Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ÄLÄ HELLITÄ!

Kirj.

Jonas Lie

Suomentanut

Juho Hollo

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1919.

SISÄLLYS:

I. Ukko Juhl Aa-vuonolta. — Sillikuningas — Seudun kuningas.
II. Juhlin venheen suuri löytöretki.
III. Silliä ja lemmenoikkuja.
IV. Taipuako? Ei, mieluummin taitun!
V. Hankauksia.
VI. Liivaripuomilla mietiskelemässä.
VII. Sinihai.
VIII. Rejer yövahtina ja halonhakkaajana.
IX. Ystävyyden tulikoe.
X. Rejer luotaa ensimmäistä perämiestä ja pohja löytyy liiankin pian.
XI. Ystävyys ja lempi.
XII. Liian myöhään, neiti Rördam.
XIII. Rejer suuntaa kulkunsa kohti Hammernäsiä.
XIV. Kotoisia kokemuksia.
XV. Sillikuningas.
XVI. Älä hellitä!

I.

Ukko Juhl Aa-vuonolta. — Sillikuningas — Seudun kuningas.

Pitkin vuonoja levisi huhu ihmeellisestä saaliista, kalasta, joka oli jos jonkinlainen — toiset sanoivat sen olevan yhdeksän, toiset kahdeksantoista kyynärää pitkän, toiset vieläkin pitemmän. Se oli saatu Karmsaaren tuonpuoleisesta rannasta, selkä oli kiiltävän sininen, sinipunainen ja purppurainen kuin säihkyvä sateenkaari, vatsapuoli hohtavan valkoinen kuin hopea, ja päässä sillä oli tulenväristä kruunua muistuttava merkki.

Väitettiin, että se oli sillikuningas ja että se ennusti kuulumattoman runsasta kalansaalista.

Aina kun jokin venhe saapui mereltä päin, kokoontui väki, isot ja pienet, iljankoisille, puoleksi lumen peittämille kukkuloille, mistä parhaiten saattoi nähdä yli vuonon — suippolakeissaan ja paitahihasillaan, hame tai nuttu yllään, sellaisina kuin he olivat työstään lähteneet. Oli aivan kuin sunnuntai-iltapäivänä, paitsi että tällöin ei kukaan ajatellut, miltä puku näyttää lähempien ja etäisempien naapurien silmiin. Arvailtiin ja väiteltiin, ennustettiin, uskottiin ja otaksuttiin…

Paisuvat huhut olivat ikäänkuin valaneet tulta vereen, jonkinlaista kultakuumetta, josta mielikuvitus kiihottui ja alkoi rajusti liikehtiä. Pari kolme vuotta oli sillinkalastus ollut masentavan huono, ja nyt tuli kysymykseen, ryhdyttäisiinkö siihen jälleen panemalla peliin ne kolikot, joita pienistä maatilkuista vaivoin oli saatu irti. Torpparin olisi myytävä tai pantattava lehmänsä ja puoli omaisuuttansa saadakseen öljyvaatteet ja eväslaukun, vuokratilallisen ja talonpojan pitäisi myydä hevosensa, ottaa kiinnityslainoja ja tyhjentää viimeisetkin apuneuvot voidakseen varustaa väkeä ja venheitä, vuokrata verkkoja ja selkänuottia; kaikkien olisi pakko äärimmilleen käyttää kauppiaan suomaa luottoa. Toiset olivat kahden vaiheella, toiset juttelivat innokkaasti puolesta ja vastaan, mutta lausunnoista kuului täällä kuten tuollakin, että hillittömiä toiveita jo oli kiertämässä.

"Se merkitsi sittenkin jotain, kun kaikki 'helminauhat' ajelehtivat vuonossa ennen mikkeliä — aivan kuin kirkkaat, punaiset sillinsilmät, rivi toisensa vieressä; se merkitsi sillinsaartoa!"

"Että jotain tulee sillikuninkaan jäljessä, sen voi kyllä melkein kuka hyvänsä ymmärtää. Ole varuillasi, kun pihakoira alkaa haukkua…"

Ilmassa tuntui olevan yhä enemmän sähköä, se vaikutti pyörryttävästi.

Mitä syvemmälle vuonoihin huhu kulkeutui, sitä ihmeellisemmäksi se muuttui kansan suussa, niin ihmeelliseksi vihdoin, että kun se niemenkärkiä kiertäen tunkeutui ahtaisiin sillivuonoihin, niin siitä oli tullut "tulinen merkki taivaalla" — kala, jolla oli pitkä raippa jatkonaan!

Vasta Hammernäsin paikkeilla sillikuningas haihtui olemattomiin, muuttui pelkäksi ilmaksi — siellähän muuten yleensäkin kaikki suuret ulkoapäin tulevat huhut hiljenivät ja häipyivät. Ukko Juhl näet kerta kaikkiaan vastusti sitä, että maakansa puuhaili merellä, että lähdettiin "kuin hupsut" monen penikulman päähän "myrskyjä ja hengenvaaroja hakemaan." Ja kun Hammernäsin ukko pudisti päätänsä jollekin asialle, niin sitä ei koko paikkakunnalla uskonut kukaan, joka tahtoi viisaasta käydä.

Tuon "villitsevän huhun" vaimentaminen ja seudun pelastaminen uhkaavasta onnettomuudesta olikin oikeastaan Jan Rejersen Juhlin viimeinen työ tässä elämässä, sillä ei ehtinyt kulua kahdeksaa päivää, kun hän kuoli sydänhalvaukseen istuessaan parhaillaan tupakoimassa Hammernäsin hongan juurella.

Hammernäsistä ulottuu Aa-vuonon nimellä mainittu seutu syrjäisenä ja piiloutuneena itäänpäin kohti tuntureita, ensin ahtaana vuononhaarakkeena, mutta kauempana, kappeliseurakunnissa, lumivalkoisten, sinertävien harjanteiden reunustamana.

Täällä oli vielä vanhoja tarinoita ja sävelmiä, kirjotusten somistamia oluthaarikoita ja puuleikkauksilla koristeltuja merkillisiä vanhoja aittoja, mutta myöskin eristettyä, vanhanaikuista väkeä, kasvoissa silmäänpistävän karkeat piirteet ja ankaran mietiskelevä ilme, perheitä, jotka lakkaamatta olivat sukulaistuneet. Kallotieteilijä olisi naisväen pään etuosasta keksinyt aikain painon alla taipuneita katonharjoja muistuttavan vaon tai syvennyksen.

Ylhäällä tunturipuroissa uiskenteli lohenmullo yli-ikäisenä ja isopäisenä — pää oli kolmasosa koko ruumiista ja kasvoi sammalta — sillä nuoriso ei koskaan kalastanut eikä laji uusiutunut. Ahtaissa laaksonotkoissa ja laidunloukoissa, joissa kaikissa oli liiaksi varjoa ja liian vähän aurinkoa, käyskeli pieniä ja surkastuneita lehmiä, jotka terävine ulkonevine lonkkaluineen olivat satavuotisen nälkäruokinnan ja umpisulkuisten navettain johdonmukainen tulos. Melkein joka kolmas lehmä oli toissarvinen tai nupo; rodun vanhuus teki ne haperasarvisiksi. Kansa väitti seikan johtuvan siitä, että ne puskien taistelivat laidunmaista manalaisten lehmien kanssa. Täällä piikaiset pelottelivat toisiansa keskellä kirkasta kesäpäivää juttelemalla, miten lapsi oli kadonnut kynnyksen alle peikon mukana tai miten joku oli maannut viidakossa heille nauramassa, ja kuiskailivat pelokkaina teräksestä ja manauksista noituutta vastaan.

Hevostenkin päät näyttivät vanhoilta, harmailta ja pitkiltä. Vääräsäärisinä ne laahautuivat eteenpäin, vetäen narisevain, raskaiden puupyöräin varassa liikkuvia rattaita — akselit olivat kiinni pyörissä ja pyörivät nekin, kuten Abrahamin ajalla. Niin, hamaan sikoihin asti osotti täällä kaikki rodun rappeutumista. Pitkäsäärisinä, pitkäkärsäisinä, laihoina ja vauhkoina ne syöksähtelivät kuin kilpajuoksijat rakennusten välillä ja ympärillä. Eipä ihmettelemistä, että ne raudankovat, eltaantuneet, kymmenen tai kahdenkin kymmenen vuoden ikäiset savustetut liikkiöt, jotka kalleuksina riippuivat aitoissa, olivat juuri noista otuksista peräisin.

Tässä seudussa ei riimusauva vielä ollut mikään voitettu almanakkakanta. Sen mukaan yhä kaikessa rauhassa jaettiin vuoden työt sekä kesä- että talvikuukausina, ja monet kiskoivat omantunnontarkasti venheensä jokirannalle pyhäinpäivänä, marraskuun ensimmäisenä, "jolloin laivakulun piti loppuman."

Laakson alemman osan olisi oikeastaan pitänyt päättyä suolattomaan veteen, kuten monen sisaruslaakson laita oli, sillä sellainen seutu kaipaa lukkoa. Sen sijaan oli tämän osaksi tullut pieni kapea vuonon haara, joka ulottui isoon vuonoon ja päättyi avoimeen valtamereen, kaukana, kaukana seudun aatospiirin ulkopuolella.

Mutta sellainen seutu, kuten sanottu, kaipaa kipeästi lukkoa.

Ja juuri sellaisena hyödyllisenä lukkona ja salpana istui sen loppupäässä ukko Jan Rejersen Juhl Hammernäsissä, kuten hänen isänsä ja tämän isä häntä ennen, kunnes hän tällöin syksyllä joutui pois.

Pitkin laaksoa kävi huokaus, kumea kuin tyhjän tynnörin syvyydestä:

"Nii—in, oli se vahinko — ukko Juhl, niin, niin!"

Hän kuului Juhlien laajalle haarautuneeseen sukuun, ei siihen, jossa on kaksi "u":ta ja merisankari, vaan siihen, joka kirjottaa nimensä h:lla. Eräs suvun jäsenistä, merimies, joka oli koonnut itselleen rikkautta Hollannissa ja Bataviassa asti, oli puolitoista vuosisataa sitten, tai kenties jo ennemminkin, hankkinut itselleen Aa-vuonossa useita taloja, kokonaisen tilan. Ja ihmeellistä oli nähdä, kuinka paljon pitkiä, voimakkaita, laihoja Juhl-hahmoja teräväpiirteisine, suoraviivaisine kasvoineen ja vaaleine hiuksineen ja samoin pitkiä, kauniita, vaaleatukkaisia vaimoja oli seudun muuten tumman ja lyhytkasvuisen väen seassa.

Sittemmin oli suku elänyt lisääntyen ja jakaantuen ja iskeytyen kiinni näihin nurkkiin, kunnes se taasen kokonaan katosi nimettömään yhteiseen kansaan tai jähmettyi ja jäykistyi, kuten ne Juhlit, jotka nyt ainakin viime vuosisadalta lähtien olivat pysytelleet Hammernäsissä.

Niin, ukko Juhl! Tuossa seisoi pitkä, harmaa yksikerroksinen rakennus, katonharja keskeltä sisäänpainuneena, uloimmissa keittiöpuutarhan puoleisissa ikkunoissa pienet, hoidottomat lyijypeitteiset ruudut, molemmin puolin ulko-ovea hiukan isommat, äskettäin hankitut ruudut valkoisine iskosreunoineen. Viheriän nurmikon yllä häilyttelivät tuulessa oksiaan muutamat yksinäiset, sitkeät, soukat koivut.

Mutta muuten oli siellä vain vaivaiskasvullisuutta, koukeroisia leppiä ja koivuja tunturimäkien molemmilla rinteillä ja vinoiksi kasvaneita koivu viidakoita, jotka ikäänkuin kyykistyivät kukkuloilla puhaltavaa tuulta piiloon. Rakennusten alapuolella oleva rinne, josta kerran oli suunniteltu suurta, herraskartanomaista hedelmäpuutarhaa, virui nyt käyräkasvuisine, happamine puineen, pienine viinimarjapensaineen, kehnoine karviaismarjapensaineen ja humalan ja nokkosten peittämine luhistuneine huvimajoineen, jossa kanat munivat ja kaakattivat.

