E-text prepared by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

LUOTSI JA HÄNEN VAIMONSA

Kirj.

Jonas Lie

Suomentanut J. Hollo

WSOY, Porvoo, 1922.

Merdön mustapartaista luotsia Salve Kristiansenia nimitettiin Arendalissa huimapäiseksi veikoksi, joka uskalsi lähteä merelle millaisessa säässä tahansa.

Hän oli henkensä uhalla pelastanut useita aluksia, jotka haaksirikkoutuneina olisivat joutuneet merilain alaisiksi, ja tiedettiin kertoa, että hän oli yksinään noussut vajoavaan hylkyyn lähettäen kumppaninsa maihin hakemaan apua. Mutta samalla kerrottiin, että hänen ja luotsivanhimman Beckin välit olivat siksi sameat, ettei hän koskaan saanut pelastusmitalia.

Hänellä väitettiin olevan kotona kulmakaapissa useita omistuskirjoituksilla varustettuja hopeahaarikoita ja suuri kaukoputki muistoina eri aluksista.

Hän oli pikemmin lyhyt kuin pitkä, @@ olisipa häntä sopinut sanoa hinteläksikin; mutta terävät, ruskeat silmät, tarmokas, suora nenä ja poskessa, parranrajan yläpuolella näkyvä tuima piirre loivat hänen kasvoihinsa taipumattoman ja pelottoman ilmeen. Hänen jäyhään, karskiin olemukseensa ja puhetapaansa yhtyneenä tuo kaikki teki erinomaisen tarmokkaan vaikutuksen.

Koko hänen juro käytöksensä ilmaisi jonkinlaista katkeruutta, josta ihmiset saattoivat riittävän selvästi havaita, että hän kykeni elämään ilman heidän seuraansa ja apuansa.

Kaupungissa, vieläpä luotsivanhimmankin luona kerrottiin, että hän oli vaipunut juoppouteen. Myytyään makrillinsa kalarannassa hän näet voi toisinaan istua kokonaisen päivän Andersenin muorin tuvassa, viinaksi edessään. Niinä päivinä hän oli harvasanainen; mutta kun alkoi ilta joutua ja hän oli ehtinyt saada hieman hattuunsa, ei ollut hyvä joutua hänen kanssaan tekemisiin. Ei ollut helppo sanoa, minkätähden hän viihtyi Andersenin muorin merimiestuvassa. Mutta siellä joka tapauksessa tiedettiin, miten häntä oli kohdeltava.

Se arvonanto, jota hän merimiehenä yleisesti nautti, oli tehnyt hänestä tämän piirin sankarin, ja vaikka asiaa ei lausuttukaan suoraan julki, osoittivat hänen merimatkojensa jälkeen tehdyt ikäänkuin satunnaiset kysymykset tai sisäänastuvien tervehdystapa, että täällä oli myötätuntoa ja että hänen nimellään oli hyvä kaiku.

Laivamiehen päähän ei helposti pälkähtänyt istuutua muitta mutkitta hänen viereensä; luonnollisena edellytyksenä oli tervehdys ja puhuttelu.

Salve Kristiansenin siten viettäessä aikojaan merimiestuvassa liikkui hänen kymmenvuotias poikansa Gjert satamassa, seuranaan koko joukko kaupungin poikia, jotka eivät paljoakaan tienneet säätyerosta.

Ruskeatukkainen, ruskeasilmäinen, reippaannäköinen Gjert poika oli heistä kaikkein villityin ja nautti sitäpaitsi jonkinlaista arvonantoa isänsä poikana. Tätä kunniaa hän ilmeisesti koki puolustaa kaikenlaisilla hurjilla tempuilla.

Oikeastaanhan hänen olisi pitänyt vartioida purtta, mutta se oli hyvin kiinni ja sitäpaitsi sen voi mainiosti nähdä joltakin raakapuulta satamasta. Gjert pysytteli veneen luona, kunnes pojat tulivat koulusta, mutta kun he sitten innoissaan riensivät tavanmukaiselle leikkipaikalleen satamaan, kirjalaukut selässään, niin Gjert odotti heitä mielellään jossakin silmiinpistävässä paikassa, saalingin tai raakapuun varassa tai @@ kuten monesta ikkunasta voitiin nähdä kaukoputkella ja ilmankin sitä ja kuten kaupungin äidit suureksi kauhistuksekseen toisilleen huhuilivat @@ maaten mahallaan mastonhuipussa.

Useimpia kaupungin lapsia oli nimenomaan varoitettu antautumasta mihinkään tekemisiin "hurjan Kristiansenin" pojan kanssa. Mutta saalinki ja mastonnokka, jotka liiankin hyvin saattoi nähdä kotosalta, kävivät juuri sentähden mielenkiintoisiksi katseltaviksi, ikäänkuin olisi Gjert Kristiansen istunut kielletyn puun oksalla.

Elämä satamassa oli sangen riemullista, kuten ainakin merikaupungeissamme, joiden satamissa pojista kasvaa laivamiehiä ennen ensimmäistä matkaansa.

Beckin pojanpoika, Fredrik, josta piti tulla merikadetti, oli eräänä päivänä luullut olevansa suojassa kodin ikkunoilta, kun kiipesi maston selkäpuolta kohti huippua, missä hänen ystävänsä Gjert jo istui odottamassa; mutta hoikka puu ei suojannutkaan häntä luotsivanhimman terävältä katseelta.

Vanha Beck saapui itse alukseen, täynnänsä isoisän mielikarvautta, haukkui pahanpäiväiseksi laivurin, joka saattoi kaikessa rauhassa katsella moisia temppuja, ja kuritti käyrällä ryhmysauvalla Gjert Kristiansenin, joka oli viekoitellut hänen pojanpoikansa sellaiseen tottelemattomuuteen lisäten, että Gjertistä saattoi jo varsin hyvin nähdä, mikä hänestä vihdoin oli tuleva @@ ilmetty isänsä poika.

Hänen oma armas, vietelty aaluvansa [vesa, kuv. poikanen], joka oli paria vuotta vanhempi, pääsi ilman selkäsaunaa, ja sen johdosta pidettiin poikien kesken neuvoa, että hänen piti saada se takaisin, kun ensikerran kohdattaisiin.

Hän olisikin joutunut kylvetettäväksi, ellei Gjert, jonka puolesta piti kostettaman, olisi odottamatta ryhtynyt häntä puolustamaan.

Kertomuksen siitä, kuinka Beck oli kurittanut hänen poikaansa ja ennustellut hänen tulevia vaiheitansa, sai luotsi kuulla vasta kotiin purjehdittaessa. Hänen mustanpuhuvat kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi; mutta kun hän sitten kuuli Gjertin kaikesta huolimatta auttaneen Fredrik Beckiä, niin hän säpsähti ja sanoi vähän ajan kuluttua:

"Kerro se äidille."

Merdö, missä luotsi asusti, on kaupungin väylän suulla, merituulen pesänä.

Ulkoapäin tämä pieni, puolipyöreä saari ei mitenkään eroa tavallisesta karusta kalliosaaresta. Ylhäältä, tuuliviirin luota, luotsien tähystyspaikalta, voi myrskyn aikana nähdä loppumattomiin valkoisina vaahtoilevia kallioita ja kareja.

Nämä rannikkovedet ovat erinomaisen vaaralliset; mutta Merdössä ja
Torungenissa asustavat Arendalin luotsit ovat Norjan parhaita.

Englantilaisilla ja hollantilaisilla luotseilla on suppeat alueensa, mutta nämä laajalti purjehtivat miehet, jotka tänään ovat laivoja auttamassa Lindesnäsin luona, voivat huomenna olla Skagenin tai Hanstholmin tienoilla, ja ylihuomenna luotsimme kenties astuu hampurilaiseen alukseen Hornin riutoilla.

Leveissä kansialuksissaan, joiden isossa purjeessa nähdään Arendalin merkki, numero ja punainen raita, he liikkuvat makrillimatkoillaan koko Pohjanmerellä aina Dogger-matalikoille saakka, missä puhuttelevat vieraitten kalastaja-alusten miehiä tiedustellen heiltä Kanaalista sekä Englannin ja Hollannin satamista saapuvia laivoja. Valassaarten alusten varpapurjeen asemesta on heidän pursissaan kahvelipurje, ja vaikka eivät olekaan yhtä hyviä purjehtijoita kuin ensinmainitut, suoriutuvat ne aallokosta ihan yhtä hyvin.

Mutta Merdön luotsin tuntee parhaiten se kapteeni, joka sysimustana talviyönä, aaltojen vyöryessä pilvenkorkuisina, saapuu Torungin väylälle hyvin tietäen, että hänen on ajauduttava rantakareille, ellei saa luotsia.

Hän kuulee huudettavan, köysi sinkoaa esiin, ja samassa seisoo kannella likomärkä luotsi. Mies vaihtaa vaatteet, saa lasin lämpimikseen ja ryhtyy ohjaamaan alusta. Hänestä ei tuntunut liian arveluttavalta hypätä mereen, köysi vyötäisille sidottuna, sillä muulla tavoin ei alus ollut pelastettavissa.

Kun on kysymyksessä kunnia, laivan pelastaminen, ei venhe, koti ja elämä merkitse paljoakaan näille miehille, jotka muuten arkioloissaan voivat olla hyvinkin kitsaita killingistään.

