Wulffie ja Kumpp: Näytelmä kolmessa näytöksessä

WULFFIE JA KUMPP.

Näytelmä kolmessa näytöksessä

Kirj.

JONAS LIE

Tekijän luvalla suomentanut

Juhani Aho

Porvoossa, Werner Söderström, 1900.

Paris 16 pnä Tammikuuta

Rakas Juhani Aho!

Ilolla minä täten annan suostumukseni ja tekijälupani näytelmäni: Wulffie & Comp. suomentamiseen ja hyvin iloiseksi tulisin, jos kerran onnistuisi saada näytelmä esitetyksi suomalaisella näyttämöllä.

Kiitos runouttani kohtaan lausumistanne ystävällisistä sanoista, joihin panen suurta arvoa. — — — — —

Sydämmellisillä tervehdyksillä ja onnellisen uuden vuoden toivotuksilla!

Ystävyydellä Jonas Lie.

HENKILÖT:

WULFF WULFFIE, Konsuli ja Tukkukauppias. Rouva LINDA WULFFIE, hänen vaimonsa. KARNA, 24 vuotias | ELINA, 17 vuotias | heidän tyttärensä. OTTAR, heidän poikansa. SELMA REINSKOUG, hänen morsiamensa. Setä MADS, koroillaan eläjä, rouvan sukulainen. FRANTS HEIN, puutarhuri. Tohtori ALSING, talon vanha lääkäri. Tukkukauppias RAMBECK. Neiti SVANE. Neiti SOLENFEDT. Neiti ZINKBAUER. MIINA, palvelustyttö.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Kesäaamu. Ylellisesti sisustettu kesähuone, kukkasilla ja suurilla kasveilla koristettu. Keskellä lattiaa pöytä, jonka ympärille on asetettu sohva, leposohva ja muutamia mukavia tuoleja. Syrjempänä pöytä, jolla akvarelleja ja koruteoksia, ja keinutuoli vieressä. Ovi vasemmalle ja oikealle. Perällä avoin lasiovi verantaan ja puiston rappusille. Näköala puistoon, josta näkyy pieni lampi joutsenineen ja vene, ja kauvempaa metsien takaa siintää vuono. Verannan suurten lasiovien edessä lasinen puistopallo. Vähän sivulla pöytä, jolla sanomalehtiä, ja vieressä mukava tuoli.

PUUTARHURI, nuori mies, sinisessä puutarhuri-esiliinassa siirtää ja muuttelee kukkia ja tuo muutamia sisään verannalta.

KONSULI ja KARNA nousevat puutarhan rappusia, tullen ikäänkuin aamukävelyltään puistosta. Konsuli on leveähkö, arvokas mies, joka puhuu tarmokkaasti ja terävästi.

Konsuli (astuessaan huoneesen). Oletteko täällä, puutarhuri!

Puutarhuri. Järjestelen täällä hiukan. Rouva saa sitten istua täällä kuin lehtimajassa — kuin Afrikan palmumetsässä. — Kyllä niitä riittääkin, kasvihuone on aivan täynnä!

Karna (ivansekaisesti). Tarvittaisiin vaan vielä joku elefantti sinne kävelemään, — tai kameeli.

Puutarhuri. Niin, mutta eipä tiedä vaikka saataisiinkin tänne pieni eläintarha; tänne voi kyllä kerran tulla kameeliakin.

Konsuli (on ottanut esille muistikirjansa ja seison sitä selaillen). Tiedättekö, puutarhuri, teistä tulee minulle lopultakin kallis herra! Olen tarkastanut menoarvionne. Kaiken sen lisäksi, mitä tänne jo on upotettu, ette te pyydä vähempää kuin kahta — kolmea tuhatta kruunua. — Kaksi — kolme tuhatta kruunua kaivettavaksi maahan!…

Puutarhuri (puuhaillen työssään keskustellessaan konsulin kanssa). Rahoja tähän kyllä tarvitaan, — vesiperäistä uudismaata, hiekkaa ja ryteikköä kaikki tyyni. (Iloisesti.) Mutta suostuuhan konsuli, että kuivaamme suon tuolla ja laitamme sinne vesisäiliön, niin sitten en pyydä enää mitään ylimääräistä — tänä vuonna.

Konsuli. Järviä ja vesisäiliöitä!… Kuivataan suot ja rämeet! — ja ne täytetään minun rahoillani!

Puutarhuri. Niin; mutta näettekö, mikä siitä on tulemassa: puisto, jonka vertaista ei ole koko maassa, — kokonainen metsästysalue täynnä kirkkaita lampia, teitä ja käytäviä tunturille saakka. Ja ajatelkaa, mikä se oli ennen: — epäterveellinen, ruma erämaa, täynnä soita ja rämeitä ja pensaikkoja! — Muistattehan vielä, neiti, mikä raaka sumu siitä aina levisi yli noiden rämeiden!

Karna. Mutta sitten tulitte te, ihmeidentekijä, — siitä tuli metsästysalue, — Afrika —!

Konsuli. Ajatelkaa kuitenkin vähän sitäkin, mitkä rahat siihen vähitellen on pantu. Mutta ylipäänsä herra puutarhuri ei näy välittävän siitä roskasta, jota rahaksi kutsutaan. Sen kuulee jo äänestä, kun te mainitsette jonkun summan! Te voisitte, silmää räpäyttämättä, päästää vaikka kuinka moninollaisen luvun suustanne… Ja jos edes kerran tultaisiin valmiiksi! — Mutta aina vaan uusia aatteita.

Puutarhuri. Niin, kun siellä on semmoisiakin paikkoja, että ajoneuvojen täytyy pysähtyä kalliomöhkäleen eteen, joka yht'äkkiä kohoo keskellä tietä,..

Konsuli. Paikkoja, jotka minun täytyy kivettää rahoillani, niin, — ja kaikki tuo alkuperäisten kustannusarvioiden lisäksi!

Puutarhuri. … ja joka täytyy räjähyttää pois, niin…

Konsuli. Tässä laahataan minua vaan, niin sanoakseni, yhdestä päähänpistosta toiseen.

Karna (kiusoitellen). Kunhan se ei vaan päättyne siihen, että sinne taas ilmestyy istumaan joku afrikalainen apina, niinkuin —

Puutarhuri. Sanokaa mieluummin metsälintu, neiti Karna, semmoinen, jota ette milloinkaan ennen ole nähnyt.

Karna. Niin, tietysti, vähintäinkin kotka tai kondoori.

Konsuli (sulkee kärsimättömästi muistikirjansa). Tule nyt, Karna, mennään sisään. Minusta tuntuu kuin jo paljas puheleminenkin hänen kanssaan maksaisi rahaa.

Puutarhuri. Mutta tämä räjähdystyö onkin aijottu vasta kevääksi, herra konsuli.

Menee rappusia alas, kantaen kukkaruukkuja.

Konsuli. Tuo mies on tullut vähän liian mahtavaksi tässä talossa… Mutta ihmeellinen hänellä on silmä, — ja hän on välttämätön. Toista on sitten, kun puisto on niellyt kaikki hänen hyvät aatteensa ja päähänpistonsa —

Karna. Mitä sitten, isä?

Konsuli. … ja suo on kuivattu.

Karna Niin, mitä sitten —

Konsuli. Sitten annamme hänelle luonnollisesti matkapassin.

Karna (ajatuksissaan). Niinkö? — Niin — —

RAMBECK, valkotukkainen, köyryniskainen mies, paksu keppi kädessä, nousee varovasti rappuja.

Tukkukauppias Rambeck! — sitten minä menen, isä…

Menee vasemmasta sivuovesta. Konsuli menee vierasta vastaan ja tervehtii.

Rambeck. Katsoin paremmaksi etsiä teitä täältä kuin alhaalta konttoristanne, herra konsuli, se olisi herättänyt huomiota. —

Katselee ympärilleen.

— Voiko — voiko täällä puhua häiritsemättä?…

Konsuli. Istukaa, arvoisa herra! — Olen hyvin utelias kuulemaan, mikä on saanut tukkukauppias Anders Rambeckin lähtemään näin aikaisin ulos lintujen kanssa livertämään.

Rambeck. Niinpä kyllä, tahtoisin vaan sanoa, että tulen kuin Nikodemus salaisena hetkenä.

Konsuli (äkkiä tarkkaavaisena, ottaessaan tuolin). On siis tapahtunut jotain, Rambeck!

Rambeck. Se tahtoo sanoa, että kohta voi tapahtua jotain. Tai oikeammin voi tapahtua jotain hyvin, hyvin tärkeää. Mikäli luulen tietäväni, olette te, Herra konsuli, tekemisissä Lövendam ja Kumppanin kanssa.

Konsuli. Yhtiö on antanut meidän konttorimme kautta toimittaa kaikki juoksevain vekselien ja osoitustensa maksut, aina siitä saakka, kun se otti haltuunsa itäiset metsät Parkerin ja Poikain jälkeen.

Rambeck. Jos ei vaan mikään hävitä liikevoimaa.

Konsuli (ivallisesti). Niin — jos nyt esimerkiksi joki jonain kauniina päivänä juoksisi kuiville. Minä myönnän sen mahdolliseksi. Maailma on katoovainen.

Rambeck. Niin — kyllä! Niin kyllä! Ei nyt sentään vielä puhuta tuomiopäivästä. Mutta maanjäristykset voivat olla pahoja, hävittävät muutamat seudut kokonaan! — Ja sanoohan ranskalainen sananparsikin: sauve qui peut! joka merkitsee niin paljon kuin että on katsottava eteensä ajoissa.

Konsuli. Suokaa anteeksi, hra Rambeck, se on sana, jota paljon väärinkäytetään.

Rambeck. Mutta joka on paikallaan, kun näkyy merkkejä auringossa ja kuussa — eli, että semmoisenkin yhtiön kuin Löwendam ja Kumppanin vahvat perusmuuraukset voivat kerran horjahtaa.

Konsuli. Joll'en tietäisi, ett'ei vanha Anders Rambeck laske leikkiä asioissa —

Rambeck (jatkaa). … Ryhtyneet suuriin kahvispekulationeihin ja katovuosi Jaavalla…

Konsuli (hypähtää ylös). Löwendam ja Kumppani? — Sen minä sanon, että jos Löwendam horjuu, niin horjuu taivaan Herrakin! Monen miljoonan peritty omaisuus ja tunnetusti kykenevä mies johtajana! — Turhia, turhia — herra Rambeck, kylmäverisyyttä vaan. Tiedän kyllä, että voi yhtäkkiä joutua hädän valtaan, jos ei saa unta yöllä mietteiltään — on kuin tuntisi savun hajua nenässään ja sitten iskee mieleen, että tuli kytee jossain… Mutta Löwendam! — siellä tykkii valtimo rauhallisesti. — Ja sen päälle menemme sisään saamaan kupin kahvia.

Rambeck. Jos nyt ilmoitan teille, sama se, mistä ja miten olen sen saanut tietooni että Löwendamilta on vaadittu vakuuksia nimensä ohella, — kuiskaten — ja on täytynyt siihen suostua! — ehkä arvoisa herra nyt huomaa asioiden ansaitsevan lähempää tarkastusta.

Konsuli. Löwendam ja Kumppanin täytynyt antaa vakuuksia!… Mutta mitä tietoja te tuottekaan? — aivan kuin salaman isku poutaisena päivänä! —

Keskeyttää ja panee takkinsa nappiin.

— Niin! — suokaa minun heti lausua, että olen teille suuressa kiitollisuuden velassa arvokkaasta viittauksestanne, herra Rambeck, — ja pyydän teidän olemaan vakuutettu siitä, että meidän yhtiömme aina on valmis vastapalvelukseen! — Minulla on tätä nykyä, niinkuin aivan oikein olette arvanneet, useita raha-etuja siellä valvottavana…

Kävelee kiivaasti edestakaisin lattialla.

Rambeck (varovasti). Minun täytyy tunnustaa, ett'ei minulla itsellänikään ole aivan pieniä summia sijoitettuna sillä taholla… Ja, kun äsken lausuin, että mahdollisesti täytyy sauve qui peut! — niin ajattelin vähän sitäkin, että konsulin ja minun kenties olisi syytä lyödä tuumamme tukkoon. Johon ensimmäiseksi kuuluu molemminpuolinen suoruus ilman — (yskäsee pari kertaa) — ilman kainostelematta.

Konsuli. Aivan samaa mieltä täydellisesti samaa mieltä. Ei mitään kainostelemista, Rambeck.

Rambeck. Minä otaksun siis, että arvoisalla herralla on ollut sama inhimmillinen heikkous kuin minullakin, ja että teidätkin pääasiallisesti on johtanut kauppahuoneen yhteyteen nuo mainiot kahdeksantoista ja kahdenkymmenen viiden prosentin osakkeet sen viini-, likööri- ja viinatehtaissa. En tahdo urkkia montako osaketta konsuli Wulffiella on, enkä myöskään tahdo ilmaista, kuinka moneen sellaiseen minä olen sijoittanut pienet varani. Mutta yksi asia on varma, josta sattumalta olen saanut selkoa että Löwendam henkensä uhalla tarvitsee puhdasta rahaa. Ja jos nyt konsuli ja minä kaikessa hiljaisuudessa kiristäisimme mekin vaatimuksiamme ja vaatisimme joko kontantteja tai saamisemme maksettaviksi näillä yhtiön viina-osakkeilla korkeimman prosentin mukaan.

Levittää kätensä ja huutaa.

— Niin, herra konsuli, siten olisimme muuttaneet koko uhkavan vaaran mitä edullisimmaksi afääriksi.

Konsuli (ryhdikkäästi, käsi pistettynä takin rinnusten alle). Niin, ette ole väärässä!… Jos todellakin konkurssi uhkaa korkeampia finanssipiirejä, — ilmakerroksessa päittemme päällä, niin ehkäpä mekin pienemmät petolinnut voisimme iskeä kiinni, Rambeck.

Rambeck (hieroo käsiään. Kiihkeästi). Niin, minä itken, sillä minulla on vaan seitsemän — kahdeksankymmentä tuhatta siellä.

Konsuli (miettivästi). On todellakin niin, että Löwendam ja Kumppani ovat ihmeekseni tänä viimeisenä puolena vuotena vetäneet aivan harvinaisen suuria summia kassastamme. Nyt se selviää.

Rambeck. Niin… niin… Se käy yhteen — käy yhteen. Yhtiö tahtoo henkensä kaupalla puhdasta rahaa, ja me tahdomme osakkeita!

Nousee ja ottaa keppinsä. Ojentaessaan kätensä konsulille hyvästiksi.

Niin, tällä tavoin voivat toiveet yhtyä, arvoisa herra!

Konsuli (merkitsevästi, saattaessaan häntä ulos). Tässä täytyy toimia hiljaa ja salaisesti! — Ei voi kyllin varovasti…

Konsuli (tulee hetken päästit verkalleen sisään puistonrappusilta. Jää seisomaan kitsi oikeanpuolisen oven lukossa). Seitsemän kahdeksankymmentä tuhatta?… Hänellä on tietysti siellä vähintäinkin kolme kertaa niin paljon.

Menee

PUUTARHURI tulee taas puuhaillen töissään huvihuoneessa ja verannalla. Puutarhatikapuilta, joita hän siirtelee korkeiden kasvien välissä, leikkelee hän käyrällä veitsellä vesoja ja oksia ja puhdistaa ja heittelee alas kuivuneita lehtiä.

