ÄLÄ HELLITÄ!

Kirj.

Jonas Lie

Suomentanut

Juho Hollo

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1919.

SISÄLLYS:

I. Ukko Juhl Aa-vuonolta. — Sillikuningas — Seudun kuningas. II. Juhlin venheen suuri löytöretki. III. Silliä ja lemmenoikkuja. IV. Taipuako? Ei, mieluummin taitun! V. Hankauksia. VI. Liivaripuomilla mietiskelemässä. VII. Sinihai. VIII. Rejer yövahtina ja halonhakkaajana. IX. Ystävyyden tulikoe. X. Rejer luotaa ensimmäistä perämiestä ja pohja löytyy liiankin pian. XI. Ystävyys ja lempi. XII. Liian myöhään, neiti Rördam. XIII. Rejer suuntaa kulkunsa kohti Hammernäsiä. XIV. Kotoisia kokemuksia. XV. Sillikuningas. XVI. Älä hellitä!

I.

Ukko Juhl Aa-vuonolta. — Sillikuningas — Seudun kuningas.

Pitkin vuonoja levisi huhu ihmeellisestä saaliista, kalasta, joka oli jos jonkinlainen — toiset sanoivat sen olevan yhdeksän, toiset kahdeksantoista kyynärää pitkän, toiset vieläkin pitemmän. Se oli saatu Karmsaaren tuonpuoleisesta rannasta, selkä oli kiiltävän sininen, sinipunainen ja purppurainen kuin säihkyvä sateenkaari, vatsapuoli hohtavan valkoinen kuin hopea, ja päässä sillä oli tulenväristä kruunua muistuttava merkki.

Väitettiin, että se oli sillikuningas ja että se ennusti kuulumattoman runsasta kalansaalista.

Aina kun jokin venhe saapui mereltä päin, kokoontui väki, isot ja pienet, iljankoisille, puoleksi lumen peittämille kukkuloille, mistä parhaiten saattoi nähdä yli vuonon — suippolakeissaan ja paitahihasillaan, hame tai nuttu yllään, sellaisina kuin he olivat työstään lähteneet. Oli aivan kuin sunnuntai-iltapäivänä, paitsi että tällöin ei kukaan ajatellut, miltä puku näyttää lähempien ja etäisempien naapurien silmiin. Arvailtiin ja väiteltiin, ennustettiin, uskottiin ja otaksuttiin…

Paisuvat huhut olivat ikäänkuin valaneet tulta vereen, jonkinlaista kultakuumetta, josta mielikuvitus kiihottui ja alkoi rajusti liikehtiä. Pari kolme vuotta oli sillinkalastus ollut masentavan huono, ja nyt tuli kysymykseen, ryhdyttäisiinkö siihen jälleen panemalla peliin ne kolikot, joita pienistä maatilkuista vaivoin oli saatu irti. Torpparin olisi myytävä tai pantattava lehmänsä ja puoli omaisuuttansa saadakseen öljyvaatteet ja eväslaukun, vuokratilallisen ja talonpojan pitäisi myydä hevosensa, ottaa kiinnityslainoja ja tyhjentää viimeisetkin apuneuvot voidakseen varustaa väkeä ja venheitä, vuokrata verkkoja ja selkänuottia; kaikkien olisi pakko äärimmilleen käyttää kauppiaan suomaa luottoa. Toiset olivat kahden vaiheella, toiset juttelivat innokkaasti puolesta ja vastaan, mutta lausunnoista kuului täällä kuten tuollakin, että hillittömiä toiveita jo oli kiertämässä.

"Se merkitsi sittenkin jotain, kun kaikki 'helminauhat' ajelehtivat vuonossa ennen mikkeliä — aivan kuin kirkkaat, punaiset sillinsilmät, rivi toisensa vieressä; se merkitsi sillinsaartoa!"

"Että jotain tulee sillikuninkaan jäljessä, sen voi kyllä melkein kuka hyvänsä ymmärtää. Ole varuillasi, kun pihakoira alkaa haukkua…"

Ilmassa tuntui olevan yhä enemmän sähköä, se vaikutti pyörryttävästi.

Mitä syvemmälle vuonoihin huhu kulkeutui, sitä ihmeellisemmäksi se muuttui kansan suussa, niin ihmeelliseksi vihdoin, että kun se niemenkärkiä kiertäen tunkeutui ahtaisiin sillivuonoihin, niin siitä oli tullut "tulinen merkki taivaalla" — kala, jolla oli pitkä raippa jatkonaan!

Vasta Hammernäsin paikkeilla sillikuningas haihtui olemattomiin, muuttui pelkäksi ilmaksi — siellähän muuten yleensäkin kaikki suuret ulkoapäin tulevat huhut hiljenivät ja häipyivät. Ukko Juhl näet kerta kaikkiaan vastusti sitä, että maakansa puuhaili merellä, että lähdettiin "kuin hupsut" monen penikulman päähän "myrskyjä ja hengenvaaroja hakemaan." Ja kun Hammernäsin ukko pudisti päätänsä jollekin asialle, niin sitä ei koko paikkakunnalla uskonut kukaan, joka tahtoi viisaasta käydä.

Tuon "villitsevän huhun" vaimentaminen ja seudun pelastaminen uhkaavasta onnettomuudesta olikin oikeastaan Jan Rejersen Juhlin viimeinen työ tässä elämässä, sillä ei ehtinyt kulua kahdeksaa päivää, kun hän kuoli sydänhalvaukseen istuessaan parhaillaan tupakoimassa Hammernäsin hongan juurella.

Hammernäsistä ulottuu Aa-vuonon nimellä mainittu seutu syrjäisenä ja piiloutuneena itäänpäin kohti tuntureita, ensin ahtaana vuononhaarakkeena, mutta kauempana, kappeliseurakunnissa, lumivalkoisten, sinertävien harjanteiden reunustamana.

Täällä oli vielä vanhoja tarinoita ja sävelmiä, kirjotusten somistamia oluthaarikoita ja puuleikkauksilla koristeltuja merkillisiä vanhoja aittoja, mutta myöskin eristettyä, vanhanaikuista väkeä, kasvoissa silmäänpistävän karkeat piirteet ja ankaran mietiskelevä ilme, perheitä, jotka lakkaamatta olivat sukulaistuneet. Kallotieteilijä olisi naisväen pään etuosasta keksinyt aikain painon alla taipuneita katonharjoja muistuttavan vaon tai syvennyksen.

Ylhäällä tunturipuroissa uiskenteli lohenmullo yli-ikäisenä ja isopäisenä — pää oli kolmasosa koko ruumiista ja kasvoi sammalta — sillä nuoriso ei koskaan kalastanut eikä laji uusiutunut. Ahtaissa laaksonotkoissa ja laidunloukoissa, joissa kaikissa oli liiaksi varjoa ja liian vähän aurinkoa, käyskeli pieniä ja surkastuneita lehmiä, jotka terävine ulkonevine lonkkaluineen olivat satavuotisen nälkäruokinnan ja umpisulkuisten navettain johdonmukainen tulos. Melkein joka kolmas lehmä oli toissarvinen tai nupo; rodun vanhuus teki ne haperasarvisiksi. Kansa väitti seikan johtuvan siitä, että ne puskien taistelivat laidunmaista manalaisten lehmien kanssa. Täällä piikaiset pelottelivat toisiansa keskellä kirkasta kesäpäivää juttelemalla, miten lapsi oli kadonnut kynnyksen alle peikon mukana tai miten joku oli maannut viidakossa heille nauramassa, ja kuiskailivat pelokkaina teräksestä ja manauksista noituutta vastaan.

Hevostenkin päät näyttivät vanhoilta, harmailta ja pitkiltä. Vääräsäärisinä ne laahautuivat eteenpäin, vetäen narisevain, raskaiden puupyöräin varassa liikkuvia rattaita — akselit olivat kiinni pyörissä ja pyörivät nekin, kuten Abrahamin ajalla. Niin, hamaan sikoihin asti osotti täällä kaikki rodun rappeutumista. Pitkäsäärisinä, pitkäkärsäisinä, laihoina ja vauhkoina ne syöksähtelivät kuin kilpajuoksijat rakennusten välillä ja ympärillä. Eipä ihmettelemistä, että ne raudankovat, eltaantuneet, kymmenen tai kahdenkin kymmenen vuoden ikäiset savustetut liikkiöt, jotka kalleuksina riippuivat aitoissa, olivat juuri noista otuksista peräisin.

Tässä seudussa ei riimusauva vielä ollut mikään voitettu almanakkakanta. Sen mukaan yhä kaikessa rauhassa jaettiin vuoden työt sekä kesä- että talvikuukausina, ja monet kiskoivat omantunnontarkasti venheensä jokirannalle pyhäinpäivänä, marraskuun ensimmäisenä, "jolloin laivakulun piti loppuman."

Laakson alemman osan olisi oikeastaan pitänyt päättyä suolattomaan veteen, kuten monen sisaruslaakson laita oli, sillä sellainen seutu kaipaa lukkoa. Sen sijaan oli tämän osaksi tullut pieni kapea vuonon haara, joka ulottui isoon vuonoon ja päättyi avoimeen valtamereen, kaukana, kaukana seudun aatospiirin ulkopuolella.

Mutta sellainen seutu, kuten sanottu, kaipaa kipeästi lukkoa.

Ja juuri sellaisena hyödyllisenä lukkona ja salpana istui sen loppupäässä ukko Jan Rejersen Juhl Hammernäsissä, kuten hänen isänsä ja tämän isä häntä ennen, kunnes hän tällöin syksyllä joutui pois.

Pitkin laaksoa kävi huokaus, kumea kuin tyhjän tynnörin syvyydestä:

"Nii—in, oli se vahinko — ukko Juhl, niin, niin!"

Hän kuului Juhlien laajalle haarautuneeseen sukuun, ei siihen, jossa on kaksi "u":ta ja merisankari, vaan siihen, joka kirjottaa nimensä h:lla. Eräs suvun jäsenistä, merimies, joka oli koonnut itselleen rikkautta Hollannissa ja Bataviassa asti, oli puolitoista vuosisataa sitten, tai kenties jo ennemminkin, hankkinut itselleen Aa-vuonossa useita taloja, kokonaisen tilan. Ja ihmeellistä oli nähdä, kuinka paljon pitkiä, voimakkaita, laihoja Juhl-hahmoja teräväpiirteisine, suoraviivaisine kasvoineen ja vaaleine hiuksineen ja samoin pitkiä, kauniita, vaaleatukkaisia vaimoja oli seudun muuten tumman ja lyhytkasvuisen väen seassa.

Sittemmin oli suku elänyt lisääntyen ja jakaantuen ja iskeytyen kiinni näihin nurkkiin, kunnes se taasen kokonaan katosi nimettömään yhteiseen kansaan tai jähmettyi ja jäykistyi, kuten ne Juhlit, jotka nyt ainakin viime vuosisadalta lähtien olivat pysytelleet Hammernäsissä.

Niin, ukko Juhl! Tuossa seisoi pitkä, harmaa yksikerroksinen rakennus, katonharja keskeltä sisäänpainuneena, uloimmissa keittiöpuutarhan puoleisissa ikkunoissa pienet, hoidottomat lyijypeitteiset ruudut, molemmin puolin ulko-ovea hiukan isommat, äskettäin hankitut ruudut valkoisine iskosreunoineen. Viheriän nurmikon yllä häilyttelivät tuulessa oksiaan muutamat yksinäiset, sitkeät, soukat koivut.

Mutta muuten oli siellä vain vaivaiskasvullisuutta, koukeroisia leppiä ja koivuja tunturimäkien molemmilla rinteillä ja vinoiksi kasvaneita koivu viidakoita, jotka ikäänkuin kyykistyivät kukkuloilla puhaltavaa tuulta piiloon. Rakennusten alapuolella oleva rinne, josta kerran oli suunniteltu suurta, herraskartanomaista hedelmäpuutarhaa, virui nyt käyräkasvuisine, happamine puineen, pienine viinimarjapensaineen, kehnoine karviaismarjapensaineen ja humalan ja nokkosten peittämine luhistuneine huvimajoineen, jossa kanat munivat ja kaakattivat.

Mäellä oli korkea, luiseva honka, joka ojenteli käyriä oksiaan ja haarojaan vasten tuulta. Rungon ympärille oli muinoin rakennettu penkki, ja siinä oli ukko Juhlin tapana istua tuntimääriä tupakoimassa ja siirtyilemässä nähdäkseen seudun venheitä, jotka soutivat tai purjehtivat kauppiaan luo vastakkaiseen niemeen ja sitten, saatuaan asiansa selviksi, jälleen takaisin.

Ihmiset tiesivät, että hän siellä istui ja tunsi heidät jokaikisen, piti varansa ja sai aina tietoonsa, miten tilien laita oli tuolla toisella puolen. Paljoakaan ei paikkakunnalla tapahtunut ilman isä Juhlin neuvoja ja hyväksymistä.

Tuolla ylempänä seisoi rakennus kuten ennenkin, mutta omistaja, seudun lukko, oli poissa. Ja seutu souteli ohi ihmetellen ja odottaen, mitä tämän jälkeen tapahtuisi.

Hautajaiset pidettiin suurella kunnialla, peijaispidot, joista puhuttiin laajalti vuonolla, kuten aina, kun jonkin Juhlin peijaisia vietettiin. Sitten oli tullut kovin hiljaista. Että Hammernäsiä ei enää omistanut ukko Jan Rejersen, vaan nuori Rejer Jansen Juhl, tuota pohtivat ajatukset sekä ylhäällä talossa että alhaalla seudussa.

Oltiin aivan likellä joulua. Jäätävä itätuuli ja pakkanen oli yht'äkkiä vaihtunut lounaistuuleksi ja suojasääksi, niin leudoksi, että räystäät tippuivat ja aseteltiin puusoikkoja kourujen alle — piti saada sadevettä pesua ja lipeäkalaa varten.

Vanhan rakennuksen hirsistö ja haalenneet ikkunapielet saivat omituisen vettyneen suojailmavärinsä, nuoskassa lumessa seisoivat hajallaan koivuviidat käyrine, valkoisine, vääntyneine runkoineen ja oksineen, jotka olivat niin mustat ja synkät kuin uuninluuta tai koulumestarin raippakimppu. Karjapiika, vanha Jörun, joka oli kotoisin tunturiseuduilta, nimitti tätä ennen joulua sattunutta säänvaihdosta paistikassuojaksi.

Paistikkaita kaulitsi ja leipoikin nyt panimohuoneessa varsin ahkerasti Vigepladsenin torpanvaimo; kynttilät oli valettu, joulukala pyydetty ja jouluolut, joka ehkä kyllä oli hieman vähemmän väkevää kuin tavallisesti, kuten leskenoluen kohtuuden mukaan pitääkin, oli jo valmiina ja tynnöriin laskettuna.

Tuvassa istui leski ja keri, kerinpuut lähellä uunia, jonka punaisesta, halkeilleesta tulisijasta hämärässä alkoi näkyä loistetta ja liekehtimistä.

Hänen uljas vartalonsa osotti, että hän kuului kauimpana laaksossa asuvaan voimakkaaseen, levottomaan Ramstad-sukuun — kasvojen varmat piirteet olivat ikäänkuin puuhun leikatut, ja harmaantunutta päätä peitti liina. Juhl oli nainut hänet, orpanansa, sukuvaistosta.

Suuressa, puolipimeässä, matalassa huoneessa, jonka orret olivat taipuneet omasta painostaan, oli nahkapäällyksinen sohva ja sen yläpuolella pieni peili, lyömäkello puukaappeineen toisessa nurkassa, missä riippuivat piiput rikkipurtuine suukappaleineen, ja toisessa paikkakunnan mallin mukainen, maalatuilla ruusuilla koristettu ruskea kaappi. Ikkunain välissä seisoi kokoonlaskettu ruskea saranapöytä ja sillä ompeluksia; yksinkertaisia honkatuoleja, niiden joukossa muutamia nahkalla päällystettyjä korkeine selkänojineen, oli pitkin seiniä suorissa riveissä, aivan kuin sotilaat — maalaamaton lattia leveine, oksaisine honkapalkkeineen ja pitkine hiekan täyttämine, tummine rakoineen jäi vapaaksi harjotuskentäksi, jota seinältä silmäilivät virttyneet, perityt taulut, kärpästen pilkuttama, kellastunut, sotalaivaa esittävä kuparipiirros nimeltä "Kenraalikuvernööri Swardecroon, Batavia 1720" ja toinen, joka esitti Karl Johania Dennewitzin luona.

Pitkä naishenkilö, joka keri uuninpuoleisessa loukossa, istui selkä painuksissa kuin roteva työhevonen, joka vetäessään kuormaa mäkeä ylös hetkisen lepuuttaa toista sivuaan ja toista jalkaansa. Silloin tällöin hän huokasi, ja kaiku kuului vastaavan ikkunan luota, missä hänen kuusi- tai seitsemänkolmattavuotias pitkä ja hoikka tyttärensä istui neulomassa päivän viime hämärteessä, pää ikkunan pieleen nojautuneena.

Sanaakaan ei vaihdettu, kerinpuut vain alkoivat taas suristen pyöriä; molemmat tuvassaolijat istuivat niinkuin koko seutukin odottamassa, että jotakin tapahtuisi. Pian kai he saisivat kuulla varatuomarilta, miten oli kuolinpesän laita; tiedonhan piti tulla ennen joulua. Kummallakin oli omat epäilyksensä. He olivat molemmat ymmärtäväisiä luonteita, mutta eivät olleet uskaltaneet ajatella niin kauan kuin puoliso ja isä eli ja ajatteli heidän edestään — ja nyt he istuivat edelleen puhumatta toisilleen mitään. Mutta ajattelematta he eivät enää voineet olla.

Posti tuli tähän vuoden aikaan vain kerran viikossa vuonoa ylöspäin, ja tämä oli viimeinen postipäivä ennen joulua. Ukko Juhl tosin ei koskaan hakenut postia ennenkuin pari päivää myöhemmin, kun samalla oli asiaa kauppiaaseen, mutta naiset eivät olleet yhtä kärsivällisiä nyt, jäätyään omiin valtoihinsa. He laskivat tunteja.

Lyömäkello nurkassa valmistihe surisevin äänin ja löi puoli kolme.

Mitä se oli?

Tuo levottomuus, tuo juokseminen ja huutaminen alhaalla talojen ympärillä ilmaisi kyllin selvästi, että jotain täytyi olla tekeillä. Suutari Jo kurkisti renkituvasta naskali suussa ja lauta sivullaan. Vanha Jörun ilmestyi navetan ovelle, pari punaisiin, paikattuihin liiveihin puettua tyttöä tirkisteli keittiön rappusilta, ja nokisesta vajasta, josta oli kuulunut vasaran iskuja, tuli paitahihasillaan seitsemän- kahdeksantoistavuotias, pitkä, roteva, vaaleatukkainen poika, joka katseli ympärilleen. Hän oli saanut nokea kasvoihinsa ja paljaisiin käsivarsiinsa öljyisestä pyssynpiipusta, jonka reikää hän porasi suuremmaksi.

Hänet voi helposti tuntea talon pojaksi kampaamattoman tukan alta näkyvistä terävistä, suoraviivaisista sukupiirteistä ja nenästä, joka tarkasteli maailmaa jonkinlaisella synnynnäisellä ylpeydellä. Se kuten itse Hammernäs näytti olevan sellainen ulkonema, jonka ohi ei helposti päässyt tekemättä selvää itsestään: siinä oli jotakin synnynnäisen korskaa ja kysyvää, kuten koko kasvoissa.

Postivenhe oli juuri tullut näkyviin niemen puiden tuolla puolen. Venheessä oli kuusi airoa ja kolme miestä, jotka soutivat niin kiivaasti, että melkein makasivat tuhdoilla kokan syöksyessä halki vaahdon eteenpäin. Keulaan pystytetyssä tangossa oli kangaskappale lipun tapaisena. Venhe suuntautui vinosti yli vuonon kohti postikonttoria.

"Silli! Silli näkyvissä!" huusi suutari, heitti äkkiä laudan kädestään ja ryntäsi ulos villaröijyssään ja nahkaesiliinassaan. "Niin aikaisin! — Ennen joulua! — No nyt saa itse kukin pitää hiukan kiirettä! Nyt saa Nedrevaagenin isäntä panna verkkonsa kuntoon, ennenkuin oli ajateltukaan. Niin, nyt saavat karjapiiatkin tuolla ulkona olla mukana auttamassa minkä ennättävät, Jörun! — parasta laskea elukatkin rantaan!"

Niin oli tuo venhe ihmeellisine tankoineen viimeisinä kolmena vuorokautena herättänyt elämää ja liikettä joka paikassa pitkin vuonon vartta. Ihmiset tulivat ulos tuvistaan, seisoivat ja tirkistelivät sitä kätensä alitse.

Ei epäilemistäkään. — "Silli näkyvissä!"

Ja tieto tuli sellaisena kuin postivenhe sen myötänsä toi: huhut ja todellisuus sekaantuivat, ja kiihottunut mielikuvitus antoi koko asialle muodon ja koristeet: "Seitsemän, kahdeksan penikulmaa Udsiren luoteispuolella oli eräs laivuri havainnut meren olevan aivan viheriän ja oli purjehtinut yli useiden silliparvien, jotka lepäsivät, kokonaisen tai puolen neljänneksen pituudelta toinen toisensa ulkopuolella kuin hopeaiset muurit! — Erääseen stavangerilaiseen prikiin oli yöllä heittänyt hyökyaallon, ja sen mukana oli tullut lihavaa, välkkyvää, isoa silliä, niin että isovenhe ja kajuutta olivat sitä tulvillaan! — Illoin oli täysi 'sillihehku' ulkosaaristossa — koko taivas kuin tulessa!"

Lyhyinä huudahduksina postivenheestä saneltuna huhu lause lauseelta ikäänkuin sytytti liekkiin seudun toisensa jälkeen.

Isäntärenki, joka ajoi hirsiä Hammernäsin metsistä, oli hänkin nähnyt tuon ihmeen ja hoputti "Laukkia" päästäkseen pian kotiin. Hevonen oli oikeata seudun rotua, vääräsäärinen, matala, etujalat lyhyet. Mahallaan se ui tai ryömi melkein kuin ankerias yli mättäiden ja pensaikkojen koleisella metsämaalla hirsi perässään, muodottoman kömpelöillä takajaloillaan ponnistaen. Liukkaassa Hammernäsin ahteessa tuli kysymykseen oikea voimankoetus, sillä "Laukki" oli tylsässä kengässä. Ja kun isäntärenki ajoi pihaan, hevonen hiestä märkänä, oli venhe jo vesillä, ja tytöt seisoivat alhaalla iljankoisella tiellä mukanaan hänen pyhänuttunsa, niin että hän heti saisi soutaa postikonttoriin hakemaan emännälle tulevaa postia.

Kohta sen jälkeen näkivät molemmat tuvassaolijat venheen sukeltavan ulos lahdesta neljän airon voimalla — airot taipuivat kuin pajunoksat.

He eivät ajatelleet silliä ja sillinkimmellystä, vaan kirjettä, josta heidän onnensa oli riippuvainen.

Tämän päivän piti todellakin muodostua ratkaisun päiväksi Hammernäsissä.

Jos oli olemassa talo, joka voitiin mainita mallitalona, mitä tulee perinnäiseen hoidonpuutteeseen ja kaikkeen, mitä vuonojen varsilla sopii nimittää maanviljelyksen laiminlyömiseksi, niin se talo oli varmaankin ukko Juhlin. Tuolla lepäsi lanta tallin ja navetan vaiheella ilmalle ja auringolle ja kaikenlaisille säille alttiina läpi vuoden. Samaa luonnollista järjestelmää noudattaen se levitettiin läjäpäihin pellolle, ja muu työ uskottiin taivaallisen isän suomille sateille ja tuntureilta liriseville puroille, jotka niitylle valuen tekivät maan vesiperäiseksi.

"Ilmaa ja valoa navettoihin! — Puhtautta? — Lopuksi kai on porsaatkin pestävä!" mörisi Jan Juhl.

Paljon nälkiintyneitä lehmiä ja paljon samanlaisia torppareita merkitsi hänen mielestään oivallista, hyvinvoipaa taloa. Että ruokakin voi olla rahaa ja että torpparit, miten huonosti heitä ruokittiinkin, söivät hänet kuiviin — nuo olivat tosiasioita, joille hän vain pudisti päätänsä, sillä "jos niin olisi laita, niin talo olisi syöty jo hänen isoisänsä aikana."

Helppoa ei ollutkaan ymmärtää, miksi ei niin ollut käynyt, elleivät selitykseksi kelvanneet ne alinomaiset lainat ja ulkotilusten myynnit, joista nimismies Haarstadille koitui niin suurenmoinen voitto. Bergenistä ja Hammervikenin maakauppiaalta saadut tavarat maksettiinkin sopimusten mukaan nimismies Haarstadin välityksellä.

Viime vuosina Jan Juhlilla oli sentään ollut vaikeuksia, kun hänen kauppiaansa Bergenissä ei enää tahtonut suostua uuden välttämättömän lainan vaatimiin kiinnitystä koskeviin toimenpiteisiin.

Kesken neuvottelujen ukko Juhl kuoli. Ja tämä painostus se lepäsi jälkeenjääneiden yllä epämääräisenä, rasittavana rauhattomuutena.

Sen kirjeen, jonka isäntärenki tuona päivänä toi postikonttorista, lukivat äiti ja tytär lukittujen ovien takana. Hiljaista ja puolipimeää oli heidän siellä istuessaan, kummankin sängyllään makuukamarissa, — kuolemantapauksen jälkeen he olivat siirtyneet samaan huoneeseen. Tällöin vasta suru näytti heille paljastavan oikean olemuksensa. Pesän velat olivat melkoiset! Hammernäs joutuisi kevätpuolella vasaran alle ja ensi syksyyn mennessä olisi heidän luovuttava talosta. Suurimpia saamamiehiä oli heidän naapurinsa, Haarstadin nimismies.

Ottilia lähti alas itkettynein kasvoin ja punertavin silmin — palvelusväen ei sentään pitänyt niitä nähdä — hakemaan Rejeriä.

Sitten he istuivat kaikki kolme yliskamarissa myöhään iltaan, kunnes loppuunpalanut talikynttilä äkkiä sammui. Rejer hiipi omaan makuuhuoneeseensa, missä hän päästi valloilleen koko sen kiihkoisan surun, jota hän siihen asti ei ollut uskaltanut ilmaista.

Kalleinta mitä hän tiesi maailmasta oli Hammernäs, hänen syntymässä saatu perintötilansa! Sen ympärille hänen itsetuntonsa oli keskittynyt. Sen perijänä häntä oli kohdellut ja imarrellut, niin kauan kuin hän muisti, sekä paikkakunnan että talon väki. "Juhlin poikana", Hammernäsin prinssinä ja kruununperillisenä, häntä oli kasvatettu ja juhlittu samanikäisten keskuudessa ja muuallakin, minne hän sattui menemään, häissä ja missä hyvänsä.

Ja nyt oli kaikki mennyttä… hänellä ei ollut enää osaa eikä arpaa koko talossa! Honka ja rakennukset, torpparit ja lehmät, venhe vajat ja lampaat — jokainen pikkuesine, jossa hän aina oli kuvitellut näkevänsä lähtemättömän nimimerkin Rejer Jansen Juhl, kaikki tuo oli hänen jätettävä, oli hiivittävä vieraana matkoihinsa!

Pari kesää hän oli käynyt koulua kappelisaarnaajan luona papin lasten keralla, ja opettaja oli vakuuttanut Rejerillä olevan niin harvinaisen hyvän pään, että hänet välttämättä oli lähetettävä Bergeniin opiskelemaan. Mutta Rejer ei tahtonut. Ja siinä oli isä samaa mieltä, kuten hän yleensäkin taipui pojan päätöksiin, joskin vastustellen — äidin puolelta tuli pelkkää hemmottelua. Sen sijaan ukko oli miettinyt valmiiksi, että olisi viisasta sijottaa poika naapurin, nimismies Haarstadin konttoriin. Siten hän ilman muuta saisi etuoikeuden virkaan ja istuisi kerran Haarstadissa nimismiehenä. Mutta Rejer ei tahtonut sitäkään Niin oli heidän suhteensa viime vuosina käynyt kireäksi. Isä ei koskaan puhunut pojalle asiasta, mutta hän oli päättänyt viedä tahtonsa perille, ja Rejer puolestaan oli suvun koko itsepintaisuudella päättänyt päinvastoin.

Nyt näytti sittenkin siltä, että hänen olisi pakko lähteä sille tielle, jolle ei halunnut — sille tielle, jota vihasi! Sen sijaan, että pääsisi Hammernäsin herraksi, hän saisi istua Haarstadissa konttorituolilla.

Julkinen hälinä voitiin kyllä välttää ennen huutokaupan pitoa. Mutta sitten olisi Hammernäs kuin vuonoon uponnut häneltä ja hänen omaisiltaan. "Jospa Jumala soisi, että hänkin voisi upota samalla kertaa — pois kaikesta häpeästä!"

Lounaistuuli kohisi ja vinkui uuninpiipussa, ravisteli ryskyen vanhaa, hataraa rakennusta, ajoi raskasta, lumensekaista sadetta ruutuja vasten ja alkoi sitten uudelleen vinkunansa ja vihellyksensä.

Poika parka makasi miettien ja sureksien, kunnes nukahti. Ja unessa näkyi vähitellen yhä selvempänä, yhä värikkäämpänä ja loistavampana, punaisena, sinisenä ja hopeanhohtoisena ihmeellinen kala, jonka suomukset olivat kuin pelkkiä kahdeksankillingin rahoja. Välkähdellen se ui Hammernäsin lahdessa edestakaisin ja katseli siellä riippuvia pieniä verkontapaisia.

Rejer nukkui pitkään aamulla. Mutta kun hän heräsi, oli kasvoissa erikoinen ilme — Juhlien tapa oli pitää suutansa niin, hiukan yhteenpuserrettuna, niin että leuka sitäkin enemmän lisäsi suoraviivaisten kasvojen ulkonäköä, joka lähinnä muistutti terävää aluksenkeulaa.

Hän seisoi hetkisen ullakkoeteisessä katsellen ja valikoiden yhtä ja toista turkisvaatekasasta. Sitten hän lähti renkitupaan, missä suutari Jo haasteli leveästi sillihuhujen johdosta ja neuloi täydessä joulukiireessä, sianharjakset vieressään pikipytyssä.

"Voitko tehdä merisaappaat isän isoista — näistä?"

Hetkistä myöhemmin hänen pitkä vartalonsa pimensi ruoka-aitan oviaukon. Aitassa äiti parhaillaan oli antamassa kyökkipiialle tunkkaisia jauhoja, voita ja silliä. Rejer ei sanonut mitään sill'aikaa kun äiti ajoi jauhoja hinkalosta, käveli vain hiljakseen vihellellen, katsahteli eri tynnöreihin ja laski katosta riippuvien kinkkujen lukua.

Tytön mentyä hän puhkesi puhumaan:

"Vehnäjauhoja sinulla ainakin on riittämään asti, samoin perunoita ja reikäleipää ja savustettua lihaa. Mutta ryynejä ja silavaa… häpeämättömästi ne ovat tyhjentäneet kinkkuvarastoasi, äiti!"

"Taidat olla oikeassa, poikani!" Hän kaatoi jauhoja vieläkin yhden annoksen.

Reijer tarkasti suolalihatynnöriä.

"Pahastipa on pytty alentunut, äiti! Aivanhan ne ovat syöneet sinut kuiville. — Ja nyt, kun niin kovin tarvittaisiin!"

Äiti tuskin sieti kuulla sellaista puhetta. Hän oli koko ajan hiukan ihmeissään seurannut pojan käyttäytymistä; nyt hänen valtava vartensa suoristui ja hän istuutui aivan uuvahtaneena jauhohinkalon reunalle.

"Niin, sinä olet liiankin oikeassa, Rejer! En ole koskaan nähnyt tätä aittaa muuten kuin täysinäisenä, mutta nyt meille täällä alkavat toiset ajat." Hän huokasi, niin että aitta olisi voinut särkyä.

"No, älähän ole huolissasi, äiti! Vielä sitä Hammernäsistä otellaankin, ennenkuin tuo Haarstadin vanha juonittelija saa talon käsiinsä, vaikka ruoka-aitta tyhjennettäisiin, niin ettei jää kuin seinät! Minä lähden sillinpyyntiin isolla kirkkovenheellä ja ehkä kuusihankaisella myös. Täytyy hankkia väkeä. Mitä vain saan rahapalkkaa tai saalisosuutta vastaan; tädin jättämät sata taalaria saavat luistaa!"

Juhlin emäntä katseli aivan ällistyneenä poikaansa; suuret, laihat kasvot, joita reunusti lakin yli solmittu huivi, ilmaisivat pelkkää ihmetystä, ja tanakka käsivarsi hapuili hetkisen taaksepäin ikäänkuin etsien tukea hinkalosta. Vihdoin, joskin hitaasti, hänelle selvisi, mitä pojan sanat merkitsivät, ja hitaasti, hiukan kummastelevin katsein, hän pudisti päätänsä, ihmeissään siitä, että noin haaveellinen ajatus oli voinut syntyä yhdenkään Juhlin aivoissa.

Tahtomatta antautua pohtimaan moisia hurjia suunnitelmia hän jälleen huokasi — huokaus muistutti vanhan puurakennuksen painumista.

"Poikani! Sinä olet nuori — nuori!"

"Minä! — Minä olen jo pitempi kuin isä! — Ja minä haluaisin nähdä sen, joka soutaa minun ohitseni — meidän talossa… Sinä ehkä luulet, että Anders, isäntärenki?"

"Minä luulen, että sinä olet vielä hoikka ruovonkorsi, poikani!"

"— Mutta sitkeä, äiti, sitkeä kuin koivuinen vitsa!"

"Rejer, Rejer, isä näkee meidät! Mitä luulet, että hän olisi nyt sanonut?"

"Että on hirveän tyhmää antaa koko elinaikansa venheitten maata lahoamassa venhevajassa."

"Entä paikkakuntalaiset? Kun näkevät sinun, hänen ainoan poikansa, lähtevän matkaan, rikkoen kaikkia hyviä tapoja? Sinä et tiedä itse, mitä puhut, Rejer. Sinä, nuori, kokematon sisärantojen poika, lähtisit merelle keskellä talvea… tällaisella säällä!"

Samassa tuuli tempaisi aitanovea ja paiskasi heitä vasten kokonaisen ärjyaallon lumiräntää, ikäänkuin havainnollistaakseen lausuttuja sanoja.

"Minä tiedän vain, että muuten menetämme Hammernäsin."

"Mutta ethän sinä joudu juuri puille paljaille sen vuoksi, Rejer."

"Sinä tahdot saada minut nimismiehen konttorituoliin!"

"Päästäkseen kerran Haarstadin jälkeen Aa-vuonon nimismieheksi, kannattaa kyllä kumartaa."

"Kumartaa! — Ei, ei ennenkuin selkä kolmeksi katkeaa!" huudahti hän äkkiä, kalpeana ja aivan suunniltaan. "Sitten saatte nimittää yhtä kappaletta Rejeriksi, toista Janseniksi ja kolmatta Juhliksi ja katsoa, onko niistä yksikään koukistunut."

Juhlin emäntä säpsähti. Hän tunsi suupielessä ja ylpeän nenän varrella olevan piirteen — se vain oli eroa, että hänen miehensä nenä aina punertui silmälasien yläpuolelta poskipäitä kohti. Tuo piirre sanoi hänelle, että hänen, nuoren, hoikan ruovonkorren, tarkotuksena oli rynnistää, kunnes murtuisi — ja että hänen asiansa oli vain taipua.

Jauhohinkalon laidalla istumassa näkyi yhä vielä äidin jykevä, kumartunut hahmo ja kuului kolmas huokaus, samalla kun aitan ovi rämisi rajuilman käsissä ja Hammernäsin honka epätoivoisesti ojenteli käyriä oksiansa lounaismyrskyssä.

II

Juhlin venheen suuri löytöretki.

Tuntuihan se Rejeristä ja Aa-vuonolaisista hieman ahdistavalta ja ihmeelliseltä, kun pääsivät Bommelhukiin asti ja tunsivat aavan meren koskettavan venheen laitaan — rumana, lyijynvärisenä talviharmaudessaan ja puolen maston korkuisia maininkeja nostattelevana — etenkin kun lyhyt, vähävaloinen talvipäivä alkoi peittyä hämärään.

Kenenkään päähän ei pälkähtänyt epäillä Juhlin kirkkovenheen kestävyyttä, sillä sitä oli koputeltu nuijalla yltäpäältä ja tarkasteltu halkeamain varalta päivää vasten kotona venhehuoneessa.

Pieni harteikas ja vääräsäärinen Martin Vigepladsen, joka tohtoroi kaikkia Aa-vuonon vanhoja venheitä ja sen vuoksi oli merimiehen maineessa, istui kokassa antaen jokaisen hyökylaineen tullessa varotusmerkkejä. Keulapuolella seisoi mies, joka niitä leipoi airolla tasaisemmiksi.

Vanha hardangerilainen kirkkovenhe harvinaisen leveine, ohuine ja vuotavine laitoineen teki tehtävänsä; vanhanaikainen raakapurje kohotti kokkaa ja puski sen aaltoihin kiskoen venhettä kuin hevonen.

Iso viisihankainen kirkkovenhe, jonka tuhdoilta töllisteli ja tirkisteli joukko sisämaan naamoja, herätti huomiota, sitäkin enemmän, kun se alinomaa poikkesi maihin kysymään, veikö tämä reitti kalastuspaikoille.

Aikamoista pilaa ja naurua kuului Aa-vuonolaisesta, joka "aukaisi eväsarkkunsa jokaisen niemen nenässä" ja "kuljetti omenia ja lampaanruhoja kaupunkiin."

Mitä kauemmaksi Rövseriin päin he ehtivät, sitä sankemmaksi paisui venhejoukko; airoja ja purjeita käytettiin yht'aikaa — kaikilla oli kiire…

Nahkapukuiset olennot nousivat räntää valuen tuhdoille seisomaan ja huutelivat toisilleen sillistä ja sillin näkemisestä — siitä, missä ja miten pitkän matkan päässä rannikolla silli oleili, yksityisistä "sillisäikeistä", joita oli Ruijan seidin mukana näkynyt Udsirevuonossa, mutta että oikea iso parvi vielä puuttui, ja minne sen nyt luultiin suuntautuvan… ja nimet sellaiset kuin Feiö, Veavaag, Ferkindstadsaaret, Brandesund, Stolmen ja Udsire sinkoilivat ilmassa lausuttuina kaikilla Stavangerin ja Bergenin välisillä murteilla, suurista verkkovenheistä, jotka tulivat pitkien matkojen takaa, kolmisoutuisiin pikku venheisiin.

Rejeriin ja hänen Aa-vuonolaisiinsa koko tämä elämä vaikutti jollain tavoin pyörryttävästä Heistä tuntui melkein siltä, kuin olisivat juoneet viinaa, oltiin puoleksi kirkonkokouksessa, puoleksi markkinoilla — kaikki keinuen aalloilla, jotka olivat kotimäkien korkuisia ja joiden yläpuolella liiteli meren kirkuvia lintuja.

Minne asti ehdittiinkään, aina kohisivat hyökylaineet venheen toista kylkeä vasten, ja ulkokarit näkyivät olevan täynnä isoja mustia merimetsoja, jotka istuivat arvokkaina pitkissä jonoissa, kuivaelivat siipiänsä ja vartioivat merta — nekin silliä odottaen.

Kalalokki huuteli valittaen karien äärillä, joku musta kaakkuri tai pilkkasiipi kiiti merelle päin yli aallonharjan. Raiskat ja lokit lentelivät hajallaan ja levottomina sateisen raskaassa, sumuisessa ilmassa — ne nähtävästi yhä odottivat. Ruokkeja ja kiisloja ui siellä täällä aallokossa sukeltaen omaan varovaiseen tapaansa. Yksinäisellä luodolla istui merikotka vahtimassa.

Tuhansien hankain synnyttämä meteli yhä kasvoi, kun lähestyttiin kalastuspaikkaa, missä väkeä oli odottelemassa sillin saapumista.

Melu kävi korviasärkeväksi, vauhtia lisättiin, venheet kilpailivat — oli päästävä ensimmäisenä maihinlaskupaikkaan, hankittava yösija maissa ja vältettävä airojen toisiinsa murtuminen ahtaassa laituriväylässä.

Mitään julkista valvontaa ei ollut vielä olemassa, majotusalukset olivat melkein tuntemattomia, jokainen piti puolensa niin hyvin kuin osasi, hankki paikan venheelleen, miten taisi, herätti niin suurta kunnioitusta kuin suinkin saattoi.

Aa-vuonolaiset olivat sitkeitä soutajia ja lisäksi he tiesivät Juhlin pojan olevan mukana — kyllä hän paikan hankkii!

Rejer seisoi uljaana kokkaköysi kourassa. Hänen tunteensa oli suunnilleen sama kuin toistenkin — miten tiheässä kirkkovenheitä olikin Aa-vuonon rannassa, aina ne Juhlin venheen saapuessa tilaa tekivät.

Satama oli täpösen täynnä suurta ja pientä mastoa, ja ranta kaikkialla tulvillaan venheitä tiheissä riveissä, isommat ankkurissa ulompana, pienemmät niiden takana maihin kiskottuina.

Kahden nuottavenheen ja suolaamoon johtavain kiviportaiden välissä hän keksi oivallisen paikan, parhaan koko laiturissa — ihme, ettei se ollut vallattu.

Sinne he suuntautuivat, ja kaikki Aa-vuonolaiset tekivät kuten Rejer, tervehtivät kotoiseen tapaan:

"Hyvää päivää… Onpa ruma ilma tänään!"

Ylhäällä ranta-aitan ovella seisoi nauramassa nuori kalanperkaajatar punainen isohuivi vyötäryksillään.

Rejer heitti köyden muutamille laiturilla seisoville miehille. Ne vetivätkin varsin ystävällisesti venheen luoksensa, mutta kun pääsivät keulaan käsiksi, niin tyrkkäsivät äkkiä hänen hämmästyksekseen rajusti ulvoen venheen laiturin sivuitse ja vasten ulkopuolella olevaa venheriviä. Sieltä nousi kuin noiduttuna airoja, seipäitä ja kankia, miehet metelöivät ja haukkuivat kuin riivatut työntäen vain venhettä eteenpäin. Parista takana olevasta jahdista kuului vihellystä ja luikkaamista, ja ranta-aitan ovella seisova kalanperkaajatar nauroi kohti kurkkua.

Tällä kertaa Rejer hänet havaitsi.

Kaikkeen tähän häväistykseen ei käynyt mitään sanominen; yhtä neuvottomina oltiin vain jälleen laiturin ulkopuolella.

Muu ei auttanut kuin yrittää soutaa venhe voimakkaasti rantaan aivan samaan kohtaan kuin äskenkin.

Kalanperkaajatar tuli uteliaana ranta-aitan oviaukkoon nähdäkseen, miten tuossa kävisi.

Aa-vuonolsiset alkoivat soutaa, mutta törmäsivät köyteen, joka oli heitetty laiturilta nuottavenheisiin. Hyökkäys torjuttiin uudelleen… Huutoa ja pilkantekoa. Rejer kuuli jälleen kalanperkaajattaren naurun.

Laihana ja hentona, niin että olisi luullut tuulen vihreää paikattua hametta liehuttaessaan vievän koko ihmisen, hän piteli kiinni nostoköydestä voidakseen kumartua etemmäksi, samassa polkien köyttä raskailla kömpelöillä kengillään. Päähineen alta pisti näkyviin vanukkeinen musta tukka, jota hän vapaana olevalla käsivarrellaan koki siirtää pois likaisilta kapeilta kasvoiltaan. Silmät leikkivät ja suu sovittelihe, valmiina lähettämään kaunopuheisuuttaan alhaalla oleville.

"Onko teillä voita myydä? Tai vanhaa juustoa tuolla verkkojen alla? Ettekö voi ymmärtää, että tämä on kauppiaan oma paikka?… Sinä — sinä pitkä sisävuonolainen neninesi — jos osaatte airoilla räpylöidä harmaille venhehuoneille saaren taa, ennenkuin nuottavenhe tulee tuolta ulkoa, niin siellä on vielä maihinlaskupaikkaa. — Sinä nenävuonolainen! Älähän seiso tuhdolla töllistelemässä… Ei sinun ollenkaan tarvitse tervehtiä… Niin, souda! — souda!"

Aa-vuonolaiset olivat jo kääntäneet venheensä. He ponnistivat jaloin venheenkaarta vasten ja soutivat lahden poikki voimainsa takaa, niin että olivat vähältä törmätä lasketuin purjein saapuvan ison nuottavenheen keulaan.

Rejerin hetkellinen jähmetys ja töllistely oli johtunut siitä, että tuo laiha, kalpea kalanperkaaja oli niin ihmeellinen nähtävä; se oli jotain aivan toista kuin Aa-vuonon kömpelöt, hitaat maalaispiikaset.

Maihinlaskupaikan he löysivät, vieläpä huoneenkin eräästä majapaikasta.

* * * * *

He olivat ulkona pyyntipaikan vilinässä, mihin kokoontui sadoittain venheitä, purjeellisia ja purjeettomia, jahteja, kaljaaseja ja prikejä, jotka toivat suolaa toivoen saavansa ostaa tuoretta silliä — kaikki loiskutellen, läikytellen ja keinuen vieri vieressä, kosteassa ilmassa ja rauhattoman, harmaan meren pinnalla, niin tiheässä, että monessa paikoin käveltiin venheiden ja alusten yli kuin siltaa pitkin.

Joka kerta, kun lounaisen puuskat hiukan haihduttivat sumu verhoa, näkyivät kaikki saaret täynnä ihmisiä, jotka tähystelivät lyijynharmaata merta, sateenharmaata taivasta ja kivenharmaita, kaljuja luodokoita.

Meren linnut tekivät kaarroksen yli rantahyrskyjen ja suuntautuivat uudelleen suoraan ulospäin, ikäänkuin olisivat aikoneet halkaista näköpiiriä peittävän merisumun saadakseen sillin näkyviinsä.

Kohta kun alkoi hämärtää, kuuli Rejer aika ajoin soittoa ranta-aitalta, ja kun tuli pimeämpi, näkyi harmaa, sumuinen valaistus, joka levisi yli hyöriväin ja pyöriväin ihmispäiden aina ranta-aitan eteissillalle asti.

Täällä suolaamossa oli elämää ja liikettä: ryypättiin ja remuttiin ja tapeltiin ja tanssittiin perkaajatyttöjen kanssa ranta-aitan lattialla.

Kaikki pyrkivät sisään.

Rejerin pitkä, nuorekas vartalo näkyi jo hyvässä matkassa. Hän tunkeutui eteenpäin vilinässä, terävät kasvot ojentuneina ikäänkuin hän olisi niillä avannut tietä, ilme synnynnäisen huolettomana, joten hän hetkiseksi todella sai liikunta-alaa.

Kauan ei sentään kestänyt, ennenkuin voimakas, ryhmyinen koura takaapäin iskeytyi hänen takkinsa kaulukseen ja tempasi hänet jälleen takaisin. Rejerin kiukku tämän Juhlia kohdanneen mitä hävyttömimmän hyökkäyksen johdosta oli sanomaton. Mutta siinä ei ollut aikaa harmin nielemiseen, sillä iskuja ja sysäyksiä satoi joka suunnalta.

Siinä meni mekontasku! Sen hän kosti potkaisemalla; samantekevää, kuka sai maistaa kantarautaa. Mutta seurauksena oli uusi niskaan tarttuminen ja sitten pari ankaraa potkua, jotka siirsivät hänet kauas eteenpäin kohti erästä nuorta, mustatukkaista merimiestä, joka seisoi lyhdynvalossa häntä vastaanottamassa:

"No… no, antakaa hänen olla rauhassa. Ettekö näe, että hän on vasta poikanen!… Mitä sinä täällä teet, penikka?"

Tuo viimeinen huudahdus puri kipeämmin kuin koko häpeämätön käsittely, jonka alaisena hän oli ollut pimeässä käytävässä. Kaikkein vähimmin Rejer tahtoi näyttää poikaselta, hän, joka oli yli puolenyhdeksättätoista vuoden ikäinen ja kotoisen arvovaltansa nojalla johti kokonaista venhekuntaa.

Hän pujahti pois avuliaan merimiehen läheisyydestä ikäänkuin olisi polttanut itseään ja liukui niin huomiota herättämättä kuin suinkin mahdollista seinän sivuun, mustain ihmisryhmäin taakse.

Pullot kiersivät miehestä mieheen, ja ranta-aitan lattialla kävi tanssi taukoamatta. Polskaa, kädet toistensa vyötäisillä, valssia ja Hampurin polkkaa. Viulut ja merisaappaiden töminä kilpailivat keskenään. Patsaihin kiinnitetyt merirasvalamput lekuttivat vedossa, katto-orsista riippui pari purjenuoran kannattamaa sarvilyhtyä valaisten käryisessä ilmassa liikkuvia punaisia naamoja, joista hiki kihoili päähineen alta.

Paloviinan höyryt ja tupakan savu, märkien vaatteiden ja vanhan sillin haju, kostea suola, joka jalkain alla murskaantui märäksi ja likaiseksi seokseksi, kääri kaikki tukahuttavan raskaaseen viinasumuun, jonka läpi esineet vain himmeinä erottuivat. Melu ja puheensorina kaikui korvissa alinomaa. Peremmällä pimeässä häämötti suolahinkaloita ja tyhjiä tynnöreitä.

Muutamia kirjanpitäjiä ja verkkopäällysmiehiä istui punssipulloineen kumotun tynnörin ääressä pelaamassa korttia sillistä, joka vielä viipyi kaukana merellä. Toisinaan he virkistäytyivät pistäytymällä tanssimaan.

Rejer sai ankarasti taistella ujouttansa vastaan, kun oli liikuttava niin läheltä noita istuvia hienonhienoja kauppapalvelijoita. Häntä vaivasi mitä arin herkkätunteisuus, kasvuiän hoilakka vartalo ja kehittymätön ääni olivat hoidettavina, ja hän tunsi itsensä kaikkialla liian pitkäksi ja näkyväksi. Siksi hän kävi niin käyränä kuin suinkin ja piti jäykän järkähtämätöntä ilmettä kuin mikäkin tullitarkastaja.

Ehkä viimeksimainitun seikan vuoksi häneen kiintyivät juuri ne katseet, joita hän halusi välttää. Urimoidessaan tynnöripaikan ohi hän kuuli takaansa:

"Tuo, jolla on nenä ja villahuivi, mikä janne se on?"

Samassa kasaantui niin paljon väkeä, ettei Rejer päässyt liikahtamaan; hän kuuli tai oli kuulevinaan sorinan seasta: "Jan Juhlin poika Aa-vuonolta… hänen asiansa ovat menneet päin hongikkoon!"

Rejerin poskia poltti ja ohimot jyskyivät. Hän ei ollut täysin varma, oliko hän todellakin kuullut tuon lopun, vai oliko hänen omatuntonsa sen lisännyt. Eihän huhu sentään ollut voinut vielä tänne ehtiä.

Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan; vilahdukselta hän vain havaitsi tiedon antajaksi paksun lihavan pelaajan — se oli eräs verkkopäällysmies vuonolta pari kolme peninkulmaa Hammarnäsistä merelle päin.

Tuo "menneet päin hongikkoon" synnytti ahdistavaa tunnetta. Hän yritti uskaliaasti keikauttaa päätänsä.

Jos olikin totta, että Hammernäsin Juhlien asiat olivat huonolla tolalla, niin vielä siitä sentään oteltaisiin hiukan — mutta kyllä olo sittenkin kävi tukahduttavaksi… painostavaksi…

Hän oli jo päättänyt lähteä ranta-aitasta, kun väkijoukon äkillinen liikahtaminen paljasti hänelle sen ahtaan pyöreän tilan, jossa tanssijat liikkuivat.

Pitkä ja hoikka tyttö riippui reippaan, lyhytkasvuisen ja tanakan merimiesnuttuun ja kiiltonahkahattuun puetun päällysmiehen käsivarrella… Tukka oli pörröinen, silmät sysimustat — hän tunsi heti kalanperkaajattaren. Tyttö tanssi sulavasti, mutta hänen asentonsa ja kalpeutensa toivat alinomaa mieleen väijyvän ja hyppäykseen valmiin kissan. Ilme oli hämmästyttävästi sellainen, ja Rejer tunkeutui tahtomattaan lähemmäksi.

Vaikea oli tietää, mitä tuo pitkä, hieno kauppa-apulainen oli hänelle tehnyt, mutta kun hän varmoin ilmein tuli ottamaan tyttöä tanssiin, niin tämä puhkesi häpeämättömään nauruun, käänsi selkänsä ja lähti tanssiin suolaamon tynnörintekijän mukana.

Rejeriä suututti, totta puhuen, että tuollainen huolimattomasti puettu kalatyttö varkaansilmineen rohkeni käyttäytyä niin häikäilemättömästi. Kotona pidettiin sentään hyviin tapoihin kuuluvana tehdä eroa ihmisten kesken.

Otsa oli matala, leveä ja kahvinruskea; ivallinen ilmeleikki teki kasvot melkein vastenmielisiksi — kyynär- ja olkapäät terävät, selkä, niskan ollessa kumarassa, melkein ontelo. Vartalo soukka ja laiha! Ja sittenkin tyttö olemuksellaan yhä enemmän kiihotti hänen uteliaisuuttaan, niin ettei hän voinut katsettaan siirtää.

Vaistomaisesti Rejer siirtyi sille paikalle, mihin tytön joka kerta täytyi pysähtyä, ja tarkasteli häntä kierros kierrokselta, tanssi tanssilta.

Täällä oli liian paljon myrskyisän uutta!

Niin, kyllä he polkkaa osasivat tanssia, tyttö ja samoin hänen viejänsä, tumma perämies, jonka Rejer oli kohdannut käytävässä. Se kävi hienosti, kepeästi ja vaivattomasti. Liivit olivat uumilta avautuneet… hän oli hoikka ja lanteeton kuin ankerias.

Tyttökään ei näyttänyt olevan välinpitämätön hänen lakkaamattomalle tarkastelemiselleen ja tuijotukselleen. Tutunomainen silmäys, jonka Rejer sai, veti veret pojan kasvoihin, ja taasen ohi tanssiessaan tyttö nyökkäsi hänelle.

Rejerin teennäinen, arvokas ilme oli mennyttä; ne katkerat ajatukset, joita hänen sydämensä äsken oli ollut tulvillaan, katosivat kuin tuhka tuuleen.

Tanssin hetkeksi tauotessa hän näki parin joutuvan loukatun kauppa-apulaisen läheisyyteen. Ikäänkuin havaitsemattaan tämä puhalsi nysänsä tyhjäksi, niin että tupakanporot lensivät vasten perämiehen kasvoja ja rintaa. Perämies aivasti ja sylki ja oli joutua raivoihinsa, mutta ei saanut siihen aikaa, sillä heidän vuoronsa tuli ja tyttö veti hänet mukanaan tanssiin. Perämiehen sääret ja jalat polkkailivat yhtä vilkkaasti kuin ennenkin, mutta kun hän tavan takaa kääntyi silmäämään kauppa-apulaista, näkyi ilmeestä varsin selvästi, ettei hän ollut naurutuulella. Hän oli vakaasti päättänyt maksaa takaisin samalla mitalla, ja alinomaa näytti siltä, että miehet iskevät yhteen. Tyttö yritti kuitenkin sitä estää. Hänen mustat kissansilmänsä säkenöivät kiukkua yli perämiehen käsivarren joka kerta, kun he liitivät ohi.

Äkkiä kauppa-apulainen heitti lakkinsa perämiehen jalkoihin. Hän kompastui ja yritti turhaan nousta; kauppa-apulainen oli jo hänen kimpussaan… Melua, pähinää, töminää ja ankaraa kasautumista.

Kävi ilmi, että kauppapalvelijalla oli apumiehiä. Siinä oli kolme yhtä vastassa, ja keskellä rytäkkää pyöri kalatyttö notkeana kuin koulupoika, saadakseen vapautetuksi perämiehen.

Rejer tuli hänen avukseen. Hän tarttui pyöriskelevää perämiestä kaulukseen aivan samoin kuin tämä oli tehnyt hänelle käytävässä ja sai hänet heilahtamaan, niin että hän melkoisella vauhdilla halkaisi taajan väkijoukon muodostaman piirin. Piiri sulkeutui hänen jälkeensä ja tappelu taukosi.

Naurusta ja ilosta Rejer ymmärsi äkkiä joutuneensa suosion esineeksi — tavallaan voittajaksi!

Hän havaitsi kalanperkaajattaren tunkeutuvan väkijoukon läpi huivi työnnettynä kauas takaraivolle, niin että tukka ikäänkuin kuohui esiin. Tavan takaa hän kääntyi katsomaan kauppapalvelijaa, ja silmissä välkkyi sinisenmustia salamoita. Ovessa hän nyökkäsi Rejerille, joka oli jälleen kiihtyneessä mielentilassa ja melkein huumaantunut niin äkillisestä asioihin puuttumisesta. Melkeinpä hän oli näytellyt miehen osaa!

Liidutun tynnörin ääressä myytiin viinaa. Sen ympärillä räyhäsi joukko miehiä, mällit poskissa ja naamat punaisina.

