YHDYSELÄMÄÄ

Jonas Lie

Suomentanut Tekla Lampén

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1916.

Tämä kirja on pohjoismaissa Jonas Lien kaikkein rakastetuimpia.

Rakastettu — minä punnitsen kyllä tarkoin tämän sanan käytön ja merkityksen. Mutta Jonas Lien teoksista ei muuta voi sanoa. Hänen tovereitaan ihaillaan. Hän ja hänen teoksensa ovat rakastettuja. Monissa painoksissa, joiden suuruus niin suppealla kielialueella kuin pohjoismaiden näyttää suorastaan satumaiselta, ovat hänen romaaninsa levinneet jok'ikisen lukevan ihmisen käsiin. Ja samalla kuin sadattuhannet henkisesti rikastuivat niistä — on melkein ihme, että Jonas Lie voitti sataintuhanten sydämet, vaikka hän loi romaanin koko muodon uudestaan, sillä tavallisesti uudestiluominen aina riistää runoilijalta joukkojen ymmärtämyksen —, ne pysyivät tuntijoistakin kokonaisen aikakauden korkeimpina ja rakkaimpina mestariteoksina. Sill'aikaa kuin monet jäljittelivät häntä ja jotkut kenties täydellistyttivätkin hänen perustamansa kuvailevan (impressionistisen) romaanin muotoa, Jonas Lie pysyi pohjoismaisen romaanitaiteen suurmestarina, jolla ei kilpailijaa ollut.

Sillä hän hallitsi sydämet — sydämensä voimalla.

Totta kyllä — hänen runoutensa puhuu siitä, mikä on likinnä pohjolan mielenlaatua ja kaipuuta.

Hän runoili merestä, joka pohjolan lapsista on suuruuden esikuva. Kaukaisella, myrskyn tuivertamalla merellä — peitossa pitkän pimeyden, jossa revontulet loimuavat ja räiskyvät —, merellä elävät, työskentelevät ja taistelevat, sotivat ja voittavat hänen ensimmäisten romaaniensa ihmiset. Siellä — yössä ja synkeydessä —, talven säälimättömien tähtien alla oli Jonas Lien mielikuvituksen paikka ja koti, mielikuvituksen, joka oli rajoja vailla ja jonka kisatanterena oli kaikki, missä outoa ja sadunomaista piili. Siellä, missä Jäämeri kallioidensa välissä vaahtoaa, oli kohtalo ankara, niinkuin oli niiden ihmisten tahto ankara, jotka kohtalon voittivat. Ja naiset olivat, uhrautumisessaan, voimakkaat kuin miehet.

Jonas Lie voitti itselleen lukijakunnan meri-runoilulla. Vielä enemmän hän kiinnitti mielet niillä romaaneillaan, jotka sitten seurasivat, hänen suurimmillaan ja saavuttamattomilla: perhe-elämää kuvailevilla.

Käännyttyään pois merestä, jota hän rakasti niin palavasti, että hän, tuo kokonaisen ihmisiän maanpaossa elänyt, rakensi synnyinmaahansa talon voidakseen kuolla meren laulussa ja meren rannalla, yritettyään ensiksi »Elämän orjassa» muuttaa romaani esitystä, siinä kun hän ensi kerran paljasti myötätuntonsa, sydämensä koko maailman, hän sijoitti nyt runoilunsa perheeseen ja teki pohjolan perhe-elämästä maailman, jonka siihen saakka vain *luulimme* tunteneemme. Sillä vasta Jonas Lie opetti meidät sitä todella tuntemaan. Hän *näyttää* meille perhe-elämän maailman, jossa olimme kaiken ikämme eläneet lyhytnäköisinä ja puolisokeina.

Siten tullakseen perhe-elämän hallitsijaksi Jonas Lien täytyi suunnattomalla tahdonponnistuksella muodostaa oma mielikuvituksensa uudestaan. Sitä olivat askarruttaneet — ja juuri siinä oli hänen luovan kuvausvoimansa alkuperäisyys — kaikenmoiset sadunomaiset miellekuvat, meren aava, rajaton ulappa, meren tylyys, jättiläismäisyys, omituisuus. Tässä mielikuvituksessa olivat »Peikko» ja »Peikonväet» eläneet, mielikuvituksessa, joka ryntäsi vuorien uumeniinkin, tunkeutui sadun välkkyviin syvyyksiin.

*Mutta samoinkuin Jonas Lie muodosti romaanitaiteen uudestaan ja teki sen kertovasta kuvailevaksi, samoin hän — ja se oli vain nerolle mahdollista — muodosti oman mielikuvituksensa uudestaan.*

Astuessaan todellisimpaan ja pienimpään kaikista maailmoista — perhe-elämän ja neljän seinän maailmaan —, hän kukisti oman mielikuvitusvoimansa ja teki siitä ihmeellisen, ainoalaatuisen arvausvoiman, joka tunki luihin ja ytimiin ja sydämen sisimpiin syihin.

Enemmänkin: hän ei arvannut, hän näki lävitse. Vanhemmat ja lapset, miehet ja naiset, sukulaisuuden, kotiseurustelun, palvelusväen, kaikki nuo pikku seikat, joista elon kohtalot sukeutuvat — niiden lävitse hän näki ja teki ne meidän silmillemme läpinäkyviksi… Ristiriidat ja yhteeniskennän, taistelut ja sovinnon, arkipäivän hankaukset, likentäytymisen ja hiljalleen loittonemisen, mielenmasennuksen ja ilonaiheet — kaiken sen, mikä on perhe-elämän verenkiertoa, miljoonain elävien olentojen onnen nousua ja laskua, Jonas Lie tunsi ja sen hän saattoi meidät elämään niinkuin eläisimme omaa elämäämme.

Tätä elämää, jonka nyt vasta älysimme ja näimme, nyt vasta, kuin hän sen oli meille näyttänyt … neronsa valossa.

Kuinkapa ei runoilija mieltämme kahlehtisi, kun hänen taiteensa ensi kerran asettaa eläväksi silmiemme eteen sen kodin, jossa elämme ja hengitämme?

Jonas Lie olisi voittanut meidät puolelleen jo yksistään sillä probleemilla, joka oli hänen runoilunsa esineenä ja jonka hän ratkaisi ja näki tarkemmin kuin kukaan muu, antaen sille elämän esitysmuodossa, jonka täytyi vaikuttaa itse elämän tavoin.

Kahlehtia hänen täytyi jo aiheellaan ja aiheenhallinnallaan.

Mutta lumouspiirissään hän piti sydämensä voimalla.

Runoilijasydämen myötätunto, sydämen, joka ei koskaan lepää eikä koskaan tyynny, on hänen runoutensa valuva, punainen veri.

Jonas Lie näki sydämellään. Hän ymmärsi sydämellään. Sentähden hän myös osasi antaa anteeksi. Ja koska hän sydämensä pohjasta antoi anteeksi, koetti hän tuoda parannusta.

Hänen mielensä, joka oli yhtä miehekäs kuin lempeä, ei tuominnut koskaan eikä ketään. Hän ymmärsi … ja tahtoi lohduttaa. Ja hän osasi lohduttaa. Sillä hänen sydämensä teki hänet viisaaksi.

Ja kaikki, jotka kärsivät ja olivat särkyneet, kaikki, joiden elämä oli tuhoutunut ja myrkyttynyt ja joiden sielussa haava veristi, — kaikki kokoontuivat hänen, ystävänsä, ympärille; ja kooten syvän viisautensa yhteen lyhyeksi lauselmaksi hän lempeällä äänellään ilmaisi evankeliuminsa:

*»Ota ja anna laupiain käsin».*

— — — — — — — — — — — — — — — — —

Se kohtalo, joka Jonas Lien tuotannolle ulkomailla tuli hänen eläessään — Lie kuoli v. 1908 — ei ollut hänen ansioidensa mukainen. Aikana, jolloin käännetään melkein kuumeenomaisella kiihkolla, jolloin koko maailman silmät olivat suunnattuina runoilijan kotimaata ja sen kirjallisuutta kohden, on Pohjolan suurinta romaanitaiteilijaa tutustutettu muunkieliselle lukijakunnalle vain katkonaisesti; hän on ollut miltei huomaaton.

Osaksi olivat siihen olotkin syynä.

Kun Norjan päivä koitti, oli teatterin valtaistuin tyhjänä. Itseoikeutettuna sille koroitettiin Henrik Ibsen. Jonas Lielle, romaanin mestarille, muodostuivat olot toisenlaisiksi. Ei vain se ollut ratkaisevana, että romaanikirjailijan on aina vaikeampi tunkeutua esille ja saavuttaa huomiota. Yhtä ratkaisevaa oli, että Europassa oli romaanin hallitsijapaikka täytetty. Kun Jonas Lien taide säteili keskipäivänkorkeudessaan pohjoismaissa, piti Emile Zola, jonka nerokkain vastustaja Jonas Lie oli, vielä koko Europpaa otteessaan, hänen väkevä kätensä ei vielä ollut hellittänyt yllätettyä niskaamme. Ja sill'aikaa kuin Emile Zola hallitsi lännessä, astuivat idästä esiin mahtavat venäläiset — hallitsijajoukko, joka hallitsijansanoin puhui suunnattomasta uudesta maasta, puolisivistyksestä, joka pani meidät kummastelemaan…

Tosiaankin liikaa olisi ollut, jos romaanikirjailija, joka tuli syrjäisestä sopesta, olisi syössyt taisteluun…

Eikä Jonas Lie itse tehnyt kerrassaan mitään tullakseen »nähdyksi». Hän eli monet vuodet keskuksissa: Stuttgartissa, Dresdenissä, Hampurissa. Mutta vieraallakin maalla hän pysyi omassa kodissaan, jossa Norjan lippu riippui maanpakolaisen vuoteen päällä, ja ne neljä seinää, joiden sisällä hän asui, missä ikinä hän muukalaismaassa olikin, pysyivät palasena Norjaa, jolle hän ei ollut koskaan uskoton — kaikkein vähimmän, tunkeutuakseen näköisälle.

Hän tarkkasi — »kaksisilmäisenä nerona», joka hän oli, — ulkomaiden yhteiskuntaa neron juurtajaksaisella terävyydellä; mutta hänen ei tehnyt mielensä pyrkiä tähän yhteiskuntaan. Niinkuin yksinistuja meren rannalla tähyää ulapan yli, niin katseli Jonas Lie sitä yhteiskuntaa, jossa hän eli.

Sen kirjallisuuden hän tunsi ja sen kirjallisuuden sankarit.

Uskon kyllä, että hän hiljaisessa sopukassaan vertaili itseään heihin, noihin toisiin, jotka silloin hallitsivat romaanin taiteessa. Mutta kilpailu ei häntä viehättänyt.

Ylväänä ja hiljaisena hän pysyi pohjolan mestarina. Ja jos meidän rakkautemme häntä kohtaan pysyy, tahdomme häntä siitä kymmenkertaisesti kunnioittaa:

Kunnia nerolle, jonka ominaisin lähde oli sydän!

*Herman Bang.*

I.

Tuo mies, jonka olkihatun alta punertavanruskea tukka pisti esiin, oli Mörk, Jakob Mörk; hän oli asianajaja ja vast'ikään muuttanut paikkakunnalle. Ja puoli kuukautta oli tuo pitkä vaaleaverinen nainen, joka valkea hattu päässä niin reippaasti asteli hänen rinnallaan, käsi pistettynä hänen kainaloonsa, ollut rouva Mörk, rouva Letta Mörk — hän kirjoitti muuten nimensä kirjeisiin ja nimikortteihin Alette. Mutta hänen miehensä kutsui häntä joka tapauksessa Letaksi ja samoin ystävättäret, veljet ja serkutkin. Hänen notkeassa, solakassa vartalossaan oli jotakin, johon tuo nimi niin hyvin soveltui, väitti Jakob.

Vastanaineet näyttivät erinomaisen tyytyväisiltä siinä sillalla kulkiessaan. He olivat nähtävästi päättäneet pysytellä koko ajan mahdollisimman lähellä kaidepuuta ja tekeytyivät kovin totisiksi, kun vastaan tuli joku, jonka oli heitä väistettävä.

Niin, he olivat todellakin erinomaisen hyvällä, oikein repäisevän iloisella tuulella!… He olivat juuri käyneet asemalla saattamassa setä ja täti Vosgraffia sekä Tobias-serkkua — Aletten korkea-arvoisia sukulaisia; ukko Vosgraff oli oikeusneuvos —, ojentaneet heille kukkia ja liikutetun näköisinä jättäneet hyvästit ja kaiken lisäksi pyytäneet heitä — Lettahan sitä niin hartaasti oli tehnyt, väitti Jakob harmistuneena — pian taas käymään heidän luonaan; nyt he olivat viipyneet vain kuusi päivää, mutta seuraavalla kerralla —.

Näinä kuutena päivänä he olivat ennättäneet kiusata isäntäväkensä melkeinpä kuoliaaksi, kiusata heitä hitaasti, lakkaamatta — kukin kohdaltaan, setä, täti ja Tobiaskin — ei ollut ajattelemistakaan päästä rauhaan tai olla kahden edes minuuttiakaan koko aikana.

Heti ensimmäisenä päivänä he olivat oikopäätä rientäneet vierailuille — setä piti näet välttämättömänä tehdä tuttavuuksia ja Tobias-serkkua taas houkuttelivat runsaat kestitykset ja leikinlasku pikkukaupunkilaisten kustannuksella — eivätkä he hellittäneet, ennenkuin oli käyty paikkakunnan kaikissa perheissä. Ja koska näiltä tietysti taas oli odotettava vastakäyntejä, oli täti Vosgraff järjestänyt koko talon aivan uuteen kuntoon ja asettanut näytteille nuoren parin kaikki häälahjat ja uudet kauniit kapineet — mikä nyt oikeastaan oli hyvinkin hauskaa; Letta ei ainakaan voinut ajatella parempaa tapaa saada ne yhdellä kertaa näytetyiksi. Ja setä ja täti, jotka olivat Aletten kummeja ja jotka niin runsaalla tuhlaavaisuudella olivat huolehtineet hänen myötäjäisistään aivan kuin he — lapsettomat kun olivat — olisivat pitäneet häntä omana tyttärenään, he nauttivatkin suuresti vieraiden osoittamasta ihailusta.

Sedälle ja tädille oli tietysti kaiken päivää pidettävä seuraa milloin sisällä, milloin puutarhassa, ja kun he joskus olivat poissa tai lepäilivät makuuhuoneessa — nuori pari oli luovuttanut heille omansa — heti Tobias, joka muuten maata loikoili tai lueskeli, ilmestyi siihen sukkeluuksineen. Huh! sen kauheampaa Letta ei tietänyt kuin Tobiaksen sukkeluudet, joille tietysti oli naurettava. Ja miten olikaan, Tobias otti Jakobia käsivarresta ja kuljetti hänet mukanaan.

»Pois ovat menneet, pois ovat menneet, pois, pois» Letta sitten hyräili astellessaan tahdissa…

He kiirehtivät katsomatta ympärilleen, ilakoiden ja leikkiä laskien, pitkin suurta komeaa siltaa, molemmat saman iloisen ajatuksen valtaamana, joka sai sydämen riemusta sykkimään — oma koti taas vapaana ja tyhjänä ja yksin heitä varten!… Tanssia hän, Letta, tahtoo läpi huoneiden, kun kotiin pääsee. — — —

Ilmeistä salakavaluutta he siinä harjoittivat liketessään ikävää, puheliasta kenraaliajutanttia, jonka tiesivät vannoneen, että nuoreen somaan rouva Mörkiin voisi, hitto vie, vaikka rakastuakin, ja sitten hänen ohitseen pyyhältäessään. Ja he tervehtivät ohikulkevia aivan kuin olisivat tahtoneet välttää joutumasta heidän kanssaan puheluun. Moni oli näet tänä kauniina kevätiltana lähtenyt kävelylle katsellakseen jokea, joka par'aikaa oli korkeimmillaan tulvimassa.

Vettä, vain vettä!

Mahtava joki syöksyi korkeana ja tummana holvien alta, niin että silta huojui ja patsaita tuskin näkyi. Leveä, kimmeltävä virta teki sillan yläpuolella ikäänkuin majesteetillisesta tahdonponnistuksesta suuren mutkan, muodostaen viehättäväksi panoraamaksi maiseman, jonka keskellä kaupunki valleineen ja linnoituksineen korkealle kohosi. Se näytti suurelta sisäjärveltä, josta sieltä täältä nousi saaria ja lehtoja ja puita — tuoksuava tuomi seisoi vyötäisiin asti vedessä sirotellen kukkia ympärilleen —, aidat pistivät esiin pitkinä jonoina ja loitompana näkyi vesien välissä taloja ja kartanoita aina tuonne saakka, missä metsäiset harjut kohoilivat, taustanaan siintävien vaarojen ääriviivat.

Tuolta ylhäältä poikki niittyjen ja peltojen virtasivat kohisten lisäjoet, valmiina murtamaan sillat ja sulut, yhä kasvaen ja paisuen monista puroista. Pellonpientareilla vasta puhjenneet leiniköt ja voikukat helottivat keltaisina syvällä veden alla, ja niiden varret kumartuivat virran mukaan. Ihmeellisenä huumaavana huminana kulki läpi kevätillan tämä luonnon uhkuva, kuohuva voima.

Mutta noilta kahdelta jäi näköala kokonaan huomaamatta.

Sillan päähän päästyään Jakob alkoi kävellä erästä hirttä pitkin peloittaakseen Alettea, kunnes tämä suuttui. Ja vähän kauemma tielle tultuaan hän pidätteli häntä — oli löytänyt tieltä pajunoksan. Sen päästä oli kuori lähtenyt. Hän puhalteli, tahtoi tehdä siitä pajupillin … alkoi väännellä ja koputella … nyt kun mahla nousee puihin, soi joka oksassa huilu.

Hän osoitti kaupungin vanhaa viheriöivää kaivoa, joka tuossa houkutteli kansi auki. Sen viileässä syvyydessä riippui ketjun varassa raudoitettu sanko puoleksi veteen painuneena. Hän innostui kuvittelemaan, että he jonakin päivänä voisivat lähteä veistelemään pajupillejä; he kalastelisivat ja keittäisivät kahvia…

Letta odotteli jännitettynä, että hän vihdoinkin lopettaisi; Jakob yhä vain jutteli — hän näytti nauttivan ihan kaksinkertaisesti nähdessään Letan noin kärsimättömänä.

Oh, nytpä kävi hullusti! — Kuori halkesi päästä, juuri kuin hän oli saamaisillaan sen irti.

Hän asetti oksan polvelleen ja alkoi sitä vähän alempaa ja oikein innokkaasti koputella uudestaan kynäveitsensä varrella.

»Ei, kuulehan Jakob, vieläkö aiot jatkaa… Meidänhän piti kiiruhtaa.»

Heti hän olisi valmis, heti paikalla. Hän koputteli, käänteli ja väänteli.

Letta voihki kärsimättömänä kerta toisensa jälkeen.

»Annahan minun katsoa», yritti hän vihdoin.

Jakob ojensi hänelle luottavaisesti oksan, ja samassa se hävisi kaivoon. Sitten hän katsoi miestään suoraan silmiin ylpeän voitokkaana ja lähti hymyillen kulkemaan eteenpäin sellaisella tavalla, joka sai Jakobin kokonaan unohtamaan pajunoksan.

»Miten suloista tietää, että olemme taas kahden, sinä ja minä» puheli Letta, »ettei tässä enää kukaan muu ole määräämässä kuin me kaksi!»

»Kuin sinä yksin, tarkoitat kai», hän vilkaisi veitikkamaisesti Lettaan.

»Tahdonko minä koskaan maailmassa muuta kuin mitä sinäkin, Jakob?»…

— — — Jos joku heidän tultuaan kotiin olisi kysynyt, paistoiko kuu, olisivat he varmaankin kurkistaneet ikkunasta, miten oli.

Vihdoinkin he olivat päässeet rauhaan. He eivät olleet istuneet oman pöydän ääressä eivätkä omassa huoneessaan kahden kesken kuuteen pitkään päivään!…

Setä ja täti Vosgraff eivät suinkaan olisi olleet hyvillään, jos olisivat nähneet heidän kasvojensa ilmeen, kun he seisoessaan makuuhuoneensa ovella katselivat kaikkea sitä, mitä siellä oli muutettu ja järjestetty, siirretty ja sovitettu heitä, vieraita, varten. Mutta tuossa tuokiossa oli palvelustytön avulla kaikki taas asetettu paikoilleen, ikkunat oli kiskaistu auki ja kaikissa muissakin huoneissa tuulispään nopeudella suursiivous toimitettu. Helmillä kirjailtu patja katosi sohvalta, sen edestä taas koiran kuvalla koristettu matto ja keinutuolista viheriä tupsupäinen peite. Salin pöydällä oli Mörkin iso mustepullo, jota oikeusneuvos vielä iltapäivällä oli käyttänyt — sen Jakob huomattavalla vahingonilolla vei takaisin konttoriin ja Letalle taas kantoi nojatuolipeitteen, jota Tobias oli käyttänyt vetäessään päivällisuntaan hänen sohvallaan. Sanomalehtikin oli vielä levällään hänen jäljiltään ihan niin kuin hän oli sen kädestään heittänyt.

Siinä oli todella koko työ ja touhu, ennenkuin taas kaikki oli saatu kuntoon, kaikki jäljet hävitetyksi, poispuhalletuksi … aina »tädin sohvaan jättämään vaikutelmaan» asti, kuten Jakob sanoi.

Sitten he tekivät vielä ylimääräisen retken puutarhaan nähdäkseen, eikö todella sielläkään enää ollut ketään; pitihän Letan sitäpaitsi päästä tutkimaan, oliko ehkä sen verran parsanjuurta jo maassa, että sitä saisi vähän syödäkseen; hän näet oli, sairastettuaan kalvetustautia, erityisesti ihastunut kaikenlaisiin raakaleisiin.

Siellä pitikin heitä sitten vielä onnettomuuden kohdata — heidän tielleen ilmestyi yhtäkkiä tuo pieni kummallinen olento, opettaja Krabbe, joka asui yläkerroksessa ja josta Jakob oli ihan pääsemättömissä, kun joutui hänen kanssaan juttelemaan. Hän oli saanut talon vaimonsa mukana ja oli opettajana keskikoulussa. Hänen kumara vartalonsa puikahti esiin puitten välistä ja hän kurotti isoa päätään, jota liian kapealierinen hattu suojasi, hyvin lähelle Mörkiä, aivan kuin tahtoisi tunkeutua tämän ajatuspiiriin.

»Leideninpulloja, katsokaa, leideninpulloja» — hän nyökäytti päätään hyvin kekseliään näköisenä — »niin, juuri leideninpulloja me olemme» — ja hän tökkäsi äkkiä etusormellaan Jakobia rintaan, — »Te ja minä, ja Te myöskin, rouvaseni!»… Tämän viimeisen hän nähtävästi erityisellä mielihyvällä lisäsi, — — »kaikki me olemme yk-sin-ker-taisesti vain sähkö-akkumulaattoreita. Liika sähkö muuttuu ihmisessä tarmoksi — ajatukseksi, toiminnaksi ja — anteeksi, rouvaseni — myöskin tunteiksi» — taas ilmaisi ääni erityistä tyytyväisyyttä. »Ja sitten, ymmärrättehän» — hän työnsi taas sormellaan Jakobia niin, että tämän pysyäkseen tasapainossa piti ottaa askel taaksepäin — »sitten on vain kysymys siitä, onko ihminen tässä maailmassa palanen yhteen- vaiko vähennyslaskua, tuottaako kone enemmän voimaa kuin mitä se kuluttaa — yksinkertaisesti, rouva»… hän kääntyi puhuakseen Letalle.

»Nyt minä löysin tädin jakkaran, Jakob», huusi Letta huvimajasta. Hän heilutti jakkaraa kädessään aivan kuin hän tahtoisi sen avulla hyökätä ulos siitä ansasta, johon he olivat joutuneet, ja asettui sitten vähän kauemma käytävälle Jakobia odottamaan.

»Tulen paikalla, Letta.»

»Sen minä sanon»… Krabben suuret kasvot, jotka pyöreine silmineen ja isoine koukkunenineen muistuttivat kiiltävään puutarhapalloon kuvastuvia kasvoja, nyökyttävät hitaasti, vakuuttavasti; »lääketiede keksii kyllä vielä keinoja elinvoiman ja tarmon säilyttämiseksi .. yk-sin-ker-taisesti vain liikavoiman säästämiseksi .. tulee vielä tekemään Napoleoneja kuin tehtaassa tavaraa!» Hän räpäytti silmiään sangen tyytyväisenä.

»Etkö jo tule, Jakob?» kuului kärsimätön ääni.

Jakob olisi voinut työntää nurin tuon tukevan Krabben, joka seisoi siinä tuijottaen häneen ja vähän väliä töykäten häntä rintaan — päästäkseen vaimonsa luo, jonka solakka vartalo häämötti tiellä. Parilla sanalla anteeksipyytäen hän riistäytyi irti Krabbesta ja kiiruhti Letan jälkeen.

II.

Viimeisen käräjäpäivän vilkkaiden päivällisten päätyttyä oli korttipeli täydessä käynnissä ja paksu tupakansavu lepäsi kahvikuppien ja liköörilasien päällä.

»Joko nyt lähdössä, herra Mörk?»…

»On todellakin surullinen ilmiö nuoressa polvessa, että naisvalta vain kasvamistaan kasvaa»…

»Tuskinpa todellista miestä enää tapaakaan niiden joukosta, jotka ovat alle neljänkymmenen! — Ja sen minä sanon Teille, herra Mörk, että tämä johtuu siitä, että miehet niin kevytmielisesti ja epäviisaasti luopuvat esikoisoikeudestaan kuherruskuukauden aikana. Katsokaa ympärillenne — tässä näette naineita miehiä, jotka ovat ymmärtäneet säilyttää oikean komennon talossaan.»

Mörk seisoi hattu päässä, tukien isoa asiakirjakääröä kylmää uunia vasten; hän koetti sitä sitoa nuoranpätkällä, jota hän piteli hampaittensa välissä.

»Etteköhän sentään, herra Mörk … ettekö?» — kehoitteli nimismies; hän puuhasi par'aikaa pelipöydän siirtämistä pois siitä paikasta, johon pari harmaata auringonsädettä heiluvan rullauutimen läpi oli löytänyt tiensä. »Ettekö todellakaan? Yksi ainoa robbertti vain — ettei tarvitsisi ottaa puu-ukkoa peliin.»

»Ei kiitos!» Suu puristi nuoranpätkää, kun hän kiristi sen lujempaan ja vetäisi taakse solmuun.

»Vor Liebe und Liebesweh» — lausuili notari.

»Parempi olla aviomiehenä kuin puu-ukkona?»

»Luvannut kiiruhtaa kotiin?»

»Vannonut … tietysti tehnyt valan.»

»Teerenpeliä omassa pesässä»… sateli pistopuheita näiden sangen erilaisten sivistystasojen edustajain nauraessa ja virnaillessa.

»Kummallinen otus!» — sanottiin Mörkin lähdettyä.

»Terävä pää sillä kuuluu olevan.»

»Uskon pikemminkin, että takinkauluksen hemmut johtuvat kopan tyhjyydestä…»

»Mutta huomasitko, vouti», kuiskasi asessori Brink, »miten sekä notari että kasööri äkämystyivät, kun hän lähti niin aikaisin? He tietävät, että heitä tänä iltana odottaa kotona läksytys, kun istuvat täällä juhlimassa käräjäin päätyttyä.»

* * * * *

Mörk ajaa jyrisytti niin, että raitioista räiskyi lokaa hänen päälleen aina niskaan asti.

»Etkö juokse!»…

Vanhanpuoleinen likaisenharmaa kyytihevonen heristeli vähän väliä korviansa; se oli alati varuillaan kaikkia niitä erilaisia temppuja vastaan, joita kärsimätön ajaja teki majatalosta saamallaan piiskanpahasella, ja sen punertavat mulkosilmät arvostelivat tottuneesti jokaisen elkeen merkityksen ja arvon. Se saattoi hypähtää, kun ajaja keksaisi uuden metkun, mutta ei välittänyt vähääkään niistä tyhjistä läiskäyksistä, joita kuuli laihan selkänsä päältä, eikä liioin kunniallekäyvistä puhuttelusanoista.

Vinha vauhti hiljeni vähitellen hölkäntapaiseksi menoksi.

Nyt oli tällä haavaa syntynyt rauhantila ja kuljettiin verkalleen. Mörk nojautui rattaissaan takakenoon. Vanha nahkapalanen, joka toimitti jalkapeitteen virkaa, oli luisunut alas polvilta, ja asiapapereita sisältävä käärö näytti hiljaisen tärinän jatkuessa pyrkivän vapautumaan kuluneesta hihnasta.

… On se sentään toista, kun tietää tulevansa oman vaimonsa luokse, kuin kömpiä poikamiehen kolkkoon koppiin. Tai lähteä etsimään tovereita … tai ravintolaan. Ensin tuntikausia biljaardipöydän ääressä. Ja sitten toti, sikarit ja kaasuilma. — Ei epäilemistäkään, että elämä sitäpaitsi käy halvemmaksikin… Ja kun tulen kotiin, niin seisoo hän eteisessä, ja hymyilee minulle veitikkamaisesti ja arvelee, että nyt minä taas olen hänen vallassaan. Ovat ne naiset sentään hiton hauskoja.

»Etkö tahdo juosta, sinä…» hän keskeytti ajatusjuoksunsa, kärsimättömänä piiskaan tarttuen. »Luulenpa, että aiot ruveta nukkumaan keskellä maantietä.»

Taas ajaa hölkytettiin eteenpäin.

Sitten vauhti hiljenemistään hiljeni.

»Juoksetko, taikka so — hep, hep!… Kyllä minä sen majatalon isännän opetan, sen eläinrääkkääjän — pakottaa minut istumaan tässä koko ajan piiskaa heiluttamassa.»

»Nyt joutuin!» Hän nykäisi äkkiä ohjaksista niin kovasti, että hevonen säikähtäen kavahti juoksuun, ja kappaleen matkaa kuljettiin taas täyttä vauhtia.

Mutta elukalla ei nähtävästi ollut taipumusta juoksennella lemmenpolkuja ja se ilmeisesti katui, että oli antanut itseänsä petkuttaa. Jäi seisomaan vallan, kunnes sen erinäisten seikkojen johdosta oli lähdettävä hölkkäisemään.

Maisema kiilteli vielä sadekosteana. Iltapäiväaurinko heijastui jokaisesta lätäköstä ja tien alapuolella pilkotti honkien välistä järvi toisensa jälkeen kapeina, kiiltävinä juovina, sänkipeltojen ja kankaiden keskellä.

… Hän tulee kai jo tiellä minua vastaan, silkkihuivi sidottuna leuan alle. Sitten hän nousee rattaille … pitelee ohjaksia hienoilla valkeilla käsillään, itse istun takana…

… Ihmeellistä, miten vähän ihmiset lopultakin ymmärtävät, mitä merkitsee olla naimisissa, — se on erikoinen olomuoto… Luonto on viekas; se tuntee pappenheimiläisensä, kuten se yläkerroksen opettaja sanoo — se kätkee hennoimmat siemenet paksuimman kuoren alle. Ja koko ihmiskasvun alkusiemenen — rakkauden — se on istuttanut keskelle poroporvarillisuutta poroporvarilliseen muotoon, jota sanotaan avioliitoksi. Rakkaus on haave, sanovat useimmat… »Ptruu — ptruu»…

Hän koetti pysäyttää hevosta, joka tahtoi poiketa tien viereen.

»Vai niin, sinä tahdot juoda; niin minäkin.»

Hän hyppäsi reippaasti rattailta.

Siinä lirisi puro, ja vähän matkan päässä hevosesta yläjuoksun puolella hänkin kumartui juomaan, asentoon, joka suorastaan soti vedenpainon lakeja vastaan; hän oli siinä onnellisessa iässä, jolloin ihminen voi seisoa päälaellaan ja juoda, aavistamatta, että tekee aikamoisen tempun.

»Luulisipa tämän olevan toista kuin oluttulva tuolla käräjätalossa.»

Nopeasti huuhdottuaan kasvonsa ja kätensä hän nousi taas rattaille.

»Ja nyt olemme virkeät uuteen yritykseen, hiirakko!» Hän käänsi hevosen nousemaan rinnettä ylös ja läiskäytti piiskaa.

Mennä jytyytettiin taas yksitoikkoista hölkkää; piiskanvarrella täytyi Mörkin vähän väliä työntää paperikääröä jalkapeitteen alle. Ei ollut monta juttua ollut hänen ajettavanaan, ainoastaan viisi. Olihan hän aloittanut asianajotoimensa vasta neljännesvuosi sitten eli keväällä vähää ennen naimisiinmenoaan.

… Ja nyt jo viisi juttua … tai myös vasta viisi…

Sitä voisi sanoa menestykseksi taikka päinvastoin, miten asian ottaa. Mutta nyt sitä olikin käytävä toisella tavalla kiinni kuin tähän asti. Tekee retkiä sinne tänne, solmiaa tuttavuuksia. Ja silloin voi…

»Hep — hep — hep!… Koetapa vähän kiiruhtaa! — Hänen oli pitänyt juhlallisesti luvata Letalle, ettei tämän tarvitsisi odottaa häntä kauemmin kuin kolmannen käräjäpäivän iltaan kaikkein viimeistään seitsemään asti.

Hevonen vastasi huiskauttamalla häntäänsä, niin että ohut siima sotkeutui siihen, ja irroittamisessa oli aika puuha.

… Niin, voisi hyvinkin ottaa hänet mukaan. Herättäisi enemmän luottamusta, kun kävisi vaimonsa kanssa metsänomistajien tai tilanherrojen luona noin niinkuin perhevierailulla, kuin jos vain poikkeaisi sattumalta levähtämään. Oikeastaan pitäisi olla oma hevonen, sillä eihän sitä kyytijuhdalla käydä vieraisilla levähtämässä.

Hänen täytyi koettaa saada tuo hevosasia järjestetyksi, se antaisi heti ammatille enemmän arvoa. Mutta — hän tuijotti syvämietteisenä konin paikullisiin lanteisiin. Lonkkaluut nousivat ja laskivat kuin puujalat nahan alla, sitä mukaa kuin se liikutteli takaraajojaan — se maksaa. Tarvitsee yrittää, eikö kauppias Berg — hänellä on kaksi — vuokraisi viikoksi…

»Hei, he—hei! Koetapa saada jalat allesi! Elähän rupea tässä näköalaa ihailemaan!» Sanoja seurasi ankara muistutus piiskalla.

Maantie kulki nyt ulos metsästä kapeana kauniin järven vartta; toisella puolella kohoavan harjun rinteellä oli joukko talonpoikaistaloja.

Kaunista kyllä, kunpa vain näköalasta voisi elää… Letta ja minä voisimme muuten vuokrata veneen ja tulla tänne kalastelemaan — istua kahden järvellä — ja sitten keittää taimenia ja tilata viiliä ja kermapuuroa jostakin talosta.

»Hoi, mies! Mitähän kaloja näistä vesistä saa — taimenia vai haukia?»

»Hä—ääh?» Line 398 - Short line 53?

»Kysyn vain, saako täältä taimenia vai haukia — ehkä siikoja?»

»Niin, järvestäkö?»

»Niin, näistä vesistä.»

»Vai niin» — mies raapi korvallistaan; »onko herra ehkä asianajaja?»

»Olen kyllä.»

»Vai niin, no, sitähän minä arvelinkin … niinpä niin.»

»Ehk'ei täältä saakaan kaloja?»

»Kyllä, kyllä voi, jos on kalaonni … niin ja pyydyksiä. Mutta sitten minä ajattelin, että ehkä herra voisi sanoa, onko se paikallaan, että minun juttuni on maannut jo kolmatta vuotta siellä kaupungissa.»

»Ylioikeudessako?»

»Niin, siellähän se kai…»

»Minun pitäisi ensin tuntea juttu, ymmärräthän.»

»Niin nähkääs, herra asianajaja, se oli nyt alun pitäen niin, että he kielsivät minulta kauppakirjan taloon, vaikka minulla on kontrahti.»

»Mihinkä taloon?»

