METSOLAN POJAT
Maalaiselämää
Kuvannut
JOHN WILLIAM NYLANDER
Suomentanut
Sohvi Reijonen
Helsingissä, Söderström & C:o Kustannusosakeyhtiö, 1908.
SISÄLLYS:
1. Eräs talviaamu.
2. Varsa.
3. Ketunpyynti.
4. Potaska.
5. Västäräkit.
6. Rainar Holm.
7. Metsikananpoikanen.
8. Metsänpeitossa.
9. Talkoissa.
10. Joulu.
1.
ERÄS TALVIAAMU.
— "Poika!"
Ei vastausta.
— "Poika, valvotko sinä?"
Tasainen korsaaminen uuninpuoleisessa nurkassa jatkui.
Ville viskasi peiton syrjään ja hyppäsi lyhyt yöpaita päällään lattialle.
Huh, miten oli kylmä ja niin pimeä! Jollei kapea vasemmanpuoleinen kuun laita, joka vielä näkyi, olisi kaikin voimin talon alapuolella olevia avaroita lumikenttiä valassut, niin olisi tuskin ikkunaa erottanut.
Ville siirrälsi uutimia ja katseli ulos. Kaukaa tummasta metsänrannasta näkyi kaksi valopilkkua. Lentolasta ne loistivat. Oikeanpuoleinen tuli tuikki navetasta. Neljän aikaan joka aamu se sieltä pilkotti. Aikaiseen siellä lypsettiin, sillä he laittoivat aamumaidon kaupunkiin. Toista tulta ei milloinkaan ennen kuutta sytytetty. Se pilkki taloudenhoitajan huoneesta.
— "Kello käy seitsemättä, poika. Meidät on uni pettänyt. Ja nyt on päälle päätteeksi lauvantai", päivitteli Ville.
Kylmä siellä oli suuressa korkeassa huoneessa, värisytti niin, että hampaat loukkua löivät, ja hänen kätensä tärisivät lamppua sytyttäessä.
Korsaaminen loppui kumeahkoon kurinaan samassa kuin lampun valo välähti uunin luona olevaan vuoteeseen. Ollin miltei näkymättömäin kulmakarvain varjostamat silmät olivat vielä ummessa. Hänen leveä vankka nökerönenänsä tökötti tanakasti pystyssä ja raollaan olevasta suusta paistoi kaksi tasaista lujaa hammasriviä. Reikäleipähampaiksi niitä isä sanoi. Pulleat posket olivat lämpimän punaiset ja kaksi pyyleää paljasta käsivartta oli sievästi ristissä peitolla.
— "Poika, Olli, nouse! Kello käy seitsemättä!" huudahti Ville uudelleen.
Pitkäveteinen kurina kuului vastaukseksi. Aika lailla ponnistellen Olli kohotti kätensä päänsä yli, käänsihe hitaasti, veti polvet koukkuun rinnan alle ja kaivoi päänsä pielukseen. Leveä vanttera niska kohosi näkyviin, ja sitä verhosi punertavat hiukset niin tiheään, että niiden oli ihan täytynet kutriksi kähertyä päähän sopiakseen. Aikaillen hän viimeinkin sängystä vääntäysi takaperin.
— "Onkohan siellä pakkanen?" hän kysyi haukotellen, istahtaen mukavasti ruvetakseen pukeutumaan.
— "Tuntenethan tuon", vastasi Ville, joka jo henkseliään kiinitteli.
"Katsoppas!" Suu selkiselällään hän puhalsi, että henki pilvenä höyrysi.
— "Jo vain. Pitääpä tässä sitten panna kiirettä", tuumaili Olli taaskin haukotellen ja tutkivasti tarkastellen paksua, harmaata villasukkaa, ennenkuin hän verkalleen sen puolittain käänsi nurin.
Tuuli ulkona ulvoa ulisi. Kuin vihoissaan viskautui silloin tällöin muuan pilviä piirtävän kuusen oksa seinää vasten, niiden kuusten, jotka vieri vieressä kasvoivat harjanteen äyräällä rakennuksen luona. Pakkastiainen, jolla oli pesä ilmatorvessa, joka kerran säikähtäen kavahti pystyyn ja puolinukuksissaan raaputti kynsillään rauhallisen asuntonsa seinää. Sisäikkunan puoleksi irtautuneen paperiliuskan raosta kuului tuulen joka puhalluksella pitkäveteinen surullinen valitus.
Tuuli pohjoisesta, ja pohjoistuulella oli tukalinta. Sehän oli sanomattakin selvä, varsinkin ken luki maantietoa niinkuin Ville ja Olli ja kellä Suomen kartta oli päässä. Pohjoisjäämerestä myrsky pauhaten tulla rymisti yli Lapin tunturien, pyyhkäsi pitkin Pohjanmaan aukeita ja pitkäin vesistöjen jäätyneitä selkiä. Totta totisesti oli se tuuli kylmä, kun se viimein vinkuen ja vonkuen tupruutteli lunta pitkin jäätyneen järven ja suurten, paljasten peltojen välistä Hämeen harjannetta.
Talon pihalle päästyään eivät vihurit enää poistua yrittäneetkään. Eivät ne tyytyneet vain pyyhältämään pitkin päärakennusta ja jyväaittaa ja toisia aittoja pyrkien petäjikköön, joka talon takana koko harjanteen peitti. Nurkkauksessa ne pyörähtivät ja puhalsivat portinpylväiden lomitse, etelästä entäen, nuuskivat joka nurkan, tunkeutuivat pistävänä ja purevana kaikkiin mahdollisiin aukkoihin. Eteisen lattian ne lumivaipalla verhosivat ja keräsivät kokonaisia kinoksia keittiönporstuaan, jonka ovea alituiseen auottiin. Joka kynnyksestä ja jokaisen ikkunan laudotuksesta ne huoneihin veivät jäätävän uhon.
Koko talo olikin, niinkuin isällä oli tapana sanoa, ikäkulu harakanpesä, paitsi tietysti talli, joka oli uuden uutukainen. Sellaista tallia ei ollutkaan monessa talossa koko pitäjässä. Sen olikin isä rakennuttanut heidän sinne muutettuaan. Mutta muuten oli kaikki miltei ihan rappiolla.
Muutamana iltana viime talvena, kun he kaikki illallisen syötyä istuivat ruokasalissa töitään tehden ja isä väliin luki ääneen jotain sanomalehdestä, sanoi isoäiti, joka oli heillä kylässä, päätään nyökäyttäen poikain huoneeseen päin olevaan nurkkaan:
— "Elsa, huivi on tuolla pöydän alla."
Kukaan ei ollut huomannut sitä valkeaa pöydän alta. Isoäiti näki huonosti, muuten hän ei olisi sitä huiviksi sanonut, sillä hieno, kuiva lumi oli sinne kinostunut.
Äiti oli viitannut Elsalle, ettei hän olisi huomaavinaankaan, mitä hän rikkapellillä kantoi. Eikä kukaan siitä halastua sanaa virkkanut.
Vasta sitten kun isoäiti oli sanonut hyvää yötä, oli isä mennyt nurkkaan tunnustelemaan, mistä lunta melkein näkymättöminä hiukkasina rikkonaisten seinäpaperien välitse huoneeseen pyrysi.
— "Täällä tulee suuret korjaukset ensi kesänä", hän tuumaili.
Mutta sen sijaan tehtiinkin uusi talli. Talli täytyi rakentaa.
Ja ainoaksi korjaukseksi jäi, että äiti pöytäveitsellä tukkesi raon tappuroilla ja liimasi nurkkaan seinäpaperipalasen. Se oli sitä puna-kukkaista, jollaista oli konttorissa eikä se ollenkaan sopinut ruokasalin tummansinisiin kullattujen koukerojen koristamiin seinäpapereihin. Mutta ei se näkynyt, kun nurkkapöydän liina vedettiin tarpeeksi alas.
— "Jollei muuta, niin onhan se aika siisti", sanoi äiti lopetettuaan.
"Ja onhan meillä, Jumalalle kiitos, halkoja."
— "Ja kaksi vahvaa halonvetäjää", lisäsi isä.
Hän tarkotti Villeä ja Ollia, jotka myöskin siinä paperoitua nurkkaa tarkastelivat. Tuntuipa se hieman kuin kehumiselta.
— "Kuulitko, mitä isä sanoi?" kysäsi Ville heidän jäätyään kahden.
— "Enpä oikein", vastasi Olli, joka kyllä oli kuullut, mutta tahtoi sen kuulla toistamiseenkin. Isä ei monasti kehunut.
Mutta vaikkakin talo oli kuin harakanpesä, oli siellä Villestä ja Ollista muuta hauskempi kuin Uudellamaalla, jossa he olivat asuneet ennen.
Paljo oli tosin työtä, olipa niin paljo, ettei aika yrittänyt riittää. Mutta ihmeellistä kylläkin oli se Villestä, ja Ollista miltei juuri niin kuin olla pitikin. Tietysti on erotusta työssä ja työssä niinkuin kaikessa muussakin.
