Produced by Tapio Riikonen

ETEENPÄIN!

Kertomus mereltä

Kirj.

JONAS LIE

Suomensi —o. —ai—

Tampereella,
Hj. Hagelberg'in kustannuksella 1886.
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa.

SISÄLLYS:

I. Vanha Jan Juhl Aa-vuonossa. — Sillikuningas. — Kylän kuningas
II. Juhl'in veneen Kolumbusmatka
III. Rakkaus ja sillit
IV. Minäkö taipuisin? — en, ennen tahdon murtua!
V. Hän pesee ja pestään
VI. Mietteitä viistopurjeen juurella
VII. Hai-kala
VIII. Rejer on sekä herättäjä että puunhakkaajana
IX. Rejer'iä kärvennetään ystävyyden ahjossa
X. Rejer tutkii ensimmäistä perämiestä, ja löytää liian
pian pohjan
XI. Ystävyys ja rakkaus
XII. Liian myöhään, neiti Rördam!
XIII. Rejer ohjaa Hammernäs'iä kohti
XIV. Taloudellisia kokemuksia
XV. Sillikuningas
XVI. Eteenpäin!

I.

Vanha Jan Juhl Aa-vuonossa. — Sillikuningas. — Kylän kuningas.

Ympäri vuonojen levisi huhu, että kummallinen kala oli saatu. Se oli sen ja sen näköinen, toiset sanoivat sen olleen yhdeksän, toiset kahdeksantoista kyynärän pituisen, muutamat taas luulivat sitä vieläkin pitemmäksi. Se oli saatu rannalta Karnön ulkopuolelta, se oli päältäpäin loistavan sininen, punasinervä ja tulipunainen, niinkuin loistava taivaankaari, altapäin hohtavan valkoinen kuin hopea ja päälaella oli sillä pilkku, tulenvärisen kruunun näköinen.

Luultiin sen olevan sillikuninkaan ja ennustavan äärettömän rikasta kalan saalista.

Ihmiset, suuret ja pienet kokoontuivat, kohta kun joku vene vaan lähestyi rantaa, jäisille, aukeille, tuulisille mäille, mistä he paraiten taisivat katsella yli vuonon, — huippumyssyt päässä, paitahihasillaan, ja hameisillaan, aivan niinkuin jokainen tuli suoraan työstänsä. Tämä muistutti väkijoukosta sunnuntai-iltapäivin, ainoastaan sillä eroituksella, ett'ei kukaan nyt ajatellut pukuaan naapurien tähden. Arvattiin ja luultiin, ennustettiin, otaksuttiin ja arveltiin…

Kun huhu levisi enemmän, alkoi jokaisen veri kuohua ja mielikuvitus kiihtyä … jokaista vaivasi ikäänkuin kullanhimo. Kahden, kolmen vuoden jälkeen, jolloin sillin pyyntö oli huonosti onnistunut, nostettiin taas kysymys, ryhdyttäisiinkö silliä pyytämään ja uskallettaisiinko sitä varten uhrata kovalla työllä ansaitut viimeiset roponsa. Torppari tahtoi myödä lehmänsä ja puolet veljen-osastaan, hankkiakseen itselleen meripukuja ja ruokavaroja, talonpoika ja tilallinen tahtoivat myödä hevosensa, ottaa lainan ja käyttää viimeiset rahansa veneen, verkon ja vaatteiden ostamiseen ja nuotan lainan maksamiseen, — ja niin paljon kuin oli mahdollista jokainen koetella ottaa velaksi maakauppiaalta.

Toiset seisoivat miettiväisinä, toiset taas puhuivat innokkaasti, ja useampien puheesta kuului, että jotain ihmeellistä, satumaista saalista odotettiin.

Eihän suinkaan "helminauhat" turhan tähden jo ennen Mikonpäivää ajelehtineet vuonossa rivittäin niinkuin kirkkaat, punaiset sillin silmät; se ennusti sillin saalista.

"Jokainen ymmärsi nyt, että jotain seuraisi sillikuningasta. Kun vanha koira haukkuu, täytyy pitää silmät auki…"

Yhä enemmän oli kuin ilmassa oleva sähkö olisi heidät hurmannut ja kiihoittanut.

Mitä enemmän huhu levisi vuonoihin, sitä kummallisemmaksi se muuttui ja lopulla niin kummalliseksi, että se poiketessaan niemien ja taipalien läpi ja tunkeutuessaan ahtaisin sivuvuonoihin, oli tullut "tulimerkiksi taivaalla" — "kalaksi, jolla oli suuri luuta perässään."

Vasta Hammernäs'issä kuoli tämä sillikuningas tavallisesti ja muuttui joksikin ilmassa, niinkuin siellä ylipäänsä kaikki huhut vaikenivat ja kuolivat, sillä vanha Jan Juhl ei tahtonut kuulla puhuttavankaan kansan lähdöstä merelle, ja purjehtimisesta useampia peninkulmia, tullakseen "narreiksi" ja "hukkuakseen aavalla merellä." Ja kun vanhus Hammernäs'issä pudisti päätänsä, niin ei kukaan siinä kylässä, joka tahtoi olla viisaana pidettynä, uskonutkaan sitä.

Tämä oli muutoin viimeinen mitä Jan Juhl teki elämässään, saadessaan tuon kiihoittavan huhun vaikenemaan ja kotiseutunsa pelastetuksi onnettomuudesta, sillä tuskin kahdeksan päivää senjälkeen kuoli hän sydämen halvaukseen, istuessaan par'aikaa ja polttaen piippuaan penkillä Hammernäs'in hongan alla.

Hammernäs'istä kääntyi seutu, jota kutsutaan Aa-vuonoksi yksinäisenä, muista erillään itäänpäin tunturia kohti, ensin kapeana vuonona, mutta etempänä apupitäjissä lumen peittämien sinertävien vuorien ympäröimänä.

Täällä löytyi ei ainoastaan taruja, lauluja, kirjoituksilla varustettuja oluthaarikoita ja vanhoja, kummallisilla puuleikkauksilla koristettuja, aittoja, vaan myöskin kummallista vanhanaikuista kansaa, jonka selvät, karkeat kasvonpiirteet osoittivat ymmärrystä ja järkevyyttä, sukuja, jotka aina olivat menneet keskenään naimisiin. Frenoloogi olisi naisten pään etuosassa huomannut kuopan tahi monen vuoden painosta vajonneen katonharjan kaltaisen syvennyksen.

Tunturin purossa uiskenteli rautu — vanha ja suuripäinen, — pää suuri kuin kolmas osa ruumista ja sammaleinen — silla nuoriso ei täällä koskaan kalastaneet, jonkatähden kalalajit kaipasivat uudistusta! Kapeilla, ahtailla laitumilla, joihin pääsi liian paljon varjoa ja liian vähän auringon paistetta, kuljeskelivat lehmät kurjan näköisinä ja pieninä terävöillä lonkkaluillaan — luonnollinen seuraus satavuotisesta nälän kärsimisestä ja tukahuttavan navetan ilmasta! Melkein joka kolmannella lehmällä oli ainoastaan yksi sarvi tahi se oli töppösarvinen, — mitä vanhemmaksi ne tulivat sitä haureemmiksi tulivat sarvet. Kansa arveli sen tulevan siitä, että ne kiistellen ruoasta puskivat maanalaisten lehmien kanssa. Täällä peljästyttivät karjatytöt toisiaan keskellä valoisaa keskipäivää, kertoen kuinka lapsia oli äkkiä kadonnut "tonttien" kanssa ovien alle tahi miten metsän mäillä heille naurettiin ja irvisteltiin ja he kuiskasivat nyt surullisesti toisilleen manauksia taikaa vastaan.

Hevosetkin näyttivät harmailta, pitkiltä ja vanhoilta; ne astua jahnustivat vääräsäärisinä eteenpäin rattaitten edessä, joiden ratisevien raskaitten puupyörien akselit olivat niin lujasti kuivuneet kiinni, että ne pyörivät mukana ajaessa — niinkuin Abrahamin aikoina! — — Niin, siatkin näyttivät vielä olevan tuota vanhaa uudistamatonta lajia, — korkeajalkaisina, pitkäkärsäisinä, laihoina ja vihaisina syöksyivät ne esiin talojen välitse, niinkuin pikajuoksijat. Ne näyttivät olevan omiansa tuottamaan noita raudankovia, suolaisia pilaantuneita, kymmenen- jopa kahdenkymmenvuotisia lappeita, jotka suurena aarteena riippuivat aitoissa.

Tällä seudulla elettiin vielä vanhojen taikamerkkien mukaan. Yhä vielä jaettiin levollisesti päivän toimia niiden jälkeen sekä aika kylvön ja heinänteon välillä, että talvipäivän seisahdus, ja pyhäinmiesten päivänä, ensimmäisenä päivänä marraskuuta, jolloin meriliikkeen piti lakata, veti moni tunnokkaasti veneensä ylös vuonon rannalle.

Laakion ala-osa olisi oikeastaan niinkuin muutkin sellaiset seudut pitänyt loppuman sisäjärveen, siksi sellainen seutu tarvitsee ikäänkuin lukkoa. Vaan sen sijaan oli se saanut osakseen vuonon, pienen ja kapean kuin käsivarsi, joka ulottui suureen vuonoon saakka ja päättyi aavaan mereen, — kauas, kauemmaksi kuin seudun asukkaat kykenivät ajattelemaankaan.

Mutta sellainen seutu, niinkuin jo mainittiin, tarvitsee välttämättömästi lukkoa.

Ja juuri sellaisena hyödyllisenä salpana ja lukkona istui vanha Jan Rejersen Juhl Hammernäs'issä — niinkuin hänen isänsä ja iso-isänsä hänen edellään — siksi kuin hän nyt syksyllä oli muuttanut manalan majoille.

Pitkin laaksoa kuului nyt huokaus, kumiseva kuin tyhjän tynnyrin suusta:

"Toden totta me kadotimme paljon, — isä Juhl, niin!"

Jan oli Juhl'ien suurta sukua. Yksi perheen jäsenistä, merimies, oli saavuttanut rikkautensa Hollannissa ja Bataviassa, oli puolitoista vuosisataa sitten tahi vielä kauemminkin, ostanut itselleen Aa-vuonossa useampia taloja — melkeinpä kokonaisen tiluksen. Ja ihmeellistä on miten monta pitkää, vahvaa, laihaa Juhl'ia kovilla, säännöllisillä kasvoilla ja vaaleilla hiuksilla sekä heille vastakohtaisia solakoita, kauniita, vaaleatukkaisia naisia sitten sai nähdä seudun muuten niin tummien ja lyhytkasvuisten asukkaitten seassa.

Sitten oli perhe yhä enemmän lisääntynyt ja levinnyt, kunnes se vihdoinkin oli jälleen hävinnyt nimettömän rahvaan sekaan, — tahi niinkuin ne Juhl'it, jotka ainakin viimevuosisadalta saakka olivat asuneet Hammernäs'issä, olivat tunnetut yksinkertaisuudestaan ja jäykkämielisyydestään.

Isä Juhl, niin, — — siellä seisoi vielä tuo pitkä, harmaa, yksikerroksinen rakennus, jonka katonharja oli vanhuudesta jo aivan vajonnut, jonka pienistä lyijyruutuisista reunimmaisista ikkunoista oli näkö-ala kaalimaahan päin; ja molemmin puolin porstuan ovea oli uudet, vasta pannut, vähän suuremmat, valkoisiksi kitatut ikkunat. Kauempana, viheriäisellä nurmella levittelivät muutamat sitkeät, hienot koivunrungot latvojaan tuulessa.

Mutta muuten oli koko kasvullisuus niin koukkuista ja pientä, koukkuiset lepät molemmin puolin puroja alhaalla tuntureilla, koukkuiset koivut, jotka kasvoivat kyyristyneinä tuulisilla mäillä. Rakennusten alapuolella, joka osa ennen oli aiottu suureksi hedelmäpuutarhaksi, kasvoi nyt koukkuisia happoimia puita, pieniä viinamarjapensaita, huonoja karviaismarjoja, ja siellä oli jäännöksiä vanhoista huvihuoneista, joiden seiniä pitkin rehoitti humaloita ja nokkosia, joissa kanat munivat ja kaakottivat.

Mäellä kasvoi paksu monihaarainen honka, joka levitti koukkuisia oksiaan tuulessa ja sen juuren ympärillä oli vanha, pyöreä penkki… Siellä istui Jan Juhl tuntikausia polttaen tupakkaa ja katsellen veneitä, joilla purjehdittiin maakauppiaan luo vastapäätä olevalle taipaleelle ja sieltä taas takaisin.

Ja kansa tiesi, että hän istui siellä, tunsi heidät jokaisen, ja sai aina tietää millä kannalla heidän asiansa olivat. Ei saanut paljoa tapahtua ilman isä Juhl'in neuvoa ja mieltymystä!