ROUVA tulee aamupuvussa sisälle vasemmalta ELINAN seuraamana, joka kantaa hänen vaippaansa, sekä TOHTORI ALSING, vanhempi herra, hattu ja keppi kädessä. Heidän jälestään KARNA ja SELMA. Nuoret vaaleissa kesäpuvuissa. Rouva asettuu leposohvaan, ja Elina peittää keveästi hänet vaipalla. Selma heittäytyy keinutuoliin ja kiikkuu hiljakseen.

Tohtori (heittäen hyvästiä). Niin, niin, rouva Wulffie, — näitä unettomia öitä vastaan en tiedä neuvoa teille mitään parempaa kuin oleskelua raittiissa ilmassa, täällä viheriäin kasvien keskessä ja kävelyretkiä puistossa, niin pitkältä kuin voimat riittävät. Ja sitten, — lepoa, lepoa ja rauhaa! — koko aamupäivän — kaikenlaisilta hyväntekeväisyysehdotuksilta ja päätöksiltä ja vaikutuksilta, jotka voivat tuottaa mielenliikutusta.

Naputtaa etusormellaan pöytään, ikäänkuin painoa antaakseen

— Hermot, katsokaas — hermot ovat rauhoitettavat, — säilytettävät!… Kesään meidän tulee luottaa. Siitä hakea apua… (Ja sitten katselee kelloaan) — voikaa hyvin.

Rouva. Hyvästi sitten, rakas tohtori.

Tohtori menee kumarreltuaan toisille.

Tiedätkö, Elina kulta, luulen, ett'en olisi kestänyt kauvempaa tuolla sisällä, tuli ihan paha olla nähdessäni hänen istuvan siinä ja naputtelevan pöytään. Ihan kylmähiki kohosi minuun.

Karna. Olisit voinut sanoa sanan, äiti!

Rouva. En, en, — loukata vanhaa miestä, — talon vanhaa, uskollista ystävää!

Karna (veitikkamaisesti). Sitten saanen kai sanoa Selmalle, että sinä et kärsi keinutuolin kiikkumistakaan? —

Selma lakkaa äkkiä kiikkumasta.

Mutta että sinä mieluummin kuolet kuin sanot sen hänelle. Ei hän suutu yhtään, äiti. Ethän, Selma?

Selma (hymyillen). En, mutta kun näkee tämmöisen harvinaisuuden, niin tekee niin kovasti mieli sitä käyttää.

Karna. Viittaus meille, ymmärrätkö, äiti! — senvuoksi ett'ei meillä ole vanhoja antiikkeja huonekaluja, niinkuin heillä.

Rouva. Rakas Karna, eihän voi vaatia, että maailmassa olisi ainoastaan perintönä kulkeneita kauppahuoneita, niinkuin Reinskougien. jonkun täytyy nousta ja alottaa alustakin ja rakentaa uutta, niinkuin minun Wulffieni!

Karna (keinuttaa jalkaansa). Nousta, — nousukas… Eikö tunnu siltä kuin saisimme vettä niskaamme joka kerta kun olemme yhdessä Reinskougien kanssa. Että me olemme vaan pari sukua vanhoja!

Rouva. Niin, nousukas, sanot sinä! — Oli aina niin hiljaista meillä kotona — seinillä vaan esi-isien muotokuvia — virkamiehiä koko suku. Sitten tuli Wulffie; tuntui kuin olisivat tuolit menneet rikki joka kerta kuin hän astui meidän somaan vanhanaikaiseen kotiimme; — mutta minulle oli hän kuin raitis tuulahdus.

Karna. Ja sitten on kai suuri armo, että sinä alennut ottamaan Ottarin, Selma!

Palvelijatar tulee sisään kantaen tarjotinta, jolla on kananlihalientä, kuppia, keksiä ja korppuja.

Rouva (sekoittaen puheen toisaalle). Tuolla tulee lihaliemi.

Elina. Ja minä, äiti, vedän leposohvasi lähemmä pöytää, niin olet varjossa.

Vetää leposohvan pöydän viereen.

— Kas niin — nyt saat aivan kultakengät jalkaasi auringolta… Ja minä palvelen sinua, rakas äiti kulta! — ja kaadan lientä muillekin.

Hän kaataa kuppeihin ja tarjoilee.

Rouva. Niin, sinä olet hyvä ja herttainen olento!

Karna. Minun tekee mieleni välistä kuvitella, että sinä leikit nukkeja äitisi kanssa, Elina!

Selma (hypähtää äkkiä seisomaan, ja asettaa kupin pois). Voi, niin kuumaa!

Rouva. Sinä juot liemesi aivan liian joutuun, rakkaani, —

Leikillisesti.

— Onhan sinulla vielä hyvästikin puolituntia aikaa siihen kuin ulkomaanposti tulee ja kirje Ottarilta, niin että ole vaan rauhallinen… Annat kupin kauniisti jäähtyä, — annat sille oman aikansa ja hetkensä ja maistelet keksejä —

Karna (ivansekaisesti). Ja sitten, — mukavasti vietetyn puolen tunnin kuluttua, asetetaan kuppi tyhjänä syrjälle ja siirrytään lukemaan sulhasen hauskaa kirjettä. — Etkö sinä sitä tiedä, Selma, että polttaminen merkitsee vaan rakkautta.

Rouva. Kun polttaa itseänsä, niin se merkitsee vaan iloa ja onnea kotiin, sen minä tiedän.

Karna. Sitä selitystä en ole milloinkaan ennen kuullut, äiti.

Rouva. Minä sen kuulin jo silloin kun olin nuori ja menin naimisiin.

Karna. Ettäkö polttaminen merkitsee —?

Rouva. Minun häälaulussani seisoi: "— Kun sydämmesi polttaa ja lämpöä antaa, silloin on helppo sun taakkaasi kantaa!"

Karna. Taakkaasiko?

Rouva. Oh, minä pyydän, ett'et rupea arvostelemaan. Niin siinä seisoi kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ja minä tunnustan teille mielelläni, lapset, että vihkiäisten jälkeisenä päivänä löysin neljä reikää morsiushunnustani, Wulffien sikarin jälkiä. Se oli minun ensimmäinen suruni, ja minä vuodatin katkeria kyyneleitä, kunnes minut lohdutettiin sillä, että se merkitsi vaan sitä, mitä aikain kuluessa saa antaa anteeksi.

Karna. Niin, että se merkitsee Ottarille yhtiömieheksi pääsemistä ja häitä syksyksi, sen tiedämme kaikessa tapauksessa varmaan. Paikkakunnan molemmat mahtavimmat yhtiöt menevät naimisiin! — Tuo nyt vaan esille pieni, hauska kysymyksesi, Selma — kyllä äiti siihen pian vastaa. Tuleeko hän kotiin, niinpiankun on saanut isän kirjeen, jossa häntä pyydetään yhtiön osakkaaksi, vai jääkö hän sinne kauppakonttoriin vielä kesäksi?

Selma. Sinulla ei ole, Karna, aavistustakaan siitä, mitä ikävöiminen on. Sinä ylipäänsä et ymmärrä rakkautta.

Karna. Hyi, — tuommoista köyhää runollista rakkautta, johon kuuluu maja ja sydän ja säännöllinen kirjeenvaihto kaksi kertaa viikossa — ja sitten, notabene, taustana sadantuhannen perintö. Hyi, sanon minä, minä en halua väärennettyjä timantteja!

Rouva. Mutta, Karna!

Karna. Minun vakuutukseni on, että rakkaus kultavadilla ei esiinny samalla tavalla kuin puuvadilla. Se on todellisempaa ja rehellisempää siihen asemaan nähden, johon on maailmassa joutunut.

Selma. Pääasia on kuitenkin, onko todella rakkautta vadilla.

Rouva. Siinä sanoit järkevän sanan, lapseni!

Karna. Kyllä me, Selma, tunnemme toisemme täydellisesti siitä asti kun kävelemään opimme; — tässä olemme asuneet sillan molemmin puolin, ja perheet ovat seurustelleet ja koko ajan vähäsen panetelleet toisiansa. Elä koetakaan uskotella minua, että kumpikaan meistä menisi naimisiin rakkauden puuskauksesta. Meillä on meidän asemassamme kyllä muitakin asioita, jotka otamme lukuun ja joiden mukaan toimimme, — joita köyhällä kansalla ei ole. Tyttö varakkaimmista kodista, joka on kasvanut siinä tiedossa, että kerran omistaa miljoonan, huomaa pian, että hän rikkoo muutakin kuin höyhenet hatustaan kumartuessaan köyhän miehen ovesta. Ei, kyllä niitä syitä on monenlaisia, jotka vaakaan pannaan ja juttu loppuu hyvin järkevästi — siihen, että rakastutaan siihen, joka kaikissa suhteissa on soveliain… Sitten ovat he jälkeenpäin piilosilla ja eroavat ja tapaavat taas, laativat idyllin ja rakentavat majansa kummankin puutarhan ja puistomuurin sisäpuolelle.

Rouva. Mutta, Karna…

Karna. Ei, mutta myöntäkäämme nyt vaan suoraan, äiti, että rakastettunsa valintavapaus on köyhällä suurempi kuin meillä.

Selma. Hyi, hän puhuu niin, että suussa tuntuu kuivalta. Mutta et sinä ainakaan minua ja Ottaria saa sillä tavalla vangituksi häkkiin puisto- ja puutarhamuuriesi taakse.

Rouva (johtaen puhetta toisaalle). Kuuleppas, Elina, kultaseni, voitko antaa minulle puoli kuppia lisää — vaan puoli kuppia.

Soitetaan ulkopuolelta

Rouva. Kas, nyt alkaa rauhattomuus.

Palvelustyttö (ilmoittaa). Neiti Knop ja neiti Horning kysyvät, saisivatko puhutella rouvaa?

Karna. Tietysti apua pesu- ja silityslaitokselle.

Rouva. Sano neideille, että ikävä kyllä en voi ottaa heitä vastaan ennen kello kolmea…

Palvelustyttö menee

Tohtorihan erityisesti kielsi minua edeltäpuolisen ryhtymästä mihinkään, joka voisi minua vähänkin rasittaa. Ja minun täytyy sanoa, että tuo tuuma pesu- ja silityslaitoksesta on kauvan ollut sydämmelläni. — Mutta, onko sitä kannatettava?…

Karna. Tietysti, äiti, kun se kerran on sydämmelläsi.

Rouva. Ja siinä tapauksessa, miten paljolla?… Miten paljon tohdin ottaa vastuulleni ja pyytää Wulffieltä?… Ihan jo hiki nousee sitä ajatellessa.

Karna. Niin, äiti, aina sinä hikoilet kahden valittavan välillä. Kunpa joku voisi sinut siitä parantaa.

Rouva. Omatunto, lapseni. Mitä enemmän sitä tottelee, sitä voimakkaammin se puhuu.

Selma. Isä päätti eilen kirjoittaa viisi sataa kruunua.

Karna (äkkiä). Ja minun isäni sanoi aamulla, että äiti yrityksen alkuunpanijana panisi siihen tuhannen.

Rouva. Mitä, etkä ole sanonut sitä ennemmin, lapsi! Kokonainen taakka putoaa hartioiltani.

Lämpimästi.

— Niin, Wulffie on ritarillinen…

Selma. Kun isä saa kuulla, että yritys on niin hyvissä varoissa, luulen minä, että hän vielä miettii, ennenkun hän —

Tyytymältömästi Karnalle.

Minä luulin, että sen tapainen kilpailu jo olisi lopussa meidän perheittemme välillä!

Elina (kaataa taas vähän lihalientä äidille). Juo äiti, sinä tiedät, että se vahvistaa sinua. Tämä pieni tilkka vaan! Selma, katsos, ei kukaan osaa hoitaa häntä niinkuin minä… Eikös niin, äiti?

Syleilee äitiä.

Äiti, äiti kultani! Eikä kukaan osaa valmistaa voileipääsi niin maukkaasti kuin minä?

Rouva (huoaten). Niin, sinä minun kultamuruni, rakkautta täynnä aamusta alkaen viimeiseen iltasuuteloomme. Se on niin kuvaavaa, kun setä Mads kutsuu sinua Angela'ksi.

Elina. Enkä milloinkaan mene kihloihin, enkä pois luotasi niinkuin Selma… Enhän äiti?

Karna. Pyh, puh — hu — uh?

Rouva. Mitä tuo on, Karna?

Karna. Minä vaan hieroin yhtä geraniumin lehteä sormieni välissä, ja se haisi niin ummehtuneelta… Puutarhuri! — tulkaa tänne ja ottakaa ja siirtäkää se verannalle.

Puutarhuri (ottaessaan kukan). Tämä tuore geraniumi! ummehtuneelta?

Hieroo yhtä lehteä ja haistelee sitä.

— Neidillä taitaa olla omituiset hermot, vika hajuaistimissa!… Seuraus kaikellaisista hajuvesistä…

Kantaa kukan verannalle.

Karna. Ei meillä ole hätää, ymmärrätkö, Selma, joilla on sekä tohtori että hovimestari talossa!

Selma. Niin, kyllä minun täytyy sanoa, että hän on hyvin rohkeapuheinen herrasmies. Mutta, kun te voitte semmoista kärsiä, niin —

Rouva. Kyllä sitä oppii antamaan anteeksi yhtä ja toista, Selma. Hän on oikea nero alallaan. Sinä et voi aavistaa, miten Wulffie pohjaltaan nauttii kaikista hänen päähänpistoistaan ja tuumistaan.

SETÄ MADS, vanhempi herra valkoisessa, villasessa kesäpuvussa, panamahatussa ja päivävarjo kädessä, nousee yskien rappusia verannalle.

Selma. Eikö mitään ulkomaanpostia vielä, setä Mads?

Setä Mads. Kärsivällisyyttä… Kärsivällisyyttä, neitini! Öhhöh, — öhhöh…

Hän pysähtyy verannalle, pitelee karlsbadipulloa päivää vasten, asettaa sen suulleen ja tyhjentää sen yhdellä siemauksella.

Kas niin!

Viskaa pullon puutarhaan. Omissa toimissaan.

Ahaha, — ohoho! onnistuipa… Pääsinpäs pujahtamaan takaportista. Minä näin heidän väijyvän katuoven luona, — kahdet avunkerääjät asettamassa lankojansa, vangitaksensa setä Madsin! He ahdistavat kuin rosvolokki kalatiiraa. Se toinen pitkä, harsohattuinen on pehmittelemässä sydämmiä merimieskirjastolle Bristolissa, ja se, jolla 011 salkku, kerää langenneitten naisten suojelusyhdistykselle. Nyt voivat he kääntyä konsulin puoleen, ja saada puremansa, — hän puree hän.

Elina. Se on vaan senvuoksi, että sinä olet niin hyvä ja helposti voitettu, setä Mads.

Setä Mads — että he, suoraan sanoen, venyvät ja vahtivat kaduilla ja poluilla päästäkseen nylkemään?… Muuten, kuules, Elina, on se setä Madsin viimeinen keksintö, että kello on alkanut kulkea hitaammin ja hitaammin.

