Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

KOLMIMASTO "TULEVAISUUS"

ELI

ELÄMÄÄ POHJOLASSA

Kirj.

JONAS LIE

Suomentanut J. Siljo

WSOY, Porvoo, 1920.

SISÄLLYS:

I. Haaksihylky.
II. Pako.
III. Bergingenin kalakari.
IV. Lapinmutka.
V. Merilappalainen Iisko.
VI. Kesäkäräjät. Iso-Lassi.
VII. Rintaneula.
VIII. Heggelundin luona.
IX. Puotipöydän takana.
X. Jatkoa.
XI. Lähtö.
XII. Bergenissä.
XIII. Kotiinpaluu.
XIV. Lapin-matka. Hopea-Saara.
XV. Antti.
XVI. Lapinniemi.
XVII. Vanhoja asioita.
XVIII. Loppu.

I.

HAAKSIHYLKY

Erään kauhean syysmyrskyn jälkeen vuonna 1807 — mikä vuosi sittemmin "merkkivuotena" pysyi monen vanhan merimiehen muistissa — ajeli kolmimastolaiva "Tulevaisuus" mastottomana haaksihylkynä lumipyryssä Ruijan rannikkovesillä. Varalaidat olivat pirstoutuneet, ja kolmimasto kellui toisella kyljellään puolillaan vettä.

Laivan omisti muuan niistä Kööpenhaminan yhtiöistä, joilla vielä oli kauppapaikkoja Varangin vuonossa. Matkalla Köllevuonoon oli sitä Trondhjemin väylän ulkopuolella kohdannut maalle päin raivoava myrsky, joka oli pakottanut sen aavalle. Siellä oli jo monta päivää meri mastokorin korkuisilla vaahtopäätyrskyillä sen kantta lakaissut. Vesirajasta neljän viheriän lainemuurin piirittämänä kellui kolmimasto siinä, kappale myrskyistä taivasta kattonaan, kunnes vaahtoaallon harja nosti sitä jälleen ja osoitti laivamiehille heidän toivottoman tilansa. Laivuri oli eräänä yönä saanut iskun päähänsä puomista; hän makasi tainnoksissa loppua tehden, ja laiva, turvattomana ja peräsimettä, natisevin saumoin, oli useista kohden saanut vuodon.

Kun sitten neljäntenä päivänä ilma hiukkasen asettui, päätti laivaväki, joka luuli maan olevan näkyvissä ja joka ei enää jaksanut pitää pumppuja käynnissä, pelastaa henkensä pyrkimällä laivan suurveneellä rantaan. Veneeseen asettuivat merimiehet, ja kun viimein haavoitettukin oli siihen laskettu, ei laivassa enää ollut muita eläviä kuin laivurin pieni tytär ja vaimo, joka turhaan oli koettanut voittaa veneeseen laskeutumisen pelkoa. Silloin, hänen kannella seisoessaan, pakotti uhkaava tyrskylaine veneen äkkiarvaamatta irtautumaan laivasta.

Vene ei päässyt kauas, ennenkuin se upposi. Meri nielaisi saaliinsa onnettoman naisen silmäin edessä. Seuraavana päivänä ajeli laiva hylkynä valkoharmaassa lumisumussa — kuten jo mainitsimme — aution pohjoisrannikon edustalla. Myrsky oli asettunut, mutta hyökylaineet puhuivat sen äskeisestä raivosta.

Kajuutan rappusilla ruhvin alla istui kalmankalpea, vaaleahiuksinen nainen, sylissään lapsi, jota hän puoleksi tiedotonna milloin vaistomaisesti keinutteli, milloin suonenvetoisesti paineli rintaansa vasten. Hän oli nuori, ja ennenkuin kuolema häneen leimansa painoi oli hän varmaankin ollut kaunis; tähän otaksumaan ainakin antoivat aihetta hänen suuret tummat silmänsä, jotka hän, ponnistaen viimeiset voimansa, avasi, luodakseen ne erääseen nuoreen mieheen, joka kajuutasta tullen tunkeutui hänen ohitsensa, kädessään punaruskea lompakko. Se sisälsi hänen miehensä ja laivanomistajan rahoja, joilla oli aiottu suorittaa kauppoja Köllevuonossa. Vähää ennen oli nainen ikäänkuin unissa nähnyt vanhanpuoleisen, ruman ja karkeisiin vaatteisiin puetun miehen, joka, seisoen nietostuneessa ruhvissa ja miettiväisen näköisenä katsellen häntä, silloin tällöin oli nostellut vieressään viruvaa kirvestä, epäröivänä laskeakseen sen jälleen alas. — Mies näki, että nainen oli kuolemaisillaan.

Tällä välin puuhaili kauempana etukannella kiireessä työssä kolmas henkilö, miehuuden keski-ikään ehtinyt mies, merilappalainen, etäällä sijaitsevan Lövön ainoa asukas. Koottuansa kasaan laivapartaan jäännöksen viereen purjeen, keksin, vaskikattilan ja muita kannella hajan olleita esineitä hän astui hytin takaa toveriensa luo, juuri samalla hetkellä jolloin nuorempi näistä antoi lompakon vanhemmalle. Voitonhimoinen välke loisti lappalaisen silmistä, mutta kohta sen jälkeen muuttui hänen kasvojensa ilme kauhistusta osoittavaksi — hän oli huomannut nuoren naisen, joka lapsi sylissään istui kajuutan rappusilla.

Sillä aikaa kun toiset menivät vettä puolillaan olevaan lastiruumaan hakkaamaan rikki laivan pohjaa, käyttäytyi lappalainen kannella omituisesti. Perässä olevaa ruhvia lähestyessään hän kääntyi aina kiireesti takaisin — palataksensa ruhvin luo kuitenkin yhä uudelleen. Hän askaroitsi vähän aikaa kasansa ääressä; se oli pian heitetty veneeseen. Sitten, samassa määrässä kuin hän huomasi toveriensa hakkuun edistyvän, kävi hänen kulkunsa horjuvaiseksi, käännöksensä lyhyiksi ja askeleensa miltei teppaileviksi.

Tällä tavoin kului häneltä pieniä seisahduksia lukuunottamatta tunti, kentiesi puolitoista; ja kun viimein kirveeniskut alkoivat tauota, olivat lappalaisen hiukan kuihtuneet kasvot keltaisen vaaleat, ja suuria hikihelmiä putoili hänen otsaltaan; hän oli tämän aikaa ollut ahkerammassa työssä kuin hänen toverinsa ruumassa. Jo astui hän lujasti päättäväisenä kajuutan rappusille. Siinä istui särkynein silmin ja puoleksi lumen peitossa nuori nainen, mutta lapsi oli vielä hengissä. Äiti piteli sitä yhä edelleen sylissään kaapuunsa käärittynä, ja ristiin liittyneet, kangistuneet kädet ympäröivät yhä turvatonta.

Iisko, lappalainen, otti varovaisesti pienoisen käsiinsä ja katseli sitten neuvotonna ympärilleen, tietämättä mitä tehdä. Mutta kun tässä ei ollut apua muualta odotettavissa, istuutui hän vihdoin, lapsi yhä edelleen sylissään, laivan kannelle. Siinä veti hän jotenkin suurella vaivalla jalastaan toisen, raskaan merisaappaansa, pisti siihen lapsen ja alkoi sitten, saappaan rakseihin tarttuen, kenkäpuolena kaltevaa kantta löntystäen, kantaa saalistaan laivapartaan luo. Siitä laskeusi hän varovaisesti vieressä olevaan veneeseen, asetti peräteljon viereen merisaappaan, peitti sen sarkanutullaan ja istuutui sitten odottamaan toveriensa tuloa.

Vasta kun nämä olivat astuneet veneeseen ja se jo oli ehtinyt etääntyä vähän matkaa laivasta, ilmaisi Iisko, minkä saaliin hän saappaaseensa oli kätkenyt. Tytön pelastus ei ensinkään ollut vanhuksen mieleen, mutta Iisko istui siinä peräteljolla kookkaana ja hartevana, ja — asiaa ei enää voitu auttaa.

Nuo toiset kaksi miestä olivat vanha korpraali Stuwitz ja hänen poikansa. Korpraali oli kerran kuulunut Vuoreijan linnaväkeen, josta hänet kumminkin väkivaltaisuuksien, petosten ja juopumuksen tähden oli erotettu. Linnassa muistettiin vielä juttuja, joita korpraali humalapäissään oli kertonut ja jotka vieläkin saivat kuulijat kauhistumaan. Erottuaan sotapalveluksesta oli Stuwitz elättänyt itseään tavaranvaihtokauppaa rannikolla käyvien venäläisten tulkkina sekä loma-aikoina pitämällä omaa pientä kauppaa. Tullessaan merilappalaisen kanssa Busesundin ohitse, jossa juuri samaan aikaan venäläinen alus odotti, oli hän huomannut laivahylyn merellä.

Kotimatkalla merilappalainen oli ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli leskimies; vaimonsa kuoleman jälkeen hän oli ottanut luokseen hukkuneen veljensä lukuisan perheen, jota hän uskollisesti koetti elättää. Leipää oli niukalta, ja sentähden oli uuden syöjän tulo entisten lisäksi hyvinkin arveluttava. Iisko tiesi hyvin, mitä käly tästä arvelisi, vaimo kun luonnostaankin oli raskasmielinen. Sitten kääntyivät hänen ajatuksensa haaksihylkyyn, joka, jos hän saisi vähäisenkään osan lompakon rahoista, kentiesi palkitsisi lapsen kasvatuksen. Mutta sen ohessa oli hänestä hänen syyllisyytensä äskeisiin tapahtumiin suurempi kuin hän luuli etunsa sallivan, ja sen tähden ei hän siitä asiasta mitään virkkanut. "Ajelulla olevan tavaran" korjaamista ei kukaan siihen aikaan pitänyt minään omantunnon asiana. Mutta tavara, josta nyt oli kysymys, ei juuri ollut "ajelulla"; se oli otettu laivasta, ja tämä seikka — niin tuumaili korpraali — oli arveluttavampi, sillä semmoiseen oli esivallalla tapana kajota, olletikin kun laivan pohjalaudat olivat rikotut. Parasta siis oli "ampua hiljaa", jottei asia tulisi ilmi ja päättyisi linnavankeuteen Vuoreijassa.

Korpraali, joka oli ilmeisesti nurpeillaan lapsen pelastuksesta, kehoitti Iiskoa huolellisesti kätkemään pienokaisen. Sillä jos lappalaisen kautta esivalta saisi asiasta vihiä, niin voisi hän, korpraali, ja hänen poikansa valalla vapauttaa itsensä syytöksestä, heitä kun ei kukaan ollut nähnyt veneessä, ja laiva oli meren pohjassa; eikä heillä myöskään ollut mitään laivasta varastettua tavaraa, joka voisi todistaa heitä vastaan. Lompakon, joka oli ollut tyhjä — kuten korpraali nyt ilmoitti — oli hän heittänyt mereen; ja pahimmassa tapauksessa — lisäsi hän uhaten — oli heitä ollut pohjalautoja rikkomassa kolme.

Illan pimetessä istui Iisko varuillansa; — hän tiesi, että kumppanit voisivat ryhtyä mihin tekoon tahansa pelastaakseen itsensä kaikesta mikä voisi todistaa heitä vastaan. Busesalmeen tultuaan he soutivat venäläisen Vasiljeffin proomun luo, ja siellä erosi lappalainen tovereistaan; mutta viimeiset sanat, jotka korpraali sanoi painavasti Iiskolle, kuuluivat: "Ole varuillasi ja muista linnaa."

Lappalainen tunsi erinomaista helpotusta kun pääsi heistä erilleen; hänestä oli kuin olisi heidän lähtönsä vapauttanut veneen raskaasta pahuuden taakasta.

Kun hän sitten pimeässä peräteljoltaan varovasti kädellään koetteli takanaan olevaa merisaapasta ja huolellisena kosketteli sarkanutun alla makaavaa lasta, saadakseen tietää, oliko tämä vielä hengissä, tunsi hän tehneensä hyvän työn. Yksinään siinä istuessaan hän ajatteli vaimovainajaansa, joka lepäsi puuristin alla kirkkomaassa. Kirsti oli eläessään aina toivonut lasta — tässä hän nyt sai sellaisen.

Kun Iisko tuli kotia, kävi kuten hän oli ajatellut. Vaikka käly ei missään suhteessa laiminlyönyt lasta, ei hän tätä kumminkaan katsellut suopein silmin, ja usein mutisi hän ensi aikoina — useammin kuin Iisko olisi tahtonut kuulla — jotakin voudista ja asian ilmiannosta, jotta köyhäinhoito saisi lapsen huostaansa. Suuresta huivista, johon lapsi — iältään noin kaksivuotias — oli ollut käärittynä, löydettiin rintaneula, ja pienoisen paidasta punaisella langalla ommeltuja kirjaimia, joista Iisko tavaamalla sai kokoon nimen "Marina". —

Eukko kun kuuli, että rintaneula oli kultaa ja kenties kymmenenkin taalerin arvoinen, niin hän lakkasi vähitellen puhumasta lähdöstä voudin luo; tällehän olisi myöskin ollut selvitettävä, mistä oli kotoisin purjekangas, joka jo oli levällään lattialla uusiksi venepurjeiksi leikattuna, sekä kahvipannu, joka oli ollut erittäin eukon mieleen.

Kuuden viikon kuluttua kuulivat Iisko ja hänen kälynsä suureksi hämmästyksekseen, että vouti ja nimismies kaikkialla pitivät tarkkoja tutkimuksia haaksihylyn takia. Iiskon kauhistukseksi tiesi sen ohessa huhu kertoa, että korpraali Stuwitzia, hänen poikaansa sekä venäläisen Vasiljeffin proomuväkeä kuulusteltaisiin. Nyt vasta uskoi hän asian täydellisesti kälylleen, ja tämä ymmärsi vihdoin, etteivät he voineet muuta tehdä kuin kaikessa hiljaisuudessa kasvattaa pienokaista perheeseen kuuluvana lapsena.

Asiaa miettiessään tuli Iisko siihen päätökseen, ettei laiva ollutkaan uponnut, vaikka sen pohja oli puhkaistu, sekä että Vasiljeff ja Stuwitz edellisen lotjalla uudelleen olivat käyneet haaksihylkyä tutkimassa.

* * * * *

"Tulevaisuus" laiva, jota tähän aikaan odotettiin tulevaksi
Köllevuonoon Kööpenhaminasta, oli tavattu ajelulla haaksihylkynä,
ja huhu tiesi kertoa, että Vasiljeffin lotja oli nähty sen vieressä
Nordkyn-niemen edustalla.

Viranomaiset saapuivat laivalle. Se oli riistetty typötyhjäksi ja sen pohja puhkaistu. Asiain näin ollen supistuivat tarkastusmiesten tehtävät pöytäkirjan laatimiseen, ja sen ohessa saivat he haudata kuoliaaksi paleltuneen nuoren naisen, joka, Tanskasta sittemmin saatujen tietojen mukaan, eläessään oli ollut kapteenin vaimo.

Muuan huhu — niistä monista, jotka tästä asiasta olivat liikkeessä — tiesi kertoa, että Vasiljeffin miehet olivat Stuwitzin komseveneellä [komseveneeksi sanotaan erästä lajia suurempaa venettä] edellisenä viikkona yöt päivät kulkeneet haaksihylyn ja rannan väliä ja että tunturilappalainen Jaakko Nutto kahdeksastakymmenestä Kaarle XI:nen hopeariksistä, joita sanottiin beivistaalereiksi ja joita lappalaisilla oli tapana kaivaa maahan, oli ottanut kätkeäkseen tavarat, kunnes sopiva tilaisuus tekisi niiden jakamisen otolliseksi. Osoittaaksensa täydelleen viattomuutensa oli venäläinen kohta sen jälkeen saapunut Köllevuonoon proomullaan, joka — niinkuin "jumala ja jokainen, niinpä esivaltakin, voi nähdä" — oli lastattuna kaloilla ja Arkangelista tuoduilla jauhokuleilla.

Laillisten tutkimusten kestäessä oli kaksi todistajiksi toivottua norjalaista kummallisella tavalla kadonnut. Venäläinen proomun miehistö kielsi tietävänsä mitään asiaan kuuluvaa, ja vanha Jaakko Nutto, joka oli pakana, tekaisi omaisineen kevyesti väärän valan, että he kysymyksessä olevana aikana olivat myyneet taljoja ja vuotia Stuwitzille Hopseidin vuonossa. — Valan jälkeen toimitettiin sitten lappalaisen kodassa Sarakakaste, niinkuin aina, kun lappalainen tahtoo tehdä mitättömäksi kasteen tahi jonkun muun kristillisen toimenpiteen vaikutuksen.

Stuwitzin poika oli todella Hopseidin vuonossa ostanut isänsä puolesta vuotia, mutta — lappalaisen veljeltä, Matilta, ja viikkoa myöhemmin! Sen verran perää oli Jaakko Nuton todistuksessa.

Muuan ulkokareilla asuva suomalainen taasen, joka oli rohkeasti lausunut voivansa ilmoittaa jotain muuta, oli saanut surmansa matkustaessaan käräjäpaikkaan. Kansa kertoi paljon hänen todistettavastaan. Tiedettiin hänen kalastaneen proomun läheisyydessä, kun tämä oli erään karisaaren takana, ja muun muassa nähneen venäläisen maksavan tunturilappalaiselle hopeariksejä, jossa tilaisuudessa Stuwitzin poikakin oli ollut saapuvilla.

Haaksihylkyä ei saatu pelastetuksi; koillismyrsky kuljetti sen etelään päin, ja yleinen mielipide oli, että se viimeinkin oli uponnut.

* * * * *

Mutta kolmimastolaiva ei häviä jättämättä laajalti seurauksia. Näistä mainittakoon, että nuori Kööpenhaminassa asuva kamarineuvos Tobias Storm, joka toimi tullivirkamiehenä, joutui vararikkoon ja kassanvajaukseen. Köllevuonon kauppapaikan osakkaana hän oli pannut koko omaisuutensa laivaan, jota hänen veljensä kuljetti, ja seuraavana vuonna lähti hän, sittenkun oli onnistunut antamaan jonkunlaisen, puoleksi julkisen takauksen puolestansa, matkalle Pohjois-Ruijaan, voidaksensa pelastaa niin paljon kuin mahdollista ja siten vapautua kassanvajauksen pahimmista seurauksista. Hänen tutkimuksensa eivät vieneet mihinkään. Mutta kun valtion saatava oli saatu maksetuksi ystävien avulla, joille hän oli luovuttanut odotettavissa olevan perinnön, mistä hän nautti korot, sai hän tapausten omituisuuden tähden armossa eron virastansa ja "oikeuden kantaa virkapukua". Hän oleskeli sen jälkeen Köllevuonossa tilikirjurina Brögelmannilla, joka vanhan tuttavuuden vuoksi otti hänet palvelukseensa.

Juuri näinä vuosina alkoi Köllevuonon Brögelmann suuresti rikastua kaupallaan, jota hän harjoitti Varangin vuonossa. Kööpenhaminan kauppayhdistykset tarjoilivat tähän aikaan pohjoisessa olevia kauppapaikkojaan kaupaksi, ja Brögelmann puuhasi kaikessa salaisuudessa näiden ostamista.

1813 ja 1816 vuosien rahanmuutokset köyhdyttivät monta, mutta Brögelmannin ne tekivät upporikkaaksi. Hän oli ehtinyt ostaa velaksi kaksi parhainta kauppapaikkaa, kun rahamuutoksen kautta velallinen laillisesti oikeutettiin lunastamaan specieriksi kahdella killingillä. Brögelmann maksoi tällä otollisella ajalla velkansa. Seuraavina vuosina hän teki sitten loistavia kauppoja, kunnes hän viimein ikänsä tähden ja muista syistä vähitellen lakkasi suoranaisesti ottamasta osaa kauppatoimiin.

