WULFFIE JA KUMPP.
Näytelmä kolmessa näytöksessä
Kirj.
JONAS LIE
Tekijän luvalla suomentanut
Juhani Aho
Porvoossa, Werner Söderström, 1900.
Paris 16 pnä Tammikuuta
Rakas Juhani Aho!
Ilolla minä täten annan suostumukseni ja tekijälupani näytelmäni: Wulffie & Comp. suomentamiseen ja hyvin iloiseksi tulisin, jos kerran onnistuisi saada näytelmä esitetyksi suomalaisella näyttämöllä.
Kiitos runouttani kohtaan lausumistanne ystävällisistä sanoista, joihin panen suurta arvoa. — — — — —
Sydämmellisillä tervehdyksillä ja onnellisen uuden vuoden toivotuksilla!
Ystävyydellä Jonas Lie.
HENKILÖT:
WULFF WULFFIE, Konsuli ja Tukkukauppias. Rouva LINDA WULFFIE, hänen vaimonsa. KARNA, 24 vuotias | ELINA, 17 vuotias | heidän tyttärensä. OTTAR, heidän poikansa. SELMA REINSKOUG, hänen morsiamensa. Setä MADS, koroillaan eläjä, rouvan sukulainen. FRANTS HEIN, puutarhuri. Tohtori ALSING, talon vanha lääkäri. Tukkukauppias RAMBECK. Neiti SVANE. Neiti SOLENFEDT. Neiti ZINKBAUER. MIINA, palvelustyttö.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Kesäaamu. Ylellisesti sisustettu kesähuone, kukkasilla ja suurilla kasveilla koristettu. Keskellä lattiaa pöytä, jonka ympärille on asetettu sohva, leposohva ja muutamia mukavia tuoleja. Syrjempänä pöytä, jolla akvarelleja ja koruteoksia, ja keinutuoli vieressä. Ovi vasemmalle ja oikealle. Perällä avoin lasiovi verantaan ja puiston rappusille. Näköala puistoon, josta näkyy pieni lampi joutsenineen ja vene, ja kauvempaa metsien takaa siintää vuono. Verannan suurten lasiovien edessä lasinen puistopallo. Vähän sivulla pöytä, jolla sanomalehtiä, ja vieressä mukava tuoli.
PUUTARHURI, nuori mies, sinisessä puutarhuri-esiliinassa siirtää ja muuttelee kukkia ja tuo muutamia sisään verannalta.
KONSULI ja KARNA nousevat puutarhan rappusia, tullen ikäänkuin aamukävelyltään puistosta. Konsuli on leveähkö, arvokas mies, joka puhuu tarmokkaasti ja terävästi.
Konsuli (astuessaan huoneesen). Oletteko täällä, puutarhuri!
Puutarhuri. Järjestelen täällä hiukan. Rouva saa sitten istua täällä kuin lehtimajassa — kuin Afrikan palmumetsässä. — Kyllä niitä riittääkin, kasvihuone on aivan täynnä!
Karna (ivansekaisesti). Tarvittaisiin vaan vielä joku elefantti sinne kävelemään, — tai kameeli.
Puutarhuri. Niin, mutta eipä tiedä vaikka saataisiinkin tänne pieni eläintarha; tänne voi kyllä kerran tulla kameeliakin.
Konsuli (on ottanut esille muistikirjansa ja seison sitä selaillen). Tiedättekö, puutarhuri, teistä tulee minulle lopultakin kallis herra! Olen tarkastanut menoarvionne. Kaiken sen lisäksi, mitä tänne jo on upotettu, ette te pyydä vähempää kuin kahta — kolmea tuhatta kruunua. — Kaksi — kolme tuhatta kruunua kaivettavaksi maahan!…
Puutarhuri (puuhaillen työssään keskustellessaan konsulin kanssa). Rahoja tähän kyllä tarvitaan, — vesiperäistä uudismaata, hiekkaa ja ryteikköä kaikki tyyni. (Iloisesti.) Mutta suostuuhan konsuli, että kuivaamme suon tuolla ja laitamme sinne vesisäiliön, niin sitten en pyydä enää mitään ylimääräistä — tänä vuonna.
Konsuli. Järviä ja vesisäiliöitä!… Kuivataan suot ja rämeet! — ja ne täytetään minun rahoillani!
Puutarhuri. Niin; mutta näettekö, mikä siitä on tulemassa: puisto, jonka vertaista ei ole koko maassa, — kokonainen metsästysalue täynnä kirkkaita lampia, teitä ja käytäviä tunturille saakka. Ja ajatelkaa, mikä se oli ennen: — epäterveellinen, ruma erämaa, täynnä soita ja rämeitä ja pensaikkoja! — Muistattehan vielä, neiti, mikä raaka sumu siitä aina levisi yli noiden rämeiden!
Karna. Mutta sitten tulitte te, ihmeidentekijä, — siitä tuli metsästysalue, — Afrika —!
Konsuli. Ajatelkaa kuitenkin vähän sitäkin, mitkä rahat siihen vähitellen on pantu. Mutta ylipäänsä herra puutarhuri ei näy välittävän siitä roskasta, jota rahaksi kutsutaan. Sen kuulee jo äänestä, kun te mainitsette jonkun summan! Te voisitte, silmää räpäyttämättä, päästää vaikka kuinka moninollaisen luvun suustanne… Ja jos edes kerran tultaisiin valmiiksi! — Mutta aina vaan uusia aatteita.
Puutarhuri. Niin, kun siellä on semmoisiakin paikkoja, että ajoneuvojen täytyy pysähtyä kalliomöhkäleen eteen, joka yht'äkkiä kohoo keskellä tietä,..
Konsuli. Paikkoja, jotka minun täytyy kivettää rahoillani, niin, — ja kaikki tuo alkuperäisten kustannusarvioiden lisäksi!
Puutarhuri. … ja joka täytyy räjähyttää pois, niin…
Konsuli. Tässä laahataan minua vaan, niin sanoakseni, yhdestä päähänpistosta toiseen.
Karna (kiusoitellen). Kunhan se ei vaan päättyne siihen, että sinne taas ilmestyy istumaan joku afrikalainen apina, niinkuin —
Puutarhuri. Sanokaa mieluummin metsälintu, neiti Karna, semmoinen, jota ette milloinkaan ennen ole nähnyt.
Karna. Niin, tietysti, vähintäinkin kotka tai kondoori.
Konsuli (sulkee kärsimättömästi muistikirjansa). Tule nyt, Karna, mennään sisään. Minusta tuntuu kuin jo paljas puheleminenkin hänen kanssaan maksaisi rahaa.
Puutarhuri. Mutta tämä räjähdystyö onkin aijottu vasta kevääksi, herra konsuli.