Hän kaivoi esiin kuparirahan, nielaisi karskisti ryypyn ja kiiruhti pois — ahtaaseen kolkkaan. Ja majapaikassa, missä hän käytti itselleen kuuluvan makuusijan miettiäkseen illan tapahtumia — hänen tunnelmansa ylevyys teki nukkumisen mahdottomaksi.

Luodolla liikuskelemmen kaikkien niiden nahkapöksyjen seassa, jotka siellä myrskyssä ja lumisateessa kävivät tähystelemässä, tuli ajanpitkään ikävystyttäväksi. Rejerin silmät suuntautuivatkin kieltämättä useammin sataman toisella puolella olevaa ranta-aittaa kuin ulkoapäin tulevaksi odotettua silliä kohti. Hän oli keksinyt, että kalatyttö yhä useammin seisoi ranta-aitan parvella ja katseli siihen maihinlaskupaikkaan päin, jossa he olivat. Tyttö varmaankin ihmetellen mietiskeli hänestä yhtä ja toista!… Mitään sellaista kuin hän oli tehnyt perämiehelle, ei tyttö varmaankaan ollut aavistanutkaan… mutta eipä hänellä ollutkaan oikeata käsitystä Aa-vuonolaisista, siitä, millaista väkeä he oikeastaan olivat!…

Silliä ei kuulunut vieläkään — ei siis mitään tekemistä!

Siellä he seisoskelivat, sillitytöt ja muu vaimoväki, nuoret ja vanhat, ulkona eteissillalla tai tuulen suojassa ranta-aitan kupeella jutustamassa. Joukko miehiä verrytteli sääriään tömistelemällä ja kolistelemalla ja osti kahvia. Rejer ei voinut olla silloin tällöin tekemättä itselleen asiaa sinne. Mutta kovin likelle työntyminen osottautui antautumiseksi kujanjuoksuun, jonka kestäessä tulvimalla tulvi enemmän tai vähemmän sukkelia huomautuksia "sisävuonolaisesta".

Monenkertaisiin päällysvaatteisiin kääriytyneitä eukkoja, jotka istuivat kahvia myömässä kohvettunein sormin, ympäröi alinomaa parvi nuoria merimiehiä ja sillinpyytäjiä, ja heidän joukossaan näkyi jutteleva ja leikkiä laskeva perkaajatyttökin, ellei hän istunut jollakin tyhjällä sillitynnörillä heilutellen pitkiä sääriänsä ja palelevia jalkojansa koputellen. Aina oli hänen ympärillänsä naurua ja iloa.

Ilma oli yht'äkkiä alkanut kirkastua. Sumu näytti hopeanhohtoiselta puuvillalta, ja siellä täällä puhkesi pilviin aukkoja aina syvänsiniseen taivaslakeen asti. Näytti tulevan kylmä, ja tuuli puhalsi idästä.

Äkillinen säänmuutos herätti uutta elämää, uutta liikuntoa, uutta toivoa.

Karit, alukset ja ranta vilisivät ihmisiä. Seisoskeltiin ryhmäkunnittain juttelemassa ja kestitsemässä toisiaan alhaalla venheitten ääressä ja ylhäällä aittain ja tupain seinustoilla: viinapullo ja tupakkarulla sukelsivat esiin. Siinä esitettiin uutisia ilmasta, sen suomista toiveista, sen vaikutuksesta silliparven suuntaan ja satoja mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä, joita oli pohdittava… Vasta tällaisen sään vallitessa silliä täytyi tulla!

Ilma tyyni ja iltapäiväauringon paistetta yllä märkäin karien — ei sadepisaraakaan enää. Aivan kuin olisi yht'äkkiä tullut jokin juhlapäivä!

Rejer näki naisväen soutaman venheen suuntautuvan sitä rantaa kohti, jossa hänen venhekuntansa oleili. Meluten ja toistaan tyrkkien ne menivät halki saaren vastarannan lahdelle, jossa oli muutamia isompia aluksia ankkurissa. Vain kalanperkaajatar jäi hetkiseksi toisten jälkeen ja tuli Rejerin luo puoleksi maihin vedetyn venheen ääreen.

"Kuulehan, Aa-vuonolainen", alkoi hän äkkinäisin nykäyksin, "tänä iltana tanssitaan sillin tuliaisia! Saavuthan sinäkin?" Hän asettui aivan kokan viereen, ja katse liukui nopeasti pitkin venhettä, ikäänkuin hän olisi halunnut heti saada selon kaikesta, mitä siinä oli, pysähtyi hetkiseksi arkkuun, jonka avain oli lukossa, ja kääntyi sitten Rejeriin:

"Tuota paksua hopeaketjua, joka riippuu liiveissäsi, käytätkö sitä venheen kiinnittämiseen — vetoköytenä?" alkoi hän kiusotellen. "Annahan minun koetella sitä!"

Hän ihaili sitä erinomaisesti, antaen sen kerran toisensa jälkeen liukua sormiensa välitse, joissa pitkin ulkopintaa näkyi valkoinen arpi, luultavasti perkausveitsen jäljeltä.

"Niin, kun ollaan rikkaita", hän huokasi, "niin käydään naisten koruissa; — minä saan kantaa vääntöveistäni purjenuorassa!" Rejer huomasi, että hänen kaulaansa tosiaan kiersi nuora, joka katosi isonhuivin peittoon. Kun Rejer jatkoi itsepintaisesti vaitioloa, keskeytti hän äkkiä ja kysyi: "Oletko perämiestä nähnyt?"

"En."

"Hän on skudesnäsiläisessä Pontevassa. Teit hyvin, kun autoit häntä — minä en luullut, että se kävisi sinulta niin sukkelasti."

"Ky—yllä, Aa-vuonolla!"

"Hänen nimensä on Lind, hän on toinen perämies… Vai niin, etkö ole nähnyt häntä?" Hän nauroi ivallisesti: "Häntä katsomaan ne kyllä juoksevat kaikki tytöt Matruusilahteen tänä päivänä. — Niin, en minä tietenkään!"

Ei, sen Rejer hyvin ymmärsi.

"Mutta hänpä onkin paras tanssija Bergenin koko lankulla, vaikka sinne tulee merimiehiä koko maailmasta!"

Rejer myönsi väitteen oikeaksi jonkinlaisin kokenein ilmein, vaikka hänen käsityksensä "lankusta" olikin sangen epämääräinen.

Perkaajatar istuutui kallistuneen venheen reunalle ja jatkoi: "Jos sinä menet häntä käskemään, niin hän tulee aittaan tänä iltana, sillä sinähän autoit häntä!… Siinä oli monta hänen kimpussaan, minä en voinut käsivartta liikuttaa seuraavana päivänä, vain siitä syystä, että pidin niitä loitolla." — Hän teki havainnollistavan liikkeen laihalla käsivarrellaan ja jatkoi päätään heiluttaen: "Sillä vaikka olenkin vain köyhä tyttö, on minussa sen verran kunniaa, etten tee niinkuin toiset ja lähde häntä tanssiin kutsumaan. Minun puolestani hän saa tehdä, mitä tahtoo, en minä hänestä välitä. Voit varsin kernaasti sanoa senkin hänelle. Kauppa-apulaisen suhteen hän saa olla levollinen; minä en tanssi yhtäkään tanssia hänen kanssaan!"

Rejerin kasvojenilme oli mitä vakavin; hän piti suuressa määrin itseään imartelevana, että perkaajatyttö noin uskoi hänelle asioitaan, niin, hän tunsi kerrassaan sydänseutujensa pehmenevän havaitessaan, miten oikein hänet oli ymmärretty. Hän nyökkäsi luoden myöntävän, merkitsevän katseen kohti Matruusilahden mastonneniä ja kysyi sitten matalin, tutunomaisin äänin, niinkuin henkilö, jonka jo sopii käyttää ystävän oikeuksia:

"Minkä tähden sinä olet niin vihainen kauppa-apulaiselle — mitä hän on sinulle tehnyt?"

"Tehnyt minulle? Hän?" Hän lensi seisomaan kuin raketti. "Oh, hän luulee vain voivansa polkea minut jalkoihinsa kuin sillinsisälmykset! Minä tiedän kyllä, mitä hän sanoi Kirsti Brislingille niin kovalla äänellä, että kaikki sen kuulivat — sille sinipuseroiselle, joka tanssii niin rehevästi — että minä olen joka huutokaupassa Bukkevuonon ja Smörshavnin välillä!… Silloin tulisi hänen hienoudessaan pitää itseään liian hyvänä minunlaiseni kanssa tanssimaan eikä panna niin pahakseen, jos minä hiukan pyörin jonkin perämiehen kanssa, jota hän ei siedä."

Siinä oli ilmeleikkiä, olkapäiden, käsivarsien ja koko ruumiin eleilyä ja liikehtimistä…

Sillä aikaa kun reipaskatseiset silmät ja nopea kieli keksivät yhä uusia katkeroitumisen ilmauksia, kiroili Rejer sydämessään sitä kysymystä, jonka oli tullut tehneeksi ja joka oli kokonaan häirinnyt heidän alkamansa miellyttävän kanssapuheen. Hän koki tyynnyttää vierastaan lausumalla yhtä lämpöiset kuin itsetietoisetkin sanat:

"No, antaa hänen vain tulla; kun meitä on kaksi, niin kyllä me hänet kurissa pidämme!"

Venheen vierellä seisova, isoonhuiviin ja viheriään hameeseen puettu vartalo ikäänkuin köyristi selkäänsä, ja mustain hiussuortuvain ympäröimiin kasvoihin ilmaantui kokonainen rivi valkoisia hampaita hänen alkaessaan kielevästi kertoa:

"Ja sitten hän on yrittänyt antaa minulle haukkumanimiä täällä — nimitellyt minua… sanonut minua tattarin sukuiseksi! Mutta sen hän valehteli, sillä minä olen syntynyt Strudshavnissa ja isäni oli kunniallinen röraasilainen peltiseppä, siitä on minulla papinkirja todistuksena."

"Stiina!… Musta Stiina!" Ylhäältä merimerkin luota huuteli ja viittoili pari hänen naistoveriansa, jotka olivat palanneet häntä haeskelemaan. "Musta Stiina hoi!"

"Kyllä, kyllä minä tulen!" huuti hän vihlaisevan kirkkaasti käsiensä välitse ja juoksi pois joutamatta Rejeriä hyvästelemään.

Rejeriin välähti salamana, että hän oli juuri tattari, pahinta, mitä kotona Aa-vuonolla tiedettiin ihmisestä sanoa.

Siinä hän seisoi sekä häpeissään että suuttuneena. Niin vähältä hän oli ollut unohtaa, kuka hän oli ja kuka tuo toinen — että hän oli Rejer Jansen Juhl… ja tuo! — Hän tarttui vikkelästi kellonperiin. "Ei, kyllä oli parasta olla hiukan varuillaan, muuten saattoi joutua sekä varkaitten että lurjusten kanssa tekemisiin!"

Tanssiin hän ei mene. Se kaikui hänessä loppukertona hänen vaellellessaan saaren harjannetta kauniina ehtoopäivänä.

Hän näki naisväen alhaalla satamassa soutavan alukselta toiselle. Päästyään skudesnäsiläisen Pontevan luo he kiipesivät köysitikapuita pitkin, istuutuivat parraspuulle ja söivät tai näpertelivät jotakin, aivankuin käräjiä pitävä varisparvi…

Äkkiä he ryntäsivät ylös ikäänkuin säikähtyneinä ja alas venheeseen takaisin. Kapteeniko niitä ajoi pois? Kalanperkaajatar seisoi viimeisenä köydestä pidellen ja toinen jalka tikapuilla; näytti siltä, kuin hän olisi käytellyt kieltään toisten puolesta…

Aivan oikein! Kapteeni siellä oli, hän ei suvainnut lirkutusta laivansa kannella ja tuli nyt aivan reunalle. Mutta nainen piti puolensa, kunnes viime hetkessä häilähti venheeseen. Tuhto oli pitkässä matkassa alaspäin, mutta hän tuli jaloilleen kepeästi ja reippaasti. Hänen kapeissa lanteissaan oli jotain pehmeätä, kevyttä ja liukasta.

Rejer neuvotteli itsensä kanssa, olisiko vai eikö olisi mentävä tanssimaan, kunnes oli aikoja sitten tullut pimeä.

Ei ollut ollenkaan hupaista kävellä alkavassa tähtiyössä, kylmä kun oli, kävellä viidentoista kahdenkymmenen miehen voimalla asunnon ympärillä tömistellen ja saappaitaan toisiinsa takoen viluissansa ja tähystellen tuonne vastarannalle, missä valot loistivat ja peli ja tanssi olivat täydessä vauhdissa.

Niinä hetkinä, joina hän siellä kuljeksi, kävi hänen sydämessään ankara taistelu laihasta, likaisesta villasukkiin ja paikattuun hameeseen puetusta sillipiiasta. Olikohan siellä perämies?… Tanssikohan hän hänen kanssaan?…

Tuo viimeinen ajatus sai hänet hiipimään alas rantaan toisten painuessa sisään mennäkseen makuulle ahtaisiin vuoteisiin, joissa levättiin kylki kyljessä kuin sillit. Muutamia minuutteja myöhemmin Rejer seisoi tanssivia ympäröivässä piirissä hengästyneenä, pitkänä ja punaisena.

Siinä tanssittiin sillin tuliaisia, kuten tapa vaati, tanssia jymistettiin, niin että permanto notkui.

Hän näki perämiehen ja sillinperkaajattaren. Ne tulivat täyttä vauhtia suoraan tanssista. Perämies seisoi juuri pyyhkimässä nenäliinaansa hikisiä kasvojaan, kun huomasi Rejerin:

"Kas sinäkö siellä… hoi, sinä siellä!" hän huusi ja viittilöi.

Rejer ei vastannut. Kevyesti ja notkeasti vetäytyessään pois perämiehen luota hän yht'äkkiä sytytti Rejerin täyteen lieskaan. Molempain hartiain voimalla hän työntyi eteenpäin, tyrkki, pujahteli ja raivasi tietä läpi väkijoukon ehtiäkseen ennen kuin paksu verkkopäällikkö punaisine kaulahuiveineen, jonka liikkumissuunta näytti olevan sama kuin hänen. Hän kuuli takaansa perämiehen äänen: "Hoi — hoi hoi! — hoi, sinä siellä!"

Mutta Rejer ei välittänyt mistään tällä kertaa, ei vaikka olisi poikaseksi ja penikaksi nimitetty — hän näki laihan vartalon edessään, ja äkkiä tempautuen eteenpäin hän huusi:

"Tuletko tanssiin, Stiina?"

"Tekeekö sinunkin mielesi nyt yrittää?" puhkesi hän ihmeissään puhumaan samalla seuraten Rejeriä tanssiin — se oli oikeata rheinländeriä.

Ja sitten sitä mentiin, niin ettei kumpikaan tahtonut enää lattialta poistua. Rejer tanssi kuin humaltuneena; hän näki vain ikäänkuin sumun seasta, kuinka nainen nyökkäsi ja hymyili nuorelle tummatukkaiselle aliperämiehelle, joka kerta kun he tanssivat ohi. Siinä hän seisoi heitä katsellen upeana värillisessä paidassaan ja silkkinen kaulahuivi löyhästi kaulaan sitaistuna.

Rejer ei myöntynyt, ennenkuin sai lupaan seuraavankin rheinländerin ja tanssitoverin itsensä alas rappusten luo, missä myytiin piparkakkuja ja rinkilöitä sekä kirjoja, viisuja ja tutkistelmia.

Kauempana pimeässä verkko vajan seinustalla, missä väkeä seisoi mustana muurina ja mistä tanssiin saapui monta punaista, ilahtunutta naamaa, kaupittiin jotain punssin nimellä mainittua. Hetken päästä he seisoivat rappusilla, ja Rejer kestitsi naistansa kulpposeen kaadetulla juomalla.

Mitään esittäytymisvaikeuksia ei nyt enää ollut…

Portaitten alapäässä istui kaupustelija, joka päivisin kuljetti koko sekatavarakauppaansa selässään, niin leveänä, että tuskin pääsi hänen ohitsensa kulkemaan. Porraskaiteeseen hän oli tuhrannut kiinni talikynttilän ja houkutteli nyt ostamaan punaisia lompakoita, peilejä, tuppipuukkoja, heilojen kaulaliinoja ja valokuvilla kaunistettuja nenäliinoja — ja ojensi juuri sillä hetkellä esiin kamman, jonka kyljessä oli kuvastin.

Rejer veti esiin kukkaronsa ja osti sen kuudellatoista killingillä.

Sitten tarjosi kauppias hänelle sinistä kaulaliinaa — "vain viisikymmentä kahdeksan killinkiä" — hän ymmärsi, että Rejer oli väljällä tuulella tänä iltana.

Rejer aikoikin hetken epäröityään hellittää rahat — hän ajatteli rheinländeriä ja että se olisi hänen kaulallaan heidän tanssiessaan — kun perämies tuli ja sieppasi sen ja heitti Stiinalle sanoen: "Ei, tämän sinä saat minulta, Stiina!" Maksuksi hän ojensi pientä hopearahaa liivintaskusta, ikäänkuin tuollainen kauppa ei olisi hänelle mitään merkinnyt, ja hyppäsi reippaasti rihkamalaatikon yli heidän luokseen portaille:

"No, Stiina, sinähän sait oikean rheinländerin! — Niin, minä olin saada takkiini viimein", lisäsi hän, nyökäten niin hienosti, että Rejer kerrassaan mielistyi häneen. Sitten hän kiitti kättä lyöden siitä, "että hän oli niin hyvin varpannut hänet rytäkästä sillä kertaa."

Siinä oli aitoa, reipasta merimiehen kurssia; melkein kuin hän olisi antanut takkiin sen sijaan, että oli ollut itse saamaisillaan.

Viedessään naistaan tanssitupaan hän nyökkäsi Rejerille: "Stiinassa on vauhtia, ei hän sovi täkäläisille merisaappaille." Ja lisäsi vielä: "Mehän tapaamme täällä iltaisin", lähtien sitten tanssimaan.

Rejer tunsi itsensä jälleen sangen ylpeäksi ajatellessaan tätä uutta tuttavuutta: Portailta hän näki Stiinan tanssimassa perämiehen sininen liina kaulallaan, kunnes kesken tanssin huudettiin, että ranta-aitta suljetaan ja että huvi on lopussa.

Lukuunottamatta rippikouluaikaa, jolloin Rejerin oli vallannut jonkinlainen koko naisnuorisoon en masse kohdistuva ystävyyden huume, hän oli ollut ankarasti rakastunut vain kerran ennen elämässään — karjakko Jörunin sisarentyttäreen, joka oli nimismiehellä palveluksessa. Hän oli yhdeksänneljättä ikäinen, suuri, leveä ja pyöreä kuin amme, tukka oli keltainen, hampaat valkoiset ja kasvot pyöreät, punaiset kuin syksyn kuulla, kun se painuu viljapellon taakse.

Hän oli tähystellyt Haarstadiin päin nähdäkseen hänen aamuin ja illoin menevän navettaan kiuluineen, ja oli itkenyt vuolaita kyyneleitä, kun ei voinut ollenkaan ajatella naimisiinmenoa, koska kohtalo oli tehnyt hänestä Juhlin ja siten erottanut heidät toisistaan ylipääsemättömällä muurilla! On itsestään selvää, että hänet oli kasvatettu liiankin järkevästi tajuamaan, mikä hänen asemassaan sopi, mikä ei; hän ei siis horjunut silmänräpäystäkään tulevaisuutta kuvitellessaan, mutta siitä huolimatta hänellä kyllä saattoi olla kärsimystä ja taisteluja taisteltavinaan.

Ja nyt hän ei tahtonut päästä uneen perkaajatytön vuoksi, ruskeain kasvojen vuoksi, joita ympäröi musta takkuinen tukka ja joista musta silmäpari näytti tuiskivan tulta!

Hän ja aliperämies saapuivat siitä pitäen tanssipaikalle joka ilta; hoikka kalanperkaajatar, jolla oli liina sidottuna vyötäisille, veti häntä puoleensa kuin magneetti. Tuo eloisa ajatus ja nopea kieli, tuo elohopeamainen vilkkaus, joka tajusi, näki, tiesi, tarkotti kymmeniä asioita siinä ajassa, jonka hän tarvitsi yhtä varten, sai hänet tuntemaan itsensä kömpelöksi ja kehnoksi, mutta herätti hänessä mitä suurinta ihailua.

Ja olihan joutohetkiä riittämään asti — silliä saatiin nähtävästi odottaa kauan.

Kylmäin tultua oli maa joka aamu valkoisen kuuran peittämä, ja kaikkialle muodostui iljankopaikkoja ja jääriitettä. Venheet olivat sisältä valkoisia, köydet ja purjeet jäässä, villakäsineet ja merivaatteet olivat jäykät, niin että paukahtelivat puettaessa. Meri lepäsi tyynenä kalpeassa auringonvalossa, siellä täällä näkyi pakkassumua, ja rannempana kuljetti virta kirkkaassa, kylmässä vedessä lukematonta maneettijoukkoa, suurista, punaisista, ripsireunaisista alkaen aina pieniin purppuransinisiin asti, jotka luovat veteen niin heikon ja läpikuultavan vivahduksen kuin kuu päiväiseen aikaan. Ne sanalla sanoen täyttivät kulkureitit, riippuivat liukkaina ja limaisina ankkuri- ja vetoköysissä, ja paljon ja vakavasti tarkotettuja manauksia kohdistui tuohon merenvaivaan, kun kalastaja nosti airon lappeella tuota hyytelömäistä massaa heittääkseen sen rantakiville. Maneettien syy oli, ettei silliä tällä ilmalla kuulunut!…

Siellä sitä makailtiin uudenkin sään aikana ja kärsittiin ravinnon puutetta. Ei edes keittosilliä, jota jokainen oli laskenut saavansa!

Mutta että silli lepäsi valtavina joukkoina kuin muuri ulompana merellä, se oli edelleenkin järkkymätön mielipide, ja yhtä ehdottoman varmaa oli, että se uisi saaristoon, kunhan virta ehtisi ajaa maneetit pois tieltä. Kotiin palaaminen nyt olisi hulluutta. Oli vain kestettävä — odotettava, keiteltävä jauhoja säästellen ja saituroiden ja odotettava.

Tuntui siltä, kuin olisi ihmiset vallannut hiljainen, tuskallinen ahdistus, jota oli peitettävä hilpeydellä, joka oli juhlittava, juotava pois.

Kalastuspaikan elämä muuttui yhä hurjemmaksi. Puukotukset, tappelut, varkaudet ja aluksiin murtautumiset kuuluivat päiväjärjestykseen, niin että esivalta viime aikoina oli asettunut sinne ja pitänyt kuulustelun toisensa jälkeen.

Vielä viikko, niin moneltakin eväät loppuisivat.

Se kului saman jähmetyttävän, hiljaisen, ankaran pakkasen vallitessa — ja samana maanantaina souti sataviisi venhettä kotiin.

Venheen perässä saattoi nähdä sairaan tai tuhdolla miehen, jonka kasvoista näkyi, että hän enää vain riippui airossa.

Monellakaan ei ollut muuta neuvoa kuin nähdä nälkää ja soutaa vastatuuleen, kunnes voimat pettivät, vain soutaa — ilottomaan kotiin, jossa oli uhrattu viimeiset varat hänen matkaansa varten ja paraillaan ehkä istuttiin toivorikkaina häntä odottaen jauhojen huvettua olemattomiin.

Saaret olivat mustanaan ihmisiä, jotka katselivat menijöitä vakavin, arvelevin ilmein; useimmista tuntui, että jonakin viikon päivänä saattoi olla hänen vuoronsa.

Viulunsoittoa ja tanssia tosin jatkettiin ylhäällä suolaamossa, mutta ei kuulunut enää äänekästä remua, ei ollut entistä vallatonta, hurjaa, meluavaa hauskuutta eikä suurisuista huutelua aluksissa ja satamassa olevain kesken, ei samaa vauhtia soudussa, ei uhkamielistä ilkivaltaisuutta — vain raskas, synkkä hiljaisuus vallitsemassa.

Aa-vuonolaistenkin eväsvarat olivat lopussa. Aikoja sitten he olivat keittäneet lientä viimeisen silavakimpaleen luusta ja säästelivät sitten parhaansa mukaan jäljellä olevia jauhoja. Mutta he olivatkin väkeä, joka oli tottunut elämään vähällä — Juhlin torppareita! Mukaan otettua lihaa ja silavaa he olivat pitäneet oikeana sunnuntairuokana, ja nyt, palattuaan takaisin vesivelliin, he tähystelivät vain sitäkin innokkaammin, olisiko kapasilli tulossa — sehän oli, Juhlin pojan sanojen mukaan, vain kolmen, neljän peninkulman päässä merellä päin; heidän oli vain painettava penkkiä ja odotettava.

Isäntärenki Anders, jonka Juhlin emäntä oli lähettänyt mukaan ja joka oikeastaan piti järjestyksestä huolta, joskin hänen oli Rejeriä toteltava, oli sitä vastoin käynyt yhä arvelevammaksi ja oli viime päivinä yhä jäykemmin vaatinut: silliä tai kotiin, niin että Rejerin täytyi käyttää kotoisen arvovaltansa täyttä voimaa saadakseen hänet pysymään aisoissa.

Hän sai kuulla sanoja, joita ei ollut helppo kumota: että hän oli tehnyt väärin viemällä heidät tänne ja rikkomalla koko sen järjestyksen, jota ukko Juhl, hänen isänsä, oli pitänyt seudulle soveliaana. Nyt saatiin nähdä, ettei Aa-vuonon talonpojan pitänyt kalastella! Mutta kun nuoriso pääsee määräämään, niin…

Siinä valiteltiin ja huokailtiin vaimojen ja lasten puolesta.

Rejer ei vastannut sanaakaan. Hän kuljeksi yksin saaren ulkorantaa maneetteja tuijotellen ja miettien.

Tosiaankin näytti siltä, kuin olisi isäukko ollut oikeassa nimittäessään tätä joutilaiden levottomuuden kylväjäin keksinnöksi, sellaisten henkilöiden hommaksi, jotka eivät pelkää syöstä lähimmäistään onnettomuuteen. Hän ajatteli, miltä näyttäisi, kun Juhlin poika palaisi kirkkovenheessään sillinpyynnistä koko seudun naurun ja pilkan esineenä.

Hammernäs mennyttä! Hän kuuli selvään, kuinka hevoset hirnuivat ja vuohet määkivät häntä pilkaten — eihän hänellä ollut siellä enää mitään tekemistä, Haarstadin konttorituoli se oli kuin häntä varten sorvattu.

Niinkö sen siis piti päättyä! Hän vavahteli sisäistä uhmaa. "Ei, mieluummin!" Leuka työntyi eteenpäin Juhlien tapaan; se merkitsi, että isäntärenki sai odottaa, kunnes hänen suolensa alkaisivat soida. Itse hän tahtoi nähdä nälkää, vaikka siihen sortuisi — kaikki saivat tyytyä pienennettyyn annokseen.

Oli sentään eräs seikka, jota Rejer ei ottanut huomioon: hänen oma, määrätön ruokahalunsa. Hän oli vielä kasvantaiässä ja kieriskeli yöllä valveillaan pelkän ruoan ajatuksen vuoksi. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että nälkä tuntui sellaiselta. Hän koetti siitä vapautua ajattelemalla perkaajatarta, jota hän ei ollut nähnyt muutamaan päivään. Se onnistuikin! Hän näki Stiinan edessään — rinkeleitä tai piparkakkuja pureksimassa! Hän yritti yhä uudelleen kiertää hänet näkyviin toisenlaisena, mutta kauraleipä ja voi työntyivät kohta jälleen etualalle.

Nälkäisenä hän paneutui levolle ja kuljeksi päivät rauhattomana saarella päästäkseen vaivastaan — olihan siellä rannan leväin joukossa ainakin sinisiä simpukoita, joihin sopi turvautua. Nälkä oli kehittänyt hänen keksintäkykyänsä, niin että hän ajatteli jotakin lokkien pyydystämisen tapaista — ilmassa saattoi liikkua lihaa aitan täydeltä — mutta hän tunsi väkensä liian hyvin; ei maksanut vaivaa tarjota Aa-vuonolaisille sellaista epäpuhdasta ja syötäväksi kelpaamatonta; he kuolisivat mieluummin nälkään.

Sää oli jälleen alkanut muuttua harmaaksi, suojaiseksi ja rumaksi. Lounainen puski yhä kasvavalla voimalla, mustanharmaita pilviä ajelehti ilmassa, ja meri kohoili viheriänä ulompana.

Harmaassa aamun kajasteessa tuli eräs nuottavenhe kohisten satamaan, suolavaahdon pärskyessä, vettä puolillaan ja kolme reiviä isossapurjeessa.

Heti sen jälkeen syntyi kaikkialla elämää ja liikettä. Valo toisensa jälkeen syttyi aluksiin, ja väki kokoontui suolaamon luo.

Siellä näytettiin nelikollista silliä, joka oli saatu pohjoispuolelta, Stolmenin luota. Niiden selässä oli merkki, ikäänkuin verkonsilmukan jättämä — se oli oikeata lajia! Tässä oli kouraantuntuva todistus… silliparvi löydetty!…

Nuo viimeiset sanat lensivät kuin purkautuva sähkökipinä yli kaikkien saarten.

Siinä oli lähtömerkki koko väkijoukolle, kaikille tuhansille ihmisille, ja päämääränä oli Stolmen — se merkitsi, että tämä pyyntipaikka huomenna tai ylihuomenna on ihmisistä tyhjä kuin paljas kämmen. Niitten venheitten joukossa, jotka tuona aamupäivänä lähtivät ulos sumuiselle merelle myötäisessä tuulessa, purjeet syvään reivattuina, oli myöskin Juhlin kirkkovenhe.

III.

Silliä ja lemmenoikkuja.

Näköalaa rajottavien ulkoluotojen läheisyyteen oli kokoontunut joukko verkkokuntia ja nuottavenheitä.

Luodot näkyivät mastometsän ympäröiminä, ja niillä vilisi ihmisiä mustanaan.

He odottivat kuumeisen rauhattomina silliparven suuntautumista maihin päin — näkivät valaiden vesisuihkut kaukana parven takana ja lintujoukon sen yläpuolella.

Verkkopäällysmiesten oli tarkoin saatava selville, lähtikö silliparvi kulkemaan saarten itä- vai länsipuolta, ehtiäkseen ensimmäisinä oikeille sulkupaikoille ja vallatakseen ajoissa salmet ja lahdelmat.

Meren lakeudella näkyi peninkulmaisena rivinä toistatuhatta verkko- ja nuottavenhettä hohtavine purjeineen ja niiden seassa jahteja ja pursia, puukengän mallisia kaljaaseja, leveitä, tanakoita prikejä, hienorakenteisia, keinuvia kuunareita, jotka kaikki suuntautuivat pohjoiseen päin käyttäen kaikkia purjeitaan, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä kilpapurjehdus.

Ne tulivat ulkosatamista, joissa olivat maanneet myrskyltä suojassa. Aivan kuin valkea purjemuuri rakentui yli meren!

Yht'äkkiä näkyi pitkä venherivi kääntyvän toiseen suuntaan. Se oli aivan selvää — täytyihän siihen olla jotain syytä — annettiin innokkaasti merkkejä kaikin tavoin. Useat jahdit kääntyivät samalle taholle. Sieltä täytyi sillin olla tulossa!… Hetkistä myöhemmin ilmestyi näky, joka sai aikaan sen, mitä ei Aa-vuonolaiselle milloinkaan ennen ollut tapahtunut — hän näet ei ollenkaan muistanut, että oli päivällisaika. Koko meri tuolla ulompana oli pelkkänä vesisuihkuna, ja siellä kävi kiivas takaa-ajo! Silli oli poistunut syvältä vedeltä ja pyrki nyt — linnut yläpuolellaan ja valaat takanaan — lukemattomin joukoin matalikoille kutemaan.

Parven jäljessä, niin kauas kuin silmä kantoi, kulki valasjoukko suihkuttaen niin, että olisi luullut höyrykoneita olevan käynnissä. Sillivalas siellä ahdisteli silliä maihin.

Meri tyyntyi ja vihertyi yhä enemmän, se kiehui ja porehti — sillien hengitellessä! Ja yht'äkkiä näkyi niiden ympärillä ja niitä ahdistelemassa valtavia ruijanseitiparvia, tuhansia ja taas tuhansia.

Venheet joutuivat yhtäkkiä keskelle silliparvea. Aina harmaisiin usvapilviin asti täytti koko ilman oikea lintumyrsky, kirkuva, korviasärkevä avaruuksien sotajoukko, joka kohoili ja laskehti poimien sillejä, nielaisten ne ahnaasti ilmassa, tempoen ja repien niitä toisiltaan, niin että satoi silliä ja venheitten mastot raivasivat tietä lintupilven halki.

Viekkaat räiskät noudattivat luontoaan ja varastivat suurilta, ahnailta lokeilta huolimatta itse poimia sillejä merestä. Tiira noudatti samoin luontoaan ja noukki keskellä sekaannusta ja vilinää niin sievästi ja kevyesti kuin olisi levännyt kaikessa rauhassa tyvenessä vedessä. Ruokit sitä vastoin syöksyivät villissä kiihkoisassa kilvassa vaahtoilevaan ryöppyyn keskellä tonnoja, pyöriäisiä ja valaita, jotka ruiskuttivat ja ajoivat takaa sillejä, niin että meri kuohui valkoisena. Sieltä täältä sukelsi esiin liiallisen syönnin rasittama seiti, joka sai turhaan ponnistella päästäkseen jälleen syvemmälle ja välttyäkseen lokin iskuilta.

Se oli silliparven etummainen kiilautuma. Se liukui yhä tiheänä kuin muuri pitkin vuonon keskustaa sisäänpäin pitkinä mustansinisinä joukkoina, tuskin kyynärän syvyydessä kölistä laskien. Toisinaan valtasi venheissä olijat epämieluisa tunne, aivan kuin olisi sillivuori kohottanut alusta, airot melkein koskettivat kalaparvea, peräsin sitä halkoi, ja joskus tuntui valas varovasti liukuvan heidän alitseen.

Verkonlasku ei käynyt päinsä. Valaat, tonnot ja seidit vain repivät verkot.

Silli kulki edelleen rantaa kohti, lintupilvet yläpuolellaan ja kaikki meren nieleväiset takanaan. Siellä se törmäsi verkkoseinään — useissa paikoin oli satoja toisiinsa yhdistettyjä verkkoja poikki vuonon, rivi rivin jäljessä, niin että koko vedenpinta näytti pelkältä poiju- ja kohorykelmältä. Jos sitä olisivatkin ahdistaneet ja ajaneet vain kaikki meren ja ilman petolinnut, niin se olisi jo kääntynyt.

Mutta kysymyksessä oli biljoonain sillien lemmenleikki, luonnonvoima, väkevä kuin myrsky ja meri, valtava kuin luode ja vuoksi.

Ja luonnon hillittömän Eroksen ajamina sillijoukot puskeutuivat verkkoihin täyttäen ne, niin että mereen muodostui helmiäisenvärisiä seiniä — ja yli verkkojen jatkui kulku kohti karkeahiekkaisia, levääkasvavia matalikkoja ja kutupaikkoja.

Sulku toisensa jälkeen asetettiin seuraavina päivinä syvemmälle vuonoon, lahtien, poukamain ja salmien suulle.

Pitkin rannikkoa, sisäänkulkupaikkain ulkopuolella, soudattivat verkkopäällysmiehet itseään pienissä neliairoisissa venheissään kuin kenraalit ikään, kukin venhekuntansa etunenässä. He tirkistelivät vesikiikarilla ja tekivät luotauksia toisten seisoessa kareilla komentamassa, erikoisin sovituin merkein. Kohta kun luotinuoran vavahteleva liikunto osotti silliparvea, soutivat venhekunnat pitkin ahtaita salmipaikkoja hillittömässä kilvassa, niin että keula puski vasten keulaa aallokossa ja hangat ja venheenlaidat murtuivat. Purjepuomeja ja airoja kohotettiin lyömistä varten, haukkumasanat sinkoilivat, verkkopäällysmiehet saivat huutaa äänensä sorruksiin keskellä merilintujen kirkunaa, ennenkuin köysi oli maissa, nuotta järjestyksessä ja saalis hyvässä turvassa.

Elämä oli hurjaa: sotkeutuneita verkkoja katkottiin, vatain yli purjehdittiin, niin että ne hajosivat, kymmenittäin pyydyksiä joutui epäkuntoon, ja sen johdosta syntyi kiukkua ja tappelua.

Päivät kuluivat kuin humalassa. Silliä, jota oli niin sankasti, että airo pysyi pystyssä, nostettiin haavilla, vietiin suoraan merestä ostajan jahtiin, jonka lastihuoneeseen se katosi.

Muutamia päiviä myöhemmin oli Juhlin torppareilla rahoja hallussaan; he uivat hopeassa — joka miehellä viisikolmatta hopeariksiä, jotka ostojahdissa oli maksettu.

Juhlin poika sai asiakseen heidän puolestaan lähettää rahat kotiin kalastuspaikan postikonttorista vakuutetuissa kirjeissä ja punaisten sinettien suojassa. Rejer lähetti sitä paitsi omaan laskuunsa sata riksiä niistä kahdestasadastakahdestatoista, jotka muodostivat hänen puoliosuutensa. He nauttivat riemuvoitosta, jonka rahain perilletulo heille hankkisi kotiseudulla, ja tunsivat itsensä suuriksi uranuurtajiksi ja löytöretkeilijöiksi. Ja kalastushan oli vasta alullansa! Jokaikisellä tuhdollaistujalla oli kunnianhimoiset suunnitelmansa, Rejerillä ei suinkaan vähimmin. Hänessä oli kehittynyt voimakas oman viisauden ja taidollisuuden tunto sen jälkeen, kun hän keksi ruveta osakkaaksi suureen verkkokuntaan.

Niin, Hammernäsistä uneksittiin monia unelmia sinä iltana, jolloin Rejer kävi viemässä rahat postiin. Kun hän saisi perintötilansa lunastetuksi, niin hän muodostaisi kotipaikalla suuren verkkokunnan, lähtisi joka vuosi sillinpyyntiin ja ostaisi sitten Juhlin vanhoja tiluksia toisen toisensa jälkeen, kenties yhden joka nuotanvedolla! Hän tunnusteli alinomaa povessaan olevaa lompakkoa… Eikö hänellä ollutkin kokonainen pääoma taskussaan? Mitä Aa-vuonolla voitiinkaan tietää koko tästä suuresta ja ihmeellisestä elämästä? Hopeainen neljän killingin raha oli kuin pyhä esine, suoranainen aarre siellä kotopuolessa. Mutta täällä! Täällä siitä ei välitetty enempää kuin lompakkoon liimautuneesta sillinsuomusta. Täällä oli hänen oikea toimialansa — tuo vakaumus paistoi selvästi Rejerin silmistä.

Olihan hän näihin asti elänyt kuin läävään suljettu nauta. Huh! Ahdistavaksi hänelle kävisi oleskella Hammernäsissä yhdeksän pitkää kuukautta joka vuosi alinomaisessa yksitoikkoisuudessa ja pitää huolta ajotöistä ja kynnöstä ja säästellä sekä kolikoita että ruokaa. Ikävää se olisi, yksinäistä ja kuollutta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli saanut nähdä ja kokea — elämän, hilpeyden, juttelun ja tanssin!

Ruskeihin kasvoihin kuuluva, leikkivä musta silmäpari ilmestyi alinomaa keskelle hänen mietteitänsä. Siinä oli tulta ja eloa koko Aa-vuonoa varten!

Hohoi! Hän huokaili ja tunsi rinnassaan kamalaa kipua.

Rejer ei taistellut ensi kertaa uhrin taistelua korkean sukunsa vuoksi. Kaikesta taskussa olevasta äveriäisyydestä, kaikista suuruudenunelmista huolimatta hän istui kuun paisteessa alakuloisena ja perin onnettomana, koska oli erottava hänestä.

Hän ja sillinpyynti — siinä oli hänellä kaksi uutta elämäntapahtumaa. —

Uudella pyyntipaikalla olivat kaikki ankarassa, kuumeentapaisessa työssä.

Venheet, laiturit, alukset ja ihmiset olivat sillinsuomujen peitossa. Sillinsuomut peittivät merenpinnan hopeaisena kimalteena, sillinsuomuja oli kaikessa, mitä katse tai käsi kohtasi.

Tyttöjä ja akkoja, nuoria ja vanhoja oli pitkin luotoa perkaamassa silliä, joka soikoissa kannettiin ranta-aitan edustalla olevalle tasanteelle, missä se suolattiin kahden tynnöririvin välissä — toisella puolella olivat tyhjät, toisella täysinäiset.

Rejer suuntasi ensi työkseen kulkunsa kauppapuotiin, josta rahakirjeet lähetettiin. Hänen kulmikas, korkea vartalonsa keinahteli itsetietoiseen tapaan, kun hän raivasi tietä läpi ihmisparvien. Hän tunsi itsensä nyt verkkopäällysmieheksi ja käyskeli harkitsevan ja asiantuntevan näköisenä polttaa tuprutellen mehuisaa lehtitupakkaa lyhyessä porsliininysässä. Ihmiset seisoivat tihein joukoin — pelkkää meriväkeä partoineen ja öljylakkeineen; kasvoja ei pimeässä ollenkaan erottanut. Kerrottiin kalastuspaikan nyt olevan niin tulvillaan väkeä, että ihmisten täytyi öisin nukkua seisaallaan tuvissa ja moni venhekunta sai yöpyä venheensä oljille pari ryijyä ja purje peitteenään. Mutta kukapa nyt sellaisesta välitti! Sillikuume tuntui maatessa ja nukkuessakin, niin että nukkuminen olisi käynyt päinsä vaikka pelkällä tuhdolla.

Rejer kulki levottoman kiireesti. Hänen katseensa liikkui ylt'ympäri haeskellen saadakseen selville, oliko hän todellakin tullut mukana.

Tasanteella ranta-aitan edessä työ yhä jatkui. Sillitynnörejä vyöryteltiin ja lastattiin erääseen alukseen, ja joukko vaimoväkeä oli silliä perkaamassa kynttiläin ja lyhdyn valossa kilpaillen miesten kanssa, jotka latoivat ne tynnöreihin ja suolasivat — lasti oli kohta täysi, puuttui vain muutamia tynnöreitä.

Perkaajain joukossa vilahteli hoikka, pitkä naishenkilö, jolla oli huivi päässä ja vyötäryksillä. Hän näytti kumartuvan, suoristuvan ja liikkuvan vilkkaammin kuin muut.

Rejer jäi äkkiä seisomaan liikkumatta kuin kynttilä, kaikki aistit jännitettyinä. Hänessä kävi taistelu, tuntui ahdistavalta, aivan kuin olisi jokin ääni varottanut — kuin olisi ollut kysymyksessä Rubiconin yli meno…

Naisen vartalo näkyi milloin lyhdynvalossa, milloin varjossa… Eihän haittaisi ainakaan, jos kävisi katsomassa!

Rejer kulki yhä lähemmäksi. Miten nopeasti ja kätevästi tuo perkaus tapahtuikaan — hän heitti soikkoon ainakin kaksi silliä sill'aikaa kun toiset saivat yhden valmiiksi — ja siitä huolimatta hän jutteli koko ajan pitäen iloa yllä. Nyt hän kantoi erään toisen tytön kanssa pois täysinäisen soikon ja toi tullessaan uuden täytettävän. Se kävi häneltä kuin leikinteko. Hän pudotti soikon maahan ja heitti siihen ensimmäisen sillin. Varmaan hän oli ihmeen notkea ja paljoa, paljoa voimakkaampi kuin miltä näytti. Toisten joukossa ei ollut yhtään, joka olisi kyennyt hänen kanssaan kilpailemaan, siitä oli Rejer varma!

Samassa luiskahti silli hänen kädestään liukuen pitkin siltaa pimeään, missä Rejer seisoi. Salamannopeasti Rejer sieppasi sen ja pisti takintaskuun sellaisenaan, märkänä, liukkaana ja suomuisena.

Hetkisen kuluttua hän oli lähempänä, melkein perkaajattaren vieressä, ja oli juuri alottelemassa välinpitämätöntä keskustelua, kun eräs tynnörien ääressä seisova henkilö, jonka suun seudussa hehkui jotain — nähtävästi sikari — puhkesi puhumaan:

"Sinulla näyttää olevan kiirettä tänä iltana, Stiina. Hei vain, miten silli lentää! Kyllähän sen ymmärtää, että sinä pidät kiirettä — kello lyö kohta tanssiin! Jos sinä tuota vauhtia pitäisit koko päivän, niin luulisin sinun suoriutuvan aluksesta yksin!"

"Jos olisikin seitiä tai turskaa, niin miksei — kauppa-apulaisen kokoisia — mutta tässähän on vain pikkusilliä!"

Rejer nauroi ääneen. Hän oli vielä äänenmurroksessa ja sai vastineeksi:

"Mikä pässi se siellä määkii?" Sanat heitettiin pimeässä umpimähkään häntä kohti.

"Stiina ei ole ensinkään armollinen tänä iltana", jatkoi kauppa-apulainen kiusotteluaan, "hän tietää, että perämies istuu tuolla odottamassa."

"Perämies!" — hän iski puukonpäällä soikon laitaan, "hän kävelee käsillään ja tanssii sittenkin kilpaa niitten paksujen aitanniskapölkkyjen kanssa, joilla Te lattiaa tömistätte!"

"Ja lisäksi hän niin reimasti tarjoo piparikakkuja ja kahvia", arveli kauppa-apulainen.

"Miksei — — kun on tehnyt työtä koko päivän kello neljästä aamulla, niin ei sitä jaksa illalla hinata jauhosäkkiä mukanaan tanssiin."

"Mitäs sinä, Stiina, luulet hänen sanovan, hänen, tohtori Frederiksenin, mustalaisen, tattarin, hevostohtorin, hänen, joka ei ainoastaan nylje koninraatoja, vaan pistää ihmisiäkin? Minä luulen, että sinä ja aliperämies saatte olla varuillanne."

Stiina kimmahti yht'äkkiä suoraksi joustavasti kuin teräsvieteri ja sinkautti veriset sillinperkeet suoraan hänen kasvoihinsa.

"Sanoppas se vielä kerran, niin saat lisää!" huusi hän raivoissaan.

"Tämän sinä vielä maksat!" puhkui kauppa-apulainen samalla siirtyen uhkaavasti lähemmäksi. Perkaajatar vältti liikkeen kiertämällä soikon toiselle puolelle. Kun kauppa-apulainen oli tarttumaisillaan hänen vyötäisiinsä takaapäin, huudahti hän äkkiä kiukusta itkien: "Koetahan, jos uskallat!" ja kohotti kalapuukkoa hurjin elein.

Kauppa-apulainen pysähtyi hämmästyneenä.

"Niin, koeta, jos uskallat!" huusi Rejer tunkeutuen yht'äkkiä heidän väliinsä.

Kauppa-apulainen katsoi häntä suoraan silmiin:

"Va-i niin — — Rejer Juhl! Tuo vararikontekijä! Sinun olisi parempi maksaa, mitä olet velkaa, ja olla sekaantumatta tähän asiaan."

Väkeä kerääntyi kohta heidän ympärilleen. Näytti olevan tulossa tappelu. Kauppa-apulainen pauhasi edelleen:

"Niin, niin, yhdeksänkymmentäseitsemän riksiä korkoineen meillä on saatavaa sinun isäsi pesästä — vaatetavaroista. Taitavatpa olla ne vaatteet, jotka ovat ylläsi!" — Hän nauroi ivallisesti, ja Rejer tunsi ihmisten uteliaina tuijottavan häntä kasvoihin saadakseen kunnolla nähdä vararikontekijän.

Häntä oli kohdannut kuolettava häväistys. Hänen ylpeytensä nousi koko sillä voimalla, joka oli Juhleille ominainen. Miehen silmäin väliin iskeminen ei olisi mitään auttanut.

Äkkiä hän veti lompakon taskustaan ja kysyi kuuluvin äänin, saisiko hän maksaa — nyt heti, tässä paikassa!

"Kiitos tarjouksesta — meillä on kassa kaikkialla, missä rahoja saadaan!" vastasi kauppa-apulainen oudoksuen; hän oli heti yhtä kylmäverinen kuin ennenkin. Rejer piteli vapisevin käsin punaista sadanriksin seteliä lyhdynvalossa; kauppa-apulainen kutsui pari tynnörintekijää todistajiksi — hän tunsi, ettei mieliala enää ollut hänen puolellaan — ja hiipi pois.

Rejeriä huimasi — hän luopui viimeisestä sadanriksin setelistään — mutta se häntä vahvisti, että oli niin paljon näkijöitä. Perkaajatar kuului lausuvan ääneen ja ihastellen:

"Kelvollisempaa miestä en ole vielä nähnyt!"

"Vararikontekijä!… Vararikontekijä!" toisteli Rejer pilkaten itsekseen käyskellessään edestakaisin pimeässä. "Vararikontekijä!" Hän muutti ainoan kymmenriksisensä siihen osastoon, jossa sadanriksin seteli oli ollut, ja meni sitä tehdessään lähemmäksi valoa — ei haitannut, vaikka ihmiset uskoisivatkin siellä olevan useampia satoja riksejä. Ja jos hän ei ollutkaan kelvollinen, niin ainakin hän aikoi pian näyttää, että hänestä sellainen tulee! Hän suoristi niskaansa kuin leijona.

Huudot ja äkkiä alkanut naisväen kovaääninen keskustelu ilmaisivat, että viimeinen kantamus vihdoinkin oli saatu alukseen ja että päivän työ oli lopussa. Ryhmittäin riensi väki pois laiturilta, kulkien rantaa pitkin eräälle venhehuoneelle, josta näkyi valoa. Siellä tarjoiltiin kahvia.

Rejer kulki kiireesti jäljessä. Sydän jyskytti kurkussa, sillä Stiina käveli yksinään vähän matkaa hänen edellään. Hänen kärsimänsä karkean loukkauksen herättämä tunne paisui Rejerissä. Häntä, köyhää ja turvatonta, jonka oli ansaittava elatuksensa, saivat kaikki häväistä. Eikä hänellä ollut ketään puoltajaa… Oli sentään yksi!

Seuraavassa silmänräpäyksessä Rejer jo oli hänen vieressään — niin äkkiä, että hän katsahti ihmeissään tulijaan. Kasvoissa näkyi vielä kiihtymyksen ja kyynelten jälkiä. Miten kaunis hän olikaan!

"Sti… Stiina!" puhkesi Rejer puhumaan. "Kas tuossa — tuossa — ota vitjat, kuuletko!… Niin, niin — kuulehan — ota vain ne! — Älä sure! Minä olen ajatellut sinua koko ajan sitten viimeisen — kesken sillinpyynnin — vain sitä, etten ole saanut sanoa hyvästi — — ja sitten minä ajattelin, olisitko vielä täällä. Et voi uskoa, kuinka pelkäsin, että olisit jo poissa! Kukaan ei ole sellainen kuin sinä — ei kukaan muu tyttö! Sinun laistasi ei ole koko maailmassa! Minä tuntisin sinut heti kuinka pitkän matkan päähän hyvänsä, vain vartalosta! Ja miten keveästi sinä astelet — — samoin kuin tanssitkin!…

"Näetkös, minä olen Rejer Jansen Juhl; Jan Juhl Aa-vuonolta on isäni. Saat uskoa, että Hammernäsin perillinen — ja näetkös, se olen minä, se — hän voi saada kenen hyvänsä paikkakunnalta. Mutta — minä olen lähtenyt sillinpyyntiin haluni mukaan, vastoin tapoja ja tottumuksia, niin että Rejer Juhlissa on miestä ottamaan vaimokseen kenen hyväksi näkee, vaikka koko paikkakunta kiljuisi kurkkunsa vialle! Minä viisi välitän, vaikka nimittäisivätkin sinua Mustaksi Stiinaksi ja tattariksi! Tehkööt, miten heitä miellyttää… se ei haittaa mitään… ei vähääkään, jos vain lähdet mukanani Hammernäsiin… sillä muuten minä en välitä enää mistään… ilman sinua on nyt joka paikassa mahdotonta!"

Stiina oli levittänyt molemmat silmänsä ja tuijotti häneen; koko hänen hoilakka vartalonsa teki torjuvan liikkeen.

"Kenenkään ei pidä sanoa minusta Frederiksenille, että minä olen teille antanut mitään aihetta — enempää Teille kuin kauppa-apulaiselle tai aliperämiehellekään — kun Frederiksen pääsee jälleen vapaaksi! Hän istuu vain eräästä puukotuksesta vankilassa. Mutta hän on minun armaani Jumalan ja kunniani nimessä! Hän joutui vankeuteen kahdeksi vuodeksi, kun puukotuksesta tuli ruumiinvika, ja syksyllä hän on istunut täyden määrän."

"Minä ajattelen Teidän hyväänne, Juhl", hän alkoi nyyhkyttää, "tämän tarjouksen jälkeen… ja noiden kauniiden hopeavitjainkin vuoksi, niin että sanon Teille ja varotan… sillä hänellä on heti puukko valmiina, kun suuttuu. Niin että kyllä Te nyt itsekin voitte ymmärtää, ettei meidän kesken naimisiinmenosta mitään tule, ei mitään!" Samassa hän sujutteli hopeavitjat varovasti taskuunsa.

Rejer tunsi saaneensa iskun — päähän, otsaan vai rintaanko, sitä hän ei tietänyt. Hän seisoi vain suu puoliavoinna tuijotellen soukkaa, lanteetonta tyttöä, joka jutteli ja nyyhki pimeässä ja milloin näytti horjuvan, milloin taas oheni langaksi hänen silmissään.

"Vai niin — no niin, minä ymmärrän!" toisti hän koneellisesti ja nauroi ajatuksetonta naurua. Älynsä ulkoreunalla hän sentään alkoi tilannetta käsittää — tuijottaa ikäänkuin pohjattomaan pettymyksen kuiluun.

Pois täältä on päästävä! huuti hän itselleen tultuaan veneen luo, eikä siinä toisten mikään auttanut: heidän oli lähdettävä.

Sinä yönä hän souti itsensä läpimäräksi.

IV.

Taipuako? Ei, mieluummin taitun!

Myöhään yöllä he palasivat salmen pohjoispuolelle, missä heidän pyydyksensä olivat.

Hän istui uneliaana soutamassa ja tuskin huomasi, että venhe puski laituriin, kun hänet herätti parilta kolmelta suunnalta kuuluva äänekäs tiedustelu. Heiltä kyseltiin, olivatko he saaneet mitään tietoa silliparven suuntautumisesta.

Täällä olivat kaikki säikähdyksissään ja kuljeksivat levottomina odotellen päivän valkenemista. Illalla oli soutanut eräs venhe, jonka miehet olivat arvelleet, etteivät verkonlaskijat huomispäivänä saisi montakaan kalaa; he olivat kuulleet huhuja, joiden mukaan silli oli lähtenyt pohjoista kohti.

"Huhuja?… Sillikö olisi yht'äkkiä vajonnut takaisin mereen!… Venhe soutanut ohi? Ja nekö sen tietäisivät!" Hän yritti innokkaasti saada toisia vakuutetuiksi.

"Ylös ja alas! Alas ja ylös! Milloin yllä, milloin alla!" kaikui kohta sen jälkeen hänen omissa katkerissa mietteissään.

"Tahtoisinpa tietää, monesko päivä tänään on… Maaliskuun kuudestoista!…" Jos hän milloinkaan tekisi mitään maaliskuun kuudentenatoista, niin saisivat hänet palotella.

Huh, millainen päivä! Sata riksiä tiessään! Kellonvitjat… nekin tiessään! Hän kai ne saa, se vankilassa istuja, komeillakseen niillä, kun pääsee irralleen! Oli sekin laitaa! Tanssia ja seurustella kuritushuonevangin morsiamen kanssa — kuka tiesi, vaikka morsiankin olisi siellä istunut…

Huhuja! Kukapa sellaisten huhujen antaisi itseään pelottaa!

Hän ei saattanut enää turvautua ahtaaseen, ummehtuneeseen tupaan, jossa he asustivat, vaan kuljeksi aamunkoittoon asti niitten joukossa, jotka olivat aikeissa lähteä merelle. Perkaajattaren aiheuttama pettymys siten hiukan hälveni.

Seuraavana päivänä kaikki odottivat äärimmäisen jännittyneinä verkkovenheitten paluuta pyyntipaikalta, jonne oli kolmen neljän tunnin soutumatka.

Rejer kävi varmaan sata kertaa saaren ulkosivulla tähyämässä tulijoita vaaleansinisin, terävin lokinsilmin. Sieltä hän tahtomattaan kulkeutui sille kohdalle salmea, missä hänen omat pyydyksensä olivat olleet. Synkkänä hän tuijotti öljymäisiä sillinlimatäpliä, joita vielä kellui vedenpinnassa. Joukko maihin heitettyjä pikkusillejä, meritähtiä ja seidin jäännöksiä makasi kohvettuneena leväin ja maneettien seassa rannalla; siellä täällä näkyi puoleksi mädäntynyt nahkiainen.

Kaikkien noiden haisevain jäännösten katseleminen sopi siihen mielialaan, jonka vallassa hän nyt oli. Verkossa leikkivä, kiiltävä, välkkyvä, hohtava hopeameri oli hänen syttyneessä, herkkäliikkeisessä mielikuvituksessaan ulottunut kauas tuon huojuvan verkkoseinän tuolle puolen, tulevaisuuteen, jossa tarvitsi vain haavilla ammentaa rikkautta, harjottaa suurviljelystä, kohottaa entiselleen Hammarnäs ja kaikki siitä myydyt viisineljättä taloa ja karjakartanoa.

