E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

NIOBE

Nykyajan romaani

Kirj.

JONAS LIE

Norjan kielestä suomentanut I. K. Inha

Otava, Helsinki, 1914.

I.

Konttorissa riideltiin. Tohtori kavahti lattialle kiivaana ja kalpeana, ikäänkuin karkeloidakseen ensi askeleen hallinkia. Kädessään hän rutisti kirjettä. Pari kolme arkkia hän oli nakannut levälleen pulpetille ja lääkärikojeilleen. "Olisipahan vaan täällä, olisi pahan vaan täällä"… Hän katsoi kattoon ja veti syvään henkeä. "… Uskaltaa minulle kirjoittaa mokomaa — mokomaa päätöntä lörpötystä!" — "Niin, niin, Baarvig, — täytyyhän meidän tyytyä siihen, että lapsemmekin — aikansa haparoivat, ennenkuin tiensä löytävät. Nuoriso tahtoo oikeutensa tähän aikaan, — pyrkiä siksi, mikä sitä viehättää", — arveli rouva, joka seisoi syrjässä kirjahyllyn ääressä ja seuraili miestään silmillään. — "Tyytyä — tyytyä —. Ee-ei."

Hänen katseensa paahtoi läheltä vaimoa kasvoihin, sitten hän sanoi verkalleen: "Ee-ei, Bente — minä en — tyydy siihen."

Hiljaiset harmaat silmät, jotka hän kohtasi, olivat varmemmat kuin hänen. Mutta ei hänen aikomuksensa ollutkaan säikähyttää taikka tehdä suurenmoista vaikutusta; hän vaan tahtoi oikein tuntuvalla tavalla vaimolleen näyttää ja vakuuttaa sisunsa kaikkein sisintä, jotta tämä perinpohjin käsittäisi, että oli kokonaan hyödytöntä väittää vastaan, järkyttää hänen vakuutustaan taikka ylimalkaan yrittää hänelle puhua järkeä perästäpäin, jahka hän taas rauhoittuisi. Kiireesti hän astui lattian poikki ja takaisin, ikäänkuin hakien jotain jota vastaan purkaisi kolerista luontoansa, sitten konttorituoli jälleen natisi hänen painonsa alla.

"Ee-ei — Bente! — tällä kertaa on seinä edessä. Hän ei pääse kauemmaksi, ei —. Ee-ei, — ei kauemmaksi."… Hän pani sormet ristiin, älykkään miehen surullisella alistuvaisuudella. — "Ensiksi teoloogi… Mutta siksi hän ei voinut ruveta. Hänellä kun ei enää ollut uskoa — tuota kokonaista ja puhdasta uskoa — jota yliopistossa opetetaan"… "Niin, Baarvig, mutta meidän tulee antaa vakuutukselle arvoa." — "Ei totisesti sitä oltu niin tarkkoja eikä neulannirkkoja uskon asioissa ennen vanhaan. Siinä meni puolenkolmatta vuoden luvut ja kolme tuhatta kruunua kuin tuhka tuuleen. Mutta menköön. Ja sitten se tuli filologian ja kielenjuurten vuoro. Sillä alalla hän muka tunsi itsensä tulevaksi löytäjäksi. Eikös se niin ollut? — tulevaksi löytäjäksi, joka keksisi tiet ihmiskunnan alkuperään ja elämään alku-aikoina… Hänessä muka 'paloi tutkimishalu' — hän kirjoitti tutkijainnosta kuin mikäkin napamatkustaja — niin Bente. Ja sen sijaan että olisit yrittänyt saada häntä vähän alentamaan ääntään ja malttamaan mielensä, vastasit sinä samaan tyyliin. Korkeimmassa äänilajissa kumpikin. — Luuletko niin väärin tehneeni, kun poikaa rohkaisin. Endre nyt kerran on semmoinen, että hänen täytyy elää innostuksen mielialassa voidakseen tehdä työtä."

— "Tietysti, — siis ensiksi profeetta, — profeetta Endre! — ja sitten löytäjä Endre!… Hih, hih, hah, hah"… tohtori pudisti päätään ja huitasi tyhjään paperilla. "Ja sitten… laulaja Endre! — Tahtoo jumaliste ruveta laulajaksi!"

Hän ponnahti pystyyn ja ojensi kirjettä vaimoaan kohti.

"Tässä se seisoo, kuuletko, — tässä se seisoo!" hän huusi. "Hän tahtoo laulaa, kuuletko, poika tahtoo laulaa hurmata maailman säveltensä voimalla" — lausui hän jäärytellen. Hän kääntyi ympäri ja puserti kurkustaan muutamia oopperasäveliä. Herkesi sitten neuvotonna, suonien paisuessa otsassa: "Kun saisin halvauksen!" "Jumala varjelkoon sinua omasta pikaisuudestasi, Baarvig; melkein toivoisin, että pitelisit pahoin minua sisuasi purkaaksesi, — ethän sentään vaimoasi juuri kuoliaaksikaan löisi?" — lausui tämä omituisen lämpöisellä hehkulla. — "Joo-o, — niin että talo jäisi leivättömäksi… eikä olisi muuta purtavaa kuin paljaat tyhjät seinät" — alkoi tohtori ajatustaan jatkaa sisällisellä vahingonilolla. "Niin ei ensinnäkään tulisi rahakirjettä joka kuukauden lopussa. Ja sittenpähän saisi laulaa, — jotta vatsa kiljuisi nälästä kuin postitorvi, — laulaa koko skaalan korkeaan F:ään saakka… päivällistä vaan ei kuuluisi, — ei alkuakaan. Vielä mitä. Ja silloin ehkä tulisi terve järki, eikä ehkä enää olisi niinkään halpaa ajatella semmoisia pikku asioita kuin päivällistä ja illallista — —."

"Niin, sillä eihän tässä talossa pitänyt saada koskaan mainita, että hän rupeisi teoloogiksi tai filoloogiksi semmoisten halpain aineellisten seikkain vuoksi, kuin ruokansa ansaitsemiseksi. Vaan aina tietysti korkeampia tarkoituksia varten. Minä en koskaan ole käsittänyt tuommoista ylellisyysresonemankia, — vaan aina minulle on tullut siitä paha olo, ikäänkuin olisi ollut kissa huoneessa…"

"Ja siihen olet sinä, Bente, ollut hyvänä apuna! — aina kannattanut heitä tuossa korkealle kiipeävässä ihanteellisuudessa."

"Tämä on uutta aikaa, Baarvig. Nyt ei enää olla niin neuvottomia kuin minun nuoruudessani, jolloin vaan piti ottaa se mitä tarjottiin, alistua ja alistua." — "Niin kai, heidän pitää haistella ja haistella, mistä heillä olisi enin iloa elämässä, niinkuin sinä niin kauniisti sanot… Nepä ovat jo keksineet senkin, että heillä on 'sisempi olemus, joka on pelastettava', — heidän täytyy ensinnäkin tulla sen perille, minkälainen kelvottomuus heitä enin miellyttää. Heille on käynyt pyhäksi velvollisuudeksi itseään kohtaan tämän selville saaminen." — "Olet kylläkin viisas ja älykäs, Baarvig, mutta sinä et seuraa aikaani. Sinä oikein tahallasi vääristelet kaikkea."

"— Ohho, — soo-o?… Jaha, hän tietysti uhraa itsensä nyt — taiteelle — laulun taiteelle! — eikös se niin ole sillä uudenaikaisella siansaksalla?" — "Rakas Baarvig, etkö voi koettaa ajatella asiaa vähän rauhallisemmin" "Sinä ostat — sen vannon, Bente", hän huusi, — "sinä ostat kengät sen vuoksi, ettei jalkojasi palelisi, vaan et suutarinammattia kannattaaksesi… Ääh — kuinka minä vihaan noita resonemankeja!"

Hän kerran toisensa jälkeen kärsimättömästi siveli kädellään suurta aivokoppaansa.

Tuli pieni lomahetki, jonka aikana hentokasvuinen rouva hiljaa lähestyi häntä. Ikäänkuin lempeä petojenkesyttäjä hän hyväillen ja rauhoittaen hiipi sormensa hänen tukkansa kautta.

"Niin, tunnusta, että minua on sääli, Bente; minussa on verta ja minä olen oikeassa, mutta minä en saa iskeä millekään puolelle teidän kirotun hellän suvaitsevaisuutenne ja lellittelynne vuoksi! — Sen minä sanon sinulle, että juuri tämä vielä tappaa minut." "Jos vaan pääsisimme niin pitkälle, että voisimme siitä keskustella järkevästi, niin saisit nähdä, miten se helpottaisi", — lohdutti rouva Bente, kun pahin puuska nyt näytti olevan ohi. — "Kaksikymmentäneljä — kaksi-kymmentä-neljä sivua paljaita fraaseja ja pönkitettyä typerää itsestäänluulevaisuutta! — Professoreista ei tietysti kukaan ole sen arvoinen, että edes kelpaisi hänen saappaitaan lankkaamaan. Koko tiedekunta ei muuta kuin joka vuosi poikii yhä uusia ahdasnäköisiä pedantteja, jotka ovat kotoisin Roomasta ja Kreikasta ja meidän aikanamme ovat kuin kummittelevia peikkoja —. Ja savusta ja häästä, koko tuosta tekemällä tehdystä sekasotkusta tulee sitten kaiken kukka: — Nyt hän tahtoo ruveta laulajaksi! Mäh!"

Mielenosotusta seurasi suun mäiskäys ja teeskennellyn tyhmistynyt tuijottaminen vaimoon.

"Hän ei saa 'omantunnon rauhaa', jos hänen täytyy vielä elää itsetietoisena siitä, että hän on 'pettänyt kutsumuksensa', niin hän itse kirjoittaa." — "Rakas Baarvig, sitäkö sinun nyt tulee ajatella, miten saisit minua kiusatuksi ja vaivatuksi? Poikammehan vuoksi me nyt olemme huolissamme, ystäväni!"… "Ja sitten hän ei voi kestää sitä, että hänen tulevaisuutensa kytketään näihin poroporvarillisiin ammatteihin, — että hänen täytyy valtion virkamiehenä pikku hölkkää kulkea yhtä ja ainiaan samaa asetusten hengetöntä tietä, niin että lopulta unohtaa olevan olemassakaan semmoista kuin vapaita tahdon mielijohteita. — Ymmärrätkö Bente, vapaita tahdon mielijohteita." — "Kyllä, hyvä ystävä, — anna vaan valtaa tunteillesi. Sinä olet sen tarpeessa, minä näen sen, — ja minusta sinua on niin sääli."

Rouva puhui hänen päänsä jälkeen hämärällä ilmeellä, ikäänkuin hänessä olisi jotain kytenyt.

"… Hän tuntisi itsensä halvennetuksi, niin hän kirjoittaa, jos hänestä tulisi moinen virkamies — tuntisi itsensä kuolleeksi kaluksi, koneen nappulaksi!… Ähäh, ymmärrätkös, sinä olet naimisissa koneen nappulan kanssa, Bente!… Mutta ennenkuin hän minulta saa äyriäkään" — Hän paiskasi rutistamansa kirjetötterön pöydälle. — "Mutta olemmehan ainakin yksimielisiä siitä, Baarvig, — että koetamme pojasta raada parasta, mitä voimme… ja vereeni on tullut semmoinen kauhu;" — hän kumartui kovassa mielenliikutuksessa miehensä yli, ja ääni kävi kuiskaavaksi. — "Olisivatko ehkä juuri kaikki nuo yli kuohuvat tunteet ja mielialat hänessä taiteilijaluonteen ilmauksia?… Voi Baarvig, — entä jos me olemmekin pakottaneet ja yllyttäneet hänen lahjojansa aloille, jotka ovat niille vieraat? — Minä tätä käsitän niin vähän, minä en kykene tätä itselleni selvittämään… Hän nyt kerran on semmoinen, että hänellä pitää olla jokin ylevä into kaikessa, johon hän ryhtyy… Ja mehän tahdomme, tahdomme tehdä poikamme hyväksi kaikki, — jotta hän löytäisi itsensä, eikä kävisi onnettomaksi", — puhkesi rouvasta semmoisella hellyyden voimalla, että tohtori heti tunsi, että hänen tuli pitää varansa. "Kas niin, taiteilijaluonteeseenko sitä nyt tullaan!" huudahti hän ja kavahti tuoliltaan. "Toden totta, nyt alkavat sinunkin ruuvisi löyhtyä — —. Ei, — ei äyriäkään"…

Hän repäisi auki salinoven, jotta pihtipielet tärisivät.

"No mutta isä!" kuului sieltä sisältä. Se oli hänen vanhin, kahdeksantoistavuotias tyttärensä Minka, joka pelästyen keskeytti pianoharjoituksensa.

"No no, ei mitään, rakas lapseni", sanoi tohtori hilliten itseään. "Oli vaan puhe Endrestä, joka aikoo hyljätä filologian ja ruveta lau-la-jaksi", — hän epätoivossaan puoleksi lauloi pianoa kohti. — "Ja äitisi alkaa nyt mietiskellä hänen taiteilijaluonnettaan"… "Niin mutta isä!" intti Minka, — "jos Endre tosiaan tuntee, että se on hänen kutsumuksensa!" — "Kutsumuksensa? — Kutsumuksensa? Koko talo on fraaseja täynnä."

Hieman epävarmana yritti Minka: "Mutta onhan Endrellä kaunis ääni; kun hän on seurassa, niin täytyy hänen aina"… — "Hoh, nuo seurapiirien kyvyt, jotka lentää pöllähtävät julkisuuteen, — niitä minä olen tuntenut aivan kylliksi. Ennen piti kaikkien haaveilijain ja tyhjäntoimittajain päästä merille, nyt heistä tulee taiteilijoita… Endrellä on aina ollut oma ilmapumppu, ja nyt hän on pullollaan omaa tärkeyttään. Ja nyt hän tahtoo huvittaa perhettä skandaalilla." — "Eihän se ole skandaalia, jos tahtoo lahjojaan käyttää", — uskalsi Minka kiihkoissaan.

Tohtori kääntyi perinpohjin harmistuneena Benten puoleen:

"Eikös todellisuus ole heiltä kokonaan kadonnut. Skandaali… skandaali… mitä se tekee. Mitäkö se tekee? Tuossa hän istuu, Minka, eikä jumalaparatkoon tiedä, mitä se tekee… skandaali! Hullut mielipiteet ovat talossa perin tarttuvaisia, Bente! Kuule kun lasken… Endre on tähän päivään asti runsaasti tarvinnut kaksi ja puoli vuotta jokaiseen päähänpistoonsa, — mitä sanonkaan" — hän keskeytti puheensa ja nosti juhlallisesti kättään, — "jokaiseen suureen elämäntehtäväänsä. Tietysti ei tule vähempi kysymykseenkään, elämäntehtävä… No niin, — hän saa joka tapauksessa kuulla selvät sanat. Asia on varsin yksinkertainen. Laula vaan minun puolestani, hra Endre; — mutta, — ei äyriäkään!"

Konttorin ovi paukahti kiinni hänen jäljessään.

Se ei ollut hyvä päivä.

Kun lamput oli sytytetty, niin tuli Kjel, tohtorin pojista toinen järjestyksessä ja hänen suosikkinsa, astui sisään syysmärästä ja sateesta, sikarin pätkä hampaissa. Päällystakki kiinni napitettuna hän jatkoi kävelyään ja syljeskeli harmistuneen näköisenä tupakanhiutaleita sen höysteeksi, mitä mietti. Hänen olennossaan ja eleissään oli liikemiesmäistä toimeliaisuutta. Astuttuaan pariin kertaan lattian poikki hän nakkasi ikäänkuin mietelmäinsä päätökseksi pureskellun sikarinpätkän pellille uunin eteen.

"Vaikka perin vastenmielisesti vaivaan isää… niin ei ole muuta neuvoa, ellei tahdo suoraa päätä nakata rahoja virtaan" — huudahti hän; "saatpa allekirjoituksellasi auttaa minua kuudensadan kruunun haltijaksi."

Kuului vaan konttorituolin narahdus.

… "Minä olen tilannut seitsemänkymmentä tolttia puita sahattaviksi." — "Tietysti, tietysti — kun sitä esiintyy tukkukauppiaana"… "Niin, mutta mahdotonta on panna sahaa seisomaan, jotta hyvät ihmiset alkaisivat luulotella, että minulta puuttuu sekä rahoja että sahausta, ja kaikki puut uivat alas Johansenin sahaan, — juuri silloin kun on niin sanoakseni ratkaiseva hetki käsissä, selviääkö yritys kilpailusta"…

Ei tullut vastausta, jonka vuoksi Kjel katsoi tarpeelliseksi keskeyttää äänettömyyden. "Saakelin Johansen, kun keksi sen, että rupesi juuri minun tuumaani matkimaan, — jos yksi rupeaa lankarullia tekemään, niin tekevät heti kaikki muut perässä — —. Olisin silloin ostanut hänen pikkukoskensa; mutta kun ei ollut rahoja. Älysin sen kyllä; mutta en tahtonut sinulta enempää kiristää."

Yhä kesti kiusallista äänettömyyttä.

"No jaa, onhan sinulla rahat sahapuissa, eli oikeammin sanoen lankuissa ja laudoissa. Niin ettei minun omatuntoni oikeastaan kovinkaan kauhistu, kun yhden ainoan kerran sinulta kiristän nimikirjoitustasi. — — Mutta", hän astui edestakaisin hieman mahtipontisesti, — "en minä tästä pidä. Johan lainasit minulle sahaankin rahoja… vaikka — onhan sinulla niistä vakuudet —. Mutta… Jaa, tahdotko tehdä toiselle pojullesi sen palveluksen — muutoin täytyy minun varsin lähteä jonnekin vippaamaan. Saanhan minä tietysti aina" — —. "Oikeinhan se on kiltisti tehty, Kjel, kun sen johdosta muistit isääsi", kuului pulpetin äärestä kuivakiskoisesti. Lampun viheriäisen varjostimen takaa häämötti tohtorin harmaa, ohimoilta ohentunut tukka, ja silloin tällöin välähtivät terävän nenän päällä kultarillit. — "Ei ei, isä, — koetan ehkä tulla omin voimin aikaan." — "Nimeäni allekirjoittamaan minä en rupea, — minun nimeäni ei kukaan saa nähdä missään paperissa." — "No voi helkkari sentään, rakas isä, eihän sinua kukaan pakota." — "Sinä sait minun panemaan suurimman osan siitä vähästä, mitä minulla on, tuohon sahaasi. Sehän oli ainoa keino, millä saada sinut alkuun. Siitä ei tule mitään, sanoit, ennenkuin saat mitä itse hallita… Vaan tiedäthän sinä, etten minä voi sinulle hankkia minkäänlaisia pääomia kauppoihisi." — "Mutta rakas, rakas isä", — Kjel taputti tohtoria olalle poikamaisen herttaisesti ja leikillisesti, — "senhän vuoksi minä asian mainitsinkin noin löyhästi vain, — jos sinä ehkä sattumalta, — kolmeksi kuukaudeksi vaan… Mutta jos minä olisin osannut aavistaa, että siitä tulisit niin pahalle päälle, niin — —. No emme enää puhu koko asiasta… Jääköön sanomatta, rakas isä. Arvaathan sen, että minä aina selviän kuudestasadasta kruunusta. Helkkari kun satuin sinulle mainitsemaankaan. — Unhota se nyt kerrassaan, kuuletko."

Kjel alkoi tehdä lähtöä.

"Mutta Kjel, miks'et voi panna sahaa siksi aikaa seisomaan?"

Kjel napitti päällystakkiaan ja ravisti sitä paremmin olkapäilleen.

"Sinä et ole ajanmukainen, isä." — "Soo?" — huudahti tohtori kuohahtaen. "Rupeatko nyt sinäkin!" — "Lääkärinä kyllä, lääkärinä sinä olet helkkarin älykäs mies. Mutta liikeasioissa, suo anteeksi, et vähääkään! — Sinulla esimerkiksi ei ole aavistustakaan reklaamista. Sinä kyllä rakentaisit sahan ja heittäisit sen seisomaan. Se ehkä ennen vanhaan kävi laatuun. Mutta nyt, kesken kiivasta kilpailua Johansenin kanssa päällepäätteeksi panna saha seisomaan —. Kyllä, kyllä, jotta parin penikulman alalla Johansenin saha olisi ainoa, josta kuuluisi työn humua. Se se vasta olisi afääriälyä!… Ei, isä, — reklaamista sitä kyllä sen pahempi on kiinni pidettävä — se pitää ymmärtää ja sitä pitää käyttää. Toisinaan aina pitää kääntää ihmisten silmät. No jaa, — tässä se sattumalta ei todenteolla maksa mitään, niin että mitä siitä tarvitsee väitellä"… "Hm, et näemmä aio lähteä tupaan" "En, olen kutsuttu illaksi Simonsenille, aiomme lyödä korttia". — "Kasöörinkö luo?" — "Niin, — ja häneltä saan siinä paikassa, jos hänellä vaan sattuu olemaan," — huomautti Kjel kuin sivumennen.

Tohtori tapasi kädellään pari kertaa lamppua ja kohotti varjostinta.