Rakennus oli aivan entisellään; mutta mies, talon lukko, oli poissa. Ja asukkaat soutelivat ohitse ihmetellen ja odottaen, mitä nyt tapahtuisi.

Hautajaiset vietettiin hyvin komeasti, — ylt'ympäri vuonoa levisi aina huhu, kuin vaan joku Juhl haudattiin. Sen jälkeen oli kaikki taas niin hiljaista … ja talossa sekä alhaalla kylässä kerrottiin vaan, ett'ei Hammernäs'iä enää omistanut vanha Jan Rejersen, vaan nuori Rejer Jansen Juhl…

Joulu lähestyi. Ilma oli itäpakkasesta ja hallasta muuttunut lounaistuuleksi ja leudoksi, niin suojaiseksi, että katosta tippui alas vettä ja pantiin saavia rännien alle kootakseen sadevettä pesua ja lipeäkalaa varten.

Vanha lato näytti oikein kostealta ja läpimärältä, niin että ikkunanlaudat olivat turvonneet. Siellä täällä kasvoi koivuja koukkuisine, valkoisine runkoineen nuoskassa lumessa ja niiden oksat olivat mustat ja synkät kuin luudat tahi koulumestarin vitsa. Karjapalvelija vanha Jörun, joka oli kotoisin ylämaasta, kutsui tätä ilman muutosta ennen joulua "näkkileipäsuojaksi."

Ja leipomatuvassa kaulasi ja leipoi naapurikylän loisvaimo ahkerasti näkkileipää. Kynttilöitä oli jo valettu, joulukalaa pyydetty ja jouluolut, ehkä vähän miedompi kuin tavallisesti, niinkuin lesken olut oikeastaan pitäisikin olla, oli jo valmis ja pantu tynnöriin.

Sisällä tuvassa istui leski kerien lankaa uunin edessä, jonka punainen valo alkoi loistaa iltahämärässä.

Hän oli komean näköinen ja kohta huomasi, että väkevän, levottoman laaksoissa asuvan Ramstad kansan veri kuohui hänen suonissaan — hänen kasvonpiirteensä olivat selvät, niinkuin puuhun veistetyt, harmaan pään ympärillä oli hänellä kaulaliina, hän oli Jan Juhl'en sisaren lapsen lapsi, jonka tämä entisen tavan mukaan oli ottanut vaimokseen.

Suuressa, puolipimeässä, matalassa huoneessa, jonka kattohirret olivat painosta aivan koukkuiset, oli nahkainen sohva, jonka yläpuolella oli pieni peili, suuri lyömäkello oli toisessa nurkassa, missä riippui tupakkapiippuja, joiden pää oli aivan rikki purtu ja toisessa oli ruskea kaappi, johon oli maalattu ruusuja. Ikkunain välissä seisoi alaskäännetty siipi-pöytä, jonka päällä oli ompelutyyny ja käsityö, ja yksinkertaisia kuusipuusta tehtyjä tuolia, joiden joukossa muutamia korkeaselkäisiä ja nahalla päällystettyjä oli asetettu rivittäin pitkin seiniä, niinkuin sotamiehiä, joten koko maalaamaton leveistä, oksaisista honkahirsistä rakennettu lattia, pitkillä, hiekkaisilla, tummilla raoilla oli vapaa kuin harjoituskenttä. Seinillä riippui muutamia vaalistuneita, perittyjä tauluja: — kärpäsien likaama, kellastunut vaskipiirros, kuvaava sotalaivaa, jonka alla oli kirjoitus: "Kenraalikuvernööri Svardecroon, Batavia 1720," — sekä taulu kuvaava Kaarlo Juhan'ia Dennewitz'issa.

Tuo kookas nainen, joka keri lankaa uunin luona, istui koukkuselkäisenä, niinkuin väsynyt hevonen, joka vedettyään raskasta kuormaa pysähtyy mäellä lepäämään. Hän huokasi vähän väliä ja tähän huokaukseen kuului vastaus ikkunan luota, missä kaksikymmentäkuusi, kaksikymmentäseitsemän vuotias tytär, pitkä ja kapea kuin oljenkorsi, istui nojaten päätään ikkunaa vasten ja ompeli iltahämärässä.

He eivät puhuneet sanaakaan, vaan vyyhti hienoni hienonemistaan; — molemmat naiset istuivat vaan niinkuin kaikki kyläläiset odottaen jotain kummallista tapahtuvan. Varmaankin saisivat he henkikirjurilta kuulla jotain kuolinpesästä, luultavasti jo ennen joulua… Kumpikin heistä epäili. He olivat molemmat ymmärtäväiset, vaan he eivät olleet uskaltaneet ajatella, niin kauan kuin heidän isänsä ja miehensä ajatteli heidän edestään … ja nyt istuivat he yhä vielä vaieten. Mutta he eivät voineet olla ajattelematta!

Tähän vuoden aikaan ei posti tullut vuonoon kuin kerran viikossa ja tämä oli viimeinen postipäivä ennen joulua… Vanha Jan Juhl ei tosin koskaan mennyt postia hakemaan, ennenkuin pari päivää myöhemmin, jolloin myös oli asiaa maa-kauppiaalle; mutta nämä naiset eivät olleet niin kärsivällisiä, ollessaan yksin kotona. He laskivat tuntiakin…

Kello alkoi jo surista ja löi puoli kolme.

Mitä se oli?

Levottomuus, juokseminen ja huuto ilmaisivat selvään, että jotain oli tapahtunut. Suutari Jo pilkisti renkituvasta, naskali kädessä ja lauta sylissä. Jörun vanhus katseli navetan ovesta; pari karjatyttöä, punaisissa, paikatuissa liivissään pilkisti keittiön porstuasta, ja nokisesta lautakatoksesta, mistä kuultiin vasarankalsketta, kurkisti seitsemän-kahdeksantoistavuotias, pitkä, hartiakas, vaaleatukkainen poika, katsellen sinne tänne ympärillensä. Hänen kasvonsa ja paljaat kätensä olivat nokiset pyssystä, jota hän par'aikaa korjaili ja puhdisti öljyllä.

Hän oli talon oma poika, joka näkyi selvästi hänen terävistä, säännöllisistä kasvonpiirteistään, pörröisistä hiuksistaan ja nenästä, joka syntyperäisellä ylpeydellä katseli ulos maailmaan; se näytti niinkuin Hammernäs'kin olevan niemi, jonka ohi kansa harvoin kulki pysähtymättä siellä; se niinkuin koko hänen kasvonsakin ilmasi jotain syntyperäistä, jaloa, arvokasta ja kysyväistä, tutkivaista.

Postivene oli juuri tullut näkyviin niemellä puitten yläpuolella. Kolme miestä oli soutamassa ja sillä oli kuusi airoa, jotka lepäsivät pitkin teljoja, sillä aikaa kuin keula pengasteli vaahdon läpi. Kokassa oli seiväs, johon oli kiinnitetty riepu tahi joku muu vaatepalanen viiriksi! Vene kulki vinosti postikonttooriin päin…

"Enteitä!… Silli-enteitä!" — huusi suutari, heittäen laudan käsistään ja juosten ulos villaröijyssään ja nahka-esi-liinoissaan. — "Näin aikaiseen! — ennen joulua… No, nyt tulee jokaiselle vuonolaiselle kiirettä!… Niin, nyt saa laskea nuottansa ja rihmansa ennenkuin ajattelikaan… Niin, nyt saavat karjatytöt olla mukana parsimassa verkkoja, niin paljon kuin he voivat, Jörun… Karjakin se saa mennä rannalle."

Ja sitten oli vene, jonka kokassa oli tuo kummallinen seiväs näinä viimeisinä kahtena päivänä herättänyt eloa ja liikettä kaikkialla ylt'ympäri vuonoa. Joka talosta ja torpasta tuli väkeä ulos, jääden katselemaan sitä, kädellä varjostaen silmiään.

Ei ollut epäilemistäkään… "Enteitä!"… "Silli-enteitä!"

"Seitsemän, kahdeksan peninkulmaa merelle, koillispuolella Udsire'ä oli joku laivuri nähnyt meren aivan viheriänä ja hän oli purjehtinut useimpien sillivuorien yli, ne kohosivat — koko ja puolen penikulman pituisina — toistensa yli, niinkuin hopeaseinät!…

"Stavangerista tullut laiva oli yöllä saanut hyökylaineen ylitsensä ja samalla tuli vene ja kajutta täyteen lihavaa, sileää suurta silliä.

"Illalla oli merenpinta sillistä aivan punertava, — koko taivas näytti punaiselta kuin tulenliekki!"

Nämä postiveneestä saadut vähäiset tiedot levisivät tulen nopeudella kyliin.

Renkivouti, joka oli vetänyt hirsiä ylhäällä Hammernäs'in tiluksilla, oli nähnyt tuon kummallisen ja hän kiirehti nyt laukinjuoksua saapuakseen pian pihalle. Vääräsäärisenä, matalana ja lyhytjalkaisena mateli ja ryömi se melkein niinkuin ankeriainen mahallaan kivisen metsikön mättäitten ja pensaitten yli vetäen hirsiä perässään, ja jännittäen rumia, paksuja takajalkojaan. Liukkaalla Hammernäs'in mäellä oli sillä vaikea vetää kuormaansa, sillä se oli huonosti kengitetty; ja kun renki tuli pihalle kulettaen hiestä vaahtoovaa laukkia, oli vene jo päästetty irroilleen vesille ja tytöt seisoivat alaalla jääsohjossa ojentaen hänelle sunnuntainutun, niin että voisi kohta soutaa postikonttoriin hakemaan rouvalle postia.

Vähän sen jälkeen näkivät molemmat naiset ikkunasta miten vene sysättiin rannalta ja miten airot taipuivat kuin raidanoksat.

Vaan he eivät ajatelleet silliä tahi silli-enteitä; mutta kirjettä, josta heidän onnensa riippui…

Tämä päivä tulisi todellakin olemaan Hammernäs'ille ratkaiseva päivä!

Jos jotain tilusta taidettiin pitää mallina — ikivanhasta huonosta hoidosta ja kaikesta huonosta maanviljelyksestä, niin oli se todellakin vanhan Jan Juhl'in talo. Siellä oli lanta tallin ja navetan edessä vuodet pitkät tuulessa ja auringonpaahteessa. Saman luonnollisen säädelmän mukaan levitettiin sitä paikka paikoin pellolle, vaan muut paikat jätettiin sateen ja niiden purojen huuhdottavaksi, jotka tunturilta virtasivat alas maahan, tehden sen rämeiseksi ja kosteaksi.

"Ilmaa ja valoa navettoihin! … puhdastako? — Lopuksi varmaankin pitää vielä pestä siatkin!" morisi Jan Juhl.

Kunhan vaan oli useita laihoja lehmiä ja nälkää kärsineitä mökkiläisiä, oli se hänen mielestään sama kuin suuri rikkaus. Hän pudisti vaan päätänsä, kun mainittiin, että ruokakin olisi rahaa ja että hänen monet työmiehensä tekisivät hänet köyhäksi, vaikka kuinka huonossa ruo'assa heitä pidettäisiinkin; sillä — "jos niin olisi, niin johan talo olisi iso-isänkin aikoina tullut perin köyhäksi!"

Ja syytä siihen minkätähden niin ei käynyt, ei olisi ollut niinkään vaikeata huomata, jos ei sitä olisi aina salattu alituisen lainaamisen tahi taloon kuuluvien tilojen myömisen kautta, joka taas tuotti vanhalle nimismies Haarstad'ille suuria sisääntuloja! Bergen'in kauppatavarat ja Hammervigen'in maakauppiaan velat maksettiin myös silloin tällöin nimismies Haarstad'in avulla.

Näinä viimeisinä vuosina oli Jan Juhl'illa kuitenkin ollut paljon harmia sentähden, että hänen kauppa-asioitsijansa Bergen'issä ei tahtonut antaa hänelle uutta lainaa, ennenkuin hän saisi entisen maksetuksi.

Tähän aikaan kuoli Jan Juhl ja juuri tämä suru toimeeutulosta huolestutti hänen jälkeistänsä niinkuin synkkä, kiusallinen tuska!

Lukitussa huoneessa istuivat äiti ja tytär lukien kirjettä, jonka renki oli sinä päivänä tuonut postista. Huoneessa oli hiljaista ja puolipimeää ja he istuivat kumpikin vuoteellaan, — tämän kuolontapauksen jälkeen olivat he muuttaneet yhteen asumaan. Näytti siltä kuin suru nyt vasta olisi näyttänyt oikean muotonsa. Kuolinpesällä oli suuria velkoja! Kevään puoleen täytyi Hammernäs myödä huutokaupalla ja syksystä piti heidän muuttaa pois talosta… Yksi heidän suurimmista velkojistaan oli heidän naapurinsa, nimismies Haarstad.