Merdön takarannalla on kuuluisa Merdön hätäsatama, pieni kalastajain ja luotsin asumapaikka. Siellä asui luotsimme omistamassaan pienessä, punaisessa, kuistilla varustetussa tuvassa, jonka takana oli kiviaidan ympäröimä perunamaa.

Pienissä, valkoisiksi sivutuissa ikkunoissa näkyi pari pelargonia, ja tupa oli kaikin puolin erinomaisen siro ja siisti. Se näytti puolittain laivamaiselta, ja arkioloissa siellä laskettiinkin, kuten meriväen keskuudessa yleensä, vuorokauden hetket ja ruoka-ajat kuten laivassa ikään. Seinässä pöydän takana riippui pitkä kaukoputki, nurkkakaapin päällä oli joukko merikarttakääröjä ja toisessa nurkassa hollantilainen kaappikello, jonka yläosassa nähtiin viheriä käki.

Luotsin vaimo oli edellisenä päivänä nähnyt aluksen purjehtivan Merdöstä Arendaliin ja odotti nyt miestänsä kotiutuvaksi. Heidän nuorin poikansa pyydysteli toimessaan katkorappoja pienistä vesilätäköistä, joita myrsky tai korkea vuoksi jättää saaren matalampiin kohtiin.

Poika oli saanut tehtäväkseen tähystellä ja ilmoittaa äidille, mutta oli nähtävästi asian kerrassaan unhottanut mielenkiintoisen askarruksensa vuoksi, sillä kauniina iltahetkenä, meren hohdellessa sineä ja kultaa ja auringon alkaessa painua mailleen nähtiin luotsin pursi täysin purjein kiitämässä kohti satamaa.

Luotsin vaimo istui pöydän ääressä ikkunan luona. Hänen pukunsa oli vierasta, lähinnä hollantilaista kuosia.

Hän oli varmaan rauhaton, sillä huolen riuduttamissa kasvoissa näkyivät ilmeet vaihtelevan.

Hän nojasi hetkiseksi poskeaan käteensä, ja sulki väsyneenä silmänsä, mutta alkoi kohta jälleen uutterasti ommella.

Vaikka hän piti miehestään, tunsi hän kuitenkin suoranaista pelkoa ajatellessaan hänen saapumistaan.

Hänessä oli jotakin arkaa, rasittunutta, kun hän hieman hätäillen nousi seisomaan, kuullessaan luotsin olevan tulossa sisään. Hän seisoi epäröiden, lähtisikö ulos ottamaan miestään vastaan.

Mutta kun luotsi sitten astui tupaan, väistyi tuo ilme samassa avoimen, näennäisen iloisen yllätyksen ilmeen tieltä.

Palatessaan Arendalista oli luotsi useinkin tyytymätön ja katkera eikä hänen kanssaan ollut helppo tulla toimeen. Vaimo huomasi heti, mitä hänen kasvonsa ilmaisivat, ja tiesi, että hänen asianaan oli vain sietää, kestää @@ olla hilpeä ja lempeä ja välttää kaikkia niitä ansoja, joita mies katkeran mielialansa vallassa taitavasti hänelle asetteli, oli vältettävä jokaista sopimatonta sanaa, vieläpä ilmeen ilottomuuttakin.

"Sydäntyessään" mies saattoi uhkailla tekevänsä jos jotakin, ei vaimolleen vaan itselleen, ja vaimo tiesi, että hän kykeni uhkauksensa toteuttamaan. Oli monesti sattunut, että hän oli sopimattoman sanan vuoksi heti lähtenyt takaisin merelle @@ erään kerran myrskyisenä iltana, jolloin tuhoutuminen näytti ihan varmalta.

Luotsi tunsi itsekin huonot puuskapäänsä, ja pyrkimys niiden välttämiseen luultavasti saikin hänet usein mieluummin viipymään Andersenin muorin tuvassa Arendalissa kuin kotonansa.

Kunhan ensimmäinen, vaarallinen päivä oli ohi, ei kukaan voinut elää kotonaan onnellisemmin ja tyytyväisemmin kuin Salve Kristiansen vaimoineen. Hän näet kerrassaan jumaloi vaimoaan ja lapsiaan, ja hänen oli yhtä vaikea heistä erota kuin aikaisemmin tulla heidän luoksensa.

Gjert pojan urotyö Beckin pojanpojan jutussa oli lauhduttanut hänen mieltänsä ja siten tavallaan suorittanut vaimon vaikean tehtävän.

Hän astui pieneen tupaan hilpeän näköisenä ja tervehti vaimoansa:

"No, äitimuori, miten jakselet? @@ Ja missä on piltti pahanen?"

Kysymys koski nuorinta poikaa, joka oli kehnosti hoidellut tähystysvelvollisuuttaan ja jota isä hyvällä tuulella ollessaan aina nimitti tuolla nimellä @@ piltti oli hänen silmäteränsä.

Vaimon rinnasta hävisi heti painostava tunto, mutta hän varoi ilmaisemasta sitä miehelleen. Tupa oli hänelle äkkiä valoisa, täynnä sitä ilta-auringon hohdetta, joka oli ikkunan läpi valanut kultaa hänen hiuksiinsa hänen kalpeana istuessaan pöydän ääressä.

Hän oli kaunis, solakka, punaposkinen nainen. Vapisevin käsin hän autteli merivaatteita miehensä yltä eikä tahtonut kyetä johdonmukaisesti vastailemaan hänen kysymyksiinsä. Se ei jäänyt havaitsematta luotsilta, joka yhä kovemmalla äänellä huuteli piltti pahastaan. Piltti ilmestyikin vihdoin ovelle hämillään ja arkana, housunlahkeet käärittyinä ja kädessään se läkkirasia, johon hän oli saalistaan kerännyt.

Vanhin poika, Gjert, kantoi sisään nyyttejä ja tavaroita, joita luotsi oli kaupungista ostanut, ja komensi ällistelevän piltin heti avukseen.

Gjert oli vain ohimennen tervehtinyt äitiänsä, sillä hän huomasi ensi silmäyksellä, että sillä kertaa oli kaikki hyvin.

Muutoin hän oli äitiinsä hyvinkin kiintynyt, auttoi häntä ja kevensi hänen kuormaansa kaikessa hiljaisuudessa, minkä suinkin voi. Hän oli lapsuutensa aikana nähnyt ja käsittänyt tuosta onnettomasta suhteesta niin paljon, että hänestä oli tullut äidin ystävä ja tuki, vaikka hän samalla ihaili isäänsäkin.

Se seikka, että Gjert oli isän mukana aluksessa, oli äidille takeena siitä, ettei Salve Kristiansen pahan pään sattuessa sentään purjehtinut itseänsä upoksiin @@ tuo mahdollisuus ilmaantui muuten useinkin hänen säikähtyneeseen mieleensä.

Gjert piti myös huolta siitä, että eri paikoista tuli toisten luotsien tai kalastajain myötä tietoja isästä, ja kun Gjert ei ollut mukana, lähetti äiti hänet kaupunkiin urkkimaan uutisia hänestä.

Merellä luotsi oli yleensä tyynimielinen, mutta toisinaan saattoi synkkä mieliala pauloa hänet sielläkin, näennäisesti ilman vähintäkään ulkonaista syytä.

Hän ei muuten näyttänyt milloinkaan olevan niin hyvällä tuulella kuin rajusään vallitessa. Silloin hän jutteli luotsitoverilleen hauskasti ja hilpeästi. Mutta ihan luonnollista oli, että hän kovan aallokon vaikeuttaessa laivaan pääsemistä itse otti köyden vyötäisilleen ja hyppäsi mereen @@ muussa tapauksessa hän olisi osoittanut toista kunnioittavansa.

Hän näet ei kunnioittanut ketään @@ tämä tieto herätti hänessä itsessään erinomaista tyydytystä.

Tällä kertaa luotsi jäi kotiin pitkäksi ajaksi, jonka kuluessa ei hänen huoneessaan kuulunut yhtään soraääntä. Päinvastoin: kun otti huomioon, että he olivat olleet jo kauan naimisissa, oli kaikki pikemmin liiankin hyvin.

Ensimmäisinä päivinä oli hän ollut pikku Henrikin apuna hänen pyydysmatkallaan ja oli sitten ryhtynyt rakentamaan hänelle pientä prikiä.

Ainoa seikka, josta oli kaikessa ystävyydessä hieman kinastelua, oli Gjertin koulunkäyntiä koskeva kysymys. He olivat asemaansa nähden hyvinkin varakasta väkeä, ja eräänä päivänä oli äiti ikäänkuin sattumalta lausunut, että he kyllä voisivat kustantaa Gjertin kaupungin kouluun @@ poikahan voi asua siellä hänen tätinsä luona.

Isä ei tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan. Gjertin piti asianmukaiseen ikään ehdittyään lähteä Terjesenin telakalle rikaamista oppimaan.

Luotsi alkoi kuitenkin yhä useammin astella reippaaseen, hieman rauhattomaan tapaansa tähystyspaikalle tai seisoskella yksinään, kädet selän takana, alhaalla laiturilla @@ hän ei ollut niitä miehiä, jotka keräävät tovereita ympärilleen. Oli ihan ilmeistä, että hän alkoi jälleen ikävöidä merelle.