"Kuules Kjel, — jos nyt valtuuttaisin sinut ottamaan nuo kuusisataa äidin säästöpankkikirjasta… minä vaan sanon, että jos minä sen tekisin. — Oletko varma siitä, että jälleen saan rahat tähän pöytään", — tohtori laski painavasti kätensä pulpetille, "kolmen, ei, sanokaamme varmuuden vuoksi neljän kuukauden kuluttua, — siis maaliskuussa… Arveletko ja luuletko sinä aivan varmasti, että voit sen luvata, poikani, — aivan varmasti?" — "Enkä, saattaahan siksi tulva viedä koko sahan, tuli polttaa — taikka tulla maailman loppu und so weiter," — vastasi Kjel harmissaan. — "No jaa, saat minulta valtakirjan tuon summan nostamiseen tämän ainoan kerran. Mutta enempää ei pistouvata sitä sorttia, ymmärrätkös, vaikka se näyttäisi kuinka luonnolliselta" — —.

Tohtori jäi istumaan miettiväisen näköisenä, pojan astellessa edes takaisin pulpetin edessä.

"Sangen hyvä juttu, että pääsen vaivaamasta kasööriä, — tuntuu oikein helpotukselta, isä. Sitä pelaa aivan toisella luonnolla, ja ottaa pietejä paljon huolettomammin ja huikentelevammin… He, he, hi, hi, isä", — melusi hän helpotuksessaan — —. "Johansenin saivat narratuksi syksyllä ostamaan ainakin neljäkymmentä tolttia, ja kaikissa kuiva laho — jok'ikisessä pölkyssä. Ja nyt ovat, — hi, hi, hi, — lankut pinossa tuolla hänen sahansa vieressä, kalpeita kuin kuolema, — valkeita kuin luu. Hän uskoo kaikki, mitä hänelle syöttävät. Ja — ja siihen todella perustuu osa toivostani, — ja laskuistani… Semmoisia sanotaan hyötyisiksi eriksi, isä."

Tohtori nojautui tuolissaan taapäin ja oikoi sääriä kädet housuntaskuissaan, ei ilman tyyntä ihailua poikansa vuoksi.

… "Niin, sillä olisipahan oikein kokenut puumies, jonka kanssa tässä täytyisi taistella, kyllä sitten — — hi, hi, hi, tahtoisinpa tietää, eikö häntä saisi hankkimaan itselleen vähän enemmänkin tuota samaa kelometsää… Paljasta kilpailua, isä. Parkittua pitää miehen nahka olla, jos mieli omille jaloille päästä… Ja", hän nyökkäsi ovesta, — "emmekös sittenkin saaneet ukosta lähtemään… Hyvää yötä, isä, äläkä murehdi rahojasi!"

* * * * *

Illallispöydässä rasitti kaikkia painostunut mieliala.

Tohtori istui synkkänä ja umpimielisenä ja leikkasi pihviä. Hän odotti, että häntä yöllä haettaisiin sairaan luo ja söi sen vuoksi ylimääräisen lämpimän ruuan. Minka näytti vielä vihaiselta, katsoi ääneti eteensä pöytäliinaan ja hypisteli suuliinaa; tänä iltana oli nuoremman sisaren Berthean vuoro kantaa kunkin eteen teekupit, sitä myöden kuin äiti ne täytti. Kaksitoista-vuotias Arnt puri suun täydeltä ja tähysti pöytäliinan poikki isäänsä, ja Massi taas istui ärtyisenä ja riiteli vastaan, kun suuliina sidottiin hänen leukansa alle. Schulteissin, kotiopettajan, kiusaantuneet hermot kärsivät rasittavan mielialan painosta. Viallinen selkäosa — hän oli kyttyräselkäinen — nousi nousemistaan korkeammaksi ja pää painui yhä syvemmälle lautasta kohti. Kun hän näin itseensä kokoon kääriytyneenä mietiskeli, ei hän voinut olla silloin tällöin vilkaisematta rouvaan. Tämä näytti koko ajan siltä, kuin pyrkisivät kyyneleet hänen silmiinsä, hänen kasvonsa muistuttivat uhkaavaa sadepilveä… Nuorena hänellä varmaan oli ollut kihara tukka, lensi Schulteissille äkkiä mieleen, — sillä tänä iltana valui ikäänkuin loistava jäykkä suortuva alas hänen otsalleen. Ehkä se oli siinä muulloinkin; — mutta tänä iltana… Ja hänestä oli jotain niin kummallista, kun hän tavan takaa vilkaisi tohtoriin ja levottomana huolehti, ett'ei häneltä mitään puuttuisi… "Ei, juustoa isä tahtoo, Minka —. Tuo isälle puhdas lautanen, Massi kulta" —.

… Nyt oli jotain ilmassa… nyt oli jotain ilmassa!… Tohtori osotti veitsellään malttamattomana voiastiaa, ja leikkasi ja raateli juustoa, jota hän hajamielisyydessään latoi kahteen kertaan.

Jännitys helpotti hetkeksi, kun tohtori äreänä taas lähetti kysymään kyökistä, eikö vielä oltu tuotu mitään sanaa… Oliko se joku potilas, joka tohtorin sai niin pahalle päälle? Mahdotonta, — samaa suonenvetoa varten hän oli jo eilen ollut Kalnäsin kujassa… Schulteiss alkoi vilkua salaa, mutta yhä kiihkeämmin Minkaan. Minka näytti niin ihmeellisen raskasmieliseltä ja rasittuneelta. — Schulteiss vaipui arveluihin. Oliko tänään tullut postissa jotain — — joka — on — häneen koskenut?… Schulteiss kääriytyi vielä syvemmälle itseensä… Oliko se jotain, jota isä tahtoi, mutta Minka ei tahtonut… Vai tahtoiko Minka jotain, jota isä ei tahtonut… Äiti oli semmoisessa mielenliikutuksessa… Kosimakirje… leimahti Schulteissin aivoissa äkkiä kuin kulovalkea.

Hän alkoi hikoilla ja hieroi siniliinaan nihkeitä käsiään. Hän oli jo kauan ollut Minkan jäljillä, kuinka tämä salaa lähetteli kirjeitä pääkaupunkiin… Hän heitti Minkaan sivusta nopeita, tuskallisia katseita — — hänen silmissään alkoi pimetä ja kiertää, ja Minkan kasvot vuoroin pakenivat etäälle, vuoroin hiipivät aivan lähelle… Se oli kosimakirje!… Hän vapisi ankarassa mielenliikutuksessaan… Niin nuorelle kehittymättömälle tytölle… Epäilemättä isä oli oikeassa, kun ei tahtonut häntä maailmaan sysätä tuolla tavalla, ensimäiselle, jonka tytär tavattomassa kokemattomuudessaan sattui päähänsä saamaan. — Täytyihän, täytyihän saada rouva Baarvig se käsittämään… Puhuisiko hän?… Uskoisiko kyynelsilmin tohtorille — ja rouvalle, — kuinka suunnattoman lahjakas, kerrassaan poikkeusluonne Minka oli. Mutta että hän vielä oli vain kuin painava uinaileva nuppu, täydellisesti tietämätön omasta syvästä, ihanasta olennostaan — — rukoilisiko heitä, etteivät antaisi minkään ennenaikaisen todellisuuden sitä taittaa ja murtaa, ennenkuin se oli päässyt puhkeamaan ja kehittymään… Hän eksyi hurjiin mielikuvituksiin, ei enää muistanut, miten hän oli pöydästä lähtenyt, — mutta hänen askeleensa veivät tavallisuuden mukaan arkihuoneeseen, jossa hän upposi pianon taakse nurkkaan, selkä seinää vasten, istui ja nautti Minkasta; tämä puolestaan käytti häntä salaisena yleisönään, jonka varman ihailun edessä hän esiintyi jos kuinka sielukkaana pianotaiteilijana.

— Tohtori katosi konttoriin, tapansa mukaan. Hän seisoi ja valaisi lampulla kirjahyllyä, josta hän etsi jotakin nidosta, eikä kääntynyt, kun rouva tuli huoneeseen piian kera, joka kantoi sisään hänen turkkinsa ja matkavaatteensa.

"Niinkuin olen sanonut", lausui tohtori lyhyesti ja kylmästi, kun oli kirjan löytänyt, palannut pöydän luo ja istunut, — "ei äyriäkään, — sen huomenna kirjoitan hänelle."

Rouva Bente seisoi hetkisen ikäänkuin kooten itseään mielenliikutuksestaan: "Se ei ole minun mielipiteeni, Baarvig. Minä olen hänen äitinsä, ja minullakin pitää olla oikeus sanoa jotain tässä asiassa. Ja minä en suinkaan, sen sanon sinulle, — en ensinkään ole taipuvainen ottamaan sitä edesvastausta päälleni. Minä olen koko päivän nähnyt hänet edessäni puutetta kärsivänä ja sydämessään vihaa kantaen meitä kohtaan. Ja ehkäpä syystä… Minä sanon sen — minä en sitä kestä!" "Käske piikaa viemään pois matkavaatteeni… Käske piikaa viemään pois matkavaatteeni… Minä en ymmärrä, miksi minun pitäisi matkustaa, rähjätä, valvoa ja raastaa kaiket yöt kurassa, jääsohjossa ja syyspimeässä, jotta hän sitten laulaisi tiehensä rahat. Tästä lähin otan vaan päiväsairaita —" — "Onko tuo laitaa — pauhata tuolla tavalla, kun meillä on näin vakava asia edessämme… Sinuun se koskee kipeästi, sinun kannaltasi katsoen, minä varsin ymmärrän sen. Mutta ethän sinä toki tahdo leikata poikki kaikkea — kaikkea meidän ja pojan väliltä." — "Juuri sitä, — niinkuin kuolleen lihan, niinkuin kuolleen lihan, Bente… Se on ainoa keino. Häneen on mennyt lihakuolio, — todellisuudesta tyhjää, onttoa itseluuloisuutta on koko poika. — Ja se on leikattava pois, — hänen täytyy saada tuntea pakko!" — "Nyt malta mielesi, Baarvig", — kuului hiljainen, kolkko vastaus… "Minä olen hänen äitinsä — ja minä pelkään, että sinä leikkaat pois muutakin kuin pojan, — leikkaat pois minutkin." — "Sinähän olet aivan suunniltasi, Bente!" — "Minä sanon sen sinulle kerrassaan, Baarvig, että minä olen päätökseni tehnyt. Endreä ei hylätä… Matkustan suoraa päätä hänen luokseen, jos se käy tarpeelliseksi. Onhan minulla pankissa rahoja!" —

"No no no no no, Bente, tyynnyhän toki… malta nyt vähän mieltäsi… ja" — hän hyökkäsi ylös tuolilta. "Sinä tahdot pelottaa minua, — — kääntää pistoolin vasten rintaani… No no no no no, Bente —. Tule tänne, niin keskustelemme… Sinähän olet aivan kiihkossa, kuuma ja punainen"… Taas hän hyppäsi pystyyn ja löi pulpettiin. "Hän on minun kiroukseni, tuo poika rakkari, — näenhän nyt, että hän aikoo ottaa minulta äitinsäkin. — — Ja sillä tavalla, sillä tavalla kiristetään minulta rahoja", — lausui hän itsekseen katkerasti… "Niin, niin, Bente, kulje sinä vaan hänen asioitaan, kulje" — "Minä en kulje kenenkään asioita, — minä vaan teen, mitä minun täytyy tehdä, jotta rauha säilyisi talossa .. Ne viisituhatta kruunua, jotka perin veljeltäni, niiden yli lienee minulla jotain valtaa — käytettäköön niistä pari tuhatta hänen kasvatukseensa." — "Sinun viisituhattako, jotka ovat säästöpankissa?" — Tohtori istui hetkisen ääneti, kasvot synkistyen loukkauksesta. — "Herran nimessä, saathan sinä ne," vastasi hän kylmästi… "Minä sen pahempi melkein pelkään, kun olen tänään käyttänyt oman käden oikeutta sinun varojasi kohtaan… Annoin Kjelille niistä lainaksi viisisataa… Mutta minä vakuutan — kunniani kautta — on täydet takeet siitä, että rahat saadaan maaliskuussa takaisin — silloin ne saat tästä pöydältä käteesi, käyttääksesi miten hyväksi näet… Minä vaan en tahdo enää olla missään tekemisissä noiden varain kanssa — tahdon yleensä päästä kaikista lähetyksistä pojallemme — laulajalle." — "Älä nyt päästä kaikkea tuota pikkumaisuutta itsessäsi valtaan, Baarvig. Olenko minä koskaan sanallakaan maininnut noita rahoja… Mutta sano minulle vaan onko muuta keinoa? Vai luuletko olevan hyötyä siitä, että Endre pakotetaan palaamaan siihen, josta hän kerran on luopunut. Se ainakin on varma, ettei siitä mitään tule." — "Sinä annat pojan vetää itseäsi mihin vaan, Bente", — jatkoi tohtori häntä kuulematta, — "olet aivan — aivan sokea hänen suhteensa." Hän nojausi taaksepäin ja katsoi kattoon.

Kuuma puna lensi rouvan kasvoille… "Olenko minä koskaan sanallakaan pannut vastaan, kun sinä annoit rahat Kjelin sahaan", lausui hän hillityllä kiivaudella.

"Ohhoo, — Kjel näetkös — sitäkö sinä nyt… Se on aivan toinen asia. Kjel on sillä alalla, jolle hänellä juuri on taipumusta — hän on siihen kuin vuoltu. Enkä minä ole sillä taholla minkäänlaisen sokeuden orja." — "Sitä nyt ei niin varmaan tiedä, Baarvig. Suurella vaivalla saimme hänet ensin agronoomiksi. Mutta en minä ole nähnyt hänen omin käsin koskevan lapioonkaan — en edes puutarhalapioon." — "Et tietenkään, sillä sepä ei hänelle sopinut." — "Muistatko ne suuremmoiset laskut ja tuumat, joissa hän liikkui siihen aikaan, kun ilman pääomaa tahtoi ottaa haltuunsa Rognerudgaardin, — paljasta rikkautta ja ylellisyyttä!… Ja nyt olemme nähneet, miten hänen olisi käynyt. Pidin sitä kerrassaan onnena, että hän sitten sai säästörahamme tuota sahaa varten ja pääsi siitä kaupasta." — "No jaa, — se nyt oli Kjelin tapa purkaa nuoruutensa hurjuutta — kaikki nuo kalkyylit!… Kaikki hänen puuhansa ja pyrkimyksensä tarkoittavat omaan varaan pääsemistä. — Ei, hän kyllä on ilmapumpun vastakohta, hän tahtoo pumpata rahoja itselleen… Ja nyt minä arvelen, että oikeastaan on tässä kipeä kohta se, miten saataisiin hra Endre edes johonkin määrin selviämään humalastaan." — "Ainoa mitä meidän tulee tehdä, Baarvig", — hän katsoi mieheensä päättävän vakavasti, — "on tukea häntä. Enkä muutoin usko sinun täysin määrin käsittävän, mitä todellinen laulaja on. Ei Endre halua ruveta miksikään kierteleväksi renkuttelijaksi." — "En parhaimmallakaan tahdolla voi siitä ajatuksesta päästä… Mutta" — hän kuuli kulkuset ja hevosen, joka tuli häntä noutamaan, ja nousi ylös, — "Herran nimessä, onhan sinulla rahat, — onhan sinulla varoja käyttää hänen kukoistuksekseen"…

Rouva seurasi häntä matkavaatteille.

"Niin, Baarvig, — ota asia miltä kannalta tahdot, — nuo kaksituhatta kruunua täytyy minun saada, — minä tahdon käyttää ne Endren hyväksi. Minä en voi kestää sitä ajatusta, että hänet hylkäisimme. Minä en saa muutoin rauhaa!" huudahti hän epätoivoisena. — "Kuulithan sinä, että saat ne, Bente"…

Hän melkein riuhtaisi itsensä irti vaimostaan, kun tämä tahtoi auttaa turkkeja hänen päälleen.

"Tiedät kyllä, ett'en ole koskaan ajatellut niitä rahoja, Baarvig, — enkä sekaantunut siihen, mitä niistä määräät… Ei, anna kun köytän vyön paremmin ympärillesi… Sinähän se pidät huolen meistä kaikista… Ja Endre on pahoittanut mielesi alituisella horjumisellaan ja pettymyksillään… En sano siihen mitään, että tuo jo lopulta väsyttää sinua, mies parka… Mutta" — tuo pieni hento olento nousi varpailleen ja veti turkinkauluksen vyön päälle — "mutta sinulla on yhtä paljon sydäntä lapsia kohtaan kuin minullakin… Ja kun meidän täytyy, niin" — "Kun minun täytyy, niin" — jyrisi tohtori vastaan.

Rouva väistyi vähän taakse päin ja katsoi häneen.

"Kyllä ymmärrän", — huudahti tohtori katkerasti ja astui matkasaappaissa nopeasti ovea kohti, "minun täytyy auttaa häntä sinne, minne kana potkaisee… Ja vasten vakuutustani…"

"Mutta, Bente", — hän kääntyi äkkiä purevasti ovessa, rouvan kiiruhtaessa lamppua ottamaan näyttääkseen hänelle tietä, "sinä itse saat olla niin hyvä ja huomenna panna kokoon kirjeen, jossa laulaja saa tuon auliin kehotuksen —. Minä pelkään, että minä muutoin ottaisin häneltä uskon hieman karkealla tavalla", — kuului alhaalta katuportailta pimeästä.

II.

Taajaan satoi märkiä lumihiutaleita kouluhuoneen ruutuihin tohtorin
Elvsaetissa.

Oli harmaja aamupäivä ja virran takaa metsäharjuja tuskin häämötti. Oppilaat istuivat pitkän pöydän ympärillä kolmeen luokkaan jaettuina. Seinää lähinnä vaipui seitsemän-, kahdeksantoista vuotiaan Minkan ruskeanpunainen hiustötterö saksalaiseen käännösvihkoon, saksalainen lukukirja, sanakirja ja pari muuta kirjaa aitana nuorempaa sisarta Bertheaa vastaan, joka ohuena ja nahkalaihana istui toisena luokkana ja nakersi rihvelinpätkää. Kolmannen luokan, alimman ja suurimman, muodostivat tohtorin ja muutamain naapurien pojat ja tyttäret.

"No siis", — kyttyräselkäinen pieni kotiopettaja nosti linjaalin olalle ja rupesi asentoon, — "no siis, sinä Arnt…Mikä oli sen kuninkaan nimi, jonka tanskalaiset naiset koristeillaan lunastivat Vendien vankeudesta?"

"Sven — Sven Kaksiparta."

"Uh — huh! — Eikö sinun luonnollinen kauneudenaistisi jo kuiskaa, ettei semmoisen kuninkaan nimi saattanut olla Kaksiparta — Kaks-kymmentäparta" — Schulteiss oikaisi itseään ja vilkaisi syrjästä Minkaan — "että se piti olla semmoinen mies, joka panee liikkeelle naisten mielikuvituksen."

Hän astui edes takaisin silmät raollaan ja kasvoissa oman tietäjätunteen kohottama ilme, joka merkitsi, että juuri nyt hän kohosi korkeampain esitelmäinsä alalle, joista kolmannessa luokassa ei missään tapauksessa muuta ymmärretty, kuin että päästiin siksi päiväksi enemmästä läksyjen kuulustelusta ja saatiin pitää lystiä.

… "Luultavasti mies, jonka hienoista kasvonpiirteistä loisti etevämmyys… terävät, ankarat silmät, jotka äkkiä saattoivat leppyä viehättäviksi, — ja" — hän katsoi ympärilleen jalolla ylhäisyydellä — "voimakkaan kauniin, nerokkaan pään tukena ihanat leveät hartiat"…

Minka ja Berthea iskivät toisilleen silmää.

"No siis, — he antoivat hänelle koristuksensa… Katuivatko he sitä?" — "Sitä ei seiso kirjassa, hra Schulteiss." — "Minä kysyn, luuletko, että he sitä katuivat, — käännyn kehittymättömän järkesi puoleen. — Luuletko esimerkiksi, että Minka sisaresi olisi katunut, jos olisi antanut sievän rintaneulansa?" —

Minka keikautti niskaansa, ikäänkuin merkiksi, että esimerkki oli sopimaton.

"Riippuisi kai siitä, minkälainen kuningas se olisi", — pisti siihen Berthea suurella mielenkiinnolla. — "Sallittakoon minun huomauttaa Berthealle, että ilman isänmaallista uhrausta olisi kaunis teko jäänyt historiasta pois; se loistaa." — "En ainakaan minä olisi raahtinut antaa rintaneulaa vaikka minkämoisen edestä", — vastasi tyttö nenäkkäästi. — "Jos hänellä olisi ollut kyttyrä kuin kameelilla"… kuiskasi nimismiehen Ole, silmät pinteinä sisällisestä naurusta. — "Se sikseen, — minä pyydän, mitä levottomuutta siellä pidetään! — ym — ym — naisen asemasta täällä Pohjolassa eri aikoina, siitähän minä puhuin. — — Tuo koristejuttu osotti yhden kuvaavan piirteen: — hänen kykynsä alttiiksiantavaisuuteen ja innostukseen. Mainitsin Olavi Trygvasonin puolison, Thyran, joka istui ja itki kannen alla, kun sankari kaatui Svolderin luona, ja sitten kuoli surusta." — "Olisi ollut paljon parempi, jos hän olisi pistänyt kuoliaaksi jonkun vihollisen, sen sijaan että istui poraamassa", arveli Arnt. — "Tämä ilmaisee naisessa toisen piirteen; — tunteen syvyyden", — jatkoi Schulteiss, joka ei ollut huomautusta kuulevinaan, — "tunteen syvyyden"… "Minä hiljattain luin koirasta, joka kuoli isäntänsä haudalle", — näki Minka hyväksi virkahtaa kesken syvää kiintymystään.