Hänen uskotuin luottamusmiehensä näinä viime aikoina oli nuori Stuwitz, jonka muotokuvan lukija jo vilahdukselta on nähnyt. Vanha Stuwitz oli joitakuita vuosia vastakerrotun haaksihylkyjutun jälkeen kuollut kaikesta huolimatta vähissä varoissa, ja silloin oli poika päässyt kauppapalvelijaksi Brögelmannille. Tässä ammatissaan hän oli osoittanut niin suurta kauppamieskykyä ja sellaista kunnollisuutta, että isäntä ennen pitkää uskoi hänen huostaansa kaikki Köllevuonon pohjoispuolella tehtävät asiansa niiksi vuodenajoiksi, joina hän itse oleskeli jollakulla toisella suuremmalla kauppapaikalla. Mutta käytöksellään, jota isäntä ei kyllin valvonut, sai Stuwitz — ja ansiosta — jo ennenkuin oli kolmenkymmenen ikäinen, liikanimen "lappalaisten kiusaaja".

Seuraavana vuonna sen jälkeen kun Stuwitz oli tullut Brögelmannin palvelukseen, ilmaantui ihmisten kummaksi Bergenissä joitakuita niistä seteleistä, jotka olivat kadonneet kolmimaston haaksirikossa ja joiden numeroita oli aikanaan innokkaasti sanomalehdissä kuulutettu. Tutkimukset osoittivat, että setelit olivat saapuneet Bergeniin ehdottomasti jossakin Brögelmannin vuositilien suorituksessa.

Tämä herätti siihen aikaan suurta huomiota ja antoi aihetta kaikenlaisiin puheisiin.

Kun vouti piti tutkintoa asiasta, huomautti nuori Stuwitz, että puotikassaan tuli seteleitä kaikilta tahoilta ja kaikenkaltaisia, niin että niistä ei saanut mitään todistusta eikä mitään ohjausta asialle; — hän lupasi kumminkin vastaisuudessa pitää tarkoin silmällä puotiin tulevia seteleitä.

Kun tämä uutinen saapui Lövölle, ymmärsi Iisko aivan hyvin, että setelit olivat noita haaksihylystä varastettuja, joita Stuwitz oli koettanut saada liikkeeseen; ja hän ajatteli jonkunmoisella ilolla, että Stuwitz kenties on pakotettu hautaamaan loput, saamatta niistä mitään hyötyä.

Ainoa, joka ei tahtonut tyytyä mihinkään tyhjiin selityksiin, oli kamarineuvos Storm. Hänessä oli tämän asian johdosta hetkeksi vironnut muinainen voima, ja ankarasti oli hän ahdistanut Stuwitzia; mutta — hänen nykyinen asemansa ei sallinut hänen sekaantua syvemmältä asiaan.

Kamarineuvos oli leski. Laivan mukana oli hän kadottanut ainoat likeisemmät sukulaisensa: merikapteenin ja tämän vaimon; laivan mukana oli hän myös kotimaassaan kadottanut hyvän maineensa ja kaiken omaisuutensa. Nyt näytti hän kyllästyneenä tahtovan vetäytyä omaan kuoreensa.

Kun hän oli vapaa työstänsä, asteli hän piippu suussa edestakaisin. Ainoana toverinaan oli hänellä talonkoira, jolla oli tapana painaa päänsä hänen poveaan vastaan, kun hän istui rappusilla tupakoiden. Varmaankin oli tupakan savussa jotakin hiljaista puhetta, jota koira ymmärsi, sillä kamarineuvoksen tupakoidessa katseli se kaiken aikaa piipusta nousevia tupruja. — Nähdessään Stuwitzin tulevan, kamarineuvos tavallisesti väistyi pois, sillä tätä ihmistä hän ei voinut kärsiä; mutta toiselta puolen hän ei oikein uskaltanut näyttää sitä. Iltapäivisin kulki hän usein, kädet selän takana, tunturin jyrkänteelle, jota sanottiin "Saarnatuoliksi" ja josta oli laaja näköala merelle päin. Siinä hän tavallisesti seisoi jonkun aikaa ja katseli alakuloisesti laajaa hautuumaata, johon kolmimasto ja hänen onnensa olivat hukkuneet.

Eräänä päivänä — samana vuonna, jona hän tuli taloon — oli hän tunturilla tavannut miehen, joka oli häntä itseään vielä alakuloisempi ja surullisempi. Lassi eli Iso-Lassi, joksi häntä myöskin sanottiin, oli pitkä, hartiakas nuori kalastaja, ja näytti kiivenneen jyrkänteelle lopettaaksensa siellä päivänsä. Kamarineuvos sai hänet luopumaan tästä aikeesta ja seuraamaan häntä hänen kotiinsa. Miehen puhe ja käytös osoittivat hieman sekapäisyyttä, mutta kun hän, muutamia lyhyitä väliaikoja lukuun ottamatta, oli kunnollinen työssään, onnistui kamarineuvoksen saada taivutetuksi Brögelmann ottamaan Lauri palvelukseensa.

II.

PAKO.

Brögelmannin asunto oli ahdas ja hänen elintapansa hyvin niukka. Hänellä oli aina ollut liian paljon toimia ehtiäksensä rakentaa uutta taloa, ja sitä paitsi hän viihtyi parhaiten vanhassa kodissaan, missä onni alati oli ollut hänen mukanaan. Hänen talonsa oli kumminkin vieraanvarainen, ja sinne kokoontui hänen kauppa-asiainsa tähden kaikenlaisia ihmisiä. Brögelmann itse oli, varsinkin vanhoilla päivillään, jolloin hän ei enää kauppoihin paljon sekaantunut, hyvänsävyinen mies.

Hänen ainoa tyttärensä Regina oli monta vuotta oleskellut Bergenissä. Palattuansa sieltä kotiin otti hän — ja se kävi niinkuin itsestänsä — kaikkien sisätalouteen kuuluvain asiain ohjat; mutta samalla noudatettiin ulkonaista muotoa, joten yhä edelleen, niinkuin ennenkin, taloudenhoito kävi vanhan kivuloisen äidin nimessä.

Regina oli tavallansa hyvännäköinen, vaikka hänen kasvoissansa oli jotakin käskevää ja kovaa. Arkipäivinäkin, vieläpä tavallisimmissa askareissa, hän kävi aina hyvin hienosti puettuna. Hänen luonteessaan oli jotakin pontevaa, joka taivutti kaikki hänen eteensä; mutta tässä pontevuudessa ei ollut mitään miellyttävää, ja tämä kaiketi oli muun muassa syynä siihen, että hän vielä oli naimaton, vaikka iältään jo hiukan neljännelläkymmenellä. Ne, jotka Reginan mielestä nyt olisivat voineet "tulla kysymykseen", näkivät selvään, että hänen "rakkautensa kahleet", vaikkapa todellakin kullasta taotut, eivät olleet mikään paljas vertauskuva, vaan että tässä oli kysymys antautumisesta todelliseen ikeeseen, se on: hänen tahtonsa alle. Toiset taasen älysivät pian, etteivät olleet kyllin rikkaita tai kyllin ylhäisiä hänelle kelvatakseen; — Bergenissä, missä hän tavallaan oli herättänyt huomiota, eikä ainoastaan sentähden, että hän oli rikkaan Brögelmannin ainoa tytär, kerrottiin hänen ilmoittaneen, että hänen iso-isänsä oli ollut nimeltään von Brögelmann, joten hän, Regina, siis oikeastaan oli aatelia; mitään muuta hän ei tästä iso-isästään puhunut eikä myöskään mistä syystä hän oli joutunut näin kauas pohjoiseen. Muuten olivat kaikki yksimielisiä siitä, että Regina, kaiken turhamaisuutensa ohessa, oli tavattoman ytimekäs luonteeltaan — kunpahan hän vain ei olisi ollut liian suuressa määrin ystäviensä ystävä ja vihollistensa vihollinen!

Rakkauden murroskauden oli Regina kokenut jo aikoja takaperin, nuoruutensa päivinä, noin seitsemäntoista vanhana, jolloin hän ei vielä ollut täydelleen kehittynyt ja jolloin hänen laihuudessaan, hänen kasvojensa jyrkissä juonteissa ja hänen terävissä, ruskeissa silmissänsäkään ei ollut juuri mitään kaunista — jollei päinvastoin. Kaunis, mustatukkainen tanskalainen perämies, joka siihen aikaan kaikkina kesinä muutamia viikkoja viipyi Köllevuonossa, oli voittanut hänen sydämensä. Mutta kun asiasta piti tuleman tosi, niin eipä perämies tahtonutkaan lähteä "alaperämiehenä purjehtimaan" — kuten hänen omat sanansa kuuluivat.

Kun Regina älysi, minkä ivan nämä sanat sisälsivät, sairastui hän vaaralliseen tautiin, joka jätti jälkeensä synkkyyden, mikä ei haihtunut ennen hänen lähtöänsä Bergeniin. Siellä antausi hän kunnianhimollensa ja tähtäsi niin tässä kuin muissakin suhteissa hyvin korkealle.

Brögelmannin luona oleskeli siihen aikaan eräs nuori Heggelund, jonka isä oli vouti ja tuomari. Nuorukainen oli ylioppilas, vieläpä pari tutkintoa sen lisäksi suorittanut; mutta kun hän lukutiellä ei näkynyt pääsevän pitemmälle, oli isä lähettänyt hänet ystävänsä Brögelmannin luo oppimaan kaupankäyntiä. Mutta kauppa-asiatkaan eivät ylioppilasta miellyttäneet, niihin kun häneltä puuttui tarpeellista kestävyyttä. Hän rakasti enemmän metsästystä ja merellä purjehtimista. Hän oli pitkä, hontelo, valkoverinen mies, nenä suuri ja kyömyinen, mikä antoi hänen kasvoilleen jonkunmoisen arvokkaan leiman. Häntä kohdeltiin talossa suurella kunnioituksella, etupäässä vieraana, ja moni ennusti, että hänestä ja kauppiaan tyttärestä tulisi pariskunta. Joku oli näet ollut huomaavinaan, että Regina tahtoi niin, ja mitäpä siihen silloin!

Näillä kauppapaikoilla tavattiin siihen aikaan usein poloisia, jotka näkyivät olleen syntyneitä varta vasten huvittamaan talon väkeä milloin sisällä milloin ulkona — jonkunmoisia hovinarreja, joita joko houkuteltiin tekemään kaikenmoisia hullutuksia tai joille tehtiin jos jonkinlaisia raakoja kepposia. Varsinkin olivat yleiset joulujuomingit todellista koetusaikaa tällaiselle raukalle. Oltuaan pitkän illan ivan esineenä juotettiin hänet lopulta usein tajuttomaksi ja asetettiin sitten milloin mihinkin omituiseen asentoon, niin että hän tapasi itsensä seuraavana aamuna milloin mistäkin, puettuna mitä hullunkurisimpaan ja naurettavimpaan ivapukuun.

Lassi-parka, joka — niinkuin jo edellä mainitsimme — oli joutunut Brögelmannin palvelukseen, alkoi vähitellen vajota tähän surulliseen osaan. Hänen omituinen käytöksensä ja yhä kasvava tylsyytensä antoivat aihetta koirankuristen keksintöihin. Alussa supistuivat nämä jännittäviin koetuksiin, kun tahdottiin saada selville raja, mihin saakka tuo roteva mies salli kiusantekoa.

Pian tuli kuitenkin ilmi että tämä "raja" viinalla saatiin yhä loittonemaan, ja jouluna esiintyi Lassi avorintaisena, paperinen kypäri päässään ja puumiekka kädessään. Suurta riemua herätti hän varsinkin silloin, kun hän pöydän päässä istuen väänteli leveää kalpeaa naamaansa ja mulkoillen tylsin silmin virnisteli viinalasille, ennen kuin kaasi sen sisällön suuhunsa; tai kun hän, samoja temppuja uudistaen, istui traanitynnyrin päällä, minkä hän voimiensa osoitteeksi oli kantanut pitopöydälle ja sitten olkapäällään kuljetti takaisin kala-aittaan. Ja kun eräänä paahteisen tyynenä kesäpäivänä Iso-Lassi ja Pekka Plads merellä ollessaan olivat kaataneet veneensä, niin saatiinpa aihetta nauruun, jota kesti vuosikausi umpeen.

Pitkäsäärinen Antti Hind, joka palveli nimismiehen luona, oli näet eräänä aamuna ryhtynyt kala-aitassa kestitsemään Lassia ja Pekkaa juuri kun nämä olivat lähdössä kalaan. Antti oli saanut heidät lyömään vetoa, kumpi heistä kestäisi enemmän viinaa. Lassi ja Pekka joivat, ja korttelittain oli viinaa valunut heidän kurkkuihinsa, kun he viimein hoiperrellen kulkivat veneeseensä, jossa pian kyllästyivät soutamiseen. Maalta päin käyvä tuulenviri ja virta kuljetti heidät yhä kauemmaksi merelle, mutta siitä he eivät mitään tienneet: he makasivat veneessään ja vetivät päivänpaisteessa pitkää unta. Vihdoin heräsi Pekka iltapäivällä ja katseli ympärilleen, mutta kun hän ei nähnyt muuta kuin aavaa merta ja sinitaivasta, herätti hän hämmästyksessään Lassin. Tämä, joka unen pöpperössä oli yhtä typertynyt kuin toverikin, päätti onnettomuudeksi, kiivetä mastoon tähystelläkseen. Mutta pieni vene ei voinutkaan kestää Lassin raskasta ylipainoa: se kaatui, ja toverukset saivat kylmän kylvyn, jonka tarpeessa he kyllä olivatkin. Siinä he istuivat sitten tyynessä, kauniissa ilmassa kahareisin talaan päällä monta tuntia, kunnes vihdoin ohitse kulkevan veneen avulla saivat oman aluksensa pystyyn ja tyhjennetyksi. Tämä Iso-Lassin kumoonpurjehdus tuli hyvin laajalti kuuluisaksi.

Kun talon tytär tuli kotiin Bergenistä ja tavat muuttuivat hienommaksi, tapahtui suuri muutos Lassin tilassa. Hän ei päässyt edes jouluna saliin; mutta pirtissä oli hän yhä edelleen palkollisten pilan kohteena.

Tähän aikaan saivat nämä toverikseen Janne Sakarinpojan, noin kahdenkymmenen iässä olevan nuorukaisen. Seitsemän vuotta hän palveli Brögelmannin luona. Hän ei edistynyt eikä taantunut tämän ajan kuluessa, eikä hän siitä näkynyt mitään välittävänkään, ennenkuin hento Marina, joka oli kotoisin Lövöstä, tuli hänen isäntänsä palvelukseen. Marina lienee silloin ollut noin kahdeksantoista vanha, ja hänen miellyttävä, hieno olemuksensa ja hyvänsuopa hymyilynsä ihastuttivat talossa muitakin kuin seitsemännelläkolmatta olevaa Janne Sakarinpoikaa.

Janne oli voimakas ja jäntevä mies; hänen kasvonsa olivat vakaat ja kauniit, hänen harmaat, totiset silmänsä herättivät luottamusta. Häntä pidettiin sangen taitavana venemiehenä, oivallinen kun hän oli sekä soudussa että purjehduksessa ja sitäpaitsi tunsi jokainoan väylän, jota hän kerta oli kulkenut, ja tämän tähden hänet otettiin aina perämieheksi. Vaikka hän oli harvapuheinen, voitti hän hiljaisuudellaan pian Marinan ystävyyden. Miellyttävän käytöksensä ja ulkomuotonsa vuoksi oli Lövön tyttö toista vuotta keittiössä palveltuaan saanut luvan päästä sisäpiiaksi — johon epäilemättä Brögelmannin kauppavaltuutettu Stuwitzkin oli osaltaan vaikuttamassa. Joka aamuna ja monena iltana huomasi Marina etehisessä seisovat vesisäiliöt täytetyiksi ja halkoja kannetuksi keittiöön; ja Janne puolestaan oli huomannut, että tyttö oli kiitollinen siitä. Mutta sen pitemmälle ei heidän ystävyytensä kehittynyt ennenkuin vasta toisena jouluna, jonka Marina talossa vietti.

Jouluaattoiltana ja joulupäivänä söivät täällä pohjoisessa vanhastaan vallitsevan tavan mukaan isäntäväki ja palkolliset samassa huoneessa. Jouluaattona pidettiin tavallisesti omituista kujetta. Silloin astui näet sadetakkeihin ja nahkapukuihin puettuina aivan kuin merestä ryömien keittiöön kuusi tai kahdeksan miestä, jotka kantoivat keskessään pyhäkampelaa, mikä, vaikkakin suuri, kumminkin oli aivan pieni niihin tavattomiin ponnistuksiin verraten, joita kalan kantaminen näytti vaativan, sillä yhtenään he laskivat kalan maahan ja levähtivät.

Jokaisen varakkaamman jouluaaton ateriaan kuului pyhäkampelaa ja vasikkaa; ja vanhan tavan mukaan oli edellisen hankkiminen renkien, jälkimäisen taas karjakon velvollisuutena. Kun kumminkin oli varsin epätietoista, ottaisiko pyhäkampela juuri jouluaattona tarttuakseen koukkuun, oli tällainen kala kaikessa hiljaisuudessa, samoin kuin juottovasikkakin, varattava edeltäpäin.

Mies- ja naispalkollisten välillä tapahtui tämän johdosta joulun edellä hiljainen, mutta sangen kiihkeä taistelu — määrätyn ruokalajin hankkimisen estämiseksi. Jos miesten onnistui varastaa vasikka karjakolta, niin täytyi tämän häpeäkseen viettää jouluilta navetan katolla, ja jos pyhäkampela puuttui illallispöydästä, tuli renkivoudin istua ratsain venehuoneen harjalla.

Ja niin arkana asiana pidettiin tätä, että kun vasikka edellisen jouluaaton iltana katosi, niin katsoi karjakko kunniansa loukatuksi siihen määrään, että vaikkakin hän pääsi viettämästä iltaa navettansa katolla, hänet saatiin ainoastaan emännän mahtikäskystä jäämään palvelukseensa.

Kysymyksessä olevan joulun aaton aattona oli taistelu ankara; silloin keksi Marina neuvon, joka sai piiat miltei ylimielisiksi. Hän oli pannut vasikan arkkuun ja kätkenyt tämän erääseen pieneen veneeseen, joka riippui katonrajalla venehuoneessa. Jos mistä rengit hakivatkin, eivät he tienneet etsiä vasikkaa omalta alueeltaan.

Onnettomuudeksi kaipasi Janne aattopäivänä puolisen aikaan venehuoneen avainta, jonka karjakko Marinan neuvosta oli pistänyt taskuunsa, ollaksensa oikein levollinen. Janne arvasi paikalla, että avain, jota tavallisesti aina pidettiin suulla, oli erityisessä tarkoituksessa otettu pois. — Hämärissä näkikin Marina hänen avaavan lukon tiirikalla.

Nyt oli hyvä neuvo tarpeen. —

Kun Janne oli kadonnut pimeään venehuoneeseen, hiipi kekseliäs Marina hänen jälkeensä pelastaaksensa arkun, ennenkuin etsijä ehtisi sen löytää.

Janne haparoi ympärillään kaikkialta; täällä, missä hän joka päivä työskenteli, tunsi hän kaikki komerot yhtä hyvin kuin omassa arkussaan. Kerran tuntui kuin olisi hän koskettanut jotakin, joka äkkiä väistyi, ja kohta sen jälkeen putosi halko. Nurkassa, suuren viisihankaveneen ja seinän välissä koski hänen ojennettu kätensä lämpöiseen poskeen, ja nyt oli Marina vangittu arkkuinensa, joka sylissään hän oli hiipimäisillään ulos. Janne puristi aluksi kovasti, mutta sitten kun hän oli tuntenut Marinan, yhä hiljemmin ja lempeämmin kättä, joka piti kiinni arkun sangasta. Hän tunsi tytön lämpöisen hengityksen kasvoillansa, ja hänen sydämensä tykytti yhä kovemmin, niin ettei hän saanut sanaakaan sanotuksi; lisäksi oli käsi, jota hän piteli, niin pehmeä, ettei hän hennonut sitä päästää, eikä se koettanutkaan vapautua. Vihdoin kuiskasi Janne nopeasti:

"Marina, sinä saat tehdä arkulle mitä tahdot; — minä en virka sanaakaan."