Mäellä oli korkea, luiseva honka, joka ojenteli käyriä oksiaan ja haarojaan vasten tuulta. Rungon ympärille oli muinoin rakennettu penkki, ja siinä oli ukko Juhlin tapana istua tuntimääriä tupakoimassa ja siirtyilemässä nähdäkseen seudun venheitä, jotka soutivat tai purjehtivat kauppiaan luo vastakkaiseen niemeen ja sitten, saatuaan asiansa selviksi, jälleen takaisin.

Ihmiset tiesivät, että hän siellä istui ja tunsi heidät jokaikisen, piti varansa ja sai aina tietoonsa, miten tilien laita oli tuolla toisella puolen. Paljoakaan ei paikkakunnalla tapahtunut ilman isä Juhlin neuvoja ja hyväksymistä.

Tuolla ylempänä seisoi rakennus kuten ennenkin, mutta omistaja, seudun lukko, oli poissa. Ja seutu souteli ohi ihmetellen ja odottaen, mitä tämän jälkeen tapahtuisi.

Hautajaiset pidettiin suurella kunnialla, peijaispidot, joista puhuttiin laajalti vuonolla, kuten aina, kun jonkin Juhlin peijaisia vietettiin. Sitten oli tullut kovin hiljaista. Että Hammernäsiä ei enää omistanut ukko Jan Rejersen, vaan nuori Rejer Jansen Juhl, tuota pohtivat ajatukset sekä ylhäällä talossa että alhaalla seudussa.

Oltiin aivan likellä joulua. Jäätävä itätuuli ja pakkanen oli yht'äkkiä vaihtunut lounaistuuleksi ja suojasääksi, niin leudoksi, että räystäät tippuivat ja aseteltiin puusoikkoja kourujen alle — piti saada sadevettä pesua ja lipeäkalaa varten.

Vanhan rakennuksen hirsistö ja haalenneet ikkunapielet saivat omituisen vettyneen suojailmavärinsä, nuoskassa lumessa seisoivat hajallaan koivuviidat käyrine, valkoisine, vääntyneine runkoineen ja oksineen, jotka olivat niin mustat ja synkät kuin uuninluuta tai koulumestarin raippakimppu. Karjapiika, vanha Jörun, joka oli kotoisin tunturiseuduilta, nimitti tätä ennen joulua sattunutta säänvaihdosta paistikassuojaksi.

Paistikkaita kaulitsi ja leipoikin nyt panimohuoneessa varsin ahkerasti Vigepladsenin torpanvaimo; kynttilät oli valettu, joulukala pyydetty ja jouluolut, joka ehkä kyllä oli hieman vähemmän väkevää kuin tavallisesti, kuten leskenoluen kohtuuden mukaan pitääkin, oli jo valmiina ja tynnöriin laskettuna.

Tuvassa istui leski ja keri, kerinpuut lähellä uunia, jonka punaisesta, halkeilleesta tulisijasta hämärässä alkoi näkyä loistetta ja liekehtimistä.

Hänen uljas vartalonsa osotti, että hän kuului kauimpana laaksossa asuvaan voimakkaaseen, levottomaan Ramstad-sukuun — kasvojen varmat piirteet olivat ikäänkuin puuhun leikatut, ja harmaantunutta päätä peitti liina. Juhl oli nainut hänet, orpanansa, sukuvaistosta.

Suuressa, puolipimeässä, matalassa huoneessa, jonka orret olivat taipuneet omasta painostaan, oli nahkapäällyksinen sohva ja sen yläpuolella pieni peili, lyömäkello puukaappeineen toisessa nurkassa, missä riippuivat piiput rikkipurtuine suukappaleineen, ja toisessa paikkakunnan mallin mukainen, maalatuilla ruusuilla koristettu ruskea kaappi. Ikkunain välissä seisoi kokoonlaskettu ruskea saranapöytä ja sillä ompeluksia; yksinkertaisia honkatuoleja, niiden joukossa muutamia nahkalla päällystettyjä korkeine selkänojineen, oli pitkin seiniä suorissa riveissä, aivan kuin sotilaat — maalaamaton lattia leveine, oksaisine honkapalkkeineen ja pitkine hiekan täyttämine, tummine rakoineen jäi vapaaksi harjotuskentäksi, jota seinältä silmäilivät virttyneet, perityt taulut, kärpästen pilkuttama, kellastunut, sotalaivaa esittävä kuparipiirros nimeltä "Kenraalikuvernööri Swardecroon, Batavia 1720" ja toinen, joka esitti Karl Johania Dennewitzin luona.

Pitkä naishenkilö, joka keri uuninpuoleisessa loukossa, istui selkä painuksissa kuin roteva työhevonen, joka vetäessään kuormaa mäkeä ylös hetkisen lepuuttaa toista sivuaan ja toista jalkaansa. Silloin tällöin hän huokasi, ja kaiku kuului vastaavan ikkunan luota, missä hänen kuusi- tai seitsemänkolmattavuotias pitkä ja hoikka tyttärensä istui neulomassa päivän viime hämärteessä, pää ikkunan pieleen nojautuneena.

Sanaakaan ei vaihdettu, kerinpuut vain alkoivat taas suristen pyöriä; molemmat tuvassaolijat istuivat niinkuin koko seutukin odottamassa, että jotakin tapahtuisi. Pian kai he saisivat kuulla varatuomarilta, miten oli kuolinpesän laita; tiedonhan piti tulla ennen joulua. Kummallakin oli omat epäilyksensä. He olivat molemmat ymmärtäväisiä luonteita, mutta eivät olleet uskaltaneet ajatella niin kauan kuin puoliso ja isä eli ja ajatteli heidän edestään — ja nyt he istuivat edelleen puhumatta toisilleen mitään. Mutta ajattelematta he eivät enää voineet olla.

Posti tuli tähän vuoden aikaan vain kerran viikossa vuonoa ylöspäin, ja tämä oli viimeinen postipäivä ennen joulua. Ukko Juhl tosin ei koskaan hakenut postia ennenkuin pari päivää myöhemmin, kun samalla oli asiaa kauppiaaseen, mutta naiset eivät olleet yhtä kärsivällisiä nyt, jäätyään omiin valtoihinsa. He laskivat tunteja.

Lyömäkello nurkassa valmistihe surisevin äänin ja löi puoli kolme.

Mitä se oli?

Tuo levottomuus, tuo juokseminen ja huutaminen alhaalla talojen ympärillä ilmaisi kyllin selvästi, että jotain täytyi olla tekeillä. Suutari Jo kurkisti renkituvasta naskali suussa ja lauta sivullaan. Vanha Jörun ilmestyi navetan ovelle, pari punaisiin, paikattuihin liiveihin puettua tyttöä tirkisteli keittiön rappusilta, ja nokisesta vajasta, josta oli kuulunut vasaran iskuja, tuli paitahihasillaan seitsemän- kahdeksantoistavuotias, pitkä, roteva, vaaleatukkainen poika, joka katseli ympärilleen. Hän oli saanut nokea kasvoihinsa ja paljaisiin käsivarsiinsa öljyisestä pyssynpiipusta, jonka reikää hän porasi suuremmaksi.

Hänet voi helposti tuntea talon pojaksi kampaamattoman tukan alta näkyvistä terävistä, suoraviivaisista sukupiirteistä ja nenästä, joka tarkasteli maailmaa jonkinlaisella synnynnäisellä ylpeydellä. Se kuten itse Hammernäs näytti olevan sellainen ulkonema, jonka ohi ei helposti päässyt tekemättä selvää itsestään: siinä oli jotakin synnynnäisen korskaa ja kysyvää, kuten koko kasvoissa.

Postivenhe oli juuri tullut näkyviin niemen puiden tuolla puolen. Venheessä oli kuusi airoa ja kolme miestä, jotka soutivat niin kiivaasti, että melkein makasivat tuhdoilla kokan syöksyessä halki vaahdon eteenpäin. Keulaan pystytetyssä tangossa oli kangaskappale lipun tapaisena. Venhe suuntautui vinosti yli vuonon kohti postikonttoria.

"Silli! Silli näkyvissä!" huusi suutari, heitti äkkiä laudan kädestään ja ryntäsi ulos villaröijyssään ja nahkaesiliinassaan. "Niin aikaisin! — Ennen joulua! — No nyt saa itse kukin pitää hiukan kiirettä! Nyt saa Nedrevaagenin isäntä panna verkkonsa kuntoon, ennenkuin oli ajateltukaan. Niin, nyt saavat karjapiiatkin tuolla ulkona olla mukana auttamassa minkä ennättävät, Jörun! — parasta laskea elukatkin rantaan!"

Niin oli tuo venhe ihmeellisine tankoineen viimeisinä kolmena vuorokautena herättänyt elämää ja liikettä joka paikassa pitkin vuonon vartta. Ihmiset tulivat ulos tuvistaan, seisoivat ja tirkistelivät sitä kätensä alitse.

Ei epäilemistäkään. — "Silli näkyvissä!"

Ja tieto tuli sellaisena kuin postivenhe sen myötänsä toi: huhut ja todellisuus sekaantuivat, ja kiihottunut mielikuvitus antoi koko asialle muodon ja koristeet: "Seitsemän, kahdeksan penikulmaa Udsiren luoteispuolella oli eräs laivuri havainnut meren olevan aivan viheriän ja oli purjehtinut yli useiden silliparvien, jotka lepäsivät, kokonaisen tai puolen neljänneksen pituudelta toinen toisensa ulkopuolella kuin hopeaiset muurit! — Erääseen stavangerilaiseen prikiin oli yöllä heittänyt hyökyaallon, ja sen mukana oli tullut lihavaa, välkkyvää, isoa silliä, niin että isovenhe ja kajuutta olivat sitä tulvillaan! — Illoin oli täysi 'sillihehku' ulkosaaristossa — koko taivas kuin tulessa!"

Lyhyinä huudahduksina postivenheestä saneltuna huhu lause lauseelta ikäänkuin sytytti liekkiin seudun toisensa jälkeen.

Isäntärenki, joka ajoi hirsiä Hammernäsin metsistä, oli hänkin nähnyt tuon ihmeen ja hoputti "Laukkia" päästäkseen pian kotiin. Hevonen oli oikeata seudun rotua, vääräsäärinen, matala, etujalat lyhyet. Mahallaan se ui tai ryömi melkein kuin ankerias yli mättäiden ja pensaikkojen koleisella metsämaalla hirsi perässään, muodottoman kömpelöillä takajaloillaan ponnistaen. Liukkaassa Hammernäsin ahteessa tuli kysymykseen oikea voimankoetus, sillä "Laukki" oli tylsässä kengässä. Ja kun isäntärenki ajoi pihaan, hevonen hiestä märkänä, oli venhe jo vesillä, ja tytöt seisoivat alhaalla iljankoisella tiellä mukanaan hänen pyhänuttunsa, niin että hän heti saisi soutaa postikonttoriin hakemaan emännälle tulevaa postia.

Kohta sen jälkeen näkivät molemmat tuvassaolijat venheen sukeltavan ulos lahdesta neljän airon voimalla — airot taipuivat kuin pajunoksat.

He eivät ajatelleet silliä ja sillinkimmellystä, vaan kirjettä, josta heidän onnensa oli riippuvainen.

Tämän päivän piti todellakin muodostua ratkaisun päiväksi Hammernäsissä.

Jos oli olemassa talo, joka voitiin mainita mallitalona, mitä tulee perinnäiseen hoidonpuutteeseen ja kaikkeen, mitä vuonojen varsilla sopii nimittää maanviljelyksen laiminlyömiseksi, niin se talo oli varmaankin ukko Juhlin. Tuolla lepäsi lanta tallin ja navetan vaiheella ilmalle ja auringolle ja kaikenlaisille säille alttiina läpi vuoden. Samaa luonnollista järjestelmää noudattaen se levitettiin läjäpäihin pellolle, ja muu työ uskottiin taivaallisen isän suomille sateille ja tuntureilta liriseville puroille, jotka niitylle valuen tekivät maan vesiperäiseksi.

"Ilmaa ja valoa navettoihin! — Puhtautta? — Lopuksi kai on porsaatkin pestävä!" mörisi Jan Juhl.

