Produced by Tapio Riikonen

PERHE GILJELLÄ

Kuvaus neljänneltä vuosikymmeneltä

Kirj.

JONAS LIE

Werner Söderström, Porvoo, 1885.
Oulun Uudessa Kirjapainossa.

I.

Oli kirkas, kylmä iltapäivä ylhäällä vuoristossa. Ilma oli pakkasesta sinervä, vaan paikottain se hienosti rusotti yläpuolella suippusia huippuja, rotkoja ja kukkuloita, jotka kuni jakso jättiläiskinoksia harju harjun vieressä haamottivat taivaan rannalla korkeutta kohti. Alapuolella vuorenseinät ja kaltevat mäet sulkivat kylän valkoiseen kehään, yhä ahtaampaan ja ahtaampaan, yhä pienempään ja pienempään.

Lumi oli tullut myöhään sinä vuonna, mutta nyt, joulukuun saapuessa, oli sitä sen sijaan niin paksulta hongilla ja kuusilla, että alas se taivutti niin hyvin havut kuin oksat. Koivikot seisoivat lumessa vyötärykseen asti; kylän pienet liuskakivikattoiset talonryhmät makasivat puoleksi haudattuina ja kantoivat raskasta lumikerrosta katoillaan. Syvään muokatut kujat johtivat korkeiden lumiäyrästen välitse pihoihin, ja siellä täällä pistivät näkyviin muutamat aidanseipäät tai portinpielukset, ikäänkuin hukkuneitten veneitten mastot.

Lumirekeä oli hiljattain ajettu postitiellä, ja komppaniapäällikön katolla luotiin suuria lumikasoja ja jäitä alas sen huippuiselta tiilikatolta, jonka räystäiden yli ne vaarallisen näköisinä riippuilivat.

Päällikön talo oli muuten huomattavampia kylässä. Se oli maalaamaton ja säännönmukaisesti rakennettu, niinkuin enimmät sitä laatua taloja olivat vielä miehen-ikä takaperin.

Lumella peittyneen puutarhan-aidan yläpuolella näkyi hangella kelkan-jälkiä ja suksenlatuja melkein ikkunan tasalle asti, ja siinä tuprutteli pohjaistuuli hienoa lunta auringonpaisteessa.

Tuo sama kylmä, ilkeä pohjaisvihuri se oli, joka jok'ikinen kerta, kun porstuan ovi avattiin, saattoi kyökin ovenkin aukenemaan, ja jos ei sitä heti suljettu, kävi samalla tavalla jollekin ovelle yläkerrassa — ja silloin kapteeni punaisena ja kiivaana syöksemään konttoristaan alas ja kuulustelemaan ja pitämään käräjiä koko talossa siitä, kuka ovesta tuli ensiksi ja kuka viimeksi. Hän ei milloinkaan voinut käsittää, miks'eivät he saattaneet pitää ovea kiini, vaikka asia kuitenkin oli selvimpiä maailmassa, — että lukko oli vanha ja rappeutunut, ja että kapteeni ei malttanut uutta teettää.

Alhaalla kamarissa istui kapteenin rouva tuolilla sohvan ja uunin välissä neulomassa, vanha, ruskea arkihame yllään. Korkea ja jäykkä vartalo hänellä oli, kasvot olivat syväpiirteiset ja laihat, kuivettuneet; erittäin huolellisesti näytti hänen katseensa tässä hetkessä, sillä se oli kiintynyt mutkikkaasen stuudioon — mahdollisuuteen saada asetetuksi uutta, kestävää paikkaa Jörgenin housunjäännöksiin; ne olivatkin aina hajallaan, melkein toivottomuuteen asti!

Hän oli anastanut aikaa itselleen ainoastaan siksi hetkeksi, kun Jäger oli konttorissaan ja lapset kävivät alhaalla postipaikalla; sillä talossa hän astuskeli päivät pitkät kuin hevonen savimyllyllä.

Se perlemolla ja useilla kalliilla puulajeilla koristettu mahogninen neulontapöytä, joka oli avattuna hänen edessään, mahtoi olla joku perheen perintökaluja; se muistutti vanhan-aikuisena ja viertyneenä vähä hänestä itsestään eikä ainakaan sopinut yhteen sen korkeaselkäisen nahkanojatuolin kanssa, jossa hän istui, enempää kuin pitkän, vihreällä saralla päällystetyn sohvankaan kanssa, joka seisoi kuin yksinäinen, autio maa ja ikäänkuin ikävöiden katseli ruskeaa kapeaa pöytää, joka oli yhtä yksinäisenä ja hylättynä ja seisoi siivet lerpallaan molempain ikkunain välissä.

Se ruskea kirstu, joka peräseinällä seisoskeli neljällä suoralla jalallaan, ja jolle oli ladottu riitta paperia, kirjoja, lakkia ja ylinnä kiikari, oli vanha piano; tämän rouva suurella vaivalla oli saanut kuletetuksi vuoristoon kotinsa jäännöksistä, ja sillä luultavasti oli lasten kanssa harjoitellut samoja kappaleita, jotka itse oli oppinut.

Tässä suuressa arkihuoneessa oli ainoastaan paljaat hirsiseinät ja maalaamaton hiekoitettu lattia; ikkunat olivat pienet ja niiden edessä riippuivat lyhyet, keskestä ylös kiinnitetyt uutimet; huonekaluja oli ylen harvassa, oli varmaankin puoli peninkulmaa tuolista tuoliin. Yleensä oli sisustus maalaisten tapaan, — siihen laihin, kuin virkamiehille vuoristossa oli mahdollista vielä neljännellä kymmenluvulla. Keskellä sisäseinää, suuren valkoisen palomuurin edessä, rehenteli eräs noita vanhan-aikuisia uunia, Näs'in rautatehtaan leima otsassa, ja sepä vasta nakerteli halkoja oikein jättiläisen tavalla. Lämmitystä tarvittiinkin paljo tähän huoneesen, ja eihän päällikön metsistä puita puuttunut.

Rouva oli vihdoinkin hylännyt kaikki hienommat keinot asettamalla mahtavan, kaikkea peittävän paikan housuihin ja neuloi nyt ahkerasti. Ilta-aurinko lähetti viimeisiä vaaleita säteitään ikkunanpielelle, ja oli niin hiljaista, että hänen liikkeensä neuloessa melkein kuuluivat, ja lankarullasta, joka lattiaan putosi, kuului ikäänkuin kaiku.

Äkisti kavahti hän suoraksi kuin sotilas komentosanan kuultuaan ja tuli tarkkaavaksi. Hän kuuli miehensä kiivaan ja raskaan astunnan ylhäältä portailta.

Olikohan porstuan ovi jälleen auki?

Kapteeni Jäger, punanen, pyöreä ja lihava mies, puettuna kuluneesen univormuun, astui läähöttäen sisälle, märkä hanhensulka vielä suussa; hän meni suorastaan ikkunan luo.

Rouva neuloi vaan nopeammin, hän tahtoi käyttää aikaa ja samalla viisaasti varustautua sitä vastaan, mikä tuleva oli.

Kapteeni hengitti jäätyneelle ikkunaruudulle, suurentaakseen sen läpinäkyvää osaa.

"Saatpa nähdä, että jotain tulee postista! Lapset juoksevat aivan kilvassa tuolla tiellä, — Jörgen yksin jää jälkeen kelkkoinensa."

Neula poukkoili yhä kiireemmin.

"Katsopas vaan, miten he juoksevat! … Thinka ja Thea. — Mutta Inger-Johanna! tule tänne, Äiti! ja katso miten hän juosta tepsuttaa… Eikö se ole kuin tanssia? Hän tahtoo nyt olla ensimäinen, joka ehtisi sisälle, ja hän tuleekin ensiksi, sen lupaan sulle! Se ei ole valhetta, kun sanon sinulle, että se tytön tepsikäs on kaunis, Äiti! — sen huomaavat kaikki… He-hei, tule vaan katsomaan, miten hän ponnistelee Thinkan edelle… No, tule nyt siitä, Äiti!"

Mutta "Äiti" ei hievahtanut paikaltaan. Neula poukkoili oikein suonenvedontapaisella vauhdilla. Kapteenin rouva neuloi kilpaa tapahtuman kanssa; oli kuitenkin hiukkasen toivoa saada viimeinen osa tilkusta neulotuksi ennenkuin he tulisivat, ja hetikohta katosi aurinkokin vuoren taakse; lyhyt oli se päivä, joka heille vuoristossa suotiin! Ulkoportaita juostiin ylös parilla kolmella hyppäyksellä ja ovi lensi auki.

Aivan oikein — Inger-Johanna! Hän syöksi sisään, nuttu auki ja lumessa. Hatunnauhan oli hän auaissut jo portaissa, niin että tuuhea, musta tukka lensi hiuskin haiskin lämpimille kasvoille. Kukkaiset villalapasensa heitti hän läähöttäen tuolille nurkkaan. Hän seisoi hetkisen ennenkuin taisi saada sanaakaan suustaan, pyyhki hiukset hatun alle ja huudahti:

"Asemalla on kirje, jossa pyydetään hevosia kapteeni Rönnov'ille ja luutnantti Meinille! Siinä kirjoitetaan, että hevosen tulee olla heitä vastassa täällä meillä kello kuusi huomen aamulla. He tulevat tänne!"

"Rönnov … Äiti!" mölisi kapteeni hämmästyneenä; Rönnov oli hänen nuoruuden tovereitansa.

Nyt syöksivät myöskin toiset sisään.

Rouvan laihat, syväpiirteiset kasvot, joilla hiukset kiiltävinä, mustina laineina otsalle valuivat, saivat huolellisen, levottoman näön… Pitikö nyt ryhtyä vasikanpaistiin, joka oli säästetty rovastia varten, vai kelpaisiko porsas? — Jälkimäinen oli ostettu Pohjois-kylästä ja oli hirveästi laiha!…

"Vai niin, vai niin, — saatpa nähdä, että he tahtovat häntä Tukholmaan!" puhui kapteeni tuumaavaisena naputellen ikkunanpieltä, — "ehkä ajutantiksi… Ei, sitä miestä ei jätetä läntispuolelle, ei jätetä…

"Tiedätkös, sitä olen tuumannut aina siitä asti, jolloin prinssi niin lyöttäysi häneen siellä maatilalla… Minä sanoinkin sen hänelle: 'nuo sinun seikkailusi, Rönnov, ne sinulle vielä onnea tuottavat; — mutta varo kenraalia, hän tuntee Ullan!'"

"Mitä vielä, se asia haihtuu kuin tuhka tuuleen", sanoi hän. "Ja siltähän näyttää … nuorimpana kapteenina!"

"Prinssi!"… Rouva oli töin tuskin saanut housut valmiiksi ja nousi äkkiä istuviltaan. Hänen maksanruskeat, hieman vääränenäiset, laihat kasvonsa näyttivät päättömiltä, — hän ymmärsi, että vasikanpaisti oli tällä kertaa laitettava.

"Inger-Johanna! katso että isä ottaa pyhätakin päälleen", virkkoi hän kiireesti ja pujahti kyökkiin. —

— Ison tuvan uuni oli pian täyteen ladottuna ja hehkuvan kuumana. Sitä ei ollut käytetty sen jälkeen, kun sitä keväällä puhdistettiin ja voideltiin, ja nyt se niin kärysi, että täytyi avata ovet ja ikkunat, jos kohta ulkona olikin seitsemäntoista asteen pakkanen.

"Iso-Olarengillä" oli paljo vaivaa kantaa monta erityistä pnusylystä kyökkiin ja sen jälkeen portailla puhdistaa kapteenin pölyistä univormua lumisella harjalla; — ei saanut näyttää siltä kuin kapteeni olisi varta vasten laitellut itseään.

Vierashuone laitettiin järjestykseen ja tehtiin sijat; uuniin pantiin valkea, niin että siinä paukkui ja räiskyi, ja kärpäsetkin äkkiä heräsivät ja alkoivat surista katossa. Jörgenin tukkaa silitettiin veteen kastetulla kammalla ja pienet tytöt saivat muuttaa esiliinoja voidakseen tulla alas vieraita tervehtimään.

Sekä ylä- että alakerrasta tähystettiin ulos niin kauan kuin hämärältä saatettiin, sill'aikaa kuin Iso-Ola tupsulakissaan pihalla loi tietä portilta portaiden kohdalle.

Ja nyt, kun oli pimeä, kuuntelivat lapset sykkivin sydämin jokaista vähintäkin ääntä, mikä tieltä päin tuli. Kaikki heidän ajatuksensa hehkuivat halusta tuntea tuota vierasta, kaukaista maailmaa, josta niin harvoin joku heidän luonaan kävi, vaan josta he kuulivat niin paljo, mikä kajahteli suurenmoiselta ja seikkailuntapaiselta.

Tuolla kuuluu kulkuset!

Vaan ei, Thinka aivan erehtyi!…

Se luultiin jo varmaksi, kun Inger-Johanna, joka seisoi pimeässä raollaan olevan ikkunan luona, virkkoi:

"Mutta tuolla he tulevatkin!"

Aivan oikein! He saattoivat kuulla aisakellon kilahdusta vähä väliin, aina sen mukaan kuinka hevonenkin rekeä tempoeli, ponnistellessaan umpitietä Giljen mäillä.

Porstuan ovi avattiin, ja Ison-Olan käskettiin seisoa portailla tallilyhty kädessä, valmiina ottamaan heitä vastaan.

Hiukkasen odotusta vielä, ja aisakello helisi selvästi aivan likeltä, puuliiterin takaa … nyt he jo kuulivat pakkasen valittavan anturan alla.

Kapteeni asetti kynttilän porstuaan, jonka lattialle oli ripoiteltu katajia, sillä se oli vasta pesty ja märkä. Hän meni ulos portaille, sill'aikaa kun lapset kurkistelivat kyökin ovesta pää toisen vieressä ja estivät Vahtia, joka heidän takanaan murisi ja vinkui, ryntäämästä pihalle haukkumaan.

"Hyvää iltaa, Rönnov!… Hyvää iltaa, herra luutnantti! — Tervetultuanne Giljelle!" raikkui kapteenin voimallinen, riemastunut ääni, kun reki tulla sutkahutti pihaan portaitten eteen. "Olette ajaneet kelpo kyytiä, näen minä!"

"Pakkanen on, Peter.. Kirottu pakkanen!" kuului nyt se pitkä turkkiniekka sanovan, joka ohjakset heitti kädestään ja jotenkin kankeana nousi reestä, hevosen hikisenä pudistellen, niin että kello helisi aisassa. "Luulenpa, että olemme läpijäätyneet. Ja tuo hiiri, joka meillä oli hevosena, ei tahtonut juostakaan… Koira se taisikin olla, jonka he panivat kaivamaan meille tietä kinosten läpi! — Terveeksi, Peter! Hyvä on päästä taloosi… Mitä kuuluu?" puhui hän ylhäällä portailla, pudistaen kapteenin kättä.

"Ota sisälle pullokotelo, luutnantti!"

Molempain herrain riisuessa turkit ja päällyssaappaat yltään ja Ison-Olan kantaessa matkakapineet vierashuoneesen, levisi salista n.k. kuningassuitsutuksesta suloinen tuoksu, joka heti herätti kapteeni Rönnov'in ritarillisia taipumuksia, saattaen häntä muistamaan talon emäntää, jota hän jälleennäkemisen ilossa entisen kumppaninsa tähden oli ollut unohtamaisillaan. Hänen kookas, mahtava olentonsa pysähtyi ovessa ja hän korjasi kaulanauhaansa:

"Olenko sen näköinen, Peter, että voin esiintyä rouvasi nähtäväksi?"
Hän pyyhkäsi kädellään mustaa, kiharaa tukkaansa.

"Tietysti, tietysti, kylliksi kaunis… Penteleen pulskea mies! —
Astukaa sisään, herrani!"

"Kapteeni Rönnov ja luutnantti Mein, Äiti!" esitteli kapteeni, avatessaan ovea.

Rouva kohosi tuolilta pöydän ääressä, jossa hän nyt istui kutoen hienon valkoista sukkaa. Hän tervehti niin ystävällisesti kuin jäykkä olentonsa salli kapteeni Rönnovia sekä hieman katseillaan tutkistellen nuorta luutnanttia.

Lääninkuvernöörin sisar se oli, jota kapteeni Rönnov nain huoli kumarrella … vanhaa suurta sukua!

Rouva katosi, hetken kuluttua, talouden toimiin "toimittamaan jotain illalliseksi."

Kapteeni Rönnov hieroili pakkasessa jähmettyneitä käsiään, pyörähteli kerran kaksi ympäri yhdellä jalalla, asettui sitten selkä muuria vastaan:

"Tiedä se, me olemme läpijäätyneitä, Peter … mutta — oo luutnantti! hae sisään pullokotelo!"

Kun luutnantti Mein palasi, otti Rönnov häneltä erään komealla etiketillä varustetun pullon ja heilutti sitä kapteenia kohden:

"Näetkö tuota, Peter Jäger! Katso sitä tarkoin, ja anna kumppanin
hyvyyden liikuttaa mieltäsi… Parasta aarakkia Atschinasta Etu-,
Taka-, Länsi- … tai Itäintiasta! Minä lahjoitan sen täten sinulle.
Sulattakoon se sydämesi, Peter Jäger!"

"Kuumaa vettä ja sokeria, Äiti!" huusi kapteeni kyökkiin, "niin saamme pian nähdä oletko sinä vaan tahtonut vetää nokasta meitä yksinkertaisia maalaisia juttuinesi! Ja sitte korttipöytä esiin siksi kun saamme illallista!

"Prr … rr … potz blitz! mitä ainetta sinulla on tupakkalaatikossasi, Jäger?" kysäsi Rönnov, joka pani piippuunsa salin toisessa päässä. "Nuuskaa luullakseni! Haista, luutnantti! — se mahtanee olla jotain saksankatajaa lastenkamarista!"

"Tidemanin kolmeakruunua, ukkoseni! Me täällä vuoristossa emme kärsi teidän lehtitupakkaanne ja Virgiiniaanne", kuului Jäger sanovan, joka avasi ja järjesteli pelipöytää. "Ota tinakannen alta, sieltä löydät leikattua lehtitupakkaa, Bremeninlehtiä, niin mustia ja öljysiä, jonlaisina sinä niistä pidät. Täällä on pukki ainoa, jolle me senlaatuista voimme tarita, — ja sitte ne, jotka tulevat vuoren juurelta; siellä tarvitaan väkevää tupakkaa, jolla voi kuivata itsensä sateitten jälkeen."

Ovi aukeni, ja talon pikkutytöt sekä heidän pieni veljensä astuivat sisään kantaen taritinta lasineen ja höyryävää vesikannua, jonka työn he näkyivät jakaneen keskenään samanlaisten sääntöjen mukaan, kuin juhlakulun osan-ottajat herttua Marlboroughin ruumissaatossa, jossa, kuten tunnettu, neljäs ei kantanut niin mitään.

Pitkä, vaaleaverinen Kathinka astui etunenässä ja kantoi taritinta ja laseja helisivine lusikkoineen. Hän harjoitti taidetepposta niiata ja tervehtiä samalla kuin kantoi taritinta, ja lensi tulipunaiseksi, kun yritti käydä hullusti ja luutnantin täytyi kiiruhtaa avuksi.

Tämän huomio kiintyi heti lähinnä vanhimpaan tytöistä, jolla oli niin tumma katse ja niin pitkät silmäripset; hän kantoi lautasella vesikannua ja ihan kantapäillä seurasi häntä nuorin tyttö, Thea, kantaen sokerirasiaa.

"No mutta, rakas Peter Jäger!" virkahti Rönnov, hämmästyksellä katsellen ystävänsä lähes täysikasvaneita tyttäriä, "milloin olet tullut kaikkien näiden omistajaksi? Kirjoitit kerran muutamista pikkutytöistä … ja poikasesta, joka oli kastettava."

Samassa astuskeli Jörgen varsin reippaasti poikki lattian ja kumarsi parhaimman taitonsa mukaan, pyyhkäisten karheaa, keltaista tukkaansa, ikäänkuin lakkia pois silmiltään.

"Mikä on nimesi?"

"Jörgen Winnecken von Zittow Jäger."

"Se oli vaikeaa! Sinä olet kaiketi aika vuorelaisveitikka, vai mitä?
Saas nähdä, voitko kohota niin korkealle kuin nimesi!"

"En, mutta niin korkealle kuin minun haluni," vastasi Jörgen; hän astui muutaman askeleen lattialla ja teki sukkelan pyöräyksen.

"Reipas miehen alku, tuo Jörgen!" — ja siten oli Jörgen esitellyt itsensä, hän astui syrjään, pois huomattavista. Vaan herrojen sekoitellessa aarakkipunssiansa pöydän ympärillä, tarkasteli Jörgen koko ajan luutnanttia. Nuo mustat, huulien yläpuolella tasaiseksi leikatut viikset näyttivät hänestä ikäänkuin kuolaimilta, joita vielä ei ollut saatu tarpeeksi suuhun sisälle.

"Oo, kuulepas tyttöni!" sanoi Rönnov kääntyen yhteen tytöistä, joka seisoi häntä likinnä, hänen sekoitellessa sokeria höyryävään lasiin, "mikä on sinun nimesi?"…

"Inger-Johanna!"

"No, kuuleppas sinä" … hän puhui katsahtamatta juuri muuta kuin tytön käsivartta, josta hän pyyntöään tehdessä piti kiini. "No, kuule, pieni Inger-Johanna! Rintataskussa minun turkissani tuolla porstuassa on kaksi sitruunaa, — luultavasti niitä ei kasva täällä vuoristossa, Peter! — kaksi sitruunaa"…

"Ei, ei! Suvaitkaa minun mennä!" ja luutnantti lensi kohteliaasti porstuaan.

Kapteeni Rönnov katsoi hämmästyneenä ylös. Tuo musta, laiha tyttö seisoi aivan pieneksi tulleessa hameessaan hänen vieressään kynttilän valossa, ja hänen mustat, pitkät palmikkonsa, jotka tätä tilaisuutta varten olivat lujasti ja kankeaksi letitetyt, riippuivat paksuina alas. Kaula pisti hienomuotoisena ja häikäisevän valkeana esiin matalaksi leikatusta sinisestä arkipuvusta ja pää oli ylpeästi pystyssä, hieman kenossa kuin joutsenen.

Kapteeni tuossa paikassa ymmärsi, miksi luutnantti oli niin vikkelä.

"Tuhat tulimmaista, Peter!" virkkoi hän.

"Kuulitko sitä, Äiti!" röhki kapteeni mielihyvällä.

"Täällä talonpoikain keskellä eivät lapset valitettavasti sievempiä tapoja opi kuin niitä, joita näkevät piioilla!" rouva huokasi… "Elä seiso kumarassa, Thinka, — seiso suorana!"

Thinka ojensi pitkää, äkkiä kasvanutta vartaloaan ja koetteli hymyillä. Hänellä oli eräs vaikea tehtävä: — salata laastaria leuan toisella puolen, sillä hän oli toissapäivänä pudonnut kyökin kellarinluukusta alas.

Pian istuivat nämät kolme herraa mukavasti korttiensa ääressä polttaen kukin piippuansa ja kullakin oli edessään lämmintä aarakkipunssia lasillinen. Kaksi kotona tehtyä talikynttilää seisoi korkeissa messinkijaloissa pelipöydällä ja kaksi samanlaista kahvipöydällä; ne valaisivat juuri niin paljo, että saattoi nähdä almanakan, joka riippui purjelangassa naulasta peilin alasyrjässä, sekä rouvan korkeasta vartalosta ja kasvoista osan, kun hän istui raitasessa nutussaan kutomassa sukkaa.

"Kolme tikkiä, niin totta kuin tässä istun… Kolme tikkiä! — ja noilla korteilla!" virkkoi kapteeni Rönnov, kiivaasti pelaten.

"Kiitos … kii — kiitos!" sanoi hän samassa kääntyen Inger-Johannaan, joka toi hänelle sytytetyn sikarin hänen sammuneen piippunsa sijaan. "Kii-kiitos!" sanoi hän ja veteli savua, vaan kiinnittäen tutkistelevan silmäilynsä jälleen tyttöön. Tämän kasvonjuonteet olivat niin eloisat; nuo suuret, mustat silmät liikkuivat edestakaisin silmäripsien alla, kuni tummat pisarat, hänen siinä seisoessaan kortteja seuraamassa.

"Mikä olikaan taas nimesi? kysyi kapteeni hajamielisenä.

"Inger-Johanna!" toisti tyttö hieman veitikkamaisesti, vaan ei katsonut häneen.

"Tosiaan, tosiaan!"

"Vai niin, minunko on vuoroni!… Teidän tyttärenne tekee minut pyöräpäiseksi, rouva! Minua haluttaa ottaa hänet mukaani Kristiaaniaan kuvernöörin rouvan luo ja näytellä häntä siellä. Meitä tulisi ääretöin onni seuraamaan, siitä olen varma.

"… No, vihdoinkin, oikein osattu! — Lyö ulos!"

Käsi isänsä tuolinselkäladalla tuijotteli Inger-Johanna lakkaamatta kortteihin; mutta hänen kasvoillaan oli tavallista heleämpi puna.

Rönnovin katse mittaili häntä sivultapäin.

"Jumalallinen näky… Jumalallinen näky!" puhkesi kapteeni jälleen sanoiksi ja löi yhteen ne kortit, jotka hän vasta oli järjestänyt, viskaten ne pöytään.

"Tarkoitan tietysti sitä kuinka luutnantti pataknihtiään kohtelee…
Ymmärrättehän, rouva!" nyykäytti hän päätään ja silmää rouvalle iskien.

"Tuhattulimmaista, Peter. Sepä oli oiva kortti lopettamaan!"

"Tässä saat nähdä, mitä minä tarkoitan," jatkoi hän…

"Valtti, valtti, valtti, valtti!"

Hän löi kiivaasti neljä ristiä peräkkäin pöydälle odottamatta, että lyötäisiin päälle.

Rouvan kasvot olivat aivan yksitotiset, jos kohta hän kuulikin sisimmät ajatuksensa niin vapaasti toistettavan; hän sanoi jotenkin välinpitämättömästi:

"On jo aika teidän sanoa hyvää yötä, lapset. Maatapanon-aika on jo ohitsekin. Sanokaa sievästi hyvää yötä herroille!"

Tämä käsky lensi kuni pilvi heidän kasvojensa yli; mutta muuta neuvoa ei tietysti ollut, kuin kiltisti totella, ja he kävelivät ympäri pöydän, niiasivat ja ottivat kapteenia ja luutnanttia kädestä.

Viimeinen, jonka Jörgen huomasi, oli luutnantti joka kääntyi, kurotti kaulansa ja aukoi suutansa aivan kuin "Pikku musta", kun he menivät pois tallista.

Rouva ojensi itsensä suoraksi kutimensa ääressä.

"Te ennen aikaan joskus kävitte kuvernööri veljeni luona, kapteeni Rönnov!" ryhtyi rouva puheesen. "Ne ovat lapsettomia ihmisiä, voivat olla vieraanvaraisia. Te luultavasti käytte vielä heidän luonansa, vai miten?"

"Josko käyn, rouva? Sen laiminlyöminen olisi rikosta! — Kaiketi olette aikoneet lähettää jonkun tyttäristänne sinne? Kuvernöörin rouva on niitä ihmisiä, joilla on taito johtaa nuorta neitoa maailmaan, ja teidän Inger-Johannanne!"…

Rouva vastasi hitaasti ja painolla; tahtomattansakin kuului hiukkasen katkeruutta hänen puheestaan.

"Se olisi liian odottamatoin onni; — vaan suurempi kuin mitä me kaukaiset maalaiset voisimme odottaa korkealta, ylhäiseltä kälyltämme. Pienet olot muodostavat pieniä ihmisiä, suuremmat muodostaisivat heitä toisin… Veljeni on tehnyt hänet onnelliseksi vaimoksi!"

"Kuulkaapa! tahdotteko, että vanha ystävänne vähä puhun pienen, viehättävän Inkerin puolesta?" virkkoi kapteeni Rönnov.

"Arvatakseni äiti tulee sinua kiittämään! Eikö niin, Gitta? — niin on sinulla naula, johon ripustaa edes yksi heistä… Muuten ei Inger-Johanna lienekään kumpaseltakaan meistä kauneuttaan perinyt. Äiti!" mutisi kapteeni, koettaen karttaa rouvansa ynseää katsetta; "mutta hyvää rotua hän on sekä isän että äidin puolelta. Hänen ison-äitinsä äidin naitti Tanskan kuningatar Norjaan, koska hän oli liian kaunis hänen hovissaan… Se oli sinun iso-äitisi — neiti von…"

"Mutta, hyvä Jäger!" rukoili rouva.

