kyvyt eivät saa mitään harjotusta siitä, että tekee jotakin ainoastaan koska muutkin niin tekevät, yhtä vähän kuin siitäkään, että uskoo jotakin, sentähden että muutkin sitä samaa uskovat. Jos mielipiteen perusteet eivät ole ihmisen omalle järjelle ratkaisevia, ei hänen järkensä voi varttua, vaan pikemmin ehkä heikontua siitä että hän hyväksyy sen mielipiteen; ja jollei syyt johonkin tekoon ole hänen omien tunteittensa ja luonteensa mukaisia, kuin ei personallinen alttius tahi muitten oikeudet ole kysymyksessä, niin se teko on tekemässä hänen tunteitansa ja luonnettansa veltoksi ja uneliaaksi, eikä toimeliaaksi ja pontevaksi.

Ihminen, joka antaa "maailman" tahi hänen osansa sitä valita hänelle elämän, ei tarvitse mitään muuta kykyä, kuin apinan matkimistaidon. Se taas, joka itse valitsee tiensä, käyttää kaikkia kykyjänsä. Hänen täytyy käyttää huomiota vaarinottaakseen, tuumittelua ja aprikoimista arvatakseen, toimeliaisuutta kootakseen aineita päätöstä varten, erotusälyä päättääkseen ja, kuin hän on päättänyt, lujuutta ja itsekuria pysyäkseen tehdyssä päätöksessään. Ja näitä ominaisuuksia kaipaa ja harjoittaa hän juuri siinä määrin, kuinka suuren osan käytöstänsä hän määrää oman arvostelunsa ja tunteittensa mukaan. On mahdollista, että hän saattaa tulla ohjatuksi hyvälle tolalle ja pelastua pahalta tieltä ilman mitään näitä ominaisuuksia. Mutta minkä arvoinen hän sitten on ihmisenä? On todella tärkeää ei ainoastaan mitä ihmiset tekevät, mutta myös minkälaisia ihmisiä ne ovat, jotka sitä tekevät. Ihmisten teoista, joitten täydellisentämiseen ja kaunistamiseen ihmiselämä on oikein käytetty, on varmaan ihminen itse kaikkein tärkein. Olettaen mahdolliseksi saada talot asutuiksi, viljat kasvatetuiksi, tappelut suoritetuiksi, asiat ajetuiksi, jopa kirkot pystytetyiksi sekä rukoukset luetuiksi koneilla — ihmisen muotoisilla automateilla — tulisi kuitenkin melkoinen tappio, jos vaihtaisi näihin automateihin nekään miehet ja vaimot, jotka nykyään asuvat maailman sivistyneemmissä osissa, ja jotka epäilemättä ovat ainoastaan surkastuneita näytteitä siitä, mitä luonto voi tuottaa ja on tuottava. Ihmisluonto ei ole kone, rakennettava mallin mukaan ja pantava tekemään juuri sille määrättyä työtä, vaan puu, joka tarvitsee kasvaa ja varttua joka puolelle niiden sisällisten voimain suunnan mukaan, jotka sen eläväksi olennoksi tekevät.

Luultavasti myönnetään olevan toivottavaa, että, ihmiset harjottaisivat ymmärryksensä lahjoja, ja järkevän noudattamisen tapaa, vieläpä sattumoissa järkevän syrjäytymisen tavasta olevan paremman, kuin sokean ja suoraan koneellisen kiinnipitämisen siitä. Johonkin määrin myönnetään, että ymmärryksemme tulisi olla omamme: mutta ei olla yhtä valmiita myöntämään, että meidän halumme ja viettimme tulisi samoin olla omamme, tahi että omien, jotenkin voimakkaitten viettien omistaminen on muuta kuin vaara ja paula. Mutta halut ja vietit ovat yhtä hyvin täydellisen ihmisen osia, kuin uskomukset ja kieltäymykset, ja väkevät vietit ovat vaarallisia ainoastaan kuin ne eivät ole sopivassa tasapainossa, kuin yksi joukko tarkotuksia ja taipumuksia on kehittynyt voimalliseksi, vaan muut, joitten pitäisi olla niiden tasalla, jäävät heikoiksi ja toimettomiksi. Ihmiset eivät tee pahaa sentähden, että heidän halunsa ovat väkevät, vaan sentähden että heidän omatuntonsa on heikko. Ei ole mitään luonnollista yhteyttä väkeväin viettien ja heikon omantunnon välillä. Pikemmin päinvastoin. Kuin sanotaan jollakin ihmisellä halujen ja tunteitten olevan voimakkaampia ja moninaisempia kuin toisella, lausutaan sillä vaan, että hänessä on enemmän ihmisluonnon raaka-ainesta, ja että hän siis on kykenevämpi, kenties enempään pahaan mutta varmaan enempään hyvään. Väkevät vietit ovat ainoastaan energian, pontevuuden toinen nimi. Energia saattaa suuntautua huonoihin tarkotuksiin; mutta enemmän hyvää saattaa aina ponteva luonne tehdä, kuin veltto ja tylsätuntoinen. Niitä, joilla on luonnostaan enemmän tunnetta, ovat aina ne, joitten tunteet viljelemällä saadaan voimakkaimmiksi. Sama suuri herkkyys, joka tekee personalliset vietit eläviksi ja voimallisiksi, on myös se lähde, josta kiihkoisin rakkaus hyveesen ja ankarin itsekuri nousevat. Viljelemällä niitä yhteiskunta juuri täyttää velvollisuutensa ja suojelee etunsa — eikä hylkäämällä ainesta, josta sankarit ovat tehdyt, sentähden ettei se osaa niitä tehdä. Ihmisellä, jonka halut ja vietit ovat hänen omiansa — ilmaisevat hänen omaa luontoansa, joksi se on hänen viljelynsä kautta kehittynyt ja muodostunut — sanotaan olevan luonne. Kenellä halut ja vietit eivät ole hänen omiansa, hänellä ei ole luonnetta, yhtä vähän kuin höyrykoneella on luonnetta. Jos sen lisäksi, että ovat omia, hänen viettinsä ovat väkevät ja ovat lujan tahdon alaisina, niin hänellä on tarmokas luonne. Ken ajattelee, ettei halujen ja viettien itsenäisyyttä pitäisi kehottaa puhkeamaan, hänen täytyy olla sitä mieltä, ettei yhteiskunta tarvitse lujia luonteita — ettei se ole sen parempi sillä, että siinä on monta, joilla on luonnetta — ja ettei yleisen tarmokkaisuuden korkea keskimäärä ole toivottava.

Jollakin aikaisella ihmiskunnan kehitysasteella nämät voimat saattavat olla ja ovat olleetkin liian paljon edellä sitä valtaa, joka yhteiskunnalla silloin oli ohjata ja tarkastaa niitä. On ollut semmoinen aika, jolloin yksityisen ihmisen itsenäisyyden ja individualisuuden aines oli liian voimakas ja yhteiskunnan aatteella oli kova taistelu sen kanssa. Vaikeutena oli silloin saada lujaruumiiset ja -mieliset miehet noudattamaan sääntöjä, jotka pakottivat heidät pitämään viettejänsä kurissa. Tätä vaikeutta voittaakseen laki ja kuri — niinkuin paavit taistellessaan keisareja vastaan — vaativat valtaa koko ihmisen yli, tahtoen tarkastaa koko hänen elämäänsä, hillitäksensä siten hänen luonnettansa, jonka sitomiseen ei yhteiskunta ollut muuta riittävää keinoa keksinyt. Mutta yhteiskunta on nyt päässyt individeistä kerrassaan voitolle ja vaara, joka ihmiskuntaa uhkaa, ei ole personallisten viettien ja personallisen etevämmyyden liiallisuus, vaan niiden puute. Asiat ovat suuresti muuttuneet siitä kuin niiden, jotka asemansa ja personallisten lahjainsa kautta olivat voimallisia, himot olivat alituisessa kapinantilassa lakia ja asetuksia vastaan ja olivat järeästi kahlehdittavat, jotta ne ihmiset, joihin he ulottuivat, saivat hiukankaan turvallisuutta. Meidän aikanamme jokainen, korkeimmasta yhteiskuntaluokasta alhaisimpaan saakka, elää ikäänkuin vihollisen ja peljätyn sensorin, tarkastajan silmäin edessä. Ei ainoastaan siinä, mikä vaarantaa muihin, mutta siinäkin, joka vaarantaa häneen itseensä vaan, yksityinen ihminen tahi perhe ei kysy itseltään: mitä minä pidän parempana? tahi mikä sopisi minun luonteeseni ja lahjoihini? tahi mikä sallisi parhaan ja korkeimman minussa vapaasti liikkua ja auttaisi sitä kasvamaan ja kukoistamaan? He kysyvät itseltään: mikä sopii minun asemaani? mitä tavallisesti tekevät ihmiset minun säädyssäni ja varallisuuden tilassani? tahi (joka on vielä pahempaa) mitä tavallisesti tekevät ihmiset minua ylemmässä säädyssä ja suuremmissa varoissa? Minä en tarkota heidän valitsevan tavanmukaista mielemmin, kuin heidän taipumukseensa soveltuvaa. Heillä ei satu olemaan mitään taipumusta, paitsi siihen mikä on tavanmukaista. Siis on itse mieli taivutettu ikeen alle. Huvituksissakin on ihmisillä yhtäläisyys muiden kanssa ensimäisenä ajatuksena: he mieltyvät joukossa, he valitsevat ainoastaan tavallisista asioista; omituista makua ja muista poikkeavaa käytöstä kammotaan melkein kuin rikoksia, kunnes viimein, sen vuoksi etteivät ole seuranneet omaa luontoansa, heillä ei ole mitään luontoa seurattavana: heidän inhimilliset kykynsä ovat kuoleentuneet ja kuihtuneet, he käyvät kykenemättömiksi lujiin toiveisiin tahi luonnolliseen mielihyvään ja ovat yleensä ilman sekä mielipiteitä että tunteita, kotikasvuisia tahi varsinaisesti heidän omiansa. Onko tämä nyt suotava ihmisluonnon tila, vai ei? Kalvinin opin mukaan se on. Sen mukaan oma tahto on suurin synti ihmisessä. Kaikki hyvä, johon ihmisluonto pystyy, on tottelevaisuudessa. Sinulla ei ole mitään valittavana; näin sinun täytyy tehdä, eikä toisin: "mikä ei ole velvollisuus, on synti". Ihmisen luonto kuin on kokonaan turmeltu, ei ole yhtään pelastusta kenelläkään, kunnes tuo luonto on hänessä tapettu. Tämän elämänkäsityksen omistajasta ei minkään ihmiskyvyn, lahjan tahi voiman tukehuttamisessa ole mitään pahaa: ihminen ei tarvitse muuta lahjaa kuin alistumisen Jumalan tahdon alle. Ja jos hän käyttää jotakin kykyänsä mihin tahansa muuhun tarkotukseen kuin tuon oletetun tahdon tekemiseen yhä täydellisemmin, on hän parempi ilman sitä kykyä. Tämä on kalvinisuuden käsitys, ja sitä kannattaa, lievennetyssä muodossa, moni, joka ei pidä itseänsä kalvinilaisena. Lievennys on siinä, että selitetään vähemmin asketisesti tuo oletettu Jumalan tahto, vakuuttaen hänen tahtonsa olevan, että ihmiset seuraavat joitakin taipumuksiansa, luonnollisesti ei sillä tavalla kuin he paraana pitävät, mutta kuuliaisuudessa, s.o. auktoritetin määräämällä tavalla ja siis, asian välttämättömän luonnon mukaan, kaikki samalla tavalla.

Tässä viekkaassa muodossa nykyään kovasti kallistutaan tähän ahtaasen elämänkäsitykseen ja sen suosimaan sortuneesen ja surkean laihaan ihmisluonnon perikuvaan. Moni ihminen epäilemättä vakavasti ajattelee täten kutistuneitten ja kääpiöityjen ihmisolentojen olevan semmoisia, kuin luoja heidät määräsi olemaan; aivan kuin monen mielestä puut ovat paljon kauniimpia leikeltyinä pallon tahi eläimen muotoon, kuin sellaisina, miksi luonto ne teki. Mutta jos on uskonnon mukaista uskoa, että ihmisen on luonut hyvä olento, niin on vielä enemmän tuon uskon mukaista uskoa saman hyvän olennon antaneen ihmiselle kaikki hänen kykynsä, jotta niitä viljeltäisiin ja kehitettäisiin, eikä kitkettäisi pois ja laiminlyötäisi, ja että häntä ilahduttaa kaikkien hänen luotujensa lähestyminen heidän ihanteellista tarkotusperäänsä, kaikkien heidän ymmärrys-, toiminta- ja nauttimakykyjensä varttuminen. On toinenkin perikuva ihmisen etevyydestä, kuin Kalvinin: käsitys, että ihmisluonto on annettu muutakin tarkotusta varten, kuin paljastaan kiellettäväksi. "Pakanallinen itseensäluottamus" on ihmisarvon aineksia yhtähyvin kuin "kristillinen itsensäkieltäminen".[9] On olemassa kreikkalainen itsensäkehittämisen ihanne, jota Platonin ja kristinopin itsensähillitsemisen ihanne sekottavat itseensä, vaan eivät korvaa. Olkoon vaan parempi olla John Knox, kuin Alkibiades, mutta parempi on olla Perikles, kuin kumpikaan heistä; Periklekseltä, jos hän eläisi meidän aikanamme, ei puuttuisi mitään John Knoxin hyviä puolia.

Ihminen ei tule yleväksi ja kauniiksi katsastuksen esineeksi alaspainamalla yhdenmukaisuuteen kaikki, mikä hänessä pistää esiin omituisuutena, vaan viljelemällä sitä ja edistämällä, oikeuden ja lähimäisten etujen säätämissä rajoissa, ja samoin kuin työ perii tekijänsä luonteen, samoin ihmiselämäkin tulee rikkaaksi ja monipuoliseksi, elähdyttää ja runsaammin ravitsee suuria ajatuksia ja yleviä tunteita sekä vahvistaa sidettä, joka liittää kunkin yksityisen sukuunsa, tehden tämän liittymisen äärettömän paljoa suurenarvoisemmaksi. Individualisuutensa kehityksen mukaan tulee kukin ihminen arvollisemmaksi itselleen ja mahdolliseksi olemaan arvollisempi muille. Elämä on täyteläisempää hänen olemuksessansa, ja kuin yksilöissä on enemmän elämää, on sitä myös enemmän joukossa, joka en niistä koottu. Sitä pakkoa, joka välttämättömästi tarvitaan estämään voimallisia ihmisluontoja loukkaamasta muitten oikeuksia, ei voi lakkauttaa, mutta tästä onkin runsas korvaus myöskin inhimillisen kehityksen näkökannalta. Ne keinot kehittymiseen, jotka yksityinen menettää, kuin hänet estetään noudattamasta taipumustaan väärintekoon muille, saadaan pääasiallisesti muitten ihmisten kehityksen kustannuksella. Ja hänelle itselleenkin on täysi palkkio hänen luontonsa yhteiskunnallisen puolen runsaammassa kehityksessä, joka käy mahdolliseksi hänen luontonsa itsekkäisen puolen kurissapitämisen kautta. Kuin muiden tähden pakotetaan oikeuden ankariin sääntöihin, kehittyvät siinä tunteet ja kyvyt, joitten esineenä on muitten hyvä. Mutta kuin ainoastaan heidän vastenmielisyytensä vuoksi sidotaan asioissa, jotka eivät liikuta heidän hyväänsä, niin se ei kehitä mitään arvollista, paitsi niitä luonteen voimia, jotka varttuvat vastustaessa pakkoa. Jos tähän pakkoon taipuu, se nolostaa ja tylsistää koko luonnon. Jotta kunkin luonto saisi vapaata vaikutusalaa, olisi tärkeää, että erilaisten ihmisten sallittaisiin elää erilaista elämää. Siinä määrin kuin tätä vapautta on kunakin aikana ollut, on se aikakausi tullut muistettavaksi jälkimaailmalle. Ei sortovaltakaan kypsytä huonoimpia hedelmiänsä niin kauvan kuin individualisuutta on siinä olemassa, ja kaikki, mikä individualisuutta tukehduttaa, on sortovaltaa, miten sitä kutsuttaneenkin ja julistakoonpa se sitten täyttävänsä Jumalan tahtoa tahi ihmisten käskyjä.

Sanottuani, että individualisuus on yhtä kuin kehitys ja että ainoastaan individualisuuden viljeleminen kasvattaa tahi voi kasvattaa hyvin kehittyneitä ihmisiä, voisin tähän lopettaa todistukseni, sillä mitä voi enempää ja parempaa sanoa mistään inhimillisten asiain tilasta, kuin että se vie itse ihmiset lähemmäksi parasta, joksi he voivat tulla? tahi mitä voi pahempaa sanoa mistään hyvän esteestä, kuin että se heitä siitä pidättää? Mutta epäilemättä nämät syyt eivät riitä vakauttamaan niitä, jotka vakautusta enimmän tarvitsevat; ja on siis tarpeen vielä näyttää noiden kehittyneitten ihmisten olevan joksikin hyödyksi kehittymättömille — osottaa niille, jotka eivät vapautta kaipaa, eivätkä sitä käyttäisi hyväksensä, että he voivat jollakin ymmärrettävällä tavalla tulla korvatuiksi suomastaan muitten ihmisten estämättä sitä nauttia.

Ensiksikin tahtoisin siis huomauttaa heidän mahdollisesti voivan niiltä jotakin oppia. Ei kukaan kieltäne originaalisuuden, alkuperäisyyden olevan arvollisen aineksen ihmisasioissa. On aina kaipuu ihmisistä, jotka eivät ainoastaan uusia totuuksia keksisi ja selvittäisi milloin se, mikä kerran oli totta, ei enää ole sitä, mutta myös polkisivat uusia uria ja antaisivat esimerkkiä valistuneempaan käytökseen ja parempaan aistiin ja henkeen ihmiselämässä. Tätä vastaan ei mahtane panna kukaan, joka ei usko maailman jo saavuttaneen täydellisyyttä kaikilla teillä ja aloilla. On totta, ettei kenestä tahansa ole tämän hyvän työn tekijäksi: on ainoastaan harvoja ihmisiä, koko ihmissukuun verraten, joitten kokeet, jos muutkin ne omistaisivat, luultavasti olisivat parannusta vakaantuneesen käytökseen. Mutta nämät harvat ovat maan suola: ilman heitä ihmiselämä kävisi liikkumattomaksi rapakkolammeksi. Ei siinä kaikki, että he panevat voimaan tapoja, joita ei ennen ollut; he sitä paitsi pitävät vireillä mitäkin, jotka jo ovat olemassa. Jollei olisikaan mitään uutta tehtävänä, lakkaisikohan ihmisjärki siltä olemasta tarpeen? Olisikohan silloin syytä niiden, jotka tekevät vanhoja askareita, unhottaa, miksi niitä on tehty, ja tehdä niitä kuin järjettömät luontokappaleet, ei niinkuin ihmiset? Onpa liiankin suuri taipumus parhaissa uskomuksissa ja tavoissa alentua koneellisiksi, ja jollei olisi jakso ihmisiä, joitten aina uudistuva alkuperäisyys suojelisi näiden uskomusten ja tapojen perustuksia joutumasta paljastaan perinnäisiksi, niin sellainen kuollut aines ei kestäisi vähintäkään todellisen elon puuskaa, eikä olisi mitään takeita, ettei sivistys kuolisi niinkuin bysantiinisessa keisarikunnassa. Nerokkaat ihmiset ovat tosin ja luultavasti tulevat aina olemaan pienenä vähemmistönä; mutta jos tahdomme niitä olevan, on tarpeen suojella maaperää, jossa ne kasvavat. Nero voipi hengittää vapaasti ainoastaan vapauden ilmanalassa. Nerokkaat ihmiset ovat, sen jo nimityskin sanoo, enemmän individualisia kuin muut ihmiset — sentähden vähemmän kykeneviä mukautumaan, ilman vahingollista puristusta, mihinkään niitä harvalukuisia kaavoja, joita yhteiskunta varustaa säästääkseen jäseniltään vaivan itse muodostaa oman luonteensa. Jos he arkuudesta myöntyvät lyötäviksi johonkin näitä kaavoja ja antamaan koko sen osan itseään, joka ei voi levitä painon alla, jäädä levittämättä, yhteiskunta ei paljoa parane heidän nerostaan. Jos he ovat lujaluontoisia ja katkovat kahleensa, niin he joutuvat yhteiskunnan pilkaksi, se kuin ei ole onnistunut saamaan heistä "tavallisia", ja juhlallisesti varottaen heitä osotetaan "villeiksi", "haaveksijoiksi" y.m.s. Melkein kuin jos joku päivittelisi, ettei Niagara juokse tyynesti äyrästensä välissä, niinkuin hollantilainen kanava.

Minä terotan näin kovasti mieleen neron merkitystä ja tarpeellisuutta sallia sen vapaasti kehittyä ajatuksessa ja elintavassa, hyvin tietäen ettei kukaan tätä väitettä teoriassa kiellä, vaan tuntien myös että melkein jokainen todellisuudessa on siitä kerrassaan välittämätön. Ihmiset ajattelevat neroa sukkelaksi kapineeksi, kuin se antaa omistajallensa kykyä kirjoittamaan kiihottavan runoelman tahi maalaamaan taulun. Mutta oikeassa merkityksessään käsitettynä, ajatuksen ja toiminnan originalisuuden merkityksessä, vaikkei kukaan sanokaan, ettei se ole ihmeteltävä asia, melkein kaikki sydämessään ajattelevat voivansa hyvin tulla toimeen ilman sitä. Onnettomuudeksi on tämä liian luonnollista, jotta siinä olisi kummastelemista. Alkuperäisyys on juuri seikka, jonka hyötyä eivät ei-alkuperäiset henget käsitä. He eivät voi ymmärtää, mitä se heitä hyödyttäisi: ja kuinka he sen ymmärtäväisivätkään? Jos he voisivat käsittää, mitä se heille vaikuttaisi, ei se olisikaan alkuperäisyyttä. Ensimäinen palvelus, minkä alkuperäisyyden tulisi heille tehdä, on heidän silmäinsä avaaminen: ja kuin se on kerran täydellisesti tehty, heillä olisi mahdollisuus itsekin tulla alkuperäisiksi. Mutta muistaen, ettei mitään ole vielä koskaan tehty, jota ei joku olisi ensimäisenä tehnyt, ja että kaikki hyvät asiat, jotka ovat olemassa, ovat alkuperäisyyden hedelmiä, olkoot kyllin kainoja uskoaksensa, että jotakin on vielä jäänyt heidänkin toimitettavaksensa, ja vakautuaksensa siitä, että he ovat sitä enemmän alkuperäisyyden puutteessa, jota vähemmän he tätä puutetta tuntevat.