"Kiitos, Janne! Minä tiedän, että sinuun voi luottaa", vastasi tyttö hiljaa ja tahtoi hiipiä hänen ohitsensa. Mutta — viisihankaisen ja seinän välinen tila oli kovin ahdas. Janne sulki tytön syliinsä ja sanoi:

"Voit luottaa… hautaan asti, Marina!"

Heidän poskensa koskettivat toisiansa; silmänräpäys — ja Marina irroitti itsensä nopeaan ja juoksi asuinhuoneeseensa.

Aatto-ilta alkoi, kuten tavallisesti, jumalansanan lukemisella. Vanha Brögelmann otti esiin sarvisankaiset silmälasinsa ja luki luvun raamatusta sekä jouluvirren, ja tämä ilta pysyi sitten aina Jannen muistissa hänen elämänsä juhlallisimpana ja riemullisimpana hetkenä.

Ylioppilaan vuoksi pidettiin erityinen joulujuhlallisuus salissa; siellä annettiin joululahjoja kaikille palkollisille. Janne sai porsliinista tehdyn, naisen kuvalla varustetun tupakkapiipun sekä kolme hopeataaleria paperikääryssä; Marina sai suuren hartiahuivin.

Sattumalta oli heidän yhtaikaa astuttava kiittämään isäntäväkeä. Miehekäs Janne näytti siinä tavattoman avuttomalta, ja Marinan posket olivat kovin punaiset.

Yhtä juhlallisena loisti sittemmin Jannen muistissa joulu-ilo ja seuraavan päivän riemut. Pelimanni Erkki soitti viulua, Pekka Plads klanettia, ja Janne pisti polskaa pirtissä niin iloisena kuin olisi hän saanut lahjaksi maat ja mannut. —

Rengit ja piiat leikkivät palkollisten huoneessa; ja tavallisesti joutuivat — sattumalta — Janne ja Marina pariksi, kun oltiin "laivanlähtösillä". Kierrettiin piiritanssia ja laulettiin:

Nyt jaala on lähdössä Bergeniin, sen lastiksi mitähän saataisiin? On miesi Neuvoton niminen, vaimons' on Riskillä Tyhjänen; mut tytär kauniin on naisista — hän sulhon mistä ja milloin saa?

Nyt laiva Bergeniin lähtevi;
Me tytön paamme sen lastiksi,
On laiva oiva: on pohjaton,
ja paitaryysy sen purjeen' on;
peräsimensä se tiellä saa,
ja härkinpuu sill' on mastona.

Ja Bergentuuli, ja hyvä, käy —
oi ukkoseni, ei tietä näy…
Luodolta luodolle purjehdi,
ja laiva väylänsä löytävi;
saa puuskat perästä pauhaamaan,
Niin kyllä Bergeniin saavutaan. —

Ja siinä, siin' on jo Bergeni, ja tyttö kannella istuvi ja loistaa siinä kuin päivän koi… "Oi, jos sen tyttösen saisin, oi!" niin kaikki kauppiaat huudahtaa. — Ja tyttö uljaimman sulhoks' saa.

Niistä, jotka seisoivat vastatusten viime säettä laulettaessa, tuli pari. —

Mutta eräänä iltana synkistyi Jannen mieli. Hän huomasi näet, että ylioppilas oleskeli pirtissä vain Marinan tähden. Hänen muulloin ystävälliset silmänsä leimahtivat vihasta, ja varmaankin olisi hän pannut toimeen mielettömän tuumansa: ajanut ylioppilaan ulos pihalle ja samalla itsensä palveluksesta, jollei Marina samassa olisi ottanut häntä tanssiin ja kuiskannut hänelle, että hänen tulisi muistaa "mitä heidän yhteinen etunsa vaati".

Samana iltana sai Janne asuinhuoneen kuistissa Marinan uskollisuudenlupauksen, joka vahvistettiin lämpimällä suudelmalla.

Hiivanuuttina oli Janne 'jonotanssin' johtaja, ja hän toimitti virkansa niin, että sitä muistettiin kauan. Pitkässä jonossa tanssivat palkolliset — muutamat joulupukeiksi puettuina — huoneiden läpi, soittomies etunenässä. Salissa he kumartelivat ohitse hyppien Brögelmannille, hänen rouvalleen ja tyttärelleen, jotka kaikki jouluvieraineen vanhan tavan mukaan ottivat vastaan narrimaiset tervehdykset.

Tanssi päättyi pihalla, ja siinä lensivät taimmat hypyn hurjassa vauhdissa mikä sinne, mikä tänne. Tässä tanssissa riippuu paljon johtajan voimasta ja notkeudesta. Viimeisenä jonossa oli tällä kertaa ylioppilas, ja hän lensi päistikkaa lumihankeen.

Mutta kohta sen jälkeen alkoi Janne tuntea, että hänen onnensa oli hiukan epävakavalla kannalla ja että hänen tilansa muistutti jotakuinkin helvettiä.

Ei siinä kyllin, että ylioppilas oli ruvennut virittämään paulojansa Marinalle, samaa teki myös kauppavaltuutettu Thor Stuwitz, jolla siihen aikaan oli ikää kappaleen neljättäkymmentä. Stuwitz tyrkytti tytölle kaikenmoisia lahjoja, joita tämä ei uskaltanut olla vastaanottamatta, mutta joista hän aina suoraan puhui vihastuneelle mutta samalla nulomieliselle sulhaselleen. He näkivät selvään molemmat, että ahnaat haukat kaartelivat heidän rakkauttansa, ja että tämä taisteli rajuilmassa, missä vahvankin laivan oli vaikea pysyä alallaan. Pahinta kaikista oli kumminkin, että kauppavaltuutetun puolustajia olivat Marinan omaiset Lövöllä. Jannella ei ollut mitään, Marinalla ei myöskään; — tärkeää siis oli, että he saisivat jotakin säästöön ja että Jannen asema parantuisi. Mutta vihollisten oli varsin huokea tehdä nämä tuumat tyhjiksi. Siihen ei tarvittu muuta kuin vähän kekseliästä panettelua isäntäväelle.

Janne oli tähän aikaan hyvin harvapuheinen ja raskasmielinen. Eräänä päivänä, jolloin hän oli tavallista enemmän murheissaan, sai Marina hänet kumminkin niin iloiseksi, että hänen leveät kasvonsa loistivat. Harmin pusertamat kyyneleet silmissänsä ehdotti näet Marina, että he hääpäivänään kokoisivat myttyyn kaikki huivit ja muut lahjat, mitkä hänen oli täytynyt Stuwitzilta ottaa, kätkisivät siihen ison kiven ja upottaisivat kaikkityynni vuonoon; hän oli sen rikkauden tähden saanut itkeä katkeria kyyneliä, sanoi hän.

Keväällä eräänä pyhäpäivänä päivällisen jälkeen, kun Janne piippu suussaan ja mietiskellen istui vintturin vieressä venehuoneen rappusilla, tuli Marina kalpeana hänen luokseen ja kertoi, että aamupäivällä, kun toiset kaikki olivat kirkossa — Janne itse oli ollut heitä soutamassa — oli kauppavaltuutettu ilmoittanut hänelle rakkautensa, jonka hän kumminkin paikalla oli hyljännyt. Pitkä, silmäpuoli valtuutettu, joka vaikutti niin paljon isäntäväkeen, oli siis vihdoinkin käyttänyt tilaisuutta ja kosinut. Hän oli ehdottanut neidolle, että heidän kihlauksensa salattaisiin vuoden loppuun, ja että Marina silloin muuttaisi hänen kanssaan Olswaagiin, missä hän toivoi hyvällä hinnalla saavansa piakkoin huutokaupalla myytävän kauppa- ja kalastuspaikan. Rakkautensa innossa oli hän myös kehunut, että hän oli koonnut enemmän kuin kukaan tiesi aavistaa; ja ettei tuleva vuosikaan häntä köyhdytä — oli hän hymähtäen lisännyt.

Halvan palvelustytön epäröimätön vastaus, mikä kerrassaan hylkäsi kaikki nämä suurenmoiset tarjoukset, oli ensi tuokiossa peräti hämmästyttänyt kauppavaltuutettua, jonka kasvot kohta sen jälkeen olivat muuttuneet vihaisen petoeläimen tuijotukseksi. Mutta Marinan katseesta ja koko hänen käytöksestään oli hänen täytynyt lukea kyllin selvä kielto ymmärtääkseen, ettei hän ainakaan tällä kertaa voinut mitään toivoa.

Vähän sen jälkeen tuli hän jälleen palkollisten huoneeseen, missä Marina askaroitsi yksin, ja piti siellä pontevan ja liikuttavan puheen, jossa näytti Marinalle, kuinka kunniallinen hänen tarjouksensa oli ja kuinka se ilahduttaisi Marinan vanhaa isää; Marinan tulisi sitä paitsi kiittää häntä, kauppavaltuutettua, siitä, että hän, köyhä tyttö, hänen kauttansa oli onnistunut saamaan niin edullisen paikan ja saavuttamaan suosiota niin arvokkaassa talossa. Mutta kun tämä sulava puhe ei voinut vähääkään muuttaa Marinan ennen antamaa vastausta, katosi kosijan kasvoista kerrassaan teeskennelty hyvänsävyisyys ja tyttö tunsi polviensa vapisevan, kun Stuwitz häntä katseli ja itsessään ikäänkuin ihmetteli, kuinka niin heikko olento, jonka hän milloin tahansa voisi tallata jaloillaan, uskalsi häntä vastustaa. Aivan vastoin entistä pitkäveteistä tapaansa lähti Stuwitz sitten äkkiä ja vihaisesti oven luo. Siinä kääntyi hän ja sanoi uhkaavalla äänellä, että hän kyllä huomasi ylioppilaan olevan syypään tähän kaikkeen, mutta että hän, Stuwitz, kyllä osaa tehdä lopun tällaisesta kevytmielisestä menosta talossa. Kunnon tyttö ei torjuisi pois varmaa tulevaisuutta, kun sitä hänelle tarjotaan, ja sitä paitsi — lisäsi Stuwitz painokkaasti — tulisi Marinan tarkoin miettiä asiaa, ennenkuin tekisi kosijastaan vihamiehen. Tämän puheen jälkeen, jonka pääsisältö oli, että Marinan vielä tulisi asiaa ajatella, lähti Stuwitz.

Nämä uutiset olivat katkeria Jannen kuulla, ja vielä synkemmäksi muuttui hänen mielensä, kun muutamia päiviä sen jälkeen Marina kutsuttiin Brögelmannin rouvan luo, jossa sai kuulla, että hän syksyn tullen oli vapaa palveluksestaan.

Ratkaiseva hetki oli nyt tullut.

Stuwitz toivoi, että Marina hädässään vihdoinkin mukautuisi hänen tahtoonsa, ja Janne veteli meripuodissa ankaria savuja piipustaan, johon oli maalattu hienon naisen kuva, oikean prinsessan. Tämä tosin ei ensinkään muistuttanut Marinaa, mutta Janne näki siinä lemmittynsä kuvan kaiketi siitä syystä, että molemmat olivat vaaleatukkaisia. Surullisina hetkinä saattoi Janne siksi istua ja tupruttaa Marinansa kuvan yli savupilviä, ikäänkuin olisi hän siinä miettiessään keskustellut armaansa kanssa.

Hänen mietteensä olivat viimein kypsyneet päätökseksi. Eräänä iltana, kun kaikki olivat menneet levolle, keskusteli hän oikean Marinan kanssa, ja seuraavana päivänä astui hän ruskeisiin pyhävaatteihinsa puettuna ja kiiltävä hattu kädessään vanhan Brögelmannin konttoriin. Siinä pyysi hän tiliä sekä luvan kohta paikalla erota palveluksestaan, hänellä kun oli omia aikeita mielessään.

Brögelmann oli, kuten jo mainittiin, hyvänsävyinen mies, ja Janne sai kuin saikin eronsa sekä vielä päälliseksi kiittävän päästötodistuksen ynnä tilinteossa yksikolmatta specietaaleria; sitten hän sai vielä omasta pyynnöstään — juomarahojen asemesta ja muistoksi seitsenvuotisesta palveluksestaan — rannalla hylkynä makaavan vanhan ravistuneen kuusihankaisen veneen siihen kuuluvine repaleisine purjeineen.

Samana päivänä luopui Iso-Lassikin palveluksestaan, — hän oli omalla tavallaan kiintynyt Janneen, tämä kun oli ainoa, joka ei häntä pilkannut.

Seuraavat neljätoista kevätpäivää käytti Janne veneensä korjaamiseen ja tervaamiseen, ja varhain eräänä aamuna, kun kaikki vielä lepäsivät, lähti hän Iso-Lassin kanssa merelle. Hänellä oli mukanaan veneessään koukkureivinsä, vaatevarastonsa ja aseensa, niiden joukossa saha, kirves ja nauloja, sekä evästä pitemmäksi aikaa. Juuri kun mustatukkainen, huippulakissa ja merimiehen puvussa oleva jäntevä mies ehti lahdelle, joka oli rasvatyyni, nousi aurinko tunturien takaa ja heitti hohteensa sillalla seisovaan tyttöön, — nuorten tulevaisuuden aamunairut!

Surullisia ja autioita päiviä vietti Marina Jannen poissa-ollessa; ja kaiken muun kiusan lisäksi rupesi Stuwitz taas virittämään hänelle paulojansa. Mutta ylioppilaan liehittely oli itse asiassa suureksi onneksi rakastaville, sillä hänen kauttansa eteni kauppavaltuutetun jo ennestään väärälle tolalle joutunut huomio yhä kauemmaksi Jannesta. Tälle — jos hän olisi ollut kotosalla — olisi Stuwitz mielellään uskonut vaikka lemmenkirjeittensä kuljettamisen.

Syksyä oli jo kappale kulunut, kun viiden kuukauden poissaolon jälkeen Janne ja Iso-Lassi palasivat retkeltään. Hyvällä myötätuulella he saapuivat, ja kuivattua turskaa oli heidän veneensä täyteen lastattuna. Kiduksista suurta turskaa laahaten astui Janne rihkamapuotiin, heitti, kuten tapa vaati, tiskille kalan ja pyysi siitä ryypyn. Sitten hän tarjosi veneessä olevat kalansa kaupan. Ennen pitkää hän toisi useita tällaisia kalalasteja kotoaan; nyt hän oli rahojen tarpeessa: muun muassa oli uusi vene ostettava, sillä se, jolla hän oli tullut, vuoti niin, että osa kaloista oli kastunut ja niiden hinta sen tähden alentunut.

Illempana sai Janne tilaisuuden puhutella Marinaa. Nauraen ja itkien tervehti tyttö sulhastaan ja kertoi, että kun hän näki tämän purjehtivan siltaa kohti, oli hän tullut niin iloiseksi, että tuskin oli vieläkään täydessä järjessään. Tämän ilonsa tähden oli hän sitten tehnyt yhtä ja toista aivan nurinpäin.

Puhuttuansa Jannen kanssa ja kuultuansa, millä kannalla tämän tulevaisuudentoiveet olivat, palasi tytön kasvoille entinen iloisuuden hohde, joka oli ollut kateissa Jannen poissaolon aikana.

Seuraavain kahden viikon kuluessa toi Janne kaloja Brögelmannille kaksi veneellistä. Kalastusretkellään oli hän ansainnut kaikkiaan viisikymmentä taaleria, joista kaksikymmentä kohta meni uuden veneen ostoon.

Eräänä aamuna menivät Janne ja Marina sitten pyhäpukuisina konttoriin ja kertoivat Brögelmannille, että he olivat kihlautuneet ja aikoivat viettää häänsä vielä samana syksynä mutta että he pelkäsivät kauppavaltuutettua, joka, saatuansa vihiä heidän aikeistaan, varmaankin hankkisi esteitä niitä vastaan Marinan kodin puolelta. — Brögelmann istui kauan ajatuksiin vaipuneena; hän ei kumminkaan mitään vastannut, vaan velvoitti heidät pitämään asian aivan salassa, jottei kukaan osaisi mitään aavistaa. Tästä he saivat toivoa mieleensä.

Seuraavana päivänä hän kirjoitti kirjeen voudille ja pani Jannen sitä viemään. Se sisälsi pyynnön, että vouti hankkisi kihlatuille kuninkaallisen luvan mennä vihille kuulutuksetta. Hän itse kävi pari päivää sen jälkeen papin puheilla, ja seuraavana pyhänä — juuri palkollisten syysmuuton päivänä — vihittiin kaikkien, mutta eniten kumminkin Stuwitzin hämmästykseksi Janne ja Marina aviopariksi. Kirkosta lähtivät vihityt veneellä suoraa tietä uuteen kotiinsa. Mutta siitä päivästä olivat he Stuwitzin sammumattoman vihan ja vainon alaisina; sillä kauppavaltuutettua ei ollut ainoastaan Marinan erinomainen kauneus ja sulous miellyttänyt; hänen tuumiinsa oli lisäksi liittynyt ajatus, että hän Marinan miehenä olisi vapaa kaikista seurauksista, jos tytön synty ja haaksihylyn juttu vielä sattuisi tulemaan ilmi…

Janne Sakarinpojallakin oli salaisuutensa. Lofoteninretkillänsä oli hän löytänyt pienen, mutta erinomaisen tuottoisan kalakarin; ja samalla kuin hän sen löysi, muisti hän huomanneensa haaksihylyn jäännöksiä, joita meri oli ajanut lähirannalle. Nämä kaksi asiaa oli hän yksinäisyydessänsä tulevaisuuttaan ajatellessaan sommitellut yhteen, ja tänä kesänä hän oli Iso-Lassin avulla saanut pienen, mökin rakennetuksi kalakarin läheisyydessä olevalle Skorpölle.

Hääpäivänään astuivat Janne ja Marina, Iso-Lassi seurassaan, pieneen veneeseensä, johon olivat asettaneet kaiken omaisuutensa. Siitä he sittemmin löysivät vähän jouluruokia — he kyllä arvasivat, ketä heidän oli siitä kiittäminen. — Heidän matkansa kävi etelään päin — uuteen kotiin Skorpölle.

Puolivälissä matkaa tapahtui ensi päivän kuluessa omituinen kohtaus, joka moneksi vuodeksi antoi Iso-Lassin heikoille aivoille aprikoimista. Marina ojensi Jannelle mytyn, jonka tämä avasi ja, nähtyään siinä monta silkkihuivia ynnä muuta tavaraa, jälleen sulki. Sitten kääri hän mytyn ympäri lujan nuoran, jonka toiseen päähän oli kiinnitetty suuri kivi. Ja kun tämä oli tehty, tarttuivat aviokumppanit kumpikin yhdellä kädellä myttyyn ja heittivät sen nauraen ja ivaten mereen.

Iso-Lassi ihmetteli tätä suuresti, minkä vuoksi Janne ilmoitti hänelle hyvin vakavalla äänellä, että Thor Stuwitz ja muuan Kristianian ylioppilas siinä olivat kivi kaulassa menneet pohjaan. Marina ymmärsi aivan hyvin, mitä tämä selitys tiesi; ja että hän siitä oli Jannellensa kiitollinen, sen näki tämä hänen hymyilevistä kasvoistaan; mutta Iso-Lassi ei tästä kaikesta tullut sen viisaammaksi.

Saadakseen ajatustensa suunnan toisaallepäin kääntymään pyysi Iso-Lassi, että Marina antaisi hänelle olutnassakan. Sen saatuaan nousi hän seisomaan pitkää pituuttaan ja joi häämaljan nuoren parikunnan kunniaksi, toivottaen heille "hyvää purjetuulta viimeiseen satamaan asti." —

* * * * *

Kävi niinkuin oli ennustettu. Jonkun aikaa tämän jälkeen meni Brögelmannin tytär kihloihin ylioppilas Heggelundin kanssa. Vanha Brögelmann sanoi tähän aikaan ikuiset jäähyväiset pohjanpuoliselle kaupalleen. Pari vuotta ennen kuolemaansa osti hän vävylleen kauempana etelässä olevan M—nsalmen kauppapaikan ja antoi lisäksi hänelle kauppavaltuutettunsa kaupanhoitajaksi ja asiain varsinaiseksi ohjaajaksi. Täten joutui Heggelund varovaisen appensa suhteen jonkinlaiseen siveelliseen sitoumukseen ja samalla koko elinajakseen kauppavaltuutetun salaisen ja usein kylläkin raskaan holhouksen alaiseksi. Mutta Heggelundilta itseltään puuttui sekä kykyä että — kuten tulevaisuus osoittikin — tarpeellisia tietoja asiainsa hoitamiseen, voidakseen vapauttaa itsensä tästä holhouksenalaisuudesta.