»Niin, nähkääs, herra asianajaja, jotta pääsisitte oikein asian perille, täytyy minun kertoa, että isäni ja Jonsrud vaihtoivat tiloja. Niin, sen he tekivät.»

Letan kasvot vilahtivat hänen silmiensä edessä. Kertomus saattoi venyä pitkäksi… Mutta olihan tässä juttu tarjona.

»Kuulehan, mikä sinun nimesi on», keksi hän pelastuksekseen.

»Mobergejä minä olen, Halvor Moberg.»

»Kuulepa, Halvor, jos tahdot, että minä rupean juttuasi selvittelemään, niin voin käydä täällä jonakin päivänä, ja sitten sinä vuokraat minulle veneen. Vaimoni — minulla on sellainen kiltti pikku vaimo, näetkös — tahtoisi mielellään lähteä minun kanssani kalastelemaan, se olisi hänestä hauskaa. Ja sitten voimme jutella asiasta niin paljon kuin haluat.»

»Niin kyllä, on minulla venekin, ja kyllä kai me vuokrasta sovimme … enhän minä sitä… Mutta minä tahtoisin mielelläni puhua herra asianajajan kanssa toisestakin asiasta. Olen näet tässä aikonut syksyllä lähteä Amerikkaan, poikani luokse näet, ja sitten —»

»Niin, siitäkin asiasta me juttelemme sitten, Halvor!»

»Mutta sitten tahtoisin vielä kysyä Teiltä, sillä näin herra asianajajan käräjillä ja minusta näytti, että olette ikäänkuin uusi luuta — niin että tahtoisitteko myydä sen talon sellaisena kuin se on, ilman kauppakirjaa?… Ja sitten pitäisi vielä selvittää ne kaksi vanhaa juttua kalastusoikeudesta. Niin, nähkääs, herra asianajaja, jos suvaitsette astua alas rattailta ja juoda kupin maitoa, niin näytän sekä kartat että tarkastuspaperit… Sillä se asia, jonka minä hävisin ylioikeudessa, se…»

Ei ollut enää valitsemisen varaa; talonpoika talutti hevosen pitkin mutkikasta tietä veräjän läpi ja pihan poikki tuvan oven eteen.

Siitä tuli pitkä istunto; — hän katseli kärsimättömänä ikkunasta, näki tuomarin vaunujen ja asianajajain rattaiden ajaa huristavan ohitse alhaalla maantiellä.

Kello kävi jo yhdeksättä ja laskeva aurinko heitti viimeiset, keltaiset säteensä suureen, puoleksi tyhjennettyyn kuhmuiseen maitokulhoon, ennenkuin nuori asianajaja oli pöyhinyt, kuulustellut ja tutkinut Halvorin kaikki neljä juttua — niitä ei ollut sen vähemmän — sitä myöten, että ymmärsi, että hänellä oli edessään yksi noita ovelia juriidisia päitä, joiden on vaikea tässä maailmassa saada oikeutta puolelleen, mutta jotka sitä useammin vetoavat lakiin. Ei näissä jutuissa — kaksi koski talon yläpuolella kasvavaa metsää, kaksi taas sen alapuolella kulkevia vesiä — ollut yhtään sellaista, jossa ei olisi ollut muutamia kultajyväsiä oikeutta käräjöimistä varten; paha vain, että niitä oli niin tuiki vähän.

Ja kun hän vihdoin yhdeksän aikaan pääsi ajamaan kotia kohti, arveli hän itsekseen, että taisi suotta aikaansa tuhlata. Sopimuksen lopputulos oli, että hän oli saanut tehtäväkseen myydä pienen talonpoikaistalon, johon itse omistajan oikeus oli enemmän kuin riidanalainen ja jota seurasi niin monta oikeusjuttua kuin maneerilla on lonkeroita. Siksi kai tuo vekkuli aikoikin Amerikkaan.

»So—so—so, so—so—so —».

Hän oli tähän asti syvästi katunut, että oli tullut ottaneeksi tuon kyytihevosen, joka seisoi käräjätalon oven edessä valmiina kääntymään paluumatkalle. Mutta vakaa ikäkulu oli kotiinpääsyn toivossa kokonaan muuttanut luontonsa, niin että hänen nyt oli pideltävä vastaan. Se juosta laukkasi tulisella kiireellä ja liikutteli jalkojaan niin keveästi ja somasti, että se saattoi muistuttaa vanhaa suosittua tanssijatarta, joka vielä kerran haluaa esiintyä — mielessä tosin pieni kompastumisen pelko muistuttamassa jäykkäsäärisyydestä.

He olivat jo sivuuttaneet rautatieaseman ja päässeet kaupungin alapuolella olevalle sillalle juuri samassa kuin iltajuna puhkuen jo vihelsi kaaren alla. Kevyt kudelma sumua tai savua leijaili hiljaa ilmassa yli kummun, jolla kaupunki sijaitsi.

Nuoren miehen ajatukset kiitivät sinne, missä nyt Alette häntä odotteli.

»E—ei, kuulepa, älä sinne, tuossa se on meidän tiemme!»

Hiirakko oli yrittänyt äkkiä poiketa tuttuun pysäkkipaikkaan ja kulki nyt laiskasti ja vastahakoisesti toiselta tienvierukselta toiselle osoittaen sitkeätä hitautta takaraajoissaan joka kerta, kuin jompikumpi niistä oli muutettava, mikä olisi voinut tuottaa sille aika löylytyksen, ellei ajajan koko huomio olisi ollut kiinnitettynä tarkastamaan, eikö Lettaa näkyisi tiellä.

Kun viimeinenkin toivo oli mennyt, kuului piiskanläimäys, johon oli säestetty paljon pontta, ja rattaat lähtivät mennä kolistamaan vinhaa vauhtia, kunnes pysähtyivät Krabben valkoisen kivitalon edustalle.

Hän tarkasteli turhaan alakerran ikkunariviä somine uutimineen, kutsuessaan kärsimättömänä muuanta poikaa ajamaan hevosen kestikievariin. Vain rouva Krabbe kurotti uteliaasti päänsä ja tukevat hartiansa kasvien välistä yläkerran avoimesta ikkunasta.

Hän ei löytänyt Alettea eteisestä ja kiiruhti saliin.

Ei sielläkään…

»Alette!» hän huusi.

Makuukamarin lukkoa kierrettiin hiljaa.

»Jakob, oletko vihdoinkin kotona», — hän tuli alakuloisena ulos huoneesta.

»Alette — mutta mikä nyt?»

Alette katseli häntä yhä kiihtyvällä mielenliikutuksella; kasvoissa kuvastui ukkospilvi, joka vain odotti hänen tuloaan purkautuakseen kyyneliin.

»Rakas, rakas Lettaseni, mikä sinun nyt on?»

Hän sulki hänet syliinsä ja aikoi häntä suudella. Mutta Letta vain tunki päänsä hänen rintaansa vasten välttääkseen sitä.

»Letta, oma kultaseni … puhu toki! Onko sinulle tehty pahaa? Olenko minä tehnyt sinulle jotakin?»

Letta käänsi yhä päänsä pois.

»Sinähän lupasit niin varmasti, niin varmasti tulla kotiin iltapäivällä aikaisin…»

Hän katsoi itkettynein silmin tutkivasti Jakobiin — suoraan hänen omaantuntoonsa; ja epäilys kasvoi surulliseksi varmuudeksi.

»Sinä et välitä minusta… Ei, Jakob, sinä et välitä minusta… Sano se vain suoraan.»

»Mutta rakas pikku Lettaseni, — miten voit edes ajatellakaan —».

»Parempi on tunnustaa se suoraan, Jakob, sinä et ole kaikkina näinä päivinä ollenkaan ajatellut minua!» Hän kääntyi kylmästi pois Jakobista, joka koetti häntä pidättää.

»Minäkö en olisi sinua ajatellut — minä?» — Hän koetti taas sulkea hänet syliinsä.

»Elä koske minuun, Jakob, anna minun olla… Olen niin pettynyt, niin syvästi pettynyt! Kuinka minä olen sinua odottanut, kulkenut tässä yksin kolme pitkää päivää! Kuuden, kaikkein viimeistään seitsemän aikaan sinä lupasit olla kotona, ja nyt on kello jo yli kymmenen. En tietänyt, tulisitko sinä enää ollenkaan kotiin.»

»Letta-parka, pikku raukkaseni.»

»Jos olisit edes hiukan ajatellut minua ja miten yksin olen ollut täällä» — häntä pyrki itkettämään kaikin mokomin ja hän puhui katkonaisesti ja niellen —. »Minä olin järjestänyt illallispöydän niin hauskaksi ja ajattelin, että meillä olisi oikein rattoisaa — sinähän olit ensimmäistä kertaa poissa! — olin ottanut esille kauniin pöytäkaluston, jonka saimme sedältä. Mitään en unohtanut. Ja sitten — mutta kaikki tämä on tietysti yhdentekevää sinusta, jolla on niin paljon muuta huolehdittavaa — pientä ja vähäpätöistä tietysti. Mutta minä — minulla ei ole yhtään mitään muuta kuin sinä, Jakob… Ja niin kuin minä olin iloinnut!»

»Mutta oma rakas vaimoni! Ymmärräthän, etten millään ehdolla päässyt ennemmin. — Minä vakuutan, Alette. Eräs talonpoika… Mutta kuulehan toki…!»

»Ja sitten tulivat rouva Krabbe ja neiti Dahl tänne istumaan koko illaksi, minua muka lohduttelemaan, kun olin niin yksin. He eivät lakanneet ihmettelemästä, mikset sinä tule, ja rouva Krabbe kertoi, miten siellä käräjillä juodaan ja pelataan ja eletään. Kaikki he ajoivat kotiinsa, vouti ja tuomari ja asianajajat — ihan kaikki! Tuskin uskalsin edes katsoa ikkunasta, etteivät vain luulisi minun olevan levottoman. Mutta sinä vain et ikävöinyt minua, et rahtustakaan. Olitko sinä tosiaankin unohtamaisillasi minut tykkänään Jakob?»

»Jospa tietäisit, miten olen voidellut tuota kyytihevosparkaa sinun tähtesi… Ja sitten tuli se talonpoika — oikea käräjäpukari, — en päässyt hänestä eroon.»

»Mutta Jakob, eivätkö nuo talonpojat voisi tulla sinun luoksesi konttoriin, muuten saattaa käydä niin, että pysyt vuoden umpeen poissa minun luotani. Sinä paha, paha poika!… Lupaatko, ettet koskaan enää anna minun odottaa tällä tavoin?»… Hän tarttui Jakobin käteen ja vei sen sydämelleen, joka sykki kiivaasti.

Hän oli joutunut istumaan Jakobin polvelle, mutta nousi äkkiä ja alkoi hengittää nenäliinaansa, jottei palvelustyttö huomaisi hänen itkeneen; hänen piti mennä keittiöön pyytämään tyttöä laittamaan illallispöydän kuntoon.

»Älä mene vielä — sinulla on tänään ylläsi tuo soma kukallinen esiliina, näemmä; se on kuin kirsikanpunainen vyö uumenilla — hurjan soma, annahan minä katson!»

»Luulet ehkä minun ottaneen sen ylleni vieraiden tähden?»

»Kenenkäs sitten?»

»Saattaisipa jonkin muunkin tähden — sehän se oli minulla sinä päivänä, kun menimme kihloihin. Etkö enää muista sitä, Jakob?»

»Erinomaisen kauniisti se käy vyötäisillesi, ei tiukasti ja kireästi, vaan niin joustavan pehmeästi…

»Anna olla, Jakob, ei minulla nyt ole aikaa.»

»Kuulehan» — hän kääntyi äkkiä ovelta — »minulla on iltapäivällä ollut esillä koko teekalusto, jonka saimme täti Tranelta, sokeri- ja kerma-astioineen, ja yksi äidin damastiliinoista pienine kirjailtuine salvetteineen, tiedäthän — ja sitte Ludvigin antamat teelusikat. Et usko, miten he katselivat; he olivat yhtä mieltä siitä, että niin yksityiskohtia myöten täydellistä uutta kotia he eivät milloinkaan ennen olleet nähneet. Neiti Dahl väitti, että oli mahdoton keksiä mitään syntymäpäivälahjaksi annettavaa. He kävivät makuuhuoneessakin, tiedätkö. Muuten rouva Krabbe ei ollut yhtä rakastettava, hän ei voinut ymmärtää, mitä iloa meillä enää oli jäljellä, kun näin alussa kaikki jo oli niin täydellistä.»

»Että mitäkö iloa meillä on jäljellä?… ha, ha, .. ho, ho, ho .. vai ei hän sitä voi ymmärtää, poloinen… Enkö ole nähnyt sinua ilmielävänä edessäni koko päivän ja enkö ollut ihan suunniltani, kun sinä et tullut minua vastaan etkä edes katsonut ikkunasta, milloin minä tulisin. Minun olisi pitänyt jäädä tuon talonpojan luo, niin olisikin pitänyt.»

»Sinä olet paha, Jakob, oikein paha sinä olet.»

»Ja sinä, Alette, olet niin ihana, ettet sitä itse tiedä — et tiedä, sen vakuutan…»

»Mutta etkö ollenkaan muista, että minun pitää joutua iltaruokaa laittamaan, ihan kiireimmiten.»

Notkea vartalo kierittelihen irti hänestä; mutta keskellä huonetta hän taas kääntyi:

»Minulla on kylmää hyytelöityä lahnaa ja piparjuurikastiketta — ja sitte vaaraimia.»

»Tule tänne vähäisen, Letta, tukassasi on jotakin hullusti.»

»Ah, joutavia!»

»On siinä, ihan varmasti, tuossa korvan takana, kokonainen tukku irtaantunut.»

Letta koetteli umpimähkään kädellään korjatakseen sitä.

»Ei, tulehan tänne… Tuossa, juuri tuossa … minä näytän»… hän suuteli häntä korvalle.

»Enkö arvannutkin.» Alette yritti lähteä.

»Sanohan vain, Letta, vieläkö olet minulle vihainen… Etkö ollenkaan? Voitko katsoa minua suoraan silmiin? Et vähääkään, et rahtustakaan? — En tiedä, mikä sinussa oikein on, mutta olet vielä kauniimpi nyt kuin lähtiessäni, ryhdissäsi on jotakin, pääsi ja yläruumiisi asennossa» — Letta katsahti häneen välähdys uteliaisuutta ilmeessään — »kun sinä noin kiirehdit pois etkä tahdo kuulla.»

»No, nythän itsekin myönnät, että minulla on kiire.»

»Kuulehan, minä autan sinua» — hän seurasi Aletten jälkeen… »Tiedätkö, et voi keksiä mitään, joka soveltuu sinulle paremmin kuin tuollainen väljä pusero ja punainen esiliina solmittuna vyötäisillesi»…

— — Miten somasti hän olikaan järjestänyt illallispöydän, kun Jakob tuli ruokasaliin — kaksi pientä värillistä ruokaliinaa, molemmat siniset kodikkaat teekupit, sininen maitokannu, siniset munakupit, siniset vesilasit — ja sitte nuo kauniit hirvensarvipäiset veitset ja hopeahaarukat, — kaksi kutakin, kaikki niin pientä ja somaa ja hienoa…

Ja siinä hiukan syrjässä oli Jakobin keinutuoli, jossa hän kesäisinä iltapäivinä oli istunut lukemassa vaimolleen ja joka oli keinutellut heitä läpi kuherruskuukauden, kun he haastelivat ja uskoivat toisilleen elämänsä ja ajatuksensa, kertoivat lempensä sytynnän ensimmäisestä aavistuksesta asti. Yhä uudestaan he vakuuttelivat toisilleen, ettei mitään maailmassa voinut verrata siihen, että he kaksi nyt istuivat tässä samassa tuolissa keinuen yhdessä ja hengittäen samaa ilmaa. He sanoivat sen uudestaan joka päivä, milloin vain toinen heistä oli ollut käymässä kaupungilla tai Jakob istunut pari tuntia konttorissaan; oli niin sanomattoman suloista tuntea Aletten läsnäolo ikäänkuin ilmakehässä, tietää hänen olevan päivällisen laitossa tai nähdä hänen olkihattunsa nyökkäävän jossakin paikassa puutarhassa, tuolla alhaalla krassi- ja porkkanamaiden luona tai marjapensaiden keskellä. Ja hänen istuessaan konttorissaan työhönsä syventyneenä saattoi yht'äkkiä pieni oksa tai karviaismarjaraakale tulla tupsahtaa suoraan hänen papereilleen. Alette seisoi piilossa avatun ikkunan alla tai pisti päänsä esiin silmiä myöten ja nyökkäsi hänelle, jos kuka oli hänen luonaan. Miten keveästi hän liikkui hienoissa avokengissään — ja miten kaikkea muuta ihanampaa oli olla näin yhdessä!

Ja täten he olivat eläneet pienen puutarhan ympäröimässä talossa aina toukokuusta asti — eläneet mansikka-, viinimarja- ja karviaismarja-ajan. He olivat koristaneet pöytäänsä ensimmäisillä kevätesikoisilla, vaihtaneet nämä leukoijiin ja resedoihin ja sitten jonkin aikaa hekumoineet ruusujen runsaudessa. Nyt alkoivat neilikat kukkia; tänä iltana ne täyttivät pöydän kukkamaljakon, väkevinä ja tuoksuvina…

III.

»Tulen iltajunassa, pidä kaikki syrjäiset loitolla, saadaksemme jutella rauhassa.»

Näin kuului sähkösanoma. Jakobin vanha toveri, Jörgen Basberg Berven, oli aamupäivällä sähköttänyt pääkaupungista ollakseen varma siitä, että Mörk oli kotona.

Aluksi oli tämän sähkösanoman sävy Aletten mielestä tuntunut merkillisen likeiseltä ja ikäänkuin lähettäjällä olisi ollut jonkinlainen yksinoikeus Jakobiin ja — mutta olivathan Jakobin parhaat ystävät hänenkin ystäviään. He olivat asuneet samassa huoneessa ja vähistä penneistään auttaneet toisiaan siihen aikaan, kuin toinen lueskeli yliopistossa ja toinen harjoittelihen teknikoksi; he olivat tunteneet toisensa läpikotaisin, ja Jörgen Basberg Bervenin nimi toistui kuin loppukerto kaikessa, mitä Jakob kuvaili elämästään, siitä elämästä, jota hän oli elänyt, ennenkuin kohtasi hänet, Aletten.

Tuollainen vanha toveri, joka oli tuntenut Jakobin aina pojasta asti — suhde askarrutti suuressa määrin hänen mielikuvitustaan. Minkä näköinen hän oli? Ja mitähän hän pitäisi hänestä, Jakobin vaimosta? — Jakobin paras ystävä, hänhän oli kuin osa Jakobista, hänen hyväksymistään hän toivoi ja hänen suosionsa hänen välttämättömästi oli voitettava.

Nämä ajatukset jännittivät nuoren rouvan mieltä enemmän kuin hän tahtoi itselleenkään myöntää, ja koko päivän hän puuhaili vastaanottovalmistuksissa.

Tuon »parhaan» ystävän katseen hän näki edessään kaikessa, mitä hän teki — näki sen tutkivan ja tarkastavan häntä päästäkseen selville siitä, oliko vaimo, jonka Jakob oli saanut, kyllin hyvä ja arvokas hänelle.

Hänen piti pari kertaa mennä konttoriin Jakobin luo ja kiertää käsivartensa hänen kaulaansa. Ei hän mitään erityistä halunnut, hän sanoi. »Tahdoin vain tietää, että omistan sinut, että pidät minusta oikein, oikein koko sydämestäsi, enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa — pidäthän?…»

Ja illallispöydän hän järjestäisi niin hienosti ja samalla yksinkertaisesti sekä ruoan että tarjoilun puolesta — ei mikään viittaisi siihen, että hän tahtoi näyttää uutta kotiaan tai muuten kerskailla. Kaiken olisi oltava vain niin kovin kodikasta ja jokapäiväistä.

Siksipä hän useita kertoja tarkasteli itseään makuuhuoneen peilistä, tokko pieni soma hiuskoriste sopii — muutamia vaaleanpunaisia silkkinauhasilmukoita vain…

Kun Jakob illalla vihdoin oli lähtenyt asemalle ystäväänsä noutamaan, kuljeskeli hän levottomana huoneesta toiseen, puettuna keveään vaaleaan pumpulihameeseen, kaulassa pitsiröyhelöt. Hän tiesi, että illallinen oli valmiina, että teekeittiö hehkuvine hiilineen porisi tarjoilupöydällä ja palvelustyttö valkoinen esiliina edessään vain odotteli keittiössä tuodakseen ruoat pöytään.

Hän pysähtyi vielä parisen kertaa peilin eteen korjailemaan tukkaansa.

Miten kauan kestikin, ennenkuin juna tänä iltana saapui!

Hän kurkisteli vähän väliä ikkunasta, selaili nuotteja ja antoi sormien liukua koskettimilla — jos hän ehkä laulaisi illalla — ja käänsi ikkunalla olevan ruusun huoneeseen päin.

Nyt kuului vihdoinkin junan porhallus alhaalta, — viisi minuuttia yli kahdeksan kuten tavallista…

Miten huvitettu Jakob näyttikään olevan ajaessaan vanhoissa kieseissä ystävänsä rinnalla. Berven oli varmaankin kertonut jotakin hauskaa, jolle he molemmat nauroivat niin makeasti…

Ja kohta tämän jälkeen hän kuuli Jakobin puhuvan portaissa kovalla äänellä — siinä oli jotakin poikamaisen vallatonta; he nauroivat kumpikin omalla tavallaan, Berven ikäänkuin yskähtäen väliin.

»Tässä hän nyt on, Letta», kuului Jakobin ääni ovelta, ja sisään astui, kasvoissaan vielä äskeinen iloisuus, tummaihoinen, jotenkin pitkä, kapea herrasmies.

Aletten huomio kiintyi heti ruskeihin, veitikkamaisesti tutkiviin silmiin; hänen nauraessaan loistivat hampaat valkoisina lyhyen, mustan parran alta.

»Hyvää iltaa, rouva, — tulenko häi-häiritsemään Teitä?»… Jörgen Berven änkytti hieman, kun hänen mielensä oli liikutettu. »Sähkötinkö liian kursailemattomasti? Tunnustakaa vain; tulin perästä päin sitä ajatelleeksi … ajattelen näet aina perästä päin.»

»Jakob ei ole puhunut muusta kuin Teistä koko päivän, ja tietysti minä olen ollut kovin utelias.»

»Ettekö ole ollenkaan suuttunut siitä, että näin muitta mutkitta käytän entisiä oikeuksiani miehenne suhteen? Katsokaa, olen ollut naimisissa hänen kanssaan ennen Teitä, hyvä rouva. En siksi, että minä millään tavalla tahtoisin kilpailla Teidän kanssanne; lasken aseeni, kuten näette.» — Hän puhui hieman hermostuneen kovaäänisesti.

»Minä tiedänkin sangen paljon Teistä jo etukäteen; luulen tuntevani Teidät jokseenkin hyvin.»

»Niin, Jakobin kautta. Ja tietysti hän on vain kiittänyt? Mutta siihen ei Teidän pidä luottaa, rouva! Jakob on aina ollut kokonaan vailla arvostelukykyä, kun hän kerran pitää jostakin ihmisestä. Tulee vain osata asettua hänen suhteensa oikealle kannalle; silloin saattaa pidellä häntä vaikka pahoinkin, — jaa — jaa — niin että lienee ihan ilo olla hänen kanssaan naimisissa.»

»Tuo ei herätä minussa paljon kunnioitusta vanhaan tuttavuuteenne», arveli Alette. »Ei Jakobia ollenkaan voi pidellä noin miten tahansa.»

»Ah, minä ymmärrän — Te näette hänet vielä ensimmäisen rakkauden ruusuisessa hohteessa! — Mutta ettekö tiedä, rouva Mörk, että vilpittömyyden katkera manteli kuuluu jokaisen talouden maustevarastoon? Kuherruskuukauden jälkeen kuuluu se maustelaatikko vedettävän esille avioliiton höystämiseksi — samasta syystä kuin Jumala on suolannut meriveden, joka muuten ei kestäisi, vaan pilaantuisi.»

»Jakob ja minä tunnemme toisemme. Olemme alusta alkaen olleet vilpittömiä, sanomalla julki toistemme viat.»

»Niin, mitä parhaimmassa valossa tietysti…» Berven hymyili. »Minulle on kuitenkin ansioksi luettava, että olen käyttäytynyt säädyllisesti häntä kohtaan, ja jätän hänet toisiin käsiin, jotka — niin, jotka kyllä —»

»Mitä jotka kyllä?» — Alette katsoi häntä vaativasti silmiin. »Sanokaa vain?… Minkälaisiin käsiin?»

»Herran tähden, olen jo aikoja sitten huomannut, että kätenne ovat kauniit, rouva, ja otaksuttavasti myöskin voimakkaat.»

»Vai niin — vai olette sen huomannut?»

»Ja Teidän silmänne panevat minut uskomaan, että kätenne osaavat olla hyvät. Mutta katsokaa, rouva Mörk, avioliitossa tarvitaan suorastaan laupiaita käsiä.»

»Kerro hänelle, Letta», huusi Jakob, joka oli kulkenut edestakaisin ripustamassa päällysvaatteita naulakkoon, »että meillä on savustettua lohta ja munakokkelia ja sitäpaitsi vielä muutakin hyvää, niin saat nähdä, miten leppeäksi hän tulee.»

»Sanokaa minulle, herra Berven», puhui Alette vähän myöhemmin tarjotessaan vieraalle illallispöydässä teetä — »uskotteko, rehellisesti sanoen, oikeastaan kenenkään naisen maan päällä olevan kyllin hyvän Jakobin vaimoksi?»

»Minä uskon aivan yksinkertaisesti, että se on hallintoasia, rouva — että Jakob on niitä, joita on kotioloissa hallittava… Voitte olla notkea kuin pajunoksa ja ihana kuin enkeli, mutta ellei Teillä ole sitä kykyä, niin — tiedättehän, että minä tunnen hänet, olen hallinnut häntä kyllin kauan.»

»Sinä olet nyt aina luullut olevasi neropatti» — pisti Jakob väliin — — »Mutta pitäisipä sinun ymmärtää, että minä olen utelias tietämään, millä asioilla oikeastaan liikut, Jörgen.»

»Niin, katsopa, aion käydä metsäkauppoihin — aloittaa tietenkin hiljaa ja varovasti — tiedäthän, että isäni konttorissa kotona oli kylliksi sitä lajia, ja aina sitä jonkin verran vihiä jää. — Kiitoksia paljon, rouva!»… hän laski kädestään leipäkorin ottamatta mitään. — »Ja joka tapauksessa minulla on seitsemäntuhatta kruunua, millä aloittaa, ja päälle päätteeksi sinä täällä, jolta voin saada juriidista ja asiallista apua… Kiitoksia, en enempää… Vai anjovista, kiitos, kyllä»… Hän otti hajamielisenä kalan kahveliin ja kääntyi taas Jakobin puoleen:

»Tunnetko ollenkaan lännenpuoleisia metsiä?»

»Mutta nyt teenne ihan jäähtyy, herra Berven.»

»Kiitoksia paljon, rouva; juon sitä mieluimmin kylmänä, — tiedätkö, onko siellä suuria metsiä, jotka aiotaan myydä Anders Etnedalin pesän laskuun; niihin tekisi mieleni päästä käsiksi, näetkös. Siellä päin asuu näppärä metsäntuntija, yksi isäni entisiä lukijoita, jolta kyllä saan tarkempia tietoja.»

»Ole vain varuillasi; se väki ei juuri tunne toveruutta pelissä.»

»Noo, on minulla muitakin lähteitä, — ja osaanhan itsekin arvostella. Aion lähteä niitä katselemaan, kulkea ne ristiin rastiin, ruveta metsämieheksi.»

»Onko sinulla niiden seutujen karttoja?»

»On kyllä, tuolla matkalaukussani.»

»Tuopa tänne!»

He levittivät kartan pienelle sivupöydälle ja tutkivat sitä sekä pitkin että poikin, ennenkuin joutivat syömään taas.

Innoissaan he eivät huomanneet, että saivat uudet lämpimät lautaset linnunpaistia varten; juttelivat vain, vaikka Alette tarttui Jakobin sormeen muistuttaakseen häntä. Pieni ohimennen lausuttu kohteliaisuus erinomaisen paistihillon johdosta; mutta muuten ikäänkuin ei emäntää olisi talossa ollutkaan!… Alette olisi saanut panna tarjolle mitä hyvänsä — ei ollut olemassa muita kuin Berven ja Jakob.

Vihdoin he käänsivät tuolinsa vastatusten, niin että he käsivarsillaan vetivät pöytäliinan vinoon, ja Berven pyysi hajamielisesti saada teekannun siirretyksi pois takaansa.

Alette tunsi vähitellen kasvojensa jäykistyvän, — niin kokonaan liikaa hän tunsi siinä olevansa. He eivät kuulleet, kun hän tarjosi — silloin tällöin tuli vain jokin tyhjä kohteliaisuus ja Berven muisti virkkaa: »ehkä me vain Teitä pidätämme, rouva».

Ei muuta kuin liikeasioita — miten kummalla he saattoivatkaan innostua noin ikäviin asioihin… Ja sitten ihmetellä, minnehän maailman ääriin se tai se mainio mies ja toveri oli joutunut.

Jakob ei edes kertaakaan katsahtanut häneen koko aikana. Alette seisoi hetkisen hänen tuolinsa takana ja nojaten käsivarttaan hänen olkaansa antoi sormiensa lipua hänen tuuhean niskatukkansa läpi; kiusasikin tahallaan häntä hieman; mutta Jakob oli vain kuin poissa.

Ja kun he sitten vihdoin viimein nousivat pöydästä ja hälisten ja nauraen menivät saliin, niin Jakob tuskin muisti kiittää ruoasta. Sen verran käyttäytymistapaa oli toki Bervenissä!

Sitten tuli Jakob ovelle piippu kädessä ja huusi, että totitarjotin tuotaisiin alas huvimajaan; — »eikö niin, Jörgen?» — kääntyen tämän puoleen. Hän katsoi niin iloisena ja huvitettuna Lettaan, kuin olisi tämä ollut kaikkein hauskinta, mitä hän saattoi keksiä.

— Alette käveli taas yksin kodikkaasti järjestetyssä salissaan.

… Tuo Jörgen Basberg Berven, hän oli siis ollut Jakobin ystävä ja uskottu monta vuotta ennen häntä — ollut perillä kaikista hänen ajatuksistaan, jakanut hänen ilonsa ja vastoinkäymisensä…

Lopulti tuntui hänestä, kuin omistaisi Berven osan hänen Jakobistaan.

Hän johtui ajattelemaan tuolla kirjoituspöydällä olevaa sähkösanomaa — hänen mieleensä ei ollut juolahtanut ottaa sitä siltä kannalta; mutta oli se todella jotenkin häikäilemätön ilmoitus — oikein komentava — melkein kuin sysäys hänelle: nyt he tahtovat jutella kahden kesken!… »Kaikki syrjäiset», sanottiin siinä, — kuulosti siltä kuin hänkin sisältyisi siihen määritelmään.

Siellä he istuivat tunti tunnin jälkeen yöhön asti.

Alette oli sytyttänyt yölampun ja virui vuoteessaan kuunnellen ja odottaen, milloin kuulisi heidän eroavan. Berveninhän oli määrä lähteä hotelliin yöksi.

Vihdoin he puhelivat jo puutarhaveräjällä. Kylläpä ne nauroivat…

Että saattoivat seisoa siinä niin kauan!

Sitten tuli hiljaisuus. Hän huokasi helpotuksesta.

Mutta puhetta jatkui kadulla portaiden edessä. He olivat taas päässeet kiinni johonkin, josta ei tahtonut loppua tulla.

Nyt hän kuuli selvään, miten Berven sanoi hyvää yötä.

Jakob se tuota juttelua venytti ja aloitti aina uutta…

He olivat varmaankin istahtaneet portaille!

Hän pisti jalat tohveleihin, meni ikkunan luo ja siirsi varovasti uudinta syrjään. Berven raapaisi tikulla tulta, niin että se valaisi hänen kasvojaan ja sikarinpätkää. He olivat lähtemässä hotelliin. Bervenillä oli matkahuopio hartioillaan, ja Jakob seurasi häntä iloisena ja vilkkaana. Vielä kulmauksen takaa kaikuivat heidän äänensä.

Alette ei kestänyt enää; hän istahti ja itki harmista.

Tuolla hän vihdoin tuli! Alette kuuli hänen askeleensa autiolta kadulta ja sitten portaista, ja hän vilkaisi peilistä itkettyneitä kasvojaan.

Hän aikoi ensin hautoa silmiään, mutta jätti sen sikseen; Jakob saisi nähdä, miten hän oli itkenyt. Hän otti saalin ympärilleen ja istahti odottamaan; hän ei suonut Jakobille sitä lohdutusta, että muka välinpitämättömänä oli pannut maata.

Jakob tuli hilpeänä sisään ja aloitti mitään aavistamatta hellästi:

»No, vieläkö valvot, Letta hyvä? Ja minua odottaaksesi? Olisit vain pannut maata … mutta sellaisiahan te naiset olette. Et usko, miten olemme jutelleet. Ei hän ole mistään kotoisin, ennenkuin pääsee hänen kanssaan kahden kesken. Mitä hän pöydässä puhui, se ei ollut minkään arvoista. — — Mitä — etkö pitänyt hänestä … jonkin kokkapuheen tähdenkö? Minä sanon sinulle, että tulet pitämään hänestä yhä enemmän, mitä enemmän häneen tutustut; hän on nyt kerta kaikkiaan naisseurassa vähän hermostuttava. Mutta Letta — käännytkö pois minusta? Työnnätkö minut luotasi? Onko hän … olenko minä… Mutta Letta-kulta, kuulehan toki!»

»Niin, jatka vain, kuten olet tehnyt koko illan.»

»Minä? — oletko jostakin pahoillasi, olenko loukannut sinua jollakin tavoin?»

»Eihän toki, Jakob, miten voit sellaista ajatellakaan, — ylenkatsonut minua vain koko illan … ja sinä tiedät hyvin, etten minä voi puoliani pitää. Luulin todellakin, että tahdoit näyttää, että sinulla on vaimo talossa. Mutta en totta tosiaan saanut paljon huomiota osakseni; melkeinpä häpesin palvelustytön edessä, joka huomasi, miten liikaa minä olin.»

»Olisit vain sanonut minulle sanan, antanut minulle viittauksen … siitä on niin kauan, kuin tapasimme toisemme, näetkös. Ja Jörgen on nyt kerta tuollainen, unohtaa kaikki.»

»Jörgen ja Jörgen — mitä minä tuollaisesta huonosti kasvatetusta miehestä välitän… Mutta sinä et voi tarkoittaa, ettet ymmärrä olleesi sydämetön, Jakob!» — hän nousi ja katsoi häntä silmiin liikutuksesta ihan kalpeana.

»Minäkö sydämetön … sinua … sinua kohtaan?»

»Oh!» Hän kääntyi pois kohauttaen olkapäitään ikäänkuin tahtoen päästä hänestä vapaaksi — ja vaipui taas istumaan.

»Mutta Letta, kuulehan toki!»

Letta tuijotti epätoivoisena käsiinsä, joita hän lujasti puristeli; hän nähtävästi ei tahtonut tai voinut kuunnella Jakobia, huokasi vain vähän väliä…

»Mutta mikä ihmeessä sinun on? Jokin on siis kovin sinuun koskenut?»

»Sano minulle suoraan, Jakob, oletko puhutellut minua tai edes katsonut minuun koko tänä iltana?»

»Enkö ole — olenhan, Letta; mutta katso, ensi kerran taas tapasimme — — —»

»On tosiaankin hyvin mairittelevaa minulle, että sinulla on niin paljon uskottavaa ystävällesi. Ja kun sinä lisäksi niin selvästi osoitat, miten aivan liikaa minä olen, minä, vaimosi —».

»Oh, Letta, elä nyt rupea liioittelemaan! Ikäänkuin sinä et tietäisi, että kannan sinua käsilläni, rakastan sinua niin, että — minä vain en ymmärrä, mistä tämän kaiken olet nyt päähäsi saanut. Minä tulen kotiin niin iloisena» —.