Sillikö olisi painunut merten kerrassaan? Juuri kun hän oli päässyt sitä likelle? Mahdotonta!

Mutta kaikki nuo rannalla olevat mädäntyneet jäännökset puhuivat koko ajan aivan toista — että se oli mahdollista, että sen täytyi olla mahdollista! Hän tunsi sen onnettomana aavistuksena, tuskana — sisimmässä tietoisuudessaan hän tunsi, etteivät eiliset venhemiehet olleet suotta huutaneet noita sanoja.

Jos verkkomiehet saapuisivat sillisaaliineen, niin hän hämmästyisi pahanpäiväisesti, hämmästyisi yhtä ankarasti kuin jos yht'äkkiä näkisi Hammernäsin uudessa kunnossa, uusine rakennuksineen, uusine venhehuoneineen ja kalastusvehkeineen.

Verkkovenheet tulivat pitkänä souturivinä; niiden laidat olivat korkealla ja ruskeat verkot kasaan käärittyinä keulassa ja venheiden keskiosassa.

Siinä saapui venheitä sadoittain, hiljaista soutuvauhtia, aivan kuin ruumissaatto, mukanaan raskain lasti, mikä aluksessa koskaan voi olla — pettyneet toiveet.

Verkot olivat olleet tyhjiä kuin seulat. Ei yhtään seitiä, ei ainoatakaan valasta eikä lintua missään näkyvissä. Meri autio ja musta, ei elonmerkkiä! Mitä he olivat saaneet läheltä rantaa, se oli vain pieni sillisäie, jonka Ruijan seiti oli erottanut suuresta merta uivasta parvesta.

Silli oli poissa — se oli kenties lähtenyt pohjoiseen, Kinniin päin…

Kesken kaikkea tätä hän sai erään venheen tullessa kirjeen äidiltänsä. Se oli kierrellyt pitkiä matkoja ja ollut monissa käsissä, ennenkuin se rasvaisena, likaisena ja suomuisena vihdoin tuli perille. Hänen sydämensä jyskytti, niin että hänen oli vaikea lukea tarkkaavaisesti.

"Näenkö minä sinua enää milloinkaan tässä elämässä, Rejer?" Niin oli äiti kirjeeseen merkinnyt yhden syvimpiä huokauksiaan.

"Näenkö enää? — Liiankin pian!" puhkesi Rejer puhumaan ja vaipui samassa omiin mietteisiinsä katseen liukuessa rivejä pitkin tylsänä ja tarkkaamattomana. Äkkiä se pysähtyi — hänen sisarensa oli ottanut kihlat Haarstadilta! Rejer luki asian yhä uudelleen ja jatkoi sitten tarkkaavaisena: "Se oli Ottilian puolelta uhraus, sillä Haarstadhan on vanha mies eikä minkään näköinen, mutta kuten tiedät on hän kosinut jo ennen, ensimmäisen vaimonsa kuoltua, ja hyville päivillehän me siinä pääsemme, sekä Ottilia että minä, kun ei ole yhtään lapsia — ja sinäkin olet autettu, saat pitää Hammernäsin. Meidän on mielestäni oltava ikuisesti kiitollisia ymmärtäväiselle sisarellesi, Rejer! Hän on pelastanut talon!"

Rejer sujutti kirjeen hitaasti taskuunsa.

"Haarstad! Tuo vanha, hoippapolvi koronkiskoja!" huudahti hän raivoissaan, "tuo, joka on nylkenyt koko paikkakuntaa kaiken ikänsä! Niin kauan ja paljon hän on kiskonut Hammernäsistäkin, että voi lopuksi ostaa sisaren — ja saada minut kaupantekiäisiksi!"

Kiivas veren kuohunta piti häntä kauan valveilla. Millainen joukko musertavia pettymyksiä olikaan tullut, toinen toisensa jäljessä!

Hän makasi tuijotellen yhtä ainoata ajatusta: että hänen oli nyt palattava kotiin. Mutta sitten hänelle selvisi, että se oli aivan mahdotonta; hänen sopi yhtä hyvin lähteä suoraa päätä.

Vihdoin otti luonto osansa: hän nukahti.

Aamupuolella syntyi tuvassa levottomuutta. Miehillä oli kotimatka murheenaan, he nousivat aikaisin, tirkistelivät ilmoja ja paneutuivat jälleen makuulle. Rejer kuuli puolittain uneensa, että he puhuivat itätuulen enteistä ja soudun vaikeudesta. He kolistelivat, hinasivat eväsarkkujaan ja sammioitaan, kulkivat ulos ja sisään, ja joka kerta pimeni se heikko päivänkajaste, joka pienestä, likaisesta ikkuna-aukosta paistoi tupaan. Rejer tunsi tuon unessa…

Yht'äkkiä siitä muodostui jotakin suurta, mustaa ja kumartunutta, joka ojenteli leveitä, raskaita, käyriä käsivarsiaan… Hän tunsi Hammernäsin hongan, jonka märkäin, ilmanpuremain oksain yllä häilyi harmaja sarastus — se tuijotti häneen musertavana, suuttuneena, koko aavemaisessa ryhmyisessä mahtavuudessaan.

Mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä enemmän se muuttui hänen äitinsä jykeväksi hahmoksi — istumassa penkillä etukumarassa, kädet sylissä. Äiti katsoi häneen vakavasti ja vaatien ja lausui:

"Meidän tulee olla Ottilialle ikuisesti kiitollisia! Näetkös, Rejer, meidän on kaikkien taivuttava ja kumarreltava ja väisteltävä parhaamme mukaan, jos tahdomme päästä eteenpäin."

"Taipuako? Ei, mieluummin taitun!" Hän hypähti samassa pystyyn.

Noilla sanoilla hän alotti sen lyhyen, lyijykynällä kirjottamansa kirjelapun, jossa hän ilmotti äidilleen, että kotiin hän ei tule, ennenkuin voi omasta kukkarostaan maksaa Hammernäsin ja että hän nyt aikoi yrittää onneaan maailmassa. Kun hänellä olisi lisää ilmotettavaa, niin äiti kyllä oli saava tietoja kiitolliselta ja aina muistavalta pojaltaan Rejer J. Juhlilta.

Suuri ja sanoin kuvaamaton oli isäntärenki Andersin ja muiden hämmästys, kun hän heidän kantaessaan purjetta venheeseen lyhyesti ja päättävästi ilmotti aikovansa matkustaa Bergeniin, sen sijaan että olisi seurannut heitä kotiin. Hän oli harkinnut asiaa yöllä — mutisi jotakin isänsä kuolinpesästä ja sillin myynnistä seuraavana vuonna. Hän tahtoi päästä maihin Skudenäsissä yrittääkseen sieltä johonkin pohjoiseen päin kulkevaan laivaan.

Miehet seisoivat hetkisen mykkinä, suu auki, ja sitten kun he alkoivat ymmärtää, venyivät naamat, silmät pälyilivät maahan, tupakkaa syljeksittiin sinne tänne ja korvan taustoja raaputeltiin raskaissa mietteissä…

Martti ja Torsten ja Jo ja Vidkun, itse emätilan torpparit, olivat samaa mieltä kuin isäntärenki Anders: että se oli mahdotonta, että heidän tuli vastata hänestä Juhlin emännälle.

"Tulla kotiin Aa-vuonolle ilman Juhlin poikaa — sitähän saisi hävetä kaikkien ihmisten vuoksi!"

Pari heistä kuivasi jo silmiään lapaseensa, kun näkivät kaikkiin suostutteluihin taipumattoman ilmeen, joka selvään osotti, että Rejer piti päänsä.

Ei siis ollut muuta neuvoa! Juhlin pojan piti saada tahtonsa täytäntöön — heidän täytyi luottaa rouvalle osotettuun kirjeeseen — mutta kotiinsoutajien rinnassa tuntui raskas paino.

"Kuulehan, Anders! Sinun on vastattava Laukista — etteivät ota sitä Haarstadiin myllynkiviä kiskomaan. Kerro vain äidille terveiset, että minä sanoin niin!"

Tuon tehtävän Rejer uskoi Andersille viimeiseksi, kun hänet laskettiin maihin Skudesnäsin laiturille.

Ja vuosikausia Hammernäsin torpparit arvailivat sinne ja tänne, mitä Rejer oli antanut Andersin asiaksi, Andersin oli näet määrä sanoa se vain Juhlin emännälle.

* * * * *

Vuonoseudut olivat pelanneet meren viheriän pöydän ääressä, uskaltaneet taaskin kerran viimeisensä — ja hävinneet.

Siinä onnen arvan toinen, nurja puoli: venheet tyhjinä, huoneet tyhjinä, rasittava elintarvepula, sairautta ja kurjuutta.

Vielä muutamia sellaisia onnettomuuden vuosia, niin nuo samat purjehdusväylän varrella sijaitsevat saaret ja karit, jotka nyt olivat täynnä asuntoja, laitureita ja uusia rakennuksia, täynnä reipasta tulevaisuuden elämää ja toimintaa, lepäisivät yhtä kaljuina, mustina ja autioina kuin ennen sillin ilmestymistä, vain vanhat kirkuvat merilinnut yläpuolellaan, synkkinä ja hyljättyinä.

Vielä muutamia sellaisia onnettomuuden vuosia, niin sillinansioita varten perustetut säästöpankit, suuremmat asumukset, parempi talous, laajennettu maanviljelys, joka oli hyvänä aikana saatu alulle, parempi kouluopetus, syrjäisiin vuonoseutuihin levinnyt suurempi valistus — kaikki tuo jälleen taantuisi, kuoleutuisi ja sammuisi, ja tietämättömyyden, ennakkoluulojen ja taikauskon vanhat hämähäkinverkot kutoisivat taasen harmaita harsojaan yli näiden kulmakuntien.

Täällä oli peli koskenut enempää kuin pelkkää rahaa, enempää kuin ihmishenkiä — vaikka meri oli niitäkin vaatinut joukoittain — se oli koskenut kansan rohkeutta itseänsä, seudun uskoa tulevaisuuteensa, ja nyt se paleltui ihan sydänjuuria myöten!

Jokaiseen taloon, joka kotiin, torpparille samoin kuin talokkaallekin oli meri kolmannen kerran lähettänyt tyhjän arvan: kuoppasilmäisen, köyhyyttä, sairautta ja kylmää hätää tuovan kiellon!

Seudut olivat rohkeina ja luottaen lähettäneet lämpimimmän verensä elämän seikkailuun, jossa se, joka uskaltaa, aina voittaa, Tuhkimo aina saa kuninkaantyttären, rohkea aina onnen — ja virta oli uittanut takaisin kerjuusauvoja.

Oli pelattu ja hävitty.

Tarvitaan teräksinen sydän, jotta voi siten heittää arpaa tuhon keralla, tarvitaan enemmän kuin karaistunut ihmistahto tai — ja se se juuri vaikutti, etteivät nämä seudut sittenkään häviötään tunnustaneet, vaan rohkeutensa jäännöksin, viimeisin voimin, viimeisin hätävaroin ponnistelivat eteenpäin vuodesta toiseen, kunnes arpa taas kääntyi ja heillä oli höyrylaivat tuvan ovella — se kansallisluonteessa ilmenevä syvä pyrkimys, joka juuri vaatii seikkailua, joka leikkii onnella ja odottamattomalla, leikkii vaaralla. Se on hiljaisina, toimettomina aikoina luonut saturunouden, ja nyt se ajaa ihmisiä toimintaan niin hyvin sillin ja meren kuin taiteen ja runouden aloilla.

* * * * *

"Rejer Juhl! Hoi! Ohoi! Hoi!"

Oltiin Skudesnäsin satamassa Hänen ystävänsä aliperämies huuteli käsiensä välitse Pontevan takakannelta. Rejer oli jo nähnyt tuon viheriäksi maalatun likaisen prikin erään varastohuoneen laiturissa, kuten näytti, vielä puolessa suolalastissa.

"Mitä sinä täällä teet?" kysyi hän Rejerin tultua lähemmäksi. "Hopeakuorma mukana, vai kuinka? Sinullahan on silliverkot meressä. Kuulehan, poika, älä vain ryhdy suolakeinotteluun, silli on tiessään. No, odotahan, tässä tulee kohta päivällisloma."

Aliperämies Lind oli harvinaisen kaunis mies, pitkäkasvuinen ja solakka, silmät tummat ja tukka sysimusta.

"Täällä on herneitä ja silavaa keittiössä", sanoi hän, kun Rejer oli tullut kannelle. "Sinä varmaankin tarvitset jotain lämpimiksesi."

Rejer ei ollut mielestään pitkiin aikoihin syönyt sellaista ateriaa kuin nyt aliperämiehen seurassa kajuuttapöydän ääressä.

"Talonpoikaiskomento — talonpoikaislaivuri — talonpoikaisalus! Mutta nyt minä siitä kohta pääsen!" mutisi perämies. "Koiranvirkaa näillä vesillä!"

"Eipä silti, Rejer Juhl, eipä silti; minä pidin siitä koko tuhannen riivatusti. Vauhtia sitä miehessä olla pitää. Älä hellitä, rynnistä, rynnistä yli kaikkien esteiden! Mutta hiukan, hiukkasen älyä pitää olla mukana, muuten sinä joudut naimisiin, ennenkuin havaitsetkaan, poikaseni! Ja silloin on se leikki lopussa. — Hän… sillityttö… Musta Stiina, kertoi minulle kaikki samana iltana… hänellä oli puukko sinun koreissa vitjoissasi! Mutta olitko sinä pähkähullu? Mies, jolla on hallussaan kokonainen talo, ja sellaista sukua kuin sinä! Juosta suoraa päätä kosimaan! No, nyt sinä kaiketi lähdet Bergeniin juhlimaan? Minä lähden sinne myöskin. Sen tähden minä sinua huusinkin."

Rejer työnsi hernevadin luotaan.

Perämies loi häneen tutkivan katseen.

"Et sinä minusta näytä sellaiselta, että saalinkiasi surkeilisit. Et kai sinä niin hullu ole, että aina vain rakastuksissasi sureksisit. Siihen tautiin, on vain yksi lääke: rakastua toiseen. — Kuinka vanha sinä olet?"

"Kohta yhdeksäntoista."

"Niin, koski se minuunkin, kun olin sinun iälläsi, neljä viisi vuotta sitten."

"E—he—hee!" nauroi Rejer suojelevan vakuuttavasti. "Sen hullutuksen minä soudin irti ihostani samana yönä. E—he—hee, mutta…" hän mietti ankarasti, uskoisiko asiansa perämiehelle, jonka olemuksessa oli jotakin hyvänsuopaa, aitoa ja luottamustaherättävää.

"Sinä näytät sellaiselta kuin olisit jonkinlaisissa kiipeleissä etkä tahtoisi asiaa ilmaista. Etkö tiedä, mitä tekisit rahoillasi?"

Rejer otti esiin lompakkonsa, jossa oli yksi ainoa keltainen kymmenen riksin seteli.

"Siinä koko omaisuuteni."

"Ei se ole niinkään vähän. Tasan kymmenen riksiä enemmän kuin minulla — tämän silliprikin kurjalla palkalla saa itsensä pysymään vettä korkeammalla tuskin kahtena iltana viikossa. Minä rupesin tähän vain siitä syystä, etten joutuisi puille paljaille sill'aikaa kun Alert on Bergenissä korjattavana. Se on kallis kylä — raapii miehen paljaaksi tuossa paikassa! Viisainta haihtua, ajattelin, ennenkuin alkavat laskuja lähetellä. — No niin, Juhl, sinulla on kymmenen riksiä. Et kai sinä niitä paiskaa menemään täällä Skudesnäsin satamassa. Eihän täällä mitään ole."

"E—en minä — minä", sanoi Rejer äkkiä, "minä en tiedä, mihin ryhtyisin. Lähden Bergeniin päästäkseni johonkin, mihin hyvänsä. Minä haluan pois kotoa", lisäsi hän hiljaisella äänellä ja katseli lattiaan, "kotitalo on minulta mennyt."

"Va—ai niin? Vai sillä lailla?" virkkoi perämies jokseenkin ällistyksissään ja siirtyi tahtomattaan lähemmäksi. "Vai niin, niinkö ne asiat ovatkin?… No", huudahti hän hypähtäen seisomaan, "enkös olisi pannut veikkaa sieluani ja ruumista sen mukana, että jotain sellaista piili sinun karheassa harjassasi ja isossa, korskeassa nenässäsi! Sinä tietysti karkaat kotoa… Hm!" hän yritti viheltää ja kävellä kajuutan lattialla, mutta luopui siitä heti, sillä huone oli niin ahdas, että hänen täytyi kumartua — "tietysti… karkaat. Niin, näetkös, Juhl, samoin tein minäkin… realikoulusta… No niin, mitä sinä nyt aiot tehdä?"

"Päästä pois vain."

"Ryynejä ja rusinoita myymään?"

Rejer ei vastannut. Äänessä oli ollut ivaa.

"Kauppapöydän ääreen venymään?… Tuollainen suuri mies, joka on ollut isänsä poika kaiken ikänsä!" Perämies pudisti päätänsä. "En minä pidä sitä otollisena! Mieluummin sittenkin riippumaan raakapuulle, poika!… se on sentään ilmavampaa! Vai mitä?"

Hän pisti kummankin peukalonsa liivinsä kainaloreikiin ja keinutteli voimakasta, notkeaa vartaloansa. "Merelle… me—relle… me—relle! Tietysti, poika!"

Neuvo miellytti Rejeriä aivan suunnattomasti, puhumattakaan siitä, että se tuntui hänestä imartelevalta. Hän oli jo pitkän aikaa ihaillut perämiehen vapaata merimiesolemusta, hänen hienoja lauseparsiaan ja sanankäänteitään ja hänen merenraikasta, kevyttä käytöstapaansa. Hän urahti jotakin kurkullaan, mutta siitä ei vielä selvinnyt, oliko kysymyksessä kielto vai myöntö.

"Miten merikivun laita?" tiedusteli perämies. "En ole koskaan tuntenut."

"Niin — tietysti se on aluksi koiran virkaa."

"Ei haittaa yhtään!"

"… saat totella ja pitää suuren nokkasi koreasti piilossa parin ensimmäisen matkan aikana — pistää sen tuppeen."

"Kyllä minä pidän varani."

"Sinä olet liian pitkä, se on sinulle onneksi. Ei kukaan halua tuollaista mastopuuta kajuuttapojakseen. — Kuulehan", kysyi hän äkkiä, "luuletko osaavasi keittää herneitä polttamatta niitä pohjaan — ja ryynivelliä ja kahvia? Jos saat pari viikkoa harjotellaksesi tuolla Bergenissä?"

Rejer murahteli jotakin vaatimatonta itsestään.

"Tietysti sinä osaat! Alertille tarvitaan uusi kokki, niin että sinä lähdetkin mukaan Välimeren matkalle ja etenet keittämällä, niin hyvin kuin osaat, ensimmäisen kerran. Kymmenen riksiäsi saat käyttää rikataksesi itseäsi hiukan uuteen uskoon. Sillä jos sinä saavut tuollaisessa pitkässä sarkanutussa, jonka selässä on luunapit, niin ne kiskovat sinut märssyraa'an alle koko sataman katseltavaksi."

Rejer oli istunut hetkisen tuijotellen hernevatiin ja ajatellen uutta, odottamatonta tointa, jonka hän ehkä tulisi saamaan.

Äkkiä hän siirsi katseensa perämieheen. "Samapa tuo, loiskuttelipa sitä herneitä tai vettä — merelle minä tahdon!"

V.

Hankauksia.

"Puskekaa ulos sieltä!… Reivaamaan… reivaamaan… reivaamaan!" kaikui äkkiä jalkaintöminän ja melun seasta Alertin kanssikojuun.

Rejer raotti varovasti silmiään… Ensimmäisinä päivinä Pohjanmerellä hän tunsi maatessaan suoranaista pelontuskaa tuon huudon varalta; hän tiesi olevansa pitkäuninen ja ryhtyi kaikkiin toimenpiteisiin maatakseen valvovin korvin. Kokkina hän näet oli vapaa tavallisista vahtivuoroista ja sai nukkua koko yön paitsi milloin oli reivattava tai muunlainen jokamiehen työ tuli kysymykseen.

"Reivi märssypurjeeseen!… Prammipurje kiinni!… Puskekaa ulos sieltä!" kuului ylhäältä, ja komentosanoja säesti rappusissa läkkikastrullin räminä.

Rejer nousi istualleen; hänen ensimmäinen epäluuloinen silmäyksensä kohdistui kenkiin, jotka joku oli edellisenä yönä naulannut lattiaan.

Ne, jotka kuuluivat päivävuoroon, istuivat jo arkkujen kannella pukien vaatteita yllensä — toiset hyökkäsivät täysissä tamineissa, öljykangasvaatteissa ja merisaappaissa rappuja ylös. Päivänvaloa tunkeutui kaitaisena juovana ruhvin läpi, sade ruoski kattoikkunaa ja alus kallisteli kovin.

"Ottakaa kokki mukaan prammiraa'alle — kiiruhtakaa!" huuteli puosmanni alas läpi ruhvin. Rejer sivalsi silmänräpäyksessä kengät jalkaansa.

Kannella oli työ täydessä vauhdissaan, ja huutotorvesta kaikui toinen komentosana toisensa jälkeen. Prassatut purjeet läiskivät sadekuurojen sattuessa raskain vihaisin iskuin vasten mastoja, ja köysistössä vikisi, ulvoi, vinkui ja kitisi.

"Prammijalus ja jiikitouvi selviksi!" Rejer lähti kohta kiipeämään. Vaikka hän olikin ollut jo ennen märssyn alla, ei hän sittenkään tuntenut lainkaan olevansa kotonaan taipuilevissa köysitikapuissa. Hitaasti ja varovasti siinä liikuttiin ylöspäin, puoliksi mahallaan, tarttumalla kiinni kynsin hampain ja liukumalla kuin hummeri. Nähdessään jungmannien ehtivän hänen ohitseen hän turhaan yritti pitkäin käsivarsiensa ja jalkainsa avulla sivuuttaa kaksi väylinginväliä kerralla. Puttinkivantin luona märssyn alla, missä tikapuut taipuivat taaksepäin, hän pysähtyi arvelemaan, mutta keksi samassa märssyyn johtavan koiranveräjän ja turvautui heti siihen. Saalinginsarveen ehdittyään hän taas pysähtyi hetkiseksi, aivan kuin olisi haeskellut uutta pelastavaa aukkoa, mutta jatkoi sitten matkaansa kilpikonnan tapaan tarttuen vanttiin kerran toisensa jälkeen, ensin jaloin, sitten käsin.

Hetkisen kuluttua hän seisoi perttinuoralla isoprammiraa'an alla tuulen soitellessa hänen purjekangashousujansa ja tummanharmaan, vihertävän veden keinutellessa, niin että siellä ylhäällä saattoi pää mennä ihan sekaisin. Hän oli aivan hämmennyksissään. Alhaalta kuului komentosanoja, mutta häntä pyörrytti vain yhä enemmän — toistuva "hei, hilaa!" kuului kuin ääni jostakin toisesta maailmasta, ja taklaus ulvoi ja vinkui kilvan sen kanssa.

"Mikä sinua vaivaa, kokki?" kysyi jungmanni, joka oli etäämpänä nokalla.

"Ei mikään", vastasi Rejer lyhyeen, ja samassa hän tuli jälleen silmänneeksi merta, jonka yläpuolella he vaappuivat.

Mutta että häntä jokin vaivasi, sen havaitsi nyt hänen toisella puolellaan oleva toveri, ruotsalainen; hän näet huusi minkä jaksoi:

"Ei tuuleen päin! Ei tuuleen päin, senkin pitkä roikale!… Ei luovata… ei luovata! Kuuletko… sillä tärvelet purjeen!"

Mutta Rejer, joka kerran toisensa jälkeen uhrasi merenhaltijoille, ei osottanut vähintäkään halua erottaa tuulen- ja tyynenpuolta toisistaan tai ylipäänsä käyttäytyä puolueellisesti kumpaakaan kohtaan. Oli vain yksi seikka tarpeellinen — hän tunsi sen — nimittäin pysytellä raakapuulla riippumassa ja pelastaa henkensä, kävi miten kävi.

Vasta hetkisen kuluttua pyörrytys oli ohi ja hän saattoi jälleen käydä työhön käsiksi.

"Kas tuossa!" sanoi ruotsalainen ojentaen hänelle pullean taskumatin. "Sinähän olet kalpea kuin haamu."

Rejer otti kulauksen, ja hänestä tuntui, että se auttoi ihmeellisesti.

"Kunhan vain ei prammitanko katkeisi meidän täällä istuessa!" virkkoi taas ruotsalainen. Se taipui tosiaankin kuin viulun jousi.

"Se on oksaton", arveli Rejer ja tempoi nyt purjetta kasaan laajoin ottein.

"Oletpa koko karhu!" ihasteli göteporilainen. "Tuohan ei ole kätten, vaan käpälien työtä!"

Prammipurjeet olivat koossa, isopurje kiinni, viistopurje samoin ja märssypurje reivattuna.

Sitten oli Rejerin keitettävä kahvia päivävuoron miehille.

Hän sytytti tulen kapyysiin, huuhteli ison kuparikattilan ja asetti sen liedelle. Kaiken tuon hän suoritti jonkinlaisen katkeroituneen innon vallassa. Joitakin miehiä saapui nysiään sytyttelemään, toiset, jotka olivat vuorollaan, kulkivat kannella kärsimättömästi ja yhteen ääneen vaatien kahvia. Keksimättä parempaa hauskutusta huonon sään aikana he ottivat haukuskellakseen kokkia, joka kuitenkin käänsi heille selkänsä, kumarruksissaan lisäili hiiliä tuleen tai puhalteli vetoluukkuun.

Rejerissä kiehui ja kapinoi, ja ajatukset risteilivät hänen aivoissaan katkeamatta.

Oli tosiaankin onni, että hän pääsi alas eheänä — onni, oikein aimo onni! Hän hymyili happamen katkerasti: niin, olisivatpa vain kotona nähneet, miten Juhlin poikaa kuranssattiin — nähneet Hammernäsin perijän mahallaan raakapuulla ja — — hän oli ollut putoamaisillaan.

Hän tempasi kiukkuisesti porisevan kahvikattilan liedeltä ja asetti sen kallelleen selkiämään, mutta unohti käyttää patalappua ja näpsäytteli sen tähden rauhatonna palaneita sormiansa.

"No, kokki!" — pörröinen koirannahkalakki sukelsi taas sisään — "eikö kahvi ole vielä valmista?"

Rejer tempasi kannen auki, niin kuuma kuin se olikin, ja paiskasi selvikenahan kattilaan.

"Minun puolestani te saatte kernaasti juoda sen miten sakkaisena haluatte; tuossa on!"

* * * * *

Olipa Rejer tosiaankin joutunut kiidätettäväksi! Kanaalia pitkin oli laskettu hauskaa kelkkamäkeä, kunnes tultiin Espanjan merelle ja nyt oltiin Cap da Rocan kohdalla! Ei ollut aina kovinkaan hauskaa seista tukahduttavan kuumassa keittiössä hoitelemassa paistinpannua, jossa kärisi voi kajuuttaan menevää lihaa varten, ja samalla pitäen silmällä herneitä ja silavaa.

Toisinaan hän sentään kävi ulkona vilvottelemassa, ja olihan siellä tuulta aivan mielin määrin.

Millainen meri!

Kannattimineen ja käärittyine paidanhihoineen hän näytti pitkältä, nokiselta, hienkiiltävältä sepältä. Ja se arvostelu, joka tuli hänen keittiössä suorittamansa työn osaksi, ei ollut juuri armollinen. Milloin olivat herneet palaneet pohjaan, milloin löytyi ryyneistä matoja — ikäänkuin se olisi ollut hänen autettavissaan! Milloin olivat makeakeiton viskunat rikkirevityt, hävinneet, hän muka oli ne syönyt suuhunsa jokaikisen! Toisella kertaa, kun hän yritti asiaa korjata, ei liemi ollut kypsää — "vettä ja ryynejä, hevosen syötävää."

Alun pitäen hän oli päättänyt olla vastaamatta, ja tuossa päätöksessään hän pysyi järkähtämättä. Kokin velvollisuudet, mikäli niihin kuului keittiön kirkkaana ja puhtaana pitäminen, ruuan valmistaminen määräajaksi, sen astioihin ammentaminen ja jakelu, hän sekä tiesi että täytti; stewardi sai sitten kantaa sen laivan peräpuolelle.

Niin, stewardi! Tuo sirosteleva teikari, joka käydä kepsutteli varsin hienosti ja jota nimitettiin peruukkimestariksi — hänellä oli itsellään kähäräinen tukka ja jakaus otsassa — hän otti myöskin vapauden laskea leikkiä Rejerin kustannuksella.

Se sattui tuona päivänä, jolloin he olivat Cap da Rocan kohdalla…

Rejer ymmärsi erittäin hyvin, että hänet oli komennettu yläilmoihin keskellä aamupäivää jonkinlaiseksi yleiseksi huvitukseksi ja että laivaväki oli seisonut kannella nauttimassa hänen eleistään, jotka eivät tietenkään olleet täysin merimiesmäiset, aivan kuin hän olisi ollut temppuileva marakatti.

Näitä mietiskellessään hän oli lähtenyt keittiöstä vilvoittelemaan hiukan ennen aterianaikaa ja seisoi tuijotellen yli laivan laidan villaröijy avoinna.

Portugalin rannikon läheisyydessä oli tullut yhtäkkiä kauhistuttavan kuuma. Meri oli vihertävänsininen ja aallot huoneenkorkuisia; koko Atlantin hyökyessä laivankylkeen oli märssypurje reivattu.

Tullessaan ruoka-astioineen stewardi mittaili Rejeriä katseellaan pitkin pituutta ja silmäsi sitten tutkivasti taklausta.

"Täällä etelässä saat kohta nähdä marakatteja, jotka kiipeävät vielä hienommin kuin sinä!"

Rejer nosti nokkaansa ja palasi keittiöön; stewardi tuli heti hänen jäljessään pahimpain hyökyaaltojen alusta keinuttaessa hakemaan hernekeittoansa, mutta sai kuumaa lientä sormilleen ja ryntäsi huutaen takaisin kajuuttaan, kädessä tyhjä astia.

Siitäpä elämä nousi! Stewardi valitti ja vaikeroi, mutta perämies Lind vakuutti pontevasti, että hän oli poropeukalo ja että tapaus oli sattunut epähuomiossa. Kukaan ei voisi saada häntä uskomaan, että rehti maalaispoika rupeisi ketään tahallansa kalttaamaan.

Kulku suunnattiin Cadizin lahteen, jonka laiturissa otettiin vettä ja ostettiin viiniä, jota piti nautittaman Välimerellä.

Illan ensimmäisellä vahtivuorolla he olivat jälleen merellä, ja seuraavan päivän sarastaessa he purjehtivat vinhassa virrassa Gibraltarin salmeen. Siellä oli taaja purjemetsä, teluksista ja marokkolaisista shebekoista aina suuriin linjalaivoihin asti. Toiset pyrkivät ulos, toiset sisään, ja siinä oli todellinen lippujuhla, merkinantoja ja tervehdyksiä sotalaivojen kesken, jotka kulkivat toistensa ohi tervehtien kaikilla kielillä ja kaikkien kansakuntain värein.

"Siinä ne seulovat ulos ja sisään kuin pullon kaulassa", selitti puosmanni olkapäitään kohauttaen.

Mutta Rejer seisoi kuin toiseen maailmaan siirrettynä. Hän näki Espanjan lumitunturien huippujen hehkuvan punaisina korkeata sinistä taivasta vasten ja heittävän pitkiä teräviä varjoja välimailleen. Hänen sydämensä tuntui sulavan.

Miltä mahtoi Hammernäsissä nyt näyttää? Puut kai olivat juuri hiirenkorvalla. Hän oli vilaukselta näkevinään äitinsä eteisenovella…

"Ooh… hoo… oh!" haukotteli puosmanni niellen aamuilmaa.

Jokainen aamutuulen henkäys toi mukanaan melkein huumaavia valkoisten, kukkivain mandelipuiden tuoksuja, ja Välimeri lepäsi edessä purppuransinipunaisena.

"Sitten", sanoi puosmanni viitaten Gibraltariin, "saamme purjehtia pelkkää sinistä vettä, maa alihangan puolella, kunnes tulee näkyviin Barcelonan majakka."

Ja eräänä välkkyvänä aamupäivänä Alert tosiaankin liukui Barcelonan sataman suojaavan maakielekkeen sisäpuolelle kootuin purjein.

Mont Juichin korkea vuorikeila linnotuksineen, joka oli kuin huipulle rakennettu linnunpesä, kanuunariveineen ja ylinnä liehuvine Kastilian lippuineen kuvastui veteen ja yhtyi laivankölin alla väylän toiselta rannalta käsin kuvastuvaan majakkaan.

Suunnaton satama oli täynnä laivoja, ja joukko lokertteja ja felukkeja, mitkä latinaispurjein toivat kalaa, viinitynnöreitä, vihanneksia, appelsiineja, pähkinöitä, munia ja kanoja ahdettuina koreihin, joita oli korkeina röykkiöinä mastojen nojassa.

"Tulehan katsomaan espanjatarta!" sanoi stewardi keittiön ohi kulkiessaan.

Rejer katsahti nopeasti yli laivanlaidan. Pari latinaispurjeista venhettä ja joitakin meluavia ihmisiä oli iskeytynyt kiinni laivan kylkeen. Toisessa venheessä seisoi vanha auringonpaahtama, kurttuinen ja viiksiniekka eukko, jonka tukka on mustaa ja karkeata kuin hevosen jouhet ja jolla oli kynnet melkein kuin petolinnulla. Akka kirkui kähein äänin tarjoten innokkaasti kaupaksi jotain kaalintapaista vihannesta ja korissa verkon alla kaakottelevia kanoja.

Rumaa väkeä! tuumi Rejer. Mutta millaista vauhtia nuo venheet liikkuivatkaan niistetyin kolmikolkkaisin purjein, vaikka oli niin tyyni, että tuskin kävi henkäystäkään! Hän oli pitänyt niitä silmällä koko matkan Espanjan rannikkoa kuljettaessa.

Rejerin ollessa paviaanivahdissa illalla — tullitarkastus oli ohi, ja kapteeni oli mennyt maihin — tuli perämies hänen luoksensa:

"Kuulehan", sanoi hän, "olet kai kuullut puhuttavan espanjattarista. Niin, eivät ne kaikki ole sellaisia kuin tuo tarhapöllö, jonka näit felukissa tänään. Tahdon vain ystävällisesti kehottaa sinua olemaan varuillasi, kun tullaan aallonmurtajalle; siellä on yllin kyllin sellaisia, jotka haluavat kalastella meripoikia. Pysy alallasi ja tee työtä, mieluummin selkä maihin päin, se on varminta. Tahdon vain varottaa sinua, ymmärräthän!" Hän lähti.

He olivat ankkuroituneet ulommaksi satamaan, missä kalalasti purettiin Barcelonettan kuljetusvenheisiin, ja laivankyljessä oli työ käynnissä kaiken päivää. Iltaisin miehistö sai vapaasti mennä maihin, kaksi aina kerrallaan, ja että maissa oli nähtävyyksiä, ilmeni kyllä palaavien kertomuksista.

Siltä vain näytti, ettei Rejerin maihinmenovuoroa tullut koskaan. Niinä harvoina kertoina, jolloin hän pyrki, oli vastassa kielto. Kokki sai luvan pysyä laivassa, sanottiin.

"Etteivät pidä minua edes stewardin veroisena!" purki hän itsekseen katkeruuttansa eräänä iltana, kun ruuhi lähti laivalta, satamassa ylt'ympäri syttyivät lyhdyt ja maissa loimusivat moniväriset tulet. Hän pysähtyi yhä useammin tuijottelemaan laivan vanavedessä pimeässä välkehtivää noidantulijuovaa, seisahtui ahtimen luo ja antoi katseensa liukua valoa pitkin aallonmurtajaan asti.

"Olisi sitä luullut kapteenilla sentään olevan sen verran silmiä päässään, että olisi erottanut minut tavallisesta hylkyväestöstä, ettei pitäisi minua jonakin noin vain maasta nousseena kyssäkaalina! Hän tietää varsin hyvin, kenen poika minä olen. Mutta ei voi kukaan sanoa, että minua täällä kursaillaan, huudellaan vain iltaisin hakemaan toisia laivalle. Hävytöntä!" Hän iski köydenpään vihaisesti laivanlaitaan. "Käyttää niin halpamaisesti hyväkseen sitä, että minä olen sattumalta antautunut hänen käskettäväkseen! No niin, ei se mitään haittaa", lisäsi hän tyynemmin, "saavat olla ihan varmoja, etten minä ole sen kohteliaampi. Rejer Juhl ei päästä käsistään köydenpäätä, jota kerran on alkanut kiskoa luokseen. Ee—i… sitä hän… ei… tee!"

Eräänä iltapäivänä tuli sentään vihdoinkin hänen vuoronsa — vapautta keskiyöhön asti kirvesmiehen ja stewardin keralla. Viimemainittu, joka oli koristautunut kaulahuivein ja pukeutumalla vanhaan, entisen mannervirkansa aikaiseen vahtimestarintakkiin, käydä vaapotti kuin varis lyhyillä jaloillaan nuoraportaiden luo.

Aallonmurtajan markkinoista he olivat saaneet kyllikseen laskiessaan sinne ruuhellaan päiväiseen aikaan. He olivat perin kyllästyneet papukaijahäkkejänsä vartioitseviin vanhoihin ämmiin, jotka istualtaan kirkuivat ja myivät hapanta viiniä, appelsiineja ja kaikennäköistä rihkamaa. Niinpä miehet riensivätkin heidän ohitsensa edemmäksi. Stewardi, jolla oli kokemusta, luotsasi heidät erääseen puolipimeään, satamakadun varrella sijaitsevaan onkaloon, jossa he saivat syödäkseen eltaantuneessa öljyssä uivia sieniä ja muutamia palaneita, mustia lihankappaleita, jotka olivat kovia kuin puu. Juotuaan pullon viiniä silti saamatta eltaantuneen makua suustaan pois ja maksettuaan laskunsa he lähtivät ulos kaduille kiertelemään ja katselemaan.

Stewardi selitti, että kaikkien alaslaskettujen verhojen ja uudinten takana istui espanjattaria, jotka tulivat ulkoilmaan vasta auringon mentyä mailleen.

Vaellettuaan pitkät matkat talojen katveessa ja virkistettyään itseänsä helteessä ostamalla jäätelöä ja anisviinaa, saapuivat he vihdoin suuren, valaistun talon jykeville porteille.

Se oli la Ramblan suuri teatteri. Siinä vilisi ihmisiä ja vaunuja, ja kohta hekin joutuivat keskelle virtaa.

Kirvesmiestä alkoi arveluttaa. Stewardi yllytti innokkaasti lähtemään Barcelonettaan; hän oli ollut siellä jo kaksinkertaa, ja siellä oli huvia jos kuinka paljon, sekä nuoralla tanssijoita että näytelmiä.

Mutta Rejeriä ei nyt enää saatu minnekään. Koko tässä koreassa ympäristössä oli jotakin rintaa ahdistelevaa. Laivalla oltaessa kävi kyllä laatuun hoitaa kokin ja koiran virkaa — hän oli kerta kaikkiaan päättänyt tehdä tehtävänsä — mutta täällä maissa? Hän, tuo nainen, joka seisoi siinä niin ylväänä, pitsimantilja hiusten ja hartiain yli heitettynä, hän kyllä huomasi Rejerin olevan hyvää sukua. Jos hän olisi tiennyt, että Rejer vietti päivänsä nokisena kokkina, ei hän varmaankaan olisi suonut noita silmäniskuja…

Rejeriä alkoi oma seura yht'äkkiä hävettää, ja hän koetti esiintyä ikäänkuin ei olisi kuulunutkaan heidän joukkoonsa. Kun kirvesmies häveliäästi epäröiden arveli, että täällä kenties oli liian hienoa heidänlaisilleen, työnsi hän leukansa uhmaavasti eteenpäin ja virkkoi:

"Liian hienoa?… Minunlaiselleni?" Ja kuuntelematta toisten selityksiä hän tunkeutui sinne, missä näki lippuja ostettavan. Hän aikoi sisään — he saivat tehdä tahtonsa: joko erota tai tulla mukaan.

Pääsyliput he saivat, ja sitten he antautuivat, alituisesti niitä näyttäen, ihmisvirran vietäviksi, kunnes tulivat ylimmille paikoille ihan katonrajaan.

"Lastiruuma" alhaalla oli aivan täynnä väkeä. Se seikka, ettei oltu rakennettu parruista ja lankuista välikattoa, riippui kirvesmiehen mielestä siitä, että nuorallatanssijoilla piti olla vapaa liikkumisala. Huu! Ihan alkoi pyörryttää, kun katsoi alas "pataan".

"Ssh!" virkkoi Rejer — hän ei pitänyt kirvesmiehen käyttämästä sanonnasta — ja kumartui suojusreunan yli katsellakseen omin neuvoin.

Musiikki alkoi soida niin äkkiä, että he hätkähtivät, ja sitten jiikattiin isopurje ylös.

Siellä seisoi ritari miekka kupeella ja käsi sydämellä. Hän alotti kamalan korkean ja pitkän lirutuksen, ja sitten tuli hajalla hiuksin eräs valkopukuinen donna, joka väänteli käsiään, painui polvilleen ja nousi jälleen seisomaan.

He lauloivat toinen toisensa perästä, ja tuntui siltä, kuin eivät he koskaan saisi asiaa valmiiksi.

Timperi haukotteli yhä armottomammin, niin että ihmiset kääntyivät vihaisina häntä tuijottamaan.

Yht'äkkiä virtasi ja kuppelehti sisään donnia, jotka hyppivät ja pyörivät kuin hyrrät; niitä tulvi kuin pussista.

Timperi istui kotvan kovin mietteissään, mutta äkkiä hän pudisti päätään, nousi päättävästi ja selitti aikovansa mennä. Naineen miehen ei hänestä sopinut katsella vaimoväkeä, joka tanssi paljain säärin ja melkein jiikatuin aluspurjein. Stewardi oli luvannut luotsata hänet jonnekin, missä sai konjakkia ja katajanmarjaviinaa — ja nyt hän lähti!

Hiukan vastaanhangotellen seurasi stewardi häntä.

Rejerkin tunsi kummallista tunnetta katsellessaan outoa näkyä; mutta kun kaikki hihkuivat ja paukuttivat käsiään, ymmärsi hän, että se kai oli jotenkin niin kuin olla pitääkin, vaikka tympäisevältähän se näytti.

Jossain määrin keventyneenä, kun oli päässyt eroon seuralaisistaan, istui hän vapaammin tarkastellen näyttämöä ja ympärillään olevaa yleisöä. Kaikki oli yhtä uutta, kaikki itse asiassa sulautui yhdeksi hänen havainnossaan.

Niin, nyt hän oli syöksynyt suoraan maailmaan, yksinäisenä ja kenenkään tuntematta keskelle muurahaiskekoa. Kun hän ennen oli kuvitellut, minkä näköistä oli kaukana maailmalla, oli hän aina ajatellut Bataviaa, purjehtinut sinne kuten hänen kantaisänsä "Kenraalikuvernööri Swardecroonilla", vanhalla aluksella, joka korkeine peräkajuuttoineen ja paisuvine purjeineen riippui kotituvan seinällä. Millaisena maailma lienee kuvastunut tuon esi-isän silmiin? Hän oli ollut sitkeä ja pyrkinyt eteenpäin kuin mies! Ja samoin taisi tehdä yksi ja toinen Juhl hänen jälkeensäkin. Mutta Rejeriä köyhempi hän tuskin saattoi olla — taskusta ei olisi löytynyt kahta taaleria.

No niin, minä olen joka tapauksessa kokki ja saan koettaa pistää kauhani johonkin — ei ole niin kovin suurta väliä, vaikka joku polttaisi nokkansa.

Antaessaan puoliksi ajatuksiinsa vaipuneena katseen harhailla ylös ja alas hän oli yht'äkkiä tuntevinaan mustakiharaisen pään lähinnä alemmalta riviltä.

Perämies! — Aivan varmaan se oli perämies Lind!

Koko teatteri muuttui kohta hänen silmissään; nyt siellä oli joku hänenkin tuttavansa.

Esirippu avautui, mutta koko näytännön ajan oli hänen tuijotettava perämieheen. Silkkinenäliina pisti näkyviin hänen hienon nuttunsa rintataskusta, ja lakki oli polvella. Äkkiä hän kumartui edessään istuvan naisihmisen puoleen. Nainen oli kalpea, ja hänen mustassa tukassaan näkyi olevan neilikka. Perämies sanoi jotain, jolle nainen nauroi, alkaen sitten leyhytellä viuhkaansa. Sitten kuori perämies appelsiinin ja tarjosi sen hänelle erinomaisen kohteliaasti ja lakkaamatta jutellen. Ei kumpikaan välittänyt erikoisemmin siitä, mitä näyttämöllä tapahtui.

Perämies ja korea naishenkilö askarruttivat Rejerin tarkkaavaisuutta, kunnes kappale oli lopussa. Ihmeekseen hän havaitsi heidän lähtevän pois yksissä ja näki heidät vielä vilahdukselta ihmisjoukossa sisäänkäytävän ulkopuolella.

Jonkun ajan kuluttua hän käveli lyhdynvalossa alhaalla aallonmurtajalla odotellen toisia, ennenkuin huutelisi Alertiin.

Oli hiukan yksinäistä alhaalla satamassa. Väitettiin, ettei täällä ollut puutetta roskaväestä, jolla muun hyvän lisäksi oli pitkät katalonialaiset puukkonsa. Mutta — hän tunnusteli usein puseron alla kantamaansa tuppea — olipa hänelläkin Aa-vuonolainen tuppipuukko, joka oli aikanaan kuulunut hänen isälleen.

Tuntui keventävältä, kun perämies Lind saapui; hän oli ylevän tunnelman vallassa ja hyräeli.

"Hyvää iltaa, Rejer!"

Miten reipas ja merimiesmäinen hän olikaan! Tarvitsi vain nähdä, kuinka hän nosti käden suulleen huudellen moneen toviin, kunnes kaukainen ääni kuului hänelle vastaavan. Rejer tunsi ihan lämpenevänsä perämiestä kohtaan.

"Kuulkaahan, perämies!" tiedusteli hän äkkiä. "Mikä espanjalainen naishenkilö se oli, jonka kanssa perämies teatterissa istui?"

Perämies näytti hiukan ällistyneeltä.

"Vai niin? Olitko siellä?… Hän, no! Niin, hän oli… jonkinlainen sukulainen…"

"Täällä Barcelonassa?"

"Niin, hän on tullut tänne… sattumalta… oikeastaan hän on jonkinlainen serkku… kaukaisia sukulaisia…"

"Ymmärtääkö hän norjaa?"

"Hm… hiukan… hieman sinne päin. Mutta älähän viitsi jutella, että näit meidät yhdessä — ei kenellekään laivassa — ymmärrätkö!" Hän vihelsi hiljaa.

"Näitkö sitä hoikkavartista, jolla oli silmät ja joka tanssi cachuchaa? Sellaista et ole nähnyt Norjassa! Kastanjettejansa, niitä ne lyövät ja näpähyttelevät niin tulisen hehkuvasti, että räiske käy heidän ympärillään ja katsojan sielu menee ihan pyörälle. Ne ovat puuta, näetkös, sileätä kivikovaa puuta. Mutta tuollainen mustasilmä saa niihin elämää, niin että ne helisevät… helisevät… helisevät, poikani!" Hän vihelsi sävelen. "Hm! Sinulta on vielä paljon näkemättä, Rejer! Ja se on hyvä, ettet sinä tiedä mitään. Minä tahtoisin mielelläni suojella sinua, mutta hiukan ymmärrystä minun on sinuun istutettava, muuten et osaa olla varuillasi."

Hän käveli hiljaa hyräillen edestakaisin laiturilla. "Mutta kuulehan nyt, poikaseni! Minä kyllä tiedän, että sinulla on koko joukko älyä yliskammariisi säilytettynä. Et kai anna kenenkään edes aavistaa, että tunsit minut ennen laivaan tuloasi. Siitä saisit ilman muuta kaikkien vanhempien miesten vihan osaksesi. Ota mieluummin vastaan kaikki ropsahdukset, ne kyllä lopulta taukoavat, ja minä teen parhaani, milloin voin. Nyt minä luulen saavani aikaan sen, että stewardi ottaa suorittaakseen puolet sinun keittiötyöstäsi."

"Hei, pojat siellä! Hiukan parempi vauhti!" huuteli hän kirvesmiehelle ja stewardille, jotka äänekkäästi jutellen astelivat kaupungilta päin ruuhen laskiessa laituriin.

Lyhtyjen häilähtelevässä valossa heittivät alukset synkkiä varjoja satamaan, ja Mont Juichin linnotus näytti synkältä öiseltä jättiläishahmolta heidän soutaessaan laivalle.

Suuret, loistavat tähdet vilkkuivat lukemattomien raakapuiden ja mastojen lomitse, ja Rejer istui muistellen cachuchan tanssijatarta, jota hän ei ollut lainkaan tajunnut. Nyt hän näki hänet jälleen ajatuksissaan, näki jokaisen liikkeen ja kuuli kastanjetit. Miten hauskaa hän olikaan pitänyt maissa!

"Hyvin soudettu!" kajahdutti perämies heidän laskiessaan laivankupeeseen.

* * * * *

He olivat laiturissa ottamassa lastia, ympärillään aamuisin kauppavenheitten vilisevät joukot.

Siinä oli elämää, huutoa ja meteliä, niin ettei kuullut omaa ääntänsä, ja tarvitsi vain pistää päänsä laivanlaidan yli päästäkseen rahoistansa. Kukin venhe laski aina suunnilleen samaan kohtaan. Rejer alkoi jo ne tuntea.

Kun hän seisoi aamusumussa laivanlaitaan nojaten ja havaitsi jälleen vanhan tarhapöllön, joka istui kaulaa myöten vihannestensa keskessä kirkumassa, näkyi venheen peräpuolella, aurinkoteltan alla tänään toisenlainen ryhmä.

Nuori tyttö, jolla oli jaloissaan valkoiset sukat ja keveät kengät, istui käärityin hihoin ja lumivalkea pyyhinliina polvillaan pesemässä ja kampaamassa pikku veikkoaan, — heidän kaiketi piti maihin. Se oli alinomaista painiskelua pojan tehdessä vastarintaa; tyttö ilmeisesti ihaili pientä mustakutrista, itsepintaista veliprinssiänsä. Yht'äkkiä poika kiskaisi itsensä irralleen.

Tyttö juoksi jälkeen ja tavotti hänet lähellä tervasankoa, johon poika oli itsensä tahrimaisillaan. Vanha tarhapöllö torui kaalinsa keskeltä.

Ikäänkuin kutsuakseen jonkun todistajakseen ja saadakseen oikeutta tyttö katseli ympärilleen. Hänen ja Rejerin katseet yhtyivät. Tyttö punastui lievästi, nauroi ja vastasi eukolle samalla vetäen pojan mukanaan takaisin.

Mutta — millainen hymy! Millaiset silmät! Rejer katseli häntä, hiipi varkain häntä katselemaan, oli kääntävinään selkänsä istuessaan hajasäärin lautakäytävällä ja kiertäen köydenpäätä rautapultin ympärille. Hän laskeutui pitkin rappusia laidan ulkopuolelle ja jälleen takaisin, ikäänkuin hänellä olisi ollut laivatöitä tai jotain silmälläpidettävää, kaikki vain sen vuoksi, ettei kadottaisi hänestä vilahdustakaan aina siihen asti, kun tyttö veljineen vihdoinkin seisoi laiturilla. He aikoivat varmaankin kirkkoon tai vieraisiin, niin hienoja he olivat; hänen liinavaatteensa olivat lumivalkoiset, jalat niin hienot.

Rejer oli aina luullut, ettei missään ole niin hempeitä pyhäpukuja kuin kotona Aa-vuonolla; mutta mitä olivat sikäläiset huivit ja paksut päähineet verrattuina tuollaiseen hattuun, joka sopi niin terhakasti päähän? Entä sitten se paksu sarkatamppi, jota kotoiset tyttäret kantoivat vyötäisillään, kun näki espanjattaren hameen valautuvan pitkin hänen lanteitaan? Ja kun hän nyökkäsi jäähyväisiä eukolle, ei Rejer ollut aivan varma siitä, eivätkö nuo tummat, Espanjan pähkinän kokoiset silmät hetkiseksi siirtäneet katsettaan häneen veitikkamaisesti hymyten, ikäänkuin hän sittenkin olisi Rejerin havainnut.

Rejer kulki kuin humalassa koko päivän ja oli varuillaan, mutta kumpikaan menijöistä ei tullut takaisin, ja felukki purjehti tiehensä ilman heitä.

Seuraavana aamuna se taas saapui, ja hän osti mustanpuhuvalta eukolta toisen pähkinäannoksen toisensa jälkeen, ennenkuin laiva irrotettiin laiturista.

He olivat juuri nostaneet ankkurin ulkona satamassa iltapäivällä, ja Rejer oli tehnyt työtä hikeen asti vetämällä ketjua kelalta — he olivat lähdössä Civita Vecchiaan lastina vuotia ja silkkitavaroita — kun felukki vielä kerran sukelsi näkyviin heidän viereltään. Sisarukset seisoivat yhdessä korien ääressä eukon kanssa; luultavasti he olivat tilinteolla.

Tuuli kuljetti felukkia poispäin Alertin yhä levätessä paikallaan ankkuri keulalaidan ulkopuolella, ja Rejer riensi kokkaan unohtaen kaikki, kunhan pääsi näkemään. Vihdoin hän oli keulakannella. Eukko oli luultavasti kertonut hänen monista pähkinänostoistaan, sillä nuori tyttö nauroi ääneen ja iloisesti Rejerille ensin nyökäyttäen päätään, ja sitten hän kääntyi ympäri heiluttaen ketjua, joka hänellä oli kädessään, kuten sopi tehdä jollekin, jota ei odota enää milloinkaan näkevänsä tässä elämässä.

Mutta… millaiset välkkyvänvalkeat hampaat ja millaiset tähtisilmät! Ja Juanitan nimellä eukko oli häntä maininnut.

Piti ottaa sisään köysi, joka oli ollut ulkona, jotta päästäisiin kunnialla eroon naapurista, suuresta Länsi-Intian kulkijasta, joka oli tuonut sokeria Venezuelasta, ja Rejer ryntäsi sokeasti käsiksi.

"Kas vain! Senkin husaari! Aiotko mennä täyskokeneiden miesten edelle? Ehkä puosmanninkin edelle?" kuului tuima ja ivallinen huomautus. "Laputa tiehesi! Takakannelle, kuuletko!"

Rejer loi "täyskokeneeseen" silmäyksen, joka… no niin, ja laittautui peräpuolelle köyden päähän, missä hän seisoi kiskomassa viimeisenä miehenä. Mutta hänen sydämensä sisin kiehuva arvotus oli, että tulipa kysymykseen puosmanni, timperi, kokenut laivamies tai puolimatruusi tai vihdoin stewardi tai laivakoira, niin — kunpahan vain olisivat aavistaneet, kuinka kaukana Rejer Jansen Juhlin arvon alapuolella koko heidän virkajärjestelmänsä oli! Solvauksia heiltä! Se kuului auttamattomasti siihen mustaamiseen, jonka hän oli päättänyt kestää.

"Valmiit kääntämään!" kuului hetkisen kuluttua, kun he olivat päässeet ulos sataman suulta.

Stewardi kiiti, somasti sipsuttaen, neilikka vieläkin napinlävessä, suuren jaluksen ääreen, ja Rejer edemmäksi, alakeulapurjeen alukseen, viskaten rautanapon kädestään keittiöön.

"Käännös!" kajahti komennus jälleen.

Rejer antoi jaluksen luistaa, lähti sitten ylähangan puolelle ja kiskoi sisään höltyneen jaluksen, sitä mukaa kuin eturaakapuut kääntyivät. Keulapurjeen täyttyessä hän ponnisti vastaan ja piteli kuin leijona, kunnes sai apulaisia vetämään.

Hän oli riittävästi harjaantunut kokin velvollisuuteen pitää huolta alakeulapurjeen jaluksesta, ja hän irtautui kokin hahmosta puuttuakseen matruusintyöhön aina sellaisella kiivaudella, ettei se voinut olla herättämättä toisissa hilpeyttä.

"Kas kokkia, miten hän ponnistaa pidellessään vastaan! On siinä vääräsäärtä!… Sitoo köydenpään kuin suitset! Hei, hei! Talliin takaisin!" Ja hänen jälkeensä kuului kielen maiskutusta kuten hevoselle. Illalla hän sentään meni vahtiin ajatellen kaikkea muuta kuin päivän katkeruuksia. Aurinko laski Espanjan vuorten taa, meri kohoili sulan raudan tai tumman viinin värisenä, ja siellä täällä nousi boniitti vedenpintaan.

Juanitan nimellä oli eukko häntä maininnut. — Juanita! Ihastuttavan kaunis hän oli ollut eilen luodessaan silmäyksensä Rejeriin. Ja nyt tänään, kun hän heilutti ketjua kädessään, nousi puolittain seisomaan, kohotti käsivartensa ja hymyili! Kaikkien maailman naisten pitäisi olla mustasilmäisiä, siitä tulisi toista kuin koko tuo Pohjolan sinisilmäinen maitohera!