"Oikein, oikein", — Schulteiss kumarsi mielistelevästi — "tulemme nyt intresantimpiin tunteihin — — Sigrid Storraadeen…Svolderin tappelu oli hänen poliitillinen työnsä, kosto, jonka hän, yöt päivät mietittyään, pani toimeen nerokkailla juonilla, — sen vuoksi että Olavi kuningas oli hänet hyljännyt. Tässä meitä kohtaa naisen persoonallisuus: — Sen miehen, joka polkee hänen ylpeyttään ja hänen rakkauttaan, sen hän tappaa, — tappaa!" — Viimeisen sanan hän huuti, niin että oli vähällä ääni pettää.

Berthea irvisti letukkamaisesti pöydän alapäässä ja vilkui Minkaan, vääntäen nenänpäätään, joka oli hänellä erikoinen taito. Minka oikasi pontevasti niskaansa, nähtävästi vaikutti juttu häneen aivan toisella tavalla, ja kävi jälleen innolla kirjoitukseen käsiksi. Eihän se häntä koskenut. Omituisella hiljaisella tyytyväisyyden hymyllä ja vähän kiihottavalla katseella Schulteiss jälleen kääntyi esitelmäänsä jatkamaan kolmannelle luokalle, joka oli sen sisällystä kohtaan suurimmassa määrin kylmäkiskoinen.

… "Semmoinen siis on nainen esiintyessään jonain muuna kuin kodin kaitsijana ja värttinän vääntäjänä. Elämän suuret himot täyttävät hänet: rakkaus, himo johtaa ja vallita pienen kotoisen piirin ulkopuolella, — vaatimus, että hänenkin tulee saada tilinteko ja oikeus siltä mieheltä, jolle hän ei enää vain sokeasti ja nöyrästi antaudu, vaan jonka kanssa hänen tulee jakaa harrastukset, kehityksen ja kasvun. Semmoiset naiset vaativat myöskin, että saavat pitää oman nimensä, eivät salli sen avioliittoon hävitä… Sillä, jonka mainitsin, on nimenä Sigrid Storraade ikuisiksi ajoiksi. — Voin melkein kuvailla, minkä näköinen hän oli… Punaisenruskea runsas tukka", — hän vilkaisi Minkan täyteläiseen hiustötteröön, — "selväpiirteiset sukukasvot perittyine sävyineen, — vähän kuin — ym — ym — rouva Bentellä — — ja silmissä kuin unelma…" lisäsi hän tuijottaen.

"Minä pyydän teitä, hra Schulteiss, jättäkää äiti vertauksistanne" — keskeytti Minka terävästi. — "Perheen ulkopuolella hänen nimensä muutoin on rouva Baarvig."

"Ja-ha… ruumiinrakennus ja vartalo niin erilaiset, — kuin suuri ja mahtavasti muovailtu hennon ja hienon rinnalla… Tavattoman voimakkaasti vuoltu, luja kaula ja ihanat hartiat. — Mutta nuorena oli Sigrid Storraade korkean, vaaleaverisen, sorean ja oikullisen hurjasilmäisen tytön perikuva." — "Te kai arvelette ettei häntä olisi kukaan saanut kirjoittamaan saksalaisia teemoja", pärpätti parantumaton Berthea. Hän oli jo aikoja sitten käsittänyt Schulteissin heikkouden sisartaan Minkaa kohtaan… "Tällä vaimolla oli tuo hillitsemätön, masentamaton luonne, jota maailma ei koskaan voinut kukistaa. Hänessä oli neitseellistä ylpeyttä, joka sai kuninkaat kilpaa juosten häntä kosimaan, mutta hän hylki ja tappoi niitä sima-ammeeseensa kuin kärpäsiä… Silloin tuli Olavi Trygvason, Norjan kaunein ja ylpein mies; hän oli kiivennyt Smaltserhornille"… Schulteiss oikaisi niskaansa korkeita olkapäitään vastaan ja katsoi ylös kuin Smaltserhornin huippuun… "Tätä hän rakasti, tälle hän tahtoi antautua. Ja kun Olavi sitten hylkäsi hänet, — uskonvimmassaan löi häntä hansikkaalla vasten kasvoja ja sanoi häntä pakanalliseksi nartuksi, hän kun ei tahtonut uskostaan luopua, — siitä pitäin himosi hän ainoastaan yhtä, yhtä, yhtä asiaa elämässään, — Olavin surmaa… Ja siitä syntyi Svolderin tappelu, jossa kuningatar Thyra istui kannen alla ja unohti värttinän!" — "Kuninkaan täytyi vaihtaa miekkaa, sillä omansa hän oli hakannut aivan pilalle," selitti Ole. — "Niin, — ja sitten hän hyppäsi mereen, eikä hävinnytkään", intoili Arnt… "Luullakseni myönnetään". — Minkaa kohti lensi opaalisininen katse, — "että näiden molempain naisten persoonallisuuden arvo oli sangen erilainen, — kumpikin oli paras laatuaan. Toinen kaikkien kotoisten kehrääjäin uskollinen kelpo kuningatar, — — vaan toinen tienraivaaja", — hän äkkiä korotti äänensä, niin että Minkakin huomaamattansa katsoi häneen, ja iski linjaalilla ilmaan että vinkui, — "tienraivaaja vapautetulle naiselle, joka taistelee persoonallisuutensa puolesta meidän aikanamme!"

Äkkinäisellä voimanponnistuksella hän tällä kertaa voitti kiusauksen, eikä tapansa mukaan kääntynytkään Minkaan, ja loi sitten lapsiin ankarasti tutkivan katseen:

— "Mitä tiedät Gydasta, Arnt?" — "Hän kosi, — ei, vaan Harald Haarfager kosi. Mutta Gyda sanoi, että jos hän tuli toista kertaa kosimaan, ennenkuin oli valloittanut koko Norjan, niin" — "Ähä ähä, — näetsen, — kovin vaatimattomia eivät naiset silläkään kertaa olleet", huomautti Schulteiss salaperäisesti myhähtäen. — "Personallisuus" — hän katsoi jäykästi Minkaan, — "joka pyrki valtakunnan haltijaksi… Ja siltä kannalta äärettömällä halveksimisella katseellaan niitä vähäpätöisiä olentoja, jotka ovat niin syvällä alla, — muurahaislaumaa, jolla on selkä koukussa"…

Poikain puolelta kuului tirskunaa.

"Harald Haarfagerillahan oli niin paljon vaimoja ja lapsia, että oikein kihisi", huusi Ole. — "Vaikk'ei ollut kuin kahdentoista vanha", intoili Arnt. — "Salomolla oli enemmän, hänellä oli seitsemänkymmentä ja kaksi", julisti Tor, lukkarin poika. — "Tässä olisi paikallaan se huomautus", sanoi Schulteiss kohti kattoa ivallisesti, — "että paitsi mainittua Gydaa ja tämän jälkeen juuttilaista Ragna kuningatarta, olivat ne kaikki muut personallisuutta vailla… Onko rukkeja yksi tahi tusina, se ei tässä merkitse mitään. Aikain kuluessa on niiden luku supistettu yhteen taloa kohti, — pääasiallisesti taloudellisista syistä… Tätä on runollisesti ihannoitu nimityksellä 'Freyan rukki', — ja se tietysti on jotain, jota kohtaan nuori nykyajan nainen suuntaa halunsa ja haaveensa" —.

Viimeistä lausetta seuraava katse ja kasvojen ilme ehdottomasti kääntyi Minkaan, joka istui hajamielisenä ja hermostuneesti hypisteli kynäänsä, kaikkea muuta, mutt'ei kirjoitustaan ajatellen.

"Nyt hän pöyhistelee ja luulee onnistuneensa oikein hyvästi", sipisi Berthea pannen liikkumaan taipuvan nenänpäänsä… "Katso kuinka hän kääntelee itseään —" — "Ole vaiti, hän huomaa, että sinä teet hänestä pilkkaa", uhkasi Minka kiihkeästi.

Schulteiss asteli miettiväisenä edes takaisin ja tuijotti jalkojaan, joiden muodosta hän näytti olevan erinomaisen turhamainen. Hän asetti jalkansa huolellisesti ja sirosti eteensä askel askeleelta, ja aina kääntyessään notkahutti hän syvälle polviaan, ikäänkuin vahvistukseksi ajatustyölleen.

Hän alkoi innostua yhä enemmän, käänteet kävivät yhä nopeammiksi ja polvien notkaukset yhä merkitsevämmän syviksi. Äkkiä hän pysähtyi säteilevään itsetietoiseen hymyyn.

"'Rukin historia'… se tulee nimeksi teokselle, jonka aion kirjoittaa, — monta nidosta —. Mitä kaikkea rukin ääressä on kehrätty… Miehet ovat villatukkoina kulkeneet lankarenkaan läpi. Se on, y-ym", hän nosti leukansa ilmaan ja puhalsi, — "kaiken tuon romanttisen käsityskannan naisesta minä jätän maailman pienille tuhrijoille. Minä, minä", — ääni kiihtyi äkkiä intohimoiseksi kiljunaksi, — "aion sytyttää palosoihdun, — palosoihdun! — näyttää orjan, joka ostetaan ja myydään ja kytketään rukkiin. Ja sitten, neiti Minka", — hän pysähtyi ja loi häneen samalla juhlallisen ja viekkaan katseen, ikäänkuin luonnolliseen sotatoveriin, — "alkaa vapaudentaistelu. — Mutta ensiksi, — ensiksi sen vahingon historia, jonka nainen on saanut, hänen syvän lankeemuksensa historia… Erittäin arkaluontoinen, monimutkainen, hienonhieno asia, jonka ainoastaan nero, läpitunkevin psykolooginen silmä voi selvittää, — paljastaa kaikkine yksityiskohtineen. Semmoisen miehen täytyy tuntea naisen sydän juurtajaksain, — juurta — jaksain!"… Arnt nyki ja veteli hänen nenäliinansa kulmaa, joka pisti ulos takin takataskusta.

… "Vaan minä, — kun kynäni kerran on päässyt vauhtiin", — oli hän kirjoittavinaan käsi ojossa, niin että laihaa paljasta rannetta näkyi takinhiasta pitkä matka,— "toimitan paljastuksen, — niin — niin, paljastuksen —." Tässä Arnt sai nenäliinan vedetyksi ulos hännäksi. — — "Minä paljastan kaikki hänen aseensa, — koko arsenaalin!… Askel askeleelta aion seurata hänen kurjaa tietään liitoksia myöten, näyttää ja todistaa, kuinka tuo ainainen peitelty hätä varjeluksen taistelu ja juoniminen miestä — vallanpitäjää vastaan — on vääristänyt hänen sisimmät, pyhimmät tunteensa silmäneulanhienoiksi, myrkytetyiksi aseiksi, inhaksi vangitsevaksi viettelykseksi, ja tehnyt hänestä mestarin kaikilla liukkailla petollisilla aloilla, — supistanut hänen vihansa ja rakkautensa pikkumaisen, uskottoman ja viekkaan orjan tunteiksi, — nii-in, sen sanon, turmellut hänen luonteensa sydänjuuria myöten"…

Hän loi verisen katseen Minkaan.

… "Hän keimailee miehen edessä ja leikittelee hänen kanssaan niin itsekkään kylmällä intohimolla ja verenhimoisella kiihkolla kuin kissa hiiren kanssa… Hän — hän — hä — än", — hän kyykistyi polvilleen mairittelevan näköiseksi, — "istuu lumoovana ansaluukun ääressä, imartelee ja viekottelee, — ja kun tyhmeliini siihen pudota kopsahtaa", — seurasi halveksiva potku, — "antaa elämänsä ja kokonaisen tunnemaailman", — suurten ulkonevain huulten pielissä alkoi sinisen kalpeasti värähdellä, — "niin hän vuodattaa kyyneleitä niin lumoovia, niin sydäntä särkeviä"… Schulteiss harppasi edes ja takaisin, ja nenäliina riippui kuin häntä hänen perässään… "Nainen on muuttunut maailman suureksi petturiksi… hänellä on alhainen saatanallinen vaisto, jonka intohimo on viekotella, — — hän on muuttunut vaaralliseksi, — minä sanon, — tuhansin viettelevin värin keimailevaksi myrkkyitikaksi." Ääni äkkiä muuttui pirullisen teräväksi ja kimeäksi… "Olennoksi, e — he, he, — jota — jota — olisi psykoloogisesti tutkittava ja valvottava samalla epäluottamuksella kuin käärmettä, jota luullaan kesytetyksi." — "Ih hih hih, — hih hih, — tshi tshi tshi, — käärme, kas käärme"… Ole koetti nyt vuorostaan saada heiluvan nenäliinan kokonaan ulos vedetyksi seljapuisen raippansa koukkuisella päällä. Schulteiss levitti hajalleen molemmat haaransa, keinui niillä ja myhäili kattoon, poskillaan hivuttava puna ja niska korkeaa kyttyrää vastaan nojaten. Käärme nyt riippui suoraan alaspäin, ja kaikki silmät vartioitsivat jännityksellä, milloin se taas rupeaisi liikkumaan.

"Tämä oli kauhea kuva, jonka teille paljastin", — lausui hän vihdoin syvään hengähtäen ja kääntyi Minkaa kohti. Pitkäin, alas painuneiden silmäripsien alta kohosi Minkan katse viattomana ja vierastaen. "Kuinka? — Mitä sanoitte? — Minä kirjoitan teemaani, hra Schulteiss."

Hänen kasvonsa lensivät aivan harmaiksi. Itsetietoinen innostus kutistui äkkiä kokoon ja katosi pieneksi, pelokkaasti kärsiväksi olennoksi, hän yski ja änkötti: — "Sen jälkeen aioin… aioin esittää naista sillä kannalla, kun — sielukas tunne hänen omasta arvostaan on herännyt, — hänen suurta, ihanaa taisteluansa meidän aikanamme ja syvää — syvää" — — "Hihihi-i, — käärme… tuossa makaa käärme!" — poikain kesken purskahti valloilleen hurja hillitsemätön nauru. Schulteiss katsoi hämmennyksissä ympärilleen. — "Tuossa — tuossa, hra Schulteiss"… näytti Berthea avuliaasti.

Schulteiss hairasi äkkiä nenäliinan lattiasta, palasi kirjain luo ja ryhtyi nolona toiseen läksyyn…

"E — he he, — sitten oli meillä maantiedettä, — Langfjeldit"… "Saitpahan panemaan kokoon sateenvarjonsa", kuiskasi Berthea riemuissaan.

Schulteiss selaili kirjaa hermostuneena ja levottomana… Poikain silmät olivat lakkaamatta seuranneet nurkassa olevan seinäkellon viisaria.

"Kello on jo kymmentä minuuttia vailla kaksitoista, hra Schulteiss", ilmoitti Arnt viattomasti, — "emmekä vielä ole saaneet läksyjä ensi kerraksi."

"Vai niin, — noh — historiassa ottakaa luku loppuun."

"Lukuko loppuun! kun ei vielä ole kuulustettu alkuakaan… Pitääkö meidän ottaa kaksi läksyä samaksi tunniksi"… napistiin ja mutistiin siinä viekkaassa tarkoituksessa, että saataisiin jäljellä olevat minuutit kulumaan. Viisarin imeytyessä ja madellessa lähemmäksi kahtatoista nousivat äkkiä sekä lukkarin että nimismiehen poika pystyyn kirjat yhteensidottuina kainalossa. Heille tuli aina semmoinen hirveä kiire kellon lyödessä, kun muka olivat saaneet — he vetosivat siihen — kotoa ankarat käskyt saapua ajoissa päivällisille. Massi, tohtorin kahdentoista-vuotias tytär alimmalta luokalta, oli samassa tuokiossa Minkan luona; ja Berthea hyökkäsi alas rappusia ollakseen paikalla, kun pojat ulko-oven edessä sitoivat sukset jalkaan ja lähtivät makasiinimäkeä laskemaan. Schulteiss kokosi välinpitämättömän näköisenä kasaan muutamia pöydälle jääneitä kirjoja.

"Antakaa anteeksi, mutta en saanut kirjoitustani tänä päivänä aivan valmiiksi", virkkoi Minka kokoillessaan tavaroitaan; — "mutta minä todella kävin hieman hajamieliseksi. Te puhuitte niin innokkaasti"… "Vai niin, en minä ole mikään argus, sen vakuutan teille, — minä en tahdo valvoa — oppilasta, joka on kasvanut valvonnasta pois", — hän huudahti kiivaasti, — "minä — minä" — ääni vapisi sisällistä liikutusta.

Minka seisoi, ikäänkuin miettien jotain: — "Schulteiss"… alkoi hän varovasti ja tutkistellen… "Tunnetteko erästä neiti Feiringiä?"

"Neiti Thekla Feiringiä… Kyl — lä… tunnen kyllä, — ellei kukaan muu kysy, — meidän kesken, — ainoastaan meidän kesken!… On minulla omat vainuni… Hän on yksi niitä naisia, jotka kirjoittavat 'Kahdenteenkymmenenteen vuosisataan'… yksi niitä lintusia, jotka vielä visertävät puunlatvoihin piiloutuneina — syvimpäin salanimien suojassa". — "Hän tulee tänne tänään", intoili Minka, —"hän on matkalla vouti Preusin luo, joka on ottanut hänet kotiopettajattareksi. Minä olen semmoisessa jännityksessä"… lausui hän, kun riensi huoneesta. Schulteiss seisoi kauan ja tuijotti oveen, kun se oli Minkan jälkeen sulkeutunut.

* * * * *

— Kello jo neljää lähenteli, ennenkuin kartanolta alkoivat kuulua umpikulkuset ja neiti tuli. Lumituisku ja huono keli olivat häntä viivyttäneet. Sillä välin kun alhaalla kävi vilkkaaksi ja talonmies tuli hevosta ottamaan, seisoi Schulteiss ylhäällä kouluhuoneen akkunassa, hieroi ruutua ja katseli, ja vanhimman jälkeinen poika talossa, Kjel, kiiruhti paljain päin neitiä vastaan ottamaan.

Melkein kuin pyryn peittämä virstanpatsas neiti Feiring seisoi eteisessä, itsepintaisesti kuurona kaikille ystävällisille kutsumuksille. Häntä ei mitenkään saatu saliin lähtemään, ennenkuin hänen päältään oli riisuttu paksu kuori päällysvaatteita ja jaloista raskaat karvaiset töppöset.

Ja sitten hänet huomattiin hieman espanjanruokomaiseksi soreaksi naiseksi, joka oli puettu muodikkaaseen, vartalon mukaiseen kappaan, liepeet ja hiat nahalla reunustetut. Kapan selkänapeista killui toinen pahasti irrallaan melkein poikki kuluneen langan päässä, ja kaulasta riippuva upea silkillä vuorattu muhvi lemusi hajuvedestä. Kokoon rutistetun nenäliinan vierestä häämötti sieltä sisästä jotain keltaisen kirjavihkon tapaista.

Kjel tunsi hänen tarkastavan syrjäkatseensa kulkevan pitkin paksua pahansään nuttuaan, leveitä maalla neulotulta housujaan, jotka sukelsivat pitkävartisiin rasvanahkasaappaihin. Helkkarin kiusallista, kun piti juuri tämmöisenä esiintyä muodikkaan kaupunkilaisnaisen edessä! Hän hakkasi reippaasti takinliepeitään ja reisiään ikäänkuin lunta pudistellakseen: "Tämmöiseen ilmaan otetaan oikea maalaisen sporttipuku, neiti, kun pitää kahlata lumikinoksissa."

Mutta neiti ei kuullut häntä; hänen pienet mustat marjasilmänsä seurasivat vilkkaalla harrastuksella Minkaa, joka suurimmalla huolella kantoi sisään matka vaatteet ja levitti ne ruokahuoneessa parille tuolille lämpiämään. "Ja tekö olette neiti Minka?" kysyi hän. "Minä en ajatellut teitä semmoiseksi, vaan — vähän kalpeammaksi ja — —" Suu yhä tervehdykseen hymistettynä hän sitten kumarruksella ja pienellä niiauksella solahti arkihuoneeseen.

Neiti näkyi halveksivan noita tavallisia johdantoja keskusteluun; hän katsoi ääneti ympärilleen, pidättäen itselleen omat mielipiteensä.

"No täällä maalla joka tapauksessa asutaan tilavasti", alkoi hän sitten huomioitaan… "Tuntee heti, että on tullut toiseen viattomampaan aikakauteen, jossa poltetaan koivupuita hiilien ja koksien asemesta"… "Mutta mistä olette voineet saada käsityksen meidän Minkastamme?" — puhkesi rouva kysymään. — Neiti Feiring seisoi ja myhäili ja hymyili nuoren tytön puoleen: "Minä oikeastaan tunnen hänet varsin erinomaisen hyvästi. Poikanne, — niin, filolooginhan kirjoissa hän kuuluu kulkevan, — on minulle puhunut niin paljon sisarestaan. Hän ymmärtää hänet niin perinpohjin."

Minka punastui ja punastui yhä enemmän ja puuhasi yhä uutterammin pesän kuumotuksessa.

"Vai niin, te siis tunnette poikamme Endren, — ehkäpä hyvinkin?" tunnusteli rouva. —

"Herra Jumala, mikä sielukas ihminen… Ja miten kauniisti hän laulaa. Olen tavannut hänet melkein joka päivä koko tämän puolen vuoden aikana laulaja Figerin seurassa. — Kun hän puhuu laulusta, — niin ei siinä auta vastaan sanominen, hyvä rouva! Sillekin taiteelle koittaa aivan uusi aika, — vaikutus tehdään eläväksi, dramaattisesti sulatetaan persoonallisuuteen."