Menee rappusia alas, kantaen kukkaruukkuja.
Konsuli. Tuo mies on tullut vähän liian mahtavaksi tässä talossa… Mutta ihmeellinen hänellä on silmä, — ja hän on välttämätön. Toista on sitten, kun puisto on niellyt kaikki hänen hyvät aatteensa ja päähänpistonsa —
Karna. Mitä sitten, isä?
Konsuli. … ja suo on kuivattu.
Karna Niin, mitä sitten —
Konsuli. Sitten annamme hänelle luonnollisesti matkapassin.
Karna (ajatuksissaan). Niinkö? — Niin — —
RAMBECK, valkotukkainen, köyryniskainen mies, paksu keppi kädessä, nousee varovasti rappuja.
Tukkukauppias Rambeck! — sitten minä menen, isä…
Menee vasemmasta sivuovesta. Konsuli menee vierasta vastaan ja tervehtii.
Rambeck. Katsoin paremmaksi etsiä teitä täältä kuin alhaalta konttoristanne, herra konsuli, se olisi herättänyt huomiota. —
Katselee ympärilleen.
— Voiko — voiko täällä puhua häiritsemättä?…
Konsuli. Istukaa, arvoisa herra! — Olen hyvin utelias kuulemaan, mikä on saanut tukkukauppias Anders Rambeckin lähtemään näin aikaisin ulos lintujen kanssa livertämään.
Rambeck. Niinpä kyllä, tahtoisin vaan sanoa, että tulen kuin Nikodemus salaisena hetkenä.
Konsuli (äkkiä tarkkaavaisena, ottaessaan tuolin). On siis tapahtunut jotain, Rambeck!
Rambeck. Se tahtoo sanoa, että kohta voi tapahtua jotain. Tai oikeammin voi tapahtua jotain hyvin, hyvin tärkeää. Mikäli luulen tietäväni, olette te, Herra konsuli, tekemisissä Lövendam ja Kumppanin kanssa.
Konsuli. Yhtiö on antanut meidän konttorimme kautta toimittaa kaikki juoksevain vekselien ja osoitustensa maksut, aina siitä saakka, kun se otti haltuunsa itäiset metsät Parkerin ja Poikain jälkeen.
Rambeck. Jos ei vaan mikään hävitä liikevoimaa.
Konsuli (ivallisesti). Niin — jos nyt esimerkiksi joki jonain kauniina päivänä juoksisi kuiville. Minä myönnän sen mahdolliseksi. Maailma on katoovainen.
Rambeck. Niin — kyllä! Niin kyllä! Ei nyt sentään vielä puhuta tuomiopäivästä. Mutta maanjäristykset voivat olla pahoja, hävittävät muutamat seudut kokonaan! — Ja sanoohan ranskalainen sananparsikin: sauve qui peut! joka merkitsee niin paljon kuin että on katsottava eteensä ajoissa.
Konsuli. Suokaa anteeksi, hra Rambeck, se on sana, jota paljon väärinkäytetään.
Rambeck. Mutta joka on paikallaan, kun näkyy merkkejä auringossa ja kuussa — eli, että semmoisenkin yhtiön kuin Löwendam ja Kumppanin vahvat perusmuuraukset voivat kerran horjahtaa.
Konsuli. Joll'en tietäisi, ett'ei vanha Anders Rambeck laske leikkiä asioissa —
Rambeck (jatkaa). … Ryhtyneet suuriin kahvispekulationeihin ja katovuosi Jaavalla…
Konsuli (hypähtää ylös). Löwendam ja Kumppani? — Sen minä sanon, että jos Löwendam horjuu, niin horjuu taivaan Herrakin! Monen miljoonan peritty omaisuus ja tunnetusti kykenevä mies johtajana! — Turhia, turhia — herra Rambeck, kylmäverisyyttä vaan. Tiedän kyllä, että voi yhtäkkiä joutua hädän valtaan, jos ei saa unta yöllä mietteiltään — on kuin tuntisi savun hajua nenässään ja sitten iskee mieleen, että tuli kytee jossain… Mutta Löwendam! — siellä tykkii valtimo rauhallisesti. — Ja sen päälle menemme sisään saamaan kupin kahvia.
Rambeck. Jos nyt ilmoitan teille, sama se, mistä ja miten olen sen saanut tietooni että Löwendamilta on vaadittu vakuuksia nimensä ohella, — kuiskaten — ja on täytynyt siihen suostua! — ehkä arvoisa herra nyt huomaa asioiden ansaitsevan lähempää tarkastusta.
Konsuli. Löwendam ja Kumppanin täytynyt antaa vakuuksia!… Mutta mitä tietoja te tuottekaan? — aivan kuin salaman isku poutaisena päivänä! —
Keskeyttää ja panee takkinsa nappiin.
— Niin! — suokaa minun heti lausua, että olen teille suuressa kiitollisuuden velassa arvokkaasta viittauksestanne, herra Rambeck, — ja pyydän teidän olemaan vakuutettu siitä, että meidän yhtiömme aina on valmis vastapalvelukseen! — Minulla on tätä nykyä, niinkuin aivan oikein olette arvanneet, useita raha-etuja siellä valvottavana…
Kävelee kiivaasti edestakaisin lattialla.
Rambeck (varovasti). Minun täytyy tunnustaa, ett'ei minulla itsellänikään ole aivan pieniä summia sijoitettuna sillä taholla… Ja, kun äsken lausuin, että mahdollisesti täytyy sauve qui peut! — niin ajattelin vähän sitäkin, että konsulin ja minun kenties olisi syytä lyödä tuumamme tukkoon. Johon ensimmäiseksi kuuluu molemminpuolinen suoruus ilman — (yskäsee pari kertaa) — ilman kainostelematta.
Konsuli. Aivan samaa mieltä täydellisesti samaa mieltä. Ei mitään kainostelemista, Rambeck.
Rambeck. Minä otaksun siis, että arvoisalla herralla on ollut sama inhimmillinen heikkous kuin minullakin, ja että teidätkin pääasiallisesti on johtanut kauppahuoneen yhteyteen nuo mainiot kahdeksantoista ja kahdenkymmenen viiden prosentin osakkeet sen viini-, likööri- ja viinatehtaissa. En tahdo urkkia montako osaketta konsuli Wulffiella on, enkä myöskään tahdo ilmaista, kuinka moneen sellaiseen minä olen sijoittanut pienet varani. Mutta yksi asia on varma, josta sattumalta olen saanut selkoa että Löwendam henkensä uhalla tarvitsee puhdasta rahaa. Ja jos nyt konsuli ja minä kaikessa hiljaisuudessa kiristäisimme mekin vaatimuksiamme ja vaatisimme joko kontantteja tai saamisemme maksettaviksi näillä yhtiön viina-osakkeilla korkeimman prosentin mukaan.