Paljon nälkiintyneitä lehmiä ja paljon samanlaisia torppareita merkitsi hänen mielestään oivallista, hyvinvoipaa taloa. Että ruokakin voi olla rahaa ja että torpparit, miten huonosti heitä ruokittiinkin, söivät hänet kuiviin — nuo olivat tosiasioita, joille hän vain pudisti päätänsä, sillä "jos niin olisi laita, niin talo olisi syöty jo hänen isoisänsä aikana."

Helppoa ei ollutkaan ymmärtää, miksi ei niin ollut käynyt, elleivät selitykseksi kelvanneet ne alinomaiset lainat ja ulkotilusten myynnit, joista nimismies Haarstadille koitui niin suurenmoinen voitto. Bergenistä ja Hammervikenin maakauppiaalta saadut tavarat maksettiinkin sopimusten mukaan nimismies Haarstadin välityksellä.

Viime vuosina Jan Juhlilla oli sentään ollut vaikeuksia, kun hänen kauppiaansa Bergenissä ei enää tahtonut suostua uuden välttämättömän lainan vaatimiin kiinnitystä koskeviin toimenpiteisiin.

Kesken neuvottelujen ukko Juhl kuoli. Ja tämä painostus se lepäsi jälkeenjääneiden yllä epämääräisenä, rasittavana rauhattomuutena.

Sen kirjeen, jonka isäntärenki tuona päivänä toi postikonttorista, lukivat äiti ja tytär lukittujen ovien takana. Hiljaista ja puolipimeää oli heidän siellä istuessaan, kummankin sängyllään makuukamarissa, — kuolemantapauksen jälkeen he olivat siirtyneet samaan huoneeseen. Tällöin vasta suru näytti heille paljastavan oikean olemuksensa. Pesän velat olivat melkoiset! Hammernäs joutuisi kevätpuolella vasaran alle ja ensi syksyyn mennessä olisi heidän luovuttava talosta. Suurimpia saamamiehiä oli heidän naapurinsa, Haarstadin nimismies.

Ottilia lähti alas itkettynein kasvoin ja punertavin silmin — palvelusväen ei sentään pitänyt niitä nähdä — hakemaan Rejeriä.

Sitten he istuivat kaikki kolme yliskamarissa myöhään iltaan, kunnes loppuunpalanut talikynttilä äkkiä sammui. Rejer hiipi omaan makuuhuoneeseensa, missä hän päästi valloilleen koko sen kiihkoisan surun, jota hän siihen asti ei ollut uskaltanut ilmaista.

Kalleinta mitä hän tiesi maailmasta oli Hammernäs, hänen syntymässä saatu perintötilansa! Sen ympärille hänen itsetuntonsa oli keskittynyt. Sen perijänä häntä oli kohdellut ja imarrellut, niin kauan kuin hän muisti, sekä paikkakunnan että talon väki. "Juhlin poikana", Hammernäsin prinssinä ja kruununperillisenä, häntä oli kasvatettu ja juhlittu samanikäisten keskuudessa ja muuallakin, minne hän sattui menemään, häissä ja missä hyvänsä.

Ja nyt oli kaikki mennyttä… hänellä ei ollut enää osaa eikä arpaa koko talossa! Honka ja rakennukset, torpparit ja lehmät, venhe vajat ja lampaat — jokainen pikkuesine, jossa hän aina oli kuvitellut näkevänsä lähtemättömän nimimerkin Rejer Jansen Juhl, kaikki tuo oli hänen jätettävä, oli hiivittävä vieraana matkoihinsa!

Pari kesää hän oli käynyt koulua kappelisaarnaajan luona papin lasten keralla, ja opettaja oli vakuuttanut Rejerillä olevan niin harvinaisen hyvän pään, että hänet välttämättä oli lähetettävä Bergeniin opiskelemaan. Mutta Rejer ei tahtonut. Ja siinä oli isä samaa mieltä, kuten hän yleensäkin taipui pojan päätöksiin, joskin vastustellen — äidin puolelta tuli pelkkää hemmottelua. Sen sijaan ukko oli miettinyt valmiiksi, että olisi viisasta sijottaa poika naapurin, nimismies Haarstadin konttoriin. Siten hän ilman muuta saisi etuoikeuden virkaan ja istuisi kerran Haarstadissa nimismiehenä. Mutta Rejer ei tahtonut sitäkään Niin oli heidän suhteensa viime vuosina käynyt kireäksi. Isä ei koskaan puhunut pojalle asiasta, mutta hän oli päättänyt viedä tahtonsa perille, ja Rejer puolestaan oli suvun koko itsepintaisuudella päättänyt päinvastoin.

Nyt näytti sittenkin siltä, että hänen olisi pakko lähteä sille tielle, jolle ei halunnut — sille tielle, jota vihasi! Sen sijaan, että pääsisi Hammernäsin herraksi, hän saisi istua Haarstadissa konttorituolilla.

Julkinen hälinä voitiin kyllä välttää ennen huutokaupan pitoa. Mutta sitten olisi Hammernäs kuin vuonoon uponnut häneltä ja hänen omaisiltaan. "Jospa Jumala soisi, että hänkin voisi upota samalla kertaa — pois kaikesta häpeästä!"

Lounaistuuli kohisi ja vinkui uuninpiipussa, ravisteli ryskyen vanhaa, hataraa rakennusta, ajoi raskasta, lumensekaista sadetta ruutuja vasten ja alkoi sitten uudelleen vinkunansa ja vihellyksensä.

Poika parka makasi miettien ja sureksien, kunnes nukahti. Ja unessa näkyi vähitellen yhä selvempänä, yhä värikkäämpänä ja loistavampana, punaisena, sinisenä ja hopeanhohtoisena ihmeellinen kala, jonka suomukset olivat kuin pelkkiä kahdeksankillingin rahoja. Välkähdellen se ui Hammernäsin lahdessa edestakaisin ja katseli siellä riippuvia pieniä verkontapaisia.

Rejer nukkui pitkään aamulla. Mutta kun hän heräsi, oli kasvoissa erikoinen ilme — Juhlien tapa oli pitää suutansa niin, hiukan yhteenpuserrettuna, niin että leuka sitäkin enemmän lisäsi suoraviivaisten kasvojen ulkonäköä, joka lähinnä muistutti terävää aluksenkeulaa.

Hän seisoi hetkisen ullakkoeteisessä katsellen ja valikoiden yhtä ja toista turkisvaatekasasta. Sitten hän lähti renkitupaan, missä suutari Jo haasteli leveästi sillihuhujen johdosta ja neuloi täydessä joulukiireessä, sianharjakset vieressään pikipytyssä.

"Voitko tehdä merisaappaat isän isoista — näistä?"

Hetkistä myöhemmin hänen pitkä vartalonsa pimensi ruoka-aitan oviaukon. Aitassa äiti parhaillaan oli antamassa kyökkipiialle tunkkaisia jauhoja, voita ja silliä. Rejer ei sanonut mitään sill'aikaa kun äiti ajoi jauhoja hinkalosta, käveli vain hiljakseen vihellellen, katsahteli eri tynnöreihin ja laski katosta riippuvien kinkkujen lukua.

Tytön mentyä hän puhkesi puhumaan:

"Vehnäjauhoja sinulla ainakin on riittämään asti, samoin perunoita ja reikäleipää ja savustettua lihaa. Mutta ryynejä ja silavaa… häpeämättömästi ne ovat tyhjentäneet kinkkuvarastoasi, äiti!"

"Taidat olla oikeassa, poikani!" Hän kaatoi jauhoja vieläkin yhden annoksen.

Reijer tarkasti suolalihatynnöriä.

"Pahastipa on pytty alentunut, äiti! Aivanhan ne ovat syöneet sinut kuiville. — Ja nyt, kun niin kovin tarvittaisiin!"

Äiti tuskin sieti kuulla sellaista puhetta. Hän oli koko ajan hiukan ihmeissään seurannut pojan käyttäytymistä; nyt hänen valtava vartensa suoristui ja hän istuutui aivan uuvahtaneena jauhohinkalon reunalle.

"Niin, sinä olet liiankin oikeassa, Rejer! En ole koskaan nähnyt tätä aittaa muuten kuin täysinäisenä, mutta nyt meille täällä alkavat toiset ajat." Hän huokasi, niin että aitta olisi voinut särkyä.

"No, älähän ole huolissasi, äiti! Vielä sitä Hammernäsistä otellaankin, ennenkuin tuo Haarstadin vanha juonittelija saa talon käsiinsä, vaikka ruoka-aitta tyhjennettäisiin, niin ettei jää kuin seinät! Minä lähden sillinpyyntiin isolla kirkkovenheellä ja ehkä kuusihankaisella myös. Täytyy hankkia väkeä. Mitä vain saan rahapalkkaa tai saalisosuutta vastaan; tädin jättämät sata taalaria saavat luistaa!"

Juhlin emäntä katseli aivan ällistyneenä poikaansa; suuret, laihat kasvot, joita reunusti lakin yli solmittu huivi, ilmaisivat pelkkää ihmetystä, ja tanakka käsivarsi hapuili hetkisen taaksepäin ikäänkuin etsien tukea hinkalosta. Vihdoin, joskin hitaasti, hänelle selvisi, mitä pojan sanat merkitsivät, ja hitaasti, hiukan kummastelevin katsein, hän pudisti päätänsä, ihmeissään siitä, että noin haaveellinen ajatus oli voinut syntyä yhdenkään Juhlin aivoissa.

Tahtomatta antautua pohtimaan moisia hurjia suunnitelmia hän jälleen huokasi — huokaus muistutti vanhan puurakennuksen painumista.

"Poikani! Sinä olet nuori — nuori!"

"Minä! — Minä olen jo pitempi kuin isä! — Ja minä haluaisin nähdä sen, joka soutaa minun ohitseni — meidän talossa… Sinä ehkä luulet, että Anders, isäntärenki?"

"Minä luulen, että sinä olet vielä hoikka ruovonkorsi, poikani!"

"— Mutta sitkeä, äiti, sitkeä kuin koivuinen vitsa!"

"Rejer, Rejer, isä näkee meidät! Mitä luulet, että hän olisi nyt sanonut?"

"Että on hirveän tyhmää antaa koko elinaikansa venheitten maata lahoamassa venhevajassa."

"Entä paikkakuntalaiset? Kun näkevät sinun, hänen ainoan poikansa, lähtevän matkaan, rikkoen kaikkia hyviä tapoja? Sinä et tiedä itse, mitä puhut, Rejer. Sinä, nuori, kokematon sisärantojen poika, lähtisit merelle keskellä talvea… tällaisella säällä!"

Samassa tuuli tempaisi aitanovea ja paiskasi heitä vasten kokonaisen ärjyaallon lumiräntää, ikäänkuin havainnollistaakseen lausuttuja sanoja.

"Minä tiedän vain, että muuten menetämme Hammernäsin."

"Mutta ethän sinä joudu juuri puille paljaille sen vuoksi, Rejer."

"Sinä tahdot saada minut nimismiehen konttorituoliin!"

"Päästäkseen kerran Haarstadin jälkeen Aa-vuonon nimismieheksi, kannattaa kyllä kumartaa."

"Kumartaa! — Ei, ei ennenkuin selkä kolmeksi katkeaa!" huudahti hän äkkiä, kalpeana ja aivan suunniltaan. "Sitten saatte nimittää yhtä kappaletta Rejeriksi, toista Janseniksi ja kolmatta Juhliksi ja katsoa, onko niistä yksikään koukistunut."

Juhlin emäntä säpsähti. Hän tunsi suupielessä ja ylpeän nenän varrella olevan piirteen — se vain oli eroa, että hänen miehensä nenä aina punertui silmälasien yläpuolelta poskipäitä kohti. Tuo piirre sanoi hänelle, että hänen, nuoren, hoikan ruovonkorren, tarkotuksena oli rynnistää, kunnes murtuisi — ja että hänen asiansa oli vain taipua.

Jauhohinkalon laidalla istumassa näkyi yhä vielä äidin jykevä, kumartunut hahmo ja kuului kolmas huokaus, samalla kun aitan ovi rämisi rajuilman käsissä ja Hammernäsin honka epätoivoisesti ojenteli käyriä oksiansa lounaismyrskyssä.

II

Juhlin venheen suuri löytöretki.