Korvetti "Kotka" oli vast'ikään saapunut Arendaliin Välimerelle tekemällään kadettiretkeltä. Se lepäsi satamassa, missä katselijain huomiota herättivät korkeat mastot, ampuma-aukoissa kiiltelevät messinkitulpat, vilisevä miehistö ja täsmällinen sotilaallinen järjestys, joka tavan takaa, rummun päristessä ja miesten rientäessä paikoilleen, ilmeni erikoisen silmiinpistävänä.

Gjert oli saanut luvan lähteä erään luotsin mukana kaupunkiin näkemään sota-alusta, johon kohdistuva uteliaisuus oli tällä kertaa sitäkin suurempi, kun oli kiertelemässä eräänlaisia yhä merkillisemmältä kuulostavia huhuja.

Merkitsevin silmäniskuin kerrottiin, että "Kotkan" viime retki oli ollut "pamppuretki", ja Gjertin toverit samoinkuin satamassa parveileva yhteinen kansa silmäilivät alusta jotenkin arastellen. Joka kerta kun merkkipilli soi, kohosi kuulijain mieleen hämärä mielikuva siitä, että siellä joku sai maistaa patukkaa, ja uteliaat venheet pysyttelivät mieluummin hiukan loitolla.

Kaikessa tuossa oli sen verran totta, että korvetin miehistön keskuudessa tosiaankin vallitsi joltinenkin tyytymättömyys erääseen upseeriin, joka oli kiivautensa vuoksi joutunut vihapidoksi. Lisäksi hän oli erehtynyt rankaisemaan miehistön laulumestaria, joten vorokilta kuului iltaisin salaperäinen laulu, joka pian kaikui satamassa hyvien ja heleiden äänien esittämänä.

Gjertin mieltä oli koko ajan herkeämättä kiinnittänyt tuo merkillinen alus ja kaikki sitä koskevat seikat, ja seuraavana päivänä, kotiin purjehdittaessa, hän ajatteli ainoastaan näkemiään ja kuulemiaan.

Sepä miekkonen, joka voisi käyskellä sellaisen laivan kannella, puettuna kultaa hohtelevaan univormuun!

Fredrik Beck, johon hän oli kiintynyt erikoisin ystävyyden sitein siitä lähtien kuin oli pelastanut hänet selkäsaunasta, oli kertonut hänelle paljonkin.

Tuuli oli käynyt melkoista navakammaksi; ilta ei luvannut laisinkaan kaunista säätä, ja pursi liikkui kotoa kohti, kolme reiviä purjeessa.

Luotsi oli käynyt useita kertoja heitä tähyämässä ja istui nyt tuvassaan korjaillen vanhaa merikarttaa, kun poika asteli laiturilta hyräillen uutta laulua, jonka sanat alinomaa häipyivät tuuleen. Hän pysähtyi hengästyneenä etehiseen saadakseen loppuun asti lauletuksi. Luotsi ja hänen vaimonsa kuulostivat ja vilkaisivat toisiinsa.

Äiti oli parhaillaan kattamassa illallispöytää. Gjertin astuessa sisään oli hänestä helppo nähdä, että hänen mielensä oli merkillisten asiain valtaama ja että hän itse sen tiesi ja tunsi. Nopeasti tervehtien hän tempasi oven pielessä seisovan tuolin, siirsi sen pöydän ääreen ja istuutui, vaikka ateria ei ollut vielä valmis. Hän tunsi kalvavaa nälkää.

"No, Gjert", sanoi äiti Gjertin vähän aikaa istuttua ja katseltua ympärilleen, ilmeisesti odottaen, että häntä kehoitettaisiin kertomaan:

"Olitko laivassa?"

"En @@ en minä, mutta minä juttelin niiden kanssa, jotka olivat olleet. Sitäpaitsi näin kaikki" @@ vakuutti hän, itsetietoisesti päätään nyökäyttäen ja ojentaen kätensä kohti leipäkannikkaa @@ "vieressä olevan kuunari Antonian märssystä. Se ei ulottunut kuin hieman kannenkatosta ylemmäksi; se olisi hyvinkin voinut olla korvetin isovenhe."

@@ "Jos olisi ollut koko joukon pienempi", lisäsi luotsi kuivakiskoisesti, nousi ja vei karttakäärön pienen nurkkakaapin päälle.

Gjert alkoi nyt äitinsä puoleen kääntyen esittää puolustuksekseen erinäisiä vertailuja: kuinka alhaalla kuunarin runko oli levännyt korvetin rinnalla, kuinka sen viiri oli ulottanut vain isoonraakaan j.n.e., mutta isä keskeytti hänen esityksensä:

"Mitä laulua sinä laulelit tullessasi?"

"Oh @@ se oli pamppuretken laulu!"

"Vai niin @@ onko retki tosiaankin ollut sellainen?" kysyi luotsi katsahtaen hieman tutkivasti poikaansa; hän näet ei kuulunut niihin, jotka helposti uskovat huhuja.

Tuo mielenkiintoa ilmaiseva kysymys hiveli tavattomasti Gjertin itsetuntoa. Oikeastaan hän olikin koko ajan mitä palavimmin halunnut kertoa juuri tästä asiasta ja aloitti nyt mitä syvimmän vakuutuksen ilmein:

"Sen voit uskoa, isä! @@ Toiset puhuvat kuudesta, toiset yhdeksästä, mutta että he kaikki ovat saaneet pamppua, kunnes ovat siihen oienneet, on yhtä varmaa kuin se, että @@ että" @@ hän silmäsi innoissaan ympärilleen etsien vakuuttavaa vertauskohtaa ja päätyi vihdoin, kun ei mitään iskevämpää juolahtanut mieleen, verrattain laimeaan kuvaan:

"että käki seisoo tuolla kellon päällä!"

Tiedonanto vaikutti äitiin niin järkyttävästi, että hän istuutui rahille, lautanen sylissään. Hän siirsi säikähtyneenä katseensa pojasta mieheen, jonka ilme häntä sentään hieman rauhoitti.

"Keneltä olet tuon kuullut, Gjert?" kysyi hän vihdoin vakavasti, äänessä yhä vielä huolestunutta sävyä.

"Keneltä olen sen kuullut? Niiltä kaikilta!"

Oivaltaen samassa itsekin, että "ne kaikki" tässä epäuskoisessa ympäristössä merkitsi samaa kuin ei kukaan, hän jatkoi:

"Fredrik Beckiltä. Hän on itse jutellut erään merimiehen kanssa, joka oli vahdissa laivavenheessä, kapteenin ollessa maissa. Hän oli kertonut vielä paljon muitakin ihmeellisiä asioita." Gjert katsahti ympärilleen arvellen kuulijain vihdoin pakostakin täytyvän uskoa.

"Se näyttää olleen hyvinkin luotettava mies!" virkkoi luotsi hupaisen ivallisesti, mutta niin, ettei Gjert ivaa huomannut. Äiti silmäili poikaansa, hieman huolissaan, että hän voisi itsensä paljastaa. "No, mitä hän olikaan vielä kertonut?"

"Oh @@ paljonkin."

"Annahan kuulua!"

"Oli ollut myrsky sellainen, että he kohtasivat mereltä ajelehtimasta kokonaisen tuulen viemän kylän. Pappi oli parhaillaan saarnaamassa vedenhätään joutuneille. Ja sitten he olivat luovineet Gibraltarin salmessa niin lähelle rantaa, että kokkapuu oli kopannut laivaan palmun, jossa istui kokonainen neekeriperhe. Se heidän oli sitten täytynyt viedä takaisin maihin."

Gjert olisi varmaan sepittänyt enemmänkin ihmeellisiä asioita, ellei vanhempain hilpeys olisi alkanut käydä epäilyttäväksi. Piltti pienoinenkin nauroi, koska näki toisten nauravan, ja sai sen vuoksi paljon lupaavan silmäyksen Gjertiltä, joka kohta vetäytyi kuoreensa virkkaen:

"Ette kenties usko sitä todeksi?"

"Tiedätkö, mitä on pajuköyden punominen, poikaseni? Merimiehesi näyttää olleen koko mestari siinä taidossa!" sanoi luotsi istuutuen pöytään.

Mieliala oli hilpeä sekä aterian aikana että sen jälkeen, äidin korjatessa pois astioita.

Gjert jutteli, äiti kulki edestakaisin, isä istui ikkunan luona katsellen ulos ja kuunnellen. Poika kuvaili tosiaankin viehättävän täsmällisesti, mitä kaikkea oli nähnyt ja kertoi meriupseereista ja kadeteista niin vilkkaasti, että äidin täytyi istua kuuntelemaan ja että isä lausui erään keskeytymän aikana hymyillen:

"Sinä, Gjert, tahtoisit varmaan mielelläsi olla sellainen merikadetti!"

"Niin", sanoi äiti, joutuen hetkiseksi tuon häikäisevän ajatuksen lumoihin, "jos hän pääsisi kaupungin kouluun, niin eipä tiedä, mitä hänestä tulisikaan. Sanoohan lukkari, että Gjert on hyväoppinen."

Tuo lausunto varmaan vaikutti luotsiin jollakin tavoin epämieluisasti, sillä hänen kasvonsa vaihtoivat väriä ja hän vastasi hetkisen kuluttua hieman ivallisesti:

"Minun mielestäni Gjert ei ole liian hyvä isänsä säätyyn, enkä minä aio ryhtyä kerjäämään, että hän pääsisi isoisten joukkoon."