Levittää kätensä ja huutaa.
— Niin, herra konsuli, siten olisimme muuttaneet koko uhkavan vaaran mitä edullisimmaksi afääriksi.
Konsuli (ryhdikkäästi, käsi pistettynä takin rinnusten alle). Niin, ette ole väärässä!… Jos todellakin konkurssi uhkaa korkeampia finanssipiirejä, — ilmakerroksessa päittemme päällä, niin ehkäpä mekin pienemmät petolinnut voisimme iskeä kiinni, Rambeck.
Rambeck (hieroo käsiään. Kiihkeästi). Niin, minä itken, sillä minulla on vaan seitsemän — kahdeksankymmentä tuhatta siellä.
Konsuli (miettivästi). On todellakin niin, että Löwendam ja Kumppani ovat ihmeekseni tänä viimeisenä puolena vuotena vetäneet aivan harvinaisen suuria summia kassastamme. Nyt se selviää.
Rambeck. Niin… niin… Se käy yhteen — käy yhteen. Yhtiö tahtoo henkensä kaupalla puhdasta rahaa, ja me tahdomme osakkeita!
Nousee ja ottaa keppinsä. Ojentaessaan kätensä konsulille hyvästiksi.
Niin, tällä tavoin voivat toiveet yhtyä, arvoisa herra!
Konsuli (merkitsevästi, saattaessaan häntä ulos). Tässä täytyy toimia hiljaa ja salaisesti! — Ei voi kyllin varovasti…
Konsuli (tulee hetken päästit verkalleen sisään puistonrappusilta. Jää seisomaan kitsi oikeanpuolisen oven lukossa). Seitsemän kahdeksankymmentä tuhatta?… Hänellä on tietysti siellä vähintäinkin kolme kertaa niin paljon.
Menee
PUUTARHURI tulee taas puuhaillen töissään huvihuoneessa ja verannalla. Puutarhatikapuilta, joita hän siirtelee korkeiden kasvien välissä, leikkelee hän käyrällä veitsellä vesoja ja oksia ja puhdistaa ja heittelee alas kuivuneita lehtiä.
ROUVA tulee aamupuvussa sisälle vasemmalta ELINAN seuraamana, joka kantaa hänen vaippaansa, sekä TOHTORI ALSING, vanhempi herra, hattu ja keppi kädessä. Heidän jälestään KARNA ja SELMA. Nuoret vaaleissa kesäpuvuissa. Rouva asettuu leposohvaan, ja Elina peittää keveästi hänet vaipalla. Selma heittäytyy keinutuoliin ja kiikkuu hiljakseen.
Tohtori (heittäen hyvästiä). Niin, niin, rouva Wulffie, — näitä unettomia öitä vastaan en tiedä neuvoa teille mitään parempaa kuin oleskelua raittiissa ilmassa, täällä viheriäin kasvien keskessä ja kävelyretkiä puistossa, niin pitkältä kuin voimat riittävät. Ja sitten, — lepoa, lepoa ja rauhaa! — koko aamupäivän — kaikenlaisilta hyväntekeväisyysehdotuksilta ja päätöksiltä ja vaikutuksilta, jotka voivat tuottaa mielenliikutusta.
Naputtaa etusormellaan pöytään, ikäänkuin painoa antaakseen
— Hermot, katsokaas — hermot ovat rauhoitettavat, — säilytettävät!… Kesään meidän tulee luottaa. Siitä hakea apua… (Ja sitten katselee kelloaan) — voikaa hyvin.
Rouva. Hyvästi sitten, rakas tohtori.
Tohtori menee kumarreltuaan toisille.
Tiedätkö, Elina kulta, luulen, ett'en olisi kestänyt kauvempaa tuolla sisällä, tuli ihan paha olla nähdessäni hänen istuvan siinä ja naputtelevan pöytään. Ihan kylmähiki kohosi minuun.
Karna. Olisit voinut sanoa sanan, äiti!
Rouva. En, en, — loukata vanhaa miestä, — talon vanhaa, uskollista ystävää!
Karna (veitikkamaisesti). Sitten saanen kai sanoa Selmalle, että sinä et kärsi keinutuolin kiikkumistakaan? —
Selma lakkaa äkkiä kiikkumasta.
Mutta että sinä mieluummin kuolet kuin sanot sen hänelle. Ei hän suutu yhtään, äiti. Ethän, Selma?
Selma (hymyillen). En, mutta kun näkee tämmöisen harvinaisuuden, niin tekee niin kovasti mieli sitä käyttää.
Karna. Viittaus meille, ymmärrätkö, äiti! — senvuoksi ett'ei meillä ole vanhoja antiikkeja huonekaluja, niinkuin heillä.
Rouva. Rakas Karna, eihän voi vaatia, että maailmassa olisi ainoastaan perintönä kulkeneita kauppahuoneita, niinkuin Reinskougien. jonkun täytyy nousta ja alottaa alustakin ja rakentaa uutta, niinkuin minun Wulffieni!
Karna (keinuttaa jalkaansa). Nousta, — nousukas… Eikö tunnu siltä kuin saisimme vettä niskaamme joka kerta kun olemme yhdessä Reinskougien kanssa. Että me olemme vaan pari sukua vanhoja!
Rouva. Niin, nousukas, sanot sinä! — Oli aina niin hiljaista meillä kotona — seinillä vaan esi-isien muotokuvia — virkamiehiä koko suku. Sitten tuli Wulffie; tuntui kuin olisivat tuolit menneet rikki joka kerta kuin hän astui meidän somaan vanhanaikaiseen kotiimme; — mutta minulle oli hän kuin raitis tuulahdus.
Karna. Ja sitten on kai suuri armo, että sinä alennut ottamaan Ottarin, Selma!
Palvelijatar tulee sisään kantaen tarjotinta, jolla on kananlihalientä, kuppia, keksiä ja korppuja.
Rouva (sekoittaen puheen toisaalle). Tuolla tulee lihaliemi.
Elina. Ja minä, äiti, vedän leposohvasi lähemmä pöytää, niin olet varjossa.
Vetää leposohvan pöydän viereen.
— Kas niin — nyt saat aivan kultakengät jalkaasi auringolta… Ja minä palvelen sinua, rakas äiti kulta! — ja kaadan lientä muillekin.
Hän kaataa kuppeihin ja tarjoilee.
Rouva. Niin, sinä olet hyvä ja herttainen olento!
Karna. Minun tekee mieleni välistä kuvitella, että sinä leikit nukkeja äitisi kanssa, Elina!