Koulunkäynti, jos kaikki koulutuntia voinee työksi sanoakkaan, oli tukalaa. Osa aineista ei kylläkään ollut tuhottoman ikäviä. Maantieto ja luvunlasku miltei hauskoja. Mutta ulkoluku ja kirjotukset, kun ei pieninkään mustepilkku saanut vihkoa tahrata, oli sietämätöntä. Istuppas sitten huoneessa tunti toisensa perästä, kun lumi loisti päivänpaisteessa ja kuura kimalteli koivussa, ihan kouluhuoneen ikkunan edessä, ikäänkuin houkutellen ulos, jossa Malmi ja toiset miehet kaikilla hevosilla ajoivat mutaa suolta. Se ei ollut helppoa! Tai kuulla Antin vetävän Kimolla lumirekeä, joka vielä nykäsi juuri koulu huoneen nurkkaa. Eikä saanut olla mukana. — Silloin ei ollut hauska päntätä päähänsä kuninkaita ja ristiretkiä ja laskea pitkän pituisia jakolaskuesimerkkiä. Eikä silloin opettajan sanellessa tuossa tuokiossa muistanut kirjotetaanko tehtä vai dehtä.
Entäpä kuulla opettajan myötäänsä hokevan:
— "Elsa on laskenut oikein! Elsa on ainoa, joka on lukenut läksynsä!
Elsa on ainoa, joka on kirjottanut oikein!"
Elsa! Oliko se sitten ihme! Kahta vuotta Villeä vanhempi, ja aikaa niin rosialti.
Ei, koulutyö, joksi opettaja sitä nimitti, ei ollut hauskaa. Mutta olipa sentään niin paljo muuta! Päästäppä taas aukomaan teitä kunnon pyryn perästä, kun kaikki portaat ovat hautautuneet suuriin kinoksiin ja portinpatsaat vain hiukan pilkistävät, ja navetanylisen portaat ovat lumivuorena! Tuskin vain oli hauskempaa kaivaa ja louhoa tunnelia Alppien läpi, josta opettaja oli kertonut, kuin puhkasta sellaisia kinoksia, varsinkin kun lumi oli niin tiukassa, että voi sen lohkoa suuriin neliskulmaisiin kappaleihin, niin suuriin, että ne töin tuskin jaksoi lapiolla kohottaa.
Villen ja Ollin eteiseen tullessa pilkotti tuli konttorin oven raoista. Ulko-oven salpa oli avattu, ja lumiset jälet matolla ilmasivat isän jo käyneen ulkona.
Kas vain, suuren halkolaatikon kansi oli auki. Ville koetteli kädellään halkolaatikkoa. Ei kapulaakaan.
— "Minähän tahdoin, että olisimme eilen tuoneet yhden kuorman lisää", hän nyrähti itku kurkussa.
— "Ennätetäänpä tässä", tuumaili Olli vetästessään nahkahiihnan vielä yhtä reikää tiukemmaksi kiinittämään lyhyenlaista ruskearuutuista päällysnuttuaan, joka ennen muinoin, ammoin sitten oli pitkänä komeana matkanuttuna seurannut Vihtori-enoa Englannista.
— "Sen koommin en enää siihen nappia ompele", oli äiti jo mennä talvena tuskitellut. "Ne kestävät kuitenkin vain sen ajan, jonka nuttu naulassa riippuu. Ollin on mahdotonta oppia vaatteitaan hoitamaan."
Ollipa löysi hiihnan ja pyöräytti sillä nuttunsa kiini. Se oli yhtä hyvä kuin monet napit ja näytti miesmäiseltä. Niinhän ne rengitkin pitivät pakkasella. Kun nuttu sitä paitsi ei milloinkaan enää napittamisen takia puristanut, ei myöskään huomannut sen kapenemistaan kapenevan, mikäli Ollin selkä levisi ja hän itse tanakoitui ja pyöristyi. Olipa tosiaankin vaikea uskoa häntä kymmenvuotiseksi. Ja jollei hän aina olisi pysynyt Villeä tuumaa lyhempänä, ei kukaan olisi aavistanutkaan, että hän oli kokonaista vuotta nuorempi, päivälleen vuotta nuorempi.
— "Melkeinpä kuin kaksoset", virkkoi äiti, kun puhe siihen kantautui, "ainoastaan kahden tunnin ero. Mutta Olli oli kookkaampi. Oi, semmoinen lihava mösseli! Mutta kiltti hän oli niinä aikoina. Vain nukkui ja söi ja söi ja nukkui. Ei hän milloinkaan edes hiiskahtanutkaan."
Toiset häntä muistivat kiusata, että hän vain "nukkui ja söi ja söi ja nukkui."
— "Elä ole milläsikään", isä lohdutteli. "Siitä voimistuu. Ja Suomi tarvitsee vahvoja käsivarsia ja leveitä hartioita. Paljo täällä on tehtävää: laajat alat raivattavat ja syvät ojat kaivettavat, hallasuot hävitettävät."
Jollei tuuli olisi ollut niin pureva, eivät Ville ja Olli olisi pakkasesta vähääkään välittäneet. Eipä tainnut olla kuin kaksitoista astetta, ja olihan usein ollut kaksikymmentäkin, jopa kerran kolmekinkymmentä. Mutta tuuli oli kiusallinen. Se nipisti nenää ja korvia ja pisteli tuhansin neuloin poskia ja silmäin ympäryksiä ja joka paikkaa, mihin se vain pääsi tai ylti. Olli veti hattunsa reuhkat korvilleen, niin että silmät vain kapeana viiruna näkyi, ja kompastui suurine saappaineen kynnysrautaan.
— "Kylläpäs nyt on pimeä", hän ärähti. "Voisi se kuitenkin hiukan paremmin valasta tuo kuu-polonen."
— "Elä niin sano", neuvoi Ville, "saattaa synniksi lukeutua. Kummankos vuoro on olla hevosena?"
— "Tietysti minun", Olli vastasi yrmeästi. "Kenenkäs muuten!"
Ville oli jo aukassut keittiön korkeiden portaiden alla olevan heidän oman säiliönsä oven ja vetänyt sieltä halkokelkan. Jollei olisi ollut niin hämärä, olisi ken hyvänsä voinut nähdä, että se oli huononpuoleinen vanha kelkka, johon Ville ja Olle olivat laittaneet aisat ja vääntäneet vitsakset kaplastenpäiden väliin aivan niinkuin miesten työreissä.
Vielä vitkastellen ja vastahakoisesti aisoihin astuessaan oli Olli hyvin vihainen. Mutta niin pian kuin hän oli valjaissa, ei hän ollutkaan enää Olli, vaan virkeä ja vallaton nuori hevonen, Ilo, joka hirnahdellen ja pää painuneena kohotteli polviaan, tömisytti jalkojaan ja halkoreki perässään porhalsi poikki pihamaan, niin että lumi ympärillä pyrysi. Villellä, joka ajoi, toisin sanoen piteli kelkkaa kaplastenpäistä, oli täysi työ pysytellessä mukana, ja jyrkässä käänteessä pirtin nurkkauksessa sai hän olla varoillaan, ettei tyhjä kelkka kaadu.
Huimaavaa vauhtia tallin ohi kiitäessään he kuulivat Antin siellä puuhaillessaan viheltelevän, ja hevosten kavioiden lakkaamaton kopse kuului pilttuista. Olli s.o. Ilo hiljensi kulkuaan, heitälsi päätään ja hirnahti. Mutta samassa tulla tupsahti kylmä pyrylumipälvi katolta. Hän painoi taas leukansa rintaa vasten ja jalkansa tallimäen kovaksi tallattuun lumeen ja kiiti vinhaa vauhtia loppumatkan halkovajaan.
Niinkuin konsanaankin hyvästi kasvatettu hevonen hän pysähtyi ihan vajanoven eteen, heti kun Ville oli sanonut ptruu. Ja oikeana Ollina hän sitten Villen kanssa latoi kuorman.
Suuri kelkka täynnä koivuhalkoja painaa aika paljon varsinkin kun lumi pakkasella pureutuu lujaan kylmiin jalasrautoihin eikä puhurin poika soisi sen kepeästi kinoksessa kulkevan.
Jospa sitä paitsi sekä hevosen että miehen täytyy ennen aamiaista, kello kahdeksaa, ainakin kahdesti lukasta kaikki aamupäiväläksyt, rientää siis minkä ennättää, niin eipä ala pakkasella olla halonvetäjälle enää asiaa.
Jo ensimäisen kuorman konttorin eteisen halkolaatikkoon tyhjennettyään Olli riisui hiihnan ja nosti hattunsa reuhkat. Ja kun laatikko kolmannesta kuormasta täyttyi, heittivät molemmat päällysnuttunsa tyhjälle kukkapöydälle ikkunan luo.
Päivä jo sarasti. Jyväaitan ja toisten aittojen välitse metsänlaidan yläpuolella ennusti kirkas, kylmä valojuova sieltä tunnin perästä auringon nousevan.
Tuuli ei hellittänyt. Se painoi rajusti savun kaikista uuninpiipuista pitkin kattoja ja hulmautteli hulmauttelemistaan pirtin avonaista takkavalkeaa, niin että se valasi kauvas pihalle. Pirtissä näkyi ihmisiä liikkuvan. Päivätyöläiset olivat tulleet ja asettelivat eväskonttiaan, karistelivat lunta tallukoistaan ja lämmitellessään keskustelivat pyrystä.