Tuntuihan se Rejeristä ja Aa-vuonolaisista hieman ahdistavalta ja ihmeelliseltä, kun pääsivät Bommelhukiin asti ja tunsivat aavan meren koskettavan venheen laitaan — rumana, lyijynvärisenä talviharmaudessaan ja puolen maston korkuisia maininkeja nostattelevana — etenkin kun lyhyt, vähävaloinen talvipäivä alkoi peittyä hämärään.

Kenenkään päähän ei pälkähtänyt epäillä Juhlin kirkkovenheen kestävyyttä, sillä sitä oli koputeltu nuijalla yltäpäältä ja tarkasteltu halkeamain varalta päivää vasten kotona venhehuoneessa.

Pieni harteikas ja vääräsäärinen Martin Vigepladsen, joka tohtoroi kaikkia Aa-vuonon vanhoja venheitä ja sen vuoksi oli merimiehen maineessa, istui kokassa antaen jokaisen hyökylaineen tullessa varotusmerkkejä. Keulapuolella seisoi mies, joka niitä leipoi airolla tasaisemmiksi.

Vanha hardangerilainen kirkkovenhe harvinaisen leveine, ohuine ja vuotavine laitoineen teki tehtävänsä; vanhanaikainen raakapurje kohotti kokkaa ja puski sen aaltoihin kiskoen venhettä kuin hevonen.

Iso viisihankainen kirkkovenhe, jonka tuhdoilta töllisteli ja tirkisteli joukko sisämaan naamoja, herätti huomiota, sitäkin enemmän, kun se alinomaa poikkesi maihin kysymään, veikö tämä reitti kalastuspaikoille.

Aikamoista pilaa ja naurua kuului Aa-vuonolaisesta, joka "aukaisi eväsarkkunsa jokaisen niemen nenässä" ja "kuljetti omenia ja lampaanruhoja kaupunkiin."

Mitä kauemmaksi Rövseriin päin he ehtivät, sitä sankemmaksi paisui venhejoukko; airoja ja purjeita käytettiin yht'aikaa — kaikilla oli kiire…

Nahkapukuiset olennot nousivat räntää valuen tuhdoille seisomaan ja huutelivat toisilleen sillistä ja sillin näkemisestä — siitä, missä ja miten pitkän matkan päässä rannikolla silli oleili, yksityisistä "sillisäikeistä", joita oli Ruijan seidin mukana näkynyt Udsirevuonossa, mutta että oikea iso parvi vielä puuttui, ja minne sen nyt luultiin suuntautuvan… ja nimet sellaiset kuin Feiö, Veavaag, Ferkindstadsaaret, Brandesund, Stolmen ja Udsire sinkoilivat ilmassa lausuttuina kaikilla Stavangerin ja Bergenin välisillä murteilla, suurista verkkovenheistä, jotka tulivat pitkien matkojen takaa, kolmisoutuisiin pikku venheisiin.

Rejeriin ja hänen Aa-vuonolaisiinsa koko tämä elämä vaikutti jollain tavoin pyörryttävästä Heistä tuntui melkein siltä, kuin olisivat juoneet viinaa, oltiin puoleksi kirkonkokouksessa, puoleksi markkinoilla — kaikki keinuen aalloilla, jotka olivat kotimäkien korkuisia ja joiden yläpuolella liiteli meren kirkuvia lintuja.

Minne asti ehdittiinkään, aina kohisivat hyökylaineet venheen toista kylkeä vasten, ja ulkokarit näkyivät olevan täynnä isoja mustia merimetsoja, jotka istuivat arvokkaina pitkissä jonoissa, kuivaelivat siipiänsä ja vartioivat merta — nekin silliä odottaen.

Kalalokki huuteli valittaen karien äärillä, joku musta kaakkuri tai pilkkasiipi kiiti merelle päin yli aallonharjan. Raiskat ja lokit lentelivät hajallaan ja levottomina sateisen raskaassa, sumuisessa ilmassa — ne nähtävästi yhä odottivat. Ruokkeja ja kiisloja ui siellä täällä aallokossa sukeltaen omaan varovaiseen tapaansa. Yksinäisellä luodolla istui merikotka vahtimassa.

Tuhansien hankain synnyttämä meteli yhä kasvoi, kun lähestyttiin kalastuspaikkaa, missä väkeä oli odottelemassa sillin saapumista.

Melu kävi korviasärkeväksi, vauhtia lisättiin, venheet kilpailivat — oli päästävä ensimmäisenä maihinlaskupaikkaan, hankittava yösija maissa ja vältettävä airojen toisiinsa murtuminen ahtaassa laituriväylässä.

Mitään julkista valvontaa ei ollut vielä olemassa, majotusalukset olivat melkein tuntemattomia, jokainen piti puolensa niin hyvin kuin osasi, hankki paikan venheelleen, miten taisi, herätti niin suurta kunnioitusta kuin suinkin saattoi.

Aa-vuonolaiset olivat sitkeitä soutajia ja lisäksi he tiesivät Juhlin pojan olevan mukana — kyllä hän paikan hankkii!

Rejer seisoi uljaana kokkaköysi kourassa. Hänen tunteensa oli suunnilleen sama kuin toistenkin — miten tiheässä kirkkovenheitä olikin Aa-vuonon rannassa, aina ne Juhlin venheen saapuessa tilaa tekivät.

Satama oli täpösen täynnä suurta ja pientä mastoa, ja ranta kaikkialla tulvillaan venheitä tiheissä riveissä, isommat ankkurissa ulompana, pienemmät niiden takana maihin kiskottuina.

Kahden nuottavenheen ja suolaamoon johtavain kiviportaiden välissä hän keksi oivallisen paikan, parhaan koko laiturissa — ihme, ettei se ollut vallattu.

Sinne he suuntautuivat, ja kaikki Aa-vuonolaiset tekivät kuten Rejer, tervehtivät kotoiseen tapaan:

"Hyvää päivää… Onpa ruma ilma tänään!"

Ylhäällä ranta-aitan ovella seisoi nauramassa nuori kalanperkaajatar punainen isohuivi vyötäryksillään.

Rejer heitti köyden muutamille laiturilla seisoville miehille. Ne vetivätkin varsin ystävällisesti venheen luoksensa, mutta kun pääsivät keulaan käsiksi, niin tyrkkäsivät äkkiä hänen hämmästyksekseen rajusti ulvoen venheen laiturin sivuitse ja vasten ulkopuolella olevaa venheriviä. Sieltä nousi kuin noiduttuna airoja, seipäitä ja kankia, miehet metelöivät ja haukkuivat kuin riivatut työntäen vain venhettä eteenpäin. Parista takana olevasta jahdista kuului vihellystä ja luikkaamista, ja ranta-aitan ovella seisova kalanperkaajatar nauroi kohti kurkkua.

Tällä kertaa Rejer hänet havaitsi.

Kaikkeen tähän häväistykseen ei käynyt mitään sanominen; yhtä neuvottomina oltiin vain jälleen laiturin ulkopuolella.

Muu ei auttanut kuin yrittää soutaa venhe voimakkaasti rantaan aivan samaan kohtaan kuin äskenkin.

Kalanperkaajatar tuli uteliaana ranta-aitan oviaukkoon nähdäkseen, miten tuossa kävisi.

Aa-vuonolsiset alkoivat soutaa, mutta törmäsivät köyteen, joka oli heitetty laiturilta nuottavenheisiin. Hyökkäys torjuttiin uudelleen… Huutoa ja pilkantekoa. Rejer kuuli jälleen kalanperkaajattaren naurun.

Laihana ja hentona, niin että olisi luullut tuulen vihreää paikattua hametta liehuttaessaan vievän koko ihmisen, hän piteli kiinni nostoköydestä voidakseen kumartua etemmäksi, samassa polkien köyttä raskailla kömpelöillä kengillään. Päähineen alta pisti näkyviin vanukkeinen musta tukka, jota hän vapaana olevalla käsivarrellaan koki siirtää pois likaisilta kapeilta kasvoiltaan. Silmät leikkivät ja suu sovittelihe, valmiina lähettämään kaunopuheisuuttaan alhaalla oleville.

"Onko teillä voita myydä? Tai vanhaa juustoa tuolla verkkojen alla? Ettekö voi ymmärtää, että tämä on kauppiaan oma paikka?… Sinä — sinä pitkä sisävuonolainen neninesi — jos osaatte airoilla räpylöidä harmaille venhehuoneille saaren taa, ennenkuin nuottavenhe tulee tuolta ulkoa, niin siellä on vielä maihinlaskupaikkaa. — Sinä nenävuonolainen! Älähän seiso tuhdolla töllistelemässä… Ei sinun ollenkaan tarvitse tervehtiä… Niin, souda! — souda!"

Aa-vuonolaiset olivat jo kääntäneet venheensä. He ponnistivat jaloin venheenkaarta vasten ja soutivat lahden poikki voimainsa takaa, niin että olivat vähältä törmätä lasketuin purjein saapuvan ison nuottavenheen keulaan.

Rejerin hetkellinen jähmetys ja töllistely oli johtunut siitä, että tuo laiha, kalpea kalanperkaaja oli niin ihmeellinen nähtävä; se oli jotain aivan toista kuin Aa-vuonon kömpelöt, hitaat maalaispiikaset.

Maihinlaskupaikan he löysivät, vieläpä huoneenkin eräästä majapaikasta.

* * * * *

He olivat ulkona pyyntipaikan vilinässä, mihin kokoontui sadoittain venheitä, purjeellisia ja purjeettomia, jahteja, kaljaaseja ja prikejä, jotka toivat suolaa toivoen saavansa ostaa tuoretta silliä — kaikki loiskutellen, läikytellen ja keinuen vieri vieressä, kosteassa ilmassa ja rauhattoman, harmaan meren pinnalla, niin tiheässä, että monessa paikoin käveltiin venheiden ja alusten yli kuin siltaa pitkin.

Joka kerta, kun lounaisen puuskat hiukan haihduttivat sumu verhoa, näkyivät kaikki saaret täynnä ihmisiä, jotka tähystelivät lyijynharmaata merta, sateenharmaata taivasta ja kivenharmaita, kaljuja luodokoita.

Meren linnut tekivät kaarroksen yli rantahyrskyjen ja suuntautuivat uudelleen suoraan ulospäin, ikäänkuin olisivat aikoneet halkaista näköpiiriä peittävän merisumun saadakseen sillin näkyviinsä.

Kohta kun alkoi hämärtää, kuuli Rejer aika ajoin soittoa ranta-aitalta, ja kun tuli pimeämpi, näkyi harmaa, sumuinen valaistus, joka levisi yli hyöriväin ja pyöriväin ihmispäiden aina ranta-aitan eteissillalle asti.

Täällä suolaamossa oli elämää ja liikettä: ryypättiin ja remuttiin ja tapeltiin ja tanssittiin perkaajatyttöjen kanssa ranta-aitan lattialla.

Kaikki pyrkivät sisään.

Rejerin pitkä, nuorekas vartalo näkyi jo hyvässä matkassa. Hän tunkeutui eteenpäin vilinässä, terävät kasvot ojentuneina ikäänkuin hän olisi niillä avannut tietä, ilme synnynnäisen huolettomana, joten hän hetkiseksi todella sai liikunta-alaa.

Kauan ei sentään kestänyt, ennenkuin voimakas, ryhmyinen koura takaapäin iskeytyi hänen takkinsa kaulukseen ja tempasi hänet jälleen takaisin. Rejerin kiukku tämän Juhlia kohdanneen mitä hävyttömimmän hyökkäyksen johdosta oli sanomaton. Mutta siinä ei ollut aikaa harmin nielemiseen, sillä iskuja ja sysäyksiä satoi joka suunnalta.

Siinä meni mekontasku! Sen hän kosti potkaisemalla; samantekevää, kuka sai maistaa kantarautaa. Mutta seurauksena oli uusi niskaan tarttuminen ja sitten pari ankaraa potkua, jotka siirsivät hänet kauas eteenpäin kohti erästä nuorta, mustatukkaista merimiestä, joka seisoi lyhdynvalossa häntä vastaanottamassa:

"No… no, antakaa hänen olla rauhassa. Ettekö näe, että hän on vasta poikanen!… Mitä sinä täällä teet, penikka?"