Ottilie meni itkusta pöhöttynein silmin, jota ei palvelijoiden olisi pitänyt saada nähdä, alas kutsumaan Rejer'iä sisään.

Sitten istuivat he kaikki kolme ylhäällä huoneessa myöhään iltaan, siksikuin kynttilä äkkiä sammui ja Rejer hiipi omaan huoneesensa, missä hän rajusti heittäytyi surun valtaan, jota hän ei tähän saakka ollut uskaltanut muille näyttää.

… Korkeinta mitä hän oli tietänyt tässä maailmassa, oli Hammernäs, hänen oma perintötilansa! Juuri se ajatus oli herättänyt hänessä itsetuntoa. Niin kanan kuin hän vaan muisti olivat sekä seudun että talon asukkaat kohdelleet ja imarrelleet häntä niinkuin perillistä ainakin. Hän oli kasvatettu "Juhl'in poikana," Hammernäs'in ruhtinaana ja perillisenä, ja minne ikinä hän tuli, häihin tahi muihin seuroihin, niin kaikkialla häntä suosittiin.

Ja nyt ei tästä kaikesta löytynyt enään naulaakaan jäljellä … ei löytynyt ainoatakaan lastua, joka olisi ollut hänen omansa!… Honka ja rakennukset, palvelijat ja lehmät, nuottahuoneet ja lampaat — jokainen yksityinen esine, joita hän oli aina tottunut pitämään niin omanaan, että luuli näkevänsä niihin poltettuna nimensä Reijer Jansen Juhl, — kaikki tämä täytyi hänen nyt jättää, eihän ne olleet hänen omiansa!…

Hän oli kahtena kesänä käynyt koulua kappalaisen luona papin lasten kanssa yhdessä, ja tämä oli sanonut, että Rejer'illä oli erinomainen ymmärrys, jonkatähden pitäisi lähettää hänet Bergen'iin lukujaan jatkamaan. Mutta Rejer ei tahtonut! Ja siinä antoi isä hänen tehdä oman mielensä mukaan niinkuin hän ylipäänsä aina sai tahtonsa perille — isältä kun hän suuttuneena marisi ja äidiltä kun hän häntä hemmoitteli.

Sitävastoin oli vanhus arvellut viisaaksi tuumaksi lähettää poikansa naapurin, nimismies Haarstad'in konttoriin, niin että hän voisi tämän jälkeen saada siellä viran ja joskus päästä Hammernäs'in nimismieheksi. Mutta Rejer ei tahtonut sitäkään! Ja sentähden oli heidän välinsä näinä kahtena viimeisenä vuotena ollut hyvin jäykkä. Isä ei koskaan puhunut hänen kanssaan siitä; vaan hän oli lujasti päättänyt saada tahtonsa perille, ja Rejer oli taas jäykkämielisenä, niinkuin koko hänen sukunsakin yhtä harras vastustaja.

Nyt näytti kuitenkin, niinkuin hän olisi pakoitettuna kulkemaan tietä, jota hän ei tahtonut — tietä, jota hän itse vihasi!… Näytti siltä kuin täytyisi hänen ratsastaa Haarstad'in konttoripukilla, sen sijaan että hän olisi saanut olla Hammernäs'in perillisenä!…

Asian todellista laitaa taidettiin salata huutokauppapäivään saakka; mutta senjälkeen oli Hammernäs hänen ja hänen omaistensa silmissä ikäänkuin vajonnut vuonoon! — "Ah, jos hänkin olisi saanut vajota — pois kaikesta tästä häpeästä…"

Luoteistuuli vinkui ja suhisi uuninpiipuissa, tärisytti vanhaa, rappeutunutta rakennusta, niin että se huokaili, rankka sade löi raskaasti ikkunaruutuja vasten, — ja uudelleen rupesi taas ulvomaan ja vinkumaan…

Poika raukka makasi, ajatellen ja mietiskellen, kunnes hän vihdoinkin vaipui uneen … ja unessa loisti kummallinen kala yhä selvemmin, yhä monivärisempänä ja loistavana, punaisena, sinisenä, hopeankirkkaana, ja hopeasuomuisena hänen silmiensä edessä. Se oli suuri ja kiiltävä ja se uiskenteli hiljakseen edestakaisin Hammernäs'in lahdessa; vihdoin viimeinkin pysähtyi se suoraan venehuoneen edustalle, katsellen pieniä kalaverkkoja, joita oli sinne ripustettu…

Rejer makasi myöhään aamuun. Mutta kun hän heräsi olivat hänen kasvonsa niin omituisen näköiset; — niissä ilmautui tuo Juhl'ien tapa puristaa huuliaan vähän kokoon, niin että leuka pisti esiin ja kasvot muistuttivat veneen kokasta.

Hän oli hetkisen ylhäällä vintillä, missä hän katseli ja eroitteli joukon nahkaisia vaatteita. Sitten meni hän alas renkien tupaan, jossa suutari Jo puheli noista kaikista erilaisista sillihuhuista ja ompeli joulukiireessään piki-astia ja sianharja edessään ikkunalaudalla.

"Voisitko tehdä minulle saappaat isän suurista merisaappaista — näistä?"

Kohta sen jälkeen näkyi hänen pitkä muotonsa aitan ovella, jossa hänen äitinsä seisoi antaen palvelijalle seulomattomia jauhoja, voita ja silliä. Hän ei sanonut mitään, sillä aikaa kuin äiti mätti jauhoja hinkalosta; hän kulki vaan ympäri, vihelsi hiljakseen, pilkisti erilaisiin tynnöreihin ja kirstuihin ja laski lappeita, jotka rippuivat katon alla.

Palvelijan mentyä pois, huudahti hän: "Jauhoja ja leipää on sinulla ainakin kylläksi … ja perunoita … ja näkkileipää … ja suolaista lihaa … mutta ryyniä ja silavaa — miten häpeällisesti ovat he syöneet sinulta, äiti, kaikki sianlappeet!"

"Voit olla oikeassa, poikaseni!" — hän lakkasi mättämästä jauhoja.

Sitten tutki Rejer lihatiinua.

"Miten kauheasti liha on vähentynyt, äiti! — Ovathan he aivan syöneet sinut köyhäksi … jo nyt, kun kaikkea niin hyvin tarvittaisiin!"

Hänen äitinsä taisi töin tuskin kuulla näitä sanoja. Hän oli koko ajan ihmetellen katsellut poikansa käytöstä; — nyt nousi hän äkkiä ylös ja istui surullisena ja epätietoisen näköisenä jauhohinkalon reunalle.

"Niin, sinä olet liiaksikin oikeassa, Rejer!… Minä olen aina nähnyt tämän aitan täynnä, mutta nyt tulee meille toiset ajat!" Hän huokasi niin syvään että olisi luullut aitan halkeavan.

"Oi, älä huoli siitä, äiti! Saatpa nähdä, että vielä kiistellään Hammernäs'istä, ennenkuin tuo vanha Haarstad nahjus saa talon haltuunsa; — jos vaikka aitta ryöstettäisiin tyhjäksi, niin että paljaat seinät olisivat enään jäljellä! Minä lähden sillin pyyntöön suurella ja ehkäpä kuusilaitaisellakin veneellä. Meidän täytyy varustaa väkemme matkalle… Verkkoja voin kyllä saada rahalla tahi kun annan osan voitostani. Tädiltäni perimät sata taaleria käytän nyt hyödykseni."

Rouva Juhl katseli hämmästyneenä poikaansa. Hänen kasvonsa olivat jäykät, suuret ja laihat, myssyn yli oli sidottu kaulaliina. Hän tarvitsi kauan aikaa ymmärtääkseen poikaansa ja tarttui hetkeksi kädellään kirstuun, jolla hän istui nojatakseen sitä vastaan. Vihdoinkin, mutta hitaasti, käsitti hän kuitenkin poikansa sanat ja hitaasti, mutta hämmästyneenä pudisti hän päätänsä, ihmetellen, että niin halveksivainen ajatus olisi voinut juohtua jonkun Juhl'in mieleen.

Tahtomatta sekaantua tällaisiin iloisiin tuumiin, valitti hän uudestaan, — hänen huokauksensa muistutti vanhasta puurakennuksesta, jota tuuli jyskytteli.

"Poikaseni! Sinä olet nuori … niin nuori!"

"Minäkö! — minä olen pitempi isääni! ja minä tahdon nähdä sen, joka soutaa vahvemmin kuin minä! — ainakin tässä talossa… Sinä tarkoitat ehkä renkivoutia Anders'ia?"

"Minä tarkoitan, että sinä olet vielä hoikka ruoko poikaseni!"

"— Mutta sitkeä, äiti! — sitkeä kuin koivunvitsa!"

"Rejer, Rejer … isäsi katselee tänne alas! — Mitä luulet, että hän nyt sanoisi!"

"— Että se oli hirveän tuhmasti, kun hän antoi koko elin-aikansa veneiden lahoa venehuoneessa!"

"… Ja kyläläiset, kun he näkivät sinun, hänen ainoan poikansa lähtevän pois ja poikkeavan entisestä tavasta!… Sinä et, Rejer, itse tiedä mitä sanot! Sinä, — nuori, kokematon vuononpoika, — merelle keskellä talvea … tällaisessa ilmassa! —"

Ja tuuli tempasi samassa aitan oven auki ja lumiräntää tuiskusi sisään, niinkuin tarkemmin selittämään hänen puhettaan.

"Minä tiedän vaan, että muutoin kadottaisimme Hammernäs'in!"

"Ethän sinä, Rejer, sentähden joudu kurjuuteen!"…

"Sinä tahdot minut nimismiehen konttoristiksi!"

"Kannattaa kyllä kumartua voidakseen kerran päästä nimismieheksi
Aa-vuonolla Haarstad'in jälkeen!"

"Minäkö kumartuisin? — En, ei ennenkuin selkäni menee kolmeen palaseen!" huudahti hän äkkiä valeana ja tuskissaan, — "ja sitten voitte katsella onko kenessäkään heissä mitään koukistunutta."

Rouva Juhl säpsähti; piirteet suun ympärillä ja ylöspäinen nenä olivat hänelle ennestään tutut, — hänen miehensä nenä oli aina vaan punainen silmälasien kohdalla ja vähän alempana poskilla. Se ilmasi että hänen nuori, heikko runkonsa aikoi pyrkiä eteenpäin siksi kuin se katkeisi, — ja ett'ei äiti saisi tehdä muuta kuin antaa hänen seurata omaa tahtoaan.

Tuo pitkä, koukkuinen nainen istui jauhohinkalolla ja huokasi kolmannen kerran, sillä aikaa kuin tuuli jyskytteli ja tärisytti aittaa, — ja Hammernäs'in honka taivutteli luoteismyrskyssä vääntyneitä oksiaan, niin että ne ryskivät tuulessa.

II.

Juhl'in veneen Kolumbusmatka.

Niin, tosin tuntui Rejer'istä ja aa-vuonolaisista vähän vaikealta, kun he pääsivät Bommelhut'iin saakka ja saivat meren vastaansa, — kamalan näköisenä, harmaana kuin lyijy kohosi tyrsky maston keskipalkoille saakka! — varsinkin kun lyhyt, pimeä talvipäivä alkoi hämärtää.

Ei kenenkään mieleen juohtunut edes epäilläkään Juhl'in kirkkoveneen hyvyyttä, — sillä sitä oli koetettu ja koputettu vasaralla ja tarkastettu päivää vasten nuottahuoneessa. Leveäharteinen, lyhyt, vääräsäärinen Martin Vigepladsen, joka oli ikäänkuin kaikkien Aa-vuonon veneiden lääkärinä ja jota sentähden yleisesti pidettiin merimiehenä, istui kokassa ja tarkasteli kulkuväylää. Mies, joka istui etuhangoilla auttoi airollaan kivelle tarttumasta.

Vanha, Hardanger'issa rakennettu, tavattoman leveä hieno- ja hataralaitanen vene toimitti kyllä velvollisuutensa; vanha raakapurje kohotti veneen kokkaa korkealle ylös laineista ja veti kuin hevonen.

Suuri, viisisoutuinen kirkkovene — ja koko rivi uteliaasti todistavia talonpoikia teljojen yläpuolella — herätti suurta huomiota, varsinkin kun he kaikkialla pysähtyivät ja kyselivät oikeata kulkuväylää kalastuspaikalle. Häväistys- ja pilkkasanoja sateli aa-vuonolaista vastaan, joka "jokaisessa taipaleessa otti evässäkkinsä esille," ja joka "kuletti omenoita ja lampaan lihaa kaupunkiin!"

