PAHUUDEN VOIMIA

Kirj.

Jonas Lie

Norjan kielestä suomensi

I. K. Inha

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1893.

I.

Bonde-Bergin tavalliset isoääniset kokkapuheet, joita hän ravintolahuoneessa lateli lukuisalle ja kiitolliselle kuulijakunnalle, olivat jo alkaneet melkoisesti laimentua. Kämnäri & dispasöri Vaage oli juuri lopettanut tuoreen turskan ja puolisen pullonsa punaista viiniä, sekä tuli nyt päällystakkineen, lakkineen ja sikari hampaissa ruokahuoneesta, jossa vielä istui pari henkeä pöydän päässä, ostereistaan ja portteristaan loppua tehden. Hänpä oli päättänyt käväistä sataman jäällä ja laivasillalla, ennenkuin meni kotia levolle.

Odotettiin höyrylaivaa, ja se oli tänä iltana saanut täyteen ravintolan ja klubihuoneet rouva Michelsenin hotellissa. Kahdeksasta saakka oli jo kestänyt odottaa.

Raikas löyhäys tuntui savun, katkun ja pakinan keskellä joka kerta kun ovi aukesi, ja sisään kurkisti pakkasesta punottava naama, ja tulokkaita aina tervehti tuo samainen — Joko näkyy? — eikö vieläkään?

Näin sydäntalvella eivät laivat päässeet lähemmä kaupunkia, kuin selälle jään reunaan. Siellä ulapalla kävi höyrylaivain vaikea talvitie, sulassa Itämerelle vievässä valtaväylässä, välitse kiinteän maajään ja ajelehtivain, kasaantuneiden, silmän kantamattomiin ulottuvain merijäiden, joihin oli jäätynyt monikin laiva. Ja kaupunkiin, joka myöskin oli jään saartamana, vaikka alati pysyi paikallaan, jonka ohitse herkeämättä vaelsi tuo samainen talvinäytelmä, sinne saapuivat höyrylaivat tähän aikaan vuotta oikeana pelastuksena.

Niin kävi kuin tirehtori Anders Bratt oli sanonut, lyöttäytyessään klubihuoneessa vistipöydän ääreen, että kyllä oli paras vielä runsaan tunnin malttaa mieltänsä.

Harrestad, laivain muonaaja, oli erehdyksestä joutunut tänä iltana tirehtorin, konsuli Muhvadin ja vakuutusasiamies Thesenin pelikumppaniksi. Hän istui kuin henkensä kaupalla, varovaiset pienet silmät sinne tänne häälyen — siinä lyötiin lehteä niin arkailematta, niin kerrassaan toisin, kuin hänen tapansa liikkua vähillä ja kunnioituksensa penniä kohtaan olisi mitenkään antanut myöden.

"Siinä peeti pantavana", pilaili tirehtori; hän istui ja hiljaa vihelteli, silmissä valpas katse, joka alati seurasi, mitä ympärillä tapahtui.

Harrestadin katse nousi häneen hieman hätääntyneenä; mutta vähänpä sille oli lohdutusta noissa punakoissa, rokonarpisissa kasvoissa, jotka tyytyväisinä imivät hänen olentoaan ja ominaisuuksiaan ikäänkuin sokuripalaa.

"Entä onnen koittaminen, Harrestad, onko se unohtunut?"

"Minä voin vakuuttaa hra tirehtorille, että kaikissa asioissani onnen koittamisella on perin vähän sijaa. Kirjani…"

Tirehtori haukotteli jotenkin epäkohteliaasti ja ilmoitti jälleen huolettomasti grandissimota. Se hiljainen hymähdys, jolla hän samalla katsoi Muhvadiin, ei muuta voinut kuin harmittaa Harrestadia. Tämä vahvasti epäili, että nuo molemmat herrat pitivät häntä pilkkanaan.

Tirehtori piti häntä sinä iltana vähin peukalonsa alla. Tietysti oli muka tämä liukaskynäinen Harrestad, voudin entinen konttoristi, hän juuri eikä muu kukaan tuo salanimi, joka eräässä pääkaupungin lehdessä oli hiljattain moittinut häntä säästöpankin omapäisestä hallinnosta, ja joka päiväkaudet hääräili työmiesten keskuudessa värväämässä ääniä avonaiseen sovintokomissarin virkaan.

Harrestadin epäluuloiset kasvot ja suupielen huolestuneet syvennykset saattoivat muistuttaa puristettua sian sylttyä.

"Joko nyt väjytte jälleen, Harrestad? Turhaa vaivaa on täällä menetellä samalla tavalla kuin uomassa, — väjyä, että joku toinen ensinnä lähettäisi laivansa ulapalle ja te sitten saisitte kaljaasinne merelle ilmaiseksi hänen uomassaan…

"Ei aina autakaan". jatkoi tirehtori naureskellen. "Sillä, — katsokaas tänne", — tirehtori näytti loput korttinsa, "kun ette ajoissa käyttäneet sviittiänne, niin saan kaikki ristini täysiksi."

Tirehtorin toinen silmä, joka oli pyöreä kuin linnulla, tirkisti veitikkamaisesti yli karvaisen ruupan, joka istui nenän juuressa, ja toinen, pitkulaisempi silmä, vaan ikäänkuin toveriaan säesti.

"Ei lyö se leiville", jatkoi hän jaellen kortteja yksi erältään — "viekkaalla odotuksella vaan kadottaa rahtia. Sillä välin kuin täällä kotona tappelette uomasta ja niin hienosti petkuttelette toisianne, on Johnston pulman ratkaissut — antaa laivansa purjehtia kaiken talvea ja nostaa rahtivekseleillä rahoja minkä ennättää."

"Onpa sillä toden totta monen ihmisen henki omalla tunnolla. Pitänee sitä huolehtia kapteneista ja miehistäkin", arveli Harrestad vienosti, länsimaan pehmeällä kirjakielellä, jota puhui; hän loi sitten puhuvan katseen oven suuhun, jossa bostonipöydän ääressä istui muutamia laivureita.

Tirehtori näytti siltä, kuin olisi hapanta vettä saanut suuhunsa… "Tarkotatte, että kun hyyryrahat ovat loppuneet helmi- ja maaliskuussa, niin sopii siltarannassa kirjoittaa kolme savusilliä viidellekolmatta äyrille… Nii-in, kyllä tiedän, te hellitte merimiehiä, Harrestad! — Tehän muonaatte hengellisillä pennikirjoillakin."

Bostonipöydän äärestä kuului naurun ilkkunaa. Kyllä tänä iltana ei ollut hauska Harrestadina…

"Mutta raittiusasiasta ei Harrestad kuolemakseenkaan — merimies vaan saakoon juoda ja pureskella kaikkia mitä hänen puodistaan heruu."

"Raittiusasiaa pidän vaarallisena harhatienä, — oikeana synnin taimikouluna… todellisena viettelyksenä omasta hyvyydestä ja hurskaudesta kerskaamiseen", intoili Harrestad.

Tirehtori loi häneen happaman katseen — sillä puhelahjalla tuo vietävä vaikutti käsityöläisiin. Hän kääntyi tuolillaan katsahtaen aptekariin ynnä niiden puoleen, jotka istuivat sanomalehtipöydän ääressä. Siellä torkkui asianajaja Gaarder nurkkasohvassa, totilasi vieressään, ja vähän kauempana istui hopeahiuksinen lempeä teidentarkastaja Finkenhagen, uponneena paikkakunnan lauvantailehden huutokauppa-ilmoituksiin.

"Ei mutta Johnston, siinä selvä pää", jatkoi tirehtori, "ja sitä paitsi on hän mies, joka uskaltaa johonkin ryhtyä, niin melutta kuin sen tekeekin. Ja varjele, miten sillä on herkkä omatunto. Aivan sama kuin appensa, iäkäs, peräti rehellinen rautatehtaan omistaja — paitsi että Johnstonilla on parempi käsitys siitä mikä on tuloa ja menoa kuin hänellä!… ihan kuin luotu sovintokomissariksi, tietysti ainoa, joka voi kysymykseen tulla"… Tirehtori loi omituisen hallitsevan katseen läsnäolijoihin.

Harrestadista kuului pieni mitätön rykäys, ikäänkuin kaulan puhdistus. Hän tarkasteli kaatoa, joka vielä oli pöydällä jäljellä, samalla kuin sisässään hivuttavasti, raivoisasti äänteli — "ahhaa, nythän selveni, mihin suuntaan vaali keskiviikkona ahdistettaisiin."

Asianajaja Gaarderia, joka oli heittäytynyt pitkäkseen, näkyi tapaus huvittavan; hän näki kuinka teidentarkastajan korvat punastuivat sanomalehden takaa ja tämä veltosti tuijotti lehteen ikäänkuin tyhjään. Siinä kyllä meni toivo toiseltakin…

Pelattiin edelleen. Tirehtori nähtävästi alkoi ikävystyä, sillä hän ehtimiseen kouraili kaksirivisten liivien taskusta kelloansa, suurta vanhanaikuista hopeakuorta. Hiat ranteista käärittynä istui hän vinossa tuolillaan, hypisteli levottomana kortinlehtiä, ikäänkuin olisi joka hetki aikonut ponnahtaa ylös. Eikä vaan tullut ketään höyrylaivalta, asiamiestä tai sanantuojaa…

Asiamies Thesen arveli, että oli syytä täyttää lasit uudelleen; oli kaiketi odotus-aikaa parahiksi, jotta ennättäisi vielä viimeisen lasin tyhjentää. Näin hän aina puhui, vaikka jokainen hyvin tiesi, että hänen viimeisen lasinsa vuoro harvoin tuli ennenkuin viimeinenkin vieras oli tallustanut tiehensä, ja piian täytyi syyttää rouva Michelseniä voidakseen valkeat sammuttaa. Hän täytti lasinsa joka puoli tunti säntilleen kuin laivan kello, niin väitti Bonde-Berg, — käyntikin oli kuin luotu hoiperrukseen.

"Tuuleeko Terjesen?" kysäsi tirehtori ja kääntyi laivurin puoleen, joka akkunan ääressä istuen kuivasi hialla ruutua ja kurkisti pihalle.

"Siltäpä näyttää."

Maltista kaukana oli nyt tirehtori Brattin muoto. Hänen oli ikävä, — kovin ikävä… Mutta äkkiä lensi kasvoihinsa oikein lämmin ilmaus, kun laivanisäntä Johnston ilmestyi oveen, turkit auki ja vyö kädessä.

"No vihdoin tuli höyrylaiva", huudahti tirehtori. — "Hyvää ehtoota, Johnston! Teillä kait oli raju ilma?"

"Raju kerrassaan, — niin huuhtoi, että repi osan kanssista." Puhaltaen ripusti Johnston loputkin matkakapineistaan naulaan. "Ja oikein olen ruvennut pelkäämään — Concordian puolesta. Tiesi missä alus nyt hyppelehtii, varmaankin jossain Doggerilla; — myrskymerkeistä kuuli puhuttavan mihin vaan poikkesimme.

"Tehän olettekin täällä, asiamies Thesen!" kääntyi hän äkkiä puhuessaan. "Arvasinkin tapaavani teidät klubissa; — rupean pelkäämään, sen sanon teille, ja nyt vakuutan! — Se on, minä — minä aion…" Hän kaiveli kynsiään epätietoisena punniten.

"Istuhan alas ja rupea levolliseksi, Johnston, ja saa lasi. Sitten rohkaiset jälleen mielesi, jotta voit asioita arvostella, ehkä voisit säästää tuon talvivakuutuksen. — Ja pelaammeko vielä yhden kiertämän? Ota sinä haltuusi Harrestadin varat ja velat."

Johnstonissa oli luontaista siroutta vaikka hän käyttäytyikin hiukan huolimattomasti.

… "Mielelläni tietysti pääsisin vakuutuksesta tällä vuodenpuoliskolla", — lausui hän kun oli saanut kortit käteensä ja nakkasi lehden pöytään… "Kallis on talvivakuutus."

"Juo totia", kehoitti tirehtori.

"Hm, — pistä; — vielä viisi kuusi viikkoa, niin pääsisi suvivakuutukseen", nurkuili Johnston.

"Nii-in, viisas mies uskaltaa", hymähti tirehtori.

Pelattiin edelleen, — asiamies Thesen vähän tylsänä, kuten tavallisesti tähän aikaan ja näin monennetta viimeistä lasia juodessaan, ja lisäksi hädissään kun pelkäsi jakavansa kortit väärin ja paljastavansa tilansa. Hän jakeli kortit verkalleen ja arvokkaasti, yksitellen, ja uuttera kun oli, niin kunnialla suoriutui.

Kova tuulenpuuska tärisytti akkunaruutuja.

Johnston katsoi akkunan puoleen jonkinmoisella humorilla. — "Vakuutan yhtäkaikki, — ja sen teen paikalla", sanoi hän.

"Iskekää kiinni, Thesen, niinkauan kuin ruudut täräjävät; kun tyyntyy, niin muistaa hän kohta kalliit talvimaksut", sanoi tirehtori hymyillen ja oikaisi itseään taakse päin tuolillaan.

"Konttori kaikkialla, missä olen", sanoi Thesen ja repi varovaisesti kappaleen siitä paperista, jolle pelilaskua kirjoitettiin. Hän kirjoitti vakuutustilauksen ja työnsi tämän ynnä lyijykynän pöydän poikki Johnstonin allekirjoitettavaksi.

Tirehtori veti esiin hopeisen taskukellonsa: — "kaksikymmentä minuuttia yli yhdentoista, asiamies!"

Se oli toimitus korttipöydän ääressä.

Pitkä Thesen kirjoitti muistoon ja pisti sitten hieman hapuellen paperilapun lompakkoonsa. Joi sitten hyvällä mielellä kulauksen valloittamainsa prosenttien kunniaksi, ennenkuin jälleen tarttui kortteihin.

Tirehtori oli käynyt hyvälle päälle kuin päivän paiste, puhui sukkeluuksia, löi korttia. Johnstonin seura oli hänelle mieluinen, hän ihaili Johnstonia melkein kaikessa… Yksistään noita käsiäkin, — niissä oli niin luontevaa hienoutta — ja kun hän tuolla tavalla painoi päätään eteenpäin, tyvenesti, harvapuheisena aprikoitsi pelin menoa, ja sen ikäänkuin arvasi, huolettomasti — melkein aina hyvällä onnella — niin muistutti hän sunnuntailasta.

Anders Bratt salaa nautti Johnstonista, kun olivat ulkona seuroissa, — tämä kun sukelsi esiin jokapäiväisestä harvapuheisuudestaan, niin ei viehättävämpää miestä missään. Ja kun hän yht'äkkiä luottavan herttaisesti löi tirehtoria olkapäälle ja sanoi: "Sinussa on kokonainen komento! Sinä olet moukariluonne, — aika kömpelö"…

Niin, jokaisella aluksella on tietysti oma koneistonsa; — omallaan kulki Johnstonkin. Hänen omatuntonsa ei ollut karkeaan työhön luotu, jossa tietysti aina täytyi olla myötä ja vastaan sen mukaan kuin asiat sattuivat vaatimaan. Aivan päinvastainen luonne kuin tirehtorilla itsellä — ei raakaa eikä väärää ajatusta hänen sielussaan…

Ravintolahuoneesen kokoontui väkeä, siellä huudettiin ja pakinoitiin.

Höyrylaivan toimitsija oli saapunut, reestä kannettiin sisään arkkuja ynnä klubin posti.

Sähkösanomain tuoja ilmestyi oveen tuoden sähkösanoman konsuli Muhvadille.

"Ja sitten on viety kaksi sähkösanomaa teidän kotiinne, hra Johnston!"

"Vai niin. — Odessan rahteja, arvaan, tai muuta semmoista; ne suoritamme huomenna… Toivon, että sekä rukiinhinta että rahti hyvästi nousee", virkkoi hän ja nyökäytti päätään Mulwadille, jonka tiesi myös tehneen kauppoja Odessan rukiilla. "No jaa, — niin aina niin, ruutua"… hän hajamielisenä virkkoi.

Tapeltiin sanomalehdistä, joita hajoitettiin pöydälle, kotimaisia, ruotsalaisia, tanskalaisia, englantilainen Shipping Gazette, Börsenhalle ynnä pari kuvallista, ja höyrylaivasta kyseltiin ja kerrottiin. Niemen takana oli ollut kova myrsky ja ankara aalto, meressä oli näkynyt hylkyhaaksia, paljon laivoja oli ilmoitettu hukkuneen. Ja etelämpänä, jossa pakkanen tuli höyrylle vastaan, oli kiikarilla nähty merijäähän takertuneiden laivain mastoja hätälippuineen.

Jälleen tuli esille tuo vanha asia, mitä voitaisiin tehdä, — kaikki se, mikä joka talvi odotti.

Kortinpelaajat istuivat tuolit ulompana pöydästä, pelilaskut tekemättä, pakinoivat ja lukivat sanomalehtiä, ja "asioimisto" nouti puolisalaa vielä "vihoviimeisen" lasinsa tiskiltä, jossa hän kävi itse väkevyydestä huolta pitämässä.

Siinä humussa oli kello tänä iltana edistynyt klubissa yli kahdentoista, ja nyt tuli jälleen joku ravintolan puolelle — pari perämiestä kertoen että merimiehet olivat tapelleet kujassa Richert-Marthen viinakapakan edustalla.

"Olisi aika, että kerrankin saataisiin lyhtyjä tuolle pimeälle takakadulle", huudahti asianajaja Gaarder. "Onhan polisimestarin ehdotus sen valaisemisesta juuri nyt esillä valtuuston kokouksessa, hra tirehtori?"

"Hm!" — Tirehtori jatkoi lukuansa, rykäsi ja nosti lasiaan niin, että neiti, joka seisoi toisessa huoneessa tiskin takana, näki sen ovesta.

… "Voipihan se vähän maksaa, jos valaistusaluetta laajennetaan", pinnisteli Gaarder; — "mutta varat tietysti myönnetään. Muutoinhan siellä voidaan rosvota ja murhata mielin määrin iltasilla.

"Se on välttämätöntä, — kerrassaan välttämätöntä!" intoili hän edelleen, kun ei puheensa herättänyt huomiota.

Tirehtori vilkasi häneen äkkiä sanomalehden takaa:

"Ei tallilyhtyäkään pidä polisimestarin saada!"

"Mutta voidaanko hänen pyyntöänsä vastaan tuoda mitään syitä? — ei ainakaan järkiperäisiä", huudahti asianajaja harmissaan. "Edistyvässä, uudenaikaisessa kaupungissa"…

"Ei talikynttilääkään!" — tirehtori katkaisi kaiken keskustelun tästä asiasta.

"Jos vielä jatkatte, asianajaja, niin ette lopulta saa kynttiläsaksiakaan!" varoitteli Johnston leikillisesti.

"Hitto vieköön, — tässä muka vielä pitäisi laittaa valaistusta, jotta merimiehet ja koulupojat saataisiin rangaistuiksi, — ei koskaan!" Tirehtori kääntyi äkkinäisellä liikkeellä Gaarderia kohtaan, — näkyi selvästi, ett'ei hän tahtonut väitellä Johnstonin kanssa.

"Suvella sain toki niin selvitetyksi, että Berentsenin poika — tiedättehän, työnjohtajan poika ruukiltani, — pääsi polisimestarin kynsistä. Se toinen, jonka hän pieksi, sai maksun kolmesta hampaasta ja peruutti kanteen. Mutta ajatelkaahan semmoista lakimies-aasia! — olisi hävittänyt pojan koko tulevaisuuden ainoastaan sen vuoksi, että tämä oli sattumalta iskenyt vähän liian hyvästi, kun kerran pitivät hauskaa tuolla takakadulla; — toinen ei hitto vieköön ollut parempi kuin toinenkaan… Mutta lakikirja vaan aana ja oona joka paikassa… Sillä oikeus olkoon sama kaikille", — matki tirehtori, voimatta kuitenkaan matkia ketään muuta kuin itseänsä. "Ja sillä tuo käräjäkoni tarkoitti, että kun vartija saa kynsiinsä jonkun merimiehen, niin tulee hänen vaan kaikin mokomin puuhata sitä, että poika saadaan putkaan tai kuritushuoneeseen. Sikamaista!… Eikä mies kuolemakseenkaan aavista, että kylässä, joka talvikauden on täpösen täynnä joutilasta meriväkeä, siinä kysytään malttia ja älykästä käytöstä, eikä hänen ulkokullatulta lakipykäliään… Ja että nuorisolla pitää olla sen verran vapauden vuoroa, palattuaan matkoilta, jotta joskus voi joutua tappeluun, — siitä ei miehellä näy olevan mitään käsitystä. Hänen kirjurinsa muka eivät koskaan tapelleet — virkapaikassa!"

"Eipä kukaan muu kuin Anders Bratt saisi noin huvittavia asioita parista kuivasta lyhdyntolpasta", sanoi Johnston herttaisesti härnäten.

"Kun kuulet, mitä nyt juuri juttelin Berentsenin pojasta… poika olisi toden totta päässyt vedelle ja leivälle!… niin et muuta voi kuin olla samaa mieltä kuin minä, Johnston!" Hänen voimakas päänsä taipui taakse päin ja silmät tarkastivat terävästi ympäristöä.

Johnston istui ja tyrkki saappaansa kärjellä tulitikkua lattian rakoon; naurahti sitten ja virkkoi:

"Keksi jotain parempaa! Enpä luule, että se tepsii tuo juttu koulupojista ja merimiehistä."

Tirehtorikin hymyili hetkisen… Johnston se oli merkillinen mies, hienoine tyylikkäine kasvoineen, kun hän istui noin ja hyräili itsekseen. — Mutta sitten valtasi harmi hänet.

"Minä vaan en ymmärrä sitä ajatuksenjuoksua", sanoi hän lyhyesti.

Hän tyhjensi yhdellä kulauksella totilasinsa, joka vielä oli puolillaan, ja nousi ylös:

"Nyt lähden!"

"Lähdemme yhdessä matkaan", sanoi Johnston ja puki turkit ja vyön nopeasti ylleen; tuskin ennätti hän vetäistä lampusta valkean sikariinsa.

Muut silmäilivät toisiinsa.

"Kun Anders Bratt kerran on ruvennut sitä asiaa ajamaan, niin kyllä sitten" — huomautti asioimisto tylsän tietoisuutensa syvyydestä; hän seisoi ja iski silmää ja hymyili vahvasti varmalla aavistuksella.

"Ja niin joudumme Johnston ja valtuusto ja me kaikki ikeen alle!" tiuski Harrestad kimakalla äänellään; hän seisoi päällystakki yllään valmiina lähtemään. "Minä en ymmärrä, kuinka tässä kaupungissa"…

"Hm, näe nyt", lausui teidentarkastaja hiljaisesti ja puki myöskin ylleen.

"No ette vaan te pääse Alppien yli Harrestad! — vaikka miten pinnistelette", huusi Bonde-Berg. Pyöreä punakka naama, josta paksu kauppias Berg oli saanut lisäyksen liikanimeensä, loisti kuin ilotulitus; silmistä säteili leikkisyys.

Väännettiin alas ja sammutettiin lamppu toisensa jälkeen, ja ainoastaan läkkiselkä jäi tiskille palamaan, kun vieraat pakisten romuilivat portaita alas.

Ulkona oli kuutamo kiitävine pilvineen, ja lumirinteellä kadun toisella puolen näkyi varjot ravintolan savupiipuista, selväpiirteisinä kuin pari hattua.

Hiljennettiin kulkua, kun nähtiin tirehtori ja Johnston edempänä kadulla.

"En ymmärrä, sen sanon, kuinka semmoista suvaitaan tässä kaupungissa"… alkoi taas Harrestad kärtyisesti.

"Ja minä sen ymmärrän vallan mainiosti", vakuutteli Bonde-Berg. "Muutamat sen tekevät kun täytyy, — niinkuin esimerkiksi hm… nalkutus se vaan ei auta, Harrestad! — ja muutamat sen vuoksi, kun heillä on siihen luonto; — ovathan niinkuin vähän koiran tapaisia, täytyy olla ketä totella… Tirehtoripa ei ole puolinainen mies eikä jöröjukka. Ja siitä juuri näettekös me kaikki pidämme. Ymmärrättekös Harrestad?… Ja semmoinen tuuli on hänen mukanaan. Siitä vaan riippuu, onko hänestä oikealla vai väärällä puolella. Myötätuuli on kuin mäenlaskua, sulaa rasvaa. Mutta kun tuulee vastasta, niin sitte kyllä saa odottaa parempia ilmoja — tässä kaupungissa!" — härnäili ukko. "Ei on edessä joka paikassa"; — hän nosti sormensa Harrestadia kohtaan ja alkoi lukea: "ei — säästöpankissa, ei — valtuustossa, ei — pankissa, ei — vaivaishoidossa, ei — satamajohtokunnassa ja siihen kuuluvissa asianhaaroissa. Ei pitkin koko jokea, siellä kun vallitsee Strömmin tehtaan tirehtori, itse Anders Bratt eikä muu kukaan; — ja ei se on vastassa Harrestad, vaikka vaan puuhaisitte klubissa tanssijaisia… Ja nähkääs miten on polisimestarin laita, ei hänkään pääse lyhtyineen Alppien yli, sen ennustan… Ja pillinsä pistää Johnstonkin pussiin, kun ehtii aprikoida…"

"Puolueellisuutta, puolueellisuutta!"… vinkui ohut Harrestad, jonka varjo hurjasti viuhtoi lumella, — "paljasta puolueellisuutta!"

"Ja sydäntä on miehessä, ei säästä niskojaan."

"Hillitsemätön mieli, jota ei tässä kylässä kukaan saa rajoissaan pysymään", inui Harrestad.

"Säilytä sydäntäsi visummin kuin mitään muuta", lausuili Bonde-Berg tyynnytellen. — "Ja vaikka sinä voittaisit koko maailman, vaan saisit vahinkoa sielullesi, niin on kirjoitettu, — muistattekos Harrestad… Jos niinkuin tällä kertaa ette sovintokomissariksi pääsisi, niin suittaisi vähän muistaa raamattuakin lukeneensa"…

Hän katsoi voitonriemulla Harrestadin jälkeen, joka poikkesi kadulta kotiinpäin, niinkuin voitetun vihollisen jälkeen ainakin.

Kaupunki ja harjun rinteellä mökit olivat sillä hetkellä melkein liituvalkeassa kirkkaassa kuutamassa.

Tirehtori ja Johnston astuskelivat sillalla, hyvän matkaa edessä päin. Molempain varjot taittuivat käsipuihin, joita pitkin ne liukuivat, ja virta kohisi; mustana ja kuohutellen työntyi se jääkappaleineen heidän allaan.

Alaalla satamassa peikotteli omituisia varjoja ja pidennyksiä mastoista, raakapuista ja laivanruhoista, jotka synkän mustina istuivat raskaasti jäässä, riippuvine ankkurikettinkeineen, ja pakkahuoneiden alla lepäsi sillan toinen kylki täydelleen pimeässä. Uloinna sataman suulla, asuttujen saarien ja kariloiden välillä, hohti hopealle musta juova avonaista merta.

Tirehtori astui nopeasti ja äänetönnä. Oli aikonut kutsua Johnstonin huomenna vasikanpaistille; mutta —

"Kahta polisimestaria me emme saa aisoissa pysymään", pisteli Johnston, kun pääsivät tirehtorin konttorille; siellä odotti reki ja hevonen viedäkseen tirehtorin puolen neljänneksen päähän Strömmin tehtaalle.