Puhdas tosi on, että mitä kunnioitusta osotettaneenkin todelliselle tahi luulotellulle henkiselle etevämmyydelle, yleinen asiain suunta kautta maailman pyrkii tekemään keskinkertaisuutta ylivallaksi ihmiskunnassa. Vanhalla ajalla, keskiajalla ja, vähenevässä määrässä, läpi koko muutoksen feodalisuudesta nykyaikaan individi itsessään oli valta, ja jos hänellä oli joko runsaat lahjat tahi korkea yhteiskunnallinen asema, oli hän huomattava valta. Meidän aikana yksityiset ovat kadonneet joukkoon. Politikissa on melkein typerää sanoa yleisen mielipiteen nykyään ohjaavan maailmaa. Ainoa valta, ansaitseva sitä nimeä, on joukkojen valta ja hallitusten, kuin ne antautuvat joukkojen taipumusten ja vaistojen asianajajaksi. Tämä pitää paikkansa yksityiselämän siveellisissä ja yhteiskunnallisissa suhteissa yhtä hyvin kuin julkisissa asioissa. Ne, joitten mielipiteet käyvät yleisen mielipiteen nimessä, eivät aina ole samanlaatuista yleisöä. Amerikassa ovat ne koko valkoinen väestö, Englannissa pääasiallisesti keskiluokka. Mutta aina on se joukko, s.o. ryhmä keskinkertaisia. Ja vielä enemmän uutta on se, ettei tuo joukko nyt enää saa mielipiteitänsä valtion tahi kirkon valtamiehiltä, julkisilta johtajilta tahi kirjoista. Heidän ajattelemisensa suorittavat heille miehet, suuresti heidän kaltaisensa, jotka hetken mielijohteitten mukaan kääntyvät heidän puoleensa tahi puhuvat heidän nimessään sanomalehtien kautta. Minä en surkuttele tätä kaikkea. En väitä mitään parempaa yleisenä sääntönä soveltuvaksi ihmishengen nykyiseen alhaiseen tilaan. Mutta tämä ei estä keskinkertaisuuden hallitusta olemasta keskinkertainen hallitus. Ei koskaan demokratian tahi lukuisan aristokratian hallinto ole, ei politillisissa toimissaan eikä luomissaan mielipiteissä, ei ominaisuuksissaan eikä hengen suunnassaan kohonnut eikä voinut kohota keskinkertaisuuden yli, paitse siinä määrin kuin hallitseva joukko on antanut itsensä (niinkuin se parhaimpina aikoinansa aina on tehnyt) suurempilahjaisen ja oppineemman yhden tahi useamman neuvojen ja vaikutuksen ohjattavaksi. Alkuunpano kaikkiin viisaisiin ja yleviin tuumiin lähtee ja täytyy lähteä yksityisistä, tavallisesti ensiksi jostakin ainoasta yksityisestä. Keskinkertaisen ihmisen ansio ja kunnia on kyetä tätä alkuunpanoa seuraamaan, voida tajuta viisaita ja yleviä tuumia ja antaa itsensä silmät auki viedä niihin. Minä en kehota sellaiseen "sankarinpalvelukseen", joka taputtaa käsiään lujan, nerokkaan miehen väkivaltaiselle ryhtymiselle maailman hallintoon ja panemiselle maailmaa vasten tahtoaan toteuttamaan hänen käskyjänsä. Ainoa, mitä hän voi vaatia, on vapaus viittoa tietä. Valta pakottaa muita sille tielle ei ainoastaan ole riidassa muitten vapauden ja kehityksen kanssa, vaan on turmelevaa lujalle miehelle itselleenkin. Mutta näyttää siltä, että, kuin ainoastaan keskinkertaisen joukon mielipiteet ovat kaikkialla päässeet tahi ovat pääsemässä määrääväksi vallaksi, vastapainona ja oikaisukeinona tähän maailman menoon on niiden ihmisten selvemmin ja selvemmin esiintyvä individualisuus, jotka ovat korkeammalla ajatuksen asteella. Juuri erittäin näissä oloissa pitäisi sellaisia poikkeusindividejä, pelottamisen sijasta, rohkaistaman toimimaan joukosta eriävällä tavalla. Entisinä aikoina ei heidän niin tekemästään ollut mitään etua, jolleivät he toimineet paitsi eriävällä, myöskin paremmalla tavalla kuin muut. Tähän aikaan paljas eriäväisyyden esimerkki, paljas kielto notkistamasta polvensa tavalle, on jo sekin hyödyksi. Juuri sentähden että mielipiteen tyrannia pyrkii tekemään eksentrisyyttä, epätavallista käytöstä viaksi, on toivottava, tämän tyrannian murtamiseksi, että ihmiset olisivat epätavallisia. Epätavallisuutta, eksentrisyyttä on aina ollut runsaasti, missä luonteen lujuutta on ollut runsaasti, ja eksentrisyyden määrä on yhteiskunnassa yleensä ollut pysyväisessä suhteessa siinä olevan neron, henkisen elämän ja siveellisen rohkeuden määrään. Että niin harvat nykyään uskaltavat olla eksentrisiä, siinä tämän ajan päävaara.

Olen sanonut olevan tärkeää antaa epätavallisille seikoille niin vapaa tila kuin mahdollista, jotta aikanaan näkyisi, mitkä niistä ovat sopivia tavoiksi juurrutettavaksi. Mutta itsenäinen toiminta ja tavan hyljeksiminen eivät ansaitse kehotusta ainoastaan sen mahdollisuuden tähden, jonka ne tuottavat parempien toimintamuotojen ja arvokkaampien tapojen voimaan pääsemiselle, eikä ainoastaan varma henkinen etevämmyys oikeuta ihmistä käymään elämänsä polkua omalla tavallaan. Ei ole mitään syytä valaa kaikkea ihmisolemusta yhteen ainoaan tahi muutamiin harvoihin muotteihin. Jos kellä on jommoinenkin määrä tervettä järkeä ja kokemusta, niin on hänen oma mallinsa suunnata elämänsä paras, ei sillä että se itsessään olisi paras, mutta koska se on hänen oma mallinsa. Ihmiset eivät ole kuin lampaat; eivätkä lampaatkaan ole aivan kerrassaan yhtäläisiä. Mies ei saa sopivaa takkia eikä sopivia saappaita, jollei niitä ole hänen mitallansa tehty tahi hänellä ole vara valita koko varastosta: onko sitten helpompaa saada sopiva elämä, kuin sopiva takki, ovatko ihmiset ruumiillisen ja henkisen muodostuksensa puolesta enemmän yhtäläisiä kuin jalkojensa laadun puolesta? Jos ihmisillä olisi ainoastaan erilainen aisti, olisi siinä jo syytä kyllin olemaan yrittelemättä saada heitä kaikkia samaan kaavaan. Mutta erilaiset ihmiset vaativat myös erilaisia ehtoja henkiselle kehityksellensä ja voivat yhtä vähän menestyä samassa siveellisessä, kuin kaikki erilaiset kasvit samassa fyysillisessä ilmassa. Samat seikat, jotka yhtä ihmistä edistävät korkeamman luontonsa viljelyksessä, estävät toista siinä. Sama elintapa on terveellinen yllytin toiselle, pitäen kaikkea hänen toiminta- ja nautintokykyään paraassa kunnossa, ja toiselle se on raskas taakka, joka tukehduttaa tahi häiritsee koko sisällisen elämän. Niin suuret ovat eroavaisuudet ihmisten välillä heidän nautintolähteisiinsä, herkkyyteensä kärsimystä vastaan sekä erilaisten fyysillisten ja siveellisten vaikutusten heihin pystymiseen nähden, että jollei ole vastaavaa erilaisuutta heidän elintavassaan, he eivät tule saamaan oikeaa osaansa onnellisuudesta, eivätkä ylene siihen henkiseen, siveelliseen ja esteetilliseen ryhtiin, johon heidän luontonsa kykenisi kohoamaan. Miksi siis pitäisi suvaitsevaisuutta, yleisen mielipiteen puolelta, ulotettaman ainoastaan niihin aistinsuuntiin ja elintapoihin, jotka noudattajainsa paljoudella pakottavat itselleen tunnustusta? Ei missään (paitsi joissakin luostarilaitoksissa) ole aistin eroavaisuutta kerrassaan kielletty; ihminen saa moitteetta pitää tahi olla pitämättä soudusta, tupakanpoltosta, soitosta, voimisteluharjoituksista, shakkipelistä, korteista, lukemisesta, sentähden että sekä niitä, jotka niistä pitävät, että niitä, jotka eivät pidä, on liian paljon kukistettavaksi. Mutta mies ja vielä enemmän vaimo, jota voidaan syyttää tekemästään, mitä ei kukaan tee, tahi ei tekemästään, mitä jokainen tekee, joutuu monen alentavan muistutuksen esineeksi, kuin olisi hän tehnyt raskaan siveellisen rikoksen. Täytyy omistaa joku arvonimi tahi joku muu arvonmerkki tahi olla arvossa pidettyjen ihmisten suosiossa, jos mieli jonkunverran nauttia sitä ylellisyyttä, että saa entistä kunnioitustansa menettämättä tehdä niinkuin tahtoo. Nauttia "jonkunverran", sanon vieläkin: sillä joka antautuu suureen ylellisyyteen siinä suhteessa, joutuu pahempaan vaaraan kuin häpäiseväin puheitten alaiseksi — hän on vaarassa tulla de lunatico komissionin valtaan ja menettää omaisuutensa sukulaisillensa.[10]

On yksi kuvaava kohta yleisen mielipiteen nykyisessä suunnassa, joka on aivan omiansa tekemään sitä suvaitsemattomaksi kaikkea selvää individualisuuden ilmestymistä kohtaan. Yleensä ovat tavalliset ihmiset maltillisia ei ainoastaan ymmärryksensä, vaan myös taipumustensa puolesta: heillä ei ole mielitekoja eikä toiveita kyllin voimallisia taivuttamaan heitä mihinkään epätavalliseen tekemiseen, eivätkä he siis voi ymmärtää niitä, joilla semmoisia on, ja lukevat nämät kaikki noihin hurjiin ja säännöttömiin ihmisiin, joihin he ovat tottuneet luomaan halveksivan katseen. Olettakaamme nyt tämän yleisen seikan lisäksi mahtavan liikkeen päässeen alkuun siveellisyyden parantamiseksi, niin on selvää, mitä meillä on odotettavissa. Näinä aikoina on sellainen liike alulla: paljon on jo todella vaikutettu elämän säännöllisemmäksi tekemiseksi ja vallattomuuden ehkäisemiseksi; nyt on mailmassa ihmisystävällinen henki, jonka harjoittamiselle ei ole mitään viehättävämpää alaa, kuin lähimäisten siveellinen ja älyllinen parantaminen. Nämät ajan suunnat tekevät yleisön kärkkäämmäksi kuin melkein koskaan ennen säätämään yleisiä käytöksen sääntöjä ja yrittelemään saada jokaista hyväksytyn mallin mukaiseksi. Ja tämä julki lausuttu tahi hiljaisuudessa hyväksytty malli on, ett'ei saa mitään kovasti kaivata. Luonteen ihanteena on sillä oleminen ilman selvää luonnetta; puristamalla kutistaminen, niinkuin kiinalaisen naisen jalan, jokaisen osan ihmisen luontoa, joka pistää esiin ja pyrkii tekemään ihmistä huomattavasti erilaisen näköiseksi, kuin tavalliset ihmiset.

Niinkuin tavallisesti on sellaisten ihanteiden laita, jotka sulkevat pois toisen puolen siitä, mikä on toivottavaa, synnyttää myöskin nykyinen perikuva heikkoa jäljennöstä toisestakin puolesta. Suuren energian sijasta, voimallisen järjen ohjissa, ja vahvojen tunteiden sijasta, tunnokkaan tahdon ankarassa kurissa, tuottaa se heikkoja tunteita ja heikkoa energiaa, joita siis voidaan ilman järjen tahi tahdon lujuutta saada ulkonaisesti säännön mukaiseksi. Energilliset luonteet ovat jo ylimalkaan joutumassa tarunomaisiksi. Tuskin on tässä maassa enää mitään tilaa energialle, paitsi asioimistoimissa. Niihin käytetty energia saattaa vielä olla huomioon otettava. Mitä sitä vähän jääpi jäljelle tältä alalta, se kulutetaan johonkin kiihkoon, joka voi olla hyödyllinen, vieläpä ihmisystävällinenkin kiihko, mutta on aina joku yksinäinen seikka ja tavallisesti vielä vähäpätöinen seikka. Englannin suuruus on tätä nykyä kerrassaan kollektiivinen: yksityisinä pieniä ollen, näytämme yhdistymätapamme kautta vaan kykenevän johonkin suureen; ja tähän meidän siveelliset ja uskonnolliset ihmisystävämme, filantropimme ovat täydellisesti tyytyväisiä. Mutta toisenlaatuisia miehiä olivat ne, jotka Englannin tekivät siksi, mikä se on ollut, ja toisenlaatuisia miehiä tarvitaan myöskin torjumaan sen häviötä.

Tavan sortovalta on kaikkialla pysyväisenä esteenä inhimilliselle edistymiselle, sillä se on alituisessa riidassa tuon halun kanssa pyrkimään johonkin parempaan kuin tavanmukainen on, jota halua on asianhaarain mukaan kutsuttu vapauden, edistyksen tahi parannuksen hengeksi. Parannuksenhenki ei aina ole vapaudenhenkeä, sillä se saattaa pyrkiä pakottamaan parannuksia ihmisille vastoin heidän tahtoansa, ja vapaudenhenki, se kuin vastustaa sellaisia hankkeita, saattaa eri paikoissa ja eri aikoina liittyä parannuksen vastustajiin; mutta ainoa pettämätön ja kestävä parannuksen lähde on vapaus, sillä siinä on yhtä monta mahdollista ja itsenäistä vapauden keskustaa, kuin on individejä. Mutta edistyksen aate, joko vapauden tahi parannuksen harrastuksena, taistelee tavan valtaa vastaan ja sisältää ainakin vapautuksen tästä ikeestä; ja taistelu näiden kahden vallan välillä on pääaineena ihmiskunnan historiassa. Suuremmalla osalla mailmaa ei oikeastaan ole historiaa, sillä tavan sortovalta on siinä täydellinen. Niin on kaikkein Itämaiden laita. Tapa on siellä kaikissa korkeimpana tuomarina; oikeus merkitsee siellä tavanmukaisuutta, tavan voimaa ei kukaan, jollei ehkä vallastansa päihtynyt tyranni, ajattele vastustaa. Ja me näemme seurauksen. Noissa kansoissa on varmaan kerran ollut originalisuutta, ne eivät ole maasta nousseet väkirikkaina, kirjallisina, moniin elämän taitoihin perehtyneinä; itse ne itselleen kaiken tuon loivat ja olivat silloin maailman suurimmat ja mahtavimmat kansat. Mitä ovat ne nyt? Alamaisia heimoille, joiden esi-isät kiertelivät metsissä, kuin heidän esi-isillään oli uhkeat palatsit ja ylväät temppelit, mutta joiden yli tavalla oli valtaa ainoastaan yhdessä vapauden ja edistyksen kanssa. Näkyy, että kansa edistyy jonkun aikaa ja sitten pysähtyy. Koska pysähtyy se? Kuin siinä lakkaa olemasta individualismitta. Jos samallainen muutos sattuisi Europan kansoille, niin se ei tapahtuisi aivan samassa muodossa: se tavan sortovalta, joka näitä kansoja uhkaa, ei ole kerrassaan paikallaanoloa. Se tuomitsee kyllä omituisuudet, mutta ei estä muutoksia, kuin nimittäin kaikki muuttuu yhdessä. Me olemme luopuneet esi-isiemme määrätyistä puvuista: jokaisen täytyy vielä pukeutua niinkuin muutkin ihmiset, mutta muoti saattaa muuttua kerran tahi kahdesti vuodessa. Me siten pidämme huolta, että kuin muutos tapahtuu, pitää sen tapahtuman muutoksen tähden, eikä kauneuden tahi mukavuuden käsitteen vaatimuksesta; sillä sama kauneuden tahi mukavuuden käsite ei juolahtaisi samalla hetkellä koko maailman mieleen, eikä tulisi toisella hetkellä yhtä aikaa poisjätetyksi. Mutta me olemme edistyväisiä samoin kuin muuttuvaisia: alituisesti teemme me uusia keksintöjä koneiden alalla ja pidämme niitä, kunnes niiden sijaan taas tulee parempia; me harrastamme parannusta politikin, kasvatuksen ja vieläpä siveellisyydenkin alalla, vaikka tässä viimemainitussa meidän käsityksemme mukaiset parannukset pääasiallisesti ovat kehottamista tahi pakottamista muita ihmisiä olemaan yhtä hyviä kuin me. Ei se ole edistys, jota vastaan me hangoittelemme; päinvastoin me mairittelemme itseämme olevamme edistyväisin kansa, kuin koskaan on elänyt. Individualismitta vastaan me sodimme: me ajattelisimme tehneemme ihmeitä, jos olisimme tehneet kaikki itsemme kanssa yhtäläisiksi, unohtaen, että juuri yhden ihmisen eroavaisuus toisesta yleensä on ensimäinen seikka, joka vetää huomion joko yhden lajin epätäydellisyyteen ja toisen paremmuuteen tahi mahdollisuuteen molempain etuja yhdistämällä synnyttää parempaa, kuin kumpikaan niistä. Meillä on varottava esimerkki kiinalaisissa, jotka ovat hyvin lahjakas kansa ja jossakin suhteessa viisaskin, jolla oli se harvinaisen hyvä onni, että se hyvin varhain sai sangen hyvän kokoelman tapoja, jossakin määrin miesten tekoa, joille valistuneimmankin europalaisen täytyy, muutamilla rajoituksilla, antaa viisaan ja filosofin nimen. He ovat huomattavia myös erinomaisista laitoksistansa, joilla he koettivat juurruttaa parhaan viisautensa kuin heillä oli niin paljon kuin mahdollista jokaiseen yhteiskunnan jäseneen ja varmistaa niille, jotka sitä olivat enimmän itsellensä omistaneet, pääsön kunniakkaisiin ja valtavirkoihin. Varmaan kansa, joka on tämän tehnyt, on keksinyt inhimillisen edistyksen salaisuuden ja pysytellyt aina maailman liikkeen etupäässä! Päinvastoin, — siitä on tullut paikallaan pysyvä, se on paikalleen jäänyt vuosituhansiksi. Ja jos se koskaan enää paranee, täytyy sen parantumisen tapahtua muukalaisten kautta. Kiinalaiset ovat onnistuneet yli kaikkein toiveitten siinä, mitä Englannin filantropit niin suurella vaivalla puuhaavat — tekemässä kaikki ihmiset yhtäläisiksi, saamassa kaikki ohjaamaan ajatuksiensa ja käytöstänsä samojen maksiimien ja sääntöjen mukaan; ja sellaiset ovat hedelmät. Yleisen mielipiteen uudenaikainen menettelytapa on järjestämättömässä muodossa samaa, kuin kiinalaiset kasvatus- ja valtiosysteemit ovat järjestetyssä; ja jollei individualisuus kykene menestyksellä pitämään puoliansa tätä ijestä vastaan, niin Europa, ylevästä entisyydestään ja kristinuskon tunnustamisestaan huolimatta, kallistuu kallistumistaan toiseksi Kiinaksi.

Mikä on tähän asti suojellut Europaa tästä kohtalosta? Mikä on tehnyt europalaisen kansaperheen edistyväksi eikä paikallaan pysyväksi osaksi ihmiskuntaa? Ei kansojen suurempi etevyys, joka, jos sitä on, on seuraus, eikä syy, mutta heidän merkillinen eroavaisuutensa luonteessa ja sivistyksessä. Individit, säätyluokat, kansakunnat ovat olleet äärettömästi toisistaan poikkeavia: he ovat tallanneet sangen monenlaisia polkuja, joista kukin vei johonkin arvokkaaseen, ja vaikka kaikkina aikoma ne, jotka ovat astuneet eri polkuja, ovat olleet toisiaan kohtaan suvaitsemattomia ja kukin on ajatellut mainioksi seikaksi sitä, että kaikki muut olisi pakotettu vaeltamaan hänen jälkiänsä, niin heidän yrityksillään estämään toistensa kehitystä on harvoin ollut pysyväistä menestystä, ja kukin on aikomaan suostunut vastaanottamaan sen hyvän, jota muilla on ollut tarjona. Europan tulee minun ajatukseni mukaan kokonaan kiittää tätä teitten moninaisuutta edistyvästä ja monipuolisesta kehityksestänsä. Mutta sillä rupeaa jo olemaan tätä onnea huomattavasti vähemmässä määrässä. Se on varmasti lähestymässä kiinalaista ihannetta: tehdä kaikki ihmiset samallaisiksi. Tocqueville huomauttaa viimeisessä tärkeässä teoksessaan, kuinka paljoa enemmän tämän ajan ranskalaiset ovat toistensa laisia, kuin vielä viimeisen miespolven kansa. Saman huomautuksen sopii tehdä englantilaisista paljoa suuremmassa määrässä. Eräässä paikassa, johon olemme jo viitanneet, lausuu Wilhelm von Humboldt kaksi seikkaa olevan välttämätöntä inhimillisen kehityksen ehtoa, koska ne ovat välttämättömiä, jotta saataisiin ihmisiä toisistaan eroavaisiksi: nimittäin vapaus ja asemain vaihtelevaisuus. Jälkimäinen näitä ehtoja on tässä maassa päivä päivältä vähenemässä. Ne olot, jotka ympäröivät eri säätyluokkia ja ihmisiä ja luovat heidän luonteensa, ovat joka päivä yhä enemmän yhtäläistymässä. Ennen kukin eri arvo, eri kotiseutu, eri toimi ja ammatti niin sanoaksemme elivät eri maailmassa, nykyään suuressa määrin samassa. Vertauksella puhuen, lukevat ne nyt samoja asioita, kuuntelevat samoja asioita, näkevät samoja asioita, käyvät samoissa paikoissa, heillä on samat toiveet ja pelot, samat oikeudet ja vapaudet, ja sama keino niiden puolustamiseksi. Olkoot säilyneet asemain erilaisuudet kuinka suuria tahansa, eivät ne kuitenkaan ole mitään lakanneisiin erilaisuuksiin verraten. Ja yhtäläistyminen on vielä käymässä. Kaikki nykyajan valtiolliset muutokset edistävät sitä, sillä ne kaikki tarkottavat nostaa alhaista ja alentaa ylhäistä. Kaikki sivistyksen levittäminen edistää sitä, koska sivistys panee ihmiset yhteisen vaikutuksen alaiseksi ja laskee heidät yhteiseen tieto- ja mielipidevarastoon. Kulkukeinojen parantuminen edistää sitä, saattaen eri paikkojen asukkaat personalliseen yhteyteen ja kannattaen vilkasta asuinpaikan muuttelemista. Kaupan ja teollisuuden vaurastuminen edistää sitä, levittämällä laajemmalle mukavien olojen etuja ja avaamalla kaikista kunnianhimon esineistä, korkeimmistakin, yhteisen kilpailun, jossa kohoamisen halu ei enää pysy erityisen luokan luonteena, vaan kaikkien luokkain yhteisenä ominaisuutena. Voimallisempi vaikutin, kuin nämät kaikkikin, yleisen yhtäläisyyden levittämiseksi ihmiskuntaan on yleisen mielipiteen voiman täydellisentyminen niin tässä kuin muissakin vapaissa maissa. Kuin ne moninaiset ylänteet, joitten suojasta ihmisten oli mahdollista halveksia joukon mielipiteitä, vähitellen tasoittuvat; kuin itse ajatuskin vastustaa yleisön tahtoa, milloin on suoraan tunnettu sillä tahtoa olevan, yhä enemmän katoaa käytännöllisten valtiomiesten mielestä, niin lakkaa olemasta mitään yhteiskunnallista tukea eroavaisuudelle, mitään lujaa valtaa yhteiskunnassa, joka itse vastustaisi joukkojen vaikutusta ja olisi halukas suojaansa ottamaan mielipiteitä ja pyrintöjä, jotka yleisön mielipiteistä ja pyrinnöistä poikkeavat.