Rouvan kasvoihin tuli hermostunut ilmaus ja levottomana hän katsoi konttorin ovea koti, josta hän joka hetki odotti miestään.

… "Kun hän ja Figer laulavat duetin, toinen tenoori ja toinen basso, niin on se verraton nautinto, — ja he yhä oppivat uusia kappaleita"… "Olkaa hyvä, neiti, minä pelkään, että ruoka jäähtyy", kutsui rouva hieman kiirehtien. — "Kiitos, kiitos… Ja Figer ja hän ovat eroamattomat, aina ne näkee yhdessä"… "Mutta teidän täytyy vihdoinkin tulla syömään, neiti."… "Ja ellei hänestä tule taiteilijaa niin! Hänen koko luonteestaan henkii jotain niin suurta ja lämmintä, ettei siitä voi erehtyä — Minä vakuutan teille, niitä on paitsi Figeriä monta muuta, jotka ovat samaa mieltä"…

Sillä välin kun neiti nautti ne pari hyvää ruokalajia, jotka oli hänelle säästetty, jatkoi hän, poisjohtamisyrityksistä huolimatta, innokkaasti puhetta samasta arkaluontoisesta asiasta.

"No jaa, mitä te nyt oikeastaan pidätte, olin sanoa meistä maalaisista?" — alkoi Kjel, kun äiti hetkeksi oli poistunut huoneesta.

"Minä tosiaan luulin, että tekin kysyisitte kalakokkareista", hymyili neiti.

"Minä pyydän, lihakokkareista."

"Niin, niin, lihakokkareista, — ruokaopinnoitahan täällä maalla ensi sijassa täytyy ajatella… Ja hyytelön kanssa", — hän loi surkuttelevan katseensa ensinnä vatiin ja sitten oveen, josta rouva oli mennyt… "Kun ajattelen kaikkea sitä puuhaa", — hän nosti kahvelilla pienen linnun lautaselleen, — "kaupungissa haetaan tämä ruokalaji ravintolasta, kun alkaa sitä mieli tehdä. Kuinka paljon huolta ja vaivaa sekin tuottaa… Oih!" — hän kääntyi Kjelin ja Minkan puoleen, — "tunsin heti ensi tunnelissa, johon rautatiellä tulimme, että nyt, nyt sitä mennään maalaisläpeen, jossa kaikki haiskahtaa ruualta ja ruokapyrinnöiltä."

"Erittäin miellyttäviä vaikutuksia siis, neiti, kun tulee tänne ylämaahan", huomautti Kjel ja nojausi mahtipontisesti taapäin.

"Ja kun minut sitten junasta sullottiin sudennahkaisiin rekivällyihin, niin tuntui siltä, kuin tämä kaikki nielisi minut. Alussa en uskaltanut karvoihinkaan koskea, sillä minusta se oli todellinen susi."

"Sangen pikanttia," — siristi Kjel silmiään ja kaivoi liivinsä taskusta siron ruskahtavan meripihkaisen sikari-imukkeen… "Tuommoinen kuolemaan tuomittu tylstyy, näettekös… Kaikki tuo harmaa lumituisku, joka tuli metsäharjuilta, ja loppumaton iloton valkoinen virta, jota ajoimme ja ajoimme, vaivuttivat minut lopulta niin rauhalliseen puoliuneen ja saivat minut mielessäni kuvittelemaan, että pyry peittäisi minut lumeen ja minä paleltuisin kuoliaaksi, kunnes jälleen heräisin taivaassa, ystävieni luona pääkaupungissa." — "No-no, — älkää nyt kuitenkaan tehkö itsellenne kovin liiallisia mielikuvia maalaisesta viattomuudestamme, neiti," huomautti Kjel. — "Mekin toki vähän pippuroimme hermojamme… Saatte uskoa, että tuommoinen lankkuliikekin, jossa on suuret pääomat kysymyksessä, — se terästää aika lailla. — Niin, en tahdo mainita summia, te ehkä pyörtyisitte, neiti… Ja mitä tulee niin sanoakseni yksityiseen elämäämme ja oloomme — niin emme siinäkään toki ole niin kovin aikamme jäljessä — —. Ja, — mitä minuun tulee niin, — sitä pahempi… No niin, siitä älkäämme puhuko perhekodissa"…

Minka katsoi suurilla silmillä veljeensä. Katseesta kuvastui se vilpitön ajatus, että veli nyt sekä turhisteli että kerskasi.

"Mutta eihän teidän kuitenkaan tarvitse jäädä tänne ainaiseksi," — lohdutti hän oikein sydämelle käyneesti. "Minä vakuutan, että sydämeni oikein kutistui kokoon, — ja ellei minulla olisi ollut luettavana korehtuuria somaan pikku artikkeliin, joka tulee 'Kahdenteenkymmenenteen vuosisataan'… Se oli kuin viimeinen auringonpaiste pääkaupungista, joka lämmitti jähmettyneitä käsiäni." — Neiti käänsi siitä pitäen puheensa Minkan niinkuin ainakin sen puoleen, joka nähtävästi oli ainoa kykenevä jotain käsittämään. — "Sillä oli niin viehättävä nimikin"… Hän kuiskasi tämän kevyesti sivuun, rouva Baarvigin tullessa huoneeseen, ja katsoi välinpitämättömän näköisenä ulos akkunasta… "Voitteko arvata mikä?"

Minka kalpeni ja vilkasi äkkiä taakseen, kuka oli huoneeseen tullut.

"'Nainen, joka herää'… Toimitus oli yksimielinen siitä, että se oli painettava." — Minka tuijotti häneen vavisten, kylmä hiki otsallaan. — "Siitä kuohuu semmoinen viehättävä kapinanhenki. Ja kaikki nuo erinomaiset sitaatit historiasta… Ei mutta kiitoksia, rouva Baarvig, pitääkö minun vielä jaksaa sylttiä ja leivoksia… Minä vakuutan — jospa näkisin kirjoittajan, niin tarttuisin sitä naista kädestä ja puristaisin sitä niinkuin nyt puristan teidän kättänne, neiti Minka", — hän ojensi kätensä ja teki, niinkuin oli sanonut, — "ja pyytäisin häntä vaan kirjoittamaan enemmän samaan tapaan"…

Toisen äänessä ja toisen hehkuvassa kasvojen ilmauksessa oli jotain, joka herätti rouvan huomiota ja sai hänen katseensa jonkinlaisella tutkivalla ja punnitsevalla hämmästyksellä verkalleen tarkastamaan kumpaakin… Ikäänkuin yrittäen masentaa jotain kiusallista hän äkkiä painavasti sanoi: "Ei, se ei ole helppo tehtävä, jonka olette ottaneet ruvetessanne kasvattamaan ja ohjaamaan kahta puolikasvuista tyttöä, neiti Feiring… Suuri edesvastaus, tukala tehtävä näinä aikoina, sekä vanhemmille, että lapsille."

Neiti katsoi häneen hurskaasti suu kaikkein pienimmällään.

"Kun vanhempain noin viimeiseen saakka täytyy pitää kiinni vanhasta, niin tapahtuu se siksi, että he tuntevat, ettei uusi vielä ole kestävää, eikä lujaa", — jatkoi rouva Baarvig.

Neiti Feiring loi pieneen rouvaan tarkastavan katseen. Tässä hän varmaan oli tavannut oikean maalaisen perheenäidin, jolla oli lujat lukot ja perustukset kiinni naulatuille mielipiteilleen. Mutta hän ehdottomasti väisti tuota varmaa, läpitunkevaa katsetta.

"Ei se tietysti ole niinkään helppoa", lausui hän sitten myönnellen. — "Ei, — se ei ole helppoa. — Uskokaa, että äideillä kyllä on ajatuksensa näihin aikoihin, neiti Feiring"…

Tohtori astui äkkiä huoneeseen, häntä olivat potilaat viivyttäneet konttorissa. "Hyvää päivää, neiti, — tokko teitä on osattu pitää täällä hyvänä? — Olette matkalla vouti Preusin luo… Omituisen ukon siellä tapaatte." — "Vai niin, — originaali? — Ilahuttaa minua." — "Hänellä on eräs idea. Jos vaan voitte siihen uskoa, oikein kunnolla, — kysellä häneltä sitä joka puolelta, niin on mies vallassanne." — "Vai niin, tosiaankin, — ideain mies?" — "Se on, yhden idean mies. Mutta se on sitä perusteellisempi. Hän uskoo ruumiinpolttoon, — on kerrassaan hassahtanut siihen. Ensi vuonna saamme sen. Sitä hän on vakuuttanut minulle kahdeksantoista vuotta, siitä pitäen kun tälle paikkakunnalle tulin."

— "Ohhoh!" — "Kelpo mies muutoin, — vanhanaikainen ja konservatiivinen kuin tukki; — mutta hän ei pakota ketään… Saa vaan yskän, kun tulee kotiin kaupungin sumusta, kaikista niistä houreista, joita hän siellä alhaalla kuulee ja joiden ylös rykimiseksi häneltä menee kokonainen viikko, kuten hänellä on tapana sanoa." — "Minun täytyy todellakin vastustaa sitä, että ilma, joka on harrastuksia täynnä, muka olisi vähemmän puhdasta kuin se, jossa ei ole harrastuksia ensinkään, hra tohtori." — "Riippuu siitä, minkälaisia harrastuksia, neiti, — minkälaisia… Varmaan siellä alhaalla leviää hyvinkin ilkeä höyry kaikesta, jolla siellä koneita lämmitetään — joka merkityksessä." — "On esimerkiksi herätetty harrastus semmoista maailmaa kohtaan, jolla ei ole minkäänlaisia polttopuita", — sutkautti neiti terävästi, — "siellä ovat silmät auenneet — köyhälistöä kohti." — "Tarkoitatte sitä maailmaa, joka tahtoo heittää koko yhteiskunnan polttopuiksi", sutkahutti vuorostaan tohtori. — "Jos pidämme kiinni logiikasta, hra tohtori", — torjui neiti urhoollisesti. — "Naisten logiikasta, — niin kyllä, — niin kyllä", — virnisteli tohtori, "se on kuuluisaa. Mutta älkää nyt vaan ruvetko voudin kanssa maailmaa parantamaan. Hän on, nähkääs, niin hirveän tyytyväinen tähän vanhaan… Tiedätte kyllä, että on ihmisiä, jotka ovat niin piintyneet vanhoihin saappaihinsa, että mieluummin paikkaavat ne sataan kertaan, kuin huolivat uusista… Hän on juuri yksi niitä."

Neiti Feiringin pienet pyöreät, levottomasti vilkuvat silmämarjat muistuttivat hiirtä, joka ravaa edes takaisin ja hakee rakoa loukusta päästäkseen. Hän nähtävästi epäröi, tyytyisikö siihen, että keskustelu päättyi moiseen pilaan, ja vaipui tuoliin ääneti ja verkalleen syvemmälle ja syvemmälle epäävä ilme kasvoissaan.

"Te oikein pelotatte minua, hra tohtori", — hän vihdoin alkoi… "Minusta tuntuu kuin vietäisiin minut Munkkisaareen, taikka johonkin muuhun saareen maailman loppuun. Ei siis ainoatakaan ihmistä, kenen kanssa puhua siitä… siitä… mitä ulkona elämässä tapahtuu. — Minun siis vaan pitää päntätä saksaa, englantia, maantietoa ja historiaa — mallikelpoisena kotiopettajattarena, enkä saa vastustaa talon isäntää… Suoraan puhuen, hra tohtori, tuoko osa kuuluu semmoiselle olennolle, joka tässä istuu?" — "Ei kannata ministerin hakea puhtaaksikirjoittajan paikkaa, neiti. Tavara voipi jäädä myymättä senkin vuoksi, että se on liian hienoa… ei saa koskaan pitää hengenvaatimuksia, jotka käyvät aseman yli." — "Se on, yhteiskunnan kohtuuttomat lait karkoittavat minut nyt Siperiaan", huudahti neiti.

Minka seurasi keskustelua kuumana; hän tunsi, miten silmissä tuikki ja pisti. Ja Kjel oli aivan suunniltaan… Isä tuossa talonpoikaisilla sukkeluuksillaan nolaili häntä, — häntä!… Eikä ymmärtänyt, että raastoi hienoja, rafineerattuja hermojänteitä…

Kjel äkkiä hyppäsi tuoliltaan: "Niinkö isä… Minullako esimerkiksi ei siis olisi minkäänlaista oikeutta henkisiin pyrinnöihin, ellen mitään ansaitse. Mutta jos minä huomenna voitan kelpo tavalla lankuillani, — niin minulla on niihin oikeus! Tuo on niin ahdasmielistä ja vanhanaikaista että —. Nykyaikana on meillä kaikilla henkisiä pyrinnöitä, sen sanon"… "Jaa-a, kaikki nuo henkiset pyrkijät"… mutisi tohtori. "Mutta itse sinä aivan hiljattain kerroit ajaneesi työstäsi sahalta pietistin, sen vuoksi että hän tahtoi kääntää muita, sen sijaan että olisi sahannut… Sinä luullakseni evästit häntä jonkinlaisilla semmoisilla syillä, että hän oli liian korkea henki sinun tehtaaseesi" — "Pyh, mokomaakin — poikkeustapaus, — johtui aivan toisista syistä" — torjui Kjel. Hän nykäsi omituisesti niskaansa merkiksi, että isä-ukko tällä kertaa ei voinut oikein kohota asiain tasalle.

Tosiaan merkillinen nainen, lievimmin sanoen, — äänteli hänen sisässään…

Yksin tuo tapa, kun hän kumarsi niskaansa ja sanoi jotain, — tuommoinen pikantti, salattu etevä hymy… Ja vaan tuo pieni piirre, kun hän noin tapansa mukaan jätti hansikkaat syliinsä syödessään. Surkeata, että hän oli tuolla tavalla tuomittu voudin orjaksi… Kjelillä oli kyllä halu kertoa hänelle jotain oikeasta uskaltamisesta, — esimerkiksi silloin, kun oli ajanut sormen paksuista virran jäätä ennättääkseen Kjerstadiin huutokauppaan ennenkuin asianajaja Ring. — Ja ehkä vähän siitäkin, — mitä hän nyt uskalsi kaupoissa, — ja miten hän hikoili ja kävi postissa kahdesti päivässä, jotta eivät kotona saisi vihiä — ja idylli tulisi häirityksi. —

— "Niin, neiti Feiring", — sanoi tohtori, kun kahvi oli juotu, — "älkää pitäkö sitä vieraanvaraisuuden puutteena, että jälleen karkoitan teidät lumituiskuun. Mutta ellei mieli illan kulua liian myöhäiseksi, niin täytyy meidän saada teidät uudelleen matkavaatteisiin ja rekeen pönkityksi."

"Ja sitten, pim pom, mennään Siperiaan", — sanoi neiti leikillään ja alkoi suoriutua matkaan. "Voin ainakin sanoa, että olen välillä levähtänyt hauskalla pysäkillä. — Toimitus ottaa, mitä kirjoitatte", — kuiskasi hän Minkan puoleen kumartuen, kun tämä auttoi karvatöppösiä hänen jalkoihinsa… "Meidän täytyy nyt jollain tavalla ylläpitää kirjeenvaihtoa"…

Kun neiti Feiring matkakuoressaan valaistiin ulos, odotti Kjel jo ulko-ovella, josta lunta pyrysi sisään, puettuna turkkeihin ja piiska kädessä. "Kovin on pimeä ja virran rannoilla on monessa paikassa vaarallista jääsohjoa, neiti, ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan, niin luulen teitä parhaiten palvelevani, jos minä ajan nämä pari penikulmaa voutilaan." — "Tuossa paljastitte itsestänne ihmisrakkaan piirteen, hra tehtaanomistaja. Minä kyllä kamalasti pelkään tätä kaikkea"… kuului vaatemytyn sisästä. "Huh, — tähänkö hautaan sitä nyt pitää?" kysyi hän sitten, kun ulkona pimeässä oli pönkitetty rekeen ja jalat pantu pussiin.

Lumi narisi anturain alla… Alhaalta kuului Kjelin rauhoittava "soo-ja, soo-ja"… kun hän hillitsi virmaa hevosta, ja sitten kuului naseva piiskan sivallus. Makasiinimäen alle sumuun hälveni sitten kulkusten ääni.

* * * * *

— Ruokasalissa oli nyt pimeä, paitsi valohohtoa arkihuoneen lampusta. Pesän vieressä vielä olivat molemmat tuolit, joilla neiti Feiringin matka vaatteet olivat olleet… Ja Minka siellä sisällä käveli hiljaa kuin haamu varpaillaan, jottei kenenkään päähän pistäisi kutsua häntä ja häiritä. Oli ikäänkuin päivän kokemukset säilyisivät, niin kauan kun nuo molemmat tuolit seisoivat tuossa liikuttamatta paikallaan… Niinkauan oli vielä neiti Feiring läsnä vakuuttamassa, että hänen kirjoituksensa painettaisiin, — että se todella seisoisi "Kahdennessakymmenennessä vuosisadassa" otsakirjoituksineen ja kaikkineen… Toisen tuolin alta häämötti pieni valkoinen esine… Paperossi — varmaan tavattoman hieno… Ja aivan sen paikan alla, niissä neiti Feiringin muhvi oli riippunut…

Minka hairasi sen äkkiä maasta. Siinä oli jotain todellisempaa, mistä pitää kiinni. Hän liiteli sinne tänne levotonta onneaan kantaen, voimatta antaa tunteilleen valtaa, — ja kun hän sitten istui muiden seuraan illallispöytään, niin ihmetteli hän itsekseen tuon tuostakin salanimellistä suuruuttaan. Jos he olisivat tietäneet… Jos he olisivat aavistaneet, että hän, joka istui tässä ja tuskin sai voileipäänsä niellyksi, oli mukana ison maailman taistelussa ja iskemässä iskun…

Hän oli mielestään näiden keskellä melkein kuin jonkinlaista salaista nitroglyseriiniä tahi dynamiittia. Niska oikeni oikein ylpeäksi ja sotaiseksi, kun toiset väittelivät neiti Feiringistä, — ja hän mielestään saattoi jättää omaan arvoonsa, mitä he arvelivat täällä kotona maalla… Mutta kyllä Schulteissin olisi lentänyt suu selälleen, jos hän olisi tiennyt… Illallisen jälkeen hän istui soittamaan — triumfimarssia ja kaikenlaisia oikun paloja. Ja Schulteiss istui pianon taa tavalliselle paikalleen. Minka näki hänet, tenhosi hänet, hymyili hänelle silmiin, kun hän istui siinä niska nuottihyllyä vastaan ja antoi profiilinsa varjon muistuttaa Napoleonia. Minkan liikkuvat, väikkyvät kasvot valtasivat hänet kokonaan sanomattomilla salaisuuksilla… Minka oikaisi niskansa arvokkaaksi ja oli mahtava… Ja Schulteiss oli kalpeana hurmauksesta. Kun kotiopettaja sitten varsin huumaantuneena kumarsi hyvän yön, niin katsoi Minka häneen salaperäisesti ja merkitsevästi… Ja Schulteissin kädet vapisivat portaiden kaidepuissa, hänen noustessaan ylös kamariinsa.

— Myöhään illalla makuukamarissa, katsottuaan varmaksi, että sisaret makasivat, sitasi Minka hameen vyötäisilleen ja kietoi ympärilleen saalin. Ja ulkona ullakossa hän sitten istui pimeässä ja mietti ja poltti ja oli eurooppalainen ja nautti, — kunnes hän tunsi, että se alkoi tehdä pahaa.

* * * * *

Oli jo myöhä, ennenkuin rouva Baarvig sai unta, ja hän heräsi äkkiä vaikeaan levottomuuteen ja tuskaan. Yölevottomuus oli käynyt hänelle tavaksi, hänen tohtorin vaimona eläessään. Harvoin tapahtui, ettei joku levottomuuden puuskaus, mikä milloinkin, ajanut häntä vuoteelta ja saanut häntä kylmän salin poikki lähtemään kiertoretkelleen yläkertaan lasten makuuhuoneeseen. Milloin piti lähteä katsomaan, olivatko pikku tytöt sammuttaneet kynttilän, tahi oliko ehkä Massi heittänyt peitteen päältään — makasiko ja yski. Milloin taas, oliko Arnt kahnannut tärpättirievun kaulastaan, olivatko sukat ja kengät jääneet sinne märkinä makaamaan, eikö niitä oltu tuotu alas kuivamaan, taikka oliko huoneessa häkää. Joka kerta hän makasi ja mietti, miten suorittaisi sen vaikean tempun, että nousisi ylös, sytyttäisi kynttilän ja pääsisi ovesta ulos herättämättä miestään, — joka oli tullut myöhään kotiin, tahi jota milloin hyvänsä yöllä saatettiin kutsua sairaan luo. Rouva oli tottunut arvaamaan, paljonko uskalsi, siitä miten hänen miehensä milloinkin makasi, nukkuiko hän sikeään vai kevyesti. Hän oli tutkinut miehensä kasvoja, seurannut niiden ilmauksia melkein unien maailmaan, hänen maatessa tuossa viereisessä sängyssä, — kasvoissa alati niin kaunis levollinen ilme, vastakohta kaikille rajuilmoille, joita niissä hereillä liikkui ja joita vastaan rouvan oli taisteleminen.