"Emme, vaan saanee hän pian huomata, että olo voi täällä käydä kuumanlaiseksi!"

"Kiusata häntä, niin että hakee muuanne, sitäkö aiot? — et suinkaan — tuommoisen takia"…

Portilla he pysähtyivät.

"Aionpa kyllä, aion." Tirehtori työnsi keppinsä katuun.

"Hyvää yötä, Johnston."

Johnston seisoi hetkisen ja katsoi hänen jälkeensä…

Anders Bratt astui pihan poikki; suora selkä ja ponteva ryhti visusti osottivat, millä päällä hän oli. Koko kaupungin tuntemista päällyssaappaista, joissa takana oli korkeat lenkit, ilveili hänen sivullaan kinoksen reunalla kummalliset varjot.

II.

Anders Bratt oli tänään mainiolla päällä, hän oli lyhtyjen johdosta perinpohjaisesti nolannut kaupunginvoudin valtuuston kokouksessa, ja Johnstonin nurina ja pistopuheet vaan mieluisasti kutittivat nahkaa nyt perästäpäin.

"Ei sinusta ole niihin asioihin", sanoi tirehtori. "Sinua aina ajavat ja horjauttelevat nuo humaniset perusteet!"

… "Näetsen Bratt, minulla on eräs aate tästä tontista", selitti Johnston, hän oli saanut tirehtorin kanssaan talonsa takana olevalle maalle… "Aate, jota punnitsen"…

"Aate? Hiisi vieköön, miten epä-afäärimäinen sana. Tuntuu siltä kuin puhuisi yliopettajan kanssa; hänellä aina on noita aatteita ja mietteitä."

Tirehtorin tottunut liikemiehen silmä käsitti nopeasti aseman mahdollisuudet. Jäätynyt, liukas tontti päättyi alhaalla satamassa rappiolla olevaan sillanpätkään, jonka äärimmäiset paalut paljaina pistivät esiin jäästä.

"Se on, sinä aiot vuokrata sen viideksi — kymmeneksi vuodeksi… vai ostaako aiot? häh?"

"N-jaa, sitähän tässä juuri" —

Hän katsoi pitkään tirehtoriin… "Tuumailen näetsen, pitäisikö minun — pitäisikö minun"…

Vaikeni jälleen miettiväisenä.

"Kuule Abraham", lausui hän pojalleen, laskien kätensä hänen olkapäälleen ja kumartuen hänen puoleensa, — "käy kotoa mittanauha, niin mittaamme tuon liuskan."

Johnston kävellä heilui rantaan päin ja tirehtori astui hänen mukanaan ravakasti ja malttamattomana, vähän väliä pysähtyen ja kääntyen hänen puoleensa; Johnston se aina kävi asiaan ikäänkuin takaperin.

"Sitä mietin näetsen, pitäisikö minun ehkä tyytyä puoleen, taikka ainakin päästä ostamasta tuota liuskaa kaivon luona… Se tekee suuren eron kauppasummaan."

"No perältäkin — summa on siis että aiot ostaa!" huudahti tirehtori.

"N-jaa"… Katse tähysti ilmaan yli jään ja laivain, joihin paistoi maaliskuun aurinko.

"N-jaa… On sekin sana, itse kai olet sen keksinyt, Johnston? — Ontuu niin mukavasti kahdelle puolelle. Sekö merkitsee selvällä kielellä, ett'et vielä ole päätöstä tehnyt?… Hitto vieköön sitä sanaa!"

"No niin, mitä neuvot sinä?"

"Mitäkö neuvon?… Ne seitsemänkolmatta tuhatta kruunuako polttavat taskussa, jotka sivalsit sinä iltana, kun klubissa vakuutit Concordian?… Sikamainen onni! Sinä se kykenet vaikka voittamaan päävoiton Hampurin raha-arpajaisissa."

"No kyllä — kyllähän minulla nyt on rahoja… Pitäisi joko ostaa uusi laiva sen sijaan joka hukkui, taikka…"

"Tai käyttää rahat tähän tonttiin… tehdä afääri?" Tirehtorin nopsa linnunsilmä raoitti lakin varjosta ikäänkuin olisi lumen heijastus häikäissyt.

"Se on, sinulla on mielessä muutakin kuin tämä tontti, sinä tähtäät jotain?"

Katseensa kohtasi vain pari harmaata kalansilmää.

"Näetsen Bratt, — sitähän tässä, että pitäisikö ottaa vaan puolet, taikka ainakin jättää tuo liuska."

"Hitto vieköön niitä mutkia ennenkuin mies saa päätetyksi, mitä jo on päättänyt!"

Tirehtoria salaa huvitti se tapa, jolla Johnston liikkui asioissa, — — häntä kyllä ei oltu niihin kasvatettu!… Seisoi tuossa vanha levähattu niskassa, paleli ja punnitsi ja laski ja aprikoitsi tyydyttääkseen omaatuntoansa joka mahdolliselta puolelta, ja poika ohuessa konttoripuvussaan ja päässään skotlantilainen lakki luisteli sillä välin säärillään, jotka olivat pitkät ja ohuet kuin passarin haarat, pitkin jäätynyttä liukasta tannerta… Sivumennen sanoen siro, kaunis ja hienorakenteinen poika, — oikea tuommoinen rotunaama äidiltä perintöä…

"Kuusikymmentä ja kuusi metriä!" huusi Abraham alempaa.

"Jaa, se tekee kuudentoista sadan kruunun eron", laski Johnston taskukirjansa takakannelle. Arvelevana pisti hän lyijykynän tuppeen.

"Mutta Bratt, — eikö pitäne kuitenkin ottaa kaikki?"

"Kaikki sinun ottaa pitää!" sanoi tirehtori ratkaisevasti. "Jos sinulta puuttuu rahoja, niin hankin sinulle tonttiin viidentuhannen kruunun seisovan lainan Ja kun sitten saat rantasillan, niin olet sinä niitä, joilla on suurin hyöty sataman mutauksesta, — työnnyt suoraa päätä kuumimpaan jupakkaan."

"Niin, etkös luule, että olen sitä ajatellut, — ajatellut paljon juuri sitä."

"Syntyyhän siitä pieni sota, — vai mitä? — Mutta näsäytä heitä Johnston! — näsäytä kelpo lailla. Minä olen puolellasi, — ja muutama ääni vaan lisäksi, niin on höyrymutaus käynnissä."

"Hm, — katsos juuri mutaukseen, siihen ei minulla ole luontoa — asioita voi perille ajaa monella tavalla —."

"Ethän sinä hitto vieköön voi antaa itseäsi nolata paljaasta kohteliaisuudestakaan", tirehtori huudahti. — "Se on tuota humanisuutta, jonka ilmakehästä sinä olet tänne laskenut! Mutta näetsen meissä täällä ei ole humanisuutta. Kynsimme vaikka silmät toistemme päästä rahakolikon takia."

Johnston hymyili; — "tänä vuonna en nyt missään tapauksessa aio tarvita lastauspaikkaa. — Tahtoisin niin mielelläni perustaa tähän jotain Abrahamia… ainoata poikaani varten, — on niinkuin oman haudan kaivaisi, jos täytyisi lähettää hänet luotaan."

"Kuule Abraham poikaseni, onko se vanha kartta mukanasi? — Kuulee huononlaisesti", sanoi Johnston huolestuneena.

"Mitä vielä", hymyili tirehtori, "seisoo ja katselee tyttöletukoita, jotka tulevat tuolla Ekedalin kulmassa!"

Nuoria neitosia tuli siinä kolme rivissä ja vilkkaasti puhellen keskenään, astuivat milloin kapeaa trotoaria, milloin katua. Tirehtori oli heti keksinyt Gertrudinsa ja viittasi nyt häntä luokseen.

Hänen tyttärensä hieman säpsähti; mutta vauhti ei siltä hiljennyt, — naamat vaan vähän laittaantuivat ohuen kalpean Abraham Johnstonin vuoksi, joka seisoi pihalla sporttilakki päässään ja vieressään hieno silkkikarvainen koira-iljetys.

Portilta kääntyi Gertrud pihaan ja nyökkäsi lyhyet jäähyväiset molemmille tovereilleen; ja sitten — tiesi että nämä kyllä katsoivat hänen jälkeensä, — kiiruhti hän Abraham Johnstonin puoleen ensinkään kääntymättä, suoraa päätä molempain vanhain luo.

Inhoittavaa, tuossa tuli koira liehakoiden ja hyppien ja nykien hameenhelmoista, vetoutui läheiseen tuttavuuteen, jota hän näin Fernandan ja Thoran nähden ei millään muotoa olisi tahtonut tunnustaa.

Gertrud löi pari kertaa nuottiviholla taakseen, mutta silloin alkoi koira haukkuen hyppiä häntä vastaan.

"Hyi inhoittavaa koiraanne, ettekö voi sitä luoksenne huutaa", puhkesi hän äkkiä sanomaan ja keikahutti harmissa niskaansa.

"Pyydä anteeksi Rap. Seisomaan heti paikalla!" komensi nuori Johnston, jonka mustat silmät olivat tätä menoa seuranneet, omituinen puoleksi ivallinen, puoleksi uneksiva piirre hennonlaisten kasvojen suupielissä.

Nuottivihollaan sai tyttö koiran taas neljälle jalalle ja samosi edelleen.

"Gertrud pyytää tervehtää tulevaa appi-isäänsä", pilaili tirehtori.

Ojentaessaan Johnstonille kätensä loi impi nopean katseen Abrahamiin, oliko tämä sitä kuullut.

Hän oli rotevanlainen kasvultaan, ja nahkalakin alta, jossa oli linnunsiipi, riippui musta pitkä letti pitkin selkää.

… "Tulette siis meille sunnuntaina", muistutti tirehtori, kun jäähyväisiä otettiin ja isän tyttärineen piti lähteä kotia.

Abraham ei ollut koko ajalla päässyt muuta näkemään, kuin niskasta päin Gertrudin letin; nyt sai hän vaihteeksi tavattoman kuivan katseen…

"Ja olisi niin erittäin hauskaa, jos neiti Rönnebergkin tulisi mukaan", lisäsi tytär isänsä kutsumukseen; — neiti oli muka luvannut opettaa häntä pitsiä solmimaan, selitti hän jotta Abraham oikein ymmärtäisi, kuinka vähän aikoi hänestä välittää! — — —

Tyhjä työreki kulkusineen laskea siristeli samalla mäen kaljannetta heidän sivuitseen, ja tirehtori viittasi kepillään: — "Hei Lars, seisota!"

Köysikimpulla istuva mies pysähytti ja pyyhkäsi lakin päästään.

"On sinulle kaiketi sanottu, että maanantaina ajat sahalle? — ja kaikki kolme hevosta? — vai niin, hyvä hyvä."

Nyökkäys oli hänelle merkiksi, että sai matkaansa jatkaa.

Tirehtorilla oli kiire. Hän oli Johnstonin kanssa aikaillut tuolla tontilla vähintäin puolentoista tuntia ja riensi nyt kovaa vauhtia sillan poikki, jossa virran kylmä, sivulta käyvä viima pani takinliepeet lepattamaan. Vähän väliä vastasi hän tervehdykseen, nyökkäsi päätään; joskus ei kuitenkaan voinut säästää vähän vaivaloisempaa hatun nostoa, ja melkeinpä saattoivat liikemiehet siitä tavasta, jolla se tapahtui, nähdä luottonsa pankissa.

Hän karsasteli nenävartensa yli Gertrudiin… Mikä lienee tyttöön nyt mennyt; katsoi kaiken aikaa maahan, — oli kaiketi äkeissään, kun oli täytynyt ystävistään erota ja lähteä isänsä seuraan.

Tirehtorin suupielissä leikki hymy, — hän muisti hyvästi, kuinka hänenkin ennen täytyi isäänsä seurata, — siivolla ja korvat lopassa kuin nolatulla koiralla, astua rinnalla…

"No sinähän kuljit Thora Löbergin seurassa", alkoi hän ystävällisesti. — "Mitenkäs onkaan, eikös leskirouva Löberg ole ruvennut pientä kauppaa pitämään?"

"On kyllä, myö lankoja, kutomuksia, neulomatarpeita ja muuta semmoista."

"No miten se käy?"

"Ei se käy, kun ovat niin taitamattomia, että itseään nylkevät. Ostavat maaeukoilta villat ja kehruuttavat ja kudottavat kaupungissa; minä laskin heille, että häviävät juuri kymmenen äyriä joka sukkaparilta. Lupasin laskea kaiken muunkin. Heidän kauppansa on semmoista retuuttelemista, — ja miten he sitten mittaavat"…

"Hm, — no jaa, — niin kyllä, auta sinä heitä", lausui tirehtori keskeyttäen ja kiiruhti käyntiään. Hän tunsi oman itsensä liiankin hyvästi siitä terävästä silmästä ja taipumuksesta, joka tyttärellä oli laskujen tekemiseen; — mutta niin ja näin suitti olla, tokko tuo juuri kuului naisen viehätyksiin, — ei se juuri ollut naisellista runollisuutta, ei! — Hän karsasteli nuorimman tyttärensä, suosikkinsa puoleen, puolueettomasti kuin pankkitiskin takaa… eipä juuri mikään etelätuuletar… Mutta raikkaampaa ja kauniimpaa tyttöä ei varmaankaan ollut missään, pohjatuulen puhaltaa. Tunteet ja muut semmoiset ne vasta myöhemmin puhkeisivat esiin, — ja järki vielä myöhemmin, kun niitä ensin oli kelpo tavalla narrattu…

"No entä se toinen, jonka kanssa kuljit, — joka huusi kieli pitkällä, niin että kadun päähän kuului pärpätys."

"Polisimestarin Fernanda, hän ei puhunut juuri sanaakaan, isä!"

"Vai ei, mutta hän ei sovi sinulle seuraksi, — semmoinen itserakas ja heilakka leuhka."

"Fernandako, isä? Annas kun vaan saan tietää, kuka häntä on sillä tavoin parjannut!"

"Minä sanon sinulle Gertrud, — susista tulee sudenpenikoita, ja semmoisesta puuhevosesta kuin polisimestari ei tule kuin puunukkeja, — senhän jo arvaa edeltäkin. Hän ei sovi sinulle seuraksi."

"Fernandako? — josta pidän kaikista enimmän…"

"Kun sanon sinulle, että hänen isänsä tekee kaikki mitä on vallassaan, — joka ei tosin ole järin suuri! — minua vahingottaakseen, — niin ymmärtänet, että minun tyttäreni täytyy pysyä erillään siitä perheestä…

"Tee muutoin niinkuin tahdot", lisäsi hän kylmästi, ja loppuosa tiestä kuljettiin ääneti. Mutta letin keikahtelusta silloin tällöin saattoi huomata, että tytär sisässään mutisi vastaan.

"Tuommoiset tyttöletukat, niin mahdottomia — ja itsekkäitä —"

Maantien käänteessä kuului äkkiä alhaalta sahasta välihetkiä pitäen sirkkelisahan viiltävä sihinä.

Vilahdus tirehtorin lakista ja säleaidan juurella varjo oli jo huomattu kotoa, ennenkuin hän ennätti puistokujan portille, jossa talonkoira oli vastassa kotvasen epätietoisena, miten jakaantuisi molemmille, Gertrudille, joka edellä juoksi ylös portaita, ja herralleen. Tirehtoriin se lopulta liittyi ja hyppi hänen ympärillään kovasti haukkuen ja ilosta rähisten.

Kepin liikkeet ja huudot Tyraalle, — joka pyöri hänen edessään kuin rajuilma koko matkan eteisen ovelle asti, ne osottivat tirehtorin olevan tänään mainiolla tuulella!

Päivällinen kannettiin sisään, liemiruoka lämpöisenä ja höyryten, samalla kun hän astui ruokasaliin, ja siinä juoksivat emännöitsijä ja sisäpiika kilvan toistensa kantapäillä.

"No Jetteni", alkoi hän pakista vaimolleen, kun oli tehnyt melkein selvän kalasopasta ja kahdesta nyrkinkokoisesta koljakokkareesta, — "kylläkö nyt olet punninnut ja aprikoinut, miten Espanjassa käy, — aikooko kansa nyt täydellä todella heittää päältään harhaluulojen ja taikauskon kahleet, vai?… Olisipa hauskaa, jos minullakin olisi aikaa Espanjaa ajatella — kenrali Gorilla…"

"Zorilla, Bratt!"

Toinen kalakokkare painui samalla alas, saattajana hiljainen hauska muisto valtuustossa taistelusta, josta oli niin tyydyttävät seuraukset.

"Ahaa, — ja sitten lammasfrikaseeta!…" Hän tähysteli vatia, joka kannettiin sisään, sitten vilkasi tyttäreensä, joka jotenkin ynseänä kasteli lusikkaansa kalanliemeen.

"Tuo minulle carrya, Gertrud, niin olet kiltti, — sinä se olet sittenkin kotoisempi molemmista tyttösistäni."

Gertrud asetti carrypullon hänen eteensä; mutta silmät vaan eivät tahtoneet maasta nousta.

Hm-m, tulihan tyttöä kuitenkin vähän surko… Mutta… rohkaista polisimestaria sillä, että antaisi tyttärensä seurustella hänen tyttärensä kanssa, — ei, siitä vaan ei tullut mitään. — Antaa vaan tytön nurista aikansa…

"Sahalla varmaan on monta odottamassa, Klaus? Liian kauan aikailin siellä tontilla."

"Johnston ihan hurmaa isän", väitti Klaus pilalla — "niin että hän unohtaa kellon ja kaikki."

"Monella on selvä pää ja on kuitenkin houkka", äänsi tirehtori, — "mutta niin epäselvällä velikullalla — semmoinen pää! — se se on luonnon ihmeitä."

"Entä tervehditkö neiti Rönnebergiä, Bratt?" kuulusteli rouva.

"En muuta kuin ohimennen akkunaan; heillä varmaankin oli jälleen tekeillä jonkinlainen liitukuuraus tai puhdistus kotonaan."

"Kuinka vanhanaikuisen suurellisia ovat heillä ne molemmat pitkät peilit", puhkesi rouva puhumaan, — "paksua hiottua lasia kehyksetkin… Kun ajattelen, että ne ovat riippuneet ennen tehtaalla suuressa tanssisalissa — ja kaikkea, jota ne ovat kuvastaneet! Mieleni käy niin ihmeen omituiseksi joka kerta kun niihin katson — ne ovat kuin suuria silmiä, jotka tietävät niin paljon siitä ajasta, joka oli ennen meitä. Ja kun sitten neiti Rönneberg alkaa muistojaan kertoa" —

"Paljon kiitoksia, Espanja… Lähetäppä minulle frikasee, Gertrud!"

"Häntä kutsutaan perhemuseoksi", selitti Klaus irvistäen.

"Vaan on heillä jotain muutakin ja enemmän kuin vaan peilit ja vanhat muotokuvat noilla ihmisillä", lausui rouva. "Surkeata, kun rahat sillä tavalla hupenevat."

Tirehtori nyökkäsi myöntävästi päätään; tämä viimeinen huomautus ei ollut Espanjassa.

"Se tontti, jonka Johnston nyt ostaa sataman laidalta, — se se vielä hintansa maksaa! Autoinhan minä häntä siihen tänään muutamalla tuhannella." lausui itseensä tyytyväisenä.

"Niin, onkos nähty eriskummallisempaa onnea", puhkesi Klaus sanomaan. "Vakuuttaa illalla klubissa Concordian ja kulkee suoraa päätä kotia lukeakseen sähkösanoman siitä että laivansa on hukkunut, mennyt meren pohjaan kaikkineen päivineen! — Olisi ollut melkein häviön partaalla mitään aavistamatta — pistää sitten taskuunsa seitsemänkolmatta tuhatta ja voi milloin hyvänsä ostaa itselleen uuden laivan."

"Semmoisia rahoja lienee vaikea ottaa vastaan, Bratt."

"Laki on semmoinen, näetsen, kun ei vakuuttaja eikä yhtiö tiedä laivasta mitään. Vakuutus on aina onnen kauppaa"… Työnsi tuolinsa pöydän äärestä.

"Poika ajakoon pukkireen tehtaalle vähän ennen neljää", käski hän avoimesta salin ovesta saatuaan etehisessä päällyssaappaat jalkaansa. — "Täytyy lähteä säästöpankin kokoukseen… Klaus palatkoon minun kanssani konttorista kotiin… Keppi, missä on keppi?"…

Tirehtori astui portaat ja puistokujan, ja aina portille asti häntä seuraili valppaat silmät, jos hän ehkä vielä kääntyisi ja tahtoisi jotain.

Hänen lähdettyään oltiin ääneti. Rouva nouti pienen kukkaissuihkun, joka seisoi pesän ääressä hailistumassa. Se oli noita lehtikasveja varten, joita oli elätettävä huoneen ummehtuneessa ilmassa kevääsen, jolloin ne nostettiin verannalle auringonpaisteeseen yhä pitemmäksi ja pitemmäksi aikaa. Hailean suihkusateensa piti niiden aina saada, ja kahdenkertaisten akkunain kautta saivat nuoleskella sitä erää mikä oli talvista auringonpaistetta.

Hän muutti kasvista kasviin, peseskeli lehtiä ja oli juuri alkanut suurta neriumia viruttamaan, kun Gertrud aivan odottamatta puhkesi sanomaan:

"Johnstonille minä en enää mene, äiti, — en mene, sen sanon, — en, en! — En koskaan. Isä esitti minun siellä tänään sillä tavalla että — hyvä Jumala!"…

"Mitä nyt, — sanoiko isä jotain, joka on sinua loukannut, Gertrud?"

"Sanoi Johnstonille, — ja vaikka Abraham seisoi koirineen vieressä ja mulkoili minuun, — että minun piti tervehtiä appi-isääni!… Minä muka olen lapsi ja lapsi, — mutta minä en ole lapsi!" huudahti hän.

"Tiedäthän sinä Gertrud, että ne ovat niin tottuneet isän leikkipuheisin. Mutta se on totta, että sinä et enää ole lapsi", myönsi rouva miettiväisenä — "sen täytyy minun saada isäsi ymmärtämään."

"Kyllä pidin siitä huolta, että Abraham sen ymmärsi; — ja enemmän saa hän huomata, senkin itserakas iljetys!"

"Niinkö sinä"…

Rouvan ruskeat suuret silmät tähystivät määrättömiin suihkukannun takaa. "Minusta hänessä on niin paljon, — jotain mykkää, joka ikäänkuin ei pääse ilmoille."

"On kyllä, ja kuuroa myöskin, — sehän ei kuule toisella korvalla paljon ollenkaan!"

"Hm, ei niin", jatkoi rouva miettiväisesti, — "se on henkeä"…

"Henkeä!" — Gertrud puhalsi. "On aivan samanlainen, kuin hieno silkkikoiransa, juuri semmoinen, — niin hermostunut, — pyyh… semmoinenkin hienon hieno, joka onkii kärpäsillä!"

"Hänen silmissään on ikäänkuin alituinen kaipaus… Minun oikein täytyy katsella tuota poikaa joka kerta kun hän on täällä. Mitä ihmettä hänessä sitten elänee, — häntä ajatellessani johtuu aina mieleeni joku kukkasistani, saaneeko milloinkaan ilmoille sitä, mikä hänessä liikkuu, puhjenneeko milloinkaan… Liikemiehen toimi varmaan ei hänelle sovi, — ja sen vuoksi käy minun häntä sääli. Hänen silmänsä aina kummittelevat niin surullisina, — näetsen kun taimi"…

"Hyi äiti, — taimi!… Mutta minä tiedän, mitkä puuhat isällä on minusta mielessään! — — Vaan siitä — — siitä ei tule mitään, ennen otan vaikka Jakob Arnebergin… niin otankin. Tässä nyt taas laitetaan ja laitetaan niinkuin Jonettellekin! Abrahamille hankitaan liike, ja sitten" —

Raskas ilmaus laskeusi rouvan kasvoille, ja hän nipisti kukasta pari kuihtunutta lehteä… "Niinkuin Jonettellekin?"… äänsi hän itsekseen…

"Niin juuri, tuskinpa vaan sai Jonettekaan sen, jota tahtoi; — otti sen, jota isä tahtoi, niin juuri. — Ei uskota, että minä mitään ymmärrän!… Silloin ei hoettu muuta kuin asianajaja Stibolt ja Stibolt, — hänellä muka oli semmoinen pää ja työkyky ja oli niin erinomainen, — siinä kyllä, että aina mukaantui isän mukaan! — mutta ei vaan Jonette hänestä liikoja pitänyt, kun hän kertoi oikeusjuttujaan ja muita historioitaan, jotka isän mielestä olivat niin vitsikkäitä. Minä olen varma siitä, ett'ei hän anna Jonettelle valtaa nuppineulankaan yli heidän kotonaan Hejessä. Minä olen niin vihassa hänelle että!"

Rouva sillä välin virutti ja pesi pientä kituvaa tainiinmenlehteä.

"Et, sinä et ole enää lapsi"… pääsi hänen huuliltaan.

"Minä en laisinkaan välitä siitä, onko se jonka saan niin ekstra hirveän järkevä ja lahjakas tai muuta semmoista. Sen vuoksi juuri pidän Jakob Arnebergista, että hän on niin kiltti ja taipuisa ja tekee mitä minä tahdon; — sillä tiranneja minä en siedä!"

"Sinulla on isäsi luonto, Gertrud."

"Ei ole, — jos olisi niin kyllä —. Nyt minä en saa enää seurustella Fernandankaan kanssa… Mutta Abrahamia ei isä saa minua ottamaan, vaikka hän sitten olisi kuinka merkillinen ja hieno — paljasta myrrhaa ja suitsutusta!"

III.

Abraham Johnston astui ja ajelehti pienessä ullakkokamarissaan.

Maalattuja sekä lyijykynällä ja hiilellä piirustettuja paperinpalasia riippui molemmin puolin ullakonakkunaa, ja huoneessa näkyi niitä niin pitkälle, että katosivat sängyn luona hämärään. Ja seinillä ympärinsä ynnä palomuurilla hahmotti paikoin selvemmin, paikoin epäselvemmin nelistäviä, pystyyn karkaavia ja takajaloilla seisovia hevosia ja koiria, lehmiä, jotka juoksivat häntä pystyssä, hyppeleviä, puskevia vuohia.

Hän viruttelihe eteenpäin ja asettui, pitkä ohut olento, oven pieleen, kädet lyhyen takin taskuissa.

Liikuttavan yksinkertaisia nuo isät! Hän nojasi takaosan päätä lepoon seinää vastaan, niin että kaulansolmu ja leuka pistivät esiin, — luulevat mahdottomaksi hurjistella, ellei muka pidä sitä hirveän hauskana… kun luonto kuohuu reunainsa yli — siitä että saa pohtia, kirjoittaa ja jaaritella tonttirahoista ja rahdeista?

Niin, ikävä niin; — ja kiusa, kyllästys, kiukku ja — kaikki ummehtunutta…

Minä tässä vielä kaikessa hiljaisuudessa tulen hulluksi, sen teen, — sanoi hän pahan riemun vivahduksella, — kaikessa hiljaisuudessa ja kiltin itsenikieltäväisyyden kautta, niin —

Hän työnsi nyrkit molempiin takintaskuihin niin että nämä pistivät ulos kuin siivet hänen sivuillaan, ja alkoi marssia —

Jonkun ajan auttoi varsin mainiosti se kun itseni toruin kiltiksi; mutta se keino on nyt käynyt liian heikoksi. Minä vielä jonain päivänä keksin jotain oikein hullua — — karkaan, katoan, varastan…

Niin, taikka mitään semmoista minä en kuitenkaan keksi, sillä kaikki mikä päähäni pälkähtäisi loukkaisi isääni.