"Mitä vielä, Äiti! monen talven lumi on niille asioille satanut!"

Kun peli jälleen oli käynnissä, meni rouva kutimineen pöydän ääreen, niisti ensin toisen kynttilöistä, sitte toisen, kumartui miehensä puoleen ja kuiskasi jotain.

Kapteeni katsoi ylös jotenkin hämmästyneenä.

"Tietysti, Äiti! Tietysti! — — — Minun kameelini sinun dromedaaristasi, sanoi Per Vagensten, kun hän vaihtoi vanhan koninsa toisen miehen puhdasrotuiseen hevoseen… Jos sinä tuot aarakkisi Hollandista ja Taka-indiasta, niin esitän minä sen sijaan viiniä suorastaan Ranskasta, — puhdasta Bordeaux-viiniä, jota on laskettu suorastaan tynnyristä! Niitä pulloja oli täsmälleen kaksi tusinaa, joita kuvernööri meille lähetti sinä syksynä, jolloin Jörgen kastettiin…

"Kaksi ylimäistä vasemmalla puolella, Äiti! parasta lienee, että otat Maritin mukaasi sekä lyhdyn … sitte voit kertoa, Rönnov, kuvernöörin rouvalle, että joimme hänen maljansa täällä ylhäällä lumikinosten välissä."

"Niin, hän on hyvin myötätuntoinen senlaiselle, Peter!"

— Rouva palasi saliin hetken kuluttua ja kantoi käsivarrellaan paksua, kahdeksanniitistä pöytäliinaa. Häntä seurasi palvelustyttö, jonka piti auttaa rouvaa nostamaan ruokapöytää seinältä keskelle lattiaa.

Tätä piti katettaman ja pelipöytä oli siirrettävä porstuan kautta isoon edustupaan, joka jo oli ehtinyt lämmitä…

"Etkö voi odottaa, äiti, siksi kun tämä peli loppuu?"

Äiti ei vastannut; vaan jokainen tunsi rasitusta hänen vaitiolostaan.
Tämä koski hänen kunniaansa, vasikanpaistia.

Ja he pelasivat vaieten eteenpäin, ikäänkuin rajulla höyryvoimalla.

Vihdoinkin virkkoi kapteeni, kun äiti yhä seisoi liikkumatta pöytäliina kädessä keskellä lattiaa:

"No, no, täytyyhän meidän tästä sitten siirtyä, Rönnov!" — — —

Makuukamarissa yläkerrassa pamppaili monta kiihkeätä sydäntä.

Jörgenin nukuttua, mielessään kuva luutnantista, joka aukasi suutaan ikäänkuin Pikku-Musta, kun se tuli ulos tallin ovesta, ja kun Torbjörg oli sammuttanut kynttilän, — hiipivät sisaret isolle, kylmälle, mustalle vintille. Siellä seisoivat he kurottautuen yli käsipuitten ja tähystelivät alhaalla olevia turkkeja ja vöitä, jotka riippuivat lautaseinällä, ja ruoskaa ja miekkoja ja pullokoteloa, joita kaikkia tallinlyhty porstuan pöydällä himmeästi valaisi.

Paistinkäry nousi vintille, ja se tuntui niin maukkaalta ja lämpimältä; ja sitte vieraat menivät kukin punssilasi kädessään porstuan kautta edustupaan. He kuulivat miten pöytää katettiin ja saattoivat sittemmin huomata, miten helistettiin laseja, naurettiin ja puhuttiin kovalla äänellä.

Jok'ainoa alhaalta kuuluva ääni selitettiin, joka sananpätkästä heidän janoava mielikuvituksensa jotakin sepitti…

He seisoivat siellä pakkasessa, kunnes hampaat järisi ja tärisi ja joka jäsen vapisi, niin että piti viimeinkin lähteä sänkyyn vähä taas lämpiämään…

He kuulivat, että tuolit ryskyen siirtyivät, kun vihdoin noustiin pöydästä, ja heidän piti taas mennä vintille, Thinkan ja Inger-Johannan, — Thea jo nukkui. Auttihan hiukkasen, kun he panivat jalkansa käsipuitten alimman riu'un alle tai jos he kyykkyivät alas ja istuivat jaloilleen.

Thinka kesti, koska Inger-Johannakin kesti; vaan viimein ei se hänelle kuitenkaan enää käynyt päinsä, hänen jalkansa olivat jo aivan tunnottomia. Ja nyt Inger-Johanna yksin riippui käsipuilla…

Omituinen, painava, yhteenjäätynyt punssi- ja tupakkahaju kohosi pakkasessa ylös portaita, ja joka kerta kun ovi avattiin ja näkyi tuo himmeä savunsekainen valo eduskuvasta, saattoi hän kuulla upseerein nimiä, naurun-hohotuksia, rajusti väitettyjä vakuutuksia, vannomisia kaikenlaisten mahdollisten ja mahdottomain, luonnollisten ja yliluonnollisten voimien kautta, ja niiden välillä remahti isän iloinen ääni, — kaikki tämä vaan katkaistiin pieniksi pätkiksi, sillä porstuan ovi heti avattua jälleen suljettiin…

Kun Inger-Johanna jälleen makasi sängyssä, muisteli hän, miten kapteeni Rönnov kaksi kertaa oli kysynyt hänen nimeään, ja sitte, miten hän pelipöydän ääressä oli sanonut: "minun tekisi mieleni ottaa hänet mukaani kuvernöörin luo, meitä tulisi ääretöin onni seuraamaan!"

Ja sitte virkkoi hän tämän vähän ajan perästä: "minä tarkoitan tietysti miten luutnantti pataknihtejään kohtelee", jota he eivät luulleet hänen muka ymmärtävän!…

Tuuli koveni: se tuiverteli ympäri talon nurkkia ja vinkui ja pauhasi suuressa savutorvessa vintillä .. . ja Inger-Johanna kuuli vielä puoli-unissaan kapteeni Rönnovin sanovan: "Valtti! Valtti! Valtti! Valtti!"

* * * * *

Rouva taas käyskenteli talossa seuraavana aamuna avainrenkainensa kuten tavallista, vaan ei hän kuitenkaan ollut silmiänsä yöllä ummistanut.

Hän oli tullut vanhaksi ennen aikojaan, kuten niin monet muut emännät siihen aikaan, — vanhaksi siitä, että sai kokea halveksimista ja naurua, ettei saanut rahoja riittämään, että sai alati koukistua ja köyristyä, että aina piti näyttää siltä kuin ei hän olisi ollut mitään, ja kuitenkin hän oli kaikki kaikissa, — ainoa huolta pitävä ajatus talossa.

Mutta — "eläähän sitä miten hyvänsä lastensa tähden!" —

Se oli rouvan paras helpoituksen huokaus. Ja se aika ei ollut vielä tullut, jolloin äitien kesken syntyi kysymys siitä, eikö myöskin olisi velvollisuuksia oman persoonallisen elämänsä suhteen.

Vaan lapsilla oli lupapäivä, ja heti aamiaisen jälkeen syöksivät he edustupaan. Siellä seisoi pelipöytä seinälle siirrettynä ja sen päällä olivat kortit huiskin haiskin heitettyinä eräälle paperille, jolle pelatessa oli laskuja tehty. Sitä oli viimeiksi kääritty kokoon ja toisesta päästä poltettu kuin sikaria; ja sen vieressä ajelehti kolme puhdistamatonta piippua. Toista ikkunaa pidettiin vielä auki, huolimatta siitä, että tuuli sitä renkutteli.

Tässä huoneessa oli jotain omituista, — joku kaikkiin esineisin tarttunut haju, joka … ei ollut juuri hyvä, ei, … vaan siinä oli kuitenkin jotain merkillistä, — jotain, joka muistutti päättyneestä juhlallisuudesta!…

Ikkunan ulkopuolella seisoi Iso-Ola, nojaten lapioonsa, jolla oli lunta luomassa, ja kuunteli Maritin kertomusta siitä, miten kapteeni aamulla oli jättänyt juomarahaksi kiiltävän puolentaalarin vieraskamarin pöydälle ja luutnantti oli pistänyt kaksi kahdentoista killingin kappaletta kynttilärautain alle, ja mitenkä rouva sitte aamulla oli ne piikojen välille jakanut.

"Luutnantti se kehtasi olla niin kitsas", tuumasi Marit.

"Etkö tiedä, sinä tyttö, että luutnanttia haukutaan, jos hän antaa yhtä paljon kuin hänen kapteeninsa!" tokasi Iso-Ola Maritin jälkeen, kun tämä kiiruhti aitan-avain kädessä ja jauhovakkanen kainalossa kyökin ovelle.

Kapteenin makuuhuoneesta röhisi hänen kuorsaamisensa koko aamupuolen. Vieraat eivät olleet panneet siis levolle ensinkään ja olivat kuuden aikaan aamulla, jolloin kyytihevonen saapui pihaan, lähteneet matkaan, — ensin nautittuaan myöskin toisen pullon Rönnovin intialaista aarakkia, ja kun ryypyllä, siansyltyllä ja vasikanpaistin lopuilla varustettu aamiainen oli heitä taaskin vahvistanut päivän matkaa varten. —

Mutta lupapäivää piti käyttää hyväkseen! sisaret kolisivat suksineen porstuassa, ja Jörgen harjoitteli sellaista vaarallista tepposta, että lasketteli alas portaita.

Pian he olivatkin pitkän, jyrkän mäen päällä navetan taustalla, — porkka vaakasuorana kumpasessakin kädessä tasapainoa kannattamassa ja nauha takana niskassa. Poukkopaikassa ei Inger-Johanna voinutkaan ylläpitää tasapainoa ja oli — ei, hän jäikin seisomaan!

Tuo tuli siitä, että hän vilkasi makuukamarin ikkunaan, nähdäkseen, josko isä häntä katselisi.

Tämä siellä käyskenteli ja puki päälleen. — Äiti oli vihdoinkin puolenpäivän aikana uskaltanut häntä herättää.

II.

Aaton aattona odotettiin Isoa-Olaa Pikku-Mustan ja tavarakuorman kanssa Kristianiasta, josta tämä kaksi kertaa vuodessa — juhannukseksi ja jouluksi, — oli hakemassa talon tarpeita.

Tänään oli jo yhdeksäs päivä menemässä; mutta tänlaisella kelillä, kun tie joka askeleelta upotti, ei voinut tulosta mitään varmuudella päättää.

Lasten ja vahdin rynnätessä alas liukasta, lumisohjuista mäkeä, saapui kuorma iltapäivällä; ja rasittavimmassa paikassakin, juuri törmän keskellä, hirnui Pikku-Musta ilosta, nähdessään tutut paikat ja ikävöidessään pääsemistä talliin, Ruskean viereen. Se oli täydesti hyvillään matkan jälkeen ja ponnisteli aivan vaahdossa päästäkseen ylös Giljen mäkeä.

Marit kokki ja Torbjörg seisoivat kyökin kuistissa; talon kolme tyttöstä oli täydessä toimessa hevosen ja kuorman ympärillä ja kapteeni tuli itse alas portaita.

"No, Iso-Ola! kuinka Pikku-Musta on jaksanut? Märkänä se on ja uuvuksissa, näen minä! Saitko univormuuni nappia?… Vai niin! — No, ethän tupakkaa unohtanut? Ja kello sitte, — taisivatko sitä korjata? — Onko sinulla luettelo tallella?… No, — vie nyt Musta talliin, sen täytyy saada erityinen kappa kauroja tänään. Mitä, mitä sinulla siinä on?"

Iso-Ola oli paitsi luetteloa vetänyt povi-taskustaan paperiin käärityn kirjeen — sinisestä postipaperista, sievä punanen sinetti päällä, kapteeni tarkasti sitä hämmästyneenä hetkisen. Siinä oli kuvernöörin rouvan päällekirjoitus, ja lakassa oli hänen nimimerkkinsä. Kapteeni kiiruhti sanaakaan sanomatta sisälle rouvansa luo.

Kaupungista tullut kuorma — tuo suuri puolenvuoden tapahtuma — sai koko talon huomion puoleensa. Sen sisältö huvitti kaikkia, ei ainoastaan lapsia. Ja kun Iso-Ola illalla istui kyökissä, jossa häntä tervetuliaisiksi kestittiin, ja kertoili käynnistään kaupungissa ja Mustasta ja mitä kummia he olivat kokeneet tässä ja tuossa mäessä, — ja kuorma painoi tällä kertaa ainakin puoli leiviskää enemmän kuin viime kerralla — niin ympäröi jotain loiston tapaista häntä ja samoin Mustaa myös!

Eräänä iltana oli Musta itse löytänyt oikealle tielle, ja kerran, kun Ola oli unohtaa suolasäkin kestikievariin, ei Musta tahtonut hievahtaa paikalta mihinkään, potki vaan ja lykkäsi takaperin, kun hän löi sitä ruoskalla, kunnes tyttö tuli portaille ja huusi, että säkki oli unohtunut, — sitte vasta mentiin!

Kapteeni oli mennyt sisälle ja käveli edestakaisin, kuvernöörin rouvan sininen postipaperikirje kädessä. Hän katseli hirmustuneena äitiin, joka näkyi huolivan enempi kuormasta kuin hänen esityksistään. Tämä oli vaan hiljaisena sanonut, että hän tahtoisi puhua tuosta kaikesta vasta illalla.

"Tuosta kaikesta! — tuosta kaikesta, äiti! että Inger-Johannaa on
kutsuttu sinne talveksi … ja siitä saamme olla kiitolliset
Rönnoville. Siihen ei tarvittane pitkiä tuumia! Päivän selvä asia!
Mitä? Mitä?" jömisi kapteeni kärsimättömänä. — "Eikö se ole selvää?…
Vai onko sinulla senkin asian suhteen jokin mutka mielessäsi?"

"Ei, … ei, rakas Jäger!"

"No, jos niin on, ei sinun pitäisi viivytellä kuorman tyhjentämistä noilla raskasmielisillä huokauksilla ja salaisilla viittauksillasi, jotka aina ovat tekemäisillään minut hulluksi. Tiedät, että vihaan senlaista! — Minä aina puhun asiat suoraan ja kurjastelematta!"

"Minä ajattelin vaan sinun univormuasi, ja onko räätäli lähettänyt kotiin siitä jääneet vertatilkut."

"Olet oikeassa, olet oikeassa, Gitta!" Ja hän pujahti tulen kiivaudella ovesta ulos.

Kyökissä auaistiin ja suljettiin kääreitä vanhan monta vaihetta kokeneen kaapin edessä, jonne järjesteltiin rusinat, luumut, mantelit, erilaatuiset sokerit ja kaneelit kukin paikalleen. Tuon tuostakin luumu, pari rusinaa, kolme mantelia lankesi lasten osaksi; — ja ei voi kieltää, että tämä joulukuorman tyhjentäminen tuntui joulun aaton-aatolta!

Kapteeni seisoi siinä ensin kiihkeänä etsimässä muste-astiaa, tupakkikääreitä ja väkeviä juomia, joita piti säilyttää kellarissa; — ne piti ensin saada ylös ja kaikki muut kapineet syrjään! Ja sen jälkeen lensi hän siellä edestakaisin musteesen kastettu hanhenkynä kädessä, verratakseen monioita laskuja yhteiseen suureen laskuun, jonka rouva oli kiinniitänyt kaapin ovelle.

"Äiti! — voitko käsittää tänlaista petosta?" huudahti hän rynnättyään laskun luo, joka kuitenkin hetken perästä huomattiin aivan oikeaksi, ja niin hän meni pyyhkien kynää punasen ruskeaan arkitakkiinsa.

Hänen kuumaverinen, lujaääninen, vähä hajamielinen luonteensa joutui aina vimmastuneeksi, nähdessään jonkun laskun; se vaikutti häneen samalla tavoin kuin punanen verka härkään, ja nyt, kun kaikki puolen vuoden laskut lentivät yht'aikaa hänen päällensä, hän sekä puski että puhkui. Tämä oli vanhastaan tuttu asia hänen rouvalleen, joka oli saanut erinomaisen taidon pidellä härkää sarvista.

Nuo tappiot, joita hän siis ei kärsinyt, saattoivat kuitenkin yhä kamalamman raju-ilman lähestymään, Äkkiä temmaten oven auki ryntäsi hän sisään.

"Seitsemänkymmentä neljä speciota, seitsemäntoista killinkiä!… Seitsemänkymmentäneljä — speciota seitsemäntoista — killinkiä! — siitä voi melkein tulla hulluksi. — Ja sitte vielä olet tilannut sokolaatia … sokolaatia!" huusi hän, ääni kimeänä sulasta kiukusta.

"Hi, hi, hi, hi, onko meillä varoja senlaisiin?"

"Ja sitte vielä — mantelisaipuaa vierashuoneesen!" Tämä sanottiin jo matalalla, syvällä baasi-äänellä, — "en voi ymmärtää, miten senlainen hanke on voinut edes mieleesi juolahtaakaan!"

"Rakas mieheni! sehän on annettu meille kaupanpäälliseksi, etkö näe, ett'ei sitä ole merkitty laskuun!"

"Kaupanpäälliseksikö? … vai niin kaupanpäälliseksi… No niin, siitä vaan näet, kuinka he kiskovat! Seitsemänkymmentä neljä speciota ja seitsemäntoista killinkiä — se on kammoksuttavaa, suorastaan kammostuttavaa! Mistä minä voin semmoiset rahat toimittaa"…

"Mutta sinähän jo olet ne toimittanut, Jäger!. .. Muista, että väki kuulee!" kuiskusi rouva äkkiä; tämä hiljainen rukous tarkoitti sitä, että kapteeni jättäisi jonkun osan vihansa vuodatuksesta myöhemmäksi, kun he olisivat kahden kesken.

Nämä kapteenin useat rajut päänhuumaukset kaupungin laskujen johdosta olivat talolle tässä joulun edellä kuni puhdistava, jos kohta peloittavakin ukon-ilma. Alakuloisina ja ikävissään hiipivät lapset puuskausten aikana suojaan äidin luo, joka sai rajuilmasta enite kärsiä; mutta kun kapteenin askeleet jälleen kuuluivat ylhäältä konttorista, silloin jatkoivat he taas yhtä innokkaina ja uteliaina työtänsä, tirkistellen pusseihin ja puristaen niitä, jos ehkä löytyisi joku vahingossa jäänyt rusina tai korintti, kooten purjelanganpätkiä ja auttaen äitiä puntaria katsomaan ja saipuatankoa palasiksi leikkaamaan.

Näiden kiusausten aikana oli rouvan pitkä vartalo lakkaamatta kuin luokka vaivaloisesti kumartuneena tavaralaatikkojen yli, jotka olivat kyökin lattialle nostetut. Saviruukuista heinillä täytetyistä juurikopeista, pusseista ja äärettömästä joukosta harmaita paperikääreitä, joiden ympäri oli sidottu purjelankaa, katosi vähitellen niiden sisältö määrättyihin säilytyspaikkoihin, kunnes vehnäjauhosäkkikin, jonka Iso-Ola kantoi sisälle, tyhjennettiin jauholaatikkoon ruokakamarissa.

Kun kaappi sitte vihdoinkin lukittiin, seisoi kapteeni kyökissä jo kahdenkymmenennen kerran. Hänen katseensa oli nyt kuin miehen, jonka un annettu kylliksi kauan odottaa ja vaivaantua ja hän naputti sormellaan rouvan olkapäälle harvakseen nuhdellen:

"Minun todellakin kummastuttaa, Gitta, ett'et sinä enemmän välitä siitä kirjeestä, jonka me tänään saimme".

"Minun on ollut vaikea ehtiä ajatella muuta kuin sinun suuttumuksiasi laskuista, Jäger! Nyt voisit sinä mielestäni tänä iltana vähä maistella sitä ranskanviinaa, jota saimme, jos se on kylläksi hyvää joulupunssiksi… Konjakki on niin kallista!"

"No, miksei!… Niin, niin, — laita vaan pian illallista!"

Kauraryynipuuroa tuotiin lautasissa sisälle ja sinistä maitoa kylmissä kupeissa; ne seisoivat pitkin pöytäliinaa kuin autiot saaret eivätkä olleet omiansa lyhentämään aikaa illallispöydässä.

Kun tarpeellinen määrä tätä oli nielaistu, ja lapset olivat lähetetyt vintille, istui kapteeni kyllä hauskasti ja mukavasti pöydän ääressä, — tupakki ja maistintoti ranskanviinistä edessään, jota paraikaa kyökissä valmistettiin joulupunssiksi; sieltä kuului myös vohvelirautain ritinää.

"Tee kyllin väkevää, äiti! — kyllin väkevää vaan, — niin voit panna huonompaa sokeria"…

"No niin!" sanoi hän, maistellessaan rouvan tuomasta kauhasta, "sitä voit hyvillä mielin tarita voudille!"

"Nyt tuo Marit kuumia vohvelia! — Niin, meidänhän piti puhua kuvernöörin rouvan kirjeestä…

"Ymmärräthän sinä, Jäger, ett'emme voi lähettää lasta sinne, jos hänellä ei ole sopivia vaatteita varustettuna; hänellä pitäisi olla musta silkkipuku rippikoulua varten, kaupunginkengät, hattu ja monta muuta."

"Musta silkkipuku ripp —"

"Niin, ja pari muuta hametta, joita meidän pitäisi tilata
Kristianiasta; — meillä ei ole varoja kaikkiin."

Kapteeni Jäger alkoi kävellä edestakaisin.

"Vai niin! — niin, niin!… Jos se on heidän tarkoituksensa, niin — arvelen, että kauniisti kiitämme pyynnöstä."

"Niin, senpä minä kyllä arvasin, Jäger! Sinä kyllä tahdot hedelmää, mutta uhrata sen edestä työtä siihen olet kyllä hidas!"

"Uhrata työtäkö? Uhrata kaikki rahani tarkoittanet!"

"Tarkoitan, että nyt voisit luopua noista kuudesta sadasta taalarista, jotka sait minun kanssani. Olen kyllä tarkoin ajatellut ja laskenut sitä. Inger-Johanna yksistään tulee meille tänä vuonna maksamaan yli sata taalaria … ja kun Thinka lähetetään Rysylkeen, ei kaksikaan sataa riitä."

"Yli kaksisataa taalaria! — Oletko hullu? Oletko hullu … suorastaan hullu? Luulen, että joku kaira päässäsi on kallellaan." Hän käväsi äkkiä poikki lattian.

"Kernaammin viskattakoon sitte tämä kirje heti paikalla uuniin!"

"Niin, niin! tiedäthän, että minun mielestäni kaikki on ymmärtäväistä mitä sinä teet, Jäger!"

Kapteeni pysähtyi suu ammollaan, pitäen kirjettä kädessään.

"… Ja se, että Inger-Johanna tulisi turvatuksi, ehk'ei olekaan niin tähellistä… Kuvernöörin rouva on tosiaan lähintä sukua. Eipä olisi mahdotonta tytön päästä perilliseksikään… Ei vainkaan, tee miten tahdot ja parhaaksi näet, Jäger! Sinä kyllä tämän asian ymmärrät paremmin kuin minä … ja — jos sinä tuon edesvastauksen niskoillesi otat" … rouva huokasi.

Kapteeni rypisti kirjeen kokoon, heitti rouvaan senlaisen silmäyksen kuin loukattu jalopeura ja seisoi hetken aikaa lattiaan tuijottaen. Äkkiä viskasi hän kirjeen pöytään ja huuti:

"Menköön hän kaupunkiin! — mutta sotakustannukset … sotakustannukset, äiti! niin olen palveluksessani oppinut, ne täytyy vihollisen maksaa. Ja kuvernöörin rouva pitäköön tietysti siellä huolta hänen vaatteuksestaan."

"Kuvernöörin rouva ei saa maksaa mitään, Jäger, — ei niin rahtuakaan! ennenkuin hän on päättänyt pidättääkö tytön luonansa. Me emme saa näyttää halullisilta tytöstämme pääsemään, vaan hänen pitää olla halukas saamaan Inger-Johanna; — ja pyytäköön hän meitä ensin kerran ja kaksi, ymmärräthän"…

* * * * *

Talvi tuli ulkona yhä kovemmaksi, mutta sitä ei tänä vuonna juuri paljo huomattu. Kahta lasta piti varustettaman vaatteilla! Kangaspuut helskyivät, rukki surisi ja kerinlehdet kalskuivat takkavalkean kanssa kilpaa noina lyhyinä päivinä ja pitkinä iltoina. Äiti itse kehräsi kaiket hienot kuteet arkivaatteita varten. Siellä kudottiin, ommeltiin ja neulottiin sukkaa, jopa kirjaeltiin hienoa täysiliinaa, — "kumpaisellekin kaksitoista kappaletta kutakin." Ja koulutunteina kilvoitteli kapteeni yhtä ahkerasti ranskalaisen kieli-opin pänttäämisessä heidän päähänsä.

Tuo kuiva, jäinen pakkanen, joka paukkui talon nurkissa ja kiinitti kuuraa joka rakoon, kylmyys, joka nylki kädestä nahan kun tuli kinttaitta kosketelleeksi porstuanavaimeen, — joka saattoi lapset valittelemaan kun heillä ulkoa tullessa oli kädet kontassa ja nenä valkoisena ja joka jääti juomaveden korvoihin ja sankoihin, — sehän oli vaan tavallista vuoristossa! Sutten yksitoikkoinen, surkea ulina, niiden pitkäveteinen nälän-ulvonta kuului jäältä yöt ja päivät Giljen mäillä.

Ajotie kannatti näillä vesillä kauan. Siinä sitä piisasi vielä kevätsulankin aikana; tosin oli se kulunut, vaarallinen ja kuultavan sininen ruskeine likaraitoineen pitkin pituuttaan.

Mutta, kun se sitte hajosi, ja jää suli auringonpaisteessa, levisi Giljen jyrkällä töyrällä, komppanianpäällikön talon takana valkenemaan pantuja kankaita, niin kiiltävän valkoisia, että näytti siltä, kuin lumi olisi unohtanut tästä paikasta menojaan mennä.

III.

Oli kesäsydän. Vuoristo oli hämäränä kuumuudesta, kaikki kukkulat olivat kuni savun sisässä.

Komppanianpäällikön talossa kävivät tytöt avojaloin, lyhyt hame ja väljä mekko yllä. Aurinko paahtoi, niin että pihka tahmeisena ja kirkkaana tiprueli hirsistä vasta rakennetussa sikoläätissä, jonka ovella Marit seisoi sioille antamassa juomista. Kaivon luona oli rivi hiekalla pestyjä piimä-astioita kallellaan kuivamassa, jonkun varpusen tai västäräkin hypätessä kaivon ympäri tai seisoessa kumarrellen sen reunalla, ja liiteristä kuuluessa puunhakkuuta iltapäivän hiljaisuudessa. Porstuan ovi oli auki ja sen varjossa makasi Vahti, leukojaan levitellen. Kapteeni oli nauttinut päivällis-untansa ja seisoi pellolla katsomassa miten Iso-Ola hevosilla kynti vanhaa kesantoa, joka nyt oli raivattava pelloksi.

Puutarhassa surisivat mehiläiset. Melkein samalla yksitoikkoisella äänellä sopersivat Thinka ja Inger-Johanna huvihuoneessa katekismoaan ja sen selityksiä, kun he siellä istuivat käsikynkässä ja pää päätä vastaan kumartuneina noiden haljenneiden sinisten kansien ja tahraisten lehtien yli, 84:ltä aina 87:lle sivulle asti heidän tuli oppia illalliseksi; sormia pitivät he korvissa, ett'eivät häiritsisi toisiaan.

Viereisen puutarhan-aidan kohdalle lankesi varjo; mutta he eivät mitään nähneet eivätkä kuulleet, tuo pitkä raamatunlause ulottui aina toiselle sivulle asti.

Sitte sukkelasti yskäistiin puheen aluksi: "Uskallankohan keskeyttää nuoria neitosia maallisella asialla?"

He katsoivat molemmat yhtaikaa ylös. Humalisto huvihuoneen seinustalla ei ollut vielä kokonaan kierrellyt purjelankoja myöten ylös.