III.

BERGINGENIN KALAKARI.

Vanhan Brögelmannin ajoista oli kulunut vuosikausia. Hänen tyttärensä, joka oli vaimona Heggelundilla, emännöi nyt suurta taloa M—nsalmessa.

Janne Sakarinpoika ja hänen vaimonsa olivat päässeet eteenpäin maailmassa jonkun matkaa; he olivat myötä- ja vastoinkäymisistä suoriutuneet jokseenkin hyvin; he tekivät ahkeraan työtä, suuri lapsilauma ympärillään.

Jannen maja oli meren rannalla, tunturihalkeamassa, joka käy Skorpön kapeimman kohdan poikki. Jos liuskavuori aikojen aamuna olisi tehnyt halkeamansa muutamia syliä syvemmäksi, niin olisi rotko muodostanut luonnollisen kanavan meren ja kapean salmen välillä, joka eroittaa Skorpön mannermaasta. Nimi "Krogene", joksi seudun sisävesistöä sanotaan, on syntynyt siitä, että se oikkuisissa mutkissa kiertelee koko joukon saaria ja karia, niin ettei silmä etäämpää voi nähdä, missä se yhtyy salmeen; tunturipuoli taasen on pitkät matkat verhoutuneena leppoisiin ruohokenttiin ja lehtimetsiin. Vesilinnut pesivät sokkelomaisen vesijakson pikkusaarilla, joiden välillä aina löytyy suojaisia paikkoja niiden poikasten sukellella. Tällaisissa seuduissa ei pyssyn laukausta kuulu, ja sen tähden ovatkin rauhoitetut haahkatelkät rakentaneet pesänsä Janne Sakarinpojan rappusten ja seinien alle, hänen venehuoneeseensa, niin, vieläpä hänen eteiseensäkin. Lintuparvet — haahkat, punasääriset rantaharakat, haikarat, riskilät, kajavat ja merimetsot — lähtevät äkkiä, milloin syystä, milloin syyttä lentoon kymmeniäkin kertoja päivässä ja täyttävät silloin ilman korvia särkevällä kirkunallaan ja kaakotuksellaan.

Asuinpaikkansa oli Janne valinnut samalla vaistolla kuin vesilintu; — hän tahtoi karttaa kahta ankaraa vihollista: luoteismyrskyä ja tätä talvisin seuraavaa lumipyryä. Ja talvella kävikin lumipyry aina rotkon yli siltä puolelta, jonka seinuksen viereen hänen huoneensa oli rakennettu, joten hän myrskyisimpinäkin talvina pääsi tunturiseinän suojassa meren rantaan. Huoneen ympärillä oleva pieni maatilkku oli nykyiselle paikalleen kannettu saaren muilta tienoilta, ja itse huone — joka siinä kaltevasti nojautui tunturia vastaan — oli, sen huomasi kohta, kokoonpantu vanhan kajuutan jäännöksistä, joihin oli liitetty lisärakennuksia asianhaarain mukaan. Alaspäin riippuvan, maitiaisia kasvavan katon alta pilkottivat pienet vihreät ikkunat, suolaveden puoleksi soentamien silmien kaltaisina, jotka tuijottavat tuuhean ja takkuisen otsatukan alta; ja polku, joka vihreän hauran peittämältä venetelalta vei asuintupaan, muistutti laivan laskutikkaita. Alempana, ihan rannalla, seisoi tuohilla verhottu venesuojus, kattopainona raskaita kiviä myrskyn varalta.

Kalakarillensa olivat Janne ja Marina sen merkityksen tähden, mikä sillä oli ollut heidän elämässään, antaneet nimen "Bergingen" [Norjankieltä; suomeksi: pelastettu], jolla nimellä merikartatkin sen vielä tänään tuntevat. Mutta varmaankin kuuntelisi kartanpiirtäjä tai merimies, joka myrskyisenä yönä passarilla mittailee merikarttaa, pysyäksensä tarpeellisen etäällä vaarallisesta salakarista, epäilevästi hymyillen kertojaa, joka selittää, että laiva, joka nimestä päättäen tänne kerran oli pelastunut, ei ollut muuta kuin — kahden nuoren rakkaus. Ja kumminkin liittynee useihin rannikkomme lukemattomien karien ja saarien nimiin monta tarinaa, monta liikuttavaa, kansamme huomaamattomassa elämässä tapahtunutta tapausta, joita kenties pidettäisiin vielä epäiltävämpinä.

"Bergingenille", johon kuuluu kolme eri syvyydessä olevaa, rivitysten saalista vakoilevaa salakaria, oli vain kaksi tai kolme neljännestä Skorpöltä. Huoneista voivat kotona olevat, s.o. Marina ja hänen lapsensa — joita oli kolme; yhden pojan ja yhden tyttären oli Herra kutsunut luokseen — nähdä veneen, millä isä ja Iso-Lassi aamuin illoin kalastelivat: laskivat ja kokivat pitkääsiimaansa tai asettivat kalat karille, jonka matala harja tavallisesti oli lokkien ja muiden vesilintujen peitossa.

Väliin kauniilla kesäsäällä seurasivat äiti ja lapset huvikseen isää; mutta toisin oli laita ollut ensi vuosina. Janne oli siihen aikaan sairastanut kaksi erää, kuusi kuukautta kerrallaan, ja silloin — Stuwitz kun ei antanut velkaa — oli Marinan täytynyt toimittaa miehensä tehtävät ja kalastajan puvussa puhkia merellä, oli ilma mimmoinen tahansa.

Kesäilloin istui nyt Marina tavallisesti huoneensa aukiolevan oven suussa. Ja kun aurinko ihmeen kauniine pilvisaattoineen laskeusi kullankeltaiseen tahi sinipunervaan mereen, oli hänestä kuin olisi Janne veneinensä tuolla ulkona ollut taivaan rajojen sisäpuolella. Semmoisina kauniina iltoina istui Marina tavallisesti kynnyksellä, hyräili jotakin laulun pätkää, kudelma tahi ompelus kädessään, lasten leikkiessä vieressä.

Muulloin hän eli alituisessa levottomuudessa myrskysäiden takia, jotka saivat alkunsa mantereen vuoristosta, sekä korkeiden ärjyaaltojen tähden, vieläpä luimuisten salakarienkin, joita kuohut kirkkaimpana päivänäkin aivan odottamatta saattoivat huuhtoa. Ja samaa levottomuutta ylläpitivät hänessä vaivaloiset matkat, joita Jannen joka vuosi joulun aikana täytyi tehdä, saadakseen kalansa myydyksi Sörströmmenissä asuvalle maakauppiaalle. Sinne oli vesimatka vaikeampi kuin M—nsalmeen; mutta Heggelundin puoleen ei Janne tahtonut kääntyä siitä saakka kun Stuwitz oli häneltä kieltänyt lainan. Ja paitsi sitä Stuwitz moitti aina hänen kalojaan ja tinki niiden hintaa.

Jannen ja Iso-Lassin veneessä istui tähän aikaan tavallisesti kolmaskin henkilö, joka, niin pieni kuin olikin, teki hyötyä panemalla syöttejä koukkuihin.

Tämä kolmas oli kodin ilo, kultatukkainen vilkas Martti. Aina hän oli virkeä, kaikkeen valmis ja aina livertelevänä. Ja aina hän puuhasi jotakin: milloin pieniä kalalampia, milloin linnunansoja ja muuta, mitä mieleen johtui. Skorpö-saari, omituisen luikertavat vedet, jotka erottivat luodot toisistaan, ja kalakarit tuolla ulompana — siinä hänen maailmansa. Hän tiesi paikalleen, missä kampela majaili, kun hän oli pyydystämässä niitä; hän tiesi vesilintujen tavat; tunsipa muutamia itse linnuistakin — niitä, jotka saarella syntyneinä vuosittain palasivat vanhaan pesäänsä, lähteäksensä kesän kuluessa merelle, nuoret poikaset mukanansa. Kun pohjoisempaan siirtyvät muuttolinnut saapuivat, olivat karit täynnä harvinaisia lintuja, joista Martin mielestä suokukko oli omituisin; ja hän mietti ja ihmetteli, mistä nämä siivelliset tulivat — mistä kaukaisista maista. Viimein saapui joutsenkin, joka, sen tiesi hän, oli kaunein kaikista linnuista.

Yhdentoista vanha hän oli, kun hän ensi kerran kävi Sandeidin kirkossa ja näki kokoontuneen kirkkoväen. Hänen huomioonsa tarttui silloin koko joukko asioita: kirkossa oli kolme ovea, joista ryhmä toisensa jälkeen purjehti sisään ja asettui suljetuin rivein istumaan toinen toisensa taakse, aivan niinkuin vesilinnut karilla tuolla kotona, mustat, s.o. miehet toiselle, ja valkoiset, naiset, toiselle puolelle. Hän oli melkein vakuutettu siitä, että kalaparven tullessa koko ryhmä täältäkin lähtisi lentoon — kirkuen, aivan niinkuin tuolla kotona. Mutta sitten ei hän katsellut muuta kuin mahtavaa rouva Heggelundia, joka silkkipuvussa, paksut, raskaat kultaketjut rinnallaan, istui aivan saarnatuolin alla, pitäen sylissään pientä tyttöä, joka hymyili ja osoitti sormellaan häntä.

Kun hän tuli kotia, sai hän ensi kerran eläessään selkään. Hän oli kivistä laatinut saarnatuolin ja saanut nuoremmat siskonsa kuulijoikseen, vihkiessään lampaan ja porsaan pariskunnaksi — matkien pastoria. Isän antama kuuluva korvapuusti teki äkkiä lopun tästä juhlallisuudesta, joka sitten päättyi tuntuvaan selkäsaunaan.

Kesin sattui usein, että Martti ja Iso-Lassi olivat kahden merellä, joko kokemassa pitkääsiimaa tai uistelemassa. Miehenkarilas istui tavallisesti ääneti, joll'aikaa Martti, isänsä sarkanuttuun puettuna ja patalakki päässä, ihmetteli milloin mitäkin tai luki jaaloja, jotka kulkivat kesin ja syksyin tästä ohitse, lastattuina kuivilla kaloilla, mitkä oli ripustettu pitkin päämastoa ylöspäin.

Jo aikaisin oli poika Marinan johdolla ruvennut lukemaan. Ensimäiset kirjaimet, jotka hän oppi tuntemaan, olivat nuo suuret, halenneet, mitkä puusta tehtyinä olivat kiinnitetyt savuisen ja ahtaan mökin katon rajalla olevaan seinälautaan. Laudan toinen pää oli katkennut, mutta yhteen sommiteltuina muodostivat kirjaimet sanan "Tulevaisuus"… Ja se, sanoi Marina, oli Jumalan kädessä. — Nyt oli Martti jo ehtinyt "selityksiin" [Pontoppidanin selitykset = katkismus], ja läksyään luki hän veneessä, uistimen siima kiinnitettynä veneen hankatappiin.

Niin istuivat he eräänä juhannusyönä tuolla ulkona. Ilma oli mitä ihanin. Kello 12 lepäili keskiyön aurinko raukeana, punaisena pallona taivaanrannalla lännessä, ja sinipunertavia hyökyjä vyöryi merellä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Kohta sen jälkeen "syttyi" aurinko uudelleen; pitkät ja loistavat olivat sen säteet, seurassaan rusko, joka nosti kultaisia pilvipatsaita taivaan ja meren välille. Laineet lipoivat tulenhohtavina kielinä venettä, missä äänettömät kalastajat istuivat, alla päilyvän veden kuvatessa heidän muotojaan. Iso-Lassi veti samalla ylös ison punakalan.

Kun hän oli saanut sen veneen laidan yli, kysyi hän äkkiä Martilta, seisoiko tämän kirjassa, että punakala on merenhaltian lemmikki. Martti säpsähti, mutta hänen täytyi tunnustaa, ettei hän vielä ollut mitään sellaista lukenut selityksistä. Lassi selitti silloin, että kalan silmät aina ovat puhjenneet, kun se nostetaan merestä, sillä merenhaltia pusersi sen kuoliaaksi, niin pian kuin se oli tarttunut koukkuun.

Tätä selitystä seurasi sitten pitkä jakso muita samanlaisia, ja ne päättyivät aina kummitusjuttuihin. Kesäiltoina, kun he näin istuivat kalakarilla ja vetelivät vedestä kellanpunaruskeita turskia ja silloin tällöin pyhäkampeloita tahi muita kaloja, sai Martti tietää paljon sellaista, jota hän ei ikinä ollut aavistanutkaan. Lassi ilmoitti hänelle, että jokaisella kalalajilla on haltiansa eli kuninkaansa, jonka tarttuminen koukkuun ei ennusta hyvää. Oli olemassa lohikuninkaita, kruunupäisiä sillikuninkaita ja turskakuninkaita. Viimeksi mainittujen saannissa ei ollut sanottavaa vaaraa, sillä turskakuninkaita saatiin usein. Kunnioittaaksensa sitä, ei kalastaja koskaan avaa sen vatsaa, se on avattava selästä. Oli myös olemassa Kraki-niminen merikummitus, joka suuruudeltaan oli saaren kokoinen ja joka väliin hyvällä säällä nousi veden pinnalle, jolloin hyöky loiski tunturin korkuisena sen ympärillä. Vene ja pitkäsiima kyllä ilmaisivat kokeneille kalastajille, milloin oltiin semmoisen päällä, sillä Krakin likitienoilla oli aina suunnattoman paljon kaloja. Sen tähden, milloin jotain epäluuloista huomataan, on parasta pian puikkia pakoon. Lassi oli — niin hän vakuutti — usein ollut Krakin pelissä Ruijan merellä.

Tämä juttu antoi Martille paljon miettimistä. Eiköhän Krakiakin voitaisi vangita — tuumi hän — jos tunturilta laskettaisiin mereen vahvat rautaketjut, koukkuna välttävällä syötillä varustettu laivan ankkuri?

Tähän aikaan oli kummallinen huhu jo kauan kiertänyt pohjoisia rannikoita. Sinne olisi saapuva ihmeellinen laiva, kerrottiin, joka kulkisi ilman purjeita, savun ja rattaitten voimalla. Ja eräänä kesänä nähtiin semmoisen kiitävän Skorpön ohitse. Muutamia päiviä sen jälkeen kyhäsi Martti kokoon ratasveneen, joka saatiin kulkemaan vipusinta polkemalla, mutta isän vanha kuusisoutu, joka tähän tarpeeseen oli otettu, kulki kumminkin paljoa paremmin soutamalla. Marina oli iloinen pojan kekseliäisyydestä; Jannea se sitä vastoin vähemmässä määrässä miellytti, "sillä se herätti ihmisten pilkkaa, eikä ollut miksikään hyödyksi."

IV.

LAPINMUTKA.

Janne Sakarinpojan likimmät naapurit asuivat Lapinniemellä Lapinmutkassa. Skorpön mannermaan-puoleisen, kaikkialla vaikeapääsöisen, lehtimetsällä reunustetun rannan erotti mannermaan alastomasta ja mustasta tunturiseinästä kapea, mutta syvä salmi. Pienellä niemekkeellä, jonka Skorpö tässä muodostaa ja jota sanotaan Lapinniemeksi, asui siihen aikaan yksi ainoa, suomalainen perhe. Kalteva ja kivinen ruohikkotörmä, jolle asumus oli sijoitettu, olikin melkein ainoa salmen rannalla oleva paikka, mihin huonetta kävi rakentaminen. Suomalainen asui siinä pienessä maakojussa, jonka katon liitteiksi oli käytetty muutamia riukuja ja jonka lakeisesta nouseva savu mustasi takana olevan vuoriseinän. Rannalla nähtiin pari poikkipiittaa, jotka toimittivat venesillan virkaa. Suomalaisen vaimo oli synnyltään lappalainen, ja kun tämän sukulaiset jokavuotisella matkallaan Ruotsista ja Ruotsiin kevätkesin uittivat salmen yli poronsa, jotka kävivät laitumella saarella, kulki poropolku suomalaisen kojun ohitse jyrkästi nousten ylängölle, joka rajoitti saaren sisäseutuja. Kojun läheisyydessä olevan, luonnon muodostaman ylipääsypaikan viereen pystyttivät lappalaiset sen tähden leirinsä — kuusi tai kahdeksan kotaa — niiksi muutamiksi viikoiksi, jotka he Skorpölla viettivät. Tätä paikkaa on jo vanhastaan sanottu Lapinmutkaksi, epäilemättä sinne vievän väylän luikertelevaisuuden takia.

Suomalainen — roteva, valkotukkainen ja sinisilmäinen mies — ei ollut ajan pitkään voinut elää lappalaisten tavoin. Kiertolais-elämää viettäessään vaimonsa heimolaisten kanssa hän oli kohdannut paikan, johon oli nähnyt soveliaaksi asettua kiintonaisesti asumaan. Kesäaikoina tarjosi Lapinmutka kotitarpeeksi kaloja ja talvisin tilaisuutta ulkokalastukseen. Hiukan perunoita sekä ruokaa muutamille lampaille ja yhdelle lehmälle antoi kojun ympäristö; rehujen lisäksi riivittiin lehtiä törmältä, ja lehmälle vaimo leikkasi talvisin hauroja ulkosaarilta. Keväisin alettiin lappalaisten tuloa odottaa, sillä nautitun vierasvaraisuuden kiitokseksi antoi appiväki tavallisesti aina tappoporon, muutamia taljoja talvivaatteiksi ja kengiksi, kuivatuita poronpaisteja, vähän jännelankaa ynnä muuta, mitä talossa tarvitaan.

Juhlana pidettiin sentähden päivää, jona luppakorvainen Musti äkkiä tuli haltioihinsa ja alkoi vinkuen juosta törmän ja kojun väliä; mutta eniten kaikista iloitsi sukulaistensa tulosta lappalaisen tytär, Lapinmutkan emäntä, joka salaisuudessa ikävöi heimolaisiansa. Kun vieraat tulivat näkyviin salmen toisella puolella olevassa Morkniemen rotkossa, souti suomalainen kohta heidän luokseen, ja Musti, jota oli pidettävä kiinni, jottei se pääsisi ennen aikojaan uimaan salmen yli peloittamaan porolaumoja, säesti raivoisalla haukunnallaan toisella rannalla olevia tovereitaan, nämä kun puuhasivat porojen kokoomista. Mutta tervehdyksessä "Jumal' antakoon", jolla suomalaisen vaimo vastasi vanhempainsa "hyvän päivän" toivotukseen ja syleilyyn, puhkesi kokonaisen vuosikauden salattu koti-ikävä sanoiksi.

Kun sitten suuret porohärät, joita vanha lappalainen itse, hänen vaimonsa ja vanhin tyttärensä taluttivat, olivat vapautetut kantamistaan teltoista, talouskaluista ja komseista [komse = laukku, jossa lappalainen vaimo kuljettaa lapsensa], missä pari pojan ja tyttären lasta vuotiin käärittyinä joko makasi tai aterioi yhtä levollisesti kuin mikään herraslapsi kehdossaan, saatettiin pieni kyyryselkäinen, toisella sadalla oleva ukko, jonka vetiset silmät olivat sokeat ja joka oli nähnyt "seitsemän kuninkaan päiviä", suomalaisen majaan, jossa hän sai kunniapaikan, siitä tuskin muulloin liikkuakseen kuin jonakuna kauniina päivänä, auringon paistaessa. Kohdattuansa tyttärensä tyttären, hän koetteli käsin tämän kasvoja ja kysyi paikalla kuulumisia. Hän oli pakana, kuten niin moni vanha lappalainen siihen aikaan, ja esi-isäinsä uskossa tahtoi hän kuolla. — Eräänä vuonna, jolloin häntä ei muitten muassa nähtykään Skorpölle saapuvaksi, kerrottiin, että hän oli kuollut ja säädöksensä mukaan haudattu tunturilla olevaan kiviraunioon, ylösalaisin käännetyn pulkkansa alle.