Eikä siis ole muuta neuvoa kuin kuolla kopsahtaa tässä kulman kolmia-jaossa.

"Abraham Johnston on hiljaa ja rauhallisesti vaipunut kuoleman uneen", alkoi hän messuta. — "Eikä hiiskahdustakaan päästänyt hän siitä, että himoitsi suureksi maalariksi. — Hän ei koskaan koko laupiaassa elämässään pahoittanut isänsä mieltä sopimattomalla ja säädyttömällä kunnianhimolla"…

Hän sytytti lampun ja otti esiin skitsikirjansa. Voi hävytöntä tyttöletukkaa, hän keskeytti äkkiä selailemisen, — uskaltaakin sillä tavalla — komentaa minua…

Mutta hänen lettinsä… se se on kuitenkin kylän ainoa merkillisyys, rehevä kerrassaan kuin hevosenharja… Hänellä oli Gertrudin kuva edessään.

Se ja nahkalakki, muuta en ole saanut esiin. Mutta kasvoja näkemättäkin ymmärtää, että ne ovat niin leveäleukaiset ja käskevät, jotta kelpaisi isänsä sijaiseksi tai laivankapteniksi.

Ja entä tummansiniset silmät… niissä on valkea välähdys kun hän pillastuu ja käy hurjaksi… Häntä on hauska suututtaa…

Aika nenäkäs eilenkin käskiessään piian kysymään, huvittaisiko minua Klausta odottaessani ehkä lähteä navettaan lehmiä katsomaan.

Hän läjäytti kiinni skitsikirjansa ja lähti ullakon akkunaan katselemaan, kuinka vähitellen valkeat alkoivat syttyä kaupungilla…

Suittaapa muutoin olla kerrassaan yhdentekevä. Se se vaan harmittaa, että mokomakin pöyhkimys kohta uskaltaa tiuskia hävyttömyyksiä; — minua nähtävästi pidetään jonkinlaisena epäonnistuneena konttoristina, joka en muuta kuin vetelehdin kotona isälleni vastuksena…

Polvensa lepäsi tuolinpatjalla, sormet sukeltivat hiuksiin ja silmä tähysti pihalle. Poikkikadulla säästöpankille päin näkyi yläkerrassa uutimien takaa himmeä valo, — vastapäätä Ekedalin puodissa oli kerrassaan suurenmoinen valaistus.

Kuinka hyvälle tuntui, kun sai tuolla tavalla loikua ja vaan katsella ulos akkunasta; vähällä tulla vedet silmiin…

Hän oli ikäänkuin ulkopuolella tästä kaikesta, — ei ollut suhteita keneenkään koko kaupungissa… Käyskennellä vaan jahtikoiransa parissa ja varoa, ett'ei se päässyt raiskaamaan rouva Michelsenin ankkoja… Silläkään raukalla ei ollut muuta tehtävää, kuin haukuskella variksia!

Vastapäätä Ekedalilla näkyi puoleksi alas lasketun uutimen alla kämnäri Vaagen koko naama juuri lampun valokehässä — verraton nenä, läheltä nuuski tilikirjaa, muutellen vuorotellen toiselta sivulta toiselle… taipuisa kuin kärsä… Se se oli oikea laskunenä! Nuuski luvut, haistoi summat ja kaiketi röhki viivain kohdalla…

Jos nyt olisi nakata kivi — suoraan ja osavasti niin että parahiksi nenän päätä liipaseisi, — juuri noin… Hän nostaisi kärsän ilmaan; se se vasta olisi ihme tuon miehen elämässä… Sitä hän vaan ei käsittäisi — suurella pökköpäällään, mitä vielä — — ei vaan käsittäisikään — ei…

Sillä tavalla sitä pääsisi sen miehen tuttavuuteen. Syntyisi tietysti aika meteli…

Niin, mutta kuinka häntä silloin mulkoilisivat kadulla kaikki; — häjyä Abraham Johnstonia, — isän äänetön epätoivo, hänen pojastaan ei tule mitään!

Sitä, sitä varmaankin arvelee hänkin, Gertrud Bratt.

No niin, silloin ainakin huomaisivat hänen; hän kävisi melkein mainioksi — tässä kylässä.

Mainioksi… Siihen sanaan hän aina takertui niin kummallisesti. Makasi ja tuijotti, kunnes valkeat ulkona yhä enemmän alkoivat väreillä vesiin käyväin silmäin läpi…

Me olemme liian hienoa perhettä, jotta voisimme yrittää, raastaa, kärsiä puutetta ja raivata itsellemme tietä johonkin suureen, — meidän muka ei saa antautua siihen vaaraan, että joudumme uuden häviön ja nöyryytyksen alaisiksi, ei…

Hän nyyhkytti aivan epätoivoisesti, — ja sitten puhkesi äkkiä raivomaan:

Kunpa olisi tullut edes oikea häviö, — mennyt kaikki perinpohjin!…

Alhaalta kadulta kuului vihellys; hän nojautui äkkiä ulos akkunasta ja nosti kätensä korvalliselle.

"Sinäkö Klaus?" kysäsi hän hiljaa.

"Ja Baekkevold", kuului vastaus.

Hän tarttui hattuunsa ja katosi äänettömästi portaisin.

"Möllendalin laivaan, Abraham!" kuului hänelle alhaalla vastaan. — "Kauppapalvelija Lund ja Olsen ja pari yläluokkalaista tulee tapaamaan meitä kajuutassa. Lupasivat tulla kello kymmenen aikaan, eväät muassa."

"Kello kymmenenkö vasta! — — Kuules nyt Klaus… ja sinä, Baekkevold! — siksi lähdemme sahamäelle. Siellä olen jotain keksinyt… Merkillinen, kerrassaan merkillinen on se tyttö, joka passaa kapakkahuoneessa. Olenpa vannonut, että vielä tavalla taikka toisella saan hänet kuvatuksi."

"Sekö Otta — eukko Höibyn tytär?"

"Minäpä näin hänen eräänä aamuna karkaavan mäkeä ylös, pullokori sylissään. Pitkäin säärien rento heitäntä… koko ruumiin ryhti niin tavaton… ja se kun päättyy niin saakelin nopsaan voimakkaasen niskaan, päähän, joka on pyöreä kuin kerä ja pieneen itsepintaiseen vasikanotsaan… vietävän pikantti yhteensovitus!"

"No nyt sinä rupeat hauskaksi, Abraham. Mutta enpä muista minä puolestani nähneeni rumempaa litteänenäistä naamaa, en koirallakaan", arveli Baekkevold.

"Nyt hulluttelee maalari jälleen", selitti Klaus, — "Vai tuo inhottava Otta! — Mutta olkoon menneeksi, — vaikka onkin maineelle vaarallista nousta sillä tavalla orrelle rakkaan ja kaikkitietävän kotikaupungin viinakapakoissa…"

— Vähän myöhemmin katsoivat he itselleen paikkaa kapakkahuoneessa sahamäellä.

Perämies Baekkevold istui kuin pönkäksi penkin päähän… "Olutta ja kolme lasia, sulo Otta!" huusi hän talon tyttärelle.

Eukko Höiby itse ei mitenkään joutanut; sillä näin iltasella oli kiire käsissä, väkeä kun tulla ryski pakkasesta ehtimän takaa saamaan vähän ruumiin lämmitystä; — pihalla taas jääti auringonlaskun jälkeen.

Ääntä ei säästetty, ja kaikki pakina sekaantui yhteen myllyyn hämärässä kapakkahuoneessa; pöytäin äärestä tupakansavusta kuului epäselviä lauseenkatkelmia.

"Vai niin, vai te olette purjemestari."

"Kaikkiaan kaksikolmatta miestä…"

"Vai niin hullusti — ei äyriäkään palkan lisäystä."

"Luokista hylätty, tietysti, — vanha, niinkuin haugilaiset kaikki!"

"Nyt se on kuivalla, pitäisi kaappia pohja."

"Ja sieltä otamme suoloja, isä"…

Monias huuto sieltä ja täältä tupakansavun seasta ja pari naamaa, jotka heitä kohtaan kääntyivät, ne osottivat jotenkin selvästi, että näiden vieraiden tuloa pidettiin ikäänkuin kotirauhan häiritsemisenä sivistyneiden luokkain puolelta.

Abrahamista oli tämä pikanttia; hänessä oli hyvä halu näytellä Keania ravintoloissa, ja hän terotti sen vuoksi kuuloaan.

"Kiire kai tänä iltana, rouva Höiby", alkoi Baekkevold tunnustella; vanhuksen harmaahapsiset leuvattomat kasvot katsoivat äkäisesti kahahtaen heidän puoleensa, samalla kun hän sivalsi lasit parin sivulla istuvan vieraan eteen.

"Etteköhän te ole eksyneet, rouva Michelsenin hotelliin kai noin hienojen herrain pitäisi lähteä", pääsi ämmältä.

"Kuulkaapa nyt rouvaseni", jatkoi Baekkevold hauskasti, hänen tasaista mieltään ei ollut niinkään helppo häiritä, — "eikö teillä ole vähän parempia tavaroita, — vähän portteria tai muuta sentapaista kellarissanne? — Taikka", — hän iski silmää, — "vähän sitä hyvää tullaamatonta rommia, — onko? ja sitte kannulla vähän lämmintä vettä… Mutta me tahdomme istua täällä, emmekä peräkamarissa."

"No mutta, eikös se ole Baekkevold?" huudahti eukko äkkiä ja tuijotti häneen tarkasti. — "Jesta miten olette käyneet suureksi ja fiiniksi! Silloin olitte vaan jungmani. Te vaan lähditte sillä Kiinaan menijällä."

"Tietysti; — ja peräkamarinne vielä nytkin kiertää päässäni joka kerta kun sitä muistelen. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin niin tikussa että hoipertelin", — lausui hän muistelmasta liikutettuna. — "Sitten olin merillä viisi vuotta yhteen mittaan."

Vanhain muistojen virkistäminen vaikutti ratkaisevasti.

Eipäs aikaakaan, niin jo seisoi höyryävä juoma heidän edessään.

"Jos kaipaatte tulitikkuja niin — olkaa hyvä", lausui hän nyt kohteliaasti.

"Oletko hoksannut, kuinka tuo Otta on kalalokin kaltainen", kuiskasi Abraham. "Pyöreät hiedanharmaat silmät alati ikäänkuin ravintoa tähystämässä, sanovat silliä, silliä, paljasta silliä… olemmekos me silliä, vai emmekö ole? Siitä nyt kaikki riippuu… Hauska on jotta sisuksia hivelee, olla kerrankin tämmöisessä paikassa, jossa polisia vedetään nenästä… Tämä käry ja tupakansavu on varsin erinomaista! — — ja tupa niin matala, että käsi ulottuu laipioon"…

Otta leijaili hämärässä kuin haahmo, kanniskeli avattuja pulloja.

… "Tumman harmajaa ja hämärää, henkilöt aivan kuin hollantilaisten mustissa tauluissa… varsinhan tässä joutuu entisiin aikoihin", mutisi Abraham.

"Joutuun nyt sivalla kultasi paperille kun hän vetää korkkia, — tuolla tavalla kyyryssä ja pullo polvien välissä"… härnäili Baekkevold.

Laipion alta äkkiä puhkesi esiin loiste, joka valaisi tiskin ääressä seisovia satamajätkiä ja pöytäin ääressä kököttäviä haamuja ja naamoja.

Otta seisoi penkillä ja sytytti kattolamppua.

"Mainiota!" — huudahti Abraham innostuneena, — "mitäs antaisitte tuosta leveästä punaisesta niskasta — ja otsasta, josta hiustupsu nousee; siitä voisi vaikka sarvia kasvaa."

"Pyyhkii öljyiset sormensa esiliinaan, jolla sitten kuivaa lasit", nurisi Baekkevold.

Ja tuo piirre, joka juoksee kuin teräsvieteri kantapäästä pitkin selkää niskaan asti, vahva, laiha, pitkä ja jämeä! Abraham riipusti uutterasti paperin palaselle, joka oli hänen hattunsa takana puolipimeässä.

"Pitäkää varanne, kun hän taas hyppää lattialle, lyönpä vetoa, ett'ei pudota lömsähdä… Näittekös — johan sanoin — ketterästi kuin kissa!… Ja nähkääs, pullo kelluu kierun päässä — saakelin kauniit lonkat… Pienet viheriäiset silmät tirkistävät suoraa päätä meihin."

Klaus vaan hymyili ja katsoi perin kriitillisesti Baekkevoldiin. —

Tupakanusma kokoontui sankkana ja harmaana lampun ympärille. Työmiehiä huusi ja rähisi ja työnteli toisiaan tiskin ääressä. Ovessa kilisi kulkunen yhtämittaa; toisia meni matkoihinsa, toisia tuli sijaan.

"Tuo harmaja epäselvä usva se se kuuluu hänen ympärilleen"… hymyili Abraham hiljainen loiste kasvoillaan; hän istui kalpeana totilasinsa ääressä ja katse hartaasti seurasi Ottaa, kun tämä laski leikkiä pitkän kokin kanssa, joka yritti tarttua häntä vyötäisistä joka kerta kun jotain tilasi.

"Menkää ennen kajuuttaanne ja katsokaa hernepataanne, muutoin palaa rokka pohjaan" — hymyili hän.

"Ka nyt tiedän asennon, — noin hän on kuvattava, — juuri noin kumartuessaan kokin yli kun silmät härnäten palavat!" huudahti Abraham ja nojautui pöydän yli niin että lasi kumoon keikahti.

"Kyllä hänessä tosiaan alkaa yhä enemmän ja enemmän olla jotain intressanttia", — äänsi Klaus — "syvemmälle salattuna"…

"On aina hitto vieköön hän sen arvoinen, että viitsii tässä pesässä istua!" myönsi nyt Baekkevoldkin. — "Otta, Otta", huusi hän toimessaan, kun tyttö meni sivu.

Tämä ei ollut kuulevinaankaan.

"Kiitoksia neiti! — armahtakaa meitä ja tuokaa uusi panos", sanottiin hänelle kohteliaasti, kun vihdoin suvaitsi tulla.

"Otta! — teillähän on raikas ja kaunis nimi", lausui Abraham hieman hämillään, ja puna levisi hänen hienoille kasvoilleen.

"Soo, — vai on teistä. Mutta mitä oikeastaan minun nimeni teitä liikuttaa."

Abraham äkkiä tointui hämmennyksestä.

"Sanon vaan, että Herra varjelkoon teitä kureliiveistä, Otta! — antakaa hameenne aina riippua noin löyhästi ja huolettomasti irrallaan pitkin ruumista."

Tyttö ällistyi ja tarjotinta ottaessaan karsasteli hän Abrahamiin, tokko tämä teki hänestä pilkkaa.

"Se vaatettaa teitä, ihan varmaan", intoili Abraham.

"Vai olette te naistenräätäli?" tiuskasi tyttö, keikahutti niskaansa ja pyyhkäsi tiehensä.

"Siinä sait maalari", lausui Baekkevold riemuiten. "Oisit vielä sanonut, ett'ei koskaan pesiskään itseään… Tuo hiki ja nokihan vasta tekee hänen naamansa oikein kuvanihanaksi."

Klaus polttaa pöllytteli ja katsoi rävähyttämättä tyttöä silmiin — ansaitsi todella tutkimista…

"Kovasti uteliaisuus painaa Otta-paran silmiä tännepäin, Abraham; ei ole meitä huomaavinaan, mutta sittenkin —"

"Täytyy jälleen saada maneetti käyntiin", lausui Abraham itseensä luottavasti.

"Neiti Otta!" kutsui hän ja tämän tultua pöydän ääreen heidän viereensä jatkoi — "vähän olutta me kaipaisimme… Ja sitten — että paljon te kävisitte sievemmäksi, jos ottaisitte päältänne tuon ruman kaulahuivin; se näettekös tekee vartalonne niin kömpelöksi."

Otta vaan veti suupieltään vähän nauruun.

"Onpas täällä vasta lämmin", jatkoi Abraham edelleen.

"Vai on, no pysykää sitten poissa tuommoiset hienot herrat."

"Ei ei, juuri sitä me näettekös emme voi. Mutta kuulkaas nyt", pyyteli hän; "minä olen semmoinen, joka piirtelen muotokuvia ja muuta sen tapaista, — kun vaan hoksaan jotain sukkelaa ja kaunista! — Olkaapa nyt Otta kiltti. Seisokaa vaan hetkinen tuossa pöydän edessä, — juuri noin, — sen verran vaan että saan pään ja taipeen paperille"…

Otta nähtävästi mietti pakoa. Katsoi piirtäjään pari kertaa tutkivasti ja pyyhkäsi sitten tiehensä.

"Juuri kun oli melkein valmis!"… tiuskasi Abraham kiihkeästi.

"Olehan vaan kylmäverinen", lausui Baekkevold tyvenesti päätään nyökäten ja koputellen periä piipustaan. "Älä kurkista hänen jälkeensä… Kyllä minä nuo tuommoiset tunnen, uteliaisuudella voi heitä vetää perässään vaikka miten pitkälle. Mutta… mutta", alkoi hän äkkiä ikäänkuin olisi saanut jotain pahanmakuista kielelleen, — "tuohan aikookin — mennä kuoreensa takaisin… Se on harvinaista tuommoisissa naisissa"…

"Hitto vieköön, miten alkaa viehättää, selitti Klaus, jonka silmät nyt alati seurasivat Ottaa. Pian alan uskoa, että naama voi olla kuinka litteänenäinen hyvänsä; siitä vaan riippuu, mimmoisessa naisessa se on. Eiköstä käynyt oikein sieväksi, kun äsken seisoi tuossa ja kainosteli! — Ja katsokaas millä vauhdilla hän nyt miesten olkain yli kurottaa pulloja ja laseja pöydälle."

"Niin kyllä, kun tietää liikkuvansa tässä peilin edessä", arveli Baekkevold. — "Luulenpa, että hän sittenkin on vallassasi Abraham. Ei sietänyt, että sanoit häntä kauniiksi… No näittekös, kaulahuivi katosi?" lausui hän voittoriemussa, — "ja nyt tuo hän itse oluet."

"Niin eikö totta, se lämmitti liiaksi, Otta", alkoi Abraham viattomasti, — "täällä onkin kauhean kuuma?"

"Oluttahan te pyysitte", sanoi Otta vältellen silmillään ja asettaen pullon pöydälle.

"Niin kyllä, — ja sitten että te olisitte hyvä ja — kuulkaapa nyt"…

Otta hymyili vielä hieman epäluuloisena.

"Kuulkaas Otta, — kuta rumempi tyttö, sitä enemmän teeskentelee."

Otta veti korkin pullosta. Siinä kumartuessaan käytti hän tilaisuutta kurkistaakseen Abrahamin paperiin ja naama samalla kirkastui naurun tirskeestä.

"Niin niin, se on teidän kuvanne", vakuutti Abraham. "Mutta puolta hauskemmaksi ja kauniimmaksi ja asennolta reippaammaksi tulisitte, jos tahtoisitte vähän seisoa siinä edessäni… Ja sitten teidän pitää katsella niinkuin kokkia härnätessänne"…

Tämä se oli mahdotonta, ja hän oli vähällä purskahtaa nauruun —

"Härnää kokkia, heti paikalla!"

Tyttö katsoi ällistyneenä, suu selällään, ja silmät loistivat.

"No jaa, käyhän tuokin päinsä", tuumaili Abraham, — "mutta älä vaan liikuta päätäsi, Otta… Mutta miksette saata härnätä kokkia?"

"Kyllä, kyllä, täällä se on korkkiruuvi!"… huusi Otta kovalla äänellä. — "Nyt täytyy minun lähteä, taikka saan äidin niskaani."

"Vähän ajan päästä pyydämme enemmän olutta", kuiskasi Abraham intoillen hänen jälkeensä, kun hän riensi pois.

"Kerrassaan viehättävä ilmiö — tuo tyttörähjä!" änkkäsi Klaus haltioissaan, — "ihan selfmade"… Hän pulputteli pullosta lasiinsa olutta niin että vaahto juoksi pitkin pöytää. — "Vietävän hauskaa olla tämmöisissä maalarin kujeissa!"

"Liian sinä olet herkkä tytöille, Klaus", varoitti Baekkevold.

Abraham istui ja piirsi, silmät milloin paperissa, milloin Ottaa tähystellen, joka hääri vieraitten keskellä…

"Ei sittenkään onnistunut", äkäili hän synkän näköisenä; — "liian kesy, — aivan liiaksi kesy. Toista, toista se näki silmä…

"Tämä käy sapelle!" huudahti hän ja nakkasi paperin luotaan. "Minä en tuosta huoli. Semmoista hutiloimista!… Minä juon itseni päihin."

"Loruja, — kerrassa näköisensä —. Annatko minulle, Abraham? Annatko minulle, kuulehan" — intoili Klaus.

"Pidä hyvänäsi! — Minä tahdon enemmän rommia… Huh kun on kuuma, oikein korvissa kihajaa, kun nousee tähän laipion alle seisomaan"…

"Tuolla nyt on jotakin tekeillä", sanoi Baekkevold ja kumartui pöydälle. — "Tuo pieni musta merimies… lieneekö sulhanen vai mikä?"

Kokki oli salavihkaa saanut Otan syliinsä ja painoi hänen päätään puoleensa.

Vaan tyttö ponnahtikin pystyyn ketterästi kuin pajunoksa ja työnsi hänet rajusti luotaan.

"Kokki ulos, ulos!" huusi Klaus vihasta kiehuen…

Samalla musta pieni merimies sivalsi kokkia korvalle. Muutamat yrittivät erottaa heitä, toiset ahdistaa ovelle, ja rouva Höiby huusi ja torui.

Otta oli hypännyt penkille.

"Kas — kas!"… intoili Abraham; — "kas miten silmät palavat riemusta… Se se tappelun ymmärtää!… Nyt hän vasta on selvänä edessäni… kalpea hikoileva bakkanti-nainen, joka on humalassa"…

Kokki ajettiin suoraa päätä mäelle, jossa tappelua rähisten jatkettiin.

"Maksetaan pois joutua ja lähdetään tiehemme", kiirehti Baekkevold; — "prikillä varmaan jo odottavat meitä."

Heidän suorittaessaan laskuaan tiskillä seisoi Grönseth-rahjus, joka oli tullikamarista ajettu pois, keskellä lattiaa sikahumalassa, päällään vaaleansinisiä tullivormun jäännöksiä, joissa oli kolme nappia; horjui ja nyökytteli ja sopersi itseensä tyytyväisenä: Hyvät ystävät… hyvät ystävät…

Mutta hänellä ei ollutkaan "hyviä ystäviä", vaan sen sijaan pakotti häntä vähän väliä tönäys paikkaansa muuttamaan; Grönseth kiertämään ja nykimään olkapäihin semmoisia, joiden luuli antavan kasteketta: Hyvät ystävät…

Hän vaan liikkui yhtä ystävällisenä ja väsymättömänä, kunnes rouva Höiby äkkiä työnsi hänet syrjään ja tiuskasi:

"Pysy poissa, senkin juopporatti!"

"Niin niin, niin niin, — hyvät ystävät… hyvät ystävät"… kuului vielä ovella hänen jokeltamisensa.

IV.

Seuraavana päivänä istui Klaus tirehtorin konttorissa rantakadun varrella. Iltapäivän aurinko paistoi huoneesen avaran viheriäpeitteisen pulpetin poikki, sattuen seinällä karttaan, jossa kaikki nuo punaiset, keltaiset ja siniset viivat osottivat höyrylaivain kulkureittejä.

Pääkirjan oli hän asettanut syrjälleen varjostimeksi, voidakseen häiritsemättä tarkastella muutamia laskuja, jotka isä oli hänen eteensä pannut ennen säästöpankkiin lähtöänsä.

Häneltä pääsi vihan äännähdys, — viiltävä kuin räikeä kevätpaiste — kolmannen kerran täytyi alkaa alusta samaa pitkää sareketta yhteen laskemaan!

Nousi paikaltaan, kastoi käsiliinan pesuvatiin ja hautoi sillä otsaansa; — pari kertaa ennen oli hän upottanut koko päänsä pesuvatiin.

Katse sattui piippunysään, joka tarjoili suupalaansa tupakka-astiasta… Mitähän jos vähän… Hieman epäröiden astui hän sen ääreen ja alkoi mätätä siihen tupakkaa. Raukea hymy osotti hänen muistelevan jotain hauskaa…

Äis — tupakkaa! — Nakkasi piipun takaisin astiaan…

Isä kun ei vaan saisi kuulla mitään eilisistä… Nurjalta puolelta jos vaan alkaisi käsittää niin — sittepä tässä alkaisi hauska peli!… Nuoriso kyllä silloin saa huvitella itseään, lausui hän matkien.

Ikävystyneenä alkoi hän jatkaa työtään siitä johon oli lopettanut…

Hyi miten tuntui siltä, kun olisi päähän isketty, kun hakattiin jäitä tuolla etehisessä —

Taas kävi joku ovella! — Lauantain lehti pudota tupsahti kirjelaatikkoon.

Hän asettui isänsä konttorituolille sitä lukemaan, toista jalkaansa kiikutellen ja nojaten selkäänsä pulpettiin.

… "Herran temppelin edustalla saisi jyrkkä liukas kirkkomäki tulla toimeen kuutamalla, vaan tappeleville merimiehille toimitettaisiin valoa"…

Tyytyväisyyden tempaus, joka sai nahkaistuimen alla ruuvin narahtamaan.

… "Juoppoudelle ja skandaalille valaistaisiin tie, vaan annettaisiin kunniallisten ihmisten rähjätä pimeässä"…

Hih, hih, hih, — hän venytti sormella kaulaliinaansa, joka tuntui liian ahtaalta… Nyt oli tappelu alkanut! Ei ollut hullumpi tuo kirjoitus! Toimittaja Tröan, se se kyllä osaa antaa nokalle.

Huolellisesti käänsi hän sitten kokoon sanomalehden ja laski sen isänsä paikalle, avasi akkunan ja kurkisti pihalle.

Tuossa tuli asiamies Thesen, jonka taskusta sanomalehti pilkisti, hosui sikarillaan ja vakuutteli asianajaja Gaarderia, itserakkaasti hymyillen niinkuin hänen tapansa oli:

"Minä pysyn siinä mikä on päivän selvää", kuuli hän asiamiehen väittelevän akkunan alla. — "Herran temppelin edustalla saisi jyrkkä liukas kirkkomäki —"

"On, on isällä perältäkin oikein, kun siksi tulee", tuumasi Klaus ja vakuutti tuumansa nyökkäyksellä; hän koitti kaikin tavoin saada hieman horjuvaa vakuutustaan vahvistetuksi.

Hohoiaa! — miten suloiselta ilma tuntui…

Hän sulki akkunan ja ryhtyi uudelleen työhön.

Viimeinen sareke oli valmiiksi laskettu, kun isä avasi oven.

Hän astui ravakasti ja laski pulpetille nauhalla sidotun paperikäärön, — otti avaimen esiin niinkuin tavallisesti, avasi pulpetin ja kansi otsan nojalla alkoi kaahia papereitaan.