Aidan yli kurottautui nuori mies — hän oli ehkä seisonut siinä kauankin! — melkein reunaton lakki tuuhean ruskean tukan päällä; kasvot olivat päivettyneet ja pöhössä. Ne olivat äärettömän kavalat nuo silmät, jotka sieltä heitä tuijottivat!…

Enempää ei kumpikaan nähnyt; sillä kuten yhteisestä suostumuksesta lähtivät he tätä ilmestystä pakoon ja juoksivat portista ulos, jättäen kirjat jälkeensä, ja ylös portaita äidin luo, joka seisoi kyökissä laittamassa illallista:

"Tuossa seisoi, — tuolla oli … ulkona puutarhan-aidassa… Ei se ollut ensinkään senlainen, joka käy pyytelemään, tai jokin senkaltainen!"…

"Kuulusta sinä, Jörgen, mitä hänellä on sanottavaa!" sanoi äiti, joka helposti käsitti aseman, "tuota tietä — auki porstuan-ovi! Ole ikäänkuin tulevinasi sattumalta sinne".

Molemmat tytöt riensivät edustupaan kurkistaaksensa ikkunasta, uutimen raosta.

Ja vieras tuli isoja portaita kohti Jörgenin kanssa, joka äkkiä erosi hänestä ja meni kyökkiin.

Arkihuoneen ovella seisoi Thea voileipä kädessä, rinkutteli ovea raolleen ja taas kiini ja katseli vierasta; hän ei ollut tietänytkään koko asiasta.

"Onko isäsi kotona?"

"On kyllä, mutta sinun pitää mennä sisälle kyökin ovesta, kuulethan! … ja odota siksi, kun on syöty illallinen; isä ei mene sitä ennen konttoriinsa." Thea luuli häntä joksikin työn hakijaksi.

"Mutta minä en tahdokaan konttoriin, näetkös".

Nyt tuli äiti itse; hän oli toki muuttanut hät'hätää siistin hameen päällensä, vaikka se olikin vähä vinossa.

"Vieras näen minä, joka varmaankin on kävellyt pitkältä tänään…
Tehkää hyvin, tulkaa sisälle!"

Hänen hymynsä oli ystävällinen, vaan silmät sitä vastoin ankarat kuin upseerilla tarkastusta tehdessä. Ja tarkastettavana oli tässä tilaisuudessa reikiä ja paksulla rihmalla tehtyjä parsimisia ja suuri määrä revittyjä aukkoja, eikä ollut siis helppo päästä luulemasta häntä joksikin epäiltäväksi, kuleksivaksi henkilöksi, etenkin kun hän sisään astuessa huomautti:

"Minä tulen niinkuin mustalainen vuorilta, rouvaseni! Täytyy pyytää anteeksi että tänlaisena tulen luoksenne"…

Rouvan tarkasteleva katse oli ottanut kaikki huomioonsa. Valkoinen raita otsassa auringon paahtaman päivetyksen yläpuolella sekä koko hänen tapansa käyttäytyä saattoi rouvan varovaiseksi.

"Ettekö tahdo istua, kyllä Jäger tulee pian" … rouva teki itsellensä asiaa neulomapöytään ja sulki sen kiini; "sillä välin lähetän minä teille kupillisen maitoa."

Palvelustyttö toi sisälle suuren ympyriäisen maitoruukun ja meni jälleen pois.

Vieras kohotti suullensa ja mittasi sitte silmillään miten paljo oli juonut, joi taas ja katsoi uudestaan…

Se on suloista! — ei ensinkään emännän kaltaista, sillä hän se vasta näytti muikealta ja — hän huoahti — peloittavan armolliselta!

Hän joi taas kulauksen.

No, nyt pitäisi jo lakata, mutta koska on niin…

Hän laski ruukun typötyhjänä lautaselle.

Paras ryhtyä suoraa päätä hänen kimppuunsa!… Lopussa matkarahat jok'ainoa äyri… Tahdotteko rehellisen muotoni tähden lainata minulle neljä, — ei, se ei kuulu hyvältä, paremmin suoraa päätä 5 taalaria, niin pääsen niillä Kristianiaan asti?…

Pienet silmänsä vilkkuivat niin rohkeasti; — ja jos kapteeni vaan silloin olisi tullut… Ulkoa kuului askeleita…

Hän tuijotteli hajamielisenä eteensä, hän kertoi hiljaa itsekseen esityksensä… Sitä muuteltiin alin-omaa, ja nyt oli hän taas saapunut tuohon mutkikkaasen kohtaan — rahan määrästä. Hän laski eikö kuitenkin riittäisi, jos hän pyytäisi neljää, — kolmea?…

Porstuassa rapisi, koira ryntäsi haukkuen ovesta ulos.

Se oli varmaankin kapteeni.

Nuori mies kavahti äkkiä pystyyn, vaan istahti taas, kuin vieteri uudestaan poukahtaakseen ylös.

"Sisällä huoneissako … jokin veitikka, joka tahtoo puhutella minua?"…

Portailla noin puhuttiin.

Hetkinen vielä, ja kapteeni ilmestyi arkihuoneen ovelle.

"Minä tuhannesti pyydän anteeksi, herra kapteeni! minä olen sattumalta … sattumalta"…

Tässä hän alkoi hämmentyä. Paha sattumus saattoi tänne toisen noista nuorista tytöistä, jotka hän oli nähnyt huvihuoneessa; tummempi heistä seurasi isäänsä sisälle, silloin se ei siis sopinut —

"… tullut ylhäältä vuorilta", hän jatkoi.

"Te ymmärrätte, ettei sitä voi silloin esiintyä niinkuin pitäisi"…
Viimeinen sanottiin sujuvasti kiireisellä tavalla.

Kapteeni ei ensi hetkessä näyttänyt juuri mieltyneeltä.

"Nimeni on Arent Grip"…

"Arent Grip!" toisti kapteeni ja katsoi häneen. "Grip? … samanlainen käytös ja samanlaiset silmät!… Ehkä 'perpetuum'in' poika? Lurlejkin kadetin poika? — hän on maanviljelijänä jossakin vuonojen rannalla"…

"Hän on minun isäni, herra kapteeni!"

"Harrastaako hän yhtä ahkerasti vielä aatteitansa mekaniikassa?" kysyi kapteeni ivallisesti. "Kuulin, että hän oli johtanut veden myllystä navetan katon kautta, niin että lehmät saivat ruiskukylpyä, kun auaistiin luukku katossa!"

Inger-Johanna huomasi vieraan tekevän kärsimättömän liikkeen, ikäänkuin hapuilisi hän lakkiansa.

"Syntiä … syntiä! — ettei se aika antanut isäni kaltaiselle miehelle tietoja!"

Vieras sanoi tämän senlaisella totisuudella, kuin olisi hän unohtanut kapteenin olevan läsnä.

"Vai niin, — niin isäsi! — Tehkää nyt niin hyvin, että jäätte meille illallista syömään, ennenkun jatkatte matkaa. Sano äidille, sinä Inger-Johanna, että tarvitaan ryyppy lisää ja myös voileipää. Teidän on kukaties nälkä, koska tulette vuoristolta. Istukaa!

"Ja mikä on sitte teidän … teidän … asemanne tai virkanne tässä mailmassa? jos sitä rohkenen kysyä." Kapteeni laahusteli laattiaa pitkin.

"Ylioppilas minä olen! — ja kuulkaa, herra kapteeni!" hän nielasi ja alkoi käyttää tätä sopivaa tilaisuutta, kun he olivat kahden; "olin kyllä rohkea tulemaan tänne, vaikk'ette tunne minua"…

"Ylioppilas!" kapteeni pysähtyi keskelle lattiaa, "no sitähän minä uskoinkin niin varmaan, että olisin voinut panna pääni sen edestä pantiksi! Näin sen ensi hetkenä … vaan vähän kuitenkin epäilin…"

"No niin", jupisi hän, "on luultavasti niinkuin isällä?" lisäsi hän hyväntahtoisesti. "Teidän isällenne oli vaikeat nuo tutkinnot."

"Minulla ei ole läheskään niin hyvää päätä kuin isälläni; mutta senlaisella, kuin minulla on, sain viime vuonna arvosanan laudabilis praeceteris."

"Vanhan ystäväni Fin Arentzen Grip'in poika!"… Kapteeni lausui kunkin nimen ystävällisellä äänenpainolla. "Teidän isänne oli todellisesti hyväpäinen, melkeinpä voisi sanoa nerollinen. Kun hänelle ei onnistanut upseeritutkinnossa, niin syy oli ainoastaan hänen monissa poistamattomissa aatteissaan… Vai niin, ettäkö te olette hänen poikansa! — Niin, hän on sepittänyt minun puolestani monen norjalaisen kirjoituksen! Norjalaisesta kirjoituksesta aina olin pulassa, näettekös"…

— "Ja herra kapteeni!" … pitkitti nuorukainen väsymättä, vaan nyt kovemmalla ja varmemmalla äänellä; "kun tällä tavalla luottamuksella käännyn teidän puoleenne"…

"Saat sanoa äidille", sanoi kapteeni, kun Inger-Johanna tuli sisälle pitkän, hoikan sisarensa kanssa, "että tämä vieras on ylioppilas Arent Grip, vanhan hyvän sotakoulu-kumppanini poika".

Seuraus tästä viimeisestä sanomasta oli se, että aiottu lautanen voileipineen ja ryyppyineen vaihdettiin tarittimen, jolle katettiin vähänen illallinen kapteenille ja hänen vieraallensa.

Vanha, punaiseksi puleerattu leipäkori oli täynnä mustia, ruskeita leipävuoluja, joista kuori oli irrallaan. Uuni oli niin paha kohokuorisiksi leipiä paistamaan, selitteli rouva, ja tuo harmaa taikinaraita tuli siitä, että taas viime vuonna komppanianpäällikön talossa niin paljo viljaa liian aikaiseen korjattiin!

Ylioppilas osoitti suunnattoman ruokahalunsa kautta, että hänen anteeksiantamuksensa puutteiden suhteen oli suora ja vilpitön. Noille käytännöllisille suurille suolanmuruille, jotka vesihelmien sisässä runsaassa määrin tuoreessa vuoristonvoissa piiloutuivat, keksi hän rivakkaan keinon, joka ei ollut sekään tarkastelevaa silmäystä vailla, — ainoastaan lyönti kerran, kaksi alapuolelle voileipää, niin suolankokkareet satoivat rakeina lautaselle.

"Tahdotte varmaankin savustettua lihaa lisää. Arvaan, ett'ette ole syöneet paljo tänä päivänä, — mene hakemaan, Thinka!"

"Pieni ryyppy vanhan juuston päälle … vai miten?"

"Voitte uskoa, että monta hyvää vanhaa-juustoa me söimme Hyblenillä isänne luona, ja kun meillä oli pidot, niin lähetimme sitä hakemaan, niin että sitä kuletettiin vuoroon toistemme luo; — ja sitte söimme Bergenin omenia, joita hän sai laivottain kotoaan. Hän oli senlainen kokematon maalainen ja liian hyvä, — liian uskollinen senlaisille velikullille kuin me olimme. — Ooi, miten me etsimme läpitsensä hänen kaappinsa ja pyttynsä!! — ja sitte laittoi hän kirjoituksemme kuntoon samalla; oikeastaan olikin ainoastaan hänen kirjoittamansa jok'ainoa vihko, minkä opettaja luokalle korjasi."

Kapteeni tyhjenti toisen puolen pitkästä ryypystään… "Ohhoh!" — hän nosti lasin ylös ja katsoi sen läpi, kuten hänen tapansa oli…

"Mutta, tiedättekö, hänessä oli kuitenkin jotain kummallista. — Katsokaas, senlaista, joka aina näyttää olevansa maalta kotoisin, ei kutsuta edes korttiseuroihinkaan… En unohda koskaan sitä, kun hän ensi kertaa piti meille luentoa perpetuumista! Se oli tehty ainoastaan viidestä pyörän sisään kiinitetystä omenasta, sanoi hän! ja omenain tuli olla aivan matemaatillisesti sopivia. Se oli se seikka, joka hänelle tuhon tuotti; ihmiset tulivat hänestä puhuneeksi — kuten tietänette — — ja rupesivat pitämään häntä pilanaan; ja sitä kesti tutkintoihin asti"…

Ylioppilas teki muutamia levottomia nytkäyksiä.

Nuoret neidet, jotka neuloineen istuivat ikkunan ääressä, huomasivat nähtävästi myös, miten tämä nyt unohti itsensä! Hän oli koko ajan pitänyt jalkojaan tuolin alla ja koettanut toisella saappaalla peittää toista, ettei reikä ammottaisi saliin päin! He olivat hyvin iloisella tuulella eivätkä tuskin uskaltaneet katsoakaan toisiinsa … hänellä oli isä, jonka nimi oli Perpetuum, — joka oli ollut kadettina, — joka antoi kylpyä lehmille!… Heidän isänsä saattoi olla hirveän lystikäs, kun oli vieraita!

"Ei hetkeäkään tarvitse epäillä, ettei hänellä ollut syviä tuumia… Mutta hän oli niin kumman itsepäinen, näettekös! Kun tulee hänen laillansa suoraan sydänmaan kylästä ja sitte alkaa väittelyä opettajansa kanssa siitä, mikä kirjassa on totta, mikä valetta, se ei käy päinsä, — ei erittäinkään väittely fysiikasta sotakoulussa… Ja sitte voitte ymmärtää, että siitä tuli ilveilyä"…

"Siitä panen kyllä pääni pantiksi, että isäni vaan ei väärässä ollut, herra kapteeni!"

"No niin, niin, … se on tietty! — — No, mitäpäs niistä!" mutisi hän… "No, — tehän saitte kuitenkin puolestanne praeceteris… Ottakaahan puoli ryyppyä lisäksi!" virkkoi isäntä vieraanvaraisesti, ikäänkuin suunnittaen ajatuksia toisaalle.

"Kiitoksia, ei! Mutta kerron teille, mitenkä isälleni on käynyt… Hänen laitansa oli aivan sama kuin erään metsäkoiran, jonka olivat saaneet henkikirjurille. Se oli niin hyvää rotua ja niin rohkea, että moista ei usein nähty; mutta sitte se oli eräänä päivänä purrut lammasta, ja siitä se oli kuritettava! Tämä tapahtui siten että se teljettiin lammaskarsinaan. Siinä seisoi pässiä ja lampaita sen ympärillä. Tässäpä tulee oikeat herrain päivät, luuli koira. Silloin tuli oinas päälle rynnäten, ja koira kaatui maahan. Mitä vielä, tuosta vähät! — mutta oinaan perästä tulla kapsahutti perätysten kaikki viisikymmentä lammasta kaps, kaps … kaps .. . kaps … hänen ylitsensä, niin että melkein pyörrytti. Taas he seisoivat vastatuksin, ja uudestaan syöksi oinas koiran päälle, ja — kaps, kaps … kaps … kaps … kaikki, koko lammaslauman jalat hänen päällitsensä juoksivat.

"Sitä sitte jatkui kaksi kokonaista tuntia, kunnes koira makasi aivan hiljaa ja pyörryksissä. Se oli rangaistu, se ei milloinkaan enää lammasta purrut. — Mutta, miksikä se jälestäpäin kelpasi, pitää minun vielä puhua… Se oli sekin käynyt — sotakoulun läpi, herra kapteeni!"

Kun hän katsoi ylös, kohtasi hän rouvan tummista tarkastelevista silmistä katseen, vaan hänen huntupäänsä vaipui taas alas neuleen puoleen.

Kapteeni oli kuunnellut yhä tarkempaan. Juttu metsäkoiran parantelemisesta huvitti häntä; ja vasta viimeisistä sanoista huomasi hän, että sillä oli jokin merkitys.

"Vai niin, — Grip ystäväni, vai niin, sitäkö tarkoitatte! — Hm! en voi olla samaa mieltä; — siellä oli oivallisia opettajia … ha, ha, — emme me myöskään olleet mitään lampaita, ystäväni! … ha, ha, ha, ha — ennemmin olimme susia, jos ryhdyttiin meitä vastaan… Mutta senlainen rangaistus hyvälle koiralle oli häpeällinen, sen myönnän, … ja jos… No, toinen puoliryyppy!"

"Kiitos, herra kapteeni!"

"Mutta mitä varten sanoitte tänne kulkeneenne, ukkoseni?"

Ruuan ja nautitun sydämmen-vahvistuksen kautta oli tullut kuin uusi elo nuorukaiseen. Hän osoitti vaatteitansa ja olipa kyllä hävitön ojentamaan saappaitansakin esiin; polven kohdalla oli poikkipäin pitkä neule.

"Minut voitaisiin kyllä panna pelätiksi kaikille niille, jotka tahtovat poiketa pois maantieltä… Kaikki tämä on seuraus siitä, että metsästys-alalla tapasin peuran-ampujan, oivan miehen! Se veitikka kertoi minulle niin kauan minkälaista on korkealla vuoristossa, että minun teki mieli seurata häntä."

"Erinomaisen järkevää", — mutisi kapteeni, "kun kustantaa poikansa
Kristianiaan!"

"Olin tullut uteliaaksi, sanon minä, ja sinne sitä kiidettiin".

"Eikö tämä ole vielä hurjempi kuin isänsä! … menee suin päin mustille, tietämättömille vuorille!"

… "Kaahittiin sitte 5 tuntia ylöspäin kivikkoa ja nelinkontin äkkijyrkkiä. Mutta en tiedä mikä kumma oikeastaan vuoristossa on; ei maa tuntunut jalkoihin; ilma oli hienoa ja keveää, ikäänkuin olisin ruumistani samppanjalla keventänyt; siitä ikäänkuin päihtyi. Olisin voinut käydä käsilläni, ja se ei olisi tullut kehenkään mitään koko avarassa maailmassa, sillä olinhan korkeimmalla! Enkä eläissä ole nähnyt senlaista näkyä, kuin sinä iltapäivänä seisoessamme ylinnä harjulla, — ainoastaan jäistä, valkoista, kiiluvaa lunta ja tummansininen taivas, huippu huipun takana suunnattomassa kirkkaudessa, niin kauas kuin silmä kantoi!"…

"Niin, on maar lunta kylliksi, ukkoseni! Sitä on talon räystään korkeudelle pitkin koko talven niin kylmää ja valkosta, kuin suinkin toivoa sopii. Me katselemme sitä hyvinkin kylläksemme, mutta näyttäkää minulle kaunis vihreä niitty taikka oikea viljapelto, ukkoseni!"

… "Minusta näytti kuin olisi toinen jättiläisvuori aina sanonut viereisellensä: sinä surkea kapeasäärinen vaivanen, eikö sininen viima täällä puhalla sinua kumoon kuin paperilippua? Jos tahdot suureksi, niin ota meitä malliksesi!"…

"Olette saanut praeceteris, sanoitte, ukkoseni! Niin — niin — niin!… Mitäs sanoisitte siihen, jos pyytäisin suutarin korjaamaan saappaitanne hiukkasen tänä iltana?"

Sehän oli yhtä paljon kuin pyyntö jäädä sinne, yöksi! — olihan houkuttelevaa jättää lähtönsä seuraavaksi päiväksi…

"Kiitoksia, herra kapteeni, enpä voi kieltää että tuo olisi hyvin käytännöllistä."

"Sano suutarille, Jörgen, että hänen tulee korjata tämän herran saappaita, kohta kun on lyönyt korot niihin, joita minä huomenna käytän tientarkastuksella."

Vai niin — hän lähtee siis ehkä aikaisin huomenaamulla, — se täytyy siis toimittaa jo tänä iltana. Nyt kun tyttäret rupesivat korjaamaan pöydästä, oli paras käyttää tilaisuutta hyväksensä.

Kapteeni käveli edestakaisin lattialla.

"Niinpä niinkin, niin, niin… Tahdotteko nähdä kauniita sikoja, Grip?"

Ylioppilas nousi heti seisoalleen. Hän tarttui hattuunsa.

"Onko teillä niitä montakin, herra kapteeni?" kyseli hän innostuneesti.

"Tulkaa! — no, eihän se mitään tee, vaikka meidän täytyy mennä keittiön läpi … tulkaahan tänne kuistin portaille! Näettekö tuon aukean kohdan tuolla metsässä?… Sieltä otimme hirret sikoläättiin kaksi vuotta sitten."

Hän lähti avopäin ulos pihalle.

"Marit, Marit, täällä on muuan, joka tahtoo nähdä porsaitasi. Nyt tulee tarkastus.

"Siinä on porsaita, seitsemänkin — näettekö?

"Öh, öh, niin — kuuletko Marit…

"Kas tässä maa pohjaa, näettekö. Tässä oli ennen kerrassaan vetelä lätäkkö; tuolta ylhäältä ojasta juoksi myötään vettä, mutta nyt, — näettekö rännin tuolla? — kuiva kuin ruuti."

Nyt tai ei milloinkaan on yritys tehtävä!

"… Ja nyt ne ovat kaikki herroiksi tuolla sisällä", jatkoi kapteeni.

"Kaikki seitsemän taalariako? — noh, mitä minä sanoin, kaikkiko viisi porsasta?"

"Mitä?"

"Tässä on lakkisi, isä?" sanoi Jörgen sisältä tullessaan… "Ja siellä on Foss'ista muutamia ihmisiä, jotka odottavat."

"Vai niin, — kurkistamme vaan vähän talliin."

Siellä seisoi Musta ja Ruuna, olivat juuri valjaista päässeet, märkinä ja pörrösinä, auran vetämisestä pellolta tultuaan.

"Oivallinen hinkalo, eikös ole? — ja näkösää täällä on, ei hevosten tarvitse kaihisilmäisinä tulla tallista pihalle… Puli, pu — li, onko se Musta hiessä?"

Siellä oli lämmin väkevä tallinhaju, — ja vihdoinkin…

"Herra kapteeni! minulla olisi teiltä jotain pyydettävää —"

"Mutta kuulepas, Ola!" huudahti tämä, "katso ruskean seimeä!… Mitä varten nuo riivatut lastut tuossa ovat? Kun se ei vaan seimeänsä pureksisi!"

"Ho, ho, ho, — kaukana siitä!" nauroi Ola veitikkamaisesti; ei hän vieraitten läsnä-ollessa tunnustanut, että kapteenin ruskealla oli senlaisia elkeitä!

Kapteeni oli käynyt aivan punaseksi; hän sieppasi lakin päästään ja lähti tämä kädessä äkkiä ulos… "Mokoma jankuttaja olet sinä hevoshuijariksi"…

Hän ei enää tuntunut olevan taipusa pyyntöjä kuulemaan.

Illan siimespaikasta, ladon seinustalla tulivat esiin nämät mainitut kaksi miestä.

"Onko nyt sopiva aika tulla ihmisten luo?" vihoitteli kapteeni… "No niin, — pitää siis konttoriin taas!"

Sitä pikaa astui hän pihan poikki, vilkasi kaivolle ja viittaili arkihuoneen ikkunaa kohti:

"Pikkutytöt! … Inger-Johanna … Thinka!" huusi hän yhä kovemmalla äänellä. "Kysykää äidiltä, pitääkö lihakappaleen olla tuossa kaivon päällä mätänemässä."

"Marit on nostanut sen ylös, se paistetaan tänä iltana", koetti Thinka hiljaisena puolustella.

"Niinkö? — Eihän sen siltä tarvitse olla Vahdin saatavissa!…

"Viekää ylioppilas puutarhaan, että hän saa syödä muutaman viinimarjan!" Tämän hän huusi ovesta, juosten samalla ylös konttorin portaita.

— Arent Gripin tuuheatukkainen ruskea pää mataline lakkineen pisti viinimarjapensaitten välistä pitkän hetken pellavatukkaisen, solakan Thinkan vieressä näkyviin. Hän puheli alussa koko lailla paljon, ja hänen vilkkaat, ruskeat silmänsä eivät Thinkan mielestä näyttäneet ensinkään pahoilta; ja Thinka alkoi tuntea oikein lämpimiä tunteita häntä kohtaan.

* * * * *

Grip löysi seuraavana aamuna korjatut ja siistityt saappaansa vuoteensa vierestä, ja sisälle tuotiin tarittimella sekä kahvia että aamiaista. Hän oli sanonut lähtevänsä aikaisin.

Nyt ei ollut enää arveleminen, vaan tuo ratkaiseva askel oli ummessa silmin, suin päin heti otettava!

Hänen tullessaan makuuhuoneestaan, seisoi kapteeni portailla piippuaan polttaen. Hänen punasessa niskassaan, jossa sotilaskauluksen solki kimalteli, pisti peruukin alta muutamia harmaita hiustukkuja esiin. Hän katsoi tyytymättömän näköisenä aamu-usvaa, tutkien pitikö sen laskea vaiko nousta, voisiko hän siis alkaa heinäntekoa…

"Vai te ai'otte lähteä nyt, ukkoseni?"

"Herra kapteeni! voitteko … tahdotteko lainata minulle" — ensi rohkeudessa aamulla oli hän tuumaillut pyytää viittä, mutta portailla se jo hupeni neljäksi ja nyt pyysi hän kapteenin edessä seisoessaan — "kolme taalaria? Olen menettänyt jok'ikisen killingin, mitä minulla oli Kristianiasta lähtiessäni. Lähetän ne heti postissa takaisin!"

Kapteeni yski. Hän oli pari kertaa aavistanut jotain tänlaista tuon veitikan elkeistä eilen… Niinpä kyllä — tuonlainen ylioppilas, siinäkö olisi miestä lähettämään rahakirjeitä!

Hänen suunsa vetäysi häijyyn nauruun. Mutta äkkiä näytti hän jälleen hyväntahtoiselta ja sanoi suopealla äänellä:

"Kolme taalariako sanoitte? — Jos minulla edes itselläni olisi senkään verran, ukkoseni! — vaan täällä on tavan takaa kesäiseen aikaan raha mennyt menojaan tuulen muassa"…

Hän pisti kätensä takin povitaskuun ja sitte neuvotonna jälleen tyhjänä ilmaan.

"No niin! … niin!" tuli tuskaloisen hetkisen perästä. "Jos varmasti saan rahani takaisin, niin voinhan kuulustella äidiltä eikö hänellä olisi muutamia äyriä antaa talouden kassasta … senkään verran jotta voitte edes päästä voudin taloon taikka pitäjänkirjurille. Ne ovat hyviä ihmisiä, tunnen heidät; he auttavat, kun vaan sanankaan sanoo!"

Kapteeni lähti ahneesti piippuansa imien kyökin ovea kohti äidin luo, joka seisoi ruokahuoneessa aamiaista jakamassa; hänellä oli heinäväkikin talon ruuassa.

Kapteeni viipyi jotensakin kauan.

"Totta tosiaan olikin äidillä kolme taalaria, ne minä häneltä anastin teitä varten.

"Ja siis hyvästi jääkää! Lähettäkää joskus kuulumisia itsestänne"…

"Lähetän kyllä ja rahoja myös!" ja ylioppilas lähti mielissään matkaansa.

Äiti oli ensin seisonut ääneti, hetkisen aikaa ummistaen huuliansa, vaan sitte ilmaisi hän ehdottomaksi mielipiteekseen sen, että jos kapteeni auttaisi, niin tulisi hänen heti antaa kaikki kolme. Tiettiinhän, ettei heillä liikoja ollut… Sillä ei ollut suotavaa, että tuo vieras juoksisi henkikirjurin ja voudin talossa ehkäpä pappilassakin, sen tähden kun hän ei olisi muka saanut kuin muutaman äyrin Giljellä!

— Thinka kertoi kerran toisensa perästä kaikesta, mitä hän ylioppilaan kanssa oli haastellut.

"Mitä hän sitten sanoi?" tutki Inger-Johanna.

"Hän oli niin hupainen koko ajan, niin, en ole milloinkaan kuullut niin hupaista!"

"Noh, etkö sitte muista jotain siitä mitä hän sanoi?"

"No niin — todellakin, hän kyseli, miksi luet ranskaa. Sinusta tehdään kenties papukaija, niin että muiden mukaan voisit haastella, kuin kaupunkiin tulet"…

"Vai niin, — mistä hän tiesi, että minä lähtisin kaupunkiin?"

"Hän kyseli, kuinka vanha sinä olet, ja sitte sanoin, että kohta pääset ripille ja kohta matkustat sinne. Hän tuntee hyvin kuvernöörin perheen; hänellä oli ollut kirjoitusta tai muuta senlaista heidän konttorissaan ylioppilaaksi tultuansa."

"Niin, senlainen tuttavuus!"

"Mutta sinä et sopisi sinne, sanoi hän; ja tiedätkö miksi?"