Kaikki nämät syyt yhdessä muodostavat sellaisen joukon individualisuudelle vihollisia vaikutuksia, ettei ole helppo käsittää, kuinka se voi pitää paikkansa. Ja vaikeus kasvaa yhä suuremmaksi, jollei ymmärtävää yleisöä saada tuntemaan sen arvoa — näkemään, että eroavaisuudet ovat hyvät, vaikkeivät olisi parannuksiakaan, vieläpä vaikka, kuten heistä saattaa näyttää, joku olisi pahennustakin. Jos individualisuuden vaatimukset koskaan ovat puolustettavat, niin nyt on oikea aika, kuin paljon vielä puuttuu täydellisestä pakollisesta yhtäläistyksestä. Ainoastaan alhaisemmilla asteillaan anastusta vastaan voidaan menestyksellä vastarintaa tehdä. Vaatimus, että kaikkein muitten ihmisten pitää olla meidän kaltaisiamme kasvaa siitä kannatuksesta, jota se saapi. Jos vastustus viipyy siksi, että elämä on puristettu lähes yhdeksi yhdenmuotoiseksi tyypiksi, niin kaikki poikkeus tästä tyypistä tulee katsottavaksi jumalattomaksi, epäsiveelliseksi, jopa kauhistavaksi ja luonnonvastaiseksikin. Ihmiskunta käy pian kykenemättömäksi käsittämään tärkeäksi eroavaisuutta, kuin se on joksikin ajaksi vieraantunut näkemästä sitä.

NELJÄS LUKU.

Rajoista yhteiskunnan vallalle individin yli.

Missä siis ovat oikeat rajat individin herruudelle oman itsensä ylitse? Missä alkaa yhteiskunnan valta? Kuinka paljon ihmiselämää pitää omistaa individualisuudelle ja kuinka paljon yhteiskunnalle?

Kumpikin saa oikean osansa, kuin kummallakin on se, mikä erittäin koskee sitä. Individualisuudelle pitäisi kuulua se osa elämää, joka pääasiallisesti liikuttaa individin etuja; yhteiskunnalle se osa, joka pääasiassa koskee yhteiskunnan etuja.

Vaikk'ei yhteiskunta perustukaan kontrahtiin ja vaikk'ei kontrahdin keksiminen, siitä muka johtaaksensa yhteiskunnalliset velvollisuudet, vastaa tarkotustansa, niin kuitenkin jokainen, joka on yhteiskunnan suojeluksessa, on velvollinen tätä lahjaa vastaamaan; ja yhteiskunnassa eläminen sinään jo tekee välttämättömäksi, että jokainen on sidottu käytöksessänsä muita kohtaan noudattamaan jotakin ohjetta. Tämä käytös on ensiksikin siinä, ett'ei loukkaa kenenkään muun etuja, tahi oikeammin varmoja etuja, jotka julkisen lain määräyksen tahi salaisen sopimuksen mukaan ovat katsottavat oikeuksiksi; ja toiseksi, että kukin ihminen kantaa jonkun kohtuullisen periaatteen mukaan määrättävän osansa taakkaa ja uhrauksia, mitä tuottaa puolustaminen yhteiskuntaa tahi sen jäseniä vääryydeltä ja ahdistamisilta. Näihin ehtoihin on yhteiskunta oikeutettu pakottamaan jäsenensä, kerrassaan niiden kustannuksella, jotka yrittävät jättämään niitä täyttämättä. Eikä tässä ole kaikki, mitä yhteiskunta saapi tehdä. Individin toimet saattavat olla vahingollisia muille tahi puuttua oikeaa vaarinottoa muitten menestyksestä, käymättä kuitenkaan niin pitkälle, että loukkaisivat heidän määrättyjä oikeuksiansa. Syyllinen on silloin oikeudenmukaisesti rangaistava mielipiteen tuomion, vaikka ei lain kautta. Niin pian kuin joku osa ihmisen käytöstä sortavasti sattuu toisten etuihin, on yhteiskunnalla tuomionvalta siihen ja kysymys, onko yhteinen menestys edistyvä sekautumisesta siihen vaiko ei, joutuu keskustelun alaiseksi. Mutta ei ole mitään aihetta herättää sellaista kysymystä, kuin ihmisen käytös ei vaaranna kenenkään etuja, paitsi hänen omiansa, tahi ei tarvitsisi vaarantaa, joll'eivät he tahtoisi (kaikkein kysymyksessä olevain ollen täysi-ikäisiä ja tavallisia ymmärrykseltään). Kaikissa sellaisissa tapauksissa pitäisi olla täysi vapaus, laillinen ja yhteiskunnallinen, tehdä teko ja vastata seurauksista.

Kovin väärin käsittää tätä oppia se, joka luulee ainoastaan itsekkään välinpitämättömyyden vaativan, ett'ei ihmisillä saa olla mitään tekemistä toistensa käytöksen kanssa ja ett'ei heidän tule pitää vaaria kenenkään elämästä ja menestyksestä, joll'ei heidän oma etunsa ole siihen kietoutunut. Vähennyksen sijasta tarvitaan kyllä entistä paljoa enemmän rehellistä puuhaa toisen hyvän edistämiseksi. Mutta rehellinen hyväntahtoisuus voi löytää muitakin keinoja kehottaaksensa ihmisiä hyvään, kuin ruoskat ja vitsat, sanan mukaan tahi kuvaannollisesti käsitettyinä. Minä olen viimeinen alentamassa itsekohtaisten avujen arvoa; ne ovat ainoastaan tärkeydeltään alemmat yhteiskunnallisia hyveitä, jos ovat ollenkaan niitä alemmat. Kasvatuksen asia on yhtäläisesti viljellä molempia. Mutta kasvatuskin vaikuttaa vakauttamisen ja kehotuksen kautta yhtä hyvin kuin pakotuksen, ja ainoastaan edellisellä keinolla pitäisi, kuin kasvatuksen aika on ohitse kulunut, itsekohtaiset avut mieleen painettaman. Ihmisten tulee auttaa toisiansa erottamaan parempaa huonommasta ja vahvistaa valitsemaan edellistä ja välttämään jälkimäistä. Heidän pitäisi aina olla kiihottamassa toisiansa yhä enemmän harjottamaan korkeampia kykyjänsä ja yhä enemmän suuntaamaan tunteitansa ja tarkotuksiansa viisauteen eikä hulluuteen, ylentäviin eikä alentaviin seikkoihin ja mietelmiin. Mutta ei kukaan ihminen tahi mikään ihmisjoukko ole oikeutettu sanomaan toiselle täysi-ikäiselle ihmiselle, ettei hän saa elämänsä kanssa menetellä omaksi hyödykseen, niinkuin hän parhaana pitää. Hänen oma etunsa koskee kaikkein enimmin häntä itseään: se etu, mikä kenelläkään muulla voi olla hänen menestyksestänsä, on, paitsi lujan personallisen välin tapauksissa, vähäpätöinen siihen verraten, mitä hänellä itsellään on. Se etu mikä yhteiskunnalla on hänen personastaan (paitsi hänen käytöksestään muita kohtaan) on osannainen ja kerrassaan epäsuora: kuin taasen omat tunteensa ja olonsa tavallisinkin mies tahi vaimo käsittää äärettömästi paljoa paremmin kuin kukaan muu. Yhteiskunnan sekautumisen vallitsemaan hänen päätöksiänsä ja hankkeitansa asioissa, jotka koskevat ainoastaan häntä itseänsä, täytyy perustua yleisiin olettamisiin, ja ne saattavat olla aivan vääriä, ja jospa ovat oikeitakin, olla, yhtä hyvin kuin olla olematta, väärin sovitetut erityisseikkoihin ja ihmisten kautta, jotka eivät ole paremmin tutustuneet sellaisten tapausten kohtiin, kuin ne, jotka katselevat niitä syrjästä vaan. Tässä osassa ihmisasioita siis individualisuudella on oma alansa. Ihmisten käytöksessä toisiansa kohtaan on välttämätöntä enimmäkseen noudattaa yleisiä sääntöjä, jotta kukin tietää, mitä hänellä on odotettavana; mutta omissa asioissaan on kukin oikeutettu omaa itsenäisyyttänsä vapaasti harjottamaan. Mietteitä helpottamiseksi hänen ratkaisuansa, kehotuksia vahvistamaan hänen tahtoansa saavat hänelle tarjota, vieläpä tyrkyttääkin muut, mutta itse hän lopullisesti ratkaisee. Kaikki erehdykset, jotka hän mahdollisesti tekee neuvoa ja varotusta vastaan, ovat vähäpätöisiä siihen pahaan verraten, että sallittaisiin muitten pakottaa häntä siihen, mitä he hänen hyvänänsä pitävät.

Minä en tarkota, ett'ei niihin tunteisiin, joilla muut katselevat jotakin ihmistä, saisi mitenkään vaikuttaa hänen itsekohtaiset ominaisuutensa ja puutteensa. Tämä ei ole mahdollista eikä toivottavaa. Jos hän on etevä jossakin niitä ominaisuuksia, jotka tulevat hänen omaksi hyväksensä, hän on siinä suhteessa sopiva ihmeteltäväksi. Hän on sitä lähempänä ihmisluonnon ihanteellista täydellisyyttä. Jos hän on suuresti puutteellinen jossakin noita ominaisuuksia, ihmettelyn vastainen tunne on seurauksena. On narrimaisuuden aste, ja niin sanoaksemme (vaikka tätä nimeä sopii vastustaa) alhaisen ja turmeltuneen aistin aste, jotka, vaikk'eivät voi oikeuttaa tekemään pahaa ihmiselle, joka sitä osottaa, tekevät hänet välttämättömästi oikeaksi vastenmielisyyden ja pahimmassa tapauksessa halveksimisenkin esineeksi; ihmisissä ei voi ilman näitä tunteita olla vastaisia ominaisuuksia oikeassa määrässä. Tekemättä kenellekään vääryyttä saattaa ihminen toimia niin, että hän pakottaa meidät arvostelemaan ja pitämään häntä hassuna tahi alhaisemman asteen olentona, ja koska tämä arvostelu ja tunne on seikka, jota hän mielemmin välttäisi, on se palveluksen osotusta hänelle, että varottaa häntä siitä edeltäpäin, juurikuin jostakin muustakin vastenmielisestä seurauksesta, jolle hän panee itsensä alttiiksi. Olisi todella hyvä, jos tätä kelpo palvelusta tehtäisiin paljoa vapaammin, kuin tavallinen kohteliaisuuden tunto nykyään sallii, ja jos ihminen saisi rehellisesti huomauttaa toiselle luulevansa hänen olevan väärässä, tulematta pidetyksi epäkohteliaana ja röyhkeänä. Meillä on myös oikeus monella tavalla toimia epäsuopean käsityksemme mukaan toisesta, ei sortaen hänen individualismittansa, vaan omaamme käyttäen. Meidän ei esim. ole pakko hakea hänen seuraansa, meillä on oikeus välttää sitä, vaikk'ei tästä väittelemisestä melua pitää, sillä meillä on oikeus valita mieluisinta seuraa itsellemme. Meillä on oikeus, ja se saattaa olla meidän velvollisuutemmekin, varottaa muita hänestä, jos mielestämme hänen esimerkkinsä tahi puheensa turmiollisesti vaikuttaa niihin, joiden kanssa hän seuraa pitää. Me saamme etusijassa muille tehdä vapaaehtoisia hyviä töitä, paitsi niitä, jotka ovat hänelle parannukseksi. Näillä moninaisilla tavoilla saattaa ihminen kärsiä sangen ankaraa rangaistusta muitten puolelta virheistä, jotka suorastaan vaarantavat ainoastaan häneen itseensä. Mutta hän kärsii näitä rangaistuksia ainoastaan siinä määrin kuin ne ovat luonnollisia ja ikäänkuin välttämättömiä seurauksia itse virheistä, ei sentähden, että ne ovat aikomuksella hänelle sälytetyt rankaisemisen tähden. Ihmisen, joka osottaa kiivautta, itsepintaisuutta, suuriluuloisuutta, joka ei voi elää kohtuullisissa varoissa, joka ei voi hillitä vahingollisia taipumuksiansa, joka häärii eläimellisissä nautinnoissa tunteen ja ymmärryksen nautintojen kulumisen uhalla, täytyy odottaa alenevansa muitten ajatuksessa ja saavansa vähemmän osaksensa heidän suosiollisia tunteitansa; mutta siitä ei hänellä ole oikeutta valittaa, jollei hän ole ansainnut heidän suosiotansa erinomaisella etevyydellänsä yhteiskunnallisissa askareissaan ja siten hankkinut itselleen oikeuden heidän hyviin töihinsä, joihin eivät vaikuta hänen virheensä itseänsä kohtaan.

Minä väitän siis, että ne ikävyydet, jotka suoraan seuraavat muitten epäsuopeasta arvostelusta, ovat ainoat, joiden alaiseksi ihmistä saisi koskaan saattaa sen osan tähden hänen käytöstänsä ja luonnettansa, joka koskee hänen omaa hyväänsä, mutta ei vaikuta muitten etuihin heidän väleissänsä hänen kanssansa. Muita ihmisiä sortavat toimet vaativat aivan toisenlaista kohtelua. Heidän oikeuksiansa loukkaaminen, saattaminen heille jonkun tappion tahi vahingon, joka ei ole omien etujen kautta oikeutettu; petollisuus ja kaksikielisyys keskinäisissä asioissa; ruma ja alhainen käyttäminen etevämmyyttänsä; vieläpä itsekäs kieltäytyminen suojelemasta lähimaista vääryyttä vastaan — kaikki nämät ovat omiansa siveellisen paheksumisen esineiksi ja, pahimmissa tapauksissa, siveellisen koston ja rangaistuksen. Eikä ainoastaan nämät toimet, vaan se mielentila, joka niihin saattaa, on oikeastaan epäsiveellinen ja syystä moitteenalainen, joka moite voi kohota kauhuksi saakka. Mielenlaadun julmuus, ilkeys ja pahaluontoisuus; tuo kaikista himoista enimmän yhteiskunnan vastainen ja inhottava kateus; teeskenteleväisyys ja epärehellisyys; vihastuminen joutavista asioista ja ylenmääräinen katkeruus; vallanhimo ja halu vetää puoleensa enemmän kuin oikean osansa (kreikkalaisten pleo neksia ); ylpeys, jota tyydyttää muitten alentumus, itsekkäisyys, joka ajattelee itsensä ja omat asiansa tärkeämmiksi, kuin mikään muu ja ratkaisee kaikki epäilyksen alaiset asiat omaan puoleensa, — nämät ovat siveellisiä vikoja ja muodostavat huonon ja inhottavan siveellisen luonteen: toisin äskenmainitut itsekohtaiset virheet, jotka eivät oikeastaan ole epäsiveellisyyttä eivätkä, nouskootpa mihin määrään tahansa, ole rikoksellisuutta. Ne saattavat olla jonkunlaisen narrimaisuuden tahi personallisen arvokkaisuuden ja itsensäkunnioittamisen puutteen näytteenä; mutta ne ovat ainoastaan silloin siveellisen paheksumisen alaisia, kuin niissä on velvollisuuden rikkomista muita vastaan, jonka tähden ihminen on velvollinen ottamaan käytöksestänsä vaarin. Niin sanotut velvollisuudet itseämme kohtaan eivät ole yhteiskunnan kannalta pakottavia, jolleivät asianhaarat tee niitä samalla velvollisuuksiksi muita kohtaan. Sanat "velvollisuus itseänsä kohtaan", kuin ne tarkottavat muuta kuin viisautta, tarkottavat itsensä kunnioittamista tahi itsensä kehittämistä, eikä yhdestäkään näistä ole kukaan lähimmäisillensä vastuussa, koska ei ihmiskunnalla ole mitään hyvää hänen olemastaan niille vastuussa yhdestäkään niistä. Erotus arvossapidon menettämisen, joka syystä kyllä saapi sattua ihmiselle älyn ja personallisen arvokkaisuuden puutteen johdosta, ja sen paheksumisen välillä, jota hän ansaitsee loukkaamastaan muitten oikeuksia, ei ole paljas nimellinen erotus. Se vaikuttaa suurta erilaisuutta meidän tunteissamme ja käytöksessämme häntä kohtaan, onko hän meille vastenmielinen asioissa, joissa luulemme olevamme oikeutetut tarkastamaan häntä vai semmoisissa, joissa tunnemme, ettei meillä sitä oikeutta ole. Jos hän ei meitä miellytä, saatamme lausua vastenmielisyytemme, ja pysyä erillämme niin ihmisestä kuin asiasta, joka ei meitä miellytä, mutta emme siltä saa pitää asianamme ikävystyttää hänen elämäänsä. Meidän on ajateltava, että hän jo kärsi tahi on pian kärsivä täyden rangaistuksen virheestään; jos hän tuhlauksella turmelee elämänsä, ei meidän saa silti haluta sitä yhä enemmän turmella; emme saa toivoa rangaista, vaan pikemmin koittaa lieventää hänen rangaistustansa, näyttämällä kuinka hän saattaisi välttää tahi auttaa sen pahan, kuin hänen käytöksensä uhkaa hänelle tuottaa. Olkoon hän meidän säälimme, kenties paheksumisemme, mutta ei vihamme ja kostomme esineenä; emme saa kohdella häntä yhteiskunnan vihollisena; pahinta, mihin voimme ajatella itsemme oikeutetuksi, on jättää hänet aloillensa, jollemme ryhdy häneen hyväntahtoisesti osottamalla harrastusta ja osanottoa häntä kohtaan. Se on aivan toista, jos hän on rikkonut lähimäistensä, yksityisten tahi joukkojen, suojelemiseksi välttämättömiä sääntöjä. Hänen tekojensa pahat seuraukset eivät silloin satu häneen, vaan muihin; ja yhteiskunnan täytyy, kaikkien jäsentensä suojelija kuin se on, kostaa se hänelle; täytyy rangaista häntä rankaisemisen aikomisessa ja pitää huoli siitä, että se rangaistus on kyllin kova. Toisessa tapauksessa on hän rikoksellisena meidän tuomioistuimen edessä, ja meidän on tehtävänämme ei ainoastaan olla häntä tuomitsemassa vaan myös tavalla tahi toisella olla tuomiotamme toimeenpanemassa. Toisessa tapauksessa taas ei meidän asiamme ole häntä kärsimään saattaa, paitsi mitä satunnaisesti lähtee meidän käyttämästämme samaa vapautta asioitamme järjestäessämme, kuin me suomme hänelle hänen asioissaan.

Tässä huomautettua erotusta sen osan välillä ihmisen elämää, joka vaarantaa häneen itseensä vaan, ja sen, joka vaarantaa muihin, ei monikaan tahdo myöntää. Kuinka (kysytään ehkä) saattaa osa yhteiskunnan jäsenen käytöstä olla toisille jäsenille yhdentekevää? Ei kukaan ihminen ole kerrassaan yksinäinen olento; on mahdotonta ihmisen jollakin tavoin ankarasti ja kestäväisesti vahingottaa itseään, ilman että siitä turmiota tulisi ainakin hänen läheisimmillensä, useinpa paljoa laajemmallekin. Jos hän laiminlyö omaisuutensa hoitoa, vahingottaa hän niitä, jotka siitä omaisuudesta saavat välittömän tahi välillisen elatuksensa, ja tavallisesti vähentää suuremmassa tahi vähemmässä määrässä yhteiskunnan yhteisiä varoja. Jos hän pilaa ruumiinsa tahi henkensä kykyjä, ei hän ainoastaan tuota pahaa kaikille niille, joitten onni jossakin määrin on hänestä riippuvainen, mutta tekee itsensä kykenemättömäksi, siihen palvelukseen, johon hän on velvollinen lähimäisilleen yleensä; kenties tulee kuormaksi heidän osanotollensa ja hyväntahtoisuudellensa, ja jos sellainen käytös olisi hyvin lukuisa, tuskin mikään muu rikos, joita tehdään, enemmän vähentäisi yhteisen hyvän määrää. Lopuksi, jollei ihminen virheillään ja hulluuksillaan suorastaan ketään vahingota, hän kuitenkin pahentaa, sanotaan ehkä, esimerkillään, ja on pakotettava ottamaan itsestänsä vaarin niiden tähden, jotka näkemästään tahi tuntemastaan hänen käytöksensä saattavat tulla turmelluiksi tahi harhaan viedyiksi.

Ja jospa, lisättäneen vielä, hänen huonon käytöksensä seuraukset pysähtyisivätkin virheelliseen tahi ajattelemattomaan individiin itseensä, tuleeko yhteiskunnan jättää omiin valtoihinsa ne, jotka selvästi ovat kykenemättömät omassa vapaudessaan elämään? Jos tunnustetaan velvollisuudeksi antaa lapsille ja alaikäisille suojelusta heitä itseänsä vastaan, eikö yhteiskunnan tule samaten antaa sitä suojelusta vanhemmillekin ihmisille, jotka ovat samaten kykenemättömiä itseänsä hallitsemaan? Jos pelaus, juoppous, ylellisyys, laiskuus ja epäsiisteys ovat yhtä suuressa määrin onnea turmelevia ja yhtä suuria esteitä edistymiselle kuin monetkin tahi useimmat laissa kielletyt teot, miksei (kysytään ehkä) lain pitäisi, sen mukaan kuin käytännöllistä ja sopivaa on, koettaa tukehuttaa niitäkin? Ja eikö ainakin yleisen mielipiteen pitäisi täytteeksi lain välttämättömään epätäydellisyyteen olla voimallisena vartijana näitä paheita vastaan ja ankarasti iskeä niihin, joiden tunnetaan niitä harjoittavan. Tässä ei ole ensinkään kysymys (sanotaan ehkä) individualisuuden kahlehtimisesta tahi uusien ja itsenäisten elämiskokeitten ehkäisemisestä. Ainoa, mitä koetetaan estää, on semmoista, että sitä on koeteltu ja tuomittu maailman alusta tähän päivään saakka, semmoista, josta kokemus on näyttänyt, ettei se ole kenelleen hyödyllistä eikä sopivaa yhdenkään ihmisen individualisuuteen. Täytyy olla joku määrä aikaa ja kokemusta, jonka perästä siveellinen tahi järjen totuus on katsottava vakauneeksi; ja on haluttu ainoastaan estää sukupolvea toisensa perästä putoamasta samaan kuiluun, jossa on ollut heidän edeltäjäinsä surma.