Miten paljoa helpompi oli työskennellä nuttusillaan! Tuossa tuokiossa oli keittiöhalot vedetty, ja jälellä vain kuormallinen koivuhalkoja suureen eteiseen.
Heidän kulkiessaan kuormineen konttorin ikkunan ohi isä juuri sammutti lampun lähteäkseen ulos. Hän siirsi uutimia ja koetti hämärissä tähystää lämpömittaria.
— "Kuuleppas, äiti, tuleppas katsomaan!" hän sanoi äitille, joka juuri tuli huoneeseen.
Valtaportaiden tie oli tukkeutunut, ja kelkka tarttunut kinokseen. Olli oli pudottanut aisat käsistään. Hän seisoi tapansa mukaisesti hajasäärin, katsoen miettivästi kelkan sepiä, joka oli kaivautunut syvälle kinokseen. Ville näytti innokkaasti selittävän.
— "Ville varmaankin tahtoo hakea lapion. Nyt he ovat miehiä mielestään", nauroi isä. "Niin on heillä kuin muillakin: mitä suuremmat vaikeudet voittaa, sitä suurempi ilo."
— "Onpahan koko ilo", sanoi äiti. "Ihan minua säälittää. Katsoppas nyt polosia!"
Olli oli heittänyt rukkasensa ja kinnaskäsin tarttunut kelkan sepiin Villen syrjittäin toisella olkapäällään kuormaa työntäessä. Joka kerran kun Olli jännitetyin lihaksin voimakkaasti nyhtäsi, kohosi kelkan etuosa, ja kuorma siirtyi muutaman jalan eteenpäin. Lumi pyrysi heidän ympärillään, tunkeutui Ollin niskaan kintaiden ja tiukkain nutunhihain väliin, mutta aikapa sellaisesta välittää. Sama oli työ kuin oikeaa kuormaa kulettaessa kelirikon aikana. Jos sen kerran antoi seisattua, niin siinä se pysyi. Ponnistaa piti. Hiukan kerrassaan kelkka eteni ja pian oli kuorma portaiden edessä. Olli oikasihe verkalleen ja veti rukkaset käteensä, ennenkuin he rupesivat halkoja eteiseen kantamaan.
— "Se oli oikein", sanoi isä. "Sinulla on kaksi kunnon poikaa, sinulla, äiti. He herättävät minussa luottamusta tulevaisuuteen, heidän tulevaisuuteensa", hän lisäsi, "ja maamme tulevaisuuteen. Meidän aikamme tarvitseekin juuri iloa työssä. Ilman sitä ei tule mitään."
Äiti puisti päätään.
— "Sitä iloa on kypikyllin. Minä olisin iloinen, jos joku neuvoisi, miten minä leipomisen järjestän. Siinä on iloa tarpeeksi, kun tällaisessa jumalanilmassa saa juoksuttaa leipälautoja pihan toiselle puolelle. Leipomatuvassa köntistyy kuoliaaksi", toimesi äiti.
Äiti puhui koko ajan itsekseen siistiessään kirjotuspöytää. Isä oli jo ulkona.
Hän seisoi portailla ja oli nostanut turkkinsa kauluksen pystyyn eikä luultavasti siitä syystä huomannut nuoren vallattoman hevosen vetävän tyhjää halkorekeä niin lähitse, että oli aivan hipasta häntä.
Ville oli pujottanut käsineensä kelkan kaplaanpäihin. Hän istui rentona reen pohjalla toisella jalallaan ponnistaen ulkoa ja kiirehti hevostaan kiirehtimistään, niinkuin konsanaankin kuormatta kotiin ajaessa. Oli jo ennen suostuttu, että kumpikin ajovuorollaan sai istua reessä, kun vanha halkokelkka kiertäen kaartaen kuletettiin keittiön portaiden alle. Huomenna oli Villen hevosvuoro ja silloin hän antaisi hyrykyydin. Hän juoksi oikein kovasti ja oli sen vuoksi saanut hevosnimekseen: Virkku.
Kun Olli näki tulen tuikkavan maitohuoneesta, ei hän malttanut olla hirnumatta ja juoksua hiljentämättä. Ovi oli auki. Karoliina ja Hanna nostivat paraillaan maitoastioita porstuasta.
— "Mikä se oli?" kysäsi Karoliina. "Eiväthän vain vasikat liene päässeet irti? Katsoppas, Hanna!"
Olli oli jo melkein portailla ja hirnahti uudestaan.
— "Eivät ole", selitti Hanna. "Mitä lienee vieraita kulkijoita."
— "Vai niin", virkkoi Karoliina ja siirtyi itsekkin lihavana ja leveänä ovelle. "Saakohan tarjota vähän lämmintä maitoa näin aamutuimaan? Katsoppas, Hanna, eikö täällä ole tyhjää tuoppia!"
Kelkka jäi portaiden eteen. Hevonen ja ajaja kopistelivat lumen saappaistaan, kalauttivat kantapäitä yhteen ja hatuillaan harjasivat nutuistaan irtonaisen lumen, kunnes he Karoliinan mielestä olivat tarpeeksi siistit.
— "Tulkaa sisään! Tulkaa sisään!" hän huusi.
Hän oli tavattoman tarkka, ettei vain lunta hituistakaan maitohuoneeseen tulisi, eikä milloinkaan liian aikaiseen huutanut.
Villen ja Ollin hitaasti juodessa lämmintä maukasta maitoa Karoliina heitä puhutteli. — Hehän olivat naapuripitäjästä, jossa hän oli ollut palveluksessa, ennenkuin kaksitoista vuotta sitten tuli tähän taloon. Se oli tunnettu virkeistä hevosistaan ja semmoinenpa näkyi heilläkin olevan, oikein oiva juoksija. He olivat varmaan tukinajossa Sulkolaan, jonne taas tänäkin talvena kuuluttiin vedätettävän kaksikymmentätuhatta tukkia. Vai aikoivatko ehkä pappilan rakennukselle?
Karoliina se vasta osasi keskusteluaineita keksiä! Ja joka aamuksi uutta! Sillä muina aamuina paitsi sunnuntaina hän huusi heidät maidonjuontiin. Sunnuntaisin ei halkoja vedetty, eikähän kukaan silloin kulkenut työnhaussa.
Ville ja Olli vastasivat vain myöntäen tai kieltäen, lämpiminä ja läähättäen maitoa juoden. Käsiselällään Ville pyyhkästä hotasi suutaan, ennenkuin veti kintaan käteensä.
— "Suurkiitosta!" hän sanoi ensin Karoliinalle ja sitten Hannalle.
Ja Olli teki ihan samalla tavalla:
— "Suurkiitosta!"
— "Terveisiä tytöille, jos satutte ajamaan Mikkolan ohi!" sanoi Karoliina, muksauttaen jos niin sopeutui, Ollia pari kertaa selkään hellävaroin, mutta silti tuntuvasti.
Hän piti heistä kummastakin, mutta Ollia hän viikon vanhasta rakasti.
Ja sillä lailla hän sitä osotti.
Tuskin viisi minuuttia sen perästä istuivat Ville ja Olli kyynäspäät pöydällä ja kädet korvissa ja lukea pajattivat läksyjään. Kasvot ihan hohtivat peseytymisen perästä. Työpuku oli vaihtunut koulupukuun ja suurten saapasten sijassa oli sisäkengät. Poskia ja käsiä oikein poltti, niin oli kuuma, vaikka tuli uunissa oli juuri ikään syttynyt. Ruokasalin ovi oli auki. Sielläkin tuli iloisesti uunissa räiski ja suuri kattolamppu valasi jo katettua aamiaispöytää.
Kun eteisen ovi joskus avautui, tuoksahti keittiöstä hiilillä paistetun silakan suloinen haju niin varmasti, että Ollin sieramet eivät alallaan kestäneet.
— "Onko sinulla nälkä, poika?" hän kysyi.
— "Melkeinpä kuin sudella", vastasi Ville nostamatta silmiään historialäksystä.
Hetkisen perästä tuli isä ruokasaliin. Hän riisui turkin päältään ja laski sen tuolille uunin luo. Pitkin askelin hän mitteli lattiaa.
— "Kohta saadaan aamiaista", tuumi Ville, painoi kiini historian ja aukasi Maamme kirjan.
"Tuhanten rantain partahilla heräjä armas synnyinmaa! Heräjä, taivaan rantehilla jo aamun koitto leimuaa! Ikävä yös' on haihtuva ja valonriemu voittava."
— "No, näkyyhän se luistavan aika hyvin", hän arveli. "Mutta viimeinen säkeistö, viimeinen säkeistö."
"Sä nouse nuori maani armas, mereni, lampin', läikkykää! Jo kuuluu lintuin laulu harras, jo päiväss' aallot välkkyää. Heräjä tuulten huminaan! Ja loistoon aamun kirkkahan! —"
"Ja loistoon aamun kirkkahan, ja loistoon aamun —"
Samassa hän vaikeni. Isä tuli huoneeseen.
— "Täällähän taitaa olla pari tämän talon unikekoa", isä virkkoi, kumartuen katsomaan, mitä he lukivat.
— "Luuletko sinä, että hän oli pahoillaan?" kysäsi Olli hiljaa isän poistuttua ruokasaliin.