Niin, Juanita hymyili, mutta hän ei hymyillyt. Ah, jospa hän ei olisi koskaan häntä nähnyt! Mitä hän naisväestä välitti! Mutta hän, Juanita… Juanita oli hänen nimensä! Hänet täytyi, täytyi nähdä jälleen! Rejer ajatteli järjestää asiat niin, että tulisi jälleen matka Espanjaan…

Hän käveli edestakaisin tuntien sekavaa tunnetta sen vuoksi, että tytön kuva alinomaa oli hänen mielessään ja että hän oli niin perin onneton. Toisinaan hän pysähtyi laidan ääreen tuijottelemaan.

Göteporilainen istui etukannen pollarilla ja lauleli:

"Ma ruusua lemmin, oli toukokuu…"

Rejer seisoi kuunnellen ja ajatteli omaa ruusuansa.

VI.

Liivaripuomilla mietiskelemässä.

Lähtiessään merille oli Rejer Jansen Juhl tuntenut itsessään piilevän kokonaisen ruutikellarin tahtoa, jonka piti purkautua teoiksi ja taisteluksi maailmaa vastaan, kunhan hän vain saisi siihen tilaisuutta ja mahdollisuutta. Sen vuoksi hän oli sietänyt meritaudin, paistunut hiessä ja auringonpaisteessa, sallinut itseään "kuranssattavan" ja pysytellyt Alertissa sitkeästi kuin pajuinen vitsa koko ajan niinä kahtena vuotena, jotka oli purjehdittu Välimerellä ja Mustallamerellä.

Mutta mitä hän oli siitä hyötynyt? Ei, satamapaikkoja ei olisi saanut olla lainkaan olemassa tai sitten ainoastaan sellaisia kuin Taganrogissa, jossa he laskivat laituriin kolmekymmentä virstaa kaupungista ja ottivat rukiita lastikseen edes käväisemättäkään siellä!… Mutta kaikki nuo Välimeren rannalla sijaitsevat satamat valkoisiksi kalkittuine taloineen ja kivilaitureineen, jotka olivat hiuskarvalleen toistensa kaltaisia, olipa niiden nimenä sitten Triest, Cattaro, Palermo tai Malaga, ne saattoivat mahdollisesti olla erittäin edullisia sekä kapteeneille että laivanvarustajille, mutta sellaiselle kuin hän, joka tahtoi hiukan tutustua maailmaan, oli jokainen tuollainen satamapaikka ikäänkuin seula, johon palkka hupeni.

Jos joku sanoi, että Rejer unohti, kuka hän oli ja antautui juopotteluun ja muuhun humuun, niin hän valehteli. Mutta sattui aina tapauksia melkein jokaisessa satamassa, paitsi kaukana Taganrogissa, jossa he, kuten sanottu, olivat laskeneet laituriin kaupungin ulkopuolelle ja… Niin, miten sitkeän limainen ja pahanhajuinen ja matalapohjainen Asovanmeri olikin merenkulkijalle, sen rannalla sijaitsi sittenkin ainoa satama, josta hän muisti päässeensä oikein kunnolla eroamaan. Sillä kertaa hän kokosi seitsemän kuukauden palkan, ajatteli jo korkoja ja rahain sijoittamista säästöpankkiin kotona.

Ei kannata myöskään salata, ettei hänen mieltään enää yksinomaan askarruttanut espanjatar, jonka hän oli nähnyt barcelonalaisessa felukissa. Päinvastoin on avoimesti tunnustettava, että Rejerissä, huolimatta kaikesta luonteenlujuudesta, sittenkin oli eräitä, luultavasti hänen suvussaan perinnäisiä ja viljeltyjä tunteenomaisia puolia, jotka vaikuttivat, että häntä jokseenkin varmasti jokaisessa satamassa väijyi rakastuminen aivan kuin tuhkarokko, vieläpä sellainen, ettei lääkäri olisi voinut sitä nimittää lievänluontoiseksi. Ne syntyivät kuten Barcelonassakin mitä odottamattomimmista ja satunnaisimmista aiheista, joko heti heidän saavuttuaan tai vähää ennen heidän lähtöään, ikkunaparvekkeelle suuntautuneista katseista tai hänen tehdessään kauppaa jossakin jäätelökojussa, yhtä tuimasti ja yhtä helposti. Odessassa hän näki juuri viimeisenä iltana pitkän, kuudankalpean Mariankan kiitävän hevosen selässä sirkuksessa; ja taas viimeksi Malagassa, missä heidän liivaripuominsa niin sanoakseni kopisteli erään viinituvan ovea, oli myös eräs pienoinen kiharapää, joka heti ensi päivästä sai hänet kuumeeseen ja pakotti hänet puolen päivää kävelemään ja — hän ymmärsi itse, miten kirotun tyhmää se oli — suunnittelemaan kosintaa ja mahdollista espanjalaiseksi rupeamista. Eipä mitään, sillä kertaa puuttui perämies ajoissa asiaan! Mutta joka kerta vaivasi häntä suunnaton painostus ja mielenmasennus ainakin kuukauden; tuntui, kuin ei enää kannattaisi elää, ei olisi enää mitään, jonka vuoksi maksoi vaivaa tehdä työtä, harmaan harmaata… mustan mustaa; hän jaksoi tuskin avata suutaan vastatakseen ihmisille. Kunhan ei naisväellä edes olisi ollut silmiä… ei ainakaan niin mustia kuin täällä Välimeren rannoilla! Kaukana Taganrogissa, siellä… niin, siellä hän oli pyydystänyt sammen; helpotti aina, kun ajatukset siirtyivät sinnepäin…

Mustat silmät — siniset eivät ensinkään — olivat aina omituisella voimalla panneet hänen päänsä pyörälle; sen hän kyllä tajusi seisoessaan liivaripuomin perttinuoralla.

Ainoa asia, jota hän oikeastaan saattoi muistella jokseenkin tyytyväisin mielin, oli se sitkeys eli se perinnäinen Juhlien itsepintaisuus, jonka varassa hän oli päättänyt opetella kaikenlaiset laivatyöt. Häntä voitiin joka tapauksessa pitää kunnon matruusina ja kokeneen meripojan veroisena.

Hän ei enää ollutkaan se mies, joka Bergenissä oli tullut laivaan punakukkaisine, valtavine, raudoitettuine talonpoikaisarkkuineen. Se puolimatruusi, joka istui hajareisin puomilla mietiskelemässä, oli kyllä pitkä ja laihanlainen, mutta ulkonäössä oli jotain tavattoman urheata, joku ehkä sanoisi, suureen nenään vedoten, hellittämätöntä.

Tänään, liivaripuomilla istuessaan, hän hautoi ajatuksissaan viimeistä kotoa tullutta kirjettä… Monesta tuntui, kirjoitti äiti, että seutu oli nyt autio, kun Hammernäsissä ei enää asunut yhtään Juhlia.

VII.

Sinihai.

Alert oli purjehtinut lähes kaksi vuotta Välimerellä, kun kapteeni käytti hyväkseen edullista Vera Cruziin rahtausta ja alkoi liikkua Amerikan linjoilla. Hondurasissa ja Rio del Nortessa he viettivät kokonaisia viikkoja lastaten laivaan mahonkia ja sinipuuta sambojen, mestitsien ja intiaanien keralla paahtavassa kuumuudessa ja moskiittojen kiusaamina.

Rejer oli täysin kyllästynyt katselemaan sekä värillisiä että meksikolaisia härkä- ja hevosmiehiä raakoine, älyttömine, melkein kiehuvan kuumine kasvoineen, eikä jaksanut enää syödä pippuria ja papuja. Hän tunsi suurta tyydytystä, kun Alert vihdoinkin suuntautui pohjoiseen päin yli vaalean, savisen Bahamamatalikon, määräpaikkana Montreal.

Sinne tullessaan hänellä oli tilissä saatavana viiden kuukauden palkka. Alertin kontrahtiaika oli loppunut, ja hän oli vaatinut kahdeksan päivää miettiäkseen, tekisikö uuden sopimuksen. Siihen saakka arkku saisi jäädä laivaan.

Maissa hän aikoi vapaana miehenä vakaasti harkita, oliko hänen valittava amerikkalainen vai norjalainen alus. Hän oli lähtenyt merille luodakseen itselleen tulevaisuuden eikä vain köydenpäitä kiskoakseen.

Päästyään taasen maaperälle tunsi hän melkein hillitöntä vapauden tunnetta, tunsi olevansa oma herransa ja riippumaton mies. Aivan kuin olisi päässyt häkistä, jonne hänet oli suljettu istumaan kahdeksi vuodeksi.

Hän katseli ympärillään olevia nimikilpiä ja ilmotuksia. Hän voi mennä sisään jokaisesta ovesta, joka eteen sattui, voi vapaasti istuutua mihin ravintolaan tai tarjoilupaikkaan hyvänsä. Ei tarvinnut nostaa hattua kenellekään, ei ollut ajan puute esteenä! Hän sai matkustaa sisämaahan, jos tahtoi, asettua asumaan, minne hyväksi näki.

Siinä hän käveli liukkaana kuin viheriällä suovalla voideltu köysi ja kyllin viekkaana tullakseen toimeen kenen kanssa hyvänsä. Järkkymättömän kylmäverisenä hän oli väistänyt toisen häntä ahdistelevan "runnarin" toisensa jälkeen ja samoin kaikenlaiset ravintolain värvääjät. Puosmanni oli hänelle kertonut riittävästi maissa harjotetuista petoksista ja veijauksista.

Mr Pumpin "Boardinghouse" oli kuitenkin katua kulkevalle erittäin viekotteleva, siinä kun oli aluksen tapaan mastot ja muut; oven vieressä laveteilla oli kaksi messinkitykkiä, siniseen nimikilpeen ja valkoiseen seinään oli maalattu kaikenlaisten kansakuntain liput.

Hänellä oli epäilyksensä — jospa hän olisikin niitä seurannut — mutta epävarmoissa tapauksissa ratkaisee sattuma, ja kun hän keksi pienen Norjan lipun, niin tunteet saivat hänet valtoihinsa.

Tarjoilupöydän takana asui vaaleanverinen, hiljainen olento — Lizzy oli hänen nimensä — ihmeen kalpea, vaaleatukkainen, silmät hiukan väsähtäneet, maidonsiniset, ilman kulmakarvoja, mikä seikka loi ankaran säännöllisiin kasvoihin omituisen haalean leiman — mutta kädet ja hampaat hänellä oli kauniit, ja hymy, kun hän halusi…

Hän istui pöydän takana pitämässä kirjaa ja kirjottamassa laskuja niin totisena ja pätevänä kuin mikäkin puukhollari. Hän ei katsonut tulijaan, ennenkuin tämä tuli luo jotakin pyytämään, ja silloinkin vain vilahdukselta.

Seuraavana iltapäivänä, antaessaan rahasta takaisin, hän sentään kumartui yli tarjoilupöydän ja kuiskasi Rejerille:

"Minä näen, että Te olette parempaa väkeä. Hankkikaa itsellenne silkkihattu ja pysytelkää mieluummin sisähuoneissa; siellä käy enimmäkseen laivapäällystöä." Hän kääntyi äkkiä pois ikäänkuin tuntien, että hänen toimensa voitaisiin havaita.

Hetkisen kuluttua hän itse toi Rejerin pöytään tarjottimen, jossa oli kakkuja ja pullo portteria. "Älkää hankkiko täältä vaatteita, Teitä vain puijataan, ainoastaan Simpson & Co:lta seuraavalta kadulta voitte ostaa, mutta älkää maksako, käskekää lähettää lasku minulle…"

Hän katosi taas, mutta Rejer ei unohtanut ravintolasta lähtiessään häntä tervehtiä, mikä merkitsi samaa kuin lämpimästi lausuttu: "Kiitos, neiti!"

Simpson & Co:lta hän hankki, mitä tarvitsi.

Kysyessään seuraavana päivänä miss Lizzyltä laskua, hän sai vastaukseksi, että se oli ollut hyvin kohtuullinen, niin että hän oli sen maksanut ja merkinnyt hänen tiliinsä, mutta että neidillä oli niin kiire, ettei ehtinyt sitä heti kirjottamaan, "ellei hän nimenomaan sitä vaatinut", lisäsi hän hymyillen.

Ei, sitä Rejer ei vaatinut! Hän piti neitiä harvinaisen hienona ja miellyttävänä. Sitten hän meni neidin luo, kiitti häntä ja valitti, ettei voinut tehdä mitään vastapalvelusta.

"Älkää niin sanoko", virkkoi neiti hymyten hiljaista hymyänsä, "sisareni ja minä menisimme kovin mielellämme teatteriin katsomaan 'Merirosvo Jenkinsiä' ja 'Louisianan mustaa kättä', mutta meillä ei ole ketään seuralaista. Mutta jos saisimme jonkun… Teidänlaisenne, niin asia olisi aivan toinen!"

Rejer oli kuin pilvistä pudonnut tavatessaan sellaisen todella hienon neidin tavallisessa meripoikain boardinghousessa. Mutta elämä on monenkirjava, sen saa ulkomailla kokea — suunnattoman kirjava.

Siitä sukeutui hupaisa ilta, ensin siellä ja sitten ravintolassa, jossa he söivät illallista. Itsestään selvää oli, ettei Rejer saattanut suvaita häneltä riistettävän maksamisen jakamatonta kunniaa, mutta asia oli sentään vaikeasti toteutettavissa, sillä sisarukset pitivät mahdottomana ottaa vastaan sellaista henkilöltä, joka "oikeastaan oli heille ihan ventovieras".

Miss Lizzy ehdotti, että hän joka tapauksessa saisi maksaa laskun toistaiseksi; hän tahtoi estää Rejeriä joutumasta puijatuksi. Vieraat olivat aina siinä vaarassa, ja "hän nyt oli kerran ammatiltaan tilienhoitaja", lisäsi hän leikillä ja katsoi Rejeriä lempeästi silmiin samalla maksaen ja merkiten summan pieneen sievään muistikirjaan.

Epäilemättä kutitteli itserakkautta, kun sai kaiken alennuksensa jälkeen istua niin hienojen naishenkilöiden vierellä heidän vertaisenaan.

Muutamia iltoja myöhemmin, kun he käyskelivät musiikin soidessa ja värillisten lyhtyjen valossa "Great Hudsonin" huvittelupaikassa, huomasi Rejer äkkiarvaamatta göteporilaisen, joka myöskin oli lähtenyt Alertista ja oli ilman pestiä. Hullunkurisin ilmein hän teki Rejerille innokkaita merkkejä.

"Tuhannen peijakas", kuiskasi hän ohimennessään nopeasti ruotsiksi, "Lizzy Pump!… Katkaise! Katkaise väliköysi, poikani!"

Rejer loi häneen leimuavan katseen ja kulki edelleen naisineen. Mutta kun he lähtivät huvipaikasta, seisoi göteporilainen taas sisäänkäytävän edustalla.

"Katkaise ankkuritouvi ja anna ajelehtia! Sinihain kidasta ei kukaan pääse elävänä! Tiedä huutia, senkin…"

Enempää ei Rejer ohikulkiessaan kuullut. Mutta asian päälle nukuttuaan hän sentään seuraavana aamupäivänä pyysi laskuansa.

"Kohta, mr Juhl!" vastasi miss Lizzy ystävällisesti katsoen häntä laimein silmin, "minun piti kirjottaa se Teille eilen." Hän kääntyi pulpettiin päin, alkoi selailla kirjaa ja tehdä merkintöjä.

Tarjoilupöydän ääressä oli yhä kiireempää, boardingmaster tahtoi koko joukon tietoja ja laskuja, ja sisään tuli koko joukko resuista väkeä.

Hänen täytyi tunnustaa, että miss Lizzyn valmius oli perinpohjin haihduttanut kaikki hänen epäilynsä.

"Kuulkaahan nyt, mr Juhl", hymyili neiti luoden alistuneen katseen työhönsä, "jos voitte odottaa hiukan myöhempään, niin teette minulle palveluksen. Tänne on tullut Corkista niin paljon paddyja, joille on tarjoiltava."

Tosiaankin siellä vilisi irlantilaisia.

"Jos saan suorittaa ennen kahta, niin olen tyytyväinen, miss."

Kiitokseksi Rejer vielä sai hiljaisen, lempeän, tuttavallisen hymyn. "Ja sitten Teidän on varottava tavaroitanne, ne eivät ole tänään varmassa turvassa täällä", kuiskasi hän äkkiä; oli mahdotonta nähdä hänen huuliensa liikkuvan, ja heti sen jälkeen hän seisoi tyynenä pulpettinsa ääressä kirjottamassa.

Rejer tunsi omantunnontuskaa: kovin epämieluista hänestä oli palkita neidin ystävällinen luottamus halpamaisella epäluulolla.

Päivällisaikaan levitti yleistä mieltenliikettä tieto, että "Pearl of Ocean" oli satamassa lähdössä Bahiaan aivan kohta ja tarjosi suunnattomia palkkoja. Boardingmaster, mr Pump, jättiläismäinen, hyvänluontoinen, vaaleatukkainen merimieshahmo, tuli luokse, löi Rejeriä olkapäälle ja selitti, ettei sellaista tilaisuutta tarjoutuisi enää koko vuonna. Laivassa oli hienoa kuin tanssisalissa. Jos Rejer halusi, niin hän tekisi heti kaupat hänen puolestaan. Kapteeni oli jo käynyt häneltä tiedustelemassa luotettavaa väkeä.

Rejer kielsi kiittäen; jos hän sitoutuisi, niin kykenisi hän sen itsekin tekemään.

"Niin, miten haluatte", — tuo kuulosti hiukan loukkaantuneelta.

Boardingmaster oli syystä tai toisesta jälleen elvyttänyt hänen epäluulojansa, ja täsmälleen kahden aikaan Rejer seisoi pöydän ääressä; hänellä oli nyytti valmiina kädessään.

"Sitten olisi laskuni vuoro, neiti!"

"Voi, sen minä olen kokonaan unohtanut… huomenna…"

"Ei, nyt kohta, jos saan pyytää, — jos se kerran on maksettava!"

Neiti tuijotti häneen laimeasti ja soitti kelloa. "Sanokaa mr Pumpille, että mr Juhl tahtoo maksaa laskunsa." Hän kirjotti edelleen.

Tullessaan sisään boardingmaster sai neidin pulpetista merkintöjä ja laskuja, jotka hän kirjotti ja laski yhteen mitä suurimmalla huolella; hän ei hätäillyt ja tutki jokaisen yksityisen erän moneen toviin. Vihdoin hän kohotti jykevän ruhonsa pöydästä:

"Olkaa hyvä, mr Juhl! Seitsemänkymmentäkolme dollaria ja kuusikymmentäviisi senttiä."

"Mitä?… Mitä se merkitsee?… Viideltä päivältä?"

"Te olette hankkinut vaatteita, mr Juhl! Hattu neljä dollaria, liivit viisi, kaulahuivi ja kaulukset neljä, kengät kuusi ja lisäksi pieniä kunniavelkoja huvittelusta Montrealissa — naisten maksamia. Olkaa hyvä ja lukekaa! Erä erältä! Uskallan varmasti vakuuttaa, että itsekin myönnätte…"

Rejer seisoi lasku kädessään… Seitsemänkymmentäkolme dollaria! Viisitoista dollaria enemmän kuin hänellä oli — kuukauden palkka mennyt menojaan joka päivä — ja sittenkin vielä parin kolmen kappaleen vajaus! Sen… sen… sen täytyy olla petosta, häpeämätöntä petosta! Hän silmäsi katkeroituneena miss Lizzyä, mutta neiti seisoi niin tyynenä ja satuttamattomana, ettei hän voinut olla epäröimättä. Eihän hän tuntenut täkäläisiä hintoja.

Hän oli ikävässä asemassa, kun ei tietänyt, pitikö olla kohtelias vai raivoisa. Ellei muuta, niin täytyi hänen ainakin se saada aikaan, että laskua vähennettiin viidellätoista dollarilla.

"Olipa se aivan mahdoton lasku, mr Pump, mutta olkoon menneeksi! Vähentäkää siitä viisitoista dollaria, niin jää tasan viisikymmentäkahdeksan, koko minun omaisuuteni!"

"Mahdotonta, mr Juhl! Ei siinä ole senttiäkään liikaa."

"Mr Juhl on ollut kovin kohtelias ja maksanut minun ja sisareni puolesta, — tahtoisin mielelläni maksaa oman osuuteni", virkkoi miss Lizzy lauhkeasti.

Tämä huomautus sai Rejerin kunniantunnon ankarasti loimahtamaan.

"Kiitos, neiti! Mutta kun olen veteen molskahtanut, saan pitää itse huolta kuivalle pääsemisestä. Mr Pump." — hän kääntyi äkkiä tämän puoleen — "minulla on vain viisikymmentäkahdeksan dollaria taskussa; jos tahdotte auttaa minua uusien vaatteitteni myynnissä, niin…"

Mr Pump vain käänsi valtavaa ruhoansa ja osotti nyökäten paria henkilöä, joilla oli kultanauhat lakissa ja jotka nauttivat virvokkeita sisähuoneessa aivan oven suussa.

"Mr Fearwather, 'The Pearlin' ensimmäinen perämies, istuu juuri tuossa tekemässä sopimuksia; hän tarjoo mitä hyvänsä Teidänlaisellenne miehelle, mr Juhl, ennen kuulumattoman palkan!"

Mr Fearwather tuli sisään rotevan kolmannen perämiehen seurassa.

Rejeriä ahdisti kunniavelka ja muukin. Tässä ei ollut enää kysymys siitä, tahtoiko hän vai ei. Elämä "The Pearlissa" oli kuin hienossa ravintolassa oleskelua, he sanoivat, ja dollareita satoi korvia myöten.

"Pretty fellow, the Norseman! — Me menemme laivaan nyt saman tien, my boy!"

Ulkona kadulla he tapasivat göteporilaisen.

"Viisikymmentä dollaria kuussa 'The Pearlissa'!" huuti Rejer. "Ensin Bahiaan, en tee sopimusta sen pitemmälle."

"Tuhat tynnöriä! Minä lähden mukaan!"

Asia sovittiin venheelle asteltaessa.

Se oli täynnä pelkkää äskenhankittua väkeä, ihmeellisiä olentoja kaikilta ilmansuunnilta. Venheen pohjalta paistoivat muutamain täysin päihtyneiden, mustain meriveikkojen punaiset paidanselät.

"Venhe irti!" kaikui komennus.

Miehet olivat iloisia ja laulelivat toinen toistaan kovemmin, kunnes tultiin laivalle. Matkaan kului aikaa, sillä "The Pearl" oli siirtynyt koko joukon ulommaksi virralle.

Laivankannelle päästyään he kuitenkin saivat ihan odottamattoman vastaanoton, kun heidät heti, ilman minkäänlaisia selityksiä, komennettiin työhön, kaikkialla oli raskaita säkkejä ja hinkaloita, ja suuri osa lastia oli vielä sijottamatta; näytti siltä, kuin olisi työ äkkiä keskeytetty.

Tämä oli suorastaan kunniaton petos, kerrassaan vastoin Amerikan tapaa, jonka mukaan kaikki tulee olla lähtövalmiina, kun värvätyt saapuvat laivaan, ettei heidän tarvitse suorittaa mitään jätkäin työtä. Mutta laivalla ei näyttänyt ollenkaan lähtövalmiilta, eikä sitä paitsi ollut paljoa enempää kuin puoli miehistöä.

Pettymys ja katkeruus oli sanoin kuvaamaton. Kaikki olivat tulleet mitä ihanimpain lupausten houkuttelemina, ja tällöin, vain hetkistä myöhemmin, heitä vastassa seisoi rivi raakoja päällysmiehiä, joita oli lähes yhtä monta kuin heitäkin ja jotka revolvereilla ja jäykillä kepeillä pakottivat heitä ankaraan työhön.

Silmänräpäyksen ajan vallitsi ihmetyksen hiljaisuus. Seuraavassa hetkessä kaikki syöksyivät yhtenä miehenä matruusiruhviin ja asettuivat sinne kuten linnotukseen.

Syntyneen kahakan aikana onnistui päällystön murtautua sisään ja kiskoa pari likinnä olevaa ulos kannelle. Pari muuta, joita ajettiin takaa, pakeni kohti välikatosta. Vastustus kävi kuitenkin niin voimakkaaksi, että hyökkäykset ruhvia vastaan toistaiseksi taukosivat, mutta ainoastaan antaakseen tilaa molempain kiinnisaatujen raukkain pieksämiselle, joka oli niin julmaa ja surkeata, että kivetkin olisivat voineet heltyä.

Tästä olikin seurauksena se, mitä tarkotettiin: matruusit tulivat ulos toinen toisensa perästä, päät kumarassa, ja alistuivat työhön muitta mutkitta.

Yöksi heidät jälleen suljettiin ruhviin, jotta eivät pääsisi pakoon ennen laivan lähtöä.

Auringonpaahteen kuumentamassa, tukahduttavassa huoneessa oli pilkkosenpimeä.

Kaikki — kahta juopunutta lukuunottamatta — olivat yhtä mieltä siitä, että laivasta oli päästävä pois, maksoi mitä maksoi.

Harkittiin kaikessa hiljaisuudessa; tutkittiin ja koeteltiin lankkuja ja luukkuja ja kaikkia pakenemismahdollisuuksia; oli toimittava viivyttelemättä.

Seinään puhkaistiin reikä, ja puoli kahden aikaan yöllä he ryömivät yksi kerrallaan kirvesmiehen varushuoneeseen ja sieltä ulos sysipimeälle kannelle.

Eräs miehistä meni takakannelle, missä he olivat nähneet ison, vihaisen koiran. Sen pää halkaistiin, ennenkuin se ehti äännähtääkään.

Kolme asetettiin vahtimaan nukkuvaa puosmannia, joka tänä epätoivon hetkenä olisi joutunut onnettoman kohtalon omaksi, jos olisi herännyt.

Kauhistuksekseen he kohta huomasivat, että kaikki venheet oli nostettu ylös ja lukittu kiinni. Päällystö oli tehnyt heidän pakenemisensa mahdottomaksi. Yhtäkkiä joku muisti nähneensä ruuhen köydellä kiinnitettynä laivan perään. Mutta miten päästä takakannelle? Mahdotonta…

Silloin keksi göteporilainen keinon: kiipesi laivanlaidan yli, liukui alas pitkin ankkuriköyttä ja antoi vuolaan virran kuljettaa itseänsä pitkin laivankylkeä, kunnes hän pääsi ruuheen käsiksi. Se onnistui, vaikka vaivoin.

Mutta silloin kävi taas ilmi, että kiinnitysköysi oli rautaa. Kaikki tiet tukossa!

Sanomatonta varovaisuutta noudattaen he vihdoinkin saivat ruuhen äänettömästi kuljetetuksi keulapuolelle.

Kun he, mies toisensa jälkeen, astuivat venheeseen, murtui yksi tuhdoista rämähtäen, niin että puosmanni heräsi.

Ne, jotka vielä olivat kannella, heittäytyivät silloin villisti alas venheeseen. Pari heistä putosi veteen ja pelastautui tarttumalla venheen laitaan. Muut seisoivat ahtaassa rykelmässä kuin sillit tynnörissä.

Tuskin he olivat päässeet lähtemään, kun päällystö kuului syöksyvän ulos vetäen revolverejaan vireeseen.

Välähdys seurasi toista, ja kuulat suhahtelivat, mutta kun oli pimeä, virta kuljetti vinhasti ja laivavenheet olivat erittäin hyvin kiinni, niin he pääsivät maihin.

Kellon lähestyessä neljää aamulla sijottuivat Rejer ja göteporilainen jälleen vanhoihin, tuttuihin Alertin kojuihin, mutta kumpikaan ei nukkunut sinä yönä.

Rejeristä tuntui, kuin hän olisi kokenut paljon ja sitä paitsi kerrassaan vapautunut Amerikan houreistaan. Kun hän päivän vaihtelevain kuvien synnyttämäin vaikutelmain alaisena makasi kojunseinään päin kääntyneenä, kohosi hänen näkyviinsä ikäänkuin ilmeettömänä savuna kalvaat, värittömät, säännölliset kasvot, vaaleat hiukset ja laimeat, pyöreät, maidonsiniset silmät, kiiltävänvalkoiset pienet hampaat ja leuka, joka aivan kuin pakeni suun alle…

"Tietysti se oli sinihai!" puhkesi hän puhumaan.

"Sekö Lizzy Pump?" tiedusti göteporilainen kojustaan. "Niin, sen verran minä ainakin olen kuullut Montrealissa, että Pumpista ei pääse yksikään, ennenkuin on sidottu kolmeksi vuodeksi Kap Hornin tuolle puolen tai Guinean neekerikauppiasten orjuuteen." — Kela pyöri; he nostivat ankkurin ja lähtivät kohti Quebecia. Laulu kuulosti hieman hillityltä:

Oli ankkuripaikkana Portland-bai, o-hii, o-hei, hurraa! Mutt' ankkurinpa nieli hai, o-hii, o-hei, hurraa!

Niin varpattihin miehissä — o-hii, o-hei, hurraa! Kun oli viinaa, viskiä, — o-hii, o-hei, hurraa!

Ei meillä hätää laisinkaan. O-hii, o-hei, hurraa! Vain takki, hattu pantataan. — Hei, koirat, maksakaa!

Voi myytiin viho viimeinkin — o-hii, o-hei, hurraa! Se myytiin mustiin laivoihin — o-hii, o-hei, hurraa!

Niin alkoi jälleen kerran sen — o-hii, o-hei, hurraa! taas tanssi nelivuotinen. — Hei, koirat, maksakaa!

* * * * *

Eräänä syksynä, Alertin purjehtiessa kohti kotipaikkaansa, Fredriksvaerniä, Rejer seisoskeli synkin miettein laivankannella. Kaupunki oli tuollapuolen muutamain alastomien ja autioiden karien, jotka rajottivat väylää, ja Rejerin tasku oli melkein yhtä autio ja alaston mitä palkkarahoihin tuli.

Hän ei ollut tällä hetkellä millään erikoisen äveriäällä tuulella katsellessaan jälleennäkemyksen tuntein kotimaansa harmaita, järkevän kylmiä rantakareja. Kolme viikkoa sitten hän oli Bremenissä lainannut perämiehelle melkeinpä viimeisen kolikon palkastaan. Perämies oli ollut "ikävä kyllä ihan 'pankki'!"

Asia sinänsä oli Rejeristä mitä suurimmassa määrin imarteleva, sillä se osotti, että perämies, huolimatta heidän nykyisestä epätasaisesta arvosuhteestaan, yhä muisti, millaiset heidän välinsä alunpitäen olivat olleet ja kaikessa hiljaisuudessa tunnusti hänet veroisekseen.

Toinen puoli asiassa oli sentään se, että tuo "pieni avunanto" vei häneltä kaikki ne varat, joiden avulla hänen piti suorittaa perämiehentutkinto. Hän oli parahiksi säästellyt kokoon tuon summan voidakseen kotimaassa olla jotakuinkin työstä vapaana niinä talvikuukausina, joina Alert oli korjauksen alaisena — ja tällöin tuli perämiehen pula niin sanomattoman sopimattomaan aikaan kaikkien palkkaa kohdanneiden vaurioiden lisäksi.

… Ilman rahoja ei perämiehentutkinnosta puhettakaan, se oli päivänselvää… Mitähän olisi… jos suorittaisi sen kuitenkin kaikesta huolimatta!… Hm — olisi työssä jossakin ja lukisi öisin?

Niin, miksei, sopihan sitä öisinkin lukea!

Olihan hän nukkunut ja kuorsannut enemmän kuin kyllikseen Alertin kojussa näiden runsaiden kolmen vuoden kuluessa…

Sitä paitsi sopi keventää lastia niin paljon kuin suinkin… myydä kello ja rintaneula — pyhävaatteet…

Kasvonpiirteet kävivät jäykiksi ja teräviksi, leuka työntyi eteenpäin, ja hän vihelteli hampaittensa välitse.

VIII.

Rejer yövahtina ja halonhakkaajana.

Minkä tähden olikaan tuo näppärä poika aina niin kalpean ja unisen näköinen? Tuossa hän taas haukotteli astuessaan ulos koulun ovesta…

"Kuulehan!" huudahti opettaja yht'äkkiä hänen jälkeensä. "Kuulehan, Juhl, sano minulle näin kahden kesken, miksi sinä käyt niin ohuissa vaatteissa?"

"Minäkö? Ei minua viluta koskaan!"

"Vai niin? Eikö sinulta puutu…"

Rejer tunsi ylpeytensä heräävän eloon:

"Ei, ei ollenkaan! Minulla on varakas koti — jos tahtoisin heitä vaivata."

"Vai niin, ystäväni. Tahdoin vain kysyä — parhaassa tarkotuksessa!" Hän erosi Rejeristä päätään nyökäyttäen.

Opettaja oli saanut oppilaan, jota hän hiukan kummasteli. Toisinaan hän saattoi haukotella kauhistuttavan pitkään tai pidätellä haukotusta toisensa jälkeen kaikessa hiljaisuudessa, niin että olisi voinut luulla häneltä puuttuvan sekä älyä että harrastusta. Mutta jos sattui jotakin, jota hän ei ymmärtänyt, niin hän nousi ja kyseli kyselemistään hiljaisella äänellä. Nenän juuressa näkyi silloin ikäänkuin tyytymätön piirre, ja innokkaasti hän kyseli ja otti asiasta selkoa, kunnes se hänelle valkeni, toisten nauruntirskeestä välittämättä. Siinä oli jotain jäykän hellittämätöntä. Mutta opettajalle selvisi yhä enemmän, että mitä nuori mies sillä tavoin sai yliskamariinsa siirretyksi, se oli siellä varmemmassa ja paremmassa tallessa kuin kenelläkään muulla. Hänestä näytti tulevan vuoden paras oppilas.

Ensimmäisinä päivinä, harhaillessaan vielä neuvottomana ympäri, Rejer oli useasti pysähtynyt pääkadunmäen kulmauksessa sijaitsevan leivoskorin ääreen, ja sikäli kuin hän kyseli eukolta, joka istui siinä myymässä, kävi ilmi, että hän oli osannut sangen oikeaan. Eukko tiesi heti neuvoa, miten päällystakki ja kello saataisiin myydyksi, ja antoi hänelle muitakin hyviä vihjauksia. Sillä matami Vahl eli "Valla", kuten hän yleensä nimitettiin, oli monissa ja laajoissa liikesuhteissa. Etenkin oli hänellä paljon liikeasioita, jotka johtuivat leivosten myynnistä meri- ja kadettikoululaisille; hän möi heidän vanhoja vaatteitaan, piti huolta siitä, että he ja muutkin heräsivät aamuisin, ja toimitteli kaupungissa koko joukon muita asioita, joista hänellä oli pieniä sivutuloja.

Hänen luonaan Rejer oli saanut vuokrata pienen keittiön perällä sijaitsevan huoneentapaisen, ja siellä hän työskenteli öisin viikon toisensa jälkeen.

Talikynttilän vieressä karkeatekoisella, pienellä pöydällä oli hänen edessään rihvelitaulu, johon hän kirjotti samalla hakien logaritmeja ja merkiten kaikenlaisia laskutehtävissä olevia poikkeamisia, etäisyyksiä ja suuntia.

Siinä hän istuu yllään vanha, repaleinen, tervainen nuttu, lakki päässään ja kaulaliina kaulassaan, sillä uuni on aivan kylmillään. Toisinaan hän nousee seisomaan ja heiluttelee käsivarsiaan lämpimikseen, tai puhaltelee punaisiin, jäykistyneisiin käsiinsä, joissa rihveli ei enää tahdo pysyä.

Seinäkellon luoti laskeutuu rämisten; kello lyö neljä.

Nyt hänen täytyy lähteä ulos herättämään, ensin sairaalan portinvahti, sitten tykkimies, sitten — neljännestä vailla seitsemän — hänen on koputettava hereille puoli tusinaa merikadetteja, joilla on erittäin kiireet lukutyöt ennen joulua ja joiden sen vuoksi täytyy nousta aikaisin — Rejer oli perinyt Vallalta tämän vaivalloisen talviaamuisen herätystyön. Sitten hänen piti hakata puita kello kahdeksaan tykkimiehelle, jonka luona hän joka päivä sai kahvia ja pari voileipää. Kuinka hän odottikaan kahvia, tuota lämmintä kahvia ja noita molempia voileipiä! Hänen teki mieli kirota vatsaansa, joka alkoi napista ja vaatia aamiaista jo kello neljän aikaan aamulla.

Aamuhetket, vaikka kiirettä riittikin aina, olivat armottoman pitkät. Hän hakkasi ja halkoi puita tykkimiehen halkovajassa, niin että sirut sinkoilivat, vaientaakseen sisäistä ääntä — ei rinnassaan, sillä Rejer… hei!… Jansen… hei!… Juhl… hip! — taas oli halko poikki — tiesi mitä tahtoi, vaan ääntä vatsassaan. Se saattoi vaatia kovaa ja pehmeätä leipää, vehnäpullia, rinkilöitä, sanalla sanoen kaikkia niitä ruokapinoja, jotka sattuivat hänen mieleensä kuvastumaan.

Kun hän sitten oli saanut työnsä tehdyksi, täytyi hänen vielä toisinaan odottaa. Ne eivät ollenkaan kiirehtineet hänen tähtensä niinä päivinä, jolloin tykkimiehen aamiainen oli kannettava alas veistämöön.

Se mies tahtoi saada kahvinsa aikanaan, nauttipa hän sen sitten kotona tai ulkona, ja niinhän sitä pitikin — vanha merikarhu osasi kyllä pitää huoneensa kurissa. Ja jos hän, Rejer, joskus saisi oman mökin, niin hän haluaisi nähdä sen henkilön, joka uskaltaisi viivyttää hänen kahviansa, vaikkapa vain minuutinkaan! Hän heitti kirveen maahan, otti sen jälleen käteensä ja iski kiivaasti hakkuutukkiin. Hän oli valmis.

Aha, nyt olivat kouluakäyvät pojat päässeet liikkeelle; hän kuuli niiden kiusaavan sisarta ja aukovan ja sulkevan ovia sisällä.

Siellä oli oikea kotihiiri: arkihame harmaa, silmät siniset ja uutteruutta aivan tarpeeksi — kyllä siellä komento säilyi!

Niin, nyt hän oli keittiönikkunassa ja viittilöi Rejeriä sisään.

Rejer meni sievänä ja siistinä. Vai niin, tykkimies olikin kotona tänään; senhän saattoi arvata! Siksipä sitä oltiin niin täsmällisiä tänään; muulloin ei kahvin ja aamiaisen esiliinaan käärimisestä tahtonut tulla loppua ollenkaan. Kerran oli tytär jo aikonut pyytää häntä viemään lähetyksen veistämöön, mutta silloin hän oli katkaissut keskustelut niin terävällä huomautuksella "ei ole aikaa", että yritystä ei ollut uusittu.

"Huomenta!" tervehti Rejer astuessaan lämpimään keittiöön, jossa kahvin tuoksu lemahti häntä vastaan "Syli on halottu."

"Hyvää huomenta, ystäväni!" Tykkimiehessä oli tanskalaisvoittoisuutta; hän sanoi aina "ystäväni" ja "ystäväiseni". Hän istui keittiön penkillä kahviansa sekotellen, matala sotilaslakki päässään… "Hyvää huomenta, ystäväni!… Istuhan… Vai jo…"

Lihava, lyhyt- ja puujalkainen tykkimies tunnettiin "Haupitsin" nimellä; ainakin Valla nimitti häntä siten.

Saara toi kahvin ja lautasella kaksi voileipää.

"Hm, hm!" ryähteli tykkimies tavantakaa kahvia sekotellessaan. Rejer havaitsi kyllä jaksavansa, iski hampaansa paksuun ruisleipäviipaleeseen ja laski sen riittävyyttä tarkkaamalla hammasrivin voihin leikkaamia kaariviivoja.

Millaista eläintä tykkimies muistutti istuessaan tuossa puujalka ojossa pyöreäpäisenä ja harmaatukkaisena, teräväin korvain pistäessä näkyviin päähineen kummaltakin puolelta — siitä ei Rejer tahtonut oikein saada selkoa. Oliko kysymyksessä vanha leveänenäinen ja isosuinen huuhkaja, joka aina ikäänkuin imeskelee sitä, mitä tarkottaa, vai viekas repo, vaiko viaton jänis, joka istui siinä takajaloillaan. Pari kertaa Rejer huomasi nopean vilkaisun itseään kohti… Muuten häiritsi keittiössä vallitsevaa hiljaisuutta ainoastaan tykkimiehen uudistuva "hra"… "hm"… Hän oli kaiketi noussut myöhään tänään eikä ollut ehtinyt vielä oikein karistamaan unen raiskoja silmistään. — Ei, kyllä siinä piili jotakin muuta…

"Hm… hm", kuului vihdoinkin. "Perämiehen tutkinnon lukeminen ja puitten hakkaaminen… hm… hm… ei se sovi yhteen!"

"Eipä erikoisemmin", myönsi Rejer.

"Palkka tyhjennetty ja niin edespäin?… Hm… hm!" tutki tykkimies luoden häneen varovan syrjäkatseen.

Rejer vain hiukan päätään heilautti. Se ei sinua liikuta, hän ajatteli.

"Ja sitten tullaan kotimaahan suorittamaan perämiehentutkintoa!" kuului sieltä edelleen.

Rejer oli vaiti.

"— ja sitten… niin, sitten hakataan halkoja ja muutetaan yö päiväksi…"

Rejer tunsi, kuinka tytär, joka oli innokkaasti puhdistavinaan vohvelirautoja, salaa katseli häntä tutkivasti isän pitäessä tutkintoa.

"Eikö niin, ystäväni?"

Kysymyksessä ei ollut jänis eikä kaniini, vaan pyöreäpäinen, kapeakasvoinen ja järeäleukainen viekas koira, vieläpä lisäksi sellainen, joka laittautui puremaan. Tytär muistutti häntä, oli vain sievä nuoltu penikka hänen rinnallaan. No niin, saattoipa sattua, että he löysivät edestään sen, jota eivät odottaneetkaan.

"… ja kotiin ei uskalleta kirjottaa, ystäväiseni!"

"Ei uskalleta?" puhkesi Rejer puhumaan.

"Hakataan mieluummin puita ja ollaan yövahtina ja tehdään yöstä päivä vieraassa kaupungissa…"

"Ellette tarvitse minua, tykkimies Rördam, niin hyvästi!" laukaisi Rejer samassa äkkiä nielaisten viimeisen suupalan. Hän tempasi lakkinsa, nousi ja tarttui jo keittiön ovenkahvaan, kun tykkimies alkoi innokkaasti viittailla kädellään.

"Ei, ei, ei ystäväiseni, ystäväiseni, ei se ollut tarkotuksena, ei se ollut tarkotuksena. Istu, istu, istuhan!… Päinvastoin — ajattelin vain sanoa, hm… Erittäin sievää — siistiä nuorelta mieheltä, jos suorittaa perämiestutkintonsa kaikesta huolimatta! Huonommin voisi tehdä. No, no, istuhan nyt… Ole hyvä, onhan siinä hyviä rinkilöitä…"

Rejer ei halunnut niitä ollenkaan.

"Tarjoahan hänelle sinä Saara!"

Rejer oli edelleen järkähtämätön — sanoi olevansa ihan kylläinen.

"Tässä olisi jotakin juttelemista, ystäväiseni."

Sitten toi Saara toisen kupin höyryävää kahvia. Kun hän jälleen työnsi rinkilälautasta Rejeriin päin, sanoi vanhus hyväntahtoisesti: — "No niin, käyhän käsiksi äläkä yhtään ujostele…"

Ujostele? Luulivatko nuo hänestä sellaista! Rejer kävi käsiksi… suuriin ihaniin vehnärinkilöihin…

"Kuten tiedät, ystäväni, ei meillä hakata halkoja jouluna!"

Rejer vastasi sen tietävänsä; mutta rehellisesti puhuen se oli hänelle aika pettymys, sillä pitihän joulunakin saada aamiaista!

"Tämän minä vain tahdoin sanoa", huomautti Haupitsi.

Rejer istui hetkisen heilutellen kahvikuppia saadakseen viimeisen tilkan mukana sokerin pohjasta; hän näki edessään sievän joulunvieton, mutta vastasi välinpitämättömästi asettaessaan kuppinsa takaisin:

"Niin, niin, annetaan sitten olla. Paljon kiitoksia kahvista." Hän nousi jälleen lähteäkseen.

"Ei, kuulehan, ystäväni, kyllä kai me sentään sovimme, luulen. Jos tahdot pienentää puita ennen pyhiä, sitä mukaa kuin saadaan niitä veistämöltä tänne ajetuksi, niin voit syödä päivällisesi täällä jouluna. Nuorten ihmisten ei ole niinkään helppoa alituiseen elää satunnaisuuksien varassa…"

Rejer mietti hieman. Hän tiesi tuollaisen hyväntahtoisen sopimuksen vallitessa halkovansa mieluummin enemmän kuin tahtoi, kuin vähemmän…

"Et saa pakottaa, isä! Merimiehillä on oma joulunviettotapansa", sanoi Saara hiukan uhkamielisesti, samassa reippaasti heittäen kädestään jauhoja vohvelitaikinaan, jota hän oli sekottelemassa. Kuin vilauksessa hän suoritti koko työn, ensin munain ja sitten jauhojen lisäämisen. Hän ei tosiaan ollut lainkaan hullumpi näin keittiössä!…

No, olkoonpa menneeksi!… Rejer suostui. Kuutena päivänä hän seisoi joulun edellä nuhteettomasti tykkimiehen halkovajassa kaiken liikenevän aikansa hakkaamassa ja sahaamassa, niin että hiki valui pakkasesta huolimatta ja rakko toisensa jälkeen kihosi kämmenpäihin.

Iltapäivällä Saara toi olutjuustoa ja voileipää, olipa niinkin huomaavainen, että lainasi hänelle tykkimiehen vanhan kinnasparin; mutta muuten hän ei sanonut sanaakaan, ja samapa tuo olikin!

Hän ei ollut laisinkaan Rejerin suosimaa naistyyppiä — tanakka ja ponteva, niin että olisi helposti kyennyt lyömään miehen tantereeseen. Jouluhommistaan hän syöksyi aina ulos tulisella kiireellä, jauhoinen esiliina kuin mikäkin purje ympärillään.

Hän katseli aina tahallaan vain halkoja eikä Rejeriä, ikäänkuin olisi laskenut, paljonko hän jo oli hakannut. Mutta Rejer havaitsi kyllä, että häntä siinä ihmetytti. Suun seutuvilla oli omituinen piirre, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa, ettei tosiaankaan käsittänyt, miksi tuollainen pitkä meripoika oli tullut heidän halkovajaansa.

Iltaisin, kun Rejer tuli keittiöön lyhtyä tuomaan, osotti hän päännyökkäyksellä hänet juuri huomanneensa ja jatkoi samalla taikinansa vaivaamista. Ja niskassa oli kyllä koko joukko espanjatarta, kun hän ojentautui taikina-aitaansa ääressä ja käski hänen asettaa lyhdyn paikoilleen; hän tiesi varmaan hyvännäköisyytensä!

* * * * *

Rejer oli jo sytyttänyt kynttilänsä asunnossaan ja istuutunut lukemaan kylmään pikku komeroonsa, kun kuuli Wallan tulla kolistelevan eteisessä koreineen. Hän meni salpaa aukaisemaan ja valaisemaan.

"Kiitos, kiitos! — Onpa siinä oikein kohtelias ja hieno ihminen; sen minä sanon kenelle hyvänsä, ja se onkin taivaallinen tosi. Sulkekaahan eteisen ovi, Juhl!… Siinä on kuuraa niin vahvalti, ettei se tahdo mennä kiinni. Pakkanen puree pahiten näin kuutamolla."

Rejer kantoi sisään hänen korinsa ja odotti kynttilänpätkineen, kunnes eukko sai tulen uuniin. Huoneessa tuntui vieno viinanhaju, kuten tavallisesti matamin saapuessa kotiin iltaisin.

"Niin se on", jutteli hän purkaessaan hiukan taklaustaan, "ja sen minä sanon myöskin, että koko teidän kasvatuksenne on parempi kuin tavallisen matruusin. Saattaisinpa kertoa, kuka tänään tuli vanhan matami Wahlin puheille. Eipä kukaan sen halvempi kuin itse perämieskoulun luutnantti. Sepä ei ollutkaan hullumpaa!"

Rejer alkoi heristää korviansa.

"— No, vanha Walla, saatteko kakkunne hyvin kaupaksi näin joulun edellä?" hän kysyi.

— Hyvinpä vain, herra luutnantti. Kiitos ja kunnia kysyjälle. Käyhän täällä yksi ja toinen. Hyvinhän ne luistavat!

— Olkaahan varuillanne, Walla! sanoi hän — hän on niin leikillinen, sehän tiedetään. — Nyt me tulemme teidän tilejänne tarkastamaan. Te saatatte nuorison perikatoon, sanovat. Minä panen pääni pantiksi, että ne ovat velassa teille joka sorkka, aivan samoin kuin ennenvanhaankin, Walla, sanoi hän ja siristi silmäänsä. Totisesti hän sanoi juuri niin. Tulee näet tietää, lisäsi Walla, harmaat silmät viekkaassa vireessä, että hänellä on ollut vuositili minun kirjoissani aina siihen asti, kunnes hänestä tuli kadettialiupseeri; hän oli pahimpia kakunsyöjiä — mutta ei hän sitä muista, enkä muista minäkään. Me vain leikkiä laskemme sillä lailla, se on tietty. Hän on kyllä viimeinen vanhan matami Wahlin elinkeinoa kumoamaan. Yhtäkkiä hän pistää keppinsä kinokseen. — Kuulehan nyt, Walla, hän sanoo, millaisen ihmeellisen vuokralaisen te olette saanut luoksenne? Ja — anteeksi, hän on niin leikkisä — saako hän maksaa nenästä erikseen. No niin, saatte pitää poikaa hyvänä, Walla, sillä jos hän jatkaa niinkuin on alottanut, niin kyllä hän itsensä perämieheksi haukottelee, se poika! — Niin hän sanoi totisesti!

— Ei vanha Walla-muori mainettansa pilaa ottamalla muunlaista kuin siistiä väkeä luoksensa asumaan, enkä minä ole nähnyt hänen edes ryyppyä ottavan, sanoin minä, vain kahvia, herra luutnantti, ja silloinhan ei nuoresta ihmisestä sovi mitään pahaa sanoa.

Totisesti hän sanoi näin sanasta sanaan: jos hän jatkaa niinkuin on alkanut — sanoi hän — niin kyllä hän itsensä perämieheksi haukottelee, se poika! — Mutta käteiset taitavat olla niukanlaiset, sanoi hän, ja samassa hän naurahti ja meni menojaan.

Walla oli riemastuksissaan sen huomion vuoksi, jonka hänen vuokralaisensa oli herättänyt. Juttua jatkui hänen tehdessään tulta ja poimiessaan korista, jossa hänen jalkansa sijaitsivat päivisin, kaikenlaisia vanhain lattiamattojen kappaleita, — ne asetettiin uunille kuivumaan.

"Vanha Wahlin muori on kyllä nähnyt parempiakin päiviä, Juhl-kulta — siihen aikaan, kun palvelin rouvanapulaisena konsulin isän luona Kjaekstadissa ja puin molemmat neidit tanssiaisiin. Hienoja ne olivat kuin nuket silkissään ja harsoissaan, ja kun ne saapuivat kotiin aamuisin kaupungin tanssiaisista hevoset likomärjiksi ajettuina ja tulivat ylös kamariinsa, niin Nella-neitipä ei tahtonut ollenkaan mennä makuulle, istui vain isossa salissa katsellen ulos hämäryyteen ja itki itkemistään. Mutta Anna Wahl kyllä tiesi, miksi hän itkeskeli. Kyllä, kyllä…

"Se oli nyt se korea luutnantti Engelskjön, jonka kanssa hän oli salakihloissa. Mutta se toinen, joka oli makuulla ja nukkuikin jo, hänenpä ei tarvinnutkaan itkeä, sillä hän osasi punoa paulansa niin kavalasti ja kauniisti, että kun aika oli tullut, niin Nella-neiti matkusti Kööpenhaminaan, ja sillaikaa luutnantti ja sisar viettivät häitään Kjaekstadissa!… Kyllä Nella-neiti vielä Anna Wahlin muistaa, hänhän peitteli hänet rekeenkin ja antoi hoffmannintippoja… Hän itki niin, ettei mitään tajunnut. Ja itkihän se Annakin, niin että olisi teelusikan saanut kyyneleitä täyteen, mutta hänen täytyi lukea pisarat, kuten uskollisen palvelijan ainakin — kolmekymmentä kappaletta. Nellaneiti otti ne silmät ummessa. Hyvästi Anna, hän sanoi, äläkä kerro kenellekään, mitä tiedät.

"Mutta Kjaekstadissa ei sen koommin ollut enää iloista päivää, sillä hän ei ollutkaan niin suloinen kuin miltä näytti, luutnantti nimittäin. Kyllähän sitä vanha palvelija tietäisi paljonkin kertoa kokemuksistaan, ja hyvät päiväthän minulla oli, en minä heistä muuta sano. Oli totisesti! Mutta sittenkin tekee mieli muuttaa olentoansa ja saada jalat oman pöydän alle. Vaimoväki ei ole sen kummempaa, ja niin sitä lennetään siihen… Wahlilla sillä oli viinikauppa, eikä hän suuria juonutkaan niihin aikoihin, ja hyvissä varoissa hän oli. Mutta sitten kaikki paheni ajanmittaan, ja kun hän kuoli, oli kaikki mennyt putipuhtaaksi niin että Anna sai tarttua myymäkoriinsa…

"Ja tuolla alhaalla mäenkäänteessä minä nyt olen istunut kolmetoista vuotta maaliskuuhun mentäessä. Mutta minä kiitän Jumalaa hyvästä vuoteestani!… Ja nyt teidän pitää odottaa ja juoda kuppi kahvia vanhan Wahlin matamin kanssa!"

Jutellessaan Walla kävi yhä tulvahtelevammaksi. Hänen pyöreät, kalpeanharmaat kasvonsa, joita harmaat hiussuortuvat ympäröivät, pieni lihava nenänystyrä, suurempi, pyöreä leukanystyrä ja kaksi sitäkin suurempaa pyöreätä poskea loistivat, samalla kun hänen säilyneet kulmahampaansa ikäänkuin vahvistelivat puhuttua ja pää nyökkyi kuin mursun.

"… Ja sitten minä kuulin teidän niin järkevästi sopineen tykkimiehen kanssa, Juhl-kulta!

"Vanha Haupitsi ja minä, me olemme tämän kaupungin lapsia kumpainenkin. Niin, aika kuluu. Hohhoi! Siinä hän nyt astelee niin kopeana ja äkäisenä yhdellä jalalla — mutta oli hänellä kaksikin, vieläpä oikein reipas pari olikin ennen vanhaan; eikä silloin tanssisalissa kukaan niin riehunut kuin hän… Hohhoi! Kun hän ensi kerran palasi kuninkaan Kööpenhaminasta, niin jungmanni hän silloin oli. Voipa sattua silloin, ettei Anna Ludvigsenin tarvinnut katsoa kahta kertaa jälkeensä saadakseen hänet kintereilleen. Pystyssä hän piti päätänsä, eikä tyttären niska ole sen notkeampi. Kunniallisiahan sitä oltiin minun nuoruuteni aikana, Juhl-kulta — mutta niin kireitä kuin Saara Rördam!…

"Ei miesväki ennen naimisiinmenoansa pidä koskaan sellaisesta itsepintaisuudesta. Eivät he halua vetää orjantappurapensasta kotiinsa — sillä jos niissä onkin paljon ruusuja nuoruudessa, niin lopulta jää sittenkin vain risuja ja okaita, luvalla sanoen!"

Vanha Walla istui siinä sukkasillaan lämmitellen jalkojansa uunin edessä. Hän oli sytyttänyt liitupiippunsa ja nautti nyt olemassaolosta vaivalloisen talvipäivän mentyä. Se lämpö, joka leikki ja leimusi pesänsuussa hänen siinä savutellessaan ja mietiskellessään, oli hänen elämänsä vähäinen aurinko.

Kun Rejer kahvituksen jälkeen kiitti ja palasi huoneeseensa, vihelteli hän hiljakseen, ennenkuin istuutui kirjansa ääreen…

Merkillistä, miten kohtelias Walla oli tänä iltana! Luutnantti Albrechtsenin puhelu oli varmaan häneen tehonnut.

… Vai on se niin ylpeä, tuo Saara Rördam!… Kyllähän se oli nähty…

Hänen puolestaan neiti sai nostaa nenäänsä miten korkealle halusi… Mitä se häntä liikutti? Hänen asianaan oli vain puiden pilkkominen…

* * * * *

— Miten Rejer nukkui joulupäivinä! Hän olisi helposti voinut jatkaa läpi vuorokauden, etenkin kun Walla ystävällisyytensä runsaudessa oli keksinyt antaa hänelle vanhan ruskean viittansa sen ohkaisen peiton vahvikkeeksi, jonka alla hän värisi vilusta kylmässä huoneessaan.

Tykkimiehen punaiseksi maalatun pöydän ympärillä oli sangen rauhatonta päivällisaikaan. Kolme villiä, ahnasta poikaa ja pieni tyttö — lapsia tykkimiehen toisesta vanhojen päivien avioliitosta — antoivat täysikasvaneelle sisarpuolelleen kyllin tekemistä, ja tykkimies itse ei ollut suinkaan vähimmin vaativa.