Ei merkkiäkään siitä, että olisi kuullut ikäviä! — Varmaankin aikoi hän lähteä ulos jälleen, kun ei riisunut päällystakkia yltään, lakin vain… Nyt otti sanomalehden, silmäili vähän vitkastellen pääkirjoitusta, — oli varmaan lukenut sen jo ennen, — ja pisti sen povitaskuunsa… Aivan oikein, hän aikoi jälleen lähteä.

Tirehtori astui viheltäen pari kertaa lattian poikki, istahti sitten nahkasohvaan ja hypisteli avainnippuaan.

Klaus tunsi että hänen silmänsä, — se vasemmanpuolinen — mulkoili ja tähysti häneen sivusta, ikäänkuin salaväjytyksestä…

Korvia alkoi kuumottaa.

"Mitä elämää on kaupungilla viime yönä pidetty, Klaus — niin että koko kaupunki puhuu skandaalista?"

"Skandaalista! — Sanotaanko minun panneen toimeen skandaalin?" — uskalsi Klaus kysästä; täytyi tunnustella eteensä, paljonko isä tiesi.

"Mitä sinä kiertelet ja mutkailet, poika!" sanoi tirehtori ja punastui niin että rokonarvet lensivät näkyviin. "Täyden toden tahdon kuulla."

"Minä vaan sanoin, ett'en se ollut juuri minä joka —"

"Vai et sinä — et juuri… Kuules Klaus, puhu nyt mutkailematta suusi puhtaaksi! — Olin varma siitä, että kun poikani puoleen kääntyisin, niin saisin tietoni parhaasta lähteestä, — juuri niinkuin asia on."

"Enkä minä luule itseäni miksikään renttuilijaksi!" tiuskasi Klaus kuohahtaen ja tempasi itseänsä vihaisesti tuolilla, — "minä… minä…"

"Luulenpa, että sinä uskallat ruveta — epäkohteliaaksi. Koita vaan, jos rohkenet."

Klaus painoi päänsä pulpettia vastaan; selkä osotti masennettua raivoa ja uhmausta.

"Muut ikäisesi tekevät työtä niin että hiki tippuu, päästäkseen eteenpäin, mutta sinä vaan tahraat omaa ja isäsi nimeä minkä ennätät."

"Niinkö sinä isä", — huudahti Klaus melkein ulisten ja puri hampaitaan — "Hmmh…" masennetusti äännähtäen painoi hän päänsä pulpettia vastaan.

"Ja aikakin on tässä niin perin sovelias skandaaleille", ilkkui tirehtori, — "juuri kun isäsi on ilmisodassa polisimestaria vastaan. Tietysti viskaa hän minulle oman poikani vasten naamaa."

"Poliisin ei kuulu mitään siihen asiaan, — ellei isä itse lähde siitä kertomaan. — Abraham kyllä piti siitä huolta…"

"Abraham Johnston! — oliko hänkin mukana?"

Tirehtori vaikeni ja mietti hetkisen; avainnippu riippui etusormen päässä.

"Soo-o, — vai te kuljetatte häntäkin mukananne."

"Abrahamiako? — Hän se ennen minua kuljettaa! Abraham", — Klaus työnsi hengähdyksen — "hän se muka on aina mallikelpoinen."

"Mitä tarkotat, — ryypiskeleekö hänkin?"

"En minä sitä väitä; mutta poissa hän on iltasilla ainakin neljä kertaa useammin kuin minä… Ei hän ryypiskele; mutta —"

"Noo? — joko nyt kerrankin saa kuulla, miten tämän asian laita oikeastaan on?… Puhu suusi puhtaaksi, poika. Olethan sinä jo siksi pitkä mies, että uskallat vastata siitä mitä olet tehnyt. Noh — tuleeko?"

Tirehtorin kasvot olivat rauhoittuneet koko joukon, ja se ei jäänyt pojalta huomaamatta.

"Meitä oli kauppapalvelija Lund, perämies Baekkevold, kolme yläluokkalaista ja minä ynnä Abraham, — pidimme pienen juhlan."

"Se on, te joitte — ja missä?"

"Möllendalin prikissä, kajuutassa."

"Soo o."

"Tukimme kajuutan akkunat ja sytytimme lamppuja ja stearinikynttilöitä palamaan."

"Kas vaan, herrat osaavat asettaa olonsa mukavaksi, — tässä nyt vielä tarvittaisiin satamapolisejakin… Ja mitä saitte? — noo, hm — no niin, ja sitten te ryyppäsitte — joitte itsenne humalaan?"

"Meillä oli olutta, juustoa ja Espanjan viiniä", lievensi Klaus jonkinmoisella itsetietoisuudella.

"Tavaroita ei näy puuttuneen;" tirehtori nähtävästi kuunteli kertomusta osaa ottaen.

"Ja lopuksi tuli sitten punssia."

"Punssi on sikamaista juotavaa, sen sinulle sanon." Isä vakuutti tätä niin tutunomaisesti omasta kokemuksestaan, että se imarteli Klausta hamaan varpaisin asti.

"No niin, — entä sitten?"

"Niin, Baekkevold kertoi kauheita juttuja, miten koronkiskuri Blytecker oli nylkenyt hänen isäänsä; — ja sitten rupesivat Abraham ja Olsen hänestä värssyjä tekemään, ja Abraham piirusti Blyteckeristä kuvia, — niin näköisiä, että olimme haljeta naurusta — toisen toistaan kamalamman — — ja lopuksi tahtoi Abraham, — kello oli silloin ohi puoliyhden, — että lähtisimme ylikadulle ja laulaisimme laulun Blyteckerille serenadiksi."

"Tietysti kaikki päissänne."

"Eikä sen pahemmin että Abraha-am —" äänessä alkoi yhä enemmän tuntua tirskettä — "ensinnä kävi antamassa yövahdille kaksi kruunua saadakseen hänen kuljeskelemaan toista katua. Blytecker asuu toisessa kerrassa nurkkahuoneessa, molemmilla puolin ja allaan paljaita köyhiä vuokralaisia. Ja sitten asetuimme akkunan alle ja rupesimme laulamaan."

"Sitä se oli siis se rähinä!"

"Niin oli; mutta emme me saaneet häntä heräämään, vaikka lauloimme laulun kahteen kertaan… Ja Abraham silloin sanoi, että meidän piti tanssia sarabaandia." — Klausta alkoi nyt huvittaa niin valtavasti, että sanat olivat takertua kurkkuun.

"Ja sitten te tanssitte tuon — sarabandin?"

"Nii-in" — tirskui Klaus tätä hauskuutta muistellessaan, — "loppuun asti, kunnes kuulimme hänen huutavan väkivaltaa ja ihmisten alkavan ovissa liikkua, — silloin katosimme kuin tuuleen… Minä saatoin Abrahamia kotiin — ja Baekkevoldin niinikään."

"Ja siinäkö kaikki?" Tirehtori näytti melkein pettyneeltä toiveissaan, kun hän pää taaksepäin taipuneena katsoi poikaansa… "Hm", alkoi hän sitten, "siitä näet, mimmoista sikamaista juotavaa se punssi on. Mutta niinkuin jo sanoin, minä en tahdo sekaantua sinun asioihisi enkä puuhiisi, rakas Klaus!"

Hän istui selkä koukussa ja tähysti lattiaan, avainnippu riippui polvien välissä.

"Minä kun luulin Abraham Johnstonia niin hiljaiseksi."

"Hih, hih, hih, hänen muka ensinnä täytyy juoda itsessään maalari kuoliaaksi, niin hänen on tapana sanoa, ennenkuin voi ruveta samalle kannalle kuin me muut, — ja sen vuoksi täytyy hänen muka juoda kahden edestä!… Kovasti hän on hauska. — Ja miten hän piirtää! — kas tässä — Blytecker yömyssy päässä — ja värsy tuossa!…"

"Hans Blytecker nukkuu ja unta näkee, Kuin nylkee, kiskoo köyhää väkee Hän raukoilta sängyt ja tyynytkin viskoo, Prosentit ja räntyt visusti kiskoo Ja Hans on lurjus ja rakkari suuri Piru vielä vie hänet juuri."

Tirehtori pudisti päätään, rykäsi ja sylki, — silmä loisti ruupan takaa…

"Mitäs tämä on?" kysäsi hän äkkiä, kun sattui paperin takapuolelle vilkaisemaan.

"Jas-soo"… änkytti Klaus välttäen. — "Sen on kanssa Abraham…"

"Se on hitto vieköön eukko Höibyn pitkä tytär, joka vetää pulloja kelkalla…

"Uskallanko kysyä", lausui hän rajuilmaa ennustavalla kylmyydellä, — "kuuluuko hänkin tuttavapiiriin?"

"Ei juuri", Klaus nielasi ja yritti hieman idiotimaista irvistystä, — "sattui vaan sillä tavalla, että eilen jouduimme liikkeelle niin aikaiseen ett'emme voineet heti lähteä laivaan, ja silloin Abraham tahtoi sinne kapakkaan muotokuvatakseen ensinnä tytön; — tämä oli muka niin tavattoman intressantti, hän väitti."

"Soo-o, vai intressantti? — Onpas se hieno sana. — Hra Abrahamilla näkyy todella olevan erinomainen kyky nuuskia ilmi kaupungin kaikki merkillisyydet…

"Muotokuvatakseen… muotokuvatakseen!…" huudahti hän. "Se on hitto vieköön aivan uusi keksintö… Ja sinä tietysti olit mukana ja — muotokuvasit!"

"Täytyihän minun seurata, kun muut —", puolusteli Klaus itseään.

"Seurata!" — pilkkasi tirehtori. — "On niitä Jumala paratkoon semmoisia, Klaus, jotka vaan aina seuraavat, — semmoisia rasuja… et uskalla edes hurjistella omin päin. Eihän toki, sinä vaan seuraat… Liian sinä olet leväperäinen ja löyhä, poika!"

Hän seisoi ja helisteli avaimiaan:

"Vai on Abraham semmoinen elänyt herra…"

Hän tarttui äkkiä lakkiinsa ja lähti pihalle…

"Muotokuvatakseen!"… äännähti hän vielä ovea sulkiessaan.

— Tirehtori laski lyhyttä leveätä mäkeä satamaan päin Johnstonin talolle, — valkoiseksi maalatulle ja puutarhan taalliselle rakennukselle, jonka Johnston oli ostanut, kun kolme vuotta takaperin leskimiehenä muutti tälle paikkakunnalle.

Johnstonin oli tapana istua työnsä ääreen kyyristyneenä pienten ruutujen takana vanhassa sivurakennuksessa. Mutta tirehtori ei tänään poikennutkaan kapealle ja jäätyneelle, tuhkakylvöiselle polulle, joka vei konttorin siniseksi maalatulle ovelle. Hän soitti etehisen kelloa, — aikoi vähän aikaa jutella neiti Rönnebergin kanssa.

Mielihyvällä katseli hän ympärilleen, kun oli saanut mukavan paikan sohvassa, sillä välin kun neiti oli iltapäiväteetä puuhaamassa. Katse luisti niin omituisen tyvenesti pitkin pitkulaisen pyöreitä virttyneitä kultaraameja, joissa oli vanhan Macolmin suvun muotokuvat, muun muassa rouva Johnston vainajan isä ja iso-isä, jotka olivat rautatehtaan omistaneet ja olleet seudun mahtavimmat ja suosituimmat tilanomistajat monet kymmenet vuodet. Huomasi heti, että Abrahamissa oli sama sukunäkö kuin näissä…

Jykevä mahonkinen shiffonieri perlamutti koristeineen, joka tässä matalassa huoneessa ulottui ovenpäällisen tasalle, oli ennen kaunistanut paljon korkeampaa salia. Se ja raskaat pokkenholsituolit ynnä molemmat peilit, jotka ulottuivat lattiaan asti, tuntuivat tässä yksinkertaisessa ja vaatimattomassa ympärystössä, johon kuului paperiset tapetit seinillä, tuntuivat nekin muuttolaisilta suurellisemmista ja hienontuneemmista elämäntavoista, — niissä oli jotain pakenevaa kuin usva, kun sitä koitti tavoitella, — jotain jota ei voinut rahalla ostaa, — mutta joka ikäänkuin luonnosta kuului sekä Johnstoniin että hänen poikaansa…

Tirehtori nojautui sohvassa taaksepäin.

… Hän ja Johnston sopivat oivasti yhteen, kuin teräs ja pehmeä rauta, — siitä se puukko tulisi! Kun he molemmat olivat yksistäpuolin, niin tulipa joku muu määräämään, missä kirkon piti seistä… Sen vuoksi täytyi tuommoisilta mukamas mahtavilta polisimestareilta ajoissa kärventää siivet…

Neiti Rönneberg toi teen pöydälle. Messinkitarjotin oli noita vanhan ajan kaluja sekin, jotenkin kulunut ja täynnä kuhmuja; kupit ja kannut niinikään jotain vanhanaikuista ja hienoa.

"Kiitos neiti", — kajahti tirehtorin ääni, joka tässä salissa tuntui vähän liian kovalta, — "minun täytyy suorastaan tunnustaa, että vasta täällä teidän luonanne olen oppinut arvossa pitämään sitä kummallista juomaa, jota teeksi kutsutaan, — luulen tosiaan käsittäväni, ett'ei se ole paljaastaan lämmintä vettä kerman ja sokurin kanssa… Olkaapa hyvä ja antakaa minulle tuo leivos."

"Tämä onkin venäläistä teetä, jota eräs ystävä aina vanhan tavan mukaan lähettää Johnstonille Kronstadtista."

Neiti nosti tarkastaakseen kannun kantta, omituinen teeskennelty sirous liikkeissään, ja höyry samalla pöllähti hänen jotenkin kuihtuneita kasvojaan vastaan, joihin hiukset riippuivat otsan kulmallisilta alas kuin ahtaat akkunanuutimet.

"Niin näettekös neiti", — hän maiskahutti kieltään ikäänkuin köykäiseksi arvostellen aineen, jota sen päällä tunsi; "eihän sitä oikeastaan voi vaatia, että nuorten miesten pitää teetä juoda; — se olisi" — hän punnitsi makua itsekseen, — "se olisi totta puhuen liian viatonta. — — Mutta — kun ajavat itseensä tuota sikamaista punssia!"

Neiti hieman säpsähti tästä odottamattoman mehevästä sanasta ja katsoi häneen kysyväisen näköisenä.

"Rakas neiti Rönneberg, te varmaan kyllä ymmärrätte, että nuorten miesten välistä vähän pitää huvitellakin itseään — eikä ainoastaan kotona meidän vanhempain kanssa" —

Neiti hymyili kohteliaasti, pitkät korvakellukkeensa vinossa.

"Paljon riippuu tavaroista, sen sanon, joilla he kattilata lämmittävät. Häkä ja hulluus nousee sen mukaan… Ja se punssi — se —"

"Tällä jotain tarkoitatte, tirehtori", sanoi neiti äkkiä pelokkaana, ja hänen kapeasorjarakenteinen vartalonsa kuukahti tirehtorin puoleen.

"Kyllä tarkoitankin, — teidän poikaanne täällä ja omaani, — onhan meillä yhtä hyvät syyt pitää heitä vähän silmällä — eikä liian paljoa luottaa sileään pintaan ja säyseyteen. — Minä en tahtoisi näistä puhua Johnstonille mitään enkä hänelle huolia tuottaa; kaikki häneen koskee niin syvästi, niin että pitäkäämme hänet aivan erillään tästä asiasta", lausui tirehtori tutunomaisesta. — "Mutta pitäkää te neiti vähän silmällä Abrahamia; hän on jotenkin usein iloisissa seuroissa iltasilla, olen kuullut — alkaa arvatenkin vasta sitten kun jo olette makuulla ja luulette kotona kaiken olevan salpain takana hyvässä tallessa."

Neiti Rönneberg huokasi. Kasvoihin tuli ilmaus, jossa ikäänkuin näkyi katkeria jälkiä siitä, että hänkin oli purjehtinut mukana kaikki perheen vaiheet ja kokemukset.

"Minäpä sanon teille jotain, hra tirehtori, mutta jääköön se meidän kesken. — Viime aikoina on se usein mieleeni johtunut — sen jälkeen kuin täydellä todella päätettiin, että Abrahamin tulee kauppa-alalle antautua. Se hänet tekee niin onnettomaksi… Minä vakuutan teille, ei hän kammo rasituksia, eikä työtä, kun vaan saa tehdä jotain, johon hänellä on halua, joka häntä intresseeraa."

"On halua — intresseeraa — — no mitä hittoja hän sitten oikeastaan tahtoo?"

Neiti Rönneberg pani kätensä ristiin ja laski ne helmaansa, sanoi sitten hieman neuvottomana: — "Hän on niin omituinen… Näkisittepä hänet, kun joku asia oikeen valtaa hänet… Tuo piirustaminenhan se on; — hän saattaa istua paperin ääressä koko yön aamun valkeamaan asti, kunnes piika tuo kahvia."

"Ohhoo, korkeasti kunnioitettava neiti, — oletteko aivan varma siitä, että hän aina valvoo sen vuoksi? — Hän piirustelee vähin ulkona kaupungillakin", lausui tirehtori ja iski ilkeästi silmää.

"Sen vuoksi aivan varmaan, hra tirehtori! Siihen on hänellä oikea himo. Kuulisitte hänen vaan kertovan hevosesta tai lehmästä, mitä se aikoo ja ajattelee… ja koirasta! — voi kuinka paljon hän tietää siitäkin — aivan kuin hän katsoisi ihmiseen"…

"Kyllä minä häntä neuvoisin kerrassaan pysymään ihmisissä, se hänelle olisi nyt suuresti tarpeen".

"Hän käyskentelee niin surumielisenä, kun ei muka ole mitään oppinut, — yrittää ja yrittää, — ei saa rauhaa, ennenkuin on saanut paperille"…

"Mutta rakas neiti", — tirehtori valmistausi kärsivällisesti johdattamaan naista järjellisyyteen, — "kuulkaapa nyt te, jotka olette niin ymmärtäväinen… Rikkaat ihmiset kasvattavat itsessään jotain, jota sopisi nimittää ylellisyystunteiksi, — sitäkin tupakasvia, jota kutsutaan sentimentalisuudeksi… niillä on aikaa ja varaa huolia tuommoisista. Abraham osaa piirtää, osaa soittaa, osaa kalastaa ja metsästää, osaa kasvattaa kyyhkysenpoikia ja opettaa koiria — ja paljon muuta, joka on sekä sangen kaunista että hauskaa, jota voi harjoittaa oikein intohimolla ja kiihkolla… Mutta nyt hän on tullut toisiin oloihin, joissa kuiva välttämättömyys hallitsee. Nyt kysytään, pystyykö hän isänsä rinnalla raastamaan ja painiskelemaan maailman kanssa! — Teidän täytyy puhua järkeä hänen päähänsä, pysyttää häntä erillään tuosta hemmottelevasta tuhraamisesta ja tunteilusta, totuttaa häntä vakavaan työhön… Saattepa nähdä, että jahka hän oikein ennättää liikkeesen perehtyä, niin jää tuo roska vähitellen. — Aivan niinkuin papinpojalle käy, kun rupeaa laivapojaksi, — saa oppia toiseen herätykseen, kuin postillassa seisoo."

Neiti pani kupin kädestään. Käyrän nenän alla hieno hymy salasi hänen suuttumustaan. Hän ei muuta kuin huomautti:

"Ei, maailma ei ole hyvä, hra tirehtori; — voi se olla hyvinkin ankara, siltä näyttää."

"Ei se ainakaan pidä pitkiä puheita", sanoi tirehtori kuivasti. "Se kysyy: onko sinulla mitään, joka pinnalla pitää, ellei ole, niin uppoot. — Elää Rousseaun mukaan luontoa ja personallista vapautta varten, — ei siitä rahoja heru!"

Hän tunsi vastanneensa hieman liiaksi repäisevästi hienolle naiselle ja siirsi keskustelun äkkiä johonkin toiseen —

"Hauskoja kuppeja", hän nosti yhden silmän tasalle ja tarkasti sitä — "varmaankin vanhoja ja ehta posliinia?"

"Minäpä sanon teille täsmälleen, koska ne saimme. Kuppeja oli kaikkiaan neljäkymmentäkahdeksan paria ja täysi serviisi — alla on leima, jotta ne eivät ole väärennettyjä —. Ne saatiin isoisän sedältä, joka oli ratsuväen översti Hedemarkissa. Niin niin, minäkin sanon isoisäksi, — tehän tiedätte, että minua talossa pidettiin kuin omana lapsena. — Ja sitten ne joutuivat tehtaalle. Yhdeksän paria vaan on nyt enää ehjänä. Mutta isoisän talossa ei niitä otettu koskaan esille, paitsi kun oli ylhäisiä vieraita."

Koiruus pelaili hiljalleen tirehtorin kasvoilla; hän kyllä tiesi vietelleensä neiti Rönnebergin mieliaiheellensa. —

"No Johnston, oletkos lukenut sanomalehteä?" huudahti hän samalla kuin tämä aukasi oven. — "Polisimestaria löylytetään."

Johnston arveli puoleksi hajamieliseen puoleksi huolimattomaan tapaansa: —

"Jaa-a, jaa-a, näkyy aina rautoja kuumennettavan."

"Saa kerrassaan kelpo kyytin, — vai mitä?"…

"Saa kyllä, — hän on — joutunut Tröanin kirjapainon vesirännin alle", kuului Johnstonin epäiltävä myöntäminen.

"Niin, tiedätkö mitä, onhan se harvinaisen pikkumainen mies, kun tahtoo mokomaan kujaan paria lyhtyä — estääkseen meitä toteuttamasta suunnitelmaa, jonka tarkoituksena on koko kaupungin valaiseminen!"

Johnston pysähtyi kesken kääntymistään ja hymyili jotenkin epäilevästi: —

"Enpä minä toden totta tietänyt, että semmoinen suunnitelma oli tekeillä — ennenkuin nyt"…

"Ja polisimestari ehkä menee vielä pitemmällekin — ehdottaa ehkä ensi vuonna lyhdyn sahamäelle — ja ehkä vielä yksinäisen tähden tuonne Warassaarellekin!" — jatkoi tirehtori itsepintaisesti ja kourasi avainnippua taskustaan.

Johnston pyöri lattialla, peukalot liivien hianreijissä; jalan heilunta osotti, että hän alkoi ikävystyä: —

"No niin, kuta useampi, sitä parempi yhtä kaikki"…

"Sinä mielelläsi suostut niihin pariin lyhtypahaseen, jotka hänen neronsa on keksinyt", murahteli tirehtori.

"Suostunpa hyvinkin, — koko kaupungin valaisemiseen ja kaikkeen, mihin tässä nyt pinnistellään!" —

"Kyllä polisimestari siipensä niissä kärventää!" sanoi tirehtori tylysti.

"Kuules Bratt"… Johnston katsoi häneen hiljaisesti hymähtäen, — "tätä kaiketi sillä asiallisella käsittelyllä tarkoitetaan?"

"No no", puhkui tirehtori — "Tuo taas on sitä siunattua tunnollisuuttasi… Mutta käsitäthän sinä toki", jatkoi hän toiseen ääneen, — "että rakas polisimestarimme on paavi, — vallanpitäjä, joka tahtoo saada päähänpistonsa toteutetuksi ainoastaan sen vuoksi, että se on hänen — virkamiehen — päähän pistänyt. Sen vuoksi on asia käynyt pyhäksi, ymmärrätkös, — sitä ei muka saisi vastustaa eikä järkyttää… Minun — sinun ja minun, — meidän täytyy kunnioituksella ja nöyryydellä myöntää, hyväksyä ja hankkia hänelle nuo molemmat lyhdyt, jotka hän sattui keksaisemaan! Koko kaupungin muka pitää tanssia hänen pillinsä mukaan" —

"Hm, hu-m-mm, —" hyräili Johnston, — "nuo lyhdyt alkavat vähitellen heittää kuperikeikkaa silmissäni."

Tirehtori oikaisi itseään sohvassa: —

"Kiitoksia, neiti Rönneberg, en huoli teestä enää — ei ei, ei kiitoksia. — — Mutta emmekö ole yhtä mieltä siitä, ettei tuo mies ainakaan ole kunnallisia rettelöitä varten luotu? — Ei, Jumala paratkoon, ei sen enempää kuin samarialainenkaan tappeluun… liian hienotunteinen, liiaksi yksityinen mies. Vai mitä arvelette, neiti? — Pitäisikö meidän hypätä kepin yli joka kerta kun polisimestari sanoo: maksi!" —

"Mitäkö minä?" — neiti säpsähti hieman teepöytänsä ääressä ja jatkoi arastellen, — "minä en tästä asiasta älyä muuta kuin nuo molemmat lyhdyt. — Polisimestari varmaan on niitä ehdottanut hyvällä tarkoituksella", hymyili hän voittavan avomielisesti.

"Tuhma hän on, — ja vieläpä hyvänkylläsesti!… Sanokaapa nyt, huomaatteko te terveellä ja hyvällä älyllänne minkäänmoista järkeä siinä, että koko kaupunki väännetään päälleen noin tuiki mitättömän asian vuoksi?"

"Sehän se juuri on että" — häneltä oli päästä varomaton sana. — — "Ei mutta — tehän aivan sekoitatte minut kunnalliseen väittelyyn, hra tirehtori!" — keskeytti hän äkkiä puheensa niin luonnollisella kauhulla, että tirehtorista tuntui, kuin olisi ajanut takaa peljästynyttä kanaa. Tirehtori hieroi levottomana hampaitaan ja hänen katseensa siirtyi vuoroon toisesta toiseen.

"Laitappa niin Johnston, että pääset erillesi valtuustosta niin pian kuin vaan voit", neuvoi hän pisteliäästi.

Johnston katsoi häneen pari kertaa avaimien takaa, joita silmäinsä edessä tähysteli, ja näissä katseissa oli jotain pilallista, joka nosti kuuman punan tirehtorin kasvoihin. Hän pisti äkkiä avainnipun taskuunsa, tarttui pieneen leivokseen ja taittoi sen kahtia, jäi istumaan palanen kummassakin kädessä ja silmäili epävakaisena ja äimistyneenä ympärilleen.

"Tuo on Abrahamin näköinen tuo isoisän muotokuva", huomautti hän äkkiä, — "samat kapeat kasvot — ja — ja jotain itsepäistä tuossa suuressa leuvassa… Ne herrat eivät koskaan luovu niistä mielipiteistä, joiden pariin kerran ovat lyöttäytyneet!… Ei puutu luonnetta Abrahamiltakaan, — sitä pikemmin suittaisi vähän hillitä. — Sinun pitäisi pitää häntä vähän silmällä, Johnston"…

Neiti Rönneberg säpsähti ja katsoi häneen hermostuneena. —

"Nuorisolla tietysti pitää olla joku verta vapautta ja huvittelemisen lomaa; — mutta se elämöiminen ja juopotteleminen, joka viime aikoina on käynyt öisin tavaksi, se ei ole terveellistä."

"Abrahamia se varmaan ei suurestikaan huvita", lausui Johnston välinpitämättömästi.

"H-m, älä ole liian varma… Minulla on tietoja, ja minä voin sinulle vakuuttaa, ett'ei hän ole viimeinen eikä huonoin noiden yölystien toimeenpanemisessa."

Johnston pysähtyi kavahtaen, epäilys kuvastui hänen kasvoihinsa.

"Ei siitä ole sen pitempää, kuin että he viime yönä — minun poikani oli myös mukana, — huusivat ja pitivät pahaa elämää yläkadulla, käänsivät nurin koko Blyteckerin talon ja paljon muuta… Illan loistonumeroita oli tytön muotokuvaaminen eukko Höibyn kapakassa… Nuo herrat kuljeksivat muotokuvaamassa iltasin, sen sinulle sanon… Paljasta taiteen harrastusta… Minun poikani jutteli kaikki tyyni, paljasti minulle koko menon."