Elina. Sen sanot sinä, setä, aina silloin kun vatsakatarrisi vaivaa sinua. Mutta nyt sinä saat omenamarmelaadisi juuri semmoisena kuin sinä sen tahdot, vähän kaneelilla maustettuna.

Setä Mads. Kiitos, kiitos, ystäväni… Sinä Elina! — Minä olen yöllä maatessani miettinyt, että sinä saat isäni jalokivisen rintaneulan minun kuoltuani.

Elina. Ole nyt, setä, elä puhu niin ikäviä. Et sinä toki kuole.

Setä Mads. Katsos, täytyy keksiä jotakin, aika käy niin pitkäksi öisin, — ja sitten pitää saada päiväkin kulumaan… Katsoppas nyt, — istunko minä äitisi luo ja koetan perehtyä hyväntekeväisyyteen, vai ulos verannalle sanomalehtieni ääreen? Mutta mitä hittoa minä välittäisin kurssinoteerauksista, kun ei minulla enää ole mitään tallennettavaa!

Elina. Kunhan saat marmelaadisi, setä, on kaikki taas hauskempaa, sen saat nähdä.

Setä Mads. Ja tässä on päivän lehti äidillesi…

Vetää sen esille taskustaan ja antaa sen. Mennessään sanomalehtipöydän luo verannalle.

Noh — kaikessa tapauksessa voihan sitä istua ja pelata ja voittaa rahaa mielikuvituksessaankin, — niinkuin olisi Mads vielä Mads, niin!

Hänen nähdään seuraavan kestäessä istuvan (ja ulkona) kuluttavan aikaansa selailemalta sanomalehtiä, toista toisensa jälestä, ja maistelevan marmeladia, jonka Elina on tuonut hänelle. Aina vähän väliä haukottelee hän näkyvästi ja kuuluvasti.

Rouva (joka selailee sanomalehtiä, huudahtaa). Mutta hyvät ihmiset, tänä iltanahan päätetään, onko neiti Brönnich saava tuon avonaisen paikan Naistenkodissa neitsyt Hjorthöin jälkeen!

Selma. Veljeni Jens sanoi, että neiti Altmayer saa paikan. Hän on ollut kahvitäti ja juorupussi sekä Hostilla että Gjentoftilla jo kauvan aikaa ja on kyllä tiennyt puhua puolestaan.

Karna. Vai niin hän sanoi. Mutta sitten on minun isälläni, joka on perustanut laitoksen, myöskin jotain sanomista, — ja hän aikoo sinne neiti Brönnich'in, joka on hakenut sitä jo kerran ennen. Täällä ei saa panna toimeen täydellistä suosikkijärjestelmää.

PUUTARHURI tulee vasemmalta vesikannu kädessä ja alkaa kastella kukkia huoneessa.

Karna (joka istuu erään suuren palmun alla, jota puutarhuri kastelee, hypähtää äkkiä ylös). Olkaa toki niin armollinen ja katsokaa eteenne, puutarhuri, ett'ette kaada aivan minun kengilleni.

Puutarhuri. Ohoh — pyydän anteeksi. Mutta palmut tarvitsevat vettä, kunnollista kastelemista.

Osoittaa niitä.

Näette itse, — katsokaa tänne, rouva, — kolme, neljä aivan keltaista lehteä, muut surkastuneita — melkein kuin rutistunutta paperia, — ovat siinä aivan hädissään ja huutavat vettä! —

Suuttuneesti.

Luulin toki, että kaikki oli hyvässä turvassa, kun molemmat talon neidit olivat ottaneet huolekseen kukkien kastelemisen täällä kesähuoneessa niinä päivinä kuin olin poissa sydänmaalla… Se nyt on pilalla koko kesäksi! Ja kuinka se viihtyi ja kasvoi talvella kasvihuoneessa!… Minun täytyy viedä se sinne takaisin taas.

Rouva. Sepä oli vahinko, se oli todella komea kasvi.

Puutarhuri. Syntyi suuri aukko Afrikaan, niin!

Nostaa palmun ulos.

Karna (iloisesti, auttaessaan häntä kokoamaan puun latvaa ovessa). Luulenpa melkein, että uskotte pelastaneenne hengen.

Puutarhuri (joka on asettanut palmun ulkopuolelle, ja jatkaa kukkien kastelemista sisällä). Niin, niin, te tiedätte, että semmoisen saa uuden rahoilla, — ei tarvitse muuta kuin ostaa!

Karna (joka taas on istuutunut). Niin, mutta eivätköhän rahat sentään ole hyvin hyviä olemassa, hra Hein!…

Puutarhuri. Oh, se on vaan taikauskoa!… Pääomat liikkuvat niinkuin kaikki muukin maailmassa omien lakiensa mukaan, — niin että on aivan yhdentekevää, onko omistajan nimi Pekka tai Paavo.

Karna. Eipä olekaan aivan. Se, jolla ne on, istuutuu esimerkiksi vaunun sisään, kun se, jolla niitä ei ole, saa istua kuskipukilla. — Tai omistaa hän huvilan ja puiston, ja joku puutarhuri haluaa työskennellä siellä —

Puutarhuri. Etupäässä puiston vuoksi, neiti. Se huvittaa häntä.

Karna. Minä ajattelin, että tekin olitte sopineet isän kanssa määrätystä palkasta arvokkaan apunne korvaukseksi.

Puutarhuri. Minä vakuutan teille, neiti, ett'en tee sitä rahan vuoksi. Se oli isänne puiston omituisuus, joka veti minut sinne. Minähän tunsin sen jo pienestä pojasta, kun juoksentelin siellä veljenne kanssa kouluajan loputtua ja pieni Karna aina tahtoi väkisinkin olla mukana ja seurasi meitä pitkin metsäpolkuja, kun teimme huviretkiä, tutkiaksemme Afrikaa niinkuin Stanley.

Selma. Niin, koulunpenkillä ovat kaikki yhdenvertaisia.

Puutarhuri. Mutta sitten katosi hän omille teillensä ja minä valitsin omani.

Karna. Puutarhurin ammatin.

Puutarhuri. Ei, ensiksi antauduin insinöörialalle, mutta ryhdyin sitten puisto- ja puutarhatöihin, joista aina olen ollut huvitettu.

Karna. Ja sitten, kun vihdoin tulette täällä valmiiksi, alatte puhtaasta puistoharrastuksesta puuhata uudessa paikassa.

Puutarhuri (kulkee koko ajan ja katselee kukkiaan, kastelee niitä ja noukkii pois kuivuneita lehtiä). Valmiiksi? — Ei sitä milloinkaan tulla valmiiksi. Luonnolla on omat oikkunsa, — aina se tuo esille jotain aavistamatonta, — asettaa lakkaamatta vesoja uusiin mahdollisuuksiin, — aivan niinkuin ihmisilläkin. Ensi vuonna on suo tuolla kuiva, ja hiekkasärkkä joessa ehkä kohonnut niin, että siitä vielä voi muodostaa saaren, jonne laitetaan istutuksia ja silta maihin. Sitä on aina niin utelias, joka kerta kun talvi on mennyt, näkemään mitä siellä taas on uutta.

Karna. Ja sitten isä taas saa antaa rahojen luistaa ja te olette tyytyväinen.

Puutarhuri (hymyillen). Niin, sen hän tekeekin. Senhän minä sanoin, että sama se, mihin pääoma on sijoitettu.

Karna. Mutta kaikessa tapauksessa se ei ole toimetonna maailmassa.

Puutarhuri. Niin, mutta mikä sitä johtaa? — Minä luulen, että sen sittenkin tekevät harrastukset… Ja harrastukset, ne ovat niin monenlaisia, sekä semmoisia, joista olemme itsetietoisia, että semmoisia, joita emme tiedä olevankaan. Ne ovat kuin olemassaolon johtavia henkiä. Ja me näemme — näkisimme jos kaikki olisi läpikuultavaa — että se, joka ohjaa huonosti, hän ohjaa vastavirtaan, — vastoin olemassaolon koneistoa, ja silloin se ei kule… Henki se on kuitenkin se, joka johtaa.

Karna. Tuo teidän henkiuskonne on kyllä hyvä niille, joilla ei mitään ole.

Puutarhuri. Niin, — kuka tässä lie rikas, ja kuka köyhä? — siinä on myöskin ratkaisematon kysymys.

Karna (keinuttaa jalkaansa). Se nyt on aivan yhdentekevää… Minä en näe muuta kuin että rahoilla saa, mitä vaan tahtoo, sekä taideteoksia että — puistoja ja olin vähällä sanoa: puutarhurejakin.

Puutarhuri. Niin, neiti! Mutta se, joka saa elää siinä, mihin tuntee halunsa olevan, hän on onnellisempi kuin miksi mikään rahasäkki voisi hänet tehdä… Ja kun esimerkiksi voi ihailla suuremmoista näköalaa tuossa, —

Näyttää innostuneesti ulospäin.

koko vuonoa aina niemeen asti, ja solakkaa, korkeaa metsää, joka runko rungon vieressä, ikäänkuin pilaristona, koristaa rantoja, — ja kun ajattelee, että koko tuo alue vielä joskus voi tulla kuulumaan kaupungille, — niin silloin panee siihen kaiken rakkautensa.

Selma (hypähtää ylös). Kuuletteko, mitä hän sanoo?

Puutarhuri. Se on itsestään selvää, — kuuluu asiain kulkuun, että tuommoinen kaupunki ei salli, että sen ainoa, suuri, ihana puisto jää yksityisen omaisuudeksi, — ajanpitkään.

Karna. Vai niin, — eikö kaupunki sitä salli! Koettakoon vaan anastaa itselleen meidän puistoamme! — Niin, kyllä se on hyvin viekoittelevan kaunis. Näen koko sunnuntaiyleisön lastenvaunuineen ja voileipäpaketteineen alhaalla käytävillä. —

Kiivaasti, nousten ylös.

— Etteköhän jo lopultakin ole tarpeeksi kastellut ja puhunut, puutarhuri! — - Teidän pitäisi kiirehtiä tuonne alas toimimaan suuren päämaalinne hyväksi. Ei ole varmaa, että teillä enää on pitkältäkään aikaa tässä talossa.

Puutarhuri (puoleksi itsekseen, kootessaan tavaransa ja poistuessaan kesähuoneesta). Se on menevä silleen kuin virran vetenä juosten, neiti hyvä…

Karna (kiihkeästi). Mikä ärsyttävä ylpeys! Hän ikäänkuin nauraa meille sisässään.

Rouva. Suoraan sanoen, Karna, kummastuttaa minua, että sinä aina antaut puhelemaan hänen kanssaan. Sinä tiedät kyllä, mihin voi johtua, jos astuu yli rajan.

Selma. Niin, minusta näyttää todellakin, että tuo mies on kypsynyt saamaan eronsa.

Elina. Meidän puistomme. — Meidän puistomme, äiti!

Rouva. Niin, tyttöseni, sitä ei todellakaan suvaita. Se on kaupungin silmätikkuna… Yleisön käytettäväksi, — jo vaan tuo ajatuskin! On kuin se veisi koko viehätyksen siltä.

Selma. Niin, tiedättehän, että rikkautta aina kadehditaan. Tuommoista vapaasti kasvanutta Matti Rahatonta harmittaa jo sekin, kun täytyy kumartaa parempiosaiselle.

Karna. Hänkö? — kumartaa! — Tekisi mieli koukistaa vähän sitä niskaa.

Rouva. Tuolla tulee isä!… Kuulen sen siitä, miten hän — tarttuu lukkoon.

Konsuli astuu sisään oikeanpuolisesta sisäovesta.

Karna (rientää isän luo ja vetää hänet etualalle. Kiihkeästi). Olen sanonut Selmalle sinun tahtovan, että äiti pesulaitoksen perustajana lahjoittaisi siihen tuhannen.

Konsuli. Vai niin… No, koska sinä olet —

Karna. Selman isä on luvannut viisisataa.

Konsuli (käsittäen). Vai niin, vai niin.

Karna. Ja sitten on sinun luja päätöksesi, isä, että neiti Brönnich saa paikan Naistenkodissa, hän tietysti! — Ei Altmayer.

Konsuli. Kyllä, kyllä, tyttöseni. Sinä sanot aivan niinkuin itsekin olisin päättänyt. Sinä olet ainoa voimakas koko perheessä. Vika on vaan siinä, että sinusta tuli tyttö eikä poika. Sinusta olisi minulle tullut yhtiökumppani, sinusta! — Sillä Ottar, hän on äitiinsä, hän, vähän liian hienotunteinen tähän maailmaan.

Ottaa esille kirjeen ja heiluttelee sitä.

Tässä on jotain sinulle, Selma!

SELMA ottaa sen ja kiiruhtaa verannalle, repii sen auki ja lukee. KONSULI rouvan luo

Nyt tulet iloiseksi, äiti, Ottar saapuu Englannista kuudentena päivänä.

Selma (tulee säteilevänä). Niin todella, Orionilla.

Rouva. Tunsinhan heti tavasta, jolla tulit, Wulffie, että sinulla oli jokin ilosanoma minulle. Mitä ravakammin liikut, sitä enemmän rauhoitat hermojani.

Liikutettuna.

On niin turvallista, niin turvallista sinun luonasi, Wulffie.

Konsuli (sivellen varovasti hänen hiuksiaan). Niin, kun vaan saisi parannetuksi nuo hennot, hienot säikeet, joita ne kutsuvat hermoiksi!

Toisille

Mutta, elkää luulkokaan, että saatte pitää Ottarin täällä luonanne.

Kiusottaen.

Sinä saat tuskin nähdäkään häntä, Selma! Hän saa syventyä kokonaan asioihin, sieltä hän kohoaa kuin Foenix lintuna ja Yhtiömiehenä… Sitten vasta on aika ajatella häitä, asunnon sisustamista, mitä muutoksia siellä on tehtävä… Karna ja minä olimme siellä aamulla.

Setä Mads (herää unestaan pitkään haukotellen ja tulee venytellen itseään verannalle). Ohoh, — minä näin niin ihania unia! Olin Kaliforniassa ja löysin juuri mahtavan kultasuonen ja tutkin sitä…

Tekee liikkeen taskuunsa päin.

Täytyypä melkein tunnustella, olisiko siellä vielä jotain, yksi tai kaksi palasta — tai edes kultahiekkaa, että saisin aivastaa sitä.

Vetää esille nenäliinansa.

— — Ei kuules, — ei muuta kuin, — hm, — (niistää nenäänsä). Usein minä sitä mietin. Mitä tekisinkään, jos tulisin oikein upporikkaaksi, ell'en antaisi niitä teille, Wulffielle ja sinulle, Linda! — En tohtisi syödä herkullisemmin, — en juoda paremmin, muuten tulevat vatsavaivat! — En saisi nukutuksi paremmin. —

Kohottaen ääntään.

— Ei vatsa tulisi paremmaksi, vaikka minulla olisi jalokivillä kirjailtu kultainen valtaistuin!

Rouva (hymyillen). Voi sinua Mads! Mads! Liikemieheksi ei sinua luotu.

Setä Mads. Ei, en saanut sitä nousemaan enempään kuin niukkaan eläkkeesen.

Konsuli. Niukkaan!? Jos se olisi ollut suurempi, olisit kyllä tiennyt, miten sen hävittäisit, jos sinut oikein tunnen.