Gjertin hyvää mielialaa oli yhä parantanut sellaisen univormullisen tulevaisuuden haavekuva, joten hän ei huomannut varoa isän muuttunutta sävyä, vaan tuli lausuneeksi:

"Äiti arveli tässä eräänä päivänä, että jos minusta voisi tulla sellainen, niin pääsisin maailmassa eteenpäin paremmin kuin ihan tavallinen merimies."

Nuo sanat vaikuttivat kuin tuli tappuroihin. Luotsin jäykät kasvot leimahtivat vihaisen punaisiksi ja hän loi vaimoonsa sanomattoman kylmän ja ivallisen katseen. Sen mykkä ilme sanoi, että hän liiankin hyvin oivalsi, mihin mielialoihin sellaiset lausumat perustuivat.

Hän kääntyi synkkänä poispäin ja virkkoi niin viiltävästi, että hänen vaimonsa vavahti:

"Halveksitko sinäkin isäsi asemaa, poikaseni?"

Gjert tuli innoissaan huudahtaneeksi:

"Fredrik Beckistä tulee merikadetti!"

Muuta ei kaivattukaan. Seurasi vain lyhyt käsky:

"Tule tänne, Gjert!"

Sitten poika sai korvilleen, niin että sinkosi kumoon.

Toista kertaa lyödessään luotsi tuli sattumalta katsahtaneeksi vaimoonsa. Hän oli syöksähtänyt pari askelta eteenpäin, ikäänkuin olisi aikonut temmata Gjertin miehensä käsistä ja seisoi siinä punoittavin kasvoin ja säihkyvin silmin asennossa, joka sai luotsin heti laskemaan kätensä. Heti sen jälkeen hän lähti keittiöön.

Luotsi seisoi hetkisen kahden vaiheella. Sitten hän avasi keittiönoven ja ilmoitti lyhyeen ja terävästi lähtevänsä Gjertin kanssa merelle vielä samana iltana @@ oli varustettava eväät valmiiksi.

Kun hänen vaimonsa hetkisen kuluttua palasi, mukanaan olutnassakka ja muut mukaanotettavat, ei hänestä voinut huomata äskeisen mielenliikutuksen jälkeäkään. Hänen kasvonsa olivat ihan rauhalliset, kalpeat, ja hän käyttäytyi melkeinpä nöyrästi.

Tuuli ravisteli toisinaan rajusti tummia ikkunaruutuja hänen puuhaillessaan matkavarustuksia.

Mutta kun Gjert ja hän jäivät hetkiseksi kahden kesken tupaan, puristi hän poikaa kiinteästi rintaansa vasten ja kuiskasi hänelle itku kurkussa:

"Poikaseni, älä milloinkaan ilmaise isällesi, että pelkäät!"

Puolisot olivat sanoneet toisilleen hyvästi ovella, mutta vaimo seurasi salaa aina laiturille saakka ja istui siellä vielä kauan itkien, piltti pienoinen sylissään.

Sekä luotsin povessa että hänen ympärillään riehui synkeä rajusää hänen sinä iltana lähtiessään merelle.

Norjan hankalaa rannikkoa valaisee nykyään öisin oivallisten meri- ja satamaloistojen rivi. Ei ole kulunut vielä miespolvenkaan aikaa siitä, kun asiat olivat aivan toisin. Silloin oli vielä avaroita alueita, joiden ainoina loistokohtina olivat karien valkoiset hyrskyt.

Kapteeni, joka oli Kristiansandin kohdalla sivuuttanut Oksön majakan, voi kiittää onneansa, jos hänen silmiinsä vilkahti etäältä Kragerön kulmalta Jomfrulandin majakan valo, sillä välillä olevan Arendalin vaarallisen rannikon loistoja ei silloin vielä ollut olemassa.

Ison ja Pikku-Torungin majakat seisovat nyt valkeine torneineen siellä kaukana merellä, kumpikin autiolla nimikkosaarellaan.

Pienempi saari näyttää ohikulkijasta olevan hädin tuskin niin avara, että valkoinen majakkatorni ja sen vieressä sijaitseva vartijanasunto siihen mahtuvat. Majakka sijaitsee karun yksinäisenä ulkona ulapalla, jonka pärske myrskysäällä kastelee sen seinää, kotkien ja merilintujen lentäessä paksuja lasiruutuja vasten, niin että putoavat kuolleina alas.

Yhdysliikenteen mantereen kanssa keskeyttää kovana vuodenaikana jääsohjo, joka tekee jalan käymisen yhtä mahdottomaksi kuin venhein soutamisen, puhumattakaan harvinaisemmista tapauksista, jolloin ahtojää ajautuu esteeksi.

Kahdeksantoistasataakaksikymmentäluvun alkuvuosina @@ suunnilleen parikymmentä vuotta ennen näiden majakkain rakentamista ja ylempänä kerrottuja tapahtumia aikaisemmin @@ sijaitsi Torungissa mökki, jonka takaseinä ja toinen pääty puskivat melkein räystästä myöten kiviraunioon. Näytti siltä kuin rakennus olisi kyyristynyt antaakseen rajutuulen pyyhkiä ylitsensä.

Matala ovi oli maanpuolella, sekin luultavasti tuvan suojaamiseksi @@ kahdesta pienestä ikkunasta voivat asujaimet katsella merelle. Rannalla, parin kierinkiven välisessä aukossa, lepäsi venhe.

Kun astui korkean kynnyksen yli sisään tai pikemmin alas tupaan, näytti se odottamattoman avaralta, ja siellä oli koko joukko sellaista kalustoa, jota ei olisi voinut edellyttää tapaavansa.

Suuri kaappi astioineen oli varmaan aikaisemmin sijainnut toisessa ympäristössä, ja sen takana nurkassa seisoi vanha, tomuuntunut rukki, jonka kelalta vielä riippui ruskeanharmaa villatukko. Erinäisten seikkojen nojalla saattoi arvata, että talossa oli aikoinaan asustanut naishenkilö, ja että tuo villatukko oli ollut hänen viimeinen kehrättävänsä.

Rahilla lieden luona istui nyt yksinäinen ukko, useimmiten suutarintöissä askarrellen. Toisinaan hän saattoi pikilankaa kiskoessaan lausua vanhan tavan mukaan jonkin sanan ääneen, ikäänkuin olisi otaksunut elämänkumppaninsa olevan vielä kuuntelemassa.

Hänen karuissa, hieman raskasmielisissä kasvoissaan näkyi silmiinpistävin voimakkaiden piirteiden jälkiä, ja kaljun päälaen ympäriltä laskeutuivat valkoiset hiukset korville ja niskaan.

Messinkisankaisten lasien yli vinosti vieraaseen suuntautuva silmäys, jolla hän tervehti tulijaa, oli vain ehdollinen kehoitus; hänen sisäänpainuneen suunsa ja terävän leukansa pielessä näkyvä piirre sitävastoin ilmaisi riittävän selvästi, että piti hyvinkin silmällä, mitä häneltä tahdottiin ja ettei häntä saatu kauemmaksi kuin hän itse halusi.

Jurous oli yleensäkin hänen huomattavimpia ominaisuuksiaan. Se oli sananlaskuksi muuttuneena tunnettu avaroilla alueilla. Jos ryhtyi hieromaan hänen kanssaan kalakauppaa satamassa, niin ensimmäisestä tinkimisyrityksestä saattoi johtua, että hän läksi soutamaan pois, tyynesti, mutta auttamattomasti.

Useimmiten hänellä oli venheessään halkoja, sillä merensaaressa kaivattiin polttopuuta.

Muuten hänestä tiedettiin vain, että hän oli aikomaan ollut luotsi ja että hänellä oli ollut juoppo poika, jonka vuoksi isä oli vihdoin menettänyt toimensa. Hänen arveltiin tällöin ottaneen pojan syyn vastattavakseen. Sittemmin hän oli alkanut kartella ihmisiä ja oli muuttanut vaimoineen Torungiin, minne he pojan hukuttua olivat ottaneet luoksensa pienen orvon pojantyttärensä.

Ei ollut helppo sanoa, mistä hän sai elatuksensa, lukuunottamatta pientä suutaroimista, kalastusta, jonka tuoton hän tavallisesti möi laivoihin, sekä varhaisempina vuosina harjoittamaansa vähäistä linnustusta.

Eräs hänen toimiansa, josta hän sai pieniä vakinaisia korvauksia erinäisiltä luotseilta ja tuttavilta, oli siinä, että hän piti syksyiltoina takassaan tulta, jotta ulkona pimeällä ulapalla purjehtivat saattoivat ikkunain valonhohteesta päätellä Torungin aseman.

Niin asia ainakin julkisesti selitettiin. Toisaalta ei sovi pitää mahdottomana sitäkään, että tämä Jakobin yötyö samalla, ehkäpä ensi sijassakin, hyödytti salakuljetusta, joka siihen aikaan rehoitti näillä rannikkovesillä: alukset saapuivat yön pimeydessä lähelle manteretta purkamaan lastiansa.

Joka tapauksessa oli ukko liian viisas ryhtyäkseen suoranaisesti sellaisiin hommiin. Mutta toisinaan hänen tupaansa sentään vieri merkillisiä lahjoja: katajaviinanassakoita, kahvi-, tupakka- ja jauhopusseja y.m.s., ja hän eleli yleensäkin silmiinpistävän äveriäänä kaukana merenluodossaan.

Hänet muistettiin nähdyn kirkolla ainoan kerran silloin, kun hän toi sinne vaimonsa ruumiskirstua. Pastorin heittäessä multaa kirstun kannelle vierivät Jakobin poskille kyyneleet, ja huomattiin, ettei hän lähtenyt kalmistosta ennenkuin illan pimetessä.