— "En luule; hän nipisti minua korvasta", vastasi Ville. "Mutta toisina aamuina meidän täytyy nousta varemmin. Minä olen varma, että isä itse oli käynyt porstuassa tapailemassa halkoja konttoriin, ja laatikko oli typötyhjä."
— "No, kylläpä tässä kaikessa tapauksessa ennätetään", tuumaili Olli ja rupesi hänkin Maamme kirjan säkeistöjä opettelemaan. — "Tuhanten — rantain — partahilla — herä — jä — armas —"
2.
VARSA.
Kouluhuoneen ovelle koputettiin, ja äiti pilkisti huoneeseen.
— "Neiti!" hän sanoi. "Olkaa hyvä ja pistäytykää hieman täällä, neiti!"
— "Mene paikoillesi, Olli, ja istukaa sitten oikein hiljaa", neuvoi opettaja mennessään hiuksiaan silittäen.
Tämä keskellä maantietotuntia, kun Olli oli kartalla näyttämässä. Hän oli juuri ihan kerrassaan hölmähtänyt eikä tiennyt tämän taivaallista keskimäisestä vesistöstä, joka onkin Suomen vesistöistä vaikein. Järvi järven vieressä ja virta virtaa seuraa niin likekkäin, että se osa karttaa muistuttaa sinistä taivasta, jossa pilviä ajelehtaa. Vähemmästäkin voi pää pyörälle mennä.
Olli meni paikoilleen pyöreän koulupöydän viereen ja huokasi syvään istahtaessaan.
— "Voi, tätä maailman touhua", hän huoahti ja avasi maantiedon.
— "Siellä on kai kahvikestit", arvaili Elsa. "Minusta kuulostikin eteisen ovi käyvän. Siellä on varmaan vieraita."
— "Viitasaaren reitti, Saarijärven reitti ja Rautalammin reitti yhtyvät
Sara vedessä ja laskeutuvat Kuhankosken kautta Leppäveteen", Olli luki.
"Luuletko meidän kaikkien saavan kahvia Leenin syntymäpäivänä niinkuin
Elsankin?" hän kysäsi kääntymättä erityisesti Elsaan tai Villeen.
"Se on ensi viikolla. Leppäveteen, joka Haapakosken kautta virtaa
Päijänteeseen."
— "Olkaapas siinä hiljaa!" kehotti Ville. "Aina te siitä kahvistanne. Viime kesänä minä sain Matin luona kahvia joka päivä, toisinaan kahdestikkin. Matin isoäiti kaatoi vain. Ole niin hyvä, ja sitten hän pani kolme neljä korppua ja piparkakkua teevadille."
— "No, se nyt on kuultu moneen kertaan", nyrähti Olli. "Ensi kerralla onkin minun vuoroni mennä sinne. Paniko hän aina teevadille?"
Samassa ovi hiljaa aukesi, juuri sen verran, että suuri, tummansininen piippalakki, harmaalla jäniksennahkalla reunustettu, ja lakissa pikkusen tytön oikein toimevan näköiset kasvot sopi siitä tirkistämään.
— "Leeni!" nuhteli Elsa.
— "Pojat hoi! Minäpä tiedän jotain, jota te ette tiedä, mutta enpä sano", ilmotti Leeni ja pyyhkäsi tulipunaisella villalapasellaan melkein yhtä punaista nenäänsä.
— "Niin, että täällä on vieraita tietysti", toimesi Ville.
— "Ehkä Maikki-täti?" arvaili Elsa.
— "Ei, ei, ei sinnepäinkään. Ettepä arvaa. Ettepä arvaa." — Turhaan hän koetti pidättäytyä ilmottamasta, mitä hän yksin tiesi. "Tallissa on varsa! Minä olen nähnyt sen! Se on ruskea ja sillä on suuret silmät!"
Ville oli kavahtanut seisalleen.
— "Onko se totta?" hän kysyi. "Olli, nyt on meilläkin varsa niinkuin
Mattilassa."
— "No, sitäpä tässä odotetuinkin", sanoi Olli.
— "Mikähän sille nimeksi pannaan?" mietti Elsa. "Ehkäpä Loordi?"
— "Kylläpä sinä olet typerä", vastasi Olli. "Ensinhän pitää tietää, mikä se on."
— "Se on ruskea ja näin korkea", tiesi Leeni, joka oli jo huoneemmaksi niehentynyt. "Antti pyysi minua tulemaan talliin sitä katsomaan. Minä olen taputtanut sitä."
— "Uh, miten olet olevinasi. Ja äiti on kieltänyt sinua talliin menemästä", sanoi Olli.
— "Minusta juuri te itse olette olevinanne", virkkoi Elsa loukkautuneena, "ikäänkuin se olisi teidän varsa enemmän kuin toistenkaan."
— "Kunpa tämä tunti loppuisi", huokasi Ville ja vilkasi kaihoten ikkunasta pihalle.
Aurinko paistoi häikäsevälle lumelle. Oli niin hiljaista. Ikkunalaudalla kyykötti varpunen pää siipien väliin kaivautuneena ja niin pörröisenä, että luuli sitä harmaanruskeaksi höyhenpalloksi. Se oli tietystikin jo tallissa käynyt, mutta kummallista oli, ettei se mieluummin istunut tallin ylisellä katselemassa uutta pikku varsaa. Ville kyllä tiesi, mitä hän olisi varpusen sijassa tehnyt.
Onneksi opettaja palattuaan kutsui Elsan kartalle. Mutta Elsakin, joka muuten niin hyvästi osasi, oli oikein hajamielinen. Myötäänsä hän näytti väärin ja Leppäveden asemesta hän sanoi Puulaveden. Pahimmin hän kompastui nimittäessään Vuoksenvirtaa Saimaan kanavaksi.
— "Mutta Elsa", sanoi opettaja, "ajattelehan nyt hiukkasen. Tämähän on —"
— "Saimaan kanava", Elsa taas vastasi.
— "Ei, tämähän menee päin mäntyyn", surkeili opettaja. "Oma maamme täytyy meidän tuntea yhtä hyvin kuin oma kotitalomme."
Ja hän näytti itse alusta loppuun keskimäisen ja kaakkoisen vesistön. Mikäs ihme näyttäessä, kun osasi niin hyvästi! Kaikki oli kartalla niin helppoa ja luonnollista hänestä. Mutta kyllä oli vaikea sinä päivänä seurata.
Pieni ruskea varsa suurine kirkkaine silmineen tulla tupsahti tuon tuostaankin sekä Villen että Ollin ja kartan väliin. Kun Antti edes olisi tallissa sitä vaalimassa. Niin pikkiriikkinen varsa kyllä hoitoa tarvitsee. Karoliinahan myötäänsä hyppäsi navetassa vain yhden ainoan vasikan tähden. Ehkä Antin oli täytynyt mennä korsuun pehkuja hakemaan. Eipä siellä illalla heidän tallissa käydessään ollutkaan paljoa jälellä. Kukapa olisi sitä aavistanut niin pian. Vielä eilen oli kaikki niinkuin viime viikollakin, kun he pakkasen tautta muuttivat Tuiman ovensuusta etäisimpään suureen tyhjään nurkkapilttuuseen. Ja nyt oli siellä pikku varsa. Ehkäpä se makasi. Kunhan vain olisi sillä ollut kylliksi pehmeä.
— "Ville, Olli, seuratkaa!" sanoi opettaja. Mutta se ei ollut niinkään helppoa. Ville oli kuulevinaan vienoa hirnumista. Ja juuri kun opettaja viimeinkin pääsi Vuokseen ja Imatraan, siihen asti, jota ennestään joltisestikkin osattiin, kuiskasi Olli jotain kellosta.
— "Mutta, Olli!" tuimeni opettaja ja käänsihe. "Tänään sinä et osaa läksyäsi etkä edes ole tarkkaavainen. Minä en mielelläni anna muistutusta, mutta nyt minun täytyy se sinun vihkoosi kirjottaa. Ole hyvä ja tuo se minulle."
Olli punastui hiusmartoa myöten ottaessaan pienen sinisen vihkon, johon opettaja kauniilla käsialalla oli kirjottanut:
Muistutusvihko Martti Olavi Sommerfeldt.
Muistutuksista ei ollut ainoastaan häpeää, vaan niistä saattoi pahempaakin seurata.
— "Pidä varasi, ettet ainakaan ennen pääsiäistä uutta saa", oli isä viime kerralla sanonut niin painokkaasti, että Olli jo edeltäkäsin tiesi, mikä seurasi, jos ennen pääsiäistä muistutuksen sai. Raskain askelin hän vihkoineen meni opettajan luo.
— "Niin vastenmielisesti minä tämän kirjotan", uudisti opettaja, kastaen kynää ja silmäillen kattoon kuin sanoja saadakseen.
— "Tietysti kuiskaamisesta, joka on pahaakin pahempi", ajatteli Olli.
"Ja minä sen aina saan. Tuossa ne toiset hyvillä mielin nakottavat."
Melkeinpä kadehtien hän heitä katseli. Elsa nyykötti maahan katsoen ja puri sormeaan, ja Ville — mutta mikä häntä vaivasi! Opettajakin huomasi Villen. Hän oli painanut päänsä käsiinsä pöydälle ja nyyhkytti niin rajusti, että oikein tärisi.