"En."

"Tahdotko tietää? Sinä laulaisit muka liian paljon omalla nokallasi."

"Mitä … sanoiko hän niin?" Inger-Johanna rypisti otsaansa ja katsoi terävästi ylös, niin että Thinka kiirehti lisäämään:

"Sen, joka tulee sinne, pitäisi voida mukautua kuin lanka kuvernöörin rouvan ympäri, — sanoi hän, … olisipa vahinko, jos niin aikaisin katkeaisi kaunis niskasi."

Inger-Johanna heitti päänsä somasti taaksepäin ja hymyili. "Onko nyt kuultu mokomia!"

* * * * *

Thinka oli matkustanut Rysylkeen. Hänen paikkansa pöydässä, asuinhuoneessa, makuuhuoneessa, makuukamarissa oli tyhjä. Kapteeni vähä väliä kutsui häntä…

Eikä ollut Inger-Johannakaan kotona kuin tänä viimeisenä iltapäivänä enää.

Hylkeennahkainen kirstu uusine rautavanteineen oli porstuassa ammollaan auki täyttämistä varten. Kärryjen rattaita oli vasta voideltu liiterissä, niin että rasva tiprueli aksiloista, ja Iso-Ola, jonka seuraavana aamuna tuli lähteä kyytiin tuolle kolmipäiväiselle matkalle, syötti Pikku-Mustalle kauroja.

Kapteenilla oli sinä päivänä paljo vaivaa; ja matkakirstun ahtaamista ei kukaan osannut niin hyvin kuin hän!

Äiti toi hänelle tarkkaan toisen kappaleen toisensa perästä noita uusia kalliita vaatteita; Giljen liinaa vaan ei tarvinnut hävetä, ei kuvernöörin rouvankaan edessä…

Vaan se oli onnetonta, että veri niin nousi Jägerin päähän kun hän oli kumarassa!…

"Hei!… Kas niin! — En ymmärrä, mitä ajattelet, äiti! kun tuot tuonlaisen kantamuksen pumpulisukkia yht'aikaa?… Sitä minä tahdon ja sitä ja sitä!"

Se oli tietty, hän oli tottunut matkustamaan…

"Mutta sinä et kärsi kumartua noin paljon, Jäger!"

Kapteeni ojensi itsensä äkkiä suoraksi:

"Luuletko Ison-Olan ymmärtävän niin paljo kuin voidella hevosen niskalyötöstä Riian palsamilla … ja ymmärtävän ottaa sitä pulloa laukkuunsa. Jos en minä olisi taaskaan sitä muistanut, niin olisi Pikku-Musta ajettu pilalle. Juokse, Thea, sanomaan sitä hänelle."

"Ei auta!" puhkuili kapteeni kärtyisästi, "minun täytyy itse mennä katsomaan, että se asia toimitetaan kunnollisesti!"

Siellä tuli hetken hiljaisuus siksi kunnes kapteenin askeleet lakkasivat kuulumasta. Silloin alkoi äiti suurella kiireellä kirstua täyttää:

"Paras on estää isältä päänhuumausta!"

Kirstun sisällys kohosi kerros kerrokselta kunnes valkonen käsiliina pantiin päällimmäiseksi peitteeksi, eikä enää puuttunut muuta kuin kannen päälle istuminen ja lukon kiinni vääntäminen. —

Illemmällä oli suurin homma ja vaiva ohi. Äidin makeista makein voipuuro ja viinimarjakaste oli jo pöydällä juhlallisena muistutuksena siitä, että yhtä vähemmäksi jälleen oli tuleva perheellinen piiri.

Syötiin ääneti, muuta melua kuulumatta kuin hopealusikkain kolinaa.

"Tuossa, lapseni! Ota isän suuri kuppi… Ota se, koska isä sitä tarjoo!"…

Totta tosiaankin, hän oli kaunis tuo silmäterä!… Kas vaan käsiäkin, kun hän syö! — hän oli kalpea ja hieno kuin muna.

Kapteeni huokasi ahdistetuin mielin ja lykkäsi lautasen pois luotaan.

Kyyneleet puhkesivat Inger-Johannan silmiin…

Ei kukaan tahtonut lisää…

Nyt käveli kapteeni edestakaisin hyräillen ja lattiaan tuijottaen…

Oli surkeaa nähdä isää niin suruissaan.

"Kirjoita kerta kuukaudessa, lapseni, — ja tarkasti kaikesta, kuuletko? — vähäisiä ja isoja asioita … niin isälläkin on jostain iloita!" kehoitti äiti, heidän korjatessaan ruokaa pöydästä. — — "Ja kuulepas vielä, Inger-Johannani!" jatkoi hän, kun he olivat kahden kesken ruokakamarissa, — "jos niin on, että kuvernöörin rouva tahtoo lukea kirjeesi, niin pane pieni risti kirjeen alle… Mutta, jos sinulla on jotain vaikeuksia, niin mene täti Aletten luo piispan taloon, — niin saan kuulla siitä, kun Iso-Ola käy kaupungissa… Tiedäthän, ett'ei isä kärsi mitään hentoa tunteellisuutta."

"Kuvernöörin rouvako lukisi mitä minä kirjoitan sinulle ja isälle? — sitäpä tahtoisin nähdä!"

"Sinun täytyy mukautua hänen tahtonsa jälkeen, lapseni! Se on helppoa, jos sinulla vaan on hyvä tahto … ja täti on niin kovasti hyvä kaikille, joista hän pitää, ja jotka tekevät hänen tahtonsa mukaan… Sinä tiedät miten paljo siitä riippuu, jos sinä tulet hänen suosioonsa — kyllä ymmärrät — saat ehkä jotain häneltä periä. Kun hän sinua käski luoksensa, ajatteli hän luultavasti ottaa sinua tyttären sijaiseksi."

"Minäkö muitten tyttäreksi? — minut otettaisiin pois sinun ja isän luota! Ei milloinkaan, mieluisammin en ikinä sinne matkusta!"…

Inger-Johanna istahti jauhokirstun kannelle ja alkoi ääneen itkeä.

"No, no, tyttöni!"… Äiti silitteli kädellään hänen hiuksiansa; "me emme tahdo sinua kadottaa luotamme, sen kyllä voit arvata" … hänen äänensä vapisi… "Tätä tehdään sinun omaksi hyödykses, lapseni! Millä luulet teidän kolmen tytön tulevan aikaan, jos isä kuolisi? Meidän pitää iloita, kun näin edullinen tilaisuus taritaan, emme saa sitä hyljätä … muista sitä, muista alati sitä, Inger-Johanna! — Sinulla on kyllä ymmärrystä, vaan opi myös hallitsemaan tahtoasi; juuri siinä sinua uhkaa vaarat, lapseni!"

Inger-Johanna loi silmät äitiinsä melkein tuskan katseella. Kipeä taistelu syntyi hänen tajunnassaan… Häntä, joka aina keinon keksi, näkyi nyt äkkiä neuvottomuus hämmentävän…

"En siedä, että tyttö on poissa näkyvästäni tänä iltana, — annatte minun olla yksin tuolla sisällä!" sanoi kapteeni, tullessaan narisevasta ovesta… "Et ajattele ensinkään, äiti, miten yksinäiseksi ja ikäväksi tämä tulee minulle!" Hän puhkuili kuin valaskala.

"Nyt tulemme kaikki sisälle… Ja ehkä isä laulaa vähäsen tänä iltana?" kehoitti äiti.

Kapteenin uljas, vaan tähän aikaan jo hieman ruostunut basso-ääni, oli hänen ylpeytensä aiheita nuoruuden ajoilta.

Pianolta korjattiin kirjat ja paperit, kansi oli avattava, kun isä lauloi.

Siinä se seisoi, tuo vanha soittolaite keltaisine hampaineen ohuein tärisevine äänineen ja useampine katkenneine kielineen; ja äiti säesti laulua, vaan jäi siellä täällä jälkeen, ikäänkuin pussi, joka putosi kärryiltä, hevosen kuitenkin väsymättä laukatessa tietä eteenpäin. Isän maltittomuutta hän sieti stooillisella levollisuudella.

Tänä iltana esiteltiin "Vikingabalken" ja lauluja Frithiofin sadusta…
Hän lauloi, niin että ikkunanruudut tärisivät.

IV.

Vuosi oli taas yksi vierinyt — joulu oli mennyt, oltiin puolivälissä helmikuuta.

Kapteeni istui kahden kynttilän ääressä polttaen tupakkaa ja lukien. Pöydän toisessa päässä sai Jörgen käyttää kynttiläin valon hyväkseen, kun hän siinä istui läksyinensä; hänen piti siinä venytellä määrätyt tuntinsa, siitä vähän väliä, taisiko läksynsä vai eikö tainnut niitä.

Kuuraiset ikkunaruudut kimeltelivät kuutamossa valkoisina kuin marmori; niistä kuvastui toinen ikkuna arkihuoneen pimeälle peräseinälle.

Kuuluipa varmaan kulkusia!…

Jörgen kohotti keltaista, karkeatukkaista päätään kirjasta ylös. Hän kuuli sen jo toistamiseen kaukaa joltakin ahteelta.

"Minä kuulin kulkusia tieltä", mutisi hän … "hyvin kaukaa."

"Loruja, — lue läksyjäsi vaan, poika!"

Mutta vaikka kapteeni näytti olevan tutkimisiinsa lujasti kiintynyt, tarkkailivat hänen korvansa kuitenkin jokaista ääntä…

"Kauppiaan aisakello se on, luulen minä, se kuuluu niin komealta", virkkoi Jörgen jälleen.

"Jos vielä kerran minua häiritset, niin saat kuulla kulkusten helisevän ympäri korviasi!"

Maakauppias Öjseth oli niitä vieraita, joita kapteeni kaikkein epäkernaammin olisi nähnyt taloon saapuvan! Tämä kirjoitti, kirjoitteli uudestaan ja uudestaan muistuttamaan kolmestakymmenestä taalaristaan, joiden hän luuli muka saamattomissa olevan… "Hm, hm", mutisi kapteeni punaisena kasvoista ja luki eteenpäin lujasti päättäen, ettei tahtonut nähdä tuota miestä ainakaan ennenkuin seisoisivat huoneessa suutatusten.

Aisakello vaikeni todellakin pihalla.

"Hm, hm!"…

Jörgen kavahti pystyyn.

"Siirry sinä, poika, vaan paikaltasi, niin hakkaan sääresi ja kätesi palasiksi!" raivosi kapteeni punasena kuin kupari. "Istu, — istu hiljaa ja lue!"

Hän itse istui myöskin hiljaa. Tuo kauppiasraato saa kyllä itse panna kiini hevostansa tankoon porraspäässä ja auttaa itseänsä miten parhaiten taisi.

"Ulkona puhutaan … Iso-Ola"…

"Suusi kiini!" sanoi kapteeni synkällä, syvällä bassoäänellä ja iski poikaan senlaisen silmäyksen, joka olisi voinut naulata lattiaan kiini.

"Mutta, isä, sehän on" — Samassa retustettiin häntä tukasta ja hän sai aikamoisen korvapuustin, niin että hän lensi keskelle lattiaa.

… "tohtori!" ulisi Jörgen.

Samassa hetkessä nähtiinki että Jörgen oli todellinen marttiira, sillä tohtorin lyhyt, neliskulmainen olento ilmestyi oveen.

Turkit olivat napista auki ja hänen pitkä vyönsä laahasi maata. Hän piti kelloa kädessään:

"Paljoko kello on?"

"Sinä, sen kadotukseen tuomittu helvetin sikiö, sinähän siinä tuletkin,
Rist!"…

"Paljoko kello on, kysyn minä, katso!"…

"Ja tämän tähden olen täällä Jörgeniä kurittanut… No, no poika!
Pääset läksyistäsi ja saat pyytää siirappia puurolle tänä iltana.
Juokse pian äidin luo ja sano, että Rist on täällä!"

Kapteeni aukasi kyökin-oven: "hoi Marit! … Siri! — — tulkoon piika sisälle vetämään päällyssaappaita tohtorin jaloista! Koko seurakunnan taudit istuvat kai vaatteissasi".

"Paljoko kello on, kysyn minä, — etkö voi katsoa!"

"Viisi minutia yli puoli seitsemän."

"Kolme penikulmaa ajettu kahdessa ja neljännestunnissa Jölstadista
Liinukalla tänne asti, — sepä on jotakin!"

Tohtori oli saanut turkit yltään. Tuo lyhyt, vantera mies leveine kasvoineen ja punaisine partoineen seisoi melkein uponneena suuriin, pitkävartisiin matkasaappaisinsa:

"Ei, ei!" tiukkasi hän palvelustytölle, joka aikoi vetää niitä hänen jaloistaan… Kuulepas, Jäger, tuletko kanssani pihalle koettamaan Liinukan toista takajalkaa. Se alkoi vähä nilkuttaa, niin näytti minusta tuolla eräässä ahteessa ja ontua."

"On kaiketi hiemasen nyrjähtynyt!" Kapteeni sieppasi kiihkeänä lakkinsa pianon päältä ja seurasi vierasta.

He seisoivat reen vieressä vähissä vaatteissa jäisessä pakkasessa ja tarkastelivat Liinukan reisiä ja nostelivat sen vasenta takajalkaa. He seurasivat sitä talliin vielä tarkempaa tutkimusta tehdäkseen.

Kun palasivat sieltä, olivat he kiivaassa väittelyssä.

"Sen minä sanon, että yhtä suurella syyllä voit sanoa sillä olevan räkätautia takajaloissa… Jos et paremmin ymmärrä ihmisten parantamista kuin hevosten, niin en anna neljää äyriä koko tohtorin tutkinnostasi."

… "Se sinun Ruskeasi, Jäger! Kummallistapa ruokaa se syö. Eihän se toki mahtane pelkkiä seimenlastuja syödä?" ilkkui tohtori veitikkamaisella ivalla.

"Mitä? — näitkö sinä sitä, sen … lurjus!"

"Kuulinhan sitä, kuulin, — panihan se kuin saha siellä pilttoossansa.
Mokoma junnari on sinua veijannut oikein hyvänpäiväisesti!"

"Eikä niinkään, ei niinkään! Vuoden kuluttua se jo on yhtä komea kuin muutkin Jägerin hevoset… Mutta sen sanon, että hyvän kaupan teit, kun ostit Liinukan viidelläseitsemättä."

"Kuudellakymmenellä ja harjakannu päälliseksi … mutta minä en sitä möisi, vaikka tuossa paikassa siitä antaisit sata!"…

Edustuvassa odotti rouva.

Aslak oli telannut jalkansa viime torstaina hirsimetsässä, — rouva oli sitonut haavan; — ja itsellinen Andres makasi keuhkokuumessa; lukkari oli käynyt iskemässä suonta; lapsia oli tupa täynnä … mikä tulisi neuvoksi jos isä kuolisi!

"Vetäkää muutamia kuppisarvia selkään, ja jos hän ei siitä virkoo, niin pitää vielä hyvästi suonta iskeä".

"Hän oli pyörtyä viime kerralla", muistutti rouva vähän arvelevaisena.

"Laskekaa verta pois! laskekaa verta pois! — Veren pitää vähetä rinnasta, muuten polte hänet lopettaa. Huomenaamulla menen tupaan katsomaan häntä… Ja Thean kaulaa pitää voidella kamferttilinjamentilla, kääritään villasukka ympärille ja sitte sänkyyn hikoilemaan — ja kelpo lusikallinen resiini-öljyä tänä iltana! — Kamfertilla voitte myös voidella ruotimuorin sydänalustaa, jos hän kovasti rupeaa valittelemaan. Saatte sitä lisää vielä"…

— Illallisen jälkeen istui talon vanha ystävä piippuineen ja punssilasineen toisessa päässä sohvaa ja kapteeni toisessa. Tuo punanen hohde tohtorin nenällä ja poskilla ei yksistään ollut seurauksena tästä muutoksesta pakkasesta huoneen suloiseen lämpöön. Ihmiset puhuvat, että hän vanhanpojan-yksinäisyydessään aika lailla lohdutteli itseänsä väkevältä maistuvilla.

He olivat jo pakinoineet kylläksi asti hevosista ja viimevuotisista muistoistaan Mon kartanosta, kunnes nyt puhe kääntyi perheellisiin seikkoihin.

"On, näetkös, kuulumisia sekä kaupungista että länsipuolelta… Vanha Alette-täti kirjoitti ennen joulua, että kuvernöörin rouva nyt kyllä on saanut luokseen sen, jonka kanssa hän sai koetella sekä makeat että karvaat"…

"Enkös sitä sanonut?" sanoi tohtori, "ensimäinen, mikä maneesissa on tehtävä, on hevosen luonteen tutkiminen. Ja Inger-Johannan luonne ei ole taipuvaisimpia; sitä pitää hyvyydellä voittaa."

— "Ja ett'ei käly koskaan ollut ajatellut moisten syntyperäisten ainesten siinä määrin voivan kehittyä autiolla maaseudulla."

Kapteeni veteli kiihkeänä savuja piipustaan … kun se äiti nyt päättäisi tuon pitkällisen pöydästäkorjaamisen, että vihdoinkin saataisiin esille tyttärien kirjeet!

"Voit ajatella, että se on vasta omituinen pelikaani tuo henkikirjuri Rysylke'ssä! — komentelee ja tömisee … pitää ihmiset kurissa niin hyvin kodossaan kuin konttorissa. Mahtaneekohan tuo milloinkaan hakea sieltä pois: sillä sitä hän uhkailee joka kerta, kun näkee jonkin viran olevan avoinna, kirjoittaa Thinka…

"Anna meille kirjeet, äiti! — ja silmälasini", virkkoi kapteeni, kun rouva tuli sisälle.

"Ensin se kirje, joka tuli Marraskuussa, niin saat sinä, Rist, kuulla kummityttösi tulosta kuvernöörille"…

… "Kun Iso-Ola nosti kapineita kadunpuolisesta ovesta ylöskäytävään, oli minulla eniten halua istua uudestaan rattaille ja ajella toiset kolme päivää takaisin kotiin; mutta sitte ajattelin samassa: paras on marssia rohkeasti eteenpäin, kuten isä sanoo! Minä menin portaita ylös palvelijan ohitse ja aukaisin oven. Siellä oli niin valoista ja naulikoilla paljo päällysvaatteita, hattuja ja huiveja, ja pari kertaa pujahti ohitseni pari palvelusneitsyttä kantaen tarittimia ja teekuppia, katsomatta vähääkään minuun. Mutta minä ajattelin, että se, joka nyt tällaisiin oli joutunut, oli juuri teidän tytärkultanne! Päällysvaatteet riisuin yltäni yks kaks; — naputin ovelle kerran, kaksi, olin kuin unissani, ja sitte tartuin lukkoon ja väänsin sen auki. Kas niin, siellä ei ollut ketään! Siellä oli toinen ovi ja sen edessä uutimet, joita tarvitsi vaan hiukkasen vetää syrjään ja — samassa pujahdinkin niiden läpi ja seisoin keskellä kaikkea! Niin, mitenkä tästä kertoisinkaan. Se oli nurkkahuone, tuo, johon saavuin; siellä on pelkkiä mahognysia huonekaluja ja pehmeiksi topatuita nojatuoleja ja sohvan yläpuolella on kultapuitteisia tauluja; kaikki jotenkin tummaa. Mutta tuosta en nähnyt rahtuakaan silloin, sillä minusta näytti ensimmältä kuin olisi ollut melkein pimeä. Mutta siellä oli tuonlainen suloinen hämäryys vaan. Korkean pöytälampun päälle oli pantu varjostin, ja lampun ympärillä oli kokonainen seura! Nurkkasohvassa istuivat rouvat juoden teetä ja monta muuta.

"Minä seisoin keskellä lattiaa, ja luulin, että punasenruskeassa arkihameessani ei olisi moitteen syytä.

"Täti Zittow!… Sain minä sanotuksi.

"Kuka se on?… Mitä?… Eihän vaan rakas Inger-Johannani? — Mieheni sisarentytär! sanoi eräs nainen pöydän luota… Sinähän olet kuin tuore metsän ruusu, kun vielä on sadepisareitakin kasvoillasi … ja kylmä näyttää sinun olevan! — hän tarttui minua kädestä kiinni. Mutta näin kyllä hänen katselevan pukuani. Saat nähdä, että se on liian pitkä liivistä — sanoin minä; samaahan sanoin jo kotona! Mutta sitte unohtui koko pukuni, sillä tuohan olikin täti ja hän syleili minua ja sanoi: tervetultuasi, rakas lapseni! Arvaan että kuppi kuumaa teetä nyt on hänelle hyväksi, neiti Jörgensen! Ja käskekää Minan laittaa hänelle makuuhuone kuntoon ylhäällä vintillä! Ja sitte vei hän minut istumaan pehmeään nojatuoliin seinällä.

"Siellä istuin minä hämärässä teekuppi ja rinkeli kädessäni, — millä tavoin ne minulle tulivat sitä en muista, — ja ajattelin minäkö tässä istun vai kuka?

"Ensin ei ollut helppoa nähdä niitä, jotka istuivat ympäri huonetta pehmeisin nojatuoleihin vajonneina. Aivan minun ääressäni kiikkui ylös ja alas kannuksella varustettu jalka ja punaraitanen housunlahe. Silloin tällöin pisti silmiini joku komeasti kirjaeltu, valkoinen kaulus, kun joku nousi asettamaan kuppinsa pöydälle. Lampun varjostin muodosti ympyriäsen valopiirin huoneesen, tuskin puolen kyynärän etäisyydelle pöydästä.

"Oi, kuinka siellä oli leposaa ja hienoa!

"Aivan lampun varjostimen alla istui täti kumartuneena jonkinlaisen mustan laitoksen yli, jossa oli neekeripoikain kuvia ja poltti suitsutuspaperia; hänen harmakkaat hiuksensa olivat kammatut hirveän säännöllisesti alas otsalle.

"Pöydällä oli kiiltävän kirkas teekeittiö ja sen ympärillä komeita sinisiä kuppia vanhaa Kööpenhaminan porsliinia, samanlaisia kuin ne neljä paria, jotka äidillä on kaapissaan ison-äidin perintöä. Minun piti koko ajan katsoa sivullepäin tädin suuria korvarenkaita, jotka niin loistavina riippuivat kaulan pitsien sekaan. Minusta näytti kuin tuo vanhan-aikuinen, uurnanmuotoinen teekeittiö olisi ollut hänen näköisensä. Oli kuin he olisivat kuuluneet yhteen, — en tiedä miltä ajoilta, vaan eihän toki luomisesta asti. Ja kun keskustelu hetkeksi taukosi ja tuli senlainen hiljaisuus, niinkuin siellä ei olisi ollut yhtäkään ihmistä, surisi ja sihisi keittiö ikäänkuin tädin tanskalaista r:ää sorahtamalla: perintö! perintö! — ja sitte se taas sihisi: Zittow, v. Zittow… Se juttu häilyi mielessäni, jonka sinä, äiti, kerroit minulle tuosta tanskalaisesta Zittowista, joka oli diplomaatina Brüsselissä!"

"Entäs mokomaa! — hänellä on tuo veressään" … nauraa hohotti tohtori.

"Mutta ei siltä näyttänyt kuin täti olisi pitänyt kiirettä minulle setää esitellä. Ja kun hän lähetti neiti Jörgensenin taritsemaan teetä viereiseen huoneesen, jossa herrat korttia löivät, pöllähti päähäni kysyä, enkö minä saisi mennä hänen kanssaan.

"Hyvin kernaasti, lapseni, olisi väärin kauemmin koetella kärsivällisyyttäsi! — Ja sitte, neiti Jörgensen, menette saattamaan pientä matkustavaistamme ylös hänen huoneesensa ja pidätte huolta siitä, että hän saa jotain syödäkseen ja pääsee ajoissa levolle. Mutta minä näin selvästi, että täti veti lampun varjostimen alemmaksi siltä puolelta, josta minun tuli mennä; tuota tulin ajatelleeksi jälestäpäin.

"Mitä? mitä, mitä? sanoi setä; olisitte vaan nähneet miten hän katsoi minuun. Hän oli niin sinun näköisesi, äiti, otsasta ja silmistä, että minä heitin käteni hänen kaulansa ympäri.

"Hän piti minusta kiini ja katsoi minua. Enkö voisi luulla itse täti Eleonoran ilmestyneen eteeni! No, no, elä kuitenkaan kuvittele olevasi niin loistava kaunotar!

"Senlainen oli vastaanotto!

"Vähää jälkeenpäin makasin minä vuoteellani sievässä sinisessä kamarissani pitkähesuisine uutimineen ikkunain edessä. Uunissa oli suitsutusta ja ajattelepas sitä! neiti Jörgensen, joka kutsui minua neideksi! auttoi minua riisumaan vaatteet yltäni ja kätki minut pehmeisin untuvapeitteisin.

"Siinä minä makasin ja tuumailin kaikenmoista, niin että pääni kävi yhä kuumemmaksi, kunnes vihdoin olin ajaa jytkyttävinäni rattailla Ison-Olan kanssa."

"Niin, rattaat ne palasivat tyhjinä kotiin!" sanoi kapteeni huoahtaen…

"Saat nähdä, että hän vielä tulee vaunuissa Giljelle!" tuumasi tohtori.

"Se tyttö oli kaunis!" virkkoi kapteeni liikutetulla mielellä… "Voin nähdä hänen seisovan siellä sedän luona keskellä lattiaa, mustat hiukset nutturalla niskassa. Kun hän oli saanut pitkät hameet ja oli nostanut ylös pitkät lettinsä, jotka ennen aina pitkin selkää riippuivat, oli hän äkkiarvaamatta muuttunut joutseneksi… Muistathan, Rist, miltä hän näytti silloin, kuin pääsi ripille!"

"Mutta rakas Jäger!" sanoi äiti moittivalla äänellä.

Kapteeni aukasi vieläkin yhden suuren, tiheään kirjoitetun postipaperin.

"Tässä saat kuulla lisää; tämä on 23:lta päivältä Tammikuuta.

"Ne rahat, jotka sain kotoa" —

"No, no"…

"Larssonin laskuun meni" —

"Voit jättää lukematta koko tuo sivu", sanoi äiti päättäväisesti.

"No niin! niin, niin — pikku-asioita vaan kaikki nämä … mutta tässä"…

… "Voi, kun et sinä, isä, etkä sinäkään, äiti, saa nähdä kumpaistakaan uutta pukuani! Täti on arvaamattoman hyvä. On mahdotointa kävellä muulla lailla kuin kauniisti tämänkaltaisissa kengissä; ja täti sanoo minun kävelevänkin somasti; tuntuu siltä kuin aina astuisin tanssilattialla. Ja eilen antoi täti minulle puolikalossit, joista lähtee soljet jalan päälle. Oletteko moista kuulleet! Niin, minä suutelin häntä sillä kertaa; sanokoon siitä mitä tahtoo, arvelin. Sillä, tietäkää se, että ensimmäinen sääntö naiselle, sanoo täti, on jonkinlainen arvollinen levollisuus, joka kuitenkin siltä saa olla sydämmellinen! Minulla on sitä luonteessani, sanoo hän, ja minun tarvitsee sitä vaan kehittää, pianoa minun pitää oppia soittamaan ja suorittaa täydellinen kurssi tanssikoulussa.

"Täti on niin äärettömän hyvä minua kohtaan. Mutta on niin kummallista, että aina kun hän tahtoo sulkea ikkunat, tahtoisin minä pitää niitä auki. En tarkoita tietysti alakerroksen kaksinkertaisia ikkunoita, joiden eteen on liimattu paperia, vaan niitä, mitkä ovat omassa huoneessani. Ajatelkaapas, ensiksikin kahdet ikkunalasit ja lisäksi pari kerrosta uutimia, ja sitte nuo monet talot, jotka ovat ahdatut meidän talomme ympärille; eihän sitä voi henkeänsäkään vetää, ja se muka auttaisi, että ylintä osaa ikkunasta pidetään auki kaksi kertaa päivässä!

"Täti sanoo minun kyllä vielä tottuvan kaupungin ilmaan. Mutta miten se tulee tapahtumaan, sitä en tiedä, sillä en milloinkaan saa sitä oikein tuntea; ei kertaakaan ole käteni ahvettuneet koko talvena! Me olemme joka aamupuoli hetkisen ajelemassa, ja iltapäivällä käymme, täti ja minä, puotiloissa, — siinä kaikki. Toista on täällä käydä ulkona kuin kotona, sen arvaatte; kun satuin hyppäämään pienen lumikinoksen yli tullakseni pikemmin rekeen, sanoi täti että jokainen tuonlaisesta heti voisi nähdä jälkiä — luontotilastani. Minulla voisi kyllä olla raudat jaloissa, kuten vangeilla, joita joka päivä näen linnan kohdalla, ja kuitenkin pääsisin liikkumaan niin nopeasti kuin tarvitsee.