Rouva vaelteli salissa, kun ei ollut liian kylmä, ja monesti se oli hänelle erittäin viihdyttävää, — hän ikäänkuin sai lepoa omille ajatuksilleen… Mutta tänä yönä hän oli säpsähtänyt ikäänkuin pahasta unesta. Jotain oli tapahtunut… Mitä oli Minkan ja neiti Feiringin välillä?… Peitettyä salaista ymmärrystä. Jotain jota ei voitu hänelle ilmaista… Kirjoitus, josta neiti Feiring oli puhunut… Minkako oli jotain kirjoittanut… Kasvojen ilmeet, — Minkan huonosti peitetty suuri, pelokas ilo… Hän näki sen mielessään ja kävi yhä katkerammaksi siitä, että tätä salattiin häneltä, — äidiltä. Ja mitä oli hän voinut kirjoittaa?… "Nainen, joka herää", se oli nimi… Minka oli aina ollut halukas kynäilemään… Mutta se että Minka kirjoitti, ei se häntä… Ei se…

Rouva Bente tuijotti vaan yhteen ja samaan — palasi aina vain yhteen ja samaan: Luottamuksen perustus puuttui, — se oli mennyt… Minka oli kehittynyt häneltä salassa… Tähän hän tuijotti ja tuijotti… Ammottava kuilu leveni levenemistään ja yhä kylmempi henki kuiskasi: Hän oli kadottanut Minkan!…

Vanhin tytär, joka oli kasvanut hänen valvovan silmänsä ja johtavan kätensä varassa, — jonka suhteen hän luuli olevansa niin kaikin puolin selvillä… Mutta juuri parhaan elämänsä eli tämä nyt salassa. Tien hänen sisimpään uskoonsa hän oli menettänyt… Hän oli kadottanut Minkan! Häneen tuli tuskallinen halu rientää ylös hänen luokseen… Ei muuta kuin katsomaan häntä, kun hän makasi… Ikäänkuin viimeisen kerran jättääkseen illusioonilleen hyvästi…

Vähän myöhemmin hän seisoi kynttilä kädessä keltaisessa salissa vanhan pitkän pöydän ääressä, jolle koko pesu oli pinottu.

Kylmä sali oli pimeä, ja raskas rautauuni kohotti pimeästä haahmoaan suurena ja uhkaavana. Tuo masentava kasvoi yhä, kasvoi… Endre, jota hän oli koko tahdollaan tukenut uudella uralla… Ja Kjel… Tunsiko hän heitä, — mitä he aikoivat, ja ajattelivat? Oliko hänellä heidän luottamuksensa? Taikka oikeastaan, eikö hän jo aikoja sitten ollut kadottanut heitäkin, molempia vanhempia poikiaan?

Hän muisteli, kuinka he kumpikin tavallaan olivat vaienneet ja hymyilleet, kun hän puhuessaan lämpeni jostain asiasta. Kuinka katkera Endre oli isää kohtaan… Ja vielä hänellä oli Arnt, vielä Massi kadotettavina! Neuvottomassa tuskassa hän vain tunsi, että hän tahtoi, että hänen täytyi pelastaa, mitä saattoi. Sisässään hän huusi hätähuutoja, — hän ei tahtonut kadottaa enempää, — kaikkia!… Hän kulki levottomana, ikäänkuin kynttilällään etsien jotain kylmässä salissa… Olivatko he antaneet lapsille liian vähän vapautta… liian vähän asettuneet heitä kohtaan inhimillisen tutunomaisuuden kannalle? — Ilahuttivathan häntä itseään niin kaikki ajan ideat, toivoihan hän niistä parempia oloja. Mutta kun tuli tosi eteen, niin eivät ne kuitenkaan olleet niinkään helppoja toteuttaa… Tuntui siltä, kuin ne eivät olisi vielä vakaantuneet oikeeseen muotoonsa…

Hän pysähtyi lasikaapin eteen, jossa kaikki tohtorin apteekkitavarat olivat, ja näihin mietteisiin vaipuneena valaisi hän kynttilällään myttyjen, ruukkujen, pullojen, rasiain, suurten ja pienten, kirjavaa joukkoa, ikäänkuin nimikirjoituksia lukeakseen. Sitten kirkastuivat äkkiä rouva Benten kasvot… Huomispäivänä jo tilaamme "Kahdennenkymmenennen vuosisadan". Ja sopivassa tilaisuudessa mainitsen sitten Minkalle, että voisi hänkin yrittää kirjoittaa — koettaa kynäonneaan.

Verkalleen kulki hän jälleen kappaleen matkaa poispäin kokoon käännetyn pelipöydän luo, nyökäten omille ajatuksilleen. Hajallaan olevat huonekalut olivat kuin erämaassa keitaita, joille hän laski kynttiläjalan. Häneen tuli levollisuuden tunne. Miten sitä yöllä liioitteli kaikkea… Niin niin, — — hänhän ei voinut illalla syödä mitään, kun oli niin levoton tuon kotiopettajattaren vuoksi… Tyhjällä vatsalla ei koskaan nuku hyvin… Jos lähtisi alas ruokakamariin leikkaamaan itselleen palasen voileipää? Valo katosi ulos porraskäytävään…

III.

Tohtorin kääsit olivat pyörineet matkoihinsa jo aikaisin viileänä kesäaamuna. Piika alkoi pestä konttorin akkunoita, ja kotoiset työt, jotka aina tehtiin tohtorin poissa ollessa, olivat täydessä käynnissä. Schulteissin ilmaantuminen alakertaan muulloinkin kuin ruoka-aikoina riippui paljon tuosta kääsien jyrinästä. Hänen hermojansa aina rasitti tohtori, — yksistään se tieto, että hän oli kotona… Tavallisesti hän kiersi kaikki huoneet tahi astua patsasteli, kädet liivien hian-aukoissa, pitkin pihamaata saamassa raitista ilmaa, — seisoi ja tuijotti tahkoon, kun sitä väännettiin ja niittomies laski viikatettaan, tirkisti syvämielisesti ovesta puuliiteriin, jossa renkipoika hakkasi puita, jutteli karsinaan ivallista elämän viisautta imisäsialle ja porsaille tai filosofeeraili pukin kanssa. Puutarhassa kitkettiin ja kasteltiin, niin kauan kun aamusta vielä oli vähän varjoa, ja yksinäisissä mietteissään oli Schulteiss juuri alkanut täsmällisillä askelilla kulkea pitkin navetan seinustalla olevan tukin selkää, kun Minka huomasi hänet ja nopeasti tuli puutarhan portista. Schulteiss otti vauhtia ikäänkuin juostakseen tukin päähän saakka, mutta hyppäsikin sitten alas notkahuttaen sievästi ja syvään polviaan.

"Schulteiss", intoili Minka, — "ettehän vaan hajamielisyydessänne unohda käydä postia ottamassa, ennenkuin Kjel ennättää… Tiedättehän, että Kjel aina menee ja tarkastaa sen portilla." Schulteissin hiljainen, itsetietoinen hymähdys torjui kaikki epäilykset. — "Kello varmaan jo lähenee kymmentä, ja te vielä kävelette täällä." "Minä vakuutan teille, neiti Minka… Voitteko hetkeäkään epäillä minua"… keskeytti Schulteiss hämillään. — "Ettekö voisi esimerkiksi yhtä hyvin kuljeskella alhaalla maantiellä, Schulteiss?" — "Ja siten joutua hra Kjelin huomion alaiseksi!" — huudahti kotiopettaja voitonriemulla… "herättää hänen epäluuloansa — ja saattaa teidän asianne vaaraan… Vähän päästä" — hän kaivoi esiin kellonsa — "saatte nähdä välinpitämättömän astuskelijan katoovan polulta tuonne alas huvimajan haan taakse." — "Mitä, — eikö se vielä ole puolta yhdeksääkään? — Käykö se oikein, oletteko varma?" — keskeytti Minka hätiköiden. — "Minä vakuutan. Luottakaa minuun, neiti Minka!" lausui Schulteiss sitten matalalla, ontolla äänellä, joka kuului kuin tynnyrin sisästä. — "Uh, teillä on niin monta mutkaa, Schulteiss", — torui Minka koketisti, — "miks'ette voinut heti sanoa, paljonko kello on." — "Minä luovun kaikista vastaväitteistä, — vaikenen"… Hän kumarsi, ja kasvot loistivat.

"Kuulkaa Schulteiss, asia nyt on semmoinen, että 'Kahdeskymmenes vuosisata' on saatava pois isän sanomalehtien joukosta. Sitä kirjoitusta, jolle annoin nimeksi: 'Se pieni ja liukas jaa-sana', — en tahdo, että äiti saa sen lukeakseen… hän tuntisi minut kohta kirjoitustavasta… Ja tiedättehän, kun hän tahtoo puhua siitä kanssani ja nostaa sen ikäänkuin ikkunaan, tuulottaa ja tarkastaa joka puolelta, mitä sitä on sattunut kirjoittamaan… Se on niin sietämätöntä!… Jos se on hyväksytty, niin varmaan se tulee tässä numerossa… Oikein vereni hyytyy ajatellessani, kuinka moni nuori tyttö jo ehkä samana yönä makaa ja itkee ja katuu, että hän sillä tavalla on yhdessä minuutissa kokonaan antautunut yksinvaltiaalle… En saanut rauhaa, ennenkuin kirjoitin, että tuo jaa-sana on annettava siten, että hänellä on helppo ero ja omistusoikeus ja samat oikeudet ja kaikki järjestyksessä." — "Hm, — idea itsessään on erinomainen, — aivan loistava, — jos olisi — ym, ym — toiveita sen — —. Siten kerrassaan liitettäisiin jaa-sanaan naisen täydellinen suojelus lain kautta, — se olisi niin sanoakseni hänen kihlasormuksensa vapauden timantti — — ym — ym — mutta —". — "Niin, eikö totta" — huudahti Minka voiton riemussa ja löi häntä sormille korrella, jota hän käänteli kädessään, — "minä olen, — miksi hän sanoikaan sitä, joka keksi…" — "Heureka, — se oli Arkimedes." — "Heureka, heureka! Siinä on ratkaisu koko asialle. Minä olen niin iloinen, että tekee mieli sisällisesti hyppiä." — "Hm-m", — Schulteiss väänteli miettiväisen näköisenä isotekoisia huuliaan. — "Miksi tuommoiselta näytätte?" — "Ym — ym… minä vaan tarkoitan, minä hartaasti haluaisin, että se olisi mahdollista, neiti Minka." — "Olettehan te itse niin usein sanonut! —"

… "Vaan sitä pahempi — te unohdatte epäluulottomassa sydämessänne yksinvaltiaan, — sortajan… Hän ei niinkään äkkiä laskisi läpi semmoista lakia." — "Minusta näyttää, että te nyt aivan väitätte itseänne vastaan." — "Pyydän saada selvittää kantani. Minä vieläkin pidän kiinni siitä, että idea on loistava… ehdottomasti. Mutta esteet —" — "Mitkä esteet… Teillä aina on esteitä, kun tulee tosi eteen, Schulteiss. Teillä ylipäänsä aina pitää olla esteitä." — "Tuo laki — jotta se läpi saataisiin — edellyttää… en tahdo teiltä salata sitä — ei sen enempää eikä vähempää, kuin että koko naisasia ensin on voittanut"… "Hyi, mikä kiero ja katala ihminen te olette!" huudahti Minka.

Schulteiss katsoi häneen avuttomasti, ikäänkuin rukoillen armoa.
Minka löi korrella hamettaan ja polki.

"Se on niin harmillista, kun te aina keksitte jotain, joka on tiellä… Nyt on muka lakinikin mahdoton. Ja sillä tavalla menee koko kirjoitus myttyyn!" hän valitti epätoivoisena… "Minä pian rupean vihaamaan kaikkia miehiä…" — "Jaa-a, neiti Minka, — sillä tunteella saataisiin jotain aikaan… Vihan tulee edistää vapautustyötä, kunnes kaikki menee itsestään — rakkaudella." — "Mutta kuitenkin, Schulteiss"… lausui Minka hetkisen mietittyään — "jos kirjoitus tulisi — ja se teidän mielestänne olisi oikein hyvin kirjoitettu, — ideasta minä en enää välitä, koska siitä ei kuitenkaan tule mitään ennenkuin ehkä sadan vuoden kuluttua —. Mutta jos luulette, että sitä pidetään hyvänä, niin taputtakaa käsiänne puutarhaportin luona kolme kertaa, niinkuin kyyhkysille. Ja sitten Schulteiss… Tänään voi jo hyvinkin tulla vastaus neiti Lundilta, ovatko kaupungissa saaneet toimeen suuren kävelyretkensä tänne ylämaahan. Siinä tapauksessa tulee Thekla Feiring kohta tänne pyytämään minulle lupaa, että saan lähteä mukaan. Mutta isä ja äiti eivät saa aavistaakaan, että minä olen ollut toimessa sen asian hyväksi vaikuttamassa… Kuulkaa Schulteiss, teillä on tänään paljon puuhaa."

Tämä iski silmää ja hymyili uskotun onnellista hymyä, sillä välin kuin Minka riensi takaisin puutarhaan.

* * * * *

Postiaika oli ohitse, kirjeet ja sanomalehdet oli, maantiellä tapahtuneiden ennakkotarkastusten jälkeen, viety kuten tavallisesti asianmukaisesti seulottuina konttorin pöydälle, ja mytystä loisti ristisiteinen uusi vihko "Kahdennettakymmenennettä vuosisataa", joka ei kuitenkaan ollut antanut aihetta mihinkään kätten taputuksiin alhaalla puutarhaportin luona. Schulteiss oli kävellyt ja vaeltanut levottomana, ennenkuin hänelle sattui tilaisuus huomauttaa Minkalle sitä lohduttavaa mahdollisuutta, että tässä vihkossa ehkä ei ollut tilaa kirjoitukselle. Hän oli menemässä huoneesensa, kun rouva Bente, joka tuli arkihuoneesta, seisautti hänet:

"Olemme saaneet Endreltä kirjeen… Ettekö tahdo tulla sisään hetkeksi istumaan, Schulteiss… Dresdenistä." — "Taiteilijakaupungista, Elben ihanasta Florensista", lisäsi Schulteiss mielistelevästi. — "Sehän on taidetta, Schulteiss, — syvempää taidetta, — operettikin? — Endre nimittäin aikookin ruveta operettilaulajaksi"… Rouva katsoi häneen tutkivasti. — "Epäilemättä, rouva, — aivan epäilemättä." — "Hän sanoo, että niin sanotut ensi luokan oopperat tekevät taiteilijan mylvijäksi ja katuhuutajan heimolaiseksi, huoneet kun ovat niin mahdottoman avarat, ja että laulaja esityksessään saattaa antaa ainoastaan karkeimmat momentit." — "Sangen sattuvaa tosiaan", — huudahti Schulteiss. — "Niin, perin vähän minä oikeastaan tuota ymmärrän… Hänen kirjeessään oli paljon semmoista, jota arvelin teidän voivan vähän selittää. Ja sitten hän kirjoittaa, ettei hän tahdokaan ruveta tuon mainion Lutzmannin oppilaaksi." — "Vai niin! — mutta eikö Endre juuri hänen tähtensä:—" — "Hän on keksinyt toisen laulunopettajan, joka ei vielä ole kuuluisa, mutta joka kuitenkin on siellä erään liikkeen johtaja, — aivan uuden ja luonnollisen metodin. Vanhat laulunopettajat ovat sotkeneet ja pilanneet äänet, niin väittävät nämä. Ja voi kai siinä olla jotain perää, Schulteiss! — Endrenhän on niin sulava, — niin sulava"… lausui rouva ilmeellä, ikäänkuin muisto olisi kokonaan vallannut hänet. — "Niin, — aikamme vaatii luonnollisuutta… Sen puolesta nostetaan lippuja, riennetään aseihin kaikilla aloilla!" — vakuutteli Schulteiss. — "Mutta siellä Dresdenissä ei kuitenkaan ole ensinkään semmoista, kuin minä olin kuvitellut… kaikki nuo ystävät — ja tuo elämä, johon hän on joutunut laulajain ja laulajattarien kanssa — niin, täytyyhän meidän muistaa, että operettia varten hän valmistautuu. — Mutta kuitenkin, Schulteiss, — neiti ja rouva operettilaulajatar se ja se…" — "Taiteilijamieli pyrkii ensi sijassa elämään taiteen ilmassa, rouva Baarvig. Kalalta ei saa riistää sen elementtiä." — "Niinkö arvelette, Schulteiss"…

Rouva istui ja keinui omissa ajatuksissaan.

"Niin, käsitättehän te, että äiti aina liioittelee huoliaan. Olin kuvaillut itselleni, että hän eläisi siellä niin hiljaisesti, kokonaan antautuisi opinnoilleen, — että hän tahallaan olisi piiloutunut entisyydeltään, pariksi kolmeksi vuodeksi, kunnes voisi astua esiin täysin valmiina. Vaan tuo varmaan hävittää häneltä aikaa?"

Schulteiss kumartui kunnioittavimmasti vastaamaan:

"Suvaitkaa että minä, rouva Baarvig — Jos kysymyksessä olisi tavallinen jokapäiväinen ilmiö… Mutta," hän korotti ääntänsä, — "taiteilijan itsetuntoisuus ei ole jokapäiväinen. On lähdettävä hänessä asuvasta hillittömyydestä. Metsälintu ei tyydy istumaan oppiaikaansa häkissä, leikatuin siivin. Muutoin ei ole mitään hillittömyyttä", — huuti hän väittelyn kiivaudessa, — "ja silloin myöskään ei — ei ole taiteilijaa."

Rouva ikäänkuin vetäytyi kokoon:

"Varmaan lienette oikeassa, — varmaan lienette oikeassa, Schulteiss; ei saa tavallisuuden mukaan arvostella sitä, joka on tavatonta." — —

Rouva Bente istui neulomapöytänsä ääreen, kun Schulteiss oli noussut ylös kamariinsa. Kiusaantunut miettivä ilme oli hänen kasvoissaan.

Hän huokasi syvään, — avasi lippaan, otti kirjeen ja pani sen konemaisesti pari kertaa jälleen takaisin… Hän alkoi astua edes takaisin rauhattoman näköisenä, käsi kylkeen painettuna, ikäänkuin kärsien ruumiillista tuskaa.

* * * * *

Hiljaisena suvi-iltana oli tohtorin luona Elvsaetissä äkkiä syntynyt vilkas elämä. Portailla ja käytävässä makasi matkareppuja, pleedejä ja sauvoja, huoneissa liikkui sporttipukuisia herroja ja naisia, jalassa villasukat ja paksunahkaiset pikilangalla neulotut kengät, meluten ja iloa pitäen. Eräs matkailijaseura — kolme naista ja kaksi herraa, — oli poikennut sinne yhtyäkseen neiti Feiringiin, joka jo aikaisemmin päivällä oli tullut vouti Preusin luota tohtorin taloon ja par'aikaa pommitti tohtoria ja hänen rouvaansa saadakseen Minkan matkaan. Oli suunniteltu pitkänlainen, kolmen neljän päivän retki metsämaihin. Kjelistä oltiin varmat, — hänen tulonsa oli Thekla Feiring taannut, ja hänen luotettavasta ongenvavastaan riippuikin sitä paitsi, saataisiinko leirivalkeitten ääressä paistaa punaisia tunturimulloja.

Ja matkaan heidän piti päästä, jo ennen seuraavan aamun auringon nousua, jotta voitaisiin levähtää päivemmällä, kun alkaisi käydä liian helteiseksi.

Ovet ja akkunat olivat selällään ja niistä virtasi sisään raitista ilmaa heinärukoloilta, sillä välin kuin piippua, paperossia poltellen levättiin päivän vaivoista.

Kjelin ylitsetulviva vieraanvaraisuus milt'ei käänsi nurin koko talon. Matkaan otetut ruokavarastot olivat tarkastettavat ja täydennettävät kaikella, mitä vain talon aitasta löytyi suvisia herkkuja, — savustettua lohta, savusilavaa, kinkkua ynnä muuta. Mutta isäukon konjakki… Sitä hän ei uskaltanut suosittaa; hän hymähti silmää iskien molemmille herroille, — mutta sitä vastoin kyllä viinaa… Vene odottamaan kalavedelle, — hevonen, — hevonen eväitä viemään ja varaksi, jos joku sattuisi väsymään, — hän lupasi pitää huolen kaikesta, hankkia sekä väkeä että kuormahevoset niin pitkältä kuin piiriä kesti…

Kasvojen ilmaus, lyhyet tuuheat viikset ja varma paikkansa pitävä tukkukauppiasmainen puhetapa osottivat selvästi, että heillä oli ollut onni saada matkaan jonkinlainen suojelija, joka näillä kulmilla oli kaikkimahtaja, — johon oli rahavallan ja hyvin tunnetun, suositun miehen vaikutusvalta yhdistettynä.

Vieraiden väliä juoksivat Arnt ja Massi puuhaten ja suurimmassa määrin intreseerattuina; pian olivat he tulleet kaikkien kanssa tutuiksi. Tohtori ilmestyi silloin tällöin heidän joukkoonsa vierasvaraisena isäntänä, puhellen sanan sinne, toisen tänne. Hänen käytöksestään ei huomannut, mitä hän oikeastaan ajatteli, mutta omituinen ilme oli hänen kasvoissaan, kun hän katseellaan seurasi paperossinsavua, joka sankkana pilvenä liehui naisparven yllä. Ja hoikkana, ohuena, keltainen piiskamainen palmikko riippuen pitkin hameen selkämystää, hyöri Berthea, pyöreä pää, nupponenä ja kirkkaat silmät uteliaina esiin pistäen missä milloinkin. Hän vältti yhä innokkaammin silmillään kaunista kandidaatti Kreftingiä, kun tämä katsoi häneen, niin että kandidaatti vihdoin tuli häntä lähemmäksi ja alkoi kysellä ja kysellä — oli kauhean intresantti ja sanoi häntä nupuksi, josta kerran tulisi ruusu… Minka näkyi harvemmin, hän liiteli sisään ja ulos levottoman hermostunut, raskas hymy kasvoillaan. Hänellä oli olevinaan kiire. Jos aikoi mukaan päästä, niin piti tietysti järjestää ja laittaa kuntoon pukunsa, kurtata uudestaan hameensa j.n.e.