Viime vuosina oli "vanha Jakob", kuten häntä nimitettiin @@ hänen täysi nimensä oli Jakob Raklev @@ käynyt sairaalloiseksi, joten hänen ei ollut enää helppo soutaa aina kaupunkiin asti. Vanhan luuvamman vuoksi hänen oli toisinaan vaikea päästä veneeseenkään. Niinpä hän enimmäkseen istui lämpimissä pukimissaan lieden luona sisätöissä askarrellen.

Toisinaan, kun pojantytär @@ vankkatukkainen tyttölapsi, jonka kintereillä aina juoksi pörhöinen koira @@ syöksyi huoneeseen, niin että ilma viuhui hänen ympärillään, ja kertoi näkemiänsä, saattoi vanha Jakob viehättyä astelemaan ikkunaan, vieläpä @@ tosin jurosti muristen ja hieman vaivalloisesti @@ pihallekin asti kaukoputkilleen. Siellä hän asettui siten, että voi käyttää pojantyttären olkapäätä tukena; vanha käsi näet muuten vapisi liikaa. Vanhuksen alinomaa väitellessä vastaan yritti tyttönen suunnata kaukoputkea oikeaan. Hän näki paljain silmin ainakin yhtä selvästi kuin ukko laseillaan ja käytteli paremmuuttaan sangen omavaltaisesti. Ukko mukautui siihen, vaikka hänen lyhyenlainen kärsivällisyytensä joutuikin kovalle koetukselle.

Ukon juro käytös hälveni vähitellen molempien ihmetellessä, mikä laiva saattoi olla näkyvissä tai miten jokin siinä ilmenevä omituisuus oli selitettävissä. Vihdoin, lausuttuaan varman mielipiteensä, vanhus kömpi takaisin tupaan.

Niin hänet ahdistettiin ulos kuin muriseva karhu pesästään ja joka kerta hänen juroutensa säännöllisesti suli. Itse asiassa hän kovin ylpeili pojantyttärensä kelpoudesta.

Tyttönen mainitsi milloinkaan erehtymättä kaikki paikkakunnan purret ja laivat ja voi aina täsmälleen sanoa, mikä purjehtija oli miehiään.

Eräänä päivänä hän sentään joutui ymmälle. He näkivät lipussa puolikuun, joka sai ukonkin ällistymään. Kohta hän kuitenkin lyhyesti ja päättävästi selitti sen olevan "barbareskin". Selitys tyydytti tyttöä hetkisen, mutta sitten hän tiedusteli:

"Mikä on barbareski, isoisä?"

"Se on turkkilainen."

"Entä turkkilainen?"

"Turkkilainen @@ se on, tuota @@ mahomettilainen @@"

"Mahu @@ Muha?"

"Muhamettilainen @@ sellainen merirosvo."

"Merirosvo?"

Ukko ei tahtonut mielellään vääjätä tässä asiassa, vaikka tyttö kovin häntä ahdisti. Hänen mieleensä johtui vanhoja juttuja ja hän selitti kuivakiskoisesti.

"Ne menevät Itämerelle @@ Venäjälle @@ ihmisenlihaa suolaamaan."

"Ihmisenlihaa!"

"Niin. Toisinaan ne ryöstävät laivoja merelläkin ja suolaavat siellä."

Tyttö käänsi häneen suuret, säikähtyneet silmänsä ja sai ukon siten jatkamaan:

"Ne pyydystävät varsinkin nuoria tyttöjä. Niiden liha on hienointa ja sitä kuljetetaan tynnyreittäin suurturkille."

Viimeisen valtin esitettyään ukko aikoi lähteä takaisin tupaan, mutta tyttö pidätti hänet nopeasti kysyen:

"Tähystelevätkö ne kaukoputkellakin laivastaan?"

Ukon myönnettyä hän pujahti mitä pikimmin ovesta sisään ja pysytteli visusti tuvassa niin kauan kuin alus oli ikkunasta nähtävissä.

Heidän mielialansa olivat kerrankin muuttuneet. Vanhus istui veitikkamaisena työssään; tyttö oli hiljainen ja alakuloinen. Mutta vihdoin hän huudahti harmistuneena:

"Miksi ei kuningas niitä hävitä? Jos minä olisin sotalaivan kapteeni, niin @@"

"Niin, jos sinä olisit sotalaivan kapteeni!" toisti ukko.

Tällaisia asioita paljoakaan kauemmaksi ei tytön ajatuspiiri ulottunut.

Elisabet @@ se oli hänen nimensä @@ oli kasvuvuosinaan nähnyt varsin vähän ihmisiä, ja viimeisinä vuosina, isoäidin kuoltua, olivat he, hän ja isoisä, olleet saaren ainoat vakinaiset asukkaat.

Toisinaan saattoi sentään saaressa käydä venhe joillakin asioilla, ja parisen kertaa oli hän käynyt Arendalissa tätiänsä tapaamassa. Isoisä oli opettanut hänet lukemaan ja kirjoittamaan. Paitsi raamatusta, virsikirjasta ja heidän hallussaan olevasta "tanskalaisten ja norjalaisten merisankarien mainetöitä" esittävästä teoksesta lukemiaan oli hänen pääasiallisena henkisenä ravintonaan ollut se, mitä oli sopivina hetkinä saanut harvasanaisen isoisän kertomaan nuoruudenajan merimieselämästä.

Heillä oli tuvassa pieni kehyksetön kuva, se esitti Lyngörin meritaistelua, jossa ukko oli ollut mukana. Siinä nähtiin fregatti Najaadi sekä kolme prikiä hurjasti taistelemassa englantilaista linjalaivaa Dictatoria vastaan, joka priki Kalypson ohella lepäsi poikittain ahtaan sataman suulla ja ampui Najaadin ihan nuuskaksi. Laivojen nimet olivat painettuina luettavina alareunasta.

Pienessä kuvassa näkyi oikeastaan vain mastonhuippuja, tykinsuita ja savuista sekamelskaa, mutta se oli ollut vuosikausia tyttösen elämän sisältönä. Monet kerrat hän oli ajatuksissaan ollut taistelussa mukana ja lyönyt engelsmannin.

Sotalaivat ja meriupseerit olivat korkeinta, mitä hänen mielikuvituksensa osasi keksiä, ja hänen sydämensä hartain toivo oli, että sotalaiva kulkisi kerran niin likeltä Torungia, että voisi selvästi nähdä, mitä kaikkea sellaisessa aluksessa oli.

Vanhan Jakobin käytyä kivulloiseksi kuljetti laivuri Kristiansen usein muonavaroja ja muita tarpeita Torungiin. He sopivat aina hyvin, sillä vanhus piti aina huolen asioistaan. Ajan mittaan laivuri Kristiansen alkoi käydä saaressa säännöllisesti useita kertoja vuodessa.

Hänen poikansa, Salve, oli pienestä pitäen liikkunut kalastaja venheessä näillä vesillä. Hän oli kasvanut näiden karien ja kallioiden keskellä.

Nähdessään ensi kerran Elisabetin hän oli jo ollut merillä jungmannina @@ hän oli kenties kahdeksantoista vuoden ikäinen, tyttö vain neljäntoista.

Salve oli siihen aikaan kisojen kuningas sekä Sandvigenissä että
Vraengenissä ja tiesi sen hyvin itsekin.

Hänellä oli musta tukka, tummat silmät ja teräväpiirteiset älykkäät kasvot. Hän oli tosin verrattain lyhyt varreltaan, mutta voiman vajauksen korvasi hänen vilkkautensa ja kätevyytensä, joten hän pelasti itsensä monestakin pulasta, johon hänen härnäämishaluinen kielensä hänet useinkin saattoi.

Eräänä syksynä kun hänen aluksensa saapui aikaisin kotiin, oli hän isänsä mukana Torungissa ja näki hänkin vanhuksen pojantyttären mutta ei suvainnut virkkaa hänelle sanaakaan. Ivailihan vain, että tyttö muistutti haikaraa.

Kun näki tytön, jonka yllä oli paksu punaruutuinen villahuivi, kulmat taakse solmittuina, täytyi myöntää ettei vertaus ollut ihan tuulesta temmattu. Joka tapauksessa Salve selitti kotiin palatessaan, ettei hän ollut vielä milloinkaan nähnyt moista "kuvatusta" naisekseen ja että olisi hauska nähdä hänen laihoine käsivarsineen ja säärineen tanssivan "kuin heinäsirkka".

Seuraavalla kerralla tyttö toi hänen nähtäväkseen isoisän hopeakuorisen kellon, ja siten syntyi keskustelua.

Aluksi Salvesta tuntui, että tyttö oli tyhmä. Hän kyseli kaikenlaista ja näytti ajattelevan, että Salven täytyi ehdottomasti kyetä vastaamaan. Niinpä hän tahtoi vihdoin saada tietää, miten Arendalin isoiset henkilöt elivät ja varsinkin miten rouvat käyttäytyivät.

Salve uskotteli hänelle huvikseen jos jotakin; tyttö kuunteli ihan lapsellisen herkkäuskoisena. Mutta kotiin palatessaan Salve kuitenkin tunsi katuvansa, oivalsipa vielä lisäksi, että tyttö oli tavallaan kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Hän sai katua asiaa vielä tuntuvamminkin, sillä vanha Jakob oli saanut kaulia hänen jaarituksensa ja oli sydämystynyt.