»Niin, polje minua vain oikein jalkojesi alle! Osoita vain oikein selvään, miten liikaa minä olen, koska se sinua niin huvittaa. Mutta sen minä sanon sinulle, Jakob, että huomenna minä en astu jalallanikaan ruokasaliin. Voitte syödä aamiaisen kahden kesken, niinkuin söitte illallisenkin; — riittää, palvelustyttö on tarjoamassa.

»Mutta Alette —»

»Pääsen siten ainakin tuntemasta, miten ylenkatsottu minä olen… Oh, sinä olet loukannut minua niin syvästi, niin syvästi, Jakob!» — Hän kumartui ja painoi nyyhkyttäen kasvot käsiinsä, ja Jakob koetti turhaan niitä irroittaa.

»Mutta etkö nyt ymmärrä, että omiin liikeasioihinsa hän oli niin kiintynyt, — hän aikoo panna täällä pystyyn jotakin uutta. Täytyyhän sinun toki käsittää, että on olemassa liikeasioita, joissa naiset eivät juuri voi olla mukana…»

Alette kavahti tuolissa suoraksi.

»Kyllä olet koko juristi, Jakob! Nyt tahdot selviytyä asiasta — nyt hän on vain liiketuttava! Sinä tiedät ihan hyvin, mitä minä tarkoitan. Olisit vain sanonut minulle, että minun paikkani tulee vasta sen ja sen ystäväsi jälkeen… Mutta minulla ei ole ketään muuta, josta pitäisin enemmän kuin sinusta», hän puhkesi hillittömästi puhumaan —. »Elä koske minuun, elä koske… Tämä on niin häpeällistä, niin häpeällistä!… En tiedä, minne tämän jälkeen pakenen…»

»Minne sinä pakenet? Onko sinulla muualla olopaikkaa kuin minun luonani, Alette?… Elä nyt enää ole suutuksissasi, kuulehan… Myönnän olleeni kovin ajattelematon, oikein kauhean itsekäs sinua kohtaan — miten vain tahdot; — mutta katsahda toki minuun. Saat nähdä, että huomenna on toisin. Ja Letta, ethän sinä nyt niin huikean hullu ole, että todellakin luulet minun pitävän kenestäkään ihmisestä edes lähimainkaan niinkuin sinusta… Tämä on niin kaunis, Alette»… Letta makasi yhä hänestä pois kääntyneenä, käsivarsi, johon Jakob oli tarttunut, selän takana. — »Sinähän ymmärrät, etten salli kenenkään olla sinulle epäkohtelias. Voit olla varma siitä, että korjautuu se asia, minä kyllä —»

»Ethän vain aio hänelle mitään virkkaa?» kysyi Alette katsoen pelästyneenä Jakobiin.

»Virkkaa — en, mutta minä —»

»Ja sitten *hän* rupeaisi armolliseksi — se vielä puuttuisi»…

»No, en virka mitään.»

»En pane jalkaanikaan ruokasaliin.»

»Kyllä sen sentään teet, ystäväni — tahtoisinpa nähdä sen rouvan, joka voi herättää kunnioitusta siinä määrin kuin sinä. Sinussa on jotakin erikoista, Alette… Niin, sen sanoi Jörgenkin. Hän oli oikein ihastunut sinuun, tiedätkö. Me puhuimme sinusta myöhemmin sangen paljon.»

»Elä luule, että minä rahtustakaan välitän siitä, mitä hän minusta pitää tai ei pidä. Minä välitän vain sinusta, Jakob!» Hän kiersi käsivartensa Jakobin kaulaan. — »Sinä et saa hänelle hiiskua tästä sanaakaan — lupaathan sinä sen»…

* * * * *

— Aamiaista syötäessä — hieman kiireisesti, koska Jakobin oli jouduttava konttoriin — katseli Jörgen Berven tutkivasti milloin isäntään, milloin emäntään. Hän tunsi ilmassa jonkinlaisen viileyden, niinkuin ukkosilman jälkeen, joka on purkautunut jossakin läheisyydessä; eräänlainen tyynempi, hieman muodollinen ystävällisyys vallitsi nyt eilisen vapaan, vallattoman toverillisen hilpeyden asemesta. Jo silloinkuin Letta soma aamupuku yllään astui sisään reippaana ja miellyttävänä, kädessä ruokaliinan peittämä muna-astia, ja kysyi, miten hän oli nukkunut, luuli Berven huomaavansa itkun jälkiä nuoren rouvan silmäluomissa. Ne tuntuivat ikäänkuin teennäisiltä, näin aikaisin aamulla; mutta lemmon suloinen tuo rouva oli ja komea ryhdiltään, jonka hän erinomaisesti osasi päästää näkyviin.

Päivällispöydässä Jakob oli hyvin huomaavainen ojentaen ystävälleen liemilautasen, jonka rouva oli täyttänyt, ja koetti lakkaamatta saada vaimonsa mukaan keskusteluun. Hän kyseli ja jutteli hänen kanssaan paistista, kun se tuotiin pöytään, ja kiinnitti huomionsa siihen, miten Letta sitä leikkasi — Jakob, joka ei koskaan ajatellut, mitä hän söi. Ja sitten hän keskeytti Jörgenin, kun tämä yritti taas puhua liikeasioista. »Niistä myöhemmin», hän sanoi, »ymmärräthän, ettei Alette tahdo istua tässä sellaista kuuntelemassa. Konttorissa, ennenkuin lähdet.»

Ja sitten he keskustelivat pääkaupungin naisista ja tapahtumista, ja teatterista ja kaikesta sellaisesta, mistä Jörgen ei välittänyt hituistakaan eikä Jakobkaan — sen hän huomasi.

Oliko mies jo joutunut tohvelin alle?…

IV.

»Huh!»… Alette ripsautti musteen pois hienovartisesta kynästään, — »en todellakaan tiedä, mistä kirjoittaisin… Että tänään on harmaa syksyinen ilma, että katu tuolla ulkona on yhtenä sohjona, johon puiden keltaisia lehtiä on sotkeutunut — siinä kaikki, mitä kykenen saamaan kokoon; entä sitten, — en totta tosiaan tiedä, mitä muuta minä Ingeborg Gramille kertoisin.»

Hän nousi kärsimättömänä pienen kirjoituspöytänsä äärestä, joka oli täynnänsä kaikenlaisia pikku kapineita, ja sulki hienokantisen juhtinahalle tuoksuavan kauniin kirjesalkkunsa… »En muuten luule, että naimisiin mentyä enää onkaan niin paljon kirjoittamista. Kertoisinko, että olemme toistamiseen käyneet vieraisilla apteekkarilla ja voutilassa, missä kaikki oli ihan kuin edelliselläkin käynnillä. Tai kuvailisinko tätä huonetta seitsemännen kerran?» Hän katseli hieman ikävystyneenä ympärilleen; — kaikki oli täydellistä, siitä ei enää ollut mitään sanomista.

Toinen käsi vyötäisillä hän kulki pari kertaa hitaasti ja rouvamaisen arvokkaasti edestakaisin huoneessa ja istahti sitten tuolille ikkunan ääreen.

Ulkona ei muuta kuin lokaa ja kaksi sateenvarjoa kamppailemassa tuulen kanssa… Hame korvissa koetti eräs vaimo saada suurta koriaan toisesta ovenpuoliskosta leipurin puotiin … ei ketään tuttua kadulla.

Tuossa meni Krabbe sadeviitta hartioilla kouluunsa. Ei ollut helppo päättää, oliko hän kyttyräselkäinen vaiko vain kumaraniskainen; sade valui pitkin sateenvarjon kärkiä ja tippui varmaan hänen pitkästä nenästäänkin, hänen pysähtyessään filosofeeraamaan. Väliin hän seisahtui ja lähti taas jatkamaan kulkuaan.

Alette nousi ja meni kyökkiin. Siellä oli kylmä; liian aikaista oli vielä sytyttää tulta hellaan päivällistä varten … kaikki oli paikoillaan ja valmiina ja kiiltävää, tuntui melkein kolkolta.

Häntä hieman värisytti ja palelsi. Hän vilkaisi eteiseen. Oli siellä vieraita, konttorissa, oven edessä näkyi märkiä jälkiä; hän ei voinut mennä Jakobinkaan luokse!…

Ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta ompelemaan kanavatyötä, jotta aika kuluisi päivälliseen asti, tai — hän otti romaanin ja istui keinutuoliin.

»Kunpa kerrankin tuossa kirjassa jotakin tapahtuisi!» hän huudahti kärsimättömänä; hän selaili nopeasti lehtiä, ennenkuin alkoi lukea.

Salin kello löi puolet tunnit ja kokonaiset, ja hän kuuli Karenin kyökissä taittavan päreitä sytyttääkseen tulen…

Kuului ääniä, palvelustytön ja toinen karkeampi…

Saammepa nyt puita uuniin, oikeita mäntyhalkoja!» lausui Jakob astuen tyytyväisenä sisään; — hän oli ollut paljain päin ulkona sateessa näyttämässä miehelle, joka toi halkokuormat, minne ne oli pinottava… »Ja maksettu ne on, tiedätkö» — hän kumartui suutelemaan vaimoaan. »On siinä nyt vähäksi aikaa, neljässä sylessä»…

»Hui, kylläpä olet märkä, Jakob, olisit voinut ottaa sateenvarjon… Mutta kenen kanssa olet istunut tuolla konttorissasi, sieltä kuului puhetta?»

»Kenenkö — tietysti sillä oli asiaa.»

»Tahtoi saada haasteen tai miksi sitä nyt sanotaan?»

»Ha, ha, ha, — ei, sitä hän ei todellakaan tahtonut.»

»No, mitä sitten … etkö nyt voi selittää … käräjöidä … tai…»

»Ei, kultaseni, et sinä sitä sentään ymmärrä»… hän taputteli häntä hymyillen poskelle. — »Ettäkö mies tahtoi saada haasteen?» hän nauroi.

»Jokin asia on nyt saanut sinut hyvälle tuulelle, Jakob, sen minä huomaan.»

»Niin onkin, Alette, tuo mies, jolle juuri maksoin halot. Ja Krabbelle maksan vuokran tänään 14. päivänä lokakuuta, näetkös. Eikä olekaan vähäinen asia, että minä näin vast'alkajana — ensimmäisenä vuonna — olen ansainnut siksi paljon, että vuokrarahat ovat tuossa valmiina määräpäivälleen… Se ei tosiaankaan ole hullumpaa! — Mutta sitten tuli tuo halkomies, näetkö, sotkemaan laskut. Mutta yhtä kaikki sattui niin onnellisesti, että juuri äsken sain aika hyvän palkkion erään kaupan välittämisestä, ja nyt me olemme niin sanomattoman varakkaita, Lettaseni!»

Hän tarttui vaimonsa käsiin koettaen painaa hänet alas.

»Talonkauppako se oli?»

»Tai mies, joka tahtoi saada haasteen itselleen tai tulla tuomituksi — tai jotakin sellaista — niinkö, Letta?»

»Hyi, nyt sinä olet melkein kuin Tobias-serkku, niin ylimielinen»…

»Ja sinä olet niin suloinen, niin sanomattoman suloinen»… hän tarttui taas hänen käsiinsä ja löi ne yhteen… »voit istua omassa huoneistossasi — etukäteen maksetussa — ja polttaa halkoja sylimäärin»…

* * * * *

Kun Jakob illalla kynttilä kädessä hyräillen meni konttorista sisähuoneisiin, tapasi hän eteisessä rouva Krabben. Tämä katsoi häneen hieman tutkivasti ja kysäisi sitten:

»Eihän herra Mörk vain ole maksanut vuokraansa Krabbelle?»

»Olen minä maksanut, rouva, ja hän kuittasi myös.»

»Mutta kylläpä…» hän juoksi portaita ylös ja tuli heti taas takaisin setelit kädessään.

»Niin, enkös minä arvannut! Älkää koskaan maksako Krabbelle, herra Mörk. Olkaa hyvä ja pankaa se mieleenne; hän unohtaa niin helposti, pistää rahat jonnekin ihmeelliseen paikkaan eikä sitten muista minne. Nytkin löysin nämä hänen päällystakkinsa takataskusta. Minä sanon Teille, että kun miehellä on niin paljon ajatuksia päässään kuin Krabbella, niin ei käytännöllinen vaimo ole hänelle vahingoksi. Hän istuu nyt vihkojen ääressä, — kolmekymmentäyhdeksän kappaletta —, jotka hänen on korjattava joka keskiviikko ja lauantai…»

Ovi avautui yläkerroksessa ja yönuttuun puettu olento pujahti näkyviin.

Rouva Krabbe katsahti sinne. »Minä tulen heti, Krabbe» hän huusi kiirehtien pois.

— — — — — — — — — — — — — — —

— Oli rattoisaa istua illallisen jälkeen, kun nuo uudet halot palaa räiskyivät uunissa ja lamppu hienoine paperivarjostimineen levitti kodikasta valoaan ja Alette oli polvillaan uunin edessä lisäten, tulen virikkeeksi, pesään lastuja ja päreitä. Puut olivat näet kotiinajettaessa sateesta vähän kastuneet päältä, mutta nyt ne jo alkoivat palaa iloisesti.

»Katsohan, Jakob!»

Jakob ei tällä kertaa vastannut. Hän istui mietteissään ja nousi nyt piippuansa täyttämään. Eräässä oikeusjutussa oli kohta, joka kaipasi selvitystä, ja hän oli ottanut lainopillisen tutkielman mukaansa iltalukemiseksi.

»Minusta tuntuu, että ilta alkaa vasta silloin, kuin näen sinun sytyttävän piippusi, Jakob.»

»Vai niin, … vai niinkö se sinusta tuntuu, Letta» — kuului hiukan hajamielinen vastaus.

»On melkein kuin en sinua päivällä ollenkaan omistaisi.»

»Niin kyllä, Letta — raukka…»

Hän otti kirjan, joka oli avattuna hänen edessään pöydällä, ja käänsi keinutuolin niin, että valo lankesi puoleksi takaapäin.

»Tahdotko, niin luen sinulle Konstance Kjönigin kirjeen? Hän kirjoittaa kokonaista yksitoista sivua, ajattelepas, — kaikenlaisista sen puolen asioista.»

Jakob nosti hiukan vastahakoisesti katseensa kirjasta… »Enhän minä ollenkaan tunne häntä. Ja tuollaiset pitkät … hm … kirjeet … täytyy olla erityisellä tuulella niitä kuunnellakseen, näetkö… Jätä se nyt tänä iltana, Letta; voimmehan me lukea sen joskus toiste.»

Alette nousi hiukan hitaasti ja seisoi hetkisen katselemassa uuninsuussa leikkiviä liekkejä, miettien mitä hän nyt tekisi; otti sitten vähän epäröiden virkkauksen, mutta laski sen kohta taas käsistään.

»Mitähän, Jakob, jos tänäkin iltana ottaisimme vähän hilloa?»

»Hilloa — niin, ei hullumpaa, tuo tänne vaan.»

»Vadelmia vai mansikoitako?»

»Mitä vaan tahdot, molemmat ovat hyviä, — mitä sinulla on runsaammalti.» — Hän oli taas syventynyt kirjaansa.

Tuokion kuluttua Letta palasi tuoden pienellä somalla tarjottimella kaksi lautasta lusikkoineen:

»Tässä on vadelmia ja tuossa mansikoita, saat valita, kumpia tahdot; enkö olekin sinulle hyvä, Jakob?»

»Hyväkö? Olethan toki; ei ole ketään sellaista kuin sinä, tiedäthän sinä sen.» Hän otti likimmän lautasen ja alkoi lukiessaan syödä.

Tuossa tuokiossa oli lautanen tyhjä.

Alette oli istuutunut matalaan mukavaan lepotuoliin aikoen pitkään nauttia hillostaan. Hän nojautui veltosti taaksepäin, söi hitaasti, otti lusikkaan hiukkasen, vain maistoi…

Siinä istui Jakob sääri ristissä polven päällä, ja heilutellen jalkaansa tuolla tavoin — sen Alette tunsi niin hyvin. Hänen päänsä loi suuren varjon seinään ja ainoastaan lehtien synnyttämä ääni, kun hän niitä käänsi, katkaisi huoneen hiljaisuuden.

»Minusta sinun pitäisi hankkia itsellesi vähän paremmat housut, Jakob, noita vaaleita olet jo käyttänyt koko kesän.»

»Niin — kai — pitää kai hankkia» — — —

Alette oli jo kaapinut lautasensa tyhjäksi ja asettanut sen pöydälle. Hän ojensi itseään hiukkasen tuolissa. Vihdoin hän päättäväisesti nousi ja meni pianon ääreen.

Hän sytytti kynttilät ja alkoi selailla nuottejaan, kunnes löysi haluamansa, ja istuutui soittamaan.

Muutamia säveliä soitettuaan hän kääntyi:

»Tämän voi muuten soittaa kahdella tavalla; voi sen ottaa näinkin.»

Jakob katsahti hiukan hajamielisenä ylös kirjastaan.

»Vai niin.»

Alette jatkoi soittoaan.

Kappaleen loputtua hän jäi odottamaan, eikö Jakob sanoisi jotakin, ja pyöräytteli sitten pianojakkaraa, jolla istui.

Jakob oli yhä mietteisiinsä vajonneena ja keinui lyhyin ottein tuolissa.

»Kuunteletko sinä, Jakob!»

Tämä alkoi kuunnella ja tuolin narina lakkasi.

Alette löi muutamia sointuja ja alkoi laulaa. Hän tiesi, mistä Jakob piti, ja oli valinnut muutamia pikku lauluja, jotka aina tunnelmoitavat ja tempasivat hänet mukaansa. Hänen oli tapana sanoa, ettei kukaan laula niitä niin kuin Alette — ei tahtonut kerrassaan kuullakaan kenenkään muun niitä esittävän.

Alette pani koko sielunsa pariin lauluun.

»Uh, tuota ikävää kirjaa» hän huudahti, kun Jakob ei hiiskahtanutkaan.

»Kyllä minä kuuntelen.»

Hän aloitti hetken aprikoituaan kolmannen laulun, lempeä uhkuvan:

»Voiko ajatella mitään kauniimpaa kuin nämä Heinen sanat?»

Jakob ei vastannut.

Alette nousi pianon äärestä.

»Minä varmaankin häiritsen sinua laulullani tänä iltana, Jakob?»

»Et, rakkaani, jatka sinä vain niin kauan kuin sinua haluttaa» — kuului vähän hermostuneesti kirjan takaa.

Hän sammutti jotenkin äkkiä pianokynttilät ja istahti sohvaan puolipimeään, ulkopuolelle lampun valokehän. Häntä loukkasi suuresti, että Jakob noin vain luuli voivansa olla kuuntelematta, kun hän kuitenkin lauloi vain hänelle.

Hän istui kuunnellen sateen rapinaa ruutua vasten; silloin tällöin ajoivat kuormarattaat kolisten kadulla.

Vihdoin hän kuuli rouva Krabben tulevan portaita alas ja lukitsevan ulko-oven…

»Kaikki hän tekeekin itse siellä ylhäällä», Alette huomautti. »Olen varma siitä, että hän se kosikin ja otti Krabben, kun näki, että mies kaipasi hoitajaa… Siellä meidän muuten kerran pitäisi käydä, he ovat jo pari kertaa kutsuneet.»

»Hm—m, niin kyllä» Jakob mumisi.

»Ei todellakaan ole hauskaa, kun sinun täytyy istua lukemassa näin koko ilta, Jakob!… Kello on jo kymmenen ja minua nukuttaa.»

»Pane vain maata, Lettaseni!»

Hän istui siinä vielä hetkisen haukotellen.

Vihdoin Jakob nousi ja meni täyttämään piipun uudestaan.

»Ei, nyt en enää jaksa odottaa, aloitatko toisen piipullisen, Jakob?» Hän nousi väsyneenä ja kääri kokoon käsityönsä.

»Mene vain, ystäväni, minä tulen kohta, olen heti lopettanut.»

Letta seisoi epäröiden pöydän ääressä kynttilä kädessään.

»Niin, hyvää yötä sitten! Minä varmaan jo nukun, kun sinä tulet.»

Hän kumartui Jakobin puoleen ja suuteli häntä poskelle.

V.

Uuni oli ihmeteltävän nopeasti niellyt nuo neljä syltä ja kulumassa oli jo uusi pino, jonka lisäksi oli hankittu lämmittävämpiä koivuhalkoja; lakkaamatta loimusi räiskyvä tuli uunissa.

Alette istui, jakkara jalkojensa alla, lämpimässä huoneessa, ompelupöydän ääressä, joka oli siirretty vähän kauemma ikkunasta. Hän kirjaili pienen lapsenpaidan kaulusta, josta piti tulla jotakin erikoisen hienoa. Pöydän alla olevaan viheriään pussiin hän saattoi sen piilottaa, jos vieras sattui tulemaan, ja siltä varalta hänellä oli ompelupöydän avatun kannen alla keskentekoinen naisen kaulus neuloineen ja lävistimineen. Seitsemän pientä paitaa oli jo valmiina ja sievästi kokoonkäännettynä makuukamarin kaapin alalaatikossa — ja tänä iltana hän saisi sinne vielä yhden. Se laatikko oli vain odotettua pienokaista varten.

Tämä odotuksen aika oli hänelle alkanut sinä synkkänä vuodenaikana, jolloin talvi teki tuloaan ja suuret raskaat lumihiutaleet himmensivät ruudut. Se aika oli häneltä mennyt ohi melkeinpä huomaamatta. Lumipyryn raivotessa ulkona ja kinosten kasvaessa teillä ja kujilla täytti hänen mielensä yhä enemmän vain tuo yksi asia.

Tuntui kuin olisi työtä ja puuhaa ollut niin paljon, se täytti päivät niin ihmeellisesti… Ja näinä parina kylmänä pakkaskuukautena joulun jälkeen, jolloin puhuttiin pohjaa myöten jäätyneistä vesistä, talvimyrskystä, joka puhalteli kaikista ovenrakosista ja uhkasi jäätää jäsenet ulkonaliikkujilta ja jota vastaan ei tepsinyt sudennahkaturkkikaan, ja jolloin kaikkialla valitettiin hammassärkyä ja kurkkutautia, — aina vaan pyörivät hänen ajatuksensa tuon yhden ympärillä.

Se pyhä työ, joka hänessä oli täyttymässä, herätti hänen itsetuntonsa ja sai hänet katselemaan kaikkea — Jakobiakin — uudessa valossa; oli aivan kuin hän jo edeltäpäin olisi tuntenut perheenäidin vastuunalaisuuden ja arvon.

Hän ei enää ollut nuori tyttö, joka kevyesti voi juoksennella portaissa, käden käänteessä pujahtaa paikasta toiseen ja notkistua ottamaan lattialta, jos mitä putosi…

Ja Jakob oli niin huomaavainen häntä kohtaan ja niin levoton, kuin olisi hän kulkenut iljanteella, milloin hän vain pistäytyi ulkona. Hän keksi milloin minkin tekosyyn, ilmestyi aamupäivin keskellä konttoriaikaa katsomaan, oliko Letan lämmin ja hyvä olla ja istuiko hän vielä kumartuneena ompelupöydän ääressä; tiesihän Letta, ettei se ollut hänelle hyvä, mutta sittenkin hän siinä vain ahersi. Jakob otti pienen lapsenpaidan ja piteli sitä molemmista pikku hihoista; ei ollut helppo tietää, mitä nuo ruskeat silmät lasiensa takaa puhuivat.

»Mutta oletko sinä todellakin nostanut tuon raskaan ompelupöydän? Sinähän tiedät, ettei se ole luvallista, voithan toki huutaa minut tuolta konttorista avuksi, kun se on muutettava.»

»Elä nyt toru, Jakob!»

»Mutta pitää sinulla olla vähän omaatuntoa — eihän sinulla nyt ole mitään muuta ajateltavaa kuin miten voisit varjella itsesi vahingolta. Unohdat sen kerran toisensa jälkeen. — Ja sitten sinä istut tässä alati vain ompelemassa; minä en näe sinua enää ollenkaan liikkeellä.»

»Nyt minä kudon, Jakob, katsohan!»

»Sukkaako?»

»Niin.»

»Hm — onko tuo olevinaan jalka?» Hymy suun ympärillä oli puoleksi ujoa, puoleksi ilkkuvaa.

Hän otti Jakobilta sukan.

»Hm — sinä olet paha — et saa sitä koskaan enää nähdä.»

»Enkö koskaan?»

»Et koskaan, kun teet kiusaa.»

»Teenkö kiusaa? — minä kun en tiedä mitään sen merkillisempää katseltavaa kuin sinä ja nuo sukat.»

»Niitä tulee kuusi paria, kolmet punaiset ja kolmet valkoiset. Et usko, miten hauska on niitä kutoa;» — hän silitteli keveästi sukkaa pöydällä.

»Mutta pitää kai siinä olla kantapääkin» — hänen täytyi laskea leikkiä.

»Eikö sinusta sillä todellakaan ole oikeata muotoa?» Alette kysyi äkkiä huolestuneena.

»Sehän kokonaan riippuu siitä, minkälaiseen jalkaan se tulee, tietysti.»

»Nyt minä näen sinusta, että taas teet pilkkaa»…

»Enpä teekään. Mutta jos sanon sinulle, että se yhtä hyvin voisi olla rahakukkaron alku kuin sukan, niin en valehtele.»

»Sellainen peikko! Elä vain luulottele olevasi sukkela»…

»No, no, Lettaseni, ota se esille taas, kuulehan. Minä vain tarkoitan, että se on niin kovin pieni ja soma», hän hyväili sitä, — »että minun täytyy haastella minkä mitäkin»…

»Voisit sinä olla vähän kiltimpi, Jakob.»

»Minähän seison suorastaan päälaellani sinun tähtesi ja sen toisen. Vai luuletko, että minä olen luotu tällaiseksi lörpöttelijäksi… Ompelulanka ankkuritouvin rinnalla on minun entinen rakkauteni siihen verrattuna, mitä nyt tunnen sinua kohtaan» — hän puhkesi lämpimästi sanomaan ja suuteli suutelemistaan sukkaa ja kättä, joka sitä piteli; — »kuin silmäterääni minä sinua vaalin»…

»Jos sinulla johonkin on taipumusta, niin kiusoitteluun ja sen päälle sovinnontekoon. Olet todellakin syntynyt ja luotu asianajajaksi.» Pohjaltaan Alette ihaili miestään aina kuin tämä noin kiusaili häntä. Jakob oli hänen vallassaan — eikä kuitenkaan ollut. Kiemurteli kuin ankerias hänen käsistään.

Hän taputteli Lettaa hellävaroen poskelle kuin olisi pelännyt omaa kiihkeyttään; — hänen oli taas lähdettävä konttoriin rahaa ansaitsemaan.

Siellä hän joka päivä astuskeli kuin mikäkin äskenhiottu juriidinen partaveitsi, aivoituksiltaan valmiina hiuskarvalleen halkaisemaan jok'ikisen sen paikkakunnan pulman.

Ikävä vain, että partaveitsi sai yhä suurimman osan konttoriaikaa välkkyä ypö yksikseen. Hän otti esille asiakirjoja, jotka kaikki oli jo selvittänyt, ja pani ne taas kirjaimensa kohdalle hyllylle. Olihan siinä jo monessa lokerossa papereita, mutta liian tyhjät olivat hyllyt hänen mielestään kuitenkin vielä.

Hän käveli edestakaisin, katseli ikkunasta, pysähtyi kopioimiskoneen eteen, jonka rautaista ripaa hän miettiväisenä pyöräytti kuin koetellakseen. Sehän saattoi kopioida kokonaisen postikonttorin kirjeet! Hänessä itsessään kuohui sellainen käyttö- ja pyöritysvoima, että hän vain halusi päästä edes hipaisemalla tapahtumiin kiinni kiskoakseen ne puoleensa kuin vintturilla ikään.

Hän ajatteli tulevaisuutta, jolloin koti oli kasvava. Niin yksinkertainen ja luonnollinen kuin se asia itsessään olikin, oli se kuitenkin kuin uuden elämänkatsantokannan lähtökohtana, pani häneen uuden tulen ja innon. Hänessä heräsi toiveita ja intohimoja, jotka antoivat elämälle sisällystä ja yhä enemmän valtasivat hänen mielensä. Hän tahtoi ansaita rahaa, rahaa … ehkä vähän keinotellakin, rakentaa varovasti, valloittaa aseman askel askeleelta.

Oli todella paljon tekemistä, ennenkuin kykeni voittamaan jalansijaa piirikunnassa, missä jo ennestään toimi niin monta kilpailijaa, jotka kaikki yhtyivät muodostamaan ikäänkuin muurin, josta ei uutta miestä päästetty sisään. Hän ajatteli jonkinlaisella ilolla, miten hän sittenkin murtaisi itselleen aukon. Hän oli mittaillut voimiaan sekä yhden että toisenkin kanssa ja huomannut, että jos heillä, niin oli hänelläkin omat ansionsa ja edellytyksensä.

Hän istuutui tarkastamaan kassakirjaa, jonka hän erä erältä olisi voinut ulkoapäin jäljentää, niin selvään hän muisti kaikki, mitä konttorissa oli tapahtunut. Kun tulo- ja menoviennit täyttivät sivut, oli siihen vedettävä viiva ja saldo laskettava, ja nykyjään täyttyivät sivut nopeaan; hän oli ansainnut koko joukon enemmän kuin oli kuluttanut — mutta tulevaisuuteen katsoen ei kuitenkaan läheskään tarpeeksi…

* * * * *

»Saat valmistautua ottamaan vastaan päivällisvieraan, Letta» ilmoitti Jakob astuessaan sisään. »Olen kutsunut Ole Elgesäterin päivälliselle — mahtava metsänomistaja, näetkö… Hän kävi aamupäivällä konttorissa asioilla ja meni nyt vain pistäytymään kaupungilla. — Olin ottaa hänet tänne juomaan lasin viiniä.»

»Mutta Jakob! Ethän toki aio… Enhän minä näin aamupuvussa voi ottaa ketään vastaan… Sinä et sitten ollenkaan ajattele…»

»Mutta kultaseni, sinähän olet sekä kaunis että hauska noin» — hän taputteli Lettaa poskelle ja leualle. »Sinä olet niin liikuttavan suloinen, ettet sitä itse tiedäkään — juuri tuossa väljässä puvussa; siinä on jotakin niin kaunista ja todellista.»

»Niin, sinusta, Jakob»… Hän painoi päänsä hänen rinnalleen; »mutta voithan ymmärtää ujosteluni. Luulin sinun käsittävän, ettet minulle ilmoittamatta saa ketään vierasta tuoda sisään.»

»Joutavia, Alette! Sinähän olet liian lapsellinen, tekisi mieleni sanoa. Aivan kuin sinun tarvitsisi piiloutua ihmisiltä»…

Näkihän Jakob, että Letta oli käynyt vähän laihaksi, pikku raukka, nenä teräväksi ja silmien alus tummaksi — mutta niin sanomattoman kaunis hän oli … nytkin, kun hän katsahti ylös ja loi häneen moittivan katseen —

»Letta, rakkaani, et saa tästä nyt pahastua — et millään ehdolla, se olisi sinulle vahingollista, tiedäthän sen! — Komea, arvossa pidetty suurtalollinen, näetkö»…

»Ja tänään meillä piti olla vain kaalikeittoa… Karen saa lähteä hakemaan häränpaistin.»

Hän laski nopeaan pois työnsä ja lähti keittiöön antamaan määräyksiään. — —

Ei ollut helppo saada päivällistä ajoissa valmiiksi. Kiirettä sai pitää, ja hän kuuli jo Jakobin salissa puhelevan vieraansa kanssa, ennenkuin paisti otti ruskettuakseen.

Ole Elgesäter oli ensi aluksi saanut melko ryypyn odotellessaan…

»Noilla käsillä ei ole moneenkaan pataan tartuttu», hän huomautti, kun Alette tarjoili lientä pöydässä; — suora mies ja hieno kohteliaisuus. »Meillä maalla eivät naiset niin vähällä pääse.»

»Onko Teillä montakin palvelijaa, Ole Elgesäter?» Alette kysyi.

»Onhan niitä — ei niistä aina niin tarkkaan voi lukua pitää — neljä, viisi piikaa ja pari, kolme renkiä arkioloissa. — Talli ja navetta, katsokaa; — ja sitten talon ruoassa parikymmentä torpparia vaimoineen heinän- ja elonkorjuuaikana — ja sitten on heille laitettava eväät mukaan metsänhakkuuseen ja ajoihin lähdettäessä.»

»Niin, katsokaa, Ole Elgesäter, minulla on vain yksi palvelija.»

»Mutta sen sijaan Te ostatte maidon ja ruoan ja vuokraatte hevoset ja koko talon — kaiken tuon saa rahalla… Minun vaimostani tuntuisi kaiketi kummalliselta, jos hän yks' kaks' joutuisi noin valmiille. Hän vain pyörisi lattialla kangaspuiden tyhjän paikan ympärillä. Kullakin omat tapansa ja kasvatuksensa… Mutta on sitäkin, josta ei kaupunginnainen maksamallakaan pääse — äh — häh» — hän iski veitikkamaisesti silmää nuorelle aviomiehelle — »kukaan ei hänen eteensä kanna lapsia»…

Hän näytti oikein nauttivan. Nuo vilkkaat silmät katsahtivat merkillisesti Aletten puoleen, ikäänkuin hän olisi odottanut tältä saavansa erityistä tunnustusta syvämielisyydestään.

Alette joutui nähtävästi hämilleen näiden tutkivien silmien edessä. Ehdottomasti hän piilottautui liemimaljan taakse.

»Tehän olette ollut naimisissa monta vuotta, Ole Elgesäter?» — käänsi Jakob puheen toisaalle.

»Olin vasta täyttänyt seitsemänkolmatta, kun sain Elgesäterin talon Olean kanssa. Ja sen jälkeen on kaikki käynyt hyvin, niin että tyytyväisiä olemme, ei ole syytä muuhun. Ole Elgesäterin tarvitsee vain pyöräyttää nimensä paperilappuun, niin saa sillä vapaasti mennä pankkiin kuka hyvänsä.»

»Ettekö tahdo ottaa noita palasia tuosta syrjemmältä» tarjoili Alette. »Arvelen, että mieluummin syötte paistuneinta kohtaa.»

»Niin, kaupunkilaisethan syövät lihaa raakana, niin erilainen on kasvatus.» Tämä aihe se yleensä näytti täyttävän hänen mielensä jonkinlaisella ihmettelyllä. »Niin, voihan elää onnellisena molemmillakin tavoin», hän myönteli — »kun vain on, mistä ruokansa ottaa, niin saahan sen keittää enemmän tai vähemmän, miten kukin haluaa… Niin, Tehän nyt vasta odotatte ensimmäistänne, rouva» — hän tarttui taas mieltymyksellä tuohon läheiseen aiheeseen — »minun vaimollani on ollut kahdeksan, eikä hän kuitenkaan ole ainoatakaan päivää laiminlyönyt tehtäviään paitsi niinä muutamina päivinä, jolloin oli vuoteessa.»

»Mahtaa olla reipas vaimo», kiitteli Jakob.

»Onpa, väsymätön hän on, ei voi muuta sanoa. Ja koko ajan hän on kulkenut lapsi rinnoillaan, toinen toisensa jälkeen.»

Alette soitti äkkiä pöytäkelloa.

»Karen on hyvä ja vaihtaa lautasia.» Hän istui hämillään ja posket hehkuvina.

»Ja nöyrä kuin ompelulanka — mutta hän tahtoo, että muutkin ovat nöyriä» — hän lisäsi hienosti rouvalle nyökäten — »muuten eivät asiat pysyisi tolallaan meidän asemassa. On niin somaa, kun kätkyt alkaa kodissa liekkua…»

Hitto miehekseen tuo, ajatteli Jakob.

»Teillä nyt ainakin on kalikoita padan alle panna, Ole Elgesäter» — yritti Jakob taas uutta puheenainetta.

»Ei valittamista.»

»Ja nyt hän taas aikoo ostaa metsää, Alette, ja melkoisen ostaakin.»

»En kurota pitemmälle kuin kukkaro kestää — silloin sitä ainakin tietää omistavansa sen, minkä omistaa… Mutta mitä sanotte siihen, rouva, että otan miehenne mukaani illalla? Tahdon aina asiat heti päätökseen, se on minun tapojani. Siten voimme saada kaupan suoraksi ja paperin allekirjoitetuksi Kjölbergissä jo ylihuomenna. Ei hänellä Elgesäterissä mitään hätää ole.»