Heillä oli kaalikeittoa ja tuoretta lihaa toisena joulupäivänä, ja tykkimies pakotti ottamaan lisää kerran toisensa jälkeen. Hän ei suvainnut mitään verukkeita — sanoi hän — eikä tarjonnut olemattomia annoksia taitaville työntekijöille, ja hän tiesi kyllä, mitä ruoka-astia merkitsi nuorelle väelle… "Kun minä olin sinun iälläsi, ystäväiseni, niin olin jo ollut kolme vuotta merillä Kööpenhaminasta käsin, ennenkuin rupesin priki Lollandin matruusiksi; mutta niihin aikoihin minun aina teki mieli pistää koko ruoka-astia sinänsä suoraan vatsaan niinkuin paistinuuniin. Se oli sota-aikaa. Pahinta oli prisonissa Englannissa. Siellä me saimme istua kuivin suin ja sietää paistetun pihvin ja sipulin hajua."

— Iltapäivällä tuli Saaran ystävättäriä jouluvierailulle. Heille tarjottiin simaa ja kakkuja. Ne olivat Rejerin mielestä siistejä, soreita neitosia, mutta vetäytyivät aina takaisin omaan nurkkaansa kuiskimaan ja hihittämään, niin ettei heitä voinut oikein nähdä siitä paikasta, missä Rejer istui ikäänkuin kiinninaulattuna Haupitsin viereen sohvalle. Hän piti heitä sittenkin silmällä! Aina kun saapui uusi vieras, tarjoiltiin kaikille; Haupitsi ei ollut itara — ja silloin niiden täytyi joka kerta lähteä joulupöydän luo.

"Hm… hm!" ryähti tykkimies äkkiä ja tyrkkäsi Rejeriä — hän katsoa vilkutti kohti juttelevaa tyttöjoukkoa… "Ollaanpa varuillaan! Nyt on vanhan merimiehen selviydyttävä — otettava vastaan."

"Isä!" sanoi Saara pöydän luo tultuaan — hän väisti sitä puolta, missä Rejer istui — "aiotaan saada toimeen tanssiaiset merimiesyhdistyksellä toisena uudenvuodenpäivänä!"

"Tanssikaa niin paljon kuin jaksatte minun puolestani — minullahan on puujalka!"

Saara seisoi nojaten kättään pöytään, ja Rejerin arvosteleva silmäys havaitsi kyllä, että se oli käynyt karkeaksi aina rannetta myöten joulupesuista. Se oli oikea pieni, pyöreä, punainen työntekokäsi — muuten ei ollenkaan ruma.

"Tulevat suoraan pääpursimiehen luota", jatkoi Saara, "ja siellä on sanottu, ettei hän pane nimeänsä luetteloon, ennenkuin tietää, tuletko sinäkin mukaan."

"Minun aikoinani maksoivat vain mieshenkilöt, naiset pääsivät vapaasti", keskeytti tykkimies.

"Minä en ymmärrä ollenkaan, millaista naisväki lienee ollut sinun aikoinasi, isä! — Mieluummin minä maksan itse puolestani!" Vanhus murahteli…

"Mitäs tehdään, isä? Tiedäthän sinä, etten minä luvatta lähde. Se maksaa kaksi markkaa."

"Hengeltä… hengeltä!" vikisi tykkimies — "kaksi markkaa minun puujalaltanikin! Neljä… neljä markkaa!… Jos minä laskisin yhteen kaikki, mitä olen saanut maksaa sellaisesta lystistä kohta viitenäkymmenenä vuotena!"

Muistaessaan Wallalta kuulemiaan ei Rejer hetkeäkään epäillyt puhutun todenperäisyyttä, mutta — suurin osa menoista oli kaiketi sattunut ennen tyttären aikoja.

Saara oli nähtävästi odottanut isältään toisenlaista vastausta, sillä hän seisoi siinä hiukan hämillään siirtäen katseensa pöytään ja sitten jälleen ukkoon, samalla kun hänen kasvoilleen levisi harmistunut ilme.

"Tekeehän sitä toisinaan mieli koettaa vähän muutakin kuin keittiössä retustamista — ja eihän minulla ole puujalkaa, isä!" lausui hän.

"Niin, niin, niin", — alkoi ukko peräytyä — "en ymmärrä, miksi sinä tulet kysymään, kun minun kuitenkin on tanssittava sinun soittosi mukaan."

"Kyllä me kaikki tahdomme mielellämme tanssia, ylitykkimies!" hyökkäsi nyt koko naisjoukko hänen ympärilleen vakuuttamaan, ja eräs heistä, laiha, vaalea, esitti listaa hiukan punastuen. "Kunhan tykkimies vain kirjottaa, niin kyllä me pursimiehen mukaan saamme."

Hän sai vihdoinkin maalatuksi jäykin kirjaimin: "C. Rördam tyttärineen", ja sirotetuksi siihen tupakanporoa. "No, ystäväiseni Juhl, tässähän on meripojalle aihetta pyörähdellä. Ei muuta kuin kirjottaa nimensä — niin, tietysti kaksi markkaa!" lisäsi hän kuivasti — "mutta senhän nuori mies aina löytää!"

Tyttöset tirkistelivät uteliaina Rejeriä; he seisoivat siinä pöydän ympärillä valmiina viemään listan. "Eihän meillä ole sellaista kiirettä saada kaikkien nimiä siihen, isä! Juhlille pitää antaa miettimisaikaa", sanoi Saara.

Rejeriä kuumensi. Hän tunsi varsin hyvin, että kysymyksessä oli halonhakkaaja. Kaikkien silmät suuntautuivat nyt häneen.

"En minä tapaa liikoja miettiä, neiti Rördam! Jos lista minulle esitetään, niin kyllä minä vastaan Rejer Jansen Juhlista!" sanoi hän terävästi.

Saara säpsähti; miehen sanoissa ja ilmeessä oli voimakasta itsetuntoa, ja "Rejer" lausuttiin ankarasti korahduttamalla.

"Pelkkä Juhl kyllä riittää", arveli Saara hymyillen. Silmätkin hiukan myhäilivät, kun hän katseli Rejeriä ja otti listan takaisin — "jos te lisäätte nuo muut nimet, niin voitte joutua maksamaan kolmen puolesta…"

Espanjatarta siinä oli Saarassa, sitä ei käynyt epäileminenkään; mutta jos hän uhmaili, niin uhmailtakoon hänelle takaisin. Eipä haitannut, että hän sai kuulla hänen nimensä!

"Tuota ei kaapatakaan aivan helposti!" kuiskasi tykkimies osottaen piipullaan Saaraa, joka juuri oli ovessa menossa tovereineen. "Kuulkaahan, ystäväni… Hh! hm! — Tässä tulee ilmojen muutos, minä tunnen sen puujalassani", keskeytti hän irvistäen, — "minä olen varustanut hänelle hiukan kiikaria kajuuttaruhviin, niin että hän voi haeskella ja tarkastella miestään. Ei se riitä, että tulee joku liihotellen leveissä housuissa ja pitkät silkkinauhat lakista riippuen! Kyllä hän ne tuntee luullakseni — niillä on heila joka satamassa!… Niin, minä olen selvittänyt hänelle seikat varsin perinpohjaisesti. Minun on tapani puhua suuni puhtaaksi, nimittää asiat oikeilla nimillään, sillä hänellä on neljä sisarustaan huollettavana, jos minun pääni kaatuu. Joko velaton kapteeni, Saara, olen minä sanonut, tai perämies, sellainen mies, jossa havaitset olevat oikeata ydintä — tai ei mitään, ei niin mitään! Jos tulee matruusi, olipa hän kaunis kuin kulta, niin on pidettävä jäykkää suuntaa hänestä välittämättä. Ja jos meriupseeri sattuu, niin on parasta alkaa luovia heti paikalla, ja sitten aivan toiseen suuntaan, kerrassaan pois niiltä vesiltä, Saara, sanon minä; sellainen väki se on selvää haaksirikkoa.

"Näetkös, ystäväiseni, minä annan hänelle vain kaksi silmää päähän, ja siksi… hi, hi, hi", — hän sysäsi Rejeriä käsivarteen — "kryssäilee monikin hänen jäljessään. Mu-tta… hi, hi, hi", — ääni pihisi ja vinkui ja yskähteli — "hän tietää, mitä hänen tulee ajatella…"

Sillä välin Rejer istui mietiskellen, miten onnellista oli, ettei hän vielä ollut luopunut hienoista sinisistä merimiesvaatteistaan. Likeltä oli pitänyt, ettei takki ollut muuttanut ennen jouluaattoa; hän oli jo maininnut siitä Wallalle; mutta sitten oli tullut väliin tuo, että hän söi tykkimiehet! luona jouluna, ja asia oli niinmuodoin siirtynyt uuteen vuoteen. Mutta hiukan luottoa hänen nyt täytyi pyytää Wallalta, ei sopinut jäädä rahattomaksi tanssiaisten tullessa. Ja olihan hänellä oikeastaan omiakin rahoja käytettävänä perämies Lindin hallussa. Asia täytyi järjestää heti tänä iltana; parasta oli takoa, kun Walla vielä oli hyvällä päällä.

"Hyvästi, herra ylitykkimies!" sanoi hän äkkiä.

"No!" virkkoi toinen luoden katseensa häneen — "niin pianko sinä lähdetkin? — Uh! miten säärtä pakottaa… Hyvästi, hyvästi, ystäväiseni!"

* * * * *

Harjatessaan toisena uudenvuodenpäivänä hienoja sinisiä merimiesvaatteitansa, järjestellessään jakaustaan ja pyntätessään itseään parhaansa mukaan tanssiaisia varten pienen peilinlasipalasen edessä Rejer murisi ja oli huonolla hatulla:

… Tuskin kajonnutkaan lukuihini koko jouluaikana vain tämän vuoksi, johon niin tyhmästi sekaannuin.

Ollakseni mies naisväen nähden! Mitä heidän tanssihuvinsa minua liikuttavat? Enhän minä ole täällä huvittelemassa ja heidän tähtensä teikaroimassa — en laisinkaan — ihan päinvastoin…

Ja sitten ne sanovat sen maksavan vain kaksi markkaa! Itse asiassa tässä täytyy olla koko riki paraativalmiina mastonnokasta aina talkapohjaan asti. Rahoista se riippuu, jos minä siellä joudun aivan pois väylältä!

Mutta jos hänen sinne kerran piti, niin päätti hän hankkia korvausta huvittelemalla niin paljon kuin suinkin.

* * * * *

Tanssisali oli koristettu viheriällä, seinille oli asetettu pieniä läkkilamppuja, keskellä oli pari lippua sekä niiden alla ristissä merisotilaan sapelit.

Siinä tanssittiin torvimusiikin pauhatessa.

Rejer oli saanut pumpulisormikkaat käsiinsä ja kainaloonsa naisihmisen, jota täytyi melkeinpä nostaa aina, kun tanssi hänen kanssaan; häntä oli melkein mahdoton liikutella, niin painava ja tipsutteleva hän oli.

Niin käy sen, jota ei tunneta. Hänen täytyi harmikseen tunnustaa liikkuvansa puuproomun kanssa toisten liehuessa tanssissa täysissä purjeissa olevain alusten, sirojen, keveiden kuunarien tai prikien keralla, joiden joukossa siellä täällä näkyi ehkä hiukan pyöreäperäinen leveämpi kaljaasi — kaiketikin naimisissa olevia…

Jäykänlaiselta tämä huvittelu tuntui. Siellä oli koko joukko merialiupseereja, ja ne pitivät tarkkaa lukua arvoasteittensa välisistä vivahduksista; sen kuuli keskusteluista niin hyvin oikealta kuin vasemmaltakin. Kukin vei tanssiin omiansa; ei hänelle ainakaan mitään jäänyt. Mutta jos he luulivat hänen lakaisevan lattiaa kaikilla niillä vaimoihmisillä, jotka he olivat jättäneet istumaan, niin he erehtyivät!

Hänen katseensa kiersi salia; hän tunsi, että asian suorituksessa vaadittiin hiukan kätevyyttä.

Angleesin hän suoritti kylmäkiskoisesti erään kaljaasin keralla, joka oli ajautunut maihin hänen taakseen penkille ja joka piti huolta ohjaamisesta, kun hän ei tuntenut tanssia.

Mutta sitten tuli skotlanninpolkka, ja silloin hän tiesi, mitä tahtoi. Hän oli nähnyt erään pienen, reippaan tummasilmän, jolla oli sysimustat palmikot ja vaalea pitsihame ja joka ei voinut olla niin rikkiviisas. Kasvot olivat karkeapiirteiset — nenä hiukan neekerimäinen — mutta tanssia hän osasi, sen Rejer oli huomannut. Hän seisoi siellä rivissä ja oikein hioi jalkojaan kärsimättömänä ja keinutteli lanteitaan; mutta korkeammalle kuin erään matruusioppilaan kanssa tanssimiseen hän ei ollut ehtinyt.

Rejer oli yhtäkkiä hänen vieressään ja otti hänet ensin skotlanninpolkkaan ja sitten ruotsin valssiin.

Hän tiesi, mitä teki, eikä kestänytkään kauan, ennenkuin tuo tanakkatekoinen, pitkä, vieras matruusi hienoine sinisine vaatteineen ja rauhallisine teräväpiirteisine kasvoineen herätti huomiota. Hän tunsi sen itse, ja hänet valtasi jonkinlainen hiljainen ja samalla hurja humaltuminen — sen rasittavan, luonnottomasti pidättyvän elämän vastavaikutuksena, jota hän oli kauan viettänyt. Hän olisi voinut tanssia miten kauan hyvänsä, jalat liikkuivat kepeästi kuin tyhjässä ilmassa, kiiltonahkakengissä, jotka hän oli ostanut Malagasta, oli sovelias pikku narske — hän tunsi olevansa kevyt kuin lintu, ja kirvesmiehen tytär ei hänkään hellittänyt… Se oli alinomaista pujottelua kaikenlaisten parien välitse, hitaiden ja vikkeläin, kömpelöjen ja kompastelevien, ilman että kertaakaan koski kehenkään, aina reippaammin ja sujuvammin kuin kukaan muu. Ja kun hän vihdoin vei tytön paikalleen, ei se tapahtunut siitä syystä, että olisi puuttunut tahtoa jatkaa — hän oli kuin pillastunut hevonen, joka on päässyt kiitämisen makuun — vaan sen vuoksi, että soitto yhtäkkiä taukosi.

Kun hän meni salin halki paikalleen, tunsi hän olevansa aseman herra; kukaan ei enää epäillyt hänen oikeuttaan lattialla liikehtimiseen.

Kas niin, nyt alkoi jälleen tuo kiusallinen angleesi, jota hän ei osannut. Hän ei halunnut enää ollenkaan antaa hinata itseään sen läpi kuten äsken, hinausköysi johonkin matamiin kiinnitettynä.

Rohkeuden kasvaessa hän oli edennyt puolustuksesta hyökkäykseen ja alkanut hiukan tarkastella toisia. Oli tullut hänen vuoronsa tutkia ja tuomita.

Hän istui siinä penkillä sangen huolettomassa asennossa, jalat ristissä tehden angleesia koskevia huomioita, ja tunsi varsin hyvin, että monikin katseli häntä. Tanssijain parvessa hänen katseensa kiintyi yhä enemmän erääseen sinipukuiseen vartaloon — siinä oli sellaista, jota hän halusi nimittää oikeaksi välimerensiniseksi raikas tuuli ympärillä! — hänessä oli vauhtia — ja sukat ja kengät valkoiset. Saara Rördam se oli, joka aina tanssi ensimmäisten joukossa. Ei käynyt kieltäminen, että siinä oli vartaloa ja ryhtiä! Se oli niitä lujia, norjia mastoja, jotka kannattavat suuriakin purjeita, ilman että raakapuut katkeavat. Niin, kyllä tosi paikkansa pitää, komea hahmo se on — oivallinen tukka: keltaista ja tummaa sekaisin, hiukan Triestin eläintarhassa nähdyn seebran malliin — mutta aika sievä joka tapauksessa! Turhaa vain oli, että hän vielä erikoisesti espanjalaistutti niskannousua kiertämällä hiuksensa tuollaiselle nutturalle — hän on riittävän uljas muutenkin. Iloinen hän oli tänä iltana, niin että sädehti; Rejer kuuli hänen nauravan tuolla loitompana, ja pian hän tuli yhä likemmäksi. Monenlaista sitä on naisväkeä maailmassa, ajatteli Rejer, toisista pitää, toisista ei pidä, mutta kukaan ei osaa sanoa syytä siihen.

Saara Rördam tuli tanssivuorolla aivan hänen paikkansa luo, ja se pelkkä pikainen katse, joka tuli Rejerin osaksi, ikäänkuin sinetöi ajatuksen. Katsetta myötäili piirre, jonka luultavasti oli määrä sanoa suunnilleen tätä: hänen mielestään Rejer istui siinä keskellä penkkiä ja nosti nenäänsä aika lailla liian korkealle ollakseen vain matruusi ja sitä paitsi halonhakkaaja heidän vajassaan.

Rejer nosti jälleen polven toiselle polvelleen ja kumartui taaksepäin samalla välinpitämättömästi heilutellen säärtänsä.

Hän katseli Saaraa tutkivan hävyttömästi — tapa, johon hänen kasvonsa niin hyvin soveltuivat, niin että tanssijasta tuntui, kuin hän olisi liikkunut kuvastimen edessä, joka ei heijastanut häntä missään ruusuisessa valossa. Mutta sitä uhittelevammaksi ja välinpitämättömämmäksi ja — Rejer ei voinut sitä kieltää — sitä uljaammaksi hän kävi. Hän nauroi ja jutteli tanssijansa kanssa, mutta niskanseutu muuttui yhä espanjalaisemmaksi, ja vihdoin sai Rejer, parin siirtyessä loitommaksi, jäähyväissilmäyksen, joka täysin korvasi kaiken ikävyyden, mitä Saarasta oli hänelle ollut.

Naisväkeä pitää vain kiusata, niin niistä tulee koreita — mietti Rejer — muuten tähän pohjoismaiseen kalanvereen ei saa vauhtia — toista oli Välimerellä!… Ja sitten hän lähti, angleesin loputtua, ottamaan taasen tanssiin pientä latteanenäistä kirvesmiehen tytärtä. Mutta tällöin hän näki tytön matalan pään ja palmikkojen takaa Saara Rördamin sinisen hahmon ja hänen loistavat silmänsä.

Ilta kului, ja hän oli jo tanssinut sekä naimattomien että naineiden kanssa. Tähtiyö kimmelsi sisään molemmista avatuista kulmaikkunoista, ja katonrajassa riippuvan punaisen kynttiläkruunun tippuvat talikynttilät lepattelivat vedossa.

Hän oli päässyt tuuleen, epäilemättä; ja hän kiristi niin tiukalle kuin suinkin saattoi. Matamien kanssa suoritettujen parin viime tanssin tarkotuksena oli osottaa Saara Rördamille, että Rejer oli hänen veroisensa, vieläpä sen hyvin havaitsikin.

Ja sitten hän lähti ottamaan Saaraa tanssiin. Hän näkyi seisovan juuri päättyneen tanssin jälkeen varsin vilkkaasti puhellen muutamain muiden nuorten tyttöjen kanssa.

Kun ei voinut olla epäilystäkään, siitä, kenen luo Rejer pyrki, väistyivät tytöt syrjään.

"Ei taida olla niinkään helppoa saada tanssia neiti Rördamin kanssa?" kysyi hän leikillä.

"Minä olen jo lupautunut tähän tanssiin, niin että minun täytyy kiittää!" vastasi hän. Saara kohteli häntä hiukan uhmaavan mittailevasti; hän ei ollut unohtanut Rejerin menettelyä angleesin aikana.

"… Entäs seuraava?"

"Kiitos, siihenkin minä olen lupautunut!"

Rejer punastui, ja hänen nenänsä alkoi kohota ilmoille ivallisissa aikeissa; mutta hän hillitsi itsensä nopeasti. Hän tahtoi näyttää, ettei kielto lainkaan koskenut häneen ja että hän oli tullut lähinnä vain sen vuoksi, että oli ollut heillä nyt jouluna. Saara erehtyi hänen suhteensa siinäkin, jos luuli hänen hienostelevan häntä täällä enempää kuin kotonakaan!

"Teiltä kai menee koko joukko puita nykyään?" alkoi hän aivan kuin välinpitämättömänä jutella.

"Miten niin?"

"Siksi vain, että saatte minut jälleen halkovajaan aamuisin!" nauroi Rejer.

Toinen ei halunnut vastata mitään tuohon iloon, vetihän vain suunsa hiukan ivalliseen hymyyn.

Totta puhuen oli se seikka, että Rejer esiintyi niin hienona sinisissä vaatteissaan, koko joukon häntä ihmetyttänyt, ja tällöin, hänen siinä seisoessaan, näkyi paidankauluksen alapuolella silkkikaulaliinan solmussa hopeinen nappi, jollaista talonpojat yleensä käyttävät.

"Te olette varmaan lännen puolelta?" tiedusteli Saara.

"Miten niin?" kysyi Rejer puolestaan.

"Kun ette välitä täkäläisistä tavoista!" kuului lyhyt ja naseva vastaus.

Rejer hymyili uhkamielisesti.

"… tuskin enempää kuin Riossakaan?"

Toisen ilme kiihotti yhä enemmän.

"Minua vain ihmetyttää, miksi ette ryhdy täällä vielä savupiippuja puhdistamaan", lausui Saara niskaansa nakaten.

Rejer katsoi häntä.

"Minä vakuutan teille, neiti", puhkesi hän puhumaan hillityllä äänellä, jossa piili kokonainen purkaus, "että jos te vain hankitte minulle nuohoojan paikan, niin Rejer Jansen Juhl seisoo savupiipun nokassa yhtä varmasti kuin hän suorittaa perämiestutkinnon, vaikka hänellä ei ole kukkarossa killinkiäkään. Niin, minä olen varmaan lännen puolelta, neiti! — eräästä sikäläisestä paikasta, jonka nimi on 'Älä hellitä!' — ja yhtä vähän aion hellittää kaupungin savupiippujen nokassa kuin halkovajoissakaan." — Hän nyökkäsi ja jätti neidin.

Molemmissa sisähuoneissa vilisi nuorta meriväkeä, joka salli ravintolan antimien päästä oikeuksiinsa ja joka musiikin hetkeksi tauotessa pöllähdytteli kokonaisia savupilviä nysistään ja sikareistaan. Astuessaan sisään Rejer joutui heti koulutoveriensa parveen.

"Haukottelija" oli yllättänyt heidät esiintymällä aika poikana vaimoväen joukossa lattialla ja oli äkkiä muuttunut leijonaksi heidänkin silmissään. Siitä, että hän hakkasi puita tykkimiehelle selvitäkseen tutkinnostaan, kuiskailtiin jo harrastuneina, kun seikka tätä ennen oli herättänyt enintään epäilyksenalaista huomiota niissä parissa henkilössä, jotka sen tiesivät. Tällöin he havaitsivat jokainen yhdessä, "että siinä oli poikaa".

— "Lainaahan minun nysääni, Juhl! Oivallista shagia… 'Birdseye', Liverpoolista ostettua!"… "Sikari, Juhl!" — Niitä tarjottiin hänelle molemmilta puolin.

"Nyt istutaan, pojat — ja sitten pleissataan yhdessä kipponen punssia! Vai miten, Juhl?… Sanohan sinä sinne ruhviin! Kipponen — mutta jos tuot teevettä, niin saat itse huuhtoa sillä kurkkua!… Väkevää, kuuletko! — oikea kolmen markan kippo — niin että parkassi pääsee uimaan!"

He olivat varsin hauskoja poikia, eikä Rejer voinut muuta kuin olla hyvillään siitä, että he kaikki niin innokkaasti tahtoivat saada hänet viereensä istumaan.

Tovereista ja ystävistä hän ei ollut tätä ennen tiennyt mitään. Koulussa hän kulki omia teitään; hän pysytteli loitolla heistä ja he hänestä, niin että hän oli tullut huonosti heitä tuntemaan. Ja nyt hän istui yhtäkkiä savuten laiturissa, tavallaan itseoikeutettuna joukon johtajana, ja ystävyyttä tulvi tulvimalla joka puolelta! Tuntui melkein siltä, kuin olisi jokainen ollut hänen tuttavanaan jo kymmenen vuotta — ja he olivat ilmeisesti siistiä väkeä kaikki tyyni, pikkukauppiaitten ja virkamiesten poikia.

Juotiin ja tanssittiin, ja koko ajan pysytteli Rejerin ympärillä ikäänkuin ankara esikunta. Hänen luja olemuksensa ja voimakas henkilönsä uhosi jonkinlaista puoleensavetävää, turvallista varmuutta, vaikka asia todellisuudessa olikin niin, että Rejer, huolimatta monissa suhteissa verrattomasti suuremmasta kehittyneisyydestään, tiedonjanoisena täytti suurta aukkoa kokemuspiirissään. Hän oli kasvanta-aikansa elänyt pelkkäin ikivanhain, ymmärtäväisten ihmisten parissa, ei ollut koskaan kokenut nuoruutta, ja nyt hän kaikessa hiljaisuudessa väijyi ja tirkisteli luomiensa alitse, miten hänen ikäisensä nuoret miehet käyttäytyivät. Hirvittävästi ne joivat, se oli varmaa, ja yhä iloisemmiksi kävivät.

Ja sitten näytti siltä, niin ihmeen eriskummallista kuin se olikin, että he turvautuivat kaikin samaan kukkaroon. Se, jolla oli, tarjosi sille, jolla ei ollut; ei puhettakaan säännöllisestä laskun pidosta tai tilinteosta. Jos joku tyhjentyi, niin hän vain iloisena taputti taskuaan ja ilmoitti asian.

Rejerkin olisi voinut likipitäin taputtaa taskuansa, mutta hän ei tuntenut mitään halua asian paljastamiseen.

Kolmas kippo oli menossa, ja ystävyys solmiutui yhä lujemmaksi. Vähintään viisi heistä vakuutti nähneensä tai arvanneensa, millainen mies hän oli, heti kun olivat hänet merikoulussa nähneet, mutta hän oli näyttänyt niin häpeämättömän uhittelevalta. Joku halusi päästä hänen ensimmäiseksi perämiehekseen, kunhan hän tulisi kapteeniksi ja saisi aluksen haltuunsa. Eräs nimitti häntä koko ajan "Nils Jueliksi". Kolmas asettui hänen viereensä ja lausui tuttavallisesti:

"Kuulehan nyt, Juhl, mitä merkitsee se halkojenhakkaaminen Haupitsin luona? Tiedäthän sinä, että me kyllä voimme lainata sinulle rahoja. Sanohan vain minulle, sillä jos ei minulla ole itselläni, niin aina minä tiedän kolme yhtä vastaan, jotka voivat hellittää kukkaronnauhoja. Ei tuollaisen meripojan sovi käydä halkoja hakkaamassa!"

Nyt tuli eräs ovelle ja heitti sisään sellaisen huomautuksen, että huomenillalla piti olla merimiestanssit Laurvigissä.

"Jos lähdet mukaan, Juhl, niin minäkin lähden."

"Samoin minä!"

"Samoin minä!"

Rejer viivytteli; hänen vastahakoisuutensa johtui taskun tilasta.

"Yhä lisää naisväkeä on kutsuttu", jatkoi kertoja, "ne ovat olleet Bergissä — Maria Berg tulee sinne — ja samoin ylipursimiehessä. Niin, ja Saara Rördam…"

"Tietysti ne poimivat parhaat meikäläisistä. Hänen kanssaan sinun pitäisi tanssia, Juhl!"

Rejerin nenä nousi taas korkealle ikäänkuin hän olisi vain hylkäillyt; ei hän huolinut kertoa olleensa jo kokemassa.

"… Hän kyllä lähettää yhden jos toisenkin takaisin pitkin nuoraportaita, se on totta, mutta tanssia hän osaa."

"Ja sitten hän on niin rivakka juttelemaan", lisäsi toinen. "Minä näin miten hän jäi katselemaan sinua, Juhl."

"Milloin?" kääntyi hän äkkiä kysymään.

"Sinun tanssiessasi — tuon tumman kirvesmiehen luntun kanssa."

"Hänellä on vartalo, joka on käsittämätön. Ja sitten hänellä on niin koreat hampaat, että tekee mieli laskea ne, kun hän nauraa. Hän on kuin aalto…"

"… aalto sininen" lisäsi joku pateettisesti.

"… Oliko hänellä siniset vai harmaat silmät?… harmaat vai siniset?" — Rejer ei jaksanut ollenkaan muistaa, vaikka näkikin sekä ne että koko kasvot edessään. Hänen täytyi lähteä saliin sitä asiaa selvittelemään.

Tuli valssi ja tuli skotlanninpolkka, ja molemmissa hän liikkui jotensakin likeltä silmäin omistajaa. Mutta olivatko ne harmaat vai siniset, siitä hän ei ollut vieläkään selvillä palatessaan toverien luo, vaikka Saara oli pariin kertaan katsonut suoraan häntä kohti.

Hiukan sumuiseksi ja häilyväksihän ympäristö tahtoi muuttua hänen silmissään; mutta hän oli sentään täysin rauhallinen, sillä eihän sitä voinut hänestä ulkoakäsin havaita.

Harmaat vai siniset… siniset vai harmaat? — mietiskeli hän. Jos olisi ollut niin asian laita, että olisin huomenna siellä puita hakkaamassa, niin pulma olisi heti selvinnyt…

"… Nyt me olemme pitäneet laivaneuvottelun, Juhl!" huudettiin hänelle toinen toistaan äänekkäämmin — "asia on päätetty sinunkin puolestasi. Laurvigiin me menemme, huomenna kaikki niinkuin yksi mies! Rahoja meillä on. Kenenkään ei tarvitse maksaa ennenkuin ensi palkastaan, Juhl!"

Niin, olkoonpa menneeksi! — Hän ajatteli vieläkin samaa asiaa: harmaat vai siniset… siniset vai harmaat…

Aamupuolella he sitten vaelsivat käsikoukussa kuutamossa kohti Wallaa, joka heräsi eteisen ovelta kuuluvaan tavattomaan meluun ja monien äänten pauhinaan.

IX.

Ystävyyden tulikoe.

"Joelle hevosen kyllä saa, mutta juomaan ei!" mutisi Rejer katkerasti siirtäessään ajatuksiaan Laurvigista kotiin kirjan ääreen, Herra tiesi monennenko kerran. Ei siitä juuri hyötyä ole istua tässä kihnuttamassa.

Arki oli jälleen alkanut. Joulun juhlimista oli kestänyt enemmän kuin puolitoista viikkoa sekä Laurvigissa että kaupungissa — oikeata toveruushumalaa ja toisenlaistakin humalaa hiukan! — ja nyt olisi pitänyt käydä todenteolla töihin käsiksi; mutta siitä syntyi vain puuhkutusta ja haukottelua ja kirja unohtui muilta mietteiltä.

Asiat muistuivat mieleen toinen toisensa jälkeen.

Hänellä paloi shagitupakka komealla merenvahaimukkeella varustetussa nysässä, jonka joku tovereista oli hänelle lahjoittanut. Ylipäänsä tahtoi jokainen heistä erikoisesti voittaa hänet parhaaksi ystäväkseen, ja sehän oli hyvä — sikäli… Mutta kelpo miehiä ne olivat kaikki, mielellään ne taskunsa tyhjensivät toistensa hyväksi.

Uh… uh! — hän puuskutti — onko tämä olevinaan lukemista…?

Olihan sillä Saara Rördamilla juonensa siellä Laurvigin tanssiaisissa — eikä vain yhtä kertaa. "Eivät miellyttäneet häntä sellaiset ihmiset, jotka aina tahtoivat olla jotakin suurempaa kuin ovat" — ei, puh!… Mutta saipa hän takaisin täysin mitoin ennenkuin erottiin! "Mutta tiedättekö, millaiset ihmiset minua miellyttävät, neiti Rördam? Juuri sellaiset, jotka tohtivat olla mitä ovat ja mieluummin murtuvat kuin selkäänsä köyristävät." — Ja sittenhän me tanssimme yhdessä koko polskan erittäin kiltisti ja iloisina!

Minä huomaan hänestä helposti, ettei hän ollenkaan tiedä, millaisen velikullan kanssa hän on tekemisissä: hän ihmettelee, miten minä olen mahtanut elostaa, kun olen palkkani siinä määrin tuhlannut. Ei hän tyhmä ole.

Oh-hoo! — ei tässä kannata tupakoida ja lukea yhtaikaa, pää siitä samenee. Hän pani nysän syrjään ja alkoi uudelleen.

Mutta kirkasta säätä ei ajatuselämään sinä päivänä sukeutunut, ja hän oli iloinen, kun eräs tovereista tuli iltapäivällä käskemään häntä luokseen polttamaan jonkun piipullisen. Se ylimääräinen annos merenkulku-oppia, jonka opettaja oli heille antanut joululoman aikana suoritettavaksi, pistettiin toistaiseksi syrjään.

— Merimieskoulussa ei uutena lukukautena tarvinnut enää haukotella. Siellä oli sangen vilkasta: tovereita joka penkillä. Paha vain, että ne antoivat niin paljon ajatuksenaihetta sekä opetuksen aikana että sen jälkeen. Milloin oli kysymyksessä punssipullo, joka oli tyhjennettävä jonkun toverin luona, milloin pieni huviretki joukolla toiseen tai toiseen paikkaan, niin että koko tammikuun täytyi vain "jättää tekemättä" tai "pistää syrjään" kerta toisensa jälkeen tulevaisia parempia tilaisuuksia varten. Rejerin kävi niin tekeminen sitäkin helpommin, kun hän kuului niihin, joita opettaja ei epäillyt ja joilta hän harvemmin kyseli. Mutta siten syntyvät aukot alkoivat jo käydä huolestuttavan lukuisiksi.

Nyt ei ollut enää kysymystä yöllisistä herätyskäynneistä. Hän olisi voinut lainata hyviltä ystäviltään niin paljon, että olisi vapautunut halkovajasta, mutta joku heistä oli sanonut, että näytti siltä kuin "tulisi vielä rahapula pitkin linjaa". Tuon lausunnon kuultuaan hän katsoi paremmaksi hakata eteenkinpäin kuin lainata. Sitäpaitsi häntä jossakin määrin miellytti puhella Saara Rördamin kanssa, vaikka tuossa puhekumppanissa olikin jotain, joka aina ärsytti häntä käyttämään niin suuria sanoja, että ne suututtivat häntä itseäänkin jälkeenpäin. Tuntui siltä kuin olisi neidillä aina ollut häneen kohdistuva epäily korvan takana.

Hän oli nyt tullut niin tunnetuksi paikkakunnalla, ettei ollut läheskään yhtä helppo erota hienoista sinisistä vaatteistaan kuin ennen joulua. Hänellä oli nyt hienoja tovereita ja tykkimiehenkään luona ei häntä enää haluttanut esiintyä jätkänä. Saara Rördam katseli häntä omalla tavallaan, ikäänkuin olisi alinomaa miettinyt, mitä tuosta miehestä oikeastaan oli ajateltava. Ja jos hän nyt lähtisi purjehtimaan sinne sunnuntaisinkin vanhoissa kuluneissa verhoissaan, niin kyllä neidin silmät selvän ottaisivat siitä, minne siniset olivat joutuneet — Wallan juoruamattomuus ei myöskään ollut lainkaan taattua!

Asia toisensa jälkeen — pelkkiä ikävyyksiä, jotka suistivat hänet pois lukuraiteilta. Loppujen lopuksi hän oli riippuvainen kaikkien tovereittensa kukkaroista, ja paha oli epäkohteliaasti kieltäytyä tulemasta, kun he välttämättä tahtoivat hänet mukaansa.

Hän ajatteli vakavasti kirjoittaa perämies Lindille Sande-vuonoon. Ei mitenkään karhuamalla, vaan yksinomaan kuullakseen, voisiko hän keksiä keinoa lähettääkseen hiukan rahoja kevään palkkaa vastaan. Rejer aikoi kertoa hänelle yksityiskohtaisesti perämiestutkinnon yhteydessä olevista seikoista.

Parasta kirjottaa kohta paikalla, — ja kirje lähti. Sillä välin hän paranteli asioitaan käymällä puolelta päivin töissä Alertilla, joka oli kaadettu syrjälleen jäälle korjausta varten. Niinmuodoin hän tosin jäi aika lailla jälkeen juuri tärkeässä ajankäänteessä; mutta kohtapuoliinhan perämies Lindiltä täytyi tulla tietoja! Oli hänellä sekin apunaan, että oli saanut asiain alkeet niin hyvin ja selvästi mieleensä.

Tykkimiehen halkovajassa hän oli aamuisin säännöllisesti kuin kello.

Joulusta lähtien ei Saaraa ollut enää yhtä helppo saada puheisiin; hän ei tullut koskaan vajaan häntä sisään käskemään ja jätti hänet aamiaisenkin aikana enimmäkseen isänsä hoiviin puuhaillen itse sisä- ja ulkoaskareissa.

Tänään oli tykkimies mennyt veistämöön ja neidillä sattui olemaan silitys käynnissä. Lauta oli tuolin ja keittiöpenkin varassa ja silittäjä seisoi puolittain selin Rejeriin. Tuotuaan kahvin pöytään hän jälleen tarttui innolla työhönsä.

Rejer ei pitänyt mitään kiirettä, oli niin somaa istua ja katsella. Saara pirskotteli ja silitti toisen kappaleen toisensa jälkeen aivan kuin ei Rejeriä olisi ollut olemassakaan.

Vihdoin kai hänestä tuntui, että mies oli istunut riittävän kauan.

"Teillä ei taida olla montakaan tuntia tuhlattavana, Juhl! Nythän on tuskin viittä viikkoa tutkintoon" — sanoi hän hiukan naurumielin muistuttaakseen hänelle, että oli aika lähteä.

"Kyllä aikaa riittää sille, joka osaa sitä käytellä", vastasi hän terhakasti; häntä ei huvittanut tuollainen oven osottelu ja hän jäi paikalleen.

Silitysrauta liikkui höyryten hitaasti eteenpäin. Hänen kasvoistaan kyllä näkyi, että hän jotakin tarkotti:

"Hyvähän se on tuntea aina olevansa voitolla, vaikka palkka olisi mennyt menojaan ja täytyisi…" hän loi silmäyksen halkovajaan päin.

Siinä oli äkillinen hyökkäys suoraan arimpaan kohtaan.

"Kuka on sanonut minun niin tehneen?"

"Onko teillä se sitten?"

"Eipä tietenkään."

"Olisipa ollut hauska nähdä teidät kolmen vuoden palkka taskussa — mitenkähän korkealle teidän nenänne silloin olisi purjehtinut?"

Onpa se totisesti selvillä, mietti Rejer.

"… On sitä sellaistakin väkeä, joka muuttuu vain sitä uskaliaammaksi, mitä hullummin käy, neitiseni!"

"Hullummin käy? — Täysikasvuinen mies, jolla on pelkkä oma itsensä hoidettavana?" huudahti Saara.

"Kyllähän monikin matruusi haaksirikkoutuu pelkkään omaan itseensä, kuten sanoitte. Siellä saa istua ahdettuna laivan kajuuttaan kuukausmääriksi — ja sitten pääsee kerrankin maihin palkka taskussaan. Pitäisikö ehkä huvitella vain juoksemalla suoraan säästöpankkiin?"

Saara ravisteli pojanpaitaa, jota hän juuri oli aikeissa ryhtyä silittämään:

"Huvitella? Niin, siinä te olette ihan oikeassa, Juhl!" nauroi hän, "sitähän me tahtoisimme kovin mielellämme jokainen, mutta saamme vain niin harvoin luvan!"

"Naisväen laita on nyt toinen kerta kaikkiaan, ei sille mitään voi, hyvä neiti!"

"Oh, enpä tiedä, onko se niin kovin toisinkaan!" sanoi Saara jääden hiukan miettivänä seisomaan. "Minä olen aina tuntenut ankaraa painoa rinnassa, kun laivat ovat keväisin lähteneet. Jospa olisi saanut kerrankin mennä mukana ja nähdä maailmaa toisaalla, silittävätkö ja leipovatko ja lakaisevatko ja pesevätkö ne sielläkin aamusta varhaisesta iltaan myöhään…

"Kun tulimme tauluinemme koulusta täyttä lentoa ja tiesimme, että Ringdalin 'Gydan' tai Rödin 'Ahdan' piti lähteä tai että 'Muisto' nosti satamassa ankkuriaan, niin takaanpa, että me pikkutytöt saimme jalat allemme — ankkuriketjun ääni se herättää niin outoa tunnetta! Kirjat ja taulut ja kynäkotelot heitettiin yhteen kasaan ojan pientareelle ja sitten sitä mentiin näköpaikoille tai alas satamaan tai veistämövallille, missä laivat milloinkin sattuivat sijaitsemaan. Matruusit ne kiikkuivat kuin linnut raakapuilla purjeita levittelemässä ja jokainen näytti voivan katsella ulkomaille asti!… Hohoi — toisenkin kerran silloin rintaa ahdisti, kun tiesi olevansa tyttö, jonka on pakko jäädä kotiin. Siellä oli laulua ja siellä oli elämää lähdettäessä. Matruusin ääni ihan muuttui, kun hän pääsi laivalle…

"Kun ne olivat kaukana satamansuun ja niemen tuollapuolen, niin meidän täytyi laputtaa kotiin niin köyhinä kuin olisi puoli maailmaa meidät jättänyt!"

Saara tarttui äkkiä silitysrautaan, jonka hän oli unohtanut, niin että paidassa näkyi ruskea kolmio.

Rejer oli noussut seisomaan ja suoristanut vartensa:

"Niin, kunpa naisväki olisikin tuota lajia! Teidän pitäisi mennä naimisiin uljaan meripojan kanssa, neiti Rördam — niin te pääsisitte täältä keittelemästä ja paistelemasta."

156

Saara iski raudan lujasti ja painolla paidankaulukseen:

"Kiitos hyvästä neuvostanne, Juhl. Meri on epävarma pohja eivätkä meripojat ole sen kummempia. Olen nähnyt monen palaavan kotiin ja kopeilevan tyhjin taskuin." Hän katsoi Rejeriin jotensakin terävästi.

Rejer kyllä tiesi, millaiset ajatukset siinä purkautuivat ilmoille!

"Mitä te tiedätte minusta ja minun palkkani kohtalosta, neiti hyvä? Mutta jos tahdotte tehdä minulle palveluksen, johon muuten en paljoakaan usko, niin pyytäkää isäänne hankkimaan minulle parempi ase tuon tylsän, kolhitun lihakirveen sijaan, jolla minun, pitää yrittää puita halkoa — sama jos kuivaakalaa pölkkyyn peittoaisi."

Saara pysähtyi hiukan punoittavana häntä katsomaan, kun hän tuon sanottuaan otti lakkinsa ja lähti.

Hävyttömyyden huippu! mietti Rejer. Mitä minun palkkani häntä liikuttaa?

… Onpa se itserakas… kamalasti itserakas!… Hänen pitäisi joutua Barcelonaan näkemään sikäläistä naisväkeä — luulenpa, että hiukan painaisi päätänsä, kun näkisi, millaisia silmiä siellä rävähtelee auki. Vaikka — en minä usko, että hän niistäkään välittäisi! — Ja taitaisipa hän näyttää aika sievältä siellä etelässä kailavine keltaisine hiuksineen ja uhkeine vartaloineen — kuin mikäkin kokkakoriste.

Seuraavana päivänä oli kirves teräväksi hiottuna pölkyllä.

Rejer katseli sitä ja ihmetteli aika lailla, miten hän oli sen saanut aikaan; mutta sitäkin enemmän hän kummasteli miksi hän oli sen tehnyt… Ehkäpä siksi, että tahtoi hyvitellä häntä, mutta kukaties myöskin sen vuoksi, ettei aikonut sietää mitään heidän oloihinsa koskevia moitteita hänen puoleltaan.

Rejer iski kirveen pölkkyyn ja lähti aamiaiselle. Saara oli espanjalaismainen eikä Rejerin kireys ollut entisestään muuttunut. Saara tuskin näki häntä ja näytti viisi välittävän, tuliko hän vai meni.

Mutta Rejerillä olikin nyt muuta miettimistä. Perämies Lindiltä ei kuulunut kirjettä ja työ Alertilla vei toisen iltapäivän toisensa jälkeen. Jos olikin laita niin, että hän voi korvata vahingon lukemalla öisin ja siten tehdä kolmesta viikosta kuusi, niin joka tapauksessa hän tällä hetkellä oli hävyttömän pahassa pulassa. Rasittava iltapäivätyö tärveli yöt häneltä. Oli mahdoton saada silmiä pysymään auki sen jälkeen.

Kokonainen viikko vielä kului. Mutta sitten tulikin itse perämies. Hänet oli kutsuttu niihin suuriin tanssiaisiin, jotka laivanvarustaja Singdalsen järjesti kotonaoleville perämiehille ja kapteeneille.

Hän seisoi juuri ajelemassa partaansa, kun Rejer tuli hänen luokseen matami Stenersenin majataloon. Avoimesta matkalaukusta nostettua vaatetavaraa, tärkättyjä liinavaatteita, valkoisia liivejä ja nahkahansikkaita, uusia ja käytettyjä, oli siroteltu pitkin tuoleja. Parranajopeilin hän oli asettanut pesukaapin päälle ja molemmin puolin talikynttilän:

— "Juhlittu vähän hirveästi Sande-vuonolla… Minä arvelin, ettet sinä nyt viikossa tai parissa kerkiä kuolemaan, Juhl, ennenkuin minä ehtisin tulla juttelemaan kapteenille, että hän antaa sinulle etumaksua. Et suinkaan sinä missään tapauksessa ole tuuditellut sieluasi siihen horrokseen, että minulta rahoja löytyisi?" kääntyi hän leikkisästi kysymään peilinsä äärestä. "Mehän sovimme, että se saa jäädä maksettavaksi siksi kun taas lähdemme yhdessä merille."

"Ei", nauroi Rejer — "en minä ole aikonut teitä kiristää, perämies! — näittehän sen kirjeestä."

"Kyllä, kyllä!" — hän ryhtyi jälleen partaansa ajelemaan — "Kyllä minä puhun kapteenille sekä sinun että itseni puolesta — sillä tällainen maissa vietetty talvi tekee ihmisestä suorastaan vaivaishoitolaisen… Minä vihjaisen hänelle siitä illalla, kun hilaudumme sisään punssipöydän ääreen."

Hän veti jalkoihinsa lakkakengät ja tömisti niitä lattiaan.

"Kas noin!" — hän suoristihe — "nyt minä luullakseni olen lähtövalmis."

Ja hieno hän olikin kiireestä kantapäähän, ei sitä sopinut kieltää.

Rejeriä tuo rohkea, reipas merimieshahmo aina viehätti; se oli kerta kaikkiaan vanginnut hänen kauneudentunteensa.

Kun he erosivat kadulla, sanoi Lind: "Sen verran minä ymmärrän säänmerkkejä, ettei Singdalsenista kukaan pääse ennen aamun valkenemista, ja sen vuoksi ei sinun liene syytä käydä minulta tiedustamassa raha-asiain tilaa ainakaan ennenkuin huomenna iltapäivällä siinä kello neljän viiden tienoissa."

Rejer kääntyi oikealle. Nyt täytyi oikein toden teolla ryhtyä tutkintolukuihin, ja viimeiset hetket tässä olivatkin käsissä!

Hän käytti taulukoita, laski ja luki täydellä höyryllä kauas yön selkään. Nämä asiat hänen olisi pitänyt oppia jo kuukausi sitten, ja nyt hän oli kiipeleissä; monessa kohden nousi kerrassaan tie pystyyn, niin että täytyi alkaa ihan alusta Hän asetti herättäjäkellon soimaan ja nukkui pari tuntia käsivarttensa varassa pöydän ääressä ja aloitti sitten uudelleen.

Ei, jos tässä ehtiä aikoi, niin myöhään sai antaa mennä. Tuosta ja tuosta ja tuosta asiasta täytyi kysyä tovereilta, jotka olivat ne kohdat lukeneet. Tärkeintä oli ajan hankkiminen. Tykkimiehen halkovajasta hän ei tahtonut enää kuulla puhuttavankaan, sai olla viimeinen kerta tänään, niin että saisi aivan vapaasti lukea. Kaksitoista tuntia päivällä — ja yö, jolloin hän nukkui vain neljä tuntia, siitä tuli yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen tunnin vuorokausi.

Sinä aamuna hän meni lyhtyineen sangen varhain halkovajaan saadakseen viimeisetkin tieltään ja päästäkseen valmiiksi ennen päivänkoittoa.

Hän oli jo ehtinyt työn synnyttämään miellyttävään lämmön tunteeseen, kun talon nurkan takaa kuului keskustelua, joka pysäytti hänen kirveensä heilunnan. "… Vai ei teillä ole ollut koskaan niin hauskaa kuin tänä iltana? — Sen te olette sanonut monta kertaa, perämies Lind!" — kuului iloinen naisääni virkkavan.

"Eihän sitä koskaan tiedä, mitä paikkakunnilla itää sillaikaa kun on matkoilla! Te juoksentelitte pikkutyttönä siihen aikaan kun minä pääsin ripille. Menköön mäsäksi prammitankoni, jos koskaan olen kenenkään kanssa niin tanssinut!… Minun alamainen mielipiteeni on, jos saan sen suoraan julkilausua, että te sujahtelitte kuin vikkelä pursi pelkkäin puulotjien välitse, luovien komeasti niiden ohi… tieltä pois vain, tässä tulee yksi aivan erikseen!"

"Mitä suuhun ja sääriin tulee, ei kukaan vedä vertoja meriväelle. Tanssia ja jutella ne kyllä osaavat puolestaan, mutta muuten"… "Löysitkö sinä oven avaimen, isä?" keskeytti hän. He olivat seisahtuneet, eteisen ovelle.

"Kyllä, kyllä! — Kiitos, ystäväiseni, kun autoit vanhan jalattoman miehen portaille… Hyvästi, hyvästi, herra perämies!"

Eteisen ovea paukautettiin pari kertaa kiinni, ennenkuin tykkimies sai sen lukkoon.

Rejer tuli nopeasti halkovajan oviaukkoon; hänen kasvoissaan oli terävä ilme. Hän seisoi kauan katsellen hämärään, missä perämies Lind poistui pitkin katua, mustakiharainen pää kenossa. Vaarallisen kaunis hän oli seisoessaan tuossa Saara Rördamin kanssa juttelemassa vikkelistä pursista, ja mitä kaikkia makeuksiaan lieneekään hänelle ladellut.

Rejer ei halunnut syödä aamiaistaan tuolla sisällä tänään; neiti käyskeli siellä tietenkin unisena huviteltuaan koko yön ja ajatteli omiansa.

Hän heitti kirveen halkokasaan ja kiiruhti kotiin saamaan kahvia Wallalta, ennenkuin tämä ehti lähteä ulos.

"Teillekö kahvia, Juhl? — Tietysti, vieläpä sekä oikeaa että väkevää — nuorukaiselle, jota kaupungissa pitävät arvossa sekä ylhäiset että alhaiset! Vaikka menettäisin ansioni Laitoksessa ja Kokelaskoululla, — siellä näet on aamuhetki kullankallis vanhalle eukolle, joka pitää huolta omistaan… Te saatte pannuunne kaksi teelusikallista Eberhardin parasta; sitä ei teille tarjota tykkimiehen luona!"

Hän jutteli juttelemistaan; mutta Rejer ei ollut kuuntelutuulella, vaan iloitsi nähdessään eukon vanhaan, ruskeaan viittaan verhotun selän katoavan näköpiiristään.

Kamala juttukone! Nyt hän purki minulle niin paljon asioita, etten mitenkään voi ruveta lukemaan, ennenkuin olen ravistanut ne mielestäni.

Iltapäivällä hän meni tapaamaan perämies Lindiä, joka hypähti vuoteesta paitahihasillaan:

"Nukkunut yli puolenpäivän; mutta ennakkomaksu on järjestetty. Saat hakea kaksikymmentä taalana milloin hyväksi näet… Ooh-hoi!" — hän ojenteli hoikkaa vartaloaan — "kuinka tuli tanssituksi yöllä!… Illalla pitää taas lähteä ulos seurassa. Mutta usko pois, minä tapasin sievän tytön! Me tanssimme, tanssimme niinkin — ja sattuipa parahiksi, että se olikin hyviä tuttaviani niiltä ajoilta kun täällä poikasena oljentelin."

"Enhän minä ole nähnyt sellaista paikkaa, missä teillä ei olisi sukulaisia ja tuttavia, perämies!" paukautti Rejer — "mutta Saara Rördam…"

"Mitä? Joko olet kuullut minun tanssineen neiti Rördamin kanssa?"

"Tämä on juorujenpesä — kamala juorujenpesä" puolustelitte Rejer laimeasti.

"Se on muhkea tyttö — täytynee käydä vanhaa Haupitsia tervehtimässä."

— Nuo sanat palautuivat Rejerin mieleen yöllä hänen lukiessaan; ne askarruttivat hänen ajatustaan yhä.

— Seuraavana päivänä hän nosti rahat ja kävi perämiehen luona siitä ilmoittamassa ja — kuulemassa, oliko hän käynyt tykkimiehen luona. Hän ei voinut olla perämiestä kadulla vakoilematta.

Wallan sanarunsaus oli yhtä suuri kuin hänen ilonsakin, kun Rejer havaittiin täsmälliseksi maksajaksi; — "hän oli aina ajatellut ja tiennyt, että Rejer maksaisi hänelle sekä lainaamansa että muun velkansa. Oli oikein Jumalalle otollista auttaa tuollaista kunnon nuorukaista — kyllä hän levittää tietoa hänen luonnonlaadustaan kaikin tavoin…"

Hän suoritti vielä erään välttämättömän pikku lainan jollekin toverilleen ja ryhtyi sitten lukemaan, ensi kerran sen rauhallisen tietoisuuden vallassa, että taskussa oli tarvittava liikepääoma, mutta samalla tuntien, että nyt oli kysymyksessä äärimmäinen voimainponnistus.

Hän luki, juoksi pitkin katua jonkun toverin luo ottamaan selkoa, milloin sattui vaikeuksia, ja sitten jälleen nuolena kotiin. Nyt hän oikeastaan vasta huomasi, miten kauhistuttavasti hän oli jäänyt jälkeen. Pahinta oli tietenkin taas alkaminen, ennenkuin pääsi uuteen vauhtiin. Hän laski päiviä.

Eräänä iltapäivänä, kun hän tuli kirjoineen neuvonkysyntäretkeltä, tapasi hän Jens Nordbergin — saman, joka oli hänelle nysän lahjoittanut — istumassa laivakirstun kannella.

Hän oli toveripiirin suosikki, pieni, pyöreä, reipas nuorukainen maidon- ja verenvärit kasvoillaan, silmät siniset, aina iloinen, aina neuvokas, milloin oli kysymyksessä varain kokoon haaliminen pieniä kemuja varten. Mutta tänään hän ei näyttänyt yhtään iloiselta. Hän istui sormiaan napsutellen ja tuijotteli lattiaan. Hän oli tullut "saamaan neuvoa Rejerilta" ja istui jälleen hiljaa ja puhumatonna.

"Minulla ei ole killinkiäkään!" — kirposi hänestä vihdoin. "En saa killinkiäkään — keneltäkään — ja minä — minä en saa perämiestutkintoa suoritetuksi!" Lopetettuaan lauseensa hän katsahti alistuneesti, aivan kuin olisi jo luopunut koko yrityksestä. Silmät punottivat; näytti melkein siltä kuin hän olisi itkenyt. "Mitäpä minusta, mutta vanhukset kotona Nordbergissa ne joutuvat ihan epätoivoon, näetkö. Minä lupasin heille jo viime vuonna suorittavani tutkinnon."

Rejeriä kuumensi; hän oli kyllä velassa toverilleen, mutta vasta keväisestä palkasta.

Hän käveli hetkisen edestakaisin:

"Niin, niin, niin… minkäs sille mahtaa?" — hänessä alkoi kiehua. Tuossa tuo otus istui kirstun kannella! — "Muistaakseni juuri sinä sanoit minulle, että rahoja oli saatavissa ylt'ympäri mistä taskuista tahansa."

"Siitähän se näytti siihen aikaan; ja minä olen kyllä lainaillut niin kauan kuin voin."

Tuo oli moite, ja Rejerissä syntyi äkillinen halu heittää häntä kalloon hienolla nysällä.

"Anton Holm arveli sinun ehkä keksivän jotakin keinoa, kun olit saanut rahoja maanantaina. Mutta missä mitään ei ole, siinä ei keisarin oikeuskaan auta, se on selvä!" virkkoi hän murheellisesti ja alkoi lähteä. "Minun perämiestutkintoni on mennyttä. Mutta jos voisin nyt myydä itseni sadasta taalarista niiden seitsemän sijaan, niin…"

"Tuossa on sinun seitsemän taalariasi, Nordberg!… Mutta sitten sinun pitää tehdä minulle pieni palvelus: ota takaisin tämä nysäsi, muuten minä paiskaan sen ikkunasta kadulle!"

"Mitä? — Paiskaa se, minne tahdot minun puolestani!" sanoi Jens Nordberg äkkiä virkistyen, kun sai rahat kouraansa; "onhan sitä väkeä, joka kiittää sillä tavalla avunannosta. En minä tiennyt sinua sellaiseksi! — No, hyvästi."