— "Mikä sinua vaivaa, Ville?" tiedusteli opettaja laskien kynän kädestään ja nousten paikaltaan.
Kului kotvanen, ennenkuin Ville kykeni vastaamaan. Vasta sitten kun opettaja hiljaa päälaelle taputti, hän tyyntyi.
— "Ei se ole Ollin syy", hän nyyhkyttämistään nyyhkytti. "Me olemme saaneet varsan emmekä ole sitä vielä nähneet."
— "Varsan", toisti opettaja hämmästyneenä, mutta yhtäkkiä se näytti hänelle selviävän. "Mutta mitäs itkemistä siinä on?" sanoi hän. "Päinvastoin."
Ja hän nauroi niin imelästi, että Villeä ja Elsaa ja Olliakin nauratti.
Kun ruokakello samassa kajahti, kutsuen päivällisille, pisti Olli sinisen kovanonnen vihkonsa alimaiseksi toisten vihkojen ja kirjain alle, jossa se oli ollutkin.
Ja sitä kyytiä hän riensi, minkä jalat kantoivat Villen ja Elsan jälestä, jotka jo syöksyivät talliin.
— "Elähän mitään", sanoi äiti, joka ruokasäiliössä ammensi puolukkahillaa päivälliseksi, kun Ville avopäin, Elsa pitkä vaalea palmikko sinne tänne lentäen ja Olli toisten jälestä vilahtivat ikkunan ohi.
— "Kaikki ovet sepposelällään kuin kesähelteellä, ja pojat — koulunutut, koulunutut! — Ihan tässä joutuu toivottomaksi", hän huokasi asettaen puolukkakulhon eteisen pöydälle voidakseen sulkea ulko-oven.
— "Mikä hätänä?" tiedusti isä, joka hälinän kuullessaan oli konttorista rientänyt.
— "Varsa tietenkin", vastasi äiti. "Ei heillä ole aikaa edes nuttuja muuttaa tai välipalaa purasta. Varsa se nyt on kaikki kaikessa. Elsakin, joka muuten ei suinkaan ole nopsimpia liikkeelle lähtemään", hän lisäsi. "Katsohan!"
Mutta ennenkun isä ennätti ikkunaan, oli jo viimeinenkin vilaus Elsaa löyhyvine hameineen ja liehuvine liinapalmikoineen kadonnut pirtinnurkan taa.
— "Ilo ylimmillään!" arvasi isä. "Pitäneehän tästä meidänkin lähteä tulokasta tervehtimään. Et kai sinä ole käynyt?"
— "Minulla ei totta tosiaan ole aikaa semmoiseen", vastasi äiti. "Koko aamupäiväni suli vierasten takia."
Mutta meni hän silti.
Malmi seisoi pirtinportailla päivälliselle menossa.
— "Vai menee rouvakin uutta varsaa katsomaan", hän sanoi tervehtien.
Pisti kirveensä porstuan ovesta ja seurasi toisia.
— "Tuleepa sieltä aika lailla varpaisväkeä", tuumaili Antti, joka seisoi tallin ovella. "Rouvakin."
— "Jo vain. Tulkaa, Antti, keittiöön päivällisen perästä, niin ryyppäätte kupin kuumaa", pyysi äiti hyväntuulisena. "Missäs se pienokainen on?" hän kysäsi, totuttuun tapaansa hamettaan kohottaen, vaikka talli oli putipuhdas kuin salin lattia ikään.
Talli oli aina siisti, juuri niinkuin isä tahtoi, ja niinkuin kolme vuotta rakuunarykmentissä palvellut tallirenki itsekkin tallinsa hoitaa tiesi. Mutta sinä päivänä se reten hohti.
— "Katsoppas, katsoppas", ihasteli äiti heti älyten kirkkaat, vasta pestyt ikkunanruudut. "Täällä hyvin viihtyy. Kun muistan keittiön —" hän lisäsi huoahtaen.
Jos järjestys ja puhtaus viihtymiseen vaikuttavat, niin mainiosti silloin siinä tallissa. Ei ainoatakaan hämähäkinverkkoa tai muuta pölynpesää yhdessäkään nurkassa tai orressa, tuskin olenkortta tai pehkunsipaletta lattialla pilttuiden vieressä. Suat ja harjat joka pilttuun patsaassa supisuorassa rivissä ja niiden alapuolella yhtä suorassa rivissä upeat olkihuiskilot, joilla muutamassa minuutissa voi hieroa lumen ja hien ja lian hevosesta. Pelkästä mielihyvästä se silloin ystävällisesti hirnui, jopa jalallaan kaaputtelikin, vaikka se olisi ollut uuten uuvuksissa. Suuri tallilyhty keskellä kattoa oikein paistoi, vaikkei se tietystikkään palanut, niin kirkkaiksi oli Antti sen lasit hangannut.
Kaikki hevoset olivat päivällisaikaan kotona. Ovea lähinnä oli Tuiman pilttuu tyhjänä. Sitten seurasi Virma, Poju ja Eira. Etäisimpänä Tähti ja toisella puolen Kimo, Veikko ja Liinu. Tähteä vastapäätä suuressa omassa osastossaan Tuima itse.
Hevoset seisoivat pilttuissaan uutterasti pureksien päivällisannostaan välittämättä monista vieraista. Luonnollista se olikin, koska ne aamusta varhain olivat Vohlion suolta asti vetää jutuuttaneet suuria raskaita mutakuormia loppumattomiin tunkioihin navetan taa. Ainoastaan nuori Eira nosti päänsä pilttuun seinän yli, päristeli avaroin sieraimin ja koetti näykkiä Pojua korvasta. Vanha Tähti, jota käytettiin kotiajossa, kääntelihe tuoko tuostaankin tuttavallisesti hörhöttäen. Mutta kun kukaan ei erikoisesti näyttänyt siitä välittävän, kääntyi se täyttä häkkiään tarkastelemaan. — Varsa, olipa sekin nyt koko katsottava! Muullaisia olivat aikoinaan hänen varsansa olleet. Tuima itsekkin kerran, vaikka se nyt oli niin olevinaan. Ja Tähti tekeytyi kuulemattomaksi. Kaikkiaansa — rotuhevosen pää ja kaunismuotoiset jalat ja mitä ihanimmat korvat ja mitä miellyttävin turpa, pehmeä kuin sametinnukka ja paljo muuta, jota lapset ja aikuisetkin, jotka eivät hevosia ymmärrä, keksivät sanoakseen. Olipa tuo nyt, korkeajalkainen, suuripäinen, pörröinen varsantuppelo, ei edes laukkipää, puhumattakaan oikeasta tähtiotsasta.
Tuima itsekkin hermostui kaikesta kehumisesta. Se kääntelihe levottomasti, katsellen suurine lempeine silmineen toisesta toiseen. — Olikohan viisasta niin paljon kiitellä pienokaisen kuullen? Ja onko järkevää, että Ville riekkuu sen kaulassa ja Elsa sen turpaa silittelee, että se tuskin saattoi hengittää, ja Olli olilla istuen syleilee sen hentoja, vapisevia takajalkoja ja päätänsä niihin hankaa!
Ei, hyvä se ei ollut Ollille eikä varsalle. Ja Tuima siirrälsi Ollin aika tuntuvasti syrjään ja käännälti päätään tarttuakseen Villen koulunutun kaulukseen.
— "Parasta on meidän lähteä", toimesi isä. "Tuima kaipaa lepoa, ja toiset hevoset päivällistään ja Antti myös. Lähdetäänpä nyt."
Antti aukasi tallin oven. Hän oli onnellinen ja ylpeä varsan osaksi tulleista kehumisista, vaikkakaan siinä ei hänen ansiotansa ollut.
Ja kun äiti toistamiseen kutsui häntä kahville, sanoi hän tosin: kiitoksia, rouva. Mutta siinä oli vain sanat kiitoksia, rouva. Oikeastaan siinä olikin rakuunarykmentin ensimäisen ratsuosaston korpraali, joka jyräytti kantapäät vastakkain, oikasihe ja lausui: ahkeruus on iloni, herra ratsumestari!
Sula mahdottomuus oli Villen ja Ollin puhua tai ajatellakkaan muuta kuin varsaa välipalaa syödessään. Malmi oli arvellut sen muistuttavan Tähteä, ja silloin siitä tulisi oikea juoksija. Mutta isä oli luullut sen tulevan Tuimaan, jonkalaista työhevosta ei toista löytynyt. Kun Tuima ja Virma vetivät niittokonetta, niin sitä kelpasi katsella. Olli oli isänsä mieltä, ja niinpä se oli Villekin, mutta toivoi hän varsasta silti Tähden laista juoksijaakin, sillä Tähti oli nuorena saanut palkinnon. Siitä tuli ilmiriita, vaikka he olivat harvinaisen yksimielisiä miltei kaikessa. Innoissaan Olli kaatoi kirnupiimätuoppinsa pöydälle. Samassa tarttui joku lukkoon. Äiti ja isä tulivat huoneeseen.
— "No taas", nuhteli äiti. "Kaikkia teille koetetaan iloksi keksiä, ja siinä on kiitos. Vie pois, Olli, pöytäliina ja pyydä Miinaa pyyhkimään se."