Noin tunti ensimäisen porolauman jälkeen tulivat toiset, jaettuina kolmeen osastoon, tyttärien, vävyjen sekä palkollisten vartioimina. Kutakin osastoa ympäröi sitäpaitsi parvi koiria, joiden nähtiin milloin hyppivän ja juoksevan rannalla, milloin säntäävän veteen, ajaakseen maalle jonkun vastahakoisen poron, milloin taasen seisahtuvan pudistamaan vettä turkistaan.

Näinä kesäviikkoina oli suomalaisen vaimo muuttunut vanhempainsa asunnossa päiviänsä viettäväksi lappalaistytöksi ja Musti oli, kuten alkuansakin, lappalaiskoira. Vaimon suurin ilo oli harjoittaa tytärtänsä kaikkiin lappalaisnaisen askareihin.

Suomalainen katseli tätä kaikkea tyynesti. Hän piti vaimostaan, jonka viehkeys oli hänen oman jäykkyytensä vastakohta. Hän tunsi vaimonsa luonnon, hän tiesi, että tämän täytyi saada purkaa tunteitansa.

Porohärät kuljeksivat sitten päivittäin ja ilman vartioita tunturilla, muitten eläinten pysyessä alempana tasangoilla, missä aina vaistomaisesti kulkivat tuulta vastaan. Rinteitten alla, missä sananjalat monissa paikoin peittivät ne selkää myöten, viihtyivät ne ainoastaan niinä päivinä, joina sumu peitti koko tunturin läpinäkymättömään utuvaippaansa. Siellä silloin tapasivat toisensa porot ja kuhisevat lokkilaumat, jotka kimeällä kirkunalla pakenivat sumua ja myrskyä.

Silloin tuli äkkiä — ja aina ennenkuin oli osattu ajatellakaan — lähdön päivä, jota tytär, kansansa luonteenlaadun mukaan, — lappalainen kun elää vain hetki hetkeltä — viimeiseen saakka oli mielestään karkoittanut. Edellisenä päivänä kootut porot saatettiin nyt salmen yli veneellä, jonka jäljessä kellokas ui, vanhan lappalaisen pitäessä sitä nuorasta. Toiset seurasivat johtajaansa pitkänä jonona.

Tuli eron hetki. Vaimo syleili itkien jokaista ja viimeksi iäkkäitä vanhempiaan. Vanhinta tytärtänsä ja pienokaista, joka monen vuoden väliajan jälkeen oli syntynyt, painoi hän näiden rintaa vastaan, ja hänen lappalaisessa hyvästissään "jääkää rauhaan", minkä hän vapisevalla äänellä lausui, oli jotakin melkein epätoivoista. Seuraavina päivinä hän ei puhunut paljon mitään, kunnes kodin huolet jälleen saivat hänen mielensä tasapainoon.

Suomalainen ei tästä ollut millänsäkään, sillä hän tiesi kokemuksesta, että vaimo pian unhottaisi haikeimman surunsa, ja että hän sitten alkaisi iloisesti, kuten ennen, pakinoida ja tuumia, mitä kaikkea tulevaan vuoteen ehtisi tapahtua.

Tammikuussa oli miehen lähtö ulkokalastukselle; lähdön edellisinä päivinä valtasi vaimon taas kiivaana suru, sillä nyt hän oli jälleen jäävä pitkäksi ajaksi yksinäisyyteen.

Eräänä yönä — vähää ennen miehen lähtöä — nukkui vaimo hyvin levottomasti. Hän näki unessa vanhan äidin-isän, vainajan, tulevan hänen vuoteensa ääreen ja sanovan, että tyttärentytär kohta saa matkustaa kotiin kansansa luo. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän samalla nähnyt vedellä puoleksi täyttyneen, kannettoman ruumisarkun lojuvan rannalla ja kuullut vainajan mutisevan, että tällä veneellä oli salmen yli kuljettava. Kun pelästynyt vaimo tahtoi juosta miehensä luo, joka seisoi oven suussa surullisena, nuorin lapsi sylissään, muuttuivat ukon kasvot äkkiä tummansinisiksi, ja hän tarttui häntä käsivarteen ja pusersi sitä niin kovasti, että vaimo huudahtaen heräsi.

Jäyhä suomalainen on harvoin niin taikauskoinen kuin lappalainen ja nordlantilainen. Kun mies kuuli vaimonsa unen, sanoi hän vain, että painajainen oli eukkoa ahdistanut. Mutta raskasmielinen vaimo oli toista mieltä; hän arveli nähneensä enteen.

Eräänä maaliskuun päivänä lähti vaimo ja hänen vanhin, neljätoistavuotias, Lyma-niminen tyttärensä hauroja leikkaamaan muutamalta saarelta. Kotiin ei jäänyt muita kuin pieni viisivuotias tytär ja koira. Kesken työtänsä heitti äiti sattumalta silmäyksen rantaan ja näki veneen hiljaa kulkevan virran mukana ulos aavalle päin. Keulanuora oli epäilemättä liukunut niljakasta kivestä, jonka ympäri se oli kierretty.

Kauan aikaa seisoi hän siinä, haurakimppu toisessa, sirppi toisessa kädessään, ikäänkuin kivettyneenä, ja katsoa tuijotti venettä. Viimein selkeni hänelle, että kuolema kutsui häntä; ihmisapua ei ollut saatavissa.

Seuraavan päivän aamu oli jo käsissä. Tytär oli levittänyt vaatteensa äidin päälle, joka puoleksi lumen peittämänä ja horroksissa makasi haura-vuoteellansa, missä he olivat koettaneet yön kuluessa pysyä lämpöisinä. Hän aikoi laskuveden aikana ryhtyä uskaliaaseen yritykseen. Kapean salmen yli oli hänen päästävä, vieläpä henkensäkin uhalla. — Silloin tuli Marina pienellä veneellä nientä kiertäen.

Kuten tuhannet nordlantilaiset vaimot talvisin, oli Marinankin tänä talvena täytynyt jäädä lastensa kanssa yksikseen; ja näinä kuukausina — Jannen ja Iso-Lassin kalastaessa Lofotenissa — kului moni öinen hetki, hänen voimattaan saada unenrahtua silmiinsä. Viime yönä hän oli luullut kuulevansa koiran kaukaista ulvontaa, ja se ajatus oli iskeytynyt hänen päähänsä, että Lapinmutkassa asiat eivät olleet oikealla kannalla. Hänen arvelunsa muuttui varmuudeksi, kun hän näki valkoista lunta vastaan selvästi kuvastuvan mustan koiran levottomasti juoksevan edestakaisin maakojun ja rannan väliä; sen huomattuaan hän lähti kiireesti asiaa tutkimaan ja saapui onnettomien luo otolliseen aikaan.

Kotiin päästyään sairastui suomalaisen vaimo kovaan kuumetautiin, jonka kestäessä Marina sitten joka päivä kävi häntä katsomassa ja hoitamassa. Pari päivää sen jälkeen kun hänen miehensä oli saapunut kotiin, hän kuoli.

Kun kesän tultua Matti Nuton perhe taas saapui Skorpölle, kohtasi sitä suru ilon asemesta. Siinä silloin päätettiin, että Lyma, suomalaisen vanhin tytär, seuraisi äitivainajansa vanhempia. Pari vuotta sen jälkeen meni tytön isä uuteen avioliittoon Matti Nuton toisen tyttären, vaimovainajansa sisaren kanssa — "saadaksensa vaimoihmisen kojuunsa."

Aikaa, jolloin Matti Nuton telttoja pystytettiin suomalaisen majan ympäristöön, odottivat yhtä suurella levottomuudella Janne Sakarinpojan kuin suomalaisenkin lapset — joita tällä viimemainitulla oli kaksi hänen toisesta vaimostaan. Ja erittäinkin olivat lapsista keskiviikko- ja lauantai-illat hupaisia, sillä silloin ajettiin porolaumat kotiin lypsettäviksi.

Lämpöisen kesäpäivän ilta-aurinko alkoi jo levitellä punaista hohdettaan tunturin rinteelle, kun ensimäiset haaraiset sarvet kuvastuivat vuoren halkeaman yläpäässä ilman kirkkautta vastaan. Kohta sen jälkeen tuli pari kolme eläintä kokonaisuudessaan näkyviin. Näitä seurasi sitten rinnettä alaspäin yhä levenevässä jaksossa lehtipuita kiertävä levoton joukko, satojen nilkkanivelten saadessa aikaan porojen kulussa niin omituisen napseen. Laumojen ympärillä juoksivat haukkuvat koirat, joita vartiat milloin yllyttivät, milloin toruivat, ja illan hiljaisuudessa yhtyi vähitellen tähän hälinään kuumeisessa hommassa olevien suurten ja pienten raikuvia huutoja ja iloista hälinää.

Omituisen näyn tarjosi siinä hyörivä, lyhytkasvuinen ja pehmeää kieltänsä puhuva väki, päässään neliskulmaiset kesälakit ja yllään kirjavat, rinnasta auki olevat kesäiset sarkanutut, joiden heleät, sini-, puna-, kelta ja vihreäväriset reunusnauhat korkean pohjolan loistavassa kesävalossa käyvät samanlaiseen sopusointuun kuin toisistansa jyrkästi eroutuvat värit etelässä. Lapset elivät siinä satujen lumottua elämää.

Vihdoin olivat porot, vaikka jonkinmoisella vaivalla, saatetut aitaukseen, missä ne oli lypsettävä. Muutamat eläimistä paneutuivat siinä tyynesti lepäämään, toiset taasen seisoivat ja töytiskelivät leikillisesti toisiaan sarvillansa. Niskoittelevan vaatimen eli emäporon päähän heitti joku miehistä oikealle paikalleen aina sattuvan suopungin, ja pienen taistelun jälkeen saatiin vastahakoinen eläin lähimmän aidanseipään luo lypsettäväksi. Siinä seisoi auringon paisteessa mustasilmäinen Lyma, suomalaistyttö, kultanauhaisine punaisine myssyineen, lämpöisenä ja työintoisena, ja hymyili sulhonsa, Pellon Iiskon ponnistuksille. Tämä oli tanakka, hyvänsävyisen näköinen mies, yhdeksänsadan poron omistaja, ja hänen kanssaan piti Lyman mennä ensi talvena vihille Karesuannossa, missä heidän talvimajansa oli.

Lymalla oli aina muassaan pieniä tuliaislahjoja Jannen lapsille, ja erittäin hyvä ystävä oli hän vanhimman eli Martin kanssa, joka oli jo olemassa sinä vuonna, jolloin hän pelastui saarelta ja jolloin Marina niin uskollisesti hoiti hänen äitiään. Ensinnä hyväili hän vaadinta ja antoi sille suolaa, sitten lypsi hän sen, ja Martti, joka seisoi hänen vieressään, sai juodakseen lihavaa, hyvänmakuista maitoa.

Parin tunnin kuluttua olivat porot lypsetyt, ja nyt uudistuivat äskeiset temput. Varjot lehtipuiden välissä pitenivät, eläimet kiiruhtivat rinnettä ylöspäin tavallisille rauhallisille laitumilleen tunturin laella — huudot ja koirien haukunta etenivät etenemistään tyynessä kesäillassa.

Myöhemmin kokoontuivat perheen jäsenet, suuret ja pienet, vieläpä palvelijatkin, vanhuksen teltan edustalle kuuntelemaan seikkailuja ja juttuja. Matti Nutto, joka istui pölkyllä teltan ovella, otti esiin tuluksensa sinisestä, siihen tarpeeseen laitetusta kaulahuivistaan, iski tulta ja sytytti pienen, mustan piippunsa. Vedellen savuja, joita sitten puhalteli illan ilmaan, kuunteli hän vanhaa Sillaa, joka vanhuuttansa vavisten istui ja kertoi sekä silloin tällöin joko alkoi omia aikojaan laulaa hyräillä tai vaipui uneen, jolloin häntä oli heräteltävä.

Toisina iltoina pidettiin "joikauksia", se on: istuttiin ympyrässä kyyrysillään, ja laulettiin pieniä tilapäisiä lauluja — enimmiten jonkun kunniaksi; mutta usein sisälsivät laulut myöskin joitakuita vihjauksia tai pilkanpistoa. —

Eräänä tällaisena iltana kuuli Martti kerrottavan Hopea-Saarasta, joka kuljeksi ympäri Lapinmaan tuntureilla, hopeinen vyö sielikkonsa alla. Hänellä oli — sanottiin — arpakannus, ja hän osasi loitsia. Tämä juttu ja moni muu samanlainen antoi alituista askaretta Martin mielikuvitukselle, ja elintavat tuolla alhaalla Lapinmaassa väikkyivät aina sadunkaltaisessa hohteessa hänen ajatuksissaan.

* * * * *

Yritteliäs Stuwitz oli luonut silmänsä Lapinmutkaan ja huomannut tämän erinomaisen hyvin soveltuvan kauppapaikaksi. Siinä oli näet harvinaisen sopuisasti kaikki semmoiseen välttämättömät edellytykset: hyvä satama, kalakari aivan vieressä, sekä sen ohessa tilaisuutta yhdistää koko sen puoleinen mannermaa siihen lappalaiskaupan liikkeeseen, minkä kalastusretkille ohitse kulkevan rahvaan tarpeet synnyttivät.

Skorpöllä asuvat perheet saivat hänestä siten yhteisen vihamiehen.

Stuwitz tahtoi hyvällä tai pahalla saada pois saaren nykyiset asukkaat, jotka olivat asettuneet juuri parhaimmalle kauppapaikalle. Tämä ei kumminkaan ollut mikään helppo asia, sillä tässä tuli monien etu kysymykseen.

Lapinmutkasta hän sai kovan vastuksen, suomalaisen puolta kun vielä pitivät lappalaisetkin, jotka eivät mistään hinnasta tahtoneet kadottaa vanhaa porotietään eikä vanhoja laidunpaikkojaan. Janne ja Marina taas, jotka rakastivat kotoansa ja kalakariansa, vastasivat vältellen, että he aikoivat jäädä Skorpölle, niin pitkäksi aikaa kuin suomalainenkin; sillä hinta, minkä Stuwitz heille tarjosi, ei riittäisi pitkälle, heidän kun oli jossakussa toisessa paikassa alkaminen uudestaan.

Stuwitz koetti nyt saada ostamalla omakseen koko saaren; mutta tämäkin tuuma raukesi, sillä saari oli pappilaan kuuluvaa alusmaata.

Nyt alkoi hänen puoleltaan kiusantekoa ja rettelöitä, jommoisia siihen aikaan mahtavan kauppiaan oli aivan helppo panna toimeen talonpoikapoloista vastaan. Hän osti velkakirjan, jonka Janne oli antanut Sörströmmenissä kalanpyydyksistä, ja pani sen hakemukseen. Kun oikeudenpalvelijat tulivat mökille ja kirjoittivat kaiken, mitä siinä oli, kasvoi velkasumma kulunkien kautta kaksinkertaiseksi. Huutokauppa oli odotettavissa.

Kohta sen jälkeen saivat Janne ja Lapinmutkan suomalainen manuun muutamista pitkästäsiimoista, jotka Stuwitzin kalamiehiltä olivat Stamsalmessa turmeltuneet. Jannea ja suomalaista syytettiin näet siitä, että olivat leikanneet poikki siimat ja vieneet kappaleen rihmaa mukanaan.

He olivatkin todella eräänä päivänä viime talvena leikanneet poikki muutamia Heggelundin merkillä varustettuja reivin mutkia. Mutta tämä oli silloin — kuten niin usein merellä — ollut välttämätöntä. Reivistä he kumminkaan eivät olleet ottaneet vähintäkään. Nyt väittivät Stuwitzin kalamiehet nähneensä kappaleen tätä, siihen aikaan jotenkin harvinaista reivirihmaa rapinuorana Jannen johtamassa nelihankaisessa.

Manuuta ei olisi tehty, vielä vähemmin olisi siihen liitetty varkauden syytöstä, jollei Stuwitz kaikin keinoin olisi tahtonut päästä skorpöläisten kimppuun. Mutta Janne vannoi mielessään, että vaikka jäisivätkin vaille vaatteita ja kalastusneuvoja, kuten ensiksi Skorpölle tullessaan, ei hän kumminkaan antaisi ajaa itseänsä pois kodistaan eikä kalakarilta; ja Marina oli samaa mieltä. Hän arveli että tästä pälkäästä heitä kyllä auttaisi Hän, joka on Stuwitzia voimallisempi.

Tästä kaikesta ei Heggelund tiennyt mitään. Hänen asioitaan hoiti, niin suuria kuin pieniä, yksinään Stuwitz.

V.

MERILAPPALAINEN IISKO.

Lövön Iisko, merilappalainen, oli elinajakseen kadottanut rauhansa tuona yönä, jona hän Busensalmessa erosi korpraali Stuwitzista ja tämän pojasta. Hänelle selvisi vuosien kuluessa yhä selvemmäksi, että hän piilottamalla tytön oli tehnyt rikoksen, joka sekä omantunnon että lain edessä oli verrattomasti suurempi kuin tuo toinen eli haaksihylyn rosvous, jota hän oli pelännyt, minkä ohessa hän, jos asia tulisi ilmi, syyttömästi saattaisi joutua syytökseen laivan pohjalautojen rikkomisesta. Mitä hän taasen Stuwitzin rikoksesta tiesi, siitä hän ei voinut mitään näyttää toteen. Stuwitzin tarvitsi vain, kuten vanha korpraali oli sanonut, rohkeasti väittää, ettei kanteessa ollut mitään perää. Mutta Marinassa sitä vastoin oli Stuwitzilla elävä todistus häntä vastaan. Ja tästä oli Stuwitz pari kertaa tavatessa osannut Iiskolle huomauttaakin. Pelko oli sentähden saanut Iiskon vaikuttamaan Marinaan siihen aikaan, jolloin Stuwitz tälle tarjosi avioliittoa. Jos Stuwitz naisi Marinan, olisi, niin tuumaili merilappalainen, viimeinenkin vaara poistunut. Että Stuwitzissakin oli samanlaisia aikeita vaikuttamassa, siitä ei Iisko tiennyt mitään. Hänestä oli kuin olisi salamoita sisältävä ukkospilvi alinomaa uhannut häntä, ja tämä karkoitti ilon hänen maallisesta elämästään sekä huolestutti hänen mieltään tulevaiseen elämään nähden samassa määrässä kuin hänen voimansa alkoivat riutua. Mutta Stuwitzia, joka oli syypää kaikkeen tähän pelkoon ja alakuloisuuteen, vihasi hän koko sydämestään; ja tämä vihantunne kasvoi hänessä kasvamistaan, kuta selvemmin hän näki, ettei hän vihatulle mitään voinut.

Iisko oli nyt vanha ja vaivainen, mutta vastahakoisesti laskeusi hän kumminkin vuoteellensa, sillä maatessaan hän kuuli selvemmin kuin muulloin omantuntonsa nuhteita. Eräänä syysaamuna hän jäi kuitenkin vuoteeseensa tavallista kauemmin makaamaan, ja siinä valtasi hänet ajatus, ettei hän enää nouse. Hän oli kovin levoton ja mietti, mitä lienee miettinytkin; mutta viimein pani hän sanan Marinalle, että tämä tulisi kiireesti hänen luoksensa, koska hänen päivänsä lähestyivät loppuansa. —

Tie oli pitkä, mutta tuuli hyvä; ja Marina lähti sanan saatuansa kohta matkalle, Iso-Lassi ja Martti soutajina. Janne jäi kotiin Skorpölle.

Kun Marina saapui Iiskon luo, oli tämä vähän virkeämpi. Siinä kesti puhetta vuoteessa makaavan ja vuoteen vieressä istuvan kesken kauan, ja siinä tuli vihdoin ilmi, ettei Iisko ollutkaan Marinan oikea isä. Ja Iisko sanoi, ettei hän voinut elää eikä kuolla rauhallisesti, ennenkuin oli saanut Marinan anteeksiannon, ja että hän tahtoi purkaa sydämensä papille, koska hänen päivänsä nähtävästi olivat loppumaisillaan. Mutta Marinan tuli luvata sekä sydämellä että suulla, ettei ilmaisisi asiasta mitään, ennenkuin vanhuksen silmät olivat sulkeutuneet kuolemaan, — ei edes miehelleen, jonka kanssa vuoteella makaava sanoi rehellisenä miehenä niin monta kertaa samassa veneessä soutaneensa. — Rintaneulan, joka oli pistetty hartiahuiviin, otti hän sitten esiin ja antoi sen Marinalle.