Johnston seisoi ja vaan kuunteli.

" Minun poikani ei ole minulle mitään kertonut" — lausui hän värittömästi neiti Rönnebergin puoleen kääntyen.

Tirehtori katsoi häneen ja puoleksi säikähti; tuntui siltä, kuin olisi koskenut johonkin posliiniin, joka — Hän näytti hieman onnettomalta. —

"Kuules Johnston", sanoi hän hymyillen ja katsoi häneen herttaisesti, — "ehkä sinä tahtoisit, että poikasi pitäisi ensinnä ilmoittaa, koska aikoo sinua narrata?"

"Sen sanon teille", — tirehtori nyökäytti ystävällisesti ja tutunomaisesti päätään neiti Rönnebergille, napittaessaan päällystakkiaan; neiti hänestä istui ihmeen äänettömänä ja nenäkkään näköisenä, — "tuo mies se on saatava pois valtuustosta niin pian kuin suinkin, — ei hänen luonteensa sovellu semmoiseen likapyykkiin!"…

* * * * *

Neiti Rönnebergin nenä oli venynyt vielä tavallista pitemmälle suun yli, joka oli kuin kurenauhalla kiinni vedetty. Hän vilkasi pikaisesti Johnstoniin, kun tämä palasi huoneesen tirehtoria saattamasta.

Johnston seisoi kädet selän takana ja katseli ulos akkunasta, tuon tuostakin veti hän syvän hengähdyksen, joka kuului alakuloiselta huokaukselta.

"Älyätkö sinä Sofia, mimmoisten toverien kanssa Abraham oikeastaan seurustelee?" — lausui hän äkkiä.

"Hän tietysti kaipaa hieman huvitusta; — ei ole vielä tottunut tuohon säännölliseen työhön konttorissa", arveli neiti.

"Konttorissa! — siellä hän ei muuta tee kuin istuu akkunan ääressä ja piirustelee siltaa ja satamaa…

"Ei, kyllä poikaa jokin vaivaa; päivällä on hän semmoinen kuin ei saapuvillakaan olisi"… lausui Johnston hiljaisen alakuloisesti ja astui muutamia askelia; hänen kapeaharteinen vartalonsa oli ikäänkuin kokoon kutistunut.

Neiti Rönneberg katsoi häneen levottomana… "Hänellä on niin ihmeellinen luonne, — on kokonaan omia harrastuksiaan täynnä", — lausui hän tunnustellen.

Johnston seisahtui lapulaatikon eteen, ikäänkuin aikoisi ryhtyä hammastikkua itselleen tekemään.

"Sofia", puhkesi hän äkkiä puhumaan; — "kymmenen vuoden vanhana kysyi hän minulta eräänä päivänä, minkä vuoksi jälleen sillä tavalla kuljin hänen jäljessään?… Huomasin olevani aivan kuin maneetin alaisena, — ja älysin, että minun tuli tämä tunne voittaa, — että pojasta se oli hännystelemistä… Iän erotuksen aina täytyy tuntua rasitukselta, ja sen vuoksi keksin sen tavan, että annoin hänen vapaasti kuljeksia omia teitään, — hän sai tulla isänsä luo silloin kuin se oli luonnollista… Niin, kuinka huolissani minä olen itseäni vartioinut, ett'ei hän minusta tuntisi minkäänmoista rasitusta, ett'en millään tavalla sitoisi hänen vapauttaan, ja ettei hän huomaisi, miten minä salaa hänen oloansa valvon ja hänestä riipun… Minun on häntä niin sääli, ja minä niin pelkään, että todellisuus liiaksi pettää hänen herkkää ja hellää luontoansa… Ja vielä, — enkö ole niin varovainen, kuin koittaisin saada lintua olalleni istumaan! — panenko minä häntä mielipiteitään arastelemaan, ikävystytänkö häntä koskaan juhlallisilla sanoilla? — Onko kenenkään muun isän täytynyt pitää poikaansa niin etäällä itsestään, olla niin jalansijatta, niin — —

"Mutta hän vaan tahtoo pois!"

"Lieneekö sitten niin helppo kuljeskella täällä ahtaita kapeita katuja, kun on kasvanut niin vapaassa ulkoelämässä kuin hänkin", lausui neiti Rönneberg surumielisesti.

"Sano ennen suoraan koko asia! Tuota kykyä sinä tarkoitat, jota muka minä täällä sorran ja kidutan… Se minua ahdistaa kuin painajainen yöt ja päivät… Kykyä! — Niin, onhan sitä vähin jokaisella kykyä johonkin suuntaan. — Mutta pitääkö sen vuoksi repiä rikki kokonainen elämänsuhde!"

Hän seisoi ajatuksissaan ja tuijotti lapulaatikkoon…

"Sano Sofia", lausui hän äkkiä avuttomasti, — "luuletko sinä todella hänen tulevan onnettomaksi, jos pidän häntä luonani täällä kotona?…"

V.

Tirehtori Bratt liikkui pyhävaatteissa, mutta paitahiasilla, ja piti huolta siitä, että viini olisi parahiksi raikasta; tämä puuha huvitti häntä. Itse oli hän noutanut viinin kellarista, ja tuo lämpösuhteiden järjestäminen tapahtui nyt jonkimmoisella juhlallisella perinpohjaisuudella.

"Katsos Jette", sanoi hän, — "Johnstonilaisille vaatii aivan toisen hoidon, vaikka vaan olisi tavalliset pyhäpäivälliset, kuin maistraatille ja valtuustolle yhteensä. Näille ei muuta tarvitse kuin latoa pöytään hyviä ruokia ja hyviä viinejä. Mutta heille! — aisti heille sanoo, mikä kuhunkin ruokaan sopii, se on heillä jo vanhastaan veressä. Lämmin kylkipaisti siihen kuuluvine hilloineen, ryyppyineen, jonka päälle minä niin makeasti nukun, se tuottaisi heille unettoman yön…"

Rouva leijaili hiljaisena rauhallisessa arkisalissa, jonka pesässä koivupuut räiskien paloivat. Hattu, jossa oli musta strutsinsulka, ja turkkikaapu makasivat vielä pöydällä — oli vast'ikään palattu kirkosta — ja hän istutti pariin vaassiin muutamia myöhäisimpiä puutarhakasveja. Hän otti georginit, pani ne vaassiin, otti jälleen pois, ja suuret mustat silmänsä kaiken aikaa katsoivat epävakaisen hajamielisesti Brattiin… Hienot, vaaleat, violetinväriset asterit, ne ne sopisivat mainiosti Johnstoniin…

Tirehtori asetti varovaisesti kahdelle lavulle varapullon, jonka täytyi lappeellaan maata täsmälleen oikean matkan päässä uunista.

Tänään oli hänellä Johnstonille kerrottava uutinen, joka kelpasi!… Hän oli nyt saanut kokoon lujan ja luotettavan enemmistön sitä varten, että kaupunki rakentaisi rantasillan Johnstonin tontin kylkeen, — sen oli hän päähänsä saanut, — sen tuuman aikoi hän pusertaa toteutumaan kaikella sillä vaikutuksella, joka hänellä oli…

"Ajatteleppas vaan, jokainen neliökyynärä, kun hänen tontilleen kerran katu suunnataan… Se se vielä tuottaa hänelle vakavan taloudellisen aseman…

"Minä sen vaan sanon hänelle niin tyynesti, kun juomme lasin burgundilaista paistin päälle, — hauska nähdä, mitä hän ajattelee…

"Minuapa huvittaa nähdä, mitä se vaikuttaa, — semmoisen hitaan sitkeänlaisen hämmästyksen… Lyön vaikka vetoa, että ukko käy miettiväiseksi"…

Ulkona ruokasalissa helisivät vadit ja talrikit, kun Gertrud ja emännöitsijä puuhasivat pöydän ääressä, latoivat sille suuret vanhanaikuiset suuliinat ja sileät, vankat hopeakalut. Bufetilla seisoi, juhlallisesti silmään pistäen, kaksi korkeata, oivallista muurainkräämikekoa sinisissä lasivadeissa.

Tirehtori asteli kädet selän takana, pukematta päälleen takkia. Hänessä asui omituinen vankka tyytyväisyyden tunne sen johdosta, että tällä tavalla saattoi auttaa Johnstonia jälleen pystyyn…

Kaiken sen ajan, kun Anders Bratt nuoresta pitäen oli ylöskäsin pyrkinyt, oli hän tuntenut rautatehtaan omistajan vallan ja arvon asuvan tuolla pääsemättömässä, ylhäisessä korkeudessa, yllä kaikkien pään, syleillen koko seutua siipiensä kärjillä, — ja oikeastaan oli hän sitä sydämessään vihannut!… Mutta nyt, kotkan kukistuttua taloudelliseen häviöön, nyt ihaili hän sen höyheniä melkein hartaalla kunnioituksella, tuntien nähneensä, miten niillä ennen oli lennetty. Johnston oli vävypoikana ja muutoinkin läheisenä sukulaisena vaan tuntenut sen raskaan ajan, kun liike säälimättä kukistui raunioksi, — hän oli päistikkaa tullut luku-uraltaan kaikkeen tähän metsätilain, tehdasliikkeen ja ulkomaisen kaupan sekasortoon, — hän oli uhrannut apelleen koko elämänsä, — alkaakseen täällä uudelleen parilla kolmella tuhannella…

"Olen varma siitä, Jette, että he ovat täällä täsmälleen kolmen lyömällä", varoitti Bratt rouvaansa.

"Omituisia ihmisiä"… pakisi hän astellessaan. "Liikeasioissa on säntillisyys aina niin ja näin. Mutta kun on päivälliset kysymyksessä!… Heistä olisi rikos, ellei silloin saapuisi täsmälleen…"

Hän riensi konttoriin selvittääkseen tärkeimmän osan postista ennenkuin vieraat tulivat. —

Päivällisen jälkeen puuttui Abraham Gertrudiin ulkona puutarhan portailla.

"Tiedättekö ehkä Hampurin kurssin, neiti Gertrud", kysyi hän juhlallisella afääri-äänellä; Gertrud oli koko ruokailun ajan ollut aivan kylmä kaikenlaisia sukkelia yrityksiä vastaan.

"Minä arvelen, että jos katsotte taskukirjaanne, niin kohtaatte lampaan tai hevosen, senhänlaisia kursseja teidän on tapanne muistiin panna."

"Myrkyllinen ja pistelijäs… Jospa tietäisitte, kuinka vähän se teille sopii. Teillä on luonto selvä ja leveä. Mutta joka kerta kun puututte puheesen minun kanssani, olette lähtevinänne kuin pettävälle sillalle —. Epäluuloisesti ja varoen… Se on aivan vasten luontoanne, — tuommoinen pisteleminen."

"Eipähän minulla ole päätä teidän kanssanne puhuakseni, siitä heti tulee niin hienoa ja syvää että —"

"Varokaa Gertrud, taikka tulee teistä orjantappurapensas! — Eikös vaan aina pistä että — hui!… Mutta nyt teidän täytyy sanoa, minkä vuoksi olette niin vihainen ja äksy minua kohtaan, — me kun ennen olimme niin hyvät ystävät." Hän lausui nämä sanat lämmöllä.

"Kun joku ei voi teitä kaikessa ihailla, niin teidän mielestänne —"

"Lakkaa jo härnäämästä, — tyttöletukka!"

"Kiitos, — jo riittää." — Hän aikoi lähteä tiehensä.

"Kuulkaapa nyt, Gertrud… jos tietäisitte, miten te minua kiusaatte", sanoi hän äkkiä alakuloisena. — "Jos te uskotte minun luulevani jotain itsestäni, niin erehdytte. Minussa ei ole pikkusormen vertaakaan oikeata kelvollista ihmistä — ei sen vertaa, jotta viitsisin potkaista sen portaista alas", — hän heilahutti kiivaasti pitkää säärtään.

"Luulenpa, että jos joku muu sen sanoisi, niin kyllä —"

"Gertrud, älkää nyt tehkö itseänne liian lapseksi. Luuletteko, että puhuisin teille tämmöistä, ellen tietäisi teidän minua ymmärtävän?"

"Sanoittehan te — tyttöletukka…"

"Gertrud, — koko ajan kun pöydässä istuimme täytyi minun katsella, kuinka ihmeen hyvästi punainen löyhäpoimuinen rintaliinanne soveltui kaikkeen tuohon mustaan, — hameesen, hiuksiin, silmiin… Te olitte kuin tavattoman runsas uhkuva neilikka."

"Py-yh, — paljasta valetta, tuoksua, tuulta!… Sattumalta istuimme molemmat samalla puolen pöytää", selitti hän.

"Viaton lapsukaiseni, — minun päähäni ei tosiaankaan pälkähtänyt katsella teitä Sofia tädin ja äitinne läpi — olittehan te niin ihanasti edessäni ihan vastapäätä peilissä. Näin kaikki, mitä ajattelitte, mustine värityksineen…

"Muistatteko sitä kertaa, Gertrud, — kun seisoitte vieressäni katsomassa, kuinka piirsin? Te olitte päätänne lyhempi silloin ja paljon kiltimpi. Sillä te uskoitte toden totta yhtä varmasti kuin minä, että siitä syntyisi oikea mestariteos, ja että minä olin mahdottoman etevä maalari… Ja sitä minä en koskaan unohda. — Siihen aikaan te vielä uskoitte minuun!"

Ehdottomasti levisi tumma puna Gertrudin kasvoille. Hän omituisesti hymyili, — muisti varsin hyvästi, kuinka oli punninnut ja aprikoinut, miten saisi tallipässi-vainajan kuvan, hänen piirtämänsä, sopimaan liiaksi suuriin kultakehyksiin, jotka oli ullakosta löytänyt.

"Katsos Gertrud", sanoi hän tutunomaisesti, — "minä olen paljasta eläintä ja eläinihmistä. Minkä sille taidan, että ihmisten naamassa aina näen eläimen, — ja tämä se menee niin pitkälle, että sanotaan minun vaan tekevän ihmisistä pilkkaa. Mutta minä aina näen jonkin eläimen ihmisen kasvoista, muutoin jäävät minulta luonnepiirteet. Juhlalliset muotokuvat minulta varmaankaan eivät koskaan luonnistu… Minulla olisi vietävän hyvä halu joskus piirtää teidän kuvanne, kun olette oikein äkimyksenä."

"Perin kohteliasta."

"Silmiin pitäisi saada jotain ikiloistavaa, leimahtavan mustaa."

"Entä miksi eläimeksi, jos kysyä saa?"

Abraham pudisti päätään… "Nyt olette Gertrud niin nuorellinen ja luonteva ja tuttavallinen, — ja sen vuoksi haluttaa minua puhua teille suoraan. Minä mielelläni myönnän, että pidän teistä… eihän se teille vahingoksi, vaikka sanonkin, — pidän teistä hirveästi. Te olette minulle enemmän, kuin aavistatte… Älkää nyt vaan vihastuko; — mutta kun ajattelen mustaa, kuinka se elää ja loistaa ja kimaltaa, — kaikkine vivahduksineen niin runsaasti että — niin te se olette…

"… Mutta nähkääs, sitte on taas joku toinen valossa niin kirkkaassa, että häneen voi katsoa silmänsä pilalle…"

"Huh, mimmoista lorua!"

"Ei, ei ollenkaan: 'huh mimmoista lorua.' Minä olen valvonut ja ollut niin epätoivossa, ikäänkuin revittäisiin minut hevosten välillä kappaleiksi, ainoastaan sen vuoksi että musta ja vaalea samalla haavaa ovat niin hurjasti minut vallanneet."

Gertrudin silmissä näkyi se jota Abraham sanoi äksyksi, valkoiseksi välähdykseksi: —

"Voi, varsinhan teitä tulee sääli, — vai täytyy ihastua joka väriin!… Ja tähän tietysti vielä kuuluvat nuot niin sanotut välivärit", lisäsi hän pisteliäästi.

"Ettekö luule minun älyävän, että olette käyneet Klaun luona kurkistamassa? — Ne piirustukset siellä, — ovathan semmoista tuhrausta! Ainoa jossa on jotain, on Otta Höibyn kuva, muista ei mihinkään; — se se vielä kelpaisi…

"Soo-o, aiotteko nyt luotani karata ja kaikki nuo pahat ajatukset silmissänne? Ettekö älyä, että malli aina innostaa! Eihän voi maalata edes eläintä olematta siihen riivatusti hurmaantuneena, — ei kissaa, koiraa, turskaa, eipä edes krapua!… Miten sitten Ottaa, kun hän hyppii pitkillä hirvensäärillään, keikuttelee selkäänsä, ja kun viheriät silmät loistavat… Voo-i, — jo minä olisin jotain antanut, jos olisin saanut hänet käsistäni maalatuksi, niin että hän kerrankin olisi päästä lähtenyt!"

"Käsistänne — maalatuksi"… änkkäsi Gertrud, ikäänkuin henkeä haukkoen.

"Niin juuri, sillä johan tässä muutoin tulee hulluksi ja mielipuoleksi — tämmöisessä —

"… Kyllä minä teistä pöydässä varsin näin, että jotain haudoitte mielessänne minua vastaan, — — — että olitte Klaun luona käynyt ja siellä saanut päähänne jotain."

"Miten niin, jos saan kysyä?"

"Niin, miten niin?" — hän punnitsi miettiväisesti…

"Te Gertrud! te olette melkein ainoa, jonka en tahtoisi nyt raukeavan edessäni kappaleiksi… Minä en ole ensinkään luotu niin kuin muut"…

Hän nojautui siinä porraskaiteita vastaan niin kalpeana, kauniina ja tuijottavana, että Gertrud äkkiä alkoi varsin pelätä häntä.

"Minä mietin, että jos minulla kerran olisi oikein, oikein sattuva muotokuva näyttää, niin voisi portti kuitenkin vielä ponnahtaa auki… Ja sen saatte uskoa, että vielä minä jonain päivänä teen Otta Höibystä semmoisen, jotta kelpaa!"

"Mutta hyvä Jumala!" — huudahti Gertrud äkkiä, "kuinka kauhean horjuvaiselta te tunnutte, Abraham, jos minä tahtoisin maalariksi, niin ei mikään tässä maailmassa minua siitä saisi… Ja täällä vaan kuljeksitte!"

"Niin te, — hyvästi minä uskon, että kyllä te suoriutuisitte."

"Ja teidän tulisi, minusta, puuhata, että heti pääsisitte lähtemään, — ilmaista halunne jo huomispäivänä."

"Muistatteko juttua Servius Tulliuksesta, — tyttärestä, joka ajoi isänsä ruumiin yli?"

"Isäännekö tarkoitatte?"

"Nii-in, hänelle se vaan olisi kuolemaksi."

"Niin, jos teistä tulisi vähäpätöinen tuhrija!" huudahti Gertrud harmillisena. — "Kaikilla noilla isillä on semmoinen tahto, että siihen on aivan mahdotonta taipua, — kerrassaan mahdotonta… Ja teistäkö ei tulisi maalaria!"…

Hän erosi Abrahamista semmoisella vauhdilla, ikäänkuin hänellä jo olisi päätös valmiina taskussa.

Abraham katsoi oveen, johon hän oli kadonnut, ja ilkkui, että hän itsekin oli hetken uskonut. — Jaa-a, olihan asia niin selvä ja yksinkertainen — kuin puukko, jolla hän pistäisi isänsä kuoliaaksi! —

* * * * *

Salissa pöllysi savu tirehtorin ja Johnstonin sikareista kahvin ääressä nurkkasohvassa. Tirehtori istui päivällisen päälle ilosta loistavana ja punaiset täplät naamassa.

"Tuo tontti… Sinulla mahtaa olla varsin erinomainen vainu", sanoi hän ja asetti miettiväisenä sikarinsa tuhkakupin laidalle. — "Sehän oli mainio kauppa."

"Mahdollista että oli."

"Sen saat huomata veroäyristä jo tänä vuonna", pisteli tirehtori, "sehän oli kerrassaan löytö."

"Sokean kanan löytö, niinkö tarkoitat?"

"Siinä sinä olet merkillinen, Johnston, — sinua ei ole opetettu aurattua rataa kulkemaan… Aiotko ehkä rakentaa?" kysyi hän hartaan uteliaasti.

"En suinkaan, minä aion… minä tuumaan."…

Johnston hypisteli ja käänteli ja puristeli sikarinsa päällyslehteä.

"Sen kai itsekin älyät, että sinulla nyt on molemmissa pankeissa niin suuri luotto, kuin vaan tahdot."

"Katsos, — suottahan olisi liikoja uskaltaa, kun siihen ei ole varsinaista pakkoa"…

"Jaha, — jaha — Sinulla tosiaan on kaikki ominaisuudet, jotka tekevät rikkaaksi", — lausui tirehtori tyvenesti. "Varovainen… ei vähintäkään halua huimaukseen eikä uhkapeliin luonnossasi."

"Ei, — lienenhän minä niistä jo perinpohjin vieroitettu"… Johnston istui ja katseli kattoon nousevia savurenkaita.

"Kuules Gertrud, tuoppas meille vähän chartreuseä!" huudahti tirehtori tyttärelleen, joka samalla tuli sisään. Hän laski kyynäspäänsä pienelle pöydälle semmoisella vauhdilla, että pöytä oli keikahtaa kumoon. — "Kun vaan saisimme tuon satamamutauksen käyntiin. Mitenhän olisi —, jos me kahden oikein rupeisimme sitä asiaa ajamaan?… Älyäthän sinä minunkin hyötyni siitä, että laivat pääsisivät lähemmäksi tehdasta kuin nyt?"

Johnston raapasi tulitikun palamaan ja nosti sen miettiväisenä sikarinsa eteen, kuitenkaan sytyttämättä…

"Jos sanon sinulle suoraan, niin"… hän raapasi valkean uuteen tikkuun, jota piti samalla tavalla edessään, tirkistäen sen siniseen liekkiin.

"Älä tuolla sikarin pätkällä itseäsi kiusaa", lausui tirehtori hätäisesti. — "Tuossa, ota uusi."

"— niin ei minua haluta sekaantua siihen asiaan."

"Ahhaa, vai niin — ahhaa!" — Tirehtori rykäsi pilkallisesti. — "Se toisin sanoen merkitsee… että me rakennamme laivasillan — ja sinä varsin viattomana miehenä pistät voitot taskuusi. Sitten meidän täytyy mudata satama sillan edustalla, — sinä vaan olet alallasi ja paistettu varpunen lentää suuhusi… Ellet sinä ole huvittavin esimerkki afäärinerosta, mitä olen koskaan nähnyt, niin olen minä tomppeli, joka en ymmärrä mitään, — noin hiljalleen itseksesi vaan suunnittelet sillä tavalla, että kaikki valuu sinun taskuusi… Niin, niin, siitä tontista syntyy hyvä afääri; nimittäin sinun käsissäsi"… Hän ryyppäsi tyhjäksi liköripikarinsa ja nojasi tyytyväisenä taaksepäin jäntevän vartalonsa.

"Ihmeellistä se on, että minä tietämättäni muka olen semmoinen nero, jommoiseksi väität, hartaasti se kyllä olisi minulle tarpeen!" arveli Johnston.

"Ja tämän kaupungin vanhat maanmyyrät saavat huomata", jatkoi tirehtori, "että on tullut mies, joka pitää heitä aisoissa! Sinun kanssa joutuvat nyt tekemisiin, jos tahtovat jotain rakentaa sille tontille. — — Ja sinun ei muuta tarvitse kuin kääntää selkäsi ja vihellellä", — lausui hän silmää iskien. "Heillä ei hitto vieköön ole muuta neuvoa kuin kärsivällisesti odottaa, kunnes raskivat tarjota tyydyttävän kohtuhinnan neliökyynärältä… Nii-in, kyllä minä tunnen nämä perustukset. Afäärien malja, — me kahden voisimme antaa vauhtia tälle syrjäiselle kylälle! — Mikä estäisi esimerkiksi tänne saamasta rautatietä, kun me vaan tahtoisimme? Minä olen näin kahden kesken sanottuna tehnyt kaikki laskut… Usko pois, Johnston! — Jos vaan me kahden pidämme lujasti yhtä… Ensinnä tietysti satama ja sillat. Mutta sitä varten täytyy kaupungin ottaa laina"…

Ulkoa kuului pamauksia vähän väliä. Abraham ja Klaus huvittelivat itseänsä pilkkaan ampumalla.

Pau, pau… ja perästä pitkä hurraus.

"Klaus osasi sydämeen!" lausui Gertrud innokkaasti, hän seisoi akkunan ääressä ja katseli ulos.

"Nuo nuoret herrat käyvät vielä omassa vallassaan kuin hurjapäiset varsat", lausui tirehtori päätään nyökäten. — "Jo on aika, että joutuvat aisoihin kauppa-asioihin opetettaviksi."

"Klaulle kyllä", puhkesi Gertrud sanomaan; — "mutta Abrahamille… Se on surkeata!"… Gertrud ei voinut kuohuaan hillitä eikä nähnyt muuta neuvoksi, kuin lähteä ulos ovesta.

Tirehtori katsoi ällistyneenä hänen jälkeensä, ikäänkuin ei hän olisi tätä oikein käsittänyt, ja vähän aikaa oli ääneti.

"Täytyy käväistä sahalla kurkistamassa, onko sinne tullut sähkösanomaa", lausui hän äkkiä. "Annathan minulle anteeksi, en viivy kauaa." —

— — "Sanokaapa rouva Bratt, oliko se Abraham vai Gertrud, joka noin huudahti?" lausui Johnston rouvan luo tullen.

Rouva Bratt hieman punastui ja näytti ikäänkuin vähän mieltään kokoovan, ennenkuin oikein tietäisi, mitä Johstonille vastaisi…

"Sen vaikutuksen Abraham tekee, Johnston, — että jotain erinomaista asuu hänessä."

"Hm; — tuommoinen vapaa kasvatus tietysti aina antaa vähän rohkeamman lennon — muiden tapain sivu", lausui Johnston katkerasti.

Rouva pudisti hiljaa päätänsä. "Minusta tuntuu siltä, kuin Abraham aina ottaisi kaikki itsestään."

"Nii-in, on aina saanut omaa päätään noudattaa… Eipä voi sanoa, että olisi hänen alkuperäisyyttään sorrettu!"

"Kun luen suurista mestareista, jotka Italiassa elivät viidennentoista vuosisadan lopulla!" — intoili rouva. "Niin aina ajattelen heidän nuoruuttaan, mikä oli joutua muurariksi, mikä sepäksi. — Mieleeni juolahtaa, että heillä lienee ollut samanlainen surumieli silmissä, kuin Abrahamilla, — ennenkuin pääsivät lentämään — ja luomaan nuo mestariteoksensa, joita me nyt —"

"Niin, jospa voisimme luottaa siihen, että hän olisi Rafael tai Leonardo", hymyili Johnston. "Mutta joutilaassa mielikuvituksessa voi aina liikkua paljon… väikkyä ja leijailla — joka näyttää nerolta, vaikka onkin vaan hiukkasen taipumusta."

Rouva joutui haltioihinsa:

"Me vanhat totumme niin usein näkemään, että ihmiset eivät joutuneet oikealle paikalle, Johnston… Mutta onhan se ikäänkuin elävänä kuolla, — puoleksi tai neljäsosaksi… taikka niin kokonaan, ett'ei elä kuin sormen verta."