Varovasti ja tottuneesti Olli otti nurkista vahaliinan, joka kattoi poikain puoleisen pöydänpään — telmyrienpään, joksi isä sitä sanoi — ja vei pois.
— "Minun pitänee pyytää isää odottamaan, ennenkuin täytämme päätöksemme, kunnes te opitte tottelemaan ja tulette varovammiksi", jatkoi äiti.
Ville ja Olli miettivät päänsä puhki, mitä ihmettä äiti tarkotti, ja mitä he saisivat. Ehkä uudet koulupuvut. Vai tekisikkö Malmi uuden halkokelkan. Vanhaa täytyikin alituiseen naulailla ja paikkailla. Jotain oli tekeillä.
Päivällisellä puhuttiin miltei yksinomaan varsasta. Isä katsoi monta kertaa niin kummallisesti äitiin. Ja äiti kuiskasi jotain opettajalle, joka istui lähinnä häntä.
— "Kun varsa kerran varttuu hevoseksi, niin toivokaamme, ettei äitin tarvitse kulkea jalan Lentolaan eikä ompeluseuraan eikä asemalle", sanoi isä viimein.
— "Niin, jos Ville antaa äitin ajaa hevosellaan", liitti äiti. "Olen oikein utelias tietämään, minkä hän varsalleen nimeksi panee."
Villen hevonen! Villen varsa! Leikkiäkö vain?
Ville punastui hiusmartoa myöten, korvatkin punastuivat. Hänen varsansa! Ei suinkaan se ollut totta! Kurkussa niin kummallisesti hakarsi sitä ajatellessakin. Isä pyyhkäsi suutaan lautasliinalla ja käänsi tuoliaan. Samassa oli Ville itse sitä tietämättään pöydän yläpäässä isän ja äitin luona.
— "Saahan Olli seuraavan varsan, joka tulee?" kysyi Ville ensimäisen ilon hälvettyä.
— "Tietysti", myönsi isä, "jokainen vuorostaan. Oikeassa olet, että toisiakin ajattelet."
— "Mutta siihen mennessä hänen täytyy oppia paljoa varovammaksi. Ja Villen tästedes" toivoi äiti. "Oikein minua säälitti teidän koulunuttunne tallissa tänään."
Ville päätti heti muuttua kerrassaan toiseksi ja alkujen aluksi hän syödä nihersi niin sievästi kuin olisi kylässä ollut. Ruualta päästyä Olli siunatessaan piti käsiänsä ristissä muuta kauvemmin kuin tavallisesti ja äitiä ja isää kiittäessään hän kumarsi syvempään kuin muulloin.
Olli oli hiljainen ja vakava. Suuri on ero omistaa varsa tai että on luvattu varsa, josta ei kukaan edes aavistakkaan, milloin se tulee. Mutta hyvähän tuo oli, että Villellä oli varsa. Olihan se tavallaan heidän varsansa.
— "Saanhan minä joskus ajaa sinun hevosellasi?" kysyi hän Villeltä, kun he päivällisen jälkeen tulivat pihalle. Isä oli kieltänyt heitä menemästä talliin, ennenkuin iltasella, mutta voivathan he juosta pyyhältää tallimäelle Anttia tapaamaan.
— "Saat tietysti, toisinaan", myönsi Ville. "Mutta sitten kun saat oman hevosesi, niin kumpikin ajamme omallamme. Sinähän tiedät, miten tarkasti isä valvoo, että sama mies aina ajaa samaa hevosta."
— "Niin sitten, kun sen saan", sanoi Olli verkalleen. "Siihen on pio päiviä."
— "Kukapa tietää", lohdutti Ville. "Saattaa se tulla ennemmin kuin luulemmekaan. Entäpä Tähti varsasi. Sehän on ollut oiva juoksija ja niin hyväluontoinen."
— "Tähtikö", virkkoi Olli vähän epäröiden. "Eikö sinusta Tähti ole liian vanha?"
Mutta iltasella, kun he auttoivat Anttia, levitellen pehkuja pilttuihin Antin heitellessä heiniä yöksi tallin ylisiltä, tasotteli Olli merkillisen kauvan olkia Tähden pilttuussa ja niin hellästi taputteli vanhan juoksijan kaulaa.
Kukapa sen niin varmaan tiesi.
3
KETUNPYYNTI.
— "Eikä kukaan välitä niitä pyytää", sanoi Malmi kyyristäen niskaansa voidakseen sytyttää piippunsa paksun sarkanuttunsa käänteen suojassa. Hän istui takaperin laudalla, joka oli asetettu poikkiteloin tyhjän mutareen laidoille, ja puheli pikemmin itsekseen kuin Villelle, joka ajoi.
Keli oli liukas. Tasaisena kuin lattia kierteli maantie korkeiden lumireen muodostamien vallien välitse, ja jalaksen jälet hohtivat kiiltävinä, pitkinä viiruina päivänpaisteessa.
Eira nosti päätään ja lyödä paukutti aivan turhanpäiten kavioitansa kovaan tiehen, niin että suuria kovia lumikimpaleita lenteli ilmaan tai viskautui mutarekeen. Muuan hiihna valjaissa kolkki kulun tahdissa, ja Toivosen mutareestä, joka tuli kintereillä, kuului koko ajan irtonaisen rautavitjapalasen helinää. Siten luuli riennettävän nopeammin kuin mentiinkään, ihan kiidettävän läpi synkän petäjikön. Siristellen siinä sai silmiään varoa.
Hauska oli ajaa hyrykyytiä, mutta ajaja siinä sai pitää tarkalla. Oli miltei mahdotonta puhella, vaikkei kenenkään kanssa ollut niin hupaista keskustella kuin Malmin. Olipa niin ja näin, ennättikö Ville vilkasta Toivosen Veikkoa, jota Olli ajoi. Toivonen itse istui mutareen laidalla ja lauloi.
— "Veikko juoksee aika hyvästi", huomautti Ville sivumennen, kun he vastamäessä hiljensivät kulkua.
— "Meneehän se", myönnytteli Malmi, "mutta ei se pidä Eiralle. Tästä ihan kilometripatsaan vierestä kulki muuan tien poikki tänä aamuna, kun ensimäistä kuormaa kotiin vietiin. Tuossa näet jälet."
— "Kuka kulki?" kysyi Ville.
— "Kettu", vastasi Malmi. "Ihmeellistä, ettei kukaan välitä niitä pyytää nykyään. Vaivan se maksaisi. Neljätoista markkaa Kaski nahkasta maksaa. Eipä se oikeastaan juossutkaan, siirsihe vain verkalleen tieltä. Ja tuolla pensaan luona se kääntyi ja näytti hampaitaan aivan kuin olisi nauranut meille. Päälle päätteeksi minä ja Lehtinen puhelimme, ja Toivonen kulki laulaen kuormansa vieressä."
— "Tältä matkalta olisin minä sen ampunut jousipyssylläni", arveli
Ville.
— "Sen minä kyllä uskon", vahvisti Malmi. "Kelloko se soi?" hän kuulosti ja katsoi taakseen. Samassa Eira hirnui. "Siinähän tulee Valkiakosken posti. Eikös nyt olekkaan myöhäisempi?"
— "Olkaa vain huoleti, Malmi. Kyllä minä sivuutan", intoili Ville. Ja Malmi ryhtyi piippuaan puhdistamaan, ei edes vilkassut postin ohi ajaessa.
Postinkulettaja tervehti. Ville se hänen mielestään oli oikea ajaja,
Malmin vain ottanut rekeensä tieltä.
— "Näin leveällä tiellä ei ole hätäpäivää vastaan tullessa", sanoi Ville ohi päästyä ja kääntyi katsomaan Ollia. "Ajatelkaapa, Malmi, jos teillä olisi ollut pyssy ja te olisitte ampunut sen ketun! Kukapa tietää, miten paljon pahaa se vielä eläessään tekee."
— "Ka, olisihan se jotain ollut", vastasi Malmi. "Neljätoista markkaa ihan käden käänteessä. Mutta jos minulla olisi pyssy ollut, olisi kettukin livistänyt. Ketut ja varikset vainuavat ruutia matkojen päästä."
— "Kummallista on, että ainoastaan intiaanit käyttävät jousipyssyä", tuumi Ville. "Niillä he ampuvat puhvelihärkiäkin, jotka varmasti ovat suurempia kuin meidän Jymy. Mitäs kettu heille! Eräässä minun kirjassani on kuvattuna juuri miten he ratsain ajavat puhvelihärkiä ja ampuvat nuolen toisensa perästä parveen. Jos tahdotte, Malmi, tuon kirjan pirttiin jonakin iltana."
— "Olisihan hauska nähdä", myönsi Malmi. "Ja ainahan jotain oppii. Olet kaiketi lukenut jo montakin kirjaa kannesta kanteen?"
— "Onhan niitä jo jommoinenkin joukko, jos koulukirjatkin lukuun otetaan", vastasi Ville. "Kunpa vain olisi oikea intiaanin jousipyssy. Mutta ettekös luule, Malmi, oikein jämeän katajajousen yhtä hyvin laukeavan?"
— "Niinpä luulisi", arveli Malmi vastaukseksi. "Kaikessa tapauksessa ei katajassa ole ruudin hajua."