Marina istui hyvin liikutettuna. Ja kun lappalainen pyysi hänen anteeksiantoaan, vastasi hän voivansa, kiitos Jumalan, täydestä sydämestänsä antaa kaikki anteeksi; lausuipa vielä lisäksi herttaisimmat kiitoksensa, sillä eihän hän Iiskon avutta olisi tullut pelastetuksi haaksihylystä, eikä hän olisi saanut Jannea, joka hänelle oli kaiken maailman loistoa kalliimpi.

Kotimatkalla istui Marina veneessä monenmoisiin ajatuksiin vaipuneena. Väliin loi hän tutkivasti silmänsä Marttiin, ikäänkuin olisi tällä ollut osansa näissä hänen ajatuksissaan. Vaikkakin vanhan Iiskon ilmoituksissa oli paljon sellaista, jota hän ei voinut selittää, oli niissä kumminkin yksi kohta, johon hänen ajatuksensa aina kiihkeästi palasivat. Minkä tähden oli Stuwitz Brögelmannin luona tahtonut naida hänet? Pelkäsikö hän, että asia tulisi ilmi? Luuliko hän jotakin voittavansa?

Kun hän tuli kotiin, oli hän kovin rasittunut siitä, että oli juhlallisesti luvannut kasvatusisänsä kuolemaan saakka salata Jannelta, mitä matkallaan oli saanut tietää.

Mutta vanha Iisko reipastui, kun oli rikoksensa tunnustuksella saanut keventää sydäntään, siihen määrään, ettei pitkään aikaan ollut tuntenut itseänsä niin terveeksi. Hänestä tuntui kuin olisi Herra jälleen päässyt sisään hänen asuntoonsa — Stuwitz saisi tehdä, mitä hän ikinä tahtoi.

Eräänä päivänä monta vuotta takaperin oli tunturilappalainen Matti Nutto sangen surullisella äänellä valittanut Iiskolle vahinkoa, johon hän oli joutunut. Hän oli, lappalaisilla siihen aikaan vallitsevan tavan mukaan, salannut rahansa erään pyhänä pidetyn paikan läheisyydessä olevaan kiviraunioon, ja niiden joukossa oli ollut 400 riksiä paperirahaa. Kun nämä kivirauniossa rupesivat pilaantumaan, oli hän lähtenyt Tromsöhön erään kauppiaan luo vaihtamaan ne hopearikseiksi; mutta Tromsössä hän oli kuullut, että setelit — mikä usein tapahtuu lappalaisille — jo aikoja sitten olivat käyneet kelpaamattomiksi. Hän oli, sanoi hän, sattunut saamaan nämä rahat monta vuotta sitten, myydessään vuotia ja poroja Stuwitzille. — Iisko ei ollut Nuton valituksiin vastannut mitään, olipa niinikään tällä kertaa jättänyt ilmaisematta, mitä hän näistä rahoista ajatteli.

Kun tuli tiedoksi, että Stuwitz vainosi skorpöläisiä, ja että hän oli riitaantunut Nuttojen kanssa, joilla oli saarella laitumia, johtui tuo vanha tapaus Iiskon mieleen ja vihjasi hänelle, miten hän saattaisi saada Stuwitzin pulaan, tämän tietämättä, ketä hänen tuli siitä syyttää. Matti Nutto majaili kesäisin mannermaalla, ja kun Iisko kerran, ikäänkuin sattumalta, kulki hänen majansa ohitse, otti hän uudelleen asian puheeksi.

Lappalaisen silmät loistivat, kun Iisko sanoi tietävänsä ja vieläpä ilmoittavansakin hänelle keinon, miten hän saisi rahansa takaisin, jos vaan Nutto valalla vakuuttaisi, ettei hän missään tapauksessa hänen nimeänsä mainitsisi. Puuttumatta likemmin asian eri mutkiin, vakuutti hänelle sitten Iisko, että Stuwitz suuresti pelkäsi setelien tulevan viranomaisten nähtäviin. Nuton tulisi sen tähden mennä Stuwitzin luo ja kahdenkesken pyytää, että tämä vaihtaisi setelit hopearahoiksi; jollei Stuwitz tähän suostuisi, tarvitsisi Nutton vain uhata voudilla, "koska hän hyvin tiesi, että näiden setelien numerot olivat esivallan kirjoissa."

Neuvostaan ei Iisko vaatinut mitään muuta kuin ettei Nutto hänen nimeään asiaan sekoittaisi. Ja Nutto vannoi sen.

Sitten he erosivat. Matti jäi istumaan pölkylle, ja siinä siirteli hän edestakaisin lakkiaan ja hymyili itsekseen Iiskon pahanjuonisuutta. Kuta enemmän hän sitä mietti, sitä paremmilta ja varmemmilta näyttivät hänestä aseet, mitkä hän oli saanut käsiinsä. Kävihän niitä käyttäminen hiukan pitemmällekin kuin Iisko oli ajatellut, niillä kun sopi torjua Stuwitz pois Skorpöltä. Rahanvaihdon jälkeen tarvitsisi hänen vain huomauttaa Stuwitzille, että hänellä oli jälellä muutamia seteleitä, joita sopi käyttää, jos Stuwitz ei lakkaisi kiusaamasta häntä ja hänen sukulaisiaan.

Mutta Iisko ei sittenkään saanut rauhaa, ennenkuin oli käynyt rovasti Müllerin luona ja keventänyt sydämensä tunnustuksella. Kukaan muu kuin Müller ei kelvannut, sillä ei kukaan pappi nauttinut kansan kesken semmoista kunnioitusta kuin tämä.

Iiskon rippitunnustus hämmästytti suuresti rovastia. Hän oli Heggelundin ystävä ja oli tämän luona usein tavannut Stuwitzin, joka ei koskaan ollut henkilöllisyydellään häntä miellyttänyt. Stuwitzin olennossa oli jotakin kauhistuttavan salaperäistä, ja rovasti luuli nyt, kun oli saanut luoda silmäyksen hänen elämänsä vaiheisiin, voivansa selittää sen syyt ja synnyn.

VI.

KESÄKÄRÄJÄT. ISO-LASSI.

Kaksi kertaa vuodessa pidettiin oikeus- ja vero-asiain ratkaisemiseksi yleisiä käräjiä Heggelundin luona M—nsalmessa; ja näinä aikoina osoitettiin vanhuksen talossa mitä suurinta vierasvaraisuutta. Kansaa kokoontui suurissa parvin. Vuono oli täynnä veneitä, mitkä kaikkialta lähestyivät salmea. Sillan venepaikat olivat pian täynnä, ja rannan peittivät sitten pitkissä riveissä toinen toisensa taakse maalle vedetyt veneet. Ylösalaisin käännettyinä ja purjeet etuseininä muodostivat useat näistä tilapäisiä asuntoja, jotka tarjosivat kattoa öisin kahvipannujen kiehuessa päivisin niiden edustalla. Kivien lomiin tehtyjen nuotioiden ympärillä nähtiin alati koossa paljon pakisevia ihmisiä. Suurimmaksi osaksi olivat nämä nordlantilaisia, kiiltonahkahatuissaan ja uusissa, sinisestä sarasta tehdyissä takeissaan, jotka jättivät väriänsä käsiin ja paidan kauluksiin, suomalaiset taasen olivat tavallisesti puetut nordlantilaiseen tapaan, jotakin lappalaista lisänä. Tavattiin siellä lappalaisiakin. Näiden joukossa oli nuori, hyvämuotoinen nainen, joka kultareunuksisine, punaisine päähineineen ja somine, viheriästä vaatteesta tehtyine, keltanauhoin kirjailtuine kesäpukuineen veti huomion puoleensa. Helminauha kosketteli hänen kaunista silkkirinnustaan, ja vyötärettä ympäröi leveä, kallis, hopealangoilla kaunistettu vyö, jossa veitsi ja ompeluneuvot riippuivat. Olkaa kiertävästä nuorasta, joka rinnalla vaihtui helmivyöhön, hän kantoi komseaan, missä lapsi makasi. Nainen oli Lyma, joka sukulaistensa kanssa oli saapunut käräjille, sinne kun hänen isänsä, suomalainen, oli saanut haasteen.

Käräjille oli myöskin saapunut rikas venäläinen Vasiljev, seurassaan pari vähäarvoisempaa venäläistä. Hän — Heggelundin vieraita hänkin — oli tullut saadakseen oikeuden todistuksen erään proomunsa karille-joutumisesta. Pitkine kauhtanoineen ja korkeine päähineineen liikkuivat venäläiset kirjavan väkijoukon keskuudessa, jossa norjan, lapin, suomen ja venäjän kielestä itsestään syntynyt omituinen sekakieli surisi.

Heggelundin rannassa oli kaksi siltaa; toinen niistä oli määrätty niitä talonpoikia varten, jotka tekivät kauppaa meripuodissa, missä Stuwitz yksinvaltaisesti piti komentoa; toinen taasen oli vieraita varten, jotka siitä puiston kautta, jonka valkoiseksi maalattu veräjä aina oli auki, kulkivat vierasvaraisen isännän asuntoon.

Kun pitkä, hontelo, vääränenäinen Heggelund, musta hännystakki yllään, pinkohuivi kaulassaan ja suuri merenvahapiippu kädessään, saattoi tuomarin tai vieläpä joskus maaherrankin — jotka aina siinä tilaisuudessa olivat puetut kullalta loistaviin univormuihin — rannalta asuntoonsa, niin seisoi kaikki käräjäväki, kuten tapa vaati, päät paljastettuina, samoin kuin myös "korkean oikeuden" kulkiessa kortteerimajastaan käräjätupaan, mikä tapahtui kahdesti päivässä.

Kunnialaukausten paukkuessa ja lippujen liehuessa saattoi Heggelund paraikaa maaherraa asuntoonsa, kun kookas Vasiljev, jonka valkoinen parta peitti hänen kasvonsa niin kokonaan, että silmiä, otsaa ja terävää könönenää ainoastaan hiukan näkyi, äkkiä heittäysi maahan pitkäkseen korkean herran eteen. Vanha starovertsi — joksi sanotaan oikeauskoisia venäläisiä, jotka tunnustavat kirkkonsa vanhoja opinkappaleita — suuteli sitten, venäläisen tavan mukaan, "korkean oikeuden" jalkoja, maaherran koettaessa kaikin tavoin päästä mokomasta kunnianosoituksesta.

Heggelundin talossa vietettiin näinä päivinä kemuja, niin sanoaksemme, illasta iltaan. Päivällispöydässä istuivat viranomaiset, valtuutetut ja oikeudenpalvelijat vieressänsä, rovasti, apulainen, asianajajat ynnä muut vieraat, joita oli kosolta ja kaikkialta.

Kahvinsa juotuaan piti "oikeus" tavallisesti istunnon käräjätuvassa, missä lautamiehet odottivat ja voudin palvelija istui veroja kooten. Kun siellä oli yhtä ja toista toimitettu, julistettiin käräjät siksi päivää loppuneiksi, sillä aamu-istunto oli ollut pitkä ja rasittava. Illallispöytä oli sillä välin katettu, ja kun sen herkkuja oli nautittu, odottivat herroja pelipöydät ja toti sekä valmiiksi täytetyt piiput ynnä näitä varten pikku lautasille ladotut sytytinpaperit. Otolliseen aikaan vetäytyivät korkean oikeuden jäsenet tavallisesti makuuhuoneisiinsa, jättäen muun seuran iloa jatkamaan.

Silloin tällöin täytyi nimismiehen lähteä ulos, vangitsemaan ja sulkemaan tilapäiseen vankihuoneeseen jonkun rahvaasta, joka oli saanut aikaan toraa ja tappelua. Eräänä iltana kerrottiin salissa, että Iso-Lassi oli joutunut nimismiehen käsiin, hän kun oli raivostunut ja tahtonut karata Vasiljevin kimppuun. Raivostaan oli Lassi tosin pian tointunut, mutta nimismies oli varmuudeksi pitänyt huolen siitä, että hänet vietiin pois käräjäpaikalta.

Aamulla, kun rasittava aamupäivän istunto oli alkava, nähtiin tavallisesti vielä "istujia" milloin minkin pelipöydän ääressä. Käräjäkirjuri — joka kuului, niinkuin käräjäkirjurit yleensä siihen aikaan, erikoiseen, erittäin lahjakkaaseen ja kestävään ihmisrotuun, mikä nyt on aivan katoamaisillaan — nousi, sanottavaa väsymystä osoittamatta, pelipöydästään ja istuutui ikävän kirjuripöydän ääreen käräjätuvassa. Hän ei ollut koko yönä ummistanut silmiänsä, mutta kumminkin kirjoitti hän aivan selvästi pöytäkirjansa, vaikka asiat seurasivat toisiansa nopeaa vauhtia ja aamuistunto kesti monta tuntia vielä sen jälkeen, kun jo päivä oli ollut puolessa.

Janne Sakarinpojan ja suomalaisen kuulustelu oli määrätty viimeiseksi käräjäpäiväksi. Edellisenä kahtena päivänä oli Martti, joka oli saanut seurata isäänsä, nähnyt paljon uutta sekä usein ollut Lyman kanssa lappalaisperheen, s.o. vanhan tuttunsa Matti Nuton omaisien luona. Hän oli vielä niin kokematon ja lapsellinen, että rihkamapuodin loisto huikaisi hänen silmiänsä. Sinne sisään hän ei kumminkaan mennyt, sillä siellä hääräili silmäpuolinen Stuwitz ja kaksi kauppapalvelijaa. Mutta kauppapalvelijan ammattia onnellisempaa — jos vaan ei Stuwitzia olisi ollut olemassa — Martti ei tiennyt.

Hän ei ollut saapuvilla, kun Iso-Lassi otettiin kiinni, mutta hän näki, kun tämä asetettiin veneeseen kotiinvietäväksi, ja hän sai heittää hänelle veneeseen isän tupakkamassin hyvästiksi.

Kolmantena käräjäpäivänä kuulusteltiin Jannea ja suomalaista.

Janne kutsuttiin ensinnä esiin, sitten suomalainen. Heitä kehoitettiin tunnustamaan — rangaistus olisi silloin oleva helpompi. Väkijoukossa, vähän matkaa isästä, näkyivät Martin valkoiset, nyt pelästyneet kasvot; vastapäätä Jannea todistajien vieressä penkillä istui Stuwitz, eteenpäin kumarruksissa ja kädet ristissä polvien ympärillä, tarkasti kuunnellen asiain menoa.

Tunnustamisen kehoitukseen vastasi Janne, että hän oli rehellinen mies, ja uskalsi sitten, heittäessään silmäyksen Stuwitziin, lisätä, että hyvä olisi, jos jokainen huoneessa oleva voisi todenmukaisesti sanoa samaa itsestään. Stuwitz ymmärsi silmäyksen, jota hän koetti välttää, ymmärsi, että Jannesta sai olla varuillansa.

Sitten astuivat todistajat esiin, toinen toisensa jälkeen. Heidän puhuessaan nousi hikihelmiä Jannen ahavoituneille kasvoille. Silloin tällöin hän heitti terävän silmäyksen Stuwitziin, joka — joko tahallansa tahi sattumalta — ei häneen katsonut. Jannen vieressä seisoi suomalainen ääneti ja uhkaavana. Ei kukaan todistajista ollut itse nähnyt mitään; kaikki sanoivat kuulleensa asian toisilta, joista muutamia mainitsivat.

Viimeinen todistajista oli vaalea mies, johon Stuwitz koko ajan kiinnitti raskaat, melkein uhkaavat silmät. Tämä todisti empivällä ja sopertelevalla äänellä, että hän Jannen veneessä oli tavannut rihmanpätkän, jonka toisessa päässä oli merkki. Kirjuri oli juuri piirtämäisillään pöytäkirjaan tämän raskauttavan todistuksen, kun Martti, joka koko ajan korvat pystyssä oli kuunnellut syytöksiä, äkkiä huudahti:

"Isä, rihma on vielä veneessä; se on juuri sama, minkä saimme
Sörsalmessa; saavat nähdä sen."

Tämän sanottuaan hän juoksi veneelle, hinasi ylös harkin ja vei käräjätupaan rihmanpätkän. Kun sitä oikeuden edessä tarkastettiin, myönsi todistaja — joka silminnähtävästi oli Stuwitzin vihaisesta katseesta niin hämmästynyt, ettei osannut kauemmin hänen mieltään noudattaa — että nuora oli ihan sama, jota hän oli tarkoittanut; mutta siinä ei ollut ensinkään mitään merkkiä eikä jälkiä, joka olisi osoittanut sen pitkästäsiimasta leikatuksi.

Maaherra kutsui Martin luokseen, silitteli, niinkuin kaikki mielellään tekivät, hänen kellervää tukkaansa ja kiitti häntä älykkääksi pojaksi. Sitten hän antoi hänelle kirkkaan hopeariksin.

Kun Stuwitz nimitti useampia todistajia, julistettiin, että asia uudelleen otettaisiin tutkittavaksi tuomarin konttorissa joulun aikana.

Myöhemmin jälkeen puolenpäivän astui Stuwitzin luo puotiin, missä tämä yksinään oleskeli, hänen vanha tuttavansa Matti Nutto. Peskin rinnuksesta hän otti esiin vanhan lompakon, joka oli seteleitä täynnä, ja pyysi saada vaihdetuksi yhden. Hän piti kaksin käsin lompakkoa eikä tahtonut lähestyä tiskiä, jolle hän oli vienyt setelin. Stuwitz vastasi, että seteli oli liian vanha ja jo aikoja sitten käynyt kelpaamattomaksi; mutta, kummapa se! hän oli kalpea kuin ruumis, kun hän tämän lausui ja hiki helmeili hänen otsallaan. Mutta lappalainen huomautti siihen uhaten ja korkeammalla äänellä, että Stuwitzin taitaisi olla parasta vaihtaa koko lompakon sisältö, jos hän muuten tahtoi, että entisessä ystävyydessä pysytään. Kun Stuwitz, tämän kuultuaan, kiireesti tahtoi sulkea puodin oven, vetäysi lappalainen nopeaan ulos. Stuwitz meni nyt konttoriinsa ja kun hän sieltä palasi, oli hänellä kädessään suuri joukko sinisiä ja keltaisia seteleitä, jotka hän vitkallisesti luki tiskille, ja otti sitten vastaan setelit, mitkä olivat piilleet Nuton lompakossa. Mutta vastoin Stuwitzin vaatimusta pisti lappalainen poveensa muutamia seteleitä, pujahtaen sitten nopeasti ulos.

Sitten saivat skorpöläiset kuulla, että Stuwitz oli peruuttanut kanteensa suomalaista vastaan. Että tämä oli Matti Nuton toimia, sitä he eivät voineet aavistaa; mutta Janne piti sitä suurena vääryytenä, että hän yksin jäi syytöksen alaiseksi.

* * * * *

Käräjäpaikassa häntä kohdanneen tapauksen jälkeen oli Iso-Lassi monta päivää hajamielinen ja kuumeisen levoton käytökseltään. Hän kulki ympäri elämäänkyllästyneenä ja kamalia asioita hautovan näköisenä. Saattoipa tapahtua, että hän illoin palasi kalakarilta kokematta pitkääsiimaansa. Mikä häntä vaivasi, ei voitu saada selville.

Eräänä päivänä, kun Martti oli hänen kanssaan ongella, näkivät he näillä vesillä harvoin tavattavan venäläisproomun.