Kerran hänen rientäessään käytävän halki viittasi isä konttorin ovesta häntä luokseen: "Minka! — Kuuleppa vähän… Arvaan, että mielelläsi lähtisit mukaan tuolle retkelle", — sanoi hän, kun Minka oli tullut sisään. "Niin, hirveän mielelläni, isä. Enhän ole koskaan ollut mukana semmoisilla." — "Minun täytyy sanoa sinulle, rakas Minka, — hm, jaa, miten saisin sinulle sen sanotuksi, ilman että kovin sinua pahottaisin. — Mutta lääkärinä, näetkös, ja isänäsi — olen suuresti huolissani siitä, tokko oikeastaan terveytesi kestää niin pitkää ja vaivalloista retkeä metsiin ja erämaihin… Ei, ei, lapseni, en tahdo sinua kieltää, esitän vaan itsesi punnittavaksi — —. Jospa joskus sattuisit väsymään ja jäisit sairaana makaamaan kauas metsään." — "Ei, isä, minä niin hyvin ja varmasti tunnen, että se ei tapahdu. Jos minä sairastun", — itku sai äkkiä vallan, — "niin tapahtuu se siitä syystä, ellen nyt pääse mukaan." — "Pääsethän sinä mukaan", huuti tohtori; mutta malttoi äkkiä mielensä. — "Kuulehan, Minka, — jos — jos… muista, että minä en suutu sinuun, enkä pakota sinua… mutta, jos sinä luovut matkasta, niin saat, kun syyskuussa täytät seitsemäntoista vuotta, kultakellon — ja oikein sievät vitjat", lisäsi hän huomatessaan, että Minkan ilme alkoi vetäytyä eittäväksi.

Tytär katsoi häneen jäykästi ja kalpeana. "Ei, ei, isä" — hän äkkiä puhkesi epätoivossaan. "Jos minua kiellät, niin jään kotia. Mutta kullan edestä minä en jää!" — "No no, jaa jaa, — älä sitä nyt siltä kannalta. — Tiedäthän, etten sinulta kiellä mitään. — Mutta älyäthän, että minun täytyy varottaa sinua terveytesi vuoksi… soo soo, soo soo —. Niin, muuta asiaa ei minulla sinulle ollutkaan, Minka. Jos äitisi myöntyy, niin tiedäthän, etten minä kiellä — —. Älä ole noin surullinen, lapseni… Mutta varo kuitenkin vähän noita vieraita salonkileijonia. Olethan sinä ymmärtäväinen tyttö, eikä ole varma, että heillä on kyllin ihmistapoja — —. Ei, ei tosiaankaan minulla ollut muuta asiaa, — minä vain arvelin, että ehkä kultakello ilahuttaisi sinua vielä enemmän." — —

— "Ja tuohon joukkoon sinä hänet lasket?" huudahti tohtori kiivaana tullessaan makuukamariin rouvan luo, joka istui neulomassa ja kurttaamassa matkailijahametta. — "Voimmeko muuta?" — "Soo — hei vaan, — minä en enää ymmärrä mitään — en niin mitään. Entisinä aikoina olisi nuori tyttö joutunut koko maailman hampaisiin, jos olisi tuolla tavalla juossut metsiä vierasten miesten kanssa, — maine mennyt, minä sanon!"

Rouva Baarvig keikahutti päätään, joka oli neulomuksen yli painunut: "Sen tiedän, että ainakin minulle olisi ollut vaan hyväksi, jos olisin nuorena saanut vähän enemmän vapautta"… "Niin sinulle, Bente" — "Varmaan olin samanlainen kuin muutkin tytöt… Olimmehan me kuin lampaat karsinassa. Hyvistä ja huonoista, kaikista meistä tuli yhtä kokemattomia kanoja, joihin ajettiin jos jonkinlaisia käsityksiä elämästä. Kun tulimme täysikasvuisiksi, niin saimme oppia kaikki alusta."… "Lähteä tuolla tavalla metsään kaikenlaisessa seurassa, sopiiko se tytölle? Luuletko tosiaan, että ainoakaan mies, jolla on jonkinlainen asema, enää huolisi semmoisesta naisesta —" — "Aika nyt ajattelee toisin, Baarvig, — luulen että monikin mies huolisi… Katso esimerkiksi Kjeliä ja Thekla Feiringiä." — "Älä puhu Kjelistä", kiivastui tohtori. — "Minä sanon sinulle, Bente… Minä lyhyesti kysyn sinulta: olemmeko tuomitut, — onko meidän pakko laskea Minka noiden matkaan?"

Rouva hengähti syvään ja neuloi kiivaasti: "En ainakaan minä tiedä parempaa neuvoa, Baarvig, kuin että laskemme lapsemme oppimaan vapauttaan käyttämään. — Sillä se on varma, — että jos sen kiellämme, niin kadotamme heidät kokonaan"…

Nyt tuli Minka salista hamettaan koettamaan.

"Oliko isä levoton retken vuoksi, äiti, — sitäkö hän oli täällä luonasi puhumassa?" kärtti hän, kun olivat jääneet kahdenkesken. — "Se oli vain sitä, että tämä on ensimäinen kerta, kun olet poissa omin päin," — vastasi rouva Bente kierrellen kysymystä. — "Nuo tapoihin tottuneet kaupunkilaiset, ne niin hyvästi osaavat erottaa, mikä on tyhjää puhetta ja kohteliaisuuksia, ja mitä todella tarkoitetaan. Ja tiedäthän sinä, että ei suinkaan pidä käsittää täydestä kaikkea mitä he pakisevat." — "En minäkään sentään ole semmoinen maalaisyksinkertaisuus, äiti… Näiden joukossa ei ole ainoatakaan, joka vetäisi Thekla Feiringille vertoja. Ja sitä paitsi luulen voivani sanoa, että minä olen ideain tasalla." — "Hm", — mutisi rouva, lanka suussa, — "en minä oikeastaan tarkoita noita intresantteja kysymyksiä, enkä keskusteluita, Minka… niissä voit kyllä selvitä. — — Vaan enemmän — miten sanoisin… heidän personallista seurustelutapaansa. Sitä niin helposti vaipuu tutunomaisuuteen ja ystävyyteen ja muuhun semmoiseen, — ja sinun kaltaiselle nuorelle avomieliselle tytölle niin helposti kaikki käy täydestä, mitä nämä —" — "No mutta äiti, nyt minun täytyy nauraa sinulle. Sinä pelkäät kurtiisia ja rakastumista ja muuta semmoista… Pyh, — meillä on nykyään niin toisenlaiset harrastukset… Aina sitä on sitte aikaa mennä naimisiin ja saada herra niskaansa." — "Niin, näetkös, me niin mielellämme näemme ihmiset niiden ihanteiden valossa, joiden ritareiksi he ovat ruvenneet; mutta ei ole sanottu, Minka, että se aina pitää paikkansa"…

Minka pudisti paremmalla tiedolla päätään. "Rakas äiti, älä nyt kuvittele itsellesi, että me ajattelemme tuommoisia. Ennen vanhaan ehkä… Kuulehan äiti, — kulta äiti, — etkö minun puolestani pyytäisi isältä, että hän lainaisi parikiikariaan, — minä ripustaisin sen remmistä olalleni… Se näyttää niin sporttimaiselta… Ei sinun tarvitse pelätä hassahtumisia, äiti — Oi, minä olen niin iloinen, etten voi sitä sanoa, — minä tiedän, etten koko yönä saa silmiäni ummistetuksi. Se on niin ikävää, jos minun nyt monta kertaa täytyy mennä saliin tässä huonossa suvihameessa, kun muilla on niin sievät matkailijapuvut. Luise Lundia kyllä eivät auta hänen hienot sheviottinsa eikä messinkivyönsä, — Theklassa on enemmän fjongia, hänellä on 'snitti', — aivan synnynnäinen, sanoi Kjel, heti kun hänet näki… Kjel oli oikein kekseliäs, kun toimitti heille aitasta viilipunkat portaille, — alkoi paikalla tuntua niin maalaishuviretkimäiseltä. Ja sitten huomasin, että hän iski silmää Theklalle, ja että he yhdessä nauroivat, — he huomasivat kohta, että Luise oli tottumaton polttamaan paperossia — —. Älä, äiti, — älä kavenna sitä vyötäisiltä, se saa olla vaikka vielä väljempi, — samanlainen kuin Anna Ristsillä, jotta kohta näkee, ettei ole korsettia —."

"Valmis, äiti? — sitte minä puen sen kohta päälleni… Se ehkä voisi olla vielä vähän enemmän ylös kurtattu", arveli Minka, tarkastellessaan itseään… "Theklan on lyhempi, se tekee jalat niin vapaiksi." — "Theklalla on lyhyt selkä ja paljon, paljon pitemmät sääret hoidettavana kuin sinulla, Minka. Sinulle se ei sopisi, vaan näyttäisi niin kesken katkaistulta." — "Äiti, muistatko pyytää kiikaria" — "Hae itsellesi ruokaa, Minka, sinähän olit poissa illalliselta." — "En jaksa, äiti", — huuti hän taakseen rientäessään vieraitten luo saliin.

* * * * *

— Tavallisuuden mukaan kierteli Schulteiss tapahtumain likiseuduilla, aina paraiksi kaukana, ettei häntä keksitty. Mutta äkkiä riensi hän ilosta loistavana ja kumarrellen läpi huoneiden, joissa seurue paraillaan sangen vilkkaana hyöri suvijuomaboolin ympärillä; boolin oli Kjel valmistanut kaikenlaisista salaperäisistä aineksista… Jos olisi oltu hänen luonaan alhaalla sahalla, niin olisi siihen muka tullut samppanjaakin. Schulteiss oli nähnyt Minkan tulevan matkavaatteissa ja älysi, että taistelu oli voitettu. Tunne siitä, että hän oli uskottu mies tässä puuhassa, sai Schulteissin kerrassaan matkatuulelle. Hän oli taitava kuin itse Napoleon saamaan matkalaukkuun mahtumaan niin paljon tavaraa kuin suinkin. Hän odotti, kunnes Minka tuli ovelle, antaakseen hänelle läänin kartan. Hän oli hengessään mukana, piirteli karttaan teitä, toisia punaisella ja toisia sinisellä. Hän hekkumoi mielikuvituksessaan, — vartioitsi ja valvoi Minkan jälkiä… tuki häntä puronportailla, oli hänen salainen kaitselmuksensa… näki itsensä tähtitaivaan alla valvomassa, kun Minka makasi…

Hän lensi ylös kamariinsa ja taas alas. Tietysti painettu taru Rösvandista mukaan, — sikäläisestä kummituksesta, — seuralle luettavaksi sopivassa tilaisuudessa ja mielialassa, kun levättiin kalastajapirtissä… Käytävässä hänet seisautti heleä nauru, joka kuului alhaalta ulko-oven portailta. Minka seisoi hymyillen ja säteillen vallattomassa keskustelussa toisen vieraan herran kanssa. Se oli Varberg, insinööri, josta piti tulla osastonpäällikkö, kun uutta rautatietä keväällä aljettaisiin täällä rakentaa. Schulteiss näki kotkan-nenän ilmaa vastaan. Hänen katseensa ahmasi koko miehen kuin valokuvauskone; — tukka ohuenlainen otsalla, — piirteet kalpeat, varmat, — silmät nopeat, väijyvät, — kylmäverinen viekas viettelijä…

"Se ei enää ole mikään salaisuus, että uskomattoman suuria rasituksia saattaa voittaa vain psyykillisellä voimalla" — kuuli hän insinöörin esittävän… "Sitä voimaa voi kehittää jokaisessa, jolla vaan on mediaalinen luonne. Käsken teitä kävelemään kymmenen penikulmaa, ja te kävelette kymmenen penikulmaa." — "Niin, jos on semmoiseksi luotu, että tekee mieli totella", — vastasi Minka ylimielisesti… "Voisittehan koettaa Theklan — neiti Feiringin kanssa, — voitteko hänen tahtonsa masentaa. — Luulenpa, että siinä lämpiäisitte… Muutoin haluaisimme kyllä jokainen itseemme semmoista koneistoa, kun on lähdettävä pitkälle kävelyretkelle." — "Te olette epäuskoinen, neiti; mutta ellen erehdy, niin olette juuri te erinomainen meedio." — "Soo?… Vai te luulette… Mistä sen päätätte?" kysyi Minka uteliaassa jännityksessä. — "Kätenne lepää tuossa kaidepuulla, — suvaitsetteko, että sivelen sitä muutaman kerran, ainoastaan sormenpäällä… Mitä? — eikö se tunnu suloiselta, rauhoittavalta? — Jos sivelisin kylläksi kauan, niin vaipuisitte uneen… Nyt olen varma siitä, että olette harvinaisen hyvä meedio." — "Suvaitkaa, neiti Minka", — kavahti Schulteiss. "Mutta minä pyydän, olkaa semmoisia kokeita vastaan varuillanne… Isänne varmaan ankarasti varottaisi teitä niistä"…

Hän kumarsi yhä hammasta näyttävän kohteliaammin… "Tämä on tuntematon ala… Sillä on seurauksia ja konsekvensseja, joita on mahdoton arvata… se on tahtovan personallisuutensa pois antamista." Tämän hän sanoi katkonaisesti, kasvot harmaan kalpeina, tehden ylenmäärin syvän kumarruksen, hieroen ja pesten käsiään, niin että rystyt valkenivat.

Insinööri katsoi häneen näyttäen sekä hämmästyneeltä että naurunhaluiselta ja iski silmää Minkalle, joka oikeastaan ei ollut koskaan huomannut, mikä irvikuva Schulteiss oli, ennenkuin hän nyt tänä iltana noin esiintyi vieraan herran edessä.

"Luultavasti se oppimestari, joka on nuoruutenne askelia vartioinut?" kysyi insinööri naurunhaluansa peittämättä.

Schulteiss seisoi hetkisen hämillään, vetäytyi hämmentyneenä pois ja juoksi rajusti portaita ylös. Hänen kamarinsa ovi paukahti kiinni. Siellä hän makasi vuoteellaan ja puri hammasta koko illan…

"Neiti Minka"… huusi ja rukoili hän äkkiä itsekseen kasvot vääntyneinä ja käsi juhlallisesti ojennettuna, — "teidän tahtonne aikoo hän lamata ja vangita… Minä varotan, minä rukoilen teitä —. Välttäkää häntä ja koko hänen olentoaan, — hänen katsettaan ja hänen kättään!… Minä panen liikkeelle maan ja taivaan, — isänne ja äitinne"… Hän kohotti itseään sängyssä ja uhkasi… "Äh — se perkele!"…

* * * * *

Rouva Bente kaikilta huoliltaan tuskin joutui vuoteelleen. Puoliunessa hän mietiskeli vilustumista, joka päivällä väjyi märistä jaloista, yöllä latoloissa makaamisesta, — tuumi ja punnitsi, vieläkö Minkalle antaisi jonkun neuvon, — vai oliko viisaampaa, olla mitään sanomatta. Varotukset ja muistutukset niin helposti haiskahtavat kodin käskyvallalle. — Jos olisi voinut lausua sen hänelle niin hienosti, että tytär sen ajattelisi omanaan… Hän pisti tyttären matkalaukkuun pullon katkeria vatsatippoja, ynnä pienen ylimääräisen villaliivin. Ja sitten alkoi joka puolella herättelyn melu ja liike. Suuruspöytä katettiin aikaiseen, kannettiin kahvit, voileivät, munat; piti saada jotain lämmitystä, ennenkuin lähdettiin kylmään, kosteeseen aamuilmaan…

— Seurue oli lähtenyt matkaan aikaisin päivän sarastaessa, sumun vielä asuessa virran päällä kuin pitkä vanutettu valkoinen villa, ja kasteen kostuttaessa jalat ja helmat. Yön liepeillä jo olivat nousseet ylös ihmiset ja eläimet.

Aamu kävi pitkäksi, vetelehti eteenpäin verkalleen neljän ajoista, jolloin väki hioi viikatteitaan ja lähti luokoa niittämään aamukasteen aikana, kunnes auringon paiste viiden aikaan sattui aitan katolla olevaan ruokakelloon ja alkoi sitä pitkin vaipua alas. Kun se oli seinällä ennättänyt kottaraisen pesälle, oli kello vasta puoli kuuden vaiheilla. Talon oli lähteneiden jälkeen vallannut hiljaisuus — ikäänkuin jokin kiusaava autius… Massi ja Arnt eivät enää suostuneet maata lähtemään, osotettuaan kerran niin paljon itsensä kieltämistä, että olivat nousseet ylös. Arntin lämpöiset, hikiset kasvot ja röijy, joka oli täynnä heinän törkyä, ne todistivat, kuinka väsymättä hän oli ajanut kaiken aamua heinäkuorman päällä niityn ja ladon väliä. Massi oli nyt viimeksi käynyt etsimässä yöllisiä kananmunia, — tytöllä oli erikoinen taito saada selville, minne kanat munansa kätkivät. Tavalliseen aikaan tuli sitten tohtori alas suurukselle; hän oli nukkunut koko yön umpeensa.

"No", — alkoi hän iskettyään auki tuoreen munan. — "Minka on siis lähtenyt matkaan?… Jos olisin jonkun keinon keksinyt, Bente, niin vakuutan, että olisin sen estänyt —. Mokomaakin mustalaiselämää"… "Usko se, Baarvig, että nuoriso tähän aikaan vaatii toisenlaista henkistä seurustelua kuin meidän nuoruudessamme, — elävät aivan toisella tavalla yleisissä harrastuksissa."

"Jaha, — hoh hoo — ja hekö eivät muka enään ole tämän aineellisen maailman lapsia?… Luota sinä vaan siihen… Nyt he vain keskenään kirjoittelevat, keskustelevat ja filosofeerailevat rakkauden olemuksesta… Me taas emme muuta ymmärtänet, kuin joko — tahi. Mutta nämä, ne ne osaavat keittää vaikka kuinka monimutkaisen sopan yksinkertaisista asioista, — onko nähty — naiset ja herrat, — hengenliitossa! — metsään…"

"Terve ja reipas elämä ulkoilmassa johtanee parempaan ja avonaisempaan suhteeseen, kuin tuo entinen turhanarka hiipiminen pitkin soppia, solia," arveli rouva.

"Loruja, Bente, — rakastavaiset aina tahtovat lymytä!"

IV.

Tuulenpuuskat repivät viimeisiä lehtiä piilipuista, jotka seisoivat päärakennuksen edessä Elvsaetissä, ja latvat taipuivat humisten yli katon. Säät olivat harmaita, levottomia, milloin raivosi myrsky rankkasateineen, milloin sateli viikkoja yhteen menoon, milloin taas olivat syyspäivät hiljaisia, raskaita, sumuineen ja vihmoineen. Tohtori milloin palasi, milloin lähti päällysnuttu ja öljytakki yllään, kääsit kurassa. Ulko-ovea pidettiin suljettuna ja kaaverautaa ja porrashakoja käyttivät jos jonkinlaiset saappaat, joita tuli syysmärästä joka ilmansuunnalta tohtorin konttoriin. Talossa elettiin tänä sunnuntaina niissä muutetuissa oloissa, jotka olivat seurauksena kaksinkertaisten akkunain panosta. Päivänvalo oli huoneissa käynyt koko joukon hämärämmäksi, pesän lämpö taas samalla suloisen lauhkeaksi. Tuon tuostakin valui ulkopuolella keräytynyt märkyys pitkin ruutua pitkänä vääränä juovana, ja tipahteli räystäs harvaksellen täyteläisin läskäyksin.

Rouva Baarvig ja Massi olivat lähteneet kirkkoon aikoen samalla käväistä kirkonmenon jälkeen pappilassakin. Tavallisuuden mukaan poikkesivat he paluumatkalla virran poikki Kjelin puolelle katsomaan hänen paikkaansa.

Ja Berthea käytti heidän poissa oloaan ja yksinäisyyttä kyhätäkseen kirjeen ylhäällä makuukamarissa. Hän oli joutunut kahta vuotta nuoremman nimismiehen Olen hurjan haaveilun esineeksi. Totta puhuen oli hän antanut Olelle toiveitakin, ja niin oli heidän välillään koulussa kehittynyt jonkinlainen sormi- ja merkkikieli. Mutta eilen oli Ole pistänyt hänelle käteen kirjeen kertoen siinä, että isä oli määrännyt hänet sedän luokse kaupunkiin pyssysepän oppiin. Ole sanoi tuntevansa, ettei hän kestäisi tätä, ja ehdotti nyt Berthealle, että he yhdessä pakenisivat Amerikkaan. Dakotassa muka oli kultaa, ei muuta kuin maasta kaivaa, ja siellä eläisi metsästyksellä. Siellä on kettua, saukkoa, puhveleita ja biisonihärkiä ja vaikka kuinka paljon villiä hevosia, joilla niitä ajaa. Hän lisäsi, että olisi ehkä paras lähteä vasta seuraavana syksynä rippikoulun jälkeen. Berthea kirjoitti ja antoi kyynelten valua paperille, niin että hänen epätoivonsa näkyisi sekä musteesta että paperista.