Mitä lähemmäksi he tulivat Rövär'iä, sitä tiheämmin vilisi veneitä; airotkin otettiin purjeiden avuksi — kaikilla oli nyt kiirettä!… Vettä tippuviin nahkavaatteisiin puettuja olentoja kohousi teljoista ja he huusivat toisilleen sillistä ja sillin enteistä … kuinka monen peninkulman päässä silli uiskenteli … yksityisistä silliparvista, joita oli ilmestynyt Udsire-vuonossa, vaikk'ei oikea valaskalan pyynti vielä ollut alkanutkaan … missä taidettiin nyt odottaa sillintuloa?… Ja nimet sellaiset kuin Fej-saari, Beavaag, Ferkinstad-saaret, Brande-salmi, Stolmen ja Udsire suhisivat ilmassa kaikilla murteilla — suurista, pitkän matkan päästä tulleista verkko- ja nuottavenheistä pieniin Laderum'in laivoihin saakka.

Rejer'ista ja hänen aa-vuonolaisistaan oli tämmöinen elämä jotain lumoavaa ja hurmaavaa. Näytti melkein siltä kuin he olisivat juoneet paloviinaa, se muistutti osaksi kirkolliskokousta, osaksi markkinoita — kuu he purjehtivat aaltoja, korkeita kuin mäet heidän kotonaan, rääkkyvät vesilinnut heidän päänsä yläpuolella. Missä he vaan kulkivat, kaikkialla tyrskyjä yhdellä puolen! ja luotoja, joilla pitkissä riveissä istui mahtavan näköisinä suuria ruokkia, jotka levittelivät siipiään ja katselivat ulos merelle — hekin odottaen sillin enteitä!

Tiira valitti ja huusi istuen luodolla, — muutamat joutsenet ja kuikat pyyhkäsivät siivillään aaltojen harjoja lentäessään ulos merelle. Kalalokit lentelivät levottomina sateisessa, utuisessa ilmassa — joka osoitti että he vielä odottivat. Ruokit ja sorsat uiskentelivat siellä täällä hyökylaineissa sukeltaen varovaisesti, niinkuin heidän tapansa on. Yksinäisellä kivellä istui merikotka katsoa tuijottaen merelle päin!

Mitä enemmän lähestyttiin paikkaa, missä kansa makasi, odottaen sillin tuloa, sitä kovemmaksi tuli airojen synnyttämä melu.

Hälinä lisääntyi, yhä kovemmin soudettiin ja veneet oikein kilpailivat, — jokainen koetti ensimmäiseksi päästä laiturille, voidakseen varmaan hankkia itselleen yösijaa jossain tuvassa maalla ja ett'eivät airot katkeaisi kapeassa satamassa. Siellä ei vielä ollut ketään, joka olisi kaikkea pitänyt silmällä, jokainen koetti vaan päästä perille niin hyvin kuin oli mahdollista, saadakseen veneelleen hyvän ja sopivan paikan ja esiintyäkseen niin mahtavana kuin vaan taisi.

Aa-vuonolaiset olivat laiskat soutamaan ja sitäpaitsi tiesivät he nyt että "Juhl'in poika" oli veneessä; hän kyllä hankkisi hyvän paikan!

Rejer seisoi kohteliaana, köysi kädessään — hänkin ajatteli melkein samoin, — vaikka Aa-vuono olisi kuinka täynnä tahansa kirkkoveneitä, niin kyllä he väistyisivät, kun Juhl'in vene vaan tulisi näkyviin.

Satama oli täynnä suuria ja pieniä mastoja ja rannat kaikkialla täynnä veneitä tiheissä riveissä, suuret ankkurissa merellä, pienemmät vedettyinä rannalle.

Kahden veneen ja kivisillan välillä, joka vei suolauspaikalle, huomasi Rejer oivan paikan, paraimman koko satamassa … ihmeellistä, että se oli tyhjä!

He ohjasivat veneensä sinne ja kaikki aa-vuonolaiset seurasivat
Rejer'iä, he tervehtivät kauniisti niinkuin heidän kotonaan oli tapana.

"Jumala siunatkoon kokousta!… Ruma ilma tänään!"

Ulkona aitan ovesta seisoisi nuori sillinperkaaja, punainen huivi hartioilla, ja nauroi.

Rejer heitti köyden muutamille miehille, jotka seisoivat sillalla. He vetivät todellakin hyvin ystävällisesti veneen luoksensa, vaan kun he saivat kiinni kokasta, lykkäsivät he sen äkkiä Rejer'in suureksi hämmästykseksi, pilkallisesti nauraen ja huutaen eläköön! — ulos sillan ohi, kauas ulkopuolella olevien veneitten luo. Ja niinkuin taikavoimasta tarttui nyt kansa airoihin, sauvoihin ja seipäisin, kirosi ja riiteli kuin hullu, ja lykkäsi venettä vielä kauemmaksi. Kahdessa jahtilaivassa heidän takanaan huutaa hoilotettiin ja tyttö aitan ovella nauroi ääneen.

Tällä kertaa huomasi hänet Rejer.

Tätä pilkkaa vastaan ei ollut mitään sanomista; mutta vähän neuvottomina odottivat he siellä ulkopuolella satamaa. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin kaikin voimin soutaa venettä aivan samaan paikkaan.

Kalanperkaaja tuli uteliaasti aivan ovelle nähdäkseen miten kävisi.

Aa-vuonolaiset soutivat, mutta töytäsivät kovasti köyttä vastaan, joka oli heitetty ulos sillan ja veneiden väliin. Sekin koetus oli aivan turha… Naurua ja pilkkaa. Rejer kuuli taas tytön nauravan.

Hän oli laiha ja hento, niin että hänet olisi voinut puhaltaa pois … ja tuuli levitteli hänen viheriän paikatun hameensa helmoja. Nojatakseen paremmin piti hän lujasti kiinni vipuköydestä, potkaisten sitä raskailla, rumilla kengillään. Liinan alta pilkisti muutamia mustia hiuskutria, joita hän pyyhkäsi kädellään likaisilta, laihoilta kasvoiltaan, hänen silmänsä olivat vilkkaat ja suu irvissään, valmiina osoittamaan kaunopuheliaisuutta.

"Onko teillä voita myötävänä, häh? — tahi vanhaa juustoa tuolla verkon alla?… Ettekö voi käsittää, että tuo paikka on kauppiaan, eikä kenenkään muun?… Sinä, — sinä pitkänokkainen vuonolainen? — Jos te kerran voitte airoillanne tunkeutua harmaan venehuoneen luo saaren taakse, ennenkuin tuo nuottavene tulee, niin siellä kyllä pääsette rantaan! — Sinä, pitkänokka, älä töllistele tuolla touvissa. Et sinä ollenkaan tarvitse tervehtiä!… Souda! niin, souda sinä vaan!"

Aa-vuonolaiset olivat jo kääntäneet veneensä. He sousivat nyt kaikin voimin suoraan määrättyyn paikkaan, niin että he melkein töytäsivät raskasta nuottavenettä vasten, joka lähestyi reivatuin purjein.

Syynä siihen, että Rejer oli hetkeksi jäänyt töllistämään, oli se että hoikka, vaalea, paikattuun hameesen puettu sillinperkaaja oli niin ihmeellisen näköinen — hän oli jotain toista kuin nuo hitaat, laiskat Aa-vuonon talonpoikaistytöt.

He pääsivätkin rantaan ja saivat itselleen asunnon maalla.

* * * * *

Ja nyt olivat he siellä, keskellä hälinää, tungettuina satojen veneitten, jahtien, pursien, kaljaasien ja laivojen väliin, jotka olivat tuoneet suolaa, toivossa saada ostaa tuoretta silliä, — kaikki loiskuen, hölkkyen, kiikkuen, kosteina toistensa vieressä, harmaalla, rauhattomalla merellä, niin lähetysten, että monessa kohden voitiin kulkea veneitten ja laivojen yli niinkuin siltaa myöten.

Joka kerta, kuin sumu hiukankin haihtui, olivat kaikki saaret täynnä ihmisiä, jotka katsoivat ulos merelle: — lyijynharmaa meri, pilvinen, harmaa taivas, kivenharmaat, lumettomat rannat!… Yksinäisiä vesilintuja lensi tyrskyjä kohden ja sitten taas suoraan takaisin, ikäänkuin olisivat aikoneet halkaista merisumun, joka ylt'ympäri peitti taivaanrannan, tähystelläkseen silliä.

Siitä saakka, kuin alkoi hämärtää, kuuli Rejer vähän väliä kolkkoa rantapuodista, ja kun tuli pimeämpi, valaisi himmeä valojuova koko joukon päitä laiturilla sen edustalla.

Täällä suolauspaikalla vietettiin tanssia juomingeilla, mässäämisellä ja tappeluilla ja tanssittiin sillinperkaajien kanssa puodin permannolla.

Kaikki tahtoivat päästä sisään! Rejer'in pitkä, kookas vartalo näkyi jo oven suussa. Hän tunkeutui eteenpäin, raivaten ylpeästi itselleen tietä väkijoukon läpi, joten hänelle todellakin onnistui hankkia itselleen paikka.

Eipä kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin vankka, luinen nyrkki tarttui hänen takkinsa kaulukseen ja veti hänet takaisin. Rejer'in suuttumus tästä hävittömästä menettelystä Juhl'ia kohtaan oli selittämätön! Mutta täällä ei ollut yhtään aikaa niellä harmia, joka haaralta saatiin iskuja, sysättiin ja töytättiin… Nyt repesi taskukin! Siitä kostoksi potkasi hän raudoitetun saappaansa korolla, mutta seurauksena oli tukkanuotta ja sitten taas pari raskasta potkua, jotka lähettivät hänet kauas eteenpäin nuorta, mustatukkaista merimiestä kohti, joka seisoi kynttilän valossa ja otti hänet vastaan lausumalla: "No, no … no, no, jättäkää hänet rauhaan! — Ettekö näe, että poikanulikkahan hän vaan on!… Mitä sinä teet täällä, poikanulikka?"

Viimeinen sana koski kovemmin kuin kaikki muu kohtelu ulkona pimeässä käytävässä. Jos oli jotain, jona Rejer ei tahtonut käyttäytyä, niin oli se juuri poikanulikkana, — hän, joka oli yli kahdeksantoista ja puolen vuotta ja joka täysi-ikäisyytensä arvolla johdatti kokonaista venekuntaa.

Hän pujahti niin vikkelästi pois avuliaan merimiehen luota, kuin olisi hän ollut vähällä polttaa itseään ja hiipi niin huomaamatta kuin mahdollista sisään seinää pitkin miesten tumman rivin takaa, jotka seisoivat tarjoellen toisilleen pulloistaan.

Rantapuodin permannolla jatkettiin tanssia herkeämättä.

Polskaa, kädet toistensa sivulla, valssia ja hambopolkkaa! Viulut kilpailivat merisaapasten töminän kanssa. Rasvasoihdut leimusivat ja savusivat vedossa ja katto-orsista riippui pari lyhtyä alas katkuavaan ilmaan ja valasi punaisia kasvoja, joista hiki tippui hattujen alta… Viinahöyry ja tupakansavu, märistä vaatteista ja pilaantuneista sillistä syntynyt haju, suolan kosteus, kun sitä jalkojen alla poljettiin likaiseksi, veteläksi sohjoksi, verhosi kaikki kuumaan, tiheään viinasumuun, jonka läpi kaikki vaan himmeästi haamoitti. Naurua ja rähinää kaikui kaikkien korvissa.

Muutamia asioitsijoita ja kirjureita istui punssipullojen ääressä ja pelasi tynnörin pohjan päällä sillistä, joka vielä oli kaukana merellä. Aina vähän väliä virkistivät he itseään menemällä sisään ja pyöräyttämällä jonkun kerran ympäri permantoa.

Rejer'illä oli kova taistelu taisteltavana voittaaksensa ujoutensa, kun hänen piti näin hienojen, keikkailevien kauppapalvelijoiden ohitse, jotka istuivat siellä. Häntä vaivasi suuri arkatuntoisuus, hänellä oli vielä aivan selvään poikamaiset kasvonpiirteet ja ääni ja kaikkialla tunsi hän itsensä liian pitkäksi ja näkyväksi. Sentähden kulki hän niin koukkuisena kuin mahdollista ja koetti olla niin vakavan ja järkähtämättömän näköinen kuin tullinhoitaja.

Tämä viimeinen seikka oli mahdollisesti syynä siihen, että juuri ne silmät, joita hän mieluimmin olisi tahtonut välttää huomasivat kohta hänet. Hiipiessään tynnörien ohitse kuuli hän takanansa:

"Mika puoliherra tuo on, tuo, jolla on pitkä nenä ja neulottu vyö?"

Silloin juuri tunkeutui niin paljon väkeä kokoon, ett'ei Rejer voinut liikkua, vaan hän luuli hälinässä kuulevansa sanottavan: "Jan Juhl'in poika Aa-vuonosta … perin pohjin köyhtynyt…"

Rejer'in posket hehkuivat ja ohimot tykyttivät. Hän ei ollut varma siitä kuuliko hän oikein tahi oliko se hänen omatuntonsa, joka hänelle siitä kuiskasi… Mutta miten olisi huhu ehtinyt tänne saakka levitä.