"Varsin totta; mutta mistä voi tietää —"

"Se tuntuu samalta kuin kadottaisi elämältä suuren rakkauden", lausui hän ajatuksissaan… "Ja minä — minä en tiedä", rouva etsi oikeita sanoja lausuakseen, mitä tarkoitti, — "tokko niistä ihmisistä, jotka sillä tavalla ovat oppineet nielemään ja masentamaan kaikki tunteensa ja intohimonsa, — tokko heistä enää on paljon mihinkään. Tulee hetki, jolloin vaaditaan voimaa ja luontoa, silloin sitä ehk'ei enää olekaan…"

… "Ja nyt kun on kaikki melkein valmiina hänen varalleen!" virkkoi Johnston matalalla äänellä, — "ja kun näyttää mahdolliselta, että suvun vanha nimi ja arvo voitaisiin saada edes jossain määrin kohoomaan"…

"Niin, kenties — kenties"… Rouva tuijotti omaan kuvitusmaailmaansa. — "Tuommoisten vanhain sukujen vaiheissa on jotain niin omituista… Kenties kaikesta siitä kultturista voisi puhjeta hieno taiteen kukka!"

Johnston ei vastannut. Huoneessa alkoi hämärtää.

"Jaha, jaha, — siltä jolla ei mitään ole, — niinhän on kirjoitettu, — siltä kaikki otetaan"… äännähti hän vihdoin.

"Rakas Johnston, ettekö luule nyt olevanne hänestä yhtä erillänne?… Tyhjää elämää, sitä varmaankaan ette soisi ainoalle pojallenne"…

Neiti Rönneberg istui ja kuunteli, ja kutoi niin että sukkavartaat napsuivat. Ei kenenkään mieleen johtunut keskeyttää eikä lamppua sytyttää, ennenkuin tirehtorin ääni kuului ulkoa käytävästä.

* * * * *

Kello oli jo puoli yksi yöllä, kun Johnston kynttilä kädessä nousi portaita Abrahamin huoneesen.

Hän avasi hiljaa oven ja valasi kynttilällä huoneen sisustaa…

Päänalusella kalton seinän ääressä lepäsi poispäin kääntynyt tumma pää; ruumis oli semmoisessa asennossa, ikäänkuin hän harmissaan olisi siihen heittäytynyt ja sitten nukkunut.

Johnston silmäili ympärilleen, nosti kynttilän seinää kohti, jossa oli noita maalattuja paperilappuja, ja katseli muuatta, ajatukset poikessa, seisoen hetkisen hiljaa. —

Tästä oli tehtävä loppu, — eikä hän jaksanut sitä toiseen kertaan säästää! — Hän pelkäsi heikkouden jälleen saavan valtaa, pelkäsi peruuttavansa päätöksen ja astui nopeasti vuoteen viereen.

"Abraham… Abraham"…

Abraham kääntyi unisena tuijottaen valkeata kohti.

"Nousin tänne sanomaan sinulle, että jos sinulla on rohkeutta ja halua ruveta maalariksi, niin saat lähteä; minäkin luulen, että se on sinulle ainoa oikea ala. — Etkö arvele samaa itse?"

Abraham hymyili sukkelasti, vaistomaisesti aavistaen, että hänen piti olla varoillaan, ja koitti ikäänkuin pysytellä itseään tiedottomassa unenpöperössä. — "Mitä… mitä juttuja… Gertrud, isä… on puhunut loruja… Ethän sinä niistä loukkaannu?" sopersi hän.

— "Sillä nyt olen minä aivan selvillä siitä, että liikemieheksi et sinä kelpaa. Siinä suhteessa olet sinä jo seulottu ja nähty. Siihen ei sinulla ole malttia eikä taipumusta… Ja kenenkään ei pidä semmoiseen antautua, joka hänelle ei sovi… Sinulla nyt kerran on jonkinmoista taipumusta piirustamiseen ja maalamiseen —. Ja eikö ole parempi viljellä niitä lahjoja, jotka on, kuin niitä, joita ei ole, — jos niistä ehkä voisi jotain syntyä?"…

Johnston astua heilui edes takaisin lattialla ja pakisi melkein teeskennellyllä intoilulla:

"Rahoja saat, niin paljon kuin vaan tarvitset. — Paras että matkustat joutuun, poika — —

"Niin on, sillä oikeastaan on sinulta jo mennyt hukkaan muutamia kalliita vuosia!"…

Hän seisahtui ja katsoi Abrahamiin, joka istui vuoteellaan puoleksi nousseena, kuuntelevassa asennossa, ikäänkuin hän ei olisi korviaan uskonut; hyvän aikaa oli Abraham uskonut vaan unta näkevänsä ja pelkäsipä jo hetken aikaa täydellä todella, että oli tullut hulluksi; — kun näki isänsä noin keskellä yötä käyskentelevän lattialla ja rakentelevan ihania tuulentupia maalauksesta.

"— Sitten puuhaamme näetsen kumpikin omalla kulmallamme", lausui Johnston lopuksi jotenkin lyhyeen ja astui ovea kohti, — "sinä siellä ulkomailla… Ja minä täällä kotona hommaan ja pidän huolta siitä, ett'ei sinun juuri tarvitse kerjätä eikä ruikuttaa, saadaksesi taulusi myydyiksi."

Nyt se oli tehty! — hän nyökkäsi päätään ja lähti nopeasti.

Johnston teki tavallista kiireempää levolle laskeutuessaan. Unta hän ei kyllä odottanutkaan; mutta päänalusella ja pimeällä on oma rauhansa, ja hän aikoi juuri kynttilän sammuttaa, kun samassa Abraham hyökkäsi huoneesen tohvelijalassa ja paitasillaan…

"Sinulle on joku puhunut, että minä muka olen suruani näytellyt, kun en ole saanut maalariksi ruveta — mutta se ei ole totta — julkeavatkin —"

"Ei poikani, ei, minä vaan muutoin satuin sitä ajattelemaan, — minä näetsen puhuin rouva Brattin kanssa."

"Ja nyt teet sinä semmoisen uhrauksen — minun onneni hyväksi, niin kai hän sanoi, sillähän on tapana puhua niin hienosti. — Mutta kun sinä sitte kuolet, ajatteliko ämmä sitäkin?" ulvoi Abraham. "Kun vaa'an toinen pää painuu alas, niin nousee toinen ylös. Ja minuun ei ainakaan mahdu miten se olisi 'onneksi' meille kummallekaan —"

"— Minä olen asiata punninnut, Abraham, ja aioin sinulle juuri sitä sanoa, että minun mielestäni sinun tosiaan täytyy antautua sille alalle."

"Kuules nyt isä!" — hän pysähtyi ja katsoi häneen tutkivasti. — "Onko todella tämä aikomuksesi… etkö sinä sitä murehdi — eikö se pahasti kaiva sydäntäsi?"

"Tiedätkö mitä", sanoi Johnston; hän kohousi kyynäspäidensä nojalle, omituinen katse silmissään, — "jo melkein rupean luulemaan, että se on, tuntuu siltä"…

"Sillä itse minä toden totta uskon, että maalariksi kykenen, se on varma… Ja saatpa nähdä, että kun vaan saisin oppia paremmin piirustamaan, niin kyllä lähettäisin sinulle toisen kuvan toisensa perästä, jotta oikein saisit nähdä erotuksen —

"Odota vähä, älä sammuta kynttilää, minä vaan tuon kamaristani jotain" —

Tuokion kuluttua palasi hän kuin tuulen puuska — nyt olivat sääret verhottuina, — ja kädessään oli hänellä koko joukko piirustuksia.

"Nyt saat nähdä. — Pane kynttilä tuohon pääsi taa…

"Tuo vanha hevoskaakki tuossa, — eikös siitä näe, kuinka se on lopen ajettu, ja kuinka se on kyllästynyt tämän maailman surkeuteen?… Tämä valmistui toissa päivänä; — se seisoi ja pureskeli lankkukuormansa edessä ja mulkoili kohti harmajaa taivasta — se niin!… Ja tuo, isä! se on asianajaja Alsingin hevonen, joka on levottomana, kun ei muka koskaan pääse lähtemään rouva Michelsenin pihasta, se oikoo kaulaa ja pudistaa ruumista, niin että valjaat rämisevät, iukasee… Huomaako, miten sen suupielet ja hampaat ja korvat ja kaikki osottavat ikävää?… Mielenilmaus se on minulle pääasia. — No tuo, se taas on apteekarin… se on niitä pilalle hemmoteltuja kauran syöjiä, joita kuski passaa, ja jotka oikkuilevat ja potkivat. Kas tuossa, kun sitä su'itaan, kuinka se nauttii siitä, pitkä selkä oiossa, silmät raollaan ja kuono melkein seimen sisässä…

"Tässä ei näe oikein hyvästi, isä, — minä sytytän lampun —

"Tuo lehmä — se näyttää niin hyvältä ja ymmärtäväiseltä kuin perheen emäntä… kissa… se on tyytyväinen ja kehrää, ja kutittaa viiksillään lähimmäisensä mainetta. — Huh, — siinä alkavat pilakuvat kaupungilta — eläinihmiset" — —

Abraham pakisi, levitteli piirustuksiaan, lateli oikean näyttelyn sängylle, tuolille ja pöydälle.

"Parisiin pitäisi päästä… Saatpa nähdä isä, — kun olen vuodenkin poissa; — niin jo on erotus tavattoman suuri —"

"Vuodenko poikani, — siitäkö olisi mihinkään! Täysi tosi tässä on eteen otettava, jotta sinusta… Eläimiin sinulla, kuten itse sanoit, on suurin taipumus… Onhan niitä joitakuita mainioita eläinmaalareita — — van de Velde — ja Rosa Bonheur" —

"Ne ovat jo vanhoja! — ei, ei, ei, nyt on varsin uusia, ja ne ne ovat" —

"Niin niin, puutu sinä vaan parhaisin — kaikkein parhaisin… Viljele omaa silmääsi, — älä tee sen mukaan kuin muut… Ehk'ei ole viisasta, että sanon sen… mutta, jos voisit oikein kehittää sen, mikä sinussa asuu — ja kun et heti kävisi tuommoiseksi tyhmänylvästäjäksi, Abraham, — niin voisit sinä ehkä saada itsestäsi varsin kelvollista… Viisainta lienee lyödä vaan yhtä naulaa — luulisin melkein, — että etupäässä vaan eläimiä" —

"Tietääkö Sofia täti tästä?" kysäsi Abraham äkkiä.

"Ei vielä, — mutta kohta sinun lähteä pitää, Abraham, se parasta lienee, — pitkällehän jo on vuosi ehtinyt! — Jos täti estelee varustuksilla ja vaatteilla tai muulla sellaisella, — niin emme siitä välitä; tämä viikko se saa hänelle riittää…

"Minulta saat sinä tusinan paitoja ja sukkia — ja Parisissa muita vaatteita. — Nyt en saa lepoa poika, ennenkuin olen sinusta päässyt ja tiedän, että olet omalla urallasi."

Abraham hyppäsi korkealle ilmaan.

"Herran pohtimet! isä"…

"Kokoo sitten nuo paperisi. Käyhän kello jo neljättä… Taikka jätä ne huomiseksi" — —

"Niin, Abraham", — hymyili Johnston ja nyökkäsi päätään. — "Mahdottoman huojentavalta on tuntuva, kun sinua ei huomenna näe konttorissa!"

"Samoin minulle", lauloi Abraham, jotta hiljainen talo kajahteli, ja hyökkäsi portaita ullakkohuoneesensa.

Unessa vaipui hän ikäänkuin toiselta tyveneltä, pehmeältä ja suloiselta höyhenpatjalta yhä toiselle, vaipui äärettömiin…

VI.

Gertrud istui ulkona puutarhan portailla ja puhdisti mansikkamaasta poimimiansa marjoja, ja rouva oli muuttanut vitsatuolinsa ulos ja istui nyt kiintyneenä Thiersin vallankumouksen historiaan.

"Käsitätkö sinä äiti, miten Johnstonilaiset luonaan saavat sijaa stiftiamtmanille", ihmetteli Gertrud, — "nyt kun heillä on sekä vanha rouva Macolm että tehtaanhoitaja vierainaan?"

"Heille ei se tuottane suurtakaan huolta, — onhan stiftiamtmani Johnstonin vaimo vainajan sukulainen. Ja mitäpä yhdestä yöstä — näin herttaisella kesä-ilmalla… Onhan heillä esimerkiksi uusi puutarhakamari."

"Mutta eihän se edes ole valmis vielä! — ja vaikka sinne vuoteen nostaisivatkin, niin eivät suinkaan voi käskeä häntä tyhjään huoneesen."

"En ensinkään ole varma, tokko Johnston siinä suhteessa on niinkään tarkka… He ovat niin siunatun suoria ja varmoja käytöksessään — tarkoitan juuri niinkuin ihmisten tulee olla toisiansa kohtaan; olemmehan me kyllä vaan paljaita ihmisiä kaikki tyyni"…

"Niin kyllä ihmisiä, äiti!… Mutta siinä on kuitenkin isä oikeassa, että Johnston yhtä hyvin voisi yhdellä kerralla rakentaa itselleen kunnollisen suuren talon kadun alapäähän, — onhan hänellä nyt varoja vaikka kuinka, — sen sijaan että nyt paikkailee ja jatkaa vanhaan yhden huoneen erällään."

"Näetsen rakas lapsi — hänellä ja isällä on niin peräti erilaiset luonteet; Johnstonia eivät huvita uudisrakennukset. Tapojansa hän varmaankaan ei muuta, vaikka miten vaurastuisi… Ja varsin hyvin ymmärrän, ett'ei häntä sen enempää kuin noita vanhoja tehtaalta tuotuja kalujakaan huvita uljastella komeissa, vasta maalatuissa ja vasta verhotuissa huoneissa alaalla kaupungissa. Vanhat haavat, jotka seisovat hänen talonsa takana — ja puutarha, jonka hän on kuntoon saanut, — en suinkaan minä usko, että hänen on helpompi muuttaa niiden luota nyt, elettyään niiden seurassa raskaan ajan, — kuin ennen itse tehtaasta"…

"Minä arvelen", keskeytti Gertrud äitinsä mietteet, — "minä arvelen, että varmaan he perältäkin majoittavat hänet Abrahamin ullakkokamariin… Onhan siellä katto matala ja seinillä monenlaisia merkillisiä tapetteja", hymyili hän; — "mutta se näkyala, joka sieltä on kaupungin yli vuonolle —"

"Joka tietäisi, muistaako Abraham nyt sitä näkyalaa" — lausui rouva miettiväisenä. "Paljon on hän surrut sen akkunan ääressä; — hän oli silloin kuin vanki, jolta maailma oli suljettu"…

"Herrajesta, äiti, onpa hänellä nyt sen sijaan vapautta vaikka kuinka paljon! — Yhden vuoden oleskelee Parisissa, toisen Italiassa ja nyt palaa jälleen Parisiin. — Minäpä luulen, että hän on unohtanut sekä akkunan ääreiset surunsa, että isänsä, jonka muka piti murheesta kuolla, unohtanut kaikki tyyni."

"Nyt puhut sinä sangen ymmärtämättömästi, Gertrud. Hänellä kyllä varmaan on raju ilo työstään, — sen uskon. — Mutta se ei suinkaan ole kevyttä eikä löyhää; voimakasta se on ja lujaa."

"Väitänkö minä muuta, äiti! — Tuommoiset taiteilijat… Ne lentelevät pitkin ja imevät kaikesta kauniin. He vaan eivät ole oikein ihmisiä… Kuta vähemmän vanha heitä kiusaa, kun antautuvat uuden huumaukseen, sitä parempi heistä… Ja ne senlaiset opinnot joita he — hyi!"…

Rouvan silmät katsoivat omituisesti tyttäreen; — hänestä vilahti Gertrudista mielen salainen kuohu…

"Minun mielestäni on tosiaan sangen ihmeellistä", kuului Klaun pakina, kun hän nousi portaita, — "kovin ihmeellistä, ett'ei Johnston ole täksi illaksi kutsunut isää, kun stiftiamtmani on hänen luonaan."

"Niinkö arvelet, poikani! Eihän vielä ole liian myöhäistä", tuumaili rouva, — "Johnston tahtoo tietysti ensinnä olla aivan varma siitä, että amtmani todella saapuu."

Maantieltä kuului jyrinää, ikäänkuin jonkinlaisista suuremmista ajoneuvoista.

… "Ja tuossapa luulen hänen ajavan", huudahti Klaus ja katseli vilkkaan uteliaana maantielle.

Ne olivatkin vaan kotia palaavat kyytirattaat, joiden perään oli sidottu aisoista toiset rattaat.

Tirehtori alkoi näkyä lehtokujan alapäästä. Tänään palasi hän tehtaalta tavallista aikaisemmin, ja Klaus näki parhaaksi pyyhkäistä tiehensä selttereineen ja lasineen, johon hän oli ruokahuoneessa bufettikaapista tipahuttanut hieman konjakkia höysteeksi. Vietettyään konttorissa tulikuuman päivän, aikoi hän tehdä leponsa niin makeaksi kuin suinkin ja filosoferailla savuavan sikarin parissa hupihuoneen siimeksessä.

"Eikö minulle ole kaupungista tullut minkäänlaista sanaa tai kutsumusta?" kysyi tirehtori jo matkan päästä jotenkin malttamattomana.

Hän seisahtui ja katsoi maantielle. Silloin tällöin keskeytti hiljaisuuden moniaitten kyytirattaitten tai kääsien jyminä; miehen, hevosen ja rattaiden venyvät varjot kiisivät maassa ja pitkin säleaitaa.

Vihdoin katsoi hän parhaaksi asettua auringonvarjostimen alle portaille, ja alkoi selailla sanomalehtiä ja postia ynnä ryypätä kahvia, jota oli häntä varten kuumana pidetty.

"Onko ilmapuntari laskenut?" kysyi rouva.

Tirehtori vaan kohautti olkapäitään.

"Surkeata miten puissa oksat riippuvat."

Tirehtori ei kuullut; hänen huomionsa äkkiä kiintyi johonkuhun, joka nopeasti astui pitkin tietä, ikäänkuin sanantuoja kaupungista.

Kasvojen ilmaus kirkastui, kuta enemmän mies lähestyi porttia, ja tirehtori melkein hymyili, vaikka oli lukevinaan.

Ei, mies menikin sivu!

"Ohi puoli kuuden jo", mutisi tirehtori ja katsoi kelloaan; hän jäi istumaan ja tanssitti sormiaan porraskaiteilla. — "Vietävän hyttyset!" Huitasi tuimasti nenäliinallaan.

Alhaalla maantiellä nousi jälleen pölypilvi ajoneuvoista, jotka mennä huristivat säleaidan sivustaa.

Tirehtori katsoi ja kuunteli, nieli sitten yhdellä siemauksella kahvikuppinsa tyhjäksi ja alkoi jälleen lukea.

"Eikö mitään uutta, Bratt?" yritti vihdoin rouva.

"Lontoon rahamarkkinoiltako? — Kyllä, ne ovat nousemaan päin, — ja raudan hinta nousee. Tuossa… lue mitä haluat."

Rouva jälleen vaipui omiin mietteisinsä nostellessaan laseja ja etsiessään taimenalkuja. — Ihmeellinen henki se asui ihmisissä siihen aikaan… Camille Desmoulins — — —

Äänettömyydessä kuului nyt pihaportin hidasteleva narina.

"Joudu lampaita päästämään, Anna, — ja sulje portti", huusi Gertrud. Hän juoksi pihaan ja tarttui koiraa niskasta; koira haukkui ja pinnisteli vastaan… "Tänään ei tule mitään lammasurheilusta, kuuletko Tyras!"

"Senkin penikka! — pane se jälleen kahleisin." — Tirehtori käänsi selkänsä harmissa.

Nyt jyrisi maantie, ja aika vauhtia ajoi siitä ohi kaupunkiin päin vaunut, suuri pölypilvi perässään.

Tirehtori nousi seisomaan ja katsoi omituisesti myhähtäen niiden jälkeen, viheriäisen säleaidan yli. Hän seisoi asennossa ikäänkuin rintaman tehdäkseen, jos niistä ehkä tervehdittäisiin.

"Stiftiamtmani!"… huudahti Klaus, joka harppasi ylös portaita.

Tirehtori vilkasi kelloaan, — ja Klaus hyvästi käsitti tämän tempun.

"Jos Johnstonilta kutsumusta tulee, niin on se täällä puolessa tunnissa", selitti poika ja käveli vihellellen maantielle päin, tähystelläkseen.

Tirehtori kävi istumaan ja katseli hartaasti toista saapastaan, jonka hän oli nostanut penkille. Miettiväisenä siveli hän leukaansa — tunnustellen kerran toisensa perästä parran sänkeä, — haali sitten äkkiä kokoon postin ja lähti makuuhuoneesen. — Lämmintä vettä, kuultiin hänen sieltä käskevän.

Kirsikkapuusta lankesi varjo portaille, ja rouva alkoi kastella ruohokentän laidoille istutettuja neilikoita.

* * * * *

Oli jo illallisen aika, kun Klaus palasi maantieltä aika harmissaan.

"On se merkillistä! — Nurinkurista lievimmin sanoen, eikö sinustakin, isä… Ja vaikka sinä aina kutsut hänet!"

"Miehellä olkoon valta tehdä mitä haluaa", lausui tirehtori lyhyesti.

"No mutta" — puuttui rouva puheesen, "tiedämmehän me kaikki, mimmoinen Johnston on; — hän on niin hajamielinen, eikä hän varmaankaan ole ajatellutkaan, että kutsuisi vieraita luokseen. Johnston ei olisi laiminlyönyt isää."

"Se hajamielisyys, niin… Onhan se kyllä sangen viehättävä sekin; mutta enpä ole koskaan nähnyt hänen sillä mitään menettävänkään."

Klaus ällistyi. Nyt oli isä täydellä todella vihassa… Ja tuossa hän nyt käveli parta valmiiksi ajeltuna. —

"Asian laita on luonnollisesti ja hyvin yksinkertaisesti se, että Johnston yksinään tahtoo kaupungin edessä ylvästellä tuttavuudellaan stiftiamtmanin kanssa, ilman isää!" päätteli hän.

"Sinä ja sinun luonnollisuutesi ja yksinkertaisuutesi", lausui Gertrud kiihkoisesti, — "isän ei tarvitse kuin kädellä viitata, niin olet sinä altis vaikka mihin, aivan kuin Tyras."

"Ei, ei Klaus, mitä sinä turhia", oikasi äiti häntä tyynnytellen. — "Johnstonissa ei ole pikkumaisuutta, se ei ensinkään kuulu hänen luonteesensa."

"Klaus on oikeassa, — on se merkillistä!" lausui tirehtori katkaisten tulistuneena kaiken keskustelun tästä asiasta. — "Johnstonilla on heikot, sangen heikot puolensa."

Hän tarttui tuimasti oveen ja lähti huoneesen.

* * * * *

Seuraava päivä oli "kuuma päivä", siksi oli tirehtori sen ristinyt.

Kaupungissa oli hänen konttorinsa niinkuin tavallisesti lauantaisin täpösen täynnä ihmisiä, jotka yrittivät häneen takertua, ennenkuin hän pääsi johonkin kokoukseen lähtemään tai vihdoin säästöpankkiin häviämään; sitä ennen piti häneltä kiristettämän joku lupauksen tai myöntymyksen sana.

Päivän ottelu alkoi etehisen ja porraskäytävän selväksi tekemisellä; pari itsepintaista anojaa oli otettava mukana konttoriin, jossa hän sitten seisoi kiireissään, paperit kainalossa, valmiina lähtemään. Hän vastasi tyvenesti, selvästi ja lyhyeen, aikaa säästäen niin paljon kuin suinkin, ja lähti sitten katua ylös, vilkuen joka puolelle, missä ehkä näkisi ihmisiä, jotka olivat asettuneet häneen puuttuakseen. Hän hymyili leveään, — tuossa tuli vastaan vankkaperusteinen laivanisäntä, jota oli kohdeltava herttaisesti…

Päivällisen tapaisesta ei nyt voinut olla puhettakaan, korkeintain ennätti hän sivumennen poiketa konttoriin ja hotaista suuhunsa pari kotoa mukaan ottamaansa, vastakkain pantua voileipää, joiden välissä oli kinkkua ja lihaa, ynnä puolen pulloa olutta, — tai varastaa itsensä aamupäivällä Johnstonin luo saamaan lasin portviiniä neiti Rönnebergiltä.

Mutta se se ei juuri tänään pistänyt hänen päähänsä. —

Hän oli jo kestänyt päivän ottelut ja rasitukset hyvään matkaan iltapäivää ja oli par'aikaa säästöpankin kokouksessa, kun kasööri äkkiä pisti päänsä johtokunnan huoneesen ja ilmoitti, että Johnston pyysi puhellakseen hänen kanssaan.

"Jos hänellä on säästöpankkiasioita, niin olen hänen palvelijansa; — mutta hän huomannee itsekin, kuinka vahvassa väkeä vielä seisoo siellä ulkona tiskin takana."

"Hra Johnston lupaa odottaa täällä ulkona sen aikaa", ilmoitettiin jälleen ovesta.

"H-m, — hieno mies"… mutisi tirehtori; — "silloin saamme kunnian kiiruhtaa, Gaarder! Lukekaa te kämnäri ääneen lainasuostumukset, niin kirjoitamme sitten pöytäkirjan alle"…

"Ole hyvä, Johnston", lausui hän ovesta, — "kokous on nyt päättynyt."

Jäykänlaisesti tarjosi hän tuolin. Teidentarkastajan hopeanharmaa pää ja lempeät kasvot ilmestyivät Johnstonin taakse oveen: — "Uskallanko, — saanko… olla niin rohkea"…

"Täällähän on läsnä kolme valtuuston jäsentä", — alkoi Johnston, "ja kun itse olen neljäs, niin voipi ehkä täällä saada asian alkuun; — voimmehan melkein pitää itseämme enemmistönä", hymyili hän.

"Minä puolestani olen paljasta korvaa", vakuutti tirehtori.

"Asia on se, että stiftiamtmani kävi luonani eilen illalla, niinkuin hyvin tiedät"…

"Enpä juuri voi sanoa tietäväni; mutta sehän on saman tekevä. Noo — me odotamme jännityksellä."

"Minä sanalla ja kädellä hänelle lupasin, että rupeisin ajamaan asiaa, jota hän suuressa määrin harrastaa, — ja josta minunkin mielestäni on oleva kaupungille paljon etua… Olisi nimittäin saatava järjestetyksi matkailijaliike, joka täälläkin niin alkaa vauhtiin päästä. Per Enoksenin kyytilaitoshan on paisunut kerrassaan suurenmoiseksi, ilmoittaa ja reklameeraa ja on yhteydessä höyrylaivain kanssa. Amtmani on antanut teidentarkastaja Finkenhagenin toimittaa luettelon matkustajista; luettelo osottaa, että matkustajain luku on kaksi sen vertaa, kuin tarvitaan säännöllisen diligenssikulun aikaansaamiseksi tähän kaupunkiin. Saanko pyytää teitä, hyvät herrat, katsastamaan tämänsuvista luetteloa"…

Hän antoi sen Bratille, joka loi siihen pikaisen katseen, ja antoi sen sitten kämnäri Vaagelle.

Teidentarkastajan lempeät, hyväntahtoiset kasvot kävivät vielä entistä leppeämmiksi, kun "asian perustus" lupaili näin sulasti suoriutua. Tirehtori tietysti oli Johnstonin miehiä.