Tuo viimeinen huudahdus puri kipeämmin kuin koko häpeämätön käsittely, jonka alaisena hän oli ollut pimeässä käytävässä. Kaikkein vähimmin Rejer tahtoi näyttää poikaselta, hän, joka oli yli puolenyhdeksättätoista vuoden ikäinen ja kotoisen arvovaltansa nojalla johti kokonaista venhekuntaa.

Hän pujahti pois avuliaan merimiehen läheisyydestä ikäänkuin olisi polttanut itseään ja liukui niin huomiota herättämättä kuin suinkin mahdollista seinän sivuun, mustain ihmisryhmäin taakse.

Pullot kiersivät miehestä mieheen, ja ranta-aitan lattialla kävi tanssi taukoamatta. Polskaa, kädet toistensa vyötäisillä, valssia ja Hampurin polkkaa. Viulut ja merisaappaiden töminä kilpailivat keskenään. Patsaihin kiinnitetyt merirasvalamput lekuttivat vedossa, katto-orsista riippui pari purjenuoran kannattamaa sarvilyhtyä valaisten käryisessä ilmassa liikkuvia punaisia naamoja, joista hiki kihoili päähineen alta.

Paloviinan höyryt ja tupakan savu, märkien vaatteiden ja vanhan sillin haju, kostea suola, joka jalkain alla murskaantui märäksi ja likaiseksi seokseksi, kääri kaikki tukahuttavan raskaaseen viinasumuun, jonka läpi esineet vain himmeinä erottuivat. Melu ja puheensorina kaikui korvissa alinomaa. Peremmällä pimeässä häämötti suolahinkaloita ja tyhjiä tynnöreitä.

Muutamia kirjanpitäjiä ja verkkopäällysmiehiä istui punssipulloineen kumotun tynnörin ääressä pelaamassa korttia sillistä, joka vielä viipyi kaukana merellä. Toisinaan he virkistäytyivät pistäytymällä tanssimaan.

Rejer sai ankarasti taistella ujouttansa vastaan, kun oli liikuttava niin läheltä noita istuvia hienonhienoja kauppapalvelijoita. Häntä vaivasi mitä arin herkkätunteisuus, kasvuiän hoilakka vartalo ja kehittymätön ääni olivat hoidettavina, ja hän tunsi itsensä kaikkialla liian pitkäksi ja näkyväksi. Siksi hän kävi niin käyränä kuin suinkin ja piti jäykän järkähtämätöntä ilmettä kuin mikäkin tullitarkastaja.

Ehkä viimeksimainitun seikan vuoksi häneen kiintyivät juuri ne katseet, joita hän halusi välttää. Urimoidessaan tynnöripaikan ohi hän kuuli takaansa:

"Tuo, jolla on nenä ja villahuivi, mikä janne se on?"

Samassa kasaantui niin paljon väkeä, ettei Rejer päässyt liikahtamaan; hän kuuli tai oli kuulevinaan sorinan seasta: "Jan Juhlin poika Aa-vuonolta… hänen asiansa ovat menneet päin hongikkoon!"

Rejerin poskia poltti ja ohimot jyskyivät. Hän ei ollut täysin varma, oliko hän todellakin kuullut tuon lopun, vai oliko hänen omatuntonsa sen lisännyt. Eihän huhu sentään ollut voinut vielä tänne ehtiä.

Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan; vilahdukselta hän vain havaitsi tiedon antajaksi paksun lihavan pelaajan — se oli eräs verkkopäällysmies vuonolta pari kolme peninkulmaa Hammarnäsistä merelle päin.

Tuo "menneet päin hongikkoon" synnytti ahdistavaa tunnetta. Hän yritti uskaliaasti keikauttaa päätänsä.

Jos olikin totta, että Hammernäsin Juhlien asiat olivat huonolla tolalla, niin vielä siitä sentään oteltaisiin hiukan — mutta kyllä olo sittenkin kävi tukahduttavaksi… painostavaksi…

Hän oli jo päättänyt lähteä ranta-aitasta, kun väkijoukon äkillinen liikahtaminen paljasti hänelle sen ahtaan pyöreän tilan, jossa tanssijat liikkuivat.

Pitkä ja hoikka tyttö riippui reippaan, lyhytkasvuisen ja tanakan merimiesnuttuun ja kiiltonahkahattuun puetun päällysmiehen käsivarrella… Tukka oli pörröinen, silmät sysimustat — hän tunsi heti kalanperkaajattaren. Tyttö tanssi sulavasti, mutta hänen asentonsa ja kalpeutensa toivat alinomaa mieleen väijyvän ja hyppäykseen valmiin kissan. Ilme oli hämmästyttävästi sellainen, ja Rejer tunkeutui tahtomattaan lähemmäksi.

Vaikea oli tietää, mitä tuo pitkä, hieno kauppa-apulainen oli hänelle tehnyt, mutta kun hän varmoin ilmein tuli ottamaan tyttöä tanssiin, niin tämä puhkesi häpeämättömään nauruun, käänsi selkänsä ja lähti tanssiin suolaamon tynnörintekijän mukana.

Rejeriä suututti, totta puhuen, että tuollainen huolimattomasti puettu kalatyttö varkaansilmineen rohkeni käyttäytyä niin häikäilemättömästi. Kotona pidettiin sentään hyviin tapoihin kuuluvana tehdä eroa ihmisten kesken.

Otsa oli matala, leveä ja kahvinruskea; ivallinen ilmeleikki teki kasvot melkein vastenmielisiksi — kyynär- ja olkapäät terävät, selkä, niskan ollessa kumarassa, melkein ontelo. Vartalo soukka ja laiha! Ja sittenkin tyttö olemuksellaan yhä enemmän kiihotti hänen uteliaisuuttaan, niin ettei hän voinut katsettaan siirtää.

Vaistomaisesti Rejer siirtyi sille paikalle, mihin tytön joka kerta täytyi pysähtyä, ja tarkasteli häntä kierros kierrokselta, tanssi tanssilta.

Täällä oli liian paljon myrskyisän uutta!

Niin, kyllä he polkkaa osasivat tanssia, tyttö ja samoin hänen viejänsä, tumma perämies, jonka Rejer oli kohdannut käytävässä. Se kävi hienosti, kepeästi ja vaivattomasti. Liivit olivat uumilta avautuneet… hän oli hoikka ja lanteeton kuin ankerias.

Tyttökään ei näyttänyt olevan välinpitämätön hänen lakkaamattomalle tarkastelemiselleen ja tuijotukselleen. Tutunomainen silmäys, jonka Rejer sai, veti veret pojan kasvoihin, ja taasen ohi tanssiessaan tyttö nyökkäsi hänelle.

Rejerin teennäinen, arvokas ilme oli mennyttä; ne katkerat ajatukset, joita hänen sydämensä äsken oli ollut tulvillaan, katosivat kuin tuhka tuuleen.

Tanssin hetkeksi tauotessa hän näki parin joutuvan loukatun kauppa-apulaisen läheisyyteen. Ikäänkuin havaitsemattaan tämä puhalsi nysänsä tyhjäksi, niin että tupakanporot lensivät vasten perämiehen kasvoja ja rintaa. Perämies aivasti ja sylki ja oli joutua raivoihinsa, mutta ei saanut siihen aikaa, sillä heidän vuoronsa tuli ja tyttö veti hänet mukanaan tanssiin. Perämiehen sääret ja jalat polkkailivat yhtä vilkkaasti kuin ennenkin, mutta kun hän tavan takaa kääntyi silmäämään kauppa-apulaista, näkyi ilmeestä varsin selvästi, ettei hän ollut naurutuulella. Hän oli vakaasti päättänyt maksaa takaisin samalla mitalla, ja alinomaa näytti siltä, että miehet iskevät yhteen. Tyttö yritti kuitenkin sitä estää. Hänen mustat kissansilmänsä säkenöivät kiukkua yli perämiehen käsivarren joka kerta, kun he liitivät ohi.

Äkkiä kauppa-apulainen heitti lakkinsa perämiehen jalkoihin. Hän kompastui ja yritti turhaan nousta; kauppa-apulainen oli jo hänen kimpussaan… Melua, pähinää, töminää ja ankaraa kasautumista.

Kävi ilmi, että kauppapalvelijalla oli apumiehiä. Siinä oli kolme yhtä vastassa, ja keskellä rytäkkää pyöri kalatyttö notkeana kuin koulupoika, saadakseen vapautetuksi perämiehen.

Rejer tuli hänen avukseen. Hän tarttui pyöriskelevää perämiestä kaulukseen aivan samoin kuin tämä oli tehnyt hänelle käytävässä ja sai hänet heilahtamaan, niin että hän melkoisella vauhdilla halkaisi taajan väkijoukon muodostaman piirin. Piiri sulkeutui hänen jälkeensä ja tappelu taukosi.

Naurusta ja ilosta Rejer ymmärsi äkkiä joutuneensa suosion esineeksi — tavallaan voittajaksi!

Hän havaitsi kalanperkaajattaren tunkeutuvan väkijoukon läpi huivi työnnettynä kauas takaraivolle, niin että tukka ikäänkuin kuohui esiin. Tavan takaa hän kääntyi katsomaan kauppapalvelijaa, ja silmissä välkkyi sinisenmustia salamoita. Ovessa hän nyökkäsi Rejerille, joka oli jälleen kiihtyneessä mielentilassa ja melkein huumaantunut niin äkillisestä asioihin puuttumisesta. Melkeinpä hän oli näytellyt miehen osaa!

Liidutun tynnörin ääressä myytiin viinaa. Sen ympärillä räyhäsi joukko miehiä, mällit poskissa ja naamat punaisina.

Hän kaivoi esiin kuparirahan, nielaisi karskisti ryypyn ja kiiruhti pois — ahtaaseen kolkkaan. Ja majapaikassa, missä hän käytti itselleen kuuluvan makuusijan miettiäkseen illan tapahtumia — hänen tunnelmansa ylevyys teki nukkumisen mahdottomaksi.

Luodolla liikuskelemmen kaikkien niiden nahkapöksyjen seassa, jotka siellä myrskyssä ja lumisateessa kävivät tähystelemässä, tuli ajanpitkään ikävystyttäväksi. Rejerin silmät suuntautuivatkin kieltämättä useammin sataman toisella puolella olevaa ranta-aittaa kuin ulkoapäin tulevaksi odotettua silliä kohti. Hän oli keksinyt, että kalatyttö yhä useammin seisoi ranta-aitan parvella ja katseli siihen maihinlaskupaikkaan päin, jossa he olivat. Tyttö varmaankin ihmetellen mietiskeli hänestä yhtä ja toista!… Mitään sellaista kuin hän oli tehnyt perämiehelle, ei tyttö varmaankaan ollut aavistanutkaan… mutta eipä hänellä ollutkaan oikeata käsitystä Aa-vuonolaisista, siitä, millaista väkeä he oikeastaan olivat!…

Silliä ei kuulunut vieläkään — ei siis mitään tekemistä!

Siellä he seisoskelivat, sillitytöt ja muu vaimoväki, nuoret ja vanhat, ulkona eteissillalla tai tuulen suojassa ranta-aitan kupeella jutustamassa. Joukko miehiä verrytteli sääriään tömistelemällä ja kolistelemalla ja osti kahvia. Rejer ei voinut olla silloin tällöin tekemättä itselleen asiaa sinne. Mutta kovin likelle työntyminen osottautui antautumiseksi kujanjuoksuun, jonka kestäessä tulvimalla tulvi enemmän tai vähemmän sukkelia huomautuksia "sisävuonolaisesta".

Monenkertaisiin päällysvaatteisiin kääriytyneitä eukkoja, jotka istuivat kahvia myömässä kohvettunein sormin, ympäröi alinomaa parvi nuoria merimiehiä ja sillinpyytäjiä, ja heidän joukossaan näkyi jutteleva ja leikkiä laskeva perkaajatyttökin, ellei hän istunut jollakin tyhjällä sillitynnörillä heilutellen pitkiä sääriänsä ja palelevia jalkojansa koputellen. Aina oli hänen ympärillänsä naurua ja iloa.

Ilma oli yht'äkkiä alkanut kirkastua. Sumu näytti hopeanhohtoiselta puuvillalta, ja siellä täällä puhkesi pilviin aukkoja aina syvänsiniseen taivaslakeen asti. Näytti tulevan kylmä, ja tuuli puhalsi idästä.