Hän ei uskaltanut katsella taaksensa kauemmin kuin silmänräpäyksen, jonka hän tarvitsi, huomataksensa lihavaa, paksua miestä kortti kädessä, joka oli sanonut tätä; hän oli asioitsija vuonolta, kolmen peninkulman päästä Hammernäs'istä.

Tuota "perinpohjin köyhtynyt" ei hän mitenkään voinut unhottaa… Uhallakin koetti hän kohottaa niskaansa. Oliko siis totta, että Juhl'it Hammernäs'issä olivat perinpohjin köyhtyneet? Siitä oli ensin taistelu loppuun taisteltava! — mutta täällä oli kuitenkin niin tukehduttavaa … niin ahdistavaa!

Hän oli jo päättänyt uudestaan jättää puodin, kun äkillinen liike väkijoukossa antoi hänelle tilaisuuden nähdä suoraan ahtaasen piiriin, jossa tanssijat pyörivät.

Pitkä, hoikka tyttö riippui kiiltonahkahattuun ja suureen takkiin puetun, reippaan, kookkaan rotevan sillinpyytäjän käsivarrella… Hiukset olivat epäjärjestyksessä, silmät pikimustat, — hän tunsi heti sillinperkaajan rantapuodin ovelta. Hän tanssi notkeasti, mutta koukkuisena ja vaaleana; nojautuessaan tanssittajaa vasten, näytti hän koko ajan kissalta, joka väjyy saalistaan valmiina hyppyyn. Hänen katsantonsa oli silmäänpistävä ja Rejer tunkeutui ehdottomasti lähemmäksi…

Ei ollut helppoa tietää, mitä pitkä, hieno kauppapalvelija oli hänelle tehnyt, mutta kun hän tuli päättäväisen näköisenä, tahtoen viedä hänet muassaan tanssiin, purskahti tyttö raikkaasen nauruun ja käänsi hänelle selkänsä, tanssiakseen puotiin palkatun tynnörin tekijän kanssa.

Rejer'iä suututti totta puhuen, että noin renttumaisesti puettu, viehättäväsilmäinen sillinperkaaja uskalsi käyttäytyä niin rohkeasti. Kotona vallitsi aivan toisellainen ero eri säätyläisten välillä!

Otsa oli matala, leveä ja aivan kahvinruskea. Ilvehtivä hymy huulilla teki kasvot melkein vastenmielisiksi … kyynäspäät ja olkapäät olivat teräviä… Selkä, kun hän piti niskaansa kyyristyneenä, melkein koverrettuna … koko vartalo hieno ja laiha! Ja kuitenkin oli hän sellainen, että hän yhä enemmän kiihoitti Rejer'in uteliaisuutta, niin että hänen vaan täytyi katsella häntä.

Hän siirtyi ehdottomasti eteenpäin paikalle, jossa tytön täytyi useampi kerta pysähtyä ja seurasi yhä häntä silmillänsä tanssista tanssiin…

Täällä oli niin paljon aivan uutta! Niin, hambopolskaa hän kyllä osasi! … ja tuokin, tuo mustatukkainen perämies, jonka kanssa hän nyt tanssi! — Se kävi niin nopeasti, niin keveästi ja luontevasti!… Liivi oli kohonnut kaulukseen saakka … hän oli kapea kuin ankerias ja melkeinpä ilman lanteita.

Hänkään ei näyttänyt jääneen huomaamatta, että Rejer lakkaamatta katseli häntä. Tuttavallinen silmäys, jonka tyttö loi häneen, sai hänen poskensa hehkumaan, ja kun hän kulki ohitse nyykäytti hän hänelle päätään.

Rejer'in teeskennelty, vakava katse oli poissa, katkerat ajatukset, jotka äsken olivat täyttäneet hänen sydämmensä haihtuivat kuin savu!

Kun tanssi hetkeksi taukosi, näki hän parin äkkiä tulevan lähelle ennenmainittua kauppapalvelijaa. Aivan kuin huomaamatta puhalsi tämä piippunysäänsä, niin että tuhka lensi suoraan perämiehen kasvoille ja rinnalle, jonkatähden hänen täytyi aivastaa ja sylkeä ja oli vähällä aivan raivostua, mutta siihen ei ollut aikaa, sillä silloin juuri tuli heidän vuoronsa ja tyttö veti hänet muassaan tanssiin.

Perämiehen jalat ja sääret liikkuivat yhtä vilkkaasti kuin ennen, mutta se katse, jonka hän vähän väliä loi kauppapalvelijaan, osoitti toista mieli-alaa. Hän oli lujasti päättänyt kostaa hänelle tämän häväistyksen ja aina näytti siltä, kuin kohtaisivat he toisiaan, jota tyttö kuitenkin koetti estää. Hänen suuret kissansilmänsä loistivat harmista hänen nojautuessaan perämiehen käsivartta vasten, joka kerta kuin he pyörähtelivät ohitse.

Äkkiä viskasi kauppapalvelija hattunsa perämiehen jalkojen väliin. Hänen jalkansa luiskahti ja hän koetti turhaan nousta ylös, kauppapalvelija oli käynyt hänen kimppuunsa… Oli hälinää, melua, jalkojen töminää ja väentungosta!… Kauppapalvelijalla näkyi olevan auttajia; nyt oli kolme yhtä vastaan ja sillinperkaaja keskellä kaikkea tätä melskettä, notkeana ja reippaana kuin katupoika, vapauttaaksensa perämiestä!

Silloinpa tuli Rejer tytölle avuksi. Hän tarttui maassa kellehtävän perämiehen niskaan, samoin kuin tämäkin ennen oli hänelle tehnyt, ja antoi hänelle sellaisen iskun, että hän vauhdillansa mursi tiheän kehän heidän ympärillään. Se sulkeutui jälleen hänen jälkeensä ja tappelu herkesi.

Naurusta ja suostumushuuhoista näki Rejer, että hän äkkiä oli yleisenä ihmettelyn esineenä, — jonkunlaisena voitto-sankarina.

Hän näki sillinperkaajan tunkeutuvan ulos hälinästä, kaulahuivi niskan taakse työnnettynä, niin että hiukset ikäänkuin aaltoilivat esiin, samalla kun hän aina vähän väliin katsoi taaksensa kauppapalvelijaan; hänen tummansiniset silmänsä salamoivat. Ovella nyykäytti hän päätään Rejer'ille, joka oli jäänyt sinne tulistuneena ja vielä vähän pyörröksissään siitä, että niin äkkiä oli tullut osalliseksi tähän kaikkeen. Olihan hän käyttäytynyt kuin mies!

Tuolla liidutun tynnörin luona jaettiin paloviinaa. Sen ympärillä melusi joukko punakasvoisia miehiä tupakkamälli suussa.

Hän veti esille roponsa, otti miehekkäästi ryypyn ja kiirehti ulos, — kotiin, ahtaasen hökkeliinsä, jossa hän käytti kolmatta osaansa makuupaikasta punnitaksensa päivän tapauksia: — hän oli liiaksi liikutettuna voidaksensa nukkua.

* * * * *

Vetelehtiminen rannalla kaikkien näitten nahkahousujen keskellä, jotka siellä tuulessa ja sateessa tähystelivät sillin tuloa, kävi kuitenkin ajan pitkään ikäväksi. Reijer kiinnittikin kieltämättä katseensa enemmän toisella puolella satamaa olevaan ranta-aittaan kuin silliin. Hän oli havainnut, että sillinperkaaja seisoi usein rantapuodin vinnillä ja silmäili satamaa, jossa heidän veneensä oli. Tyttö tarkasteli varmaankin häntä!… Tyttö ei luultavasti koskaan ollut ajatellutkaan mitään sellaista, jota Reijer oli tehnyt perämiehelle!… Mutta niinpä ei hänellä ollutkaan mitään oikeata käsitystä aa-vuonolaisista, minkälaista kansaa he olivat!…

Ei yhtään silliä vielä näkyvissä, — ei mitään tekemistä!

Ja niinpä seisoivat he, sillinperkaajat ja muut vaimot, nuoret ja vanhat sillalla tahi pitkin rantapuodin seinää tuulen suojassa ja puhelivat sillä aikaa kuin koko laivaväkijoukko, joka tunsi tarpeelliseksi liikuttaa jalkojansa, astua tömisteli edestakaisin ja osti itselleen kahvia. Rejer ei voinut olla aina vähän väliä pistäytymättä sinne, keksien aina jos jotakin asiata. Mutta jos hän sattui tulemaan liian lähelle, oli se samaa kuin jos olisi ruvennut kujanjuoksuun, saaden joka haaralta kuulla pilkka- ja häväistyssanoja.

Kaupustelija-akkojen ympärillä, jotka moninkertaisiin päällysvaatteisin puettuina istuivat kädet kohmeissa, kutoen sukkaa tahi kahvia myöden, seisoi alituisesti lukuisa joukko nuoria merimiehiä ja sillinpyyntöön kokoontuneita talonpoikia, ja heidän keskellänsä näki hän sillinperkaajan tinkivän ja pilailevan tahi istuvan sillitynnörin päällä, pitkät jalkansa riipuksissa ja koputellen kenkänsä korolla tynnöriä kylmän tähden. Aina oli naurua ja iloa hänen ympärillään!

Ilma alkoi selvetä, hopeanhohtava pumpulin kaltainen sumu levisi taivaalle ja pilvien raoista pilkoitti sinitaivas. Näytti tulevan kylmä ja tuuli puhalsi idästä.

Tämä äkillinen muutos synnytti uutta eloa, uutta toimea!

Saarilla, laivoilla ja kaikkialla maalla vilisi kansaa. Seisottiin joukoissa, puheltiin ja kestitettiin toisiansa veneissä rannalla, puodeissa ja taloissa; viinapullo ja tupakkakääry kulki ympäri… Vasta tällä ilmalla saataisiin silliä!

Tuuli tyyntyi ja iltapäivä-aurinko paistoi märille kareille … ei satanut enää ainoatakaan vedenpisaraa. Oli kuin juhlapäivä äkkiä olisi tullut!

Rejer näki veneen, jota vaimot sousivat, laskevan samalle paikalle, jossa hänenkin veneensä oli… He kulkivat meluten ja sysäten toisiaan saaren ohi toisella puolella olevaan lahteen, jossa oli muutamia suurempia aluksia. Ainoastaan sillinperkaaja pysähtyi hetkeksi toisten jälkeen ja tuli puoleksi maalle vedetyn veneen luo, jossa Rejer seisoi.

"Kuules aa-vuonolainen!" alkoi hän rohkeasti, — "illalla vietetään sillinpyynnön alkajaisia tanssilla! Tulethan sinä mukaan?" Hän asettui kokan viereen ja tarkasteli innokkaasti veneen sisustaa, nähdäkseen, mitä siinä löytyi; hetkisen katseli hän kirstua, jonka lukossa avain oli, ja kääntyi sitten Rejer'iin päin.

"Näytätkö noita raskaita hopeavitjoja, jotka sinulla on liivin taskussa, käytätkö niitä sitoaksesi venettä kiinni? … vetovitjoiksi?" — alkoi hän pilaillen. — "Oi, anna minun kosketella niitä!"

Hän ihmetteli niitä suuresti ja antoi niiden lukemattomia kertoja solua sormiensa välitse, joissa oli valkoinen arpi; hän oli kaiketi saanut haavan kaloja peratessaan.

"Niin, kuin mies on rikas," huokasi hän — "voipi hän käydä naisväen koristuksissa, — minun täytyy pitää linkkuveistäni seililangan pätkässä!" — Rejer huomasi, että hänellä oli sellainen kaulassa. Kun Rejer itsepintaisesti pysyi ääneti, virkkoi hän äkkiä:

"Oletko nähnyt perämiestä?"

"En."

"Hän on 'Resolut'issa,' joka tuli Skudesnäsistä. Teit hyvin kun autoit häntä — reippaammin kuin sinusta luulinkaan."

"No niin, Aa-vuonossa!"

"Hänen nimensä on Lind ja hän on nyt jossain lahdessa Bergen'in läheistössä; hän on alaperämies. Vai niin, sinä et ole nähnyt häntä?" — Hän nauroi ilveillen: — "Häntä nähdäkseen varmaankin tytöt juoksevat tänään Matrosvigen'iin. — Niin, mutta minäpä en!"

Ei, sen Rejer kyllä ymmärsi … "mutta niinpä onkin hän paras tanssija koko Planken'issa Bergen'issä, vaikka sinne tulee merimiehiä koko maailmasta!"

Rejer myönsi tämän todeksi, niinkuin kokenut ainakin, vaikka sana
"Planken" oli hänelle täydellisesti himmeä käsite.