Setä Mads. Ajatteleppas vaan, kun jaksaisi vielä tehdä kiertomatkan tämän maailman ympäri, helistellä rahoja ja —

Rouva. Hyi Mads, miten sinä, vanha ihminen, puhut.

Setä Mads. Tarkoitin vaan, arvoisa serkku, että saisin taas nähdä kaiken sen turhuuden, ajella vielä kerran kautta kaikkien maailman markkinain kultaisissa vaunuissa ja korkeilla pyörillä.

Konsuli. Onneksi sinä matkustat nyt vaan ajatuksissasi, rakas Mads, ja se tulee halvemmaksi.

Puutarhuri (tulee kiireesti ylös rappusia). Hra Konsuli, ne kolme merimiestä, jotka kuolivat häkään tuolla laivassa, haudataan nyt tavallisilla juhlamenoilla. Laivan miehistö nousi maihin niemen kohdalla, ja kapteeni pyysi saada kulkea uuden käytäväistutuksen läpi. Eihän kukaan voinut sitä heiltä kieltää. Se oli vanha oikotie, ennenkun se liitettiin puistoon.

Konsuli. Niin, siinä meillä nyt ovat seuraukset teidän pensasaidastanne, joka tarvitsee vielä kymmenen vuotta kasvaakseen suureksi! Korkea, kaunis aita olisi kerrallaan näyttänyt ihmisille eron yksityisomaisuuden ja kävelyteiden välillä.

Puutarhuri. Elkäähän toki, herra konsuli, emmehän me toki voi istua täällä kuin häkissä ja lukita siihen kaikkea kaunista.

Rouva. Surkeat vihkiäiset puistolle tuolla… Ihmisparat! juovat itsensä tiedottomiksi ja makaavat sitten siellä laivan ruumassa ja tukehtuvat häkään! Neljä aivan nuorta miestä, seisoo tässä.

Setä Mads. Se on se neekeriviini, jota he saavat satamakapakoista. — Samaa lajia, joka täällä kotonakin tekee ihmiset raivoiksi ja hulluiksi. Puhdasta myrkkyä! oikeastaan valmistettua ja laitettua meidän värillisten veljiemme virkistykseksi Afrikassa.

Rouva. Voi, tuo kauhea juoppous, joka tekee elämän niin alhaiseksi.

Setä Mads. Niin, Lindaseni, tässä maailmassa ei kaikki ole samanlaista! Kuvaileppas vaan, kuinka tuommoista ilotonta janoista miesparkaa viekoittelevat ikkunoissa semmoiset ihanuudet kuin: — "Kultainen likööri", "Old Brandy", "Jamaika rommi", "Skotlannin Vhisky", "Balaklava punssi", "Seitsentähden konjakki", "Tulikieli", "Espanjan nektari", ja "itse sininen tuli", — ja kaikki maailman viekoituskeinot, niin että hampaat vedeksi sulavat.

Rouva Mutta, mistä nuo kaikki ovat valmistetut?

Setä Mads. Kaikenlaisista sekotuksista, katsos, — patenteerattua sukkelaa kurkun kutkutinta, johon on sekoitettu hiukkasen tulta ja tulikiveä… Ja joka kiihoittaa siksi paljon, että hankkivat sitä niin kauvan kun heillä on pennikin taskussaan!

Rouva. He siis oikein väärentävät.

Setä Mads. Yli koko maailman suurissa tehtaissa. Täysin laillisesti, — ei voi vaatia edesvastuusen notabene, kun sitä viedään vieraisiin maihin.

Karna. Siis selvää myrkynsekoitusta!

Setä Mads (kohauttaa kartioitaan). Myrkky ja myrkky on kaksi eri asiaa. Riippuu siitä… maailman pahuudesta, katsos… Voihan teekin lopulta olla pahaa myrkkyä. Linda valittaa kovin, kun olet seisottanut sitä liian kauvan.

Karna (liikutettuna). Mutta nehän tulevat hulluiksi siitä, se tappaa sekä vaimot, lapset että pojat tai nukuttaa häkään… Ja ajatella, että sitä harjoitetaan tehdasliikkeenä.

Setä Mads. Katsos, mitä useammilla on edesvastuu, sitä enempi se haihtuu pois!

Juhlallinen kirkonkellojen soitto kuuluu. He kuuntelevat.

Karna. Nyt kulkee ruumissaatto kirkkomaata kohti. Me voimme sen nähdä sisältä huoneesta.

Naiset kiiruhtavat vasemmalle

Konsuli (tyynesti). Niin, Mads, mitenkä onnellisia olisimmekaan ilman rahoja… Nuo viinatehdasosakkeet tuottavat vähintäin kahdeksantoista, sanoo kahdeksantoista, — prosenttia.

Esirippu laskee kellojen soidessa.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama kesähuone.

KONSULI ja SETÄ MADS tulevat oikealta kesähuoneeseen.

Konsuli (innokkaasti selittäen). … Ainoastaan pari sattuvaa sanaa… sopiva kyhäys sanomalehtiin, ymmärrätkö. Sinä kyllä osaat; minusta ei ole ollenkaan sellaisten fraasien pyöristelijäksi. Suurin osa rantakaupunkia on luultavasti nyt palanut. Nyt on vaan katsottava, ett'eivät ala toivoa liian suurta apua onnettomuudessa meidän kauppahuoneeltamme. Kun vaan alusta alkain saisimme päävelvollisuuden siirretyksi valtion niskoille!

Setä Mads (deklamoi). … joka erityisesti on velvoitettu auttamaan juuri semmoisissa tapauksissa kuin tämä, jolloin vahingot ja tappiot ovat niin mahdottoman suuret, että yksityisten apu ei paraimmallakaan tahdolla enää riitä mihinkään. Kelpaako?

Konsuli. Juuri niin, — jatka vaan, Mads — yksityisten apu ei… Tulenhan minä tietysti paukauttamaan kelpo summan kaikessa tapauksessa — onhan meillä paljon työmiehiä siellä lautavarastoillamme emmekä anna nolata itseämme omalla maapalstallamme! Minä teen sen mielellänikin. Liikemiehen täytyy osata pitää kurissa tunteensa. Sain juuri äidin jotakuinkin rauhoitetuksi.

Setä Mads (deklamoi edelleen). Ja huomattava on, että pikainen apu on tässä kaksinkertainen apu, jos vaan semmoinen kapitalisti kuin valtio — mitä sanot siihen?

Konsuli. Minä sanon, että saat minulta sata kruunua palkaksi, Mads, jos keksit vielä pari kaunista käännettä, — ja hyvän loppupamauksen.

Setä Mads (juhlallisesti). Tässä on isketty syvä haava, jonka ainoastaan ajan lääkitsevä käsi voi parantaa, — kova kohtalon kolaus, joka tässä kukoistavassa rantakaupungissa musersi monet toiveet ja heitti synkät murheen varjot moneen kotiin…

Konsuli. Ei, — ei kelpaa, — runollista tunteellisuutta! Semmoista ei kirjoiteta konttoripulpetin ääressä.

Setä Mads. No, sanotaan sitten niinkuin Wulff Wulffie — itse olisi sanonut.

Lausuu napittaessaan takkiansa.

Meidän on kylmäverisesti katsottava tapausta suoraan silmiin ja myönnettävä se onnettomuudeksi ei ainoastaan kaupungille, vaan koko tälle maankulmalle, se on merkittävä aineelliseksi tappioksi, joka lamauttaa paljon toimeliaisuutta ja jonka seurausten torjumiseksi tarvitaan vuosia.

Konsuli. Aivan niin. Siinäpä osuit! — — Kuuleppas, eikö ole omituista, — tuommoista pientä — miksi sitä sanoisin — selontekoa yleisön edessä — minä pelkään — pelkään todellakin! — ett'en voisi pyytää omaa poikaani sitä tekemään. Siinä täytyy punnita ja tutkia joka sanan käänne, joka kolkka, ett'eivät ne näyttäisi tarkoittavan kenenkään yksityisen etua — että voisivat pitää paikkansa vaikka taivaallisen tuomion edessä. Tämä nykyajan gentlemannimainen kasvatus ei opeta heitä käsittämään elämää taisteluna.

Rouva (tulee sisään liikutettuna, Ottarin, Karnan ja Elinan seurassa). Taivaan nimessä, Wulffie! Ottar tulee juuri sähkösanomakonttorista ja kertoo, ett'ei ainoastaan itäinen osa rantakaupunkia ole tuhkana, vaan nyt palavat myöskin kirkko ja talot torin varrella.

Ottar. Onneksi ei ole ihmisiä palanut. Mutta kaupunki on toistaiseksi aineellisesti mennyttä kalua, köyhä kuin kerjäläinen.

Rouva. Ajatelkaa — ajatelkaa! kaikkia noita perheitä, joilla ei ole kattoa päänsä päällä, — ei muuta kuin kovat tunturiseinät.

Karna. Tässä nyt ei auta "ajatteleminen", äiti! Tässä on vaan saatava esille meidän säästöpankki-kirjamme, niinkuin Ottar sanoi, ja annettava jotain tuntuvaa apua. Eikö niin, isä? Äiti antakoon tuhannen, Elina ja minä kumpikin kolmisatasemme, jotka jouluksi saimme, ja sinä, Ottar? Ja sinä, setä Mads? — ja sinä, isä?

Konsuli (harvaan, tyynesti). Luulenpa, Mads, että sinä annat ne sata kruunua jotka ansaitsit tänään. Ja minä ehdotan, että perheestä jokainen panee apunsa jauholastiin, jonka me "Wulff Wulffie" heti lähetämme sinne ensi hätään. Täältä tulee — kaikkiaan — katsokaamme — tulee kymmenen tuhatta kruunua. Joka on pidettävä runsaana ja riittävänä — jopa suurenmoisenakin apuna yksityisestä perheestä.

Rouva. Oi, sinä aina ritarillinen Wulffie! Sinä pakotat ihan itkemään.

Konsuli (tyynesti Ottarille). Elä vaan sano äidille, että minä sillä tavoin pääsen jauhoistani. Hän ei käsitä kauppoja, katsos.

Ottar. Niin, isä, se oli jalosti tehty.

Konsuli. Jalosti?… Jalosti? En vihaa mitään niinkuin tuota sanaa liikeasioissa! Niinpiankun joku alkaa jalostella, silloin sekaantuvat kaikki käsitteet. Jos tahdot antaa, niin anna. Jos tahdot mennä perikatoon, niin mene. Mutta liikeasioissa ei ole sijaa ei jalomielisyydelle eikä tunteellisuudelle. Siellä ei voi muuta kuin laskea oikein ja pitää omaa etuansa silmällä. Jalomielisyyttään saa hoidella toisessa kerroksessa.

Setä Mads. Niin, niin, niin, — minun sata kruunuani… Ei minullakaan ole mitään sitä vastaan, että niillä pölyytetään vähän jauhoja yleisön silmiin, kun ne lopulta kuitenkin joutuvat hätääkärsivien kurkkuihin.

Selma (tullen kiireesti. Nähdessään Ottarin). Voi, miten olen odottanut sinua, Ottar! Lupasithan sinä —

Vaikenee nähdessään toiset. Pelästyneenä.

Onko se hyvin vaarallista! Kotona sain kuulla ainoastaan ensimmäisen sähkösanoman tulipalosta… Ja sitten olen kävellyt edes takaisin ja odottanut vaan sinua —.

Karna. Ah — kuka nyt semmoisesta!

Konsuli (leikillisesti Selmalle). Niin, nyt on päätetty, että hän istuu konttorissa koko päivän. Toivon, että pian saat kävellä Wulffie nuoremman kanssa, joka kuuluu yhtiöön Wulffie & Poika.

Selma (vie Ottarin yhä enemmin etualalle, sillaikaa kun muut puhuvat palosta). Mutta sinähän olit ripustanut nenäliinan konttorin ikkunan ulkopuolelle. Minä näin sen kiikarilla, niin että täytyihän minun uskoa sinun tulevan.

Ottar. Tuo tulipalohan se tuli väliin.

Selma. Tulipaloko? — Niin, kun me sitten edes olisimme sen voineet sammuttaa. Mutta ajattele, mikä hauska retki meillä olisi ollut aamulla, ennen menoasi tuonne konttoriin, jossa sinusta piti tehdä Wulffie nuorempi! Ohhoi, — täytyihän minun lohdutuksekseni saada tehdä pieni retki tuonne tulevaan kotiimme… ja arvaappas, mitä minulla on täällä?

Näyttää hänelle jotain.

— Sikarikotelosi ja lyijykynäsi!… Eteisessä riippui sinun harmaa matkatakkisi. Minusta tuntui yhtäkkiä aivan kuin olisit sinä itse ollut siellä, — ja minä painoin pääni sitä vasten ja suutelin sitä ja tulin taas hyvälle tuulelle. Usko pois, että toisenlaiset torat olisit saanut, jos ei tätä olisi tapahtunut.

Ottar. Huomenna nousemme me molemmat ylös kello kuusi ja pujahdamme ulos, emmekö?

Selma. Sitten otan minä sinun kellosi ja sinä otat minun.

Hän irroittaa omansa ja he vaihtavat.

Tuntuu niinkuin kaikki tahtoisivat sormillansa kosketella meitä ja mitä meillä on… niinkuin he sanoisivat: — no, rakastakaa nyt. Te saatte luvan siihen… Liike sen sallii…

Veitikkamaisesti kuiskaten.

Ottar! Sallivatko sinun liiketoimesi meidän pujahtaa hetkeksi puutarhaan. — Sinun ja minun! — sill'aikaa kun muut ovat niin innoissaan palosta.

Ottar (ottaa häntä vyötäisistä). Hiljaa — joudu, tule, — minun täytyy taas pian palata!

He poistuvat puutarhaan.

Setä Mads (huutaa heidän jälkeensä). Mutta, Selma, ethän sinä saanut kuulla viimeisiä sähkösanomia tulipalosta…

Toisille.

Noilla kahdella on oma tulipalonsa vartioitavana.

Palvelustyttö (tulee sisään). Neiti Svane ja neiti Zinkbauer ja neiti Solenfeldt laitoksesta ovat täällä ja kysyvät, voisiko rouva uhrata edes silmänräpäyksen heille?

Rouva. Voi, niin sopimatonta kesken tätä kaikkea. Mutta käske heidät tänne kesähuoneesen, Miina.

Setä Mads. Tuli ja leimaus! — silloin on meidän aika paeta, Wulffie.

Molemmat menevät puistoon.

Neidit SVANE, SOLENFELDT ja ZINKBAUER tulevat sisään ja tervehtivät.

Rouva (joka istuu sohvan nurkassa, Elinalle). Aseta neideille istuimet, Elina.

Elina asettaa tuolit puoliympyrään pöydän eteen, ja jää seisomaan äidin luo sohvan selustan taa. Karna istuu pöydän ääressä, jossa kuvateokset ovat, olkihattu sylissä, jota hän vaatettaa, seuraten samalla keskustelua

Neiti Svane. Niin, elkäähän nyt vaan suuttuko meille, rouva Wulffie, me tulisimme niin onnettomiksi. —

Ottaa esille nenäliinan.

Voi, jos te tietäisitte, mitenkä pelkäsimme, ennenkun tohdimme kääntyä teidän puoleenne, hyvä rouva Wulffie! — Olemmehan me niin turvattomia. Ja, voisihan se pian näyttää jonkunlaiselta vastustamishalulta, tai tyytymättömyydeltä meidän rakasta johtokuntaamme kohtaan.