Selma (hypähtää äkkiä seisomaan, ja asettaa kupin pois). Voi, niin kuumaa!
Rouva. Sinä juot liemesi aivan liian joutuun, rakkaani, —
Leikillisesti.
— Onhan sinulla vielä hyvästikin puolituntia aikaa siihen kuin ulkomaanposti tulee ja kirje Ottarilta, niin että ole vaan rauhallinen… Annat kupin kauniisti jäähtyä, — annat sille oman aikansa ja hetkensä ja maistelet keksejä —
Karna (ivansekaisesti). Ja sitten, — mukavasti vietetyn puolen tunnin kuluttua, asetetaan kuppi tyhjänä syrjälle ja siirrytään lukemaan sulhasen hauskaa kirjettä. — Etkö sinä sitä tiedä, Selma, että polttaminen merkitsee vaan rakkautta.
Rouva. Kun polttaa itseänsä, niin se merkitsee vaan iloa ja onnea kotiin, sen minä tiedän.
Karna. Sitä selitystä en ole milloinkaan ennen kuullut, äiti.
Rouva. Minä sen kuulin jo silloin kun olin nuori ja menin naimisiin.
Karna. Ettäkö polttaminen merkitsee —?
Rouva. Minun häälaulussani seisoi: "— Kun sydämmesi polttaa ja lämpöä antaa, silloin on helppo sun taakkaasi kantaa!"
Karna. Taakkaasiko?
Rouva. Oh, minä pyydän, ett'et rupea arvostelemaan. Niin siinä seisoi kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ja minä tunnustan teille mielelläni, lapset, että vihkiäisten jälkeisenä päivänä löysin neljä reikää morsiushunnustani, Wulffien sikarin jälkiä. Se oli minun ensimmäinen suruni, ja minä vuodatin katkeria kyyneleitä, kunnes minut lohdutettiin sillä, että se merkitsi vaan sitä, mitä aikain kuluessa saa antaa anteeksi.
Karna. Niin, että se merkitsee Ottarille yhtiömieheksi pääsemistä ja häitä syksyksi, sen tiedämme kaikessa tapauksessa varmaan. Paikkakunnan molemmat mahtavimmat yhtiöt menevät naimisiin! — Tuo nyt vaan esille pieni, hauska kysymyksesi, Selma — kyllä äiti siihen pian vastaa. Tuleeko hän kotiin, niinpiankun on saanut isän kirjeen, jossa häntä pyydetään yhtiön osakkaaksi, vai jääkö hän sinne kauppakonttoriin vielä kesäksi?
Selma. Sinulla ei ole, Karna, aavistustakaan siitä, mitä ikävöiminen on. Sinä ylipäänsä et ymmärrä rakkautta.
Karna. Hyi, — tuommoista köyhää runollista rakkautta, johon kuuluu maja ja sydän ja säännöllinen kirjeenvaihto kaksi kertaa viikossa — ja sitten, notabene, taustana sadantuhannen perintö. Hyi, sanon minä, minä en halua väärennettyjä timantteja!
Rouva. Mutta, Karna!
Karna. Minun vakuutukseni on, että rakkaus kultavadilla ei esiinny samalla tavalla kuin puuvadilla. Se on todellisempaa ja rehellisempää siihen asemaan nähden, johon on maailmassa joutunut.
Selma. Pääasia on kuitenkin, onko todella rakkautta vadilla.
Rouva. Siinä sanoit järkevän sanan, lapseni!
Karna. Kyllä me, Selma, tunnemme toisemme täydellisesti siitä asti kun kävelemään opimme; — tässä olemme asuneet sillan molemmin puolin, ja perheet ovat seurustelleet ja koko ajan vähäsen panetelleet toisiansa. Elä koetakaan uskotella minua, että kumpikaan meistä menisi naimisiin rakkauden puuskauksesta. Meillä on meidän asemassamme kyllä muitakin asioita, jotka otamme lukuun ja joiden mukaan toimimme, — joita köyhällä kansalla ei ole. Tyttö varakkaimmista kodista, joka on kasvanut siinä tiedossa, että kerran omistaa miljoonan, huomaa pian, että hän rikkoo muutakin kuin höyhenet hatustaan kumartuessaan köyhän miehen ovesta. Ei, kyllä niitä syitä on monenlaisia, jotka vaakaan pannaan ja juttu loppuu hyvin järkevästi — siihen, että rakastutaan siihen, joka kaikissa suhteissa on soveliain… Sitten ovat he jälkeenpäin piilosilla ja eroavat ja tapaavat taas, laativat idyllin ja rakentavat majansa kummankin puutarhan ja puistomuurin sisäpuolelle.
Rouva. Mutta, Karna…
Karna. Ei, mutta myöntäkäämme nyt vaan suoraan, äiti, että rakastettunsa valintavapaus on köyhällä suurempi kuin meillä.
Selma. Hyi, hän puhuu niin, että suussa tuntuu kuivalta. Mutta et sinä ainakaan minua ja Ottaria saa sillä tavalla vangituksi häkkiin puisto- ja puutarhamuuriesi taakse.
Rouva (johtaen puhetta toisaalle). Kuuleppas, Elina, kultaseni, voitko antaa minulle puoli kuppia lisää — vaan puoli kuppia.
Soitetaan ulkopuolelta
Rouva. Kas, nyt alkaa rauhattomuus.
Palvelustyttö (ilmoittaa). Neiti Knop ja neiti Horning kysyvät, saisivatko puhutella rouvaa?
Karna. Tietysti apua pesu- ja silityslaitokselle.
Rouva. Sano neideille, että ikävä kyllä en voi ottaa heitä vastaan ennen kello kolmea…
Palvelustyttö menee
Tohtorihan erityisesti kielsi minua edeltäpuolisen ryhtymästä mihinkään, joka voisi minua vähänkin rasittaa. Ja minun täytyy sanoa, että tuo tuuma pesu- ja silityslaitoksesta on kauvan ollut sydämmelläni. — Mutta, onko sitä kannatettava?…
Karna. Tietysti, äiti, kun se kerran on sydämmelläsi.
Rouva. Ja siinä tapauksessa, miten paljolla?… Miten paljon tohdin ottaa vastuulleni ja pyytää Wulffieltä?… Ihan jo hiki nousee sitä ajatellessa.
Karna. Niin, äiti, aina sinä hikoilet kahden valittavan välillä. Kunpa joku voisi sinut siitä parantaa.
Rouva. Omatunto, lapseni. Mitä enemmän sitä tottelee, sitä voimakkaammin se puhuu.
Selma. Isä päätti eilen kirjoittaa viisi sataa kruunua.