"Ja täti on kieltänyt, ett'en saa käydä avojaloin makuukamarini lattialla! Niin, olisitte vaan nähneet hänen hämmästystänsä, kun kerroin, mitenkä Thinka ja minä jään lähdön aikana kahlasimme yli puron päästäksemme oikotietä myllylle! Lopuksi täytyi hänen kuitenkin nauraa kanssani. Mutta minä olen varma siitä, että minua varten ne tohvelit ovat, jotka pistivät esiin eräästä kääreestä; hienot, untuvareunaiset. Katsokaas, niiden sisäänhän sitä sentään koetetaan pusertaa omaa herttaista pikku tahtoani!"

"Pitää kyllä varansa, ett'ei päitsiä niinkään helposti päälle saada", mutisi tohtori.

Rouva huokasi syvästi.

"Sellaiset herttaiset pikku tahdot kasvavat kernaasti juuriksi, ja" — vieläkin syvä huokaus — "nainen ei senlaisella tule toimeen maailmassa."

Tohtori tuumaili tuijottaen lasiinsa:

"Naisen suurimpia ansioita on taipuvaisuus; mutta runoilijat ylistävät uhkeita, ylpeitä neitosia!… Siinä on hieman ristiriitaisuutta siinä"…

"Mitä vielä, ukkoseni! Ja'a heidät kahteen osaan! Sillä rumat naiset, ne enimmäkseen saavat olla taipuvaisia", virkkoi kapteeni.

"Se kauneushan on niin katoovaista, ja parempi on ajatella niitä aikoja, kun täytyy olla taipuvaisena", huomautti rouva kutimensa luota.

"Ranska se sujuu niin että hei vaan!" jatkoi kapteeni kirjeen lukemista. "Minä luen sen aina ennen aamiaista, ja täti on erittäin mielihyvillään ääntämisestäni. Mutta sitten pianon ääreen yhdeksästä yhteentoista, hui, pelkkiä sormiharjoituksia! Sen jälkeen tulee tädin vastaanotto-aika.

"Ja arvaappas, kuka tuli meille toissapäivänä? Ei kukaan muu kuin — ylioppilas Grip! Tuntui siltä kuin olisimme olleet hyvinkin tuttuja ja kuin olisin pitänyt hänestä vielä enemmän kuin ennen, sillä kovin iloiseksi tulin saadessani kerrankin tavata ihmistä, joka tunsi kotini. Vaan ajatelkaapa! minä vähä epäilen, eikö hän koettanut mestaroida tätiä; ja sitte uskalsi hän vielä luoda minuun senlaisen katseen, ikäänkuin minä olisin ollut samaa mieltä kuin hän! Täti oli toimittanut hänelle paikan enon konttorissa, koska oli kuullut hänen tutkintonsa onnistuneen erittäin loistavasti ja että hän oli hyvin lahjakas, vaan ei saanut mitään varoja kotoaan lukujensa jatkamiseen."

"Uskalsin antaa hänelle kolme taalaria … mutta sitä en ymmärrä mitenkä se veitikka jaksoi tutkintonsa suorittaa", sanoi kapteeni.

"Vaan ne hän maksoi takaisin, Jäger, postimaksut ja kaikki."

Kapteeni nosti taas kirjeen kynttilän taakse ja alkoi lukea.

… "Ja sitte täti arveli, että hänen suora käytöksensä tarvitsisi vähä sievistämistä ja kutsui tulevaan viikko-iltamiinsa; täti kokoo niin kernaasti nuorisoa ympärilleen; mutta täti huomasi, että tämä kutsumus oli Gripille kuin käsky jonkun velvollisuuden täyttämiseen. Ja tällä kertaa tuli hän poissa-oloaan pyytämään anteeksi. Sepä oli vieraissakäynti sekin!

"No, saamme Teidät luoksemme jonakin toisena tuorustaina sen sijaan, sanoi täti.

"Te tietänette syyn poisjäämiseeni, vastasi Grip. Se on minun — sivistymätön vastenmielisyyteni niitä yksimielisiä teekuppeja kohtaan, jotka muodostavat korkeimman tuomioistuimen Teidän tee-iltoinanne!

"Kas, kas, kas, naurahteli täti. Ehken suuresti erehdykään, kun sanon, että teillä alkuaan on taipumusta seura-elämään. Siinä vasta kaikki luonteen paraimmat ominaisuudet tulevat näkyviin.

"Kaikki liukkaimmat, pintapuolisimmat tarkoittanette!

"No, no, ei pidä taantua, herra Grip, jos pyytää uskallan!

"Sanoin niin hyvästi kuin suinkin osasin, kunnioitettu rouva;
sillä oikeastaan tarkoitin: kaikki valheellisimmat.

"Te olette taas vastaansanomisen tuulella; ja silloin joutuu
niin helposti tylyksi.

"Minä puolestani vaan luulen, että silloin valhettelee, jos
on väittämättä vastaan, kun toisin ajattelee.

"Silloin uhraa hyvälle tavalle; ilman sitä ei seurusteleminen
olisi mahdollista.

"Ja mitä uhrataan? Totuutta!

"Paremmin ehkä hiukkanen omaa turhamielisyyttämme, tilaisuutta näyttämään jotain loistavaa ominaisuutta; se on luullakseni suuri kiusaus erittäinkin nuorille herroille.

"Mahdollista, mutta — ei sittenkään, virkahti ylioppilas.
Näettekös!

"Mutta sitte sanoi täti, joka ei milloinkaan luovu omista ajatuksistaan: sievä käytöstapa ei ole halveksittava; ja kun näen nokkelan ylioppilaan seisovan konverseeraamassa kädet taskuissa tai rinkuttelevan tuoliaan, niin koetan aina pienellä viittauksella korjata tuota puutetta hänen kasvatuksessaan, — vaikka asianomainen sitte suuttuisi tai olisi suuttumatta äidilliseen suoruuteeni!

"Olisitte vaan nähneet häntä! Kädet pois taskuista ja samassa seisoi hän siinä edessämme suorana kuin kynttilä.

"Jos kaikki olisivat kuvernöörin rouvan kaltaisia, niin kyllä neuvoisin osan-ottoa seuraelämään, hän sanoi, sillä te olette rehellinen vaimo!

"Vaimoko? Rouvaksi tavataan kutsua!

"Tarkoitan olevanne rehellinen kuvernöörin rouva; muuten en sanokaan hyväntahtoinen rouva! ja sitte pudisteli hän ruskean, paksun tukkansa otsalle.

"Mitään valokuvaa en Teistä kotilaisista tarvitse, sillä illalla maatessani kuvailen aina olevani kotona. Näen niin selvästi miten isä kävelee viheltäen lattialla ja sitte juoksee konttorin portaita ylös, ja minä tukistan Jörgeniä ja koputan hänen päätään maantiedekirjalla, niin että saan hänen kimppuuni ja hän ajaa minua takaa läpi koko talon. Niin, minun on välistä niin haikeasti ikävä, vaan en uskalla näyttää sitä tädille, sehän tuntuisi hänelle kiittämättömyydeltä. Hän ei usko ihmisten muualla voivankaan elää kuin kaupungissa.

"Ja sitten on koko joukko asioita, joita aivan täytyy piiloon pistää, vaikk'en tiedä miksi. Ajattelepas äiti, hätinä juuri saa sanoa, että meillä kotona on lehmiä, neuvoi täti, mutta voi minua, jos sanoisin, että joku niistä on poikinut! Tahtoisinpa tietää, millä lailla he luulevat saatavan uusia lehmiä, kun vanhat tapetaan jouluksi?"

Kapteeni nauraa röyhäsi pari kertaa. Mutta rouva näytti huolestuneelta, ja hän valitti:

"Se on siitä, ett'emme ole voineet pidättää lapsia tupaan menemästä; he ovat siellä kuulleet väen puheita!"

"Nähkääpäs, rouvaseni!" selitti tohtori, "kaupungissa ollaan niin hienoja, että tuskin uskalletaan antaa kanan munia… He tahtovat vaan tietää maaseudun harrastusten hedelmistä ja nauttia niitä!"

"Niin", lisäsi kapteeni, "ei ole juuri suotavaa, että jokin Polle raukka on kyllä hävitön tekemään varsoja siellä!"

Rouvaa rupesi yskittämään ja hän teki itselleen asiaa neulomapöytään.

— — Rouva oli tunti sitte mennyt levolle; kello kävi kahtatoista.

Kapteeni ja tohtori istuivat nyt hieman unisina juomajäännösten ääressä, ollen noitten himmeäin talikynttiläin näköisiä, jotka pitkäkarsisina ja talia juoksevina pöydällä törröttelivät.

"Pidä sinä Liinukkasi, Rist! Usko pois … harvassa on miestä, joka minulta hevosen saisi, — niin kokeneelta kuin minä, näet, joka eläissäni senlaisen joukon komeita Jägeri-hevoisia olen kasvattanut!"

Tohtori vaan katsoa tähysteli lasiin.

"Sinä ajattelet seimenjärsijää!" muistutti kapteeni kiihkoisena. "Mutta se kauppa tehtiin oikein akkamaisella kavaluudella, — suorastaan petoksella, niin että miestä voisi siitä oikeuteen haastaa… Mutta, niinkuin jo sanoin, pidä sinä Liinukkasi itse!"

"Olen siihen hiukan kyllästynyt!"

"Kas niin! kas niin! mutta se on sinun syysi se, ukkoseni, eikä Liinukan. Sinä saat aina kylläksesi elukoitas… Jos lukisit kaikki hevoset, joita olet itsellesi vaihtanut, niin tulisi niistä joltinenkin talli täyteen!"

"Se oli jo varsana pilattu saviranan kiertämisessä."

"No eikö muuta? Sen vian minä siitä saisin, jos parina viikkona sitä juoksemaan opettaisin".

"Minä niin väsyn vetää ja nykiä toista ohjasta saadakseni sitä pois tienpuolesta; — jos ei sitä vikaa olisi, niin ei se milloinkaan minun käsistäni luiskahtaisi! Jos vaan ei olisi suurempaa vikaa ollut kuin että se seimeä hiukkasen nakertaisi!"

Kapteeni näytti tuumailevalta; hän nojautui sohvaa vasten ja veti pari hyvänmoista haikua piipustaan.

"Ruskean viasta ei paljo ole lukua, — vähä järsii vaan … toisella kulmahampaalla".

"Ja Liinukka myöskin pyrkii vaan toiselle sivulle tietä."

Jälleen muutama sakea savu piipusta. Kapteeni kynsäsi korvallistaan.

"Jos joku sen osaisi parantaa, niin kyllä minä ainakin."

Hän ahneesti veteli savuja.

Tohtori kopisteli piipustaan perät pois.

"Minun Ruskeani on muuten hyvin joutuisa juoksussaan … ei oikein tahdo kärsiä seimeä tallissa, mutta se ei ole suurimpia vikoja hevosessa!… Ja niin hölläsuinen, huomaa jos hieman koskettaakin ohjaksiin … niin ihmeellisen hienotunteinen … oikein sillä kelpaa herrastella maantietä ajaessaan!"

"Niinpä niinkin, ei minulla ole erinomaisia sitä vastaan, — oiva elukka!"

"Kuules, Rist! Siinä todella olisikin sinua varten ajohevonen … seisoo niin tottelevaisena kohta kun vaan nostaa suitset seljälle!"

"Liinukkaako vaihtaisin, sitäkö arvelet?" tutkisteli kapteeni epäileväisellä äänellä; — "en tosiaankaan ole sitä ajatellut"…

Tohtori pudisteli päätänsä… "En vaan ymmärrä, mikä siinä on, että toista ohjasta aina täytyy niin lujalla pitää."

"Mutta minä sen ymmärrän ukkoseni!"

"Jospa ei sinua vaan peijattaisi siinä, Jäger! Tiedäthän, että kauppa se aina on kauppaa?"

"Minuako peijattaisiin? — ho, ho, ho, ho." Kapteeni nauroi ylönkatseellisesti ja taatulla itsetunnolla, niin että oikein tuoli jytkyi… "Olkoon menneeksi sitte! me vaihdamme!"

"Sinä, Jäger, aina niin suin päin päätät asiat!"

"Se on minun luontoni, näetkös, … asiat selville yks, kaks!

"Ja niin me juomme harjakaisia", huusi kapteeni kuumeentapaisesti; hän oli ravistanut peruukinsa kallelleen ja hypähti pystyyn.

"Katsokaamme onko äidillä konjakkia vielä kaapissa!"…

* * * * *

Mikähän oikku sillä hevosella oikeastaan oli?…

Kapteenilla oli täysi työ opettaessaan Liinukkaa juoksemaan. Se käänsi päänsä oikealle ja tahtoi tien syrjään niin paljo kuin ohjaksilta saattoi. Mahdotonta oli tuosta pahasta päästä!

Aamulla oli hän ajanut portin pieleen toisen aisan poikki. Pelkäsikö se varjoaan? — oli selko siitäkin saatava! Kapteeni päätti lähteä kuutamossa illalla ajamaan.

Kun hän iltapuolella tuli talliin, kohtasi häntä kummallinen näky.

Iso-Ola oli taluttanut hevosen keskelle lattiaa ja seisoi uhkaamassa sitä puiden vasten otsaa nyrkkiään.

"Kuulkaa, kapteeni! nyt olen koetellut sitä monella lailla; ja ei se räpytä silmiään eikä hiiskahda vaikka uhkaisin sitä kirveellä!

"Ja katsokaas vaan kuinka se nyt säpsähtää!"… Iso-Ola nosti nyrkkinsä toiselle puolelle hevosen päätä.

"Mutta vasen silmä se on sokea, on kuin kiini paiskattu kellarin luukku!"

Kapteeni seisoi hetken aikaa sanaakaan sanomatta; suonet otsassa pullistuivat, ja kasvot lensivät niin punaisiksi kuin univormun kaulus.

"Mitä sinä, sen" —

Hän veti hirmustuneena Olaa korvalle. "Seisotko siinä hevosta uhkaamassa, senkin roisto!"…

Kun Iso-Ola oli hevosta illastamassa, saapui kapteeni jälleen talliin.
Hän otti lyhdyn ja meni Liinukan ääreen.

"Ei auta sinua mitkään opit ojahan kaatumasta… Kas tuossa saat rahakolikon, Ola."

Olan leveät kasvot kirkastuivat ja valtioviisaasti hän virkkoi:

"Kyllä se tohtori nyt saa itselleen lautoja varustaa; sillä se, jonka hän sai, se söi täällä ollessaan kolme kahden tuuman lautaa."

"Kuule sinä!" jupisi kapteeni päätään nyökäyttäen, "ei pidä olla millänsäkään; luulkoon vaan, että se meillä näkee molemmilla silmillä."

— Kun Iso-Ola kevätpuolella kaljamalla maantiellä ajoi halkokuormaa
Giljen mäissä, väisti hän jo ajoissa tiepuoleen, että Rist, joka
Pohjoiskylästä päin näkyi pienessä kirkkoreessään ajaa karahuttavan
jälessään, pääsisi ajamaan ohi.

"Liinukka se on, näen mä! Onko kapteeni siitä hevosta saanut?… Tukkii se kai yhtä paljo vieläkin tien sivuun?"

"Ei maar tulikaan! Kapteenissa kyllä oli miestä sitä parantamaan; se pysyy tiellä yhtä hyvin kuin minä!"

"Kyllä uskon sinun valehesi, uskon kyllä…" mutisi tohtori, lyödä läimähytti hevostaan ja ajeli eteenpäin.

V.

Kapteeni oli kauhistuttavalla tuulella; ovet jyskyivät koko aamupuolen…

Päivällisen aikana oli rauhallisempi lomahetki; Jörgen ja Thea istuivat hiljaa lautasilleen tuijottaen ja varoivat, ett'eivät syytä antaisi vihan purkaukseen.

Vaan Jörgenin yritys jäädä huomaamattomaksi onnistui huonosti, kuten tavallisesti. Velliä syödessä hän lujaa särpi lusikasta, ja silloin rämähti ukkospilvi:

"Älä maiskuta kuin porsas!"

Iltapäivällä pisti äkillisesti kapteenin päähän tehdä kustannusarvio talon korjaustöistä, joita oli alotettu jo syksyllä.

Ja nyt ei saanut mennä liiaksi likelle konttoria; hänellä oli oikein indialaisen korvat kuulemaan pienintäkin hiiskahdusta ja tuli kamalan tuittupäiseksi, jos häntä jokin häiritsi.

Talo oli käynyt aivan hiljaiseksi. Kuului vaan rukin yksinäinen hyrinä tuvasta, hiljaa käytiin ovissa ja oikein tuska kurkkua kopristeli, kun ne kuitenkin vähä narahtelivat.

… Mikä tuota Torbjörg-jömppöä vaivasi, kun hänen päähänsä pöllähti juuri nyt ruveta portaita pesemään? Pian hän siitä pois lähti hiekkakuppi ja vesisanko käsissä, vaan hänen ammottavasta suustaan saattoi huomata, ett'ei hän voinut käsittää mitä hänen pesemisensä koskisi kapteeniin, joka aivan mukavasti sai istua konttorissa; mutta meni Torbjörg kumminkin, sillä muutoin olisi kapteeni rajuilman lailla tullut toisesta kerroksesta alas.

Nyt huudettiin ylhäältä.

Kapteeni tuli konttorista hanhenkynä suussa.

Mihin oli hänen muistiinpanokirjansa joutunut? Se oli ollut porstuan pöydällä…

Äidin piti mennä ylös kuulusteltavaksi, samoin Thean ja Jörgenin.

Tuossa, tuossa pöydällä … tuossa! … oli se ollut viisi kuukautta! Oliko heidän tarkoituksensa saattaa hänet peräti onnettomaksi kaikella pesemisellä ja siivoamisella?

"Mutta, rakas, rakas Jäger, kyllä me sen vielä löydämme, jos sinulla vaan on kärsivällisyyttä … kun etsimme"…

Ja siellä etsittiin koko vintti pitkin ja poikki, vanhain ikkunalasien, ylös-alasin käännettyjen pöytäin, lankavyhtien, tappurakasojen, paperikoppien alta ja kaikenlaisen romun seasta. Jörgen seisoi tuskallisessa hädässään korkeassa tynnyrissä päällään ja kaivoi sieltä kadonnutta kirjaa, kunnes äiti sai jälleen käännetyksi suunnan konttoriin päin.

"Konttorin kaapin päällä on suuri sininen kääre, vaan sieltä sinä jo kaiketi olet etsinyt?" kysyi äiti.

"Sieltäkö?… Tahtoisin tietää kellä olisi rohkeutta koskea" —

Kapteeni syöksi konttoriin.

Niin, siellä se oli!

Hän viskasi kynän vasten seinää; hänellä ei ollut vähääkään halua nyt työhön! Ja hän istui synkkänä käsivarteensa nojaten ja tuijotti eteensä…

"Se on sinun syysi äiti! — Vai minunko päähäni se sukkela ajatus olisi juolahtanut, että Thinka Rysylkeen lähetettäisiin?"…

Hän löi nyrkkinsä pöytään.

"Se raha vie turmioon, sanon minä. — Jos menetellään tuolla tavalla, niin mitä jää jälelle Jörgen'in kasvatusta varten? — Hui, oikein minun nousee veri päähän… Kahdeksan taalaria suorastaan virtaan heitetty"…

"Totta kaiketi hänen täytyy saada pyhähame; Thinka on jo puolitoista vuotta kuluttanut niitä vaatteita, joita hän sai kotoa."

— "Entä sitte uudet korukengät Stavanger'ista! Jopa nyt jotakin! ei vähempääkään kuin Stavanger'ista … niin siinä seisoo", hän sieppasi laskun pöydältä … "ja lakeeri-nahkainen vyö ja kenkien puolipohjaamisesta ja paikkaamisesta kaksi taalaria ja yksi äyri … ja sitten ompeluneuvoja; en ole milloinkaan kuullut nuoren tytön ostavan taloon ompelutarpeita! — ja postirahaa! yksi taalari, kaksi äyriä ja viisi killinkiä? … kaksi äyriä ja viisi!… Kerrassaan selittämätöntä!"

"Puolestatoista vuodesta, ajattelehan toki sitä Jäger. Kuusitoista killinkiä joka kirjeestä."

"Kehno kirjoittaja, sanon minä, joka ei edes maksa kirjeitään… Miksi kirjoitti hän nyt viimein, kun hän jo edeltäkäsin oli pannut terveisiä kälysi kirjeessä? Neljä ja puoli kyynärää silkkinauhoja! Miks'ei hän pannut kymmentä, — kahtakymmentä kyynärää … niin pitkää kuin täältä on Rysylkeen! — sittehän olisi saanut isänsä varat loppumaan yhdellä kertaa. Kyllähän näen, mihin tässä vihdoin joudutaan"…

"Vaan näethän, he vierailevat voudin ja papin ja maaherran luona; totta kai hänen täytyy olla siististi vaatetettu."

"Mitä? en ole milloinkaan kuullut, että tyttäretkin maksavat rahaa; se on ihkasen uusi asetus, jonka sinä näyt keksineen. Mitähän siitä vielä tulee?"

"Se, joka ei kylvä, Jäger, ei saa myöskään niittää."

"Niin, eikö se sato sinusta näytä erinomaisen oivalliselta? — tuo naisten suosikki, henkikirjurin konttoristi, joka on alkanut Thinkan eteen ansoja virittää, mokoma tutkinnon käymätön raukka, ha, ha, ha! On päivän selvä, että tyttö häneen on takertunut, muutoin kälysi ei olisi sillä lailla kirjoittanut."

"Thinkalla on niin pehmeä luonto", kuului rouvan hidas ja tuumaileva vastaus … "ja sellaisen tytön silmiä voi niin helposti häikäistä, joka on niin lämmintunteinen ja vastaan-ottavainen! Mutta kun hän näkee maailmaa vähä laajemmalta"…

"Ei sitä musiikin mukaan maailmassa marssita, sanoi luutnantti Bausback, kun hän maksoi velkansa vanhalla Stenbergin muorilla, joka oli täsmälleen kolme ja puoli kertaa vanhempi häntä, kun he naimisiin menivät!"

"Thinka on aina ollut taipuvainen … voimmehan toivoa että hän kuulee mitä vanhemmatkin sanovat. Tahdon kirjoittaa hänelle ja varoittaen kuvata asiaa"…

"Varoittaenko?… Älä sinä siihen sekaannu! Ei joka oksalla naimiskauppoja kasva. Taikka luuletko hänen täällä miestä saavan? Kun minä tulen vanhaksi ja pääsen pensioni-ikään, niin näyttäisipä hyvin kauniilta, jos olisi kaikki tyttäret minun niskoillani!… Ei meidän pidä kuitenkaan tulla höperöiksi ylpeydestä, äiti! aivan hulluiksi! — sinussa ja kaikissa Zittoweissa onkin ylpeyttä tarpeeksi asti."

Äiti veti huulensa suppuun ja rypisti otsaansa; mutta hän muuttui samassa tuokiossa entiselleen.

"Minä arvelen", sanoi hän, "että meillä oikeastaan voitaisiin enemmän säästää voita ja sianlihaa; ei kumpikaan ole niin suolaista kuin olisi tarpeellista meidänmoisille; ja kun sitte reidet lähetetään kuormassa kaupunkiin, niin saamme niilläkin keinoin lisää kukkaroon. Muutoin minä tulisin kokonaan pois suunniltani. Minun mielestäni sinun pitäisi heti lähettää rahoja postissa, Jäger! heidän pitäisi uskoa sinun olevan rahoissa."

Kapteeni nousi ylös ja puhkuili.

"Kymmenen ja viisi on viisitoista … ja kolme lisää on kahdeksantoista;" ja hän luki rahat laatikostaan. "Näitä rahoja emme koskaan enää saa nähdä… Missä ovat sakset? sakset, sanon minä!"

Kapteeni alkoi leikata kirjekuorta vanhasta harmaasta virkakirjeestä, kääntäen entisen sisäpuolen päällepäin.

"Päällystakki ja kaulahinen ovat tässä tuolilla", sanoi rouva sisääntullessaan.

"Tuossa! — pane lakka ja sinetti rintataskuun, ett'en niitä unohda, muuten saan maksaa lakkaamisestakin." — — —

— Kapteenin huono tuuli oli kokonaan kadonnut, kun hän kiireesti palasi postista. Hän oli löytänyt sieltä kirjeen Inger-Johannalta ja hän tirkisti siihen jo matkalla, mutta pimeä tuli esteeksi.

Päällystakin heitti hän yltään ja istahti lakki päässä kynttilän ääreen jatkamaan kirjeen lukemista.

"Äiti, äiti! — Käskekää äidin heti tulla sisälle! Ja tuokaa yksi kynttilä lisää!"

Kapteeni ei nähnyt enää kuin kynttilän karsi oli pitkällä ja hänen täytyi odottaa hetkinen, ennenkuin niistämisenkään jälkeen saattoi nähdä.

Rouva tuli sisälle laskien alas hiojansa, jotka leipomisen aikana olivat ylöspäin käärittyinä.

"Nyt saat kuulla", sanoi kapteeni ja jatkoi lukemista.

… "Voi, etteivät senlaiset tanssiaiset kestä kauempaa! Täti tahtoo olla ensimmäisiä, jotka hyvästi jättävät, niin että minä kotiljongin aikana olen alituisessa jännityksessä siitä, että hän tulisi minua tahtomaan pois. Sitte minua kuulustetaan; vaan nyt en enää teekään sillä lailla kuin ensi kertoina kotiin ajaessamme, jolloin rupattelin hänelle kaikenlaiset, ja purkasin kaikki sydämmeni tunteet niin kuin minkähän kukkaron sisällön tädin syliin!

"Eilen oli seitsemännet tanssiaiset ja minua on jo pyydetty kaikkiin tansseihin, kahdeksannessa ja yhdeksännessäkin; ne ovat varmaan viimeiset tanssihuvit, toivoakseni, tänä talvena (viiteen näytelmään olen ottanut osaa). Eilen pääsin onnellisesti luutnantti Mejeristä (tuosta, jolla Jörgenin mielestä oli hevosen luotaimet suussa) joka aina pyytää minua kotiljongiin. Hän seisoo ja istuu meidän seuroissamme kotona (siinä kaikki mitä hän taitaa, sillä sanaakaan ei hänen suustaan kuulla) ja katsoa ällistelee minua.

"Näkisitte vaan minun tanssikirjojani! Olen pannut muistiini luullakseni kolmannen osan kaikista tansseista tänä talvena. Täti on lahjoittanut minulle vyön, jonka tummankeltaiset kivet ihmeellisen hyvin kaunistavat pukuani. Tädillä on hyvä aisti; mutta emme kuitenkaan koskaan ole yksimielisiä, kun minä puen itseäni. Vanha täti Alette oli luonani eilen, ja hänen sain pitämään minun puoltani. Siten pääsin renkaista, joiden piti riippua korvistani; ne tuntuivat siltä kuin kaksi suitsenpätkää olisi henkunut perässäni; ja pitäähän minun saada pukuni niin väljäksi, että voin käsivarsiani liikuttaa; muutoin olen kuin puunukki.

"Olen varmaankin kasvanut korttelin verran sitte kun kotoa lähdin. Mutta en milloinkaan elämässäni vielä ole tiennyt mitä on elää, ennenkuin tänä talvena. Kun suljen silmäni, voin uneksia ja nähdä koko rivin komeita saleja, missä kynttiläruunut loistavat, soitannon säveleet aaltoilevat, ja missä minä tanssin ja minua tanssitetaan, niin että tie aukeaa ikäänkuin itsestään.

"Voin oivaltaa, miltä Eleonora tädille oli mahtanut tuntua — hänelle, joka oli niin kaunis, ja jonka näköinen minä olen, kuten sanotaan. Kuolihan hän tanssiaisten jälkeen, niin on täti Alette kertonut; pelkästä riemusta hän mahtoi kuolla. Ei mikään ole tanssin vertaista, ei mikään niin hauskaa kuin nähdä miten he kilvan tanssiin pyytävät ja ikäänkuin silmillänsä rukoilevat ja sitte joutuvat kovin hämillensä, kun vastaan heille toisin kuin mitä ovat odottaneet.