Hän istahti veneen laidalle ja jatkoi: — "Jos sinä menet ja käsket häntä tulemaan tanssiin tänä iltana, niin kyllä hän tulee, sillä autoithan sinä häntä!… Oli monta hänen ympärillään; minä en edes voinut liikuttaa kättänikään seuraavana päivänä ainoastaan sentähden, että olin pidättänyt heitä!" Hän teki liikkeen laihalla, kapealla käsivarrellaan ja jatkoi sen jälkeen niskaansa nykäisten: — "sillä vaikkapa olenkin köyhä tyttö, on minussa kuitenkin niin paljon kunniantuntoa, ett'en tahdo tehdä niinkuin muut, mennä sinne ja kutsua häntä luoksemme tanssiin! Minun puolestani tehköön hän, miten vaan tahtoo, sillä en minä hänestä välitä! Sinä voit mielelläsi kertoa senkin hänelle… Kauppapalvelijasta voipi hän olla huoleton, minä en tanssi ainoatakaan tanssia hänen kanssaan!"

Rejer koetti näyttää niin miehekkäältä kuin suinkin vaan voi; — hän oli suuresti mielissään siitä, että tyttö noin luotti häneen, niin melkeinpä oli hän tuntevinaan sydämmensä lämpiävän siitä, että tyttö niin hyvin tunsi hänet! Hän loi vaaleansiniset kujeelliset silmänsä suostumuksen osotteeksi mastojen huippuihin Matrosvigen'issä ja kysyi senjälkeen tuttavalla, matalalla äänellä, niinkuin se, joka myös voi käyttää hyväkseen ystävän oikeuksia:

"Minkätähden olet niin vihainen kauppapalvelijalle? — mitä on hän tehnyt sinulle?"

"Tehnyt minulle? — Hän?" — Hän hypähti äkkiä ylös niinkuin syttynyt ruuti. — "Hän vaan arvelee voivansa polkea sellaista matoa kuin minä, jalkojensa alle niinkuin silliä! — Minä tiedän kyllä, mitä hän sanoi Kristen Brisling'ille niin kovaa, että kaikki voivat sen kuulla, — tuo sinitakkinen, hän, joka niin keikkailee tanssiessaan! — että minä olen kaikissa huutokaupoissa, joita pidetään Bukken'ista Smörshavn'iin saakka!… Silloinpa pitäisi myös hänen, joka on niin hieno, pitää itsensä liian hyvänä tanssiakseen sellaisen kanssa kuin minä! eikä raivostua siitä, että minä jonkun kerran pyörähtelen perämiehen kanssa, josta hän ei pidä!"

Hänen hartioissaan, ruumiissaan ja käsivarsissaan oli eloa ja vilkkautta!…

Sillä aikaa kuin hänen silmänsä rohkeasti tuijottivat eteenpäin ja nopea kieli sanatulvan kestäessä aina löyti uusia sanoja suuttumukseensa, kirosi Rejer sydämessään sitä kysymystä, jonka hän oli tullut lausuneeksi ja joka niin kokonaan oli pilannut hauskan keskustelun heidän välillään! Hän koetti rauhoittaa häntä yhtä sydämmellisesti kuin itserakkaasti, lausumalla:

"Oh, tulkoon hän vaan; kun meitä on kaksi, niin kyllä me hänet opetamme!"

Mutta solakka mustatukkainen, huivin ja viheriäiseen hameesen pukeunut sillinperkaaja köyristi selkäänsä veneen laidalle ja alkoi puhua niin innokkaasti, että koko rivi valkeita hampaita tuli näkyviin.

… "Ja vieläpä on hän koetellut antaa täällä minulle haukkumanimenkin! — kutsunut minua … sanonut, että minä olen mustalainen! Mutta senpä hän valehteli, sillä minä olen syntynyt Strudshan'issa ja minun isäni on rehellinen läkkiseppä Röraas'ista, sen todistaa papinkirjani"…

"Stiina! — Musta Stiina!" — huusi ja viittaili pari hänen naistuttaviaan; he olivat kääntyneet takaisin, etsiäksensä häntä… "Musta Stiina! Hoi!"

"Kyllä, kyllä, — nyt tulen!" — huusi hän kimeästi, pitäen kätensä suunsa edessä ja juoksi pois ehtimättä sanoa Rejer'ille edes jäähyväisiä.

Ikäänkuin salama tunkeutui Rejer'iin ajatus, että hän oli mustalainen! — pahinta mitä kotona Aa-vuonossa tiedettiin ihmisestä sanoa.

Hän seisoi häpeissään ja suutuksissaan!

Hän oli ollut vähällä unhottaa, kuka hän itse oli ja kuka tuo toinen oli, — — että hän oli Rejer Jansen Juhl … ja tyttö! — hän tarttui äkisti kellonvitjoihinsa… Ei, täytyypä olla varoillansa, muuten voi helposti saada tekemistä sekä varkaiden että lurjuksien kanssa!"

"Tanssiin en mene!" — kertoi hän koko ajan itsekseen, kuljeskellessaan saarella kauniina iltapäivänä.

Hän näki naisien soutavan satamassa toisesta laivasta toiseen. Kun he tulivat "Resolut'iin," kiipesivät he ylös portaita ja istuivat pitkin laitaa, syöden tai nakerrellen jotain, niinkuin rivi variksia, jotka pitävät käräjiä.

Nyt kiiruhtivat he ylös ikäänkuin olisivat peljästyneet ja uudestaan veneisin. Kapteeniko se ajoi pois heidät? — — Sillinperkaaja seisoi viimeisenä jälellä, käsi mastotouvissa ja toinen jalka portaalla; näytti siltä kuin olisi hän ottanut puhuaksensa toisten puolesta…

Aivan oikein! — kapteeni ei tahtonut kuulla mitään lörpötyksiä kannella ja hän oli nyt tullut laivan portaalle saakka; mutta tyttöpä piti puoliaan … aina viimeiseen saakka, jolloin hän viime silmänräpäyksessä heittäytyi veneesen. Vaikka hän hyppäsikin niin korkealta, jäi hän kuitenkin seisaalleen ja näytti niin keveältä ja reippaalta! — Juuri noissa kapeissa, nivelittömissä lanteissa oli jotain niin luontevata, somaa ja notkeata… Rejer neuvotteli itsekseen, menisikö hän tanssiin, vai eikö, — kunnes jo kauan oli ollut pimeä…

Kuljeksiminen näin myöhään illalla, kun taivas on tähtikirkas ja ilma niin kylmä, olikin kaikkea muuta kuin hauskaa… Astuskellessaan siellä edestakaisin, taisteli hän kovan taistelun sydämmessään tuon laihan, likaisen, villasukkiin ja paikattuun hameesen puetun sillinperkaajan tähden!… Olikohan perämies siellä?… Tanssikohan hän hänen kanssaan?…

Tämä viimeinen ajatus saattoi hänen hiipimään rantaäyräälle — juuri kun toiset tulivat sisään tunkeutuaksensa pitkin sängyn laitoja toisensa viereen, niinkuin sillit. Ja muutamien minuuttien perästä seisoi Rejer hengästyneenä, pitkänä ja punaisena piirissä tanssivien ympärillä.

Siellä vietettiin sillinpyynnön alkajaisia, niin että oli oikein hupaista nähdä, — hypittiin niin että lattia tömisi!…

Hän näki sekä perämiehen että sillinperkaajan. He tulivat täyttä vauhtia tanssista, perämies pyyhkäsi juuri hikeä kasvoiltaan nenäliinallansa, kun hän huomasi Rejer'in.

Hohoi! — sinäkö siellä! huusi hän viitaten.

Rejer ei vastannut. Nopeasti ja notkeasti vetäytyessään perämiehen luota, oli silliperkaaja kokonaan hänet hurmannut. Hän otti molemmat hartiansa avukseen, sysäsi ja tunkihe koko joukon läpi ennättääksensä perille ennen kirjuria, jolla oli punainen villavyö päällä ja joka myös pyrki tytön luo. Hän kuuli takanansa perämiehen huutavan: "Kuules! — hoi — hoi; kuules!"… Mutta Rejer ei nyt huolinut mistään, eipä vaikk'ei häntä olisi kutsuttu poikanulikaksi, hänellä oli ainoastaan sillinperkaajan hoikka muoto edessään; ja äkkiä eteenpäin astuen huudahti hän:

— "Tahdotko tanssia kanssani, Stiina?"

"Tahdotko sinäkin koetella?" kysyi hän kummastuneena ja seurasi häntä tanssiin…

Ja nyt kävi niin, ett'ei kumpikaan heistä enää tahtonut jättää lattiata! Rejer oli kuin hurmaantunut; hän näki vaan ikäänkuin sumussa, että tyttö nyökäytti päätänsä ja nauroi nuorelle mustatukkaiselle alaperämiehelle, joka kerta kun he kulkivat hänen ohitsensa! hän näytti niin reippaalta kirjavassa paidassaan, silkkihuivi höllästi kaulan ympäri sidottuna ja katsellen heitä…

Rejer ei herennyt ennenkuin oli saanut lupauksen seuraavaankin tanssiin ja hänet itsensä mukaansa kävelemään portaiden luo, jossa myötiin piparkakkuja ja rinkeliä sekä kirjoja, lauluja ja kaikellaisia lehtisiä.

Etempänä pimeässä vaateseinän takana, jossa ihmiset olivat yhteen sullottuina kuin muuri ja josta tanssiin yhä tuli uusia, punaisia, meluavia tanssijoita, myötiin jotain, jota kutsuttiin punssiksi. Vähän aikaa senjälkeen seisoivat he yhdessä portailla, jossa hän tarjosi tytölle tätä juomaa kupposesta.

"Kuka hän itse oli ja kuka tyttö oli!" ei hän enää tullut ajatelleeksikaan.

Alimmalla portaalla istui kauppamies, joka muutoin päivällä kantoi koko varastonsa selässänsä, talikynttiläkulunsa portaan rakoon pistettynä. Hän kiusasi ostamaan punaisia lompakoita, peiliä, kääntöpääveitsiä, kaulahuivia morsiamille ja kulmilla varustettuja nenäliinoja — ja nyt juuri ojensi hän peilikamman.

Rejer otti esille kukkaronsa ja osti sen kuudestatoista killingistä.

Nyt tarjosi hän jälleen hänelle sinisen kaulahuivin "ainoastaan ostohinnasta!" hän ymmärsi, että Rejer oli tänään antelias.

Ja Rejer tahtoikin vähän aikaa arveltuaan ostaa sen … hän ajatteli tanssia ja että tyttö tämä kaulassa tanssisi hänen kanssaan — kun äkkiä perämies tuli, tarttui huiviin ja viskasi sen hänelle, sanoen:

"Ei, minulta sinä sen saat, Stiina!" — Hän maksoi sen pienillä hopearahoilla liivintaskusta, aivan kuin ei tällainen kauppa olisi ollut mitään hänelle, ja seisoi sen jälkeen rivakasti hypättyään rihkamavaraston yli portailla heidän luonansa:

"No, sinähän sait aika pyöräyksen, Stiina!… Niin, minä olin viimein saada selkääni!" jatkoi hän, tehden notkean liikkeen, joka erittäin miellytti Rejer'iä. Ja sitten kiitti hän häntä kädenlyönnillä, — "siitä että hän silloin niin hyvin lennätti hänet pois tappelusta!"

Tämä näytti niin peräti reippaalta, merimiehentapaiselta ja hänestä tuntui melkein kuin olisi hän antanut selkään, sen sijaan että hän itse oli vähällä saada sitä.

Ottaessaan sillinperkaajan muassaan pyörteesen, nyökäytti perämies Rejer'ille päätään: — "Stiina on reipas tyttö, hän ei sovi merisaappaille täällä!" ja viitaten: "me tapaamme jälleen toisemme täällä iltasin!" — lähti hän tanssiin.

Rejer jäi paikallensa seisomaan omasta mielestänsä suuresti kohonneena arvossa tämän uuden tuttavansa tähden. Hän näki portailta, että tyttö pyörähteli merimiehen kanssa, sininen kaulaliina kaulassa, kunnes keskellä tanssia huudettiin, että puoti pantaisiin kiinni ja että kaikki olisi lopussa!

Lukuun ottamatta ripillelaskemispäivää, jolloin Rejer'in oli vallannut jonkinmoinen ystävyyden tunne koko naispuolista nuorisoa kohtaan, oli Rejer vaan yhden ainoan kerran elämässään toden perään rakastunut, nimittäin karjapalvelija Jörun'in sisarentyttäreen, joka palveli nimismiehen luona. Hän oli kolmenkymmenen yhdeksän vuoden vanha, pitkä, leveä ja roteva kuin mies ja hänellä oli keltainen tukka, valkoiset hampaat ja kasvot niin punaiset ja pyöreät kuin kuu syksyllä. Rejer oli salaa häntä katsellut, kun hän aamuin illoin Haarstad'issa meni navettaan maitorainta kädessään ja oli vuodattanut kuumia kyyneleitä sentähden, ett'ei hän voinut ajatellakaan mennä naimisiin hänen kanssansa, koska kerran kohtalo oli tehnyt hänet Juhl'iksi, eroittanut heidät ylitsepääsemättömällä rajalla. Itsestään seuraa, että hän oli liian hyvästi kasvatettu edes hetkistäkään epäilläkseen siitä, mikä sopi hänen asemaansa; mutta siitä huolimatta voipi kyllä kärsiä ja taistella taistelunsa!