* * * * *

Tutkinto oli käsissä. Rejer oli viime aikoina tehnyt työtä, nähnyt nälkää ja lukenut villisti ja antoi nyt asiain mennä menojaan. Uhkasihan tässä tosin epäonnistumisen vaara monessakin kysymyksessä, mutta hän luotti onneen, opettajan suomaan luottoon ja omaan kylmäverisyyteensä.

Pahaksi onneksi alkoi tutkija kuulustella häneltä joulun jälkeen luettuja asioita ja kun hän heti keksi ison aukon hänen tietoarkussaan, pisteli hän — niin varmasti kuin olisi arvannut asian laidan — tuntosarvensa toiseen tyhjään kohtaan toisensa jälkeen; ei kertaakaan muualle kuin aukkokohtiin!

Toverit eivät voineet nähdä, että se koski häneen, kun hän lähti kokeista.

Mutta illalla, kun Rejer istui yksinään nojaten kyynäspäitään haljenneeseen pöydänkanteen ja tuijotellen edessään olevaa kirjakasaa ja laskutaulua, ilmaisivat hänen kasvonsa toisia tunteita. Hän tuijotti jäykästi, liikkumattomasti eteensä. Kynttiläpahasen rauhaton valo heijastui palomuuriin, jossa näkyi tukittu uuninputken pää…

Hän oli itse asiassa ponnistellut yli-inhimillisesti — kuin hevonen! — tuota tutkintoa varten — ahertanut tässä hökkelissä enemmän kuin milloinkaan ennen elämässään.

Hän oli uskonut tavattoman paljon tämän yhden kortin varaan — oli toivonut tästä lähtien pääsevänsä uuteen vauhtiin ja eteenpäin maailmassa — oikein aika hyppäyksen eteenpäin!… Hänen kasvojensa lihakset värähtelivät; hän tunsi leikkaavaa epätoivoa.

… Ei hän olisi elänyt niin rennosti kaikkia näitä vuosia, jos ei olisi luottanut siihen, että heti kotiin tultuaan saisi suoritetuksi tutkintonsa kuin tyhjää vain — pääsisi yhdellä iskulla oikeaksi perämieheksi, joka luotettavan käytännöllisen merimieskokemuksensa avulla piankin saisi nostetuksi toisen jalkansa kapteeninarvoon johtaville portaille.

Hän oli luullut saavansa kirjottaa kotiin niin komeasti! —

"Oikeastaan", puhkesi hän huokailemaan, "on ihan samantekevää mitä tulee minunlaisestani, joka kuljen maailmassa yksinäni kuin silli, joka on harhaantunut kauas merelle!… Up and down… tai pohjaan! Ei sillä suurta väliä ole merellä!"… Hän painoi nyrkkinsä ohimoihin…

Saara Rördamille hän oli kerskaillut aivan riittämään asti, ja nyt olivat asiat tällä kannalla!… Ja kenen oli syy?

Hän näki edessään perämies Lindin sievät kasvot ja hänen tunteensa eivät olleet suloiset. "Syy? — hah hah haa" — hän nauroi ääneen — "tietenkin oma syysi, senkin tyhmeliini, joka annat toveriesi ja ystäväisi nylkeä itseäsi, joka et edes huomaa, että he pistävät taskuunsa koko sinun perämiestutkintosi… hah hah haa, senkin nauta!"

"Juhl-kulta, mikä teitä vaivaa?" kysyi Walla pistäen päänsä sisään kauhistuksissaan tuosta oudosta naurusta.

"Ei mikään, matami Walla! Minä muistin vain jotain hupaista ja nyt minä lähden pitkänlaiselle kävelyretkelle…"

"Mitenkäs teidän on käynyt sitten, Juhl — tänään tutkinnossa? Minun taitaa pitää sanoa perämieheksi…?"

Rejer oli jo ehtinyt ulos ovesta.

Hän kulki kauas pitkin tietä räntäisessä yössä eikä juuri huomannutkaan kahlaavansa lumessa polvia myöten. Pää tuntui selvenevän, ja hänen siinä kulkiessaan ilmaantuivat jälleen näkyviin Juhlin kasvot, niin teräväpiirteiset kuin suku konsanaan oli kyennyt tuottamaan.

"Joko tahdot ottaa tanssiin osaa", selvitteli hän välejään itsensä kanssa, "tai et! Ja jos tahdot, niin joka tapauksessa aion minä viedä toisia tanssiin sallimatta heidän käsitellä ja heiluttaa minua mielensä mukaan. Saavat kokea pajun vesaa, joka on pitkä.

"Älä hellitä tälläkään kertaa! Ensi syksynä tutkinto. Pidä huoli killingistä! Ja sitten saavat olla tyhjiä minun puolestani niin paljon kuin tahtovat. — Rejer Jansen Juhl ei ole oleva tyhjä eikä tyhjennetty!… Ohhoh! — luulenpa nyt tietäväni missä haikalat liikkuvat!"

— Niinä viikkoina, jotka seurasivat perämiestutkinnon epäonnistumista, hän teki ankarasti työtä satamassa saadakseen kaikki velkansa maksuun. Hän tahtoi saada seikat selviksi, ennenkuin lähti.

Oli jälleen päivä, ja huomenna piti Alertin taas lähteä pitkälle matkallensa. Rördamissa hän ei ollut käynyt sen jälkeen kun lopetti puunhakkuun. Sen hän kyllä oli havainnut, että perämies Lind kävi siellä silloin tällöin; mutta mitä se hänelle kuului?…

Hän oli sentään vakavasti harkinnut, menisikö sinne sanomaan hyvästi ja kiittämään ennen lähtöänsä. Haupitsi oli ollut häntä kohtaan kunnon mies, ja saattoihan olla ihmeellistä nähdä, miten tytär nyt käyttäytyisi, kun hän oli epäonnistunut perämiestutkinnossa. Viisastuuhan sitä! — Walla rukka käänsi vain vanhan ruskean viittansa sen mukaan, mistä sattui tuulemaan ja miten kaupungilla juteltiin. Hän oli käynyt kerrassaan vauhkoksi ja epäluuloiseksi viime aikoina — mutisi maksusta paljon ennen oikeata aikaa, ehdottelipa ennakkomaksuakin. Se nyt oli hänen luontoansa, raukan! Keveistä höyhenistä parhaiten näkee, mihin suuntaan tuuli käy.

Rejer oli iloinen suoritettuaan hänelle vihdoin velkansa ja rauhotettuaan siten hänen mielensä.

Rördamiin hän meni aamupäivällä. Eräs pojista neuvoi hänet tykkimiehen luo, joka makasi sairaana.

"Maaliskuu! Maaliskuu, ystäväiseni!" puheli hän Rejerille vuoteesta, "silloinhan se leini iskee puujalkaan — mielelläni minä sen ripustaisin ilmapuntariksi laivaan, jos vanha Conrad Rördam siten pääsisi voihkimasta. Oih, oih!" — hän siirtyi vuoteessaan… "Se paleltui minulta silloin kun englantilainen sai meidät saaliikseen Skagerrakin jääkappaleiden seassa; mutta ei se sittenkään minua tyyten jättänyt. Niin, niin, se teki halvasta meripojasta Dannebrogin miehen!"

Rejerin piti nostaa hänet istualleen monen voihkinan kuuluessa.

"Perämiestutkinto meni aivan penkin alle tänä vuonna, ystäväiseni, vaikka sinun lahjojasi kiitettiin… Niin, niin, niin, — me teemme haaksirikkoja kukin tahollamme…

"Ja nyt lähtee Alert taas matkalle! — siisti, kelpo mies tuo perämies Lind!… Ei unohda vanhoja poikaiän ystäviä — aikoi tulla sanomaan minulle hyvästi tänä iltana — kuuntelee huvikseen vanhan Lollandin-miehen juttuja —

"Aika täpärällä, näen mä!" sanoi hän Rejerin yht'äkkiä noustessa. —"Niin, niin, niin… Hyvästi vain, ystäväiseni! Kesä saa kulua pitkälle, ennenkuin sinun pilkkomasi halot meiltä loppuvat."

Tuvassa Saara ilmeisesti hämmästyi hänen tuloansa.

Rejer varautui leveään, itsetietoiseen puoleensa. Neiti sai kaikessa espanjalaisuudessaan tosiaankin sietää häntä ne viisi minuuttia, jotka hän aikoi tuvassa viipyä; eihän hän sille mitään voinut, ettei ollut samanlainen kuin perämies Lind!

"En tahtonut lähteä sanomatta hyvästi isällenne", sanoi hän, "vanhus oli kunnon mies minua kohtaan talvella — ja teille samaten, neiti! Alert on nyt jälleen lähdössä. Niinhän minä takerruin omiin kerskauksiin! — mutta samapa tuo lienee sille, jolla on pelkkä oma itsensä hoidettavanaan, kuten te sanotte."

"Eipä niinkään, Rejer… Jansen… Juhl… on kai kohta entisellään!" hän katsoi hiukan leikillisesti Rejeriin — "eihän hän ole menettänyt…"

— "edes uhkeata nenäänsä, arvelette. Ei, siihen saatte iskeä monta kertaa, ennenkuin se litistyy. Se on saanut vain sen, mikä on sille terveellistä, ja parempi olisi, jos se olisi asioita jo ennen vainunnut."

Neiti katseli häntä hetkisen tutkivasti ja sanoi sitten, luoden katseensa lattiaan:

"Minä vain uskon, että teitä on joku tosiaankin vetänyt nenästä, kun tutkintonne noin kävi, en minä muuta ymmärrä."

Rejeriin vaikutti aivan kuin huomattava tapaus se seikka, että neiti tuossa kohdassa uskoi häneen.

Saaran siinä katsellessa lattiaan Rejer oli tuijottanut hänen koreaan tukkaansa, joka oli vaaleampi sisäosiltaan ja tummempi pinnaltaan. Siksi se kammattuna näytti keltaisen ja tumman juovikkaalta. Kasvoilla näkyi omituisen hyvä, melkeinpä ujo ilme.

"Oh, helppoahan on pirua syyttää — kantakoon kukin selkä omansa!… Kiitos nyt vain kaikista kahvikupeista, jotka olen teiltä saanut; en tahtoisi niitä saamattomiksi, vaikka koko perämiestutkinto tulisi korvaukseksi!… Ja voikaapa hyvin, neiti Rördam!"

Hän uskalsi tarttua neitiä käteen, ja meni nopeasti menojaan.

Mutta katua kulkiessaan hän vielä näki vakavain silmäin katseen suuntautuvan itseensä niin ihmeen kauniisti, kuin olisi katselija halunnut antaa hänen mukaansa matkalle jonkin toivomuksen tai neuvon.

— Alertin luona oli täysi kiire. Vesitynnörit makasivat kyljellään, ja perämies seisoi mälli suussa komentamassa miehiä voitelemaan ja irrottamaan sidenuoria ja selvittelemään taklausta, niin että voitaisiin nostaa ankkuri seuraavana aamuna.

"Muistahan tulla minua ruuhella hakemaan laiturista illalla kello yksitoista!" nyökkäsi hän lyhyesti nähdessään Rejerin.

Rejer ryhtyi työhön ja tempoi kuin karhu.

"Kyllä Haupitsi tietää, minkätähden kutsuu perämiehen vieraakseen!" mutisi hän harmistuneena, muistaen mitä vanhus oli kertonut tyttärelle antamistaan kehotuksista. Kun tekee ankarasti työtä, niin pääsee ajattelemasta… Älä hellitä!

X.

Rejer luotaa ensimmäistä perämiestä ja pohja löytyy liiankin pian.

Aikaisin, ennenkuin jäänmurto varsinaisesti oli alkanut, lähti Alert Cardiffiin oikein ruman, myrskyisen pohjanmerisään vallitessa — tiukka, pureva tuuli, luode mustana ja raekuuroja putoamassa loitompana.

Puosu kulkea kihnutteli luuvaloineen ja väitti ilmassa olevan lunta. Hänen ainaisena suunnitelmanaan oli perustaa maihin köydenpunoma-rata, mutta koskaan hän ei kyennyt vastustamaan, kun perämies Lind tuli hänen tupaansa ja sanoi:

"No, Jakobsen, nyt taas lähdettiin vesille."

"En minä! Tiedättehän, sen, perämies…"

"Juttuja, Jakobsen…"

— "Tiedättehän sen köydenpunoma-radan…"

"Siinä pitää olla rahoja."

"Hm — kylmä ilma niin vietävästi!… Luuvalo…"

"Se kyllä paistuu pois etelässä, viivan toisella puolella. Minä lähetän teille pullon neilikka-arrakkia, Jakobsen — hikoiluhoitoa varten. Tulkaa sitten minulle ilmottamaan, auttoiko se."

"Miksei, perämies! Hm — milloinkas me sitten — tarkotan Alert…"

"Siinäpä sinä olet, senkin!…"

Perämies siristi silmiään, ja Jakobsen teki samoin.

Jakobsenista olisi tullut onneton leskimies, jos Alert tosiaankin olisi lähtenyt merille ilman häntä.

— Miehistö oli jotensakin ennallaan, melkein kaikki olivat kotoisin Laurvigin, Stavaernin ja Ny-Hellesundin paikkeilta. Stewardi palasi Laurvigin hotellista, ja ruotsalainen, joka alkujaan oli ottanut pestin Göteporissa, mutta ei milloinkaan keksinyt tilaisuutta päästä kotiin talvisaikaan, "soitteli jälleen kuin metso keulapakalla", kuten kirvesmies sanoi.

Kulkipa Rejer sitten öljytakkiin ja sadehattuun puettuna kannella — hatunparras mesaanipuomin tasalla — tai hoitipa hän peräsintä sysipimeässä yössä koiranvahdin aikaan, aina pysyi kaksi asiaa varmana, yhtä varmana kuin hänen kiinnipuristetut huulensa ja terävä leukansa: ensinnäkin, ettei hän tällä kertaa aikonut palata kotiin palkattomana kuin avuton nauta, ja toiseksi, että hän oli päättänyt käyttää pitkään matkaan kuluvaa aikaa lukeakseen ja käytännössä oppiakseen koko sen merenkulkutiedon, joka maissa vaadittiin perämiehentutkintoa varten.

Alahangan vahti oli päässyt vuoroltaan ja kömpinyt kannen alle. Ennen puoliyötä oli ollut aika kiperää; nyt kuurot hiukan hellittivät ja silloin tällöin näkyi uudenkuun reuna kiitävien pilvien lomasta. He olivat viidettä vuorokautta matkalla, ja Rejer hoiti peräsintä yövuorolla.

Hän ihmetteli hiukan nähdessään perämiehen olevan vielä kannella; hehkuva nysä nenän alla hän käyskeli edestakaisin pimeässä. Tavantakaa hän pysähtyi mesaani- tai isonvantin luo ja tuijotti avaruuteen.

Kaiketi hän tahtoi saada selkoa säästä ja kuunvaiheesta, koska katseli niin pitkään ja useasti taivaalle. — Oivallinen mies! Merimies läpikotaisin — ei mene makuulle, ennenkuin on saanut säähuomionsa suoritetuiksi, mietti Rejer.

Hän oli juuri ohjannut Alertin erään ärjyaallon halki, kun perämies tuli hänen viereensä.

"Kuulehan, Rejer!" kysyi hän matalalla äänellä, samassa kopistaen nysänsä tyhjäksi polveansa vasten, "kolmeneljättä vai kahdeksanneljättä taalariako minä sinulta lainasin?"

"Ettekö muista, kahdeksan…"

"Niin, aivan niin! Minä vain merkitsen nyt muistiin velkojani — niitä on monta erää, saat uskoa. — Mutta onhan minulla nyt kaksi vuotta, joina voin kitkuttaa ja saituroida. En aio enää viedä satamapaikoissa maihin killinkiäkään — hirteen minut, ellen nyt nipistä ja näpistä, niin että saumani natisevat. Sillä tavoin tehden minä palaan kotiin toimeentulevana miehenä. Kuulehan, Rejer, sinun pitäisi nyt myöskin hieman hoidella raha-asioitasi."

"Niin on aikomus, perämies!"

"Sittenpä meitä onkin kaksi saituria, niin kuivat kumpainenkin, että meistä voisi tulen irti hieroa.

"Sanohan, Rejer! Tunsithan sinäkin tykkimiehen väen?"

"Miksi te sitä tiedustelette?" kuului terävä vastaus.

"Luuletko paikkakunnalla olleen — tyttären kosiskelijan?"

"Mistä minä tietäisin, perämies!" — ja samassa hän väänsi tuimasti peräsintä — "onpa se ahne vastatuuleen, porsas!" — Perämies seisoi ajatuksissaan peräpartaan vieressä, kunnes uusi raekuuro ajoi hänet kannen alle.

Rejerille rakeiden ropse tuli aivan sopivaan aikaan. Kun hän seisoi siinä jääneulain ikäänkuin tunkeutuessa poskiin ja tulehtuneisiin silmäluomiin, oli hänessä itsessään päässyt irti ainakin yhtä ankara rajuilma.

Miksi perämies tuota kysyi? — Mitä syytä perämiehellä oli vakoiluunsa?…

Vai niin! Vai aikoo saada tilinsä järjestykseen… säästää ja kitkutella. Vai niin, vai niin…

Siinä oli tunne, jota hän ei ollut tuntenut koskaan ennen elämässään. Tanssi alkoi kuumentaa!

Hän näki edessään neidon kullanvälkkeisine hiuksineen, uljaana ja kauniina ja kasvoissa se ominainen ilme, joka niissä oli ollut hänen hyvästellessään.

Merimieskö? E-hei! ei hän sellaisesta huoli! — hymyili hän ivallisesti. Mutta eihän se raukka jaksa vastustaa komeata perämiestä, joka tekee vallotuksia kaikkialla, minne ilmestyneekin.

Hänen miehekseen! Jotakin siihen tarvitaan, ystäväni Lind. — Vai niin… sellainenko sinun asiasi olikin!

Ankaran ärjyaallon Rejer sai kestettäväkseen sillä vahtivuorolla, — huomion, joka oli sitäkin painostavampi, kun hän oikeastaan ei nähnyt siihen sen pitemmälle kuin meren pimeyteen. Hänelle oli yhtä epätietoista, mitä hän itse tunsi, kuin sekin, mitä Saara Rördam saattoi arvella. Vain yhden seikan hän näki: että Lind oli iskenyt silmänsä tyttöön.

Rejer alkoi pitää perämiestä tarkoin silmällä. Hän ei tosiaankaan ollut enää oma itsensä. Miehet kuulivat häneltä tuskin kunnon sanaa. Ja muutenhan juuri hän osasi aina keksiä iloa, kun kävi olo liian happameksi; hän tahtoi, että kaiken piti käydä kuin tanssi. Siksipä hän voikin tehdä miehilleen mitä hyväksi näki, solmita heitä kuin silkkistä nenäliinaansa. Hieno ja reipas kaikessa sekä maissa että matkalla — aivan kuin komentosiltaa varten syntynyt — kyllä Rejer tuon hyvin ymmärsi.

— Aivan oikein, perämies ei lähtenyt laivalta Cardiffissa! Muutenhan hän ei yleensä sallinut huvin menevän sivu suun.

Epäluulot vahvistuivat lopullisesti eräänä päivänä ennen satamasta lähtöä, kun aliperämies toi konsulinvirastosta laivan postin ja sen mukana Rejerille osotetun kirjeen.

"Kuulehan", sanoi perämies Lind hänelle iltasella, kun purkaminen oli päättynyt, "minä olen hankkinut kaupungilta erikoisen hienoa shagitupakkaa; sinua varten sitä on piilossa puoli naulaa; se on hyvään tarpeeseen, kun tästä painutaan etelään päin."

"Paljon kiitoksia, perämies!"

"Sinä sait kirjeen tänään! Minä näin, että se oli lähetetty Fredriksvaernistä. Joltakin toverilta kaiketi? Kuuluuko mitään uutisia?… Menevätkö siellä kihloihin ahkerasti?"

Ohoo, tuumi Rejer…

"Ei, se oli kotoa, olivat lähettäneet sen isännistölle."

"Vai niin! — Mutta voihan sattua, että joku toveri kirjottaa Fredriksvaernistä?"

"Voipa kyllä."

"Sinun pitää kertoa minullekin, jos kuulet sieltä mitään uutta. — Kuivaa näin matkalla, näetkös… ja sehän on syntymäpaikkani, niin että sen vuoksi asiat minua huvittavat."

— — He olivat ottaneet suuntaa Dungenessin ja Englannin lounaiskärjen mukaan päästäkseen pasadiin ja kuljettivat nyt kappaletavaralastia Kapkaupunkiin ja Port Elisabethiin. Jo kolmatta viikkoa he olivat purjehtineet etelää kohti kaikkien purjeiden voimalla — kuivamassa riippuvat pesuvaatteetkin saivat auttaa osaltaan. He kulkivat yhdeksän solmun nopeudella taivaan pysyessä yhä kirkkaana, kuumuuden yhä lisääntyessä ja, kuten jokapäiväiset huomiot osottivat — leveysasteiden yhä vähentyessä!

Vähitellen oli peräkannelle saatu hiukan aurinkopurjetta, sitten samoin etukannelle.

Kannella tepastelivat kanat kirvesmiehen höylänlastujen seassa hänen työskennellessään. Koira ja kissa olivat herjenneet tappelemasta; ne eivät viitsineet tässä kuumuudessa. Toinen makasi kuono käpäläin välissä isonmaston luomassa vähäisessä varjossa, toinen kulki itseään venytellen ja silmäili kanoja. Keulakannen alla paikattiin jalkineita, toiset räätälöivät.

Työpajoja oli siellä täällä. Puosmanni, joka sai nyt hänkin kuumuutta kyllikseen, oli pystyttänyt itselleen erikoisen pikku teltan etukannelle ja valmisteli siellä paria oivallista, uutta lämsäpylpyrää.

Göteporilainen oli takakannella; hän oli tuhattaituri ja sai nyt toimekseen perämies Lindin rinnan tatuoimisen. Ankkuri — se oli määränä; mutta kun asiaan piti ryhdyttämän, vaati hän oman piirustuksensa mukaista ankkuritouvia, joka oli ison S:n muotoinen. "Eihän tuo ole minkään ankkuritouvin näköinen!" — oli göteporilainen aluksi äsähtänyt.

Rejer seisoi omissa mietteissään alahangan puolella… "S:n muotoinen ankkuritouvi… heh heh!" — hänen mielestään oli hävyttömän kuuma.

Tuuli oli vaimennut päivän mittaan melkein olemattomiin, niin että jalukset ja köydet riippuivat velttoina ja väkipyörät kolahtelivat.

… He olivat nyt suunnilleen tasaajalla, ja auringonlasku oli harvinaisen usvainen ja tukahduttava.

Taivaanrannalle alkoi kasautua jotakin pilvien tapaisia. Niiden reunat alkoivat yhä terävämmin kimaltaa keltaisina. Ei näkynyt enää usvaa, vaan nopeasti vyöryileviä pikkupilviä, joiden sävy tummeni ja joissa siellä täällä kaukana välkähteli.

Kapteeni ja ensimmäinen perämies, jotka pitivät yhteistä neuvottelua, älysivät kohta asian oikean laidan — sieltä oli tulossa äkkiä ohimenevä rajumyrskyn tapainen sadekuuro, jollaisia näissä seuduissa voi sattua.

Aikaa ei sopinut tuhlata; parkkilaivan purjeet oli riisuttava: sivupurjeet, yläpurjeet, aurinkopurjeet ja kaikki, mitä purjeeksi sopi nimittää, kunnes ei ollut riepuakaan pystyssä!

Huutotorvi mylvi ja tuuli alkoi vinkua, monenlaisin vihlovin äänin, laskeva aurinko välkkyi ja liekehti uhkaavasti mustain, kiitäväin pilvien lomitse ikäänkuin heitellen pitkiä, tummanpunaisia verilippuja yli aaltojen harjain, joiden varjot olivat sysimustia.

Alus oli kääntynyt tuuleen päin, sen purjeet lepattivat, se alkoi keinahdella hyökyaallokossa ja silloin tällöin yritti lyödä vettä kannelle.

Aurinko laski jättäen jälkeensä punaisen hehkun, ja kohta sen jälkeen oltiin pilkkoisen pimeässä purjeiden riuhtoessa ja paukkuessa. Salamat vain välkähtelivät polveilevina tuliviiruina — pari-kolmekymmentä minuutissa; taivas ajoi ryskyvin vaunuin heidän ylitsensä, ja myrsky rätisi ja viuhui köysissä.

Sivupurjepuomit olivat järjestyksessä, prammi- ja huippupurje koossa, alapurjeet lasketut vinkuvain ja ulisevain väkipyöräin ja taljain avulla kanteen asti, mesaani kiinni, ja nyt alkoi märssyraa'oilla työ, jossa joka kynsi tuli kysymykseen.

"Märssykeulaköydet irralleen!… Märssyprassi ylös! — Antaa märssypurjeen juosta!"

Miehistön pimeässä noustessa isomärssyraa'alle, löi purjeen äkkiä taaksepäin; alus oli noussut liiaksi tuuleen. Purje räiskyi ja paukutti heitä korville puolen rajumyrskyn voimalla, kunnes se itsestään reivautui halkeamalla ja repelöitymällä kaistoiksi ja kappaleiksi reunanuoraa myöten.

Pari miestä paiskautui nurinniskoin, mutta he saivat kiinni jostain siellä ylhäällä. Joku löysi itsensä jälleen köysiportaista. Alus kallistui ankarasti.

Näytti siltä kuin varsinaista onnettomuutta ei olisi tapahtunut. Sade alkoi tulvia ja työ jatkui; täytyi kääntyä tuulen mukaan.

Vasta jonkun ajan päästä kaivattiin aliperämies Nilseniä. Häntä ei löydetty mistään, ja vaikka kukaan ei halunnut ensimmäisenä asiaa lausua julki, oli kaikille itsestään selvää, että hänet oli pyyhkäissyt mereen. Stewardi oli nähnyt hänet viimeksi nokkasidettä järjestämässä; juuri silloin löi purjeen taaksepäin, näkijä itse hoipertui raakapuulta ja jäi riippumaan käsin perttinuorasta.

Puolenyön aikaan oli varsinainen myrskynpuuska ohi; mutta yö oli edelleen sangen pimeä, ja sataa tihuutti kello neljään aamulla Alertin liukuessa sivutuuleen.

Kun aurinko nousi kullankimaltavana, sädehtivänä, olivat he monen monituisten peninkulmain päässä aliperämiehen haudalta.

Hänen nysänsä löydettiin penkin alle heitettynä kajuuttaruhvin edestä avoimen tupakkakukkaron vierestä; hänen tohvelinsa olivat kajuutan portaissa, ja kojussa, missä hänen vaatteensa ja olkihattunsa olivat aivan siltänsä kuin hän ne oli jättänyt, riippui yhä hänen taskukellonsa tikittämässä…

Viimeksimainitun tosiasian stewardi kertoi keulapukilla, ja se herätti kirvesmiehessä syviä mietteitä. "Niin kauan kuin kello käy, on hänessä henki", mutisi hän hiljakseen päätään pudistellen.

Ja raskas mieliala keventyi koko joukon kun vihdoinkin aamun kuluessa ilmoitettiin kellon seisahtuneen puoli yhdeksään!

Vähitellen Alert sai takaisin purjeensa — joka kuutiojalka tuulipintaa tuli käytäntöön — ja matkaa jatkettiin entiseen tapaan pitkin hiljaa aallehtivaa, ääretöntä meren sinipintaa ilman purjeen korjaamista tai ahtimen liikuttamista. Aamu ihanine, hehkuvine auringonnousuineen oli raikas, paahtava kuumuus lisääntyi pitkin päivää, kunnes auringon laskiessa taas viileni ja taivas äkkiä kaartui heidän ylitseen korkeana tummana kumona suurine loistavine tähtineen — siellä kimaltelivat Argo, Oktantti, Eridanus ja Valas ja yhä ylemmäksi nouseva, välkkyvä Eteläristi.

Oli kulunut muutamia päiviä eikä aliperämiehen poismenon johdosta näyttänyt ryhdytyn mihinkään muihin toimenpiteisiin kuin että Lind oli antanut Rejerin tehtäväksi hoitaa hänen virkaansa ylähangan vahdissa ja pitää kunnossa kompassikaapin lamppua ja lyhtyjä.

Perän puolella kajuutassa pidettiin sentään neuvotteluja.

Kapteeni Berentsen oli hieno, hiljainen, moitteeton mies, olemukseltaan niin supisuora ja lasketun oikeamielinen, ettei voinut ajatella muunlaista lähempää persoonallista suhtautumista häneen kuin miehistön hänelle osottamaa, melkein yliluonnollista kunnioitusta. Hänen varovaiseen, ihmisarkaan luonteeseensa kuului, että hänen hermoissaan oli jonkinlainen pelko kaikkea poikkeuksellisena ilmenevää kohtaan. Ja Rejerin uhkarohkea nenä ja ulkomuoto ei ollut moitteeton kuuluakseen pelkälle matruusille — koko ilme oli pari kolme ääntä liian korkealla.

Lindin ehdotus, että Rejer otettaisiin aliperämieheksi, kohtasi niin ollen odottamattoman sitkeää vastustusta, pohdittiin yhtä jos toistakin arveluttavaa seikkaa, mutta todellista vastasyytä ei löytynyt yhtäkään, paitsi — kuten perämies Lind reippaaseen tapaansa täsmällistytti asian — iso nenä!

Ensimmäinen perämies itse asiassa oli ainoa kapteenia miehistöön yhdistävä side. Lind, jolla oli kykyä herättää kunnioitusta itseään kohtaan ja samalla pysyä miesten suosiossa, vaikutti paljon kapteeniin, tosin tämän sitä huomaamatta, mutta ehkä juuri siitä syystä sitä enemmän. Ensimmäisen perämiehen mielipide, kun hän puolsi sitä niin sitkeästi kuin tässä tapauksessa, voitti aina ennemmin tai myöhemmin.

Saman päivän iltapuolella ilmoitettiin kokoontuneelle miehistölle, että Juhl oli astunut aliperämiehen toimeen ja hänen paikalleen Alertissa, ja sen johdosta tarjoiltiin keulakannella kylmää totia.

Sinä iltana Rejer jätti taakseen matruusinarvon.

"Kumma kyllä", sanoi puosmanni Torgersen, joka piti puheen, "täällä ei ole ketään, joka ei olisi sitä mieltä, että Rejer Juhl ikäänkuin — ikäänkuin kuuluu sinne peränpuoleen, sen minä olen havainnut heti kun hän laivaan tuli."

"Sen me olemme kaikki huomanneet", kajahuttivat pojat kuorossa… "Eläköön perämies Juhl!"

"En minä laisinkaan!" hymähteli göteporilainen, — "kun hän tuli laivaan talonpoikaiskirstuineen, näytti hän minusta kömpelöltä; mutta sitten, kun hän Montrealissa puhkaisi meille tien vapauteen läpi ruhvin seinän, tuntui minusta, että hän kelpaisi kaapparilaivan kapteeniksi — juuri niin, kaapparilaivan kapteeniksi…" Jos Rejer oli ennen vahtivapaana ollessaan käyttänyt aikansa lukemiseen ja laskutehtäväin suorittamiseen, niin nyt tuo kävi päinsä sitäkin paremmin, kun hänellä oli oma koju käytettävänään ja virkaan kuului osanotto päivittäisiin käytännöllisiin havaintoihin; hän olikin päättänyt mahdollisimman pian täyttää kaikki viran vaatimat kelpoisuusehdot.

Vaikka perämies Lind ei monta sanaa asiasta virkkanut, aavisteli Rejer kuitenkin, että hän tällä kertaa oli tehnyt hänelle oikean ystävän työn taivuttaessaan kapteenia hänen edukseen. Sellaiset seikat Rejer kätki sisimpäänsä — tulisi kaiketi sekin päivä, jolloin hän saisi näyttää, ettei hänkään kiperässä paikassa ystäväänsä petä.

Lind istui penkillä kajuutan ulkopuolella paitahihasillaan tupakoiden ja tähtiin tuijotellen. Rejer kuljeskeli kannella edestakaisin; oli liian aikaista mennä makuulle. Silloin tällöin vaihdettiin joku sana. Lind muovaili alakuloisia mietteitä siitä, että nyt oltiin ihan toisella puolella maailmaa, ja Rejer vastaili yksikantaan.

"Kun ajattelee, että on kulunut tuskin kolmea kuukautta siitä, kun kahlattiin lumessa siellä kotimaassa!" virkahti Lind.

"Niinpä — kumma kyllä!"

"Sinä aamuna, jolloin Singdalsenin tanssiaisista palattiin… oli kylmä ja selkeä ja…"

Rejer pysähtyi äkkiä.

— "Kaksi albatrossia on lentänyt tänään hetken meidän vanavedessämme!" sanoi hän.

"Vai niin. — Ja sitten sellainen hanki, joka ei oikein kanna… Tykkimiehen tietysti piti kulkea keskitietä puujalkoineen, ja niinpä täytyi minun käydä ihan reunaa, jos tahdoin pysytellä tyttären vierellä…"

"Vai niin. — Ne ovat lennossa tavattoman koreita lintuja… valkoisia, siivet mustat…"

"Ovatpa niin, etkö ole niitä ennen nähnyt? Kohta me saamme niitä kylliksemme… mutta katsos, siinä minä siis kävelin lumessa kahlaillen yhtämittaa tienposkessa aina polvia myöten, ja hän vain nauroi! Minä hiukan epäilin, että hän kulki niin läheltä tien reunaa keinotellakseen minut tykkimiehen toiselle puolelle, niin että minä olisin purjehtinut tyynenpuolella puujalkaa, ymmärrätkö! Mutta kun hän sitten huomasi, ettei siitä ollut apua, niin hän rupesi laadullisemmaksi ja antoi tietä…"

"Niinkö? — Nuo albatrossit, perämies, nehän merkitsevät, ettei Kapiin ole enää kovinkaan pitkältä?"

"Kyllä niin, vaikka useinkin ne lentävät useita satoja peninkulmia merelle… Mutta, mitä minun pitikään sanoa… sinähän tunsit tykkimiehen väen?"

"Kyllä."

"Kävit siellä halkovajassa puita pilkkomassa! Oli sekin historia. Jos sen olisin tiennyt, olisit tietysti heti saanut rahasi takaisin, se on selvä. Mutta sinä näit hänet joka päivä sillä tavoin?"

"Kenen?" kysyi Rejer vihaisesti.

"Saaran, tyttären tiedän mä… Millainen hän oli? — Tarkoitan kotonaan… kaikkia noita villejä sisaruspuoliaan paimentamassa?…"

"Oh, en minä sellaisesta keittiömelskeestä välitä — olen siihen kyllästynyt itse keitellessäni."

"Mutta näit sinä kai, millainen hänellä oli vartalo? — Ei tule sellaista, jos paperista leikkaat jäykän neitosen, kapeat vyötäiset ja sen semmoiset, vaan siinä on kaikki oikeata — kaula, niska ja olkapäät — niin että tuskin kykenet hengittelemään… ja silmät sitten! Niissä oli voimaa — voimaa… kauneuden voimaa! — Hattu päästä ja prammipurje alas!"

"Kuulkaahan, perämies! Te olette kohottanut jo toisenkin kerran hattuanne kauneuden voimalle, luulen ma."

"Kaikin me lennämme tulta kohti, Juhl!" vastasi hän miettivästi, "mutta tällä kertaa perämies Lind on tainnut palaa oikein pahasti!"

Rejer käveli edestakaisin…

Eikö tuo yliperämies kohta lähde kannen alle? Onhan nyt jo aika mennä makuulle! Kävi ihan kerrassaan sietämättömäksi käydä ja kuunnella hänen puheitaan ja koettaa niihin repostaa kaiken maailman vastauksia. Hän tunsi olevan vähitellen vaikeata hillitä itseänsä.

"… Etkä sinä ole koskaan puhellut naisihmisen kanssa, joka vastaili sillä lailla kuin hän, Juhl!… Siitä näki, mikä ryhti ja ylpeys siellä piilee kannen alla — sielussa, tarkotan!" — alkoi Lind taasen.

"Haluaisinpa tietää, nukkuuko tähystäjä — ei ainoatakaan ilmotusta koko yönä!" murahti Rejer ja syöksyi keulakannelle; hänen olisi tehnyt mieli ottaa kanki ja iskeä maahan kaikki mitä eteen sattui!

— Lind oli lähtenyt alas, ja Rejer käyskeli kannella välkkyvänä yönä… Taivas täynnä tähtiä, jotka melkein riippuivat putoamaisillaan, ja meressä fosforihehkua. Peräsin näytti puhkovan kuumaa tuhkaporoa, ja vanavesi kimmelsi vesisäihkynä.

Mutta synti olisi sanoa Rejerin mitään sellaista huomanneen!

Yliperämies siis aikoi todenteolla kosia Saara Rördamia! Oli turha pettää itseään enempää siinä asiassa — juuri niin oli asian laita.

Hänellä oli valittavana: joko antautua taistelemaan hänestä tai uhrautua kilpailijansa hyväksi… sanalla sanoen jättää hänet… koettaa unohtaa hänet… poistaa mielestään, että oli koskaan nähnyt Saara Rördamia, koskaan hänelle puhunut, koskaan häntä siten hyvästellyt.

Rejer näki hänen hahmonsa ja kasvonsa edessään, Mutta hän karkotti sen kohta.

Oliko Lind hänen ystävänsä vai ei? Oliko hän käyttäytynyt kuten toverin tulee vai eikö hän ollut niin tehnyt — kaikkina kuluneina vuosina? Eikö hän puhellut Saarasta hänelle niin luottavasti, että vain lurjus saattoi pettää sellaisen toverin?

Niinpä niin, parahin Rejer Jansen Juhl! Saat ponnistaa, jos aiot pysyä sellaisten miesten vierellä, joiden rinta on leveä…

* * * * *

— "Ja tiedätkö niitä hän minulle vastasi viimeisenä iltana, kun kävin tykkimiestä tervehtimässä", — alotti yliperämies taasen seuraavana iltana. "Kun minä palaan kotiin, niin te olette naimisissa, neiti!" sanoin minä leikillä.

"Minä? Miksi minä naimisiin menisin?… Ottaisin sellaiset huolet hartioilleni! Ikäänkuin ei minulla olisi täysi työ noita hoivatessani!" — hän viittasi mukuloihin päin. "Ei, kiitos, en minä lähde sille tielle, Lind!"

"Ellei hän olisi vastannut tuolla tavalla, niin totisesti luulen, etten olisi talosta sinä iltana lähtenyt kysymättä häneltä, tahtoiko hän ruveta rouva Lindiksi — saadakseni varmuutta, näetkös! Mutta sitten minä ajattelin, että täytyyhän tuollaista asiaa toki harkita; olen minä rakastunut ennenkin ja silloinkin paljon ajatellut! Ja sitten hän sanoi sen niin terhakasti ja varmasti, että minä vain nauroin ja arvelin: vannomatta paras, neitiseni! Mutta usko pois, silloin hänen silmänsä leimahtivat, niin tuimasti hän oli tosissaan.

"Toisinaanhan minä ajattelen, enkö sittenkin ollut tuhma. Olisihan asia nyt selvä! — Mitä sinä arvelet?"

"Mitä tuhannen — osaan minä siitä arvella, perämies!"

Rejer vältti tämän jälkeen, mikäli hänestä riippui, tuontapaisia keskusteluja. Sekä sää että laivaelämä tarjosivat sitäpaitsi enemmän vaihtelua, kun alettiin lähestyä Kapkaupunkia.

* * * * *

Alert oli purjehtinut Table Baita pitkin Kapkaupunkiin, oli sitten purkanut kappaletavaralastiaan Port Elisabethissa ja liukui nyt rivakkaa vauhtia kirkkaan pilvettömän sään vallitessa St Mauritiuksella sijaitsevaan Port Louisiin. Saari tunturimuotoineen ja kasvullisuuksineen, istutuksineen ja huviloineen ja vihdoin itse kaupunki — tuo oli noussut kuin ilmestys kuvastelevan, sinisen meren helmasta.

Siinä venheessä, joka saapui laivan kupeelle ennenkuin oli saavuttu sataman edustalle, oli terveystoimikunnan jäsen ja pitkä, keltainen, kultasankasilmälasinen tohtori, joka teki kaikenmoisia kysymyksiä, kurkisteli ruhviin, katsoi kajuuttaan ja vihdoin vaati nähtäväkseen lääkekirstun, jonka perinpohjin penkoi ja tutki. Hän pisti pikkusormensa kärjen eri rasioihin ja pulloihin, maisteli niiden sisällystä, avasi kääröjä ja kietoi jälleen kasaan, tutkieli päätään pudistellen ja teki jos jotakin.

"Hirteen minut, ellei hän pistänyt mukaansa jotakin kääröä tuolta kirstusta!" sanoi stewardi tohtorin kiivetessä alas nuoraportaita. "Hän oli kuin ilmeinen keltakuume itse!"

"Kunpa päästäisiin lähtemään tästä pesästä!" virkkoi Lind; tuo erinomainen vastaanotto ei häntä huvittanut.

Ankkuritouvi täytyi jättää malaijilaisten sukeltajain huostaan, jotka kiinnittivät sen suunnattoman vahvaan merenpohjassa olevaan rautaketjuun. Laki kielsi omaan ankkuriin turvautumasta. Oli odotettavissa hirmumyrsky, jollaisia niissä seuduissa sattuu ajoittain, joka kolmas tai neljäs vuosi, ja joiden jäljessä liikkui hengenvaarallisia, kosteuden synnyttämiä kulkutauteja.

Lounaispasadin raikkaassa tuulenhengessä sijaiten on Mauritius ennenaikaan ollut ilmastoltaan mitä onnellisin, kunnes saaliinhimoiset keinottelijat raastoivat saaren ihanuuden, sen uhkeat taajat metsät, joissa kasvoi ebenholtsia ja muita kallisarvoisia puulajeja, ja harjottivat sellaista ryöstöviljelystä, joka teki saaresta vaarallisten suokuumeiden tyyssijan.

Lasti oli purettu mitä kauniimman sään vallitessa ja parhaillaan otettiin laivaan sokeria ja ebenholtsia Hampuriin vietäväksi.

Eräänä aamupäivänä, kun he parhaillaan nostivat laivaan suuria sokeritynnöreitä, näkivät he kaikkialla kaupungissa ikkunain ja ikkunasuojusten sulkeutuvan, ja äkkiä alettiin kaikissa aluksissa nopeasti purkaa taklausta. Ilma oli käynyt yhä tukahduttavammaksi pitkin päivää; tuntui melkein siltä kuin painostus olisi ulottunut aina meren pohjaan asti, missä kalat väsyneinä hitaasti liukuivat ketjun yli. Ilmapuntari oli painunut nollan tienoille.

Joka puolelta kaikui: "Hirmumyrsky! hirmumyrsky!"

Laivalla pantiin kaikki kuntoon rajusään saapumisen varalta, luukut tiivistettiin, huippu- ja prammitangot otettiin alas.

Ja sitten se tuli, mustana kuin yö — mylvien ja räiskyen kuin olisi maailmanloppu ollut käsissä.

Ilmanpaino heitti Alertin kyljelleen, niin että se virui vedessä melkein luukkuja myöten; joka hetki näytti takila olevan mennyttä. Pari kolme tuntia kaikki alukset taistelivat olemassaolostaan.

Myrskyä seuraavat saderyöpyt tekivät kaupungissa vallitsevasta kuumeesta hävittävän kulkutaudin, ja jo ennen laivauksen päättymistä oli Alertista lähetetty viisi matruusia ja laivapoika sairaalaan. Jonkun päivän kuluttua oli neljä heistä kuollut.

Eräänä iltapäivänä makasi Lindkin kannella aurinkopurjeen alla heittelehtien — oman reiman sanontansa mukaisesti — kuin kumipallo; ja alhaalla kojuissa oli taas kolme sairastunutta.

Kapteeni tahtoi lähettää heidät sairaalaan. Järjestystä oli noudatettava, jos mieli välttää vastuuta. Hän oli epätoivoissaan; laivapaperit ja kaikki oli järjestyksessä, mutta ei ollut miehistöä, että olisi päässyt lähtemään.

Rejer oli sairaalasta riittävästi selvillä — sinne ei yliperämiestä vietäisi, niin kauan kuin hänen päänsä pysyi pystyssä… se oli suoraan ruumisarkkuun asettamista. — Pois täältä vain, toiseen ilmastopiiriin! oli sairaalan lääkäri sanonut.

Kiniini oli ainoa tehoava keino. Mutta apteekissa sen hinta oli noussut kaksikymmenkertaiseksi. Siitä oli puute, sanottiin, — tai olivat keinottelijat kiertäneet hinnan niin korkealle. Alertin lääkekirstusta sitä ei löydetty ollenkaan, ja nyt älyttiin, että pitkä keltainen otus oli pelastanut sen omaan taskuunsa. Oli kulkutautien aika, ja sopi siis järjestelmällisesti ryöstää laivat.

Rejer lähti maihin kaikkine punnanrahoineen mitä voi saada käsiinsä ja sai kymmenellä punnalla yhtä paljon kiniiniä kuin muuten olisi saanut viidellä shillingillä. Hän varustautui nyt vakavasti ottelemaan kapteenin kanssa ystävänsä maihin kuljettamisesta.

Mikään ottelu ei tullutkaan kysymykseen. Kun hän palasi laivaan, makasi kapteeni kuumeväristyksissä ja oli raivoissaan. Ankarain kuumekohtausten toisinaan hellittäessä hän komensi laivan lähtemään — tänne jääminen merkitsi kuolemaa!

Rejer ei ollut tehnyt montakaan kierrosta kannella kun hän jo tiesi mitä piti tehdä: — miehet oli haettava sairaalasta vielä tänä iltana ja sitten yöllä lähdettäisiin.

Vielä yksi mies sairastunut! — Nyt oli enää neljä työkelpoista kuudestatoista; mutta muutamain intialaisten satamajätkäin avulla asiat saatiin kuntoon, kun hyvin maksettiin.

Rejer lähti itse sairaalaan ja sai kapteenin nimessä miehet kantajien haltuun. Sitten kohotettiin pimeässä joku purje, ankkuritouvin pätkä vedettiin sisään ja suuntauduttiin hiljalleen ulapalle…

XI.

Ystävyys ja lempi.

He purjehtivat pitkin avaraa, rannatonta valtamerta sairaala kannen alla!… Kuumejanoa ja voivottelua — ja tuskin ainoatakaan raikasta tuulahdusta ankarassa kuumuudessa.

— Nyt veti kapteenikin viimeisen huokauksensa alhaalla kajuutassa käskien yliperämiestä pitämään tarkoin silmällä karikoita Fredriksvaernin satamansuun ulkopuolella. Hän uneksi olevansa lähellä kotipaikkaansa.

Kirvesmies kääri hänet Norjan lippuun, asetti virsikirjan hänen povelleen ja kun painot oli kiinnitetty jalkoihin ja isämeidän luettu painui kapteeni Intian valtameren pohjaan.

Rejer huomasi huolekseen, että tuuli alkoi kiihtyä. Jos tulisi myrsky, niin he olisivat aivan avuttomia. Mutta ensimmäinen vaikutus näytti onnekkaalta, sillä useat etukannella maanneet alkoivat nyt liikuskella.

Rejer oli tähän aikaan huomannut ihmeellisten tunteitten nousua itsessään. Ne liittyivät mielikuvaan, josta hän ei voinut irtautua — ajatukseen, jossa hän ei halunnut viipyä, mutta joka yhä palautui — yhä! — ja joka sai hänet suorastaan inhoamaan itseänsä…

Yliperämies Lind makasi kojussaan; hänessä oli tuskin enää henkeä…

Jos hän kuolisi? — Jos sattuisi niin!…

Silloin hän voisi jälleen päästää valloilleen kaikki ajatuksensa ja tunteensa, jotka täytyi tukahduttaa, koska…

Niin, jos tuo ystävä sattuisi kuolemaan…

Se, joka oli kotiin jäänyt, oli hänelle kallis kuin syvin sydänveri! — kaikui hänessä kauan kahlehdittu, mutta nyt vapautunut tunnustus. Hän seisoi tuijotellen tuohon mielikuvaan. Siihen sisältyi kokonainen elämä — koko tulevaisuus…

Sitten hänet valtasi niin voimakas itsensäpilkka ja itsensähalveksiminen, ettei hän tiennyt voivansa tehdä mitään sen parempaa kuin hypätä mereen, jotta laiva vapautuisi sellaisesta halpamaisesta koirasta!

Hän meni alas ja hoiteli perämiestä hellästi kuin lasta — muutti hänet ilmavampaan kajuuttaan, avasi kailetti-ikkunari ja oven…

Hän katseli kalpeita, riutuneita, kasvoja, joissa törrötti mustaa parransänkeä, ja tunsi olevansa kadottamaisillaan ainoan ystävänsä maailmassa! Suru valtasi hänet niin että sydänkuoppaa kouristi. Hänen laistansa ei löytäisi yhdestäkään norjalaisesta laivasta!…

Ja — kun hän taasen oli seisonut hetkisen ruorirattaan ääressä, samat ajatukset alkoivat kehäillä mielessä!

Oliko hänessäkin kuumetta?

Ei, mutta koko hänen kohtaloansa vallitsi alinomainen kova onni — nyt saivat hänen mielensä tuliseen ristiriitaan hänen paras ystävänsä ja — hän siellä kotimaassa! —

— — Vielä muutamia vilpoisia vuorokausia sievässä tuulessa, ja ruhvin suojassa, alahangan puolella ja keulakannella istui joukko hahmoja — kalpeita ja riutuneita, niin että vaatteet riippuivat heidän yllään; mutta silmissä oli eloa, ja ilmaa he hengittelivät ahnaasti, aivan kuin olisi jokaiseen henkäykseen sisältynyt jokin hieno herkku.

"Nyt on luullakseni pahin ohitse", sanoi kirvesmies kuullessaan eräänä iltapäivänä göteporilaisen jälleen "soittelevan" keulakannella.

"Kajuutassa ei ollut kyllin ilmavaa, ja taisi vanavesi huokua hieman kosteuttakin", ja niin kantoi Rejer Lindin kannelle palttinaseinäisen aurinkoteltan alle.

Mutta vasta Alertin päästyä Kap Agulhasiin kykeni Lind ryhtymään kapteeninvirkaan, jolloin kaikki taas tuli tolalleen laivassa hänen ruvetessaan jatkamaan entistä ylähanganvahtia ja Rejerin ollessa alahangan puolella.

Emäpuu kynti viikko- ja kuukausmääriä vakoansa, päivisin vaahtoilevaa, öisin fosforihohteisena välkkyvää.

Sininen tähtikartta levisi jälleen mastonhuippujen yli, ja he olivat aikoja sitten ottaneet selville pohjantähden aseman, peilanneet Azorit ja Teneriffan ja Lindin kunnollisuuden avulla selviytyneet monestakin pulasta huolimatta miehistön vähenemisestä.

— Mitä lähemmäksi Eurooppaa päästiin, sitä alakuloisemmaksi kävi Rejel. Mitä enemmän koti läheni, sitä pimeämmäksi muuttui hänen maailmansa. Hän käyskeli apeissaan mietiskellen… Oikeastaan hänellä ei ollut kotona mitään tekemistä. Minkä vuoksi hän siellä eläisi?… Hammernäs ja kotoseutu näkyivät ahtaina ja synkkinä. Sinne palaamista hän ajatteli kuin tuloa puolipimeään perunakellariin, jossa oli alkanut itää, koskapa äiti kirjotti että "toiset nyt hiljakseen ajattelevat silliä, toiset Amerikkaa."

Niin, Amerikkaa!… Hän käyskeli käyskelemistään.

Göteporilainen istui hajareisin laivanlaidalla isonrustin kohdalla työskentelemässä.

"Missä sinun perintötilasi on, göteporilainen? — Missä isäsi asuu?"

"Ei ole isää!"

"… Entä äitisi?"

"Ei ole äitiä, — eikä sisaruksia!" lisäsi hän lyhyesti. Rejer ymmärsi joutuneensa arkaan asiaan ja löi leikiksi.

"— eikä heiliäkään?"

"Ei sitäkään!" — Hetkisen kuluttua hän lisäsi, katsellen puoliksi merelle: "Minä kuvittelin kerran, että minulla oli sentapainen; mutta hän — meni naimisiin patruuna Bromanderin kanssa."

"Vai sillä lailla! — senkös tähden sinä et milloinkaan 'ehdi kotiin', kuten itse sanot, talvisin?"

"Juuri senvuoksi!"

"Mitä sinä arvelet Amerikasta, göteporilainen?"

"Aikooko perämies sinne lähteä?" kysyi hän ihmeissään herjeten työstään.

"Sopiihan niitä silmäillä niitäkin kulmia, miksei! — kyllä sieltä työtä löytyy."

"Jos perämies ajoissa huomauttaa, niin minä käväisen siellä teidän kanssanne."

"Hampurissa päätetään."

"Hyvä, perämies!"

* * * * *

Joulukuussa he jälleen ponnistelivat talvisäässä Pohjanmerellä — tuimassa luodetuulessa!… Sen he tunsivat hyvin vanhastaan!

Yön pimeydessä he onneksi löysivät Helgolannin, ja sitten he painuivat, pakko kun oli, alaspäin toivoen keksivänsä Neuwarkin ja Cuxhavenin majakat ja saavansa luotsiapua päästäkseen Hampuriin.

— Sataman isot nostokurjet olivat tyhjentäneet lastin, ja Alert makasi nyt hinattuna Steinwärderin luo vastapäätä St Paulia.

Siellä he voivat laivankannelle nähdä joka ilta merimieshuvien valot ja kuulla sieltä kantautuvan metelin. He olisivat voineet tanssia musiikin säestyksellä, elleivät kahden yht'aikaa käynnissä olevan huvittelupaikan äänet olisi toraillen sekoittuneet toisiinsa — siellä oli kaksi karusellia, joissa sopi täyden musiikin soidessa ja värillisten lamppujen hohteessa purjehtia aavaa sinistä merta millaisella aluksella halusi tai jos maalla liikkuminen huvitti enemmän — ratsastaa mielinmäärin sirahveilla, seebroilla, leijonilla, tiikereillä, kameelikurjilla.

Kerran päätettyään säästää oli Rejer napinnut tarkoin taskunsa. Hän pysytteli laivassa ja mietiskeli Amerikkaan lähtöä.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä vähää ennen lähtöä hän sentään oli maissa. Lind oli määrännyt kohtaamisajan ja -paikan.

"Reperbahn'ia" ja "Langereihe'ä" pitkin liikkui sankka ihmisvirta, Joukossa kaikkien kansallisuuksien ja kaikkien ilmanakin meripoikia, sota- ja kauppalaivain miehistöä, aina mulatteihin ja neekereihin asti, jotka astelivat puettuina silkkihuopahattuihin, keltaisiin liiveihin ja punaisiin kaulaliinoihin.

Parvi toisensa jälkeen pysähtyi kirkkaasti valaistujen ikkunain luo, joissa joka askelella esiintyi uusia, puoleensavetäviä ihmeitä: — "Maailman kaunein nainen!" "Boa constrictor eli Jättiläiskäärme!" "Anatoominen kabinetti!" "Meren pohjalla!" "Ennustusta ja noituutta bengaalivalaistuksessa!" "Atleettinainen!" "Vahakabinetti", — viimeksimainitun ikkunassa käännehti alinomaa valkopukuinen nunna, bakkantti ja nuori pyhäinen piika, joka istui ompelemassa.

Alhaalla kellarikerroksissa houkuttelivat kahvilat, ravintolat ja kapakat laulajattarineen ja soittoineen, ja niiden porraskäytävät nielivät alinomaa kokonaisia laivanmiehistöjä, miehiä ja naisia — kaikenlaisia, eikä kadun virta siitä näkynyt ohenevan, liikkuihan vain sameana hiljalleen eteenpäin, kuten Elbe tuolla alempana.

Hiukan kauempana piti Rejer silmällä paria Alertin poikaa.

… Loiskis, kellariin ne katosivat! Sinne jää loppu vuoden palkkaa! mutisi hän. — Matruusi on kuin ahdistettu lintu… varpunen paulain seassa — haikalat hänen ympärillään aina uiskentelevat!

Hän kohautti hartioitaan… Hm, hm! — koko miestä siinä kysytään pelkässä elämisessä!…

Hän istui sirkuksessa Lindin seurassa. Viimeksimainitun oli kerrassaan lumonnut Blenda Hastings, joka tanssi nuoralla, "Ilmatar", kuten hän ilmotuslehdissä itseään nimitti.

Lind huuteli hänelle, seurasi ihastellen hänen liikkeitään… "Katsohan! Rohkea, niin että tohtisi hyvinkin seisoa mastonnokassa varpaillaan! — Kevyt ja sorja kuin katti! — Kello yhdeksän aikaan iltaisin minä aina pistäydyn täällä, silloin on hänen vuoronsa häälyä ilmoilla!" —

Ovelta hän oli ostanut kukkavihon, jonka osasi heittää niin hyvin, että Blenda kiitti häntä syvätunteisimmalla silmäyksellään.

Ja nyt heidän piti lähteä illalliselle.

Lind johdatti hänet erääseen kivijalkaravintolaan, jossa istui laivankapteeneja ja muuta väkeä, jotka samoin kuin hekin tulivat iltahuveista.

Lind asteli suoraa päätä perälle ja tervehti tutunomaisesti erästä vanhahkoa naisihmistä, joka istui myymäpöydän takana, ja pian saapui sisään mustakutrinen, reippaanoloinen kaunotar, joka likeisesti tervehti häntä kädestä. Hän tuntui olevan koko laitoksen sielu.