»Nytkö jo tänä iltana?» Alette kääntyi säikähtyneen Jakobin puoleen.

»Vapaa kyyti ja vapaa hoito minun seurassani ja palkkio lisäksi — heh—he —» hän nauroi; hän oli hiukan käheä kuin olisi kaulan lihavuus häntä vaivannut; — »se ei ole pahinta, mitä voi tapahtua miehelle, joka hm—hm» — taas hän iski silmää veitikkamaisesti Letalle — »saattaa saada sellaisia asiatuttavia, jotka eivät maksa… Ette te elä pelkästä ilmasta, e—ei».

Oli niin hupaista, että viimeiset varmasti todet sanat katkaisi yskä… »Tulee ottaa vastaan, kunnes kuorma on täysi.»

Jakob huomasi, että Alette istui itku kurkussa ja silmät maahan luotuina, koettaen peittää harmiansa.

»Mitä Te siitä sanoisitte, jos odottaisimme huomisaamuun, Ole Elgesäter? Voin olla lähtövalmiina vaikkapa viiden aikaan, jos tahdotte», koetti Jakob esittää.

»Seitsemän peninkulmaa omalla hevosella»… hän pudisti päätään; — »nyt on kuutamo ja jos ajamme jokea pitkin, olemme Bergsätissä tänä iltana — hän on minun lankoni, Hans Bergsät. Sitten olemme kotona Elgesäterissä hyvissä ajoin huomenna… Vähän minulla vielä on toimitettavaa kaupungilla… Asianajaja on hyvä ja hankkiutuu valmiiksi viimeistään kello kuudeksi illalla.» Hän otti esille paksun hopeakellon kotelosta; — »niin siihen aikaan tulen isolla reellä oven eteen.»

»Niin, niin, — rouva ei kyllä näy siitä oikein pitävän!» pisti hän leikiksi, kun hän jotenkin iloisella päällä ja kasvot pakkasilmasta punoittaen otti jäähyväiset ja meni konttoriin hakemaan päällyssaappaitaan ja sudennahkaturkkiansa. — »Me käärimme hänet kuin kapalolapsen — hyvään karhuntaljaan… Olea oli myöskin tuollainen … ensimmäisenä vuonna kuin olimme naimisissa, ja hän aina kuvitteli, että jäällä juoksentelee paljon viirunaamoja, mutta sitten se pelko hävisi», kuului vielä eteisestä.

— — »Ymmärsit kai oikein hänen sukkeluutensa, Letta?» kysyi Jakob sisään tullessaan.

»Että saatotkin minua noin kiusata, Jakob» — Letta valitti itku kurkussa.

»Mitä nyt siitä välität, Letta! Sinullahan oli vallan erinomainen päivällinen», hän lohdutteli, »olet sentään reipas emäntä, sen minä sanon!»

Letan huulet vähän vavahtelivat.

»Istuin siinä kuin mikäkin maalitaulu, johon hän kerta toisensa jälkeen ampui niin hyvin kuin osasi…»

»Niin, näinhän minä, että koetit piilottautua liemimaljan taakse.»

»Minä istuin kuin tulisilla hiilillä … oikein pelkäsin, mitä hän aina uutta keksisi.»

»Hän tahtoi sinua vain mielistellä; hänestäkin sinussa oli jotakin pyhää.»

»Mutta eihän hän kuulu meidän seurustelupiiriin, sen kai sinä myönnät, Jakob.»

»Suuri metsäkauppias, näetkö; sellainen saattaa olla hyväkin tuttavuus.»

»Sillä tavoin voimme saada koko konttorin tänne vieraisille… Emmehän toki vieraanvaraisuuttamme rahasta myö!» sanoi Letta harmistuneena.

»Hm — emme kyllä» — Jakobissakin jokin vähän kuohahti; hänen oli vaikea puhua perin pohjin tästä asiasta. — »Täytyy jakaa ihmiset tuloiksi ja menoiksi, näethän, Letta» — tuumi hän puoliksi piloillaan. — »Vieraskutsut täällä kotona ne ovat menoja — meille ainakin toistaiseksi; — ja talonpojat ja tilanomistajat ovat tuloja. On vedettävä paksu sininen viiva — toisella puolen tulot, toisella menot, — ja se mies, joka istui täällä tänään, osaa erottaa ne kaksi asiaa toisistaan, siitä voit olla varma.»

»Ja pakottaa sinut matkustamaan — vielä tänä iltana! En uskalla ajatellakaan jäädä yksin niin moneksi päiväksi.»

Tämä mielikuva sai hänet yhä enemmän valtaansa.

»Minun on ollut niin vaikea, niin vaikea olla, ettet uskokaan», hän kuiskasi allapäin ja kokoonkyyristyneenä — »joka kerran kuin olet ollut yötä poissa.»

Jakob kumartui hänen puoleensa ja sulki hänen päänsä lämpimiin käsiinsä, silitteli hänen hiuksiaan ja poskeaan ja koetti häntä rauhoittaa.

»Kun kävelen tässä koko illan ja tiedän, etten sinua mistään tapaa ja että minun lopulta pitää sammuttaa valo, niin valtaa minut yht'äkkiä sellainen kauhea pelko», hän nyyhkytti. — »Minähän en ole niin aivan terve, näetkö, ja minusta tuntuu, että olen hirveän yksin… Minä pidätän Karenia panemasta maata niin kauan kuin suinkin ja istun ompelemassa lampun ääressä myöhään asti saadakseni ajan kulumaan. — Tuntuu kuin joku onnettomuus vaanisi. En uskalla katsoa ikkunaan päin, kun sieltä tuijottaa vain musta pimeys»…

»Sinä olet hermostunut, kultaseni.»

»Ja sitten sinun tyhjä vuoteesi, kun yöllä ojennan käteni siihen… Minun täytyy ottaa *sinun* päänaluksesi, tiedätkö; olen iloinen, kun saan edes sitä pitää.»

Hän tarttui kiinni Jakobiin kiihkeänä ja kuumeisena, jatkaen kiihoittuneita kuvittelujaan. »Ja sitten tulen loikoessani ajatelleeksi, että sinä liikut siellä kaikkien noiden vieraiden ihmisten parissa, jotka pelaavat ja juovat — olen kuullut siitä jo niin paljon — ja että he saavat ehkä sinutkin juomaan liiaksi, niin ettet enää tiedä, mitä teet.»

»Kuulehan, Alette, uskotko, että minulla nyt on jotakin, mille elää — vai etkö sinä sitä usko?»

»Ja miten sitten myöhemmin käy, kun sinun yhä vain on matkustettava?» puhkesi hän epätoivoisena puhumaan.

»Meidän on oltava vähän urhoollisia, kummankin kohdaltamme — eikö niin?»… alkoi Jakob puhua rohkaisevasti, — »etkä sinä meistä ensiksi vääjää, kun kovalle ottaa, sen tiedät itse parhaiten; — alakuloisuutesi ja hermostumisesi ja kaikki sellainen johtuu nyt vain tästä tilastasi… Ajattele, jos olisit merimiehen vaimo!»

»En olisi koskaan, en koskaan mennyt naimisiin merimiehen kanssa!»

»Et sittenkään, vaikka minä olisin ollut merimies … ja olisin tullut niin nöyränä kosimaan?»

Alette veti hänet luokseen ja suuteli häntä.

»Luuletko, Letta, että tekisin tyhmästi, jos menisin tuonne Krabben luo ja pyytäisin rouva Krabbea pistäytymään täällä iltaisin? — Sinähän voit kestitä häntä, kunnes hän uupuu! Mitä — tai luuletko ehkä, että hän tulee hyppäämään portaissa edestakaisin kuin eräs mies pullossa?»

»Miten viisas sinä olet, Jakob», hän hymyili. »Nyt olet seisonut tässä ja kääntänyt kaikki valoisaksi ja helpoksi taas!» —

— Sillävälin kuin sudennahkaturkki, matkavyö ja päällyssaappaat olivat levitettyinä salin tuolille vapautuakseen siitä monen asteen kylmyydestä, joka niihin oli eteisessä tarttunut — lähtivät he pienelle vieraskäynnille Krabben luokse. Se oli hieman noloa, kun he tähän asti olivat pysytelleet jotenkin vieraina naapuriensa suhteen ja jättäneet noudattamatta rouva Krabben monesti uudistaman kutsun käydä heillä.

Rouva Krabbe oli sytyttämässä lamppua heidän astuessaan sisään. Teepöytä oli katettuna, luultavasti Krabbea odottamassa. Huone ja ruokapöytä tekivät hieman pikkuporvarillisen vaikutuksen; käytetty salvetti oli vahakankaisella pöytäliinalla, herajuusto syrjällään liian pienellä lautasella, toiselta juustolta puuttui kupu ja teekupit olivat halvinta posliinia.

Rouva Krabbe säpsähti — yllätyksen sattuessa hänen kasvonsa näyttivät siltä, kuin hän puhaltaisi kuumaan keittoon. Hän näytti kuitenkin heti tajuavan, mikä oli heidät tuonut tänne; Alette istutettiin mukavaan sohvaan ja pakina oli pian käynnissä, alkaen paikkakunnan asioista ja päättyen kotioloihin, miksei Krabbe tahtonut ottaa koulupoikia täysihoitoon, vaikka siitä olisi ollut heille paljon etua.

Oven takana niistettiin nenää — kuului kuin torventörähdys — ja sisään astui opettaja Krabbe, jäykkänä, rakastettavan kohteliaana, toinen käsi vielä työntämässä nenäliinan takataskuun.

»Mitenkä voitte, rouva Mörk?» hän kysyi.

»Vai niin … vai niin..?» Hän tuijotti kauan ja miettiväisenä Aletteen ja näytti ylen hyväntahtoiselta. Nähtävästi hänelle alkoi selvitä että hän olisi saattanut tehdä onnistuneemmankin kysymyksen.

»Pyydän kiittää Teitä, rouva!»… hän taas aloitti.

Omatunto soimasi Lettaa ja hän punastui. Hän oli kirjeissään niin monesti tehnyt pilkkaa »tuosta kauheasta filologista», joka saattoi tulla töksähtää heitä vastaan vain vaippa tai aamunuttu yllään ja tohvelit jalassa ja uhkasi panna mitä odottamattomimmissa ja sopimattomimmissa paikoissa vireille syvämielisen keskustelun.

»Katsokaa, rouva», selitteli hän — »tuo tuoli tuossa uunin vieressä on minun mielipaikkani illoin, kun Te soitatte siellä alhaalla… Olette herättänyt mielenkiintoni ihmisiä kohtaan, jotka aloittavat yhteiselämänsä, ja soittaessanne kuvittelen itsekseni, minkälainen ihmiskasvu *voisi* olla. Kuulen kuin laulun hyminää kukkasnupusta» — hän kallisti suurta päätään kuunnellakseen. »Maailmassa laulaa niin monta nuppua; mutta minä istun tässä kuuntelemassa yhtä, jota sattumalta tunnen hiukan … joka maksaa minulle vuokraa» — hän lopetti ujosti, vetäytyen takaisin kuoreensa.

»Ei, kuulehan, Krabbe» — puuttui puheeseen hänen vaimonsa, joka tuli sisään tuoden tarjottimella teekupit — »elä nyt rupea *siitä* puhumaan!»

Mutta hän osaa olla oikein miellyttävä, tuumi Alette — miten kauniit silmät hänellä onkaan.

Krabbe suuntasi nyt askeleensa nuorta asianajajaa kohti, ja Jakob, joka pelkäsi joutuvansa liian pitkään keskusteluun hänen kanssaan — kiire kun hänellä oli —, koetti häntä väistää.

»Olen juuri matkalle lähdössä, herra Krabbe» hän selitti ja meni nostamaan kierreuudinta. »Kuu on jo noussut — minulla on aikaa vain puolisen tuntia.» Hän katsoi kelloaan.

Mutta Krabbe jatkoi omaa ajatuskulkuaan… »Olisipa hauska kerrankin nähdä, miten tuollainen perhemylly jauhaa — juurta jaksain. Ne pyörivät kaikkialla — toinen perhemylly toisensa vieressä; — ja me saamme kuulla niistä kaikenlaista, johon emme voi luottaa.» Hänen silmissään väikkyi leikkisä ilme. — »Mutta mitä niistä lähtee, miten likelle toisiaan kivet on kierrettävä, jotteivät jauhaisi tyhjää, tai myöskin, liian lähekkäin jouduttuansa, vain toisiaan kuluttaisi — s—s—s» — hän suhisutti ilmaa hampaittensa välitse — »siitä on kysymys… Ja sitten siitä, mitä myllystä lähtee» — hän tarttui Jakobia takinnappiin — »tulevasta sukupolvesta»…

Jakob ja Alette katsoivat toisiinsa puoleksi hätääntyneenä.

Käytännöllisellä tavallaan rouva Krabbe kiiruhti väliin tuoden vadillisen leivoksia. »Olkaa hyvä ja ottakaa, herra Mörk! Eikö — mutta olkaa nyt niin hyvä!»

»Ei, kiitos, mutta minä vakuutan Teille, rouva Krabbe», — ja hän kulki joutuin hänen jälkeensä — »että parempaa ajatusta kuin tarjota minulle lasi teetä juuri näin matkalle lähdössä ei olisi voinut keksiä»; hän puhui täydellisesti vastoin omaatuntoaan, fraaseiksi hän sellaista puhetta sanoi. »Ja jos rouva Krabbe sitten tahtoisi pitää vähän huolta vaimostani minun poissaollessani, niin»…

»Rouva Krabbe on jo ystävällisesti sen minulle luvannut» — puuttui Alette puheeseen.

»— niin olen minä Teille sydämestäni kiitollinen.»

»Juokaa nyt vielä kuppi teetä, herra Mörk», pakotteli rouva Krabbe; »se tekee Teille hyvää. Täällä on jo kuppi valmiina.»

Jakob tunsi, että hänen täytyi teossa todistaa sanansa, ja kaatoi jotakin tulikuumaa suureen perhekuppiin, kunnes sisällys tuli maidon valkeaksi.

Krabbe siirsi tuolinsa hänen vierelleen… »Lapsemme ne ovat meidän kuvamme», hän kuiskasi salavihkaa. »Kun maalari kuvaa toisen ihmisen, niin omaa henkeänsä hän siinä sittenkin pyrkii tuomaan esille … hassua kyllä!» Hän nieleskeli kulauksittain teetään — »itseään mies maalaa, — työntäytyy vain toisen hahmoon…»

»Mikä onni, ettei hän ole muotokuvamaalari», lohduttelihen Jakob mielessään.

»Tosiasia kuitenkin on, että me vain lyömme oman kuvamme tähän maailmaan niinkuin keisari oman kuvansa rahaan — yksinomaan oman itsemme, oman itsemme, oman personallis-keisarillisen rahamme!»… Hän istui selkäkenossa, käsivarret ristissä rinnalla, siihen ajatukseen syventyneenä.

Jakob katseli kattoon ikäänkuin kärsivällisesti odottaen mitä nyt esiin nousisi ja kaatoi teen suuhunsa pitkin siemauksin.

»Luuletko tosiaan, Krabbe, että asianajajalla on aikaa mietiskellä tuollaista», keskeytti hänen vaimonsa hänet. — »Kyllä minä pidän hänestä huolta, herra Mörk, olkaa vain ihan levollinen — ja jos muutenkin mitä tarvitsette, niin lähettäkää vain sana tänne ylös»…

VI.

Jakob olisi ollut vaativampi kuin oli, jos olisi valittanut huonoa menestystä asianajajana. Oli ollut runsaasti sekä juttuja että matkoja melkeinpä ympäri vuoden, ja viime aikoina oli näyttänyt siltä, kuin karttuisi niitä yhä enemmän. Hänen oli kai ruvettava ajattelemaan oman hevosen ja omien rattaiden hankkimista sekä nyt lokakuun muuttopäivästä renkipojankin ottoa, — ja lisäksi vielä jonkinlaista apulaista hoitelemaan konttoria, kun hän itse oli poissa.

Oli harmaa sadepäivä, kun Jakob tuli kotiin eräältä matkalta läpimärkänä; hänen oli saatava kuivat vaatteet konttoriin. Raskaista saappaista, jotka hän oli heittänyt jalastaan, valui vesi kahtena virtana lattiaa pitkin.

Hänen oli muutettava vaatteet kiireestä kantapäähän, ei puhettakaan muusta! Kuiva hänen oli oltava, ruti kuiva aina hiusrajaa myöten, ennenkuin meni sisään. Koko matkan hän tänään oli iloinnut ajatellessaan kotiintuloa Letan luo, joka taas oli jalkeilla, ja pienokaista, tuota kierosilmäistä poikaa, jolla oli niin lystikäs nenä ja jonka kädet äkkinäisin, kömpelöin liikkein haparoivat hänen kasvojaan, kun hän oli polvillaan kehdon ääressä eikä malttanut lähteä, ennenkuin hänet suorastaan ajettiin pois.

Alette tuli häntä vastaan salissa.

»Sss sss, hiljaa», hän kuiskasi, »hän nukkuu tuolla sisällä.

»Vai nukkuu?»

»Olen iloinen, kun olet kotona taas, Jakob; nyt saat heti kuumaa teetä.»

»Anna, kun katselen sinua, Alette!» hän piti häntä vähän loitompana; — »nyt vasta sinä olet kaikkein kauneimmillasi, — niin uusi ja valkea ja niin… Tuollainen nuori vaimo on kaikkein kauneinta maailmassa», sanoi hän hiukan keinotekoisen leikillisesti; oikeastaan hän aikoi sanoa aivan toista, — — jotakin sellaista, että tuo nuori kalpea äiti oli liikuttavampi kuin mitä hän sanoilla saattoi ilmaista; vaan hän oli tapansa mukaan liian arkatunteinen paljastaakseen sisimpäänsä… »Mutta nyt, kun sinulla on tuo poika, saan kai lähteä vaikka sinne, missä pippuri kasvaa. »Sanopa, muori», hän suuteli häntä, »olethan toki hiukkaisen ikävöinyt minua?… Olin niin läpi märkä, tiedätkö…»

»Olin juuri nukuttamassa häntä, kun sinä tulit, enkä voinut muuta kuin osoittaa sormella, mitä tytön piti viedä sinulle.»

»Ja nyt hän nukkuu?»

Jakob astui varpaisillaan makuuhuoneen ovea kohti.

»Saahan sentään edes kurkistaa tuonne sisään — saahan?» Jakob alkoi hyvin hiljaa vääntää avainta.

»Et saa, Jakob, anna olla!» Letta kuiskasi.

Hän väänsi niin hiljaa kuin suinkin, pitäen väliä jokaisen kierroksen jälkeen, kunnes lukko yht'äkkiä odottamattoman äänekkäästi paukahti auki.

He katsoivat säikähtyneinä toisiinsa; mutta kaikki näytti yhä rauhalliselta, ja ovenraosta hän näki kehdon sinisine verhoineen, jotka puoleksi peittivät sen. Pojasta ei näkynyt muuta kuin hiukkaisen pientä kättä, joka puoleksi suljettuna lepäsi peitteellä, peukalo ojennettuna. Se näytti nukkuvan sekin…

Pieni käsi oli liian houkutteleva. Ei auttanut, vaikka Alette kielteli ilmeillään ja elkeillään. Oli kai nyt sentään lupa varpaisillaan hiipiä hiukan katselemaan.

Eikö Jakob todellakaan voinut olla koskettamatta tuota punertavaa peukalonpäätä tai pikku etusormea, jotka kumpikin viattomasti osoittivat eri suuntaan, tai tuliko hän sysänneeksi kehtoa — sitä Alette todellakaan ei huomannut, ja samahan tuo saattoi ollakin.

»Siinä sen nyt näet, Jakob!» Hän kumartui kiireesti kehdon yli ja otti syliinsä pienokaisen, joka oli herännyt ja alkoi huutaa.

Jakob seisoi siinä kuin rikoksentekijä.

»Enhän minä sille mitään voinut, Alette. Kutsunko lapsenhoitajan?»

»Elä, sulje vain ovi! — en tahdo, että hän kuulee pojan itkevän, muuten hän on taas heti täällä. Minä ihan kärsin, kun näen hänen ottavan lapsen syliinsä, enkä minä voi siitä häntä kieltääkään… Sinä et tiedä, miten minä maatessani harmittelin, kun näin, kuinka hän pitelee poikaa. Tarttuu häneen, tiedätkö, niin kovakätisesti, repii ja runtoo — ei kätevyyden alkuakaan! — oikein olen peloissani, kun hänen pitää koskea poikaan.»

»Sitten hän saa lähteä, annamme hänelle puolen vuoden palkan ja hankimme heti toisen.»

»Ei toki, hän koettaa kuitenkin parastaan ja sitäpaitsi hän pitää pojasta. Minä vain luulen, että hän on mustasukkainen minulle, tiedätkö, sillä näyttää siltä kuin hän ei sietäisi, että minä pitelen poikaa, ja olenhan minä sentään hänen oma äitinsä… Saat nähdä, että hän taas nukkuu»…

»Minä en todella häneen koske, en vähääkään, Alette, saanhan minä»… hän kumartui kehdon yli.

»Nyt kuuluvat tuovan sinulle teetä saliin, Jakob. Kulje nyt vain hiljaa ovesta, niin olet kiltti» —

Jakob ennätti tuskin juoda teensä ja lukea kirjeet, jotka olivat saapuneet hänen poissaollessaan, kun palvelustyttö pisti päänsä ovesta ja ilmoitti, että nyt ovat taas täällä ne herrat, jotka olivat käyneet häntä päivällä tapaamassa.

»Käske vain sisään, minä tulen kohta.»

Hän oli koko sielullaan antautunut asianajajatoimeensa. Oli yksi väite, jota hän sisimmässä sydämessään aina pilkkasi, se nimittäin, ettei mies muka voisi tehdä työtä kahtatoista tuntia päivässä, ja jos sikseen tuli, yötäkin lisäksi. Kysymys oli oikeastaan vain saada jotakin toimitettavakseen, niin kyllä se aina suoritetuksi tulee. Omasta puolestaan hän ei nähnyt mitään syytä, miksei hän aivan yksin voisi hoitaa kaikkia niitä sekä oman paikkakunnan että koko piirikunnan asioita, jotka nyt oli jaettu neljälle, viidelle asianajajalle.

Hän oli viime aikoina vähän laihtunut ja hänen silmänsä käyneet tiukemmiksi; hänen hymyynsä oli tullut jokin uhittelevan kaksimielinen tuntu ja hän touhusi alati.

Usein hän oli melkein herättää pienokaisen, kun hän myöhään iltaisin tuli konttorista.

Mutta pitipä poika sen sijaan huolta siitä, että sekä hän että Alette pysyivät valveilla öin. Hän oli keksinyt juuri sen ajan huutaakseen, — oli ääneti melkein koko päivän, ikäänkuin hän olisi laskenut, ettei se aika ollut tarpeeksi sopimaton. Hän tahtoi, että joku välittäisi hänen itkustaan, tuo veitikka.

Vanhan filosofin he olivat hänestä saaneet, väitti Jakob… »katso vain tuota kaarevaa otsaa, Alette! ja tuota viisasta, kokeneen piirrettä suupielissä; — hän ei tiedä, kannattaako tässä marista… Ei rahtuakaan pojanrakkautta minua kohtaan, sinua vain tavoittelee, Letta. Omaa tahtoa näkyy olevan — katso vaan, miten hän vastustaa käsivarsillaan. Sinun luoksesi hän tahtoo.»

Ja tätä elämää poika piti yön toisensa jälkeen, niin että Alette vihdoin oli nääntyä, hänen kun täytyi kävellä edestakaisin poika sylissä.

Hän hyräili ja lauleli. Jakob ei olisi luullut Aletten osaavan niin monta kehtolaulua. Niitä vain pulppusi esille, laulunpätkä toisensa jälkeen; ja hän osasi panna ääneensä nukuttavaa unilääkettä, niin että pojan piti haukotella; — ja haukottelipa Jakobkin, Letan astellessa siinä yölampun valossa.

Mutta eikö se taaskin ruvennut itkemään!… Alette kävi sekä kalpeaksi että heikoksi kaikesta tästä yövalvonnasta, alkoi jo terveys olla vaarassa.

Ja niin pahankurinen sitten, — aina juuri silloin, kuin Alette oli saanut silmänsä umpeen, hän parahti itkemään — ihan kuin hän vain olisi maannut väijymässä oikeata hetkeä.

Ja taas oli Letan noustava.

Melkein joutui poikaa vihaamaan, hänellähän oli selvä aikomus tappaa äitinsä!

Pai—pai — kuului kehdon luota; mutta pikku herra ei siihen tyytynyt, hän tahtoi ylös, syliin tuuditettavaksi… Ja niin Alette taas käveli ja lauleli itku kurkussa, yhä kovemmin ja kovemmin. Tämä oli nyt neljäs kerta samana yönä, — ja joutuen ihan suunniltaan Jakob hypähti ylös:

»Anna minulle poika, Alette! Niin, kuulehan, mene sinä nyt hetkeksi lepäämään, ja anna minun koettaa. Saatpa nähdä, kyllä minä saan hänet nukkumaan.»

Näytti siltä, kuin poika olisi hätkähtänyt tuota outoa leposijaa. Hän vaikeni melkein paikalla, sulki silmänsä ja näytti todellakin nukkuvan. Mutta kun oli koetettava saada hänet kehtoon, päästi hän yht'äkkiä uuden voimakkaan parahduksen.

»Ei sinun kannata koettaa, Jakob»; Alette kohottautui vuoteesta.

»Nuku sinä vain, Letta! Etkö ymmärrä, että hän tahtoo maata sylissä» — ja niin Jakob taas alkoi kävellä edestakaisin, tuudittaen ja laulaen.

Erikoisen musikaalinen hän ei ollut, mutta hän oli älynnyt tempun ja venytti säveltä yhä pitemmäksi ja houkuttelevan nukuttavaksi; — ja nukkuihan ainakin Alette!… Pienokainen makasi nähtävästi vain vaanimassa, milloin Jakob todellakin luuli hänen nukkuneen ja lakkaisi tuudittamasta, ollakseen heti valmis jatkamaan siitä, mistä äsken lopetti, — kyllä Jakob hänet jo tunsi. Ja niin hän yhä vain venytteli lauluaan lakkaamatta, uudestaan ja uudestaan kokonaisen tunnin, poika painuneena syvään hänen lämpimään syliinsä, kunnes salin kello löi kolme. Siinä se poika nyt nukkui, siitä ei epäilystäkään; ja riitti sitä unta sitten heille kaikillekin aina aamuun asti, jolloin lapsenhoitaja tuli huoneeseen.

»No, Alette, enkö saanut poikaa nukkumaan?» —

Tämän mestarinäytteen seurauksena oli, että hänen soitannollis-hypnoottiseen taitoonsa oli turvauduttava viimeisenä keinona aina kuin poika oli levoton yöllä. Kun hän koko päivän matkusteltuaan ja työskenneltyään käveli yöllä poika sylissä ja lauloi tuutilauluja, tuntui kuin hän kulkisi unessa, niin lopen väsynyt hän oli. Mutta se tosiasia, että poika ei oikein ottanut nukkuakseen, ennenkuin oli päässyt hänen syliinsä, hiveli hänen mieltään enemmän kuin hän itse tiesi; pienokainen veti hänet vastustamattomasti luokseen, — »katso noita suloisia sormia, nyt hän nukkuu, Alette!»…

Sillä välin kuin Jakob konttorissaan jonkinlaisella hymyilevällä varmuudella selvitteli asiat, heräsi salin puolella eräs kysymys, joka aiheutti yhä enemmän päänvaivaa ja josta lopulta näytti kehittyvän oikea gordilainen solmu.

Poikahan oli kastettava, ja että hän saisi nimet Johan Henrik — ensimmäisen Jakobin isän ja toisen vanhan setä Vosgraffin mukaan — se oli selvä. Mutta sitten — kumpiko kummeista oli kantava lasta kasteelle, Aletten äitikö Tönsbergistä vai täti Vosgraff? Tästä syntyi pulma, jota oli ihan mahdoton ratkaista. Rouva Vosgraff oli mielestään itseoikeutettu tähän tehtävään; hän oli lähettänyt kauniin ristiäispuvun ja ilmoittanut aikovansa Vosgraffin kanssa saapua ristiäisiin. Eivätkä he toiselta puolen voineet antaa itse isoäidin seisoa vain myssyä riisumassa.

Oli todellakin pulmallista hoidella tätä kirjeenvaihtoa.

VII.

Oli ollut työläs päivä ja kopiokone oli käsitellyt melkoisen joukon kirjeitä, jotka Jakob itse viime hetkessä oli jouduttanut postiin. Illalla hänen vielä oli laadittava laajahko talonvuokrasopimus, joka tullinhoitajan ja pataljoonanlääkärin oli allekirjoitettava. Molemmat istuivat kärsivällisesti odottaen — toinen heistä, vuokraaja, ilmaisi vähän väliä murahtelemalla tyytymättömyytensä vuokrasummaan, toinen taas, talonomistaja, hymyillen tyytyväisenä nojasi milloin leukaansa, milloin nenäänsä suureen pyöreäpäiseen keppiinsä. Hienolla ironiansekaisella ymmärtämyksellä he käsittivät aseman: tässä he nyt tapasivat toisensa asioissa, kumpikin viimeiseen asti pitäen kiinni omasta edustaan, ja tunnin tai puolentoista kuluttua he taas hyvinä tovereina istuvat hotellin kulmahuoneessa pelipöydän ääressä, kummallakin höyryävä totilasi edessään. Lääkärin ilmeissä leikitteli jo valmis sukkeluus, joka tänä iltana tuli lyötäväksi pöytään.

Aamusta asti Jakob oli työskennellyt ajatukset ja huomio jännitettyinä, ja sen lisäksi hänen oli täytynyt kuunnella kaikenlaista hyödytöntä puhetta ja pitkiä selityksiä. Nyt hän kaipasi ikäänkuin vapaampaa ilmaa, jotakin virkistystä ja vaihtelua; ja hänen mieleensä juolahti, että hän voisi kutsua tullinhoitajan ja lääkärin luokseen illalliselle. Heidän kanssaan hän saisi jutella, puhua politiikkaa ja laskea leikkiä. Sillä aikaa kuin konttoriapulainen kirjoitti puhtaaksi asiapaperin, hän lähti tässä mielessä sisähuoneisiin pienelle tiedusteluretkelle.

Uunin ääressä olevalla tuolilla riippui villavaippa ja makuukamarin avonaisesta ovesta hän näki valoa kiiluvan; Alette ja lapsenhoitaja olivat par'aikaa molempia pienokaisia kylvettämässä.

»Vai niin, — siis kylpyilta»…

Hän meni sisään. Olihan sangen kaunista katsella, miten pienokaiset pyristelivät kylpyammeessa ja miten ne viihtyivät siinä erinomaisen hyvin, kunnes heidät oli nostettava syliin kuivattaviksi, ensin pienempi, syksyllä tullut pikku tyttö; — hän joutui onnellisesti, itkemättä ja vastustelematta, kehtoon; ja sitten poika, joka ei ollut aivan yhtä taipuvainen… Hän potki ja huitoi lämpimän lakanan sisässä, ja huusi kuin olisi häntä puukolla pistetty, kun hänen päätään kuivattiin; mutta sitten hänkin tyynenä ja tyytyväisenä antoi kantaa itsensä pieneen sänkyyn lastenkamariin.

Alette otti pienen lampun, joka oli asetettu tuolille kylpyammeen ääreen, ja vei sen saliin.

Tuossa puolipimeässä riittämättömässä valaistuksessa oli jotakin, joka Jakobin tällä kertaa hieman arkaan mieleen johti pettymyksen, jota hän äsken oli tuntenut saliin astuessaan.

»Ikävännäköistä tällainen … ja kovin täällä on kuumaa», pääsi häneltä.

»Niin, meillähän on ollut kaikenlaista puuhaa tänä iltana; mutta odota vähäisen, niin sytytän sinulle paremman lampun.»

Siinä sattui lapsenjakkara hänen tielleen ja tuolilla uunin edessä riippui vielä joitakuita vaatekappaleita.

»Ei teidän sopisi pitää salia lastenkamarina, Alette; — sen pitäisi aina olla kunnossa, jos joku sattuisi tulemaan», purki hän tyytymättömyyttään… »Tuonnekin on sukka heitetty lattialle!»

»Sehän on pikku pojan, Jakob! Saahan nyt poika toki sukkansa pudottaa?… Ethän sinä sentään häneen suutu?»

»Kaikki joutuu vain niin epäkuntoon … en minä muuten», jatkoi hän sävyisemmin.

Ääni, jolla tuo sana epäkuntoon lausuttiin, loukkasi Alettea.

»Niin, kyllä kai tässä yksi ja toinen paikka saattaa olla epäkunnossa, jos oikein rupeat tarkastamaan» — hän sanoi puhdistaessaan lampunsydäntä, ennenkuin pani lasin paikoilleen… »Meilläkin on vähän tekemistä täällä, näetkös.»

»Letta rakas, tiedäthän sinä, että voit ottaa itsellesi niin paljon apua kuin ikinä mielesi tekee, onhan meillä siihen varaa. Sinun ei tarvitse muuta kuin istua salissa ja komentaa ja antaa muiden palvella itseäsi.»

Aletten silmissä välähti; näytti siltä, kuin juuri nämä sanat olisivat omiaan suututtamaan häntä.

»Kiitoksia, kyllä minä tiedän, että sinä nyt luulet jalomielisyydelläsi ihan hämmästyttävän minut… Me olemme vain sivuseikkoja sinulle, me tällä puolen, Jakob! Sinä elät omissasi, sinä siellä — toimituksia, aina vain toimituksia»…

»Niin tietysti, sivuseikkoja, jotka minä mieluimmin työntäisin luotani! — Voinko minä tehdä sen enempää kuin tarjota sinulle kaiken sen avun, minkä vain voit keksiä, kantaa sinua käsilläni.»

»Oi, voit kyllä … voit tarjota jotakin itsestäsi!» sai hän puserretuksi esiin. »Ennen oli toisin. Voit uskoa»…

»Vai niin, vai sillä tavoin! Luulenpa todellakin sinun tahtovan, että lyhentäisin konttoriaikaa ja jäisin lehdellä soittelemaan», puhkesi hän kärsimättömästi. »Olen tullut — ja väsynyt minä olen — kysymään, voisinko kutsua tullinhoitajan ja lääkärin illalliselle.»

»Kyllä osasitkin valita oikean illan, juuri toisen niistä kahdesta, jolloin kylvetän lapsia! Sitäpaitsi minun pitäisi muuttaa pukuakin.»

»Ei, tietysti ei tule kysymykseenkään kutsua heitä — tämän jälkeen! Menen takaisin konttoriin ja koetan saada heidät lähtemään.»

»Mutta kuulehan, Alette» — hän sanoi kelloa katsoen. »Kello käy jo yhdeksättä, niin että olisi minusta jo illallisen aika.»

»Tiedäthän, mikä tässä on viivyttänyt, mutta kohta se on valmista, ystäväni — elä nyt vain ole kärsimätön!»

Konttorilamppu oli kierretty miltei alimmilleen ja Jakob käveli edestakaisin viheltäen ja odottaen. Mutta vielä se näytti kestävän…

Toinen lapsista itki tuolla sisällä…

»Ja tällainen huvi, että saan täällä kävellä ja odottaa, saattaa saavuttaa minut kahdesti viikossa» hän mutisi nälkäisenä, väsyneenä ja harmissaan.

»Saada itseensä jotakin kunnollista, hyvä pihvi ja lasi totia tulliherran ja tohtorin seurassa tuolla ylhäällä»… »Hm, hm» — hän katsoi taas kelloa ja kulki kärsimättömänä pari kertaa edestakaisin lattialla.

Hetken kuluttua hän seisoi hattu päässä ja päällystakki yllään kyökin ovella.

»Sano rouvalle», ilmoitti hän lyhyeen palvelijalle, »että menen tänä iltana hotelliin.» —

Alette oli vihdoin, käytyään välillä poikaa rauhoittamassa, päässyt niin pitkälle, että voi ryhtyä särkemään munia pannuun; ne oli vietävä pöytään lämpiminä; — olipa nyt Jakob saanutkin odottaa! — Palvelustytön ilmoitus sai hänet keskeyttämään työnsä, juuri kuin hän oli rikkonut ensimmäisen munan.