Neiti Solenfeldt. Niin, tohdin totuuden mukaan sanoa, että jos jonkun kuva olisi minulla sydämmessäni, kun minä kerran pääsen vapaaksi tästä maallisesta majasta, ja yhdistyksen portit sulkeutuvat takanani, — niin —

Neiti Zinkbauer (väräjävällä äänellä). Mutta vanha ihminen on tottunut saamaan kahvinsa sekoittumattomana aamusella. Tuntuu niinkuin silloin vasta heräisi eloon, ja siitä on nyt jo monta viikkoa, kun olen saanut kunnon tippaa kielelleni, — niin että vanha ihminen, kuolkoon hän tavalla tai toisella — —. Ja minä nyt olen vanhin laitoksessa…

Kiihtyy uudelleen.

Sillä sen saatan minä rehellisesti sanoa, niinkuin seisoisin Herrani ja Luojani edessä, että jos siinä olisi edes kahvin tuoksuakaan, tahi kahvinpapuakaan siinä, niin —. Ja entä kerma! — Jauhot, joilla ne sen paksuntavat, ovat kuin puurona kupin pohjalla.

Neiti Solenfeldt (rauhoittaen). Hys, hys, neiti Zinkbauer, — kyllä vielä keino kahvin parantamiseksi keksitään, sen saatte nähdä, kun vaan vähän rauhoitutte.

Rouvalle.

— Hänelle sattuu väliin semmoisia kohtauksia, ett'ei hän suoraan sanoen voi hallita itseään.

Karna (astuu luokse). Tulkaa istumaan tänne minun luokseni, neiti Zinkbauer, niin juttelemme me, sill'aikaa kun muut selvittävät asiansa.

Neiti Zinkbauer (lyö äkäisesti ja uhkaavasti käsivartensa tuolinkäsinojaan). Se johtaja, se johtaja, sanon minä, joka tärvelee vanhojen ihmisten kahvin. Jos vaan häntä ei Jumalan rangaistus kohtaa, niin —

Karna (lohdutellen). Saattepa nähdä, kyllä vielä saatte kahvinne. — Tehän pidätte väkevästä?

Neiti Zinkbauer. Väkevästä?… sehän on surkeinta, sekoitettua likaa…

Huutaa.

Juokoon sen johtaja itse —

Karna (koettaa viedä hänet syrjään toisen pöydän luo). Hys, hys, niin —. Katsotaanpas näitä kauniita vesivärimaalauksia, neiti Zinkbauer.

Neiti Zinkbauer (tulisesti). Ei, ei, ei, he tahtovat ajaa asiaa petoksella, — ja niin tulee kahvi yhtä läpikuultavaksi kuin juorut… Aivan niinkuin silloin, kun Althausen vainajaa vietiin — Niin niin, — saatiin vaan yhä enempi sikuria ja vatsavaivoja.

Rouva. Vanhus parka!

Neiti Solenfeldt. Voi, voi, että neiti Zinkbaueria jo voi noin lapsettaa —

Neiti Svane. Voi — tuntuu siltä kuin en saisi enää sanotuksi sanaakaan siitä, mitä minun piti sanoa.

Neiti Solenfeldt. — että voi purkaa tuommoista surkeaa sisäistä katkeruutta, suoraan sanoen.

Neiti Svane. Niin, siinä sen näkee, mikä ihmisestä tulee, jos ei hänellä ole todellista sisäistä rauhaa ja vanhuus ja heikkous saavat niin valtaansa, ett'ei hän enää voi peittää sydämmensä ajatuksia…

KONSULI nousee rappusia, puutarhurin seuraamana, jonka kanssa puhelee ja kääntyy vähä väliä hänen puoleensa. Hän pysähtyy kesähuoneen ovelle ja kuuntelee naisten puhetta. Puutarhurilla on suuri vihko sinisiä kukkia, jotka hän laskee kädestään ja alkaa puuhailla kasvien kanssa verannalla. Tässä ja seuraavassa näytöksessä on hän ilman puutarhuriesiliinaa.

Neiti Svane (huomaa äkkiä konsulin). Mutta sitä syvempi olkoon kiitollisuutemme niitä kohtaan, jotka niin siunatusti ovat huolehtineet meistä hankkiessaan meille vanhoille kodin ja suojan ja katon päämme päälle ja runsaat jokapäiväiset tarpeemme. Ei tarvitse meidän nousta ylös neuvottomina toimeentulosta eikä panna levolle huolestuneina. Ja kaukana meistä jokaisesta — sen tohdin vapaasti sanoa — on kaikki valittaminen.

Neiti Solenfeldt (joka myöskin on huomannut konsulin). Neiti Zinkbauerin puheet tulivatkin niin odottamatta kuin rankkasade. Elkää toki pitäkö sitä meidän mielipiteenämme, hyvä rouva Wulffie!

Neiti Svane. Eihän tosin kukaan voi edes ajatellakaan verrata meidän kahviamme siihen mokka- ja javasekoitukseen, jolla te, rouva, niin anteliaasti ilahdutatte meitä vanhoja joka jouluna. Mutta kun juo todellinen kiitollisuuden tunne sydämmessään —

Neiti Solenfeldt. Niin, minulle ainakin tekee rouva Wulffien lahja hyvää koko vuodeksi, niin että tunnen mitä kahvi on, uudesta vuodesta uuteen vuoteen!

Karna. Mutta sittenhän neiti Zinkbauer on oikeassa.

Neiti Zinkbauer (hypähtää ylös). Niin tietysti, — siinä jouduitte viimeinkin kiinni valtioviisaudestanne!… Tietysti on Zinkbauer oikeassa, sekä mitä kahviin tulee, että potaattijauhoihin kermassa… Entä teelehdet!… Entä kalkinsekainen sokeri, josta yhtähyvin voi sanoa, että se on sokerinsekaista kalkkia, — entä se, jota johtaja antaa meille oikeana maalaisvoina —? Kyllä kai!

Neiti Svane. Rakas, hyvä, rouva kulta, elkää syyttäkö tästä meitä, — elkää asettako meitä raukkoja niin vaikeaan syytteesen… Hän tekee meidät aivan onnettomiksi, tuo Zinkbauer!

Rouva. Ja johtaja Wilhelmsen, josta uskoimme niin hyvää, ja jolla on niin suuri perhe!

Neiti Zinkbauer. Niin, juuri hän. Siinä te sanoitte oikean sanan! — perhe! — Sinne kaikki tyyni menee. Niin se on, että kun he kuorivat kerman, saamme me maidon.

Karna. Kuule, äiti, me selitämme isälle sen, niin kyllä asia tutkitaan!

Konsuli (tulee lähemmäksi). Ja-h, mitä on sanottava, hyvät naiset. Ei pidä asettaa vaatimuksia liian korkealle. Pohjaltansa ne ovat ainoastaan kuninkaat ja kapitalistit, jotka voivat olla varmat siitä, että saavat kaiken puhtaana tässä maailmassa, maidosta, jonka lehmä antaa, tähän havannaan tässä.

Naputtaa tuhan sikaristaan.

Sen harvinaisuuden saavuttavat ainoastaan Walesin prinssi ja jotkut muut.

Neiti Svane. Niin niin, niin niin, herra konsuli! — Suuressa maailmanviisaudessanne olette te aivan oikeassa. Meidän on vaan siunattava ja kiitettävä antajan kättä.

Konsuli. Niin, eiköhän liene jotenkin vaativaista, että me pikkuihmiset tahdomme päästä vapaiksi kaikista väärennyksistä. Niinkuin ei kaikessa, mitä nykyaika tarjoo, olisi useampia tai harvempia prosentteja sekoitusta ja lisäystä! — seurauksena kilpailusta — maailman suurimmasta liikevoimasta!

Neiti Solenfeldt. Tuntuu aina konsulin puhetta kuullessa siltä kuin yhtäkkiä avautuisi eteen portti, josta näkee laajalti yli oman jokapäiväisen köyhän ajatuspiirinsä.

Konsuli. Erityisesti naistenkodille kasvatettua ja tänne hankittua oikeata javaa, brasilialaista tahi mokkaa, tai sokeria oikeasta länsi-intialaisesta sokeriputkesta ei johtokunta paraimmalla tahdollaankaan voi hankkia arvoisien neitien nautittavaksi. Täällähän valitetaan nyt yli koko maailman siitä samasta kalkista sokerissa ja samoista värjätyistä kahvinpavuista. Johtaja, joka ostaa, valittaa, kauppias, joka myy, valittaa, — laitos, joka nauttii, valittaa —

Neiti Svane (hätäytyneenä). Rakas, rakas rouva Wulffie, puhukaa te hyvä sana puolestamme konsulille, ett'ei hän pahastuisi meille —

Surkeasti.

Mehän olemme niin vanhoja — ymmärryksemme niin heikko, me tulemme kuin lapset tänne luoksenne.

Rouva (liikutettuna). Sinä kuulet itse, Wulffie!

Konsuli (ärtyisesti, syrjään Karnalle). Lähetä heidät kotiinsa kukin kahvikilonsa kanssa, niin tyyntyvät kyllä.

Karna. Mutta minusta tuntuu, että taloudenhoitoa olisi sentään vähän tarkastettava laitoksessa, isä!

Konsuli. Pieni puhdistus, tarkoitat sinä… Hm, — semmoinen herättäisi vaan ikävää huomiota… Ja kaikki se parin, kolmen vanhan neidin juttujen ja lavertelemisien johdosta —

Karna. Jahka minä huomenna yllätän heidät kahvin ääressä, niin minä kyllä otan selvän!

Konsuli. Niin, niin, — voimmehan sitten kaikessa tapauksessa antaa johtajalle yksityisen muistutuksen.

Ääneen.

Mutta Linda, minä näen, mitä sinä ajattelet… lähettää neideille jokaiselle kilon omaa erinomaista kahviasi?

Rouva. Ei, mutta mistä sinä sen keksit, Wulffie!

Neiti Solenfeldt (nousten). Niin, sen voi jokainen totisesti sanoa, ett'ei kukaan lähde lohdutuksetta tästä talosta.

Neiti Svane. Rakas rouva, ja rakas herra konsuli! elkää pitäkö meitä semmoisina, jotka levittelevät perättömiä valituksia ja saattavat rauhattomuutta laitokseen.

Rouva. Anna minulle puutarhahattuni, Elina kulta, niin saatamme neitejä puistotietä, ja sinä etsit heille vähän ruusuja.

Konsuli (rouvan pannessa hattua päähänsä ja neitien niiatessa ja hyvästellessä). Ja miten on luuvalon laita, neiti Zinkbauer?

Neiti Zinkbauer (heidän mennessä, uhkaavasti). Niin, sen minä vaan sanon, että kun pakoitetaan kumartamaan ja notkistumaan mahtavien edessä, mitä he lienevätkin, — ja kun lanteita alkaa pakottaa, niin —

Konsuli (mennessään oikeanpuolisesta ovesta). Hm, karaktääri… Semmoiset eivät vaan oikein sovi armeliaisuuslaitoksiin.

Puutarhuri (itsekseen, ottaessaan kukat, jotka toi tullessaan ja astuu sisään huoneesen). Prosentittain puhdasta, — sepä oli mainiosti keksitty ajatus! Prosentittain!… He aivan kivettyivät, nuo vanhat ihmisparat. Ainoastaan prosentteja vaadittavana vanhurskauden portilla! —

Näyttää kukkia.

Mutta tässä näette jotain perin puhdasta, neiti Karna.

Karna. Ettekö vieläkään ole täältä selvinnyt! Näyttää kuin tämä puutarhahuone lopulta olisikin puutarhuria varten eikä päinvastoin.

Puutarhuri. Katsokaahan edes! Tämä on jotain juhlallista tämä…

Ojentaa kukkia häntä kohden.

Katsokaa tätä kasvia tässä, — niin voimakas väri kukissa, ja voimakkaat, mehukkaat varret, — kuin sotaan lähdössä!… Ei, mutta katsokaa tätä! Ette milloinkaan ennen ole sitä nähnyt. Minä olen tuonut sen mukanani retkeltäni etelän alpeille. Ja minä olen nyt kolme vuotta seurannut ja kokeillut ja tutkinut sen kasvua ja koko elämää ja kehitystä, mitenkä se menestyy täällä pohjoisessa kylmässä ilmanalassamme, — olen nähnyt sen kukkivan ja antavan siemeniä, ja nyt se on jo mahtava kantaherra ja esi-isä —

Karna. Esi-isä?

Puutarhuri. Niin, ja tässä puistossa se ensiksi häänsä vietti. Mutta nyt olen löytänyt sen jo villiytyneenä nurmelta tuolta vastapäätä, niin että näyttää siltä kuin olisi se levittänyt sukunsa jo laajemmallekin. Toisin sanoen, se on irtautunut yksityiselämästä puistossa ja tahtoo juurtua pysyväksi suvuksi maahan. Se tulee aikojen kuluessa antamaan nurmikoillemme sinisenviolettejä värijuovia ja muuttamaan niiden luonnetta siitä, millaisia ne olivat esi-isäimme aikoina. Minä lähetän nyt kertomuksen siitä kasvitieteen professorille.

Karna (ivallisesti). Ja sitten luulette kai saavanne suurenmoisen mitalin siitä?

Puutarhuri. Mitalin — mitalin? Tahdotteko te mitalin, neiti, —

Ojentaa kukkaset hänelle.

Niin piirrän minä muistiin, että tätä kukkaa on ensi kerran tässä maassa kantanut neiti Karna Wulffie. Silloin kuuluu sekin sen historiaan.

Karna (ottaa äkkiä kukat ja katselee niitä; heittää ne sitten kiivaasti pöydälle). Maatkoot siinä siksi, kunnes isä tulee, niin saatte tietää, huoliiko hän niistä nurmilleen.

Puutarhuri (terävästi). Niin, tietysti! —

Menee ylenkatseellisesti ulko-ovelle; mutta pysähtyy ja jää katsomaan suureen puistopalloon verannan ovella. Huudahtaa:

Tässä seisoo mammonan ylpeä tytär kaikessa kierossa surkeudessaan!

Ottaa askeleen taapäin ja tuijottaa kauhistuneena palloon.

… Melkein vaan kultamöhkäle!

KARNA hypähtää nopeasti sivulle, ett'ei kuvastuisi pallonpeiliin.

Jos voisi ostaa yhden ainoan lämpimän, elävän sydämmenlyönnin… Mutta mikä on multaa, se mullaksi jää…

Poistuessaan ulos puutarhanrappuja. Hurjasti.

Kauhea näky… kauhea näky!

Karna (polkee raivoisasti jalkaansa). Hänen täytyy pois! — Täytyy pois!

Juoksee kellonauhan luo ja soittaa. Palvelustyttö tulee.

Mene konttoriin ja pyydä isää tulemaan tänne!

Palvelustyttö menee, on sulkemaisillaau oven.

Ei, Miina! Elä sano mitään isälle! minä menen itse hänen luokseen.

Palvelustyttö poistuu. Miettivästi.

— Hänen täytyy pois — niin… Hänen täytyy pois!

Pudistaa epätoivoisena päätään. Vetäen henkeään.