"Tämä on viimeinen ilta", sanoi Lind, "sillä me lähdemme taas keikkumaan. Huomenna nostetaan ankkuri, ja sen vuoksi minä tahdoin käydä tervehtimässä ja hyvästelemässä teitä, Sally!… Niin, niin se on, huomenna sitä lähdetään", varmisti hän hiukan surunvoittoisesti. "Tämä on minun viimeinen oluthaarikkani tällä kertaa, ja kauan kestää, ennenkuin sen saan niin kauniista kädestä kuin Sally Frankfurterin! Niin hienoa kättä ja niin säihkyviä silmiä ei kasva pohjoisnavalla."

Illallinen tarjoiltiin Lindin yhä lämpimämmin ihastellessa hänen silmiänsä ja erinäisiä muita miellyttäviä ominaisuuksiaan — kohteliaisuuksia, jotka kuusikolmattavuotinen Sally otti vastaan sangen ystävällisesti ja rauhallisesti kohdellen perämiestä hyvänä liiketuttavana ja kelpo ystävänä.

Hänen jäähyväisvakuutustensa ja -vannomustensa sadellessa neiti kääntyi hyllylleen ja otti sieltä, periltä, keltaiseen nauhaan kiedotun käärön tummia sikaareja… "Ne ovat oikeita" — sanoi hän — "minä sain ne eräältä kuubalaiselta laivankapteenilta — tahdotteko?"

"Minä poltan niitä teitä muistellen, Sally, olkaa varma siitä."

Rejer painui ajatuksiinsa ja oli paluumatkalla harvasanainen Lindin polttaessa sikaariaan ja laajasti esitellessä koreata, kunnon Sally Frankfurteria.

Laivalla Rejer ryhtyi, vaikka olikin jo myöhäinen yö, laskemaan ja sijottelemaan joitakin muonavaroja, jotka oli tuotu ruhviin. Hänen ajatuksensa askartelivat.

"Mitä sinä tirkistelet?" kysyi hän äkkiä nähdessään göteporilaisen useita kertoja kumartuvan kailetti-ikkunaan.

"Oli kuin kipinä tai valo tuolla alhaalla", vastasi toinen, "mutta se kai on vain kapteeni, joka vielä valvoo. Hän on varmaankin ottanut jäähyväiset joltakin tänä iltana ja istuu nyt tuolla pimeässä tupakoimassa asian valmiiksi. Se taula syttyy joka satamassa ja sammuu jälleen, kun päästään merelle!" mutisi hän, "ei hänen sydäntään yksi tyttö kauan pidä hameentaskussa!"

Rejer antoi hänelle edelleen tullutta pikku tavaraa. Äkkiä hän suoristihe ja sanoi:

"Kuulehan, göteporilainen! Pari ottelua minä aion kokea kotimaassa, ennenkuin Amerikkaan harhaudun. Ilma tuntuu toiselta täällä pohjanpuolella!"

— Seuraavana päivänä, kun he olivat sivuuttaneet Cuxhavenin ja määränneet suunnan, virkkoi Rejer yht'äkkiä pilkallisesti Lindille:

"Teillä kun on päässänne niin paljon naisväkeä, perämies, niin olette varmaankin unohtanut — fredriksvaerniläisen."

"Saara Rördaminko? Ei toki — hän on liian hyvä unohdettavaksi, ja kun tässä päästään kotiin…"

"Niin, minä pidän eniten selvästä vedestä ja rehellisestä pelistä, perämies — tahdon vain varoiksi sanoa, että tuollaisissa asioissa miehen on oltava mies, ja että toveruus tulee toisessa linjassa minun mielestäni. Nyt te tiedätte, mitä suuntaa minä liikun."

Lind katsoi häneen pitkään hämmästyksissään.

"Älä lähde sille reitille, Juhl! Se on pelkkä hyvä neuvo, näetkös, merimiehelle, jolla ei vielä ole erinomaisempia tarjottavana. Merimiesten ei oikeastaan pitäisi mennä naimisiin ennenkuin viidenkymmenen iällä voidessaan hyvissä varoin vetäytyä pois mereltä. Muutenhan asia on omasi; kukin saa purjehtia tuulivarainsa mukaan."

Sitä juuri Rejerkin ajatteli; hän aikoi suunnata itse kulkunsa ja laskeskeli nyt, että hänen pitäisi voida suorittaa perämiestutkintonsa niinä viikkoina, jotka Alert tulisi makaamaan Trondhjemissa.

… Taaskin pureva länsituuli ja ilkeät myötäiset aallot! Ja mitä likemmäksi Norjan rannikkoa tultiin, sitä kiusallisemmaksi asia kävi. Virta ja tuuli tahtoivat kumpikin taholleen, mutta molemmat ahdistelivat täysin yksimielisesti laidan saumoja ja lustoja; jokainen aalto oli kiperä ja kiero kuin asianajaja.

"Ei edes tiedä, onko se ylä- vai alahangan puolella", sanoi kirvesmies, "mutta hyvin sen tuntee tullessa!" — lisäsi hän, "kun samassa tuli virran kohottama hyökylaine, joka murskasi osan etukannen katoksesta. Se sattui lähellä Bergenin väylää, ihan Bukn-vuonon suun ulkopuolella."

"Tuskin kaksinreivattu märssypurjetuuli", mutisi Lind kiukuissaan, "ja sittenkin särkyy toinen kohta toisensa jälkeen. Ei minkään isännistön kannata pitää siivo alusta Pohjanmerellä kulkemassa!… Sanotaan: 'niin arka ja varovainen kuin Pohjanmeren laivuri', mutta hullu hän olisi, ellei varoisi! Sitten menevät menojansa kaidepuut, sitten venheet, vihdoin kenties kokkapuu — kareja, matalikkoja, merivirtoja — sudenilma! Saavat sanoa minua vanhaksi ämmäksi, jos liikun Alertilla Pohjanmerellä yhtään sen enempää kuin on tarvis päästäkseen jälleen pitkille matkoille." Yksi ainoa asia saattoi tärvellä Lindin hyväntuulen, ja se oli juuri laivan vahingoittuminen. Pari kannenkatoksen murtunutta laudanpalasta suututtivat häntä ja saivat hänet käyttäytymään aivan kuin olisi häneltä oma sääriluu murtunut.

"Mitäs sinä siellä seisot niin kovin tuijottelemassa, Juhl!"

"Kas tässä!"

"Mitä hittoa?" ähisi Lind.

"Katsokaas vain — näitä kahta! Hyökyaalto ne oli heittänyt vintturinköyteen."

"Rojua — paiskatkaa ne mereen!… Pari pikkukalaa!"

"Niin, pari silliä — oikeita talvisillejä!"

"Olipa kesä- tai talvisillejä! Kannenkatos se on mennyttä."

"Kas, kuinka ne ovat kiiltäviä ja lihavia, ruusunpunaisia kuin helmiäinen ja selästä tummanruskeanvihreitä kuin metalli. Nämä ovat aivan oikeata lajia — suuria, tukevia ukkoja — oikeita Pohjanmeren poikia. Ne tulevat talviasussaan ulkoa mereltä! Tämä on maukas kappale."

"Anna sitten kokin keittää ne!" — Lind lähti kiukuissaan hänen luotaan.

Rejer käski tuoda sangollisen merivettä, jonne hän pisti sillit nähdäkseen, vieläkö niissä oli henkeä. Mutta kuolleita ne olivat — kuolleita kuin silli.

Hän tutki ihan loppumattomiin näitä kalalajin kahta merkillistä yksilöä, kunnes ne vihdoin illalla tuotiin paistettuina hänelle ja Lindille kajuutan pöydälle.

"Maistuu tosiaankin herkulliselta", myönsi Lind, joka oli voittanut pahimman, kannenkatoksen särkymisestä aiheutuneen kiukkunsa.

Mutta Rejerissä nuo kaksi silliä olivat herättäneet eloon mahtavan muistelojoukon.

Heti kun seuraavan aamun koiravahdin aikana alkoi valjeta, hän lähti silmäilemään kohti rannikkoa; yhteen menoon hän seisoi kaukoputkineen laivanlaidalla tähystelemässä.

Udsire ja Karmen olivat näkyvissä. Hän huomasi kalastajavenheitä ja sillialuksia talviaamun harmaassa sameudessa — olivatpa tuttuja muodoltaan nuo purjeet! Siellä täällä erotti hän kaukoputkellaan jonkin varastoaitan harjan tai karien väliltä pilkottavaan tupain oviaukon — siellä täällä jonkin suolaamon.

Niinpä — kyllä hän väylän tunsi! Sitä pitkin hän oli purjehtinut vallottamaan maailmaa ja Hammernäsiä — isäntärenki Andersin ja kaikkien muiden merisankarien keralla…

Ihmettä, ettemme hukkuneet kuin hiiri vesitynnöriin, mutisi hän.

Nuoruuden syvä pettymys oli jättänyt hänen mieleensä pistävän piikin, ja hänen poika-aikainen kotiseudun rakkautensa ja ylpeytensä oli kääntynyt katkeruudeksi. Mutta siitä huolimatta hän nyt seurasi kaikkea äärimmäisen jännityksen ja tarkimman mielenkiinnon tilassa. Kaukoputken avulla hän otti selville sen luodokon, jossa hänen venheensä oli ollut sillijoukon saapuessa — selvitti itselleen, missä kalapaikat olivat, haeskeli Stolmenin puolelta sitä kohtaa, jossa hänellä oli ollut nuottaosuutensa…

Trondhjemiin purjehdittaessa täyttivät nämä seikat koko ajan hänen mieltänsä.

XII.

Liian myöhään, neiti Rördam.

Lippu puolitangossa kapteenin ja matruusien kuoleman johdosta liukui Alert Fredriksvaernin satamaan eräänä päivänä toukokuun alussa. Aluksessa oli jonkinlaista juhlallisuutta, omituista hiljaisuutta koko siinä tavassa, miten se ankkuroitui, ja laiturilla sekä veistämövallilla oli ihmisiä mustanaan.

Oli jo kauan tiedetty, mitä oli tapahtunut; kertomus kuolemantapauksista ja Alertin St. Mauritiukselta lähtemisestä oli talvella muodostanut yleisen puheenaiheen. Mutta sittenkin oli omituisen jännittävää nähdä aluksen itsensä tulevan ja ikäänkuin itse kertoilevan kohtaloistaan raakapuillaan, surulipuillaan ja viireillään. Sukulaisia ja ystäviä, veljiä ja sisaria seisoi tuolla ryhmissä; toisia oli pikkuvenheissä satamanselällä tähystelemässä omaisiaan. Mutta tavattoman kauan kesti, ennenkuin Alertista lähti venhe maihin.

Vihdoin se tapahtui.

Neljä matruusia oli venhettä soutamassa, ja perässä istui Lind suruharso hatussa. Tiedettiin, että hän meni rouva Berentsenin, kapteenin puolison luo, kertomaan tapahtumista.

Etukannella seisovalla Rejerillä oli täysi työ pitäessään silmällä purjeita ja raakapuita järjesteleviä miehiä, mutta tavantakaa hän sentään suuntasi kaukoputken kohti laituria ja vallia. Hän poimi sieltä näkyviinsä kasvot toistensa jälkeen ja löi hiukan synkistyneenä kaukoputken kasaan.

Purettiin parhaillaan jotakin Trondhjemista tullutta lastia, ja Lindillä oli niin kiirettä olemista isännistön luona täällä samoin kuin Laurvigissäkin, että Rejer sai ankkuroitumisesta lähtien ottaa huolekseen sekä yli- että aliperämiehen tehtävät.

Suoraan pakkahuoneen takana tuolla oli tykkimiehen talo, sen Rejer tiesi, ja hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut nähdä puhki sen seinien.

Ensimmäisinä parina kolmena kiireellisenä työpäivänä ei ollut aikaa käväistäkään maissa, kunnes Lind eräänä iltapäivänä palasi laivalle.

Hän oli jokseenkin luoksepääsemätön käyskellessään siinä edestakaisin kannella pyhätamineissa ja silkkihuopahattu päässä ja välittämättä edes mitään tiedustella. Hänen käyttäytymisessään, puoleksi halveksivassa, huolettomassa kuljeskelussa ja tuossa tavassa, miten hän aina puraisi mällin poikki ja sitten sylkäisi sen laidan yli, oli jotakin, jota Rejer ei sietänyt; se ei ollut ollenkaan kohtelias, vaikka hän oli saanut seistä täällä päivän toisensa jälkeen ahertamassa paljon yli velvollisuuksiensa hänen puolestaan!

Lind meni alas kajuuttaan mainitsematta mitään siitä, voiko Rejer katsoa olevansa vapaa tänä iltana. Kun stewardi meni alas kysymään, eikö kapteeni tahtonut mitään syötävää tai juotavaa, hypähti hän seisoalleen ja kiljaisi "ei!" niin että stewardi tuli portaita ylös kuin ammuttu luoti.

Hetkisen kuluttua Lind palasi kannelle merimiesasussa:

"Kutsukaa miehet takakannelle", käski hän; mutta tuntui siltä kuin hänen olisi ollut vaikea saada ääntä kurkustaan.

"Taitaa olla jotakin hiton hullusti!" arveli puosu Rejerille, "tileissä jotakin edes vastausta."

Mutta kun he sitten kokoontuivat, niin hän vain lyhyesti luki kirjeen, jossa isännistö hänen kuntonsa ja ansioittensa perusteella antoi hänelle Alertin kapteenin viran.

"Ja sitten grogia niille tietysti — ja illalla vapaata!" sanottiin Rejerille jälkeenpäin aivan lyhyesti.

"Hyvä, — eikä suinkaan kapteenilla ole mitään sitä vastaan, että minä kallistan lasini tuon ilahduttavan tapauksen kunniaksi maissa missä haluan?" tiedusti Rejer.

"Eipä tietenkään."

"Minä luulin, että pukisit itsesi koreaksi!" sanoi hän sitten pilkallisesti, mutta ilmeisesti hiukan leppeämpänä, kun Rejer lähti laivalta.

Mikä häntä vaivasi?… Pukisin itseni koreaksi? — Ahaa? — Hän pelkäsi minun lähtevän tykkimiehen taloon!

Omituisen ahdistavin tuntein hän kulki katua kevätpäivän sammuessa, mutta auringon vielä välkähdellessä siellä täällä ullakonikkunoissa.

Mäessä pisti raikkaan viheriä ruoho esiin kosteasta mullasta, ja veistämövallilla paistoivat voikukat loistavan keltaisina kuin pienoisauringot. Kadulla melusi, huikkaili ja juoksenteli poikaparvia pikkutyttöjen hyppiessä "paratiisisilla". Mustat, kosteat viivat, joita he olivat maahan piirtäneet, osottivat miten äskettäin jää oli sulanut…

Laivalla he olivat aamulla kuulleet käenkukunnan saarelta lounaasta päin, ja kirvesmies oli haastellut Norjan ruoka-aittain liikkiöistä. Oli täysi kotoinen tunnelma; he tunsivat olevansa omassa maassaan.

Hän kääntyi sisemmälle kaupunkiin nähdäkseen vilahdukselta tykkimiehen taloa.

Hän sävähti. Tuossahan se olikin — kaikki pikku ikkunat reippaasti merelle päin tähyävinä! Niistä oli toinenkin kerta katsottu ulapalle, mutta kenen vuoksi?… Keittiön liedellä paloi leikkivä tuli, ja pihalla oli pesu vaatteita kuivamassa aina puuvajan tienoille asti — kyllähän nuo paikat tuttuja olivat!

Hän ei kulkenut talon ohi; hän ei halunnut näyttäytyä, ja vielä ei ollut aivan pimeä…

Hän suuntasi kulkunsa suoraan Wallan luo mäen kulmaan. Hän, jos kukaan, tiesi kaikesta kertoa. Walla näkyi varsin hyvin huomaavan hänet jo matkan päästä, mutta käänsi vain hiukan päätänsä. Huono merkki! arveli Rejer. Puhalsiko nyt noin tuimasti vastaan? Rejerin tullessa likemmäksi hän jälleen kumartui eteenpäin ja oli olevinaan ihmeissään. Hän istui nyt kuten ennenkin jalat korissa, mutta oli lisäksi keksinyt oivallisen keinon säävaikeuksia vastaan asettumalla isoon, edestä avattuun ja pystyyn nostettuun tynnöriin; siellä hän istui mukavasti kuin nojatuolissa, piilossa kaikkinaisilta vaaroilta, ja jos sade sattui, niin hänen tarvitsi vain kohottaa katoksi suuri sininen sateenvarjonsa.

Rejerin tervehdykseen hän vastasi ystävällisesti; mutta hyvin saattoi huomata, että se tapahtui ilman minkäänlaista tunteen ylivoimaisuutta. Pikemmin hieman varoen ja niin välinpitämättömästi kuin he olisivat viimeksi nähneet toisensa eilen ja huomenna tulisivat taas varmasti tapaamaan.

"Hyvää iltaa, rouva Wahl! — Olettepa saanut oivallisen kuoren istuaksenne."

"Olenpa — saan kiittää Jumalaa ja kauppias Eberhardia, joka tynnörin minulle lahjoitti."

"Niin että teillä on nyt tavallaan oma tupa, rouva Wahl!"

"Ei toki" — hän yskähti — "ja nyt on asia niinkin, että minä" — hän yskähti — "minä käyn nyt vanhaksi, näettekö — ja tarvitsen hyvinkin pari huonepahaistani itse. Niin, tiedättehän te — ja tilaa koreille yöksi, ymmärrättehän…"

"Tietysti, tietysti, rouva Wahl."

"Mutta muuten — jos teillä taas on jotakin myytävää, niin tiedättehän, ettei vanha matami Wahl" — hän kumartui tutussa ruskeassa viitassaan sytyttämään korin vierellä olevaa lyhtyä — "ei kiellä palvelustaan vanhalta tuttavalta, joka sentään on rehellisesti maksanut — ainakin minulle, sen uskallan totuuden nimessä sanoa kenelle kysyjälle hyvänsä."

Ohhoh! — Häneen on puhaltanut kahdelta taholta, ja nyt hän ei tiedä, mitä minusta ajattelisi.

"Sallikaahan minun avustaa teitä, rouva Wahl! — Tällä kertaa minä en myy enkä lainaa." Hän kopautti taskuansa tuntien, että tässä oli parannettava luottoansa.

Kasvot kirkastuivat ja kävivät melkein neuvottomiksi. Leuan, poskien ja nenänpään pyörylät muovautuivat hymyilevään, hyväntahtoiseen hämmästyneeseen ilmeeseen, ja kulmahampaat pistivät esiin:

— "Eihän toki!"

"Ja nyt minä olen jo jonkun aikaa ollut perämies — suoritin tutkinnon tuolla Trondhjemissa."

"Niin, eikös olekin niinkuin minä aina olen sanonut, että te olette oikein —" alotti eukko hämmingistään selviten.

"Älkää puhuko paljoa, rouva Wahl! — No, onko luutnantti Albrechtsenilla tänä vuonna monta merikoululaista? Ja miten tässä kaupungissa muuten jaksellaan?"

"Sattuuhan niitä muutoksia joka vuosi. Minunlaiseni vanha eukko, joka istuu kadun kulmassa, näkee sekä tulijat että menijät."

"Mitenkäs tykkimiehen perheessä voidaan?"

"Herra meitä auttakoon, eihän se niinkään erinomaista ole. Neiti saa nyt hiukan unohtaa suurellisuuttansa, kun on pidettävä huolta niin monen suun ruokkimisesta. Niinkuin kaikkikin saamme oppia tekemään, kun hiukan kauemmas elämässä ehditään."

"Mitä te siinä höpisette, rouva Wahl? Onko tykkimies kipeä vai — ehkä kuollut?"

"Niin, te ette ole tainnut siitä kuulla, kun poissa olette ollut. Mutta kunnollinen ja arvossapidetty mies hän oli ja itse ankaruus kaikissa veistämön toimissa, se sanottiin hänen haudallansakin. Ei, vanha Haupitsi ei enää kolua veistämöön eikä sieltä takaisin — eikä katsoa siristele tänne minua ja korejani kohti, kuten tapasi tehdä ollessaan sillä tuulella; se merkitsi sitä, että hän vielä muisti Anna Ludvigsenin, vaikka nyt olikin tanssi toiseksi muuttunut, hän käveli puujalalla ja minä tässä istuskelin. Hohhoi — vanha parka istuu tässä yksinään ja näkee toisen toisensa jälkeen maailmasta katoavan… Vanhan yksinäisen vaimon ajatukset useinkin niin suurenevat, Juhl." Hän pyyhki silmiänsä.

"… Elokuun viimeisenedellisenä päivänä hänen sitten täytyi lähteä Luojansa luo. Niin, silloin se tapahtui. Luuvalo se lopun teki, eikä siinä auttanut potkia tutkainta vastaan — pois vain piti turvattomien lasten luota, puujalka täytyi heittää lepäämään. Eihän se talo paljon arvoinen ole. Tytär on sitten tietääkseni saanut hienopesua upseereilta. Pojat käyvät koulua, näen mä. Mutta onhan hänen oloissaan eroa entisen ja nykyisen välillä. Haupitsi oli kuin suuressa arvossa pidetty virkamies tässä kaupungissa, sekä kadulla että muuallakin missä esivalta tuli kysymykseen; ja mitä viiri osotti Haupitsin talon katolla, sitä arvelivat sitten melkein kaikki muutkin."

Rejer ei enää kuunnellut eukon puhetta.

"Hyvästi, rouva Wahl!" — sanoi hän äkkiä, ja eukko näki hänen painuvan katua alaspäin samaa tietä kuin oli tullut.

Taaskin hän kääntyi kohti tykkimiehen taloa ja meni nyt väistelemättä. Maksoi mitä maksoi, hän ei aikonut palata laivalle näkemättä Saaraa ja ottamatta selkoa, miten hänen asiainsa laita oli sillä taholla.

Pihalla hän näki parin pesunuoran nytkivän ja heilahtelevan, ja halkovajassa näkyi palavan lyhty.

Hän tiesi kyllä, kuka vajassa oli, ennenkuin ovelle ehti.

Saara seisoi häneen selin ja otti alas viimeisiä kuivamaan ripustettuja vaatteita.

"Hyvää iltaa, neiti Rördam!" sanoi hän. Neiti kääntyi niin äkkiä, että nuora putosi. Siinä se nyt makasi, ja vaatteet sen mukana.

"Oh, kuinka te peljätitte minut!" huudahti hän kumartuen nopeasti nostamaan nuoraa; mutta Rejer huomasi selvästi, että hän oli yllätyksestä ihan punaisissaan. "Ei, ei, neiti Rördam! Kyllä minä nostan sen." Kiireissään hän melkein tempasi nuoran toisen käsistä ja alkoi etsiä naulaa, johon olisi sen kiinnittänyt.

"Tuossa se on!" sanoi hän osottaen seinässä olevaa pientä naulanpäätä. Hän yritti turhaan saada nuoraa kiinni.

Vielä kerran valahtivat kaikki valkoiset vaatteet maahan.

"Ei, neiti, tuohon sopivaa solmua ei tehdä minun taidollani."

"Sitten kai minun täytyy teitä opettaa. Minä teen näin!" — hän vain kietaisi nuoran mutkalle naulanpäähän.

Hänellä oli kuitenkin omat vaikeutensa, kun kuivaneet oli koottava nopeasti koriin; tuo tapahtui hiukan säikähtyneesti.

Hän rauhottui vasta, kun Rejer alkoi puhua kuulleensa, että talossa oli surua ja että hän sentähden oli aikonut käydä katsomassa kohta maihin tultuaan.

Rejer ei saanut koria haltuunsa, mutta tahtoi välttämättä kantaa keittiöön sylyksen puita.

"Teillähän ei ole nykyään muuta kuin lapset apunanne, neiti Rördam! Mielelläni minä pilkkoisin teille puita jokaikinen päivä."

"Kiitos vain, minä voin ottaa apua niin paljon kuin haluan — minulla on kyllä varoja", torjueli hän leikillisesti.

Keittiössä Saara alkoi keskustelun kestäessä vispilällä kostuttaa pesuvaatteita.

— "Tiedänhän minä sen, neiti Rördam! Mutta kun ei ole kenestäkään huolehtimista, niin pian ne kämmennahat ohenevat. Tehän tiedätte, kun on vain pelkkä oma itsensä…'"

"Te voitte niin sanoa, Juhl, mutta minä!" — vispilän liike lakkasi, neiti kääntyi vakavana häneen päin ja näytti nyt erittäin espanjalaiselta! — "minulla on tuolla neljä lasta hoidettavanani." — Hän viittasi tupaan, josta kuului leikin melu.

Rejer tunsi selvään, että tämä merkitsi ystävällistä kieltäytymistä; — aivan kuin olisi laivankansi murtunut hänen allansa.

Lapset olivat hauskinta, mitä hän tiesi — puhkesi hän puhumaan suunnattoman vakuuttavasti. Mutta neiti nauroi ja aikoi kysellä Alertin matkasta.

Silloin muuttui Rejer harvasanaiseksi ja miettiväiseksi; neiti sai yksin pitää keskustelusta huolta.

"Minä kuulin, että olette suorittanut perämiehentutkinnon, Juhl!"

"Keneltä? — Kuka sitä on…"?

Hän hämmentyi hiukan — "En tosiaankaan muista…"

Rejer näki yht'äkkiä Lindin kasvot edessään."… ellen sitä kuullut… puosmanni Torgersenilla" — lisäsi hän sitten.

Se kevensi — mutta ei antanut täyttä varmuutta.

"Talvella me kuulimme kaikista St. Mauritiuksella sattuneista onnettomuuksista ja siitä miten te purjehditte kuumetaudin raivotessa laivalla", jatkoi hän nähdessään Rejerin olevan aivan alakuloinen ja kalpea.

"Niin, kyllä se oli ikävä matka!"

"Torgerseniin saivat kirjeen, jossa kerrottiin kaikesta. Siinä oli paljon hyvää teistä — mutta sitä minä en epäillytkään, että kun jotakin tärkeätä sattuu, Rejer Jansen Juhlkin mainitaan." Hän koetti laskea leikkiä, mutta ilme oli lämmin, ja ääni tuntui melkein värisevän. "Ettekö ajatellut silloin, että voisitte itsekin sairastua?"

"En!" — huudahti hän äkkiä — "mutta minä sanon teille, mitä ajattelin siellä ollessani… Ajattelin Norjaan jäänyttä kaunista neitoa, jota en koskaan enää ole voinut saada pois mielestäni! Ja häntä ajatellessani minä rukoilin Luojaani, että hän antaisi minut itselleni takaisin, sillä se, joka seisoi peräsinpyörän ääressä, oli susi ja murhamies!… ja ettei hän minua hitaasti kiduttaisi, vaan antaisi hänet minulle — kaikkine lapsineen, mitä hänellä sitten lieneekään!" lisäsi hän kiukkuisesti ja loi silmäyksen tupaan päin. "Sen neidon minä olen aina ajatellut koristekuvaksi kolminkertaiseen tammikokkaan, keinumaan meren vaahdossa vyötäistä myöten, povi korkealla ja ilme tuollaisena kuin teidän — niin, sillä on pään ja niskan asento aivan sama kuin teillä, neiti Rördam! Hän näyttää katselevan yli koko meren ja sanovan aalloille: 'Kyllä minä teidät muserran!' Siinä on vähän sen ajatuksia, joka osaisi rynnistää hellittämättä tässä maailmassa, jos vain saisi hänet, jonka kanssa tahtoisi purjehtia. Niin, neiti Saara Rördam, — minusta ei ole tänään tehty kapteenia — minä en ole juhlatamineissa, en ole reima enkä hieno, olen ruma — nenäni on pitkä… monessa asiassa olen takapajulla! Mutta — antakaa te lupauksenne Rejer Jansen Juhlille, niin petetyksi ette tule, ei vieraitten naisten vuoksi — ei minkään vuoksi maailmassa, niin kauan kuin minussa henkeä on!"

Hän oli lähestynyt silityslautaa, seisoi nyt aivan ääressä ja katsoi Saaraa silmiin.

Toinen oli pitkä, hän vielä pitempi… Toinen seisoi kuolonkalpeana vispilä astiaan vaipuneena ja suu puoliavoinna…

"Mutta Juhl! — Olkaahan järkevä! — Neljä… neljä lasta…"

"Pelkkää huvia, sanon minä! — Ja kun minä olen ulkona merillä, niin nehän ovat talossa ihan välttämättömät!"

Hetkisen vaiti oltuaan sanoi toinen:

"Kun oltiin tanssissa tuolla kenttämajalla viime vuonna, niin te istuitte penkillä aivan kuin omana seurananne katsellen niin kursailematta minua ja meitä kaikkia, ja sillä kertaa minä ajattelin, että kenenkään kehnomman miehen kanssa minä en koskaan mene naimisiin!… Sitten illalla minä tiesin, ettei kukaan muu voinut tulla kysymykseen, — jos minä olisin ollut samassa asemassa kuin toiset, vailla niitä, joista minun on pidettävä huolta. Sen vuoksi minä ajattelin, että häneen ei pidä ensi hädässä sellaisia ajatuksia herättää, sillä hän saattaisi ehkä panna liian pahakseen, kun minun täytyisi kieltäytyä. Minä tein mitä voin, Juhl."…

"Niin, nyt se sellainen on aivan liian myöhäistä, neiti Rördam!"

XIII.

Rejer suuntaa kulkuosa kohti Hammernäsiä.

Oltiin matkalla Danzigista Bergeniin kolme neljä viikkoa myöhemmin. Rejer käyskeli pureskellen puutikkua ja hautoen tulevaisuudensuunnitelmia — alaa, mille voisi antautua…

Lind oli Danzigissa jälleen päässyt vanhalle hyvälle tuulelleen.

"Kuulehan, Juhl!" sanoi hän äkkiä lakaten viheltämästä reipasta säveltä, "minä luulen pelastuneeni joutumasta naineeksi ja sidotuksi mieheksi!… Minä olin kolmannen kerran kosimassa, ja kun se ei onnistunut kotimaassa nyt viimeksi, niin Hannu Lind on patentti — patentti!" toisti hän lyöden piipunvarrella sääreensä.

"Vai niin! — Mutta minäpä en ole pelastunut!… Minä kosin ensimmäisen kerran."

"Vai niin? — Aa-haa!"… hän kääntyi kiukuissaan menemään.

"Muuten" — lisäsi hän vielä — "olit sinä ainakin toista kertaa niillä retkillä. Ensimmäiselle sinä lahjotit hopeavitjat, muistatko? Mutta hän oli ikävä kyllä kihloissa — tohtori Fredriksenin kanssa!"

"No, no!"

Lind meni ihan tulipunaisena keulakannelle.

"Mitäs tässä tyhjiä, Juhl!" sanoi hän äkkiä palatessaan. "Minähän olen tässä ollut iloinen kuin varsa, kun en joutunut naineeksi mieheksi ja sen semmoiseksi, johon en kelpaa; ja sinä teet minut uudelleen hulluksi. Ota hänet, poikaseni — sinussa on kunnollista ankkuripohjaa!"

He istuivat penkillä hytin ulkopuolella kummallakin grogilasi edessään tuon molemmille, joskin eritavoin mielenkiintoisen tapauksen johdosta. Kaukana lounaassa alahangan puolella näkyi laivanlaidan yli Rügenillä oleva Arkonan majakka…

"Yksinkertaisinta tietysti on", arveli Lind, "odottaa pari vuotta, niin että pääsee ylenemään kapteeniksi — esimerkiksi Alertilla minun jälkeeni, kun minä vaihdan alusta."

"Ei, kiitos…"

"Ymmärräthän, että kaikki muu on vieläkin kaukaisempaa!"

"Ei, kiitos!"

"… ja olethan sinä palvellut itsellesi ansioita merellä kaikkina näinä vuosina…"

"Ei, kiitos, sanon minä!"

"Miksi?"

"Siksi — että minä… minä en tahdo! Elää ja kuolla laivankapteenina nyt, kun menen naimisiin! Pusertaa laivaa vuoden toisensa jälkeen halki merien vain toisten laskuun! Ei, kiitos! Jos minä aluksen otan, niin teen sen raivatakseni tietä itselleni ja harjottaakseni jotakin liikettä siinä ohella. Jotakin itsenäistä ammattia minä haeskelen." Hän työnsi lasin kauas luotaan.

— Eräänä päivänä he keinuivat Bergenin lahdella mastometsän seassa, ja siellä sai Rejer postikonttorista paksun kirjeen, joka näytti olevan Saaralta. Avatessaan sen hän löysi sisästä kaksi Aa-vuonolta lähetettyä kirjettä.

Toinen oli hänen äidiltään:

'Rakas poikani!

Mitä tulee naimisiinmenoosi Saara Rördamin kanssa, niin tiedäthän sinä, että vanha äitisi, joka on kantanut sinua sydämensä alla, toivoo vain kaikkein parasta siitä, että sinä nyt kotiudut maihin, joskaan en oikein ymmärrä, kuinka sinä voit ottaa kaikki huoleksesi. Ainakin Haarstad — en tiedä Ottilian mieltä tässä asiassa, hän ei virka mitään — arvelee tietysti, että neljä lasta on aivan liikaa! Mutta kun muistin sinun olentoasi, ja kun sinä kerroit hänestä ja kaikesta, niin minut valtasi aivankuin suuri luottamuksen toivo, vaikka en odotakaan saavani hänen silmiänsä nähdä; sillä sinun Hammernäsiin tulostasi en ikävä kyllä koskaan kuule sinulta mitään. Tila on nyt mitä pahimmassa hoidon puutteessa, ja niitä on tässä muitakin kuin minä, jotka sanovat samaa; tarkotan Ottiliaa. Raukka, ei hänelläkään ole iloa. Haarstad on ilkeä, kuten ennen kerrottiin; mutta kun hän nyt kiusasi häntä sanomalla aikovansa kaataa Hammernäsin hongan, niin silloin hän sai tuta Juhlien voimaa. Eräästä päivästä lähtien hän näet kokonaan on vaiennut asiasta, ja minä luulen hänen pelkäävän, että siitä saattaisi tulla hänen ruumisarkkunsa; — mutta eihän tuollainen heidän välejänsä paranna. Rejer, poikani, äitisi ainoa toivo! Katsos sitä minä tahdoin sinulle sanoa, että minun silmäni ovat monista syistä, eikä vähiten Ottilia-rukan vuoksi, avautuneet huomaamaan, että sinä yksin meidän joukostamme olet pelastanut oikean elämäsi ja miehuusvoimasi, kun näennäisesti niin ymmärtämättömällä tavalla lähdit täkäläisestä ahtaudesta. Olisinpa minä nyt ollut niin nuori kuin olen vanha, Rejer! Tuota äitisi nyt toivoisi; hän ei voi olla sitä toivomatta ja tekee sen mahdollisesti sitäkin kiivaammin, kun täytyy siitä ympäristölleen vaieta. Mutta hyvä oli tietää vielä haudassani, että multani ääressä seisoo poika, joka ei ole lännenpuolen kerskureita huonompi. En tahdo mieltäsi pahottaa; mutta kauan, tarkotan monta vuotta saat olla tällaista kuulematta. Hengitteleminen käy yhä vaikeammaksi ja rintaan koskee. Se onkin kuin enne, kun alkaa kovin paljon ajatella. Jumala meitä armahtakoon, sekä haudassa lepääviä että muita; kyllähän siinä muuten keriä saisi ja moni sotkuinen kohta joutuisi käsiteltäväksi. Nuoret ovat ottaneet vanhoja ja vanhat nuoria meidän suvussamme pitkin maailman sivua, asettaen aina elatuksen murheen korkeammalle muita asioita ja Jumalan ääntä rinnassaan.

Jotakin, kuten saat nähdä, minä olen kätkenyt sinua varten, ja ne sata taalaria, jotka kerran lähetit kotiin kalastusretkeltäsi, ovat vieläkin samassa kirjeessä, jossa ne lähetit ja pastorin hallussa, etteivät toisten kynnet niihin pystyisi…'

Toinen kirje, joka oli lähetetty kaksi viikkoa myöhemmin, oli hänen sisareltaan Ottilialta, ja siinä ilmotettiin, että äiti oli äkkiä kuollut.

Eräänä päivänä oli hän alkanut kiivaasti kävellä tuvassa edestakaisin, kuten hänen tapansa oli kohtausten alkaessa. Äkkiä hän oli painanut kättä rintaansa ja sanonut: — "Nyt minä kuolen, Ottilia!… Sano Rejerille terveiseni!"

Rejer jäi istumaan kirjeet kädessään. Koskaan ei ollut hänen ajatuksiinsa juolahtanut mitään sellaista, että hänen väkevä, rotevarakenteinen äitinsä voisi kuolla. Ja tieto siitä, että se nyt oli todella tapahtunut, tuli niin odottamatta, että hänen oli vaikea koota ajatuksiaan.

Hän oli rakastanut äitiänsä palavasti, hellästi! Hän oli uneksinut vievänsä hänet Aa-vuonon vanhanaikaisesta pesästä siihen uuteen, jonka hän aikoi hankkia. Äidin olisi pitänyt se nähdä; — aina hän kuvitteli näkevänsä äitinsä suuren, voimakkaan hahmon tuvassa ja itsensä häntä hämmästyttämässä yhä uusilla suunnitelmilla.

Ja nyt — nyt ei häntä enää ollut olemassa! Mitä hän sinä päivänä laivalla puuhailikaan, aina väikkyi äidin kuva hänen edessään, ja toisinaan tuntui rinnassa suonenvedontapaista puristusta, joka ikäänkuin räjähti silmiin.

Vasta myöhään yöllä suru vihdoin purkautui ilmi. Hän itki kauan ja hillittömästi, kuten oli vain poikasena itkenyt.

Hän makasi ajatellen Hammernäsin honkaa, joka seisoi siellä kummullaan ojentelevine, ryhmyisine, punaisine oksineen, ja muisti, miten hän aina lapsuudestaan asti oli mielessään liittänyt toisiinsa sen surullisen tuulessa naksaamisen ja äidin raskaat huokaukset.

Äitikin oli oikeastaan viettänyt koko elämänsä huokailun merkeissä.

… Koukistuminen, taipuminen, ja mutkistuminen miehen ja olosuhteiden mukaan oli käynyt tuolle voimakkaalle, leveälle luonteelle melkeinpä omantunnon asiaksi; mutta hänen silmänsä, hänen suuret kasvonsa raskasmielisine ilmeineen, ja rinnasta purkautuvat syvät, raskaat huokaukset olivat ilmaisseet, että syntyään valtava runko narisi taipuessaan. Tuskin vähiten sinä päivänä, jona Ottilia suostui menemään Haarstadille ja siten asettui estämään veljen ja hänen perheensä palaamista Hammernäsiin.

Rejer oli sen tuntenut ja kantanut sen vuoksi mielessään synkkää uhmaa pienestä pitäen, oikeastaan itsekään sitä tietämättä — se oli kokoontunut hänessä voimaksi, niin että hän sitten kerta kaikkiaan saattoi tempautua irti ja lähteä maailmalle.

Suoraan hän oli kulkeva — tai pohjaan — sen hän vannoi äitinsä muiston nimessä!

* * * * *

Alertin purkaessa ruislastiaan ja ottaessa kalaa Italiaan vietäväksi siten päästäkseen jälleen pitkälle matkalle käytti Rejer innokkaasti jokaisen vapaan hetkensä Bergenissä keksiäkseen jotakin, mihin antautua. Hän nosti kaikki purjeensa, pisti koetinpuikkonsa joka paikkaan, milloin millekin taholle. Ne kaksi silliä, jotka olivat talvella tulleet häntä tervehtimään Bunke-vuonon ulkopuolella, eivät olleet haihtuneet hänen mielestään jälkeä jättämättä! Ne olivat hänelle kuiskanneet, että hän oli tyhmeliini kulkiessaan ympäri maailman ansion etsinnässä, kun rahoja parveili kotomeressä melkeinpä portaitten edustalla.

Olisipa luullut voivansa jollakin tavoin tunkeutua sillihommiin. Mutta pääoma siinä oli tarpeen, etenkin sellaiselle, jonka ei käynyt noudattaminen muuta kuin omaa päätään.

Hänen nenänsä tunkeutui entistäkin enemmän vainuten kaikkialle, hänen ilmeensä kuulusteli ja tutki ihmisiä jo pitkän matkan päästä.

Eräänä päivänä hän kuuli, että joitakin Aa-vuonolaisia oli tullut siirtolaislaiva "Kong Sverrelle", joka oli ulkona satamassa valmiina lähtemään Amerikkaan ja hän päätti heti soudattaa itsensä sinne.

Oli tyyni, kirkas kesäilta, kun hän jo venheestä käsin koetti saada näkyviinsä tuttuja hahmoja; mutta kannella ei näkynyt muuta kuin joku laivamies. Kun, hän oli tullut perille, neuvottiin hänet kannen alle. Keskikannelle johtavissa portaissa hän äkkiä pysähtyi tuntien rintansa kuristuvan kasaan. Hän tunsi Aa-vuonon murteen!

Eräs karheaääninen naishenkilö siellä opetti pikkupojalle Pekka Piiparin sadeilmasäkeitä:

Suon takana soittaa päin pilviä koittaa, ja kohta ne juoksee kuin lampahat luokse!

Rejer joutui suoraan varhaisimpiin kotoisiin lapsuusmuistoihinsa.

Kukaan ei tuntenut pitkää, lujarakenteista merimiestä hänen alas tullessaan, vaikka koko joukko puolittain ihmetteleviä silmiä häneen tuijotteli; ajattelivat kaiketi hänen kuuluvan laivan miehistöön.

Siinä seisoessaan hänestä tuntui kuin olisi joutunut lumotuksi vuoren peittoon johonkin maailmaan, jossa oli aikaisemmin elänyt.

Tuo, jonka tukka otsalla riippui ja joka istui etukumarassa pikipaakku lautaan lyötynä ja naskali suussa leikkaamassa pohjaa naisenkenkään, ei ollut kukaan muu kuin hänen vanha ystävänsä, suutari-Jo itse; korkeimmalta laeltaan nykyään ryppyinen ja kalju, mutta työssään nähtävästi yhtä kiivas ja vikkelä kuin ennenkin! Suun ilme oli sama kuin muinoin hänen uhatessaan antaa suutarinpistoa; mutta huulen nipistys saattoi nyt johtua siitäkin, että häneltä oli poissa muutamia hampaita…

Vähitellen hän jokseenkin varmaan tunsi heidät jokaikisen.

Tuo tuolla loitompana, joka istui säkillään rummutellen polveansa ja liikutellen jalkaansa, oli pelimanni-Knut, vähäinen ja raihnas, silmät pienet ja punottavat; hän heitti päätään aina kun painui liiaksi kasaan, aivan kuin olisi rohkaissut itsensä uutta tanssikappaletta alottamaan; — niin, olisipa hänellä nyt killinki kaikista häistä, joissa hän oli ollut soittajana…

Tuo perhe oli varmaankin Ylitaloista. Ja poikasta opettava, lihava vanha tyttöihminen — Rejerin oli pakko hymyillä — ei ollut kukaan muu kuin karjakko Jörunin sisarentytär; sama, johon hän oli ollut onnettomasti rakastuneena hänen palvellessaan Haarstadissa. Kamala hän oli katsella, iso ja karkeatekoinen, pyöreät kasvot täynnä miehekkäitä uurteita… Nuo kaksi, jotka istuivat vanhaa suustaladattavaa piilukkopyssyä tarkistellen, hän myöskin tunsi; he olivat kappeliseurakunnan väkeä. Tuskin yksikään heistä oli kolmenkymmenen ikäinen; mutta miten kumaraisia ja kankeita siitä huolimatta! — Ja millaiset vanhat, liiaksi levinneet, puisevat kasvot naisväellä samoin kuin miehillä, vieläpä pikkupojilla ja -tytöilläkin.

Tämä oli kotiseutua; niin katveessakasvaneelta ja vaivaiselta se näytti aivankuin olisi hämähäkinverkko verhonnut kaikkia kirstuja!

He olivat jo asettuneet keskikannelle maalattuine, kukallisine laatikkoineen ja lippaineen, nahkavällyineen, sänkyvaatteineen ja rukkineen ja armottomine määrineen muuta tarpeetonta rojua. Hyvä oli, etteivät olleet hinanneet tahkojansa mukanaan; muutamasta säkistä pisti näkyviin vanha viikate ja kovasin.

Suutari-Jo ei katsahtanutkaan, leikkasi vain vihaisesti edelleen.

"Sinä neulot vielä kenkää, näen mä!" sanoi Rejer.

Suutari katsoi puoliksi arastellen otaksuttua laivan perämiestä tai virkailijaa:

"Niin, tiedätkös — suutarin akalla ja sepän konilla ei ole koskaan kenkiä jalassa!"

"Suutari-Jo!" huudahti Rejer Aa-vuonon murteella.

Suutarin veitsi pysähtyi; hän katseli suu auki.

"Minä tulen kuulemaan, miten niiden saappaiden kävi, joiden parista minä lähdin eräänä jouluna!"

Suutari-Jo hypähti seisomaan.

"Ellei tuo ole Rejer, niin ajakaa minut metsään!" huudahti hän vilkkaaseen tapaansa.

Ympärillä olevat päät kääntyivät hiukan, ja kasvot ikäänkuin venyivät; mutta mitään hämmästyksen ilmettä ei voinut havaita, ennenkuin Rejerin tunnustus ja suutari-Jon huuto oli vakuuttanut uutisen ehdottoman varmaksi. Silloin he alkoivat nouseskella, hän meni heitä kättelemään, ja kuului sanottavan: "Kas, onko se Rejer!… No kas vain!… Juhlin poika!…"

Mutta Rejer kyllä näki karujen sanojen taakse, huomasi, miten siellä täällä kasvojenlihakset värähtelivät. Näytti melkein siltä kuin he olisivat arvelleet moittien: — juuri kun me lähdemme, sinä palajat!

Rejer tiedusteli heiltä, kuinka he olivat tulleet Amerikkaan menoa ajatelleeksi.

"Hallavuosia ja veroja ja toimeentulo vaikea…"

"… Ja sitten, kun seutu on menettänyt vanhat huolenpitäjät", lausui eräs vaimo vihlaisevalla äänellä.

"… Ja olihan siinä sekin, että kun ihmiset kerran pääsivät sillin makuun", arveli Jo — "niin jäi yksi ja toinen mietteihinsä Aa-vuonon rannalle. Mutta vähänhän meissä on merimiehiksi kelpaavia, ja sitten me kuulimme puhuttavan Amerikasta. Toiset arvelivat, että kunhan vain soutaa pitkin rantaa hellittämättä, niin kyllä kai sitä perille päästään; mutta se olisi varmaan kysynyt eväitä. Sitten saapui vuonolle asiamies ja selitti, että laivalla sinne on mentävä."

Syntyi juttelu ja kyseleminen, jonka kestäessä Rejer otti selkoa melkeinpä koko seudusta — äitinsä viimeisistä ajoista… Hammernäsistä, "Laukista", joka oli ammuttu! Juhlin emäntä ei ollut suostunut, kun nimismies oli aikonut viedä sen Haarstadiin.

Siinä puheltiin omituisen, surunsekaisen mielialan vallitessa ja aa-vuonolaiselle harvinaisella avomielisyydellä, suunnilleen niinkuin olisi ollut kuolema tulossa…

Kun he siinä istuivat jutellen puoliääneen alhaalla välikannella myöhäisenä kesäiltana, niin saattoi toisinaan syntyä vaitiolo niin raskas ja pitkä, että he kuulivat meren loiskinan laivanlaitaa vasten.

Rejer halusi kuulla hardangerviulun ääntä, ja niin alkoi pelimanni-Knut soitella kappaleita toistensa jälkeen; mutta alakielissä omituista salattua, rajua itkua, soittipa hän sitten surunvoittoisia säveliä tai kajahuttelipa reiman iloisia tanssejaan. Sieltä täältä naisten parvesta kuului silloin tällöin vähäinen itkun — nyyhkytys tai tukahdutettu huokaus, ikäänkuin he olisivat siinä istuessaan miettineet, etteivät olisi koskaan luulleet joutuvansa siihen tanssiin, jota nyt tanssivat Knutin pelimanniviulun soidessa.

Rejer istui hetkisen vääntäen käsiään niin että sormennivelet narskuivat; mutta sitten näyttivät kasvot kirkastuvan, käyvän teräviksi, varmoiksi ja silmäin katse päättäväksi. Hänen tulevaisuutensa näkyi äkkiä kuin kirkkaasti valaistuna hänen edessään! — Hammernäsin niemi ei pistänyt suotta suureen vuonoon, suoraa tietä merelle — eikä hänkään kukaties ollut ilman vain joutunut maailmalle kulkemaan.

Silli… Silli se oli koko Aa-vuonon pelastus. Hammernäs kohennettaisiin ennalleen, jospa toisellakin tavalla kuin hänen äitinsä ja sisarensa olivat ajatelleet, ja seutu ehkä saisi sittenkin Juhlin!

Tuona iltana Rejer teki elämänsä suunnitelman.

* * * * *

— "Ja sitten me eroamme, Alert ja minä!" sanoi Rejer eräänä päivänä uskottuaan Lindille sillisuunnitelmansa. "Mutta ilman pääomaa se ei luonnistu. Saan alkaa hiljakseen, koettaa saada osuuden alukseen parilla kolmella sadalla taalarillani. Täytyy purjehtia kesäisin Espanjaan hakemaan suolaa, myydä se sillinpyyntipaikoilla talvisin ja sieltä lähteä kuljettamaan silliä ja merirasvaa Itämeren satamiin. Siinä täytyy ansaita — sehän käy kuin kello ympäri vuoden…"

Lind työnsi merimieslakkinsa mustakiharaiselle takaraivolleen istuessaan siinä kajuutansohvalla:

"Minun sedälläni, Laurvigin vanhalla Lindillä, on priki, jolle hän ei enää saa muita kuin puulastin kuljettajia; se kulki ennen St Ybesissä suolan haussa. Rupea hänen yhtiökumppanikseen; kuka tietää, vaikka se vetelisi. Hän on siihen hyvin halukas, sillä tuo liike kannatti. Mutta sinun on syytä ensin koetella alusta, ei kannata pohjaan mennä!"

"Tietysti, tietysti, Lind! Kirjota ukolle ja sano, että nyt hän saa prikilleen kuljettajan."

XIV.

Kotoisia kokemuksia.

"Arcturus — Laurvig" oli kulunein keltaisin kirjaimin merkitty sen prikin peräpeiliin, jonka Rejer oli saanut kuljetettavakseen. Se oli aikamoinen vanha kaukalo, jonka ominaisuuksiin kuului vielä, että se aina sai pahan sään niskaansa. Mutta neljättä vuotta Rejer nyt jo oli sitä kuljettanut St Ybesin ja kalastuspaikkain väliä ja alas Itämerelle — ympäri kuin myllyssä! Näinä kolmena vuotena hän oli koonnut hyvät rahat ja mennyt sitäpaitsi heti ensimmäisen retken jälkeen naimisiin.

Hänen kotinaan oli tykkimiehen vanha talo Stavaernissä, ja tällä kertaa, kun hän palasi Itämeren matkalta — se tapahtui juhannuksen aikaan — oli Saaralla hänelle esiteltävänä kolmen kuukauden ikäinen nuorukainen.

Se oli jo toinen järjestyksessä. Vanhimman nimi oli Jan. Toisen tahtoi Rejer varmuuden vuoksi nimitettäväksi samalla nimellä, ja siitäpä seikasta nyt olikin käyty sangen tuimaa kiistaa tuvassa. Ja sitten, kun tuo asia oli päättynyt niin, että pojasta tehtäisiin Conrad, tykkimiehen kaima, sitten syntyi päätaistelu!

Kuten ainakin se, joka on saanut tahtonsa toteutetuksi, oli Saara nyt muuttunut varsin lempeäksi ja kiltiksi. Hän käyskeli riidan esine käsivarrellaan ja oli vaimona vielä kauniimpi kuin tyttönä; näytti siltä kuin hän kaikin puolin olisi paremmin sopinut tähän olotilaan ja kuin hän nyt vasta olisi tullut täydelliseen tasapainoon.

"Mutta Rejer!" sanoi hän tullen herttaisesti hänen viereensä, niin likelle, että kastamaton pikku Conrad saattoi tarttua isäänsä nenään, "milloin sinä nyt sitten ajattelet muutettavan pohjanpuoleen? Muistahan pienokaisia! Sitä ei saa viivyttää, niin että meidät syksy yllättää."

Hänen salaisena kauhunaan oli, että Rejer taaskin lähtisi matkalle tuolla pahassa huudossa olevalla, vanhalla vuotavalla suolapurrella.

"Hyvin minä olen ansainnut tänä vuonna ja olen ajatellut olevan parasta jatkaa vielä vähän aikaa, niin että muutetaan ensi kesänä."

"Sinä aiot jälleen Espanjaan!" huudahti Saara.

"Kesäpäiviä — kauniita ilmoja!"

"Kauniita ilmoja, niistä sinä tulet aina kotiin juttelemaan, Rejer!"

"No mitäs sitten, eivätkö sinulle sitten kelpaa kauniit ilmat?"

"Ei mutta Rejer, kerranhan sen kuitenkin täytyy loppua — kerran meidän täytyy ryhtyä toimeen siellä pohjoisessa, ymmärtääkseni."

"Älyäthän sen, että mitä enemmän pääomaa voi sijottaa sillinpyyntiin, sitä parempi."

"Tuota noudattaen sinä saat jatkaa tuomiopäivään asti. Kyllä sinä olet minulle koreasti jutellut, mitä kaikkea aiot suorittaa Aa-vuonolla — ja sitten!" hän heilautti päätään espanjalaiseen tapaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että hän nyt ne lorut puhaltaa menemään.

Saara lähti menemään lattian poikki: — "Taas Espanjaan… nyt kun minä luulin sinun päässeen siitä! En minä luullut sinun niin huonosti pitävän sanaasi, Rejer."

"Etkö ymmärrä, että raha on rahaa — että se on sitä ruutia, jolla minun on ammuttava."

"Sinulla on nyt yli yksitoista sataa taalaria, Rejer! — ja talosta on tarjottu hintaa, niin että jää vähintään kaksisataa taalaria, kun velat vähennetään. No niin, jos täällä tahdot asua, niin asia on toinen; mieluimmin näkisin niin käyvän isojen poikain vuoksi. Mutta silloin jätetään silli ja kaikki mistä olet jutellut omaan arvoonsa!… No niin, jäädään vain tänne asumaan. Sinä palaat sitten tänne meriltä noin parin viikon ajaksi kaksi kertaa vuodessa; siitä tulee vuodessa tasan koko kuukausi eli kolmessakymmenessä vuodessa kolmekymmentä kuukautta. Me siis vietämme yhdessä kenties puolikolmatta vuotta elämästämme. Sittenpähän ei liioin niin helposti kyllästytä toisiinsa!" Hän meni ja asetti pojan kehtoon; mutta reippaista liikkeistä ja harmistuneesta ilmeestä näkyi kyllä, mitä mieltä hän oli.

"Saat ottaa sen miten hyväksi näet, Saara, mutta mitä minä olen sanonut, se pysyy!… Ensi vuonna muutetaan."

"Kuulehan Rejer!" sanoi hän hitaasti, katsahtaen mieheen kehdolta, jonka yli oli kumartuneena. "Minä voisin antaa sinun pitää pääsi pojan nimeen nähden ja tehdä hänestäkin jonkin Janin, kunhan vain kohta lähdettäisiin pohjoiseen."

"Ei, se ei käy päinsä!"

"Etkö tahdo?"

"En!"

Saara kimmahti pystyyn. "Vai niin, ettet tahdo? — Mieluummin uppoat merenpohjaan suolalasteinesi tuossa kamalan mädänneessä aluksessa. Sinä puhut aina koreista ilmoista, mutta luuletko, etten minä ole asiaa tiedustellut keneltäkään muulta kuin sinulta? Sinä olet hukkumaisillasi joka kerta, on kirvesmies sanonut; hän ei edes lähde enää mukaasi. Ole hyvä ja huku! Minä osaan kyllä itse pitää huolta näistä kaikista, minä — vaikka nuo kaksikin on lisänä! Mutta koskaan — koskaan en minä voi unohtaa, Rejer, että sinä saatoit jättää minut sellaiseen suruun tarpeettomasti. Kyllä minä kuulin, millaista oli ollut viimeisenedellisellä kerralla Espanjan merellä Brestin edustalla; sillä kertaa oli sekä henki että rahat tiukasti kysymyksessä. Mutta niin kauan kuin täytyy, niin täytyy, ajattelin minä silloin. Mitä sinä sanoisit, Rejer", lisäsi hän tulta iskevin silmin, "jos minä ja tuo lähtisimme kehdossa keinuttelemaan Espanjaa kohti?… Se on hävytöntä! En minä ole milloinkaan lupautunut matkaasi sellaisin ehdoin!"

"Kirvesmies on arka hengestään kuin koira — hyvä että pääsen siitä juorukellosta! — ei ymmärrä arvostella vuotoa enempää kuin sitä korjatakaan. Siksipä juuri minä annan hänen mennä menojaan, jos tietää tahdot. Enhän minäkään aivan epätoivoinen ole; itsehän minä muuten hukun, jos hukun…ja jos tosiaan niin hullusti sattuisi sellaisin ehdoin, joita et ole hyväksynyt, kuten sanoit, niin onhan sinulla täällä rahoja, niin että saat lapset viedyksi eteenpäin."