Hän jäi seisomaan ja valutti keltuaisen vuorotellen toisesta kuoripuoliskosta toiseen valkuaisen vuotaessa maljaan. Kesti vähän aikaa, ennenkuin hän tajusi…

Kyllä hänellä oli hattu ja takki yllään, vahvisti tyttö.

Tuntui aluksi melkein siltä, kuin Jakob olisi istuutunut rattaille ja ilman muuta lähtenyt ajamaan pois hänen luotaan — siinä hän nyt seisoi yksin… Mennyt noin vaan!

Hän ei rikkonut kuin tuon yhden munan pannuun ja tiesi kuitenkin paistavansa yhden liikaa.

»Älä kata pöytää, — otan täältä teetä kuppiini, Karen. Ei, älä tuo liha-asettia… En tahdo muuta kuin vähän leipää ja voita.»

Hän veti tuolin viistoon kyökkipöydän ääreen juodakseen siinä teensä, mutta ei jaksanut koskea ruokiin, jotka olivat pöydällä hänen edessään epämiellyttävinä, ylenkatsottuina ja hylättyinä.

Ensi yllätyksen haihduttua valtasi hänet suuttumus.

… Eikä tule edes itse sanomaan, hän harmitteli — lähettää lyhyesti vain sanan, että hän lähtee, — oikein ennakolta mietittyä! Tiesihän Jakob kuitenkin, että hän kiirehti, minkä kerkesi, saadakseen iltaruoan valmiiksi…

Hän seisoi kauan salin ikkunassa ja katseli valoa, joka loisti hotellin yläkerroksesta.

Oliko *hänellä* sitten niin hauskaa? Siinä hän kulki yksin, aherteli ja sovitteli, ja Jakob vain välisti pistäytyi hänen luokseen, hajamielisenä ja liikeasioistaan väsyneenä.

Hän heittäytyi sohvalle ja painoi päänsä patjaan.

Loukata minua tällä tavoin! — Ehkä hän tahtoi näyttää, että hän on isäntä talossa?…

Hänessä oli noussut epätietoisesti hermostuttava tunne siitä, että hän oli laskeutunut rakastajan haaveilevasta, sokeasta äärettömyysmaailmasta käytännölliseen suhteeseen, — aviomies saattoi vaatia iltaruokansa kellonlyönnilleen!

Hän makasi siinä ja tuijotti Jakobin rikokseen, kunnes salissa alkoi tuntua kylmältä. Eikä hän tietänyt, miten hän voisi leppyä…

Hitaasti riisuutuessaan nousi monta katkeraa asiaa hänen mieleensä… Entä jos hänkin lähtisi noin vaan kotoa pois! — jättäisi kaikki palvelijoille; ottaisi vain apua! — Kannattiko tässä enää välittää pojasta ja pikku tytöstä!…

Hän loikoi ja odotti, kuunteli jokaista ääntä, tulisiko Jakob ehkä. Hänen kasvoissaan oli päättävä ilme, joka ei ennustanut Jakobille helppoa pääsyä hänen suosioonsa. Jakob tapaisi hänet sangen tyynenä ja kylmänä.

Alette oli mahtanut nukkua jo hyvän hetken, kun heräsi siihen, että joku aukaisi hiljaa oven. Jakob liikkui niin varovan äänettömästi kuin mahdollista, varpaillaan, ettei pienokainen kehdossa heräisi. Alette oli nukkuvinaan, seurasi vain yölampun hänestä luomaa varjoa.

Jakob kumartui varovasti vuoteen yli.

»Nukutko, Letta?» hän kysyi.

Kun ei vastausta tullut, alkoi hän hiljaa viheltää, mutta vaikeni heti.

Sitten hän rupesi hyräilemään, vetäessään saappaat jalastaan, ikäänkuin muistellen jotakin hauskaa.

»Alette, nukutko — todellakin?»

Varjo kumartui samassa kuin hänkin.

Kyllä hän nukkui; hengitys kulki tasaisesti ja kuuluvasti.

Nyt hän tuli hiljaa ja kumartui kehdon puoleen, joka seisoi aivan lähellä sänkyä, niin että Letta saattoi koskettaa siihen kädellään.

Vaikeaksi kävi muuten Letalle näytellä osansa loppuun. Hän ei nyt voinut sietää Jakobin hyväilyjä; ja tämä seisoi siinä ja katseli häntä ja suuteli häntä koetteeksi otsalle, ennenkuin meni vuoteeseen, aivan kuin hänessä sittenkin olisi ollut jokin epäilys siitä, miten tuon unen laita oikeastaan oli.

Aikoiko Jakob todellakin ruveta nukkumaan ilman mitään selitystä!… Sydän löi yhä kovemmin ja kovemmin, niin että hän melkein itsekin sen kuuli.

Jakobin hengitys kävi yhä tasaisemmaksi.

Vihdoin Alette hiljaa nousi istualleen. Hän kumartui Jakobin puoleen tarkastaen häntä yölampun valossa.

»Jakob!» kuului hänen puoleksi rukoileva äänensä, ja hän laski kätensä varovaisesti hänen päälleen.

Mutta Jakob nukkui jo syvästi ja sikeästi pahasta omastatunnostaan huolimatta.

Hän itki pois surunsa ja pettymyksensä, ja kyyneleet vierivät runsaina ja polttavina. Hän laski päänsä Jakobin pään viereen…

Tuo keveä pieni suudelma… Kuinka hän nyt katui, ettei ollut herännyt, … olisi ollut heräävinään, — ja kiertänyt käsivartensa hänen kaulaansa…

— — Seuraavana aamuna hän heräsi siihen, että Jakob kiireesti kysyi palvelijattarelta, paljonko kello oli.

Loukkauksen muisto virkosi uudella voimalla hänen nähdessään Jakobin tuolla tavoin nopeasti pukeutuvan, ajatukset suunnattuina vain toimeensa. Tietysti — mitä hänen asiansa olivat sen rinnalla!

»No, Alette, etkö todellakaan huomannut, kun minä yöllä tulin kotiin? — — No elä nyt, ethän sinä toki ole suuttunut minuun, vaikka illalla meninkin ulos!… Oli oikein hauskaa, tiedätkö … ja olen nukkunut kuin kivi meren pohjassa. Onko pikku tyttö itkenyt? — Vai ei ole —.

Loukkaantunutko? Johan nyt! Tyhmyyksiä, sanon minä sinulle… Vai kohtauksiako sinä tässä! Minulla ei todellakaan ole aikaa, tiedätkö — — — Oikein, Karen, vie vain kahvi saliin. Minulla on konttori täynnä väkeä ja asiakirja laadittava valmiiksi ennen kello kymmentä. — Käytä toki järkeäsi! Tahdonko sinulle mitään pahaa? Tahdonko äidille mitään pahaa, tyttöseni? — Siinä sinä sen kuulet, Letta! Miten saatat olla noin mahdottoman lapsellinen… Et vastaa sanaakaan. Kylläpä älyätkin tehdä itsesi miellyttäväksi», hän vihdoin kiivastui, »ja tehdä kärpäsessä härkäsen. Mutta minulla ei todellakaan ole aikaa.» Hän tarttui kiivaasti oveen ja kiiruhti konttoriin.

Hän meni todellakin, meni tänäänkin.

Ensimmäisen kerran he olivat menneet nukkumaan sanomatta toisilleen hyvää yötä ja olematta ystäviä. Letta ei koskaan olisi luullut sellaista voivan tapahtua.

Erinomaisen hitaasti kului aamupäivä eikä Jakobia näkynyt.

Reippaasti hän astui sisään päivällisille. Hilpeänä ja ujostelematta, luoden vain nopean katseen silmälasien takaa Lettaan nähdäkseen, millä kannalla asiat nyt olivat.

»Lihakeittoa ja kokkareita! Mainiota, minulla on kova nälkä, — konttori oli täynnä väkeä koko aamupäivän!»

Aletten hiljainen pidättyväinen käytös ei suinkaan houkutellut pitempiin puheisiin. Jakob jättikin ne sikseen ja alkoi kiireesti syödä.

»Tahdotko lisää?» Alette kysyi, kun Jakob oli tyhjentänyt lautasensa.

»En, kiitos, — sinulla on paistia! sepä hyvä»…

Jakobin ihastus ruokaan ei nähtävästikään saanut Alettea heltymään. Puhe taukosi taas, Letta vain huomaavaisena ja tyynenä ojensi Jakobille kastikeastian sekä laitteet, toisen toisensa jälkeen.

»Erinomaista!» väitti hän, pureskellen paistia alkuun päästyään… »Mutta rakas Letta, etkö sinä sitten ollenkaan syö — tätä ihanaa paistia? Hilloa sinä nyt ainakin otat;» hän siirsi lautasen lähemmä Lettaa.

Viimeinen rohkea yritys jäi sekin tuloksetta ja Jakob istui hetken neuvottomana, veitsen ja haarukan kalistessa sitä kovemmin lautasta vasten merkiksi siitä, että niiden käyttäjällä oli kiire.

»Eiköhän sinun pitäisi lähteä hiukan kävelemään, tänään on niin ihana kevätilma! Se varmaan virkistäisi sinua, Alette», hän sanoi, kun oli valmis, laskien pois veitsen ja haarukan.

»Kiitos, minulla on kyllä tarpeeksi hauskaa näinkin, näethän sen.»

Hän nousi ja siirsi tuolin paikoilleen.

»Niin, mene sinä vain, Jakob!»

»Ymmärräthän, että minulla on kiire!»

»Koetan tottua siihen» hän vastasi soinnuttomasti.

»Tottua? Mihin?»

»Sinulla ei eilisiltana ollut kiire ja kuitenkin hennoit jättää minut — ja sitten panna maata sanomatta minulle ainoatakaan sovinnon sanaa.»

»Sinähän nukuit!»

Oh! —

Letta loi häneen musertavan, halveksivan katseen, mutta ei kuitenkaan nähnyt hyväksi ryhtyä tarkempiin selityksiin.

»Tietysti, sinä et nukkunut. Minä sanon vain, että te naiset olette merkillisiä».

»Naura vain! Sinä menet tiehesi, kun täällä on vähän ikävä.»

»Tietysti meneekin tiehensä, kun on ikävä. Ja sinä näyt pian pitävän huolta siitä, että teen sen tänäänkin!» hän puhkesi kärsimättömästi, »kävelet tässä ja olet sennäköinen, että ihan pelkään sinua… Senvuoksi, että minä eilen sain odottaa väsyneenä ja nälissäni enkä tietänyt, mitä tehdä».

»Voi, Jakob, etkö luule minunkin saattavan joskus olla väsyksissä»; — hän kääntyi poispäin ja alkoi ottaa lautasia pöydästä; »minä kävelen tässä päivät päästään samoja jälkiä, hyssytän ja kannan ja laulan.»

»Jopa nyt jotakin! Tuommoista en olisi odottanut, — eikä siihen juuri kannattaisi vastata. Niinkuin en minä saisi hyssyttää ja laulaa ja kantaa teitä kaikkia konttorillani!» Hän astui kiivaasti lattian poikki, kädet housuntaskuissa. »Tietysti minä olen itsekäs» — hän kääntyi äkkiä ja jäi seisomaan matkan päähän, — »erittäin itsekäs enkä koskaan ajattele sinua ja lapsia — niin, minäkö heistä välittäisin!» hänen äänensä koveni.

»Minä en koskaan olisi voinut nukkua kaiken tuon jälkeen ja tieten, että sinä loioit vuoteessasi pahoilla mielin ja suruissasi, sen sinä tiedät, Jakob; — minä olisin kyllä tullut sinun luoksesi!» Kyyneleet kimalsivat hänen silmissään ja hän lähestyi Jakobia.

»Niin kyllä! Mitä minä sitten olisin muuta tahtonut? — Mutta sinä painostat minua, ehkäiset minua, pidätät minua, niin, sen sinä teet, — painostat sietämättömästi, sanon minä… Minä jo alan luulla tehneeni jotakin pahaa», hän rupesi kiivastelemaan.

»Kun minä kiusaan sinua sillä, että kaipaan sinua kaiket päivät»…

»Niin, minähän olen niin kaukana, koko eteinen on välillämme ja konttori. Eiköhän sentään?» — hän taputteli Lettaa — »eikö sinusta sentään vaimo ja kahden lapsen äiti saisi olla vähäisen järkevämpi?»

»Sinä tapaat niin paljon ihmisiä pitkin päivää, Jakob, mutta minä käyskentelen täällä ihan yksikseni», hän valitteli.

»Letta rakas, jospa tietäisit, miten mielelläni minä jättäisin ne kaikki sinulle!»

… »Ja kun sinä sitten vielä menet pois tai istut hajamielisenä.»

»Niin kyllä, rakas ystäväni… Mutta aloitammeko nyt siitä?» sanoi hän rukoilevasti, samalla kuin hän silitti hänen poskeaan ja tukkaansa. »Minulla ei todellakaan ole aikaa», hän vakuutti. »Niin, niin, pikku raukkani, ei kai sinunkaan aina ole niin hyvä olla. — Mutta ymmärräthän, että minulla on tulinen kiire, Alette!» hän huudahti.

»Niin, niin, kultaseni», hän jatkoi lempeästi lohduttaen.

»Mutta nyt minun täytyy lähteä konttoriin, näetkö», — hän yritti lempeällä äänellä.

»Älä nyt enää ole noin — kovin — suruissasi.» Hän nyökkäsi hänelle pari kertaa rohkaisevasti ovensuulta…

Viimeistä kehoitusta Aletten ei ollut helppo seurata; siinä oli jotakin, joka hänen sydänjuuriaan kaiveli. Ei rahtustakaan ymmärtämystä! Jakob eli omaa, hän omaa elämäänsä.

— Iltapäivällä, kun Letta vihdoinkin oli päässyt rauhaan ja istui kutomassa villahametta pikku tytölle, tuli Jakob konttorista.

»Minä olen varmaan kohtuuton», hän puhui tullen Letan luo; »en ole välittänyt siitä, miten laitasi on. Luulen todella, että miehet ovat heittiöitä.»

»Niinkö sinä nyt arvelet», sanoi Letta ilostuen.

»Luonnoltaan, — vain luonnoltaan… Tulin tässä iltapäivällä näitä asioita ajatelleeksi. Sinä elät täällä tosiaan niin yksinäsi, että pakostakin tulet huonolle tuulelle, raukka. Olet oikeassa, Letta, minä myönnän sen.»

Alette nousi äkkiä ja kavahti hänen kaulaansa.

»Rakkaani, — oma kultani!»

Jakob painoi hänen lämpimän vavahtelevan ruumiinsa rintaansa vasten… »Onko minulla sitten ketään muuta kuin sinä, Letta?»

»Entä minulla, entä minulla, Jakob?» Alette painautui intohimoisesti lähemmä häntä. »Meidän täytyy pysyä yhdessä.» —

»Olen ajatellut, näetkö, että sinä kaipaat seuraa — ystävää lähettyvillesi — voisithan pyytää luoksesi jonkun serkuistasi tai tuttavistasi kesäksi — vaikkapa talveksikin, jos haluat; meillähän on tilaa kyllin.

Mitä? Eikö se olekaan mieleesi? Sinä katsot minuun… Oliko se niin tyhmää?»

»Ei — ei suinkaan», sai Letta sanotuksi — hitaasti kuin haaveesta heräten; »voisihan se olla kylläkin … kylläkin hauskaa.»

»No niin — kenen siis?» tiukkasi Jakob.

»Ehkä serkkuni Konstance Kiönigin», vastasi Alette mietiskeltyään.

»Niin, onhan hän kirjeistä päättäen sekä hauska että sukkela… Ota kynä käteesi ja kirjoita heti — pyydä häntä tulemaan niinpiankuin suinkin!»

VIII.

Konstance Kiönig oli nyt ollut heillä viikon päivät. Hänellä oli oma sievä huoneensa, jonka Alette oli järjestänyt pitäen silmällä kaikkia mahdollisia mukavuuksia — sitäkin, että hän saattaisi vapaasti olla huoneessaan yksin milloin halusi, lukea, kirjoittaa kirjeensä tai asettua mukavaan lepoon. Hän oli ollut opettajana kuusi, seitsemän vuotta ja nyt palannut kotiin äitinsä luo joksikin aikaa lepäämään — ja juuri tämä oli aiheuttanut Aletten kutsun.

He katselivat ihmisiä sangen eri kannalta, nämä kaksi, Alette ja Konstance, vaikka kummallakin oli taipumusta panna merkille hauskat puolet. Esimerkiksi Krabbe, jota Alette ensin oli kuvaillut mitä hullunkurisimmaksi, mutta jonka puolta hän lopulta piti, oli Konstancen mielestä kaikkein pöhköin tomppeli, joka koskaan oli yömyssyä silmäinsä ja korvainsa päälle vetänyt. Ei — rouvalle oli toki etusija annettava; — käytännöllinen ja näppärä ja kelpo nainen…

… »Alette, kuulehan», kuulusteli Konstance varovasti, »te käytte kai vieraisillakin joskus?»

»Kyllä, käymmehän me» —

»Minä vain ihmettelen, kun ette ole minun aikanani olleet ulkona ainoatakaan iltaa.»

»Sinusta ehkä tuntuu täällä ikävältä ja pitkäveteiseltä?»

»Minusta, ei toki! Sinua minä ajattelin.»

»Jakobilla on niin vähän aikaa, näetkös, monesti hän ei ole konttoristaan vapaa ennenkuin myöhään illalla.»

»Niin Jakob. Entä sinä?» hän kysyi tutkien; monta kertaa hänen silmänsä hämmästyksestä suurenivat, ennenkuin pääsi perehtymään talon oloihin, — »eikö sinusta aika käy pitkäksi ja ikäväksi? Ethän *sinä* työskentele konttorissa!»

»Täytyy sitä vähän miestäänkin muistaa, — ja kun nyt Jakob…»

»Niin, sinä istut kotona ja olet *olemassa* häntä varten.»

Alette kohautti päätään. Sanoissa oli sellaista sävyä, että hänellä olisi ollut halu vastata niihin. Mutta samassa tuli lapsenhoitaja ulosmenoa varten puettu pikku tyttö käsivarrellaan, ja pojan oli lähdettävä mukaan. Tämä istui lattialla keskellä auringonpaisteruutua ja reuhtoi ja puri lakkaamatta puuhevosensa häntää.

Vihdoinkin he pääsivät menemään eteisen ovesta, ja naiset palasivat saliin. Alette kokoili vaipat ja leikkikalut pojan jäljeltä, hänen ystävättärensä istui keinutuolissa, hiljakseen kiikkuen, puoleksi loikoen, ja, niinkuin näytti, vain tarkastellen somia sormiaan. Tuon tuostakin siirtyi katse sormien yli Lettaan.

»Ulkona on todellakin ihanaa!»

»Niin, kyllä se lapsille tekee hyvää». —

»Ihan kesä-ilma. — Mutta onko sinulla oikeastaan mitään toimittamista täällä kotona nyt… Jospa lähtisimme pienelle kävelyretkelle? — ja entä jos sitten illalla menisimme apteekkarille, niin olisi se käynti tehtynä. — Rouvahan meitä niin pyysi tulemaan, kun täällä viimein kävi.»

»Niin — mutta Jakob, näetkö, — eihän hän voi jäädä kotiin yksikseen…»

»Taivas varjelkoon minua menemästä naimisiin ja joutumasta olemaan olemassa toista varten. En iki päivinäni siihen kelpaisi. Tuolla konttorissa istuu miehesi ja on olemassa sinua varten ja täällä istut sinä ja olet olemassa häntä varten.»

»Käymmehän me usein ulkona yhdessä … eikä nainut vaimo todellakaan saa olla noin ylen määrin huvittelunhaluinen!» hän huomautti hieman torjuen ja samalla tahtoen tuoda esiin oman arvonsa naituna naisena vanhemman serkun rinnalla.

»Olet kahdenkymmenenkolmen tai -neljän vanha… Noinko talttuneeksi sitä käy, kun on naimisissa! — niin ettei voi edes juolahtaa mieleenkään lähteä yksin kävelymatkalle, vaikka on tällainen ilma… Onhan teillä hevonen ja rattaat — ja renkipoika?»

»On toki! — Ja kyllä me niitä käytämmekin; mutta Jakob on jo kyllästynyt ajelemiseen, ymmärräthän — kaikki toimitusmatkat…»

»Ajattelepas, jos hän pistäytyisi talliin ja huomaisikin sen tyhjäksi! Eihän hän hevosta tänään tarvitse… Minuun on mennyt sellainen kauhea halu tehdä jotakin, Alette! — nähdä Jakobin kasvot, kun me pyydämme ajopelejä lähteäksemme ulos iltapäivällä. Tahdotko, niin kysyn häneltä?»

»Kiitos, kyllä minä sen itsekin teen. Sinä muuten erehdyt, jos luulet, etten minä hevosta saa milloin ikinä vain tahdon. Kysymys on vain siitä, tahdonko.»

»No tahdotko — todella, — — kyllä oletkin totuttanut hänet perin pohjin hulluille tavoille.»

Samassa Alette lähti konttoriin ja palasi seurassaan Jakob, joka osoittautui ylen kohteliaaksi… Se oli hänen syynsä, ihan anteeksiantamatonta, ettei hän ennemmin ollut tullut ajatelleeksi tarjota Konstancelle ajoneuvoja; tietysti ne olivat hänen käytettävissään milloin hän vain sinnepäinkään viittaisi. Sanalla sanoen ihan ja juuri yksinomaan ne olivat hänen käytettävissään.

Hevonen valjastettiin hänen huolellisesti valvoessaan toimitusta, ja itse hän auttoi heidät rattaille — reippaan, tuhkanvaalean serkun ensiksi…

Minne heidän oli ajettava? Jopa nyt, ei hän tahtonut puuttua niin vaaralliseen toimeen, muka antamaan viittauksia ja neuvoja; — hehän olivat itsenäisiä naisia… Kyllä, kyllä hän sanoo terveiset pikku tytölle ja pojalle, kun he ajoneuvoissaan saapuvat kotiin!

He vierivät tiehensä ja Jakob jäi portaille seisomaan vertaillen eräänlaisella tyytyväisyydellä päivänvarjon alla istuvan vaimonsa kaunista tyylikästä vartaloa serkun lyhyempään, tanakampaan, reippaampaan. Hän otti silmälasit nenältään ja pyyhki niitä hymyillen kaksimielinen ilme kasvoissaan.

Tuollaisella serkulla ei ilmeisesti ole käsitystä muusta kuin oikeuksista…

Tilata hevonen ja ajoneuvot noin vaan portaitten eteen — tokko tuo lienee omiaan talon tavoiksi ajan mittaan… Olisipa mukavaa tietää, miten kauan hän on ollut kahdenkymmenenyhdeksän vuoden vanha, niinkuin sanoo…

Monet kerrat hän sinä iltapäivänä kävi konttorinikkunasta katsomassa; kesti kauan, ennenkuin naiset saapuivat kotiin…

Hän istui kokonaan syventyneenä hakemuskirjaan, jonka hän toivoi saavansa valmiiksi vielä tänä iltana, kun kuuli rattaiden kolinaa. He nauroivat ja puhelivat eteisessä, ja sitten Alette hattu ja päällystakki vielä yllään pisti päänsä ovesta:

»Tässä nyt olemme, Jakob! Et voi uskoa, miten meillä on ollut hauskaa!»

Raittiin ilman tuoksu vielä ympärillään hän seisoi kirjoituspöydän ääressä ja suuteli miestään lämpimästi pari kolme kertaa. »Tulethan kohta sisään… Tiedätkö, onko pikku tyttö ollut kiltti?» hän kysäisi äkkiä ja pyörähti ulos ovesta.

Tämä oli kuin uusi tapaus tuossa tavallisessa jokapäiväisessä elämässä, tämä vaimon käynti kylässä noin omin päin; ja Jakob istui siinä lopultikin aika uteliaana tietämään, minkälainen heidän matkansa oikeastaan oli ollut.

Mutta rientää heti sisään — saahan heitä vähän kiusata…

Illallispöydässä kävi mieliala oikein vilkkaaksi. He olivat ajaneet kauas pitkin kaunista joenrantaa ja paluumatkalla käyneet parissa paikassa vieraisilla — mieli vielä aaltoili siitä. Konstance huvitti heitä kuvailemalla sattuvia havaintojaan paikkakunnasta ja sen henkilöistä ja Jakob ja Alette pitivät huolta siitä, että hän sai kaikki vaillinaiset tietonsa täydennetyiksi.

»Sanokaa minulle, herra asianajaja», hän lopuksi kysyi, — »olemme kai teidän mielestänne tänä päivänä olleet oikeita hurjapäitä, hevonen karannut tallista ja rouva talosta?»

»Ja saat uskoa, että hauskaa olemme pitäneet», vakuutteli Alette.

»Ja minä voin vakuuttaa, että tulit luokseni konttoriin niin raittiina ja reippaana kuin jos olisit käynyt Amerikassa», Jakob selitti.

»Mitä, — onko hän muuten sitten ikävä teidän seurassanne?» ihmetteli Konstance ilkeämielisesti. »Alan vähitellen uskoa, että olet perin pohjin pilannut miehesi, Alette. Ollapa minulla hevonen ja ajoneuvot!»

»Kyllä sitten menoa riittäisi! Sanokaa, ottaisitteko miehenne mukaan matkoillenne?» kuulusteli Jakob.

»Tarkoitatte, että mies on niissä ihan välttämätön olemassa; hevonenhan se toki vetää. — Mutta voitte uskoa, että grüneriläisten silmät suurenivat, kun näkivät rouva Mörkin tulevan ilman herraansa ja miestänsä! Melkein kuin eivät olisi uskoneet sinun voivan seisoa yksin omilla jaloillasi, Alette! Kyllä ne rouvat tekeytyvät avuttomiksi… Sinusta olisi kai ihan kauhistuttavaa ajatella, että jonakin iltana lähtisit yksin ulos.»

»Saattaisi olla; kyllä se minusta tuntuisi vähän epämieluisalta.»

»Vai tuntuisi?» ihmetteli Jakob.

»Olen niin tottumaton olemaan noin omin päin, näetkö… Olen käynyt ikäänkuin ujoksi, tunnen sen.»

»Oma raukkani, niinkö todellakin? Olet kulkenut tässä ja tuuditellut ja kiikutellut, kunnes olet käynyt ihmispeloksi»…

Hän vaipui ajatuksiin; teekeittiön takaa hän katsahti vaimoonsa.

»Minä luulen, että saamme ruveta harjaantumaan ja karkaisemaan itseämme olemaan taas ihmisten seurassa — kuten muinoin roomalaiset totuttautuivat kimbreihin ja teutooneihin… Vai mitä, Letta? Jos aloittaisimme pitämällä tervetuliaiskestit neiti Konstancelle huomenna tai ylihuomenna — niinpiankuin vain kerkeät. En ollenkaan epäile, ettei siitä seuraa kutsuja sinne ja tänne — erittäinkin kun meillä on syöttinä sellainen uutuus kuin sinun serkkusi.»

Ehdotukseen suostuttiin empimättä. Nyt alkoi vilkas keskustelu vieraiden valinnasta, sillävälin kuin ajoretken aiheuttama teen ja voileipien suurenmoinen menekki herätti Jakobissa ihastusta.

»Ei, nyt meidän täytyy nousta!» päätti Alette; hänen oli pantava lapset nukkumaan.

— Kello oli jo puoli kymmenen, kun hän taas tuli saliin.

»Mutta, Jakob-kulta, etkö olekaan konttorissa?» hän kysyi ihmetellen. »Siellä palaa lamppu turhaan.»

Jakob käveli lattialla puhellen innokkaasti Konstancen kanssa.

»Sammuta se vaan, Aletie; ei näy työstä enää tänä iltana tulevan mitään…»

… »Vai niin, Te panette rahanne elinkorkolaitokseen?» hän jatkoi huvitettuna.

»Yksinäinen tyttö, kuten minä, seisoo aivan toisin omilla jaloillaan, kun hän tietää tulevaisuutensa turvatuksi.»

Hän istui keinutuolissa niska patjaa vasten, ja kun hän kumartui asennostaan eteenpäin ja jutteli innoissaan, muodostui hänen vaaleihin kasvoihinsa pari hymykuoppaa, joilla tuskin oli mitään tekemistä lemmentunteiden kanssa.

»Niin, niin», myönteli Jakob miettivästi, »olenhan minäkin vähän säästöjä koonnut … ja usein on ollut sangen vaikea ratkaista, minne ne sijoittaa. Ja olen tullut siihen päätökseen, että täytyy luottaa sen paikkakunnan olosuhteisiin, jossa työskentelee, ja kulkea niiden mukana — uskoa metsään… Mitä, neiti Konstance, ettekö luule, että siinä liikemies tekee järkevästi?»

Alette seisoi hetkisen kuunnellen heitä… Ihan he täydellä todella keskustelivat liikeasioista.

»Ja niin minä olenkin tehnyt pienen alun ostamalla pari metsäpalstaa. Ne saavat kasvaa. Se on säästökassa sekin.»

»Ei, mutta Jakob! — Etkä sinä ole siitä minulle virkkanut mitään. Ettäkö meillä todellakin on kaksi metsää?»

»On kyllä, — kaksi kertaa tuhat kruunua on minulla sijoitettuna, ihan Bervenin metsän viereen Länsijoen varrelle. Ja jos minä saan vähän lisää varoja kokoon tänä vuonna, panen nekin sinne! — Katsotte minuun, neiti Konstance, ikäänkuin luulisitte minua keinottelijaksi! — olkaa huoleti. Mutta hiukkaisen, — hiukkaisen pitää toki uskaltaa panna yhden kortin varaan, jos mielii jotakin voittaa — vai mitä arvelette, neiti? — Muutenhan voisi rahansa yhtä hyvin pankissakin pitää»…

Kysyä Konstancen mieltä tuollaisista asioista! ihmetteli Alette päätään tuskin huomattavasti keikauttaen.

»Vähän tuulta purjeisiin liikeasioissa — vähän suolaa ja pippuria säilöönpanossa — niin että metsä saa humista tulevaisuutta … — kasvaa hirsiä omaa kotia varten»…

Alette istui tuijottaen mieheensä. Ei hän koskaan ollut *hänelle* noin puhunut. Oli jotakin uutta, — tuo, mitä hän puhui heidän omasta…

Yhä jatkui vilkas keskustelu metsästä ja siitä, mikä saattoi olla uhkapeliä ja mikä vain järkevää luottamusta paikkakunnan edellytyksiin ja oloihin.

Jakob yhä innostui puhumaan ja Konstance, joka oleskellessaan eri seuduilla maata oli saavuttanut melkoisen käytännöllisen arvostelukyvyn, ylläpiti hänen intoaan tuomalla esiin omia mielenkiintoisia huomautuksiaan.

Kynttilä, jonka Konstance vihdoin sytytti lähteäkseen omaan huoneeseensa, sai lyhetä hyvän matkaa, ennenkuin lähdöstä tuli tosi.

Alette saattoi häntä kuten ainakin, mutta vastoin tapaansa jäi vain hetkiseksi hänen luokseen.

»Todellakin älykäs nainen», selitti Jakob hilpeänä, kun Alette palasi saliin, »tervejärkinen.»

»Sain tänä iltana oppia yhtä ja toista, mitä en ennen tietänyt», Alette huomautti.

»Eikö totta? — hän on sangen huvitettu kaikenlaisista asioista — ollakseen nainen?»

»Eikä sinun näy olleen kovinkaan vaikea jättää konttoritöitä tänä iltana» Alette lisäsi lyhyeen.

»Mitä?»… Jakob katsoi häneen tutkivasti. — »Niin, näetkö, hän voi keskustella liikeasioista, ja se vetää — — Tuntuu niin hyvältä täällä! Jos tietäisit, miten pidän tätä kodistani, tästä huoneesta, vaimostani…

»Kun lisää tulee vähän pippuria ja suolaa; niin, puhu suoraan vaan!»

»Mutta sinähän olet kaiken tämän sieluna, — niin raikkaana kuin tänään tulit. — Epäiletkö, Letta?»

»En, Jakob, en minä epäile.»

»No niin — katso minuun sitten.»

»En minä epäile, kuulethan sen. Uskon kyllä, että sinä pidät minusta.»

»Jumaloin sinua, niin sinun pitää sanoa, — niin solakka ja ylväs koko olennoltasi! Ja nyt sinun totta tosiaan on lähdettävä ihmisten joukkoon, että saavat nähdä, kuka sinä olet. Minä tahdon, että pääset oikeuksiisi; — olen ollut kuin mikäkin vanginvartija. — No, etkö olekaan tyytyväinen?… Olet niin suloinen.»

»En ollenkaan halua olla tuollainen korkeampi olento.»

»Siinäkö sitä taas ollaan! — Onko maailmassa mitään muuta kuin te, joille minä elän, — enkö tee työtä vain sinua varten, teenkö muuta kuin ajattelen sinua ja lapsia, ja sittenkin —»

Hän asteli edestakaisin, mieli kuohuksissa.

»No niin, huomaan sen kyllä» — hän jatkoi tyyntyneenä; »oma syynihän on, kun olen antanut sinun istua täällä kotona yksinäsi, niin että olet saanut mielialasi vain minusta… Tietysti sinun pitää päästä muiden seuraan… Näethän, miten hauskaa tänäänkin oli, — — siihen asti kuin jäimme kahden!» hän ei voinut olla lisäämättä.

Hän lähti harmistuneena makuuhuoneeseen.

IX.

Tämähän oli oikein virkeä ja hauska paikkakunta, päätteli Konstance. Tiesi taivas, mitä enimmällä osalla näitä ihmisiä oikeastaan oli toimitettavaa, sillä aikaa heillä oli aina!

He olivat huvitelleet koko kesän. Jollei ollut kutsuja tai pieniä vieraskäyntejä, niin lähdettiin huviretkelle, ja Konstancella oli aivan erikoinen taito saada ihmiset liikkeelle: hän ei voinut olla rauhassa kahta päivää, ilman että kolmantena oli välttämättä keksittävä jotakin uutta. Vilkkaana ja puheliaana, täynnä leikkiä ja kujetta hän huvitti kaikkia. Hänellä oli erinomaiset seurustelulahjat ja hän oli kekseliäs, mikä joskus saattoi käydä isäntäväelle rasittavaksi, mutta sen sijaan loi vilkkautta vieraisiin. Senpä tähden kaikki halusivatkin hänen seuraansa.

Ja kotona kävi sitten iloinen puhelu ja armoton arvostelu. Jos Alette oli erikoisen taipuvainen huomaamaan elämän koomilliset puolet, niin oli toisella lisäksi kyky pistellä samalla kuin oli sukkela. Elämä, joka kaikkialla oli asettanut hänelle rajat ja pakottanut itsehillitsemiseen, oli kasvattanut häneen teräviä okaita; ja täällä hän nyt sattumalta oli joutunut oloihin, missä hän sai päästää kahleditun kielensä vapaasti valloilleen.

»Totta tosiaan, hän ei ole mikään piikitön hunajamehiläinen», Jakob selitti; »mutta sukkela hän on!»

Ja sinä aikana kesällä, jolloin setä ja täti Vosgraff olivat heillä käymässä, hän oli aivan verraton, kerrassaan kuin pelastuksen enkeli talossa. Sedän levottomuuden ja tädin jutteluhalun — molemmat hän tiesi tyydyttää; hän oli elämän varrella tottunut kaikenlaisiin vaatimuksiin ja velvollisuuksiin. Vanhempia herroja kohtaan hän heti löysi oikean sävyn. Entäs tädin suhteen! — jo ensi silmänluonnilla hän huomasi, mitä hänen puvussaan oli kallisarvoista ja ihailtavaa — ja osasi sitäpaitsi antaa hänelle viittauksia paikkakunnan oloista ja henkilöistä.

Oikeusneuvos nautti aina siellä käydessään jonkinlaisella oikeutetulla ylpeydellä siitä, että noiden nuorten menestys paikkakunnalla oli silminnähtävästi yhä vain kasvamaan päin.

»Hän on totisesti sangen lahjakas, ansaitsee varmaankin enemmän kuin valtioneuvos»… Oli muutamia korkeampi-arvoisia henkilöitä, joita oikeusneuvos kunnioitti tällaisella tuttavallisella lausunnolla.