Arnt kulutti pitkää aamupäivää alhaalla halkovajassa työllä, jota hän oli kauan miettinyt ja jonka teki talven varaksi; hän pani aisoja kelkkaansa. Tallipässi ilmestyi silloin tällöin uteliaana avoimeen oveen ja katseli tarkkaavaisena tätä hänen puuhaansa. Hänelle tuli keskeytys, kun muuan talonpoika kirkkomatkaltaan poikkesi tuomaan paria metsälintua kyökkiin, — ne olivat noita tavallisia lähetyksiä, joilla lääkärinpalkka maksettiin in natura. Nämä olivat ensimäiset linnut tänä syksynä. Tohtori Baarvig ei huolinut linnuista, jotka oli ammuttu luvattomalla ajalla. Arnt seisoi vähän myöhemmin eteisessä sangen uteliaan näköisenä. Hän silitti alas linnun pystyyn ponnistavia niskahöyheniä.

"Kas tuossa, Minka…" hän levitti metson siipeä, — "tuossa on reikä, josta luoti on mennyt — aivan tuossa alla… Ei siitä varmaan ole kauaa, kun se vielä eli… Se on melkein lämmin vielä — tunnustele… Et taidakaan uskaltaa koskea. — Etkö sinä tosiaankaan uskalla?…"

Metsopari riippui eteisessä naulasta, punareunaiset silmät raollaan, nokassa kuusen havuja; silloin tällöin tipahti verta lattialle pieneen verilammikkoon. Minka seisoi ja tuijotti siihen.

"Etkö uskalla edes nokkaa avata — kas näin", — intti Arnt.

"Älä koske päähän", — huudahti Minka kalpeana tuskallisesta kauhusta, — "etkö näe, kuinka sen kuolleet silmät tuijottavat meihin… Älä koske, älä koske päähän. Sinä et saa siihen koskea"… Pöyristyksellä hän juoksi huoneeseen. —

Vähän ennen päivällistä kokoontui pihaan äkkiä paljon kirkkoväkeä. Porraspäähän kannettiin verinen miehen ruumis. Se oli sama mies, joka aamupäivällä oli tuonut metsot. Hänet oli tavattu hengettömänä makaamassa tien vieressä kiven ääressä, päässään ammottava haava. Hevonen oli muutamassa alamäessä päässyt ryöstämään, kärryt olivat kaatuneet ja laahanneet perässä. Mies makasi paareilla, kuolonkalpeat kasvot ylöspäin, ja haavan tummanpunainen juova katosi märkiin, verihyhmäisiin hiuksiin. Silmät olivat ikäänkuin uniset, tuijottivat jäykästi, kamalasti; valkuaiset olivat punertavat alle tunkeneesta verestä, ja silmäluomet olivat puoleksi auki. Minka ja Arnt juoksivat ulos ja tunkivat likemmä nähdäkseen. Äkkiä Minka parkasi hurjasti.

Tohtori, joka oli tullut ulos portaille, huudahti lyhyeen ja vihaisesti: "Sisälle lapset…" ja mies kannettiin portaita ylös, sekä laskettiin konttorissa pitkälle vahakangassohvalle.

Schulteiss seisoi tavallisella tähystyspaikallaan käytävän akkunassa, kun Minka omituisen mielenhäiriön valtaamana, hyökkäsi ylös portaita. Nopeasti hän riensi salin ovea kohti; mutta huomatessaan Schulteissin huudahti hän ja ikäänkuin epätoivoisella kädenliikkeellä torjui näkyä silmistään:

"Ne silmät… niistä en pääse koskaan!"

"Mutta neiti Minka, miten saatoittekaan olla niin varomaton, että päästitte noin hirveän näyn vaikuttamaan herkkiin hermoihinne."… "Juuri samat punaiset silmät kuin metsollakin… Ne tuijottivat niin kuolleesti, ikäänkuin tietäen sisimmästä itsestäni jotain, jota minun täytyy niin kauheasti pelätä… niinkuin jonkinlainen sielu tai henki, joka niillä silmillä katsoi minuun ja uhkasi…" Hän avasi salin oven ja vilkaisi saliin; mutta paiskasi sen taas äkkiä kiinni. "Minä en luule, että uskallan olla yksinäni… Minä jään tänne, kunnes syödään."

Hän istahti lattianpalkille seinän viereen ja kätki kasvot käsiinsä.

"Minä varmaan luulen, neiti Minka, että on tehtävä ero hermovaikutusten ja todellisten henki-ilmestysten välillä"… alkoi Schulteiss varovasti. — "Ei, ei, — en minä ensinkään kiellä, etteikö se ole mahdollista… Mutta tuommoiset veriset silmät voivat kyllä itsestäänkin" — — "Minä vakuutan teille, että silmät ne paljaastaan eivät, — vaan siinä oli jotain niiden ulkopuolella, jolla oli minulle jotain sanottavaa… Voih, minä en kestä sitä… Ne tahtovat minulta jotain… ne ikäänkuin pakottavat ja vetävät minua", — mutisi hän… Äkkiä hän nousi seisomaan:

"Nyt minä sen uskon täydellä todella, Schulteiss, — kaiken sen mitä Varberg puhui viime kesänä retkellämme… Nyt se vasta on minulle selvinnyt, että se oli totta jok'ikinen sana, nyt minulla on siitä kokemus"… Hän mietti itsekseen… "Mitä tahtoo henki sanoa minulle — mitä se on… Luuletteko, että se tahtoo varottaa minua, — jotakin vastaan tulevaisuudessa, — jotain suurta onnettomuutta vastaan"… "Jos tämä tosiaan olisi jokin henkitieto, jota kuitenkin viimeiseen saakka epäilen" — "Minä pyydän teitä nyt kerta kaikkiaan jättämään tuon mahtipontisen opettamisenne tässä asiassa, Schulteiss, — minä tiedän, minkä tiedän. Ja jos aikomuksenne on vain arvostella ja epäillä, niin on parempi, etten puhu teille näistä mitään" —

Minka näytti vihaiselta ja aikoi lähteä.

"Minäkö mahtipontinen, — ja opettava!… teidän sisällistä vakuutustanne vastaan, — joka on minulle niin pyhä… Ei, neiti Minka", — Schulteiss löi rintaansa, — "tänne, — tänne voitte huoletta upottaa kaikki ajatuksenne kuin kaivoon —. Ja uskotteko te, — uskotteko te tosiaan itse, että se on ollut jonkinlainen hengen materialisatsiooni, ruumiillistuminen katseen omituisen välähdyksen kautta, — se tosiaan olisi hienointa henkien kieltä, mitä voi ajatella — —? Jos te sen uskotte, niin uskon minä sen, niinkuin uskon teihin." — "Mutta jos se oli paljas varotus, luuletteko?"… alkoi Minka jälleen. — "Tuskin se oli muuta. Varmaan se oli ainoastaan varottava ääni." — "Niinkö… luuletteko todella… Pelko oikein sai vereni hyytymään — —. Mutta mitähän se voisi olla?… Minussa on semmoinen levottomuus, ikäänkuin minua vedettäisiin, — odotettaisiin, odotettaisiin… Ajatelkaas", hymähti hän äkkiä, — "aamupäivällä tuli minuun semmoinen vaikutus, että minun välttämättä piti päästä kaupunkiin. Se valtasi minut heti, kun olin nähnyt metson… Eikö se ole omituista, Schulteiss… Kummallista… niin hirvittävän salaperäistä… Mutta mitähän siinä oli, kun se koski juuri minua?" — jatkoi hän tuijottaen… "Olisiko joku, joka minua kaipaa… ajattelee minua… tahtoo minusta jotain?" — "Ei, ei, neiti Minka", — torjui Schulteiss jyrkästi ja lyhyeen, — "kaikki tässä viittaa siihen, että se oli varotus, — ainoastaan varottava ääni, — pikemmin melkein vihamielinen!" — "Niin, mutta siltä se ei tunnu minusta… Minun melkein tekisi mieli nähdä vielä enemmän" — huudahti hän äkkiä. — "Meidän täytyy koettaa saada siitä selko, Schulteiss! Meidän täytyy… Jos olette samaa mieltä, niin koetamme henkikirjoitusta, jonka Varberg minulle selitti. Mutta ei kukaan saa sitä tietää. Me vaan haemme yhtä sanaa, Schulteiss… Otetaan vain pyöreä paperi, johon pannaan jonkinlainen viisari, ja pitkin reunoja kirjoitetaan suuria kirjaimia. Sitä käännetään ja tutkitaan vastauksia. Kuulkaa, — nyt meitä huudetaan alas ruualle… Mutta iltapäivällä kahvin jälkeen alamme."

— Sillä aikaa kun Minka ja Schulteiss ehtoopäivän hiljaisuudessa puuhasivat kouluhuoneessa henkimaailman kanssa, tehden kysymyksiä ja saaden vastauksia, istui tohtori alhaalla arkihuoneessa lueskellen sanomalehtiä ja aikakauskirjoja. Viikon kiireistä oli aina jäänyt sunnuntaiksi koko joukon luettavaa. Tavan takaa laski hän luettavat luotaan, kävi akkunalle ja katsoi ulos. Usva oli käynyt sakeammaksi, kosteus verhosi akkunan kuin huntu ja akkunalaudoista tippui vesi. — Tähän aikaan piti Kjelin saapua kihlattunsa, Thekla Feiringin kanssa; hän oli jo aikaisin aamulla jigillä lähtenyt voutilaan häntä noutamaan. Tuossa seisahtui jigi oven eteen.

"Tässä on posti, isä", — sanoi Kjel astuessaan sisään.

Tohtorin katse tarkasti hätäpikaisesti sisällystä ja kääntyi sitten terävänä Benteen, joka nopeasti seurasi perässä, — tulistuneena ja hermostuneena Endreltä saamansa kirjeen johdosta, jota hän rutisti taskussa. Hän oli sen verran silmännyt sitä, että huomasi sen sisältävän uuden rahavaatimuksen. Mutta oli ikäänkuin äänetön sopimus, että tohtori pysyisi erillään kaikesta kirjeenvaihdosta Endren kanssa…

"Ja uudet matkaturkit, äiti", — huusi Kjel tarttuen Theklan käteen ja näytellen häntä, — "kaupungista tilatut. Sain ne juuri tänä aamuna, niin että saatoin viedä ne Theklalle mukanani… Hienot, vai? — Helkkarin kalliit sivumennen sanoen… pehmyttä hienoa oravannahkaa sisäpuolella ja kaulus illerin nahkaa. Thekla pitää niistä."

"Jospa vaan itse näkisit, kuinka ne sinua vaatettavat", — intoili Kjel auttaessaan turkkeja hänen päältään… "Se on varma, että meidän taloomme hankitaan korkea seinäpeili, jotta näet itsesi kiireestä kantapäähän… Emme ole tiellä muuta tehneet, kuin vain puhuneet talostamme… Siitä pitää tulla kerrassaan uudenaikainen — ja ajanmukainen, — ja se sisustetaan kahta itsenäistä personallisuutta varten". — "Hm-um", — tohtori venytti sanaa, — "mutta se kai saavutettaisiin paraiten, jos kumpikin asuisi omassa rakennuksessaan niinkuin ennenkin." — "Niin, mutta Theklaapa ei pannakaan mihinkään vanhanaikuiseen hökkeliin, isä. Rakennus pystyyn vaan. Eikö totta, Thekla?"…

Thekla oli kadonnut; — hän arvasi, mistä nyt tulisi puhe.

"Joo-o, minä tosiaan aion ruveta rakentamaan — se se perältäkin, kun kaikki lukuun otetaan, käy kannattavimmaksi", — lausui hän olkapäitään kohauttaen; hän alkoi astella edestakaisin huoneessa, — "se käy kannattavimmaksi"…

"Jumala varjelkoon sinua, Kjel… Rahat — rahat…"

Kjel kääntyi äkkiä ja sanoi terävästi, harmissaan: — "Tässä vaan on kysymys siitä, kumpiko käy kalliimmaksi, isä, — jos laskemme esimerkiksi viiden vuoden ajalta, — rakentaa, vaiko olla rakentamatta… Rahoja, — tietysti se kysyy rahoja! — — Vaan tässä on tehtävä ero niiden välillä, jotka näkee, ja niiden, joita ei näe. Ruveta kituutellen elämään saattaa sattumalta juuri olla kalleinta mitä voi keksiä"…

Tohtori ei näyttänyt siltä, että pojan esiintuomat syyt häntä olisivat tyydyttäneet, hän pudisti kerran ja toisenkin päätään tyytymättömän näköisenä.

"Katsos Kjel", alkoi Bente varovasti, — "sekä isäsi että minun mielestä olisi niin turvallista, jos jättäisit rakennushomman tuonnemmaksi, kunnes saat vähän pääomaa kerätyksi, jolla alkaa." — "Idylliä, äiti, — idylliä… Matala maja, kaksi sydäntä. Tuo on juuri sitä vanhanaikaista, joka ei kannata. — Asua tuolla alhaalla tehtaalla vanhassa hökkelissä — sahan surina alati korvissa, — vaimon kanssa, joka kaipaa kaikkia ajan vaatimuksia. Voimatta esiintyä seuraelämässä, niinkuin minun liikeasemassani naineena miehenä täytyy, jos mieli tehdä vähänkin maksukykyisen miehen vaikutusta kanssaihmisiini, eikä vaipua aivan takajoukkoon — jossa asemassa minulta Jumala paratkoon lakkautettaisiin luotto. Olen punninnut tätä kaikkea — —. Todenmukaisinta on, äiti, että matalassa majassasi odottaisi minua vararikko." — "Tyytyväisyys vähään on hyvä avu, Kjel," — vastasi äiti terävästi, — "ja kaksi nuorta, jotka —" — "Ja sitten viivan toisella puolella, isä" — intoili Kjel, — "varain puolella —. Otettakoon selvästi varteen: — Vaimo tyytyväinen, — ajan säästö, — talo, jossa voi päästä hyviin suhteihin, koota seurapiiriinsä liikemaailman huiput… Ei tarvitse juosta pitkin kylää kerjäämässä nimiä papereihin, — on toiveita, että pääsee tirehtöriksi säästöpankkiin, ja varmuutta siitä, ettei niitä rahoja, joita tarvitsen, sanota irti ennen aikoja. Ja niin edespäin ja niin edespäin, pitkäksi kävisi luetella kaikkia — seurauksia siitä mitä sanotaan 'vaikutukseksi'."

— "Papereihin, papereihin," intti tohtori kiivastuen, — "miksi sinulla välttämättä pitää olla papereita? — Laajenna liikettä, sitä myöden kuin sinulla on rahoja." — "Niin, siinä se on, — siinä sitä jälleen ollaan," — päivitteli Kjel epätoivoisena siitä, tokko voisi asiata selvittää näin perin käsittämättömille päille. "Minä koetan selittää sinulle, isä, — osottaa minulle, että liikemies, joka tekee kunnollisesti työtä, — aina tarvitsee rahoja —. Ne ovat kuin vesi myllynrattaassa. Kuta uutterammin hän tekee työtä, sitä suurempi on hänen rahantarpeensa… Ja luonnollistahan on, että hänen niin ollen täytyy koettaa raivata itselleen tietä vaikutukseen ja rahaluottoon, — ja etenkin pyrkiä valtaan kaikissa rahalaitoksissa… Tulisipa minusta vaan säästöpankin tirehtöri, niin että kaikkien tämän seudun liikemiesten täytyisi kääntyä minun puoleeni rahoja saadakseen, — ohoh sitten —"

Kuului voihkinaa. Rouva Bente huokasi.

"Jumala tiesi, minkä vuoksi näihin sekaannut, äiti. Hankit itsellesi vain suruja siitä. Minä arvelen, että minunhan liikkeeni ja minunhan selkäni tässä kait saa kaikki kestää… Taikka ehkä isä tahtookin maksaa sen uuden taloni, paljon kiitoksia sitten vaan", — sanoi Kjel leikkisästi. — "Tehköön poika, miten tahtoo, äiti, — ei tässä muu auta", arveli tohtori. — "Minusta pitäisi sinun kuitenkin ajatella, etkö voisi maksaa isällesi takaisin osaa siitä, mitä olet hänelle velkaa. Ei tuntuisi niin epäluotettavalta, Kjel!" —

"Tähänkö aikaan sinä esität tuota, — on sekin hienotunteista, juuri nyt, — halpamaista"… älähti Kjel töykeästi. "Mutta niin se joka tapauksessa on, että minä olen Theklan kanssa päättänyt sanoa teille tänään, että me aiomme ennen joulua mennä naimisiin ja ryhtyä rakentamaan, niin että suveksi saamme muuttaa uuteen taloomme."

Tohtorin otsassa kuhmut kuumenivat; — hän katsoi Benteen ja Bente häneen…

"Äitisi on sitä mieltä, Kjel, että jättäisit sekä naimahomman että rakentamisen tuonnemmaksi, kunnes sinulla on tosipohja, jolle rakentaa." — "Se on, kunnes rikastun, äiti — kun voin muuttaa sahani rahaksi ja ruveta koroilla elämään, — noin kolmenkymmenen vuoden päästä — jaha! — — Ei, kyllä Thekla ja minä nyt uskallamme, ja ja'amme myötä- ja vastoinkäymiset onnen kaupalla. — Enkä minä siedä sitä, että hän enää tekee voudin luona orjan työtä. Niin että nyt tiedätte tuumamme", — hän lisäsi ja lähti huoneesta; — "aivan lapsena ette sentään saa minuakaan pitää"…

Benten ilme oli kalpean kiihtynyt, tuima: "Niin, Baarvig, minä olen sitä mieltä, että tätä meidän tulee vastustaa kynsin hampain, — ja kaikella sillä vaikutusvallalla, joka meillä suinkin on. Silloin olemme joka tapauksessa tehneet, mitä voimme. Sillä ei koskaan tästä tule hyvää, jos tuolla tavalla aljetaan."

"Kuules sinua nyt taas, — et koskaan ymmärrä sitä poikaa!" kuohahti tohtori. — "Kjel nyt kerran on semmoinen, ettei hän voi jakaa harrastuksiaan. Hän antautuu aina kokonaan… Ennen oli hänen mielensä yksinomaan sahassa, — ja nyt rakastetussa. Se juuri on hänen vahvin puolensa, jota sinä et koskaan käsitä, Bente… Paras on kuitenkin, että hän saa tytön luokseen, silloin on kaikki paikallaan. — Vai onko hän muuta tehnyt, kuin ajanut edestakaisin voutilan ja sahan väliä talvesta pitäen? Sahalla on, kuulemma, käynyt tavalliseksi vastaukseksi, ettei hän ole kotona… Ei siitä tule muutoin selvää, sen käsitän… Menkööt naimisiin, kuta ennen sitä parempi!"

Syntyi äänettömyys, jota vaan häiritsi tohtorin sanomalehti, kun hän taittoi sen paremmin lukeakseen. Yläkerrasta kuului astuntaa, ja silloin tällöin sadeharmajan, räystästippuisen iltapäivän hiljaisuudessa jalkain raappinaa, kun joku tuli pihalta ja kulki kyökinovessa. Minka liiti hiljaa huoneeseen.

Hän etsi nuottihyllyltä ja pianon päältä jotain, mutta ei löytänyt. Sitten neulomapöydältä ja konsoolilta korukapineiden ja valokuvain seasta…

"Sormihattuani minä vaan…", selitti hän, sillä aikaa kun hänen kätensä kissamaisen sujuvasti ja varovasti koettelivat eteensä, jott'eivät kaataisi mitään… "Ei täälläkään…" Hän katsoi ympärilleen, olisiko muuta mahdollista paikkaa… "Ja ajatelkaas, kun Thekla kuuluu torstaina lähtevän kaupunkiin ostamaan kapioita", — lausui hän sivumennen välinpitämättömästi. — "Soo-oh? — isä ja minä emme vielä ole kuulleet siitä mitään." Äidin ääni värähteli harmista. — "Ainakin he siitä puhuvat, — Thekla ja Kjel… niin että minä arvelin…" "Eukkoseni," — rauhoitti tohtori huomatessaan, kuinka Bente onnettomana katsoi apua seinistä. "Heillä on niin hyvät jarrut. Mahdoton heidän on, näetsen, mennä pitemmälle, kuin rahoja riittää." — "Korkealta, korkealta päämme päällitse"… mutisi Bente. — "Sinulla on omituinen taipumus näkemään kaikki mustana, — sysimustana," kuohahti tohtori; hän hyvin tiesi, että sitä oli mahdoton kestää, kun Bente rupesi epätoivoiseksi. — "Mitä sinä siellä seisot ja vääntelet itseäsi, Minka?" — puhkesi hän äkkiä. "Vaivaako sinuakin jokin?… Sinä Jumala paratkoon painostat koko taloa, Bente, niin että lopulta kaikki tulemme hulluiksi."

"Ja sitten mi-minä ajattelin," — ankkasi Minka… "minä tosiaan olen ajatellut sitä kauan, — aina suvesta saakka, — että — että minä tahtoisin puhua siitä teidän kanssanne, — kysyä enkö — enkö minä pääsisi talveksi kaupunkiin… Minä tahtoisin niin mielelläni olla jonkin aikaa omin päin. Minä tunnen, että minä käyn niin epäitsenäiseksi, jos vain kuljen täällä kotona tyttärenä ja lapsena… Ja sitten minä ajattelin, että Kjel ja Thekla nyt niin helposti voisivat hankkia minulle jonkun, jonka luona asuisin."