Minä myönnän täydellisesti, että se vahinko, jonka ihminen itsellensä tekee, saattaa kovasti koskea hänen läheisiinsä sekä heidän myötätuntoisuutensa että etujensa kautta ja, vähemmässä määrässä, yhteiskuntaan yleensä. Kuin mainitunlaatuisen käytöksen kautta ihminen tulee loukanneeksi selvää velvollisuuttansa yhtä tahi useampaa muuta kohtaan, niin se seikka ei kuulukaan itsekohtaisiin asioihin ja joutuu siveellisen paheksumisen alaiseksi, sanan oikeassa merkityksessä. Jos esim. mies juoppoutensa tahi hurjuutensa kautta tulee kykenemättömäksi maksamaan velkojansa, tahi otettuaan niskoilleen siveellisen vastuun perheestä, tulee samasta syystä kykenemättömäksi elättämään ja kasvattamaan sitä, hän on ansainnut moitetta ja on laillisesti rangaistava: mutta se tapahtuu hänen rikkomastaan velvollisuutensa perhettänsä tahi velkojiansa vastaan eikä hänen hurjuutensa tähden. Jos varat, jotka olisivat olleet niille tulevat, olisi heiltä otettu mitä järkevimmin käytettäviksi, niin siveellinen vastuu olisi ollut sama. Yrjö Barnwell murhasi setänsä saadakseen rahaa hentulleen, mutta jos hän olisi sen tehnyt päästäkseen asioimistoimiin, olisi hän samaten hirtetty. Samoin tuossa sangen usein tapahtuvassa seikassa, että mies tuottaa perheelleen surua pahoilla tavoillaan, hän on moitittava tylyydestään tahi kiittämättömyydestänsä; mutta sama on asianlaita, jos hän käyttää tapoja, jotka eivät sinään ole paheellisia, vaan tuskallisia niille, joiden kanssa hän viettää elämänsä, tahi joiden onnellisuus on personallisten siteitten kautta hänestä riippuva. Jokainen kuin laiminlyö tarpeellisen vaarinoton toisten eduista ja tunteista, ilman että joku tärkeämpi velvollisuus häntä siihen pakottaa tahi luvallinen huoli itsestänsä oikeuttaa, on tästä laiminlyönnistään siveellisesti moitittava, mutta ei syystä siihen, eikä niistä suorastaan personallisista hairauksista, jotka ovat etäämpää siihen saattaneet. Samalla tapaa on ihminen, jos hän aivan itsekohtaisen käytöksensä kautta pilaa itsensä täyttämästä jotakin varmaa velvollisuutta yleisöä kohtaan, yhteiskunnalliseen rikokseen syypää. Ei ketään pitäisi rangaista paljaasta juopumisesta, vaan sotamies tahi polisi ovat rangaistavat juovuksissa olemisesta palveluksessaan. Lyhyesti sanoen: missä on selvä vääryys tahi selvä vääryyden uhka yksityistä tahi yleisöä kohtaan, niin asia ei kuulu vapauden alaan, vaan siveellisyyden tahi lain.

Mutta puheen ollen ainoastaan satunnaisesta tahi, kuten sopii sanoa, johdannaisesta vääryydestä, jota joku tekee yhteiskunnalle käytöksellä, joka ei loukkaa mitään erityistä velvollisuutta yleisöä kohtaan, eikä aikaan saata tuntuvaa vahinkoa kenelleen erityiselle ihmiselle, paitsi hänelle itselleen, niin tämä on epäkohta sellainen, että yhteiskunta voi sitä kestää suuremman hyvän, ihmisvapauden tähden. Jos täysikasvanneita ihmisiä on rangaistava siitä, etteivät pidä kylliksi huolta itsestään, minusta olisi se pikemmin tehtävä heidän itsensä tähden, kuin muka estääkseen heitä vähentämästä kykyänsä tekemään yhteiskunnalle hyvää, johon ei yhteiskunta väitä voivansa ketään pakottaa. Mutta minä en myönny siihen, ettei yhteiskunnalla muka ole mitään keinoja saattaaksensa heikompia jäseniänsä tavalliseen järkevän käytöksen malliin, paitsi odottaminen kunnes he tekevät jotakin epäjärjellistä, jolloin heitä muka sopii rangaista siitä, laillisesti tahi siveellisesti. Yhteiskunnalla on ollut ehdoton valta heidän ylitsensä koko aikaisemman osan heidän elämäänsä: sillä on ollut koko lapsuuden ja ala-ikäisyyden aika koettaakseen silloin, voipiko se tehdä heidät mahdolliseksi järkevään käytökseen ja elämään. Nykyinen sukupolvi on tulevan sukupolven kasvatuksen ja kaikkein muitten asianhaarain valtija; tosin se ei voi tehdä nousevaa polvea täydellisen viisaaksi eikä hyväksi, sentähden, että se itse on niin surkean puuttuvainen hyvyydessä ja viisaudessa, eivätkä sen parhaat yritykset aina ole kussakin tapauksessa onnistuneimpia, mutta se kykenee täydellisesti tekemään nousevan sukupolven kokonaisuudessaan yhtä hyväksi ja vähää paremmaksikin, kuin se itse on. Jos yhteiskunta sallii suuren osan jäseniänsä kasvaa paljaiksi lapsiksi, kykenemättömiksi järkevästi punnitsemaan etäisiä vaikuttimia, saa se itse hävetä seurauksista. Varustettuna ei ainoastaan täydellä kasvatusvallalla, mutta myös sillä mahdilla, joka perinnäisen mielipiteen auktoriteetillä on mieliin, jotka ovat vähimmän kykeneviä itse arvostelemaan; kannatettuna luonnollisten rangaistusten kautta, joita ei voi estää sattumasta niihin, jotka joutuvat tuttaviensa vieroiltaviksi ja halveksittaviksi, älköön yhteiskunta vaatiko tarvitsevansa kaiken tämän ohessa valtaa antaa käskyjä ja pakottaa tottelevaisuuteen yksityisten personallisissa asioissa, joissa kaiken oikeuden ja viisauden mukaan ratkaisuvalta pitäisi olla sillä, jonka on vastattava seurauksista. Eikä ole mitään, joka enemmän on omiansa saattamaan epäluottamukseen ja turhaksi tekemään parempia vaikutuskeinoja käytökseen, kuin turvautuminen huonompiin. Jos niissä, joista on yritetty väkisten tehdä järkeviä ja kohtuullisia ihmisiä, on niineksikään sitä ainetta, josta eloisat ja itsenäiset luonteet ovat, he varmaan potkiskelevat ijestä vastaan. Ei sellainen ihminen koskaan tunnusta, että muilla on oikeus tarkastaa häntä hänen omissa asioissaan, niinkuin niillä on oikeus estää häntä väärintekemästä heille, ja vähällä tulee pidettäväksi miehuuden merkkinä hypätä sellaista anastettua valtaa silmille ja uhalla tehdä ihan sitä vastoin; niin esim. oli sen raakuuden laita, joka Kaarle II:n aikana seurasi puritanien silmitöntä siveellistä suvaitsemattomuutta. Mitä taas on sanottu välttämättömyydestä suojella ihmiskuntaa paheellisten huonosta esimerkistä muille, niin totta on, että huono esimerkki saattaa vaikuttaa turmelevaisesti, etenkin rankaisematta jäävän väärinteon esimerkki. Mutta meillä on tässä puheina käytös, jonka, tekemättä mitään vääryyttä muille, arvellaan olevan suureksi vahingoksi tekijälle itselleen: enkä minä voi käsittää, kuinka ne, jotka tätä uskovat, voivat ajatella muuta, kuin että esimerkin yleensä täytyy olla enemmin terveellinen kuin vahingollinen, koska se, jos näyttääkin väärinkäytöksen, näyttää myös tuskalliset ja alentavat seuraukset, jotka, jos käytöstä on oikeuden mukaan tuomittu, meidän täytyy olettaa aina tahi useimmin sitä sattuvan.

Mutta pätevin syy yleisön sekaumista vastaan puhtaasti personalliseen käytökseen on se, että sellainen sekautuminen todenmukaisesti tapahtuu väärällä tavalla ja väärällä paikalla. Yhteiskunnallista siveellisyyttä ja velvollisuutta muita kohtaan koskevissa seikoissa yleinen s.o. vallitsevan enemmistön mielipide, vaikka usein väärässä, on todennäköisesti vielä useammin oikeassa; sillä sellaisissa asioissa tulee ihmisten päättää ainoastaan omista eduistaan ja siitä miten joku käytöstapa, käytäntöön pantavaksi suvaittuna, heihin koskisi. Mutta saman enemmistön mielipide, lain arvoisena tyrkytettynä vähemmistölle itsekohtaisen käytöksen alalla, saattaa aivan yhtä hyvin olla väärässä kuin oikeassa, sillä näissä seikoissa yleinen mielipide merkitsee parhaintaan jonkun ihmisen ajatusta siitä, mikä toisille on hyvää tahi pahaa; ja hyvin usein se ei merkitse edes tätäkään, yleisö kuin täydellisesti välittämättä heittää niiden mielihyvän ja mukavuuden vaarinottamatta, joiden käytöstä se arvostelee, ja pitää vaan omaa mielihaluansa silmällä. On monta, jotka katsovat vääryydeksi heitä vastaan käytöstä, joka on heille vastenmielistä, ja pitävät sitä loukkauksena heidän tunteillensa; niinpä esim. erään uskonnollisen kiihkoilijan, kuin hänen syytettiin halveksivan muiden uskonnollisia tunteita, kerrotaan vastanneen heidän halveksivan hänen tunteitansa, kuin pysyvät kammoksuttavassa jumalanpalveluksessansa eli opissansa. Mutta se tunne, jolla ihminen pitää mielipiteestänsä kiinni, ei ole verrattava siihen tunteesen, jolla toinen loukkautuu tästä hänen pitämisestään, yhtä vähän kuin varkaan halu näpistää rahakukkaro on verrattava oikean omistajan haluun sitä säilyttää. Ja ihmisen maku on aivan yhden verran hänen oma asiansa, kuin hänen mielipiteensä tahi kukkaronsa. On helppo kuvailla ihanneyleisöä, joka jättää yksityisten vapauden ja valinnan kaikissa epävarmoissa seikoissa häiritsemättä ja vaatii ainoastaan heitä luopumaan käytöstavoista, jotka yleinen kokemus on hyljännyt. Mutta missä on nähty sellainen yleisö, joka täten rajoittaa tuomarinvaltaansa? tahi milloin piittaa yleisö yleisestä kokemuksesta? Sekautuessaan personalliseen käytökseen se harvoin ajattelee muuta kuin sitä hirmua, että toimitaan ja tunnetaan siitä eriäväisesti; ja tätä tuomio-ohjetta, hienosti peitettynä, esittää ihmiskunnalle yhdeksän kymmenettä osaa kaikkia siveys- ja viisausopillisia kirjailijoita uskonnon ja filosofian käskyinä. Nämät opettavat, että asia on oikea, koska se on oikea; koska me tunnemme, että se on niin. He kehottavat meitä etsimään omasta mielestämme ja sydämestämme käytöksen lakia itsellemme ja kaikille muille. Mitä yleisö parka muuta tietää kuin näitä opetuksia seurata ja tehdä omat käsitteensä hyvästä ja pahasta, jos se on niistä riittävästi yksimielinen, koko maailmalle pakollisiksi.

Tässä esiintuotu paha ei ole sanoissa vaan, ja odotetaan ehkä, että minä erikseen luettelen ne kohdat, joissa tämän ajan ja maan yleisö sopimattomasti antaa omille mieliteoilleen siveellisen lain luonteen. En kirjoita tutkimusta voimassa olevan siveellisyydentunteen hairauksista. Se on liian tärkeä aine käsiteltäväksi sulkumerkkien sisällä ja valaisuna. Mutta esimerkit ovat välttämättömiä osottamaan, että minun puolustamani periaate on vakavaa ja käytännöllistä laatua ja etten minä yrittele rakentamaan muureja kuviteltuja epäkohtia vastaan. Eikä ole vaikea näyttää lukuisilla seikoilla, että niin sanoaksemme siveellisen polisivallan ulottaminen, kunnes se anastelee ihmisen aivan kieltämättömästä laillista vapautta, on yleisimpiä ihmisellisiä mielihaluja.

Ajatellaanpa ensiksikin ihmisten vastenmielisyyttä niin joutavasta seikasta, kuin ettei heistä eriäväin uskonnollisten mielipideitten tunnustajat noudata heidän uskonnollisia menojansa, varsinkaan heidän uskonnollisia kieltäymyksiänsä. Mainitakseni oikein arkipäiväisen esimerkin, niin ei kristittyjen uskonnossa eikä jumalanpalveluksessa mikään enemmän kiihota muhamedilaisten vihaa heitä vastaan, kuin se että he syövät sikaa. Harvoja tekoja kristityt ja europalaiset niin perinpohjin ja teeskentelemättä kammovat, kuin muhamedilaiset juuri tuota näljän tyydyttämistapaa. Se on ensiksi loukkaus heidän uskontoansa vastaan; mutta tämä seikka ei mitenkään selvitä heidän inhonsa määrää eikä laatua, sillä viini on myös uskonnossa kielletty ja sen nauttimista kaikki muselmannit pitävät vääränä, vaan ei inhottavana. Heidän vieromisessansa "saastaisen eläimen" lihaa on päinvastoin se omituinen, vaistomaiselta antipatialta tuntuva luonne, jota saastaisuuden käsite, kuin se kerran oikein vaipuu tunteisiin, aina näyttää kiihottavan niissäkin, joiden omat tavat eivät suinkaan ole ylen puhtaat, ja josta tuo hindulaisissa niin voimallinen tuntemus uskonnollisesti saastaisesta on merkillisenä esimerkkinä. Oletetaanpa nyt, että kansassa, jonka enemmistö on muselmanneja, tämä enemmistö vaatisi kiellettäväksi sianlihan syömistä maan rajain sisässä. Tämä ei olisi ensinkään uutta muhamedilaisissa maissa.[11] Olisiko se yleisen mielipiteen siveellisen vallan oikeutettua käyttämistä? ja jollei, niin miksi ei? Tuo tapa on todella inhottava sellaiselle yleisölle. Vakavasti ne ihmiset siis ajattelevat Jumalan kieltäneen sen ja kauhistuvan sitä. Eikä tuota kieltoa saisi pitää uskonnollisena vainonakaan. Uskonnollinen se voi alkujaan olla, mutta ei se olisi vainoa uskonnon tähden, sillä ei kenenkään uskonto velvota syömään sianlihaa. Ainoa pätevä peruste tuomitsemaan sitä olisi, ettei yleisöllä ole mitään syytä sekautua yksityisten personallisiin mielipitoihin ja itsekohtaisiin seikkoihin.

Tullaksemme vähän likemmäksi kotimaatamme: Enimmät espanjalaiset pitävät suurena jumalattomuutena ja pahimpana loukkauksena korkeinta olentoa vastaan palvella häntä millään muulla kuin roomalaiskatolisella tavalla, eikä mikään muu julkinen palvelus ole Espanjan maissa laillinen. Kaikki Etelä-Europan kansat pitävät naineita pappeja ei ainoastaan uskonnottomina, vaan epäsiveinä, säädyttöminä, sopimattomina ja inhottavina. Mitä ajattelevat protestantit näistä täydellisen vakaista tunteista ja yrityksestä pakolla istuttaa niitä ei-katolisiin? Mutta jos ihmiset ovat oikeutetut sekaumaan toistensa vapauteen asioissa, jotka eivät vaaranna muiden etuihin, niin minkä periaatteen mukaan on mahdollista johdonmukaisesti erottaa nämät tapaukset? Tahi, kuka voi moittia ihmisiä halusta, tukehduttamaan, mitä he pitävät pahennuksena Jumalan ja ihmisten edessä? Pätevämpää syytä ei voida näyttää ehkäisemiseen mitään luuleteltua personallista epäsiveellisyyttä, kuin näiden tapojen tukehduttamiseen on niiden silmissä, jotka niitä katsovat jumalattomuudeksi, ja jollemme me mieli omistaa vainoojain logikia ja sanoa, että me saamme vainota toisia, koska olemme oikeassa, ja etteivät he saa vainota meitä, koska he ovat väärässä, täytyy meidän varoa myöntymästä periaatteesen, jonka sovittaminen meihin itseemme tuntuisi meistä törkeältä vääryydeltä.

Näitä esimerkkejä saatetaan vastustaa, vaikka ilman perusteita, koska ne muka ovat otetut meidän oloissa mahdottomista seikoista: yleinen mielipide tässä maassa ei muka luultavastikaan tahdo pakottaa kieltäytymään ruo'ista tahi sekautua ihmisten jumalanpalvelukseen ja joko naimiseen tahi naimatta olemiseen, uskonsa ja taipumuksensa mukaan. Mutta seuraava esimerkki otetaan sekaumisesta vapauteen kohdassa, jossa vaara ei suinkaan ole meillä ohitse. Missä vaan puritanit ovat olleet kyllin voimallisia, niinkuin Uudessa Englannissa ja Suuressa Britanniassa tasavallan aikana, ovat he joltisellakin menestyksellä koettaneet lopettaa kaikki julkiset ja melkein kaikki yksityiset huvitukset, erittäin soiton, tanssin, julkiset leikit tahi muut kokoukset hauskuttelemista varten ja teaterin. On vieläkin tässä maassa suuria ihmislahkoja, joiden ajatuksen mukaan siveellisyydestä ja uskonnosta nämät virkistykset ovat kirotut; ja kuin nämät ihmiset etupäässä ovat keskisäätyä, joka on valtijamahtina kuningaskunnan ollessa nykyisellä yhteiskunnallisella ja valtiollisella kannallaan, niin ei ole ensinkään mahdotonta, että tämän tunteisten ihmisten käskyvallassa jonkun kerran on oleva enemmistö parlamentissa. Kuinka tyytyy muu osa yhteiskuntaa siihen, että suvaittavat huvitukset jäljestetään ankarain kalvinilaisten ja metodistien uskonnollisten ja siveellisten käsitysten mukaan. Eivätkö he jotenkin vakaasti toivoisi näiden tunkelijaiden hurskasten yhteiskunnan jäsenten hoitavan omia asioitansa? Ja aivan samaa olisi sanottava jokaiselle hallitukselle ja jokaiselle yleisölle, jotka vaadiskelisivat, ettei kukaan ihminen saa nauttia huvia, jota he pitävät vääränä. Mutta jos taasen tuon vaatimuksen periaate myönnetään, ei voi kukaan järkevästi vastustaa sen toimeenpanemista enemmistön mielipiteen mukaan tahi muun painavan vallan mukaan, ja kaikkien ihmisten täytyy olla valmiina mukaumaan kristillisen tasavallan aatteesen, sellaisena kuin Uuden Englannin aikaisemmat asukkaat sen käsittivät, jos uskontunnustus sellainen kuin heidän koskaan onnistuisi takaisin voittamaan menetetyn alansa, niinkuin rappeutuviksi luultujen uskontojen niin usein tunnetaan tehneen.

Oletetaanpa toinen seikka, kenties luultavammin toteen käyvä kuin äsken mainittu. Selvästi on vankka taipumus nykymaailmassa demokratista yhteiskuntamuotoa kohti, kansaisten valtiolaitosten yhteydessä tahi ilman niitä. Vakuutetaan, että siinä maassa, missä tämä taipumus on täydellisimmin toteutunut, missä sekä yhteiskunta että hallitus on enin demokraatinen. Yhdysvalloissa enemmistön tunteet, jolle kaikki loistavampi ja kalliimpi elintapa, kuin minkä kanssa se voi kilpailla, on vastenmielistä, vaikuttaa juurikuin jotenkin tehokas ylellisyyslaki, ja että monessa osassa Yhdysvaltoja on todella vaikea ihmisen, jolla on tosisuuret tulot, keksiä keino niiden käyttämiseen, niin ettei joudu kansan paheksimisen alaiseksi. Vaikka sellaiset tiedot kuin nämät epäilemättä ovat suuresti liioteltuja olevien olojen kuvaajiksi, niin niiden esittämä asiainlaita ei ole ainoastaan ymmärrettävä ja mahdollinen, mutta todennäköinen seuraus demokratisista ajatuksista yhteydessä sen käsityksen kanssa, että yleisöllä on kielto-oikeus sitä tapaa vastaan, jolla yksityiset kuluttavat varojansa. Meidän on vaan enää oletettava, sosialististen mielipidetten jommoinenkin leviäminen, niin käy enemmistön silmissä häpeälliseksi omistaa varoja muuta kuin joku vähäinen määrä, tahi saada tuloja, joita ei ole kätten työllä ansaittu. Periaatteeltaan tämänkaltaiset mielipiteet ovat jo laajalti vallalla käsityöläisluokassa ja painavat raskaasti niitä, joihin varsinkin tämän luokan mielipide sattuu, nimittäin sen omia jäseniä. Tunnettua on, että huonot työmiehet, jotka ovat enemmistönä monen teollisuuden haaran työväessä, ovat jyrkästi sitä mielipidettä, että huonojen työmiesten pitäisi saada sama palkka kuin hyvätkin ja ettei kenenkään pitäisi sallittaman kappaletyöllä tahi muuten suuremman taitonsa ja uutteruutensa avulla ansaita enempää kuin muut ilman sitä. Ja he pitävät siveellistä vahtia, joka joskus käy ruumiilliseksikin, pelottaakseen taitavia työmiehiä vastaanottamasta ja työnteettäjiä antamasta suurempaa palkkaa hyödyttävämmästä palveluksesta. Jos yleisöllä on tuomiovalta yksityisissä asioissa, niin en käsitä, että nämät ihmiset ovat väärässä, tahi että kenenkään yksityisen erityistä yleisöä voidaan moittia anastamastaan itselleen saman vallan jäsentensä individualisen käytöksen yli, kuin koko yleisö anastaa koko kansan jäsenten yli.