Ja asianajaja Mörkin talon saattoi vähitellen laskea paikkakunnan vieraanvaraisimpiin. Olikin eroa entisen ja nykyisen rouva Mörkin välillä: hieman ujon Alenen, joka keväällä alkoi näyttäytyä seuraelämässä, ja tuon reippaan, arvokkaan vallasnaisen, joka hillityn, säädyllisen rouvamaisuuden taa jossakin määrin peitti huvitteluilonsa, jota sai pyytämällä pyytää tanssiin ja joka parikin kertaa esteli, ennenkuin suostui olemaan leskisillä nuorten kanssa ulkona nurmella.

Jakob maksoi jonkinlaisella tyydytyksellä uuden seuraelämän tuottamat lisämenot. Ja kun Alette, puettuna kutsuja varten, iltasilla pistäytyi konttoriin ja koetti pusertaa häneltä lupauksen tulla perästä niinpiankuin ennätti; ja kun, hänen toivotettuaan vaimolleen hauskaa iltaa, ovi oli sulkeutunut, saattoi kyllä Jakobinkin mielessä väikkyä, että ehkei pieni korttipeli ja jutustus olisi niinkään hullua. Ja niin hän hyvinkäytetyn työajan jälkeen kävi pistäytymässä lasten luona makuuhuoneessa pukeutuakseen ja lähteäkseen perästä.

Jakob oli alkanut melkeinpä ylpeillä siitä, että hänellä oli kaunis koti ja kaunis vaimo näytettävänä. Alette sai alituiseen kuulla, että hän oli kaunein koko maailmassa; oli todellinen ilo katsoa, miltä hän näytti, hän ei iki päivinä olisi toisenlaista vaimoa tahtonut!

Hän toisti tämän uudelleen ja taas uudelleen, ja pari kertaa nämä sanat tuntuivatkin kuin laastari Aletten mielipahalle sen johdosta, että Jakob kotimatkalla iltaisin melkeinpä yksinomaan kääntyi Konstancen puoleen, kun tuli puhe jostakin vakavammasta kysymyksestä — paikkakunnan henkilöistä, heidän oloistaan ja liikeasioistaan.

Hän ei voinut olla harmittelematta huomatessaan, että nämä kotimatkat jok'ikinen kerta päättyivät tuontapaisiin keskusteluihin…

Ja kun sitten eräänä iltana heidän kotiin tultuaan Alette vastasi Jakobin lämpimään tunteenpurkaukseen itkettynein silmin, tämä suorastaan hermostui ja moitti vaimoaan oikulliseksi.

Mutta oliko tuo sitten hauskaa, että Jakob kerran toisensa jälkeen jäi saliin kertomaan Konstancelle — ja aina vain hänelle — kaikenlaisista konttorissa tapahtuneista asioista. Hän ei voinut sille mitään, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä heidän myöhemmin ollessaan kahden kesken, ja silloin Jakob kävi kärsimättömäksi ja katsoi häneen pilkallisesti silmälasiensa takaa… »Eihän hän nyt toki ollut mustasukkainen? — kadehtiko hän serkkuaan? — Tyttöraukalla ei ole muuta kuin harvinaisen terve järkensä, millä komeilla tässä maailmassa… Ole sinä oma itsesi, kultani — se on tuhat kertaa enemmän kuin kaikki järkeily.» —

Saattoi muuten olla niinkin, että Alette itse oli tavallista arkatunteisempi, hän ei nykyjään oikein ollut siinä mielentilassa, että olisi voinut ottaa asiat valoisalta kannalta … jotenkin huonossa voinnissa päivin, hänen oli pakko vähän säästää itseään ja usein kesken kaiken levähtää sängyssä näin syyspuoleen. Hän nojautui hieman raskaasti Jakobin käsivarteen; olihan taas piakkoin perhe lisääntyvä. Ja vaikka hän viime aikoina oli tuntenut olevansa liian väsynyt lähteäkseen vieraisille, oli hän sen kuitenkin tehnyt pysyäkseen mukana ja seuratakseen Konstancea. Silloin hän istui katsellen haluttomana yhtä ja toista sellaista, joka muuten olisi häntä hyvinkin huvittanut, ja hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa pysyäkseen edes hiukankin vilkkaana.

Tänä iltana oli taaskin kutsut — luultavasti isonlaiset, kapteeni Böckmanin luona.

Hänellä ei tähän aikaan ollut kuin pari sopivaa vieraspukua, ja hän oli ottanut ne esille katsoakseen, mitä koristuksia hän voisi niihin käyttää. Mutta kun hänen piti ruveta pukeutumaan, ei hänellä ollut siihen vähääkään halua. Hän kulki siinä hämärissä kahden vaiheilla; hän tahtoi lykätä päätöksenteon mahdollisimman kauas.

»Hm, hm — lähteäkö nyt tuonne pimeään ja märkään», hän sanoi, kun Jakob tuli sisään saadakseen konttorilampun sytytetyksi.

»Etkö luule, että se virkistäisi sinua vähäisen — voithan valjastuttaa hevosen ja lähteä ajaen?»

»Olisi niin suloista kerrankin olla yksin kotona, levätä sohvalla ja lukea, — — mitä arvelet, Jakob!»

»No niin, ystäväni, niinkuin itse tahdot, ehkä se on sinulle parasta.»

»Nyt se saa olla päätettynä; ripustan pukuni kaappiin takaisin»…

»Konstance, Konstance!» hän huusi ovesta serkulleen. »Saat lähteä yksin tänä iltana… Minkä puvun sinä otat? — Sinä käytät liian usein samaa. Saat hyvin mielellään minulta jonkin pitsikauluksen ja uuden hopeanuoleni voisit panna tukkaasi.»…

— — — — — — — — — — — — — — — —

— — Alette oli sinä iltana asettautunut oikein mukavasti lepäämään sohvalle lampun ääreen. Pikku poika leikki ja kompuroi kaikessa rauhassa hänen vierellään lattialla ja lastenkamarista kuului tuuditus-laulua.

Tuntui niin rauhalliselta kerrankin olla ilman Konstancea. Ja konttorissa istui Jakob; hän teki työtä heidän kaikkien edestä, raukka!

Miten hän rakasti heitä…. Alette saattoi ihan nähdä hänet edessään, ruskea tukka punertavana lampunvalossa ja nuo leveät kasvot, joissa oli eloa joka piirteessä; hänen miettiessään liikkuivat leukapielet kuin hän olisi pureskellut tupakkaa…

Kello oli jo kohta yhdeksän, kun Jakob vihdoin kiireesti pistäytyi sisään, lamppu kädessä.

»Oletko lopettanut työsi, Jakob?»

»Olen, ja nyt menen pukeutumaan — kyllä vielä ennätän, ennenkuin illallinen siellä alkaa.»

»Etkö sitten … ja minä kun —»

»Mitä?»

»Ei mitään, Jakob! — Mene sinä vaan, koska sinua huvittaa.»

Hän oli jo makuukamarissa.

Alette nousi äkkiä istualleen.

»Uh, miten sinä lykkäät tuolia, poika», hän sanoi tarttuen lapseen hiukan kiivaasti, niin että pienokainen alkoi huutaa.

Hän nosti pojan syliinsä.

»No, no, muruseni, älä itke! Olin paha sinulle, niin olinkin… Mutta me jäämme yksin, näetkö. Sama se meistä — ja vieraissa on hauskempaa… Olet uninen, pikku raukkani; äiti panee pojunsa nukkumaan»…

Poika, joka kerran oli päässyt itkun alkuun, nyyhkytti vielä, kun Jakob seurustelupuvussa tuli sisään.

»Hyvää yötä molemmat», sanoi hän suudellen heitä kiireesti. »Ole nyt kiltti äidille, pikku mies… Kaipaan vähän juttelua. Ja onhan Konstancekin haettava.» —

— — Seuraavana aamuna kuvaili Konstance aamiaispöydässä mitä sukkelimmalla tavalla eilisiä kutsuja. Hänellä oli koko joukko asioita kerrottavana ja alituiseen hän vetosi Jakobiin, osoittaakseen, ettei hän liioitellut. Silmien tummentuessa puoleksisuljettujen luomien alla ja kasvojen hymyilemättä hän keikisti päätään taaksepäin ikäänkuin hänen ei tarvitsisi muuta kuin viitata saadakseen asiat koomillisiksi, ja Jakob söi ja nauroi ja myönsi tyynesti:

Ei, kyllä sitä ei voi kieltää; Konstance oli eilen pistänyt oikeat lasit hänen nenälleen.

Viimeisen kerran hän nyt oli siellä käynyt ennen lähtöään, Konstance päätti huokaisten. Ja kyllä he olivat pitäneet huolta siitä, ettei hän heitä unohtaisi.

»Mitä Te sanotte — ettehän aikone meitä vielä jättää?» huudahti Jakob lämpimästi.

»Lokakuun lopussa; eihän siihen enää ole pitkäkään aika»; hän painoi vaalean päänsä, jossa kiharat kiersivät korvanjuuressa, alas lautasta kohti.

Alette oli tämän viimeisen keskustelun aikana noussut jotenkin äkkiä. Hänellähän oli lapset ja aamuaskareet hoidettavina.

»On kai aika pyytää häntä jäämään meille talveksikin», lausui Jakob tultuaan hänen perästään makuukamariin.

»Ja onhan onni, että meillä on hänen apunsa käytettävänä talossa nyt, kun sinäkin alat olla noin huonossa voimissa» hän jatkoi, kun Alette ei vastannut.

»Niin, sen kyllä ymmärrän, että sinusta talo tuntuisi merkillisen tyhjältä ilman häntä», hän vihdoin virkkoi oudon hiljaa; hän ei kääntänyt päätään Jakobiin päin, järjesteli vain yhä laatikkoon lasten vaatteita.

»Mitä nyt tuolla taas tarkoitat?» kysyi hän ärtyisästi — »sen käytännöllisemmin ei asioita juuri voi järjestää — hän on ystäväsi, jonka tunnet perin pohjin ja johon voit luottaa.»

»Niin, sinä olet todellakin huolehtivainen, Jakob — ainakin siinä suhteessa»… hän verkalleen vastasi.

»Sinun tähtesi — tietysti!» —

»Eikö mitä, Jakob!» Hän suoristautui äkkiä ja katsoi Jakobia silmiin — »et minun, vaan itsesi tähden. Älä vedä suutasi hymyyn — minä muka olen mustasukkainen tai kadehdin häntä.»

»Minusta tuntuu, etten ole sanonut mitään, Alette! — en sanaakaan.»

»Et ole, — mutta minä tiedän kuitenkin niin erinomaisen hyvin, mitä ajattelet… Ja sano mitä tahdot, mutta loukkaavaa on vaimon nähdä toisen anastavan hänen paikkansa miehensä uskottuna.»

»Uskottuna? — Siksikö, että hän on sukkela ja huvitettu juttelemaan käytännöllisistä asioista. Ei siis pitäisi seurustella ihmisten kanssa, jotka ovat hauskoja — tai sukkelia — tai huvitettuja jostakin, kun kerran on naimisissa?»

»Se riippuu kyllä asianhaaroista!»

»Ei, tietysti he kaikki anastavat vaimon paikan; — vaimon pitää riittää täyttämään miehen koko näköpiiri, hänen yksin — muuten hyväinen aika!»

»Sinä tiedät hyvin, Jakob, etten minä sitä tarkoita!»

»Et, tietysti et … pitää vain karttaa kaikkia niitä, jotka ovat huvittavia, ymmärrän sen hyvin — niitä naisia nimittäin! — Silmälaput päähän omassa talossaankin!»

»Niin, pilkkaa sinä vaan; — mutta pyytää häntä jäämään — vielä kokonaiseksi talveksi — minunko?» Hänen kasvonsa hehkuivat ja ääni vapisi — »ei, Jakob, sitä minä en tee!»

»Hyväinen aika, rouva! Niinkuin tahdot, ihan miten haluat»…

»En minä ole mustasukkainen» hän purskahti itkemään, — »olen vain niin sanomattoman onneton ja olen ollut aina siitä asti, kuin hän tuli taloon… Et ainoatakaan iltaa sinä minun tähteni ole sisällä, hänen armostaan vain saan sinut tänne… Ja eilen sinä lähdit ilman muuta ja jätit minut yksin»…

»Jo riittää, Alette! Olet sanonut ihan tarpeeksi … olen täydellisesti tyytyväinen viittauksiisi. — Tietysti olet erehtynyt perin pohjin, mutta samapa se… Ja mitä pikemmin sinä kohteliaalla tavalla saat ystäväsi lähtemään, sitä parempi.

Sano minulle», hän hieman kostonhaluisena kysyi kääntyen ovella — »vieläkö tämän jälkeen aiot olla hänen kanssaan kirjeenvaihdossa?»

X.

Alkoi nähtävästi vähitellen selvitä, että hyvät ajat olivat tulossa koko laajalla metsäalueella. Paikkakunnan sanomalehdessä oli tuon tuostakin puutavarain hintatietoja, jotka osoittivat yhä nousevaa suuntaa. Pienemmätkin puut, joilla ei ennen mitään arvoa ollut, kannatti nyt kaataa ja muuttaa rahaksi. Ja neliöpeninkulmittain seisoivat metsät harjujen rinteillä kasvaen yhtä varmasti kuin omistajan parta ja kantaen hänelle kultaa joka tuumalta, minkä koko eneni. Pienikin hinnannousu saattoi kohottaa sen arvoa sadoilla tai tuhansilla talareilla.

Yli talonpoikaistalojen ja kautta koko pienen kaupungin kävi jonkinlainen huumaus noista rajattomista metsistä, joissa tuhansien hakkaajain kädet heiluttelivat kirvestä ja jotka tuntemattomina, mittaamattomina ulottuivat silmänkantamattomiin. Ja humu kuului joelta, joka aina vain täytensä kuljetti hirsiä tuosta salaperäisestä kultalasta.

Huhuttiin metsäkauppiaista, ja huhut näyttäytyivät tosiksi. Miehet, joilla ei vielä eilen ollut penninkään edestä luottoa, olivat nyt suurtilallisia, taskussa suurnumeroiset pankkikirjat ja hoidossaan kokonaiset liikeyritykset.

Koko paikkakunta oli vähitellen saanut levottomamman leiman. Siellä täällä kaupungissa tai pitkin molempia joenrantoja kohosi vastarakennettuja tai juuri valmistumaisillaan olevia puutaloja, joiden omistajat panivat pystyyn pienen kauppapuodin tai olutmyymälän tai työpajan tavallisesti jo ennen kuin talo vielä oli laudoitettu tai ikkunat valmiit yläkerroksessa, missä rakennustyö vielä oli täydessä käynnissä.

Pääkadulla näkyi — paitsi tunnettua korutavara- ja maalaistuotteiden kauppaa — kaksi äskenmaalattua taloa, valkoinen ja keltainen, joihin kumpaiseenkin oli rakennettu yksi kerros lisää ja joiden alakerrassa suuret uudenaikuiset näyteikkunat komeilivat. Hautuumaan edessä olevalta aukealta paikalta, joka kulki torin nimellä, olivat muutamat maaseutulaiset äskettäin ostaneet ison tontin vanhoine taloineen, jotka he aikoivat repiä alas; — sanottiin, että aikomus oli rakentaa siihen hotelli, ja kivijalasta päättäen oli siitä tuleva oikein melkoisen tilava puupalatsi.

Se seikka, että eräs arkkitehti oli huomannut maksavan vaivaa asettua asumaan kaupunkiin, todisti, etteivät laajat rakennuspuuhat tulisi tähän pysähtymään. Ja tuon tuostakin kuuli kerrottavan rakennuksista, jotka ympäristön tilanomistajat aikoivat joko koroittaa lisäkerroksilla tai rakentaa uudenaikuiseen tyyliin.

Ja saattoiko löytää parempaa todistusta tällaisen rakennuskuumeen tarttuvasta voimasta kuin sen, että nyt oli itse opettaja Krabbekin — s. o. rouva Krabbe — ruvennut yrittämään, ostanut talonsa viereisen tontin vanhoine puuhökkeleineen ja alkanut rakentaa ja laajentaa taloaan.

Alakerrassa asuva asianajaja Mörk se näet tarvitsi tilavamman huoneiston, muuten heidän olisi täytynyt muuttaa; he olivat jo kauan asuneet liian ahtaasti. Ei riittänyt enää se, että ulkorakennuksia ja vaunuvajaa oli laajennettu; itse asuinhuoneisto oli saatava avarammaksi. He eivät enää voineet kaikessa vaatimattomuudessa sulloa seurapiirivieraitaan pariin pieneen huoneeseen, ja suorastaan välttämättömänä täytyi pitää kunnollista vierashuonetta, jossa saattaisivat palkita sen rakastettavuuden, mitä erinäiset maaseutututtavat heitä kohtaan osoittivat, — puhumattakaan siitä, että he konttorin lisäksi välttämättömästi tarvitsivat etuhuoneen, missä konttoristi Tobiesenilla olisi pulpettinsa ja paikkansa.

Mörkillä ei enää ollut niinkään pieni talous: kolme palvelustyttöä ja renki sekä konttorissa yksi, toisinaan kaksikin apulaista.

Paitsi vanhinta, lähes kahdeksanvuotiasta Johan Henrikiä, käveli, tallusteli ja ryömi huoneissa enemmän tai vähemmän pystysuorassa asennossa vielä kolme pienempää: Pikkutyttö, Alf ja Viking; — viimeinen vasta viime kesästä.

Mutta Alette saattoi aivan huoletta jättää kotinsa päiväksi tai pariksi, hänen Kareninsa ja hänen luotettava lapsenhoitajansa olivat kuin kaksi tukipylvästä, ja renki Gudbrand ei koskaan juonut itseään humalaan paitsi lauantai-iltaisin työn päätyttyä, ja silloin hän aina alkoi kehua rouvaa.

Ja kohosihan Alette-rouva jotenkin paljon hänen maalaiskokemuspiirinsä yläpuolelle, kun hän istui turkkiin puettuna leveässä reessä, jota Gudbrand ajoi, raikkaasti hymyillen ja harson takaa nyökäyttäen päätään vastaantuleville tuttaville. Alettea ympäröi jonkinlainen ylevä arvokkuus, joka ikäänkuin huumasi Gudbrandia. Pari kertaa sattui, että Gudbrand sai pidellä hänen puuhkaansa; siinä oli nenäliina, joka tuoksui kölninvedeltä — voi sentään! — mitenkäs muuten, kun se kerran oli rouvan.

Rouva Mörkin mielihuvituksia olivat tällaiset ajeluretket, kauniilla keltaisella hevosella, varsinkin milloin hän voi poiketa sen tai tämän ystävättären luo ottaakseen hänet mukaansa leveään rekeen. Ja hyvin käärittyinä he ajoivat kirkkaassa, kylmässä, raikkaassa talvi-ilmassa läpi kuusimetsän, jossa puut seisoivat oksat lumen peitossa tai täynnä jääpuikkoja, jotka kimalsivat iltapäiväauringon valaisemina kuin hopeahetaleinen satumaailma — poikkesivat kahvia tai teetä juomaan Storstadiin Böllingien tai Libergiin kapteenin luo, pappilaan, Böckmaniin tai Sörsäteriin tientarkastajan taloon. Ainahan oli hyvä pistäytyä Storstadissa tai Libergissa tiedustamassa, mitä huveja toisella puolen jokea suunniteltiin; saattoi tapahtua, että heidänpuoleiset enimmäkseen päätettiin juuri tässä leveässä reessä, jossa rouva Mörk ja jokin toinen rouva istuivat ajelemassa.

Jo aikoja sitten oli Alette päässyt siitä käsityksestä, ettei hän voisi lähteä kylään ilman Jakobia. Ensiksi oli Jakobilla itsellään aivan tarpeeksi omia matkoja ja toiseksi ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään jättää keskellä päivää konttoriaan ja asioitaan, niin kiinni hän niissä nykyjään oli.

Vähän vaikealta tuntui kyllä riistäytyä irti lapsista. Heikkoudessaan hän hemmoitteli heitä, ja hänen äidillinen silmänsä löysi aina heistä itsekustakin ihmeellisiä ominaisuuksia — neljä itsenäistä eri tahtoa, jotka oli hoidettava ja kasvatettava.

Mutta nyt he kaikki olivat täydessä leikissä, ja hän riensi pukeutumaan matkaa varten.

»Jos sinne tulisi muitakin, Jakob, ja minä ehkä jäisin illaksi, tuletko sinä hakemaan?»

»Sinä arvelet, että sinne ehkä voisi sattua korttiseurakin? Lähetä joka tapauksessa reki takaisin, niin saamme nähdä.» —

Tämä oli heidän tavallinen sopimuksensa, ja silloin tällöin sattuikin, että hän tuli. Muuten oli korttipöytä, jos hän sitä halusi, lähempänä hotellissa, josta monien paikkakunnalla liikkuvain matkustajain takia oli tullut jonkinlainen pieni pörssi.

Konttoriapulaisen avulla sujui työ nykyjään yhtä helposti kuin se näinä erinomaisina aikoina tuotti tuloja. Konttorista oli tullut kuin itsestäänkäypä kone, joka, ei kaivannut muuta kuin vähän silmälläpitoa. Mikä kerran oli ollut kovaa ponnistusta, se oli nyt muuttunut tottumukseksi, melkeinpä tympäiseväksi taituruudeksi.

E—ei, aikaa hänellä kyllä oli; hän oli myöskin alkanut lihota ja näytti leveämmältä. Entisen tarmon kärki oli ikäänkuin, tylpennyt, ja milloin hän ei vieraiden tai liiketuttavainsa parissa säilyttänyt entistä terävyyttään ja vilkkauttaan, oli hänen kasvoissaan jonkinlainen ikävystyneen ilme, joka helposti muuttui kärtyisäksi. Alette huomasi, että hän saattoi vähimmästäkin joutua pois tasapainostaan; tuskin mitään tarvitsi kotona tapahtua, ennenkuin myrsky jo nousi, ja siksi Alette olikin viime aikoina oppinut hyvin varovaiseksi.

— — »Jörgen Berven tulee metsistään meille tänään, Alette!» sanoi Jakob eräänä aamuna tullessaan kirje kädessä makuukamarin kynnykselle. »Hän viipyy pari päivää. Anna palvelijan järjestää vierashuone kuntoon.»

Ääni kuulosti kärsimättömältä. Hänen kulkiessaan salin läpi oli lasten leikkikaluja ympäri lattiaa, ja makuuhuoneessa istui Alette, vasta nousseena, puoleksipukeutuneena, peilin edessä kähertämässä tukkaansa pihdeillä, joita hän kuumensi vieressä olevalla väkiviinalämmittäjällä; pari lapsista juoksenteli leikkien hänen ympärillään.

… »Tänäänkö?» hän kääntyi äkisti, mikäli käherryspihdeiltään; saattoi, ja katsoi Jakobiin yöröijynsä hihan yli. »Kyllä hän aina osaakin tulla sopimattomaan aikaan — juuri kuin olemme kutsutut Böllingeille illaksi.»

Hän jatkoi kähertämistään.

»Sille ei mahda mitään!» sanoi Jakob olkapäitään kohauttaen, kun ei sen enempää kuulunut. Alette istui paikallaan tuuhean tukkansa sisässä.

»Tietysti meidän on jäätävä kotiin»… Hän katsahti äkkiä Jakobiin päin. »Hyvä ystävä, ethän sinä vain istuudu tuolille, jossa on minun kureliivini… Se on kyllä vähän ikävää, he pyysivät meitä ihan varmasti vastaamaan, tulisimmeko tänä iltana — niin että kyllä tämä tulee näyttämään hyvin omituiselta — ehkä panevat ihan pahaksi.»

»Ei, ei, mene sinä vaan. Me tulemme Jörgenin kanssa niin erinomaisen hyvin toimeen täällä, me kaksi.» Hänen äänessään tuntui katkera sävy.

»Lähteäkö, minä? Kyllä sinä tiedät hyvin, etten minä sitä tee, Jakob… Mutta olet niin kovin arka heti, milloin luulet minun vähänkin kajoavan tuohon verrattomaan Berveniin.»

— »Hm!»… Hän jäi katselemaan Aletten käsivarsien sulavia liikkeitä. »Sinulla on niin kaunis tukka», — hän tarttui kädellään siihen.

»Rakas ystävä, älä koske!» Alette vetäytyi kärsimättömänä syrjään, peläten tukkalaitteensa pilallemenemistä.

»No, no, en sitten vaivaa sinua.»

… »Mutta me kai voisimme ottaa hänet mukaamme, vai mitä?» arveli Letta. »Vaikka sen minä sanon, että kyllä näyttää sangen vaativaiselta, kun mies kulkee tuolla tavoin aina vain matkavaatteissa eikä ota edes vieraspukua mukaansa.»

»Kun saattaa vetää viisikolmattatuhatta kruunua jokaisesta taskustaan, käyvät nuo harmaat housut aina koko lailla siedettäviksi. Mutta sinä et kärsi häntä oikeastaan missään puvussa, siinä on koko asia.»

»Minä vakuutan, etten mitään sen mieluummin näkisi kuin että sinulla on joku, jonka kanssa jutella, Jakob — tiedän sinun sitten ainakin olevan tyytyväisen. Mutta nyt saat mennä, ystäväni», kehoitti hän häntä — »vierashuone kyllä tulee kuntoon.»

Jakob lähti jotenkin nopeasti saliin ja jäi ikkunan luo seisomaan.

… Hän istuu tuolla sisällä eikä aavista, että hän olisi voinut tehdä minut ilosta ihan hulluksi, kun vain olisi kietonut minut tukkaansa. Mutta sellaiset lapsellisuudet olemme tietysti jo jättäneet taaksemme … ja hänen päässään on tietysti niin paljon muuta, ettei tilaa liikene minulla… Lapset … seuraelämä … vieraat ja kaikenlaista muuta — koti-oloissa olemme sitten vain *me itse*. — Ei siitä sen enempää!…

»Karen!» hän huusi temmaten auki kyökinoven — »korjaa pois lasten romut.»

* * * * *

Oli aina todellinen — hiukan katkeransekainen — virkistys Jakobille nähdä Alette tuolla tavoin hienona, seurustelupukuun puettuna, koko olento jännitettynä odotuksesta; — se oli paraatinäytäntö, joka sekä kiihoitti että hermostutti häntä enemmän kuin Alette aavisti.

Ja tänä iltana näyttäytyessään konttorissa ilmoittaakseen Bervenille ja miehelleen, että nyt hän on valmis — heidän oli määrä kaikkien kolmen lähteä Böllingille — Alette oli viehättävämpi kuin milloinkaan.

Berveniä huvitti tarkata häntä tuolla kutsuissa. Siellä vasta, noin vieraisilla ollessaan, hän oli oikeassa olossaan, ikäänkuin kasvanut joksikin muuksi kuin minä hän kotona puoleksi välinpitämättömänä liikkui.

… Hänellä oli erikoinen, Berven olisi melkein sanonut keimaileva tapa ottaa askelet, mikä johtui selän suoruudesta ja teki hänen käyntinsä omituisen viehättäväksi.

Mitä … eihän hän nyt toki Jakobille veikistelle? Hän kulki todellakin hänen ohitsensa pari kertaa kuin sattumalta, vähän matkan päästä, ikäänkuin hän olisi laskenut tekemänsä vaikutuksen. Saattoi hyvinkin olla tuollainen naistemppu. Tämä oli joka tapauksessa hieman salaperäistä, sitä sieti vähän aprikoida… Ei, mutta … hm, hm!… keimailla Jakobille!… Haluaa musertaa seuraelämässä miehensä niin, että tämä muistaa sen vielä kotonakin, kun hän kulkee aamuröijyssä tai antaa miehen odottaa ruokaa, kunnes itsekukin lapsista on saanut tahtonsa täytetyksi…

— — Niin kaunis ja miellyttävä ja vilkas vaimo, joka epäilemättä on horjumattomasti kiintynyt mieheensä ja lapsiinsa, — jos tässä puutteellisessa maailmassa todellakin on olemassa kadehdittavan onnellisia avioliittoja, niin on varmaan Mörkin yksi sellainen!

Tällainen alkoi muodostua pysyväiseksi kohteliaisuudeksi, missä tämä rakastettu pari liikkuikin, ja kaikessa vaatimattomuudessaan oli heidän itsensä kummankin myönnettävä, etteivät he tietäneet mitään syytä kieltää sen todenperäisyyttä.

Joskin kaikki olivat päässeet eittämättömän yksimielisiksi tästä paikkakunnan onnellisesta tosiasiasta, oli sen sijaan Jörgen Berven käydessään tuon tuostakin ystävänsä kotona tehnyt sen huomion, että kyllä siinä sentään saattoi olla erinäisiä varjopuolia.

Hän oli nyt kerta kaikkiaan epäilijä ja väitti, että avioliittojen laita oli sama kuin kauppaliikkeittenkin. Vararikko tulee näkyviin vasta silloin, kuin sen *täytyy*, Annapa vain pulan tulla; — eikä kuitenkaan enimmistä aviohaaksirikoista syrjäiset saa mitään tietää, sillä ne päättyvät useammin kuin missään muualla kahdenkymmenenviiden, viidentoista tai viiden prosentin sopimukseen — suostutaan elämään niin hyvin kuin on mahdollista ja sietämään toisiaan — lasten ja sukulaisten ja häpeän välttämisen vuoksi tietysti! Jokaisen varsinaiseen eroon päättyvän avioliittovararikon osalle tulee kymmenen tällaista järjestelyä … tai, änkytti Berven, hunnutusta, jos niin tahdotte; se on niin peräti kuollutta kaikki tyyni!…

Jörgen Bervenin suuri elämänvaikutelma oli, että hänen vanhempainsa välit olivat hänelle avanneet tuollaisen kalkitun haudan. Hän oli lapsena luottanut vanhempiensa väliseen rakkauteen niin varmasti kuin siihen maahan, jolla hän seisoi, uskonut siihen kuin Jumalaan — — ja sittenkin oli eräänä päivänä maa murtunut hänen jalkojensa alta.

Ystävänsä suhdetta hän erityisellä harrastuksella seurasi. Se näytti todellakin alussa poikkeukselta. Kaikenlaisten pikku seikkojen johdosta, joita saattoi sattua hänen siellä ollessaan, hän kuitenkin vähitellen oli alkanut tehdä johtopäätöksiä — omaksi opikseen — että oli sentään paljon tinkimisen varaa mitä tämän suhteen ihanteelliseen täydellisyyteen tuli.

XI.

Johan Henrik tallusteli kouluun joka aamu. Hänen eli oltava siellä täsmälleen kello kahdeksan, ja tämä tuotti äidille paljon puuhaa. Ensin oli pojan pukeuduttava ja syötävä ja sitten tuli tarkkaan katsoa, että kirjalaukussa oli kaikki, mitä hän tarvitsi, niin ettei häneltä, poloiselta! mitään unohtuisi, — ja sitten, että hänellä oli nenäliina taskussaan.

Yksitoistavuotias poika lähetettiin liikkeelle kuin mikäkin keilakuula äidin käden viskaamana ja hänen suojelevan silmänsä seuraamana makuuhuoneesta alkaen läpi eteisen ja portaita alas aina siihen asti, missä hän katosi kadunkulmauksessa. Muuten tuntui äidistä rauhoittavalta, että poika oli joutunut yhtä luokkaa alemmaksi kuin mihin hän ikänsä puolesta olisi kuulunut; useammat oppilaat näet olivat häntä nuorempia, niin että liikarasittumisen vaara siten oli pienempi.

Vanhempien välillä oli ollut kova ottelu siitä, minkä ikäisenä poika oli pantava kouluun. Alette oli lukenut, ettei mikään ollut sen vahingollisempaa aivojen kehitykselle kuin koulutyön aloittaminen liian aikaisin, jopa että sitä ei oikeastaan voinut aloittaa tarpeeksi myöhään; — ja Jakob, jolla oli niin paljon muuta ajateltavaa ja joka oli vielä tähän asti tottunut jättämään koko lastenhoidon äidin huostaan, antoi myöten kotirauhan takia, kunnes hän eräänä kauniina päivänä tuli tehneeksi sen huomion, että Johan Henrik kävi kahdeksatta vuottaan eikä osannut muuta kuin äidin johdolla lukea sisältä aapista sekä kirjoittaa numerot.

Tämä aiheutti äkillisen voimatoimenpiteen Jakobin puolelta. Välittämättä vähääkään siitä, ettei ollut lukukauden alku eikä edes viikon ensimmäinen päivä hän ilman muuta tarttui poikaa kädestä ja itse vei hänet sinne, josta oli tuleva hänen vastainen jokapäiväinen pakkopaikkansa.

Yhtämittaisen penkinpainamisen ansiosta Johan Henrik oli päässyt etenemään kolmannelle luokalle, kun taas kolme vuotta nuorempi Alf vietti verraten huolettomia päiviä koulun alimmalla.

Mutta sitten tuli tuo kysymys läksyistä, joilla koulu armottomasti rasitti lapsien aivoja. Se käy joka tapauksessa esiin todistuksista, — siihen katkaisi Alette aina hänen ja isän vähänkin kiihkeähkön keskustelun siitä, että pojan oli vaikea selviytyä kotitöistä, — toisethan olivat pienestä pitäen tottuneet lukemaan ja muistamaan! — Sitäpaitsi Johan Henrikillä oli kylläkin omintakeisia päähänpistoja — ei katsonut asioita niinkuin kaikki muut… Jakob olisi ihmetellyt hänen luontonsa erikoisuutta, — jos hänellä yleensä olisi ollut hiukankaan aikaa huolehtia lapsistaan ja oppia heidät tuntemaan!

Jakobinkin mielestä oli juuri todistusten perusteella johtopäätökset tehtävä. Poika tuli kotiin, viskasi lakin vaaleatukkaisesta päästään johonkin nurkkaan ja jätti kirjalaukun minne sattui. Vähääkään käsitystä siitä, että todistuskirjan sisällys ehkä siveellisesti saattoi lisätä kirjalaukun painoa, ei ollut huomattavissa eikä tämä ollutkaan tarpeen niin kauan kuin äiti joka lauantai pikku seikkoja lähemmin tutkimatta varusti kirjan sanalla: »Näytetty.»

Mutta kun Jakob eräänä päivänä pääsi selville siitä, mihin tämä pojan onnellinen tyytyväisyys perustui, ja huomasi, että hänen edistyksensä oli pitkin matkaa arvosteltuna nelosilla ja viitosilla, muuttui yhdellä kertaa tämä entinen mukava olo.

Johan Henrik toi eräänä lauantaina koulusta viitosen maantiedossa ja toisen uskonnossa.

… Se tuli siitä, — selitti hän konttorissa, että häneltä oli kartta hukkunut ja hänen oli täytynyt lukea läksynsä ilman sitä eilen illalla, ja uskonnossa taas hänen oli ollut mahdoton saada selville, mitä heillä oli läksynä…

»Siinä sinä sen kuulet, Jakob, se ei ole pojan syy, hän ei voinut sille mitään.»

»Ei, ei — mene sinä vaan, äiti!»

»Ja eilinen muistutus kirjoituksesta?»

Hänellä oli ollut niin huono kynä, siitä se tuli —

»Entä kuutonen historiassa?»

»Minä en tietänyt, että meillä oli historiaa, minä luulin —»

»No niin» — sanoi isä leppeästi. —

»Ja tuo seuraava viitonen, taas maantiedossa? On kai siihenkin jokin syy?»

»Niin, se, tuli taas siitä,» hän jatkoi rohkeasti, »että … että»…

»Kuulehan nyt poikaseni, kaikki nuo selitykset — muuttavatko ne sinusta millään tavoin viitosiasi ja kuutosiasi? Jos sinä putoat jokeen tai vierit portaita alas ja loukkaat itseäsi, auttaako sinua, jos voit kertoa, mistä se johtui?

Ymmärrätkö!… Ja kun minun nyt täytyy rangaista sinua, ei asia käy paremmaksi silti, että kerrot, mistä se johtui. Viitonen on viitonen ja selkäsauna on selkäsauna, se ei sokeroimalla parane. Ja jos niitä viitosia karttuu viikossa liiaksi, niin käy sinun ensi lauantaina yhtä huonosti kuin tänäänkin!» — —

»Alette rakas, käsitäthän toki, että juuri nuo tekosyyt meidän on kitkettävä pois pojasta — johtuivatpa ne sitten mistä tahansa» — sanoi Jakob perästäpäin koettaessaan saada vaimonsa vakuutetuksi.