Äkillinen säänmuutos herätti uutta elämää, uutta liikuntoa, uutta toivoa.

Karit, alukset ja ranta vilisivät ihmisiä. Seisoskeltiin ryhmäkunnittain juttelemassa ja kestitsemässä toisiaan alhaalla venheitten ääressä ja ylhäällä aittain ja tupain seinustoilla: viinapullo ja tupakkarulla sukelsivat esiin. Siinä esitettiin uutisia ilmasta, sen suomista toiveista, sen vaikutuksesta silliparven suuntaan ja satoja mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä, joita oli pohdittava… Vasta tällaisen sään vallitessa silliä täytyi tulla!

Ilma tyyni ja iltapäiväauringon paistetta yllä märkäin karien — ei sadepisaraakaan enää. Aivan kuin olisi yht'äkkiä tullut jokin juhlapäivä!

Rejer näki naisväen soutaman venheen suuntautuvan sitä rantaa kohti, jossa hänen venhekuntansa oleili. Meluten ja toistaan tyrkkien ne menivät halki saaren vastarannan lahdelle, jossa oli muutamia isompia aluksia ankkurissa. Vain kalanperkaajatar jäi hetkiseksi toisten jälkeen ja tuli Rejerin luo puoleksi maihin vedetyn venheen ääreen.

"Kuulehan, Aa-vuonolainen", alkoi hän äkkinäisin nykäyksin, "tänä iltana tanssitaan sillin tuliaisia! Saavuthan sinäkin?" Hän asettui aivan kokan viereen, ja katse liukui nopeasti pitkin venhettä, ikäänkuin hän olisi halunnut heti saada selon kaikesta, mitä siinä oli, pysähtyi hetkiseksi arkkuun, jonka avain oli lukossa, ja kääntyi sitten Rejeriin:

"Tuota paksua hopeaketjua, joka riippuu liiveissäsi, käytätkö sitä venheen kiinnittämiseen — vetoköytenä?" alkoi hän kiusotellen. "Annahan minun koetella sitä!"

Hän ihaili sitä erinomaisesti, antaen sen kerran toisensa jälkeen liukua sormiensa välitse, joissa pitkin ulkopintaa näkyi valkoinen arpi, luultavasti perkausveitsen jäljeltä.

"Niin, kun ollaan rikkaita", hän huokasi, "niin käydään naisten koruissa; — minä saan kantaa vääntöveistäni purjenuorassa!" Rejer huomasi, että hänen kaulaansa tosiaan kiersi nuora, joka katosi isonhuivin peittoon. Kun Rejer jatkoi itsepintaisesti vaitioloa, keskeytti hän äkkiä ja kysyi: "Oletko perämiestä nähnyt?"

"En."

"Hän on skudesnäsiläisessä Pontevassa. Teit hyvin, kun autoit häntä — minä en luullut, että se kävisi sinulta niin sukkelasti."

"Ky—yllä, Aa-vuonolla!"

"Hänen nimensä on Lind, hän on toinen perämies… Vai niin, etkö ole nähnyt häntä?" Hän nauroi ivallisesti: "Häntä katsomaan ne kyllä juoksevat kaikki tytöt Matruusilahteen tänä päivänä. — Niin, en minä tietenkään!"

Ei, sen Rejer hyvin ymmärsi.

"Mutta hänpä onkin paras tanssija Bergenin koko lankulla, vaikka sinne tulee merimiehiä koko maailmasta!"

Rejer myönsi väitteen oikeaksi jonkinlaisin kokenein ilmein, vaikka hänen käsityksensä "lankusta" olikin sangen epämääräinen.

Perkaajatar istuutui kallistuneen venheen reunalle ja jatkoi: "Jos sinä menet häntä käskemään, niin hän tulee aittaan tänä iltana, sillä sinähän autoit häntä!… Siinä oli monta hänen kimpussaan, minä en voinut käsivartta liikuttaa seuraavana päivänä, vain siitä syystä, että pidin niitä loitolla." — Hän teki havainnollistavan liikkeen laihalla käsivarrellaan ja jatkoi päätään heiluttaen: "Sillä vaikka olenkin vain köyhä tyttö, on minussa sen verran kunniaa, etten tee niinkuin toiset ja lähde häntä tanssiin kutsumaan. Minun puolestani hän saa tehdä, mitä tahtoo, en minä hänestä välitä. Voit varsin kernaasti sanoa senkin hänelle. Kauppa-apulaisen suhteen hän saa olla levollinen; minä en tanssi yhtäkään tanssia hänen kanssaan!"

Rejerin kasvojenilme oli mitä vakavin; hän piti suuressa määrin itseään imartelevana, että perkaajatyttö noin uskoi hänelle asioitaan, niin, hän tunsi kerrassaan sydänseutujensa pehmenevän havaitessaan, miten oikein hänet oli ymmärretty. Hän nyökkäsi luoden myöntävän, merkitsevän katseen kohti Matruusilahden mastonneniä ja kysyi sitten matalin, tutunomaisin äänin, niinkuin henkilö, jonka jo sopii käyttää ystävän oikeuksia:

"Minkä tähden sinä olet niin vihainen kauppa-apulaiselle — mitä hän on sinulle tehnyt?"

"Tehnyt minulle? Hän?" Hän lensi seisomaan kuin raketti. "Oh, hän luulee vain voivansa polkea minut jalkoihinsa kuin sillinsisälmykset! Minä tiedän kyllä, mitä hän sanoi Kirsti Brislingille niin kovalla äänellä, että kaikki sen kuulivat — sille sinipuseroiselle, joka tanssii niin rehevästi — että minä olen joka huutokaupassa Bukkevuonon ja Smörshavnin välillä!… Silloin tulisi hänen hienoudessaan pitää itseään liian hyvänä minunlaiseni kanssa tanssimaan eikä panna niin pahakseen, jos minä hiukan pyörin jonkin perämiehen kanssa, jota hän ei siedä."

Siinä oli ilmeleikkiä, olkapäiden, käsivarsien ja koko ruumiin eleilyä ja liikehtimistä…

Sillä aikaa kun reipaskatseiset silmät ja nopea kieli keksivät yhä uusia katkeroitumisen ilmauksia, kiroili Rejer sydämessään sitä kysymystä, jonka oli tullut tehneeksi ja joka oli kokonaan häirinnyt heidän alkamansa miellyttävän kanssapuheen. Hän koki tyynnyttää vierastaan lausumalla yhtä lämpöiset kuin itsetietoisetkin sanat:

"No, antaa hänen vain tulla; kun meitä on kaksi, niin kyllä me hänet kurissa pidämme!"

Venheen vierellä seisova, isoonhuiviin ja viheriään hameeseen puettu vartalo ikäänkuin köyristi selkäänsä, ja mustain hiussuortuvain ympäröimiin kasvoihin ilmaantui kokonainen rivi valkoisia hampaita hänen alkaessaan kielevästi kertoa:

"Ja sitten hän on yrittänyt antaa minulle haukkumanimiä täällä — nimitellyt minua… sanonut minua tattarin sukuiseksi! Mutta sen hän valehteli, sillä minä olen syntynyt Strudshavnissa ja isäni oli kunniallinen röraasilainen peltiseppä, siitä on minulla papinkirja todistuksena."

"Stiina!… Musta Stiina!" Ylhäältä merimerkin luota huuteli ja viittoili pari hänen naistoveriansa, jotka olivat palanneet häntä haeskelemaan. "Musta Stiina hoi!"

"Kyllä, kyllä minä tulen!" huuti hän vihlaisevan kirkkaasti käsiensä välitse ja juoksi pois joutamatta Rejeriä hyvästelemään.

Rejeriin välähti salamana, että hän oli juuri tattari, pahinta, mitä kotona Aa-vuonolla tiedettiin ihmisestä sanoa.

Siinä hän seisoi sekä häpeissään että suuttuneena. Niin vähältä hän oli ollut unohtaa, kuka hän oli ja kuka tuo toinen — että hän oli Rejer Jansen Juhl… ja tuo! — Hän tarttui vikkelästi kellonperiin. "Ei, kyllä oli parasta olla hiukan varuillaan, muuten saattoi joutua sekä varkaitten että lurjusten kanssa tekemisiin!"

Tanssiin hän ei mene. Se kaikui hänessä loppukertona hänen vaellellessaan saaren harjannetta kauniina ehtoopäivänä.

Hän näki naisväen alhaalla satamassa soutavan alukselta toiselle. Päästyään skudesnäsiläisen Pontevan luo he kiipesivät köysitikapuita pitkin, istuutuivat parraspuulle ja söivät tai näpertelivät jotakin, aivankuin käräjiä pitävä varisparvi…

Äkkiä he ryntäsivät ylös ikäänkuin säikähtyneinä ja alas venheeseen takaisin. Kapteeniko niitä ajoi pois? Kalanperkaajatar seisoi viimeisenä köydestä pidellen ja toinen jalka tikapuilla; näytti siltä, kuin hän olisi käytellyt kieltään toisten puolesta…

Aivan oikein! Kapteeni siellä oli, hän ei suvainnut lirkutusta laivansa kannella ja tuli nyt aivan reunalle. Mutta nainen piti puolensa, kunnes viime hetkessä häilähti venheeseen. Tuhto oli pitkässä matkassa alaspäin, mutta hän tuli jaloilleen kepeästi ja reippaasti. Hänen kapeissa lanteissaan oli jotain pehmeätä, kevyttä ja liukasta.

Rejer neuvotteli itsensä kanssa, olisiko vai eikö olisi mentävä tanssimaan, kunnes oli aikoja sitten tullut pimeä.

Ei ollut ollenkaan hupaista kävellä alkavassa tähtiyössä, kylmä kun oli, kävellä viidentoista kahdenkymmenen miehen voimalla asunnon ympärillä tömistellen ja saappaitaan toisiinsa takoen viluissansa ja tähystellen tuonne vastarannalle, missä valot loistivat ja peli ja tanssi olivat täydessä vauhdissa.

Niinä hetkinä, joina hän siellä kuljeksi, kävi hänen sydämessään ankara taistelu laihasta, likaisesta villasukkiin ja paikattuun hameeseen puetusta sillipiiasta. Olikohan siellä perämies?… Tanssikohan hän hänen kanssaan?…

Tuo viimeinen ajatus sai hänet hiipimään alas rantaan toisten painuessa sisään mennäkseen makuulle ahtaisiin vuoteisiin, joissa levättiin kylki kyljessä kuin sillit. Muutamia minuutteja myöhemmin Rejer seisoi tanssivia ympäröivässä piirissä hengästyneenä, pitkänä ja punaisena.

Siinä tanssittiin sillin tuliaisia, kuten tapa vaati, tanssia jymistettiin, niin että permanto notkui.

Hän näki perämiehen ja sillinperkaajattaren. Ne tulivat täyttä vauhtia suoraan tanssista. Perämies seisoi juuri pyyhkimässä nenäliinaansa hikisiä kasvojaan, kun huomasi Rejerin:

"Kas sinäkö siellä… hoi, sinä siellä!" hän huusi ja viittilöi.

Rejer ei vastannut. Kevyesti ja notkeasti vetäytyessään pois perämiehen luota hän yht'äkkiä sytytti Rejerin täyteen lieskaan. Molempain hartiain voimalla hän työntyi eteenpäin, tyrkki, pujahteli ja raivasi tietä läpi väkijoukon ehtiäkseen ennen kuin paksu verkkopäällikkö punaisine kaulahuiveineen, jonka liikkumissuunta näytti olevan sama kuin hänen. Hän kuuli takaansa perämiehen äänen: "Hoi — hoi hoi! — hoi, sinä siellä!"

Mutta Rejer ei välittänyt mistään tällä kertaa, ei vaikka olisi poikaseksi ja penikaksi nimitetty — hän näki laihan vartalon edessään, ja äkkiä tempautuen eteenpäin hän huusi:

"Tuletko tanssiin, Stiina?"

"Tekeekö sinunkin mielesi nyt yrittää?" puhkesi hän ihmeissään puhumaan samalla seuraten Rejeriä tanssiin — se oli oikeata rheinländeriä.