Mutta älkäämme viipykö oletetuissa tapauksissa. Todellisuudessa tehdään juuri meidän päivinämme suuria anastuksia yksityiselämän vapauden alalla, vielä suurempia on uhkaamassa jommoisillakin menestyksen enteillä, ja tuumia harkitaan, jotka vaativat rajatonta valtaa yleisölle ei ainoastaan lain kautta kieltää, mitä se ajattelee vääräksi, mutta päästäkseen sen kimppuun, mitä se vääräksi ajattelee, kieltää joukon semmoisiakin asioita, joiden se myöntää olevan vahingottomia.

Liiallisuutta muka estääkseen ovat erään englantilaisen siirtomaan ja melkein puolen Yhdysvaltain asukkaat lailla kieltäneet mitenkään käyttämästä käyneitä juomia paitsi lääkkeellisiin tarkotuksiin: sillä niiden myymisen kielto on itse asiassa, niinkuin sillä on tarkotettukin, niiden käyttämisen kielto. Ja vaikka tämä laki epäkäytöllisyytensä vuoksi on peruutettu monessa valtiossa, jossa se ensin hyväksyttiin, siinäkin, josta se on saanut nimensä, alku on kuitenkin tehty, ja sitä ovat erinomaisella pontevuudella pitkittäneet monet tunnustetut filantropit, keräämisen puolustajia samallaiselle laille tässä maassa. Yhdistys eli "allianssi", niinkuin se itseänsä sanoo, joka on tätä varten perustettu, on tullut johonkin huutoon julkaisemalla kirjeenvaihdon sen sihteerin ja erään välillä niitä harvoja Englannin julkisia miehiä, jotka pitävät, että valtiomiehen mielipiteiden tulee nojautua periaatteisiin. Lordi Stanleyn osalla tässä kirjevaihdossa on laskettu vahvistettavan hänestä jo olevia toiveita niissä, jotka tuntevat kuinka harvinaisia sellaiset ominaisuudet, kuin on ilmestynyt muutamissa hänen julkisissa esiintymisissään, onnettomuudeksi ovat niissä, jotka ottavat osaa valtiolliseen elämään. Allianssin äänenkannattaja, jota "kovasti surettaisi hyväksyminen sellaisen periaatteen, mitä voitaisiin vääntää ulkokultaisuuden ja vainon oikeuttamiseksi", ottaa näyttääkseen sen "leveän ja ylipääsemättömän muurin", joka erottaa sellaiset periaatteet yhdistyksen periaatteista. "Kaikki ajatusta, mielipidettä ja omaatuntoa koskevat seikat tuntuvat minusta olevan, hän sanoo, lainsäädännön piirin, ulkopuolella; kaikki yhteiskunnallista tekoa, tapaa ja välejä vaarantavat asiat, jotka ovat ainoastaan sen rajattoman vallan alaisia, joka on valtiolla itsellään eikä individillä, olevan sen sisäpuolella". Ei ole ensinkään mainittu kolmatta luokkaa, eroavaa näistä kummastakin, tekoja ja tapoja näet, jotka eivät ole yhteiskunnallisia vaan individualisia, vaikka juuri tähän luokkaan varmaan käyneitten juomain juomisteko kuuluu. Käyneitten juomain myyminen tosin on kaupantekoa ja kauppa on yhteiskunnallinen teko. Vaan valittamamme loukkaus ei tapahdu myyjän vapautta vastaan, vaan ostajan ja kuluttajan; sillä valtio saa aivan yhtä hyvin kieltää häntä juomasta viinaa, kuin tahallaan tehdä hänelle mahdottomaksi saada sitä. Mutta sihteeri sanoo: "minä vaadin, kansalaisena, oikeutta säätää lakia, milloin vaan minun yhteiskunnallisia oikeuksiani tallataan toisten yhteiskunnallisten tekojen kautta". Ja sitten määrittelemään näitä "yhteiskunnallisia oikeuksia". Jos mikään polkee minun yhteiskunnallisia oikeuksiani, varmaan väkeväin juomain kauppa sitä tekee. Se hävittää minun oikeutetun turvallisuuteni, yhä vaan luomalla ja ärsyttämällä yhteiskunnallista epäjärjestystä. Se polkee minun oikeuttani tasa-arvoon, hyötyen kurjuuden luomisesta, jota minä verotetaan auttamaan. Se estää minun oikeuteni vapaasen siveelliseen ja henkiseen kehitykseen, ympäröimällä tieni vaaroilla ja heikontamalla sekä turmelemalla yhteiskuntaa, jolta minulla on oikeus vaatia molemminpuolista apua ja kannatusta. Tämä oppi "yhteiskunnallisista oikeuksista", jonka vertaista ei luultavasti koskaan ennen ole selviin sanoihin puettu, on siis lyhyesti: kunkin individin ehdottomana oikeutena on vaatia, että kukin muu elää kaikin puolin niin, kuin hänen tulisi; joka tästä vähänkään horjahtaa, loukkaa minun yhteiskunnallista oikeuttani ja oikeuttaa minut lainsäädännöltä vaatimaan epäkohdan poistamista. Niin kummallinen periaate on paljoa vaarallisempi, kuin mikään erityinen sekauminen vapauteen: ei ole mitään vapauden loukkausta, jota se ei oikeuttaisi. Se ei tunnusta ensinkään mitään oikeutta vapauteen, paitsi ehkä jos pitää mielipiteensä salassa, niitä koskaan ilmaisematta; sillä samalla kuin ajatus, jota minä katson vahingolliseksi, livahtaa jonkun huulilta, se polkee kaikkia "yhteiskunnallisia oikeuksia", kuin "allianssi" on minulle taannut. Tämä oppi etuuttaa kaikki ihmiset kaikkien muiden siveellisestä, henkisestä ja vielä ruumiillisestakin täydellisyydestä, joka on kunkin vaatijan määrättävänä oman ohjeensa mukaan.

Toinen tärkeä esimerkki laittomasta sekaumisesta yksityisen oikeutettuun vapauteen, eikä ainoastaan uhkaavasta vaarasta, vaan jo kauvan loistavalla menestyksellä toimeenpannusta, on laki pyhäpäivän viettämisestä. Epäilemättä luopuminen yhtenä viikon päivänä, sen mukaan kuin elintarpeet sen sallivat, tavallisista jokapäiväisistä askareista, vaikkei siihen uskonto velvota muita kuin juutalaisia, on erittäin hyvä tapa. Ja jollei tätä tapaa voi noudattaa ilman työväestön yhteistä suostumusta siihen, niin, kuin joku työnteollaan pakottaisi toisiakin työhön, on ehkä luvallista ja oikein, että laki takaa jokaiselle vapauden noudattaa sitä muista huolimatta, keskeyttämällä teollisuuden suuremmat työt erityisenä viikon päivänä. Mutta tämä oikeutus, perustuva toisten suoraan etuun siitä, että kaikki sitä tapaa noudattavat, ei uletu niihin omavalitsemiin puuhiin, joissa joku ihminen näkee sopivaksi kuluttaa joutoaikansa, eikä se vähimmässäkään määrässä koske huvitusten ehkäisemiseen lain kautta. Tosin on yhden huvitus toisen päivätyötä, mutta monen nautinto, puhumattakaan hyödyllisestä virkistyksestä, kannattaa kyllä jonkun ihmisen työnteon, kuin vaan ammatti on vapaasti valittu ja siitä vapaasti pääsee. Työväki on aivan oikeassa tuumiessaan, että jos kaikki tekisivät työtä sunnuntaina, annettaisiin seitsemän päivän työ kuuden, päivän palkasta: mutta kuin suurin osa töitä on seisautettu, se pieni määrä, jonka toisten nautintoa varten vielä täytyy työtä tehdä, saapi samassa määrässä palkan lisää, eikä heidän ole pakko niihin töihin antautua, jos pitävät joutilaisuutta sivutuloja parempana. Jos muuta apukeinoa siihen halutaan, niin sopiihan tavaksi ottaa joutopäivän pidon jonakin muuna viikon päivänä juuri näitä ihmisluokkia varten. Ainoa peruste siis, jolla pyhäpäivän huvitusten ehkäisemistä voi puolustaa, täytyy siis olla, että ne ovat uskonnollisesti väärät: lainsäädännön vaikutin, jota ei koskaan voi kyllin vakavasti vastustaa. "Deorum injuriae Diis curae" (Loukkaamiset jumalia jumalien huoleksi). On vaan näytettävänä, että yhteiskunta tahi joku sen virkamies on ylhäältä saanut toimekseen kostaa luultuja loukkauksia Kaikkivaltiasta vastaan, joissa loukkauksissa ei samalla ole vääryyttä lähimäisiämme vastaan. Käsitys, että yhden ihmisen velvollisuutena on toisen uskonnollisuuden valvominen, oli pohjana kaikkiin uskonnollisiin vainoihin, ja, jos se myönnettäisiin, oikeuttaisi ne täydellisesti. Vaikkei se tunne, joka puhkee yhä uudistettuihin yrityksiin seisauttaa rautatieliike sunnuntaisin, vastustaa museitten avaamista j.m.s., ole niin julma kuin muinaisten vainoojain, niin mielenlaatu, joka siinä ilmaistaan, on pohjaltaan aivan sama. Se on päätös, ettei sallita muitten tehdä, mitä heidän uskontonsa myöntää, koskei vainoojan uskonto sitä myönnä. Se on usko, ettei Jumala ainoastaan kauhistu harhauskoisen tekoa, vaan lukee meille rikokseksi, jos me jätämme harhauskoisen ahdistamatta.

En malta olla näihin esimerkkeihin lisäämättä, kuinka vähän yleensä välitetään ihmisvapaudesta, kuinka ilmeistä vainon kieltä kuohuu tämän maan sanomalehdistö, milloin se vaan mormonisuuden kummallisen liikkeen puheeksi ottaa. Paljon olisi sanottavaa tuosta odottamattomasta ja opettavaisesta seikasta, että uskoteltua uutta ilmestystä ja siihen perustettua uskontoa, käteen tuntuvan petoksen tuotetta, jonka perustajassakaan ei ollut erinomaisten ominaisuuksien tenhovoimaa, ovat sadat tuhannet uskoneet ja että se on tehty yhteiskunnan perustukseksi sanomalehtien, rautateitten ja sähkölangan aikakaudella. Meitä liikuttaa tässä vaan se, että tällä uskonnolla, niinkuin muilla ja paremmilla uskonnoilla, on marttyrinsä, että sen profeta ja perustaja tuli opetuksensa tähden roistoväen raadeltavaksi, että muut sen tunnustajat menettivät henkensä saman laittoman väkivallan kautta, että heidät pakolla karkotettiin joukossa siitä maasta, jossa he ensiksi esiintyivät, että vielä nytkin, kuin heidät on ajettu autioon olopaikkaan erämaan keskeen, moni tässä maassa peittelemättä julistaa, että olisi oikein (vaikka se on hankalaa) lähettää retkikunta heitä vastaan ja väkivallalla pakottaa heidät mukautumaan muitten ihmisten ajatuksiin. Se kappale mormonisessa tunnustuksessa, joka pääasiallisesti synnyttää sitä vastenmielisyyttä, mikä täten puhkoo uskonnollisen suvaitsevaisuuden tavalliset laidat, on moniavioisuuden pyhitys, joka, vaikka sallittu muhamedilaisille, hindulaisille ja kiinalaisille, näyttää kiihdyttävän sammumatonta vihaa, kuin sitä harjoittavat englanninkieltä puhuvat ja kristillisyyteen kuuluviksi tunnustautuvat ihmiset. Ei kukaan syvemmältä paheksu tätä mormonista laitosta kuin minä, sekä muista syistä, että siitäkin, ettei se likimainkaan ole vapauden aatteen mukaista, vaan on sen aatteen suoraa polkemista, koska se vain juottaa kokoon toisen yhteiskuntapuoliskon kahleita ja vapauttaa toisen keskinäisistä velvollisuuksistaan sitä kohtaan. Mutta on muistettava tämän välin olevan yhtä vapaaehtoisen siinä olevien vaimojen puolelta, joiden tässä saa arvata kärsivän, kuin missään muussa avioliitossa; ja kuinka oudolta tämä seikka näyttäneekin, on siihen selitys maailman yhteisissä käsityksissä ja tavoissa, jotka opettavat vaimon ajattelevan aviota välttämättömäksi ja saattavat ymmärrettäväksi sen, että moni vaimo mielemmin olisi yksi useita emäntiä, kuin ei ollenkaan emäntä. Muita maita ei vaadita tunnustamaan sellaisia avioliittoja eikä mormonisten mielipidetten hyväksi vapauttamaan osaa asukkaitaan heidän omasta laistaan. Mutta kuin erioppiset ovat väistyneet muitten vihamielisiä ajatuksia paljon enemmän kuin heiltä oikeudella voitiin vaatia, kuin he ovat jättäneet maat, joissa ei voitu hyväksyä heidän oppiansa, ja asettuneet syrjäiseen maanääreen, jonka he ensimäisinä ovat tehneet ihmisten asuttavaksi, on vaikea saada päähänsä, minkä muun kuin tyrannian aatteen mukaan heitä voidaan estää elämästä siellä lakinensa, kuin vaan eivät hyökkäile muiden kansain kimppuun ja kuin suovat täyden lähtövapauden niille, joita heidän menonsa ei tyydytä. Eräs uusi kirjailija, muutamissa suhteissa hyvinkin ansiokas, ehdottaa, hänen omia sanojansa käyttääksemme, ei ristiretkeä vaan sivistämisretkeä tätä moniavioisuuden yhteiskuntaa vastaan, lopettaakseen tuon hänen mielestään taantumisaskeleen sivistyksessä. Taantumiselta se tosin tuntuu minustakin, mutta minä en ymmärrä, että toisella yhteiskunnalla olisi oikeus pakottaa toista sivistymään. Niin kauvan kuin ne, jotka noista huonoista laista saavat kärsiä, eivät pyydä muilta yhteiskunnilta apua, en voi myöntää, että kerrassaan syrjäisten tulisi astua väliin vaatimaan lakkautettavaksi asiaintilaa, johon kaikki, joihin se suoraan koskee, ovat tyytyväiset, siitä syystä että se muka on kauhistus monen tuhannen penikulman päässä oleville ihmisille, joilla ei siihen ole mitään osaa eikä siinä tekemistä. Lähettäkööt, jos tahtovat, lähetyssaarnaajia saarnaamaan sitä vastaan, ja vastustelkoot oikeilla keinoilla (jommoinen ei opettajien vaijistaminen ole) sellaisen opin edistystä heidän omassa kansassaan. Onhan sivistys saanut raakuudesta voiton, kuin maailma oli raakuuden vallassa; onpa siis liikaa tunnustaa pelkäilevänsä, että raakuus juuri oikein kukistuttuansa uudestaan virkoaisi ja tekisi sivistyksen tyhjäksi. Sivistys, joka täten voi sortua voitetun vihollisensa edessä, on varmaan sitä ennen niin turmeltunut, etteivät sen varsinaiset saarnaajat ja opettajat eikä kukaan kykene eikä ota vaivakseen nousta sitä puolustamaan. Jos näin on asian laita, niin sitä parempi, kuta pikemmin semmoinen sivistys saa lähdön. Se voi ainoastaan jatkua huonosta huonompaan, kunnes häviää ja uudistuu (niinkuin länsiroomalainen keisarikunta) tarmokkaitten barbarien kautta.

VIIDES LUKU.

Sovellutuksia.

Näillä sivuilla puolustettujen periaatteitten täytyy tulla jotenkin yleisesti myönnetyksi pohjaksi seikkaperäiselle keskustelulle, ennenkuin millään menestyksen toiveella voi yrittääkään johdonmukaisesti sovelluttamaan niitä kaikilla hallinnon ja siveysopin eri aloilla. Ne harvat huomautukset, kuin minä tuumin tehdä erityiskohtain alalla, ovat aijotut pikemmin valaisemaan periaatteita, kuin esiintuomaan kaikkia niiden seurauksia. Minä en siis tarjoa oikeastaan sovellutuksia, vaan niiden näytteitä, jotka puolestaan suurempaan selvyyteen saattanevat niiden kahden perusohjeen sisällystä ja rajoja, jotka yhteensä ovat koko tämän kirjan pääoppina, ja auttanevat arvostelua pysymään tasapainossa niiden välillä, missä tapauksissa näyttää epäiltävältä, kumpi niistä on siihen kohtaan sovellutettava.

Ne perusohjeet ovat ensiksi, ettei individi ole vastuussa yhteiskunnalle teoistansa, kuin ne eivät vaaranna kenenkään muun etuihin, paitsi hänen omiinsa. Neuvo, opetus, kehotus ja vältteleminen muiden ihmisten puolelta, jos he sitä oman etunsa vuoksi pitävät tarpeellisena, ovat ainoat keinot, joilla yhteiskunta oikeudenmukaisesti voi ilmottaa vastenmielisyyttänsä tahi paheksumistansa hänen käytöksestänsä. Toiseksi, että niistä teoista, jotka ovat muitten eduille vahingollisia, on individi vastuussa ja joko yhteiskunnallisen tahi laillisen rangaistuksen alainen, jos yhteiskunta suojelukseksensa katsoo jommankumman olevan tarpeesen.

Ensiksikään ei saa mitenkään olettaa, että, koska ainoastaan vahingottaminen tahi todennäköinen vahingottaminen muitten etuja voi oikeuttaa yhteiskuntaa sekaumaan, siis se aina oikeuttaisi niin tekemään. Monessa tapauksessa individi laillista asiaa ajaessaan välttämättömästi ja siis laillisesti tuottaa kiusaa tahi tappiota muille, tahi kaappaa itselleen jonkun hyvän, jota heillä oli järkevä toivo saada. Tällaiset etujen vastaisuudet individien kesken syntyvät usein huonoista yhteiskunnallisista laitoksista, mutta niitä ei voi välttää niin kauvan kuin ne laitokset kestävät, ja muutamia ei voisi välttää minkäänlaisissa oloissa. Ken onnistuu kovasti täytetyssä ammatissa, ken tutkinnossa voittaa kilpailijansa, ketä puolustetaan kiistassa jostakin esineestä, jota kumpikin haluaa, hän hyötyy muiden tappiosta, heidän turhista ponnistuksistansa ja heidän pettymyksestänsä. Mutta yleisesti myönnetään olevan parempi ihmiskunnan yhteiselle edulle, että ihmiset pyrkivät tarkotustensa perille tällaisia seurauksia säikkymättä. Toisin sanoen, yhteiskunta ei myönnä kovaonnisille kilpailijoille mitään oikeutta, ei laillista eikä siveellistä, saamaan korvausta tällaisista kärsimisistä, ja pitää ainoastaan silloin tarpeellisena sekautua, kuin voittoon on käytetty keinoja, joita ei yleinen etu salli — nimittäin vilppiä eli petosta ja väkivaltaa.

Siis vieläkin: kauppa on yhteiskunnallinen toimi. Ken ottaa myydäkseen yleisölle jonkunlaista tavaraa, koskettaa sillä muitten ihmisten ja yleensä yhteiskunnan etuihin. Siten hänen käytöksensä periaatteessa on yhteiskunnan tuomiovallan alaisena: siispä yhteen aikaan pidettiinkin yhteiskunnan velvollisuutena kaikissa tärkeiksi katsotuissa tapauksissa määrätä hinnat ja säätää teollisuuden menot. Mutta nyt on tunnustettu, vaikka vasta pitkän taistelun perästä, että sekä hinnoista että tavaran laadun hyvyydestä pidetään paras huoli, päästämällä valmistaja ja myyjä kerrassaan vapaiksi, sillä ehdolla vaan että ostajalla on sama vapaus hankkia tarpeensa mistä hyvänsä.

Tämä on n.s. vapaakaupan oppi, joka on eri pohjalla, vaikka yhtä lujalla, kuin tässä kirjassa puolustettu yksityisen vapauden aate. Rajoitukset kaupassa tahi tuotannossa kauppaa varten ovat oikeastaan pakkoa, ja kaikki pakko, pakkona, on pahaa. Mutta nämät pakotukset koskevat ainoastaan sitä osaa käytöstä, jossa yhteiskunta on oikeutettu pakottamaan, ja ovat siis vääriä ainoastaan sentähden, ettei niistä todella lähde niitä tuloksia, joita niillä tarkotetaan saatavan. Samoin kuin ei individin vapauden aate sisälly vapaakaupan oppiin, samoin ei se sisälly useimpiin niihin kysymyksiin, jotka syntyvät tämän opin rajoista; ei esim. kysymykseen, minkä verran julkista tarkastusta on suvaittava estämiseksi petosta väärennyksen kautta; missä määrin työnantajia olisi pakotettava terveydellisiin varokeinoihin tahi toimiin suojellaksensa vaarallisissa töissä käytettyä työväkeä. Nämät kysymykset koskevat vapautta ainoastaan siinä, että aina on parempi, muuten samallaisissa oloissa, jättää ihmiset omiin valtoihinsa, kuin tarkastella heitä: mutta että heitä lainmukaisesti saa tarkastaa näitä tarkotuksia varten, se on periaatteessa kieltämätöntä. Toisaalta on kysymyksiä sekaumisesta kauppaan, joissa oikeastaan on vapaus kysymyksessä: sellaisia on Maine-laki, joka jo on ollut puheena, opiumin Kiinaan viennin kielto, myrkynkaupan rajoitus; lyhyesti kaikki kohdat, joissa sekaumisella tarkotetaan mahdottomaksi tehdä tahi vaikeuttaa jonkun erityisen hyödyn saavuttamista. Nämät sekaumiset ovat vastustettavat, ei siltä että ne loukkaavat valmistajan tahi myyjän vapautta, vaan ostajan.