Mutta näytti siltä kuin hänen yrityksensä eivät millään muotoa ottaisi onnistuakseen; juuri nuo tekosyyt liikuttivat äidin sydäntä. Syvästi loukkaantuneena hän väitti, että oli sydämetöntä ja väärin rangaista poikaa ottamatta ollenkaan huomioon, mitä hänellä saattoi olla puolustuksekseen sanottavaa — eikä sitä tee kukaan muu isä kuin sellainen, joka tuli kuin vieras lastensa luo suoraan liikeasioidensa keskeltä. Hän, Alette, ei ollut tottunut käsittelemään heitä noin kylmästi, ikäänkuin painon ja mitan mukaan.

Jakobissa heräsi kiusallinen tunne, että Alette lapsirakkautensa turvassa ikäänkuin varustihen häntä vastaan; hänhän nousi suorastaan intohimoisesti miestään vastustamaan, ikäänkuin Jakob olisi olemassa vain hänen ja lasten nujertamista varten…

Oliko hän narri vai mikä?… Keskellä Aletten kuohuvia tunteenpurkauksia, hänen syyttäessään häntä kovuudesta ja sydämettömyydestä — joka ei edes nyt, kun poika itkien tyrski viereisessä huoneessa, taipunut myöntämään, että hän oli väärässä; — kun Aletten huulet vapisivat ja hän katsoi mieheensä melkein kuin tämä olisi rangaissut häntä eikä poikaa, — seisoi Jakob koettaen hänen säihkyvistä silmistään, hänen kauniilta, vihaisilta huuliltaan etsiä ja sisäisesti miltei kerjätä, että hänen hyvästä rakkaasta sydämestään pääsisi näköisälle edes pieni lämmin pilkahdus, muistuttaen siitä, että lopulti he kaksi sittenkin olivat toisilleen kaikki kaikessa.

Mutta hän näki edessään äidin täydessä hehkussa; Jakob oli vain tarvekalu, jota ei voinut ajatella intohimoisten värähdysten yhteydessä. Kodin uusi tuli oli lapset; *hän* oli siirretty arkiromuihin! Mitään muuta ajatusta ei Aletten otsalta saattanut lukea, sehän oli niin itsestään selvää!

Niin he olivat vastatusten — kummallakin omat velvollisuutensa lapsia ja kotia kohtaan. Ei säkenettäkään entistä lempeä! — —

Kehto, joka ensin oli alkanut keinua juhlamielisesti kuin rakkauden uusi korkea veisu, oli ruvennut narisemaan kuivasti, jokapäiväisesti…

Ja kuitenkin, — työteliäimpinä, väsyttävinä tunteina tai hetkinä, jolloin ajatukset askaroivat mahdollisimman kaukana, saattoi hänet yht'äkkiä vallata haaveksuva mieliala; Letan ääni saada niin liikuttavan rakkaan sävyn, että hänen suorastaan täytyi hiipiä kuuntelemaan, eikö se toistuisi; keskellä painostavaa väsymystä hänen hahmonsa vilahtaa sellaisena, joka toi muistoja ja sydämeen menneiden päiväin huumaavan kaipauksen. — Mutta Aletten omien asioiden täyttämä mieli ja silmät epäsivät, tekivät mahdottomaksi tavoittaa häntä, välinpitämättömyyttä itseään…

Eikä hän kuitenkaan muuta voinut! Seisoessaan siinä hänen kiihkeitten syytöstensä esineenä Jakob yht'äkkiä kiersi hurjan rajusti käsivartensa hänen ympärilleen, veti hänet puoleensa ja suuteli.

Se tuli niin yllättävänä ja Aletten kasvoissa kuvastui semmoinen hämmästys, että Jakob riensi pois huoneesta. Hän tempasi auki konttorin oven… Hän istui tuijottaen lattiaan, katsoi ja mietti ja havaitsi, että menee päin mäntyyn… Hän raastoi ja uhrautui Aletten ja kodin hyväksi — eikö hänkin saattanut odottaa jotakin…

Lopuksi hän painui mielentilaan, joka oli ollut hänelle vieras monta vuotta — hän itki…

Mutta riitakysymykseen se vaikutti merkillisesti. Ei sanaakaan enää Johan Henrikistä — ja pojalle vain sävyisiä kehoituksia. Isähän tarkoitti vain hyvää…

Näytti siltä kuin Aletten silmiin olisi vilahtanut yhtä ja toista.

Tuo äkillinen purkaus oli todella saattanut hänet ymmälle. Jotakin tavatonta oli hänestä lähtenyt. — Se ei ollut vain hurja päähänpisto; jotakin sydäntävihlovaa, mitä Jakob ei saanut sanoin ilmaistuksi, paloi hänen silmissään; Alette näki tuon ihmeen edessään ja hänen tuli häntä sääli — ja hän ilostui…

Jakobin astuessa sisään oli illallispöytä huolellisesti katettu, tee höyrysi lämpimänä ja hautuneena ja kaikki oli ihan valmista. Lapset oli hiljakseen toimitettu pois tieltä, etteivät häiritsisi isää — uuni hehkui lämpimänä, lamppu oli sytytetty ja Alette hääri toimeliaana hänen ympärillään.

Hän pani ruokaa hänen lautaselleen, oli muistanut tuoda pöytään tähteet eilisestä, vieraita varten valmistetusta ruokalajista, josta Jakob erityisesti piti, ja jutteli vain kaikenlaisia hauskoja pikku asioita.

Hän oli melkein nöyrä huolenpidossaan. Ja kun lapset tulivat sisään toinen toisensa jälkeen toivottamaan hyvää yötä, sanoi hän tulonsa heidän luokseen riippuvan siitä, lähteekö isä takaisin työhön vai jääkö hän saliin istumaan.

Jakobia liikutti kummallisesti vaimonsa hellyys, joka ilmeni hänen olennostaan selvemmin kuin jos hän olisi sen sanoin ilmaissut.

Ja kun hän kerran sattumalta kulki Jakobin ohi tämän istuessa keinutuolissa koettaen kiinnittää kaiken huomionsa sanomalehteen, tarttui Jakob äkkiä häntä käsivarteen ja veti hänet luokseen.

»Voi!» puhkesi hän hiljaa sanomaan laskien Aletten käden otsalleen — »kuinka minä välisti kaipaan, kaipaan niin uskomattomasti edes yhtä ainoaa hellää sanaa»…

»Minähän en koskaan tiedä, mitä sinä milloinkin ajattelet — sinulla on mielessäsi metsät ja oikeusasiat… Jos tietäisin, että ajattelet minua, niin saat uskoa… En käsitä, Jakob, että saatat olla noin kovin lapsellinen»…

Aikaisemmin päivällä Jakob oli kyyneliä vuodattanut, nyt lepäsi Alette itkien hänen rinnallaan. — Heistä tuntui, että he olivat löytäneet toisensa uudelleen tänä iltana. —

— — — — — — — — — — — — — — —

Tämän selvityksen jälkeen oli heidän suhteensa muuttunut ihan toisenlaiseksi ja lämpimäksi. Sen he molemmat tunsivat.

Olihan selvä, että siinä vaadittiin vähän sovittelemista, vähän myöntymistä kummaltakin puolen. Mutta he taipuivat siihen niin mielellään!

Jakobilla oli nyt usein aikaa lähteä vaimonsa kanssa ajelemaan, — he olivat molemmat nykyjään niin virkeät ja iloiset ja Alette entistään kauniimpi, posket raikkaasta pakkasesta punoittaen. Jakob ehdotti, että he lähtisivät yhdessä pitemmillekin matkoille — hän jättäisi vaimonsa jonkun hyvän tuttavan luo siksi aikaa kuin hän itse kävi asiansa toimittamassa. Ja pari tällaista matkaa he tekivätkin.

Mutta oli lapsiakin ajateltava; ei elämää kuitenkaan sopinut järjestää yksin oman huvin kannalta.

Ja jos hänen oli lähdettävä ulos iltaisin ilman Jakobia — siitäkös keskustelua ja sovittelua syntyi! Alette ei millään ehdolla tahtonut, ja Jakobin oli kerta toisensa jälkeen vakuutettava, että hänen täytyi kuitenkin istua työnsä ääressä myöhään iltaan asti, niin että oli yhdentekevä, oliko Letta kotona vai ei.

XII.

Kesäinen aurinko paistoi pelloille ja niityille. Mutta kuivuiko olki vai tuliko satoa — se kysymys oli monin paikoin vain sivuseikka.

Pääasia oli metsä … metsä…

Puiden latvat kummittelivat kaikkien mielikuvituksessa, niiden humu täytti ilman, ne panivat veren levottomaan liikkeeseen. Metsällä keinoteltiin, metsäasioissa matkusteltiin, ja metsän takia lähti maamies liikkeelle, kauroilla syötetty hevonen kääsien edessä, jättäen talon työt vaimon tai täyskasvuisen pojan hoitoon, pojan, joka maleskeli kotona, morkkasi maatyötä raskaaksi ja mietiskeli vain, miten hän itse pääsisi metsäkauppoihin käsiksi.

Ei ollut helppo arvata, miten suuri oli niiden omaisuus, jotka nyt omistivat metsää.

Puutavarain hinnat olivat yhä nousseet ja niiden mukana maatilojen arvo. Toinen huomiotaherättävä kauppa toisensa jälkeen päätettiin ja siirtyi usein heti kolmannelle miehelle tuhansiin nousevalla voitolla.

Oli jo kauan tuntunut siltä, kuin kiinteä maa alkaisi liikkua. Maatilat, jotka olivat perintönä kulkenut isältä pojalle, siirtyivät nyt kädestä käteen kuin panokset pelipöydällä, ja metsät vaihtoivat omistajaa miltei yhtä nopeasti kuin siinä joululeikissä, jonka nimenä on »paikanvaihto.»

Ja kerta toisensa jälkeen todettiin viimeinen kauppa parhaimmaksi. Mikä keväällä oli näyttänyt uhkapeliltä, se osoittautui syksyllä pilkkahinnalla tehdyksi kaupaksi. Metsänomistajilla itsellään ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä rikkauksia heidän metsissään piili, sanottiin.

Ja Jakobin konttorissa ja hänen välityksellään päätettiin monen monta tuollaista kauppaa, joista kaikista hän nosti tuntuvat palkkiot.

Jakob Mörkistä oli tulemassa varakas mies. Oikeusasioittensa ja monien liikesuhteittensa kautta hän oli hankkinut itselleen laajan kokemuksen metsäkauppojen mahdollisuuksista eikä häneltä suinkaan puuttunut tilaisuutta sijoittaa rahojaan milloin mihinkin hyvään yritykseen. Ja jos olisi laskenut yhteen kaikki ne metsäpalstat, jotka hän sen silloin tuon tällöin oli ostanut tai joissa hän oli osakkaana, olisi tulos ollut se, että hän oli seudun melko suuria tilanomistajia. Tämä aiheutti tiheään matkoja, paljon liikehommaa ja yllin kyllin ajattelemista.

Johan Henrikin ja Alfin ei enää tarvinnut pelätä, että isä tarkastaisi todistuskirjoja useammin kuin kerran kuukaudessa, ja silloin he menivät — niin moitti häntä Alette — kuin mestauslavalle. Vai olivatko kertaakaan käyneet hänen luonaan, ilman että siitä oli surua koitunut?

»Kenelle, Alette? — lapsilleko vai minulle? Nähdä noitten pitkien poikien säännöllisesti koristavan luokan alinta penkkiä?… Pahinta tässä on, etten minä *aina* lauantaisin tarkasta heidän todistuksiaan, vaan sinä, Alette! He vetävät sinua nenästä, minä näen sen selvästi … mutta minulla ei ole aikaa puuttua siihen.»

»Pidät ainakin huolta siitä, että he oppivat sinua rakastamaani»

»Minun on joka tapauksessa katsottava, että minä rakastan heitä… Siksi, että sinä olet heille liian hyvä viikon kuutena päivänä, on minun käytettävä keppiä seitsemäntenä. Ja kun se tapahtuu vain joka neljäntenä lauantaina, kerääntyy tilitettävää sitä enemmän. Alf raaputtaa pois arvosanansa — seisoo edessäni peloissaan sinisine, silmineen, pitkine kauloineen ja vaaleine kutreineen — sinun kuvasi ilmi elävänä, kun olit seitsemän- kahdeksantoista vuotta vanha. — Ja sitten tuntea, miten hän ihan vapisee käsissäni — se on totisesti kuin pyövelintyötä, sen sanon sinulle! No, enemmän minä tyhjää läimäytän kuin lyön.»

Kuri Jakob oli usein poissa kotoa ja sillävälin kovin kiinni konttoritöissään, sai hänen osuutensa ja valvontansa lasten kasvatuksessa lähinnä vain ukkosilman luonteen. Hän raivosi hetken, ja sitten oli tyyntä pitkän aikaa. Heti jälkeenpäin hän istui syventyneenä työhönsä, mielessä korkeintaan jonkinlainen tyydytyksen tunne siitä, että hän ehkä oli saanut asiat kääntymään paremmalle tolalle. Kun hän sekaantui niihin, oli se toki tapahtuva voimakkaasti.

Nämä hänen isällisyytensä ilmaukset, jotka purkautuivat konttorissa tai sen ulkopuolella, vaikuttivat puoleksi tuskan tavoin koko taloon. Se väikkyi poikien ilmeessä, kun isä joskus silitteli milloin yhden milloin toisen pojan tukkaa kysyen, miten tänään oli koulussa käynyt. Mieli keveni, kun hän taas lähti.

Ja Alette oli häntä kohtaan ikäänkuin alituisella puolustuskannalla, — yhtä varuillaan ja valmis peittämään sitä, mikä voisi Jakobia suututtaa, kuin harras avaamaan hänen silmänsä huomaamaan niitä erilaisia merkittäviä ominaisuuksia, jotka rupesivat yhä selvemmin ilmenemään heissä kussakin.

On uskomatonta, miten helposti lapsen mieli voi murtua!… »Älä peloita Alfia! Hän on niin kummallinen, hän saattaa iltapäivin istua monet puolet tunnit pianon ääressä läksykirja nuottitelineellä ja vain silloin tällöin lyöden muutamia ääniä. Nyt hän on tehnyt kokonaisen sävelmän, kuuletko… Ja etkö näe, että Johan Henrikissä on jotakin älykästä; mutta hän ei opi muuta kuin sitä, mihin hänellä on halua. Pakolla ei hänestä mitään saa»…

Ja täytyihän Jakobin myöntää, että vaikka hänen lapsensa eivät koulussa olleet sankareita, oli toiselta puolen aika ihmeellistä, miten he, — vieläpä nuorinkin, Viking — ymmärsivät käyttäytyä. Alettella oli tosiaan suorastaan kyky istuttaa heihin miellyttävä ja säädyllinen käytöstapa.

Kun heille tuli vieraita, seisoi tuo pitkä, kookas Johan Henrik eteisessä, tumma tukka lyhyeksi leikattuna ja somat kasvonsa veitikkamaisina, kumarsi, auttoi vierailta päällysvaatteet, kantoi tuolit ja haki kullekin mitä hän tarvitsi, yhtä maailmanmiehisenä ja tarkkaavaisena kuin tottunut kavaljeeri.

Ja kun hän sitten seisoi tuolin takana ja hymy huulillaan lausui Vesselin »Koiranmurhan» tai »Talonpojan rengin nimeltä Hannu», niitti hän kättentaputuksia kuin paraskin näyttelijä, joutumatta silti vähääkään hämilleen.

Hillityllä olennollaan veti Alf puoleensa yhtä suuresti, lian pujahti naisten väliin ja seisoi aina jonkun vieressä tuttavallisesti juttelemassa. Häntä ei tarvinnut pakottaa, vaikka saattoi panna merkille, miten kalpean, hennon pojan kaulassa valtimo tykytti, kun hänen tuli esittää se pieni pätkä, jonka hän itse oli säveltänyt, tai soittaa jotakin oppimaansa.

Ja pikku tyttö! — yksitoistavuotias vaaleatukkainen Elisabet — juoksenteli edestakaisin Krabben portaissa. Hän oli jo ollessaan aivan pieni liittynyt opettaja Krabbeen tai oikeastaan Krabbe häneen.

Ja varma oli, että milloin ilma tuntui vähänkin painostavalta tai levottomalta — joko sitten oli erimielisyyttä vanhempien välillä tai pojille läheni tilinteon hetki —, pujahti hänen lyhythameinen olentonsa paksuine palmikkoineen Krabben ovesta sisään. Hän istui aluksi vaiti kuin kana, joka kyköttää orrella, ja kuunteli pelon alaisena, kunnes Krabbe alkoi kertoa ja sai hänen huomionsa käännetyksi toisaalle.

Hän toi sieltä muassaan kaikenlaisia tiedonmurusia, joita hänen oli kaikkea muuta kuin helppo selvittää veljilleen, jotka eivät olleet erikoisen otollisia ymmärtämään häntä, vaan nauroivat ja pilkkasivat Krabben omituisuuksia. Krabbe ja hänen olentonsa oli alati koulupoikien sukkeluuksien maalitauluna — vaikka hän toiselta puolen oli opettajista se, jonka suola hänen erittäin säännöttömän opetustapansa ohella sekä höysti heidän olonsa koulussa että avasi heidän silmänsä.

Pikku Elisabet saattoi lukea läksynsä ja oleskella tuolla yläkerroksessa kaiket iltapäivät, ja Alette oli levollinen siinä suhteessa, sillä tytön arvostelukirjan, jonka hän toi Bangin tyttökoulusta, olisi voinut, niinkuin Jakob sanoi, hyvin jakaa molempia veljiä kohti.

Vanhemmat tiesivät aina, mistä hän oli löydettävissä.

Yläkerros tarjosi hänen mielikuvitukselleen erinomaisen vaihtelevaa ja monipuolista askarrusta, siellä oli — rouva Krabben kyökkiä lukuunottamattakaan — kuvitettuja kirjoja, raskas punainen magneetti, mikroskooppilasi ja erinäisiä pikku koneita fysikaalisia kokeita varten. Ja suuren viheriän kirjoituspöydän alla oli yllin kyllin tilaa hyllyille ja nukkekaapille.

Itse istui Krabbe mielellään kumarassa uunin vieressä katsellen tyttöä tämän leikkiessä tai selaillessa hänen kirjojaan ja suurta kuvitettua mytologiaansa.

… »Tiedätkö, sehän se teki jumalat niin säteilevän iloisiksi; heissä oli niin paljon eloa, että he voivat riemuita ja iloita koko maailman kanssa… Ja kun ihmiset surevat, niin ettei heistä aurinkokaan enää näytä paistavan heidän päälleen, niin johtuu se siitä, etteivät he jaksa elää elämän mukana.»

»Pai pa—ai»… hän sanoi katsellen sormiensa lävitse puoleksi umpeenpainunein silmin… »Kun kenen elämä on vain kuihtunut oksa; — ja kun hän on tehnyt sen suuren, suuren keksinnön, mitä eläminen merkitsee, — niin voi hänellä sittenkin olla jäljellä jonkinlainen puolielämä, ilo siitä, että joku toinen saa elää. Se on kuin pieni viheriä lehti paljaassa vesassa!…»

Kun hän sitten käveli edestakaisin lattialla puettuna yönuttuunsa ja jokin ajatus valtasi hänet, oli hänessä kuvakirjojen villin intiaanin näköisyyttä. Hän otti lattialla pari haltioituneen ripeätä askelta, suoristui sitten jonkinlaisella äkkinäisellä liikkeellä ja jäi vihdoin seisomaan kädet yönutun taskuissa ja nyökäytellen päätään.

Elisabet oli tottunut hänen tapoihinsa. Hän sulautui hänen mielikuviinsa niinkuin kirjan kuvat.

Kun Elisabet sitten tuli alas yläkerrasta, pistäytyi hän Tobiesenin luo etumaiseen konttorihuoneeseen katsomaan, olivatko pojat siellä, tai kerjäämään häneltä lakkaa, kyniä ja kynänvarsia. Tuo pyöreä, paksu Tobiesen oli kaikkien heidän ystävänsä ja uskottunsa, joka hankki heille paperia leijoihin ja paperihattuihin, pani kirjoihin päällykset ja viivoitti heidän vihkonsa ja käden käänteessä laski poikien laskut, niin ettei heille jäänyt muuta työtä kuin puhtaaksikirjoittaminen.

XIII.

Talvikelin aikana seisoi rautatienasemalla pitkä rivi rekiä kuormaamassa pianiinoja, peilejä, kuomurekiä ja huonekaluja, joita piirikunnan kaukaisimmissakin sopissa elävät tilanomistajat olivat tilanneet pääkaupungista; samppanja ja muut viinit löysivät tiensä kellareihin, jotka eivät ennen olleet nähneet juuri muuta kuin olutta ja viinaa. Lakkaamaton tuontitulva rautateitse oli varmin todistus enentyneestä varallisuudesta, joka vastasi kasvanutta hirsimäärää, minkä joki oli tänä vuonna kuljettanut alas metsistä.

Tiellä vilisi ajajia, nuorempia ja vanhempia, jotka pää täynnä kauppasuunnitelmia, leveissä ja kapeissa reissä kiitivät iloista vauhtia toistensa ohi, pysähtyivät ja tervehtivät, tai käänsivät hevosensa pihaan pannakseen korttipelin käyntiin ja saadakseen sen varrella kauppansa päätetyksi.

Ja joulun edellä olivat junat täynnä vieraita, jotka hajosivat ympäri seudun. Ilma oli täynnä jouluhumua, ylivuotavaa vieraanvaraisuutta, ja ken jaksoi, olisi saattanut siirtyä kesteistä kesteihin, voi sanoa, yhtä pitkälle kuin jokivartta riitti. —

— — Jakob ja Alette istuivat hyvin käärittyinä leveän reen perässä lämpimän karhuntaljan alla, virkku, varma hevosensa aisoissa. He olivat kotimatkalla suurista joulukutsuista ja tanssiaisista, jotka viidentenä joulupäivänä oli pidetty tohtorin luona Nordsätissä.

Tuuli ujelsi ja lakaisi jäätä, väliin pilkahti levottomalta pilviseltä yötaivaalta kuutamon häivettä valaisten tuokioksi jokitien kuusiviittoja. Mutta Jakob oli tottunut ja samoin hänen teräväkenkäinen hevosensa. Hän olisi hyvin saattanut nukkua ajaessaan; hevonen piti kyllä tiestä vaarin.

Heidän oli ajettava puolikolmatta peninkulmaa, eivätkä he olleet vaihtaneet sanaakaan matkan ensimmäisen puoliskon varrella, eivät edes silloin, kuin Jakob kääri Aletten rekeen; Alette ei liioin ollut vastannut mitään Jakobin kysyessä, oliko hänen hyvä ja lämmin.

Jakob tunsi koko ajan, ettei Letta kuitenkaan ollut vaipunut unen suloiseen helmaan; asiaa tarkemmin tutkiessa hän saattoi joistakin pienistä liikkeistä päästä siitä selville.

Rupesi ikäänkuin käymään hänen hermoilleen; tietenkin taas jokin oikku… Mutta olkoon… Ei maksa vaivaa siihen sekaantua… Hep!

Ajettiin hyvää vauhtia. Viitat ja puut kiitivät kuunvalossa ohitse tien kummallakin puolen ja reki hetkahteli silloin tällöin syvennyspaikoissa tai kun sattui jääpalanen eteen…

»Nyt olemme Rolstadissa, Letta — ei ole kuin puolisen peninkulmaa jäljellä!»

»Vai niin»…

»Onko sinun mukava istua? — Eikö tunnu ahtaalta?»

»Ei, kiitos!» Letta siirtyi vain vielä kauemma.

»Aioin todella olla huomaavainen sinua kohtaan, Letta.»

»Vai niin — kyllä sinä olet sangen kohtelias mies vaimollesi.»

»Sitä eivät suinkaan kaikki vaimot voi sanoa,» Jakob arveli.

»Sitä minäkin…»

»Olet ollut niin rakastettava koko matkan; olen tuntenut eräänlaista samansuuntaista liikettä heti kuin olen siirtynyt lähemmäksi. — Se mielihyvä on säästetty miehelle rekeen — tietysti, kun hänellä on vieraisilla ollut hauska.»

Hän maiskautti hevoselle.

»Enhän minä muuta tahdokaan kuin että sinulla on hauska, Jakob. Mutta on hiukan merkillistä… Sitä tulee ajatelleeksi…»

»Mitä merkillistä?

»Noo, — että olet niin hilpeä juuri siinä seurassa, missä neiti Thams on.»

»Vai niin — nytkö vasta olet sen keksinyt?»

»Sanon sen itsesi tähden; omasta puolestani en puhu siitä sanaakaan! — Mutta miltä luulet näyttävän, kun arvossapidetty mies, kuten sinä, tekee itsensä narriksi nuoren tyttöhäiläkän edessä, tytön, joka vain koettaa harjaantua mielistelytaidossa… Ja kun näin sinun tosiaan nousevan pelipöydästä ja antautuvan vakaiseen keskusteluun tuon kutripäisen pienen kaunottaren kanssa, joka nähtävästi pitää koko maailmaa vain sokeripalana, mitä nakerrella somilla hampaillaan — ja joka tänä iltana on sinusta ja sinun huomaavaisuudestasi tehnyt suorastaan pilkkaa, — niin minä istuin — minä vakuutan, en itseni tähden,» hän puhui torjuvan kylmästi, »näpeissäni ja peläten, että ihmiset kiinnittävät huomiota sinuun, ja toivoen olevani kaukana, kaukana!»

»Nyt minä en vastaa sinulle mitään, Alette. Mahtanet olla sairas … tai nähdä näkyjä.»

»Niin tietysti olen sairas; — en virka enää sanaakaan siitä. — Näkyjä, sanot? — niin minun täytyy sanoa, että illalla olin suorastaan pahoinvoipa katsellessani sinua; kasvosi sulivat ihan voiksi ja hunajaksi istuessasi häntä hakkailemassa — ja vähän enemmänkin kenties! — ihastuksen huumauksessa.»

»Kyllä osaat, saisit hävetä, järkevä ihminen — saada raivostumisen puuska siksi, että minä puhelen nuoren tytön kanssa! Jos tahdot tietää, niin — hän todellakin huvittaa minua — ja ajattelen, että Berven saisi hänestä hyvän vaimon. Niin miellyttävä koko olennoltaan, niin ehdottomasti suloinen, kasvot eloisat ja mikä vartalo… Ellei Berven nyt mene naimisiin, niin jää se ainiaaksi tekemättä.»

»Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän — olet ihastunut.»

»Tiedätkö mitä, Alette!»

»Sanon vain, että pidä sinä huolta ystävästäsi; — mutta saat antaa anteeksi, että minä pyydän saada olla näkemättä, miten sinä kaikkien silmissä teet itsesi narriksi. Sitäpaitsi, — ole huoletta, Berven näkee ensi silmäyksellä, että se tyttö ei ole kuin sokerileivos!»

»Niinkö luulet?» — Jakob hymyili itsekseen hiukan omituisesti.

Alette ymmärsi hyvin, että Jakobilla oli jotakin häijyä mielessä, sentapaista, ettei häneltä, Alettelta, tai ylipäänsä naisilta ollut odotettava puolueetonta tuomiota tässä asiassa.

… »Sinusta kai tuntuu, ettei ole paras ystävyydenosoitus, jos neuvoo toista menemään naimisiin?» kysyi Jakob ivallisesti… »Onhan kukin kohdaltaan tehnyt kokemuksiaan sen kultalinnun suhteen, jota onneksi sanotaan! — Se on kuin tämäniltainen kuutamo» hän mumisi itsekseen… »koko lailla vaikea huomata. Sitä voisi yhtä hyvin sanoa pimeydeksi… Hep, hep!»

Hevosen kavioiden kapse kaikui tasaisen voimakkaasti ja säännöllisesti jäisellä tiellä, ja yhtä mittaa sinkoili eläimen takajaloista jääpalasia reen suojuslautaa vasten.

»Käännä kaikki hyväksi taas, Letta», Jakob pyysi, käärien taljaa paremmin hänen ympärilleen.

»En muuta tiedä kuin että minun puoleltani on kaikki ollut hyvin koko ajan.»

»Niin, niin… Minusta ei meidän pitäisi ruveta kiusaamaan toisiamme näin turhan takia. Meillä ei ole huolta minkäänlaista, jollemme sitä itse hanki… Etkö myönnä, että olomme on kylläkin hyvä … inhimillisesti katsottuna… Hyvältä tuntuu päästä taas kotiin ja omaan sänkyynsä», sanoi hän haukotellen.

XIV.

Ettäkö Johan Henrik saisi reput ylioppilastutkinnossa! — Se oli kerrassaan naurettava pelko. Mutta reput hän vaan sittenkin sai…

Hän oli maannut pääkaupungissa ottaen yksityistunteja parina viimeisenä vuotena, sittenkuin hän oli eronnut koulusta, jonka ilma lopulti muka oli hänet tukahuttaa. Säännöllinen, jokapäiväinen pakko oli vähällä nujertaa pojasta kaiken itsenäisyyden, oli kerrassaan tappaa kaiken sen, mikä hänessä oli parasta!

Pitkä salainen taistelu oli käyty, ennenkuin asia oli saatu järjestetyksi. Johan Henrik oli itse syvästi vakuutettu, ja hänen äitinsä oli itkukohtauksin ja kyynelin pannut parhaansa pelastaakseen poikansa »musertumasta tuossa henkisessä polkumyllyssä».

Miten loistavia kirjeitä Alette saikaan pojaltaan, niin sukkelia, että ne olisi voinut painattaa jok'ikisen. Hän seurusteli vain huomattavien henkilöiden kanssa, taiteilijat ja näyttelijät olivat hänen sinä-tuttujaan, ja hän itse kirjoitteli — vaikka tämä oli vain hänen ja äidin yhteinen salaisuus — runoja, sekä mitallisia että suorasanaisia.

Isältä hän oli saanut kuivan kirjeen. Tietysti oli epäonnistumiseen syynä se, että hän ei ollut tehnyt mitään tai oli tehnyt kaikkea muuta paitsi sitä, mikä oli tarpeen. Oli ylipäänsä olemassa vain yksi keino, jos mieli tulla joksikin: tarttua työhön täydellä todella ja keskittää kaikki voimansa siihen. Ei tanssimisella eikä saavuttamalla kuuluisuutta kotona jouluna eikä pääkaupunkilaisella hienostelulla miksikään tulla. Lopuksi hän tahtoi huomauttaa, ettei hänen isäänsä eikä äitiänsä oltu reputettu, vaan juuri hänet itse — Johan Henrik.

Aletten mielestä isän kirje oli sydämetön. Nyt juuri, kun poikaa oli kohdannut niin suuri onnettomuus, hän olisi kaivannut hiukan rakkautta ja lohdutusta! Hänen luonteelleen ei sopinut, ei ensinkään sopinut, että hän joutui ystäviensä ylenkatsomaksi — hän, joka juuri tässä suhteessa oli niin äärettömän arkatunteinen.

Äiti kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen, ymmärsi niin hyvin, miksi oli käynyt onnettomasti, mutta ainoastaan pyysi, rukoili, kerjäsi ja käski häntä tulemaan kotiin.

Mutta Johan Henrikillä ei näyttänyt olevan kiirettä. Vihdoin oli isän nykäistävä voimakkaasti kellonvivusta. Hän lähetti sähkösanoman, jota ei käynyt muuta kuin totteleminen.

Ja lauantai-iltana kahdeksan aikaan Alette lähti, Viking kuskina, kääseillä asemalle vanhinta poikaansa vastaan.

Junan porhaltaessa asemalle he avonaisesta ikkunasta näkivät Johan Henrikin istuvan innokkaasti keskustelemassa.

Hän astui ulos harmaa kesäpuku yllään, pitkänä ja komeana, ja jäi, hattu puoleksi koholla tumman tukan päällä ja monokkeli silmässä, seisomaan kumarrellen; hän vastasi ja kumarteli yhtä mittaa, loppumattomasti, sill'aikaa kuin Aletten sydän sykki odotuksesta.

Ja kun Alette vihdoin oli syleillyt ja suudellut häntä, avasi Johan Henrik uudestaan vaunun oven ja esitti:

»Tahtoisin vain, että näkisitte äitini… Tuomari Lundberg rouvineen ja miniöineen — ruotsalaisia, äiti!»

»Sangen hauskaa» — vastasi Alette hymyillen ja tervehti. Häntä ei huvittanut tutustua kehenkään Lundbergiin juuri nyt; mutta tuntui kuitenkin hyvältä nähdä, että pojalle osoitettiin ystävällisyyttä.

Viking, joka oli päässyt ripille keväällä, seisoi kädet taskussa hevosen vieressä, puettuna puseropukuun, housunlahkeet saapasvarsissa. Hän odotti, mitä veli sanoisi uusista kääseistä, joissa oli valonheijastaja ja lyhdyissä paksut hiotut lasit.

»Ei näy tuommoisessa oppineessa herrasmiehessä olevan paljoakaan käytännöllistä älyä», tuumaili hän, kun Johan Henrik kiinnittämättä sen enempää huomiota tuohon uutuuteen nousi kääseihin äitinsä viereen.

Heidän ajaessaan sillan yli täytyi Aletten moneen kertaan puristaa poikansa käsivartta… »Olen ollut niin levoton, niin kovin levoton sinun tähtesi, Johan Henrik», hän huokasi.

»Oh!» Hän katsoi kasvoissa karskin riippumattomuuden ilme alas jokeen, — »minullahan on tarpeen tullen kynäni!»… Kumea ahdistus nousi häneen nyt, kun hän oli kohtaava isänsä.

»No, sen tutkinnon sinä helposti suoritat ensi vuonna.»

»Luuletko minun sitä epäilevän, äiti? — siellä oli kolmesataa, kaikki minua typerämpiä, jotka läpäisivät. Mutta että se sattui juuri siihen aikaan, jolloin minä sommittelin uutta runoelmaa, sitä tietysti ei käy isälle kertominen. Saa vain vaieta ja ottaa vastaan», hän sanoi kohauttaen miehekkäästi olkapäitään.

— — — — — — — — — — — — — — — —

Tuossa tuli isä konttorista hienosti ja mukavasti sisustettujen huoneiden läpi, joiden ikkunat ja ovet olivat helteisen kesäpäivän jälkeen auki; hän tervehti ystävällisesti Johan Henrikiä, joka seisoi äidin ja seitsentoistavuotiaan sisarensa seurassa. Hän taputti poikaa hartioille:

»Parempi onni ensi kerralla, poikani! — nyt ankarasti työhön kiinni.»

»Mutta ensin kesälupa, ja uusia voimia», puhui Alette hänen puolestaan.

Vasta kun tämä isän tapaaminen oli onnellisesti ohi, alkoi Johan Henrik huomata, mitä uutta oli hänen poissaollessaan lisää hankittu. Oviverhot ja tuo pieni mukava sohva, jossa kolme saattoi istua seläkkäin sekä ruokakaapin yläpuolella riippuva suuri neliskulmainen peili, jossa hän oli ruokasaliin tullessaan nähnyt oman kuvansa, siihen sen enempää huomiota kiinnittämättä, sukeltautuivat nyt äkkiä ikäänkuin pimeästä esiin.

Hän selitti avomielisesti, että oli ihanaa tulla kotiin. Ja äiti!… hän oli vielä vähän lihonnut, mutta se sopi hänelle hyvin.

Ja Elisabet — »on suorittanut keskikoulututkintonsa» oli hän sanomaisillaan — mutta sanat tarttuivat kurkkuun ja hän sanoi sen sijaan: »miten pitkäksi hän on kasvanut!»

Hän oikein riemuitsi päästyään äskeisestä painostuksesta, jutteli kaikenmoista, kertoi sukkeluuksia ja kaupunginkuulumisia, ihmetteli ja puhui toiveistaan, kaikki samassa puhetulvassa.

Nytkös hän lukisi! Jahka vain ensin lepäisi. Laudatur-arvosanan hän ottaa; vaikka samantekevää se muuten oli elämässä, minkä arvosanan saa. Ainakin hänelle, joka ei koskaan ammattimieheksi aikonut.