Karna (äkkiä). Ja minun isäni sanoi aamulla, että äiti yrityksen alkuunpanijana panisi siihen tuhannen.
Rouva. Mitä, etkä ole sanonut sitä ennemmin, lapsi! Kokonainen taakka putoaa hartioiltani.
Lämpimästi.
— Niin, Wulffie on ritarillinen…
Selma. Kun isä saa kuulla, että yritys on niin hyvissä varoissa, luulen minä, että hän vielä miettii, ennenkun hän —
Tyytymältömästi Karnalle.
Minä luulin, että sen tapainen kilpailu jo olisi lopussa meidän perheittemme välillä!
Elina (kaataa taas vähän lihalientä äidille). Juo äiti, sinä tiedät, että se vahvistaa sinua. Tämä pieni tilkka vaan! Selma, katsos, ei kukaan osaa hoitaa häntä niinkuin minä… Eikös niin, äiti?
Syleilee äitiä.
Äiti, äiti kultani! Eikä kukaan osaa valmistaa voileipääsi niin maukkaasti kuin minä?
Rouva (huoaten). Niin, sinä minun kultamuruni, rakkautta täynnä aamusta alkaen viimeiseen iltasuuteloomme. Se on niin kuvaavaa, kun setä Mads kutsuu sinua Angela'ksi.
Elina. Enkä milloinkaan mene kihloihin, enkä pois luotasi niinkuin Selma… Enhän äiti?
Karna. Pyh, puh — hu — uh?
Rouva. Mitä tuo on, Karna?
Karna. Minä vaan hieroin yhtä geraniumin lehteä sormieni välissä, ja se haisi niin ummehtuneelta… Puutarhuri! — tulkaa tänne ja ottakaa ja siirtäkää se verannalle.
Puutarhuri (ottaessaan kukan). Tämä tuore geraniumi! ummehtuneelta?
Hieroo yhtä lehteä ja haistelee sitä.
— Neidillä taitaa olla omituiset hermot, vika hajuaistimissa!… Seuraus kaikellaisista hajuvesistä…
Kantaa kukan verannalle.
Karna. Ei meillä ole hätää, ymmärrätkö, Selma, joilla on sekä tohtori että hovimestari talossa!
Selma. Niin, kyllä minun täytyy sanoa, että hän on hyvin rohkeapuheinen herrasmies. Mutta, kun te voitte semmoista kärsiä, niin —
Rouva. Kyllä sitä oppii antamaan anteeksi yhtä ja toista, Selma. Hän on oikea nero alallaan. Sinä et voi aavistaa, miten Wulffie pohjaltaan nauttii kaikista hänen päähänpistoistaan ja tuumistaan.
SETÄ MADS, vanhempi herra valkoisessa, villasessa kesäpuvussa, panamahatussa ja päivävarjo kädessä, nousee yskien rappusia verannalle.
Selma. Eikö mitään ulkomaanpostia vielä, setä Mads?
Setä Mads. Kärsivällisyyttä… Kärsivällisyyttä, neitini! Öhhöh, — öhhöh…
Hän pysähtyy verannalle, pitelee karlsbadipulloa päivää vasten, asettaa sen suulleen ja tyhjentää sen yhdellä siemauksella.
Kas niin!
Viskaa pullon puutarhaan. Omissa toimissaan.
Ahaha, — ohoho! onnistuipa… Pääsinpäs pujahtamaan takaportista. Minä näin heidän väijyvän katuoven luona, — kahdet avunkerääjät asettamassa lankojansa, vangitaksensa setä Madsin! He ahdistavat kuin rosvolokki kalatiiraa. Se toinen pitkä, harsohattuinen on pehmittelemässä sydämmiä merimieskirjastolle Bristolissa, ja se, jolla 011 salkku, kerää langenneitten naisten suojelusyhdistykselle. Nyt voivat he kääntyä konsulin puoleen, ja saada puremansa, — hän puree hän.
Elina. Se on vaan senvuoksi, että sinä olet niin hyvä ja helposti voitettu, setä Mads.
Setä Mads — että he, suoraan sanoen, venyvät ja vahtivat kaduilla ja poluilla päästäkseen nylkemään?… Muuten, kuules, Elina, on se setä Madsin viimeinen keksintö, että kello on alkanut kulkea hitaammin ja hitaammin.
Elina. Sen sanot sinä, setä, aina silloin kun vatsakatarrisi vaivaa sinua. Mutta nyt sinä saat omenamarmelaadisi juuri semmoisena kuin sinä sen tahdot, vähän kaneelilla maustettuna.
Setä Mads. Kiitos, kiitos, ystäväni… Sinä Elina! — Minä olen yöllä maatessani miettinyt, että sinä saat isäni jalokivisen rintaneulan minun kuoltuani.
Elina. Ole nyt, setä, elä puhu niin ikäviä. Et sinä toki kuole.
Setä Mads. Katsos, täytyy keksiä jotakin, aika käy niin pitkäksi öisin, — ja sitten pitää saada päiväkin kulumaan… Katsoppas nyt, — istunko minä äitisi luo ja koetan perehtyä hyväntekeväisyyteen, vai ulos verannalle sanomalehtieni ääreen? Mutta mitä hittoa minä välittäisin kurssinoteerauksista, kun ei minulla enää ole mitään tallennettavaa!
Elina. Kunhan saat marmelaadisi, setä, on kaikki taas hauskempaa, sen saat nähdä.
Setä Mads. Ja tässä on päivän lehti äidillesi…
Vetää sen esille taskustaan ja antaa sen. Mennessään sanomalehtipöydän luo verannalle.
Noh — kaikessa tapauksessa voihan sitä istua ja pelata ja voittaa rahaa mielikuvituksessaankin, — niinkuin olisi Mads vielä Mads, niin!
Hänen nähdään seuraavan kestäessä istuvan (ja ulkona) kuluttavan aikaansa selailemalta sanomalehtiä, toista toisensa jälestä, ja maistelevan marmeladia, jonka Elina on tuonut hänelle. Aina vähän väliä haukottelee hän näkyvästi ja kuuluvasti.
Rouva (joka selailee sanomalehtiä, huudahtaa). Mutta hyvät ihmiset, tänä iltanahan päätetään, onko neiti Brönnich saava tuon avonaisen paikan Naistenkodissa neitsyt Hjorthöin jälkeen!
Selma. Veljeni Jens sanoi, että neiti Altmayer saa paikan. Hän on ollut kahvitäti ja juorupussi sekä Hostilla että Gjentoftilla jo kauvan aikaa ja on kyllä tiennyt puhua puolestaan.
Karna. Vai niin hän sanoi. Mutta sitten on minun isälläni, joka on perustanut laitoksen, myöskin jotain sanomista, — ja hän aikoo sinne neiti Brönnich'in, joka on hakenut sitä jo kerran ennen. Täällä ei saa panna toimeen täydellistä suosikkijärjestelmää.