Uh, sitä ihmistä! — —

Lähestyy lasipalloa. Seisoo ajatuksissaan hetken. Muuttelee asentoa pari kertaa, katsoen samalla paikkaan, jossa seisoi. Polkee taas jalkaa.

Uh — Äsch!

Astuu miettiväisenä pöydän hio, jossa ottaa kukat käteensä ja katselee niitä.

Kultamöhkäle —

Heittää kukat kiivaasti takaisin pöydälle.

kivettynyt metalliksi!

Elina (tulee sisään vasemmalta). Karna, Karna, — oletko täällä? Äiti tahtoo, että tuomme tänne pullon vanhaa satavuotista madeiraa, ja juomme Ottarin kunniaksi, sittenkun ne ovat valmiit siellä konttorissa ja ovat allekirjoittaneet yhtiökirjan. Setä Mads meni puutarhurin luo hakemaan vähän tuoreita kukkia koristeeksi. Ja sitten annetaan palvelijoillekin virvoituksia. — Voi, minä olen oikein juhlatuulella tästä kaikesta, kuuletko! Tästähän syntyykin aivan täydellinen muutos… Ajattele, kun Ottar ottaa isältä kaikki huolet, niin ei äidin aina tarvitse hätäillä ja aina kuulostella, kun isä tulee, onko tekeillä jotain ikävää…

Palvelustyttö tuo sisään tarjottimen, jolla on viiniä ja laseja, ja asettaa sen pöydälle. Elina järjestää ja puuhailee

Kuules, Miina, teidän pitää kaikkien tulla sisään onnittelemaan Ottaria ja juomaan hänen maljansa.

Palvelustyttö. Häntä kai kutsutaan sitten konsuliksi ja päälliköksi, neiti? — Sitä olemme arvelleet.

PUUTARHURI tuo sisään kimpun ruusuja. Palvelustyttö poistuu.

Elina (ottaa kukat ja katselee niitä). Ihania ruusuja, puutarhuri!

Puutarhuri. Niin, kauniita ne ovat, Elina neiti, ne ovatkin viimeiset, jotka tähän taloon tuon.

Elina Viimeiset? Mitä?

Puutarhuri. Niin, sitä vaan, että huomenna niitä on tuomassa toinen. — Rahalla saa niin monta puutarhuria kuin vaan tahtoo, ettekö sitä tiedä!

Karna säpsähtää. Seisoo silmänräpäyksen ja katsoo häneen. Ottaa sitten, kuin tahtomattaan yhden sinisistä kukista ja pistää rintaansa.

Elina. Mitä te tarkoitatte, Hein?

Puutarhuri (hämmentyneenä, sammaltaa). Minä tarkoitin… tarkoitin… Olen tuonut niin paljon ruusuja. Tästä lähtien tuon vaan sinisiä kukkia…

Kiiruhtaa alas puistonrappusia.

Karna seisoo silmänräpäyksen kuin huumautuneena. Hymyilee sitten ivallisesti ja repäsee kukan rinnastaan.

En ainakaan minä huoli hänen kukistaan!

Setä Mads (tulee sisään puistonrappusia). Aah, — viinit jo pöydällä!… Atlantinmeren suolaama vanha Madeira maistuu ihanalta, ihanalta. Me vaan juomme mitään puheita pitämättä…

Karna (vallattoman iloisesti). Sanoppas minulle, setä Mads, — Amsterdammissako vai Leedsissäkö sinulla oli se vaikea rakkaudentautisi? — Sinähän paranit siitä kahdeksassa päivässä?

Setä Mads. Elä nyt, — se kesti paljoa kauvemmin. Se oli niitä syöpäläisiä, joita ei tahdo saada millään lähtemään.

Karna. Ja sinun isäsi täytyi sitten tulla päästämään sinua pinteestä… Mutta se pähkinä taisi olla kovanlainen purtava, kuules setä Mads?

Setä Mads. Niin oli, — yksi niitä pähkinöitä, joita purressa saa hammastaudin koko elämäkseen.

Karna (suuttuneesti). Sen sanon minä, että miehet ovat kurjia raukkoja.

Rouva (tulee sisään vasemmalta. Istuessaan tavalliselle paikalleen sohvannurkkaan). … Eikö ole ihanaa, Elina, että me ikäänkuin vihimme päivän, — uuden yhtiön syntymäpäivän, — tällä suuremmoisella avulla noille raukoille, jotka tulipalossa kärsivät!… Hyväntekeväisyydessä on minun Wulffieni kaikkia muita edellä! — Tiedättekö, lapset, ajattelen niin usein sitä, kuinka onnellinen koti meillä on, on kuin olisi se onnea kukkurallaan.

Karna. Sinä tarkoitat, että meiltä liikenee niin paljon muille, äiti?

Rouva. Sitähän tarkoitan. — Ja ajattele sitäkin, mihin riittäisi yksityisen talon hyväntekeväisyys, jos se ei samalla olisi johtona muille. Wulffie on se mies, joka pöyhkeilemättä antaa esimerkin, ja jonka nimen jälkeen jokainen pitää kunnianaan liittää omansa listaan. Niin, miten paljon hän onkaan sillä tavoin tehnyt tämän kaupungin hyväksi — —

Elina (joka katselee puutarhaan). Ottar — tuolla ulkona… He ovat siis jo valmiit… Mutta, miten väsyneeltä hän näyttää! Kyllä isä on mahtanut pitää häntä pihdissään.

Ottar (tulee avopäin, ajatuksiin vaipuneena pari askelta ylös rappusia. Tylysti, niinkuin ei huomaisi huoneessa olijoita). Missä, missä on minun hattuni?…

Elina (juoksee häntä vastaan ja huudahtaa). Onnea, onnea! — Eläköön!

Riemuissaan.

Minä ensiksi sain onnitella!

Ottar (verannan ovella, — herää). Jumalani tekö täällä!

Horjuen ja lattiaan tuijottaen astuu äidin luo. Hän jää siihen seisomaan ja silittelee äitinsä otsaa ja poskia, äiti tarttuu molemmin käsin yhä tuskallisemmin hänen käsivarteensa.

Voi sinua, äiti parka! — Äiti, äiti parka!…

Heikosti.

Minusta ovat aina sinun silmäsi näyttäneet niin puhtailta. Niitä helmiä ei kukaan voi sinulta viedä!

Valittaen.

Äiti! — Äiti.

Rouva (pelästyneenä). Mutta, mitä on tapahtunut, Ottar!

Karna (äkkiä). Voi jumalani, ett'ei vaan isä olisi!

Ryntää oikeanpuoliselle ovelle.

Rouva (hypähtää sohvasta. Huutaen). Isä, sanot sinä, — isäkö?

Ottar (pysäyttää heidät päättävästi. Terävästi). Ei, isä voi vallan hyvin.

Setä Mads. Ettekö ole voineet sopia yhtiökontrahdista… Wulffie tahtoo koko johdon…?

Karna (tulisesti). Siinä olen sinun puolellasi, Ottar, elä anna heidän tehdä itsestäsi nollaa. Isän tulee ymmärtää, että yhtiökumppani ei ole sama kuin poika…

Ottar. Yhtiökumppani? —

Pudistaa päätään.

— Ei, siksi en tule koskaan —

Heittäytyy tuolille. Hiljaa itsekseen.

Häpeä!… Häpeä taloomme…

Karna. Mutta, mitä puhetta tämä on, Ottar! Etkö sinä käsitä, että aivan peloitat meidät?

Ottar (mumisee aivan epätoivoissaan). Äiti! — Äiti!

Karna. Puhu, Ottar! Sano, mitä on tapahtunut.

Ottar (istuu tuijottaen lattiaan, ja huojuu levotonna tuolissaan. Koettaa pakoittautua puhumaan). En voi.

Elina (kuiskaa pelästyneesti). Jotain, jota äiti ei kestä kuulla!

Karna. Näethän sinä Ottar, mitenkä tämä koskee äitiin!

Rouva (nousee äkkiä suorana ja arvokkaana ja menee poikansa luokse). Totuuden tahdomme ja voimme kaikki kuulla. Mikä sinun on, poikani? — jotain isän kanssa, sen ymmärrän.

Ottar (kiihoittuneena, ikäänkuin tahtoen poistaa sen itsestään). Meidän täytyy saada tämä kurjuus käsistämme pois… Tämä kuolemankirous, joka lokaviemärinä virtaa läpi talomme! — meidän täytyy, täytyy heittää se luotamme, luopua, heittää kaikki, minkä omistamme! — kaikki se rikkaus, minkä olemme haalineet kokoon liikkeessämme, ja etsiä vaan sitä maan koloa, jossa voimme häpeämme peittää!

Rouva. Minä en ymmärrä sinua, Ottar. Mutta tässä on jotain… Voi, — minua värisyttää…

Setä Mads (itsekseen). Siinä ne nyt ovat ne kahdeksantoista prosenttia!

Ottar. Parasta olisi, jos salama taivaalta iskisi meidät kaikki kuoliaiksi yhdellä kertaa. Niin, äiti, jos olisimme voineet palaa kaikki tuolla kirotussa konttorissa. Ilolla olisin minä sytyttänyt tulen, minä — noihin osakepakkoihin… Me omistamme niitä kahden miljoonan edestä! Ja niillä ylläpidämme viinapolttimoita ja tehtaita ja kapakoita yli koko maailman. Näihin asti olemme me isä, sinä ja Karna ja Elina ja minä ansainneet niillä äärettömästi… Aina kahteenkymmeneenviiteen prosenttiin! — (ivallisesti) — jok'ikisenä päivänä ja yönä ihmiset murhaavat ja lyövät toisiaan kuoliaaksi juovuspäissään, — ja meidän hieno perheemme, jolla on tämän kaupungin siveellinen johto! me kannamme korkoja tästä helvetinliikkeestä —

Konsuli nähdään seisovan oikealla ovessa.

Setä Mads (kääntyen vuoroon jokaiseen naisista). Rakas, rakas, Linda. Karna kulta, kuulkaa toki, — olkaa järkeviä ihmisiä… Tuota, — sehän ei ole muuta kuin mitä koko maailma tekee! Jos ei Wulffie ottanut voittoa niin otti sen toinen. Se on kuin pisara meressä… Atlantinmer —

Karna (kiivaasti Setä Madsille). Vaiti! — Vaiti! —

Ottariin kääntyen.

— Sano, että valehtelet, Ottar! —

Polkien jalkaa.

— Olet tullut hulluksi — raivoat!

ROUVA heittäytyy sohvaan, peittäen kasvonsa käsiinsä.

Elina (kumartuu hänen ylitseen, huutaa). Äiti! — Äiti! —

Karna seisoo ja katsele Ottaria, joka istuu huojuen epätoivoisena tuolissaan.

Konsuli (astuu sisään). Mitä mielettömyyttä tämä on! Minun täytyy sanoa, että minun kiihoittunut herra poikani — ja jumalan kiitos ei vielä yhtiökumppanini! — ymmärtää asettaa asiat ylösalasin! Rakas Linda, etkö ymmärrä, että tässä on kysymys kauppaliikkeestä, jota harjoitetaan yli koko maailman. Osakkeet ostetaan niiden hinnan mukaan, eikä suinkaan sen liikkeen luonnon mukaan, sen yrityksen mukaan, johon se on pantu, ja — jos se on Austraaliassa tai Patagoniassa — samantekevä! — valitaan vaan edullisimmat. Se on yksinkertainen, jokapäiväinen pörssiasia. Kilpailu on kaupassa kaiken pohja ja perustus, ja siihen, josta ihmiset eivät välittäisi, siihen ovat he pakoitetut! — Siinä ei auta yksityisen vastustus.

Karna (huudahtaa epätoivoisena). Se on siis totta! Me harjoitamme myrkynsekoitusliikettä!

Konsuli. Lorua ja naisten senttimenttaalisuutta! — Voisihan sitä asettua sillekin kannalle, että koko maailma on hullu! — No, no, Linda, — tule nyt järkiisi taas — elä anna hermoillesi valtaa, kuuletko ..

Voimakkaasti.

Totuus on kerran sanottava ja koska minun nyt kerran täytyy puhua suuni puhtaaksi — niin on poika liika paljon saanut oleskella täällä luonasi kotimoraalin hienostutettavana ja aivan liika vähän tuolla alhaalla konttorissa, jossa kone jyskyttää ja jossa nenä ei saa tottua vaatimaan, että joka osakkeen tulee lemuta hajuvesille.

Setä Mads (ivallisesti). Niin, kunhan se päivä koittaa, että kauppaa käydään ainoastaan hyvää tekeväin tarkoitusten vuoksi, niin — —. Ei, täällä alkaa ilma käydä aivan liika tukahduttavaksi… Täällä on deklamoitu niin paljon, että tarvitsee nukkua kokonaisen yön, ennenkun saa sen mielestään.

Rouva (painaa kätensä rintaansa vasten ja huutaa). Wulffie!

Kaatuu pyörtyneenä sohvaan; kaikki rientävät apuun.

Esirippu laskee.

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama kesähuone.

Karna (tummassa, yksinkertaisessa puvussa, istuu liikkumatonna pöydän ääressä, pää käsien varassa. Äkkiä nousee hän ja vääntelee niitä tuskissaan; — kävelee edestakaisin aina väliin seisattuen). Olisin mielelläni sulkenut heidän kaikkien silmänsä, äidin ja noiden muiden, yhden toisensa perästä, jos kuolema olisi ollut niin armollinen, että olisi ottanut meidät! — Tuo häpeän ilme silmissä, minä en kärsi nähdä sitä!… Ja isä! — isä! — Mitä ajattelee hän ja mitä tekee hän?

Huutaa.

— Jatkaa! — Odottaa kylmäverisesti, että perhe tulisi taas järkiinsä!…

Pysähtyy avonaiselle verannan ovelle.

— Hän aavisti, tunsi jotakin tuo ihmeellinen mies, joka kävelee tuolla, — kutsui minua mammonan tyttäreksi… Ja oli vähällä olla oikeassa! —

Ajatuksissaan.

Minä kai olisin hänen mielestään kuin mikä loiseläin ihmiskunnan ruumiissa, jos hän tietäisi — —

Puutarhuri ilmestyy puutarhan rappusille. Karna kiirehtiessään vasemmalle.

… En kestä sitä, en luullut ennen tarvitsevani välttää kenenkään katsetta —

Puutarhuri (Karnan aikoessa avata ovea). Neiti Karna, — sananen vaan!

Karna aikoo mennä ovesta.

Ei, ei, en nyt puhu kukista enkä puistosta, neiti… Vaan teidän isästänne.

Karna (pelästyneenä, kuiskaten). I-isästäkö —?

Puutarhuri. Jotain, josta teidän minun nähdäkseni on oltava selvillä. Sattuuhan joskus, että lähtee yöllä kävelylle raittiiseen ilmaan, kun ei saa unta… Asia on vaan se, että olen nyt monena yönä nähnyt teidän isänne kävelevän puistossa.

Karna (koettaa tointua). Niin, kai on niinkuin te sanoitte, unta saadakseen…

Puutarhuri (varovasti). Niin; mutta hän ei mene sisälle ennen kello kolmea, neljää… On hyvin sopimatonta, että veljenne lähtee asioimismatkoille juuri nyt.