Yhdessä näitä esimerkkejä, kysymyksessä myrkkyjen myynnistä aukeaa uusi kysymys; nimittäin niin sanoaksemme polisin vallan oikeista rajoista, siitä missä määrin lainmukaisesti saa sortaa vapautta ehkäisemiseksi rikoksia tahi tapaturmia. Hallituksen kieltämättömiä tehtäviä on ryhtyä varokeinoihin rikosta vastaan, ennenkuin se on tehty, yhtä hyvin kuin paljastaa ja rangaista sitä jäljestäpäin. Mutta hallituksen ehkäisemistoimi on paljoa enemmin väärinkäytettävissä vapauden vahingoksi kuin rankaisemistoimi, sillä tuskin on mitään haaraa ihmisen lainmukaisessa toimintavapaudessa, jota ei voisi sattuvastikin esittää helpottavaksi rikosta tavalla tahi toisella. Yhtäkaikki jos julkinen viranomainen tahi vaan yksityinen ihminenkin näkee, että joku selvästi valmistelekse rikoksen tekoon, heidän ei olo pakko toimettomina katsoa, kunnes rikos on tehty, vaan saavat käydä väliin estääkseen sitä. Jos ei myrkkyjä koskaan ostettaisi tahi käytettäisi muuhun kuin murhantekoon, olisi oikein estää niiden valmistaminen ja kauppa. Mutta niitä tarvitaan ei ainoastaan viattomiin, mutta myös hyödyllisiin tarkotuksiin, ja rajoituksia ei voi panna yhdessä kohdassa, niin etteivät ne koske toiseenkin. Se taas on julkisen viranomaisen oikea toimi, että hän suojelee tapaturmilta. Jos valtion virkamies tahi kuka hyvänsä näkee jonkun ihmisen yrittävän yli sillan, jonka he tietävät olevan epävarman, eikä ole vähääkään aikaa varottaa häntä vaarasta, saavat he tarttua häneen ja palauttaa hänet, mitenkään oikeastaan loukkaamatta vapautta; sillä vapaus on siinä, että saa tehdä mitä haluaa, eikä hän halunne pudota jokeen. Jollei taas onnettomuus ole varma, vaan ainoastaan peljättävä, voi ihminen itse yksinään arvostella, onko hänellä kylliksi aihetta uskaltaa vaaraan: tässä tapauksessa siis (joll'ei hän ole lapsi tahi heikkomielinen tahi jossakin kiihkon eli maltittomuuden tilassa, jossa ei arvostelukyky ole oikeillaan) tulee häntä, minun ymmärtääkseni, ainoastaan varottaa vaarasta, ei pakolla estää siihen menemästä. Samallaiset mietteet, sovitettuina sellaisiin kysymyksiin kuin myrkkyjen myyntiin, antavat meille ohjausta ratkaisemaan, mitkä mahdolliset järjestämistavat ovat ja mitkä eivät ole vapauden periaatteen mukaiset. Sellaista varokeinoa kuin esim. varustamista tavaran etiketillä, joka muutamilla sanoilla ilmaisee sen vaarallisen luonteen, saattaa vapautta loukkaamatta pakottaa: ostaja ei voi toivoa olleensa tietämättä, että hänen tavaransa on myrkyllistä laatua. Mutta vaatiminen lääkärin todistusta kaikissa tapauksissa tekisi toisinaan mahdottomaksi, aina kalliiksi saada ainetta laillisiin tarpeisiin. Minusta on ainoa keino, jolla voidaan vaikeuttaa rikoksen tekoa näillä aineilla mitenkään lukuunotettavalla tavalla loukkaamatta niiden vapautta, jotka haluavat myrkyllisiä aineita muihin tarkotuksiin, hankkimisessa Benthamin sattuvilla sanoilla kutsumaa "edeltävää todistusta" (preappointed evidence). Tämän varokeinon tuntee jokainen kontrahdeista. On tavallista ja oikein, että laki, kuin kontrahti on tehtävä, vaatii ehdoksi sen pakolliseen täyttämiseen, että siinä on noudatettu muutamia muotoja, niinkuin nimikirjoitusta, todistajia y.m.s. jotta, jos riitaa seuraisi, olisi todistuksia näyttämään, että kontrahti on todella tehty ja etteivät mitkään seikat tehneet sitä laillisesti voimattomaksi: sillä on tarkotuksena panna suuria hankaluuksia valheellisten kontrahtien tekemiselle ja semmoisissa oloissa tehtyjen kontrahtien tekemiselle, jotka olot, jos ne tunnettaisiin, veisivät koko kontrahdilta pätevyyden. Samanluontoisia varokeinoja sopisi panna pakoksi rikoksen välikappaleiksi sopivien esineitten myynnissä. Sopisi esim. vaatia myyjän luetteloon kirjoittamaan tarkkaan myyntiajan, ostajan nimen ja osotteen, tavaran laadun ja määrän, kysymään, mihin sitä tarvitaan, ja kirjoittamaan muistoon vastauksen, jonka saapi. Kuin ei lääkärin määräystä ole, olisi vaadittava kolmannen hengen läsnäoloa, todistajaksi ostajaa vastaan, jos sattuisi jälestäpäin olemaan aihetta epäillä tavaraa käytetyn rikokselliseen tarkotukseen. Tällaiset säännökset eivät yleensä olisi minään varsinaisena esteenä saamiselle tavarata, mutta hyvin huomattavana esteenä sen väärinkäyttämiselle ilmi tulematta.

Yhteiskunnalle kuuluva oikeus edeltävillä varokeinoilla suojella itseänsä rikoksilta sitä itseänsä vastaan vetää selvät rajat sille periaatteelle, ettei puhtaasti itsekohtaiseen hairaukseen voi oikeimmiten kiellolla tahi rangaistuksella välttytyä. Juoppous esim. ei tavallisissa oloissa ole sopiva ala lainsäädännön sekaumiselle, mutta minä pitäisin täydellisesti lainmukaisena, että ihminen, joka kerran on todistettu juovuspäissään tehneen väkivaltaa toista vastaan, pantaisiin erityisen, hänelle personallisen lain tarkastuksen alle, niin että jos hän vasta tavattaisiin juovuksissa, hän joutuisi rangaistuksen alaiseksi, ja jos hän siinä tilassa tekisi toisen rikoksen, niin siitä tuleva rangaistus olisi entistä ankarampi. Päihinsä juominen on rikos muita vastaan sellaisen ihmisen puolelta, jota juopumus kiihdyttää pahantekoon muita vastaan. Samoin myös ei laiskuutta voi, ilman tyranniaa, saattaa laillisesti rangaistavaksi, paitsi silloin kuin laiskuri saa yleisistä varoista apua tahi laiskuus vaikuttaa välipuheitten rikkomista; mutta jos ihminen laiskuudesta tahi muusta vältettävissä olevasta syystä jättäisi lailliset velvollisuutensa muita vastaan täyttämättä, esim. jättäisi elättämättä lapsensa, ei se ole tyranniutta, että pakottaisi häntä täyttämään tehtävänsä väkinäisellä työllä, joll'eivät mitkään muut keinot auttaisi.

Vielä on monta tekoa, joiden, ollen suoranaisesti vahingollisia ainoastaan tekijällensä, ei pitäisi tulla laissa kielletyksi, mutta jotka julkisesti tehtyinä loukkaavat hyviä tapoja ja siten tulevat muita vastaan tehtyjen rikosten luokkaan ja ovat oikeudella ehkäistävät. Näitä ovat rikokset siveyttä vastaan, joissa meidän on sitä tarpeettomampi viipyä, kuin ne ainoastaan välillisesti liittyvät aineesemme, sillä julkisuuden vastustaminen on yhtä ankara monen asian suhteen, joka ei itsestään ole moitittava, eikä semmoisena pidetty.

On toinen kysymys, johon on etsittävä sen periaatteen mukainen vastaus, kuin tässä on esitetty. Kuin jonkun personallista käytöstä pidetään häpeällisenä, vaikka kunnioitus vapautta kohtaan pidättää yhteiskuntaa etsimästä ja rankaisemasta sitä, koska suoranainen paha seuraus siitä sattuu ainoastaan tekijään, onko muiden ihmisten sallittava yhtä vapaasti neuvoa ja yllyttää siihen, mitä tuon on vapaus tehdä? Tässä kysymyksessä on kyllä vaikeuksia. Kiihottaminen toista johonkin tekoon ei oikeastaan kuulu itsekohtaisen käytöksen alaan. Neuvominen ja kehottaminen jotakin on yhteiskunnallinen teko ja on siis, niinkuin yleensä teot, jotka vaarantavat muihin, pidettävä yhteiskunnallisen tarkastuksen alaisena. Mutta vähällä miettimisellä oikeaa tämä ensi käsitys nähdessämme, että jollei tuo seikka tarkoin katsoen olekaan yksityisvapauden käsitteessä, niin ainakin ne järkisyyt, joihin yksityisvapauden aate perustuu, soveltuvat siihenkin. Jos on sallittava ihmisten omalla uhallaan heitä itseään koskevissa asioissa toimia niinkuin heistä parhaalta näyttää, täytyy heillä olla yhtäläinen vapaus neuvotella keskenänsä, mikä on sopivaa näin tehdä, vaihtaa mielipiteitä, antaa ja ottaa viittauksia. Mitä on lupa tehdä, siihen täytyy olla lupa neuvoa. Asia on epäiltävä ainoastaan silloin, kuin neuvojalla on personallista hyötyä neuvostansa, kuin hän pitää ammattinansa, elatukseksensa tahi rahalliseksi tuloksensa edistää sitä, mitä yhteiskunta ja valtio katsovat pahaksi. Siitä syntyy todella uutta sekaannuksen aihetta asiaan, nimittäin sellaisten ihmisluokkain olemassaolo, joiden etu on yhteisenä hyvänä pidetyn vastainen ja joiden elintapa perustuu tähän vastaan hangoittelemiseen. Onko tässä sekauduttava, vai ei? Huoruus esim. on suvaittava ja samoin peli, mutta onko kenenkään sallittava olla parittaja tahi pelihuoneen pitäjä. Tämä on niitä seikkoja, jotka ovat kahden periaatteen ulkorajalla, eikä ole hetipaikalla selvää, kumpaanko kahdesta se oikeastaan kuuluu. Kummallakin puolen on todisteita. Suvaitsevaisuuden puolesta saattaa sanoa, ettei ammattinansa pitäminen jotakin tointa, siitä eläminen ja hyötyminen tee rikokseksi sitä, mikä muuten olisi sallittavaa; että tekoa tulee joko johdonmukaisesti sallia tahi johdonmukaisesti kieltää; että, jos ne aatteet, joita me tähän saakka olemme puolustaneet, ovat oikeat, yhteiskunnan asia yhteiskuntana, ei suinkaan ole tuomita mitään vääräksi, joka koskee ainoastaan yksityistä; ettei yhteiskunta voi mennä varottamista edemmäksi, ja että toisella pitää olla yhtä suuri vapaus yllyttää, kuin toisella varottaa. Tätä vastaan voidaan väittää, että vaikkei yleisöllä tahi valtiolla ole oikeutta valtansa nojassa päättää, ehkäisemistä tahi ratkaisemista varten, sen tahi senlaisen paljastaan yksityisetuja koskevan käytöksen olevan hyvän tahi pahan, on se täydellisesti oikeutettu olettamaan, jos se käytöstä pahaksi katsoo, ainakin epäilyksen alaiseksi onko se paha, vai ei. Että siinä tapauksessa se ei voi olla väärässä yrittäessään poistaa vaikutusta houkutusten, jotka eivät ole omaa etua katsomattomia, voimaa viettelijäin, jotka varmaan toimivat omaan puoleensa, joilla on suora personallinen etu toisella puolella ja juuri sillä puolella jota valtio uskoo vääräksi, ja jotka tunnustavat edistävänsä sitä ainoastaan omaksi hyväksensä. Varmaan, saatetaan väittää, ei voi tapata mitään, ei uhrata mitään hyvää niin järjestäessä asiat, että ihmiset saavat oman mieleenjohtumansa mukaan valita, joko viisaasti tahi hullusti, niin vapaina kuin mahdollista sellaisten ihmisten vehkeistä, jotka oman etunsa hyväksi kiihottavat heidän halujansa. Siis (sanottaneen), vaikka asetukset laittomasta pelistä ovat kerrassaan puolustamattomissa, vaikka kaikilla ihmisillä pitäisi olla vapaus pelata omassa tahi muiden huoneessa tahi tilauksella määrätyssä, ainoastaan tilaajille ja heidän vieraillensa avoimessa paikassa — niin julkisia pelihuoneita ei sittenkään pitäisi sallittaman. Tosin ei kielto koskaan tepsi, ja annettakoon polisille kuinka tyrannillinen valta tahansa, pelihuoneita aina voidaan pitää muilla verukkeilla; vaan ne saatetaan pakottaa liikkumaan jotenkin salassa ja hämärässä, ettei niistä tiedä muut, kuin ne, jotka niitä hakevat, ja sen enempää ei yhteiskunnan tule tarkottaakaan. Näissä todisteissa on joltinenkin voima. En uskalla päättää riittävätkö ne oikeuttamaan sitä siveellistä epäsääntöisyyttä, että sivuseikka rangaistaan, vaikka pääasia on (ja täytyy olla) vapaaksi tunnustettu, että parittaja sakotetaan ja vangitaan vaan ei huorintekijä — pelihuoneenpitäjä vaan ei pelaaja. Vielä vähemmin tulisi tavalliseen osto- ja myyntimenoon sekautua tämäntapaisilla perusteilla. Melkein kaikkea tavaraa, jota ostetaan ja myydään, saatetaan väärinkäyttää, ja myyjällä on rahatuloa tämän väärinkäytön edistämisestä; mutta ei tähän voi perustaa mitään todisteita esim. Maine-lain hyväksi, sentähden että väkeväin juomain myyjiä, vaikka heille onkin etua niiden väärinkäytöstä, välttämättömästi tarvitaan niiden oikeaa käyttöä varten. Kuitenkin on näiden myyjäin etu liiallisuuden edistämisestä todellinen paha ja oikeuttaa valtion tekemään rajoituksia ja vaatimaan takeita, jotka ilman tätä oikeutusta loukkaisivat laillista vapautta.

Vielä on kysymys siitä, eikö valtion, samalla kuin se sallii käytöstä, pitäisi kuitenkin epäsuoraan siitä vierottaa, kuin se pitää sitä tekijänsä parhaitten etujen vastaisena; eikö esim. sen pitäisi ryhtyä toimiin tehdäkseen juopumiskeinot kalliimmiksi tahi lisätä vaikeutta niihin pääsemiseen rajoittamalla myyntipaikkojen lukua. Tässä niinkuin useimmissa käytöllisissä kysymyksissä on monta erotusta tehtävää. Verottaminen väkeviä juomia, suorastaan vaikeuttamiseksi niiden saantia, eroaa ainoastaan määrässään täydellisestä kiellosta, ja se olisi oikeutettua ainoastaan, jos tämäkin olisi oikeutettu. Kaikki maksunlisä on kieltoa niille, joiden varat eivät riitä korotettuun hintaan; ja niille, joiden varat riittävät, on se sakko, joka heille tulee tyydyttämästään erityistä haluansa. Heidän valintansa huvituksia ja heidän tapansa käyttää varojansa, ovat — heidän täytettyään lailliset ja siveelliset velvollisuutensa valtiota ja yksityisiä kohtaan — heidän oma asiansa, ja niiden täytyy olla heidän omassa päätösvallassaan. Nämät mietelmät saattavat ensi katsauksella näyttää hylkäävän väkeväin juomain valitsemisen erityiseksi verotuksen esineeksi valtion tuloja varten. Mutta täytyy muistaa verotuksen valtiontuloihin olevan aivan välttämättömän ja useimmissa maissa olevan tarpeen, että melkoinen määrä tätä verotusta on välillinen, ja valtion siis ei voivan päästä panemasta muutamain tavarain käyttämiselle veroa joka joillekuille saattaa tuntua kiellolta. Senvuoksi on valtion velvollisuus veroja pannessaan ottaa huomioon, mitä tarpeita kuluttajat parhaiten voivat kärsiä, ja etupäässä valita niitä, joiden käyttämisen, sangen vähäisen määrän yli, se pitää suoranaisesti vahingollisena. Väkeväin juomain verotus siis, siihen määrään, joka tuottaa suurimmat valtiontulot (olettaen että valtio tarvitsee kalkki tulot kuin se verotus antaa) ei ole ainoastansa myönnettävä, vaan myös hyväksyttävä.

Kysymykseen näiden tarvesaineiden myönnin tekemisestä enemmän tahi vähemmän yksinomaiseksi etuoikeudeksi on vastattava eri lailla, sen tarkotuksen mukaan, jota tuolla rajoituksella tahdotaan auttaa. Kaikki julkiset kokouspaikat kaipaavat polisin peräänkatsantoa ja erittäin tämällaiset paikat, koska rikokset yhteiskuntaa vastaan ovat herkät juuri niissä syntymään. Senvuoksi sopii rajoittaa näiden tavarain myyntivallan (ainakin paikalla nauttimista varten) ihmisille, joiden kunniallinen käytös on tunnettu ja taattu; tehdä sellaisia säännöksiä myymälän avaus- ja sulkemisajasta, kuin julkinen tarkastus kaipaa; ottaa myyntioikeus pois, jos rauhanhäiriöitä useammasti tapahtuu myymälän pitäjän leväperäisyyden ja kykenemättömyyden tähden tahi jos myymälä tulee yhtymäpaikaksi lainrikkomisten keksimistä ja valmistelemista varten. Sen enempää rajoitusta en minä käsitä periaatteellisesti oikeutetuksi. Niin esim. oluen- ja viinanmyymäläin luvun supistaminen julkilausutussa tarkotuksessa tehdä niihin pääsö vaikeammaksi ja vähentää houkutuksen tiloja ei ainoastaan tuota samaa hankaluutta kaikille, sentähden että jotkut voisivat helppoutta väärinkäyttää, vaan ei sovikaan muuhun yhteiskuntatilaan, kuin sellaiseen, jossa työtätekeviä luokkia julkisesti kohdellaan kuin lapsia tahi villejä ja pidetään pakkokasvatuksessa, jotta he vastaisuudessa soveltuisivat laskettavaksi vapauden etuoikeuksiin. Ei tämä ole se periaate, jonka mukaan työtätekeviä luokkia julkisesti hallitaan missään vapaassa maassa, eikä kukaan ihminen, joka vapaudelle antaa oikean arvon, myönny siihen, että heitä täten hallitaan, ennenkuin on kaikkia koetettu kasvattaaksensa heitä vapauteen ja hallitaksensa heitä kuin vapaita ihmisiä ja ennenkuin on lopullisesti näytetty, että heitä voidaan hallita ainoastaan kuin lapsia. Paljas esittäminen tämän alternatiivin osottaa, kuinka järjetöntä on olettaa sellaisia ponnistuksia tehdyn missään niitä tapauksia, joita tässä tarvitsee varteen ottaa. Ainoastaan sentähden, että tämän maan laitokset ovat läjä epäjohdonmukaisuuksia, sallitaan meillä käytäntöön päästä seikkoja, jotka kuuluvat despotiajärjestelmään tahi n.s. isälliseen hallitukseen, samalla kuin meidän laitosten yleinen vapaus sulkee ulos tarpeellisen tarkastuksen, jotta pakotus todella vaikuttaisi siveellisen kasvatuksen tavoin.

Jo edellä huomautettiin tässä kirjassa, että yksityisen vapaus seikoissa, jotka vaarantavat ainoastaan yksityiseen, sisältää vastaavan vapauden jollekin individijoukolle keskinäisen sopimuksen kautta järjestää ne asiat, jotka koskevat heihin yhteisesti ja koskevat ainoastaan heihin. Tässä kysymyksessä ei ole mitään vaikeuksia niin kauvan, kuin kaikkien asianosaisten tahto pysyy muuttumattomana; mutta koska tämä tahto saattaa muuttua, on usein tarpeen, ainoastaan heitä itseäänkin koskevissa asioissa, että he menevät keskinäisiin sitoumuksiin, ja kuin he sen tekevät, on sopivaa yleiseksi säännöksi, että näitä sitoumuksia on täytettävä. Mutta luultavasti kaikkienkin maitten laeissa on tästä yleisestä säännöstä joitakin poikkeuksia. Ei ainoastansa olla ihmisiä velvottamatta pitämään sitoumuksiansa, jotka loukkaavat kolmannen oikeutta, vaan katsotaan joskus riittäväksi syyksi päästämään heitä sitoumuksestansa, kuin se sitoumus vahingottaa heitä itseänsä. Tässä (Englannissa) ja useimmissa muissa sivistyneissä maissa esim. sitoumus, jolla ihminen myisi itsensä tahi antaisi itsensä myydä orjaksi, olisi aivan arvoton, eikä laki eikä yleinen mielipide pakottaisi sitä pitämään. Perustus tähän rajoittamiseen hänen omaa valtaansa määrätä omasta kohtalostaan maailmassa on ilmeinen ja näkyy sangen selvästi tässä äärimmäisessä tapauksessa. Syynä sekaantumatta olemiseen, paitsi muiden tähden, ihmisen omaehtoisiin tekoihin on kunnioitus hänen vapauttansa kohtaan. Hänen vapaaehtoinen valintansa on takeena siitä, että mitä hän siten valitsee on hänelle toivottavaa tahi ainakin mukiinmenevää, ja että hänen hyvästänsä pidetään parhaiten huolta antamalla hänen omin keinoinsa sitä tavotella. Mutta myymällä itsensä orjaksi luopuu hän vapaudestansa; hän herkeää sitä vastaisuudessa käyttämästä tästä yksityisestä teosta edespäin. Hän siis itsepuolestaan tekee tyhjäksi juuri sen tarkotuksen, joka oikeuttaa antamaan hänen määrätä itsestään. Hän ei enää ole vapaa, vaan on siitäpuolin asemassa, jota ei puolusta sekään seikka, että voisi luulla hänen vapaatahtoisesti siinä pysyvän. Vapauden aate ei voi vaatia, että hänellä pitäisi olla vapaus olemaan epävapaa. Se ei ole vapautta, että sallitaan jättää vapautensa. Näitä syitä, joiden pätevyys tässä erityisessä tapauksessa on niin päivänselvä, sopii silminnähtävästi sovittaa paljoa laajemmallekin. Tosin rajoja panevat niihin kaikkialla elämän välttämättömyydet, jotka yhä vaativat meitä, ei tosin luopumaan vapaudestamme, vaan myöntymään yhteen ja toiseen rajoitukseen siinä. Mutta se periaate, joka vaatii tarkastuksetonta toimintavapautta kaikessa, mikä vaarantaa ainoastaan tekijään itseensä, vaatii, että niiden, jotka ovat sitouneet toisillensa seikoissa, mitkä eivät kolmatta liikuta, pitäisi kyetä päästämään toisensa sitoumuksesta: ja ilmankin sellaista vapaaehtoista päästöä tuskin on sitä kontrahtia tahi sitoumusta, paitsi rahan tahi rahanarvon kysymyksessä ollessa, josta uskaltaisi sanoa, ettei siitä pitäisi olla mitään peräymisvapautta. Wilhelm von Humboldt lausuu siinä erinomaisessa kirjassa, josta jo olen edellä lainannut, vakaumuksenansa, ettei personallisia välejä tahi palveluksia koskevain sitoumusten pitäisi koskaan laillisesti kestää yli määräajan ja että tärkeimmän näistä sitoumuksista, avioliiton, ollen siitä omituinen, että sen tarkotus on hukassa, joll'ei molempain puolten tunteet ole sopusoinnussa sen kanssa, pitäisi kaipaamaan ainoastaan toisen puolen ilmotettua tahtoa tullaksensa puretuksi. Tämä aine on liian tärkeä ja liian monimutkainen tullaksensa sivumennen selvitetyksi ja minä kosketan siihen ainoastaan sen verran, kuin on tarpeellista minun aineeni valaistukseksi. Jollei von Humboldtin tutkimuksen tiiviys ja ylimalkaisuus olisi pakottanut häntä tässä seikassa tyytymään johtopäätöksen lausumiseen premissejä esittämättä, olisi hän epäilemättä tunnustanut, ettei kysymystä voi ratkaista niin yksinkertaisilla syillä, kuin ne ovat, joihin hän rajottautuu. Kuin ihminen joko selvillä lupauksilla tahi käytöksellään on saanut toisen luottamaan, että hän edelleen toimii määrättyyn suuntaan, rakentamaan toiveita ja tuumia ja tälle oletukselle laskemaan osan elinsuunnitelmaansa, nousee hänen puoleltansa tuota toista ihmistä kohtaan uusi jakso siveellisiä velvollisuuksia, jotka mahdollisesti saattavat tulla voitetuiksi, mutta joita ei voi olla lukuun ottamatta. Jos taas kahden kontrahtipuolen keskinäisestä välistä on lähtenyt seurauksia toiselle; jos se on pannut kolmannen puolen erityiseen asemaan, tahi, niinkuin avioliitossa on laita, on synnyttänyt kolmannen puolen eloon, syntyy kummankin kontrahtipuolen puolelta velvollisuuksia tätä kolmatta kohtaan, ja niiden täyttämisen tahi ainakin täyttämistavan täytyy suuresti vaikuttaa alkuperäisten kontrahtipuolten välin jatkumiseen tahi purkamiseen. Tästä ei seuraa, enkä minä voi myöntää, että nämät velvollisuudet ulottuisivat vaatimaan kontrahdin täyttämistä millä uhalla tahansa vastahakoisen puolen onnelle; mutta ne ovat välttämättömiä seikkoja tässä kysymyksessä, ja jos kohta von Humboldtin väitöksen mukaan niiden ei pitäisi mitenkään tekemän erotusta puolten laillisessa vapaudessa irtautua sitoumuksestansa (eikä niiden minustakaan pidä paljoa tekemän sitä), ne välttämättömästi tekevät suuren erotuksen siveellisessä vapaudessa. Ihminen on velvollinen ottamaan kaikki nämät seikat lukuun, ennenkuin päättää astua askeleen, joka ehkä koskee muiden niin tärkeitä etuja; ja jollei hän anna näille eduille oikeaa arvoa, on hän siveellisesti vastuussa vahingosta. Minä olen tehnyt nämät selvät muistutukset paremmin valaistakseni vapauden aatetta yleensä, enkä sentähden että niitä ensinkään kaivataan erittäin tähän kysymykseen, jota päinvastoin tavallisesti keskustellaan, niinkuin olisi lasten etu kaikki ja täysi-ikäisten ei mikään.