Iso-Lassi sai sen nähdessään äkkiä uudelleen raivokohtauksen. Hän oli kauhean näköinen. Kun hän veti esiin puukkonsa, luuli Martti hänen uhkaavan hänen henkeänsä ja vetäysi teljon taa. Mutta jättiläinen leikkasi vain poikki rapiköyden. Sen tehtyänsä hän asettausi airoilleen ja souti sitten ulospäin niin pitkin ja voimallisin vedoin, että airot notkuivat kuin pajunoksat ja pienen veneen keula tunkeutumalla tunkeusi laineisiin. Veristävät silmät tuijottivat jähmeinä hänen harmaapartaisista, kalpeista kasvoistaan. Hiki valui suurin pisaroin hänen otsaltaan. Vihdoin alkoi hän asettua, ikäänkuin soutu olisi keventänyt hänen sydäntänsä. He olivat silloin tulleet niin liki proomua, että näkivät sen sinisen värin ja osasivat erottaa siinä olevat ihmiset.

Jättiläinen istui jonkun aikaa rauhassa, airojensa yli kumartuneena. Viimein puhkesi syvä huokaus hänen rinnastaan. Sitten hän loi silmänsä Marttiin, joka istui kalpeana peräteljolla. Omituinen, kova mielenliikutus ilmeni hänen leveistä kasvoistaan, ja kun Martti säälien katsoi häneen, lienee hänen sydämensä tuntenut tarvetta purkautua surujaan ilmoittamaan, vaikkakaan nuori poika ei juuri ollut sopiva hänen uskotukseen.

"Siihen aikaan" — alkoi hän — "purjehtivat venäläiset, niinkuin nytkin, Nordlantiin lotjillaan; mutta heidän nähtiin myöskin rannikoilla vaihtelevan ruisjauhojaan kaloihin. Joka vuonossa lojui silloin tavallisesti joku heidän lotjiaan."

"Varanginvuonossa oli eräs niemeke. Sen suojassa asui eräs vaimo, lappalaisleski, ja hänellä oli tytär, kaunis kuin Jumalan aurinko." — Hän vaikeni hetkeksi, sitten hän kertasi sortuneella äänellä: "kaunis kuin Jumalan aurinko. Neljänneksen päässä sieltä asui nuorukainen, poika, jolla oli vain kaksi kättä, mutta niillä hän voi, kun tahtoi, soutaa kolmen miehen verosta, ja yksinään vastatuulessa hoitaa kuusisoudun. Ja tyttö ja poika pitivät toisistaan. Silloin tuli kerran venäläislotja lahteen ja laivuri — Vasiljev oli hänen nimensä — huomasi, että lesken tytär oli kaunis. Mutta kun hän ei voinut saada häntä muulla tavoin, lupasi hän äidille seitsemän mattoa jauhoja ja vähäkangasta, ja sitten hän lupasi naida tytön Venäjällä. Eräänä päivänä, kun lotja oli valmis lähtemään, käskettiin äiti ja tytär kesteihin kajuuttaan. Samassa nostettiin purjeet, ja vienolla tuulella lähti laiva salmesta."

"Kun äiti sitte laskettiin veneeseen, joka oli täynnä ruismattoja ja kangasta, alkoi poika, joka seisoi rannalla, aavistaa pahaa. Hän heitti rautakangen veneeseensä; hän kyllä tiesi, mitä hän sillä aikoi tehdä, kun hän laivan saavutti — jollei saisi hyvällä, mikä oli hänen omansa. Hän souti, souti, ja nuoremmat ja voimakkaammat olivat aironvedot silloin kuin tänään. Ja soutu kesti koko päivän ja koko valoisan yön. Hän ei tiennyt enää, oliko hänellä käsiä — ne olivat jo aikaa sitten kuoleutuneet; mutta hän souti lakkaamatta, ja raskas lotja pakeni lakkaamatta hänen edellään. Kerran hän näki tytön lotjan kannella; ja tytön kädet olivat ojennetut, ikäänkuin olisi hän huutanut poikaa avukseen; mutta silloin tuli joku takaapäin ja vei tytön väkisin kajuuttaan."

"Kun aurinko nousi, alkoi viileä aamutuuli puhaltaa, ja lotja eteni. Turhaa oli pojan soutu ollut; turhaan soutaisi hän, sen hän ymmärsi. Ja siinä hän istui, airojensa yli kumartuneena, ja seurasi silmillään poiskiitävää lotjaa, kunnes sen viimeinen purje katosi taivaanrannan taakse… Tytön tähden ei hän tappanut äitiä, niinkuin ensin oli aikonut… Hän ei enää voinut tehdä työtä; hän puuhaili lopettaa päivänsä, mutta silloin hän tapasi 'neuvoksen', joka hyvän sydämensä vuoksi oli kadottanut kaikki rahansa, ja 'neuvos' pelasti hänet ja hankki hänelle paikan Brögelmannin luona."

"Kaksi vuotta sen jälkeen tuli näille seuduille mielipuoli vaimo — Venäjältä. Hän kulki jalan; hän oli tullut tunturien poikki. Hänellä oli pieni lapsi sylissään. Hän ei viihtynyt missään. Eräänä päivänä hän astui äitinsä mökkiin, mutta lasta ei hänellä enää ollut sylissään. Äitinsä mökissä hän sitten makasi hourien taudin käsissä, ja kun poika puhutteli häntä, hymyili hän niin oudosti ja käski hänen vain soutaa, soutaa, niin kyllä hän hänet viimein saavuttaisi. Samana yönä hän lähti jälleen harhailemaan tunturien ylitse. Ja nyt" — lopetti Iso-Lassi, ja elämään kyllästyneen huokaus puhkesi hänen rinnastaan — "nyt tuntuu minusta, että olen soutanut niin kauan kuin olen jaksanut!" —

Eikä hän kauemmin jaksanut. Yhä alakuloisemmaksi kävi hänen mielensä, yhä sekavammaksi hänen puheensa, yhä omituisemmaksi hänen käytöksensä. Ja eräänä päivänä, kun meri kävi vielä ankarissa mainingeissa äskeisen myrskyn jälkeen, työnsi hän vesille vanhan, hataran veneen, astui siihen ja souti kalakarille. Siinä istui hän sitten yksin ja kalasti. Silloin näkivät rannalla seisojat tyrskylaineen kohoavan ja valkoreunaisen, merivihreän muurin kaltaisena nousevan karille. Ja kohta sen jälkeen murtuivat sen suuret, vaahtoavat aallot kumisten pitkin rantaa.

Iltapuolella heitti meri muutamia veneen sirpaleita rannalle. Mutta
Iso-Lassin ruumista ei koskaan löydetty.

VII.

RINTANEULA.

Marina oli nyt keski-ikäinen vaimo; hiukan harmaatakin näkyi jo hänen hiuksissaan. Mutta vaikka vuodet merenkarilla olivat paahtaneet hänen poskiansa eikä hän enää ollut solakka kuten ennen, olisi vieras kumminkin ihmetellyt hänen kasvojensa säännöllisyyttä, huomannut koko hänen olennossaan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa ja tullut siihen päätökseen, että vaimo nuoruudessaan oli ollut hyvin kaunis.

Janne taas oli vuosien kuluessa, kenties lämpöisen lakin vahingollisesta vaikutuksesta tullut hiukan kaljupäiseksi. Hänen voimakkaat kasvonsa olivat uurtuneet ja ahavoituneet ruskeaa karia muistuttavaksi, jota meri huuhtoo ja tuuli kuluttaa; hänen hartiakas vartalonsa oli kumarassa ja hänen käyntinsä laahustava, kuten ainakin nordlantilaisen kalastajan, joka alituiseen elää veneessään. Eräänä päivänä, kun Marina ja lapset kauniilla kesäsäällä olivat noutamassa heiniä, kaiveli Janne suurta arkkua, joka muun muassa sisälsi Marinan hääpuvun, ja jonka nurkassa hänellä oli muutamia hopearahoja. Etsiessään näitä, jotka olivat liukuneet vaatteiden väliin, huomasi Janne kummakseen Marinan hääpäähineessä paperikääryn ja sen sisässä kultaisen rintaneulan. Likemmin sitä katsoessaan hän näki siinä kirjaimet T.S., ja paikalla pisti hänen päähänsä, että nimi ei voinut olla kenenkään muun kuin Thor Stuwitzin, joka ennen hänen naimistaan oli ollut rakastunut Marinaan.

Aamupäivän aurinko loisti lämpimästi aukiolevasta ovesta ja valaisi punaruusuisen arkun, johon Marinan nimen alkukirjaimet olivat maalatut, mutta Janne istui arkun laidalla syviin mietteisiin vaipuneena, rintaneula edessään. Tunti kului ja toinenkin, ja yhäti hän istui siinä; hänen katsantonsa synkistyi synkistymistään, ja hänen kasvonsa muuttuivat viimein maankarvaisiksi. Hän muisti, kuinka hän nuoruudessaan oli saanut taistella voittaakseen Marinan, ja kuinka hän oli luottanut häneen niinkuin jumalansanaan; hän muisti myöskin juhlallista hetkeä, jona he olivat upottaneet mereen Stuwitzin lahjat; ja nyt, vuosien kuluttua, hän sai huomata, että tässä kaikessa oli piillyt petosta!

Siinä arkunlaidalla istuessaan hän tunsi osan elämänsä onnesta katoavan; Marinan sydän ei ollut ollutkaan täydellisesti hänen omansa. Jo ajatteli hän suoraan kysyä häneltä oikeaa asian laitaa, mutta — ei sitä uskaltanut; ja viimein hän kääri neulan jälleen paperiin ja pani kääryn entiselle paikalleen. Koko seuraavan syksyn hän sitten oli synkkämielinen ja harvapuheinen, ja Marina ihmetteli itsekseen hiljaisesti, mikä häneen oli mennyt.

Talven tullen matkusti Janne Sörsalmen maakauppiaan luo myydäkseen kesällä kuivaamansa kalat ja tehdäkseen joulu-ostoksensa. Janne oli hyvin raskaalla mielellä; pimeää oli kaikkialla hänen ympärillään, ja varsin epätietoista oli, voisiko hän saada tavallista luottoa helmikuun kalastuksen kalliisiin varustustarpeisiin. Aina siitä päivästä, jona hän istui Marinan hääarkun laidalla, oli työ käynyt hänelle entistään raskaammaksi. — Viisisoudun viiden miehen joukossa istui Martti yhtenä. Janne oli peränpitäjänä, niinkuin ainakin.

Lähtiessään he olivat korjanneet koukkureivit karilta ja muun muassa saaneet suuren kalan, joka oli nielaissut vähää ennen koukkuun tarttuneen turskan. Tämä — oli Iso-Lassi muinoin sanonut — tiesi myrskyä, ja hänen ennustuksensa kävikin toteen, lltapuolella alkoi toinen vihuri toistansa ajaa, niin että matkamiehet alituiseen saivat kääriä purjeensa ja taas levittää ne.

Myrsky kävi tänään idempää maalta päin ja teki miesten purjehduksen sangen arveluttavaksi. Välttääksensä aavalle merelle joutumista ja samassa varmaa perikatoa, täytyi heidän, myrskyn ankaruudesta huolimatta, yhä edelleen risteillä vastatuuleen, veneen toinen laita veden alla.

Nyt kysyttiin uhreja. Veneen keventämiseksi täytyi jokaisen aluksi heittää puolet kaloistaan mereen.

Pakkasessa peitti pärske yhä paksummalla jäällä veneen, joka tästä tuli yhä raskaammaksi ja hankalammaksi liikehtimään. Uhkasipa vielä uusi vaara jonkun ajan kuluttua, kun purjehtijat joutuivat paksuun sumuun, niin etteivät olleet varmat suunnasta. Janne lopetti sentähden risteilemisen ja laski laitaiseen, toivoen siten saapuvansa Fuglöhön tahi ainakin pääsevänsä sumusta, mikä viimeksimainittu myöskin onnistui. Mutta meri liotti, ja itätuuli oli ankaran kylmä, joten oli luultavaa, että yhä kasvavan jääkerroksen tähden vene ei voisi aamuun asti pysyä veden päällä. Martti, jonka silmät olivat tarkat kuin ilveksen, väitti kahdesti nähneensä etäällä edessä valkoisten vaahtolaineiden taittuvan, ja kohta sen jälkeen luulivat toisetkin näkevänsä samaa. Se saattoi olla Fuglötä, mutta Janne arveli mielessään paljon luultavammaksi, että heillä oli edessään kuohu, joka vaahtoili jonkun salakarin yli.

Myrsky kääntyi nyt luoteiseksi ja puuskaiseksi; meri vyöryi raskain aalloin heidän jälkeensä. Väliin pyrysi. Vihuri syyti pitkiä laineita milloin veneeseen, milloin veneestä pois; äyskäri liikkui alituiseen ja keulamiehellä oli yllin kyllin tehtävää. Nyt saatiin selville, missä oltiin, ja suunta asetettiin Tinasaarille päin, eräälle Heggelundin omistamalle ulkoluodolle, jossa kalastuksen aikana pidettiin pientä kauppaa.

Niiden tyrskyjen läheisyydessä, joita Martti oli nähnyt, ja joista vaahtopyörteitä alituiseen kohosi uunista tupruavan savupilven kaltaisina, huomasivat purjehtijat ylösalaisin olevan veneen, jonka talalla kolme apua viittovaa miestä makasi. Heidän huutonsa ei voinut vastatuuleen kuulua. Keulassa oleva mies laittoi heittokuntoon köyden ja viskasi sen heille samassa kuin vene raskaan laineen selässä kiiti noiden hädässäolijain ohitse. Siihen sai ainoastaan perimmäinen talalla makaavista kiinni, hänet hinattiin veneeseen; mutta hänen molempia tovereitaan odotti yhä kuolema kuohujen keskessä.

Silloin Janne työnsi ruorinvarren oikeaan ja huusi: "kääntäkää!" — toverien kauhistukseksi, jotka kumminkaan eivät voineet muuta tehdä, kuin noudattaa käskyä. Uhkarohkeaa näet oli heidän mielestään tässä asemassa kääntö tuuleen. Kun Janne oli saanut kallistuvan aluksen riittämään asti tuulta päin, käänsi hän sen. Hän oli päättänyt antaa jäätyneen veneensä kulkea kohtisuoraan kaatuneen aluksen talan poikki ja sitten kestää törmäyksen, jos veneet tarttuisivat toisiinsa. Hän pani alttiiksi paljon, muun muassa veneen ruorin ja myös henkensä.

Janne käytti hetkeä mestarin tavoin. Juuri kun hänen oma veneensä nousi laineen harjalle ja toinen laskeusi laineen pohjaan, syöksi edellinen kaatuneen köliä kohti. Kuoleman kynsissä olevat nostettiin samassa veneeseen, yksi kummaltakin puolen. Sitten asetettiin suunta Tinasaaria kohti, jonka kalastuspaikalla toivottiin saatavan yösija. Yksi pelastetuista oli aivan hervoton; hänessä näkyi tuskin ensinkään elonmerkkiä. Toiset kaksi makasivat veneen pohjalla uupumukseen asti riutuneina.

Oli yö, kun vene vihdoin lähestyi Tinasaaria. Ahtaan sisäväylän edustalla oli, kuten tavallista, muutamia pieniä kareja, joille linnut olivat laatineet pesiänsä. Mutta myrskyssä istuvat linnut karien tyynipuolella, elävänä mattona täyttäen kaikkialla louhet. Pimeässä etsi Janne turhaan väylää; kaikkialla hän kohtasi vaahtopäisiä tyrskylaineita; myrsky, joka taasen oli kääntynyt itäiseksi ja kylmäksi, yltyi yhä.

Näin hän oli kuoleman ja elämän vaiheilla pari tuntia risteillyt luodon edessä, kun hän huomasi, ettei paksussa jäässä oleva vene kauemmin voisi välttää uppoamista. Kävi miten kävi, nyt ei muuta neuvoa, kuin laskea suoraan karille.

Vene käänsi laitansa tuuleen päin; lisää purjeita vedettiin mastoon. Sisäänpäin kävi kulku suhisevaa vauhtia, kosken tavoin kohisevien kuohujen lomitse. Ei aikaakaan, niin kiiti vene tavattoman laineen harjalla karin hietasärkälle, johon se seisahtui niin voimallisella törmäyksellä, että masto natisi tuhdon kohdalta. Janne heitti ankkurin, kiinnitti pingoitetun köyden keulaan ja juoksi, kun laine taas vetäysi takaisin, maalle, pitäen toisella kädellään kiinni köydestä, toisella vyötäreistä Marttia. Kohta sen jälkeen seisoivat kaikki rannan hiekkasärkällä ja vetivät veneen maalle sen verran, etteivät laineet voineet sitä viedä mukanansa.

Pian huomasivat he, etteivät olleetkaan tulleet itse Tinasaarelle, vaan eräälle sen edustalla olevalle pienelle luodolle; silloin tällöin luulivat he näkevänsä valkean vilahduksia kauppapaikalta.

Luodolla raivosi myrsky niin tuimasti, ettei kukaan voinut seisoa pystyssä, ja vaahto kasteli heitä. Monien ponnistusten perästä he viimein saivat viisihankaisen käännetyksi; sen suulle levittivät he sitten purjeen, niin että ainakin pääsivät katoksen alle ja suojaan myrskyltä. Siellä he koettivat lämmitellä viluisia jäseniään asettautumalla makaamaan niin likitysten toisiansa kuin mahdollista. Hervoton haaksirikkoinen, jonka kangistuneissa jäsenissä ei huomattu vähintäkään elonmerkkiä, jätettiin veneen ulkopuolelle.

Martti houraili väliin. Voidaksensa paremmin lämmittää häntä oli Janne asettunut makaamaan purjeen viereen. Alusta yötä hän ei levottomilta ajatuksiltaan saanut unta, vaikka oli peräti väsynyt; hän makasi kuunnellen, kuinka myrsky yhä vain yltyi. Jolleivät olisi päässeet maalle, olisivat he menehtyneet merellä; mutta täällä ulkokarilla olivat he paleltumisen vaarassa. Hän ajatteli katkeralla mielellä, kuinka raskaaksi Herra voi tehdä köyhän miehen elämän, ja kuinka surullisen jouluaattoillan Marina saisi, vieläpä jos he terveinäkin pääsisivät kotiin, sillä ruokaa oli niukalti; ja kenties poika sairastuisi.

Maatessaan siinä levottomana, hän nosti hiukan purjetta ja katseli ulos yöhön. Tämä oli, kylmän itäisen myrskyn raivotessa, säkenöivän kirkas tuikkivine tähtineen, mitkä juuri tekevät talvitaivaan näissä pohjoisissa seuduissa niin omituiseksi. Hänen silmänsä kiintyivät yksinäiseen, keltaiseen tähteen, joka suurena ja valoisana loisti muita kirkkaammin. Martti sopersi unissaan puoli-ääneen muutamia sanoja virrestä, jonka Marina eräänä jouluna oli opettanut lapsilleen, ja Janne luki hiljaa itsekseen koko värssyn. Kohta sen jälkeen laskeusi nostettu purjeen lieve sekä väsynyt käsi alas. Janne oli vaipunut uneen.

— Pienen kauppapaikan puodissa istui tänä yönä "vanha Stuwitz", joksi häntä nyt yleisesti nimitettiin, suljettujen luukkujen takana ja suoritti homeisessa kynttilänjalassa palavan talikynttilän valossa omia yksityislaskujaan. Vuosittain joulun edellä oli hänellä tapana käydä Tinasaarella järjestämässä puotia talvikalastusta varten ja valvomassa pari yötä omain raha-asiainsa takia. Tähän hänellä ei ollut — omasta mielestään — niin sopivaa tilaisuutta M—nsalmella Heggelundin luona; ja hän käytti aina yön hetkiä näihin omiin toimiinsa.

Tänä yönä hän kirjoitti vuositileihinsä menopuolelle sen summan, mikä hänen oli täytynyt maksaa tunturilappalaisen seteleistä.

Hän istui nojaten kyynärpäätänsä pöytää vastaan. Suuren, pyöreän päänsä hän tuki puristettuun käteensä; peruukki oli liukunut hiukan syrjään sille puolelle, missä hänellä oli sokea silmänsä. Moni vanha, muinainen asia kulki siinä hänen sielunsa silmäin ohitse, ja muutamat mutisevat äänet, jotka silloin tällöin pääsivät hänen suustaan, ilmaisivat, että hänen muistonsa olivat synkkiä ja vastenmielisiä, mutta että ne hänessä pikemmin synnyttivät vihaa kuin katumusta. Hänen ajatuksensa kiersivät taapäin kauan sitten kuluneeseen aikaan — ylös pohjoiselle merelle, missä ne mustien petolintujen kaltaisina laskeutuivat uppoamaisillaan olevaan laivaan.