— "Sitähän minäkin mietin", toimesi Ville. Hän oli niin kiintynyt suureen salaperäiseen yritykseen, ettei hän mitään huomannut, ennenkuin Eira itsestään kääntyi valtamaantieltä kapealle metsätielle, joka koivikon ja aituuksien halki vei Vohliolampia ympäröiville avaroille soille.
Oikeastaan se ei ollutkaan tie, ainoastaan monien mutakuormain uurtama syvä musta uoma lumessa kuin oja. Ensimäisen ladon luona tulivat vastaan Lehtinen ja Plyhti kuormineen. Villen täytyi syvälle hankeen ajaa sivuuttaessa. Samassa myöskin Toivonen ja Olli käänsivät hevosensa hankeen ja pysähtyivät.
— "Poika!" huusi Ville Ollille. "Oletko nähnyt kaikki ketunjälet?
Ihmeellistä, ettei kukaan niitä pyydystä?"
— "Onhan niitä nyt ennenkin nähty semmoisia", vastasi Olli, joka oli pahalla tuulella, sillä Toivonen oli häneltä ottanut ohjakset postia sivuuttaessa ja samoin kuormain tieltä siirtyessä.
— "Kohta minä kerron sinulle enemmän", sanoi Ville, "mitä olen tuumiskellut."
— "Soo, Eira! Soo, Eira! Nyt sitä mennään!"
Lehtinen ja Plyhti olivat pysähtyneet ihan heidän eteensä. Eira näykki näykkimistään leikillään Kimoa, jota Plyhti ajoi.
— "Kas vain, tännehän tulee useampia miehiä", virkkoi Lehtinen. "Sepä hyvä."
— "Ei, me haemme kelkanjalaspuita", selitti Ville.
— "Vai jalasaineksia hakkaamaan", sanoi Lehtinen, aivan kuin olisi puhunut aikamiesten töistä. "Niitä täällä on yltäkyllin."
— "Meidän halkokelkka on ihan remana. Nyt me saamme uuden. Mutta isä tahtoo, että me sen alusta loppuun teemme itse", selitti Olli.
— "Huono mies, jolla on peukalo keskellä kämmentä", sanoi Lehtinen.
"No, Poju, jatketaanpas matkaa."
— "Pitäneepä tästä joutua", tuumi Plyhti tarttuen tupakkakukkaroonsa lainkaan kiirehtämättä. "Rouva ja opettaja näkyivät ajavan kylälle päin päivällisen jälkeen; pojilla on kai lupa koulusta."
— "Niinhän meillä on joka lauvantai-ilta", virkkoi Ville. "Pitäähän olla hiukan aikaa muuhunkin."
— "Totisesti, nythän on lauvantai. Pitääpä tästä sitten joutua", toimesi Plyhti ja maiskautti suutaan Kimolle ohjaksia ottamatta. Kimo lähti ja koetti minkä jaksoi tavottaa Pojua, mutta Plyhti laapusti perästä.
Ville ja Olli auttoivat Malmia kuormatessa. Heillä ei ollut kihveliä, mutta jäätyneet maaköntät saattoi käsinkin mutarekeen nostaa. Hyväksi avuksi oli Malmille ja toisillekkin, että Olli rautakangella irrotteli oikein jättiläiskimpaleita jäätyneestä muteikosta.
— "Näin sukkelaan en ole milloinkaan kuormaa valmiiksi saanut", ihasteli Malmi vetäessään paksua sarkanuttua päälleen ja pyyhkien otsaansa sen nurealle puolelle. "Siihen me ennätämme takaisin, kun Toivonen on kuormansa luonut", hän lisäsi heittäen kihvelin olalleen ja ottaen kirveen käteensä.
— "Niinpä vain joutui", myönsi Ville tyytyväisenä ja pyyhkieli hänkin hikeä otsaltaan nuttunsa vuoriin.
Pojat sieppasivat kirveensä ja taapersivat hangessa Malmin perästä.
— "Tässä kasvoi ruista minun lapsena ollessani, ja kaunista ruista kasvoikin. Kuhilaita oli yhtä tiheässä kuin kotipellolla viime syksynä. Mutta he eivät jaksaneet hoitaa näitä maita", selitti Malmi heidän kulkiessaan kauniin koivikon läpi. "Tässä näkee sarat", hän lisäsi, osottaen kirveenvarrella supisuoraa riviä kauniita, valkorunkoisia, toisia korkeampia koivuja. "Täällä kasvaa jalaspuita."
— "Mutta käyriä kai ne pitää olla", sanoi Ville tarkastaen epäillen toista suoraa runkoa toisen perästä.
— "Katsotaanpas", tuumaili Malmi, luoden lunta muutaman puun juurelta. "Ei tainnut tämä koivu arvata ensi kerran ojasta pilkistäessään, että siitä kasvaisi Villen ja Ollin kelkanjalakset. Ihmeellinen on Luojan auringon voima", sanoi hän. "Katsokaapa, voiko puu kauniimmin kaartua!"
Koivu oli taiminut ojanpohjan toisella laidalla ja mikäli se kaartuen oli kasvanut, kohonnut kohti valoa.
— "Tämähän on ihan kuin valmis jalas", huudahti Ville. "Kaikki se Malmi tietääkin."
— "Ehkäpä, Ville, nyt karsit ja katkaset tämän", ehdotti Malmi muutamilla iskuilla hakaten koivun aivan juuresta, "niin Olli ja minä etsimme vielä toisen. Kaksi jalasta tästä tosin tulee, kun sen halkasee, mutta saattaisihan se kuivaessaan vetäytyä kieroksi. Parasta olla toinen varalla."
Toivonen oli ihan ihmeissään, kun he olivat niin hyvät puut löytäneet.
— "No, tämmöisistä puista ne reenjalakset syntyy", tuumaili hän käännellen ja väännellen Ollin puuta ja sirkeillen sitä pitkin ja poikki, ennenkuin laski sen kuormalle.
Villen jalaspuu oli Eiran kuormassa, ja kumpikin käveli kuormansa perästä.
— "Mitä sinä aioit sanoa?" kysäsi Olli, kun he olivat päässeet valtatielle ja helpommin voivat puhella.
Ville iski silmää. He jättäysivät jälelle ja puhelivat innokkaasti, mutta niin hiljaa, ettei Malmi eikä Toivonen kuulleet sanaakaan, vaikka olisivat koettaneetkin. Kilometripatsasta lähestyessään he jättäytyivät vieläkin jälemmä.
— "Tässä se oli ollut", selitti Ville. "Se oli hyvin verkalleen kulkenut tien poikki ja häntäänsä heilutellut ja sitten pysähtynyt tuon katajapensaan luo ja katsonut heitä. Niin lyhyen matkan päässä!"
— "No, tuo nyt ei ole matka eikä mikään", toimesi Olli. "Jospa vain tulisi kaunis sää!"
* * * * *
Jokainen vähänkin aikaa maalla asunut tietää, miten tavattoman hiljainen voi pyhäaamu olla suurimmassa ja vilkkaimmassakin talossa. Tuntuupa kuin jokainen oikein hyvällä omallatunnolla leväten lepäisi viikon töistä ja vaivoista ja monista lauvantaipuuhista. Kun aamusella tavalliseen aikaan herää, niin hyvillä mielin vain kääntää kylkeä tietäessään pitkän, hyvin ansaitun joutopäivän vaikenevan. Koivuvastan lauvantainen suloinen saunatuoksu tuntuu vielä tukassa ja paidassa. Kiitollisena ja onnellisena hetkiseksi vielä nukahtaa nauttien ympäristön ihanasta puhtaudesta: puhtaat vaatteet, pestyt lattiat, pölyytetyt matot.
Niin oli ainakin Metsolassa, varsinkin Villen ja Ollin omassa huoneessa. Pakkastiainen oli ilmatorvesta useinkin ennättänyt lennellä pitkät matkat ja tyyten tarkastaa eteisen ikkunan ulkopuolella olevan laudan, johon Leeni ja pojat ripistelivät ruokaa sille ja toisille pakkastiaisille, ennenkuin se kuuli Ollin haukottelevan. Karoliina ja Hanna olivat melkein aina jo sulkeneet maitohuoneen oven, ja Antti oli useimmiten aikoja sitten toimittanut aamutyöt tallissa, ennenkuin pihalta pyhä-aamuna kuului Villen ja Ollin hirnuminen tai sotahuuto tai viheltäminen aina sitä mukaa leikkivätkö he hevosilla vai intiaanisilla vai veturisilla. Olipa Elsa usein kattanut aamiaispöydän, ja äiti ennättänyt helisyttää sekä liinavaatekaapin että ruokasäiliön avainkimppua, ennenkuin heidän huoneensa ovi avautui. Mutta heidän äänensä saattoi kyllä sitäkin ennen kuulla.
— "Villen nauru kuuluu seitsemän lukitun oven läpi", sanoi äiti tavallisesti.
Silloin voi olla varma, että Olli matki Plyhtiä, hänen käyntiään ja puhettaan.
Ville ei ollut eläessään nähnyt kenenkään niin hyvästi matkivan kuin Ollin. Hän ei tarvinnut virkkaa luotuista sanaa otti vain puupalikan käteensä, niin siitä jo näki, että Plyhti siinä tuumaili tehdäkseen uuden kirveenvarren.