"Sallittakoon minun sanoa", lausui hän varovaisella lämmöllä, "että minä jo kaksi vuotta olen tätä asiaa harrastanut — aivan hiljaisuudessa, helposti ymmärrettävistä syistä, he, he"…

"Helposti ymmärrettävistä syistä", matki tirehtori häneen kurkistaen ja irvistäen, ikäänkuin olisi aurinko silmiin pistänyt. "Se on, te ette halunneet saada Per Enoksenia niskaanne. Ei ole hauskaa joutua tekemisiin hänen kanssaan, ei; hän tietysti ei ole hyvillään siitä, että saadaan häviöön hänen kyytiasemansa."

"Tuuma on niin sanoakseni käynyt helmalapsekseni, hra tirehtori, — ja jos minun vähät tietoni ja lähes seitsemänkolmattavuotinen kokemukseni tämän piirin maantieliikkeestä jotain painaa, niin olen minä ilolla kannattava asiaa."

"Niin, kannattakaa te vaari vaan, — minä kannatan vastaan… Ja samalla sanon syyn: Kaikki tuommoinen kituuttelu ja yrittely diligensseillä ja muulla sentapaisella, se vaan ehkäisee ja viivyttää rautatien tänne saamista; — ja se se kuitenkin on pääasia tälle kaupungille ja koko piirille… Mieltäni pahoittaa, Johnston, etten tällä kerralla voi olla amtmanillesi mieliksi, ole hyvä ja vie hänelle semmoiset terveiset, — Me tyydymme Per Enokseniin, kunnes saamme rautatien. Niin on selvä ajatukseni, ja se on yhtä hyvä kuin mikä muu ohjelma tahansa!"

Johnstonin kasvoihin ilmestyi pari kuumaa pilkkua, hän nähtävästi hämmästyi, kun ehdotusta näin suoraa päätä vastustettiin.

"Tuo on päähänpisto, Bratt", lausui hän päätään pudistaen. "Sinun lempiaatteesi, rautatien vuoksi, pitäisi muka kaiken muun olla mahdotonta."

"Niin, mikäli minä voin", sanoi tirehtori hymyillen ja katsoi kattoon merkillisen tyytyväisen näköisenä.

"Anna anteeksi, mutta äskeinen perustelusi ei juuri pysty minuun", lausui Johnston jotenkin lyhyeen ja alkoi astua edestakaisin lattialla. — "Mutta muutoin on harmillista, — vietävän harmillista, — kun noin odottamatta tulee eteen kivi, johon kompastuu"…

Teidentarkastaja hymyili tyhjästi ja punastui aina valkeaan hiuksien reunustaan saakka, katsoi epätietoisena milloin tirehtoriin, milloin Johnstoniin. Jos vaan olisi huomannut olla varoillaan, ettei olisi joutunut kummankaan puolelle… "Niin, eihän minulla ole mitään sanottavaa"… alkoi hän pakista.

"Etkö voi kuitenkin asiaa punnita, Bratt!" huudahti Johnston.

"Punnita?"… Tirehtorin pyöreä linnunsilmä tirkisti. Stiftiamtmani ja Johnston olivat luulleet, että muka oli heidän käsissään kaikki valta, päättivät eilisiltana koko asian, luulivat voivansa hänen talonsa ohi käydä…

"Hohhoo — jaa, päättynyt tämänkin päivän puuha!"', haukotteli tirehtori ja oikasi mielihyvällä ruumistaan. "Saatte ottaa pöytäkirjan huostaanne", huudahti hän kasöörille ja tarttui hattuunsa lähteäkseen.

"Nyt on vaari väsyksissä — ja nälkä on kuin sudella", uskoi hän Johnstonille, mieli suuresti keventyneenä siitä, kun oli kuitannut eiliset…

"Tulehan meille", kutsui Johnston, "luulenpa Sofialla vielä olevan ruokaa, — lohta tai ainakin vähän paistia — laitettiinhan niitä amtmanille."

Bratt vilkasi häneen terävästi. Aikoiko hän kutsua amtmanin jätteille? — Ei — hän näytti niin siunatun viattomalta. Ja olihan se jo kuitattu…

"Hiisi nähköön, miksi annoit amtmanin narrata itseäsi tuommoiseen", — huudahti hän harmissaan, "vahinkoa sinulle vaan on siitä… lohtako sanoit? — Mutta saman tekevä, kun sitä vaan on viljalta!" — —

— Ulkona Johnstonin tilavalla, lisäksi rakennetulla verannalla näkyi vanhan rouva Macolmin vaalea karttunainen puutarhahattu, ja salissa haaveksi tehtaanhoitaja pianon ääressä. Hänen kovettuneet, kankeat kätensä hapuilivat yhä uudelleen ja uudelleen vaikeanlaista kohtaa, ja pää silloin tällöin säesti hartaalla nyökkäyksellä.

"Täällä Johnstonilla aina on kuin toinen ilma", lausui tirehtori, hän istui mielihyvällä puutarhatuolille, vanhan rouvan viereen; "samalla minusta tuntuu, ikäänkuin olisin satain penikulmaan päässä kaupungista, pankista ja sahasta, — semmoinen rauha!"

"Niin nähkääs hra tirehtori, kaikki on verrannollista", lausui rouva ja nyökkäsi päätään; — "tätä te kutsutte rauhaksi. Vaan täällähän telefoneerataan ja telegrafeerataan, ja höyrylaivat puhaltavat, niin että aina ihmettelen, uhanneeko joku vaara, ja täällä yhtä mittaa juostaan Johnstonia kysymässä ja tiedustelemassa… Tottumattomuutta se lienee, kun on elänyt viisi kuusi vuotta maalla yksinäisellä pienellä tilalla. Siellä on toinen päivä toisensa kaltainen. Maitopiika tuo postin, ja minä lueskelen sanomalehtiä ja väittelen vanhan tehtaanhoitajamme kanssa nyky-ajoista, joita hän lapsellisessa uskossaan kuvittelee yhtä sopusointuisiksi, kuin haaveensa pianolla… Tulee sitte teen aika ja lampun ääressä teemme sovinnon pienellä knorrilla."

Neiti Rönneberg katsoi helteisellä iltapäivällä viileän ja raikkaan paikan verannalle vievän oven suuhun ja käski sisäpiikaa siihen kattamaan tirehtoria varten pöydän; nopeasti ja melutta kannettiin sitten ruuat pöydälle.

"Antakaa anteeksi, että nyt käyn käsiksi kursailematta, — enkä vaan maistele. — Minullapa ei ole koskaan ollut sitä taitoa, että olisin syönyt siivolla ja varovaisesti — siitä syystä, että aina olen liiaksi nälissäni."

"Tiedättekös mitä, tirehtori", pakisi rouva, joka oli tullut huoneesen hänen mukanaan, — "on oikein virkistävää, kun näkee miehen tulevan kotia noin perin uuvuksissaan ja nälkäisenä koko päivän taistelusta."

"Minun oikeen tulee surko teidän lautasianne, neiti Rönneberg", lausui tirehtori antaessaan kyytiä esiruuille. "Jos tehtaanhoitaja tahtoisi jatkaa ruokamusiikkia, niin se ehkä kääntäisi huomion muuanne", lausui hän hymyillen ja siveli suutaan pyyhinliinalla.

"Lupasin hänelle lohta, Sofia", ilmoitti Johnston.

"Niin, eikös se ole sinun tapaistasi", lausui rouva Macolm ja pudisti päätään. — "Stiftiamtmanihan sai siitä lopun. Henrik söi sen tänä aamuna piparuutiliemen kanssa, ennenkuin lähti matkaan… Mutta lasi kylmää punssia sopisi ankeriais-frikaseehen; pidähän vieraasta huolta, Johnston!"

"Kyllä vaan — ehkä sopisi, — vaan sopisi se ilmankin frikaseeta", arveli tirehtori.

"Puoleksi uskon, sen vakuutan teille, että valkea on päässyt irti, kun käytävästä alkaa kuulua liian taajaa astuntaa", — puhkesi rouva Macolm sanomaan, kun Johnston oli lähtenyt punssia noutamaan; hän oli kiihkeällä puhetuulella. "Se on sitä pelkoa, tirehtori, jonka sain vereeni, — noina onnettomuuden vuosina, kun meillä oli niin paljon kestettävää, — siitä pitäen kun huomasin, ettei jyrkästi rehellinen ja huolellisen omantunnonmukainen mieheni ollut paikallaan näissä liikeasioissa… Meidän perheestämme ei kukaan ole sillä alalla yrittänyt. Me kykenemme asemamme täyttämään ja sitä luonteen mukaisesti puolustamaan; mutta sellaisia ominaisuuksia, joita vaaditaan sen valloittamiseksi" — hän pudisti päätään.

Tirehtori muisti nuo lujat suuret kasvot, joissa nenä oli hieman kaarella, aikaisemmilta tehtaan ajoilta, kun rouva aina näytti vanhemmalta, kuin olikaan; nyt sopivat ne paremminkin, niin että ne varsin näyttivät melkein nuorilta, valkoisten kutrien reunustamina.

… "Ja nyt, — voittekos uskoa, hra tirehtori! — kun vaan näen Johnstonin astuvan huoneesen hiljaisella tavallaan, niin tunnen sen jälleen — pelkoni — syvällä sydämessä… Ja antakaa anteeksi, että vähän kuulustelen. Hyvin kai hänen käy, herra tirehtori?" kysyi hän hieman hysteerillisenä… "Niin, sillä aina sanottiin silloinkin, että kaikki kävi hyvin."

"Minun ei tarvitse teille valehdella, rouvani, sanoessani, että hänelle käy hyvin, sillä asianlaita on todella se, että hänelle käy erinomaisesti."

"Ettekös luule minun sitä tietävän, rakas tirehtori; minä vaan käyn niin hermostuneeksi ja levottomaksi, kohta kun kuulen puhuttavan kauppa-asioista… Arvatkaapa, mikä minulle nyt antaa semmoisen rauhan ja mielenmaltin? — sitä en olisi muutamaa vuotta takaperin uskonut, — Abraham, josta on tulemaisillaan taiteilija… Hän se ei nyt voi koskaan joutua vararikkoon…

"Kuules Johnston!" keskeytti hän äkkiä puheensa, kun tämä astui saliin, "meidän täytyy lukea tirehtorille vähän Abrahamin viime kirjeestä. Niin viehättävän hauskasti hän kirjoittaa, — ja minä vanha hupakko annan niin suunnattoman mielelläni viehättää itseni hänen mukaansa, — malleista, lue niistä… Lue siitä englantilaisesta näyttelijättärestä, jonka hänen opettajansa maalasi niin oivallisesti."

Kaikenlaisten vekselien ja kauppapaperien seasta otti Johnston lompakosta esiin pari poikansa viimeistä kirjettä, jotka oli sangen tiheään kirjoitettu. "Uskohan pois, moneen seikkaan pitää minun nyt perehtyä, muuhunkin, kuin täällä kotona asioihini", lausui hän hymyillen, "minun täytyy sitä paitsi tulla Abrahamin kanssa toimeen korkeampaa taidetta koskevissa kysymyksissä"…

Kahvi kannettiin tirehtoria varten ulos portaille, ja siellä istui tehtaanhoitaja innokkaasti etsien ja tutkien Abrahamin kirjettä, mitä siitä lukea.

"Ja tietäkää hra tirehtori", selitti rouva Macolm painolla, — "hän todella edistyy Parisissa. Muuan tunnettu maalari tahtoi omakseen erään hänen eläinkuvistaan, joka pannaan salonkiin näytteille. Ja nyt on hän jälleen ruvennut maalaamaan muotokuvia. Hän käy eräässä atelierissä Montmartrella… Ihmeellistä on kun ajattelee, — kuusikolmatta vuotta takaperin seisoin minä mieheni kanssa tuolla kukkulalla ja katsoin äärettömän kaupungin yli. Asuimme Parisissa kokonaisen kuukauden, tunnenhan minä siellä jotenkin paikat ja voin jotenkin seurata hänen kertomustaan. Suurta huvia tuottavat minulle nämä kirjeet… sukeltaa mieleen niin paljon, boulevardit ja teaterit ja koko suurkaupungin elämä"…

Tehtaanhoitajan ikämiehen silmät olivat isontavain silmälasien avulla hätäisesti vaeltaneet kirjeen läpi ja edeltäkäsin voittaneet ne vaikeudet, joita ehkä käsialan epäselvyys tulisi tekemään. Esilukijan virkaan näytti hän tottuneen vanhastaan, ja hänen hieman epäselvässä äänessään oli jotain, joka muistutti vanhan ajohevosen varovaista ja tarkkaa jalanastuntaa… "Hm-m"…

"Maude Branscombe, amerikatar", nouseva tähti "Follies Bergeressä."

"Käärm — een — vatsan — keltaista… ja himmeän mustaa… ja karviais — marja — viheriäistä silmiin"… mutisi tehtaanhoitaja… "Hm… mahdotonta on tätä käsittää — — Luen eräästä toisesta, jonka hänen opettajansa maalasi keväällä.

"Alice Dunning Lindgard, englantilainen näyttelijätär…

"Suuraristokratisista, säännöllisistä, hienoista ja täyteläistä kasvoista loistaa kaksi suurta tummaa, hidasta lehmänsilmää, joiden ripsien välistä hänen aristokratinen, sielukas olentonsa esiintyy, balkoninakkunasta kurkistaen, kimaltava perlamuttikiikari valkohansikkaisessa kädessään. Ihmistuntija ei epäile sillä suuriakaan nähtävän tai älyttävän tämän maailman mystereistä, ei muuta kuin miehiä ja naisia, joilla on suuret nimet ja muodin mukaiset puvut. Sileäverellinen hipiä ei anna kuin niukasti ilmausta ja sielua kasvoihin, jossa muutoin liiaksi puuttuu äärettömyyden salaperäisen vireellistä pohjustaa. Pitkä, ylevä ja katsellessa hieman eteenpäin taipuva kaula (arvattavasti rotukehityksessä tullut yksi niskanikama liikaa), olkapäitten ja rintain täydelliset piirteet hurmaavat; niissä muutoin on jonkinlainen suloinen leveys ja pyöreys ja distingeeratussa kehityksessään ne ikäänkuin vastaavat pään klassilliseen tyyliin; — tukka hieman pörhötettynä ja himmennettynä kohentaa vaikutusta… Sievä pitsijuova, joka käy leveän täyteläisen rinnan poikki ihanille olkapäille, muodostaa hauskan kaaren, jota mieleni tekisi kutsua ylpeänsekaisesti punnitsevan Amorin kaareksi, — siksi, jonka näkee suurten muotilaitosten kuvapatsaissa. Sen jumalain sytyttämä kevytmieli saattaisi olla vaarallinen, vaikka korkeintain avioliittoon saattajana jonkun auttamattomasti kuitiksi elähtäneen kreivin taikka muun semmoisen kanssa… Samoin kuin ei otsan jalosta muodosta juuri tarvitse päättää, että sen takana on yhtä kehittynyt ja täydellinen henkinen intelligenssi, samoin ei liene aivan mahdotonta, että tämän uhkuvan, häikäisevän, junoonisen rinnan alla sykkii sangen sävyisäluontoinen sydän; — levottomat sydämmet eivät koonne tuommoista hyvänvoinnin pyöreyttä ympärilleen. Niin, onpa sekin mahdollista, että tämä ruumiin uhkuvaisuus vaan on voitu saavuttaa sydäntä kuivaksi imemällä, siten että sen itsekkäitä taipumuksia on huolellisesti säilytetty, vaalittu ja hoidettu, niin että se nyt näyttänee kurttuun kuivaneelta sitrunalta. Mutta senhän saa vasta anatomi nähdä, — jos hänkään, — ja hyvä Jumala, joka on tottunut niin paljon näkemään…

"Olisimpa melkein vannonut, että tällä uhkuvalla liljalla oli nimenä Alice Dunning Lindgard, ellen olisi nimeä kuullut, ja vannonut, että hänellä oli teaterikiikari juuri firmalta Brown & Hartle Lontoossa; — että vähintäin viisi vahakabinetin omistajaa vuodessa on maannut polvillaan hänen edessään ja pyytänyt häntä pelastamaan heidän vainionsa ja lapsensa siten että antaisi tehdä itsestään kuvan heidän kabinettiinsa. Mutta ei kukaan muu ole saanut semmoista lupaa kuin Hänen Majesteetinsa kuningattaren erityisessä suojassa oleva ja privilegieerattu vahakabinetti-firma: Gontram Snobbs & Pojat, — ei kukaan!"…

Rouva Macolmin käsivarsi lepäsi pienellä pyöreällä pöydällä, joka oli hänen edessään, ja hän heilutteli hiljaa paperiveistä.

"Niin, ajattelepas Johnston, ensi suveksi saat Abrahamin kotiin luoksesi", puhkesi hän sanomaan… "Silloin rakennat hänelle atelierin."

"Abraham saa pitää Montmartreansa yläällä ullakossaan", hymyili Johnston, — "laittaa uudet ikkunat, laajentaa ja peuhata ja panna kuntoon aivan oman päänsä mukaan. Saattaapa varsin käydä niin, että hän saapuu jo aikaisin keväällä."

"Enpä tahdo saattaa vaaraan heikkoa päätäni kuvittelemalla sitä neuvotonta ahdinkoa, joka täällä talossa ensi suvena syntyy", pilaili rouva Macolm. "Paitsi Abrahamia ja kaikkea mikä hänelle kuuluu, — ja hän kyllä ei taida yhteen sijaan tyytyä, — täytyy sinun saada tilaa tädeille ja serkuille ja orpanuksille, joita tulee Ordinggaardista, en tiedä kuinka monta, — ja vanhalle isoenolle, — jo varsin rupean oman tilani puolesta pelkäämään. Pääni menisi pyörälle, jos minun täytyisi olla Sofian sijassa"…

"Rakenna sinä, rakenna Johnston, — rakenna heti semmoinen talo, jota voit aina käyttää", intoili tirehtori, joka seisoi valmiina lähtemään… "Muutoin tulee tästä lopulta sangen ihmeellinen linnunpesä.

"Hän on kuin lastikummia, ja samoin talonsa… eikö totta rouva", jatkoi tirehtori silmää iskien; hän oli erinomaisella tuulella nyt kotiin lähtiessään, — "se venyy ja venyy vaikka miten pitkälle, eikä vaan liitokset petä"…

Hän oli mielestään ollut liian pikainen Johnstonia kohtaan säästöpankissa, tunsi ikäänkuin jonkinlaista katumusta, astellessaan kesäisen lauvantai-illan hiljaisuudessa kotoaan kohti… Mutta deligenssiliikettä!…

Ei-päs, sen saavat nähdä, — mitä tässä kylässä toimeen saavat, kun yrittävät kulkea tehtailija Bratin ohi… Diligenssiliikettä — kyllä kai!…

* * * * *

— "Syönyt Johnstonilla!" kajahti moniääninen ilmi-ällistyksen huudahdus vastaan, kun hän kotona astui huoneesen ja päivällinen, jota niin kauan oli häntä varten varalla pidetty ja yhä uudelleen lämmitetty, jälleen täytyi kantaa pöydältä.

"Ihan varmaan, — ja erinomaisen hauska olikin."

"No mutta… No sen minä sanon… tämä kerrassaan käy ymmärrykseni yli"… huudahti Klaus ihmetellen joka puolelta.

"Oikeassa olit, Jette", lausui tirehtori painavasti ja nyökkäsi päätään, — "pitää varoa, ettei tee sille miehelle vääryyttä! — Häntä kohtaan ei ole sama paikallaan, kuin esimerkiksi Harrestadia… Hienoja ihmisiä, Klaus…

"Hyhhyh"… Tirehtori pyyhki hikeä kasvoiltaan… "Ankeriaisfrikasee ja kylmä punssi ei ole pahemmaksi tämmöisellä helteellä…

"Kiitos, pääset antamasta minulle kahviakin, Gertrud; join jo Johnstonilla, verannalla.

"Minä" — hän lausui tämän sisällisellä nautinnolla, — "minähän pääsin osalliseksi useihin talon perheellisiin harrastuksiin ja huoliin… Vanha rouva on käynyt jotenkin hermostuneeksi ja pelokkaaksi, niin että minun täytyi häntä vähän lohdutella… Muutoin on hän muuttumatta sama, kuin koko tehdasta hoitaissaan. Eikä saanut rauhaa, ennenkuin Abrahamin kirjeet otettiin esille ja niitä minulle luettiin", pakisi hän hymyillen.

"Luettiinko todella Abrahamin kirjeet!" huudahti Gertrud.

"Perin sukkelia ne ovat… Hänestä vielä voi tulla mainio mies; Parisissa alkaa hän jo käydä huomatuksi. Ja se merkitsee, että hänen onnenpyöränsä on kiertämässä."

"Niin, kyllä nyt! — Mutta mitä minä sanoin jo pari kolme vuotta takaperin", kerskasi Klaus.

"Pyy-ih, pyy-ih"… vihelteli tirehtori astuessaan… "Hyvän aseman hankkii nyt isäkin itselleen. Rakentaa hiljaksellen vankkaa perusmuuria, ja niinpä voi Abraham Johnstonista vielä paisua nimi, joka ulottuu yhtä kauaksi, kuin vanha Macolmin nimi tehtaalla… Sehän se vähän kohentaa… Vanha rouvakin on ikäänkuin saanut vähän oikeata ryhtiään…

"Johnston luulee, että hän tulee kotiin jo aikaiseen keväällä; aikovat härnätä häntä molemmilla sievillä serkuilla… Nuorempi, se joka on Ordingaardista, kuuluu olevan erinomaisen kaunis." Tirehtori karsasteli tyvenesti Gertrudiin. — "Ja he varmaan eivät kieltäy hänen mallinaan istumasta. Ja parempiin naimisiin kuin hänen kanssaan ei varmaan pääsekään moni tyttö tässä maassa"…

"Isä arvelee, että tyttöjä tulee kuin kärpäsiä hänen mainiolle maalarileivälleen!" äännähti Gertrud ja pyyhkäsi ulos huoneesta.

"Mustasukkainen?… Vai mitä Jette?… ei siedä puhetta noista serkuista"…

VII.

Gertrud heräsi aamulla siihen, että kukko kiekasi ulkona käytävässä; — oli juuri nähnyt unta, että joku huusi Gertrudia, — ja sitten kuuli jälleen kanan kaakattavan suurimmassa epätoivossa a, ka, ka, ka, ka, — lopulta ihan ikäänkuin henkitoreissa… Mikä ihme oli ne saanut kanatarhasta aina tänne käytävään asti. Joku niitä lienee ajanut.

Nyt alkoi kukko jälleen — koira varmaan ajoi takaa…

Gertrud syöksyi vuoteeltaan, mutta oli tuskin saanut päänsä ovesta, ennenkuin hän jälleen paiskasi tämän kiinni… "Kvivit, kvivit… Gertrud, lintunen!" — kuului sieltä riemusta pulppuava vikerrys.

Abraham Johnston!!!

Gertrud kuunteli… Sydän jyski ja pamppaili…

Ja nyt kiekasi hän aivan lukon suulla.

"Gertrud, minä se olen, Abraham, joka olen palannut Norjaan!"

"Tervetuloa", — kajahti hänelle vastaan. — "Klaus varmaan käy hirveän iloiseksi."

"Karkasin kotoa kahvista ja kaikesta, tervehtiäkseni ensinnä teitä, Gertrud! — ja Klauta, ennenkuin hän lähtee konttoriin. — Tulin kotia eilen illalla myöhään."

"Niin, onhan tietysti minustakin suunnattoman hauskaa, että olette palanneet."

"Voisittehan te ainakin pistää ulos upean kätenne, ja tervehtiä ihmistä, joka niin kauan on ollut maasta poissa."

"Oletteko te hullu… Tulen kohta alas."

"Kylläpä ihmettelen, miltä te nyt oikeastaan näytätte. — Miten minä olen halunnut takaisin isänmaahani, nyt syön koivunnuppuja ja männynkäpyjä niinkuin vuohet ja hirvet… Voih, tämän kevään herttaisuutta!"…

Gertrud kuuli, kuinka hän kovalla äänellä keskusteli ovelta Klaun huoneesen, ja miten hän sitten laskeusi portaita alas arkihuoneesen, jossa varmaan kaikki akkunat näin aikaiseen vielä olivat auki. —

— "Minä varmaan aamulla säikähytin teitä noilla vanhoilla tempuillani", tervehti hän, kun Gertrud tuli alas; katse vaelsi jotenkin hämmästyneenä pitkin immen vartaloa; hän joutui melkein hämilleen… "Mutta mielessäni olitte semmoisena, kuin olin tottunut näkemään, — kyllä muistatte — aivan nuorena ollessamme"…

Hän piti kättä, jonka impi ojensi, melkein tarpeettoman kauan omassaan… "Tuntuu siltä, kuin jälleen olisi päässyt mannermaalle", lausui hän hurmaantuneena.

"Vieläkö pidätte eläimistä pihalla enemmän kuin mistään muusta?" alkoi hän jälleen vallattomasta. — "Niidenhän kautta meistä tuli niin hyvät ystävät, muistattehan. Siitä pitäen ei kukaan ole päässyt niin toverimaisen lähelle minua ja taidettani, sen vakuutan."

"Minä luulin, että teistä oli tullut aivan toisenlainen 'blaseerattu' herra siellä ulkomailla", hymyili Gertrud, lämmin loiste silmissään,

"Blaseerattu… Kiitoksia, — näen, että olette minua muistaneet! — blaseerattu taiteilija on kuollut silli. Ja minä joka luulin teitä aivan samanlaiseksi, kuin ennen lähtöäni. — Luuletteko, että olisin uskaltanut aamulla kujeilla sillä tavalla, jos olisin aavistanut tai uneksinut että —

"No niin, mutta olenhan minä oikeastaan huolta pitänyt siitä, että olen saanut teistä kuulla", — jatkoi hän, kun Gertrud irroitti kätensä ja alkoi järjestää kahvipöytää, — "ja vaikka täti Sofia koitti asiaa peitellä hienolla lempeällä verholla, niin älysin sittenkin, että näinä kahtena talvena olette kauheana tirannina vallinneet täällä kotona tanssijaisissa…

"Kyllä varmaan olen minä nyt kotiin tullut, rouva Bratt!" huudahti Abraham rouvaa vastaan ja syleili häntä. "Kun maalaisi Sibyllan, joka mietteissä tuijottaa maailman tulevaisuuteen", sanoi hän, "niin silloin tahtoisin rouva Bratin mallikseni"…

Hän istahti ja katseli ympärilleen. — "Täällä huoneessa on aivan kuin istuisi tuoksuvassa norjalaisessa havumetsässä, — täällä sisällä täynnänsä rouvan puutarhaa ja Strömmin virta tuolla ulkona…

"Ei mutta kas tuota kaunista harjua varjoineen!"… Hän ponnahti seisomaan ja syöksyi akkunalle…

"Näettekö, neiti Gertrud, — ei, tästä!… Mökki tuossa ja pellontilkka, — polku tuolla puiden välissä ja varjot alempana?… Siinä vasta aihe"…

Gertrud tunsi, että hän oli ilmassa lähellä hänen takanaan, — tunsi pörhöisen harmaan vaatteen, kun hänen käsivartensa viittasi tuossa ihmeen lähellä vieressä, — tunsi, että hänen huomionsa perältäkin oli kiintynyt häneen.

"Kaikki nyt on paljasta maalausta", sanoi hän leikillisesti ja korvia myöden punastuneena, kun äiti kutsui kahville.