Stuwitz mietti lopputiliä vailla olevaa asiaansa lappalaisen kanssa, se kun tämän yhäti jatkuneesta ja kestävästä pakotuksesta oli kasvanut suuremmaksi kuin vain paljaaksi rahamääräksi; sillä niin kauan kuin lappalaisella vielä oli noita seteleitä huostassaan, oli hänellä samalla todistuskappaleita, jotka, niin vanha kuin asia jo olikin, voisivat rasittavina ja vaarallisina ilmestyä Stuwitzin tielle, jos ne todellakin tulisivat päivänvaloon.

Myrsky vinkui, akkunaluukut pieksivät pieluksiaan, ja silloin tällöin vapisi yksinkertainen huone, mutta yhä edelleen istui Stuwitz lukitussa puodissaan, syviin mietteisiinsä vaipuneena. Kenties vaikutti yön erikoisuus, että hän nyt tarkasteli kulunutta elämäänsä syvemmältä kuin tavallisesti. Hänen ajatuksensa palasivat siihen aikaan, jolloin hän, vaikka jo viidenneljättä vanhana, oli Brögelmannilla kosinut kaunista Marinaa. Hänen silloin saamaansa haavaa kirveli vielä. Mutta nämä ajatukset poistuivat pian niiden tieltä, joiden keskipiste lappalainen oli. Äkkiä nosti hän päätään, ikäänkuin kuunnellakseen. Kuului kuin olisi joku huutanut hätäänsä; mutta huuto ei uudistunut, ja yönä semmoisena kuin tämä ei mikään pelastus ollut mahdollinen. Kohta sen jälkeen hän oli vaipunut laskuihinsa, ja aamupuoleen yötä hän sai vuositilinsä lopetetuksi. Tulos oli loistava; mutta alati kasvavan summan suuruutta eivät tienneet muut kuin hän yksin. Tässä toimituksessa, joka oikeastaan oli hänen vuotuinen joulujuhlansa, oli Stuwitzilla ennen aina ollut iloinen ilme. Tulosta ajatellessaan koetti hän nytkin iloita. Hän nousi ja kulki edestakaisin pimeässä huoneessa, mutta asettui pian jälleen istumaan. Summan vieressä hän oli näkevinään yhä suurenevan kysymysmerkin, joka vähitellen kaivautui syvemmälle, kuten mato pähkinään. — Eipä ollut edes omalla tavallansakaan onnellinen se mies, joka nyt laskeusi tiskin alla olevaan vuoteeseensa lepäämään. Hänen unensa oli levoton, ja myrskyn pauhatessa oli hänestä kuin olisi huoneen perustus huojunut; hän koetti sitä tukea, mutta — turhaan!

Seuraavan iltapäivän hämärtäessä astui Janne, parta kaulukseen jäätyneenä ja miltei tunnoton mies selässään, huuruiseen kamariin, johon jo kahden muun venekunnan miehet olivat turvautuneet. Hänen toverinsa seurasivat häntä enemmän tahi vähemmän väsyneinä; he kantoivat ruumista, jonka asettivat eteiseen. Kolmas kaatuneen veneen köliltä pelastetuista oli Heggelundin sisarenpoika, joka muutamia vuosia takaperin oli tullut näille seuduille. Hän oli, vene täynnä kauppatavaraa, ollut matkalla kalastuspaikalle, jonka kauppapuodin hoito oli kalastusajaksi hänelle uskottu. — Hänet saatettiin nyt puotirakennuksessa olevaan omaan kamariinsa, missä hän pian viinan ja peitteiden avulla saatiin hikoilemaan.

Janne ja hänen toverinsa riisuivat yltään märät ja jäätyneet vaatteensa, asettivat ne takkavalkean eteen kuivumaan ja vaipuivat pian huumauksen kaltaiseen uneen. Sill'aikaa kuin muutamat toiset kylmässä varastopuodissa puuhailivat tainnoksissa olevan ääressä, istuivat toiset, mikä missäkin, pienessä tuvassa, jossa vesihuurujen takia tuskin voivat toistensa kasvoja erottaa, ja söivät eväslaukuistaan tai polttivat leikellyillä tupakanlehdillä täytetyitä piippujaan. Illempana, kun tainnoksissa ollut mies jälleen oli herännyt eloon, alkoi muuan iloinen veitikka soittaa huuliharppua, jonka hän oli ostanut jouluksi, mutta voittava väsymys teki pian ilosta lopun.

Hylkeenrasvalampun levittäessä himmeää valoansa höyryisessä, ummehtuneessa huoneessa, jonka seinänviereisillä makuulavoilla kaikki nukkuivat väsyneen unta, veti myrsky viimeisiä hengähdyksiään ulkona merellä, missä moni vieläkin tänä yönä taisteli henkensä puolesta.

Seuraavana päivänä, kun meri taas, kaksi vuorokautta kestäneen myrskyn jälkeen, jälleen oli tyyntynyt, kerrottiin lukuisista onnettomuuksista.

Aamun valjetessa oli merellä outo näky nähtävänä. Siellä kiersi muuan vene lakkaamatta ympyrää, eteenpäin pääsemättä. Veneessä, joka oli viisihankainen, istui kaksi miestä, houriotilassa samalta puolen soudellen. Toinen miehistä oli nääntynyt, kun pelastusvene saapui hätään; kolme kuollutta makasi veneen pohjalla. Elossa olevat olivat kestäneet talviyön myrskyn köyttäytyneinä kiinni mastoon.

Päivemmällä ajoivat laineet rannalle kaatuneen, tyhjän veneen, jonka kölissä törrötti viisi eheää puukkoa ja yksi taittunut. Puukoista olivat veneessä olleet pitäneet kiinni niinkauan kuin jaksoivat.

Heggelundin sisarenpojan pelastuksen tähden tarjosi Stuwitz Jannelle tavaroita velaksi; hän ilmoitti myös mahdolliseksi, että oikeusjuttu voitaisiin jättää sikseen. Niin kova kuin hätä olikin, olisi Janne tuskin sittenkään vastaanottanut mitään lahjaa Stuwitzilta, ja nyt oli tämän hänen verivihollisensa äänessä — ja tuskinpa satunnaisesti — jotakin, joka viittasi siihen, ettei Janne suinkaan olisi ryhtynyt pelastukseen, jollei olisi toivonut siitä itsellensä hyötyä. Janne vastasi sentähden lyhyesti ja jyrkästi, että mitä hän oli tehnyt, ei ollut tapahtunut rahojen tähden, ja ettei Stuwitz voisi vapauttaa eikä langettaa häntä varkaudesta — sen kyllä tekisi esivalta. Sen sanottuaan Janne valmistausi lähtemään. Sörsalmella, kumma kyllä, hänen onnistui saada velaksi mitä hän talvikalastustansa varten tarvitsi. Syytä tähän ei Janne voinut tietää; mutta se piili pienessä kirjeessä, jonka nuori Antti Heggelund, kuultuaan Stuwitzin ja Jannen keskustelun, oli kirjoittanut ja lähettänyt Sörsalmelle erään Jannen omassa veneessä kulkevan kanssa.

Kun Janne ja Martti jouluaattona tulivat kotiin, tunnusti Marina olleensa kovin levoton heidän tähtensä hirmumyrskyn raivotessa.

Suuresti oli Marina iloissaan siitä, että Jannen oli onnistunut Sörsalmella saada kalastustarpeensa, mutta vielä enemmän siitä, että hän oli pelastanut kaksi miestä kuolemasta. Sitten tiesi Marina puolestaan kertoa, että vanha Lövön Iisko oli kuollut, mikä tapaus koski skorpöläisiä hyvin likeltä. Mutta kun Marina illalla joulukynttilän sytytettyänsä kertoi Jannelle, mitä kasvatusisä oli hänelle uskonut — minkä hän nyt oli oikeutettu kertomaan — ja sitten otti hääpäähineestään esiin rintaneulan, niin Janne nosti hänet äkkiä polvelleen, ja Marina näki kummaksensa, että kyynel kiilsi hänen silmässään. Muuten aina niin maltillisen miehen tavaton mielenliikutus huolestutti ja peloitti häntä.

Martti koetti turhaan saada selville, mikä isään oli mennyt, kun hän oli äkkiä muuttunut niin ihmeen iloiseksi; mutta Marina osasi siitä ottaa selvän. Ja Janne otti sitten esiin viulun ja soitti ainoan polskan, minkä hän osasi, ja lapset tanssivat. Tuli rätisi takassa jouluruoan kiehuessa; makeisia tarjottiin, ja ihmeteltiin pöydällä seisovaa joulukynttilää — ainoaa, jonka Marina oli valanut. Tuskin sanottavaa valoa se jaksoi luoda ulos pienten, himmeäin ikkunalasien läpi; mutta niiden silmät, jotka jouluiltana taistelivat merellä, näkivät varmaankin valon loistavan vuoren halkeamassa olevasta köyhästä, matalasta majasta meren rannalla.

* * * * *

Kaikkialla kerrottiin sen jälkeen, kuinka Janne Sakarinpoika oli pelastanut Antti Heggelundin hukkumasta tuossa kauheassa myrskyssä, laskemalla suoraan viisihankaisen kölin päälle. Tämä oli uhkayritys, joka sai kummastumaan nekin, jotka tiesivät, että tuollaista oli muka ennenkin tapahtunut. Vouti — pieni, paksu herra Rawn — "mietti", kuten hän sanoi, vallan kaksi vuotta, tulisiko hänen esittää "pelastusmitalin" antamista Jannelle. Ja kun hän viimein päätti tehdä sen, oli asia jo tullut liian vanhaksi.

Heggelundin perheessä oli Antin pelastus ollut monen keskustelun alaisena. Se oli tavallansa herättänyt huomiota, ja niinkuin luonnollistakin oli, tahtoi Heggelund jollakulla tavalla osoittaa kiitollisuuttansa siitä. Päätettiinpä sentähden, että, koska Janne kieltäytyi vastaanottamasta rahapalkintoa, Antti matkustaisi Skorpölle tarjoomaan Martille puotipojan paikkaa, jonka ohessa hänellä myös oli lupa vakuuttaa, että Martin tulevaisuudesta pidettäisiin huolta, jos poika käyttäytyisi hyvin.

Tämä tarjous ei ollut Jannen eikä Marinankaan mielestä hylättävä. Mutta kun Antti vaati, että Martti kohta paikalla ja hänen seurassaan muuttaisi Heggelundille, niin sanoi Marina mieluummin suovansa, että pojalle jätettäisiin aikaa jäähyväisiin. Äiti tahtoi näet hankkia uusia vaatteita pojalleen, jottei tämä aivan ryysyisenä saapuisi hienon herrasväen luo — niinkuin hän sittemmin tunnusti Jannelle.

Seuraavien neljäntoista päivän kuluessa ei ollut pienessä tuvassa kiireestä puutetta. Jannen pyhäpuvusta sommiteltiin Martille uusia vaatteita, joita, sitä mukaa kuin ne valmistuivat, ja kutakin kappaletta erikseen, siskot suuresti ihmettelivät. Heidän huomionsa oli sitä ennen ollut kääntynyt milloin ompelevaan äitiin, milloin suutariin, joka oli tuotu Skorpösalmesta ja joka istui ja valmisti Martin uusia kenkiä. Nahan oli Janne itse jo aikoja sitten muokannut, ja hän oli varma siitä, että jalkineet tulisivat vedenpitävät.

Marina mietti ommellessaan, tulisiko hänen kertoa Martille, mitä hänen syntyperäänsä nähden oli tullut ilmi. Hän aavisti, että hänen ja Stuwitzin välillä oli vielä suoritettava tili, joka kenties koski aina kehdosta hautaan ylettyvää ihmiselämää. Ja olisiko Martti siitä jätettävä tietämättömyyteen? Tuskinpa vain. Himmeänä eli äidissä toivo, että poika uusissa olosuhteissaan voisi saada asiaan jonkinmoista valoa, jota ei riittänyt kaukaiselle Skorpölle hohtamaan.

Ja kun asiaa äidin ja isän välillä useita kertoja oli pohdittu, sai Martti tietää sen. Tämä tapahtui pienellä veneretkellä, jonka hän äitinsä kanssa teki päivää ennen lähtöään. Marina antoi hänelle sen ohessa monta neuvoa — kuinka hänen tulisi käyttäytyä, kuinka kumartaa, että hänen aina tuli nousta seisomaan, kun rouva oli huoneessa j.n.e.

Kun Martti erään naapurin kanssa oli valmis lähtemään, seurasi Marina häntä veneen luo. Äiti itki siinä. Janne oli harvapuheisempi. Hän vaati pojaltaan vain, ettei tämä koskaan joisi itseään humalaan, ja että hän aina käyttäytyisi rehellisenä miehenä. Ja Martti lupasi sen.

VIII.

HEGGELUNDIN LUONA.

Markus Heggelundin "pohjattomasta rikkaudesta" kiersi kansassa kaikenmoisia taruja. Trondhjemin pankin kirjoissa sanottiin hänellä olevan rahoja rivittäin yhtä monta kymmentätuhatta riksiä kuin hänellä oli kirkkoäyrejä ja kalakareja, ja joka vuosi, kun kirkon kymmenyksiä maksettiin, oli — niin kerrottiin — hänen talonsa yläkerta täynnä hopearahoja.

Jokainen tiesi olevansa tervetullut hänen suureen valkoiseksi maalattuun ja monilla pieniruutuisilla ikkunoilla varustettuun taloonsa, jonka edustaa kaunisti vihreä, pisteaidan ympäröimä puisto, keskellä viiritanko, jonka juurelle oli sijoitettu joukko vaskikanuunoja; vaikeus oli vain siinä, miten päästä vieraanvaraisesta talosta pois. Erittäinkin joulunaikaan oli tämä talo seudun kaikkien juhlatiloissa hännystakkeihin puettujen keskuspaikka. Alinomaa tuli ja lähti vieraita loppiaiseen saakka ja vielä pitemmällekin. Hyvin usein mainittiin Markus Heggelundin nimeä, vaikka tarkoitettiin rouvaa, joka — tähän aikaan yli viidenkymmenen vanhana, ylhäisiä, harmaita kihermiä tukassaan muinoisten mustien asemesta — hallitsi kotinsa seuraelämää ja sitäpaitsi yhtä ja toista muutakin seudussa. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei vieraanvaraisempaa taloa eikä kunnollisempia ihmisiä voinut tavata kuin Heggelundit.

Rouva Heggelund ylläpiti tavallansa ankaraa järjestystä; hän piti hiukan kerskailevasti kunnianaan suurenmoista kotiteollisuutta, jota varten hänellä oli koko lauma palvelijoita. Vierasten vuoteet olivat kokonaan tehdyt kotona ja päänaluset täytetyt pehmoisimmilla Heggelundin omilta lintukareilta saaduilla haahkan höyhenillä. Ruokasalissa oli pöytä melkein päivät pääksytysten katettuna, ja ulko- ja sisätaloutta hoiti kumpaakin erityinen emännöitsijä.

Huoneet, joita siihen aikaan pidettiin suurenmoisina, eivät kuitenkaan olisi vastanneet nykyajan vaatimuksia. Ne olivat valkoisiksi maalattuine ja aikojen painosta köyristyneine palkkeineen jotenkin matalat, ja pienissä ikkunaruuduissa oli — enemmän huviksi kuin kaunistukseksi — nähtävänä monta nimeä, joita vieraat sormuksillansa ja rintaneuloillansa olivat niihin piirtäneet.

Sanottiin muuten, että Heggelund itse niinä aikoina, jolloin talossa ei ollut vieraita, oli raskasmielinen ja alakuloinen; mutta siitä ei vieraan silmä voinut huomata mitään.

Markus Heggelundin ylenpalttiseen vierasvaraisuuteen yhtyi kaksi nimenomaan nordlantilaista ominaisuutta, jotka tekivät hänet kansanmieliseksi. Hänen talonsa edusti, mitä seuraelämään tulee, niin sanoaksemme koko seutua.

Heggelundin herrasväki oli sentähden tuntenut itsensä suuresti loukatuksi, kun höyrylaiva "Itsenäisyys" ensi kerran käydessään Nordlannissa, oli kulkenut heidän kauppapaikkansa ohitse, mikä oli valmistautunut sitä vastaanottamaan lipuilla ja kanuunoilla ja vierasvaraisesti kestitsemään kapteenia ja matkustajia. Vuoteet olivat tehdyt ja talo varustautunut ainakin kolmen päivän kemuja varten.

Siitä päivästä alkaen, jolloin höyrylaiva oli täten osoittanut soveltumattomuutta Nordlannin kotitapoihin ja vierasvaraisuuteen, lausui Heggelund järkähtämättömänä mielipiteenään, että höyrylaivat eivät kelvanneet muuhun kuin karkoittamaan kalat pois kareilta. Hän sanoi ottavansa parhaimmalla viisisoudullaan purjehtiakseen hyvällä tuulella koko kummituksen ohi. Ja tämän uljaan lupauksensa hän täytti seuraavana kesänä eräässä sopivassa tilaisuudessa. K-niemen ja Sorsasaaren kolmen peninkulman pituisella sisäsaaristoreitillä hän ja Antti, hänen sisarensa poika, jättivät hyvällä myötäsäällä "Itsenäisyyden" kieltämättömästi jälkeensä.

Tätä kilpapurjehdusta pitivät sitten ylhäiset ja alhaiset suurena isänmaallisena voittona, ja se antoi Markus Heggelundille vielä korkeamman sijan kansan suosiossa sekä liitti samalla hänen nimeensä loistavan kunniakehän.

Voiton kunniasta osalliseksi tuli myöskin Elias Röst, joka asui pienellä Antinlahdeksi sanotulla paikalla ja oli rakentanut viisisoudun; Heggelund lähetti hänelle hopeamaljan.

Pitkä, ontuva Elias Röst, joka kulki kainalosauvan avulla ja jolla tavallisesti oli kädessään rakastettu nuuskarasia, mikä kelpasi sekä vinkkeliksi että myös tuumapuuksi, oli laatuaan omituinen mies. Hän oli veneen rakentajana ja kirvesmiehenä kolmenkymmenen vuoden ajalla kuljeksinut talosta taloon, ollen mestari alallansa. Samoinkuin Peder Dass'in ajoilta saakka niin moni muukin täällä pohjoisessa sepitti hänkin "viisuja", hengellisiä ja maallisia, joita painettiin Bergenissä, missä niitä ostivat nordlantilaiset siellä purkaessaan laivojaan. Niitä vastaan, jotka eivät häntä miellyttäneet, hän käytti terävää ja pelättyä kieltä; mutta tiedettiinpä myös, ettei hän tarkoittanut pahaa, kunhan sai purkaa sydämensä. Hän oli puolen sisämaan kummina, ja aina hänellä oli juttuja varalla, niin että suuret ja pienet iloitsivat, kun hänen tuloansa tiedettiin odottaa.

Uteliaina kuulijoina hänellä oli Heggelundin kaksi pientä tytärtä — tuolla venehuoneessa, missä hän työn ääressä tarinoi. Hänellä oli myös eriskummaisia tuumia, joita tytöt suurella sukkeluudella saivat hänet pakisemaan ja sitten yleiseksi huviksi kertoivat kotonaan; varsinkin raamatunselityksissä oli Elias Röst aika taitaja. Häntä pidettiin muuten järkevänä miehenä, ja Heggelundin perheessä hän oli hyvä ystävä.

Kun Elias Röst venehuoneessa työskennellessään sai kuulla, että Heggelund viisisoudulla oli purjehtinut "Itsenäisyyden" ohi, kopautti hän nuuskarasiaansa ja vaipui syviin mietteisiin. Ryhtyessään sitten uudelleen työhönsä, hän sanoi:

"Luulenpa kumminkin, että uusi aika meidät lopulta voittaa; joka tapauksessa on virran suunta otettava huomioon."