"Ja ette voi uskoa, kuinka monta kertaa olen kuullut ihmeteltävän miten mustat hiukset minulla on, miten erinomaiset, syvät silmät, miten komea käytös. Miten monta kertaa liekään hienolla tavalla siihen viitattu, miten monta kertaa suoraan sanottu? Tätikin on ruvennut ihmettelemään. Melkeenpä toivoisin, että koko talvi, koko elämä (niin kauvan kuin olen kaunis, ei kauvemmin) olisi alinomaa kestäviä tanssiaisia, kuten puolalainen kreivi, joka ajeli sokerin päällä.

"Soisinpa kuolevani, kun makaan ja ajattelen tuota kaikkea ja soitanto vielä sormissani soi, kunnes sitte taas rupean ajattelemaan tulevia tanssiaisia.

"Tulevalla kertaa pukeun vaaleankeltaiseen ja saan mustat koristeet. Se puku ja valkoinen kaunistaa minua parhaiten, sanoo täti, ja saan uudet vaaleankeltaiset silkkikengät, jotka ovat nilkalta vähän niukat; täti sanoo, että korkea jalkarinta ilmaisee rohkeutta; ja sitä minä tiedän minulla olevan, todellakin, en ujostele vähääkään ajatustani lausumasta; ja huvittavaa on nähdä, miten ihmiset luovat silmänsä selälleen ja kummastelevat sitä, että kukahan sinäkin olet.

"Minä todellakin rupean epäilemään, ovatko kaikki tämän seudun herrat edes nähneet elävää porsasta tahi hanhea tai varsaa (ja varsa on kauniin eläin, mitä milloinkaan olen nähnyt). Ne ovat niin tyhmiä kohta kun vaan mainitsen jotakin maalta; olisi ehkä toista jos nimittäisin niitä ranskaksi un canard, un cheval, un cochon, une vache!

"Ylioppilas Grip väittää, ettei yksikään niistä, jotka kaupungissa ovat kasvaneet, ole nähneet lehmää lypsettävän. Hän kiusaa usein tätiä ja sanoo, että kaikki, jota tehdään ranskaksi, on muta hienompaa, että me mielellämme luemme kahdesta rakastavaisesta, jotka juoksevat järveen Pont neuf'ista ja itkemme heidän kovaa kohtaloansa; mutta otaksukaamme, että sama seikka tapahtuu kotiseudullamme — silloin on koko tapahtuma arvoton; mutta todellakin hän oh mielestäni monasti oikeassa, vaikka täti sitte naurakoon.

"Ja jos täti sanookin, ett'ei — hänellä ole sujuvaa käytöstä eikä syntyperäistä hienoutta — niin hän kuitenkin on tädille hauskuudeksi. Ja hauskuudeksi hän on kaikkialla, sillä tuskin on yhtäkään iltaa viikossa, jolloin ei häntä olisi jonnekin kutsuttu.

"Tänne hän mielellään tulee sunnuntaisin iltapuolella kahville, sillä hän sanoo tietävänsä, että sekä täti että minä silloin olemme ikävissämme (todellakin hirmuisesti! vaan mistähän sen tietää?) ja että hänen ei silloin tarvitse keikkaroida eikä pikkuvalheita laskea!

"Ja silloin täti ja hän ovat kovin hauskat yhdessä kun hän laskee totuuksiansa, täti koettaa saada häntä pussiin. Kiinteästi hän aina ajattelee, sitä kyllä päältäpäinkin voi nähdä, kun hän istuu pää kallellaan ja hiljakseen hämmentää kahvia kupissaan. Oikein minua huvittaa, sillä jos hän aikoo sanoa 'ei', niin näkee sen jo tukastakin, ennenkun hän sen sanoo.

"Kaupungissa hänestä kerrotaan yhtä ja toista; hän kuuluu ylioppilaskokouksissa olevan kiivain puolustamaan uusia hurjia periaatteita. Täti pitää häntä omituisena ja arvelee, että nuorison täytyy saada riehua. Setä sitävastoin sanoo että tuonlainen riehuminen on nuoren miehen tulevaisuudelle turmiollisempi kuin suurikin hairahdus, sillä se tukahuttaa kaiken taipumuksen alistumiseen.

"Mitä hän minusta ajattelee, sitä oikeastaan tahtoisin tietää.
Hän kyselee puheensa välissä niin pistävästi:

"Neiti kai menee tanssiaisiin tänä iltana? Minä vastaan hänelle parhaan taitoni mukaan, kyselen tätiltä neuvoja lasityötäni valmistaessa, haukottelen varsin hienosti ja katson ulos ikkunasta juuri silloin kun hän puhelee mitä kiivaimmin.

"Minä huomaan kyllä, että se häntä harmittaa, ja viime kerralla kysyi hän, eikö neiti Jäger edes hetkeksi olisi ajattelematta tulevia tanssiaisia.

"Setä on usein harmissaan hänen taipumattomuudestaan ja pitää
häntä ikävänä henkilönä, mutta luulen, ett'ei hän mielellään
laske häntä konttorista, sillä Grip on hyvin taitava.

"Setä elää ja toimii vaan virassaan; hän on niin erinomaisen jalo. Kuulisitte, miten hän on tuskissaan pienimmästäkin virheestä tai laiminlyömisestä virassaan".

"Minä luulen, että paholainen on perämiehenä, kun hän on kuvernöörinä!" tokasi kapteeni.

"Josias parka!" huokaili äiti, "hän oli aina närkkäin kaikista veljistä; mutta hän oli etevin kaikista".

"Niin, Rysylken kirjuri, hän on saanut osakseen sekä tahdon että voiman!"

* * * * *

Neljätoista päivää sen jälkeen saivat he odottamatta taas kirjeen maaherran rouvalta ja sen sisässä oli kirje Inger-Johannalta.

Maaherran rouva halusi kaiken mokomin vielä pitää rakkaan Inger-Johannansa luonaan vähintäänkin vielä vuoden. Hän oli tullut heille, sekä maaherralle että hänelle, aivan välttämättömäksi, niin että heillä oli milt'ei vaikeaa ajatella, että hänellä oli toinen koti…

"Setänsä on jo totuttanut tuohon nuoruuden iloisuuteen, jota hänen kanssa on kotiimme tullut. Rakas Zittow'ini, joka on niin ylen tunnollinen tärkeässä virassaan ja jota painaa niin monet murheet ja suuri edesvastaus, tarvitsee kyllä tuon rattoisuuden monen yövalvonnan perästä. Niin itsekkäät olemme; tahtoisin ehdotella että jakaisimme tytön omistamisen sillä väärällä tavalla että hän saisi käydä teillä kesän aikana, vaan olisi muuten meillä. — En uskalla ajatellakaan, että kieltäisitte.

"Mutta älkäämme ehkä suotta aikojaan hänestä riidan kapulaa tehkö; voisi käydä hänen samalla lailla kuin tuon sievän saaren Välimeressä, josta valtiot riitelivät: kesken heidän keskustelujaan se katosi! Ja enhän uskalla luottaa siihen, etteikö meidän rakas riidan esineemme ennen pitkää voisi omaa kotia hallita, sellaista kotia, joka täydelleen vastaisi toivomuksia, joita sen luontoinen ja niin kaunis tyttö kuin hän vaatinee.

"Ett'ei hän ole ainoastaan hemmottelevan tädin silmiä häikäissyt — siitä voitte olla varmat. Niin on esim. eräs minun mielipiteeni kannattajia, yhteinen arvokas, kokenut ystävämme, kapteeni Rönnov, joka viime viikolla tuli Tukholmasta tänne kuninkaallisten vieraitten kanssa ja joka nyt — ohimennen sanottuna — on saamaisillaan kuulumattoman ylennyksen virassaan. Hän oli aivan hurmautunut nähdessään Inger-Johannan, sanoi hänen olevan täydellisen ja komean naisen, joka on omiansa herättämään huomiota ei ainoastaan tavallisissa seurapiireissä, vaan mitä korkeimmissa; ja paljo muuta hän sanoi, josta emme saa kertoa mitään rakkaalle lapsellemme. Tahdon vaan lisätä, että hän erotessaan lämmöllä ja jonkinlaisella huolenpidolla sulki Inger-Johannan ja hänen kehityksensä minun turviini.

"Vaikka ensi nuoruutensa jo on ohi, on kapteeni Rönnov kuitenkin mitä kauniin mies, ainakin kauniimpia ja hienoimpia miehiä koko maassa, ja hänen ei mahtane olla vaikea voittaa vaativaisintakaan…"

"Ei ole, konna soikoon!… No, äiti," sanoi kapteeni iskien silmää, "mitäs nyt sanot? Sopiiko sitä jo kuusehen kurkoittaa."

Kapteeni aivan haltijoissaan asteli edestakaisin lattialla, tempasi sitte Inger-Johannan kirjeen käsiinsä ja luki:

"Rakkaat vanhemmat!

"Nytpä voin kertoa teille jotakin! Kapteeni Rönnov on ollut täällä! Hän tuli juuri paraiksi kun täti piti iltahuvit. Hän on nyt kaksi kertaa niin kaunis ja uljas kuin käydessään meillä Giljellä, ja minä näin selvästi, että hän vähä säpsähti, kun hän tätiä vielä tervehtiessään tuli luoneeksi silmänsä minuun.

"Kylläksi asti minussakin sydän pamppaili, sen arvaatte, kun hänet tunsin, sillä minä todellakin epäilin, että hän jo olisi ehtinyt unohtaa minut.

"Mutta hän tuli luokseni, otti molemmista käsistäni kiini ja
sanoi varsin lämpimästi:

"Se ruusunnuppu, jonka näin Giljellä, on todellakin kukaksi
puhjennut!

"Luulin hiukan punastuneeni, sillä tiedänhän, että hän se
juuri oli, joka pani alkuun minun matkani tänne.

"Senlainen olento on harvinaista; käytöstapa niin vapaata ja suoraa! Erittäin puhelias hän oli, vaan ei sen ohessa milloinkaan kadottanut miehuullisesta arvollisuudestaan niin kipinääkään, ja ei puhettakaan siitä, että juuri muita kuin häntä koko sinä iltana olisi huomannut. Minun täytyy tunnustaa, että tästälähin tulen asettamaan toisenlaiset vaatimukset sen kavaljeerin suhteen, jota minä mieheksi sanon, ja tulee niitä olevaan monta, joiden käy ohraisesti vertailussa.

"Täti on myöskin laveasti häntä ylistellyt; minä luulen hänen olevan mielissään, kun Rönnov oli niin rakastettava ja sydämmellinen minua kohtaan. Hän on jälestäpäin ollut aivan loistavalla tuulella.

"Sen jälkeen oli kapteeni Rönnov täällä joka päivä. Hänellä oli paljo kerrottavaa meille Tukholman elämästä ja hovista; hän puhui minun kanssani teistä siellä kotona, — isästä, joka huolimatta siitä, että hän on vanhempi"…

"Niin, paljo, paljo vanhempi!" vakuutti kapteeni kiihkeästi — "neljä, viisi vuotta vähintäinkin!"

… "kuitenkin on hänen unohtamaton ystävänsä.

"Voitte arvata, että ne illat olivat hauskoja! Täti ymmärtää senlaisia seikkoja. Nyt on oikein ikävä häntä! Samoin tädinkin mielestä; me olemme istuneet näinä kahtena iltana hänen lähtönsä jälkeen puhumassa hänestä, tuskin mistään muusta kuin hänestä.

"Eilen illalla kävi Grip täällä. Me emme ole nähneet häntä sitte kuin ensi iltana kapteeni Rönnovin ollessa meillä. Ja kuka voi käsittää senlaista ihmistä? hän ei ole huomaavinaan hänessä mitään! Hän intti vastaan koko illan ja oli niin ynseä ja ikävä, että täti oikein häneen kyllästyi. Hän mainitsi jotain pintapuolisesta elämästä, tyhjästä sotilasrummusta, ja muuta sentapaista, niinkuin ei muka Rönnovin paraimpia ominaisuuksia juuri olisi tosi miehuullisuus ja luonnollisuus!

"Hui! minä valvoin puoli yötä harmittelemassa tuosta puheesta! Hän istui teekuppiaan hämmennellen ja puhui ihmisistä, jotka voivat kulkea maailman läpi tyhjiä puhetapoja ja kohteliaita korupuheita täynnä! Kummasteli, miten osattiin imarrella tervettä järkeä aivan suunniltaan pois, niin että lopuksi oli taas jälellä paljaaksi nypitty — kuulin selvään hänen mutisevan — syöttöhanhi! Mahdottoman häpeämätöntä! Olen varma siitä, että hän tarkoitti minua.

"Hänen mentyään sanoikin täti antavansa tulevalla kerralla sanoa Gripille, jos ei sattuisi muita vieraita olemaan, ett'emme ole kotona; täti oli väsynyt hänen juttelemiseensa näin kahden kesken ja arveli, että senlaiset ihmiset älkööt lentäkö korkeammalle kuin siivet kantavat. Mitään loistavaa uraa hän ei tule astumaan, luulee täti, sillä hän pitää liian lujasti kiini omista ajatuksistaan.

"Muuten on ikävää, jos Grip ei tule! sillä kaikkine omituisuuksineen on hän usein hyvä sotatoveri tätiä vastaan."

VI.

Kapteeni oli pitänyt merenvahapiippunsa kantta liidulla kirkastettuna kolme päivää perätysten eikä malttanut ottaa sitä alas laudakolta. Hän oli pitänyt oikeat puhdistamistalkoot, siivottiin pois vanhat tupakan jäännökset, piipunperät ja maahan varissut nuuska ja kapteeni veisti monta uutta hammasluuta kuluneitten sijaan. Hän oli pyytänyt lukkarin paraimman taitonsa mukaan pianoa virittämään, ja asetti kaksi valkoiseksi maalattua rahia kuistiin. Puutarhanaitausta oli nyt vihdoinkin monen aikomuksen perästä korjattu ja siinä välkkyi siellä täällä vereksiä valkeita riukuja ikäänkuin uudet hampaat, jotka pistävät näkyviin vanhan harmaan hammasrivin välitse. Puutarhan käytävät siivottiin ja sannoitettiin, piha lakaistiin ja vihdoinkin saatiin kaivon ympärille aita, joka aina piti sinne saataman lasten pieninä ollessa.

Kapteeni se oli, joka oikein innoissaan nyt talossa puuhasi.

Silloin tällöin hän soi itselleen hetken jouto-aikaa ja seisoi polttelemassa portailla taikka siinä edustuvan ikkunassa, joka oli maantielle päin; tai hän pistäysi ehtoopuolella kävelemään aina hilalle asti ja istahti piippuineen viereiselle kiviaidalle. Kun siitä sitte joku ajoi ohi, joka kulki etelään päin, kuului tähän tapaan:

"Menetkö kauppapuotiin tupakkia ostamaan, Lars!… Jos tulee hieno neito rattailla vastaasi, niin sano terveisiä Giljen kapteenilta; se on se minun tyttäreni, näet, joka palajaa pääkaupungista!"

Jos matkustaja oli joku vanha köyhä raukka toista sukupuolta, niin hänen suureksi hämmästyksekseen lennätettiin kiviaidalta kuparilantti hänen eteensä:

"He, Kari! He, Siri … tuossa on sinulle vähäsen vanhain päiväin varaksi!"

Ja hämmästys oli vielä suurempi siitä syystä, että tiettiin kapteenilla olevan sula nautinto haukkua vanhoja akkoja. Täytyihän joskus saada purkaa kaikkia niitä kiivaita kirouksia ja hetken kiihkossa sepitettyjä haukkumasanoja, jotka olivat leiri-ajoilta ja sotilas-elämästä asti hänen vereensä juurtuneet. Vanhat raajarikot olivat tähän kyllä tottuneet ja tiesivät mitä heillä oli odotettavana ennenkuin kyökistä, jossa heidän ruokapussinsa oli hyvästi kyllä täytetty, pääsivät pois Giljen alueelta. Tämä ja Vahdin haukunta oli heille kuin rummun lyönti korvan juuressa.

Mutta näinä päivinä, kun hän iloisessa mielenjännityksessä odotti tyttärensä kotiintuloa, oli hän taas avonainen ja leikillinen, jonkatähden häntä tätä nykyä sekä kyläläisten että alustalaisten kesken pidettiin varsin rakastettavana miehenä; hänessä oli jotain tuota vanhaa, iloista Petter Jäger'iä.

Kapteeni oli tänä iltapäivänä ollut sisällä harjoittelemassa pianon ääressä ääntänsä, joka yhä kävi matalammaksi; hän oli verrannut syvintä basso-ääntänsä tuohon melkein äänettömästi murahtelevaan G:hen, kun Jörgen luuli nähneensä jonkun liikkuvan esineen maantien valoisalla kohdalla, toisella puolella järveä.

Kapteeni sieppasi kiikarin, juoksi ulos portaille, sieltä jälleen sisään, huusi äitiä ja istuutui kärsivällisesti odottamaan avonaisen ikkunan eteen, kutsuen äitiä sisään joka kerta, kun tuo liikkuva esine pujahti näkyviin jossakin tien mutkassa.

— Vaan ei siellä liiaksi kiirehditty. Musta pysähtyi aivan itsestään, kun joku ihminen tuli vastaan; ja niin täytyi Iso-Olan aina sanoa ohikulkevalle joku sana.

Nuori netti puettuna vartalonmukaiseen sadevaippaan, päivänvarjo ja hansikkaat kädessä ja kaunis messinkilevyllä varustettu englantilainen matkakirstu kiesien takana, ei oikeastaan ollut mikään tumaton näky. Mutta, että tämä neiti oli Giljen kapteenin tytär, se herätti suurta huomiota, ja uutinen levisi pian ympäri seutua, ennenkuin kiesit iltapuolella saapuivat koti-oven eteen.

… Siellä seisoivat äiti, isä, Jörgen, Thea ja alaupseeri Tronberg laukkuinensa talon kulmassa ja talon väki sekä palvelustytöt porstuassa; — ja Iso-Ola odotti saadakseen nostaa neitiä rappusille, mutta tämä hyppäsi itse alas kiesin astuimelta suorastaan isän syliin; sitte suuteli äitiä, syleili Theaa ja tukisti Jörgen'iä sekä pyöritteli häntä rappusilla, että hän oikein tuntuvalla tavalla saisi ensi vaikutuksen sisaren kotiintulosta.

Niin, hän oli pudottanut päivänvarjonsa portaille ja palvelustyttö toi sen hänelle. Äiti pani sen huolellisesti säilöön, … tuo kallis, hieno päivänvarjo, jossa oli oikein norsunluinen varsi, se oli maannut hetuloineen portaitten ja pyörien välillä.

Kapteeni otti itse häneltä vaipan … hiukset, puku, hansikkaai, — sellaiselta hän siis näytti! … hienosti kasvatettu nainen kiireestä kantapäähän.

Ja nyt Giljen aurinko oli edustuvassa!

"Minä olen koko päivän rattailla istuessani ikävöinyt tuota tupakan hajua ja olen halunnut nähdä savupilviä pääsi ympärillä, isä! Luulenpa, että sinä olet vähä lihonnut … ja vieläpä juhlatakki! … minä olen aina kuvaillut sinua puettuna tuohon vanhaan, kiiltävään! — Ja äiti! … äiti!"… Inger-Johanna juoksi hänen jälkeensä ruokahuoneesen, missä viipyi kauan aikaa.

Sitten tuli hän sieltä rauhallisempana.

Keittiössä loisti kirkas tuli. Siellä seisoi Marit, lyhyt-kasvuinen, punaposkinen tyttö, jolla oli valkoiset hampaat ja pienet kädet, hämmentämässä puuroa, niin että hiki tippui otsalta; hän kyllä tiesi, että Iso-Ola tahtoi puuroa niin kovaksi, että viisitoista miestä voisi tanssia sen kuorella; — ja nyt tuli neiti hänelle avuksi… Sitten täytyi Inger-Johannan mennä kehräämään Torbjörgin rukilla.

Kapteeni kyynelsilmin seurasi häntä katseillaan ja kun he taas tulivat sisään, sai Inger-Johanna kaapista pullon, antaakseen jokaiselle ulkoväestä ryypyn kotiintulijaisiksi.

Huoneessa odotti illallinen; puhtaalla pöytäliinalla oli tuoretta, punaista lohta ja hänen mieliruokaansa mansikoita ja kermaa.

— — Ei puhettakaan siitä, että häntä herätettäisiin kun hän oli eilen illalla matkasta väsynyt, niin oli isä sanonut!

Ja sentähden istuikin Thea oven takana kello seitsemästä saakka, odottaen, että sisältä kuuluisi jotain melua, niin että hän olisi voinut rientää sinne viemään tarjotinta pienine leivoksineen, — sillä Inger-Johannan piti juoda kahvia heti herättyä, sängyn ääressä.

Jörgen piti hänelle seuraa, tutki innokkaasti hänen kirstunsa kummallista lukkoa ja tarkasteli hänen keveitä hienoja kenkiänsä. Hän silitti niillä otsaansa ja nenäänsä ja henkäsi niiden kiiltävälle nahalle, joka silloin hetkiseksi tummeni ja kävi kosteaksi.

Nyt heräsi Inger-Johanna, — ovi aukeni ja sisään astuivat Jörgen,
Thea, Vahti ja heidän jälestään Torbjörg kahvin kanssa.

Niin, nyt hän oli kotona!…

Tuoreen heinän tuoksu tunkeutui sisään avonaisesta ikkunasta ja hän kuuli miten heinäkuormaa ryskien ajettiin navetan parvelle.

Ja kun hän katsoi ulos ikkunasta kapeaa laaksossa kiertelevää jokea ja vuoren kukkuloita, jotka jyrkkinä kohosivat taivasta kohti läpi keveän sumuvaipan, ymmärsi hän käsittää äitinsä tunnetta, kun tämän mielestä oli ahdasta täällä ja kun oli kaupunkiin kolmekymmentä yksi pitkää penikulmaa. Mutta oli täällä niin tuoksuvaa ja ihanaa, — ja olihan hän nyt kotona Giljellä!

Mutta hänen täytyi lähteä mukaan heinään ja Jörgen sai pitää kiini pukista, joka tahtoi puskea, niin että hän pääsisi ohitse, ja sitte katseli hän Jörgen'in verstaata ja metsästyskivääriä, jota veli par'aikaa salaisesti itselleen valmisteli vanhan pyssyn lukosta ja piipusta.

Tämä oli erityinen luottamus hänen täysikasvuiseen sisareensa, sillä ruudin ja kiväärin käyttäminen oli Jörgeniltä mitä ankarimmin kielletty, mutta se ei estänyt häntä säilyttämästä isänsä isojyväistä patruunaruutia piilopaikoissa missä mitäkin mäkien rinteillä.

Ja niinpä tuli Inger-Johanna olemaan Theankin kanssa ja sai tietää yhtä ja toista puutarhasta ja seurasi isää hänen kävelymatkoillaan sinne tänne; … he kulkivat pitkin karjatietä liehuvien sananjalkojen, paksujen koivunrunkojen ja viheriäisten lehtien välitse ylöspäin viettävälle Giljen harjulle.

Hän oli iloinen, melkeinpä kuin hurmautunut kolme, neljä päivää kotiintulonsa jälkeen!

Mutta vasta sitten kun kaikki tuli ikäänkuin jokapäiväiseksi, alkoi äiti puhua yhtä ja toista talouden toimista ja tutustuttaa Inger-Johannaa kaikellaisiin huoliinsa ja suruihinsa.

Mitä tulee Jörgen'istä? Pitihän heidän kerrankin koetella saada hänet kaupunkiin! Äiti oli usein aikonut kirjoittaa täti Alettalle ja neuvotella hänen kanssaan … isää ei saisi huolestuttaa liian suurilla rahamenoilla… Jos täti Alette ehdottelisi ottaa hänet luoksensa asumaan, niin ei isälle tulisi kovin suuria rahamaksuja. Voisivathan he lähettää sinne monta lajia ruokatavaraa, voita, juustoa, reikäleipää, palvattua lihaa ja niin usein kuin vaan sattuisi olemaan kaupunkiin kulkevia.

Hänen piti talven kuluessa alkaa puhua isän kanssa, kun vaan oli saanut tietää, mitä täti Alette siitä ajatteli.

… Ja Thinkan kanssa oli hän kokenut paljon! Äiti oli niin paljo kuin taisi koetellut pitää sitä isältä salassa, — sinä tiedät kuinka vähä isä kestää huolia, — ja hän oli joka keskiviikko kaikin tavoin koettanut vartioida Jörgen'iä hänen tuodessaan postia, että hän kaikkein ensiksi saisi Thinkan kirjeen.

Äiti oli keväällä kirjoittanut useampia kirjeitä ja kuvaillut hänelle, minkä tulevaisuuden hän itselleen valmisti, jos hän heikkoudessaan ja mielettömyydessään ei koettaisi vastustaa ajattelematonta rakkauttaan konttoristi Aas'iin.

Mutta alussa tuli sieltä vastaukseksi kirjeitä, jotka olivat vallan toivottomia. Saattoihan sitä tyytyä vähempäänkin, hän kirjoitti; oli nimittäin puhetta vähäisestä nimismiespaikasta, ja sen sanoman hän viimeiseltä luuli tepsivän. Äiti oli totisesti koettanut kuvailla hänelle, millä lailla tuonlainen asia voisi päättyä. Jos mies tulisi sairaaksi ja kuolisi, — mihin sitte hän joutuisi koko lapsilauman kanssa?

Täytyy voittaa tuonlainen ensimmäinen mielenhurmaus… Tuleehan hän kotiin jouluksi ja toivottava on, että hän silloin on muuttanut mielensä!… Onhan Birger veljeni tosin hyvin tuittupäinen; mutta että kohta saatuaan asiasta vihiä siihen määrään asti kiivastui, niinkuin kälyni kirjoitti, että hän antoi Aas'ille matkapassin ja kokonaan eron virasta ja lähetti hänet samana päivänä pois luotansa, se näkyy kuitenkin tehneen hyvän vaikutuksen… Pari viimeistä kirjettä ilmoittavat, että Thinka on rauhallisempi"…

"Thinka on kauheasti taipuvainen!" huudahti Inger-Johanna säihkyvin silmin. "Luulenpa, että he vielä lopuksi voisivat hillatakin hänet ja panna ruukkuun ja sitoa ruukun suu kiini; hän ei rahtuakaan nurisisi. Jos setä Birger olisi tehnyt minulle sillä lailla, niin en olisi viipynyt siellä päivääkään kauemmin!"

"Inger-Johanna! … Inger-Johanna!" pudisti Äiti päätään. "Tuo on vaarallista; sinua on hemmoteltu. Ainoastaan harvat — ani harvat meistä naisista saavat tehdä mitä mieluimmin haluavat!"…

— — Kapteeni ei laiminlyönyt pienintäkään tilaisuutta näyttääkseen muille pääkaupungista kotiin tullutta tytärtään.

Hän oli hyödykseen käyttänyt aikaansa, sillä nousevan viikon alussa piti hänen lähteä virkamatkoilleen pitäjälle ja sitten ase-harjoituksiin.

He olivat käyneet kirkonkylässä pappi Horn'in luona, pysähtyneet tiellä tervehtiäkseen lukkari Semmeling'iä ja nimismies Bardon Kleven'iä ja sunnuntaiksi heitä pyydettiin vouti Gülckes'in luo, — puolenviidettä peninkulman päähän laaksoon päin.

Vanhat, satoja kertoja korjatut vaunut vedettiin esiin katoksesta ja niiden aisojen välillä piti Pikku-Mustan ja Valkon — sokea Liinukka oli jo aikoja sitten pois talosta — jatkaa sopimus-yrityksiään, joita kolmen kuukauden aikana olivat saaneet pilttoossa harjoitella.

Jos nuo eläimet jotain näistä suurista ajopelistä tuumasivat, niin mahtoivat he luulla vetävänsä äärettömän suurta auraa, kuin hikoillen ja vaahdoten juoksivat mäkiä ylös ja alas, vähä väliä pysähtyivät puhaltaakseen ja antaakseen vaunuissa istujien astua alas kävelemään.