Salven jälleen saapuessa oli ukko sangen jörömäinen, joten tuvassaolo ei tuntunut ollenkaan viihtyisältä. Niinpä Salve lähtikin kohta työhönsä.

Sen kestäessä tyttö kertoi hänelle "Najaadista", jossa hänen isoisänsä oli ollut mukana.

Salve, joka oli ottanut nokkaansa ja arveli ukon käyttäytyneen "koiramaisen epäkohteliaasti", pisteli kertomuksen lomaan pilkallisia huomautuksia, joita tyttö ei innoissaan huomannut tai ei käsittänyt. Salve nauroi epäuskoisena:

"Vanha Jakob 'Najaadissa'! Sitä ei liene kukaan tätä ennen kuullut!"

Vanha Jakob astui onnettomuudeksi samassa ulos, koska vieraat olivat lähtemässä. Tyttö kääntyi hänen puoleensa harmista punastuneena ja huudahti:

"Isoisä! Hän ei usko, että sinä olet ollut mukana 'Najaadissa'!"

Ukko vastasi ensin, ikäänkuin ei olisi viitsinyt moiseen kajota:

"Oh, tuo kai on jälleen tyttöletukan lorua!"

Mutta miten olikaan, lieneekö syynä ollut turhamaisuus ja poikanulikkaan kohdistuva kiukku vai sattuiko hän vilkaisemaan pojantyttäreensä, joka seisoi siinä ilmeisesti kiihtyneenä ja vihamielisenä @@ kohta ukko pui jykeviä nyrkkejään ja jyrisi nuorukaiselle:

"Jos tahdot tietää, sinä hulttio, niin sanon sinulle, että olen seisonut 'Najaadin' patterissa" @@ tässä hän tömisti jalkojansa ikäänkuin olisi vieläkin seisonut sotalaivan kannella @@ "miesten joukossa, joiden vertaisia sinä et tule koskaan näkemään, kun 'Dictator' yhdellä iskulla ampui poikki kaikki kolme mastoa ja kokkapuun, ja yläkansi putosi rytisten alakannelle."

Viimeinen lause oli sanasta sanaan lainattu "Tanskalaislen ja norjalaisten merisankarien mainetöistä", ja noita rivejä piti vanhus kaikessa hiljaisuudessa kunniamitalin veroisina. Hän lisäsi, yhä samassa asennossa, pyhää kirjakieltä jäljitellen:

"Laivan ruhjoutuessa ehti se, joka tätä kertoo, parahiksi pelastua heittäytymällä tykkiportista mereen."

Mutta sitten hän jatkoi ihan vapaasti, ylevän kieliparren kahleista irtautuen, nyrkkiään heristäen ja kulkien venheelle peräytyvän Salven jäljessä:

"Me emme kuljekaan valheen kengillä emmekä jaarittele joutavia, kuten sinä, vaivainen penikka, ja ellen ajattelisi isääsi, joka varmaan ymmärtää sinua kurittaa, niin pehmittäisinpä selkäpuoltasi, kunnes et enää paljoakaan piipittäisi!"

Lausuttuaan tuon @@ varmaan pisimmän puheen, mitä oli viimeksikuluneina kolmenakymmenenä vuotena pitänyt @@ vanha Jakob nyökäytti päätään Salven isälle ja astui takaisin tupaan.

Tyttö oli kovin onneton nähdessään Salven lähtevän sillä tavoin, suvaitsematta edes hyvästi sanoa. Isoisäkin oli kärtyisä, sillä hän pelkäsi menetelleensä tyhmästi ja rikkoneensa suhteen laivuriin.

Salve saapui jälleen seuraavana syksynä, käytyään sillävälin
Liverpoolissa ja Havressa.

Ensi kerralla hän hieman arasteli. Hänen isänsä ja vanha Torungin Jakob olivat kumminkin tuosta jutusta huolimatta, pysyneet koko ajan hyvissä väleissä. "Jääkarhu" @@ kuten Salve ukkoa nimitti @@ näytti kerrassaan unohtaneen, mitä oli tapahtunut ja mitä kaikkea hyvää hän oli tullut nuorelle miehelle luvanneeksi.

Tytön kanssa hän pääsi helposti sovintoon @@ tyttö oli jo oppinut olemaan kertomatta kaikkea isoisälleen.

Laivurin ja vanhan Jakobin nauttiessa tuvassa sydämenvirvoitusta kantoi Salve tavaroita venheestä kellariin. Elisabet kulki hänen mukanaan edestakaisin, ja keskustelu liikkui kompassin koko alueella.

Kyseltyään Salvelta Hâvre de Grâce'ista, niissä viimeksimainittu oli käynyt, ja Amerikasta, missä hän ei ollut käynyt, tiedusteltuaan, oliko hänen kapteeninsa rouva yhtä hieno kuin sotalaivan kapteenitar ja eikö Salvekin aikonut tuonnempana etsiä itselleen ylhäistä puolisoa, Elisabet tahtoi vihdoin saada hymyilevältä merimiehellä kuulla, voivatko upseerien vaimot milloinkaan olla mukana sodassa.

Siitä pitäen Salve tahtoi aina päästä isänsä mukaan näille retkille.

Elisabethin kasvot olivat viime aikoma muuttuneet ihmeen viehättäviksi. Niissä saattoi toisinaan ilmetä merkillinen vakavuus, mutta siitä huolimatta tyttö oli yhtä lapsellinen kuin ennenkin. Ja silmät, ne olivat sellaiset, että oli vaikea löytää toisia niiden veroisia.

Viimeksi saaressa käydessään Salve kertoi Sandvigenin kisoista, tahtoipa vielä saada kuuntelijaansa hieman tajuamaan, että tytöt pitivät häntä erikoisessa arvossa. Mutta nyt hän sanoi väsyneensä heidän kanssaan karkeloimaan.

Elisabet oli ylen utelias ja saikin Salven tunnustamaan, että hän oli talven kuluessa ottanut osaa kahteen kelpo tappeluun. Tyttö loi häneen säikähtyneen katseen ja kysyi hieman hidastellen:

"Olivatko ne sinulle jotakin tehneet?"

"Eivät @@ eivät mitään erikoista @@ kisoissa on useimmiten lopuksi sellainen ylimääräinen tanssi. @@ He vain tahtoivat tanssia sen kanssa, jota minä olin aikaisemmin pyytänyt."

"Onko se niin vaarallista? @@ Kuka se sitten oli? @@ Tarkoitan: mikä hänen nimensä oli?"

"Toisen nimi oli Maria ja toinen oli Anna, Herluf Andersenin tytär. @@ Saat uskoa, että he olivat kauniit! @@ Annalla oli valkoinen liivi ja korvakellukat ja hän tanssi niin, ettet ole koskaan nähnyt aluksen niin soreasti aalloilla keinuvan @@ sen tunnusti perämies Gjörskin."

Tämän keskustelun asiallisena tuloksena oli, että Elisabet ymmärsi tyttöjen Arendalissa ja yleensäkin niissä satamissa, missä Salve oli käynyt olevan kaikkien hyvin puettuja.

Salve lupasi seuraavalla kerralla, Hollannista palatessaan, tuoda hänelle kiiltävillä hopeasoljilla varustetut sahviaanikengät.

Sen hän lupasi lähtiessään, ja Elisabet antoi hänen ottaa tarkan mitan jalastaan @@ varmuuden vuoksi kahteen kertaan. Hänen poskensa rusottivat ja hän pyysi Salvea pitämään asiaa hyvin mielessään.

* * * * *

Vuoden kuluttua Salve palasi, kengät mukanaan. Niissä oli hopeasoljet ja ne olivat ylen hienot, mutta olivatkin vieneet häneltä puolen kuun palkan.

Elisabet oli nyt sirommissa pukimissa, ja näytti melkein täysikasvuiselta. Hän harkitsi, ennenkuin otti kengät vastaan, eikä kysellyt enää kaikenlaista kuten ennen. Ei hän myöskään tahtonut jäädä kahdenkesken venheen luo juttelemaan, vaan halusi mieluummin saada Salven lähelle toisia.

"Etkö näe, kuinka ankara aallokko on? Venhe voi paiskautua pirstoiksi kallion kupeeseen" @@ väitti Salve. Mutta Elisabet tiesi, ettei tuo ollut totta, nakkasi keveästi niskaansa ja lähti yksin astelemaan pihaan päin. Salve lähti heti hänen jälkeensä.

Tyttö oli varmaan oppinut tuon kaiken Arendalissa, missä hän oli syksyllä uudistanut kasteensa liiton ja oli asunut tätinsä luona.

Mutta ihmeen kauniiksi hän oli sillä välin kasvanut @@ sen huomasi
Salve nyt melkein ällistyen.

Hyvästeltäessä ei Salve enää keveästi naureskellut, kuten aina ennen, vaan oli pikemmin hieman hämillään @@ hän ei oikein tiennyt, miten olisi oltava. Ja jälkeenpäin tyttö askarrutti hänen mieltänsä siinä määrin, ettei hän voinut muuta ajatellakaan.

Vanha "Juno", jonka miehistöön Salve kuului, odotteli Sandvigenissä koillistuulta päästäkseen lähtemään. Alus, jossa oli yhdeksäntoista miestä, oli useita vuosia purjehtinut Amerikan vesillä ja toisinaan Pohjanmerelläkin, ja se luettiin siihen aikaan Arendalin suurimpien laivojen joukkoon kuuluvaksi.