PUUTARHURI tulee vasemmalta vesikannu kädessä ja alkaa kastella kukkia huoneessa.
Karna (joka istuu erään suuren palmun alla, jota puutarhuri kastelee, hypähtää äkkiä ylös). Olkaa toki niin armollinen ja katsokaa eteenne, puutarhuri, ett'ette kaada aivan minun kengilleni.
Puutarhuri. Ohoh — pyydän anteeksi. Mutta palmut tarvitsevat vettä, kunnollista kastelemista.
Osoittaa niitä.
Näette itse, — katsokaa tänne, rouva, — kolme, neljä aivan keltaista lehteä, muut surkastuneita — melkein kuin rutistunutta paperia, — ovat siinä aivan hädissään ja huutavat vettä! —
Suuttuneesti.
Luulin toki, että kaikki oli hyvässä turvassa, kun molemmat talon neidit olivat ottaneet huolekseen kukkien kastelemisen täällä kesähuoneessa niinä päivinä kuin olin poissa sydänmaalla… Se nyt on pilalla koko kesäksi! Ja kuinka se viihtyi ja kasvoi talvella kasvihuoneessa!… Minun täytyy viedä se sinne takaisin taas.
Rouva. Sepä oli vahinko, se oli todella komea kasvi.
Puutarhuri. Syntyi suuri aukko Afrikaan, niin!
Nostaa palmun ulos.
Karna (iloisesti, auttaessaan häntä kokoamaan puun latvaa ovessa). Luulenpa melkein, että uskotte pelastaneenne hengen.
Puutarhuri (joka on asettanut palmun ulkopuolelle, ja jatkaa kukkien kastelemista sisällä). Niin, niin, te tiedätte, että semmoisen saa uuden rahoilla, — ei tarvitse muuta kuin ostaa!
Karna (joka taas on istuutunut). Niin, mutta eivätköhän rahat sentään ole hyvin hyviä olemassa, hra Hein!…
Puutarhuri. Oh, se on vaan taikauskoa!… Pääomat liikkuvat niinkuin kaikki muukin maailmassa omien lakiensa mukaan, — niin että on aivan yhdentekevää, onko omistajan nimi Pekka tai Paavo.
Karna. Eipä olekaan aivan. Se, jolla ne on, istuutuu esimerkiksi vaunun sisään, kun se, jolla niitä ei ole, saa istua kuskipukilla. — Tai omistaa hän huvilan ja puiston, ja joku puutarhuri haluaa työskennellä siellä —
Puutarhuri. Etupäässä puiston vuoksi, neiti. Se huvittaa häntä.
Karna. Minä ajattelin, että tekin olitte sopineet isän kanssa määrätystä palkasta arvokkaan apunne korvaukseksi.
Puutarhuri. Minä vakuutan teille, neiti, ett'en tee sitä rahan vuoksi. Se oli isänne puiston omituisuus, joka veti minut sinne. Minähän tunsin sen jo pienestä pojasta, kun juoksentelin siellä veljenne kanssa kouluajan loputtua ja pieni Karna aina tahtoi väkisinkin olla mukana ja seurasi meitä pitkin metsäpolkuja, kun teimme huviretkiä, tutkiaksemme Afrikaa niinkuin Stanley.
Selma. Niin, koulunpenkillä ovat kaikki yhdenvertaisia.
Puutarhuri. Mutta sitten katosi hän omille teillensä ja minä valitsin omani.
Karna. Puutarhurin ammatin.
Puutarhuri. Ei, ensiksi antauduin insinöörialalle, mutta ryhdyin sitten puisto- ja puutarhatöihin, joista aina olen ollut huvitettu.
Karna. Ja sitten, kun vihdoin tulette täällä valmiiksi, alatte puhtaasta puistoharrastuksesta puuhata uudessa paikassa.
Puutarhuri (kulkee koko ajan ja katselee kukkiaan, kastelee niitä ja noukkii pois kuivuneita lehtiä). Valmiiksi? — Ei sitä milloinkaan tulla valmiiksi. Luonnolla on omat oikkunsa, — aina se tuo esille jotain aavistamatonta, — asettaa lakkaamatta vesoja uusiin mahdollisuuksiin, — aivan niinkuin ihmisilläkin. Ensi vuonna on suo tuolla kuiva, ja hiekkasärkkä joessa ehkä kohonnut niin, että siitä vielä voi muodostaa saaren, jonne laitetaan istutuksia ja silta maihin. Sitä on aina niin utelias, joka kerta kun talvi on mennyt, näkemään mitä siellä taas on uutta.
Karna. Ja sitten isä taas saa antaa rahojen luistaa ja te olette tyytyväinen.
Puutarhuri (hymyillen). Niin, sen hän tekeekin. Senhän minä sanoin, että sama se, mihin pääoma on sijoitettu.
Karna. Mutta kaikessa tapauksessa se ei ole toimetonna maailmassa.
Puutarhuri. Niin, mutta mikä sitä johtaa? — Minä luulen, että sen sittenkin tekevät harrastukset… Ja harrastukset, ne ovat niin monenlaisia, sekä semmoisia, joista olemme itsetietoisia, että semmoisia, joita emme tiedä olevankaan. Ne ovat kuin olemassaolon johtavia henkiä. Ja me näemme — näkisimme jos kaikki olisi läpikuultavaa — että se, joka ohjaa huonosti, hän ohjaa vastavirtaan, — vastoin olemassaolon koneistoa, ja silloin se ei kule… Henki se on kuitenkin se, joka johtaa.
Karna. Tuo teidän henkiuskonne on kyllä hyvä niille, joilla ei mitään ole.
Puutarhuri. Niin, — kuka tässä lie rikas, ja kuka köyhä? — siinä on myöskin ratkaisematon kysymys.
Karna (keinuttaa jalkaansa). Se nyt on aivan yhdentekevää… Minä en näe muuta kuin että rahoilla saa, mitä vaan tahtoo, sekä taideteoksia että — puistoja ja olin vähällä sanoa: puutarhurejakin.
Puutarhuri. Niin, neiti! Mutta se, joka saa elää siinä, mihin tuntee halunsa olevan, hän on onnellisempi kuin miksi mikään rahasäkki voisi hänet tehdä… Ja kun esimerkiksi voi ihailla suuremmoista näköalaa tuossa, —
Näyttää innostuneesti ulospäin.
koko vuonoa aina niemeen asti, ja solakkaa, korkeaa metsää, joka runko rungon vieressä, ikäänkuin pilaristona, koristaa rantoja, — ja kun ajattelee, että koko tuo alue vielä joskus voi tulla kuulumaan kaupungille, — niin silloin panee siihen kaiken rakkautensa.