Kapteeni oli yleensä tunnettu suuresta säntillisyydestään; jo kello puoli viisi aamulla kulki koko perhe matkapuvussaan, kapteeni ja Jörgen, housunlahkeet ylöspäin käännettyinä ja naiset, hameet sonnustettuina, jalkaisin Giljen mäkiä — ne kun olivat korkeimmat koko matkalla — Ison-Olan ajaessa tyhjiä vaunuja maitotielle.

Valko jaksoi paremmin vetää, kuin myötämaassa pidättää vastaan, jonkatähden Musta oikeastaan sai yksin jännittää voimiansa alamäissä ja Iso-Olan, kapteenin ja Jörgen'in täytyi taas ylämäissä auttaa.

Päivä tuli rasittavan kuumaksi ja vaunut vierivät tukehduttavassa pölyssä, joka kohosi hevosten jaloista ja vaunujen pyöristä. Mutta kun koko matka enimmiten oli myötämaata, täytyi hevosten joskus penikulman perästä levätä ja puhaltaa.

Kello puoli yksi ei heillä enää ollut kuin lautalla mentävä joen yli ja siitä vaan rannan töyräs noustavana voudin pihaan.

Lautalla vähä jo järjestettiin pukuja, ja kapteeni otti vaunujen kirstusta uuden virkatakkinsa ja pani sen päällensä. Sitä lukuun ottamatta, että Jörgen oli pyörien voiteesta saanut likaa uusille housuillensa, ei koko matkalla tapahtunut ainoatakaan onnettomuutta.

Kohta kuin he saapuivat rannalle, näkivät he henkikirjurin vaunujen vierivän portille päin ja pihalla tunsivat he lääkärin ja prokuraatorin kiesit… Siellä seisoi vouti itse auttaen henkikirjurin rouvan ulos vaunuista, asian-ajaja ja tyttäret olivat kaikki vielä portailla.

Naisten täytyi tietysti matkan jälkeen puhdistaa ja sievistellä pukujaan, ennenkuin mielestään taisivat näyttäytyä. Prokuraatorin molemmat tyttäret olivat puetut erittäin hienosti, toinen punaiseen, toinen valkoiseen hameesen, ja henkikirjurin kolmesta tyttärestä oli kahdella valkoinen, yhdellä sininen puku.

… Jotkut erityiset asianhaarat ovat kaiketi olleet syynä siihen, että kapteeni vähäisillä varoillaan saattoi antaa tyttärensä käydä ruskeassa silkkipuvussa ja kiiltävissä vaatekengissä, kuiskasi rouva Scharfenberg vanhalle neiti Horn'ille; se oli varmaankin kaupungista maaherran rouvan vanha, korjattu puku.

Asianlaita oli niin, että nuori Horn, jonka luultiin tulevan isänsä, kirkkoherran, apulaiseksi, oli paljon kohteliaampi Inger-Johannalle kuin rouva Scharfenberg'in tyttärelle, Bine'lle, jonka kanssa Horn jo melkein oli kihloissa; ja asian-ajajakaan ei ollut huomaamatta Inger-Johannaa, kumpikin olivat kilvan hankkimassa hänelle tuolia!

Sohva oli erityisesti jätetty henkikirjurin ja kapteenin rouvaa varten. Sekään ei rouva Scharfenberg'in mielestä ollut paikoillaan, koska hänen miehensä oli koroitettu toiseksi henkikirjuriksi pitäjässä ja syynä siihen, että vouti tänäänkin oli kutsunut rikkaan Matami Giljen luoksensa, oli, niinkuin hänen miehensä sanoi, ainoastaan yleisen suosion hakemista, sillä hän pysyi kuin pysyikin aina entisellään, — maakauppias Gilje'n leskenä!

Aika tuntui pitkältä heidän istuessaan ja keskustellessaan, ennenkuin päivällisen kunnia, suuri paisti, oli tarpeeksi asti paistunut ja rouva tuli kuiskaamaan miehellensä, että tämä saisi kutsua vieraita ruualle suureen saliin.

Ainoa, joka oli hymyillyt ja puhellut päivällisen edellä, oli Inger-Johanna, ja oli ruvennut vilkkaasti juttelemaan henkikirjurin ja sitten Horn'in sekä sotalääkärin kanssa.

Rouva Jäger puri levottomana huuliaan, istuessaan sohvalla, ja näytti olevansa innostuneena rouva Brinkman'in puheesen; hän tiesi mitä he kaikki selän takana tulivat hänestä sanomaan…

Keskipäivä oli ollut jotenkin kuuma. Vaan matkalla tullut väsymys ja nälkä oli voudin yltäkylläistä ruokaa nautittua, puheitten ja laulun vaihdellessa muuttunut iloiseksi mieli-alaksi.

He istuivat kauan aikaa pöydän ääressä, kunnes henkikirjurin nariseva tuoli ilmoitti, että jo oli aika nousta.

Vouti seisoi nyt siellä lihavana ja loistavana, ottaen vastaan kiitoksia ruuasta, ja vaadittuaan sai hän palkinnoksi isännän virastaan suutelon jokaiselta nuorelta naiselta.

Miehet istuutuivat kahvikuppineen viileään käytävään ja portaille, taikka menivät tupakkipiippu suussa pihalle, sillä aikaa kuin naiset istuivat edus-tuvassa kahvipöydän ääressä.

Henkikirjuri puheli jokseenkin ääneensä voudin kanssa, ja kapteeni seisoi punaisena ja palavissaan pihalla vilvoittelemassa.

Tohtori tuli hänen luoksensa ja taputti häntä olkapäälle:

"Voutipa otti tapin tynnöristä tänään; me joimme vahvasti!"

"Oi, — jospa nyt vaan olisi piippu! — ja saisi laiskotella"…

"Onhan sinulla se kädessä, mies!"

"Onko? — mutta täytetty, näetkö!"

"Sinähän juuri täytit sen tuolla sisällä"…

"Minäkö?… En suinkaan! mutta tulta, näetkös, tulta"…

"Kuule, Jäger! Scharfenberg on vielä tuolla ylhäällä päivällislevolla."

"Niin, niin; mutta muistatkos Valkoa, sillä sinä petit minua häpeällisesti."

"Älä lörpöttele, Petter! Sinun seimenpureskelijasi nakerteli itseänsä melkein läpi seinän… Madeira, tiedätkös, oli kovin väkevää."

"Kuules Rist! — tyttäreni Inger-Johanna"…

"Niin, näetkös Petter, — minä annan sinulle anteeksi, että hän saattaa sinut oikein mielettömäksi, hän kyllä voi panna muittenkin päät pyörälle!"

"Hän on — suloinen — suloinen!" ääni kuului arveluttavan liikutetulta.

Molemmat sotilaat marssivat sitten hiljaisessa tahdissa ylös makuuhuoneesen.

Pitkä Buchholz, henkikirjurin asian-ajaja, seisoi kahvikuppi kädessä jäykkänä ja äänettömänä käytävässä, nojautuen seinää vasten; hän mietiskeli, taisiko kukaan hänestä mitään huomata. Hän oli käynyt sisällä naisten luona ja koetellut keskustella neiti Jäger'in kanssa.

"Oletteko olleet täällä kauan aikaa, neiti Jä-äger?"

"Kolme viikkoa."

"Ja kuinka ka-auvan aiotte viipyä?"

"Elokuun loppuun."

"Ettekö kaipaa pääkaupunkia, kun olette täällä vuo-vuoristossa.

"En ollenkaan."

Neiti Jäger kääntyi pois hänestä ja rupesi puhelemaan äitinsä kanssa.
Kaikki muutkin herrat olivat tehneet hänelle samoja kysymyksiä.

Ovella seisoi Horn, tuo nuhteetoin kappalainen, hän nautti kahven suloisesta mausta sekä — asian-ajajan huonosta onnesta. Hän odotti siellä tilaisuutta saadakseen puhutella Inger-Johannaa, mutta se oli mahdotonta, koska henkikirjurin oppinut rouva oli ruvennut hänen kanssaan keskustelemaan ranskalaisesta kirjallisuudesta — johon hän tiesi olevansa kykenemätön.

Myöhemmällä lähtivät kaikki voudin käskystä ulos pihalle. Rouvat menivät rappusille, nähdäkseen nuorten leikkivän "leskisillä."

Siellä matami Giljekin istui muhkeana ja hyväntahtoisena tuota oivallista ateriaa nautittuaan ja iloitsi…

"Turha vaiva, eipä hän tällä kertaa tyttöä saanutkaan, eipä saanutkaan. Ensi kerran saatte te herra asian-ajaja juosta kovemmin", nauroi hän, nähdessään hänen turhaan koettavan saada kiini Inger-Johannaa … "kannattaa kyllä vaivata itseään noin hienon neidin tähden."

Rouva Scharfenberg'in mielestä oli rappusilla vetoa, ja kun hän muutti istumaan porstuaan, missä voudin kivulloinen vaimo istui isoon huiviin käärittynä, täytyi hänen tunnustaa tälle sekä henkikirjurin rouvalle, että hänestä tuntui ikäänkuin liian vapaalta se, että nuori neiti juoksee, — niin että sukat oikein tulevat näkyviin! — Mutta matami Giljen mielestä ei se suinkaan ollut sopimatonta! niin arveli hän ivallisesti, — "oli hän itsekin monesti ollut niityllä heiniä haravoimassa, muiden tyttöjen kanssa, aivan paitahihasillaan, ennenkuin hän meni naimisiin maakauppiaan kanssa."

Äitinsä viittasikin surullisesti Inger-Johannalle, milloin vaan sai tilaisuutta:

"Älä juokse noin kiivaasti, lapsi! Se ei näytä kauniilta … täytyy antautua kiinni!"

"Tuolle asianajajalleko, — en ikipäivinä!"

Rouva Jäger huokasi.

He leikkivät iltaan asti, jolloin päivällisestä saakka kaivatut herrat näyttäytyivät tarpeeksi levänneinä ja valmiina illan kuluessa vielä pelaamaan korttia.

"Mutta Jörgen… Missä on Jörgen?"

Hän tuli huudon kuultuansa kalpeana ja kylmä hiki otsalla alas, vaikka varsin reippaasti, konttorirakennuksesta, missä oli istunut polttamassa salaa tupakkaa voudin konttoristin kanssa. Kortinpeliä jatkettiin illallisen jälkeen monenlaisilla kirouksilla ja vaihtelevalla onnella, kapteenin, voudin ja prokuraatorin kesken.

Toisessa huoneessa istui rouva Jäger levottomasti odottaen isän poislähtöä … heillä oli pisin matka kotiin ja kello oli jo kymmenen. Vouti oli turhaan kehoittanut heitä jäämään yöksi; mutta se ei nyt mitenkään sopinut, Jäger'illä oli aivan päteviä syitä, joiden tähden heidän täytyi seuraavana aamuna olla kotona.

Hänen hiljainen toivonsa oli, että pikku, teräväkielinen rouva
Scharfenberg rohkenisi näyttäytyä herrojen huoneen ovella.

Mutta sitä iltaapa kesti; — toiset rouvat varmaankin puolestaan luottivat häneen!…

Hän viittasi Inger-Johannalle.

"Etkö sinä voi mennä sisään!" kuiskasi hän, "muistuttamaan isälle että jo olisi aika lähteä; … mutta ainoastaan niinkuin omasta puolestasi!"

Yhdentoista aikana istuivat he vihdoinkin vaunuissa — sen jälkeen kuin vouti taas portailla oli nuorien neitien suhteen käyttänyt hyväkseen "vanhan miehen oikeuttansa"; hän oli oikein mestari pitämään puoliaan kun nämät, leikillisesti kujeillen, koettivat päästä vapaiksi hänen massahtelevista suuteloistaan.

Asianajaja ja apulainen Horn seurasivat vaunuja portille saakka.

"Ei se ollut sinun eikä minun tähteni, äiti!" naurahti kapteeni.

Hän istui itse ohjaksissa, mutta kääntyi lakkaamatta taakseensa, kuunnellakseen keskustelua vaunuissa ja yhtyi vähä väliä itsekin heidän puheesensa. Jörgen ja Thea, jotka koko päivän olivat pysyneet ujoina ja äänettöminä, vaan tehneet sitä enemmän havaintoja, olivat nyt oikein mielissään, Thea etenkin ylpeili siitä, että hän oli ainoa, jonka oli onnistunut päästä voudin suutelemisista.

Ja nyt, kirkkaana, hiljaisena heinäkuun yönä ajettiin kotia päin — mäkiä ylös ja mäkiä alas — … hiljaan vaan, askel askeleelta — paitse silloin, kun he alhaalla mäessä uskalsivat antaa hevosten juosta kovemmin.

Kokonainen puolen penikulman matka, jolloin he kaikki saivat istua vaunuissa, ajettiin nyt aivan hölkytellen. Öinen maa huokusi hienoa kosteutta helteiseen ilmaan, heinäkumpaneista levisi hurmaava tuoksu ja yö levitti hämärän huntunsa yli seudun… Iso-Ola haukotteli, kapteeni haukotteli, hevoset haukottelivat, Jörgen nuokkui ja Thea makasi äidin huiviin käärittynä. Silloin tällöin herätti heidät vuorelta tulevan puron lorina, joka vaahdoten virtasi sillan alle…

Inger-Johanna uinaeli ja näki vihdoinkin edessään ruskean, suurisuisen sammakon, pienine uteliaine silmineen … ja sitten se hyppäsi isomahasena ja kömpelönä … suoraan häntä kohti…

Hevoset pysähtyivät.

"Hui! — minä taisin uneksia voudista!" sanoi Inger-Johanna, heräten viluisena.

"Meidän täytynee astua alas!" virkkoi kapteeni unisesti … "näissä
Rognerud'in mäissä äiti voi jäädä istumaan Thean kanssa."

Päivä koitti… He näkivät auringon kulloittavan taivasta ja alas tunturin kukkuloilta. Se ensin ikäänkuin kätkeytyi heiltä, kunnes se vihdoinkin nousi itäisen harjun yli ja loi punaisen valonsa metsän rinteiden ja läntisten kukkuloiden yli, alas nurmikolle asti, jossa se kimalteli kasteessa.

Yhä vielä sitä rytkytetään mäkiä ylös, toisia alas. Giljen niityillä oli työväki jo kauan aikaa ollut levittelemässä heiniä, kun he näkivät kapteenin vaunut.

"Oikeinpa tuntuu hauskalle päästä jälleen omaan kotiinsa!" sanoi rouva
Jäger… "Saa nähdä, onko Marit muistanut savustaa lohia."

Marit tuli etehisen ovesta heitä vastaan.

"Tänne tuli eilen illalla hieno matkustaja kaupungista … sama, joka kävi täällä kaksi vuotta sitten ja sai saappaansa paikatuiksi… Kun en keksinyt parempaa keinoa tein hänelle vuoteen siniseen kammariin!"

"Vai niin! — ylioppilas Grip!… Hän on varmaankin matkalla kotiinsa."

Äkkiä katsahti äiti Inger-Johannaan ja tuli miettiväisen näköiseksi.
Kiireesti nousi hän alas vaunuista.

* * * * *

"Jäger lähtee huomenna virkamatkoilleen kauas tuntureille Grönnelidin karjamajoille säätereille saakka!" selitti rouva, "ja sitä varten on paljo valmistuksia".

"Vai nii — inkö? Joko varhain huomenna?" kysyi ylioppilas pannen painon sanoihinsa.

"Aikomukseni on matkustaa kotiin suoraan tunturien yli, samoin kuin viimein täällä käydessäni … sillä kaupungin tomusta ja lukujeni aprikoimisista päästyäni halajan hengittää raitista ilmaa."

"Mutta sittenhän voisittekin seurata Jäger'iä, teillä olisi ainakin viisi tahi kuusi penikulmaa tuntureilla yhdessä matkustettavaa, — ja Jäger olisi todellakin iloissaan, jos saisi teiltä seuraa! — Ette suinkaan paheksu jos valmistan teille vähän evästä?"

"Kiitoksia, kiitoksia hyvä rouva kaikesta ystävällisyydestänne."

"Hän ei tahdo pitää minua kauemmin, kuin harmillista!" mutisi ylioppilas, kuljeskellessaan aamupäivällä edes takaisin pihalla; kaikki muut paitsi rouva olivat nukkumassa.

Mutta ei hän tullut tänne saatellakseen kapteenia…

Iltapäivällä, kun ilma tuli viileämmäksi, lähtivät kapteeni, Inger-Johanna, Jörgen ja ylioppilas Grip kävelemään kaunista tietä pitkin myllylle päin. Iso-Ola ja talonvouti Aslak seurasivat heitä; myllyn pyörässä oli jotain korjattavaa, sillä oja oli melkein kuiva.

Miehet seisoivat nyt tuumailemassa miten pyörää parhaiten voisi nostaa pois akselista.

"Tuo Jörgen … tuo Jörgen! hän tietysti löysi korjattavan paikan pyörässä!" huudahti kapteeni.

"Sinä saat, Ola, ottaa nikkari Toren avuksesi, kohta kun hevoisinesi palaat tunturilta… Ja anna Jörgen'in neuvoa teitä, hän ymmärtää! Lukeminen se kangertaa, mutta kyllä hän muuhun pystyy."

"Pänttää sinä niitä kirjoja päässäsi vaan, Jörgen; tee niinkuin jauhopuuroa syödessäsi, mitä pikemmin sitä syöt, sitä pitemmin se loppuu", lohdutti Grip.

"Kas niin! — olin juuri unohtamaisillani valmistaa ongen siimaa
huomiseksi. Jörgen, sinä saat tänä iltana lähteä kauppiaan luo…
Saatte nähdä kuinka me siellä pyydämme lohia", sanoi kapteeni, kääntyen
Grip'iin.

"Ohhoh." huokasi hän, astuessaan kotiin päin. "Nyt minua oikein haluttaa päästä tuntureille… Minä palaan sieltä aina kolme, neljä leiviskää keveämpänä!"

"Siitä saakka kuin koulupenkillä istuin, olen aina ihmetellyt sitä osaa maasta", huomautti Grip — "meidän pitäisi maantieteesemme lisätä tämän seudun sisäjärvestä … että se löydettiin vasta muutama vuosi sitten keskellä avaraa tunturi-ylänköä, jonka ainoastaan muutamat peuran ampujat tunsivat."

"Se ei ole merkitty mihinkään karttaan, sen paikka on siinä tyhjä kuin Afrikan sisusta … ei, se on vielä tuntematon!" selitti kapteeni. "Mutta onhan sitä myöden kuitenkin yhteyttä muiden seutujen kanssa, sekä kansan että karjalauman kautta … ja tuntureilla on jo vanhasta ajoista omat nimensä kansan kesken."

"Se on kyllä totta, — tuntevathan Afrikan syntyperäiset asukkaat maansa sisä-osaa, mutta eihän sivistynyt maailma sitä kuitenkaan tunne", nauroi Grip… "Minä olen aina miettinyt mitä sellaisessa salaperäisessä seudussa sisämaassa voisi löytyä. Siellähän ehkä saisi nähdä monenlaista! rotkoista löytyisi rauenneita asumuksia vanhoilta ajoilta … laaksoloista maahan vajonneita hökkeliä … ja silloin tällöin metsäpeura vilahtaen pakenisi tasankojen yli"…

"Niin kyllä siellä metsästetään", myönsi kapteeni; — "me saamme sieltä ylhäältä monta makeaa peuran paistia."

"Sehän minua houkuttelikin, kun kaksi vuotta sitten tapasin peuran ampujia. Minä tahdoin löytää jotain uutta, nähdä mitä siellä oli."

"Juuri niinkuin mekin kuvailimme kaupungista!" huudahti Inger-Johanna.

"Neiti, teidän pitäisi seurata isäänne vähän matkaa tunturille!" — —

"Sepä ei olisi niinkään tuhmaa!" arveli kapteeni … "ei ollenkaan mahdotonta — … ei suinkaan, saisit ratsastaa Grönnelid'in karjamajoille saakka."

"Niin, jospa isä toteuttaisit tuon tuumasi!" huudahti Inger-Johanna innokkaasti. "Nyt haluttaa minuakin nähdä minkälaista siellä on… Luulen, että me aina ennen ajattelimme maailman loppuvan tuolla omaan karjamaahamme."

"Minullahan on peite kanssani satulalla, — ja jos he kerran minulle voivat hankkia yösijaa, niin kyllä sinäkin saat siitä osaa."

"No, no, Morten! — jätä ihmiset rauhaan!"

Kapteeni otti tupakkakääreen ja ojensi osan siitä pukille, joka pihalta syöksi heitä vastaan.

"No partaniekka! Tuo peto tahtoo osansa sekin!"

"Kuuleppas äiti!" huusi hän, nähdessään vaimonsa tulevan aitasta.

"Mitäs arvelet, kun minä olen aikonut ottaa Inger-Johannan huomenna mukaani?… Perjantainahan voisivat hän ja Jörgen palata kotiin Iso-Olan ja hevosten kanssa!"

"Mutta rakas Jäger! Mitä tekisi hän siellä tuntureilla?"

"Hän voi jäädä yöksi Grönnelid'in karjamajoille."

"Mutta se olisi liian rasittava matka… Sinunhan täytyisi kulkea aivan raivaamattomia metsäteitä!"

"Saa hän istua hevosen selässä aina karjamajojen toiselle puolelle. Musta kulkee kyllä kun sinä istut satulassa vankkana kuin pappi tunturien, rämeitten yli. Minä puolestani otan Valkon"… Kapteeni oli oikein hurmautunut tyttärensä tulemisesta mukaan.

"Tietysti sinun täytyy päästä!"

"Äiti, valmistapas meille hyvää evästä vaan! Huomenna kello viisi täytyy meidän jo lähteä matkalle.

"Tronberg yhtyy hevoisineen meihin kauempana, niin että tekin Grip saisitte vuoroonne ratsastaa."

Grip ajoi pihalla Jörgeniä takaa ja saatuaan hänet vihdoin kiini, työnsi hän hänet sisään avonaisesta keittiön ikkunasta.

* * * * *

Punaisena ja palavissa ja niska auringon paahtamana kuljeksi kapteeni paitahihasillaan ylhäällä tunturilla.

Ensimäisenä ratsasti Inger-Johanna tavarain kanssa ja kapteenin vieressä kulki muutamia talonpoikia, jotka kuumuuden tähden kantoivat takkiaan kepin nenässä olkapään yli, ja joka kerta kun pysähdyttiin, osoittivat he hänelle tilusten rajoja ja kaikellaisia merkkiä, joiden mukaan kapteenin piti pyykittää metsää.

Yön makasivat he Grönnelidin karjamajoilla ja kello viidestä saakka olivat he jo tutkimusretkellään ja ratsastivat lakeiden tunturien yli pajupensaikon välitse, jolloin hevoset vähän väliä kahlasivat saman joen mutkissa.

Nyt he pysähtyivät, jyrkkää vuorta kiivettyään; he päättivät odottaa
Tronberg'ia, jonka olivat nähneet alempana mäissä.

Kapteeni otti esille kiikarinsa ja pikaisesti katsahdettuaan lumen peittämää tunturilakeutta, joka kaukaisena maitomerenä levisi heidän edessään, suuntasi hän kiikaria yhä enemmän alaspäin.

Hiki tippui suurina pisaroina otsalta ja silmäkulmista, niin että lasi himmeni ja hänen täytyi kirkastaa se suurella, kuluneella nenäliinallaan.

Hän nojasi nyt kyynäspäällään hevosen selkää vasten ja katseli hetken aikaa vielä…

"Näettekö ketä tuolla liikkuu vasemmalla puolella Brätstadia … varmaankin Rognelidiläisiä? Mitä luulette?"

Miehet, joita hän puhutteli, nostivat kätensä silmäin varjoksi ja huomasivat kohta, että tulijat olivat heidän riitaveljiänsä, joiden huomenna piti yhtyä heihin kalavedellä, mutta he olivat siksi viekkaita, ett'eivät sitä ilmoittaneet, vaan puhuivat imartelevaisesti:

"Kapteenillapa vasta on oiva kiikari!"

Ollessaan näillä virkamatkoillaan, koettivat molemmat riitapuolueet kaikin puolin häntä miellyttää, he ikäänkuin kantoivat häntä käsillään. Tämä olikin kapteenin mielestä suurin nautinto näillä kesäisillä tunturimatkoillaan.

"Oletteko kalastaneet, Tronberg?" kysäsi hän, kun ala-upseerin lakki tuli näkyviin jyrkällä karjapolulla.

"Lohtako … tänäänkö olette pyytäneet?"

"Tänä aamuna, herra kapteeni!"

Kapteeni otti kalat ja katseli niiden kitasiin.

"Niin, niin, tämänpäiväisiä tämä näkyy olevan!"

Ala-upseeri otti lakin päästään ja pyyhkäsi hien otsaltaan.

"Pitkin kallionsolia astuessani, olisin melkein voinut paistaa lohet tunturin seinällä", arveli Tronberg.

"Kauniita kaloja, katsokaapa niitä, Grip! … painavat varmaankin viisi naulaa."

"Herran tähden, tekin täällä, neiti!" huudahti ala-upseeri ja ojenti hetikohta vartalonsa suoraksi tervehtiäkseen häntä sotilaan tavalla, kun Inger-Johanna ohjasi hevosensa sinne ja tarkasteli punaisen täplikkäitä, kiiltäviä kaloja, jotka riippuivat satulalla. Mutta vanha Lars Opidalen, hän, joka rajan määräämistä oli pyytänyt, silitteli karkealla kämmenellään tytön kättä, kun tämä luki pajuvitsalle pujotettuja lohia.

"Voiko tämmöinenkin olla tuhkaa ja tomua!" sanoi hän hiljaisesti ihmetellen.

"Lars, auta neitiä astumaan alas! Hänen on mahdoton tästälähin ratsastaa tuolla jyrkällä, aukealla tunturilla."

Tie oli yhä jyrkempää, välistä sitä ei näkynytkään harmaalla tunturiseinällä.

Läpi seudun kajahti kalakotkan räikeä huuto. Se liiteli, huuti ja lensi yhä edemmäksi, kun Jörgen sille huijata hoilotti. Sen pesä lienee varmaankin ollut jossakin likeisessä tunturinkolossa.

Kapteenin haulipyssy otettiin esille ja Tronberg koetteli ampua, mutta kotka ei ollut kylläksi likellä… Jos vaan makaisi tuolla ylhäällä suurten kivien takana sitä väijymässä!

Kotka taas liiteli heidän lähellään suurine leveine siipineen.

Äkkiä kuului ylhäällä ilmassa pamahdus ja kotka räpisteli rajusti siipiään, estääkseen itseään putoamasta.

Laukaus oli sattunut siipeen, että päivänpaiste näkyi sulkien lävestä.
Linnulla oli nähtävästi vaikea pysyä tasapainossa.

"Hyi, … se on pahasti haavoitettu", huudahti Inger-Johanna.

"Kuka teistä ampui?" kysyi kapteeni hämmästyneenä.

"Jörgen karkasi pois pyssyineen", selitti Tronberg.

"Jörgenkö?.. Älköön hän turhaan kuvailko minulle, että tuo oli hänen ensimäinen laukauksensa! Tuo lurjus!… Mutta tällä kertaa hän kuitenkin pääsee selkäsaunasta — sillä olipa tuo totta tosiaan aika laukaus!… Peijakas! olen häntä ankarasti kieltänyt pyssyä liikuttamasta."

"Olette kieltäneet, niin!" mutisi Grip — "neiti Inger-Johanna, eikö ole ihmeellistä, että aina tulemme taitavimmiksi juuri siinä, mitä on kielletty tekemästä. Kaikki tuollaiset kiellot ovat meidän kasvatuksessamme suurimmat kiihoittimet.. Mutta ravun käyntiä on kuitenkin senlainen kasvatus … tuottaa se kyllä terävä-älyisiä ihmisiä, mutta heikkoja luonteita."

Grip ja Inger-Johanna kävelivät edellimäisinä. — Kummallinen, tiheä auer oli tänä iltapäivänä; se verhosi kokonaan alhaisen laakson, mutta ylhäällä tunturilla oli ilma niin heleän kirkasta.

Hitaasti raivasivat hevoset itselleen tien kivikoissa alasvyörineitten kalliolohkarein välitse, jotka muistuttivat sammaltuneita, harmaita hökkeleitä, joiden katolla seisoi joku vaivaiskoivu hienoja hapsiaan levitellen, ja joiden halkeemista riippui kirjavia monivuotisia sanan jalkatöyhtöjä.

"Katsokaapa noita kummallisia kierteisiä kasvia! Voisi luulla, että kaikki täällä on kivettynyttä ja kuollutta mutta kuitenkin pyrkii elämä kaikkialla näkyviin."