"Varsin helposti… Tosiaan erinomaisen kekseliäästi ajateltu… Aivan ihmeellisen lipeästi… Sehän kävisi kuin rasvattu, — kun sinulla vaan olisi millä maksaa… Jaha, jaha, olihan sekin päähänpisto." — "Minka arvatenkin ajattelee opintojaan, Baarvig," — puolusti Bente. — "Minä ikävöin niin sanomattomasti päästä pois täältä kotoa alati samasta ja samasta!" huudahti Minka pidättämättä enää mieltään. — "Niin, äiti ja minä myös kovasti ikävöimme, minä niin tavattoman mielelläni eläisin kaupungissa eläkkeellä, sen sijaan että ajan täällä sairaitten luona aamusta iltaan ja illasta aamuun… Minusta suoraan sanoen sinun pitäisi hävetä, Minka. Pyydät tuommoista juuri nyt, vaikka tiedät, kuinka me nyt tarvitsemme rahoja joka taholla." — "Jos minä en pääse pois, — jos minun täytyy jäädä tänne talveksikin… silloin minä en tahdo elää… en, en…" huusi hän hurjana ja silmät palaen kalpeissa kasvoissa.

"Tuo on kalvetustautia, — aivan varmaan kalvetustautia, Bente… Hänen tulee saada rautapillereitä, — oikeata ruumiillista työtä talouden toimissa tuon kiihtyneen ja nurinkurisen henkisyyden sijaan. Näethän sinä, Bente, mihin se vie… Herra varjelkoon, miten hänessä kaikki käy liioitelluksi…"

Äkkiä tohtori pysähtyi astunnastaan: "Miksi ei Minka esimerkiksi voi auttaa sinua talousaskareissa? — Miksi täytyy juuri sinun juosta niissä vuorokauden umpeensa, aamusta varhain, kun neiti vielä makaa — ja lepää — ja tarvitsee rauhaa lukeakseen intresantteja teoksiaan — ja vartioidakseen sieluaan ja tunteitaan ja mielialojaan… Miksi, kysyn sinulta", — pauhasi tohtori. — "Makaa ja valvoo hautoen naisen tulevaisuutta ja kaikenlaisia muita houreita! — Tietysti sitä ei saa unta, kun ei koko päivänä ole käyttänyt ruumistaan, — käy kalpeaksi ja sairaaksi… Miksi kaiken terveen järjen nimessä emme voi sanoa irti yhtä piioistamme, Bente, ja saada hieman apua Minkasta"… "Minkalla ei ole taipumusta käytännöllisiin töihin, ne eivät sovi hänelle, Baarvig, — tiedäthän sinä, että muutoin olisin sitä ajatellut." — "Taipumusta?"— intti tohtori. —"Niin, niin, niin tietysti, kun hän on saanut kokonaan vieraantua käyttämästä käsiään ja ruumistaan ja voimiaan käytännöllisiin töihin. Ne tietysti ovat korkeammat kaikki nuo kirotut niin sanotut intressit. — Minä sanon sinulle Minka, lakkaa vetistämästä", huuti hän ja polkasi jalkaa lattiaan.

"Niin, siinä hän nyt on, — taas jonkun häälyväisen oikun riivaamana. — Nyt hän tahtoo kaupunkiin — kaupunkiin vaikka henki menisi, — ylevämpään ilmaan… Mutta näetkös, tyttöseni, siitä ei nyt tule mitään, — ennenkuin saatat itse hankkia rahoja ja olla oma määrääjäsi… Vaan nyt on, — tästä päivästä alkaen, pidettävä huolta siitä, että alat viettää toisenlaista järjellisempää elämää, — ensinnäkin on korjattava terveytesi… Minä tahdon niin, Bente. Hänen täytyy hoitaa taloudesta jotain osaa, minkä sinä katsot sopivaksi, ja siitä vastata, — silittää, parsia sukkia ja neuloa, niin että hän käyttää aikansa niinkuin muutkin hyödylliset ihmiset." — "Sinä voit pakottaa minua, isä… Mutta sitten minäkin tiedän, mitä ajattelen," — sanoi Minka kalpeana. — "Minulla on oikeus kehittyä ja seurata luontoani minullakin. Ja jos minut nyt poljetaan alas…"

Kjelin nauru ja äänekäs pakina Theklan kanssa kuului käytävästä.

"Niin, jo riittää, Minka", keskeytti tohtori äkkiä karskisti, — "minä en suvaitse, että kodin keskenäisiä asioita näytellään — v-vieraille…" Ovi aukeni ja sisään sipsutti Thekla hymyilevänä, mutta hieman poissa tasapainosta tönäyksen vuoksi, jonka hän oli saanut selkäänsä.

Loukkaantuneen näköisenä vilkaisten taakseen Kjeliin, hän nopeaan koetti saada takaisin ryhtinsä ja istahti pinnatuolille rouva Baarvigin viereen, sillä välin kun Kjel meluten ja ylimielisenä astui pitkin lattiaa hänen perässään.

"Siitähän meidän piti keskustella isäsi ja äitisi kanssa", — muistutti Thekla.

Kjel pysähtyi, sormenpäät liivintaskussa, ja lausui kevyesti: "Niin, eihän se ole muuta kuin että Thekla ja minä aiomme torstaina lähteä kaupunkiin kapioita ostamaan… Minä olen laskenut, että käy halvimmaksi hankkia saman tien, — huonekalut ja kaikki, — niin että ne sopivat uuteen taloon." — "Hm — jaa-a… Siihen tarvitaan rahoja, Kjel," — vastasi tohtori jotenkin terävästi.

"Pyh, pankista saan minä nyt niin paljon kuin tarvitsen… Ja lyhentää miten itse tahdon. Kirjoitanko tuhannen tai parin tuhannen paperin, sillä taholla on se aivan saman tekevää."

"Niin ollen ei tässä oikeastaan ole syytä kysyä vanhempaisi mielipidettä", — lausui rouva Baarvig kylmästi tiukkaan kiinni puristetuin huulin.

Theklan pienet pyöreät mustat silmät katsoivat päättävästi rouvaan. "Sallikaa minun nimenomaan vakuuttaa, että minä en tahdo sanallakaan puuttua siihen, kuinka paljon Kjelin tulee ostaa. Minä olen pyytänyt häneltä vain sitä, että se mitä ostetaan on oman makumme mukaista."… "Se on vaan sitä" — jatkoi Kjel, nosti sormen nenälleen ja hymyili isälleen ikäänkuin asianymmärtävälle, — "että minä voitan parisen sataa — vähintäin, — jos minulla on oikein hyvä onni, niin ehkä kolme, — jos kirjoitan kaksituhatta ja ostan kerrassaan tukkuhinnalla." — "Varmaan ei kukaan halua hartaammin kuin minä, että rikastuisit, Kjel!" — huudahti rouva raskaasti, raskaasti huoahtaen — "kaikilla noilla laskuillasi ja kaupoillasi", — tuli vähän päästä puoliääneen. — "Tämä ehkä käy vähän yli jokapäiväisen talousretuuttelun, äiti… säästetään killinkejä ja annetaan taalerein mennä," — sutkautti Kjel, ajelehtien lattialla laahaavilla, itsetietoisilla askelilla. — "Minun oikein täytyy istua ja katsoa sinuun, Minka", — lausui äkkiä Thekla keskeyttäen kiusallisen äänettömyyden, — "mikä sinua vaivaa, sinä näytät niin huonolta?"

Theklan elävät silmät luistivat tutkivasti tohtorista rouvaan ja takaisin tohtoriin. Sitten vaihtoi hän katsetta Minkan kanssa, joka vastasi päänpudistuksella.

"Semmoisessa kodissa kuin meidän on täytyy tyytyä niin moneen rajoitukseen; mutta silti kyllä voi elää onnellisena," — sanoi rouva Baarvig sangen vakavana ja iski Theklaan terävän katseen… "Minka on juuri saanut tietää, ettei meillä ole varoja lähettää häntä talveksi kaupunkiin."

Kjel kulki ja mutisi itsekseen ja aprikoitsi, ikäänkuin tämä taas vahvistaisi, mitä hän oli sanonut: säästetään killinkejä ja — — "Siksi minä… siksi minä… kun olin ajatellut niin paljon tästä talvesta", puhkesi Minka hiljaa itkevällä äänellä. — "Saamme tottua pettymyksiin vähin jokainen", arveli rouva Baarvig. — "Olisin mielelläni tehnyt työtä yöt ja päivät", — vakuutti Minka, "jos vaan olisin saanut tehdä jotain, joka minua intreseeraa". — "Työ jota tekee aina intreseeraa, Minka", — keskeytti tohtori lyhyeen.

Edes takaisin soutaen, molemmat kädet taskussa ja katsoen Theklaan, jonka silmät paloivat kuin kynttilät, sanoi Kjel: "Eiköhän tuota samaa kaunista lausetta voitaisi käyttää niidenkin lohduttamiseksi, jotka istuvat linnassa, isä." — "Niin, en minä ymmärrä, minkä vuoksi minä olen olemassa", — puhkesi Minka kiihkoisesti, — "kun minä en saa tehdä sitä, jota minä maailmassa harrastan … Joka, joka taholla salpa vastassa… Se on niin, että siitä tukehtuu… Mutta jos minä en saa tehdä sitä, johon minulla on halua ja harrastusta, niin en minä tosiaan käsitä, minkä vuoksi minä elän tätä elämää." — "Ole käsittämättä sitten, Minka", — vastasi tohtori tylysti. — "En minä ole koskaan pyytänyt päästä maailmaan", — vetisti Minka. — "Luulet kaiketi, että minä seisoin hattu kädessä ja kumarsin ja rukoilin sitä omilta vanhemmiltani?" — "Niin aivan ilman oikeuksia eivät lapset kuitenkaan voine olla tässä maailmassa"… arveli Thekla purevasti. "Täytyy olla edes jonkinlainen vastuunalaisuus, — ainakin ihmisten edessä."

"Sen juuri me vanhemmat niin ankarasti saamme tuta", — puuttui äkkiä rouva Baarvig keskusteluun. — "Me voimme sanoa, se on varma, että poimimme untuvat omasta rinnastamme, että melkein noukimme itsemme paljaaksi jokaisen lapsen vuoksi, joka meillä on, — että asetamme heihin koko olentomme ja onnemme… Se vaan on niin sanoakseni vaistoamme… Ja kun lapsemme sitten filosofeerailevat ja kysyvät, miksikä se maailma, johon he ovat tulleet, on semmoinen, — niin ei meillä tosiaan ole muuta kuin raihnas ja vaivaantunut sielumme ja ruumiimme vastaukseksi, — Thekla hyvä"… lausui Bente hillityllä vavahtelevalla äänellä.

Minka oli nopeaan liitänyt lattian poikki ja asettunut äitinsä tuolin taakse, kiertäen kiihkeästi käsivartensa hänen kaulaansa.

"No no, äiti", — löi tohtori leikiksi, — "älä sitä nyt noin pahaksesi pane. — Tiedäthän sinä, että lapset ylipäänsä ovat oikeita ihmissyöjiä"…

— Sillä aikaa kun ulkona satoi ja laudoista kuuluvasti ja alati tipahteli, kääntyi keskustelu iltahämyssä myötäjäispuuhiin, joita pohdittiin ja pääteltiin yhdessä Minkan kera.

Theklan napitettu hieno kenkä pisti silloin tällöin esiin lattialle lankeavaan valoon, sen mukaan kun hän liikkui keinutuolissa, jonka selässä Kjelin käsi riippui. Ja Berthea, joka oli uunin edessä polvillaan ja piti silmällä omenoita, joita hän paistoi hiilustalla, sekaantui tuontuostakin keskusteluun kiihkein neuvoin, ikäänkuin hänellä kyllä olisi ollut enemmän älyä ja kokemusta, kuin he luulivatkaan.

Huoneen pimeimmässä osassa, kappaleen matkaa keinutuolin takana, kulki Schulteiss edestakaisin kädet takinliepeiden alla, astui täsmällisiä pieniä askeleita, koska oli tilaa ainoastaan pienille käännöksille. Hän oikeastaan oli paljasta korvaa, — jännityksellä hän koetti älytä sanoista ja viittauksista, tokko Minka tosiaan oli saanut vanhemmat suostumaan vaaralliseen tuumaansa, lähteäkseen talveksi pääkaupunkiin tuon herran vaikutuksen alle…

Äkkiä hän teki rajun äkkikäänteen, loistava hymy kasvoillaan… Ei puhettakaan, että Minka pääsisi kaupunkiin! —

V.

Kjel oli suosittu mies; hän ajeli vaimonsa kanssa vieraissa, ja aina hän astui sisään huulillaan sama reipas ja rattoisa kokkapuhe: — "Uusi reki, uusi karhunnahka, uusi eukko", — hän ei uskaltanut sanoa "uusi tamma", niinkuin ensi kerralla oli huomaamatta päästä hänen kieleltään. Mutta hänen kellertävä liinakkonsa oli tosiaan äsken ostettu ja menijä, johon hänellä oli syytä olla täysin tyytyväinen, — yksitoista kilometriä kolmessa neljännestunnissa — matkalla voudin luokse se viipyi vain puolentoista tuntia. Vouti itse tuli eteisen ovelle juhlallisen ritarillisena vastaan, tarjosi rouvalle käsivartensa ynnä suuressa salissa sohvan, käski esille parhaan madeiransa ja selitti, että hän olisi tehnyt samoin, jos hänen konttoristinsa olisi nimitetty maaherraksi, — saatikka sitten nuoren naisen vuoksi, joka aina oli ollut hänen hengenheimolaisensa ainoassa asiassa, mikä nykyaikaisista kelpaa, nimittäin ruumiinpolttoasiassa… Nyt hän saattoi antaa nuorelle rouvalle numerot ruumiinpolton kustannuksista neljässä eri maassa, — ja ruumiinpolttojen luvusta viime vuodelta…

Kjel oli visiiteillään aina alussa vähän jäykempi ja vilkui levottomana Theklaan, tokko tämä oli tyytyväinen siihen paikkaan, joka hänelle oli annettu. Arvonsa oli silläkin asialla ja aina oli pantava toimeen pieni ensi kerran äksiisi ja totutettava paikkakunnan rouvia pitämään sitä, joka vielä pari kuukautta takaperin oli ollut voudin luona kotiopettajattarena, täydellisesti heidän vertaisenaan. Muutos oli liian uusi ja naamat kävivät kyllä siellä täällä hieman totisiksi ja jäykiksi, kun vastaleivottu rouva niin varmasti ja ilman muita mutkia oikaisi lattian poikki ja nonsalantisti istahti juuri sohvapaikkaan.

Kjel sai sitten, milloin sopi, pienen syrjäpakinansa kahden kesken talon herran kanssa… "Hyvä tilaisuus saada rahoja nyt, jos tahdotte", — hän iski ystävällisesti silmää, — "hyvältä ystävältäni pankinjohtajalta. — Vaimoni sukulainen muutoin… Hän pyytää minua lausumaan mielipiteeni täkäläisistä oloista, — vakavaraisuudesta tietysti… Parilla sanalla voin minä nyt… Tietysti parasta, jos itse kirjoitan paperiin, hän sanoi; — mutta minä kiitän nöyrimmästi; kyllä ymmärsin yskän. Vanha kettu, näettekös… Niin, tietysti, kun vaan minä kirjoittaisin, kyllä kai… Mutta kuten sanoin, meidän kesken — pieni suositus minulta ei tosiaan ole haitaksi tätä nykyä… Tietysti minä en suosittele mitään muuta, kuin mikä on kultaa. Eikä ole kaikki kultaa, joka kiiltää, — vai mitä? — No jaa, tämä ainoastaan oli pieni ystävällinen viittaus. — Mahdollisuuden varalle, — jos tarve sattuisi, — niin tiedätte, mitä minulta voitte odottaa."

Eräänlaisella itsetietoisella salaperäisellä afääri-ilmeellä sitten jälleen puututtiin muiden kanssa tutunomaiseen pakinaan. Theklan läsnäolo kieltämättä vaikutti hieman kylmäävästi, osaksi pääkaupunkilaisrouvapuvun ja pitkävartisten hienojen hansikkaitten vuoksi, osaksi siitä syystä, — että hän jonkinlaisella paremmuudella puhui korkeammista harrastuksista.

Mutta Thekla nyt kerran ei aikonut nöyrtyä rouvain edessä. Hän oli lujasti päättänyt voittaa taistelussa.

* * * * *

"Nyt hurskaat vanhempani tietysti luulevat, etten ole muuta tehnyt, kuin ajanut vieraissa kaiken aikaa, eikö niin?" — lausui Kjel tutunomaisesti isälleen ja äidilleen kerran kotona käydessään. "Mitä vielä… Minä olen saanut toimeen yhtiön, joka ostaa koko Mustanmetsän, yksitoistatuhatta tynnyrinalaa. Joko nyt kauhistut äiti? — Ei, minä en ole siinä osakas, — se on, ellen tahdo. — Minä vaan hankin muutamille ostajille kaupungista rahat, — — valmistan heille mahdollisuuden — —. Ei, minä en ole osakas… Yhden ehdon vaan olen pidättänyt itselleni, — pikkuisen sivuseikan, että nimittäin kaikki puut ovat sahattavat minun sahassani, — noin viisitoistasataa tolttia tämän ja tulevan vuoden kuluessa." — "Mutta tämähän kuuluu hyvältä, — järjelliseltä, Baarvig", — puhkesi äkkiä Bente sanomaan, kyynelet silmissään. — "Ei mutta, kuuleppas rouvaa — eikös kohota katsettaan lakea kohti huomatessaan, että pojalla on järkeä nupissa." — "Eikö vaaraa ole minkäänlaista, Kjel?" tutki Bente häneltä jälleen. — "Ei vähintäkään, äiti, — — se vaan, että pistän taskuuni kahdenkertaiset voitot, kun rautatie valmistuu."

Bente itki…

"Minä kaipasin niin kuullakseni vähän hyvää, rakas poikani", — nyyhki hän. Hän kokosi mieltään ja lähti huoneesta.

"Äiti on käynyt niin hermostuneeksi, Kjel" — sanoi tohtori. "Meidän täytyy säästää häntä… Tuo kunnon poika Endre, hän se kai häneltä hengen vie… En tahdo koskaan kysyä Benteltä, paljonko on jäljellä rahoista, noista kahdesta tuhannesta; se loukkaisi häntä. Jos voit oikein hienosti urkkia sen häneltä, niin kerro minulle; mutta älä tänään, — nyt hän ei siedä enempää."

"Pyh, voinhan minä antaa vähän lisää. Eihän se ole sen hurjempaa, kuin että ihmiselle hankimme muutamia kuukausrahoja, kunnes saamme nähdä jotain tuloksen tapaista, isä. — Endre on hurja, tietysti. Mutta hänen oma perheensä ei voine tuomita häntä suoraa päätä hulluinhuoneeseen, ilman että hän on saanut koettaa. — Pahuus kuitenkin, äitiä on sääli… Hänellä on suurenmoinen arvostelukyky, kun tiukka tulee. Kas miten hän oitis käsitti tuon Mustanmetsän asian, — samassa tuokiossa!…" — — "No siinä näet, Bente", — lausui tohtori perästä päin, — "olinko oikeassa vai enkö sanoessani, että Kjel taas rupeisi omaksi itsekseen, kun pääsisi naimisiin. Nyt käy saha, niin että pirstat lentävät… Oikein mieltä virkistää, kun iltasella katselee sen valaistuja akkunoita, ennenkuin maata panee." — "Niin, tosiaan näyttää siltä, kuin se nyt menestyisi", — myönsi Bente ajatuksissaan. — —

Kjelin kuherruskuukausi oli kulunut kaikenlaisissa visiiteissä ja vierailuissa, kunnes keväällä kelirikon aikana alkoi raapia maata reen toinen antura.

Rautatienrakennuksella virran toisella puolen oli työ jo alkanut, ja sieltä kuului alinomaa vihellyksiä. Kimakat lyhyet hihkaukset, pitkät kestävät merkkivihellykset, dynamiittiräjähdysten kumeat jyrähdykset, ikäänkuin lakkaamatta olisi jotain hankkeessa, tämä kaikki häiritsi tavallista maalaishiljaisuutta, ja sai ihmiset hermostuneina heräämään yöllä kesken uniaan.

Schulteiss ei sietänyt noita vihellyksiä: Hän usein pysähtyi kesken läksyjen kuulustelua, vipusi ylös toisen jalkansa ja irvisti, ikäänkuin se olisi käynyt läpi luiden ytimien. Kuinka hän sydämensä pohjasta vihasi tuota rähinää! Hän puri hammasta ja puristi kynnet syvälle käteen…

Minka oli äkkiä käynyt nöyremmäksi kuin koskaan lähtemään aamukävelyilleen, joita isä oli hänen mieleensä teroittanut. Schulteiss kuuli, miten hän aikaisin aamulla polki jalkaansa uudet hienot puolikalossit, jotka Kjel oli hänelle lahjoittanut, ja kiiruhti eteisestä ulos. Yllään reipas jakku ja hatussa somistava harso suojelemassa auringonpaahteelta, joka niin helposti poltti teerenpisamoita, katosi hän milloin millekin suunnalle, — pohjoiseen päin, jossa oli nimismiehen talo, tahi muonamiesten asunnoille vieville metsäteille, taikka alas sahan puolelle. Vähän myöhemmin astui Schulteiss varovaisella, ympäri katsovalla metsämies-ilmeellä nopein askelin alas ulko-ovea kohti.