Selma (hypähtää ylös). Kuuletteko, mitä hän sanoo?
Puutarhuri. Se on itsestään selvää, — kuuluu asiain kulkuun, että tuommoinen kaupunki ei salli, että sen ainoa, suuri, ihana puisto jää yksityisen omaisuudeksi, — ajanpitkään.
Karna. Vai niin, — eikö kaupunki sitä salli! Koettakoon vaan anastaa itselleen meidän puistoamme! — Niin, kyllä se on hyvin viekoittelevan kaunis. Näen koko sunnuntaiyleisön lastenvaunuineen ja voileipäpaketteineen alhaalla käytävillä. —
Kiivaasti, nousten ylös.
— Etteköhän jo lopultakin ole tarpeeksi kastellut ja puhunut, puutarhuri! — - Teidän pitäisi kiirehtiä tuonne alas toimimaan suuren päämaalinne hyväksi. Ei ole varmaa, että teillä enää on pitkältäkään aikaa tässä talossa.
Puutarhuri (puoleksi itsekseen, kootessaan tavaransa ja poistuessaan kesähuoneesta). Se on menevä silleen kuin virran vetenä juosten, neiti hyvä…
Karna (kiihkeästi). Mikä ärsyttävä ylpeys! Hän ikäänkuin nauraa meille sisässään.
Rouva. Suoraan sanoen, Karna, kummastuttaa minua, että sinä aina antaut puhelemaan hänen kanssaan. Sinä tiedät kyllä, mihin voi johtua, jos astuu yli rajan.
Selma. Niin, minusta näyttää todellakin, että tuo mies on kypsynyt saamaan eronsa.
Elina. Meidän puistomme. — Meidän puistomme, äiti!
Rouva. Niin, tyttöseni, sitä ei todellakaan suvaita. Se on kaupungin silmätikkuna… Yleisön käytettäväksi, — jo vaan tuo ajatuskin! On kuin se veisi koko viehätyksen siltä.
Selma. Niin, tiedättehän, että rikkautta aina kadehditaan. Tuommoista vapaasti kasvanutta Matti Rahatonta harmittaa jo sekin, kun täytyy kumartaa parempiosaiselle.
Karna. Hänkö? — kumartaa! — Tekisi mieli koukistaa vähän sitä niskaa.
Rouva. Tuolla tulee isä!… Kuulen sen siitä, miten hän — tarttuu lukkoon.
Konsuli astuu sisään oikeanpuolisesta sisäovesta.
Karna (rientää isän luo ja vetää hänet etualalle. Kiihkeästi). Olen sanonut Selmalle sinun tahtovan, että äiti pesulaitoksen perustajana lahjoittaisi siihen tuhannen.
Konsuli. Vai niin… No, koska sinä olet —
Karna. Selman isä on luvannut viisisataa.
Konsuli (käsittäen). Vai niin, vai niin.
Karna. Ja sitten on sinun luja päätöksesi, isä, että neiti Brönnich saa paikan Naistenkodissa, hän tietysti! — Ei Altmayer.
Konsuli. Kyllä, kyllä, tyttöseni. Sinä sanot aivan niinkuin itsekin olisin päättänyt. Sinä olet ainoa voimakas koko perheessä. Vika on vaan siinä, että sinusta tuli tyttö eikä poika. Sinusta olisi minulle tullut yhtiökumppani, sinusta! — Sillä Ottar, hän on äitiinsä, hän, vähän liian hienotunteinen tähän maailmaan.
Ottaa esille kirjeen ja heiluttelee sitä.
Tässä on jotain sinulle, Selma!
SELMA ottaa sen ja kiiruhtaa verannalle, repii sen auki ja lukee. KONSULI rouvan luo
Nyt tulet iloiseksi, äiti, Ottar saapuu Englannista kuudentena päivänä.
Selma (tulee säteilevänä). Niin todella, Orionilla.
Rouva. Tunsinhan heti tavasta, jolla tulit, Wulffie, että sinulla oli jokin ilosanoma minulle. Mitä ravakammin liikut, sitä enemmän rauhoitat hermojani.
Liikutettuna.
On niin turvallista, niin turvallista sinun luonasi, Wulffie.
Konsuli (sivellen varovasti hänen hiuksiaan). Niin, kun vaan saisi parannetuksi nuo hennot, hienot säikeet, joita ne kutsuvat hermoiksi!
Toisille
Mutta, elkää luulkokaan, että saatte pitää Ottarin täällä luonanne.
Kiusottaen.
Sinä saat tuskin nähdäkään häntä, Selma! Hän saa syventyä kokonaan asioihin, sieltä hän kohoaa kuin Foenix lintuna ja Yhtiömiehenä… Sitten vasta on aika ajatella häitä, asunnon sisustamista, mitä muutoksia siellä on tehtävä… Karna ja minä olimme siellä aamulla.
Setä Mads (herää unestaan pitkään haukotellen ja tulee venytellen itseään verannalle). Ohoh, — minä näin niin ihania unia! Olin Kaliforniassa ja löysin juuri mahtavan kultasuonen ja tutkin sitä…
Tekee liikkeen taskuunsa päin.
Täytyypä melkein tunnustella, olisiko siellä vielä jotain, yksi tai kaksi palasta — tai edes kultahiekkaa, että saisin aivastaa sitä.
Vetää esille nenäliinansa.
— — Ei kuules, — ei muuta kuin, — hm, — (niistää nenäänsä). Usein minä sitä mietin. Mitä tekisinkään, jos tulisin oikein upporikkaaksi, ell'en antaisi niitä teille, Wulffielle ja sinulle, Linda! — En tohtisi syödä herkullisemmin, — en juoda paremmin, muuten tulevat vatsavaivat! — En saisi nukutuksi paremmin. —
Kohottaen ääntään.
— Ei vatsa tulisi paremmaksi, vaikka minulla olisi jalokivillä kirjailtu kultainen valtaistuin!
Rouva (hymyillen). Voi sinua Mads! Mads! Liikemieheksi ei sinua luotu.
Setä Mads. Ei, en saanut sitä nousemaan enempään kuin niukkaan eläkkeesen.
Konsuli. Niukkaan!? Jos se olisi ollut suurempi, olisit kyllä tiennyt, miten sen hävittäisit, jos sinut oikein tunnen.
Setä Mads. Ajatteleppas vaan, kun jaksaisi vielä tehdä kiertomatkan tämän maailman ympäri, helistellä rahoja ja —
Rouva. Hyi Mads, miten sinä, vanha ihminen, puhut.