Minä olen jo huomauttanut, että tunnustetun yleisen periaatteen puutteessa vapautta usein suodaan, missä sen pitäisi olla kielletty, sekä kielletään, missä sen pitäisi olla suotu, ja yksi niitä seikkoja, joissa nykyisessä Europassa vapaudentunto on vahvin, on seikka, jossa se minun mielestäni on aivan väärällä paikalla. Ihmisellä pitää olla vapaus tehdä niinkuin tahtoo omissa asioissaan. Mutta hänellä ei pitäisi olla vapautta tehdä niinkuin tahtoo toimiessaan toisen puolesta sillä syyllä muka, että toisen asiat ovat hänen omiansa. Samalla kuin valtio kunnioittaa itsekunkin vapautta siinä, mikä erittäin liikuttaa häntä itseänsä, on sen velvollisuus pitää tarkasti silmällä, kuinka yksityinen käyttää valtaa, joka hänelle on suotu muiden yli. Tämä velvollisuus on enimmäkseen kerrassaan laiminlyöty perheellisiin väleihin nähden, jotka, suoranaisesti vaikuttaen ihmisonneen, ovat tärkeämmät kuin kaikki muut yhteensä. Miehen melkein despotillisesta vallasta vaimon yli ei tarvitse lavealta puhua tässä, koska ei mikään ole enemmän tarpeen pahan perinpohjaista poistamista varten, kuin se että aviovaimot pääsevät samoihin oikeuksiin ja saavat samoin lain suojan, kuin kaikki muutkin ihmiset, ja koska tässä asiassa vakauneen epäoikeuden puolustajat eivät nojaudu vapauteen, vaan peittelemättä taistelevat holhontavallan puolesta. Mutta erittäinkin lapsiin nähden ovat väärin sovitetut käsitykset vapaudesta todellisena esteenä valtion täyttämiselle velvollisuuksiansa. Tulee melkein ajattelemaan, että jonkun lapsia pidetään sanan mukaan eikä kuvaannollisesti osana häntä itseänsä, niin närkäs on yleinen mielipide vähimmästäkin lain sekaumisesta hänen ehdottomaan ja yksinomaiseen valtaansa niiden yli, närkkäämpi kuin melkein mistään sekaumisesta hänen omaan toimintavapauteensa: niin paljoa vähemmän ihmiset yleensä panevat arvoa vapauteen, kuin valtaan. Ajatteleppas esim. kasvatuksen laitaa. Eikö se ole jotenkin itsestään selvä asia, että valtion pitäisi pakolla vaatia jokaista sen kansalaiseksi syntynyttä kasvatettavaksi jonkun verran? Mutta kuka ei säikähdä tunnustaa ja puolustaa tätä totuutta! Tuskin kukaan tosin kieltänee olevan vanhempain pyhimpiä velvollisuuksia (tahi nykyisen lain ja tavan mukaan isän), että he synnytettyään maailmaan ihmisolennon antavat tälle olennolle kasvatuksen, joka tekee hänet; mahdolliseksi täyttämään tehtävänsä elämässä muita ja itseänsä kohtaan. Mutta vaikkakin yksimielisesti tunnustetaan tämä isän velvollisuudeksi, tuskin kukaan tässä sietää kuulla velvottamisesta hänet täyttämään sitä. Sen sijaan että hänet vaadittaisiin näkemään jotain vaivaa tahi tekemään jokin uhraus taataksensa lapsellensa kasvatusta, on jätetty hänen valittavaksensa vastaanottaa sitä tahi ottamatta olla, kuin sitä ilmaiseksi huolehditaan! Sitä ei vielä käsitetä, että saattaminen lapsen maailmaan ilman mitään toiveita kykenemisestä ei ainoastaan laittamaan ruokaa sen ruumiille, mutta myös opetusta ja kasvatusta sen mielelle on siveellinen rikos sekä kovaonnista jälkeläistä että yhteiskuntaa vastaan, ja että, jollei isä täytä tätä velvollisuuttansa, valtion tulisi pitää vaari sen täyttämisestä niin paljon kuin mahdollista isän kustannuksella.

Kuin vaan myönnettäisiin oikeutetuksi vaatimus pakollista yleistä kasvatusta, niin loppuisivat vaikeudet sen suhteen, mitä valtion pitäisi opettaa ja kuinka sen pitäisi opettaa, jotka nyt kääntävät koko asian paljaaksi lahkojen ja puolueitten taistelutantereksi kuluttaen kiistelyyn kasvatuksesta ajan ja vaivan, jotka pitäisi käyttää itse kasvatukseen. Jos hallitus ratkaisevasti päättäisi vaatia joka lapselle hyvän kasvatuksen, säästäisi se itseltään vaivan hankkia sitä. Se saattaisi jättää vanhempain huoleksi saada lapsillensa kasvatus, missä ja kuinka he tahtovat, ja tyytyä auttamaan koulumaksuissa köyhänpuolisten lapsia sekä suorittamaan kaikki koulukulut niistä, joiden puolesta ei ole ketään maksajaa. Ne vastaväitteet, jotka syyllä on tehty valtiokasvatusta vastaan, eivät pysty siihen, että valtio pakottaa kasvatukseen, vaan siihen, että valtio ottaa ohjatakseen tätä kasvatusta, joka on aivan kerrassaan eri asia. Kansan koko kasvatuksen tahi suurimman osan joutumista valtion huostaan vastustan minä yhtä paljon kuin kukaan. Kaikki se, mitä on sanottu luonteen individualisuuden tärkeydestä, ihmisten mielipiteiden ja käytöstavan eriäväisyydestä, käsittää yhtä tärkeäksi kasvatuksen eriäväisyyttä. Yleinen valtiokasvatus on ainoastaan keksimä, jolla tahdotaan valaa kaikki ihmiset aivan toistensa kaltaisiksi, ja kuin valin, johon se ne heittää, on hallituksen päävallan mielen mukainen, olkoon se sitten monarkki, papisto, aristokratia tahi silloisen sukupolven enemmistö, niin samassa määrässä kuin kasvatus vaikuttaa ja menestyy, samassa määrässä vahvistaa se despotismia hengen yli, joka luonnollisesti pyrkii ottamaan ruumistakin valtaansa. Valtion järjestämän ja tarkastaman kasvatuksen pitäisi olla, jos sitä ollenkaan on, ainoastaan yhtenä monien kilpailevain yritysten joukossa, jota kannatetaan esimerkin ja kiihotuksen vuoksi, pitääkseen muita jonkunlaisen etevyyden kannalla. Toista on tietysti, kuin yhteiskunta yleensä todella on niin takapajulla, ettei se voi eikä tahdo hankkia itsellensä oikeita kasvatuslaitoksia, jollei hallitus ottaisi sitä tehdäkseen: silloin tosin valitkoon hallitus pienemmän kahdesta suuresta pahasta ja ottakoon huolekseen koulut ja yliopistot, samoinkuin se ottaa osakeyhtiöiden perustamisen, jollei maassa ole yksityistä yrittäväisyyttä suuriin teollisiin hankkeisiin ryhtymään.

Mutta yleensä, jos maassa kerran on riittävästi sopivia ihmisiä hoitamaan kasvatusta valtion johdossa, niin ne samat ihmiset kykenisivät ja taipuisivat antamaan yhtä hyvää kasvatusta omin päinsä, kuin heille olisi palkka taattuna lain kautta, joka panisi kasvatuksen pakolliseksi ja vakuuttaisi valtionavun niille, jotka eivät kykene suorittamaan maksojansa.

Keinona valvomiseen tämän lain täyttämistä olisi ainoastaan julkinen tutkiminen, ulottuva kaikkiin lapsiin ja alkava jo nuoresta pitäin. Ikä olisi määrättävä, jossa kukin lapsi olisi tutkittava osaako hän lukea. Jos ei lapsi osaisi, olisi isä, jollei hänellä olisi mitään riittävää puolustuksen syytä, tuomittava kohtuulliseen sakkoon, joka olisi maksettava työllä, jos niin tarpeen, ja lapsi pantava hänen maksulleen kouluun. Kerran kunakin vuonna pitäisi uudistaa tutkintoa, asteettain laajentaen aineitten alaa, niin että yleinen hankkiminen ja sen parempi vielä jos säilyttäminen joku alin määrä yleisiä tietoja todella tulisi pakolliseksi. Tästä alimmasta määrästä ylöspäin pitäisi kaikissa aineissa olla vapaaehtoisia tutkintoja, joista kaikki, kuin ovat päässeet johonkin edistyskantaan, saisivat vaatia todistuksen. Estääkseen, ettei valtio näiden laitosten kautta saisi sopimatonta vaikutusvoimaa ajatuskantaan, tutkintoon vaadittavain tietojen pitäisi (paitsi paljaita tiedonalkeita, niinkuin esim. kielten oppimista ja niiden käyttämistä) korkeammissakin tutkinnoissa rajoittua yksinomaan faktoihin ja positivisiin tieteisiin. Tutkinnot uskonnossa, politiikissa ja muissa väittelynalaisissa aineissa eivät koskisi jonkun ajatuksen totuutta tahi vääryyttä, vaan ainoastaan itse tosiasiaa, että, sitä ja sitä ajatusta kannattavat niillä ja niillä perusteilla ne ja ne kirjailijat, koulut ja kirkot. Tämän järjestelmän mukaan nouseva sukupolvi ei olisi huonompi kaikkiin väiteltyihin totuuksiin nähden, kuin se nytkään on; siitä lähtisi valtiokirkollisia tahi eriuskoisia, niinkuin nytkin: valtio vaan pitäisi huolta siitä, että he olisivat oppineita kirkollisia ja oppineita eriuskoisia. Ei mikään estäisi heitä saamasta uskonnonopetusta, jos heidän vanhempansa tahtoisivat, samassa koulussa, jossa heille muutakin opetettaisiin. Kaikki valtion yritykset suuntaamaan kansalaistensa johtopäätöksiä keskustelunalaisissa asioissa ovat hyljättävät; mutta aivan paikallaan olisi hankkia vakuutus ja todistus, että kullakin kansalaisella on johtopäätöksen tekoon kustakin huomiota ansaitsevasta asiasta tarvittava tieto. Filosofian lukijalle on parempi, että hän kykenee suorittamaan tutkinnon sekä Locken että Kantin opissa, liittyköönpä hän sitten kumpaanko tahansa tahi vaikkei kumpaankaan, eikä ole mitään järjellistä estettä tutkimiselle ateistia kristinopin todisteista, edellyttämällä ettei häntä vaadita tunnustamaan uskovansa niitä. Mutta tutkintojen ylemmissä tiedonhaaroissa pitäisi, minun käsittääkseni, olla kerrassaan vapaaehtoisia. Annettaisiin liian vaarallinen valta hallitukselle, jos sen sallittaisiin sulkea jonkun ihmisen hänen ammatistansa, vieläpä opettajankin ammatista muka vaillinaisten tietojen vuoksi; ja minä yhdyn Wilhelm von Humboldtiin siinä, että arvoja tahi muita julkisia todistuksia tieteellisestä tahi ammattitiedosta pitäisi antaa kaikille, jotka ilmottautuvat tutkintoon ja sen koetuksen kestävät, vaan ettei sellaisten todistusten pitäisi tuottaa mitään etuja kilpailijain suhteen, paitsi minkä arvon yleinen mielipide niiden sisällykselle antaisi.

Kasvatus ei ole ainoa ala, jossa väärät käsitykset vapaudesta estävät vanhempain siveellisiä velvollisuuksia tulemasta tunnustetuiksi ja laillisia velvollisuuksia säädetyiksi silloinkin, kuin ovat vankimmat syyt edelliseen aina ja jälkimäiseenkin useimmissa tapauksissa. Itsessään on jo ihmisolennon eloon synnyttäminen vastuullisimpia tekoja ihmiselämässä. Tähän vastuusen meneminen — antaminen elon, josta saattaa tulla joko kirous tahi siunaus — on, jollei sillä olennolla, jolle se annetaan, ole ainakin tavalliset mahdollisuudet suotavaan elämään, rikos tuota olentoa vastaan. Ja liikaväkisessä tahi semmoiseksi tulemassa olevassa maassa synnyttäminen lapsia, hyvin vähäisen määrän yli, vaikuttaa työpalkkain alenemiseen ihmisten kilpaillessa ja on kova rikos kaikkia vastaan, jotka elävät työnsä ansiosta. Lait, jotka monessa manteren maassa kieltävät avioliiton, joll'eivät puolisot voi näyttää heillä olevan keinoja elättää perhettä, eivät käy valtion oikeudenmukaisen vallan yli: ja olkoot sellaiset lait hyödyllisiä tahi ei (joka kysymys pääasiallisesti riippuu paikallisista oloista ja mielipiteistä), ei niitä voi väittää vapautta loukkaaviksi. Sellaisten lakien kautta sekautuu valtio estämään turmiollista tekoa, muita vahingottavaa tekoa, joka olisi moitittava ja yhteiskunnalliselta kannalta häpeälliseksi leimattava, vaikkei katsottaisikaan sopivaksi sitä laillisesti rangaista. Mutta tavalliset käsitykset vapaudesta, jotka niin helposti suostuvat todellisiin sortamisiin yksityisvapautta seikoissa, mitkä koskevat ainoastaan yksityisiin itseensä, torjuvat yrityksen panemaan joitakin esteitä yksityisen taipumuksille, vaikka niiden seuraamisesta lähtee yhden tahi useamman jälkeläisen kurja ja turmeltunut elämä sekä monenlaista onnettomuutta niille, joihin hänen tekonsa ulottuu jollakin tavoin vaikuttamaan. Kuin me vertaamme ihmisten kummallista kunnioitusta vapautta kohtaan heidän kummalliseen kunnioituksen puutteesensa, niin tulemme ajattelemaan, että ihmisellä on välttämätön oikeus tehdä pahaa muille, vaan ei ensinkään oikeutta menetellä mielensä mukaan kenellekään kiusaa tekemättänsä.

Minä olen loppuun säästänyt suuren luokan kysymyksiä hallituksen sekaumisen rajoista, jotka kysymykset, vaikka ovatkin läheisessä yhteydessä tämän kirjan aineen kanssa, eivät ahtaalle ottaen kuulu siihen. Ne ovat tapauksia, joissa syyt sekaumista vastaan eivät nojaudu vapauden aatteesen, joissa kysymys ei ole sitomisesta individien tekoja, vaan auttamisesta niitä: kysytään pitäisikö hallituksen tehdä tahi vaikuttaa tehtäväksi jotakin niiden hyväksi, vaiko jättää heidän itsensä tehtäväksi yksityisesti tahi vapaaehtoisessa yhteydessä muiden kanssa.

Vastaväitteet hallituksen sekaumista vastaan, kuin ei siinä ole vapauden sortamista, saattavat olla kolmellaisia.

Ensimäinen on se, että tehtävä asia luultavasti tulee yksityisten kautta paremmin tehdyksi kuin hallituksen. Yleensä sanoen ei kukaan ole niin sovelias johtamaan jotakin puuhaa, tahi määräämään kuinka ja kenen sitä pitää johtaa, kuin ne, joilla on personallista etua siitä. Tämä periaate hylkää lainsäädännön tahi valtion virkamiesten ennen niin tavalliset sekaumiset teollisuuden tavalliseen menoon. Mutta tätä puolta asiata ovat riittävästi selvitelleet valtiotalouden tutkijat, eikä se erittäin koske tämän kirjan aatteisiin.

Toinen vastaväite on paljoa lähemmässä yhteydessä meidän aineemme kanssa. Monta kertaa, vaikk'eivät yksityiset ehkä suoritakaan jotakin erityistä asiaa ylimalkaan niin hyvin kuin valtion virkamiehet, on kuitenkin toivottavaa, että sen tekisivät yksityiset pikemmin kuin hallitus: sillä tavoin näet yksityiset henkisesti kasvaisivat, vahvistaisivat toimintakykyänsä, harjottaisivat arvosteluansa ja likemmin perehtyisivät asioihin, joiden kanssa he siten olisivat tekemisissä, Tämä on pääasiallisin, vaikkei ainoa juryoikeuden puolustus (ei-valtiollisissa asioissa); samoin vapaitten, kansaisten paikallis- ja kunnallislaitosten sekä teollisuus- ja armelijaisuusyritysten johdon vapaaehtoisten yhdistysten kautta. Nämät eivät ole vapauden kysymyksiä ja liittyvät tähän aineesen ainoastaan etäältä, mutta ne ovat kehityksen kysymyksiä. Kuuluu eri tilaisuuteen viipyminen näissä seikoissa, osissa kansalliskasvatusta: ne ovat todella omituista kansalaisten harjottamista, käytännöllistä puolta vapaan kansan politillisessa kasvatuksessa, sillä niissä kansalaiset otetaan personallisen ja perheellisen itsekkäisyyden ahtaasta piiristä ja totutetaan käsittämään yhteisiä etuja, hoitamaan yhteisiä asioita, opetetaan toimimaan yleisten tahi puoliyleisten vaikutinten mukaan ja ohjaamaan käytöstänsä tarkotusperiin, jotka yhdistävät heitä eivätkä erota toisistansa. Ilman tätä tottumusta ja kykyä ei vapaata valtiomuotoa voi syntyä eikä säilyä, niinkuin näyttää politillisen vapauden usein ohimenevä luonne maissa, joissa se ei ole riittävällä paikallisvapauden pohjalla. Hoitamista puhtaasti paikallisia asioita paikallisvirastojen kautta ja suuria teollisuusyrityksiä niiden yhdistymisen kautta, jotka vapaaehtoisesti hankkivat niihin rahavarat, puolustavat sitäpaitsi kaikki ne edut, joita tässä kirjassa on esitetty lähtevän kehityksen individualisuudesta ja toimintatapojen moninaisuudesta. Hallituksen toimet mielivät kaikkialla olemaan yhtäläisiä. Yksityisten ja vapaaehtoisten yhdistysten kanssa tulee päinvastoin monenlaisia kokeita ja loppumattomiin erilaisia kokemuksia. Hyödykseen voi valtio tekeytyä monista koetteista saadun kokemuksen keskusvarastoksi sekä toimelijaaksi levittäjäksi. Sen asia on tehdä jokaiselle kokeilijalle mahdolliseksi hyötyä muitten kokeista, eikä olla suvaitsematta muiden kokeita kuin omiansa.