"Rahoja?… Rahoja! Minä en välitä rahoista, vaan sinusta, minä. Minun puolestani voit mennä minne hyvänsä maailmassa, kunhan et mene pohjaan, sanon minä sinulle, ja sinne sinä juuri menet pelkästä rahanhimosta. Silli? — Aa-vuonolle? Sano kuuhun, kunhan tiedän, että varmasti olet siellä, ja pääsen pelkäämästä. Mutta lähteä nyt tuolla kurjalla aluksella! — Ja sitten, Rejer, muista, muista kaikkia niitä ihmishenkiä, joista olet vastuussa omasi ohella, jos jotakin tapahtuisi — kahdeksan miestä! Onko se oikein, voitko vastata niistä Jumalan ja omantuntosi edessä?"

"Sinussa kiehuu yli reunain, näen mä, ja sinä tempaat pataa mistä sangasta sattuu. Ensinhän oli asiana, että minä niin huonosti pidän sanani siinä pohjoiseen muuttamisen asiassa, ja nyt sinä meluat suola-aluksesta! Mitä minun pitää ajatella?"

Toinen ei vastannut; ryhtyi vain kehtoa keinuttamaan.

"Kuulehan, Saara", sanoi Rejer hetkisen mietittyään, "saat pitää pääsi, mitä prikiin tulee. Minä lopetan Arcturuksen kuljettamisen. Rahojahan minä olen ansainnut, kuten sanoit. Mutta kuules nyt", — hän meni luo ja laski molemmat kätensä istujan olkapäille katsoen häntä silmiin:

"Me kaksi emme koskaan toistamme petä — emme liukastele toisillemme, Saara!" Hän otti muutaman askelen lattialle päin, kääntyi äkkiä ja sanoi niin kovalla äänellä että poikanen hätkähti ja alkoi huutaa:

"Ei mitään viekastelua — rehellisesti me toimimme tässä talossa!"

— Arcturuksen kapteeninvirka siis jätettiin, ja kesä- vieläpä melkein koko heinäkuukin kului muuttamista järjestettäessä. Mitä Saaraan tulee, oli se kerrassaan irtautumista kaikista vanhoista oloista, joihin oli kuin kiinni kasvanut. Niinpä työ osottautuikin suuremmaksi kuin kumpikaan heistä oli ajatellut.

Kaikesta huolimatta he elivät tavallaan kuherruskuukausiaan; sillä näin kauan ei Rejer koskaan ennen ollut saanut olla kotona omassa tuvassaan, olkoonpa, että se nyt olikin syrjällänsä! Ja sitä hän toisteli yhä vakuuttavammin, että naimisissaolo ja pitkille matkoille lähtö olivat kerrassaan yhteensopimattomia.

Toisaalta hän ei ollut ollenkaan sokea sille seikalle, että kotonakin saattoi olla yhteensopimattomuutta. Hän oli astunut valtaistuimelle siinä täysiverisessä Juhlien vakaumuksessa, että aviomies luonnollisesti oli itsevaltias talossaan; mutta kävi ilmi, että Saara olikin tarkottanut ja vaati melkoisesti rajotettua perustuslaillista hallitusmuotoa. Hän veti toisen viivan toisensa jälkeen oikeutensa puolesta ja vastoin miehen holhousta.

Nyt sattui vielä niin onnettomasti, että Rejerin täytyi taipua kerran toisensa jälkeen: sillä kaikissa muuttoa koskevissa kysymyksissä: mitä tuolle tehdään? mitä myydään? mitä otetaan mukaan? — oli Saara kieltämättä käytännöllisempi, ja tuntien olosuhteet hän samalla paremmin keksi keinoja. Rejerillä ei ollut mitään erinomaisia taipumuksia sellaisiin pikkuasioihin ja hän älysi yhä selvemmin, miten vähän kunnioitusta hänen viisautensa näillä tahoilla herätti. Hän vetäytyikin mielellään takaisin sanottuaan jotain, jonka piti muka olla painava todiste kuin moukarin isku. Hän ei tahtonut pidettävän huutokauppaa — ei sanonut ymmärtävänsä, miksei joku paikkakuntalaisista voinut ostaa kaikkea, mitä he eivät ottaneet mukaansa — kunnes Saara eräänä päivänä vastasi sangen lempeästi, mutta silmäkulmassa salainen ärsytys: "Käyhän sinä, Rejer, puhumassa sille ostajalle!"

Niin, käyhän puhumassa! Rejerin teki mieli ostaa itse koko roju, vain ollakseen oikeassa.

Sitten oli kysymys ruoasta. Ei hän ollut koskaan muuta ymmärtänyt kuin että kapteeni määrää, mitä hänelle pöytään kannetaan.

"Rakkahin Rejer! Torstaina kampela on halpaa, lauantaina se on kallista…"

"No, minä otan kallista kampelaa."

"Olkoon menneeksi tänään, kun niin haluat…"

"Joka lauantai, sanon minä, joka lauantai, niin kauan kuin elän!"

"Silloin saat ottaa stewardin tai kokin laivalle pitämään huolta keittiöstäsi, sillä minun keittiössäni se ei käy päinsä; meidän taloutemme on liian suuri hoidettavaksi miten sattuu pitkin viikkoa. Kyllä kai sinä sen nyt itsekin älyät", nauroi hän, "mutta jos sinun tekee tänään mieli kampelaa, niin…"

"Kuulehan, Saara! Minä en halua kampelaa, mutta en myöskään tahtoisi olla kampela omassa talossani."

"Ja minä sanon sinulle, että minä vedän viivan keittiönovelle; minä nokean sinun nenäsi, jos pistät sen sille puolelle. Ajattelehan, tässä on talous, johon kuuluu kuusi lasta ja palvelustyttö, sinä ja minä, siinä on meitä yhdeksän… Ja pitäisi muka olla kampelaa, vaikka ei ole kalapäivä! Mutta tänään sinun nyt pitää sitä saada, sen takaan. Sinun ei pidä muuta sanoa kuin että pidät pääsi! Kun mies tahtoo jotakin talossaan, niin hänhän tahtoo", lisäsi hän mielistellen.

Ja kaunis hän oli noin Rejeriä peijatessaan.

Kun sitten sattui, että mies heitti takin yltään ja kantoi yksin portaita alas kokonaisen kaapin, täyteen ahdetun pesupöydän tai ison, raudotetun laatikkokirstun, niin oli helposti luettavissa Saaran kasvoista, että mies oli voimakas; eikä viimeksimainittu ollut lainkaan tunteeton hänen ihastelulleen.

— "Yhden asian minä ainakin luulen oppineeni, Rejer!" sanoi hän leikillään jonkin sellaisen voimannäytteen jälkeen, "sen nimittäin, että tuollaisella väkevällä miehellä pitää olla työtä, jos mieli pitää asiat tolillaan. Vaikeaksi kävisi ajanpitkään, jos tuollainen kolmen kyynärän mies kävelisi täällä kotona tuolien ja pöytäin keskellä tehden kaikenlaisia uusia keksintöjä ja kohdistaen tahtonsa milloin mihinkin. Se on samaa kuin päästää koko pohjatuuli sisään, kun on lattiasta pöly pyyhittävä!"

Rejer nauroi. "Harjotusta siinä tarvitaan, ennenkuin oppii tuvassakaan luovailemaan, näen mä, etenkin kun on kaksi purjehtijaa, jotka pitävät suuntaansa niin kiinteästi kuin sinä ja minä, Saara!"

"Niin, kyllä sinä olet hirmuisen itsepintainen, Rejer — se on oikein sinun verissäsi!"

"Hm… Minun mielestäni sinä taas olet kovin taipuisa."

"Sinun mielestäsi? — Siinä tuli valhe, niin sinä et lainkaan ajattele!"

"En, en; mutta minä koetan opetella niin ajattelemaan."

"Eikö olekin niinkuin sanoin, sinun pitää päästä ulos, oikein voimain takaa ponnistelemaan — täällä kotona sinä vain rappeudut."

"— pelkästä liiallisesta taipuvaisuudesta, joka tulee osakseni sinun puoleltasi."

— — — Eräänä päivänä saapui kirje "Kapteeni Juhlille, priki Arcturuksen kuljettajalle." Siinä oli postileimoja koko joukko.

"Lindiltä!" huudahti Rejer, ja Saara, joka oli menossa ulos tuvasta, pysähtyi kesken kiireitään kuuntelemaan.

Golden Gate, St. Franciscon edustalla.

'Parahin Juhl!

Siitä on nyt jo aikaa, kun kuulin sinun elelevän naineena miehenä, ja minä ajattelin jo silloin lappaa sinulle kirjettä asian johdosta. Mutta eipä siitä sitten totta tullut ennenkuin nyt, jolloin minullakin on uutinen sinulle kerrottavana. Toivon, että elät ja voit hyvin, kohtasipa tämä kirje sinut sillissä korvia myöten tai Arcturuksessa, josta sinun tulee erota niin pian kuin suinkin, se on minun neuvoni; se ei ole korkkipuuta ja kykenee tekemään sinusta lopun yhtä sukkelasti kuin myllynkivi siellä Espanjan merellä.

Mitä minuun tulee, niin — raikasta tuulta ja sen semmoista, kuten tiedät. Tunnethan sinä tämän menon. Varsin hyvin luonnisti minun aluksi, kun tulin tänne toiselle puolelle ja aloin laskea rahtia Amerikan eagleissä. En ole koskaan ansainnut niin hyvin puntia, liiroja enkä frangeja kuin täällä Tyynellämerellä, etenkin vehnärahdeilla. Mutta "totta puhuakseni eikä valehdellakseni", kuten göteporilainen sanoo, ei ystäväsi Lind kaikesta huolimatta ole rikastunut jos ei köyhtynytkään. Hän sovittaa olonsa aina palkan ja kaplaakin mukaan tarkoin kuin ilmapuntari — suuri ansio merkitsee suurta herrasmiestä maissa, ja suuri herrasmies, kuten tiedät, suuria laskuja.

Niin, nythän minun sitten täytyy ilmaista uutiseni. Otaksun, että alat arvata ja valmistaudut kuten tuleekin vastaanottamaan jotakin ruusunpunaiseen kirjelippuun vivahtavaa ja niin edespäin. Niinpä niin, minä olen tosiaankin ottanut sen suuren askelen, mennyt ja kihlannut itselleni morsiamen minäkin.'

Saara venytti huultansa ja nakkasi halveksivasti niskaansa; Lind oli pitänyt pitkiä puheita ikuisista tunteistaan häntä kosiessaan.

'Millainen hän on näköjään?' luki Rejer edelleen. — 'Solakka ja norja ja pää reippaasti kenossa kuin laivan, kun se keikkuu ja kallistuu… kaulassa ja hihassa valkoista röyhyä. Povi muhkea ja uljas kuin pullistuva isomärssypurje — ja lisäksi hoikkanilkkainen ja hieno ja viehkeä. Näkisitpä hänet oikealta kohdalta viistoon yli kannenreunan — hän katoo pois kuin ilmestys, uhkein, mitä ajatella taidat, jos kerran kunnon merimiessydän rinnassasi sykkii!'

"Oh!" — virkkoi Saara — "tuollaista miesväkeä, joiden koko naama muuttuu voiksi heti kun näkevät naisihmisen! — Ne antavat sanansa ja vannovat kautta autuutensa joka satamassa. Ei se ole miehenmoista!"

"Hänkö ei olisi miehenmoinen? Olisitpa nähnyt sen pojan pimeässä yössä rajusäällä!"

"Mieluummin minä näen hänet kirkkaalla päivällä, jos häneen voisi yhtään luottaa." Kirjeessä kerrottiin edelleen:

'Sellainen hieno ja uljas neito se on, ja kun tuuli viuhkoo hänen poskiansa, niin jo sinäkin tunnustaisit, että kunnialla lankee, jos lankee hänen pauloihinsa, etenkin kun hänet ottaessaan tekee erittäin edullisen naimiskaupan!'

"Sääli ihmisparkaa, joka on häneen turvautunut"! arveli Saara.

"No, no… täällä on lisää!"

'… Käsivarteni on hänen vyötäisillään, ystäväni, lujasti ja nuhteettomasti niin kauan kuin kapteeni Lind aaltoja kyntää…'

"Pyh!" virkahti Saara pilkallisesti, "tuota virttä hän on jo monessa paikassa veisannut."

'… ja jos tahdot tietää hänen nimensä — se on kuin musiikkia, joka kerta kun kuulen sen mainittavan — niin…'

Tuo oli Rejeristä jo liikaa. Hän heitti kirjeen menemään: "Tietysti jokin sellainen Rulliaa-a-haa!" lauloi hän kiukuissaan, "jostakin laululuolasta on lähtenyt hänen joukkoonsa… Rulliaa-a-haa!" alkoi hän jälleen laulaa morista, mutta pelkästä kiukusta hänen äänensä kimentyi falsetiksi. Sitten hän otti kirjeen jälleen käteensä:

'… niin se on — "Albatrossi", täyspurjeinen, kolmesataaviisikymmentä lästiä, hyvässä maalissa, uusi, alamistot punaista pitchpine-puuta, ostettu arendalilaisen liikkeen laskuun, kaksikymmentäyksi miestä, niiden joukossa Alertin puosmanni, göteporilainen, kirvesmies, ja stewardi, ja mikä parasta — Jens Emanuel Lind kapteenina! Siinä nyt on minun rakkaustarinani! Muullaiseen avioliittoon minulla, suoraan sanoen, ei taida olla edellytyksiäkään…'

"Ei, ei, siinä kohdassa hän sanoo niinkuin asia on!" arveli Saara.

* * * * *

Toisen kuolema — toisen leipä! — Ja talostakaan ei muuteta ilman että pimeistä ullakonkomeroista tai muualta kasaantuu joukko puolipitoisia, puolikuluneita, kaupaksimenemättömiä esineitä, joilla voi olla oma käytäntönsä ja myyntiarvonsa, kunhan tulevat oikeihin käsiin, ja joita innokkaasti halutaankin.

Tässä kohdassa, joka ei suinkaan ollut oleellisimpia, Rejer lujittui ja koko järkkymättömällä voimallaan vei tahtonsa perille.

Wallan piti saada periä! Hänen eikä kenenkään muun niistä hakijoista, joita oli ilmaantunut naapuriston pesumuijien, apumuijien ja kaikenlaisten muijien muodossa. Suurella vaivalla Saara sai pelastetuksi lastenvaatteet, jotka hän "ainakin tahtoi antaa niille, jotka sellaisia tarvitsivat… Matami Wahl ei ainakaan voinut niitä käyttää!" kuului pilkallinen huomautus.

— Tavarat oli viety rahtialukseen, jossa ne kuljetettiin lännenpuolelle, ja kaikki järjestyi parhaalla tavalla, kunnes tuli kysymykseen, miten Saara ja hänen kaksi pienempää ja neljä suurempaa hoidokkiansa parhaiten sijotettaisiin. Täällä merellä oli hän yhtäkkiä kerta kaikkiansa alistunut Rejerin viisauteen; hänestä oli tullut säyseä kuin lammas ja niin taipuisa, että hänet olisi voinut kiertää sormensa ympärille.

Heidän oli määrä lähteä Fredriksvaernin satamansuulta yöllä käyttäen hyväkseen oivaa tuulta, vaikka satelikin. Rejer lähti iltasella käymään matami Wahlin luona oikeuttaakseen hänet juhlallisesti perimään kaikki mitä hän voi talosta löytää heidän mentyänsä.

Niin sokea ei Rejer ollut ollut, ettei olisi nähnyt hän ruskeata viittaansa. Hän oli huomannut sen usein tykkimiehen talon läheisyydessä, ja ehkäpä sekin oli vaikuttanut, että hän nyt muisti eukon ja puolsi hänen etujaan; mutta eukolla taisi olla hiukan omallatunnollaan siitä, mitä oli Saarasta puhunut ja hän kai tunsi, ettei tuuli puhaltaisi hänen viittaansa suotuisasti siltä kulmalta, joten hän oli vain ikäänkuin myötätuulessa purjehtinut katua pitkin hänen nähtensä.

Tällaisia olivat ainakin Rejerin arvailut, ja ne vahvistuivat, kun eukko hänen sisääntullessaan puhkesi puhumaan:

"Enkös minä tiennyt, että te tulisitte, kapteeni!" Ääni kuulosti hämmästyneeltä. "Ettehän te toki unohda vanhaa, raihnaista ja köyhää eukkoa, joka on tuntenut teidät hädän aikana."

"Tulin sanomaan hyvästi, rouva Wahl!"

"Vai niin! — Vai niin!"

"Saaralta terveisiä!"

"Tuhannet kiitokset."

"Te olette aina ollut hänen suosiossaan — ja tehän puolestanne olette aina katsellut häntä hyvällä silmällä; olette puhunut hänestä minulle monet kerrat…"

"Kautta syntisen sieluni! Vain sen perusteella, mitä minä olen hänestä sanonut, hän voisi milloin hyvänsä päästä taivaaseen ihan oikopäätä — kyllä hän on saanut ponnistella nuorella iällä. Ja niin paljon pahaa kuin hänestä on puhuttu, sanottu ylpeäksi ja kopeaksikin, ja sittenkin hän vei kelpo kapteenin ihan heidän nenänsä edestä!"

"Niin, nähkääs, rouva Wahl, senpätähden hän onkin muistanut teitä tässä muutettaessa ja arvellut, että sitä, mikä meiltä jää, ei peri kukaan muu kuin vanha Walla."

Walla hypähti äkkiä seisoalleen ja niiasi kerran toisensa jälkeen. "Sanokaa rouva Juhlille, että minä olin kerrassaan maahan vajoamaisillani — suoraan maan alle, ja että vanha Wahlin matami kyllä pitää hänet muistossaan istuessaan kadunkulmassa koriensa ääressä ja tekee minkä voi, jotta Jumalan siunaus olisi mukana matkallanne ja muutenkin kaikin puolin elämässä… Oikeinko totta, että hän muisti köyhää eukkoa! Kaikki tyynnikö, sanoitte?" kysyi hän äkkiä. "Kaikki on esillä kyökissä teidän varaltanne. Torgersenista saatte avaimen; he kyllä tietävät asiasta."

Walla alkoi jälleen elehtiä ja voimakkain purkauksin vakuuttaa kiitollisuuttaan.

"Istukaahan nyt taas, rouva Wahl! Kas, tuonnehan olette pudottanut montakin paperilappua", sanoi Rejer poimien lattialta muutamia palasia, joihin oli lyijykynällä tehty merkkejä ja merkintöjä.

"No voi minua — ne ovat muistiinpanoja! Minä istuin juuri niitä tarkastamassa, herra kapteeni, niin tässä unohtuu toinen jos toinenkin asia! Uskokaa minua, ajatukset käyvät lyhyiksi vanhalla iällä. Se nyt oli tuo Anders, merisotilas. Hän sanoi olevansa velkaa vain seitsemän piparkakkua, ja kumminkin — uh, millaista nuoriso on nykyaikana!"

Vanha Walla-rukka! mietti Rejer astellessaan katua alaspäin, ankara ilmasto tekee puut käyräkasvuisiksi! Hän taipuu ja hiipii ja kyyristyy pysyäkseen kiinni elämässä.

XV.

Sillikuningas.

Niinä vuosina, jotka Rejer oli ollut poissa Aa-vuonolta, oli tosin ulkomaailman oloista joitakin auringonsäteitä singonnut hänenkin kotiseudulleen; mutta mitään erikoisen sytyttävää voimaa niillä ei näyttänyt olleen; täkäläinen taula oli liian märkää ja homeista syttyäkseen.

Oikeastaan oli koko tuona aikana Juhlin venheen seikkailurikas sillinpyynnissäkäynti ainoa tapaus, joka oli mieliä syvemmin liikuttanut, joskin lopulta kävi ilmi, että sekin jäi pelkäksi kuolleeksi mainingiksi vallitsevassa tahmeudessa. Se oli vain jättänyt joitakin mietiskelemään vuononrannan taloihin ja koko seudulle jonkinlaisen hämärän aavistelun, että maailma ja elämä sentään muualla saattoivat olla keveämpiä ja valoisampia kestettäviksi, tyytymättömyyden, joka johti siihen, että useat lähtivät Amerikkaan.

Se ainakin oli saatu aikaan nyt, niinä vuosina kun Rejer oli hoitanut alottamaansa liikettä, että Stavangerista aina Kinniin asti tiedettiin, että oli olemassa verkkopäällysmies nimeltä Rejer Jansen Juhl, joka osasi suunnilleen haistaa, missä silli liikkui ja joka kävi päin kuin isovalas. Aina menossa, etukynnessä, arkailematta ja julkeasti käyttäen kaikkia ilmoja ja kaikenlaisia onnistumismahdollisuuksia, oli hän vuoroin hävinnyt ja voittanut, voittanut ja hävinnyt; mutta ylipäänsä hän sentään oli menestynyt niin hyvin, että hänellä oli, paitsi paria kolmea omaa nuottakuntaa, joilla kummallakin oli päällysmiehensä, myöskin osuuksia monella taholla. Vuonoseuduilla häntä yleensä nimitettiin Sillikuninkaaksi.

Aa-vuonon rantahietikolle vähitellen kohonneet erinäiset rakennukset ja moni muukin seikka kylässä osoitti, että seudun väki jo oli ansainnut toisenkin pyöreän killingin sillillä.

Sillikuningas ei asunut Hammernäsissä; siellä oli hänen sisarensa, nyt leskenä; mutta alhaalla lahden rannalla näkyi uuden talon sinitiilinen katto ja vielä alempana kaksi suurta, kaunista ranta-aittaa. Ne olivat rannassa pitkän laiturin kummassakin päässä. Toisessa oli verkkoja ja nuottia, jotka sankkana seinänä riippuivat katonrajasta, ja toisessa, suolaamossa, makasi venheitä — pienemmät isommissa, kuin kuori kuoren, sisässä.

Rannassa oli kova kiire. Miehet tarkastelivat ja koettelivat kaikenlaisia varppeja, naaroja ja köysiä, joita piti käytettämän alkavassa talvikalastuksessa ja joita nyt kannettiin vasta puolittain varustettuihin, laiturin vieressä rivissä keinuviin venheisiin. Pari kuuden-seitsemäntoistavuotiasta poikaa seurasi innostuneena työn sujumista. Toisen nimi oli Jan, toisen Jan Conrad, ja heidän isänsä, joka tänään käyskeli kärsimättömänä kuin turkkilainen ylhäällä tuvassa ja oli ajanut kaikki kynnelle kykenevät töihin — hänen nimensä lukija arvannee.

Joulun aikaan, sillinpyyntikauden lähestyessä hän alkoi toimia ihan raivoisasti: palkkasi väkeä ja venheitä haeskelijoiksi ja pikaläheteikseen seitsemän kahdeksan peninkulmankin päähän rannikolle saadakseen uutiset ensi kädestä ja tuoreina.

Eräs sellainen uutinen oli tänään pannut hänet ja koko talon kallelleen. Oli lähdettävä! Pantiin sana verkkopäällysmiehille ja miehistölle, eväitä kasailtiin… tuhansia asioita! Ja käskyt kaikuivat tiukasti ja nopeasti esimiehille ja muille. Liike oli suuri.

Villahuivi löyhästi kaulallaan, nahkatakki auki ja kädet selän takana hän käveli tuvassa edestakaisin. Käynti oli heiluva, pitkä vartalo hiukan taaksepäin ojennettu, ja terävissä, selväpiirteisissä kasvoissa oli tänään innostuksen punaa, aivan kuin olisi kumpikin poski saanut korvapuustin.

Tuvan lattialla luovi kaksi varsin erilaista olentoa, tarkoin varoen, etteivät törmäisi toisiinsa. Vaimoa ei ollut niinkään helppo saada järkytetyksi: — hän oli nähnyt jo ennen monta samanlaista myrskyisen äkillistä lähtöä ja käveli nyt siinä leveänä ja tanakkana antamatta taloushommainsa häiriytyä.

"Rakas Rejer — jos odotat ohi joulun, olen varma, että tulet sinne kaikkein ensimmäisten joukossa. Eihän sanantuoja tiennyt sillistä mitään!"

"Sillistä mitään?… sillistä mitään; olenko kuullut kummempaa! Silloinhan kaikki muutkin lähtisivät! Ei, näetkös, mutta se mitä hän sanoi, haiskahti silliltä, kyllä minä sen ymmärsin!"

"Sinun mielestäsi haiskahtaa aina silliltä! Annahan nyt ihmisten viettää joulunsa rauhassa; eihän muu sovikaan Aa-vuonolaiselle."

"Ei sovi Aa-vuonolaiselle? Ei, mutta antaa Jumalan lahjain liikkua merellä välittämättä niistä niin paljoa, että ojentaisi kätensä niitä ottamaan, se soveltuu Aa-vuonolaiselle. Viettää joulu ensin, niin, ja sitten kun oluttynnöristä on selviydytty, niin sitten seuraa lepoaika, se heille sopii! Mutta nyt sattuu silli tulemaan sitä ennen odottelematta ollenkaan. Kyllä minä niille opetan! Kyllä minä ne jäykistän, jos yrittävät vääristyä vielä entistään vääremmiksi. Saavat tuntea moukarin iskut naulanpäässä!"

"No niin, oma asiasihan se on, Rejer, ja minun puolestani ovatkin eväät valmiina. Teidän ei tarvitse muuta kuin ottaa vastaan."

"Valmiina? — kaikkiko?" hän katsoi hiukan hämmästyksissään ja epäillen.

"Kyllähän minä sinusta olen sen verran huomannut näinä päivinä, että aioit merelle, sanoipa lähetti sitä tai tätä."

Erittäin tyytyväisenä Rejer käännähti korollaan ja hieroi käsiään:

"Sepä oivallista, Saara!… oivallista, sanon minä — vähintään kolme päivää voitettu. Siinä on emäntä, joka kelpaa! Sinä voisit olla päällysmiehenä kalaretkellä, jos niin tarvittaisiin. Erinomaista — erinomaista!"

"Niin, nyt olen minä kuten muutkin akat sinun tähtesi kiirehtinyt saadakseni valmiiksi leivät ja juomat ja kaiken muun, ja jättänyt kotoiset joulupuuhat, niin että olisit tyytyväinen."

"Minä olen tyytyväinen."

"Mutta kuulehan, Rejer, nyt sinun pitää myöskin totella minua eräässä asiassa."

"Missä sitten?"

"En tahtoisi, että Jan Conrad lähtee kalaan tänä vuonna, niinkuin sinä olet jutellut."

"Oho? — hän juuri lähteekin mukaan!"

"Ajattelehan, vasta ensi vuonna hän täyttää seitsemäntoista; poika on kasvanut lähes kolmen kyynärän mittaiseksi eikä hänellä ole voimia."

"Kyllä hänellä voimia riittää, hänessä on poikaa koko tavalla, kunhan ei saa vetelehtiä täällä kotona hemmoteltavana."

"Minä tarvitsen kyllä hänen apuansa hommissani; täällä on kyllä tekemistä, kuten tiedät!"

"Jan Conrad — lähtee — mukaan." lausui Rejer hitaan painokkaasti. "En minä häneltä raskaita töitä vaadi; mutta mukaan hänen täytyy tulla! Hän saa alkaa katsella ja oppia, niin ettei täältä lähde sellaista poropeukaloa kuin minä olin aikoinani, jos minulle jotakin tapahtuisi."

Saara meni hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja silitti hänen poskeansa:

"Annahan poika minulle vielä tänä vuonna, Rejer! Ensi vuonna voit hänet viedä."

"Enkös arvannut? — enkös arvannut — enkös minä sitä arvannut! Aina sinulla on jotakin takana, aina sinulla on ostaminen ja myyminen mielessäsi, Saara! Minä luulen, että sinä olet saita sydän juuriasi myöten, Saara! Sentähden sinä siis panit niin liukkaat telat minun veneeni alle? Minun piti se maksaa — luonnollisesti!"

"Juttele mitä hyväksi näet, Rejer, mutta tällä kertaa minä määrään! Minä olen kuullut hänen monesti huokailevan kamarissa yksinään. Jan Conrad on heikko, sanon minä!"

"Vai on hän yht'äkkiä käynyt niin vaivaiseksi! Pidä sinä vain huolta, että hän saa hyvät ja lämpimät vaatteet yllensä — sillä hän lähtee mukaan!"

"Et sinä voi tarkottaa, mitä sanot, Rejer! Kun pyydän sinua, niinkuin nyt; minähän olen pojan äiti!" Tuo lausuttiin värähtävin äänin.

"Mutta minä olen hänen isänsä!" Rejer käveli nopeasti edestakaisin.

Saara rypisti ankarasti kulmiaan. Vallaton suikale hänen paksua tukkaansa oli valahtanut poskelle; kieltää ei sopinut, että matamissa oli mahtia.

Rejer pysähtyi pari kertaa hänen eteensä, mutta kääntyi jälleen menemään.

"Mitä sinä siinä silmäkulmaasi siristelet?" kysyi Saara vihdoin kärsimättömästi.

"Minua vain ihmetyttää, että minun, joka olen pojan isä, pitää olla sinua tarkkanäköisempi… mutta, hm — on kai siihenkin syynsä." Hän käännähti taas pois tyynesti hymyillen ja kädet takintaskuissa.

"Mitä sinä tarkotat?"

"Minä vain sanon, että siihenkin taitaa olla syynsä. Jokainen osaa arvostella parhaiten omaa vertansa. Kuulehan, Saara! Poika ei ole kasvanut liikaa, hän ei ole liian heikko eikä sairas eikä mitään sellaista kuin sinä tahtoisit, vaan hän on rakastunut, että sen tiedät! Hehheh, kyllä minä sellaiset miehet tunnen! Hänellä on ollut ne hullutukset mielessä nyt koko syksyn. Ainoa keino, joka siinä auttaa on työ, työ, työ! Siksipä hänen täytyykin lähteä mukaan. Hän on tietysti rukoillut sinulta erinomaisen nöyrästi, että saisi jäädä kotiin?"

"Mutta, Rejer, mitä sinä kaikella tällä tarkotat?"

"Hän tietysti vain haluaa jäädä kotiin jouluksi tavatakseen hänet, opettajattaren, pastorin uuden neidin, kaikissa seuroissa, joihin suinkin voi päästä. Luuletko sinä, että Jan Conrad vain ilman muuta on välttämättä tahtonut käydä kaikissa paikkakunnan kirkoissa sunnuntaisin? Oletko ehkä luullut hänen heränneen, vai miten?"

"Ja sinäkö nyt olisit kaiken tuon keksinyt, sinä!… Sekö, se — pitkä, puiseva, teerenpisamainen?"

"Vähempäänkin saattaa rakastua, eukkoseni!"

— Saara naputteli ikkunalautaa… "mutta Rejer-kulta, poikahan on kuudentoista!"

"Niin, katsos, Saara! Tuollaisille rakastumisille poikaset eivät paljoa voi — eivät ainakaan minun sukuiseni!"

"Vai niin? — Jopa sinä kauniita juttelet!"

"Minä puhun vain omasta elämästäni, minä."

"Ja tunnustaa kaikki noin ilman muuta."

"Miksei! Satoihin saattaa rakastua; mutta tosi tulee leikistä ainoastaan yhden kanssa. Ja nyt on katsottava, ettei Jan Conrad — näetkös, minä tunnen asian hyvin, etenkin kun on kysymyksessä Jan Conrad eikä Jan, joka on tullut sinuun — ettei Jan Conrad hullaannu heti ensimmäiseen hameeseen; hänen täytyy saada ikää ainakin niin paljon, että tulee silmät päähän — hiukan älyntapaista! — No, etkö ole samaa mieltä kuin minäkin, että hänen on soudettava se villitys itsestään, vai tahdotko ehkä saada neidin miniäksesi?"

"En minä luullut sinun panevan niin suurta arvoa naisasioihin, Rejer!"

"Minähän olen aina sanonut panevani niihin arvoa; hyvä vain, että olen niin hyvin niistä selviytynyt", hän pyyhkäisi syrjään suikulan vaimonsa poskelta ja sanoi hymyillen: "vaikka sinä useinkin poltat kuin pahin nokkonen! — ja mielelläni minä varjelen Jan Conradiakin!"

Kärsimättömyyden puuska valtasi hänet jälleen; hän asteli ikkunaan: — "Kas niin… kas niin… kas vain, tuolla menee sananviejä yhä ja vetelee mäessä takajalkojansa kuin pahainen koni. Kunpa olisi pitkä keppi, jolla häntä virkistäisi! Minä olisin ehtinyt käydä Seppä-Lassin luona jo kahteen kertaan."

— — Kaksi päivää myöhemmin oli aamupuolella alhaalla laiturilla aika hälinä. Talon väki, lapset ja palvelijat juoksivat edestakaisin, ja naapureista oli kokoontunut katsojia. Kaksi- kolmikymmenmiehinen nuottakunta oli lähdössä.

Nuottavenheessä, jonka perässä oli ruuhi ja kokassa suuri naara pystyssä, neljä airoparia odotti vain lähtökäskyä. Märkiä lumihiutaleita putoeli harmaana, hiljaisena talvipäivänä keveästi kuin untuvia isonverkon ruskeille, ilmanpuremille tangoille, jotka makasivat keskellä venhettä täydessä järjestyksessä, niin että nuotta oli valmiina laskettavaksi. Etäämpänä kelavenhe väliverkkoineen vasta irrottelihe laiturista, ja nelikkovenhe, joka kuljetti myöskin pikkuverkkoa, oli jo ehtinyt kappaleen matkaa rannasta.

Ison nuottavenheen perätuhdolla istui Rejer öljylakki päässään; hänen kasvonsa olivat ensi kerran näinä polttavan kiireellisinä päivinä ehtineet kirkastua ja ilmaisivat nyt hänen olevan omassa elementissään. Hänen vaimonsa seisoi laituriportaitten alapäässä ja lähetti nahkapukuisten soutumiesten välityksellä isän luona käymään jäähyväisiksi pienimmän, nelivuotiaan tyttärensä.

Nyt lähdettiin.

Venheet liukuivat airojen voimalla nopeasti pitkin lahdelmaa, joka lepäsi himmeässä lyijyhohteessa, ja Rejerin vaimo seisoi laiturilla katsellen poistuvain jälkeen, ympärillään parvi poikia ja tyttöjä, joista pienin piteli kiinni hänen kädestään ja hameestaan. Menijät katosivat niemen taa; mutta hän seisoi siinä vielä niin kauan kuin hiljaisena talvipäivänä saattoi kuulla aironhangoista lähtevän äänen.

Paikkakunta oli Saaraan tyytyväinen. Sen virheen, ettei ollut siellä syntynyt eikä ollut seissyt morsiuskruunu päässä Aa-vuonon kirkossa, hän oli täysin korvannut — puhumattakaan niistä kahdesta Janista jotka hänellä oli mukana tullessaan — voimalla esittää seitsemän poikaa ja tytärtä, kaikki oikeita Aa-vuonolaisia, vanhan Jan Juhlin lapsenlapsia ja seudussa kunniallisesti syntyneitä ja kastettuja. Aimo ja moitteeton hän oli, "niin että oli oikein sääli, ettei vanha Juhlin emäntä saanut häntä nähdä!…"

— Rejer komenteli liikkeessään Aa-vuonolaisia rajun häikäilemättömästi vastoin kaikkia totunnaisia tapoja. Hyvää ruokaa, harvat ateriat ja "suori tiehesi!" olivat hänen ydinlauselmiansa, jotka sopivat heidän vanhaan, verissä olevaan sitkeänhitaaseen liikkumistahtiinsa ja kahdeksaan ruokailukertaansa jotenkin yhtä huonosti kuin pohjatuuli keskikesän lämpimään.

Että komentoa oli olemassa, sen he saivat tuta tälläkin kertaa viettäessään joulupäivänsä ulkokareilla.

Alinomaista soutua ja liikkumista — neljä-, viisikymmentä miestä, hänen molemmat venhekuntansa, pitkin saaria sillin tuloa tähyämässä, oli sekin sievä joulujuhla!

Mutta joulu kuin joulu! tuumivat aa-vuonolaiset, ja Rejer näki kerran toisensa jälkeen, miten he hoiperrellen vetelehtivät pitkin kareja.

Itse hän käveli saarella tulisen kärsimättömänä tavan takaa lyöden kaukoputkella reiteensä ja nuuskien sameata ilmaa isolla, raisunilmeisellä nenällään, aivan kuin olisi luullut sillin ilmojen teitä saapuvan.

Ei hän miehiä pahasti rauhaan päästänyt. Milloin he joutuivat pikaläheteiksi, milloin vesikiikarin ja luodin käyttäjiksi, milloin sinne, milloin tänne…

"Ei suomuksia ilman silliä!" murisi hän soudattaessaan itseään viimeisen kerran pikku venheellä. Hän oli lähettänyt toisen nuottakunnan toisaalle, toisen toisaalle, ja itse hän lähti kokemaan kolmatta suuntaa. Niin pohjoisissa kalastuspaikoissa oli toistaiseksi nähty vain pari kolme valasta ja joku seiti.

Illalla palatessaan Rejer kuuli majapaikasta ja sen ympäristöltä ulvontaa ja täyttä riemua. Aa-vuonolainen vietti joulua, ja sikunan haju tuntui pitkän matkan päähän.

Hän pisti äkkiä päänsä ovesta sisään: "Venheisiin, miehet! — Voi sattua, että löydämme sillin karien itäpuolelta."

"Ja joka tapauksessa minä sekotan hiukan merivettä teidän viinoihinne!" mutisi hän itsekseen.

Aa-vuonolaiset eivät kokoontuneet aivan iloisin ilmein pimeään rantaan airoilleen; sydämessään he tunsivat, että oli tapahtunut suoranainen pyhärauhan rikkomus. Mutta soudettiinhan sitä sentään — soudettiin, soudettiin pitkin yötä, Rejer etunenässä pikkuvenheessä. Kun he sitten aamupuolella palasivat, virkkoi hän rauhallisesti:

— "Korvatkoon tuo joulutanssit!" He olivat olleet rangaistussoudussa.

Väsyneinä ja uuvuksissa he sitten palasivat majapaikalleen, ja siellä Rejer jälleen sai jäähdykettä innolleen ja Aa-vuonolainen vaihteeksi mielenliikutuksen aihetta. Saarten välitse oli kulkenut niin tiheä silliparvi, "että olisi voinut kulkea yli jalan kastumatta" ja että molemmin puolin rantakivikoilla näkyi sillejä. Jan Conrad oli jollakin nuotanpätkällä saanut kolmekymmentä tynnöriä; mutta toiset pyydyskunnat olivat ottaneet saaliin toisensa jälkeen ja toisen toistansa suuremman.

Päällysmiehet joutuivat aivan kuin raivoihinsa; mutta Rejer lähti tyynesti saarelle katsomaan toisten saaliita.

"Maailma on otettava humoristiselta kannalta!" myhähteli hän.

Puolipäivän tienoissa hän äkkiä kasasi kaukoputkensa. Vuonolla näkyi lintuja ja valaita…

"Käydäänpä käsiksi taas, pojat!… Sillin kimppuun!" kajahti käsky, ja nyt lähdettiin soutamaan, aivan kuin ei olisi airoihin satuttukaan yöllä.

Sana oli sähköinen. Nuotta laskettiin… valas repi sen!… asetettiin toinen toiseen lahdelmaan.

Uuden parven lähestyessä oli taas joukko nuottakuntia vahdissa salmen suulla. Kaikki mitä ankarimmassa, intohimoisessa jännityksessä — minuutin tai parin kuluttua voi yritys olla turha. Nuottapäälliköt jakelevat käskyjä alipäälliköiden pikkuvenheissä haeskellessa silliparvea vesikiikarin ja luodin avulla.

Erään aluksen peräpuolessa seisoo mies öljylakki päässään, ja hänen toimiaan kaikki tarkastelevat. Mies pistää kätensä rauhallisesti taskuun ottaen mällin — se on salainen sovittu merkki — ja Juhlin nuotta juoksee kelaltaan silliparven kohistessa ja loiskiessa aivan vedenrajassa… Kelavenhe varppeineen rantaan… Mutta mereen syöstään nyt samalla neljä-, viisitoista, muutakin isoanuottaa, airoja katkeilee, siinä melskeessä ajetaan erään venheen yli, pari miestä putoaa mereen ja saa ryömiä ylös parhaansa mukaan; kukaan ei tuosta välitä… Nuottia asetetaan ristin rastin, tässä kilpaillaan henkensä kaupalla tuhansista.

— Mutta maaliskuulla, kun viimeinen apaja oli korjattu ja silli saatu hyvin kaupaksi, kiiti sama kepeä venhe, joka niin monesti oli kalastuspaikalla purjehdittaessa tai soudettaessa ollut vettä tulvillaan, vuonoa ylöspäin, airoilla kaksi väkevintä miestä ja Rejer Juhl itse toisella kädellä auttamassa ja toisella perää pitämässä. Nyt hänen teki mieli kotiin, ja niin sitä mentiin sinnepäin kokan kohistessa.

Hän palasi aina paria kolmea päivää aikaisemmin kuin nuottaväki, ja niinä kolmena päivänä, jotka hän oli toimetonna, paistoi aurinko kirkkaasti taloon.

Hän aikoi aina tulla odottamatta; mutta kun kotolaiset tunsivat hänet ja pitivät yllä kunnollista tähystystä, niin hänet jo laiturilla otti vastaan Saara ja lasten piirittävä, vilisevä parvi. Mutta silloin vaimo saikin kokea karhunkämmentä. Tervehdykseksi hänen tanakka vartensa puoliksi nostettiin, puoliksi pyöräytettiin ympäri sillalla hillittömässä ilossa. — "Yhtä kaunis!… yhtä espanjalainen!… siinä vasta eukko!"

"Mitenkäs kävi?" kysyi Saara heidän astellessaan ylös rannasta.

"Hyvin minun, mutta huonosti niiden joiden osakkaana olin. Aina liian myöhään!… aina toistensa vanavedessä ihan kuin sillit; se on Aa-vuonon tapa se. Ne ryömiskelevät niin hitaasti kuin kilpikonnat, kun ei ole ketään heitä komentamassa."

"Oletko paljon hävinnyt heidän tähtensä, Rejer?"

"No enpä juuri — olenhan minä sentään pari kolme tuhatta ansainnut."

Niin katosi parvi eteisen ovesta sisään tuohon suureen taloon, jonka siniset kattotiilet ja ikkunat välkkyivät omituisen kirpeässä keväisessä valossa.

Sisällä tuvassa käveli Rejer edestakaisin viisi kuusi lasta kerrallaan käsivarsilla, kaulassa, olkapäillä ja selässä, ja tämä tavanmukainen temppu sai nytkin osakseen ansaitun huomion. Sitten tarkastettiin ovenpieleen piirrettyjä mittaviivoja — siinä oli pää pään vieressä kirjavana joukkona alkaen vaaleahiuksisista äidinlapsista Rejerin karhean punaruskean tukan perineisiin.

Nyt hän istui mukavasti sohvassa Saaran innokkaasti ja iloisesti kertoessa hänelle kaikki poissaolon aikana sattuneet seikat.

"… Ja nyt osaa Inger kertoa sinulle Uuteen Testamenttiin asti Raamatunhistoriaa… ja Teodor Norjan, Ruotsin ja Tanskan maantiedon."

"Hyvä, hyvä."

"Ja kuulehan nyt, mitä minä olen puutarhasta ajatellut — aikonut laajentaa sen ainakin nelinkertaiseksi! Rupean viljelemään morelleja ja kirsikoita, kenties omeniakin — siitä tulee minun liikkeeni."

"Oikein, Saara — panehan vain toimeen! Väki liikkeelle! Kun ajattelen kaikkia näitä raukkoja tässä ympäristöllä — niin minähän ne sain tähän sillipuuhaan ryhtymään! Ja kun sitten sattuu hullusti käymään, niin minä tavallaan olen siitäkin vastaamassa. Vaikka sopii minun kyllä sanoa", sanoi hän nousten seisomaan "että olen tehnyt voitavani heitä kohentaakseni. Jos heillä on venheet luonteensa mukaiset, niin köli on käyrä, keula väärässä, peräsin vinossa, mastot kallellaan ja purjeet niskassa! — ja etanan vauhtia siinä liikutaan. Heissä istuva vanha maamarriainen se vaatii kulkemaan aina koukeropolkuja ja odottamaan, kunnes kaikki tulee ihan heidän kouraansa, sen sijaan että kävisivät suoraan käsiksi. Mutta arvaappas, Saara, mitä minä tässä mietin? Ostaa pieniä metsäpalstoja ja rakentaa jahteja myytäviksi;—se saattaisi kannattaa!"

"Silloin sinulla olisi kesälläkin jotakin tekemistä, Rejer; muistathan, että muuten voit käydä vaivoiksi!" — nauroi Saara.

"Niinpä kyllä — mutta totisesti nyt oli aika ruveta ajamaan Aa-vuonolaisia kalastuspuuhiin, sillä ne tarvitsevat runsaan harjotusajan, ne pojat."

Lämmin, ihasteleva silmäys, joka kohtasi hänen ajatustaan, osotti, että hänet oli ymmärretty.

XVI.

Älä hellitä!

Kymmenkunta vuotta elämästä on jälleen kulunut!…

Hammernäsin honka, joka oli kestänyt niin monta vihurinpuuskaa ja nähnyt niin monen sukupolven tulevan ja menevän, oli menettänyt toisen valtavan haaransa. Se seisoi nyt siinä kummullaan revenneenä ja kalvava aukko rungossaan — toinen käsivarsi ojossa yhtä vihaisena, ryhmyisenä ja uhmaavana kuin konsanaan! — katsellen Hammernäsin lahden rannalta näkyviä kiiltävän sinisiä kattotiiliä. Siellä oli kaikki kasvamassa, elämää ja liikettä, joskin hiukan yksinäistä nyt, kun miesväki talvisaikaan oli taas lähtenyt sillinpyyntiin.

Mäessä oli ristin rastin suksien ja kelkkain, suurten ja pienten jalkain jälkiä, — pojat ja pikkutytöt kävivät joka päivä asioilla tai tervehtimässä Ottilia-tätiä, joka asui Hammernäsissä "ollenkaan välittämättä, vaikka talossa kummitteli."

Ulkosaaristossa oli ranta-aitasta sukeutunut kokonainen suolaamo. Rejer Juhl oli sijottanut siihen paljon rahoja, mutta oli myöskin saanut sieltä toisenkin kirkkaan killingin.

Ja nyt — keskellä talvea, tiistaina helmikuun 18:na hän oli siellä ulkona kamalan sään vallitessa. Myrskynpuuskat ravistivat ranta-aittaa hänen siellä kävellessään, ja alhaalla, pienessä satamassa hänen kaksin ankkurein kiinnitetty jahtinsa nyki ja keinui niin että vaahto löi yli laitojen.

Merisaappaat jalassa hän käveli edestakaisin lattialla sumuisena aamuhetkenä muutamain miesten nojatessa puolipimeihin seiniin ja odottaessa määräyksiä. Hän käveli kädet selän takana, ja näkyi kyllä, että miehen mieli kuohahteli. Uurteiset, terävät kasvot harmahtavine partatupsuineen olivat kuin luuta, suu tiukasti suljettu.

Hän ryki ja ryki…

"Jahti pitää puolensa!" huomautti hänen poikansa Jan.

Rejer Juhl ei vastannut, käveli vain yhä edestakaisin.

"No Anders!" — huudahti hän miehen astuessa sisään. Anders oli hänen paras nuottapäällikkönsä, "vanhapäällikkö", joka oli ollut saarella tähystämässä, "luuletko sen kääntyvän etelämpään?"

"Se on melkein suoraan lounaassa! Pohjoispuolella olevain sulkujen käy huonosti. Kolme nuottakojua suoraan ulapan suussa — ne eivät kestä! Siinä menee tuhansia tynnörejä silliä… voi tulla raskas päivä Aa-vuonolaisille! Kyllä siinä tarvittaisiin köysiä ja varppeja, ennenkuin se kestäisi."

"Pahimmassa pinteessä on Martin Sörhagenin iso sulku", lausui joku.

Myrsky ravisti taas räystästä.

"Hyvä, että olemme osakkaina vain toisessa, isä!"

Rejer kääntyi äkkiä: — "Hyvä!… hyvä!" toisteli hän vihaisesti. Hän meni avoimelle ovelle ja katsoi ulos. "Ei ilma nyt niin paha ole, ettemme parin hyvän miehen kanssa voisi purjehtia tuonne viemään köysiä ja sen sellaista — meillähän on päivä hallussamme!"

Kukaan ei vastannut.

Rejer käänsi kiukuissaan heille selkänsä. "Hm! hm!"

Tuuli ravisteli jälleen kattoparruja. Hän katsahti jälleen ulos; koko saari oli kuin savun vallassa…

"Koko sillimäärä takaisin mereen… ei, kyllä me lähdemme!" lausui hän ratkaisevasti. "Häpeällistähän se olisi, jos makaisimme täällä, vaikka meillä on kaikki tarvittavat vehkeet, ja antaisimme paikkakunnan suuren siunauksen mennä menojaan. Mitä arvelet, Anders?"

Anders oli myöntyväinen.

"Minä lähden mukaan, isä!" sanoi Jan.

"Sinä jäät tänne!" kuului lyhyt vastaus.

Kaksi muuta miestä tarjoutui, ja kohta ryhdyttiin lähtövalmistuksiin.

Jan kuljeskeli rauhatonna rannalla ja uskalsi vihjaista isälle pariin kertaan, että tuolla pohjoisessa saattoi maihinlasku käydä vaikeaksi.

Kysyi aika ponnistusta, ennenkuin touvit, köydet, ja nuottavarpit oli saatu alukseen.

"Tänään minä tahdon tulla mukaan, isä!"

Hän oli jo astumassa venheeseen, kun isä, joka seisoi tuhdolla, äkkiä kääntyi ja tarttuen kuusi-, seitsemänkolmattavuotiasta poikaansa niskaan lähetti hänet liukkaitten leväin joukkoon rantakivien väliin. Samassa he lähtivät —. Kolmen miehen keralla Rejer purjehti myötäisen etelätuulen kiidättämänä läpi vaahdon ja hyrskyjen. Kyllä he kylvyn saivat!

Puolenpäivän tienoissa he olivat sulkupaikalla, ja parhaaseen aikaan he sinne ehtivät. Etenkin isosulku oli ankarassa vaarassa, ja nyt piti jahdin ilkeästi keikkuessa saada kiinnitetyksi kaikenlaisia köysiä ja varppeja. Vesitynnöreistä tehtiin kohoja, jotta nuotat paremmin pysyisivät uimasillaan, ja pieni vara-ankkuri heitettiin tueksi, kun nuotta oli kiskoutumassa irti kiinnikkeistään.

Siinä olivat isot summat kysymyksessä; mutta kaikki näytti nyt jotensakin turvatulta; — Rejerin jahdilla vain ei ollut tietoa maihinpääsystä yöksi, ja niinpä heidän täytyi hämärtäessä lähteä jälleen ulospäin haeskellakseen maihinlaskupaikkaa vuononsuun toisella rannalla olevilta saarilta.

Jan käyskeli yöllä huolissaan ja havaitsi myrskyn yhä yltyvän ja aaltojen aina vain paisuvan, kunnes rajusää kiihtyi siinä määrin, että katonlappeet alkoivat irtautua ja he saivat kylliksi tekemistä pitäessään aittaa köysien avulla kohdallaan. Hän tietysti toivoi isän päässeen johonkin salmeen ja saaneen venheensä maihin. Sisimmässänsä hän ajatteli, että ukko oli päästä pyörällä ja että hänelle ensi kerralla oli pantava suitset suuhun.

Ulkona merellä Rejer Juhl purjehti jahdillaan pitäen ylhäällä niin monta purjeenkappaletta kuin suinkin voi ja halkoen aaltoja niin että kaaret natisivat ja kokkapuu värisi! Tuuli oli kääntynyt lännemmäksi, niin että hänen oli täytynyt yöksi jäädä avoimelle merelle. Majakka oli koko ajan alahangan puolella; mutta he näkivät sen vain silloin kun kohosivat aallonpohjasta…

"Onpa tämä aika pesua, miehet!… sille, joka ei ole tottunut jahdilla purjehtimaan", sanoi hän, kun he yöllä olivat saaneet pelottavan hyökylaineen venheeseen — "mutta onhan meillä korea kynttilä valaisemassa tuolla rannempana… sinne me emme nyt lähde hyvästäkään maksusta!"

Pian kuitenkin huomattiin, että sinne heidän täytyi.

Myrsky ei enää ollut pelkkää myrskyä, ja tuuli käännähti suoraan länteen! Suora merituuli ja ulapan aallot! Mikään ei auttanut, ja meren valkoisena vaahdotessa lähdettiin yön pimeydessä maata kohti…

"Suoraan päin majakkaa, pojat!" sanoi hän kuivasti. "Se tuntuu nyt niin leppoiselta, kun se puhaltaa takaapäin. Se lurjus tietää, mikä meitä edessä odottaa" — lisäsi hän itsekseen mutisten ja silmäten kohti rannikkoa.

"… Kuulehan Anders!" sanoi hän jokseenkin rauhallisena vanhalle päällikölle, joka seisoi hänen vieressään peräsinpuun luona, — "länsituuli oli avuksi Aa-vuonolaisten sillisuluille… ne selviytyvät nyt mainiosti!"

"Ky-yllä… ne selviytyvät!" arveli Anders omituisesti korostaen sanojansa.

Musta yö, pilviäpiirtävät aallot, korvissa merensavu ja vinkuna ja edessä — ikäänkuin esiinsukeltava synkeä, ahdistava aavistus — jokin välkkyvä, valkohampainen, kulmikas, tumma reuna…

"Näyttää paremmalta — hiukan huuhtelua silloin tällöin ei nyt mitään haittaa!" Muuttaen suuntaa he purjehtivat edelleen rannikkoa kohti rajun hyökyaallon aina tavan takaa pyyhkiessä yli kannen.

Yhä likemmäksi tuli tuo musta, välkkyvä… särmäinen! Kuolema sieltä irvisteli heille…

Jokainen pimeästä vilahtava kari sai sydämen pelosta vavahtamaan…

"Jos tänä yönä on mentävä Herran eteen, niin on ainakin hyvä, että minulla on suluissa niin vähän omaan laskuuni!" lausui Rejer vanhalle päällikölle.

— Nyt alkoi näyttää sellaiselta, että jokainen vaikeni omiin ajatuksiinsa.

Rejerin mielessä risteilivät mietteet raskaina ja kalpeina. Tulipa odottamaton loppu voimakkaalle elämälle!… Täyspätöisiä miehiä jatkamaan minun työtäni, sekä Jan että Jan Conrad!… Ja Saara — eikö hän enää tule minua vastaan laiturille?… Tuli loppu aikaisemmin kuin olisin suonut! — elämä on ollut kuin morsiustanssia siitä alkaen kun hänet sain… Hän nosti öljylakkiaan saadakseen ilmaa!

Koko elämä oli äkkiä hänen näkyvissään kuin kuvastimessa.

Nyt oli kiehuvaa tyrskettä molemmin puolin…

Äkkiä välkähti jotakin kiiltävää suoraan kokan edessä…

"Ei, tässä käy niinkuin isäukon, kun hän seisoi Aa-vuonon kirkkomäellä saarnaamassa silliä vastaan — ei käy päinsä, Anders!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä alus törmäsi. Ilma kohahti valkoiseksi… hyökyaallot kohisivat heidän ylitseen!

* * * * *

Niiden monien hylkylautain ja irrallisten pyöröpuiden joukossa, jotka tuon helmikuun yön jälkeen ajelehtivat kaikkialle saarien väliin, olivat kaiketi myöskin karihyrskyissä hajonneen jahdin kaaret ja lankut. Mutta aivan varmoja oltiin onnettomuudesta vasta sitten, kun nimilauta viikkoa myöhemmin löydettiin muutamia peninkulmia etelämpään ajautuneena.

Jan toi tuon ankaran sanoman aikoen valmistella äitiänsä siihen niin varovasti kuin suinkin. Mutta äiti tarttui heti häntä käsivarteen, ja hänen katseensa oli sellainen, ettei sitä voinut koskaan unhottaa; hän katsoi poikansa mieleen aivan kuin lasin läpi… "Kerro, poikani!… en ymmärrä mitä sanot, mutta muistan joka sanan… kerro kaikki. — tarkoin… kaikki tyynni!"

Hän kalpeni yhä kertomusta kuunnellessaan — oli painumaisillaan pöydän varaan, mutta nousi sitten äkkiä… "Siinäkö kaikki, Jan? Jos olet jotakin unohtanut, niin sano se minulle." Hän lähti, ja Jan aikoi tukea häntä.

"Kiitos, poikani, ei, annahan minun olla yksinäni." Muuta sanomatta hän sulkeutui huoneeseensa.

He olivat kovin huolissaan, kun ei hän seuraavana aamunakaan tullut ulos, ja silloin Jan lähti katsomaan.

Hän istui siellä aivan rauhallisena ja kalpeana.

"Tulehan alas ja ryhdy jälleen töihisi, äiti!"

Hetken hän vielä istui liikahtamatta lattiaan tuijottaen…

"Sen verran minä luulin isästäsi pitäneeni, etten voisi elää hänen kuoltuansa. Mutta elämä ei ole sellainen… emmekä me saa jättää kesken mitä hän on alottanut täällä Aa-vuonolla, Jan!"

"Niin, minä sain hänen viimeisen varotuksensa, äiti! — sellaisen tempauksen, että lensin pitkäkseni… Mutta nyt minulle on selvinnyt, miksi tuo tapahtui: — hän ei tahtonut uskaltaa meitä molempia samalle laudalle… Se merkitsee sitä, äiti, ettei meidän pidä istua täällä suremassa, vaan tehdä työtä, hellittämättä!"