Ja sitten sitä mentiin, niin ettei kumpikaan tahtonut enää lattialta poistua. Rejer tanssi kuin humaltuneena; hän näki vain ikäänkuin sumun seasta, kuinka nainen nyökkäsi ja hymyili nuorelle tummatukkaiselle aliperämiehelle, joka kerta kun he tanssivat ohi. Siinä hän seisoi heitä katsellen upeana värillisessä paidassaan ja silkkinen kaulahuivi löyhästi kaulaan sitaistuna.

Rejer ei myöntynyt, ennenkuin sai lupaan seuraavankin rheinländerin ja tanssitoverin itsensä alas rappusten luo, missä myytiin piparkakkuja ja rinkilöitä sekä kirjoja, viisuja ja tutkistelmia.

Kauempana pimeässä verkko vajan seinustalla, missä väkeä seisoi mustana muurina ja mistä tanssiin saapui monta punaista, ilahtunutta naamaa, kaupittiin jotain punssin nimellä mainittua. Hetken päästä he seisoivat rappusilla, ja Rejer kestitsi naistansa kulpposeen kaadetulla juomalla.

Mitään esittäytymisvaikeuksia ei nyt enää ollut…

Portaitten alapäässä istui kaupustelija, joka päivisin kuljetti koko sekatavarakauppaansa selässään, niin leveänä, että tuskin pääsi hänen ohitsensa kulkemaan. Porraskaiteeseen hän oli tuhrannut kiinni talikynttilän ja houkutteli nyt ostamaan punaisia lompakoita, peilejä, tuppipuukkoja, heilojen kaulaliinoja ja valokuvilla kaunistettuja nenäliinoja — ja ojensi juuri sillä hetkellä esiin kamman, jonka kyljessä oli kuvastin.

Rejer veti esiin kukkaronsa ja osti sen kuudellatoista killingillä.

Sitten tarjosi kauppias hänelle sinistä kaulaliinaa — "vain viisikymmentä kahdeksan killinkiä" — hän ymmärsi, että Rejer oli väljällä tuulella tänä iltana.

Rejer aikoikin hetken epäröityään hellittää rahat — hän ajatteli rheinländeriä ja että se olisi hänen kaulallaan heidän tanssiessaan — kun perämies tuli ja sieppasi sen ja heitti Stiinalle sanoen: "Ei, tämän sinä saat minulta, Stiina!" Maksuksi hän ojensi pientä hopearahaa liivintaskusta, ikäänkuin tuollainen kauppa ei olisi hänelle mitään merkinnyt, ja hyppäsi reippaasti rihkamalaatikon yli heidän luokseen portaille:

"No, Stiina, sinähän sait oikean rheinländerin! — Niin, minä olin saada takkiini viimein", lisäsi hän, nyökäten niin hienosti, että Rejer kerrassaan mielistyi häneen. Sitten hän kiitti kättä lyöden siitä, "että hän oli niin hyvin varpannut hänet rytäkästä sillä kertaa."

Siinä oli aitoa, reipasta merimiehen kurssia; melkein kuin hän olisi antanut takkiin sen sijaan, että oli ollut itse saamaisillaan.

Viedessään naistaan tanssitupaan hän nyökkäsi Rejerille: "Stiinassa on vauhtia, ei hän sovi täkäläisille merisaappaille." Ja lisäsi vielä: "Mehän tapaamme täällä iltaisin", lähtien sitten tanssimaan.

Rejer tunsi itsensä jälleen sangen ylpeäksi ajatellessaan tätä uutta tuttavuutta: Portailta hän näki Stiinan tanssimassa perämiehen sininen liina kaulallaan, kunnes kesken tanssin huudettiin, että ranta-aitta suljetaan ja että huvi on lopussa.

Lukuunottamatta rippikouluaikaa, jolloin Rejerin oli vallannut jonkinlainen koko naisnuorisoon en masse kohdistuva ystävyyden huume, hän oli ollut ankarasti rakastunut vain kerran ennen elämässään — karjakko Jörunin sisarentyttäreen, joka oli nimismiehellä palveluksessa. Hän oli yhdeksänneljättä ikäinen, suuri, leveä ja pyöreä kuin amme, tukka oli keltainen, hampaat valkoiset ja kasvot pyöreät, punaiset kuin syksyn kuulla, kun se painuu viljapellon taakse.

Hän oli tähystellyt Haarstadiin päin nähdäkseen hänen aamuin ja illoin menevän navettaan kiuluineen, ja oli itkenyt vuolaita kyyneleitä, kun ei voinut ollenkaan ajatella naimisiinmenoa, koska kohtalo oli tehnyt hänestä Juhlin ja siten erottanut heidät toisistaan ylipääsemättömällä muurilla! On itsestään selvää, että hänet oli kasvatettu liiankin järkevästi tajuamaan, mikä hänen asemassaan sopi, mikä ei; hän ei siis horjunut silmänräpäystäkään tulevaisuutta kuvitellessaan, mutta siitä huolimatta hänellä kyllä saattoi olla kärsimystä ja taisteluja taisteltavinaan.

Ja nyt hän ei tahtonut päästä uneen perkaajatytön vuoksi, ruskeain kasvojen vuoksi, joita ympäröi musta takkuinen tukka ja joista musta silmäpari näytti tuiskivan tulta!

Hän ja aliperämies saapuivat siitä pitäen tanssipaikalle joka ilta; hoikka kalanperkaajatar, jolla oli liina sidottuna vyötäisille, veti häntä puoleensa kuin magneetti. Tuo eloisa ajatus ja nopea kieli, tuo elohopeamainen vilkkaus, joka tajusi, näki, tiesi, tarkotti kymmeniä asioita siinä ajassa, jonka hän tarvitsi yhtä varten, sai hänet tuntemaan itsensä kömpelöksi ja kehnoksi, mutta herätti hänessä mitä suurinta ihailua.

Ja olihan joutohetkiä riittämään asti — silliä saatiin nähtävästi odottaa kauan.

Kylmäin tultua oli maa joka aamu valkoisen kuuran peittämä, ja kaikkialle muodostui iljankopaikkoja ja jääriitettä. Venheet olivat sisältä valkoisia, köydet ja purjeet jäässä, villakäsineet ja merivaatteet olivat jäykät, niin että paukahtelivat puettaessa. Meri lepäsi tyynenä kalpeassa auringonvalossa, siellä täällä näkyi pakkassumua, ja rannempana kuljetti virta kirkkaassa, kylmässä vedessä lukematonta maneettijoukkoa, suurista, punaisista, ripsireunaisista alkaen aina pieniin purppuransinisiin asti, jotka luovat veteen niin heikon ja läpikuultavan vivahduksen kuin kuu päiväiseen aikaan. Ne sanalla sanoen täyttivät kulkureitit, riippuivat liukkaina ja limaisina ankkuri- ja vetoköysissä, ja paljon ja vakavasti tarkotettuja manauksia kohdistui tuohon merenvaivaan, kun kalastaja nosti airon lappeella tuota hyytelömäistä massaa heittääkseen sen rantakiville. Maneettien syy oli, ettei silliä tällä ilmalla kuulunut!…

Siellä sitä makailtiin uudenkin sään aikana ja kärsittiin ravinnon puutetta. Ei edes keittosilliä, jota jokainen oli laskenut saavansa!

Mutta että silli lepäsi valtavina joukkoina kuin muuri ulompana merellä, se oli edelleenkin järkkymätön mielipide, ja yhtä ehdottoman varmaa oli, että se uisi saaristoon, kunhan virta ehtisi ajaa maneetit pois tieltä. Kotiin palaaminen nyt olisi hulluutta. Oli vain kestettävä — odotettava, keiteltävä jauhoja säästellen ja saituroiden ja odotettava.

Tuntui siltä, kuin olisi ihmiset vallannut hiljainen, tuskallinen ahdistus, jota oli peitettävä hilpeydellä, joka oli juhlittava, juotava pois.

Kalastuspaikan elämä muuttui yhä hurjemmaksi. Puukotukset, tappelut, varkaudet ja aluksiin murtautumiset kuuluivat päiväjärjestykseen, niin että esivalta viime aikoina oli asettunut sinne ja pitänyt kuulustelun toisensa jälkeen.

Vielä viikko, niin moneltakin eväät loppuisivat.

Se kului saman jähmetyttävän, hiljaisen, ankaran pakkasen vallitessa — ja samana maanantaina souti sataviisi venhettä kotiin.

Venheen perässä saattoi nähdä sairaan tai tuhdolla miehen, jonka kasvoista näkyi, että hän enää vain riippui airossa.

Monellakaan ei ollut muuta neuvoa kuin nähdä nälkää ja soutaa vastatuuleen, kunnes voimat pettivät, vain soutaa — ilottomaan kotiin, jossa oli uhrattu viimeiset varat hänen matkaansa varten ja paraillaan ehkä istuttiin toivorikkaina häntä odottaen jauhojen huvettua olemattomiin.

Saaret olivat mustanaan ihmisiä, jotka katselivat menijöitä vakavin, arvelevin ilmein; useimmista tuntui, että jonakin viikon päivänä saattoi olla hänen vuoronsa.

Viulunsoittoa ja tanssia tosin jatkettiin ylhäällä suolaamossa, mutta ei kuulunut enää äänekästä remua, ei ollut entistä vallatonta, hurjaa, meluavaa hauskuutta eikä suurisuista huutelua aluksissa ja satamassa olevain kesken, ei samaa vauhtia soudussa, ei uhkamielistä ilkivaltaisuutta — vain raskas, synkkä hiljaisuus vallitsemassa.

Aa-vuonolaistenkin eväsvarat olivat lopussa. Aikoja sitten he olivat keittäneet lientä viimeisen silavakimpaleen luusta ja säästelivät sitten parhaansa mukaan jäljellä olevia jauhoja. Mutta he olivatkin väkeä, joka oli tottunut elämään vähällä — Juhlin torppareita! Mukaan otettua lihaa ja silavaa he olivat pitäneet oikeana sunnuntairuokana, ja nyt, palattuaan takaisin vesivelliin, he tähystelivät vain sitäkin innokkaammin, olisiko kapasilli tulossa — sehän oli, Juhlin pojan sanojen mukaan, vain kolmen, neljän peninkulman päässä merellä päin; heidän oli vain painettava penkkiä ja odotettava.

Isäntärenki Anders, jonka Juhlin emäntä oli lähettänyt mukaan ja joka oikeastaan piti järjestyksestä huolta, joskin hänen oli Rejeriä toteltava, oli sitä vastoin käynyt yhä arvelevammaksi ja oli viime päivinä yhä jäykemmin vaatinut: silliä tai kotiin, niin että Rejerin täytyi käyttää kotoisen arvovaltansa täyttä voimaa saadakseen hänet pysymään aisoissa.

Hän sai kuulla sanoja, joita ei ollut helppo kumota: että hän oli tehnyt väärin viemällä heidät tänne ja rikkomalla koko sen järjestyksen, jota ukko Juhl, hänen isänsä, oli pitänyt seudulle soveliaana. Nyt saatiin nähdä, ettei Aa-vuonon talonpojan pitänyt kalastella! Mutta kun nuoriso pääsee määräämään, niin…

Siinä valiteltiin ja huokailtiin vaimojen ja lasten puolesta.

Rejer ei vastannut sanaakaan. Hän kuljeksi yksin saaren ulkorantaa maneetteja tuijotellen ja miettien.

Tosiaankin näytti siltä, kuin olisi isäukko ollut oikeassa nimittäessään tätä joutilaiden levottomuuden kylväjäin keksinnöksi, sellaisten henkilöiden hommaksi, jotka eivät pelkää syöstä lähimmäistään onnettomuuteen. Hän ajatteli, miltä näyttäisi, kun Juhlin poika palaisi kirkkovenheessään sillinpyynnistä koko seudun naurun ja pilkan esineenä.

Hammernäs mennyttä! Hän kuuli selvään, kuinka hevoset hirnuivat ja vuohet määkivät häntä pilkaten — eihän hänellä ollut siellä enää mitään tekemistä, Haarstadin konttorituoli se oli kuin häntä varten sorvattu.

Niinkö sen siis piti päättyä! Hän vavahteli sisäistä uhmaa. "Ei, mieluummin!" Leuka työntyi eteenpäin Juhlien tapaan; se merkitsi, että isäntärenki sai odottaa, kunnes hänen suolensa alkaisivat soida. Itse hän tahtoi nähdä nälkää, vaikka siihen sortuisi — kaikki saivat tyytyä pienennettyyn annokseen.