Ja nyt, — nyt oli hänen vaikea saada unta sillinperkaajan tähden… Koko yön oli hän vaan näkevinään edessään ruskeat kasvot, muutamia mustia hiuksiharoja ympärillä ja kaksi mustaa silmää, jotka ikäänkuin salamoivat…

Tämän jälkeen tapasivat Rejer ja perämies joka ilta toisensa tanssissa; hoikka sillinperkaaja, huivi rinnan ympäri sidottuna, veti häntä luoksensa kuin magneetti! Hänen nopea ajatuksensa ja kielensä, hänen elohopean tapainen vilkkautensa, joka ymmärsi, näki, tiesi, ajatteli kymmenen asiaa sillä aikaa kuin Rejer ehti käsittää yhden ainoan — saattoi Rejerin tuntemaan itsensä sekä kömpelöksi että kehnoksi, mutta herätti myöskin hänen suurinta ihailuaan.

Ja aikaa oli täällä kylliksi — silli viipyi. Kun nyt ilma oli muuttunut kylmäksi, oli meri joka aamu huurteesta valkeana. Veneet olivat sisästä härmettyneet, köydet ja purjeet jäätyneitä, kintaat ja merivaatteet niin kankeita, että ne ratisivat, kun ne pantiin päälle. Meri oli tyyni, aurinko paistoi himmeästi, siellä täällä näkyi sumupilviä ja virta ajoi rannalle äärettömän joukon manetti-eläviä, jotka milloin äärettömän suurina, punaisina, tuuheina, milloin pieninä, punasinervinä levittivät vedessä niin vienon, läpikuultavan hohteen, kuin kuu päivän valossa. Ne täyttivät kokonansa virran suun, riippuivat sitkeinä ankkuriköysissä ja kettingeissä, ja monet ja rehellisesti tarkoitetut olivat ne kiroukset, jotka tämä merihylkiösuku sai osakseen, kun kalastaja nosti niiden hyytelömäiset parvet aironlappeelle ja läiskähytti ne rantakiviä vastaan… Syynä siihen, että silli ei vielä tullut, vaikka olikin tällainen ilma, olivat tietysti manetti-elävät!… Siellä saivat nyt venyä ja odottaa ja eväskontti tuli yhä ohuemmaksi!… Eipä edes keittosilliäkään saatu, jota jokainen oli toivonut!…

Mutta järkähtämättä pysyttiin siinä uskossa, että silli uiskenteli ulapalla tiheänä kuin muuri ja yhtä varmaa oli, että se tulisi rannikolle, kun vaan virta veisi manetit pois! Hulluuttahan olisi palata kotiin! Täytyi vaan kestää, odottaa … vähentää ruokamäärät … ja odottaa!…

Oli kuin hiljainen tuska olisi alkanut vallata ihmiset ja iloisuudella, juomisella ja mässäämisellä oli se viihdytettävä!

Elämä kalastuspaikalla kävi yhä hurjemmaksi ja kurjemmaksi. Tappelut, puukotukset, varkaudet ja sisäänmurtaumiset laivoihin kuuluivat päivän järjestykseen, niin että oikeusto koko viime ajan sai olla siellä ja pitää kuulustuksia toisen toisensa perästä.

… Vielä viikko, — ja siksi loppuisivat eväät jo monelta!

Samaa tyyntä, jähmetyttävää, ankaraa pakkasta kesti yhä vielä, — ja kerran maanantaina sousi sataviisi venettä jälleen kotiin!

Peräpuolella voitiin nähdä joku sairas tahi soutoteljoilla mies, jonka kasvot selvään osoittivat, että hän vaan töintuskin pysyi pystyssä aironsa ääressä. Ihmisiä oli liiaksi vaan täällä istuakseen ja nähdäkseen nälkää, soutaakseen, soutaakseen vastatuuleen … vaan soutaakseen — ilottomaan kotiin, jossa viimeisetkin roposet oli uhrattu varustaakseen venettä kuntoon … ja istuttiin, kenties tuskin pivollinenkaan jauhoja talossa — odotettiin ja toivottiin runsasta kalansaalista!

Saarilla seisoi mustana kansaa, joka vakavilla, arvelevilla katseilla silmäili heitä; — useimmat tunsivat, että pian voisi heidänkin vuoronsa tulla!

Yhä vielä tanssittiin viulun säestyksellä iltasin suolauspaikalla; mutta ei vallinnut enään samaa äänekästä, ylenmääräistä iloisuutta laivoissa, veneväestössä ja satamassa, ei enään äänekästä hoilottamista, ei samaa vauhtia soudossa, ei enään niin hurjaa vallattomuutta — ainoastaan raskas synkkä hiljaisuus kaikkialla.

Aa-vuonolaisiltakin oli ruokavarasto loppunut. Jo kauan aikaa sitten olivat he tehneet keitoksen viimeisistä sian luista ja jakoivat nyt parhaan taitonsa mukaan jauhovarastonsa; mutta olivathan Juhl'in torpparit tottuneet tyytymään vähään.

Kaikki palvattu liha ja läski, joka heillä oli ollut muassaan, oli pidetty herkkuruokana ja nyt, kun palattiin takaisin vesivelliin, tähystelivät he sitä innokkaammin savusilliä, — ja se, sanoi Rejer, oli vaan kolmen, neljän peninkulman päässä merellä! … heidän piti vaan istua teljoilla ja odottaa!

Anders-vouti, jonka rouva Juhl oli lähettänyt mukaan ja joka varsinaisesti ylläpiti järjestystä, vaikkapa hänen täytyikin totella Rejer'iä, oli sitä vastoin tullut sitä ajattelevammaksi ja vaati viimeisinä päivinä yhä jyrkemmin: joko silliä tahi kotimatkaa, — niin että Rejer'in täytyi käyttää koko vaikutusvaltansa, johon kotona oli tottunut, saadakseen hänet taipumaan.

Hän sai nyt kuulla sanoja, joita ei ollut helppo kumota: — että hän oli tehnyt väärin viedessään heidät tänne ja asettuessaan kaikkea sitä vastaan, jota vanha Juhl, hänen isänsä oli pitänyt oikeana kotonaan kylässä… Nyt nähtiin selvään, ett'ei aa-vuonolaisten pitänyt kalastaa! … mutta — kun nuoriso pääsee valtaan, niin…

Ja sitten voivottelivat he ja huokailivat, ikävöiden vaimojaan ja lapsiaan.

Rejer ei vastannut sanaakaan. Hän kuljeskeli yksistään saaren takana ja tuijotti maneteihin ja mietiskeli… Näyttipä melkein, kuin hänen isällänsä olisi ollut oikein kutsuessaan tälläistä elämää toimettomien rauhanrikkojien juoneksi, jotka eivät pelänneet saattaa lähimmäistänsä onnettomuuteen! — Hän ajatteli, miltä näyttäisi, jos Juhl'in poika palaisi kotiin sillinpyynnöstä kirkkoveneessä pilkaksi ja häväistykseksi koko kylälle… Hammernäs kadotettuna! — Hän kuuli oikein hevosten hirnuvan ja lampaitten määkivän pilkasta häntä kohtaan; eihän hänellä sitten enään ollut mitään tehtävänä! Konttoriputki Haarstad'issa, se olisi juuri hänelle sopiva!…

Tämmöinen olisi siis loppu! — Hänen rintansa kuohahti uhasta — "Ei, ennemmin…!" — hän asetti leukansa Juhl'ien tapaan, se tiesi, että Anders-vouti saisi odottaa, kunnes suolet surisisivat nälästä. Itse tahtoi hän vihoviimeiseen saakka kärsiä nälkää, jos niin täytyi käydä … muut saisivat kaikki kukin osuutensa!

Yksi asia oli kuitenkin, jota Rejer ei ollut ottanut huomioon, ja se oli hänen oma ruokahalunsa! Hän oli siinä ijässä, jolloin hän vielä kasvoi ja öisin oli hän valveellaan ja vääntelihe, unta saamatta, vaan ajatellessaan ruokaa. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että oli niin vaikeata olla nälkäisenä! Hän koetteli poistaa tämän ajatuksen, muistuttamalla mieleensä sillinperkaajan, jota hän muutamaan päivään ei ollut kaivannut. Se onnistuikin; hän näki hänet edessään, — pureskellen rinkeliä tahi piparikakkua! Hän koetteli uudelleen ja yhä uudelleen liimailla tyttöä mieleensä, mutta väkisinkin tuli hän taas ajatelleeksi kauraleipää ja voita.

Hän meni nälkäisenä levolle ja kulki päivät pitkin levottomana ympäri saarta, saadaksen nälän katoamaan; siellä oli ainakin sinisiä raakkuja haurojen seassa syötävänä! Hänen, nälästä kekseliäässä päässään liikkui tuuma pyytää lokkia … voisihan ilmassa olla koko lihavarasto … hän tunsi väkensä liian hyvin, ei maksanut vaivaa tarjota aa-vuonolaiselle mitään sellaista saastutettua — mieluummin nääntyivät he nälkään!…

Ilma oli uudestaan alkanut kääntyä harmaaksi, lauhkeaksi ja nuoskeaksi. Lounastuuli lähetti yhä voimakkaampia puuskia, pilvet kiitivät harmaan mustina taivaalla ja meri vivahti viheriäiselle…

Seuraavan aamun koitteessa tuli Laderum'in vene mereltä päin, vaahdoten, niin että vesi sen ympärillä räiskyi, puoleksi täynnä vettä ja isossa purjeessa oli kolme käärettä.

Heti senjälkeen syntyi eloa ja hälinää kaikkialla. Kynttilä toisen perästä sytytettiin laivoilla ja väki kokoontui suolauspaikalle.

Näytettiin sillinelikko, joka oli saatu Stolmen'in luota. Niillä oli selässä lankasilmukan kaltainen merkki — ne olivat oikeata lajia! — Tämä vahvisti huhun todeksi… Silli oli tullut!…

Tämä viimeinen sana levisi kuin sähkökipinä kaikkiin saariin!

Se ennusti, että koko rahvas, tuhansittain ihmisiä Stolmen'iin saakka pohjaisessa lähtisi liikkeelle … että kalastuspaikka täällä huomenna tahi ylihuomenna olisi tyhjä ja kaikki ihmiset kuin pois puhallettuja!

Niiden veneitten joukossa, jotka sinä aamuna lähtivät merelle, oli myös
Juhl'in kirkkovene.

III.

Rakkaus ja sillit.

Siihen kariryhmään, joka esti näkemästä merelle kauas oli kokoontunut iso joukko nuottamiehiä ja lankavenheitä.

Karia näytti reunustavan vaan mastot, ja ne olivat ihmisiä mustanaan.

Odotettiin kuumeentapaisella jännityksellä sillien tuloa maihin — voitiin jo ulapalla näköpiirin rajalla eroittaa valaskalan vedenpurskuttaminen ja lintuparvet ilmassa.

Vatamiesten tuli nyt ottaa selko parven suunnasta — jos se kulki itä- tai länsipuolitse saaria — niin että voisivat olla ensimmäisinä oikeilla sulkupaikoilla rannikolla ja ajoissa ottaa huostaansa salmet ja lahdet.

Aukealla ulapalla näkyi peninkulman pituisissa riveissä tuhansien lanka- ja nuottavenheiden kiiltäviä purjeita ja niiden välillä jahtia ja purjevenheitä, puukengänmuotoisia kaljaaseja, leveitä hartiakkaita prikiä, lujatekoisia huojuvia kuunaria, jotka kaikki kulkivat pohjoiseen täysissä purjeissa ikäänkuin kilpapurjehduksessa.

Ne läksivät liikkeelle ulkosatamista, missä olivat olleet myrskyä paossa. Oli kuin meren ylitse olisi ollut rakennettuna valkonen muuri!

Vaan yht'äkkiä nähtiin pitkä jono venheitä ulapalla kulkevan syrjäiseen suuntaan ja kääntyvän toiselle keulalle — — Tuopa oli kummallista… Siihen lienee joku syy … merkkiä annettiin kiihkeästi joka suunnalta ja kaikella tavalla!… Moni jahti kääntyi ja ohjasi kulkunsa samaan suuntaan.

Siellä täytyi sillien olla!