Mutta sinä sunnuntai-aamuna ei heidän huoneestaan kuulunut hiiren hiiskausta.
— "Antaa niiden polosten nukkua tarpeekseen", sanoi äiti, kun Elsa kysyi, herättäisikkö hän heidät. "He uuten uupuivat eilen Vohliossa käydessään, ja saunakin meni niin myöhään. Purpatusta sieltä kuului vielä yhdeksän jälkeen. Anna heidän nukkua."
Puolen tunnin perästä kun äiti itse aukasi heidän huoneensa oven, hän melko lailla hämmästyi, sillä huone oli tyhjä. Mutta sitäkin ihmeellisempää oli, että heidän pyhäpukunsa olivat tuolinselustalla ja pyhäsaappaat kankeina ja kiiltävinä uuninnurkassa.
— "Leeni, pistäyppä pihalle poikia huhuilemaan", sanoi äiti. "Kohta syömme ja heidän on sitä ennen pukeuduttava."
Eihän äiti mitenkään aavistanutkaan, että Ville ja Olli juuri silloin viho viimeinkin joutuivat kilometripatsaan luo, jossa kettu eellimäisenä päivänä oli tien poikki painunut metsään.
* * * * *
— "Ajaessa ei tämä ole matka eikä mikään", tuumi Ville ja painalsi suksisauvansa lumeen, "mutta kolme kilometriä on sentään aika paljon."
— "Minusta me olisimme voineet alottaa lähempää", virkkoi Olli. "Mitä hyödyttää hiihtää tänne asti, kun on yhtä selvät ketunjälet vanhan jyväaitan takana!"
— "Mutta tästä tiedämme varmasti ketun äsken kulkeneen", vastasi Ville. "Ja kuulithan sinä illalla Malmin pirtissä sanovan, ettei kettu näin syvän lumen aikana milloinkaan kule kauvas. Kivellä se makaa ja päivää paistattaa ja joskus yöllä saalista etsii. Tahdotko vähän leipää?" hän kysyi katkasten reikäleipäpalasen kahtia.
— "Kas, oikeinhan sinä muistit ottaa evästä", ihmetteli Olli. "Minulla ei ole hiventäkään. Nyt kai ne kohta syövät aamiaista kotona. Mitähän me saamme, kun läksimme luvatta. Mutta saattaahan toisia kettuja olla lähempänä", hän jatkoi, "eivät suinkaan Malmi ja Toivonen ole kaikkia nähneet."
— "Mutta tämähän ei ollut ollenkaan arka eikä pelkuri. Se kulki vain hitaasti", selitteli Ville. "Ajatteleppas, tuossa se seisoi ja näytteli hampaitaan."
Ville ei malttanut, hän sieppasi jousipyssynsä olaltaan ja ampui pensasta kohti. Paksu katajainen kaari ihan vinkui, kun jänne sujautti nuolen pensaan vieressä olevaan petäjään. Kärki tunkeutui syvälle kaarnaan ja siniseksi maalattu nuolenpää värisi kotvan. Villen nuolten päät olivat siniset, Ollin punaiset. Ne oli värikynällä maalattu. Jos he milloin sattuivat samaan maaliin ampumaan, niin olihan hyvä nuolet toisistaan erottaa.
— "Mitäs sanoisit, jos se olisi ollut kettu?" kysyi Ville. "Kun nyt jälkiä seuraamme, niin pitää meidän olla niin hiljaa ja varovaisia kuin suinkin voimme", hän jatkoi, kun Olli mitään vastaamatta puri leipäpalastaan. "Jos vain pääsisimme ampumamatkan päähän silloin, kun se päivää paistattaa!"
Kummalliselta tuntui joutua leveältä valoisalta maantieltä yhtäkkiä synkkään metsään. Saattoipa melkein luulla tulleensa aarniometsään, johon ei milloinkaan valkoihoinen ollut jalkaansa astunut, intiaanit yksin siellä jousineen hiipineet. Mutta siellä oli lunta, jota ei aarniometsissä, ja sehän se juuri tekikin metsän niin salaperäiseksi ja niin kauniiksi.
He olivat piilottaneet suksisauvansa tien likettyelle voidakseen koko ajan pitää jousensa valmiina, mutta jos he olisivat voineet mitata, niin olisivat he huomanneet lumen toista metriä syväksi. Taipuisasti aaltoillen se kattoi kivet ja kannot ja peitti pensaat, mutta suurimmille kallionlohkareille, joita se ei ollut jaksanut kokonaan haudata, se oli laskeutunut joskus tornina, joskus suurena pyöreänä päähineenä. Juurille vanhinten kuusten, jotka elämään väsyneinä kallistivat oksansa maahan, se ei ollut jaksanut tunkeutua. Päinvastoin se usein suojaavana seinänä verhosi niiden alimmat oksat, muodostaen oikein huoneita, joista tuhma harakanvarvas pilkisteli lattian ohuesta lumipeitteestä eikä painautunut syvälle lämpimään sammalikkoon. Milloinkaan ei voinut tietää, mitä sellaisen kuusen pimeässä, salamyhkäisessä onkalossa oli kätkettynä.
Aurinko oli jo noussut, mutta metsässä oli vielä ihan hämärä ja niin hiljaista, että ehdottomasti säpsähti, kun tiainen yhtäkkiä tirskutti tai uuttera tikka aavistamatta takoa naputti. Jollei olisi tiennyt, mikä se oli, olisi luullut ihmisen lähettyelle piiloutuneen naputtelemaan nähdäkseen, tokko sitä säikähdettiin.
— "Et kai sinä luule ketun piilouttauneen puiden tai pensasten alle, ettei sitä ollenkaan näe?" tiedusti Olli heidän hitaasti hiihtäessään molemmin puolin ketunjälkiä.
— "Sitä on vaikea tietää", kuiskasi Ville. "Malmi puhui vain siitä, että sillä on tapana loikoilla kivillä. Ja jälistähän me näemme, onko se jonnekkin kätkeytynyt."
— "Se on totta", myönsi Olli. "Katsoppas, miten etäälle jälet näkyvät."
Hän ei pelännyt hiukkaakaan, mutta oli kuitenkin niin turvallista nähdä sinertävän, mutkittelevan viirun lumessa ulottuvan niin pitkälle. Ääneti he hiihtivät eteenpäin.
Toisinaan jälet kulkivat tasaista maata, jossa kookkaat petäjät kohottivat lakkapäitään kohti kirkasta talvitaivasta, ylpeinä korkeudestaan katsellen kuusia, jotka kaksittain ja kolmittain tai ryhmittäin seisoivat niin lähekkäin kuin olisivat koko ajan kuiskailleet toisilleen suurimpia salaisuuksia. Toisinaan ne veivät laakson läpi, jossa koivut ja lepät olivat vyötäisiään myöten vajonneet mahdottoman suuriin kinoksiin. Toisinaan ne notkon reunassa katosivat, mutta ilmestyivät taas sen toisella puolen. Eteenpäin, yhäti eteenpäin jälet mutkittelivat, mutta aina samaan suuntaan yhä syvemmälle metsään.
— "Minnekkähän asti me olemme tulleet?" ihmetteli Olli ja pysähtyi.
"Uh, miten kuuma! Saattaakin lumi olla pehmeää."
— "Ehkäpä keli taas paranee, kun pääsemme tämän noron tuolle puolen", toimitti Ville. "On sillä ketullakin ollut puurtamista. Katsos, miten se on uponnut. Ihan on uurrolla. Entä miten kummallisesti se on mutkitellut. Kyllä se on ollut uuten uuvuksissa. Katsoppas, miten se on kierrellyt. Entäs tässä! — Tule sukkelaan! Tässä se on maannut!"
— "Eläpäs mitään", sanoi Olli pysähtyessään vähän matkan päähän jätistä. "Vaikka olisi lähelläkin."
Jälki oli polkeutunut kovaksi, ikäänkuin olisi kettu juossut siinä edes takaisin, hyppinyt ja piehtaroinut. Sen vieressä oli lumessa pitkä, syvä kuopero, jossa repo näytti oikaseutuneen. Sitten jälki taas jatkui kierrellen ja kaarrellen.
— "Meidän pitää tarkastaa joka kivi", virkkoi Ville jotain sanoakseen.
Hän aivan vapisi ajatellessaan, että kettu ehkä oli ihan lähellä.
Olli hiihti niin likellä häntä kuin ikinä voi. Hitaasti ja varovaisesti he liukuivat notkelman jyrkännettä kohti, jossa jälki taas laskeutui.
— "Voi, Ville!" virkkoi Olli yhtäkkiä ja pysähtyi, tarrautuen Villen käsivarteen.
Ville oli seisahtunut. Hän oli kalpea eikä kyennyt puhumaan luotuista sanaa. Hän tuijotti vain kettuun, joka loikoi keskellä notkelmaa, ei viittäkään syltä heistä.
— "Luuletko sen nukkuvan?" Ville viimein kuiskasi. Koko hänen ruumiinsa värisi. Se oli tapahtunut niin pian ja aivan toisin kuin hän oli kuvitellut.
— "Tietysti se nukkuu", vahvisti Olli. "Mitenkäs se muuten siinä olisi? Näkeehän sen, miten se hengittää. Luuletko sinä, että haavotettu kettu voi olla vaarallinen?"