Kolmas ja pätevin syy rajoittamiseen hallituksen sekaumista on vaara, että sen valta karttuu tarpeettomasti. Jokainen tehtävä niiden lisäksi, mitä hallituksella jo on, laajentaa yhä sen vaikutusvaltaa toiveisiin ja pelkoihin ja muuttaa yhä enemmän toimelijaan ja kunnianhimoisen osan yleisöä hallituksen hännystäjäksi tahi sen puolueen, joka pyrkii pääsemään hallitukseen. Jos maantiet, rautatiet, pankit, vakuutuslaitokset, suuret osakeyhtiöt, yliopistot ja julkiset hyväntekeväisyyslaitokset kaikki olisivat hallituksen eri haaroja, jos sen lisäksi kunnalliset ja paikalliset hallitukset kaikkine tehtävineen tulisivat keskushallituksen osastoiksi, jos hallitus määräisi ja palkkaisi virkamiehet kaikkiin näihin eri yrityksiin ja he hallitukselta odottaisivat kaikkea ylennystä virkatiellään, niin ei painovapaus eikä lainsäädännön kansainen järjestelmä tekisi tätä (Englantia) eikä mitään muuta maata vapaaksi muuta kuin nimeltä. Ja onnettomuus olisi sitä suurempi, jota voimallisemmasti ja taitavammasti virkakoneisto olisi rakennettu — jota nerokkaampia olisivat keinot saadakseen sopivimmat kädet ja päät sitä käyttämään. Englannissa on äskettäin, esitetty, että kaikki valtion sivilivirkamiehet otettaisiin kilpailututkinnon kautta, jotta niiksi saataisiin intelligentimmät ja oppineimmat ihmiset, kuin on saatavissa; ja paljon on puhuttu sekä kirjoitettu tämän esityksen puolesta ja sitä vastaan. Yksi todiste, johon sen vastustajat ovat eniten takertuneet, on, ettei pysyväisen valtion virkamiehen asema tarjoa riittäviä mahdollisuuksia tuloihin ja vaikutukseen, jotta se vetäisi puoleensa parhaat kyvyt, joilla aina on tiedossa houkuttelevampia uria ammateissa tahi yhtiöiden y.m. palveluksessa. Se ei olisi kummastuttanut, jos tätä todistetta olisivat käyttäneet esityksen ystävät, vastauksena sen pääasialliseen vaarallisuuteen. Vastustajista lähtien on se kylläkin outo. Mitä tuodaan esiin vastaväitteenä, on esitetyn järjestelmän varaventtiili. Jos todella kaikki maan korkeat kyvyt voitaisiin vetää valtion palvelukseen, niin esitys, joka tämän perille pyrkisi, saattaisi hyvinkin herättää levottomuutta. Jos jokainen yhteiskunnallisen toimen haara, johon vaaditaan järjestettyä yhteistyötä tahi avaria ja syviä näköaloja, olisi valtion käsissä ja jos valtion viroissa olisi yksinomaan kykenevimpiä miehiä, niin maan koko korkeampi kulttuuri ja käytännöllinen äly, paitsi puhtaasti spekulatiivista, olisi puristettuna kokoon lukuisaan virkamiehistöön, johon koko muu yhteiskunta kaikessa katseensa kääntäisi: rahvas odottaen johtoa ja määräystä kaikissa tehtävissään, kyvykkäämmät ja yrittelijäämmät tavotellen personallista ylennystä. Tuon virkamiehistön joukkoon pääseminen ja siihen päästyä siinä kohoominen tulisi kunnianhimon ainoaksi esineeksi. Tämän hallitusjärjestelmän aikana ei ainoastaan ulkopuolella oleva yleisö olisi käytännöllisen kokemuksen puutteessa kykenemätön tarkastamaan tahi hillitsemään virkamiehistön menettelytapaa; vaan myös, jos sattumalta despotilliset tahi luonnollisen menon mukaan kansaiset laitokset joskus nostaisivatkin etupäähän hallitsijan tahi hallitsijoita, joilla olisi uudistusharrastuksia, niin ei mitään reformia saataisi aikaan, joka olisi virkamiehistön etujen vastainen. Despootti on voimaton virkamieskuntaa vastaan; hän voi lähettää jokaisen virkamiehiänsä vankilaan, mutta hän ei voi hallita ilman heitä, tahi vastoin heidän tahtoansa. Jokaiseen hänen käskyynsä on heillä äänetön kieltovoima (veto) paljaan peräytymisen kautta sitä voimaan panemasta. Maissa, joissa sivistys on enemmän edistynyt ja henki enemmän kapinallinen, yleisö, totuttuaan odottamaan kaikkea tehtäväksi valtion kautta, tahi ei ainakaan itse puolestaan mitään tekemään kysymättä valtiolta ei ainoastaan lupaa tehdä sitä, mutta myös kuinka se on tehtävä, luonnollisesti pitää valtiota vastuunalaisena kaikesta pahasta kuin sille sattuu, ja kuin epäkohdat käyvät yli kansan kärsivällisyyden rajojen, nousee se hallitusta vastaan ja tekee n.s. vallankumouksen, jonka jälkeen joku muu joko kansan laillisella valtuutuksella tahi ilman sitä pyörähtää valtaistuimelle, jakelee käskyjänsä virkamiehistölle, ja kaikki käy melkein niinkuin ennenkin; virkavalta on muuttumatta, eikä mikään muu kykene sen sijalle astumaan.

Kerrassaan toisellainen näytelmä esiytyy kansassa, joka on itse tottunut ajamaan omat asiansa. Ranskassa, jossa suuri osa kansaa on ollut sotapalveluksessa ja monet kohonneet ainakin aliupseerin arvoon, on jokaisessa kansan kapinassa muutamia henkiä kykeneviä ryhtymään johtoon ja suoraa päätä sepittämään jonkunkaan toimintasuunnitelman. Mitä ranskalaiset ovat sota-asioissa, samaa ovat amerikalaiset kaikellaisilla sivilialoilla: jätäppäs heidät ilman hallitusta, niin jokainen amerikalaisyhdistys kykenee tekaisemaan jonkinlaisen ja hoitamaan sitä, tahi mitä muuta julkista puuhaa tahansa, riittävällä intelligenssillä, järjestyksellä ja päättäväisyydellä. Tämmöisen juuri tulee jokaisen vapaan kansan ollakkin; ja tähän kykenevä kansa on varma vapaudestansa, se ei anna koskaan orjaksi tehdä itseänsä yhden tahi useamman miehen kautta sentähden, että he saattavat anastaa keskihallituksen ohjakset ja valtia niitä. Ei mikään virkavalta voi toivoa saavansa tällaista kansaa tekemään tahi kärsimään mitään, johon ei kansa itse mielly. Mutta missä kaikki tapahtuu virkamiehistön kautta, siinä ei voi tapahtua mitään, jota virkamiehistö todella vastustaa. Valtiomuotona sellaisissa maissa on kansan kokemus ja käytännöllinen kyky järjestettynä harjotetulle virkamieskunnalle, jotta se hallitsisi muita; ja jota täydellisempi tuo järjestys on, sitä paremmin virkamieskunta menestyy vetämään puoleensa ja kasvattamaan itseänsä varten kyvykkäimmät ihmiset kaikista yhteiskunnan kerroksista ja sitä täydellisempi on kaikkien orjuus, myöskin virkakunnan jäsenet lukuun otettuina. Sillä hallitsevat ovat yhtä suuresti järjestelmänsä ja kurinsa orjia, kuin hallitut hallitsevain. Kiinalainen mandariini on yhtä suuresti despotismin välikappale ja kätyri, kuin alhaisin talonpoika. Yksityinen jesuiitti on alentavimpaan määrään saakka ritarikuntansa orja, vaikka kunta itse on olemassa jäsentensä yhteisen vallan ja merkityksen enentämiseksi.

Ei myöskään ole unhotettava, että maan kaiken parhaan kyvyn imeytyminen virkamieskuntaan on turmiollinen ennemmin tahi myöhemmin itse kunnan henkiselle toimelijaisuudelle ja edistyväisyydelle. Toisistansa riippuvaisia kuin sen jäsenet ovat noudattaen järjestelmää, joka, niinkuin kaikki järjestelmät, välttämättömästi suuressa määrin käy vakauneitten sääntöjen mukaan, virkamieskunta on alituisessa kiusauksessa vaipua kankeaan kaavallisuuteen tahi, jos se silloin tällöin syrjäytyy tästä kiertokulusta, syöksyä johonkin puolieräiseen kypsymättömään tuumaan, joka on, pälkähtänyt jonkun kunnan johtavan miehen päähän: ja ainoa sulku näihin likeisesti yhtyviin, vaikka näköjään vastaisiin suuntiin, ainoa kiihotin, joka voi kannattaa korkealla itse kunnan kykeneväisyyttä, on, että se on valppaan arvostelun alaisena ulkopuolella olevan, yhtä suuren kykeneväisyyden puolelta. Sen vuoksi on välttämätöntä, että keinoja on olemassa hallituksesta riippumatta kehittää sellaista kykeneväisyyttä ja hankkia sille tilaisuutta suurten käytännöllisten kysymysten oikeaan arvosteluun tarvittavaan kokemukseen. Jos tahtoisimme meillä aina olevan taitavan ja vaikuttavan virkamieskunnan, ennen kaikkea kunnan taipuvan suostumaan parannuksiin ja kykenevän niitä alkuunpanemaan, ja jos emme tahdo virkavaltamme alenevan turhimusvallaksi, niin tämä kunta ei saa anastaa kaikkia toimia, missä muodostuvat ja viljeltyvät ominaisuudet, joita kaivataan hallitsemisessa ihmiskuntaa. Määrääminen sen rajan, mistä nuo ihmisvapaudelle ja -edistymiselle niin kauhistavat epäkohdat alkavat, tahi oikeammin missä ne alkavat päästä voitolle niistä eduista, jotka seuraavat yhteiskunnan voiman kollektiivisesta käyttämisestä tunnustettujen päällikköjen johdolla esteitten poistamiseksi sen vaurastumisen tieltä; turvaaminen kaiken voiton vallan ja intelligenssin keskittämisestä, jonka voiton voi saada juoksuttamatta hallituskanaviin liian suurta osaa yleistä toimelijaisuutta, on vaikeimpia ja sekavimpia kysymyksiä hallitustaidossa. Se on suureksi osaksi kysymys yksityisseikoista, joissa monta ja monenlaista näkökantaa on silmällä pidettävä eikä mitään poikkeuksetonta sääntöä voi tehdä. Mutta minun uskoakseni se käytännöllinen aate, jossa turvallisuus on, se ihanne, joka on silmällä pidettävä, se perusohje, jonka mukaan on arvosteltava kutakin keinoa vaikeuden voittamiseksi, ehkä sisältyy näihin sanoihin: valta on hajotettava niin paljon kuin tehokas toiminta suinkin myöntää, tietoja on kartutettava keskustaan niin paljon kuin suinkin ja levitettävä siitä. Niinpä kunnallishallituksessa tulisi, kuten Uuden Englannin valtioissa onkin laita, kunnan valitsemain virkamiesten keskenänsä tarkoin jakaa kaikki toimet, joita ei olisi paras jättää niiden huostaan, ketä ne suoraan koskevat; mutta sitäpaitsi pitäisi kussakin laajemmassa paikkakunnallisessa piirissä olla keskeinen ylivirasto, joka samalla olisi yleisen hallinnon haarana. Tämä ylivirasto kokoaisi juuri kuin ahjoon ne moninaiset opetukset ja kokemukset, jotka saadaan saman julkisen toiminnan menosta kussakin kunnassa, sitä vastaavilla aloilla muissa maissa tehdyistä havainnoista sekä valtio-opin yleisistä perusteista. Tämä keskusvirasto olisi oikeutettava saamaan tietää kaikki, mitä on tehty, ja sen erityisenä velvollisuutena olisi oleva yhdessä paikassa hankitun opin tekeminen tunnetuksi muillekin. Korkean asemansa ja laajan havaintoalansa vuoksi vapautettuna paikallisviraston pikkumaisista esiluuloista ja ahtaista näköaloista saisi se luonnollisesti suurta arvoa neuvoillensa; mutta sen vaikutusvalta pysyväisenä laitoksena olisi minun mielestäni rajotettava pakottamiseen paikallisvirkamiehiä tottelemaan heidän noudatettavaksensa säädettyjä lakeja. Kaikissa seikoissa, joista ei yleisiä säädäntöjä ole, olisivat nuo virkamiehet jätettävät oman arvostelunsa varaan ollen vastuussa valitsijoillensa. Asetusten rikkomisesta pitäisi heidän olla vastuunalaisia lain edessä ja asetukset olisivat lainsäädännön kautta määrättävät; keskushallitus valvoisi ainoastaan niiden toimeenpanoa, ja, jolleivät ne oikein pääsisi voimaan, vetoaisi asian luonnon mukaan tuomioistuimiin pakottaaksensa lakia noudattamaan, tahi valitsijoihin, jotta he erottaisivat virkamiehet, jotka eivät olleet lakia sen hengen mukaisesti voimaan panneet. Sellainen on pääpiirteiltään se keskustarkastus, jota Poor Law Board (vaivaishoidonylihallitus) on aijottu harjottamaan vaivaisveron hoitajain suhteen koko maassa. Mitä tällä virastolla on valtaa tämän rajan yli, se on oikeutettua ja tarpeellista tässä erityisessä kohdassa parantamiseksi huonon hoidon juurtuneita epätapoja asioissa, jotka syvältä koskevat ei ainoastaan paikkakuntiin vaan koko yhteiskuntaan; sillä ei millään paikkakunnalla ole siveellistä oikeutta tekeytyä huonon hoidon tähden köyhälistön pesäksi, joka välttämättömästi kuohuu muihinkin paikkakuntiin ja turmelee koko työväenluokan siveellisen ja ruumiillisen tilan. Poor Law Board'in valta viralliseen pakotukseen ja alistettuun lainsäädäntöön (jota se muuten yleisen mielipiteen vuoksi hyvin niukasti käyttää), vaikka kerrassaan oikeutettu ensiarvoisessa kansallisessa edussa, ei olisi ensinkään paikallaan puhtaasti paikallisten etujen ylitarkastuksessa. Mutta keskusvirasto opetuksen ja neuvojen levittämistä varten eri paikkakuntiin olisi yhtä tärkeä kaikissa hallinnon osastoissa. Hallituksessa ei voi olla liian paljoa sellaista toimelijaisuutta, joka ei ehkäise vaan auttaa ja virittää yksityisen ponnistuksia ja kehitystä. Epäkohta alkaa siinä, kuin se yksityisen ja yhdistysten toimelijaisuuden ja voimain liikkeelle panemisen sijaan panee oman toimelijaisuutensa heidän puolestansa; kuin se opettamisen, neuvomisen ja tarpeen vaatiessa julkisen syyttämisen sijasta laittaa heidät kahleissa työskentelemään tahi käskee heidän astua syrjään ja tekee heidän tehtävänsä. Valtion arvo on ajan pitkään oleva niiden individien arvo, jotka sen muodostavat; ja valtio, joka laiminlyöpi heidän henkisen kehityksensä ja ylentämisensä asiaa saavuttaaksensa vähää suurempaa hallintotaitoa (tahi sen näköisyyttä, jota saa harjaantumisesta jonkun toimen erityisseikkoihin); valtio, joka kasvattaa alamaisensa kääpiöiksi, jotta he olisivat taipuvampia aseita, vaikkapa hyviinkin tarkotuksiin — tulee näkemään, ettei pikkumiehillä voi mitään tosisuurta aikaansaada ja että koneen täydellisyys, jolle se on kaikki uhrannut, ei sitä lopulta mihinkään auta sen elinvoiman puutteessa, jonka hän halusi tukehuttaa, jotta kone muka kävisi helpommin.

Viiteselitykset:

[1] Mogulin keisari, Tamerlanin sukua, (1542-1605). Hänen valtaistuimelle nousustansa (1556) alkaa "itämainen suuruudenaika" l. "Akbarin aika". Suom. muist.

[2] Tuskin olivat nämät sanat kirjoitetut, kuin, ikäänkuin loistavasti kumotakseen ne, v. 1858 tapahtuivat hallituksen vainoomiset painovapautta. Tämä epäviisas sekaantuminen valtiollisen keskustelun vapauteen ei ole kuitenkaan saanut minua muuttamaan ainoatakaan sanaa tekstissä, eikä se ole ollenkaan heikontanut minun vakaumustani, että kauhun kohtauksia lukuun ottamatta rangaistuksen ja sakon aika on valtiolliselta keskustelulta mennyt meidän maassa. Sillä ensiksikään ei vainoja jatkettu; ja toiseksi ne eivät oikeastaan olleetkaan mitään valtiollisia vainoja. Moitittu rikos ei ollut siinä, että tarkastettiin laitoksia tahi hallitsijain toimia tahi personia, vaan siinä että levitettiin epäsiveellisenä pidettyä oppia: tyranninmurhan laillisuutta.

Jos tämän luvun todisteilla on jonkunkaanlaista arvoa, niin pitäisi olla ihan täysi vapaus siveellisenä vakaumuksena tunnustaa kutakin oppia ja siitä keskustella, pidettäköön sitä kuinka epäsiveellisenä tahansa. Senvuoksi olisi hyödytöntä ja sopimatonta tässä ruveta tutkimaan ansaitseeko oppi tyranninmurhan laillisuudesta tuota nimeä vai ei. Minä tyydyn siihen, että sanon tämän asian aina olleen siveysopin ratkaisemattomia kysymyksiä. Yksityisen kansalaisen tekoa, kuin hän kukistaa rikoksellisen, joka nousemalla lain yli, asettuu ulkopuolelle laillisen rangaistuksen ja tarkastuksen piiriä, eivät kokonaiset kansakunnat eivätkä muutamat ihmisten parhaat ja viisaimmat ole pitäneet rikoksena, vaan ylevän kunnon tekona, eikä se (oikea tai väärä) ole murhan, vaan kansalaissodan luontoa. Sentähden minä pidän, että kehotus siihen on kussakin tapauksessa sopiva rankaisemisen syy, mutta ainoastaan jos selvä teko on seurannut sitä, tahi voidaan näyttää ainakin todennäköinen yhteys teon ja kehotuksen välillä. Eikä silloinkaan voi vieras hallitus, vaan juuri ahdistettu hallitus itse, itseänsä puolustaen, lain mukaan rangaista sen omaa olemista vastaan tehtyjä hyökkäyksiä.

[3] "Oppineitten opettaja". Danten lausuma Aristoteleksesta. Suom. muist.

[4] Thomas Pooley, Bodminin käräjät 31 p. heinäk. 1857. Seuraavassa joulukuussa hallitus hänet vapautti.

[5] George Jacob Holyoake, 17 p. elok. 1857. Edward Truelove, heinäk. 1857.

[6] Paroni de Gleichen. Polisioikeus Marlborough streetissä, 4 p. elok. 1857.

[7] Tärkeän varotuksen saapi siitä ankarasta vainoomahimojen kiihkosta, joka yhdessä meidän kansallisluonteemme huonoimpain puolten kanssa näyttäytyi Sepoykapinassa. Fanatikkojen ja ulkokullattujen raivoa saarnastuolissa ei kannata mainitakaan; mutta evankelisen puolueen päämiehet ovat julistaneet perusohjeekseen hindulaisten ja muhamedilaisten hallituksessa, ettei valtion varoilla ole kannatettava yhtään koulua, jossa ei raamattua opeteta; ja välttämättömänä seurauksena siitä on, ettei mitään valtionvirkaa ole annettava muille kuin todellisille kristityille tahi sellaisiksi ilmoittautuneille. Erään alavaltiosihteerin kerrotaan 12 p. marrask. 1857 vaalimiehilleen pitämässään puheessa lausuneen: "Englannin hallituksen suvaitseminen heidän uskontoansa (100 miljonan Englannin alamaisen uskontoa), taikauskoa, jota he kutsuvat uskonnoksi, on hidastuttanut brittiläisen nimen valtaa, ja ehkäissyt kristinuskon onnellista varttumista… Suvaitsevaisuus oli tämän maan uskonnollisten vapauksien vankka nurkkakivi, mutta ei saa antaa väärin käyttää tuota kallista sanaa. Hänen ymmärtääksensä se tarkoitti täydellistä vapautta kaikille, vapaata jumalanpalvelusta kristittyjen kesken, jotka palvelivat samalla perustuksella. Se tarkotti kaikkien kristittyjen lahkojen ja joukkioiden suvaitsemista, jotka uskoivat yhteen Vapahtajaan." Minä tahdon erittäin huomauttaa sitä seikkaa, että mies, joka on katsottu soveliaaksi täyttämään korkeaa virkaa tämän maan hallituksessa liberalisen ministeristön aikana, on sitä mielipidettä, että kaikki, jotka eivät usko Kristuksen jumaluutta, ovat pidettävät suvaitsevaisuuden piirin ulkopuolella. Kuka tämän tylsämielisen puheen jälkeen voi pysyä siinä Illusionissa, että uskonnollinen vaino on mennyt ei koskaan palatakseen?

[8] Wilhelm von Humboldt, Ideen zu einem Versuch die Grenzen der Wirksamkeit des Staats zu bestimmen. (Koe määrätä valtion vaikutusalan rajoja).

[9] Sterling, Essays.

[10] On sekä halveksittavaa että kauhistavaa siinä muutamia vuosia voimassa olleessa todistustavassa, jonka nojassa ihminen voidaan laillisesti julistaa kykenemättömäksi hoitamaan omia asioitansa, ja kuolemansa jälkeen hänen jälkisäädöksensä omaisuudestansa voidaan heittää syrjään, jos omaisuutta on kylläksi maksamiseen oikeudenkäyntikustannukset — jotka tuomitaan juuri siitä omaisuudesta. Vähimmätkin yksityiskohdat hänen jokapäiväisestä elämästään nuuskitaan, ja mitä vaan keksitään semmoista, joka alhaisemmalle käsitys- ja esityskyvylle näyttää hiukankaan jokapäiväisyydestä poikkeavalta, esiintuodaan jurylle todisteeksi mielettömyyteen — ja useinkin menestyksellä, sillä jurymiehet ovat vähää, jos ollenkaan vähemmän yksinkertaisia ja tietämättömiä, kuin todistajat; ja tuomarit tuolla erinomaisella puutteellisuudellaan ihmisluonnon ja -elämän tuntemisessa, joka meitä aina hämmästyttää englantilaisissa lakimiehissä, auttavat viemään heitä harhaan. Nämät tutkimukset kertovat kuin paksut kirjat kansan tunteen ja mielipiteen kannasta ihmisvapauteen nähden. Nimeksikään antamatta arvoa individualisuudelle, nimeksikään kunnioittamatta kunkin ihmisen oikeutta toimia — yhdentekevissä asioissa — niinkuin hänen mielestään ja taipumuksestaan parhaalta näyttää, tuomarit ja jurymiehet eivät voi käsittää kenenkään terveessä tilassa sellaista vapautta kaipaavankaan. Entisinä aikoina, kuin ehdotettiin ateisteja poltettaviksi, sääliväiset ihmiset tapasivat puolustaa heitä hulluinhuoneesen pantaviksi: ei olisi mitään kummasteltavaa näinä aikoina nähdä tätä samaa tehtävän ja tekijäin rehentelevän siitä, että he uskonnon vainoomisen sijasta ovat ryhtyneet näin ihmisystävälliseen ja kristilliseen tapaan kohdella noita onnettomia, sen ohella salaisesti tyytyväisinä siitä, että ne ovat saaneet ansaitun palkkansa.

[11] Bombaun parsien juttu on eriskummallinen esimerkki tästä seikasta. Kuin tämä toimellinen ja yrittelijäs heimo, persialaisten tulenpalvelijain jälkeläisiä, paetessaan syntymämaastaan Kalifien edestä saapui Länsi-Indiaan, ottivat hindulaiset hallitsijat suvaitaksensa heitä sillä ehdolla, etteivät he söisi härjänlihaa. Kuin samat seudut myöhemmin joutuivat muhamedilaisten valloittajain herruuteen, suvaittiin parseja edelleen sillä ehdolla, että luopuisivat sianlihasta. Tämä kuulijaisuus esivallalle tuli toiseksi luonnoksi, ja parsit vierovat nyt sekä härjän- että sianlihaa. Vaikkei se olekaan heidän uskontonsa vaatimus, on tuo kaksinkertainen kieltäymys ajan oloon ehtinyt juurtua heidän heimonsa tavaksi; ja tapa on itämailla uskonto.