Sen lähtö ja paluu olivat merkkitapauksia koko seudulla, ja sen miehistöön kuulumista pidettiin kunniana, sitäkin enemmän, kun sen kuljettaja ja enimpäin osakkeiden omistaja, kapteeni Beck, oli harvinaisen etevä ja onnekas päällikkö.

Kun "Juno" puolenpäivän rinnassa kohotti ankkurinsa ja sievoisessa luodetuulessa vähin purjein lipui ulapalle, seisoi laitureilla paljon katselijoita. Useimmat miehistä olivat täältä kotoisin, ja matkan tiedettiin muodostuvan harvinaisen pitkäksi.

Aluksessa oli vielä kapteenin poika, nuori meriupseeri Carl Beck sisarineen sekä pieni seurue heidän tuttaviaan. He aikoivat mukana kuljettamassaan purjevenheessä lähteä maihin Torungsaarten tienoilla.

He halusivat seurata mukana mahdollisimman kauas ja olivat senvuoksi järjestäneet pienen huvimatkan. Sen kestäessä aikoivat herrat ampua vesilintuja, joita keväisin, muuttoretken aikana, lepää siellä kareilla suurin joukoin.

Aluksen kulkiessa kello neljän tienoissa iltapäivällä Pikku Torungin ohi seisoi Salve Kristiansen keulakannella katsellen saarta kohti.

Hyökylaineet kimposivat siellä täällä salakareista valkoisina suihkuina, ja taivaanrannalla lepäävät, laskevan auringon kultaamat synkeät pilvet ennustivat tuimaa säätä. Senvuoksi lähti seurue laivasta jo Pikku-Torungin luona, vaikka alkujaan oli ollut aikomus seurata isomman saaren tienoille saakka.

Alaston kallioluoto lepäsi ilta-auringon hohteessa kuin keinuva laivanrunko, vaahtopäärme ympärillään. Salve näki Jakobin pojantyttären seisovan tuvan seinämällä kaukoputkella tähystämässä. Mutta Salve oli hetkisen kiusallisen epätietoinen, katseliko tyttö purjevenheeseen astujia vai häntä itseään.

Nuori merimies oli tahallaan valinnut silmiinpistävän paikan. Hän seisoi taakiin nojaten sellaisen jäähyväisalakuloisuuden vallassa, että olisi tehnyt mieli itkeä; hänelle näet oli ylen voimallisesti selvinnyt, että hän rakasti tyttöä.

Saadakseen selville, ketä kohti kaukoputki oli suunnattu, hän heilutti lakkiansa, ja hänen kasvoissaan loisti ankara ilo, kun hän näki tytön vastaavan tervehdykseen. Hän kohotti taas lakkiansa ja näki kaukoputken jälleen vastaukseksi heilahtavan.

Mietteisiinsä vaipuneena seisoi Salve siinä katsellen hämärän peittoon painuvaa saarta.

Hän oli saanut uutta rohkeutta koko matkan varalle.

Bostonista hän ajatteli ostaa hameen ja sormuksen ja kotiin päästyään oli hänen ensimmäisenä tehtävänään oleva lähteä kysymään Elisabetilta jotakin.

Äkkiä hän säikähti kuullessaan nimeänsä huudettavan ja kysyttävän, halusiko hän saada paukun herätteekseen.

Oli näet komennettu reivaamaan, koska tuuli näytti yöksi yltyvän.

Vahtivuorot oli järjestetty iltapäivällä ja molempain puolten vahdit oli jaettu niinkuin matkan ensimmäisenä päivänä ainakin.

Salve oli koiranvahdissa. Purjehdittiin pimeässä, kaksi reiviä märssypurjeessa, kovassa aallokossa ja kuu repäisi silloin tällöin aukon savuna kiitäviin myrskypilviin, joten voi vilahduksittain nähdä koko laivankannen, aina keulakannella seisovan tähystäjän epäselvään hahmoon saakka.

Kelannokalla istui öljyvaatteissaan merimies, joka varmaankaan ei ollut sulkenut silmiään viimeisenä maissa viettämänään vuorokautena. Hän nuokahteli alinomaa, ankarasti yrittäen pysyä valveilla. Aika ajoin hän nousi ja koki käsiään heiluttamalla saada lämpimäänsä. Hän lauleli puolittain ruotsalaista laulua "uskollisesta flikasta", jota hän toivoi vierellensä, koska "aika muutoin käydä voi niin ylen pitkäksi" @@ lauloi, nuokahti ja lauloi jälleen. Toisinaan meren hyöky vihma hänet äkeästi herätti, mutta se ei auttanut kovinkaan kauan. Pian alkoi taas kaikua tuo ylen alakuloinen laulun sävel.

Salvea, jonka veri levottomana kuohui, ei ollenkaan haluttanut lähteä nukkumaan. Hän käyskeli nyt omissa haaveissaan kuunnellen laulua, joka hänestä kaikui ihmeen vaikuttavalta. Nuokkuva merimies ei ollenkaan aavistanut esittävänsä taidettaan syvästi liikutetulle kuulijakunnalle.

* * * * *

Tämän yön vietti laivasta lähtenyt seurue vanhan Jakobin luona
Torungissa.

He olivat aluksi yrittäneet risteillen päästä isompaan saareen, mutta aallokko kävi ankarammaksi, tuli pimeä ja pian havaittiin, ettei kysymyksessä ollut mikään huvipurjehdus naisväen seurassa.

Koska pari kolme päivää kestäväksi suunniteltu jahtiretki olisi kotiin käännyttäessä mennyt ihan pilalle, päätettiin yöpyä Pikku Torungissa odottamaan aamua.

Vanha Jakob hämmästyi kovin, kun illalla koputettiin ovea ja hän lieden valossa näki tupaansa tulvahtavan herrasväkeä, kuusi henkeä, niiden joukossa kaksi naishenkilöä. Hän kääntyi tuolillaan ja varjosti kädellään silmiänsä paremmin nähdäkseen.

Joukko haltiattaria ei varmaankaan olisi herättänyt suurempaa uteliaisuuden sekaista säikähdystä Elisabetissa, joka oli istunut uneliaana lieden ääressä, makuullemenon aikaa odotellen.

Solakka ja sievä hän oli, ja hänen kasvonsa herättivät huomiota @@ sen näki tulijain etunenässä kulkeva Carl Beck ensi silmäyksellä. Hänen katseensa jäi seurailemaan tyttöä, joka hämillään ja punastuen riensi korjaamaan pois lieden luo penkille jäänyttä hameenmiehustaa.

"Hyvää iltaa, vanha Jakob!" tervehti tulija suorasukaiseen, miellyttävään tapaansa, astuen ukon luo ja laskien reippaan luottavasti kätensä hänen olalleen. "Saatpa tyytyä siihen, että sinua hieman häiritsemme tänä iltana, me kaikki, ja jäämme luoksesi aamupuolelle asti, jolloin sää kevenee. Emme uskaltaneet lähteä pimeässä polskuttamaan Isoon Torungiin, kun oli nämä naishenkilöt venheessä." (Hän osoitti nauraen sisartaan ja hänen ystävätärtään). "Onhan sinulla itselläsikin naisväkeä hoivissasi, joten kyllä tiedät, miten on laita."

Vanhusta näytti miellyttävän tulijan hupainen käytöstapa. Hän nousi ja teki tilaa lieden luo pyytäen heitä tyytymään siihen, mitä oli. Samalla hän käski Elisabetia hakemaan ulkoa lisää puita liettä varten.

Seurueen sijoittuessa lieden ääreen niin hyvin kuin osasi lähti Carl Beck soutajien kanssa hakemaan eväsvaroja. Hän tuli takaisin heti Elisabetin jäljessä, hänkin puusylystä kantaen. Hän heitti kantamuksensa nauraen lattiaan ja huudahti:

"Nyt pistetään booliksi, kuten ruotsalainen sanoo, mutta sitä ennen eväät esille!"

Ei ollut puutetta muonavaroista, joita seurue nautti hilpeästi jutellen saadakseen ajan kulumaan. Sitten tuli "booli", erilaisista väkevistä ja hienoista aineksista kokoonpantu juoma, jonka salaperäisestä valmistuksesta piti huolen Beck, tuntija.

Vihdoin se sytytettiin ja lasit täytettiin, sinisen liekin palaessa.

Carl Beck, puettuna somaan upseerinnuttuun, istui kahdareisin penkillä ja lauloi lasi kädessä pari tunnelmallista seuralaulua toisten yhtyessä loppukertoon.

Vihdoin hän esitti reippaan merimieslaulun, jonka johdosta aljettiin kertoella tarinoita viime sodasta.

Vanha Jakob oli hupaisen mielialan ja hyvien eväiden vaikutuksesta käynyt huomattavan hilpeäksi, lausuipa silloin tällöin jonkin sanankin. Turhia näyttivät kuitenkin olevan kaikki yritykset saada hänet itsensä kertomaan. Ainoastaan Lyngörin taistelun ollessa hetkisen pohdinnanalaisena hän esitti pienen "kaskun", kuten itse sanoi.