Hän pysähtyi.

"Tiedättekö, neiti Inger-Johanna, mitä nyt haluaisin?"

Entinen sala-iva oli jo kadonnut hänen kasvoistaan.

"Minä vaan tahtoisin päästä opettajaksi … tahtoisin opettaa lapsille heidän omien selvien ajatuksiensa avulla kaikkein ensimmäiset opin-alkeet … juuri perusteet ovat meillä huonot ja väärennetyt! Lapsille pitäisi opettaa juuri niin paljo ja niin vähä kuin he todellakin voivat käsittää. Ja sitte hylkäisin minä kaikki nuo rakkaat, turvalliset kiellot!… Minä vaan näyttäisin heille seuraukset … sekoittaisin heidän nähden yhteen ruutia ja tulitikkuja, kunnes ne räjähtäisivät ja sanoisin sitten: Tahdotkos, Jörgen! minun puolestani saat kernaasti pitää nuo taskussasi, mutta saat itse kärsiä seurauksia… Edesvastauksen tunto, kas se on kasvatuksessa edistettävä, jos meistä on tuleminen kelpo ihmisiä."

"Teillä on tavattoman paljon aatteita, Grip!"

"Sukkeliako tarkoitatte? Jospa minulla vaan olisi taitoa kirjoittaa! — mutta siihen en ollenkaan kykene.

"Katsokaas, meillä on vaan neljä uraa kuljettavana; niiden nimet ovat: — jumaluus-oppi, kieli-, lääke-, ja lakitiede; vastaiseksi olen kolkuttanut viimeiselle vievää porttia. En itsekään tiedä minkätähden!… Oletteko, neiti, kuulleet kerrottavan kissasta, joka pantiin lasikupuun, mistä ilma pumputtiin pois? Se huomasi, että jotakin hullunmoista oli tekeillä; oli vaikea hengittää, ilma yhä vähenemistään väheni, sitten se hoksasi pistää käpälänsä läpeen… Samoin tahdon minäkin koettaa pistää käpälän henkiläpeen. Sillä ilmaa, ilmaa ei ole kylliksi. En tarkoita tuolla ylhäällä runoilijain luona pilvissä, en suinkaan! Siellä säkenöitsee ja hohtaa; siellä kirjoitetaan työskentelemisestä kansan ja vapauden sekä kaikkein korkeitten, suurten aatteitten hyväksi niin monella eri tavalla kuin kompassissa on suuntia. — Mutta todellisuudessa, alhaalla maan päällä … tällaiselle proosalliselle ihmiselle, joka vähänkin tahtoo toteuttaa noita kauniita puheita — siellä on tie kokonaan suljettu. Kaikki meidän parhaimmat harrastuksemme ja aatteemme eivät voi tulla käytäntöön elämässä, sen sanon teille neiti! Ei edes senkään vertaa, että niiden kautta voisi tehdä itsensä onnettomaksi.

"Ja sitten elämme niinkuin parhaiten sopii — ja kumppanien kanssa lohdutamme itseämme punssilla joka kerta kun muun seuraelämän teekutsumuksissa olemme tulleet petetyiksi".

"Mutta, hengittäkääpäs tätä ilmaa! jok'ikinen hengähdys on kuin lasillinen hienointa … kaikkein hienointa, — niin mitä sanoinkaan?"

"Punssia!" kuului kuiva vastaus.

"Ei, elämää!… Vapaan luonnon kanssa ei mielellään väittele. Tunturien, auringon … kaikkein noiden koukkuisten, sitkeitten koivunvitsojen kanssa olen kyllä samaa mieltä… Jos vaan ihmiset tuolla alhaalla voisivat olla teeskentelemättä, mutta sitä he eivät koskaan ole, paitsi kun he iloisten kumppanien seuroissa, vähä märkää maistettuaan, ovat kohonneet kylliksi korkealle syvästä kaivostaan! Löytyy joukko vapaamuurareja, jotka tuntevat toisiaan ainoastaan sellaisina… Tahi ollessaan Westermannin höyrykylvyssä, jossa Westermann löylyttää kylpijää tuoreella koivunvastalla kolmenkymmenen pykälän kuumuudessa. Tiedättekö, neiti, sauna oli isiemme kansallinen kokoushuone!"

"En tiedä, minä saan mielestäni kuulla niitä ja näitä uusia", vastasi
Inger-Johanna, ja koetti estää suutansa hymyyn menemästä.

"Kuulkaa, kuulkaa, miten kuikka piipattaa!" kuiskasi Jörgen.

Ääni tuli pieneltä sammalikolta päin, joka oli niittyvillasta aivan valkoisena.

He kuuntelivat.

"Oletteko koskaan kuulleet näin syvää hiljaisuutta tuonlaisen yksinäisen piipatuksen jälkeen?" kysyi Grip.

"Sellaista piipatusta kuullaan siellä täällä maassamme… Abel kuoli! Minkätähden? — Juoppoudesta, sanotaan;" hän pudisti päätänsä, — "ei, ilman puutteesta!"

Grip kulki paitahihasillaan ja kuori pajukeppiä, jonka oli puhellessaan katkaissut itselleen alempaa vuorenkolosta.

"Tuossa näette, kapteeni, Opidalen'in rajan senlaisena, kuin se on kulkenut vanhoista ajoista saakka!" selitti vanha Lars … "suoraan … aivan suoraan tuota vuorenhalkeamaa pitkin, tuossa, josta meidän tulee astua alas, ja suoraan järven poikki … melkein Torsknutin Punavuorta kohti… Katsokaa, kapteeni, tuonne noiden kolmen viheriän saaren poikki aina siihen kiviseen rantaan asti."

Hän osotti kiivaasti kepillään rajan suuntaa.

"Siihen hankin todistajia … ja jos kaikki, jotka ovat kalastaneet vesillämme … isäni ja iso-isäni ajoilta saakka olisivat vielä elossa, niin olisi heissä miehiä kylliksi saamaan kumoon mokomat Rognelidien konnankoukut"…

— Iltapäivän varjo lankesi vuorenrotkoon, jossa jäinen vesi tippueli alas mustan tunturiselän halkeamia pitkin. Paikkapaikoin loi aurinko vielä säteensä keltaiseen peuransammal-mätästöön, tahi paikoittain kasvaviin, sinertäviin, valkoisiin tai keltaisiin tunturikasveihin, jotka ottivat elääkseen väririkasta elämäänsä täällä valkoisen lumen rajalla asti.

"Tuollapa jo tuleekin Mathis veneineen!" huudahti vanha Lars.

Vene, jolla heidän piti mennä Larsin pojan karjamaille, luikerteli kuin hyönteinen vihertävällä peilikirkkaalla veden pinnalla.

Astuminen vuorta alas oli todellinen virvoitus kapteenille, joka oli lihava ja hengitti hyvin raskaasti ja ajatellessaan mielitointaan, kalastusta, tuli hän vielä iloisemmalle tuulelle.

"Me saavumme sinne juuri parhaasen aikaan, jolloin kalat eniten nykivät", arveli hän.

Kun he istuutuivat ruuheen, joka odotti heitä kala-aitan luona, selvitteli hän siimaa. Hän oli innokkaasti pitänyt huolta pukinsarven täyttämisestä hyvillä onkimadoilla.

Ne, jotka eivät enää saaneet tilaa veneessä, ajoivat järven ympäri hevosilla. Vähä väliä näkivät soutajat heidän pujahtavan esiin jossain kallioiden välillä.

"Mitä arvelet, Mathis, jos vähän uistelisimme pitkin rantoja, tuolla varjossa? Etkö luule kalan siellä purevan? … emmehän kumminkaan souda suoraan järven yli", sanoi kapteeni suopeasti.

Mathisin siima oli teljon alla ja nyt tahtoi Inger-Johannakin koettaa.

Kapteeni pisti madon hänen koukkuunsa. Mutta Inger-Johanna ei malttanut odottaa kunnes saapuisivat kalastuspaikalle; vaan jo soutaessa heitti hän siiman järveen ja antoi sen soljua veneen perästä, vähän väliä sitä nykäisten.

"Katso, kuinka hänellä on taipumusta!" huudahti kapteeni, "se on perittyä… Sinähän oletkin oikeastaan kalastajan sukua, sillä minä olen viettänyt lapsuuteni Bergen'in seudulla ja isäni ennen minua… Jos minulla olisi taaleri jokaisesta turskasta, jonka olen vetänyt ylös Alverivirrasta, niin olisi jälkeisilläni jotain perittävää… Mutta mitä? Mitä?"

Loisketta kuului. Inger-Johanna nykäsi äkkiä, keltainen kalan vatsa tuli päivänpaisteessa näkyviin vedenpinnalle.

Muutaman kerran rajusti nykäistyään siimaa, nousi hän puoleksi seisoalleen ja veti sitä ylös järvestä.

Nostaessaan kiiltävän kalan korkealle veneen laidan yli, huudahti hän riemuissaan:

"Tämä on ensimmäinen kala, jonka olen saanut eläessäni!"

Grip irroitti sen koukusta ja heitti sen kauas järveen.

… "Sentähden saakin se elää."

Kapteeni kohautti kiivaasti raskasta ruumistaan, niin että vene heilahti.

Mutta koska tämä tarpeeton uhraus oikeastaan tapahtui hänen silmäteränsä kunniaksi, korvasi se suuressa määrin Grip'in tuhmuuden.

Kun he tulivat kallion kohdalle, jonne hän heitti siimansa, alkoi kapteeni yht'äkkiä laulaa Bergen'in rannikoilla oppimaansa lapsuuden laulua, joka monta Herran vuotta oli ollut häneltä unohduksissa.

Hänen matala basso-äänensä kajahti täyteläisenä vuoren seinää vasten.

Järvi oli peilikirkas ja kapteeni nosti ylös lohen toisensa perästä.

Tunturi lumisine huippuineen seisoi kuni päälaellaan syvyydessä heidän allansa, niin että päätä huimasi kun he vaan katsoivat alas veneen laidalta. Ja kun he tulivat karjamajojen kohdalle, kuvautui koko tuo jyrkkä, viheriäinen rinne, missä karja kävi laitumella, niin selvästi veteen, että olisi melkein voinut lukea sarvet.

"Niin täällä kulkevat lehmät kuin kärpäset pitkin seinää", sanoi kapteeni. "Jos tuolla ylhäällä varomattomasti liikutellaan maito-rajentaa, niin vyörii se tänne alas, veneesemme"…

Ei ollut muita asuntohuoneita kuin pieni hökkeli kiviraunion luona ja pieni rappeutunut lautasuoja, jonka katto oli harmaasta kivestä ja varustettu reppanalla. Siellä piti kapteenin ja Inger-Johannan maata auringon nousuun saakka, jolloin hänen ja Jörgenin oli määrä lähteä Iso-Olan ja Mustan kanssa takaisin Grönnelidin karjamajoille.

He olivat syöneet illallista — lohta ja hätäisesti valmistettua kermapuuroa, ja nyt katselivat he auringon laskua tunturin taakse.

Kapteeni tepasteli tohveleissa nurmella, puettuna avonaiseen virkanuttuunsa ja poltti mielihyvillä piippuaan. Hän pysähtyi silloin tällöin katsellakseen miten ilta-aurinko tanhueli kaukaisilla tunturihuipuilla.

Äkkiä muuttuivat ennestään mustan-siniset huiput punertaviksi, kunnes ne hehkuivat kuin tulen liekki. Nyt loistivat lumilakeudet idässä ruusunpunaisina… Siellä kohousi kummallisia, satumaisia tornia ja linnoja … kolme lumihuippua tuolla kaukana muuttuivat veripunaisiksi ja keskimmäisessä leimahti häikäiseväisesti tuikkiva valo. Ja niiden takanakin vielä syttymättömiä huippuja, harjuja ja rotkoja, joissa varjot liikkuivat…

Jörgen tähysteli isän suurella kiikarilla eikö peuroja lumilakeudelta näkyisi.

"Hyvästi, neiti Inger-Johanna!" sanoi Grip. "Minä lähden jo yön läpi kulkemaan tunturin yli ja otan jonkun miehistä oppaakseni. Täällä on useampia kuin majaan sopiikaan."

"Mutta sallikaa, että ensin sanon teille", lisäsi hän hiljemmällä äänellä, "että tämä avosydämminen päivä, jonka olen tunturilla viettänyt, on niitä harvoja elämässäni … en ole tarvinnut sanoa ainoatakaan kehnoa, kurjaa sukkeluutta … enkä halveksia itseäni" … lisäsi hän tuimasti.

"Tuonlaisena, niin, — juuri tuonlaisena kuin nyt katselette suuren olkihatun lierin alta, — noin hienona, solakkana ja noin huimana, juuri senlaisena tulen teitä muistamaan siihen asti, kun jälleen tapaamme toisemme kaupungissa!"

"Svartdalin puotiin on ainakin viisi pitkää virstaa", selitti kapteeni, jäähyväisiä jättäessään… "Grip, te olette aina tervetullut Giljeen."

— Kohotettuaan lakkiaan viimeisiksi jäähyväisiksi, oli hän pian noussut jyrkkää kallion rinnettä läheisen tunturin huipulle.

"Tuo mies ei näy tuntevan väsymystä!" sanoi kapteeni.

Inger-Johanna katseli hänen jälkeensä… Aurinko loi viimeisen vaalean hohteensa hiilakkaasen iltailmaan… Hänen kasvoillaan eleili niin lämpimät tunteet.

* * * * *

Muutama hyönteinen — mettiäinen, tahi ampiainen lensi suristen sisään avonaisesta ikkunasta, siniseksi maalattuun, siistittyyn huoneesen … hyrisi ruutua vasten, niin että se häiritsi tuota nuorta paksutukkaista, tumma-ihoista, kaunista tyttöä, joka aamu-untaan vielä sohvalla nukkui.

Hän makasi kyljellään syvään uneen vaipuneena, palattuaan vasta yöllä kotiinsa… Illan tunteet liikkuivat vielä hänen mielessään.

Hänellä oli jo toinen lohi koukussa… Se kiilsi ja pyristeli vedessä… Grip toi kaksi tikkua, pannakseen ne ristiin…

Hurr … surrr … suoraan hänen kasvoilleen, niin että hän heräsi…

Päivä oli jo pitkälle kulunut.

Valkoisten uutimien ympäröimällä pesupöydällä, joka oli järjestettynä hänen tuloansa varten, oli orvokkisaipua, hopeapaperiin käärittynä.

Se se varmaankin viekotteli tunturin kokemattomia hyönteisiä onnettomuuteen … ne olivat vainuneet tätä aivan uutta kukkaismaailmaa ja syöksivät nyt suin päin uskaliaasti uutta keksintöä kohti — aavistamatta ajan monituisia ihmeitä, ett'ei orvokin tuoksu tarjonnutkaan mitään orvokin mehua, vaan vaikutti ainoastaan ilkeätä vatsan kivistystä… Niiden ajatukset olivat varmaankin kovin sekavat, koska ne vastatulleet hyönteiset niin levottomasti hyörivät sinne tänne, ikäänkuin aavistaen jotain pahaa ja lensivät pari, kolme kertaa huoneen ympäri, ennenkuin kiusaus tuli liian suureksi, ja koska entiset, joihin tuoksu jo oli vaikuttanut, hitaasti ryömivät seinää pitkin, jopa menivät tainnoksiinkin tai pyristellen makasivat ikkunalaudalla.

"Ui! — ja suovastaan pesuveteen!"

Hän katseli suuttuneena saipuata, joka oli syypäänä tähän.

Toiset ajatukset ikäänkuin juohtuivat hänen mieleensä, hänen haistellessaan sitä…

"Äidin keltainen saipua on rehellisempää!"

Hän heitti sen reippaasti ulos ikkunasta ja pyyhki huolellisesti noita taistelukentälle kaatuneita käsiliinalla ikkunalaudalta.

— Aamupäivällä olivat rouva Jäger ja Inger-Johanna poimimassa sokeriherneitä päivälliseksi.

"Ota ainoastaan kaikkein suurimpia palkoja, Inger-Johanna — senlaisia jotka tulisivat liian kovakuorisiksi, jos niitä säästäisimme isän kotiintuloksi."

"Mitähän täti sanoo, jos saa kuulla, että olemme antaneet sinun seurata isääsi etäälle tunturille… Hän ei varmaankaan pidä sellaista retkeä minäkään erityisenä hauskuutena, eikä voi käsittää, että sinä voit noin kaunopuheliaasti kertoa kivistä ja kannoista."

"Ei, hänen mielestään ei mitään voi verrata heidän teeseuroihinsa!" naurahti Inger-Johanna.

"Ojenna lautanen minulle, niin tyhjennän sen koriin", sanoi äiti.

"Tätihän kirjoitti, että Rönnov jää koko talveksi Pariisiin!"

"Rönnov, niin… Mutta minäpä oikein huvittelen itseäni sillä ensi talvena, että luen ääneen tädille Gedeckeen kertomuksia Sveitsistä ja sitte aina vähä väliä liitän niihin pienen kuvauksen omasta matkastani!"

"Nyt puhut sinä, Inger-Johanna, aivan ajattelematta … on aina suuri erotus sivistyneen seudun ja aution erämaan välillä täällä tunturilla".

Rouva Jägerin hunnun peittämä pää vajosi hernevarpeitten väliin… "Isä sanoo, että Rönnov varmaankin kartuttaa ranskankielen taitoaan sentähden, että he tahtovat hänet Tukholmaan."

"Niin, häneltä varmaankin tulee jotakin ylhäistä… Voit kyllä käsittää, kuinka erinomaisen hauskaa ja kodikasta meillä on, kun joskus iltaisin olemme yksin kotona ja minä luen ääneen tädille."

Rouvan suuri, sinisen täplikäs huntu kohoutui, pöytäveitsi kädessä ojensi hän lautasen tyhjänä takaisin.

"Ja sitte on hänen käytöksensä varmaankin sellainen, että se sitä paremmin sopii hänelle, kuta korkeammalle hän kohoaa".

"Aivan täydellisesti!… Vaan en tiedä miksi ei häntä juuri sovi ajatella täällä vuoristossa."

Rouva Jäger seisoi hetkisen pöytäveitsi kädessään.

"Olkoon jo kylliksi!" hän huoahti ja ryhtyi väsyneenä koriin… "Tänä vuonna emme enää saa paljo herneitä!"

VII.

Giljen keittiössä oli juuri kiire jouluteurastusten jälkeen.

Porstuasta tuli kylmää uhoa ja se pani muskottikukan, inkiväärin ja neilikan hajua muihin huoneisin lehahtamaan, ja kuului sieltä … hakkuuveitsien kalsketta, kumisevaa survoamista ja jyskytystä, niin että lattiat tärisivät; puettuna valkoiseen esiliinaan ja servietti pään ympäri oli itse Iso-Olakin keittiössä survoilemassa puisella huhmarilla.

Pitkän pöydän ylipäässä istui rouva Jäger parsineulalla ja rihmalla ommellen kääresylttyjä kokoon; muutamat akat ja Thea, valkoisina kuin enkelit, leikkelivät lihaa hienoa hakkelusta varten.

Etempänä penkillä istui vasta kotiintullut Thinka ja täytti verellä tahratuilla käsillään suuresta kaukalosta punasmakkaraa. Taitavasti ja sukkelasti tukki hän makkaran ainetta sarven läpi, pujotti sitte tikun suolen suuhun ja niin valmistui toinen tumma, hirveän näköinen verimato toisensa perästä; niitä sitte siskot kiehuttivat suuressa padassa, jonka mustaa pohjaa terävät liekit nuolivat, rätisten leimutessaan savupiippua ylös.

Kapteeni oli tullut keittiöön ja katseli tyytyväisenä tätä tappotannerta. Olihan täällä paljo hyvää niin suulle kuin sieramille, ja vähä väliä lähetettiin konttoriin hänen arvosteltavakseen makupaloja kustakin valmiista ruokalajista.

"Minäpä neuvon teitä, tytöt, miten teidän pitää hakata!" sanoi hän leikillisesti, ottaen veitset Torbjörg'iltä.

Molemmat hakkuuveitset lensivät hänen kädessään ylös ja alas, niin että niitä töin tuskin taisi erottaa toisistaan ja muut työntekijät jättivät työnsä kesken silkasta ihmettelemisestä.

Tätä tosin kesti ainoastaan kaksi, kolme minuuttia kun sitä vastoin Torbjörg'in ja Aslakin täytyi huivi päässä koko päivän seisoa sitä tehden.

Mutta voitto on kuitenkin voitto ja kun kapteeni sitten astui huoneesensa hyräillen innokkaasti ja tyytyväisenä, niin hän ei suinkaan ollut muistamatta juuri tuota kepposta. Vaan toden totta, kyllä pakottikin hänen käsivarsiaan. Ja hän koetteli niitä pari kertaa ennenkuin hän sitoi servietin kaulansa ympäri ja istuutui pöydän ääreen, maistaakseen lämmintä, rusinoilla maustettua ja voilla valettua punasmakkaraa, jonka Thinka toi hänelle.

"Vähän sinappia, Thinka!"

Thinka hiipi hiljaa nurkkakaapille etsimään kaivattua sinappia.

"Kuules, lautanen olisi voinut olla lämpimämpi … oikeastaan pitäisi sen olla melkein polttava voin ja rusinoiden tähden…"

Hyväntahtoinen Thinka meni paikalla lautasta kuumentamaan ja toi sen kohta taas isälle; se oli nyt niin kuuma, että serviettiin täytyi kääriä jotta voisi sitä kantaa.

"Kaada vaan, isä, kaikki tälle lautaselle, niin saat nähdä."

Yksi Thinkan onnistuneimpia yrityksiä hänen kotiintulonsa jälkeen oli hänen ihmeellinen tapansa palvella isäänsä; isä sai tuskin mitään moitteen syytä tähän aikaan.

Thinkan lempeyttä, taipuvaisuutta, järkähtämätöntä mielentasapainoa seurasi todellinen kodikkaisuus. Kapteeni tiesi nyt, ett'ei hänen tarvinnut muuta kuin antaa pieni viittaus jostain maukkaasta ruuasta, niin sai hän kohta toiveensa toteutetuksi. Thinka oli aina niin taipusa, mutta kun äiti joskus teki hänen mielensä mukaan, näytti se sitä vastoin niin kankealta ja vaivaloiselta, että isä aina tuli pahalle tuulelle ja alkoi kiistellä, vaikka rouva kyllä tiesi, ett'ei miehensä terveys kiivastumista sietäisi…

Maanantai-aamusta saakka oli saatu toimeen äärettömän paljon ja huomeniltana toivottiin saada kaikki valmiiksi. Kaksi lehmää, hieho ja sika, ei ollut mikään pieni teurastus, siihen tulivat vielä lampaat lisäksi.

"Vouti! — Voudin hevonen on pihalla!" … ilmoitettiin äkkiä kesken ruokapuuhia iltahämärässä.

Vouti! — ikäänkuin salama olisi leimahtanut…

"Kiiruhda, Jörgen, ylös konttoriin ja käske isän tulla häntä vastaan-ottamaan!" sanoi rouva maltillisesti… "Lakkaa sinä, Iso-Ola, työstäsi … vaikka se kuinka hullua olisikin!"

"Totta maar se tuntee makkaran hajun nenäänsä!" huudahti Marit reippaalla tunturikielellään — "eikö hän nyt jo toista kertaa tule tänne näin kesken joulupuuhia! No, sittenpä on pois tieltä omassa kodossaan!"

"No, no, vähemmällä, Marit!" varotti rouva. "Ei mahtane olla hauskaa kotona, sen jälkeen kun ukkoraukalta rouva kuoli!"

"Mutta miten hän tuli näin tuiki sopimattomaan aikaan … tuiki sopimattomaan!"

Talon kunniaa täytyi ylläpitää, sentähden ei sopinut rouvan jäädä keittiöön.

Kapteeni astui äkkiä sinne.

"Vouti viipyy täällä huomiseksi… Sitä emme voi auttaa! Minä kyllä pidän hänestä huolta, jos vaan saamme vähän ruokaa."

"Niin, Jäger, sitä on kyllä helppo sanoa! — mutta katsos miten me kaikki puuhaamme täällä täysin käsin."

"Kylmää linnunpaistia! … lihakokkareita … vähän makkaraa!… Tulemme kyllä toimeen… Minä lupasin hänelle teurasruokaa. — Ja sitten, Thinka!" nyykäytti kapteeni päätään, "hiukan totia, — niin pian kuin mahdollista."

… Thinka oli kohta valmis; hän vaan pyörähti sukkelasti kaapin luo.

Hän oli niin teeskentelemätön ja vaatimaton, eikä ollenkaan ajatellut vaivojansa. Sentähden lennättikin hän puhtaasen, siniseen esiliinaansa puettuna, tuulen nopeudella sisälle totitarjottimen; — ja tervehdittyään voutia, kiiruhti hän kaapille rommia ja arrakkia hakemaan ja sitten piippuhyllylle sytytinpaperia etsimään, jonka pani tarjottimelle herrojen eteen, ennenkuin hän jälleen katosi keittiöön.

"Torbjörg, pese itsesi puhtaaksi ja järjestä vierashuone voutia varten, — ja sitte täytyy lähettää hakemaan Annaa auttamaan meitä, sen verran kuin hän kykenee… Jörgen kyllä juoksee sinne", — huusi rouva, nähden että tarpeellisimmat apulaisistaan vähitellen hävisivät.

Iso-Ola oli pitänyt huolta voudin hevosesta ja seisoi nyt taas siellä, suureen messupaitaan puettuna ja survoi huhmarillaan… Kops … kops … kops … kops…

"Oletteko aivan mielettömät? ettekö vähääkään ajattele mitä teette?" ärjäsi kapteeni raivoten; hän puhui matalalla äänellä, mutta sitä kiivaammalla… "Etteköhän vielä rupea mankeloimaan? — niin saisi vouti oikein kuulla kalsketta niin ylhäältä kuin alhaalta… Aivanhan lattia tärisee!"

Rouvan kasvoille kuvautui epätoivo ja kapinallinen tunne välkähti hänen tummista silmistään… Nyt kiusasi Jäger häntä liiaksi… Mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi päättäväisesti:

"Iso-Ola, vie huhmari kanssasi porstuan kivilattialle!"

Thinkan osaksi tuli nyt illallisen puuha, niin ettei äidiltä mennyt hukkaan muuta kuin se hetki, jolloin ruualla oltiin; ja silloinkin hän oli kuin polttehessa, vaan täytyihän näyttää siltä kuin ei mitään kiirettä olisi ollut!

Ensin oli rouvan ja voudin väli vähä juhlallista, sillä he eivät olleet tavanneet toisiaan, sen kovan surun jälkeen, joka voutia kolme kuukautta sitten oli kohdannut. Hän vietti nyt hyvin yksinäistä elämää; ainoastaan hänen sisarensa, neiti Gülcke, asui hänen luonaan… Viggo ja Baldrian, toisinto nimestä Baltazar, kävivät latinakoulussa, ja tulivat kotiin vasta ensi vuonna, Viggon päästyä ylioppilaaksi.

Vouti vähä räpäytti silmiään ja teki surullisen liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut alakuloisesti pyyhkäistä toista silmäänsä, mutta ei sen enempää. Hän oli siihen aikaan käynyt talosta taloon näyttelemässä suruaan, vaan nyt oli hän täällä siksi järkevien ihmisten luona ettei tarvinnut sitä kauan pitkittää, varsinkin kun nyt istuttiin katetun pöydän ääressä, kuumat lautaset edessä…

Illallista syödessä alkoi lavea keskustelu — sanottiin kohteliaisuuksia joka kerta kun Thinka toi uuden ruokalajin, höyryäviä herkkuja suorastaan paistinpannusta, — olipa oikein muhkeat teurastuskekrit! — sitäpaitsi vanhaa, oivallista pullo-olutta; jouluksi valmistettu oli vielä liian nuorta — ja pari kolme oivaa ryyppyä.

Vouti ymmärsi ja huomasi selvään mitä talossa oli tekeillä ja miten rouva ja hänen tyttärensä olivat puuhassa.

Thinka korjasi ruuan pöydältä ja toimitti kaikki niin ketterästi ja meluamatta, ilman joutavaa puhetta ja puuhaa — ja niin huolellisesti, niin ajattelevaisesti! Ennenkuin tiesikään oli heillä edessään pöydällä piiput ja totilasit, sekä höyryävä vesikannu…