Oli sentään eräs seikka, jota Rejer ei ottanut huomioon: hänen oma, määrätön ruokahalunsa. Hän oli vielä kasvantaiässä ja kieriskeli yöllä valveillaan pelkän ruoan ajatuksen vuoksi. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että nälkä tuntui sellaiselta. Hän koetti siitä vapautua ajattelemalla perkaajatarta, jota hän ei ollut nähnyt muutamaan päivään. Se onnistuikin! Hän näki Stiinan edessään — rinkeleitä tai piparkakkuja pureksimassa! Hän yritti yhä uudelleen kiertää hänet näkyviin toisenlaisena, mutta kauraleipä ja voi työntyivät kohta jälleen etualalle.

Nälkäisenä hän paneutui levolle ja kuljeksi päivät rauhattomana saarella päästäkseen vaivastaan — olihan siellä rannan leväin joukossa ainakin sinisiä simpukoita, joihin sopi turvautua. Nälkä oli kehittänyt hänen keksintäkykyänsä, niin että hän ajatteli jotakin lokkien pyydystämisen tapaista — ilmassa saattoi liikkua lihaa aitan täydeltä — mutta hän tunsi väkensä liian hyvin; ei maksanut vaivaa tarjota Aa-vuonolaisille sellaista epäpuhdasta ja syötäväksi kelpaamatonta; he kuolisivat mieluummin nälkään.

Sää oli jälleen alkanut muuttua harmaaksi, suojaiseksi ja rumaksi. Lounainen puski yhä kasvavalla voimalla, mustanharmaita pilviä ajelehti ilmassa, ja meri kohoili viheriänä ulompana.

Harmaassa aamun kajasteessa tuli eräs nuottavenhe kohisten satamaan, suolavaahdon pärskyessä, vettä puolillaan ja kolme reiviä isossapurjeessa.

Heti sen jälkeen syntyi kaikkialla elämää ja liikettä. Valo toisensa jälkeen syttyi aluksiin, ja väki kokoontui suolaamon luo.

Siellä näytettiin nelikollista silliä, joka oli saatu pohjoispuolelta, Stolmenin luota. Niiden selässä oli merkki, ikäänkuin verkonsilmukan jättämä — se oli oikeata lajia! Tässä oli kouraantuntuva todistus… silliparvi löydetty!…

Nuo viimeiset sanat lensivät kuin purkautuva sähkökipinä yli kaikkien saarten.

Siinä oli lähtömerkki koko väkijoukolle, kaikille tuhansille ihmisille, ja päämääränä oli Stolmen — se merkitsi, että tämä pyyntipaikka huomenna tai ylihuomenna on ihmisistä tyhjä kuin paljas kämmen. Niitten venheitten joukossa, jotka tuona aamupäivänä lähtivät ulos sumuiselle merelle myötäisessä tuulessa, purjeet syvään reivattuina, oli myöskin Juhlin kirkkovenhe.

III.

Silliä ja lemmenoikkuja.

Näköalaa rajottavien ulkoluotojen läheisyyteen oli kokoontunut joukko verkkokuntia ja nuottavenheitä.

Luodot näkyivät mastometsän ympäröiminä, ja niillä vilisi ihmisiä mustanaan.

He odottivat kuumeisen rauhattomina silliparven suuntautumista maihin päin — näkivät valaiden vesisuihkut kaukana parven takana ja lintujoukon sen yläpuolella.

Verkkopäällysmiesten oli tarkoin saatava selville, lähtikö silliparvi kulkemaan saarten itä- vai länsipuolta, ehtiäkseen ensimmäisinä oikeille sulkupaikoille ja vallatakseen ajoissa salmet ja lahdelmat.

Meren lakeudella näkyi peninkulmaisena rivinä toistatuhatta verkko- ja nuottavenhettä hohtavine purjeineen ja niiden seassa jahteja ja pursia, puukengän mallisia kaljaaseja, leveitä, tanakoita prikejä, hienorakenteisia, keinuvia kuunareita, jotka kaikki suuntautuivat pohjoiseen päin käyttäen kaikkia purjeitaan, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä kilpapurjehdus.

Ne tulivat ulkosatamista, joissa olivat maanneet myrskyltä suojassa.
Aivan kuin valkea purjemuuri rakentui yli meren!

Yht'äkkiä näkyi pitkä venherivi kääntyvän toiseen suuntaan. Se oli aivan selvää — täytyihän siihen olla jotain syytä — annettiin innokkaasti merkkejä kaikin tavoin. Useat jahdit kääntyivät samalle taholle. Sieltä täytyi sillin olla tulossa!… Hetkistä myöhemmin ilmestyi näky, joka sai aikaan sen, mitä ei Aa-vuonolaiselle milloinkaan ennen ollut tapahtunut — hän näet ei ollenkaan muistanut, että oli päivällisaika. Koko meri tuolla ulompana oli pelkkänä vesisuihkuna, ja siellä kävi kiivas takaa-ajo! Silli oli poistunut syvältä vedeltä ja pyrki nyt — linnut yläpuolellaan ja valaat takanaan — lukemattomin joukoin matalikoille kutemaan.

Parven jäljessä, niin kauas kuin silmä kantoi, kulki valasjoukko suihkuttaen niin, että olisi luullut höyrykoneita olevan käynnissä. Sillivalas siellä ahdisteli silliä maihin.

Meri tyyntyi ja vihertyi yhä enemmän, se kiehui ja porehti — sillien hengitellessä! Ja yht'äkkiä näkyi niiden ympärillä ja niitä ahdistelemassa valtavia ruijanseitiparvia, tuhansia ja taas tuhansia.

Venheet joutuivat yhtäkkiä keskelle silliparvea. Aina harmaisiin usvapilviin asti täytti koko ilman oikea lintumyrsky, kirkuva, korviasärkevä avaruuksien sotajoukko, joka kohoili ja laskehti poimien sillejä, nielaisten ne ahnaasti ilmassa, tempoen ja repien niitä toisiltaan, niin että satoi silliä ja venheitten mastot raivasivat tietä lintupilven halki.

Viekkaat räiskät noudattivat luontoaan ja varastivat suurilta, ahnailta lokeilta huolimatta itse poimia sillejä merestä. Tiira noudatti samoin luontoaan ja noukki keskellä sekaannusta ja vilinää niin sievästi ja kevyesti kuin olisi levännyt kaikessa rauhassa tyvenessä vedessä. Ruokit sitä vastoin syöksyivät villissä kiihkoisassa kilvassa vaahtoilevaan ryöppyyn keskellä tonnoja, pyöriäisiä ja valaita, jotka ruiskuttivat ja ajoivat takaa sillejä, niin että meri kuohui valkoisena. Sieltä täältä sukelsi esiin liiallisen syönnin rasittama seiti, joka sai turhaan ponnistella päästäkseen jälleen syvemmälle ja välttyäkseen lokin iskuilta.

Se oli silliparven etummainen kiilautuma. Se liukui yhä tiheänä kuin muuri pitkin vuonon keskustaa sisäänpäin pitkinä mustansinisinä joukkoina, tuskin kyynärän syvyydessä kölistä laskien. Toisinaan valtasi venheissä olijat epämieluisa tunne, aivan kuin olisi sillivuori kohottanut alusta, airot melkein koskettivat kalaparvea, peräsin sitä halkoi, ja joskus tuntui valas varovasti liukuvan heidän alitseen.

Verkonlasku ei käynyt päinsä. Valaat, tonnot ja seidit vain repivät verkot.

Silli kulki edelleen rantaa kohti, lintupilvet yläpuolellaan ja kaikki meren nieleväiset takanaan. Siellä se törmäsi verkkoseinään — useissa paikoin oli satoja toisiinsa yhdistettyjä verkkoja poikki vuonon, rivi rivin jäljessä, niin että koko vedenpinta näytti pelkältä poiju- ja kohorykelmältä. Jos sitä olisivatkin ahdistaneet ja ajaneet vain kaikki meren ja ilman petolinnut, niin se olisi jo kääntynyt.

Mutta kysymyksessä oli biljoonain sillien lemmenleikki, luonnonvoima, väkevä kuin myrsky ja meri, valtava kuin luode ja vuoksi.

Ja luonnon hillittömän Eroksen ajamina sillijoukot puskeutuivat verkkoihin täyttäen ne, niin että mereen muodostui helmiäisenvärisiä seiniä — ja yli verkkojen jatkui kulku kohti karkeahiekkaisia, levääkasvavia matalikkoja ja kutupaikkoja.

Sulku toisensa jälkeen asetettiin seuraavina päivinä syvemmälle vuonoon, lahtien, poukamain ja salmien suulle.

Pitkin rannikkoa, sisäänkulkupaikkain ulkopuolella, soudattivat verkkopäällysmiehet itseään pienissä neliairoisissa venheissään kuin kenraalit ikään, kukin venhekuntansa etunenässä. He tirkistelivät vesikiikarilla ja tekivät luotauksia toisten seisoessa kareilla komentamassa, erikoisin sovituin merkein. Kohta kun luotinuoran vavahteleva liikunto osotti silliparvea, soutivat venhekunnat pitkin ahtaita salmipaikkoja hillittömässä kilvassa, niin että keula puski vasten keulaa aallokossa ja hangat ja venheenlaidat murtuivat. Purjepuomeja ja airoja kohotettiin lyömistä varten, haukkumasanat sinkoilivat, verkkopäällysmiehet saivat huutaa äänensä sorruksiin keskellä merilintujen kirkunaa, ennenkuin köysi oli maissa, nuotta järjestyksessä ja saalis hyvässä turvassa.

Elämä oli hurjaa: sotkeutuneita verkkoja katkottiin, vatain yli purjehdittiin, niin että ne hajosivat, kymmenittäin pyydyksiä joutui epäkuntoon, ja sen johdosta syntyi kiukkua ja tappelua.

Päivät kuluivat kuin humalassa. Silliä, jota oli niin sankasti, että airo pysyi pystyssä, nostettiin haavilla, vietiin suoraan merestä ostajan jahtiin, jonka lastihuoneeseen se katosi.

Muutamia päiviä myöhemmin oli Juhlin torppareilla rahoja hallussaan; he uivat hopeassa — joka miehellä viisikolmatta hopeariksiä, jotka ostojahdissa oli maksettu.

Juhlin poika sai asiakseen heidän puolestaan lähettää rahat kotiin kalastuspaikan postikonttorista vakuutetuissa kirjeissä ja punaisten sinettien suojassa. Rejer lähetti sitä paitsi omaan laskuunsa sata riksiä niistä kahdestasadastakahdestatoista, jotka muodostivat hänen puoliosuutensa. He nauttivat riemuvoitosta, jonka rahain perilletulo heille hankkisi kotiseudulla, ja tunsivat itsensä suuriksi uranuurtajiksi ja löytöretkeilijöiksi. Ja kalastushan oli vasta alullansa! Jokaikisellä tuhdollaistujalla oli kunnianhimoiset suunnitelmansa, Rejerillä ei suinkaan vähimmin. Hänessä oli kehittynyt voimakas oman viisauden ja taidollisuuden tunto sen jälkeen, kun hän keksi ruveta osakkaaksi suureen verkkokuntaan.

Niin, Hammernäsistä uneksittiin monia unelmia sinä iltana, jolloin Rejer kävi viemässä rahat postiin. Kun hän saisi perintötilansa lunastetuksi, niin hän muodostaisi kotipaikalla suuren verkkokunnan, lähtisi joka vuosi sillinpyyntiin ja ostaisi sitten Juhlin vanhoja tiluksia toisen toisensa jälkeen, kenties yhden joka nuotanvedolla! Hän tunnusteli alinomaa povessaan olevaa lompakkoa… Eikö hänellä ollutkin kokonainen pääoma taskussaan? Mitä Aa-vuonolla voitiinkaan tietää koko tästä suuresta ja ihmeellisestä elämästä? Hopeainen neljän killingin raha oli kuin pyhä esine, suoranainen aarre siellä kotopuolessa. Mutta täällä! Täällä siitä ei välitetty enempää kuin lompakkoon liimautuneesta sillinsuomusta. Täällä oli hänen oikea toimialansa — tuo vakaumus paistoi selvästi Rejerin silmistä.