"Niin", virkkoi hän asettaen varovasti takaisin tyhjentämänsä lasin, "taistelu oli tuima. Valtakunta menetti siinä uljaan aluksen ja monta kelpo meripoikaa! Mutta sitä henkilöä, joka opasti englantilaisen Sandön tienoille, painaa Jumalan kirous @@ kukaan ei edes ole tiennyt hänen nimeänsä. Hänen kerrotaan heti taistelun jälkeen katumuksesta surmanneen itsensä kuten Judas Iskariot. Mutta Sandön väylän suulla on kari niin matalassa, että siinä voi vähän veden aikana seisoa merisaappaissa, siellä hänet nähdään kuutamoöinä seisomassa ja surkeasti apua anomassa, kunnes vesi vihdoin kuohuu yli hänen päänsä. Mutta Jumala armahtakoon sitä, joka soutaa luo aikoen hänet pelastaa! Hänen näkyviin tulonsa merkitsee aina rajuilmaa."

"Oletko itse hänet joskus nähnyt, Jakob?" kysyi Carl Beck.

"Totta puhuakseni olen, eräänä iltana niillä vesillä purjehtiessani, ja myrsky siitä syntyi niin melkoinen, että olimme hyvillämme päästessämme Sandöhön."

Siten heränneen tunnelman johdosta syntyi verrattain pitkä vaitiolo, jonka Carl Beck keskeytti alkaen karkoittaa uneliaisuuttaan laulamalla. Laulun loppukertoa toistaessaan hän tervehti lasiaan kohottaen naisseuralaisiaan, jotka istuivat hieman uupuneina ja lyyhistyneinä penkillä, ja heidän ylitsensä Elisabetia, joka seisoi peremmällä, valppaana heidän kaikkien edestä.

Lieden tuli valaisi Carl Beckin kauniita ruskeita kasvoja. Hänen sysimustan kiharan tukkansa sanottiin olevan perintöä hänen varhain kuolleelta äidiltään, joka oli kotoisin Brestistä. Hän näytti kieltämättä miehekkäältä ja muhkealta siinä istuessaan ja hilpeydellään pitäessään yllä toisten hyvää tuulta.

Vähitellen aljettiin yhä useammin tarkastella säätä, joka oli jo melkoisesti tyyntynyt, ja aamun sarastaessa koko seurue oli jälleen venheessä, jossa purjehdittaessa sopi levollisesti nukkua.

Mutta Elisabetin mieltä askarrutti vielä kauan jälkeenpäin se komea meriupseeri, joka oli ollut lieden ääressä istumassa. Hän saattoi pitkät ajat houkutella esiin ennen näkemäänsä, varsinkin sitä hetkeä, jolloin laulaja oli kohottanut lasiaan hänen puoleensa kääntyen.

Siitä pitäen purjehti meriupseeri Carl Beck usein Toringiin merilintuja ampumaan, mieluimmin yksinään pienessä purressaan. Mutta Elisabet varoi vaistomaisesti joutumasta hänen kanssaan kahden kesken; vanha Jakob oli aina läsnä.

"Juno" saapui onnellisesti Bostoniin, missä Salve kulutti suuren osan palkkaansa ostamalla hamekangasta, silkkisiä liinoja ja kaksi tukevaa sormusta, joihin oli kaiverrettu heidän nimiensä alkukirjaimet. Bostonista he kuljettivat kanadalaisen lastin Grimsbyhyn, purjehtivat sieltä Liverpooliin ja taasen takaisin Qvebeckiin.

Yksitoista kuukautta matkalle lähdön jälkeen oli alus nyt Itämerellä, viemässä Memelistä New-Yorkiin parru- ja lankkulastia. Tarkoitus oli ohimennen poiketa hankkimaan muonavaroja kotipuolesta, jonne oli otettu kuljetettavaksi jokin määrä kappaletavaraa.

Memelin edustalla olivat jääsuhteet olleet epäsuotuisat ja kova onni näytti yhä vainoavan alusta: Skagerrakissa he äkkiä havaitsivat joutuneensa ajojäihin, joihin oli jäätävä kenties viikkokausiksi.

Itämerellä oli tavaton pakkastalvi, ja he näkivät jäätyneellä ulapalla kaikkien kansallisuuksien lippuja, kohtalotovereita.

Ei auttanut muuta kuin odottaa ja toivoa; muonavaroista, joita jo oli niukalta, saattoi tulla pahakin puute, ellei ajojää pian hellittäisi.

Mutta ikäväksi se kävi, varsinkin Salvesta, jonka kaipuu kotipuoleen oli muuttumassa kuumeeksi @@ hänen mielenlaatunsa ei erikoisesti soveltunut sellaisia Tantaluksen tuskia sietämään.

Hän oli päässyt harvinaisen pian erilleen tilketukosta, silavapuolikosta ja muista jungmannin ja kevyen matruusin oppivuosiin kuuluvista ikävyyksistä.

Hänen kerrassaan huimapäiseen luontoonsa liittyi melkein kissamainen ketteryys ja hän herätti yleistä ihailua ratsastaessaan sileällä, voidellulla sivupurjeen raa'alla hypäten sen jalustan yli ja samalla työntäen sen ulos.

Sinisessä, avokaulaisessa paidassaan, nahkavyössään ja purjekangashousuissaan hän näytti tarmokkaalta ja reippaalta, ja helppo oli nähdä, että hän oli merimies kiireestä kantapäähän asti.

Hänen käytöksensä tosin oli hieman vallaton ja hänen kielensä pyrki toisinaan pisteliääksi. Siitä huolimatta kaikki pitivät hänestä, sillä hän oli hyväsydäminen, kunhan osasi häntä oikein kohdella. Hän ei muuten näyttänyt niinkään ylpeilevän harvinaisista merimieslahjoistaan kuin ymmärryksensä voittoisasta terävyydestä väitellessään punapartaisen, hieman kopeilevan purjemestarin kanssa, joka oli lukeneisuutensa vuoksi maineessa.

Hamekangas, silkkiliinat, sormukset ja mitä pitäisi neidolle sanoa, pitäisikö juhlallisesti pyytää saada puhutella häntä kahden kesken, vai oliko mieluummin pidettävä silmällä jotakin tarjoutuvaa aihetta @@ kaikki tuo pyöri hänen päässään. Ja varsinkin se, mitä hänen piti sanoa, alkoi nyt tuntua hankalalta, miten monesti hän olikin matkan kestäessä sitä harkinnut ja päässyt siitä selvyyteen.

Hänen täytyi lopulta lähteä kirstulleen katsomaan, olivatko tavarat todellakin vielä tallella ja olivatko ne säilyneet koilta. Viimeksimainittu tutkimus, joka vaati levittämään vaatekappaleita, tapahtui ylen salaperäisesti.

Hän oli pelkkää levottomuutta @@ kiipesi sata kertaa mastoon tähyämään "mahdollisuuksia". Isonprammin saalingista hän oli kirkkaina päivinä kiikarilla näkevinään kaistaleen Norjan rannikkoa.

Vihdoin alkoi ilmetä mahdollisuuksia: ilma kävi usvaiseksi ja mereltä päin alkoi puhaltaa myrskytuuli. Jäähän aluksen ympärille oli viimeksikuluneen vuorokauden aikana sinne tänne ilmestynyt sinisiä vesipilkkuja.

Illan pimetessä he tunsivat vapautuneensa jäästä, joka luultavasti oli painunut.

Huolimatta suolavedestä ja sateesta, jota täytyi alituiseen pyyhkiä kasvoistaan, kulki Salve tuona yönä vartiopaikallaan keulakannella hiljakseen hyräillen, toisten vahdissaolijain kompuroidessa merisaappaisiin ja vettävaluviin öljyvaatteisiin puettuina alhaalla kansilastin päällä tai seisoskellessa ruhvin ja keulakannen suojassa. Köysistö ja kaikki muu, mihin ikänä tarttuikaan, oli likomärkää ja jäisen kylmää; miehet olivat sitäpaitsi koko päivän ahertaneet jäänpuhkomisessa, ja ne äänet, jotka nyt yhä voimakkaammin vonkuivat ja vihelsivät köysistössä, eivät ennustaneet yöksi mitään hyvää.

Kapteeni Beckin ääni kaikui harvinaisen karskina. Hänen oli suoritettava ankara valinta myrskyisessä, pimeässä talviyössä.

Väkevä eteläinen aallokko ja mereltä käyvä myrsky painoivat ankarasti kohti rannikkoa, väkinäinen risteileminen taas saattoi viedä aluksen törmäämään jäälauttoihin. Kapteeni ei ollut edes oikein selvillä siitä, missä oltiin, ja käveli hytissään levottomana edestakaisin. Silloin tällöin hän kääntyi virkkamaan jonkin sanan toiselle ruorimiehelle, jonka hahmo näkyi kompassikaapin valossa.

"Mitä suuntaa me kuljemme, Jens?"

"Suoraan lounaiseen, kapteeni @@ ylemmäs emme pääse."

"Hm, vielä enemmän kohti rannikkoa!" mutisi hän.

Hänen nahkalakin peittämälle otsalleen kihosi hiki; teki mieli työntää päähine sadesäässä takaraivolle, jotta saisi ilmaa.

Henki ja laiva olivat kysymyksessä.

"Mitä sanoo tähystäjä, perämies?" kääntyi hän kysymään viimeksimainitulta, joka asteli portaita ylös käytyään keulapuolella.

"Mustaa kuin piki! Ajopurjeen puomille voisi muuten, pistää lyhdyn, niin näkisi ainakin sen verran. Mutta luoti ilmoittaa selvää vettä."