Karna (jäykästi). Teidän ei suinkaan tarvitse vaivata itseänne huolehtimalla isästä. Miehellä, jolla on niin laaja liike, on tietysti aina jotain ajateltavaa.

Puutarhuri. Ymmärtäkää toki, ett'ei minun päähäni pistäisi vartioida häntä, joll'en olisi huomannut, niin huomannut, neiti, että siinä oli jotain omituisempaa. En voi vapautua tunteesta, että häntä on kohdannut suru, jota hän ei jaksa kantaa. Hän kävelee ja pysähtyy, kävelee ja pysähtyy, toistaen aina samaa sanaa tai huudahdusta.

Karna. Sanaa?… Huudahdusta?… Ja sitten?… Ja mitä — olette kuullut?…

Puutarhuri (terävästi, päättävästi). En mitään ole kuullut. En mitään tiedä — enkä mitään tahdo tietää.

Karna. Niin — ette tahdo tietää…

Epätoivoisena.

— Niin, sellainen on asema!… On asioita, jotka eivät siedä päivän valoa, joista täytyy kääntyä pois. —

Huudahtaa.

— Niin, joiden kanssa voi elää!

Puutarhuri. Niin, me pelkäämme maailman tuomiota, neiti Karna, se on syöpynyt veriimme. Onko omatuntomme paha vai hyvä, se tulee oikeastaan kysymykseen vasta toisessa sijassa.

Karna (itsekseen). On sellaisia suruun tuomituita.

Puutarhuri. Luonto on täynnä lääkelehtiä. Ihmisten puheet ja panettelut haihtuvat siellä kuin kaste. Sillä on uudet ilonsa joka päivä ja se antaa meille sen innon ja illusionin, jota tarvitsemme, ett'ei elämämme juoksisi aivan kuiville.

Karna. Lääkkeitä? — Lohdutusta? — Niin, kun tahtoo lohdutusta, — tahtoo unhotusta! — Nyt tiedän, miltä köyhästä tuntuu, kun rikas puhuu!

Puutarhuri. Te olitte isänne jumaloima voimakas tytär. Ja sitten ajattelin, — ehkä hän kuitenkin rakastaa tytärtään enempi kuin —

Vaikenee hämillään.

Karna. Kuin kultaista vasikkaa, tarkoitatte, — sanokaa suoraan vaan.

Puistaa epätoivoisena päätään.

Puutarhuri. Minä ajattelin enempi sitä, mitenkä hellästi te rakastitte häntä.

Karna (itsekseen). Minä ihailin sokeasti isääni!

Puutarhuri. Ja tämä teidän isänne hän tarvitsee nyt apua ja johdatusta tielle, joka voisi antaa hänen sielulleen rauhan.

Karna. Minun pitäisi koittaa, miten kallisarvoinen olisin hänelle, niinkö tarkoitatte? — Niinkuin en minä tietäisi, että repisin hänen sydämmensä kahtia, jos hän uhraisi kaiken sen, minkä minä vaatisin häneltä.

Kiihkoisena.

Meidän täytyy pestä, pestä likaantuneet kätemme. Kaikki — kaikki pois! Ei saa jäädä rihmaakaan! —

Hiljaa.

— Sitten olen kai kyllin köyhä —

Puutarhuri. Voimakas tahto on vahva puu, jota ei myrsky kaada. Ja juuri synkimmässä pimeydessä, neiti Karna…

Reippaasti.

Teidän isänne tulee puistotietä tänne… Ettekö voisi koettaa —

Karna. Ei, ei, ei nyt — ei nyt…

Kiiruhtaa vasemmalle.

Konsuli (nousee hitaasti puistonrappusia. Hän on kalpean ja rasittuneen näköinen ja pyhkii yhtämittaa nenäliinalla otsaansa. Sisään tultuaan vaipuu hän tuoliin ja istuu mietteissään). … Kun vaan voisi olla ajattelematta, — kun saisi kunnollisesti nukutuksi! — Mutta se hyörii ja pyörii ja kiertää taas esiin. Lopuksi minä saan koko viinahullun ihmiskunnan kintereilleni.

Nousee kiivaasti ja pui raivoisasti nyrkkiään vasemmalle ovelle päin.

… Korkeasti kunnioitettu, korkeasti kunnioitettu, korkeasti siveellinen perhe, — onhan se oikeastaan kokonaisen elämän työ!

Vetää sanomalehden esille taskustaan, levittää sen ja lyö siihen.

Se on pörssikurssia kaikki tämä ja osakkeita kaikessa siinä, minkä ihmiset vaan keksivät panna liikkeesen. Mutta minä en saa liata käsiäni siinä, ennenkun olen tutkinut onko se oikein, se tai se! —

Silmät kattoon luotuina.

Muuten saan omalletunnolleni vainajat ja sairaat ja kaiken maailman synnit ja surkeudet.

Kävelee edestakaisin ja pysähtyy taas.

Ja täällä olen kuin olisin tyhjää ilmaa perheelleni. Talo on kuin kiinniruuvattu ruumiskirstu, täynnä ummehtunutta pahaa hajua…

Vaipuu voimatonna tuoliin takaisin.

Elina (tulet hiljaa ja varovasti sisään vasemmalta. Katselee ympärilleen. Hiipii isän luo ja kiertää käsivartensa hänen kaulaansa. Hiljaa). Isä… isä!

Konsuli katsoo kuin villiytyneenä häneen. Elina tuskallisesti.

Isä, kuule… Isä, minä näen, miten paha sinun on olla.

Konsuli (kumeasti). Entä äitisi —?

Elina. — Ei ole hänenkään hyvä, isä… nuo kovat hermonpuistatukset —

Konsuli (puoleksi nousten. Kovaa). Pelosta, että minä näyttäydyn ovessa…

Heittäytyy taas tuoliin ja vaipuu mietteihinsä. Hän hivelee otsaansa, niinkuin olisi hänen vaikea koota ajatuksiaan.

— Ja sen hyväksi luovutan omaisuudestani kokonaista koline sataa tuhatta…

Elina. Minkä hyväksi, isä?

Konsuli. Enkö sitä sanonut? — Sano äidillesi, että minä perustan sairaalan niitä ihmisiä varten, joiden elämän onnen juoppous on turmellut: Sano se äidillesi, kuuletko, — ja että hän saa, minkä tahtoo.

Kuiskaten puoleksi kuin unessa.

Mutta tiedä se, pikku Elinaseni, että se on maksanut melkein verta. Kolme sataa tuhatta kruunua! — jonka ansaitsemiseen ja kokoamiseen olen saanut panna koko miehuuteni voiman ja työ-innon… Tuntuu melkein kuin täytyisi ne leikata omasta lihastaan… Mutta sairaalan hän saa! — Sano se äidillesi. Etkö luule, että hän tulee siitä iloiseksi?

Elina. Kyllä, isä. Hän puhelee nyt vaan vanhasta naistenkodista, jonka sinä olet perustanut. Ja yöllä hän oli nähnyt unta, että hän makasi ja katseli läpi sen pienien ruutujen ja yli lehmusten latvojen.

Konsuli (katkerasti). Jaha jaha, — minä ymmärrän. Vai sinne hän nyt halaa. Sitä laitosta olin minä panemassa alkuun ilahduttaakseni häntä — jo kauvan ennenkun, ennenkun no niin — no niin — — —

Vaipuu taas kokoon. Ikäänkuin ajatuksissaan — tuttavallisesti.

Kuule, Elina — niinkö on, — niinkö on, kuuletko… Karna istuu niin varjossa siellä ruokapöydässä… Sinäkö siinä —? Minusta näyttää kuin olisi hän saanut harmaita hiuksia.

Katsoo kysyvästi häneen.

Elina (tuskallisesti). Ei toki, isä —

Heittäytyy itkien hänen kaulaansa.

Rakas isä kulta!

(Juoksee nyyhkien ulos.)

Konsuli (katselee sekavana hänen jälkeensä). He, he, he — onhan niinkuin huoneessa ei olisi ilmaa…

Koputetaan oikeanpuoliselle ovelle. Hän oikasekse suoraksi.

Rambeck (astuu sisään). Suokaa anteeksi, herra konsuli; mutta en löytänyt teitä konttorista. Ja sitten tulin ajatelleeksi, että hyvä loppusuoritus ei milloinkaan tule sopimattomaan aikaan.

Konsuli (hajamielisesti). Hyvä loppusuoritus?

Rambeck (salaperäisesti, puoliääneen). Tahdoin vaan sanoa teille, että viinatehtaan osakkeet Shluysissä ovat kohonneet kuusi, sanoo kuusi prosenttia. Nyt ovat ne kohonneet kahteenkymmeneen viiteen ja kuuteen nekin, ukkoseni!

Konsuli (nopeasti, kiivaasti). Ne myöskin!

Rambeck (asettaa sormet suulleen). Niinpä niin. Nuo, jotka aina vähän horjuivat, te tiedätte, ne ovat nyt nekin seuranneet jälestä…

Hieroo käsiään.

Sitä menoa mennen ei liike pysähdy noihin kahteenkymmeneen viiteen. Me kohta valloitamme markkinat toistensa perästä yli koko maailman.

Konsuli (raskaasti). Niin, kun vaan keinottelee ihmisten huonoilla intohimoilla, niin kyllä silloin kultaa virtaa… Mutta, jos nyt tahtoisi päästä vielä pitemmälle, kuuletteko — jos tahtoisi saada osakkeita taivaan valtakuntaan? Siellä ovat korot niukemmat, Rambeck.

Rambeck. Minä pyytäisin teitä toimimaan enemmän liikemiehen tavoin — yksi asia kerrassaan!

Kävelee kiivaasti edestakaisin, — tehden liikkeitä ikäänkuin soittaisi kädellään.

Kuusi, kuusi, kuusi, kuusi prosenttia kohonnut, se kuuluu kuin kellonsoitolta. Tiesin kyllä ilahuttavani teidän korvianne, konsuli.

Konsuli (ajatuksissaan). Nuo uudet kuusi prosenttia, ne edustavat nekin hyvän määrän ihmisonnea, kuuletteko.

Rambeck. Ei voi välittää siitä, mitä kuussa tapahtuu. Siitä, mitä tapahtuu toisessa maanosassa, Patagoniassa tai Mesopotamiassa, ei meidän tarvitse sen enempää välittää.

Konsuli (nousee). Niin ajattelimme ennen aikaan.

Tarttuu käsillään päähänsä.

On kuin olisi kulunut pitkä aika…

Tointuen.

— Kuulkaa, Rambeck, tahdotteko vapauttaa minut näistä osakkeista — al pari — vähän kerrassaan — kaikista!

Rambeck (säpsähtää ja katselee häneen ihmeissään). Teette pilaa, konsuli Wulffie! —

Rähähtää nauruun.

— Al pari! — Voisihan vaatia teitä pysymään sanassanne.

Konsuli. Minun täytyy sanoa teille, Rambeck, että tuntuu kuin olisin saanut vatsavaivoja niistä. Minä taisin ahmia niitä —

Nauraa mielipuolen tavoin.

… On aivan kuin olisin saanut tunnon vaivoja —

Rambeck. Vai niin? Vai niin?… Hm, — hm —

Nyökäyttää päätään.

— Soo, soo? — hm, hm —

Itsekseen.

Jotain osakkeissa, joka — jotain, josta on saanut vähän vatsanvaivoja? Mitä hullua se voisi olla — —? So, so! Lähden sähköittämään itään ja länteen…

Rientää.

Hyvästi, kunnioitettava herra! —

Mennessään kiireesti ulos.

Toivon parannusta vatsavaivoista!

Konsuli (kävelee hitaasti edestakaisin. Kello soi. Hän kuuntelee). Ei ole tavattavissa, ei.

Selma (tulee kiireesti. Hyvin liikutettuna). Palvelustyttö ei aikonut päästää minua sisälle; mutta minä tulin ilman luvatta…

Epätoivoisesti.

Minä en ymmärrä, mitään, en mitään, ainoastaan — tämän, — tämän.

Ottaa esille kirjeen.

Mitä tämä merkitsee, konsuli Wulffie? Palvelustyttö sanoo rouva Wulffien olevan sairaana, enkä minä ole puhunut kenenkään kanssa, sittenkun Ottar lähetti minulle tämän lyhyen kirjeen siitä, että hänen äkkiä täytyy matkustaa pois asioissa.

Konsuli. Asioissa?! Asioissa?… Hm, hm… Me olemme muuten sopineet siitä, että Ottar ei sovi käytännölliseen liike-elämään… Hän saa myötäjäisensä ja sitten perintönsä. Ei, ei, ei sinun tarvitse noin tuijottaa minuun…

Ivallisesti.

Sinä saat hänestä mitä hienotunteisimman ja arimmasti siveellisen miehen.

Selma (epätoivoisena). En mitään — en mitään käsitä enkä ymmärrä — ainoastaan tämän tämän —

Ojentaa kirjeen hänelle. Purskahtaa itkuun.

Selittäkää minulle, selittäkää minulle… Raskas kohtalo, kirjoittaa hän, on antanut hänelle elämäntehtävän, johon tarvitaan jakamaton mieli ja hänen kaikki voimansa, — voidakseen kääntää mielipiteet likemaailmassa toiselle tolalle.

Konsuli. Elämäntehtävän? Elämäntehtävän? — He, he, he, rahat taskussa, — voi harjoittaa sitä yhtä hyvin kuin muutakin urheilua.

Selma (ankaran nnelenliikutuksen vallassa, — huutaa). Hän matkustaa, — matkustaa ainiaaksi tästä maasta. Ja minun luotani! — minun!

Konsuli (päätään pudistaen). Ainiaaksi, — pah!

Selma. Minun luotani —! Hänen omatuntonsa ei salli hänen viedä vaimoansa kaikkiin niihin vastoinkäymisiin ja uhrauksiin, jotka nyt tulevat hänen osakseen.

Konsuli. Matkustaa?… Matkustaa, sanot sinä?

Selma. Kirje on pantu postiin Englannissa, silloinkun hän nousi Atlantin laivaan.

Konsuli (huutaa). Ottar! — matkustanut maasta pois! ijäksi — minun poikani! — — —

Huojua ja tarttuu tuoliin.

Selma, Mutta selittäkää, selittäkää!

Katselee hetken epätoivoisena häntä.

Jumalani, oi Jumalani, ei hänkään ymmärrä, — ei tiedä…

Ulos ovesta, huutaen.

Ottar! — Ottar!…

Konsuli (synkästi). Niin selitä, selitä… Nyt pakenevat ne joka tuulen ajamina —

Tarttuu molemmin käsin päähänsä, huudahtaa tuskasta ja horjuu ulos.

Tohtori (tulee vähän ajan päästä sisälle vasemmalta, Setä Madsin seurassa). Niin hermot…

Pudistaa päätään.