Hetkinen sen perästä kohtasi heitä näky, joka vaikutti sen, mitä ei koskaan ollut tapahtunut Aa-vuonon asukkaalle, nimittäin että hän kokonaan unhotti puolistunnin olevan käsissä — pitkin koko ulapan laitaa oli valaiden purskuttaminen ja lokkien vainoominen täydessä käynnissä.

Sillit olivat poikenneet ulapalta ja vetäytyivät — linnut yläpuolella ja valaat jäljessä — lukemattomissa joukoissa matalikkoa kohti kutemaan.

Kaukana niiden takana, niin pitkälle kuin silmä kantoi, kulki valasjono, purskuttaen sateen toisensa perästä melulla, joka oli höyrykoneiden käynnin kaltainen! Ne oli isovalaita ajamassa ja ahdistamassa silliä maata vasten.

Meri tyyneni vähitellen ja kävi viheriäiseksi; se kiehui ilmarakoista — sillin hengitystä! — — ja äkkiä ajosti ja hyppi isosonka suurissa parvissa tuhansia luvultaan silliparven ympärillä.

Venheet olivat kerralla keskellä sillivilinää! — koko ilma syvälle tuohon harmaasen sumuiseen taivaslakeen oli linnuista käynyt lumisateen kaltaiseksi, — rähisevä, korvia särkevä taivaan sotajoukko, joka lensi ylös alas sillit nokissa, ahmi niitä ilmassa, tappeli, kynsi ja ajoi niitä perästä, niin että ilmassa oli sillisade ja mastot ikäänkuin raivasivat itselleen tietä lintupilven läpi!

Viekkaat räiskät seurasivat luonnettaan ja pitivät parempana varastaa suurilta, ahneilta merilokeilta silliä, sen sijaan että olisivat ottaneet niitä altaan merestä… Tiira seurasi luonnettaan ja sieppasi keskellä sekamelskaa kalan yhtä keveästi ja näppärästi, kuin jos se olisi ollut häiritsemättömässä, peilikirkkaassa vedessä — vaan kaikki syöksyivät raivoisasti ja kiivaasti päistikkaa kilvan mereen sampien, juoksuvalaiden ja kiinniottajain sekaan, jotka korskuivat ja ajoivat, niin että meri kiehui valkeassa vaahdossa. Siellä täällä kohosi veden pinnalle harmaa sonka, kylläisenä ja pyöreänä, ponnistaen turhaan voimiaan päästäkseen pinnalta jälleen syvyyteen ja rauhaan lokin iskuilta!

Tämä oli etumaisin silliliuta. Se liukui vielä tiheänä kuin muuri keskellä vuonoa maata kohti suurena, mustansinisenä parvena eikä kyynäränkään syvyydessä kölistä. Muutamia silmänräpäyksiä oli heillä venheessä istuessaan tuskallinen tunne siitä, että venhe ikäänkuin luisti sillivuoren yli, kun he koskettivat välkkyviä silliä airoilla, hämmentelivät sillejä ruotelilla ja voivat huomata, kuinka pohjoisperäläiset varovasti ja vaaraa vainuten kulkivat tietään heidän allaan. Naapurivenheet tekivät turhia kokeita heittämällä verkkojaan: — valaat, sammet ja songat vaan rikkoivat verkkoja.

Sillien matka piti yhä maata kohti — lintukuurot päällään ja kaikki meren nielevät asukkaat perässään. Siellä oli sen vastassa lankamuuri; — useissa paikoin satoja solmittuja lankoja poikki sen tiellä vuonon väylässä, toinen toisensa perästä, niin että koko matkan näytti kuin laudus- ja kohoriviltä…

Ja jos ajamassa vaan olisi ollut kaikki meren ja taivaan petokalat ja linnut, — niin olisivat ne kääntyneet takaisin täältä!

Mutta tässäpä olikin kysymys biljoonain sillien rakkaus-asiasta, — luonnonvoima, vahva kuin myrsky ja virta, meren nousu ja lasku.

Ja luonnon Eroksen ajamina menivät sillit merkkeihin, täyttäen ne, niin että ne seisoivat kuin helmiseinät meressä! — ja niiden yli kävi perästätulijain tie karkeahietaiselle leväiselle matalikolle…

Vata vadan viereen laskettiin sillien sulkemiseksi parina kolmena päivänä vuonon lahdelmiin, poukamiin ja salmiin.

Pitkin maanrantaa soudattivat pienissä venheissä vatamiehet itseään niinkuin kenraalit, kukin venhekuntansa edessä. He tutkivat vesikiikarilla ja luodilla, toisten seistessä luodolla ja komentaissa kukin sovituilla merkeillään. Niin kohta kuin luotilangan vapiseva liike ilmasi sillien lähestymisen, menivät venhekunnat kilvan ahtaasen salmeen, huolimatta vähintäkään toisistaan ja kokka kokan vieressä pitkin aaltoja, niin että hangat ja ääripuut naukuivat. Puomit ja airot kohosivat iskuja varten, haukkumasanoja kiiteli ilmassa, vatamiehet kirkuivat äänensä painuksiin vesilintujen rähinästä, kunnes saivat köyden maalle, vadan pohjukan sillien ympärille ja saaliin pelastetuksi. Elämä oli raivoisaa nuojamista, sekaantuneita lankatukkuja otettiin talteen, verkkojen yli mentiin venheillä ja revittiin kahtia, parikymmentä apajaa joutui epäjärjestykseen ja synnytti vihaa ja tappeluja.

Päivät kuluivat kuin juovuksissa, kaiken aikaa ammensivat he haavilla silliä, jotka olivat niin taajassa, että airo voi seistä niiden keskellä. Sillit vietiin suoraan merestä kauppa-alukseen, jossa tynnöri tyhjennettiin lastiruomaan.

— — Muutamia vuorokausia sen perästä näkivät Juhl'in torpparit Hammernäs'issä hopeakolikot kädessään — uivat hopeassa — viisikolmatta hopeataaleria miehen osaksi, maksetut ostajalaivalla!

"Juhl-pojan" piti lähettää kotiin rahat heidän edestään kalastuspaikan postiasemalta vakuutetussa kirjeessä punanen lakka päällä! — Ja Rejer lähetti sitäpaitse omasta puolestaan sata taaleria niistä kahdesta sadasta kahdestatoista, jotka olivat tulleet hänen puoleksi osakseen. He tunsivat nautintoa siitä riemusta, jota rahakirjeet herättäisivät saavuttuaan seudulle, ja pitivät itseään oikein sankareina ja keksijöinä… Eikä tämä kuitenkaan ollut kuin alku kalastukseen! — Tuhdoilla ei istunut ainoatakaan, jolla ei olisi ollut kunnianhimoiset aikeensa, ei ainakaan Rejer ollut ilman niitä! Hän oli saanut tavattoman korkean ajatuksen kelvollisuudestaan ja taidostaan, kun hän nyt voi yhtyä osakkaaksi suureen vatakuntaan.

Niin, olipa Rejer'illä montakin unelmaa Hammernäs'istä, kun hän sinä iltana meni kalastusasemalle panemaan rahoja postiin. Kun hän saisi perintötalonsa lunastetuksi, aikoi hän perustaa sinne suuren nuotankutomistehtaan ja lähteä sillin pyyntöön joka vuosi … ja sitten ostaa talon talonsa perästä Juhl'ien vanhaa omaisuutta, ehkä jokaiselle nuottakunnalle oman talonsa! — Hän tunnusteli lakkaamatta lompakkoaan takin povitaskussa… Eikö hänellä nyt ollut kokonainen pääoma hallussaan?… Mitä Aa-vuonossa tiedettiin siitä suuremmoisesta elämästä täällä?… Hopeainen neljän killingin raha oli kuin pyhä esine, oikea aarre siellä kotona, ja täällä sitten — eihän sitä ajateltu enemmän kuin sillinsuomusta, joka oli tarttunut lompakkoon! Täällä oli hänen oikea toimialansa, — hänen silmänsä oikeen säihkysivät, niin vakuutettu oli hän siitä.

Tähän asti oli hän elänyt kuin lehmä karsinassa… Oih kuitenkin! — hänestä olisi tuntunut ahtaalta olla yhdeksän kuukautta vuodessa suljettuna Hammernäs'iin ja yhtä mittaa yksitoikkoisesti päivät päästään toimia hevosten kanssa, kyntää ja vanuttaa killinkiä ravinnokseen! — ikävää, yksinäistä ja kuollutta! — kaiken sen jälkeen kuin hän nyt oli saanut nähdä ja kokea elämästä, huvituksista, puheista ja tanssista.

Koko ajan, kuin hän näitä mietti, tirkisti pari vallattomia mustia mustia silmiä esiin tummista kasvoista — niissä oli tulta ja sukkeluutta kylliksi koko Aa-vuonolle!…

Hohoo — jaa'ah! — oihki hän ja tunsi hirveitä kipuja povessaan!

Tämä ei ollut ensi kertaa kuin Rejer taisteli uhrin taistelua sukunsa tähden! Hän istui, — huolimatta kaikista niistä rahoista, joita hänellä oli taskussaan, ja kaikista suurista aikeistaan, — synkkämielisenä ja hyvin onnettomana kuunvalossa, sentähden että hänen täytyi luopua tytöstä. — Tyttö ja sillinpyynti oli kaksi uutta asiaa, jotka olivat liittyneet hänen elämäänsä!

Venheet, laiturit, laivat ja ihmiset olivat kaikki peitetyt suomuksilla. Sillinsuomus kiilsi meressä kuin laaja hopeatomu, sillinsuomuksia oli tarttunut kaikkeen, joka sattui silmiin tai käsiin. Tytöt ja akat, nuoret ja vanhat, seisoivat pitkin rantaa ja perkkasivat silliä, joita kannettiin pöntöissä sillalle puodin edustalla, jossa ne suolattiin keskellä tynnöripinoa, joista yhdellä puolella olivat tyhjät ja toisella täyteen sullotut.

Rejer'in ensi tehtävänä oli mennä maakauppiaan luo, missä vakuutetut kirjeet toimitettiin tielle. Jonkunlaisella itsetietoisesti huojuvalla käynnillä raivasi hänen särmäkäs korkea vartalonsa itselleen tietä väkijoukon lävitse. Hän oli mielestään vatamiehiä ja kulki miettiväisen ja ymmärtäväisen näköisenä polttaen posliininykäänsä. Väkitungos oli tiheä, pelkkiä merimiehiä, parrakkaita ja merimieshattu eli lounas päässä, jonka alta oli vaikea eroittaa kasvoja. Sanottiin, että täällä kalastusasemalla kaikki oli niin täynnä, että ihmiset yöllä nukkuivat seisaallaan tuvissa ja monen venheen miehistön täytyi tyytyä lepäämään parin vaipan ja purjeen alla venhesatamassa. Mutta kukapa nyt olisi huolinut siitä, täällähän nukuttiin ja uneksittiin vaan sillikuumeessa, ja olisi kernaasti tyydytty tuhtoonkin!

Reijer liikkui levottoman nopeasti… Hänen katseensa tähysi innokkaasti ympäri saadakseen varmuutta siitä, oliko hän joukossa…

Tuolla alhaalla puotisillalla oli työ vielä täydessä käynnissä. Sillitynnöriä vieritettiin ja pinottiin purjevenheesen, ja joukko naisia perkkasi silliä kynttelin ja lyhdyn valossa kilpaa miesten kanssa, jotka latoivat ja suolasivat niitä tynnöreihin; puuttui enää muutamia tynnöriä lastista!

Niiden joukossa huomasi hän solakan, pitkän olennon kaulaliina pään ja vyötäisen ympärillä. Hän notkistihe ja liikkui vilkkaammin kuin muut.

Rejer seisatti silmäräpäyksessä käyntinsä, ja jäi seisomaan kuin kyntteli kaikki aistimet jännityksessään. Jotakin oli ristiriidassa hänen povessaan, joku ahdistava, ikäänkuin varoittava ääni — ikäänkuin olisi ollut kysymys Rubiconin yli kulkemisesta… Hän oli milloin sisä-, milloin ulkopuolella kynttelin valoa… Eihän tuosta kuitenkaan voinut olla mitään vaaraa katsoa häneen!

Hän lähestyi yhä enemmän ja enemmän häntä… Miten nopeasti hän perkkasi! Heitti vähintään kaksi silliä pönttöön, siksi kuin muut ehtivät tuskin yhden, ja kuitenkin kävi hänen suunsa ja hän piti iloisuutta vireillä! — Nyt kantoi hän toisen kanssa pois täyden pöntön ja tuli takaisi tuoden uuden… Se ei ollut mitään hänelle! — Hän kiidätti sen luotaan ja heitti ensimmäisen sillin siihen… Hän oli todellakin tavattoman nopsa! Ja paljoa vahvempi kuin hän näyttikään … toisissa ei ollut ketään, joka olisi kyennyt vetämään vertoja hänelle missään suhteessa. Siitä oli Reijer ihan varma!…