Abraham istui lengollaan pitkät koivet, jotka Gertrud hyvästi muisti, ja katsoi ympärilleen; hänellä oli harmaansekaiset, tavattoman leveät housut ja paksuanturaiset kengät…

Tuossa tulla tuiskahti Klaus kamaristaan ja vetäisi nopeasti tuolin allensa kahvipöydän ääreen; hänen piti lähteä kaupunkiin konttoriin… Yöksi vasten sunnuntaita piti hänen Abrahamin kanssa päästä saaristoon merilintuja ampumaan… Haulikoilla tietenkin… Hän kyllä ottaisi hankkiakseen paraiksi karkeita hauleja… Isän purjevene… eväät mukaan…

Klaus oli ankarassa puuhassa saadakseen Abrahamin viehätetyksi ruuti- ja hauliharrastuksilleen.

"Ettekö te, Gertrud, voisi tulla mukaan?" tunnusteli Abraham.

Gertrud vilkasi häneen tutkivaisesti; — ennen aikaan pääsi häneltä aina tuon tuostakin ajattelemattomia.

"Ja kun sitte ajonne menestyy huonosti, niin syytätte sitä, että oli naisia veneessä", lausui hän vältellen.

"Saaristossa keitämme kahvia ja näemme majakkain vilkkuvan", houkutteli Abraham… "Kun otamme lämpöisiä saaleja mukaan — miten?"

"Saaleja — niistä viisi" —

"Entä miks'ei? — Yölläkö purjehtiminen?"…

Gertrudin katse paheksui tätä härnäävää kysymystä.

"Nyt pyydän teiltä jotain ensi kerran sen jälkeen kuin Norjaan palasin, — pankaa sekin vaakaan, Gertrud", pyysi hän niin hartaasti, ettei impi enää uskaltanut hänen puoleensa katsoa.

"Nyt — nyt minä jälleen tunnen teidät!" huudahti hän. "Varovainen ikäänkuin pitäisi tässä obligatsionin alle kirjoittaa"… Hän näki ainoastaan mustat silmäkulmat ja pitkät ripset; Gertrud tuijotti kuppiin ikäänkuin miettien ja punniten.

"Muutoin pidän koko retkeä epäonnistuneena", selitti Abraham ja nosti säärensä ristiin.

"Sen kyllä voit", lausui Klaus ratkaisevasti, — "sekä hän että Jonette olivat mukana, kun Stibolt ja minä viime vuonna olimme linnustamassa — he silloin kävivät meillä. Ja hyvästi menestyi silloin retkemme."

"Niin, mutta älkää sitten syyttäkö minua, jos retkenne nyt onnistuu huonosti!" lausui Gertrud äkkiä avuttomasti.

"Meilläpä on oleva verraton matka!" huudahti Abraham riemuiten.

Ovi aukeni ja tyytyväisenä hymähtäen seisahtui tirehtori kynnykselle… "Mitä? Abraham senkin patriarkka… kotiin palannut taiteilijamme, aioin sanoa, — — enkö tosiaan aamulla kuullut, kun partaani ajoin, muutamia harvinaisia taiteenesityksiä käytävästä.

"… Tullut tunnetuksi, mutta eipä juuri lihonut ulkomailla… Noo, ja isä on onnellinen…

"Mutta nyt täytyy teidän toistaiseksi jättää kunnianhimo Parisiin ja käydä täällä kesälaitumella — ja levätä oikein perinpohjaisesti", lausui hän ja laski nahkasalkun viereensä pöydälle. Ajan täperyyden vuoksi joi hän kahvinsa ja söi suuruksensa seisaallaan —

"Nyt pääsen hetkeksi antamasta Johnstonille joka kuukausi pankkiosotuksia Parisiin"…

Hän söi ja pakisi ja vilkasi sivumennen salkkuunsa.

"… Varsin hullunkurista, Abraham, teidän isänne ei millään muotoa suostunut ottamaan kreditiosotusta koko vuodeksi, — vaan sen sijaan osti hän mieluummin kaksitoista eri vekseliä… Ensinnä en käsittänyt, — että hän teki sen sen vuoksi, jotta voisi olla varma jotenkin säännöllisestä kirjeiden saannista. Taiteilijat ovat hulivilimiehiä, näettekös… Sitten olen säännöllisesti aina kuukauden viimeisenä postipäivänä viedä tallustanut hänelle vekselin — ja pakisin hetkisen neiti Rönnebergin kanssa, joka aina tiedusteli Gertrudista, ennenkuin hän kirjoitti." — Tirehtori tirkisti rauhallisesti silmäkulmainsa alta.

Gertrud äkkiä säpsähti… Ahaa! — Isäkin oli siis ollut jutussa osallisena ja pitänyt huolta suhteista, — kertonut tanssijaisista ja asettanut hänet otolliseen valaistukseen. — Nyt piti isän edelleen valmistella asiaa.

Tirehtori selaili sivumennen muutamia numerosivuisia asiakirjoja.

"Soo-o, vai olette jo saaneet viekotelluksi hänet linnustamaan, Abraham?" alkoi hän jälleen puhetta jatkaa. "Vai uskaltaa hän uskoa nuoren henkensä aaltojen haltuun…

"Muistutappa minua Klaus, että lähetän sanan pursimies Torgersenille, — purjevenettä pitää ensin tarkastaa, onko se tarpeellisessa kunnossa, — ja voipi hän tulla mukaannekin… Tuommoiset taiteilijat tapaavat olla hajamielisiä, lausui hän hymyillen, kun oli saanut salkun kainaloonsa ja valmistautui lähtemään…

"Kuulehan Jette", tirehtori viittasi rouvansa luokseen, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain painavaa sanottavaa, — "ole hyvä ja tule kanssani ulos, niin saan vähän keskustella kanssasi, ennenkuin lähden".

"Klaus, sinä et saa päästää isää miestä palkkaamaan minun tähteni", puhkesi Gertrud äkkiä. "Minä ennemmin jään kuivalle maalle, täällä on turvallisempi", sanoi hän jotenkin lyhyeen, kun ovi suljettiin.

"Mitä nyt?" — huudahti Abraham, — "ettekö tulekaan mukaan?"

"Semmoinen päähänpisto! — saa sitä huvikseen ajatella", lausui hän vältellen.

"Mikä oikku teihin lensi nyt yht'äkkiä, Gertrud! — Joko minua nyt jälleen jostain rangaistaan?"

"Mieleeni juolahti, että lupasin sunnuntaina käydä Thora Löbergin luona…"

"Verukkeita!" keskeytti Abraham. "Minusta alkaa tuntua siltä että — nousseeko teissä jälleen vanha halu — hm — miten sanoisin, — hauskoihin yllätyksiin"…

Hän sai katseen semmoisen, joka oli tuttu hänelle entisistä ajoista. — "Verukkeita… luuletteko niitä tarvittavan?" vastasi Gertrud verkalleen ja ärsyttävästi.

"Soo soo, — minä todella alan luonnettanne tutkia, neiti! — Se tosiaan näyttää olevan varsin monimutkainen kone… Sisällä syvällä siinä varmaankin jossain piilee pieni pikantti, oikullinen musta tonttu?"

"Niin, paras kai olisi olla kuin silkkilanka, jonka voisi sormensa ympäri kietoa", vastasi impi maireesti.

"Hm, — tavallaan elämäni punainen lanka… Arvattavasti se, johon minut hirtetään", mutisi Abraham itsekseen.

"… Minusta näytään ajattelevan, että olen käyttäytynyt jotenkin narrimaisesti isänmaahan saapuessani… No niin, minä kiitän opetuksesta, neiti Gertrud!"

"Meidän, Klaus, ei siis auta muu kuin tyytyä kohtaloomme! — Lähdemmekö yhdessä?" kysäsi hän ja etsi hattuaan…

VIII.

Teidentarkastaja Finkenhagenilla oli monta sivuasiaa ajettavana ja monta poikkeusta tien varteen tehtävänä, vähän väliä piti viivytellä ja pysähtyä; laiskansekainen raudikko kiipesi vaivalla ylämäet paahtavan paisteen helteessä, juosta hölskytti alamäet, harmaja pölypilvi jalkain välissä. Se pysähtyi itsestään, kun sattui maantiellä joku vastaan tulemaan, se on, jos vastaantulija oli semmoinen, jotta hänen kanssaan ansaitsi ruveta pieneen pakinaan. Raudikolla oli siinä suhteessa vuosien kehittämä tarkka aisti. Ei milloinkaan olisi sen päähän pälkähtänyt ruveta järki mitättömästi varustetun vastaantulijan edessä pysähtymään. Asianomaisella täytyi olla ainakin pytty tai nyytti kädessään. Hyyryttömät merimiehet ja maankuleksijat tunsi se visusti niiksi miehiksi ilman että edes tarvitsi vauhtia hiljentää.

Iäkäs teidentarkastaja, jonka hiukset hohtivat valkealle lakin alta, — näin suvella oli hänellä viheriäinen pyöreä lakki, jossa oli suuri nahkainen litsi, — ja jonka pyöreät karkeat kasvot loistivat hyväntahtoisuudesta, oli kääseissä ikäänkuin kotonaan, niissä purjehti hän melkein alati pitkin maantietä. Maantie oli niin sanoaksemme hänen kulkuväylänsä, jossa hän ajelehti risteilijälaivallaan ja tutki vastaan tulijoita. Piti tietysti kysellä miten talossa elettiin, — aikoivatko aina kaupunkiin asti ja kenen luo siellä, — vetkosti nosti hän lakkiaan ja pyyhki hikeä sinisellä nenäliinalla, jonka hän veti esiin sinisen matkatakkinsa sivutaskusta.

… "Vasikankylkeäkö siinä on? — katsotaanpa — ja marjoja ynnä munia… Mitä maksaa tiu? — Kas kas, taimenia, nepä ovat kauniita… Kuulehan, poikkea Strömmin tehtaalle ja sano rouva Bratille, että minä lähetin sinut, niin pääset niistä.

"Hm, vai asianajajaa, — ikävä se on juttu, Marit, — surko tulee miestäsi. Jos minä satun sielläpäin käymään, niin voisin ehkä yrittää puhua teille kummallekin järkeä, — ymmärrätkös".

"Jumala siunatkoon tarkastajaa, kunpa tulisitte".

"Luulenpa tulevani sille kulmalle niinkuin ensi viikon lopulla".

"Me panisimme matkaan vähän vuohenjuustoa ja voita, ellei tarkastaja pahaksi pane. — Voi jospa niin sopisi että"…

Niin kului matka pientä hölskettä penikulman toisensa perään.

Tältä viralliselta tarkastusmatkaltaan poikkesi hän palatessaan Bratin luo Strömmiin.

"Pyydän kysyä, kuinka rouva jaksaa… Rohkenin neuvoa tänne erään miehen lohenpoikia tuomaan. Toivottavasti on rouva ne saanut. — No, sepä erinomaisen ilahuttavaa… olin jo hiukan tuskissani. Ja tuoreita munia saatte, hyvä rouva, huomenna; uskalsin ostaa niitäkin teidän varaltanne — — minä tiedän, ettei niitä ole niinkään helppo saada tähän aikaan".

"Tulkaa sisään ja käykää istumaan, Finkenhagen, jotta saatte hiukan virvoitusta, seltersiä, maitoa, viiniä, mitä suvaitsette, ja hiukan purtavaa" — huusi tirehtori sisältä.

"Te kuulutte käyneen aina Fossebrossa saakka ja Hejessä".

"Niin, minua ilahuttaa tervehtiä teidän rouva tyttäreltänne ja hra vävyltänne ja pienokaisilta. Siellä ovat kaikki asiat varsin hyvällä ja onnellisella kannalla, Jumalan kiitos… Sen näette varmaankin siitä pienestä kirjeestäkin, jonka annoin rouvallenne."

"Vai niin — no kuuluuko sieltä muuta uutta?"

"Ei muuta kuin että hra Stibolt ansaitsee hyvin rahoja näihin aikoihin; — mutta senpä te, hra tirehtori, tiedätte paremmin kuin minä… he, he, he. Nyt on hän taasen ostanut hra Johnstonille yhden vanhoja Macolmin metsätaloja."

"Niin, Johnston rupeaa oikein tuntuvasti hankkimaan itsellensä tiluksia siellä", naurahti tirehtori. "Rahaa on runsaasti, näetten."

"Hän on todellakin tarkkanäköinen liikemies", sanoi tie-inspehtori ihmetellen, "otti ajoissa haltuunsa ne kaksi kolme ainoata palstaa, jotka soveltuivat kivihiilen varastopaikoiksi ja sai siten koko hiilenkaupan käsiinsä."

"Niin, ja sen hän teki juuri kaupungin vanhojen kauppanerojen nenän alla!"

"Ehkäpä te, hra tirehtori, sentään aavistitte sitä" — lausui tie-inspehtori hiljaa ihmeissään.

"Minäkö? — En totta tosiaankan, — en osannut ajatellakaan siihen suuntaan. — Minä luulin vaan hänen aikovan rakentaa."

"Niin, hra Johnston kyllä tietää, mitä hän tekee; — mutta ette tekään, hra tirehtori, tee mitään umpimähkään — he, he, he —"

"Sikamaisen hyvä onni on hänellä ollut. Ja luoti onnea painaa enemmän kuin kymmenen naulaa ymmärrystä."

"Hm, hm… Se on tavallansa ikävää, kun saa tehtävän, joka ei miellytä. Mutta kuulkaa, hra tirehtori, nyt minulta taasen vaaditaan luettelo matkustajista.

"— — Ja sen minä sanon, että sittenkun tirehtori viime vuonna teki vankat muistutuksensa diligenssiliikettä vastaan — koska se on pienempi, joka tahtoo estää suurempaa — niin ei se asia enää ole minulle niin mieluinen — niin en katso asiaa enää samassa innostuksen valossa — ja —; mutta sitähän täytyy virkansa vuoksi!"

"Vain niin? — Vai on stiftiamtmani yhä pysynyt hulluudessansa — se lienee oikein päähänpistona hänellä!"

"Minun tulee ehkä ilmoittaa teille, hra tirehtori, että kaksi valtuuston jäsentä, jotka viime vuonna vastustivat sitä, ovat nyt tulleet toisiin tuumiin… Gaarder, kämnäri, hm — kun tosi tulee; — mutta minä pyydän, että tämä puhe pysyy meidän kahden keskisenä. Se on luonnollista, että Harrestad asiaa puolustaa, niin kauan kuin te, hra tirehtori, vastustatte. Ja, kun hra Johnstonin arvoinen mies edelleenkin puolustaa tätä diligenssiliikettä, niin se valitettavasti merkitsee paljon — onhan hän mahtimies — niin kokonaan puolueeton ja epäitsekäs."

"Johnston!" Tirehtori hypähti seisoalleen tuolista, "Johnston… No, hänen koukkunsa eivät ole niillä vesillä." Hän istuutui jälleen tyynenä.

"Kyllä minä tiedän, että hän hyvin suosii esitystä ja puolustaakin sitä lämpimästi — niin että hänen äänensä saa varmaan ottaa lukuun, koska hän on valtuuston jäseniä." — —

"Johnston!" — — Tirehtori alkoi astuskella edestakaisin, juuri kuin teidentarkastaja olisi ollut paljasta ilmaa — — "Johnston!"

Hän käveli ruokasalin ovea kohden mutta palasi äkkiä takaisin, juuri kuin avasi sen…

"Se oli hyvin runsaasti arvattu se lasku, jonka te viime vuonna toimititte, Finkenhagen. Asia sai kyllä oikein ruusunhohteen parhaitten toiveitten mukaan…"

"Jette — tai Gertrud", huudahti hän ovesta, "tulkoon teistä toinen teidentarkastajan seuraksi, minulla ei ole aikaa."

Eteisen ikkunasta antoi hän määräyksen, että hevonen oli valjastettava, sillä aikaa kun hän vaihtoi toisen takin päälleen, ja muutaman minutin perästä vyöryivät hänen kääsinsä kaupunkia kohden että jymisi.

… Tämä oli tosiaankin mennyt jotenkin pitkälle! Oliko tarkoituksena tehdä ylläkkö? — No, sen täytyy nousta aikaisemmin kuin sekä amtmani että Gaarder, joka —

Kääsit pysähtyivät Johnstonin puutarhan aidan ulkopuolelle… Hän oli kuin olikin kävelemässä puutarhassa olkihattu päässään…

"Johnston!"

"Mitä? — Hyvää iltaa. Etkö sinä käy sisään, Bratt."

"Minulla ei ole aikaa… Kuules mitä peijakkaita ne nyt kuuluvat puuhaavan sen diligenssin kanssa?"

"Vai niin, — en minä ole siitä kuullut mitään nykyään. Mutta minua ilahuttaisi, jos asia saataisiin vireille jälleen."

"Jaa, sinuun ne kuuluvatkin luottavan valtuustossa. Sitten saamme ajaa kituuttaa diligenssillä, katsos — ja rautatiestä ei ole enää puhettakaan vielä moneen vuoteen."

Johnston pudisti päätään.

"Mutta, hyvä ystävä, vastustatko sinä vielä niin kovasti sitä tuumaa? Minä luulin" —

"No, sen saat tietää, — ja nyt täytyy teidentarkastajan lähteä ajoon laskemaan"…

Johnston seisoi puutarhaveitsi toisessa kädessään ja muutamia leikattuja parsaheiniä toisessa. Hän laski ne maahan ja nojausi aitaa vasten: —

"Niin, kyllä minulle sopii erinomaisesti, että saamme tänne rautatien nyt, kun minä olen saanut metsiä sinne, mistä linja on vedettävä…"

"Katsos sitä" virkkoi tirehtori riemuissaan. "Meidän silmämme rupeavat aukenemaan kohta, kun pääsemme hiukan tuntemaan todellisuutta.

"Tietysti se sopii sinulle erinomaisesti, oikein vallan mainiosti, se on luonnollista. Me nutistamme sen diligenssin ilman muita mutkia. Minä arvaan, että amti on ajatellut laittaa sen sellaiseksi hienoksi uudenaikaiseksi, varustaa tyynyillä, lakeerauksilla ja peililasiakkunoilla, jotta se vastaisi kaikkia uutukaisimpia ajan vaatimuksia… Ja siitä saa stiftin amtmani Olavinristin — ja sillä onkin diligenssi täyttänyt lähimmän tarkotuksensa"… Tirehtori heittäytyi selkäkenoon kääseissään ja oli erinomaisella tuulella.

"Niin — ei — tuota, minä arvelin, että kun minä, jolle olisi niin suuri etu rautatiestä, en katso sen vaikuttavan mitään diligenssiasiaan, niin ehkäpä sinäkin rupeaisit katsomaan asiaa samalta kannalta kuin minä."

"Mitä? — Vai niin, sinä arvelit, että minun pitäisi… E-ei!" — Hän tempasi niin äkkiä ohjista, että hevonen hypähti. — "Ja sinä puolustat siis asiaa valtuustossa?"

"Niin, jos se tulee esille, niin tiedäthän sinä, että minä sen teen."

"Hm"… Hevonen poljeskeli, vaan vankka käsi hillitsi sitä. — "Minä sanon vaan, että sinun rajaton viattomuutesi julkisuutta koskevissa asioissa tuottaa enemmän vahinkoa kuin…

"No, no, älä nyt suutu. Mu-utta, haluan minä nähdä sen päivän, jolloin amtmannisi saapi diligenssin ansioluetteloonsa. Hyvää yötä, Johnston."

Hän laski hevosen menemään. Se juoksi täyttä vauhtia mäen päälle ja kääntyi portista konttoriin.

Puolen tunnin perästä ilmestyi Harrestadin ohut olento hiukan hämillisenä ovelle.

"Te olette, hra tirehtori, lähettänyt minulle sanan. Minä en oikein tiedä, mistä tämä kunnia minulle tulee."

"Elkää kiittäkö, Harrestad, ennenaikaisesti. Istukaa, tehkää hyvin."

Se oli sangen omituinen vastaanotto. Harrestad silmäili ympärilleen ja istahti nahkasohvalle.

"Te olette nyt jo kauvan aikaa ponnistelleet päästäksenne esiin julkisessa elämässä, Harrestad. Mutta ettehän te voi sanoa sen erinomaisesti onnistuneen?"— kääntyi tirehtori hänen puoleensa hiukan leikillisesti.

"E-en — se on teidän ansionne, hra tirehtori!"

"Niin, minä uskon melkein samaa, tiedättekös."

He katsahtivat toisiinsa.

"Tuo ammatti tehdä valituksia konkurssipesissä ja sellaisissa ja puuhata käsityöläisten säästökassaa, johon ette koskaan saa rahoja — ja sitten tämä viimeinen, miksi te sitä kutsuttekaan? Niin, 'merimiesten apurahastoksi hyödyllisten kirjain ostoa varten', johon te itse hankitte kirjat."

Tirehtori nojasi kyynärpäällään pöytään ja heilutteli hiljalleen avainkimppua.

"Ihmiset ymmärtävät sen hyvin, näetten. Ja se teitä pidättää jokaisessa vaalissa — he he — aivan toisin kuin tirehtori, niin uskollisesti ja viisaasti kuin te asettanettekin pyydyksenne."

Harrestadin silmät säihkyivät vihasta. Hän työnnähytti kätensä suoraksi ja oli vähällä raivostua; mutta äänessä ja esiintymistavassa oli jotakin, joka hillitsi.

"Niin, niin, aivan toisin kuin tirehtori. — —

"Mitä te siihen arvelette, Harrestad", lausui hän raskaan vaitiolon perästä, "minä kehotan teitä jättämään kaiken tuon roskan ja lupaisin hankkia teille paikan, joka todella takaisi teille vankan jalansijan yhteiskunnassa. Esimerkiksi sairashuoneen revisorin viran, joka tulee avoimeksi uudelta vuodelta?"

Harrestad äkkiä ponnahti korkealle sohvassa, mutta vaipui sitten jälleen sijalleen verkalleen epäillen.

"Uskallanko kysyä, onko tämä tirehtorin puolelta täyttä totta vai" —

"Tehän olette suora raha-asioissa. Se aina auttaa alkuun… Että minä tällä tavalla voin jättää huomioon ottamatta personalliset tunteeni, sitä kai ette oikein käsitä, Harrestad?"

"E-en, en oikein — en tällä haavaa. Mutta, — tässä ehkä piilee jotain takana, joka… Ja kun se voi tapahtua vapaasti ja ilman sitoumusta minun puoleltani, niin —. Ei pidä tilaisuutta halveksia, — tämä on korkeamman johdon sormenosotus"…

"Pu-uh!" puhkui tirehtori…

"Noo, te ehkä tiedätte, että kaupunkiin puuhataan diligenssiliikettä?"

Harrestad vilkasi äkkiä tirehtoriin mieltään teroittaen. Hän väänsi epätietoisena niskaansa, ja sitte katsoi laattiaan niin että runoilija-otsa tuli näkyviin.

"Tarkoittaako hra tirehtori, että —?"

"Niin niin, sitähän minä"… Tirehtori siveli ivallisesti leukaansa, ja Harrestad tunsi hänen elävän silmänsä ikäänkuin paahtavan päälleen, tutkiaksensa mitä hänessä liikkui.

"Minun täytyy suoraan sanoen tunnustaa, että tirehtorin ennen esiintuoma syy, jotta diligenssi estää rautatien, vieläkin minusta pitää järkähtämättä paikkansa. Tämä on samalla niin yksinkertainen ja selvä asia, — tirehtori on osannut tässä oikeaan kohtaan, niinkuin kaikessa muussakin."

"Niin niin, aivan niin… Juuri sitä minä tahdoin teiltä kuulla, Harrestad. On varmaan se paikkansa pitävä syy."

"Aivan järkähtämätön, hra tirehtori! — Ja minua ilahuttaa sanomattomasti, että minä tällä kertaa — tässä tilaisuudessa — puhtaalla omallatunnolla voin asettua tirehtorin puolelle. Rautatien pelastaminen on todella asia, jonka pitäisi koota kaikki puolueet tässä kaupungissa; — ja että tirehtori nyt niinkuin tavallisesti" —

"Hyvä, hyvä", keskeytti tirehtori malttamattomana. "Hevoseni seisoo ulkona valjaissa, niin että antanettehan anteeksi — — Minua ilahuttaa, että olemme selvillä… Hyvästi, hyvästi — —

"Se liitto ei juuri ollut hienoimpia!" mutisi hän itsekseen kääseihin istuessaan.

Hän käski hevosta, ja ravissa alkoi lyhetä kotomatka.

Vihannalle portille, joka vei Tröanin puutarhaan ja kirjapainoon, seisahutti hän hetkeksi ja kuulusteli… "Vai niin? — eikö ole kotona? — Olkaa hyvä ja käskekää Tröania poikkeamaan huomenna konttoriini — ennen kymmentä"…

Kotopihassa viskasi hän ohjakset pojalle ja astui arkihuoneesen. Siellä odotti Abraham, vaikka kello jo oli kuusi, valmiina hänen muotokuvaansa jatkamaan.

Tirehtori lyhyesti ja mitään virkkamatta asettui siihen asentoon, jota hän nyt oli pitänyt kahtena tiistaina ja perjantaina. Rehellisesti yritti saada kasvonsa niin otollisiksi muotokuvaukselle kuin suinkin, ja Abraham näki epätoivokseen ihmeellisen imelänsekaisen naaman — sileän ja ilmeettömän, semmoisen, johon turvautaan seurasalissa.

Abraham teki valmistuksensa tähtäillen ja vihellellen ja lauloi pätkän "Vendlasta ja Pekasta", saadakseen vähän eloa ilmaukseen.

"Oi hempeä ja ihanainen kulta Sa Vendla armas, sydämen veit multa" —

Se ei herättänyt tavallista mieltymystä, ja sen vuoksi puhkesi hän laulamaan:

"Vaan taskusta, oi, kukkaro, Oi, oi, oi oi, ohho ohho, — On poissa koko lompakko" —

Hän yritti jotain muuta: —

"Oletteko tirehtori huomannut, kuinka eri tavalla ihmiset ottavat taskustaan lompakkonsa? — siinä voipi olla kokonainen luonteenkuvaus."

"Kaiketi sen mukaan, kuinka lihava kukkaro kullakin sattuu olemaan."

"Isä esimerkiksi kaivelee rahoja joka taskusta, sillä harvoin niitä sattuu olemaan itse kukkarossa."

Tirehtori iski silmää vähän hyväntahtoisempana; mutta ei tämäkään ala näyttänyt häntä oikein huvittavan.

"Gertrud, Gertrud", huusi Abraham sivuhuoneesen, "tulkaapa tänne isäänne vähän suututtamaan. — Strömmin tehtaan tirehtori katoo katoamistaan. Luonnettahan me tahtoisimme esille saada."

Gertrud hyvästi kuuli, mitä piili leikillisyyden alla: hän oli melkein epätoivossa kuvan luonnistumisesta.

Abraham ei muuta kuin ilmassa hapuili pensselillään ja tuijotti tirehtoria kasvoihin.

"Mikä hätänä? Istunhan minä aivan oikein." Tirehtori iski varmalla liikkeellä kätensä tuolin sivustaan.

"Leuassa on tänään jotain aivan toisenlaista."

"Soo — sen muutoin luulin istuvan tarpeeksi lujassa paikallaan" —

"Se olisi nyt varsin erinomainen, jos olisitte partaanne ajamassa."

"Vai sillä tavalla!" Tirehtoriin meni tämä vitsi jotakuinkin…