… Nyt hänellä on sekin hullu päähänpisto, että hänen heikkoutensa vaatii täydellistä yksinäisyyttä; hän vaan ikävöi rauhaa! — Jaha, niinkuin ei hermojen elastillisuus tarvitsisi jonkunverran vahvistusta. Jos ne saavat liiaksi tuota hyvää lepoa, niin autuuteni kautta nukahtavat ne ainiaaksi. Koetin taas tänään kiihottaa niitä naputtamalla pöytään, mutta aivan ilman vaikutusta. Ei ainoatakaan hyvää merkkiä. Veltostumisen merkki… Ei edes pienintä ilmettä siitä, että hän koetti voittaa itseänsä, ei vaikuttanut mitään —

Setä Mads (hämmästyen). Mitä, mitä? — onko se muuttunut parannuskeinoksi tämä hiton ikävä ja väsyttävä, joka — joka —

Tohtori (tyytyväisesti). Hän oli aina valitellut, minun mentyäni, niin juuri. Niin, nähkääs, sattuu väliin, että lääkärin täytyy osata petkuttaa, jos sairas on liian arka. Hänen hermonsa ovat olleet kokeiluni esineenä. Minä olen niin sanoakseni asteittain mitannut ne joka aamu kokeilun jälkeen. Mutta, minä uskon tämän teille sen vuoksi, että tauti on saanut uuden käänteen. Hänen silmissään on omituisen raskas, alakuloinen ilme — hän ei vastaa mihinkään kysymyksiini… Ettekö te, arvoisa herra, voisi johtaa minua, hänen ja talon vanhaa ystävää ja lääkäriä, oikeille jälille?

Setä Mads. Jälille? — Jälille? —

Niistää nenäänsä erityisen vitkallisesti.

Tohtori. On tainnut tapahtua jotakin, josta —. Teidän täytyy se uskoa minulle, herra Mads. Vaikka se olisi jotain erityisen vaikeaa. Te tiedätte, että minä vaikenen kuin hauta.

Setä Mads (omituisella äänenpainolla). Niin tietysti, — tietysti —

Itsekseen.

— Kaupungin salainen posti.

Tohtori (?varovasti). Ei suinkaan ole purettu —? — — kihlausta, tarkoitan, Ottarin ja Selma Reinskougin välillä? — Hän matkusti niin omituisen äkkiä taas pois ja Selma näytti niin itkettyneeltä harsonsa takaa, kun tapasin hänet tänään.

Setä Mads. Vai niin — tämä kaikki on kaupunkilaisista ihmeellistä?

Tohtori. Kaupunkilaisista? — Kaupunkilaisista? —

Itsekseen.

Vai niin, — vai siinä se siis puristaa!…

Ääneen.

Te kyllä tiedätte, että minä olen viimeinen välittämään siitä, mitä kaupungissa juorutaan ja puhellaan… Mutta muuten, — suoraan sanoen, — siellä puhutaan siitä kaikissa piireissä ja lausutaan yleistä ja suurta ihastusta niistä tavattomista summista, joita konsuli näinä päivinä niin odottamatta on lahjoittanut sekä merimieskodille että kaupungin yksityiselle vaivashoidolle. Siellä on myöskin meidän kesken ja suurimpana salaisuutena! — käymässä tuuma, että olisi pyydettävä konsulin suostumusta hänen muotokuvansa ripustamiseksi Pörssiin. Lista oli jo täyteen merkitty eilen, heti samana aamuna.

Panee hatun päähänsä.

Niin, hyvästi sitten. Hyvästi, herra Mads…

Setä Mads (saattaessaan tohtoria ovelle). He, he, he, vai niin, vai todellakin, — todellakin…

Yksin.

Ripustavat hänen muotokuvansa Pörssiin. Näyttää pikemmin siltä kuin tahtoisi hän ripustaa itsensä jonnekin täällä kotona… Sikamaista muuten, tuo arvelu, että se olisi kihlaus, joka — — Muuten on tämä kovin, kovin ikävätä. On kuin olisi meritaudissa. Ja kaikki näyttävätkin merikipeiltä… Tämmöinen kohtaus! — sen täytyy loppua kerran. Eihän nyt sentään tarvitse kutsua pappia ja hankkia hautajaisia ja mennä maan alle senvuoksi, että huomaa omistavansa liian paljon rahoja!…

Elina (pistää päänsä vasemmasta ovesta. Huolestuneella äänellä). Eikö isä ole täälläkään?

Setä Mads. Ei ole.

Elina (huutaa sisähuoneeseen). Hän ei ole täällä, Karna! — Minusta tuntuu, että se voivotteleminen kuuluikin rappusilta tai käytävästä —

Poistuu taas.

Konsuli (tulee oikealta ovesta. Hiljaa varovasti). Ei kai sinulla ole tulitikkuja, Mads —?

Setä Mads. Tulitikkuja… Tulta sikariin… Ei katsos, siitä asti kun minut kiellettiin tupakoimasta, ei minulla ole milloinkaan sitä tavaraa taskussa. Tarpeet vähenevät ja ikävyys lisääntyy.

Konsuli (puoliääneen). Sinä olet oikeassa, Mads, minulla täytyy olla joku, johon luotan, joku luja lähtöpiste. Naisista ei minun tarvitse huolehtia.

Setä Mads (suuttuneesti). Ei, nyt menee tämä jo liika pitkälle. Elä nyt koeta uskotellakaan ketään, että epäilet omaa perhettäsi, mies. Minä sanon sinulle syyn kaikkeen tähän, minä! Sinulla on vatsakatarri; sama, joka minullakin on. Sinun täytyy lakata tupakoimasta, sinunkin, ukkoseni, jos vähänkin toivot pääseväsi rauhaan… Sen minä sanon, että vatsakatarri sinulla on. Ja kun sitten yöllä makaat ja mietit ja näet kaiken liioiteltuna ja pikimustana, niin riittää sitä vielä päiväksikin. Sinä et osaa vaan sitä hoitaa. Karlsbaderia sinä tarvitset.

Konsuli (vetää syvään henkeä. Tuttavallisesti). Johtuu niin paljon mieleeni… tämmöisen raa'an nousukkaan kuin minun ei olisi milloinkaan pitänyt naida semmoista, jolla on liiaksi paljon vanhaa sivistystä veressä. Siitä ei milloinkaan synny hyvää. Siinä on kaksi omaatuntoa, siinä.

Kuiskaten.

Ja hänen hienompi omatuntonsa voittaa ja saattaa minut epätoivoon.

Setä Mads. Johan sinä taas puhut pahaa perheestäsi, — Lindasta! Ja usko nyt toki kerran, että Karlsbaderia, Karlsbaderia, Karlsbaderia sinä tarvitset! ja sitä tarvitsee sekä ruumiisi että taloutesi. Usko pois, koko maailma muuttuu yhdellä kertaa kuin taivaanvaltakunnaksi… Ja sitäpaitsi, Wulffie, tuolla tuulella ollessasi saatat vahinkoa sekä itsellesi että lahjoituksellesi, se ei ole ekonomiiaa, se —

Konsuli. Sen sanot sinä, kun et tiedä, mitä merkitsee, hyvä, kunnon. Mads, että väkijuoma-osakkeet ovat kohonneet kahteenkymmeneen viiteen prosenttiin. Maailma ei enää kestä väärennystä yli neljännen osan, alkoholi voi pian syttyä tuleen. Niin ymmärrät sinä hyvin, minkätähden semmoinen kuin minä, joka nyt anniskelen pian kaikissa maissa ja yli koko maailman, en voi kylliksi tarkkaan varoa tulitikkuja! — Ja sitäpaitsi — minä (laskee kiihkeästi sormillaan) — Sokeri väärennettyä, kahvi väärennettyä, tee väärennettyä, kaakao väärennettyä, tupakka väärennettyä, maito väärennettyä, voi väärennettyä, viini väärennettyä, tapeetit väärennettyjä, — kaikki, kaikki, yksin huoneetkin, joissa asumme, — ainoastaan paperimassaa, — niin että herramme kohta täytyy sylkeä koko tämä kurja maamöhkäle suustansa.

Setä Mads (änkyttää). Sinä, sinä, sinä peloitat minua, Wulffie. Sinä puhut niin, että minä aivan — aivan —. Kuulisitpa vaan itse, mitä sanot!

Konsuli. Kun en vaan olisi tullut katsoneeksi taakseni konttorin ovessa — siellä oli ihmisiä päällekkäin konttoripöydän tasalle ja ne kiemurtelivat, päät ja niskat taapäin väännyksissä, niinkuin olisi niiden ollut vaikea hengittää — olivat häkään tukehtuneet… Hm-m, minä tiedän kyllä, minkälaatuisia ihmisiä ne olivat, ja mitenkä ne olivat joutuneet perikatoon. Tulitikku vaan tuleen siellä sisällä, ja usko pois —. Niin, lähellä olimme me tuomiopäivää, mutta minä paiskasin oven kiinni, minä.

Setä Mads (itsekseen, peläten). Mutta hänhän on hermokuumeessa, — hurjia mielikuvitelmia! — Täytyy hakea tohtoria — lähettää vaunut —

Viittilöi PUUTARHURILLE, joka nousee rappusia. SETÄ MADS katsoo avutonna häneen.

Puutarhuri (Setä Madsille surullisesti päätä puistaen). Minä olen jo kauvan huomannut asiain olevan huonosti; mutta selvästi ymmärsin sen vasta yöllä, kun hän tahtoi sulkea suihkulähteen tuolla senvuoksi, että se myrkyttää maailman.

On menevinään työhönsä, samalla tarkastaen konsulia.

Setä Mads (epätoivoissaan). Toivotaan parasta, — että se vaan on jotain ohimenevää — vatsasta johtuvaa, — jotain, joka estää häntä ajattelemasta.

Konsuli (seisoo ja tuijottaa oveen oikealle. Hiljaa). Kun vaan saisit minut viedyksi tuon vanhan naisen ohitse, joka koko ajan istuu ja katselee minua, hänellä on ollut poika, joka — —

Salaperäisesti.

Minä uskon sinulle yhden asian, Mads, — sinulle ainoastaan. Ei kukaan saa sitä tietää! — Ottar löi minua —

Koettaen päätään kuin tuskaa tuntien.

— Tänne jonnekin aivoihin, ennenkun hän matkusti Ameriikkaan…

Karna (tulee vasemmalta, ikäänkuin jotain etsien). Eikö hän ole täällä —?

Puutarhuri (astuu nopeasti häntä vastaan ovessa). On, neiti Karna… Mutta teidän ei pitäisi tulla sisään tänne — nyt. Hänen mielensä on niin kiihoittunut… Minä pelkään, — minä olen niin huolissani —

Koettaa saada häntä poistumaan.

— Minuun te voitte luottaa, tiedättekö — aina —

Karna. Voi, ei, ei, meidän täytyy saada puhua, isän ja minun.

Konsuli (ojentaa huudahtaen käsivartensa Karnaa kohti). Auta, auta minua, kuuletko, Karna! —

Hengittäen keveämmin.

— Olinhan aivan unhottanut, että minulla on tytär… Karna ja minä, me kaksi!

Karna. Ethän voi sanoa meille sen iloisempaa, isä, kuin että otat asian mietittäväksesi!

Konsuli (puistaa päätään). Hys, hys, ei se ole niin helppoa kuin luulet, — olkaamme kaikella muotoa kysymättä näiltä tunkeilevilta ihmisiltä, mikä on ollut syynä heidän kunkin kuolemaansa.

Karna. Isä, isä parka! — Minä tiesin kyllä, että kun se kerran selviäisi sinulle, vaikuttaisi se voimakkaammin sinuun kuin kehenkään muuhun. Sinä et ole tottunut näihin sallisiin myrskyihin, — olet joutunut kaikkeen tuohon hirvittävään sitä ajattelematta, niinkuin muutkin liikemiehet.

Konsuli (jatkaa). … Jos nuo ihmiset saavat vastata, voipi täällä syntyä ilmaa, kaksikymmentäviisi prosenttia alkoholia ilmassa!

Karna (huolestuneesti). Elä nyt noin liioittele, isä — se on sairaaloista.

Konsuli. Täällä hiipii ihmisiä esiin sekä katosta että seinistä — — jos ne vaan voisivat puhua.

Karna (lohduttaen). Kaikkihan on niin selvää ja yksinkertaista, isä… Emme voi olleita asioita toisiksi muuttaa. Mutta kyllä muuttaa elintapamme — käyttää koko omaisuutemme sovittaaksemme… esimerkiksi rakennutamme valoisia, terveellisiä asunnoita ja iloisia koteja työväelle yli koko maan niin pitkältä kuin varoja riittää. Mitä sanot siihen, isä?… Ja puisto —

Katsahtaa tahtomattaan Heiniin. Syvään huoaten.

Kun se kerran on valmiina, annetaan kaupungille, suomaan iloa ja lepoa noille, jotka tulevat tomuisilta kaduilta ja auringottomista kodeista, ja humisemaan luonnon raikasta ilmaa heihin… Se voisi parantaa paljon siitä, mitä on rikottu.

Konsuli (itkee). Rakkahin tyttäreni, surun päivänä sinä et minua tuntenut, poljit minua kovalla kantapäällä…

Hellästi.

Oman isäsi ilo olit sinä. —

Hypähtää ylös, raivoaa.

— Minä sanon sinulle, Wulff Wulffie tulee toimeen ilman sinuakin —

Jää seisomaan ja tuijottamaan jotakin, joka yhä enemmin ja enemmin kiinnittää hänen huomiotaan. Huutaa tuskallisesti.

Auta minua, kuuletko sinä, Karna, — nyt ne taas alkavat elää, — kömpivät ja sukeltavat esiin joka kolosta heittäytyäkseen minun päälleni. — —

Väristen.

Mutta nuo äänettömät kalpeat naiset ovat kaikista pahimmat. Ne eivät virka mitään; mutta niin kovat ovat heidän katseensa, — ne ovat kuiville itkettyneet —

Karna (suuressa tuskassa). Voi, isä, isä, — etkö ymmärrä, että se on vaan sinun kiihoittunut mielikuvituksesi!

Konsuli (säpsähtää, pelästyen). Mutta mitä tämä on? Mitä tämä merkitsee? Täytyykö heidän ruumissaattoineen kulkea tätä tietä, — kaikkien, jotka ovat juoneet itsensä kuoliaiksi maalla ja merellä.

Kauhuissaan.

Ja nyt, nyt nousee tuolla, niin totta kuin elän, yksi ylös ensimmäisestä kirstusta… Ja nyt vielä toinen takimmaisesta kirstusta… Ja taas yksi, ja taas, ja taas, — eivätkö milloinkaan lopu? — Hm-m, — he ovat haistaneet, että täällä on anniskelupaikka kaikille kansoille —

Seisoo aivan menehtyneenä ihmetyksestä.

Nyt tulevat ne, tulevat ne tänne.

Hiljaa, hädissään Karnalle.

Kun vaan menisivät portin kautta, — eivät toki aikone tulla aivan talon läpi!

Karna (vääntelee käsiään). Voi isäni! Kauheata, kauheata —

Konsuli. Ne tuijottavat niin… Ja kuule, kuule, miten ne ulvovat —

Repii mielettömänä tukkaansa.

Se on hautausvirttä se!

Pitää käsiään silmillään ja korvissaan ja vaipuu tuoliin. Nousee raivostuneena, napittaa tapansa mukaan tiukasti takkinsa yli rinnan, mutta kieroon. Nostaa uhkaavana kätensä. Kovalla käskevällä äänellä.

Sikamaisen suurta kielten sekasotkua… Käyttäytyvät kuin olisivat humalassa ruumisvaatteissaan… Ei sellaista sovi tarjota Wulffie ja kumppanille!

Karna (syöksee hurjasti puutarhurin luo ja peittää päänsä hänen rintaansa). Hein, — Hein!

Esirippu laskee.