Setä Mads. Tarkoitin vaan, arvoisa serkku, että saisin taas nähdä kaiken sen turhuuden, ajella vielä kerran kautta kaikkien maailman markkinain kultaisissa vaunuissa ja korkeilla pyörillä.
Konsuli. Onneksi sinä matkustat nyt vaan ajatuksissasi, rakas Mads, ja se tulee halvemmaksi.
Puutarhuri (tulee kiireesti ylös rappusia). Hra Konsuli, ne kolme merimiestä, jotka kuolivat häkään tuolla laivassa, haudataan nyt tavallisilla juhlamenoilla. Laivan miehistö nousi maihin niemen kohdalla, ja kapteeni pyysi saada kulkea uuden käytäväistutuksen läpi. Eihän kukaan voinut sitä heiltä kieltää. Se oli vanha oikotie, ennenkun se liitettiin puistoon.
Konsuli. Niin, siinä meillä nyt ovat seuraukset teidän pensasaidastanne, joka tarvitsee vielä kymmenen vuotta kasvaakseen suureksi! Korkea, kaunis aita olisi kerrallaan näyttänyt ihmisille eron yksityisomaisuuden ja kävelyteiden välillä.
Puutarhuri. Elkäähän toki, herra konsuli, emmehän me toki voi istua täällä kuin häkissä ja lukita siihen kaikkea kaunista.
Rouva. Surkeat vihkiäiset puistolle tuolla… Ihmisparat! juovat itsensä tiedottomiksi ja makaavat sitten siellä laivan ruumassa ja tukehtuvat häkään! Neljä aivan nuorta miestä, seisoo tässä.
Setä Mads. Se on se neekeriviini, jota he saavat satamakapakoista. — Samaa lajia, joka täällä kotonakin tekee ihmiset raivoiksi ja hulluiksi. Puhdasta myrkkyä! oikeastaan valmistettua ja laitettua meidän värillisten veljiemme virkistykseksi Afrikassa.
Rouva. Voi, tuo kauhea juoppous, joka tekee elämän niin alhaiseksi.
Setä Mads. Niin, Lindaseni, tässä maailmassa ei kaikki ole samanlaista! Kuvaileppas vaan, kuinka tuommoista ilotonta janoista miesparkaa viekoittelevat ikkunoissa semmoiset ihanuudet kuin: — "Kultainen likööri", "Old Brandy", "Jamaika rommi", "Skotlannin Vhisky", "Balaklava punssi", "Seitsentähden konjakki", "Tulikieli", "Espanjan nektari", ja "itse sininen tuli", — ja kaikki maailman viekoituskeinot, niin että hampaat vedeksi sulavat.
Rouva Mutta, mistä nuo kaikki ovat valmistetut?
Setä Mads. Kaikenlaisista sekotuksista, katsos, — patenteerattua sukkelaa kurkun kutkutinta, johon on sekoitettu hiukkasen tulta ja tulikiveä… Ja joka kiihoittaa siksi paljon, että hankkivat sitä niin kauvan kun heillä on pennikin taskussaan!
Rouva. He siis oikein väärentävät.
Setä Mads. Yli koko maailman suurissa tehtaissa. Täysin laillisesti, — ei voi vaatia edesvastuusen notabene, kun sitä viedään vieraisiin maihin.
Karna. Siis selvää myrkynsekoitusta!
Setä Mads (kohauttaa kartioitaan). Myrkky ja myrkky on kaksi eri asiaa. Riippuu siitä… maailman pahuudesta, katsos… Voihan teekin lopulta olla pahaa myrkkyä. Linda valittaa kovin, kun olet seisottanut sitä liian kauvan.
Karna (liikutettuna). Mutta nehän tulevat hulluiksi siitä, se tappaa sekä vaimot, lapset että pojat tai nukuttaa häkään… Ja ajatella, että sitä harjoitetaan tehdasliikkeenä.
Setä Mads. Katsos, mitä useammilla on edesvastuu, sitä enempi se haihtuu pois!
Juhlallinen kirkonkellojen soitto kuuluu. He kuuntelevat.
Karna. Nyt kulkee ruumissaatto kirkkomaata kohti. Me voimme sen nähdä sisältä huoneesta.
Naiset kiiruhtavat vasemmalle
Konsuli (tyynesti). Niin, Mads, mitenkä onnellisia olisimmekaan ilman rahoja… Nuo viinatehdasosakkeet tuottavat vähintäin kahdeksantoista, sanoo kahdeksantoista, — prosenttia.
Esirippu laskee kellojen soidessa.
TOINEN NÄYTÖS.
Sama kesähuone.
KONSULI ja SETÄ MADS tulevat oikealta kesähuoneeseen.
Konsuli (innokkaasti selittäen). … Ainoastaan pari sattuvaa sanaa… sopiva kyhäys sanomalehtiin, ymmärrätkö. Sinä kyllä osaat; minusta ei ole ollenkaan sellaisten fraasien pyöristelijäksi. Suurin osa rantakaupunkia on luultavasti nyt palanut. Nyt on vaan katsottava, ett'eivät ala toivoa liian suurta apua onnettomuudessa meidän kauppahuoneeltamme. Kun vaan alusta alkain saisimme päävelvollisuuden siirretyksi valtion niskoille!
Setä Mads (deklamoi). … joka erityisesti on velvoitettu auttamaan juuri semmoisissa tapauksissa kuin tämä, jolloin vahingot ja tappiot ovat niin mahdottoman suuret, että yksityisten apu ei paraimmallakaan tahdolla enää riitä mihinkään. Kelpaako?
Konsuli. Juuri niin, — jatka vaan, Mads — yksityisten apu ei… Tulenhan minä tietysti paukauttamaan kelpo summan kaikessa tapauksessa — onhan meillä paljon työmiehiä siellä lautavarastoillamme emmekä anna nolata itseämme omalla maapalstallamme! Minä teen sen mielellänikin. Liikemiehen täytyy osata pitää kurissa tunteensa. Sain juuri äidin jotakuinkin rauhoitetuksi.
Setä Mads (deklamoi edelleen). Ja huomattava on, että pikainen apu on tässä kaksinkertainen apu, jos vaan semmoinen kapitalisti kuin valtio — mitä sanot siihen?
Konsuli. Minä sanon, että saat minulta sata kruunua palkaksi, Mads, jos keksit vielä pari kaunista käännettä, — ja hyvän loppupamauksen.
Setä Mads (juhlallisesti). Tässä on isketty syvä haava, jonka ainoastaan ajan lääkitsevä käsi voi parantaa, — kova kohtalon kolaus, joka tässä kukoistavassa rantakaupungissa musersi monet toiveet ja heitti synkät murheen varjot moneen kotiin…