Ja sitten oli tuomari Lundberg, jonka kanssa hän tänään matkusti, kutsunut häntä käymään heillä, syksyllä hän siellä pistäytyy, mutta ei ennen kuin oli saanut valmiiksi sen teoksen, jota hän parastaikaa kirjoittelee…

— — Alette tunsi mielessään aivan toisenlaista rauhaa nyt, kun hänellä oli kaksi poikaa kotona, vaikka he pitivätkin suurta hälinää ja käänsivät talon nurin.

Milloin oli lähdettävä sinne, milloin tänne, väliin kuljetti Johan Henrik häntä vieraisille perheisiin, joissa hän ei koskaan ollut ajatellut käydä, siksi vain, että talossa oli hauska nuori herra, jonka kanssa puhella, tai kaunis nuori tytär, ja väliin hän taas yhdessä muiden nuorten kanssa lähti eväineen pariksi kolmeksi päiväksi isän metsiin.

Mutta eihän tällainen levottomuus mieltä kalvanut niinkuin se alinomaa ajatuksissa pyörivä tieto, että pojat ovat omissa hoteissaan poissa kotoa. Ja kun hän vielä saa kotiin Alfinkin Tharandtista Saksista, jossa hän opiskeli metsänhoitoa, silloin tulee sieluun ihan rauha — kaikki lapset niin lähellä, että saattoi heihin käsin koskea!

»Tässä on Alfilta kirje», hän sanoi Johan Henrikille, joka astui eräänä aamuna sisään äidin vaihtaessa pukua. »Hän iloitsee siitä, että hänellä on vain parin tunnin matka Dresdeniin, jonne hän aina voi lähteä musiikkia kuulemaan. Hän kertoo käyvänsä siellä aina kuin Wagneria esitetään… Isän mielestä hän menettää liiaksi rahaa; mutta onhan nyt musiikki kaikkein viattominta huvia, mitä hän voi itselleen suoda! Ja pitäähän hänen olla vähän reilu kaikkien noiden rikkaiden tilanomistajanpoikien seurassa, jotka siellä Tharandtissa opiskelevat. Ne ovat kunnon tovereita, hän kirjoittaa. — — Minun tulee aina niin sääli sitä poikaa, hän on niin omituisesti kiintynyt musiikkiin… Saat nähdä, Johan Henrik, että musiikkimies hänestä olisi pitänyt tulla!»

* * * * *

Kesäloma oli mennyt ja vietetty mahdollisimman hauskasti; sitä koetettiin venyttää niin pitkälle kuin vain Alfia saattoi pitää kotona, ennenkuin tuli lähtö Tharandtiin.

Näistä kahdesta kotiinsaapuneesta pojasta, jotka olivat, voi sanoa, joka perheessä tutut ja rakastetut, tuli ikäänkuin talon ylpeys.

Kotona kävi alinomaa nuorisoa, ja he saivat poltella isän sikareja ja käyttää talon molempia hevosia, jotka päivän ohjelman mukaan palvelivat vaunu-, kääsi- ja ratsuhevosina.

Se ilo oli nyt mennyttä. Alf oli matkustanut, Viking kävi koulua ja Johan Henrikin piti isän määräyksestä lukea kahden yksityisopettajan johdolla.

Kodin kellolaitos oli vedetty ja käynyt tasaisesti jo viikon päivät. Isä istui alati työskennellen konttorissa, ja Johan Henrik luki ja tupakoi omassa huoneessaan pihan toisella puolen. Jakob näki opettajien tulevan, toisen kello yksitoista aamupäivällä, toisen kello kolme iltapäivällä, ja sitten tunnin kuluttua lähtevän Tuo säännöllisyys saattoi hänet hyvälle tuulelle, vaikka hänellä muuten nykyjään oli yhtä ja toista ajattelemista. Eräs puutavaraliike oli lakkauttanut maksunsa, ja saattoi viedä häviöön pari Jakobin maaseutuystävää. Joka tapauksessa asia aiheutti hänelle matkoja ja huomenna hänen oli lähdettävä muutamaksi päiväksi pääkaupunkiin.

— Johan Henrikistä tuntui niin kummallisen loma-ajantapaiselta, sittenkuin isä oli aamulla lähtenyt, — sai kuljeskella huoneissa piippunysä suussa ja laulaa ja rallatella tarvitsematta pelätä isän ankaraa tutkivaa katsetta: — »Etkö istu huoneessasi lukemassa?»

Hän tuli ja meni; mutta aamupäivätunnista oli selviydyttävä. Hänen oikein piti ponnistaa päästäkseen viime hetkessä läpi pari lukua Liviusta.

Sitten tuli päivällinen, — ja kahden aikaan posti ja sanomalehdet, joissa aina oli jotakin uutta tutkittavaa.

Ei, hän ei ollenkaan ollut lukutuulella tänään, — voihan toki tämän yhden kerran lähettää pienen kirjelipun kandidaatti Hansenille, että tänään ei matematiikka sujunut…

Tuli loma-iltapäivä!

Hän pyöri ja tanssi äidin ja siskon ympärillä salissa.

»Lähdetkö minun kanssani ajelemaan, Elisabet?»

»En kiitos — saat yksin ajella matematiikkaasi pakoon. Minun nähdäkseni sinä olisit voinut päntätä sitä päähäsi.»

»Oh-hoo, niin omantunnontarkka minun puolestani», hän pilkkaili sisartaan teennäisen tuntehikkaana… »Vai emme mitenkään tahdo lähteä, emme veljen seurassa — meillähän on niin paljon hauskempi Krabben luona, kun tuo erinomaisen mieltäkiinnittävä tuleva tohtori saapuu sinne!… Saattaisimme muuten myöhästyä — hänen seuransa on varmaan hyvin hauska, tuon Morten Finnen! — Keskustella tuollaisista korkeista asioista, joista naiset pitävät» — hän puhui ylimielisesti — »siitä, mitä voi tehdä maailman parantamiseksi, ja muusta sellaisesta. — Tuolla yläkerroksessa on iltapäiväisin koolla punainen seura… Ja *sinä* olet punainen, siksi että Morten Finne on punainen, — jos hän olisi keltainen, niin tietysti sinäkin olisit keltainen. Ja Morten Finne on punainen, koska Krabbe on punainen — kuin keitetty krapu, — ja siellä hän käy tietysti saadakseen tavata sinua eikä suinkaan koulupoika Johnsenia, jonka ovat saaneet täyshoitolaiseksi… Sillä tavoin riippuu toinen asia toisesta!»

»Johnsen on juuri yhtä paljon koulupoika kuin sinäkin, Johan Henrik! Vaikka hän tosin ei vielä ole tehnyt sitä lähempää tuttavuutta ylioppilastutkinnon kanssa, kuin sinä», letkautti Elisabet harmistuneena.

»Hän on työjuhta, tyttöseni, — ja hänestä tulee arvattavasti oikea virkanousukas, niinkuin kaikista harjaantuneista ja hyvin valjastetuista työjuhdista voi tulla» hän vastasi kohteliaasti kumartaen.

… »No niin, sitten minä ajan Lidbergiin ilman rakastettavaa sisartani.»

»Tule sinä minun kanssani, Viking», hän kehoitteli.

Viking hymyili pilkka suupielissä:

»Hevosellako sinä aiot lähteä — vai kenties lentäen?»

»Kun vain ei tarvitse lukea — etkös tuota älyä, — niin sama hänelle, nelistääkö vai lentää», huomautti Elisabet.

»Niin, katso, Tobiesen on mennyt Ruskolla asiamatkalle, on poissa tämän päivän ja huomisen, Musta seisoo tallissa takajalka kääreessä, kaviossa on, näetkös, tulehdusta.»

Sepä oli harmillista — mutta ymmälle ei sen takia tarvinnut joutua, miten saisi vapaapäivän kulumaan.

Hän otti hattunsa ja lähti kaupungille voudin luo kahville ja asianajaja Dahlille teelle ja sinne illaksikin lyömään korttia naisten kanssa.

Maata pannessaan hän tunsi jonkinlaista lievää katumusta siitä, että säännöllinen työjärjestys, johon hän nyt oli päässyt, oli tullut keskeytetyksi, ja hänen unisessa mielessään pyöri hämäriä aikomuksia huomispäivän varalle.

Hän muisti ne vielä aamulla, kun nousi ylös, ja pukeutuessaan hän ajatuksissaan alkoi tehdä tavanmukaista yhtä tyydyttävää kuin huvittavaa laskelmaa siitä, miten pitkälle hän jouluun mennessä pääsee, kun hän joka päivä lukee niin ja niin monta säettä Homerosta ja niin ja niin monta lukua latinaa j. n. e.

Hänen päähänsä juolahti aihe, ja siitä oli saatava runo syntymään, ennenkuin se haihtuisi tiehensä.

Tuntui kovin houkuttelevalta saada kerrankin päästää henkensä vapaaseen lentoon. Ja kun hän lähetti epuun opettajille, ei hän sitä tehnyt saadakseen lomapäivän, vaan työpäivän ja kaikkein ankarimman.

Hän istuikin kirjoittelemassa yhtä mittaa päivälliseen asti.

Mutta tämän voimannäytteen jälkeen hänen tietenkin tuli levätä iltapäivä.

Illalla Tobiesen vihdoin palasi Ruskolla ja Johan Henrik alkoi miettiä, minne hän huomenna lähtisi.

»Oletko todellakin pyytänyt Gudbrandia laittamaan kääsit kuntoon», kysyi Viking kiihkeästi tullessaan sisään. — »Ajattelehan äiti, Johan Henrik aikoo ottaa Ruskon, vaikka se on ollut kaksi päivää ajossa. Mitähän isä sanoo, kun hän saa sen kuulla?»

»Sinä kai ilmoitat, vai mitä?»

»Minä luulen, että hevonen itse tekee sen, jahka olet sillä ajellut».

»Elä nyt riitele, Viking», äiti pyysi. »Voihan Johan Henrik ajaa varovasti ja Gudbrand antaa kauroja eteen. Ei hän tästä puolin enää montakaan ajomatkaa tee, kun pitää lukea lujasti.»

Viking lähti harmistuneena huoneesta.

»Oletko huomannut, miten Viking aina säälii hevosia, Johan Henrik», kysyi äiti miettiväisenä. »Kaikki, mikä on käytännöllistä, siinä hänen alansa, — hevoset ja ajot. On oikein hauska nähdä hänet asemalla hääräämässä pakettien ja tavarain kimpussa… Isän täytyy hankkia hänelle toimi, joka sopii hänelle sitten tuonnempana … talo hoitaakseen. — Ellei isää olisi, niin minä en saisi häntä pistämään jalkaansakaan kouluun. Sillä kun se poika sanoo, että hän välittää viis kirjoista, niin hän sitä tarkoittaa … totisesti…»

XV.

Todeksi se sittenkin osoittautui, se, millä Johan Henrik alituisesti oli kiusaillut sisartaan, vaan johon Alette ei vähääkään ollut uskonut; oli sillä pojalla merkillinen silmä!

Eräänä päivänä — lunta tulla tuprutti taivaasta kuin se olisi ollut pumpulia täynnä — Elisabet oli käynyt makuukamarissa isän ja äidin puheilla ja sitten kasvot onnesta loistaen ja säteillen ja hehkuen syössyt portaita ylös Johan Henrikin ohi; — tämä näki, että jotakin oli tekeillä, ja arveli tulen päässeen irti Krabbella, kuten hän perästäpäin sanoi. Hetken kuluttua palasi Elisabet hiljaa ja juhlallisesti asianomaisen, lääketieteenylioppilas Morten Finnen rinnalla.

Jakobin täytyi tunnustaa, että asia oli tullut kerrassaan yllätyksenä — noin yht'äkkiä tuntea tyttärensä käsivarret kaulassaan, juuri kuin hän istuu mietteissään ja vaivaa päätään Varaasin metsän kiinnityspapereilla…

Tietysti hänen olisi pitänyt aavistaa jotakin tällaista; Elisabethan kävi jo yhdeksännellätoista. Mutta kun hän ei elänyt kotitapausten keskipisteessä, vaan ikäänkuin niiden radan kehässä, niin — — —

… Talossa oli siis ollut kuunvaloa, mutta hän ei ollut nähnyt mitään!

… Intelligentti nuori mies, siltä ainakin näyttää — ja katsoo rohkeasti tulevaisuuteen… Aloittaa tämän elämän pettävän unelman kuten me muutkin… Onhan meillä syytä olla tyytyväisiä.

— — Tyytyväisiä, oli Jakob sanonut — tyytyväisiä…

Mutta juuri tätä havaintoa ei Alette voinut tehdä itsestään.

Hän ei lainkaan kuulunut niihin, joiden mielestä oli nostettava suuri riemunhälinä joka kerta, kuin kaksi ihmistä sai päähänsä ruveta uskottelemaan toisilleen kuvitteluja, joista oli herjettävä vähin erin vuosi vuodelta. — Hän oli ollut naimisissa alun kolmattakymmentä vuotta ja ennättänyt tehdä kokemuksiaan. Hän ja Jakob olivat kerran luottaneet haavekuvaan niin lämpimästi kuin konsaan kukaan…

Kun hän ajatteli, miten vavahtelevan kukkuroillaan sanomatonta, hurjaa onnea ja uskoa sen kestävyyteen hän silloin oli ollut — ja nähdä nyt Elisabet samanlaisena!… Niin, se oli kuin muistaa maljakkoa, joka oli täynnä raikkaita, tuoksuvia kukkia…

Maljakko kestää — se on kai luonnon järjestys. — Mutta kukat… Että pitääkin tehdä itsensä onnettomaksi kohdistamalla kaikki mielikuvitusvoimansa tuohon onnenhaaveeseen — yksistään siihen…

— — — — — — — — — — — — — — — —

— — Kihlajaiskesteissä oli opettaja Krabbea erinomaisen hauska katsella; Johan Henrik tarkasteli häntä pitkin iltaa.

Hän liikkui juhlallisen hiljaa nurkasta toiseen nyökäyttäen päätään ihmisille, jotka eivät ymmärtäneet, miksi, vaan niinpiankuin mahdollista vetäytyivät hänestä erilleen. Ja vähän väliä hän loi veitikkamaisen, isällisen katseen sinnepäin, missä Elisabet seisoi.

Vasta illalla, kun punssi oli tuotu sisään, pääsi hänen juhlatunnelmansa puhkeamaan sanoiksi. Hän tarttui äkkiä vanhaa kuuroa kapteeni Böckmania takinnappiin…

»Ihmissydän, nähkääs, ajaa veren kulkemaan yksitoista jalkaa sekunnissa, se tekee kuusisataakuusikymmentä jalkaa minuutissa, kapteeni! — Ajatelkaapa kaikkea tuota itsetiedotonta voimaa, joka ihmisessä on — sillä tavoin sydän tekee työtä seitsemänkymmentä vuotta — seitsemänkymmentä vuotta! — Ja ajatelkaa sitten, mikä voiman määrä sillä onkaan käytettävänään vetoon ja työntiin, rakkauteen ja vihaan! Puhutaan käyttämättömistä koskista ja vesivoimasta; — mutta tässä on kokonaisen maailman käyttämätön — hm-m» sanoi hän hoksattuaan suotta tuhlaavansa ruutia…

Krabben sydän oli tulvillaan tänä iltana, ja lopulti hän pääsi sinne, jonne koko illan oli tähdännyt, talonemännän luo, joka oli tähän asti ollut kiinni muilla tahoilla.

»Mitä on elämä, rouva — mitä elämisen lahja?»… Hän katsoi surumielisen tutkivasti Alettea silmiin — ja Krabbe saattoi olla kaunis, siitä ei voinut olla eri mieltä, ajatteli Alette. — »Eikö ole totta, että jaksamme laskea ne kerrat, jolloin voimme sanoa eläneemme? Ne ovat elämässämme ne loistopisteet, joita emme koskaan unohda, joskin kaiken muun peittää pimeys… Jospa saisimme koko elämämme muodostumaan todelliseksi elämäksi? — tai, rouva, kun se meiltä luisuu, lapsemme… Voi *elää* suuressa rakkaudessa»…

— Tuo on kyllä kaunista, aprikoi Alette itsekseen jälkeenpäin. Mutta opettajahan oli peräti epäkäytännöllinen.

Häntä vaivasi ajatus, että Krabben vaikutuksesta tuo korkealentoinen, ruusunpunainen elämänkäsitys oli syöpynyt Elisabetin vereen.

Hän ei voinut olla koettamatta edes hiukan järkyttää tyttärenpä mielikuvia; ehkä hän siten herättäisi hänen, arvostelukykynsä — keskellä sitä huumausta, missä tyttö nyt eli.

»Ethän sinä vain, Elisabet, kuvitelle, että se, mitä nyt tunnet, on poikkeus kaikkien muiden kihlautuneiden tunteista; kaikki tyynni ne sinä aikana ovat yhtä rakastuneita. — Ei sitä voisi jälkeenpäin uskoa»… pääsi häneltä hairingossa.

»Jos tietäisin, ettei tätä kestä», puhkesi Elisabet intohimoisesti vastaamaan, »niin purkaisin kihlauksemme vielä tänä päivänä!»

»Niin sitä puhuu, kun on äärimmillään vireessä. Mutta elämässä on niin monta puolta. Voihan kuitenkin tuntea tyydytystä — arvokas, turvattu asema — lapset… On se ainakin toista kuin elää yksin.»

»Tuhat kertaa mieluummin minä eläisin yksin, äiti, kuin olisin koko elämäni iän sidottuna toiseen ihmiseen, jota en rakastaisi — en rakastaisi niin paljon, etten voisi elää ilman häntä! — Ajatella, etten hänestä koskaan, koskaan pääsisi irti, — sehän olisi pahempaa kuin elinaikuinen orjuus… Enkö silloin mieluummin purkaisi!»

»Tuo on nyt vain pingoittuneisuutta, joka on sinuun tarttunut tuolta ylhäältä Krabbesta! Ajattelehan sentään vähän — tahtoisitko tosiaan sittenkään purkaa, jos tietäisit, että olonne kenties muuttuisi tympeäksi ja jokapäiväiseksi — esimerkiksi kymmenen vuoden perästä? Ajattele tarkkaan… Et suinkaan haluaisi noita kymmentä vuotta olemattomiksi; — niiden muistolla voisi olla helpompi elää.»

Elisabet tuijotti äitiinsä; hänen mieleensä välähti jotakin … kerääntyi yhtä ja toista isän ja äidin keskinäisestä suhteesta. Ja kääntyen äitiinsä hän kysyi vain:

»Mutta miksei se sitten kestäisi, äiti?»

Äiti pudisti päätään, hän ei tahtonut kajota siihen puoleen. Hän seisoi ompelupöytänsä ääressä käsitellen ompelutarpeita, omiin mietteisiinsä vaipuneena… »Tuo Krabbe on kummallinen, hänessä on kuin päähänpintynnäisenä saada jokin selvitetyksi… Nyt hän on kaikesta sielustaan kiintynyt sinun kihlaukseesi. — Aikoinaan olimme me, minä ja isäsi, äsken naimisiinmenneinä, hänen harrastuksensa esineenä… Voitko sinä ymmärtää sitä?»

»Minä ymmärrän sen niin hyvin, äiti! Hän on tietysti aina ollut liian ruma ja omituinen ja kummallinen, jotta kukaan nuori tyttö olisi hänestä huolinut, ja rouva Krabbe on tosiaan liian vähäpätöinen kaikin puolin, eikä ymmärrä häntä; — eikä hän koskaan ole mahtanut olla sieväkään; hän näyttää siltä, kuin hän olisi leikattu poikki alhaalta ja jäänyt liian matalaksi. — Ja kun on sellainen sydän ja sellaiset lahjat kuin Krabbella — on melkein, kuin hän olisi joutunut autiolle saarelle.»

Äiti katsahti häneen hieman hämmästyneenä:

»En tiedä, Elisabet, mutta joskus tuntuu minusta kuin sinä olisit vanhempi kuin äitisi!» — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —

— Kova välttämättömyys se vasta panee rautaa ihmiseen, päätteli Jakob. Varallisuudessa kasvatetuista tulee vain heikkoja ja velttoja…

Morten Finnessä oli toisenlainen vauhti ja varmuus kuin mitä Jakob oli tottunut näkemään omissa pojissaan. Opintojensa rinnalla hän antoi tunteja voidakseen pysytelläidä yliopistossa ja hankkiakseen lisää niihin vähiin varoihin, mitä hän kotoa sai. Vain lakki vaaleakiharaisessa päässä ja lyhyt harmaa takki — olisipa hän kehoittanut Johan Henrikiä tai Alfia menemään sillä tavoin puettuna vieraisille!…

Jakob oli alkanut pitää tuosta pojasta. Elisabet olisi totisesti voinut valita huonomman.

Häntä harmitti Johan Henrikin veltto työskentelytapa — poika otti asian kovin mukavalla kannalta, ja hän rupesi pitämään häntä hiukan silmällä ja valvontansa alaisena, vaikk'ei se ollut nuoresta herrasta erittäin mieleen. Sanoivathan opettajat, Hansen ja Jentoft, että poika luki. Mutta aina vain valui tupakansavua hänen pihan toisella puolella olevan huoneensa puoliavoimesta ikkunasta, ja yks kaks tuli tuttavia, joille oli tarjottava lasi olutta. Aina niin siunatun runsaasti aikaa!

Arkihuoneessa ollessaan hän vain askaroi maatilalle rakennettavan ja jo alullepannun huvilan piirustusten ja luonnosten kimpussa.

Tämä kaikki hermostutti Jakobia juuri nyt, jolloin hän olisi mieluummin lykännyt huvilan rakentamisen ensi vuoteen, kunnes taas puutavarain hinnat alkaisivat nousta. Ulkomaan markkinat olivat tällä haavaa täynnä tavaraa, niin että oli mahdoton saada kunnollisia hintoja. Mitä varten sitten hankkia uusia menoja! Hänellä oli totisesti yllin kyllin huolta ja raha oli nykyjään kallista.

Hän ei voinut päästä vapaaksi jonkinlaisesta huolestumisesta, minkä aiheuttajana oli eräs Varaasin metsän yhteisistä asiakumppaneista, tilanomistaja Vingaard. Sitä miestä pidettiin, jos ketään, vakavaraisena — toivottavasti oli kaikki vain puhetta; mutta tosiaan liikkui erinäisiä huhuja takuista ja pulaan joutumisesta…

No, sehän oli sellaista, johon oli viisainta olla kajoamatta ennen aikojaan — tuli vain pysyä vaiti… Mutta olisipa ihme, ellei hän, jahka kuollut aika hintojen alalla on ohi, pääsisi hänestä eroon… Hän oli todellakin vähän säikäyksissä.

— Mutta Johan Henrikin huolettomasta sielusta oli ihan samantekevää, mistä rahat tulivat! Jakob näki hänen istuvan arkihuoneessa puolet iltapäivää paperikääröt edessään pöydällä, miettien ja tutkien; sai arkkitehti Holmin puolelleen tekemään uusia luonnoksia ja piirustuksia ja lopuksi Aletten ja kaikki muut ihan intoihinsa. Perustus oli välttämättä oleva valmis, ennenkuin maa menee routaan — ja hirret vedätetään paikalle kelin tultua!

Totta tosiaan ei saattanut käsittää, mitä isällä oli sitä vastaan, että soma sveitsiläiskuosinen huvila seisoisi valmiina syksyyn mennessä…

— Mieliala laskeutui koko lailla painuksiin, kun Jakob eräänä iltana, vähääkään perustelematta, lyhyesti ja päättävästi ilmoitti panevansa tätä hommaa vastaan, josta he kaikki olivat niin kovin iloinneet.

Johan Henrik sanoi selvään kaikki, mitä sanottavaa oli, äiti oli niin täydellisesti hänen puolellaan, suunnitelma kaikin puolin niin mainio ja kunnossa; mutta hän puhui kuuroille korville; vihdoin hän lähti mielenosoituksellisen kuuliaisena vihellellen omaan huoneeseensa, ja Viking nykäisi, hiukan liian kovaan paukauttaen, oven perässään kiinni.

»Ellei tuo nyt ole samaa kuin säästää pennejä, mutta antaa markkojen mennä, niin hänen järkensä seisoo!»…

»Sinä tuotat todellakin lapsille surua tuolla itsepäisyydelläsi, Jakob», sanoi Alette illallisen jälkeen kiihtyneenä. — »Johan Henrik on pannut siihen niin paljon älyä ja työtä —; minä näin, miten se koski häneen.»

»Paljoa parempi olisi, jos hän panisi älyä ja työtä siihen, millä rakentaisi tulevaisuutensa. Mutta hän tekee kaikkea muuta paitsi sitä, mitä hänen pitäisi tehdä.»

»Se on oikein, morkkaa häntä nyt siitäkin, että hänellä on lahjoja; hänhän on ilmeinen arkkitehti.»

»Toivoisin vain, että hän saisi professoritkin vakuutetuiksi! — Ylipäänsä, hänellä on aivan erikoiset lahjat — kuluttamiseen; on kasvatettu rikkaan miehen pojaksi»… vastasi Jakob luoden katseen vaimoonsa.

»Sinä kai tarkoitat, että se on minun syyni, Jakob! — Sinulla on ainakin se etu puolellasi, että voit sanoa, että olet välittänyt vähät heidän kasvatuksestaan — paitsi milloin oli toruttava tai rangaistava. Senpä vuoksi et ole voittanut heidän luottamustaan — ja siksi ei sinulle liioin merkitse paljon, että särjet heidän ilonsa. — Ole huoleti, kyllä Johan Henrik ja Viking muistavat tämän illan, jolloin heiltä kaunis rakennus romahti kokoon! Sillä tavoin sinä riistät heiltä uskon, Jakob. — — Minä kyllä omasta puolestani voisin mukautua, kun vain näkisin yhden ainoankin järkevän syyn. Mutta noin vaan sanoa: ei — ja ei … se ei vaikuta kehenkään hyvin, tiedätkö. — Minäkin olin siihen ajatukseen paneutunut, olimme suunnitelleet kaikki valmiiksi — oman huoneen Johan Henrikille, kun hän tulee ylioppilaslakki päässä, ja Alfille ja Elisabetille ja hänen sulhaselleen. Ja sitten kielto — perheen isä ei sitä tahdo»…

Jakob näki, miten pettymys oli nostanut kyynelet Aletten silmiin, miten hän taisteli poikainsa jokaisen toivomuksen puolesta…

»Rakentakaa päälle, rakentakaa päälle»… Hän peräytyi itkettyneiden kasvojen edessä.

XVI.

Jörgen Bervenin komea, musta, höyryävä hevonen ja hänen hienot, kiilloitetut rattaansa, joihin tieltä oli räiskynyt lokaa, tulivat portista Mörkin pihalle.

»Ollaanko täällä kotona, Gudbrand, Mörk itse, tarkoitan?… Vai niin — konttorissa… Pane talliin ja harjaa hyvin … äläkä heti anna sille vettä»… hän huusi kiiruhtaen matkalaukku kädessään portaita ylös.

Hänen liikkeensä olivat yhä samat nuorekkaat, vartalo vain laihuuttaan terävämpi ja luisevampi kuin ennen, ja partaan oli ilmestynyt korvain seutuville ja keskelle leukaa harmaita täpliä.

Jakob tuli häntä vastaan jo käytävässä ja näytti aikovan viedä hänet saliin.

»Älähän, selvitämme asiat ensin tuolla konttorissa», pyysi Berven.

»Ajattelin vain, että ehkä lasi viiniä maistuisi hyvältä näin matkan jälkeen.»

»Tuolla sisällä tulee kuitenkin pitkät jutut — parempi saada se sitten perästä päin…

Mutta mistä tässä nyt on kysymys, Jakob?» hän sanoi, kun sisäkonttorin ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä. »Et sinä tavallisesti minua tuolla tavoin kutsu — tulee kirje suoraan metsiin… Olet huonolla tuulella, huomaan minä. — Ethän vain ole huolissasi —?» — Hän katseli häntä: »Tai et suinkaan tarkoittane saada minua mukaan yrityksiisi?… Siihen et minua saa, sen minä sanon. Et iki päivinäni!»

»Pikemmin tahtoisin itse päästä erilleni; — tuo Varaasin metsä tekee tukkani harmaaksi.»

»Mitä vielä, metsä on hyvä!».

»Meidän on täytynyt lunastaa neljäs mies, tilanomistaja Vingaard pois koko kaupasta, Mathiesenin ja Ringnæsin ja minun; hän on näet vararikon partaalla! — Ja sitten olen kovassa rahapulassa nykyjään… Tämän jutun takia on minun ollut pakko ottaa suuret maksut niskoilleni — ja raha on kaikkialla niin tiukassa, ettet usko. Menot — ne vain ovat varmat. — Niin, nyt olen kyllä selviytynyt tämän vuoden maksuerästä, mutta minä sanon sinulle, että olenkin ihan puhtaaksi nyljetty — on täytynyt kerätä kokoon kaikki mahdolliset varat, niin että konttorikassakin on typö tyhjä. Mutta nyt ovat nuo jokapäiväiset suoritukset alati kiusaamassa… Minä vakuutan sinulle, että oikein säikähdän, kun joku tulee konttoriin; en enää voi maksaa kuittaamalla vanhoja saatavia, minulla täytyy aina olla rahat kädessä. — Enkö ole mielestäsi laihtunut?»

»Kyl-lä — kyllä oletkin.»

»Niin, jollen, niin kiitos vahvan ruumiinrakenteeni, sillä pahemmassa pulassa en ole eläessäni ollut», Jakob huokasi.

»Niin, sinä et juuri ole tottunut vastatuuleen.»

»Kuulkaa, Tobiesen» — Jakob huusi ovesta, »ilmoittakaa, että herra Berven on täällä ja jää päivälliselle!»

»Katsohan, Jörgen, lyhyesti sanoen, sinä voit säästää minulta monta huolta, jos nyt lainaat minulle viisitoistatuhatta kruunua yhdeksi vuodeksi, sillä ehdolla että saati maksaa ne takaisin vähitellen. Sinullahan on rahaa viljalti.»

»Heti paikalla; olisit sen voinut sanoa jo tuossa salaperäisessä kirjelapussasikin.»

»Oletko hullu! Minäkö omalla nimikirjoituksellani vakuuttaisin, että olen rahapulassa!» sanoi Jakob leikillä, mieli jo keventyneenä. »Eihän niillä muuten niin kiirettä ote, kun vain saan heti kuin tarvitsen.»

Berven istuutui kirjoituspöydän ääreen ja otti kynän käteensä.

»Kunpa puutavaramarkkinat taas vähän vilkastuisivat», sanoi Jakob.

»Saamme kai varustautua kärsivällisesti odottamaan, kunnes Lontoon varastot ovat alkaneet vähetä.»

»Hm — puutavaraliike on ollut melkein pysähdyksissä viime vuoden keväästä asti», jupisi Jakob kävellessään edestakaisin lattialla.

»Tietysti, kun ihmiset ovat kaataneet metsää ja lastanneet laivoja kuin hullut. Tämä puuska on kestettävä — se voi tuoda hyvääkin mukanaan, seuloa pois vastuukyvyttömyyttä hiukan… Kas niin, siinä on maksuosoitus.»

»Kiitos, Jörgen!» — Jakob kulki vielä pari kertaa lattian poikki ja pysähtyi sitten paperi yhä kädessään Bervenin eteen.

»Mitä sanot nykyisistä ajoista, Jörgen?»

Berven istui Jakobiin päin kääntyneenä ja nojaten kyynärpäätäin kirjoituspöytää vasten.

»Mitä sinä arvelet, joka olet liikeasioissa kiinni? Katsopas, joka kerran on saanut oman nahkansa pelastetuksi kärventymästä, sillä ei enää ole oikeaa tuntoa.»

»Jospa minä tietäisin!» Jakob alkoi vihellellä.

»Niin kauan kuin maailmassa rakennetaan, tarvitaan myöskin hirsiä», Berven arveli. »Ja ovathan kaikki pätevimmät liikemiehemme, niinkuin ammattikielellä sanotaan, ehdottomasti yksimieliset siitä, etteivät ajat enää voi vakavasti huonota.» Ääni kuulosti hieman epäilevältä.

»Niinhän sitä väitetään, — on pidettävä kortit kädessään — ei myydä mitään», virkkoi Jakob vilkaisten omituisesti Berveniin. »Eikä kukaan voi sanoa, mistä tuuli huomenna puhaltaa. Mutta se vain on varma, että jos tätä tyyntä jatkuu, keikahtaa moni mies. Nyt ne juovat totia ja pelaavat korttia ja odottavat nykäystä nousuun päin — ja kirjoittavat toisilleen papereita. Rahasta vain on kova puute»…

— Päivällisellä kohdistui perheen jäsenten keskustelu uuden kesähuvilan sisustukseen. Se oli jo kohta valmis, ruokasalista vain puuttui joitakuita kapineita.

Johan Henrik oli äsken palannut kotiin. Hän oli keväällä taas yrittänyt suorittaa ylioppilastutkintoa ja saanut reput — tulos, jonka hän otti vastaan ylevällä mielentyyneydellä. Pääasia oli yksinomaan se, että hänen sielunsa kärsi siinä tutkinnossa vauriota niin vähän kuin suinkin, jotta hän kerran voisi päästä siihen päämäärään, johon hän todella pyrki.

Hän oli aamupäivällä käynyt puuseppä Willumsenin luona katsomassa, miten pitkällä huonekalut olivat…

»Leikkauksilla varustetut, ilman täytettä ja patjoja; mutta tyyli!» — hän selitti Bervenille; — »ei tuollaisia hinteliä sorvattuja tuoleja, jotka kohta särkyvät ja heiluvat kolmella jalalla. Yksinkertaista ja mukavaa, sen periaatteen puolella minä aina olen ollut, kaiken sivistyneen maun nimessä. Eikö niin, Berven?»

»Niinpä kyllä — niin…» Hauska olisi tietää, millä puolella Jakob on, — hän itsekseen ajatteli, — luultavimmin kukkaronsa.

»Sinun pitäisi käväistä katsomassa, Berven», ehdotti Viking, — »pian sinne hevosella pistäytyy iltapäivällä, minä tulen mukaan. Nyt on pohja ojitettu, niin että siellä on ihan ruti kuivaa. Ja me voisimme mennä kalaan, jos haluat, ahvenia ja haukia on kosolti. Mutta ikävä kyllä, vain ruuhipahanen … isän täytyy tankkia ensi kesäksi oikea vene, sellainen, johon voi panna purjeet.»

»Ne tarpeet saamme lykätä toistaiseksi, Viking», keskeytti isä lyhyesti. »Et saa alati keksiä uusia ostettavia.»

»Järvessä on niin paljon kaloja, että ne kyllä pian veneen maksaisivat, isä», vastasi Viking järkähtämättömällä varmuudellaan. »Minä ajan siellä ollessani itse kivet laituria varten.»

»Niin, ette voi uskoa, miten paljon siinä on ollut työtä», jatkoi Alette. »Ja syksyllä saa puutarhuri istuttaa sinne hedelmäpuita ja marjapensaita. Lapset toivovat niin hartaasti, että me siellä omassa talossa sitten parin vuoden perästä vietämme hopeahäitämme. Onhan hauskaa, jos puutarha siihen mennessä jo on hiukan kasvanut.»

»Ja sitten me riitelemme nimestä», sanoi Viking, »Minä tahtoisin sen Kuusivaaraksi tai Haukkavuoreksi.»

»Niin, nimi se tosiaan tuottaa meille enimmän vaivaa», selitti Johan Henrik, sivellen kädellään kaunista tummaa tukkaansa.

»Tietysti siitä tulee jokin arkipäiväinen Tyynelä tai Lepola tai Iltarauha»…

»Tja! Se on senaikuinen murhe,» virkkoi Jakob väliin. »Ei totisesti ole sillä hyvä, että saa huvilan rakennetuksi, — on myös katsottava, millä mielellä sinne sitten astuu sisään.»

»Millä mielellä — onhan toki katsottava, että iloista mieltä riittää hopeahääpäiväksi; — se on kuitenkin juhla, jota *lapset* aina muistelevat,» huomautti Alette painavasti.

»No niin; lapset»! — Jakob koetti nauraa.

»Minulla on siis jossakin suhteessa etua, rouva, — minulla ei ole lapsia,» sammalsi Berven; »minä saan elää itseäni varten»… Hän söi tapansa mukaan hyvin hitaasti ja he istuivat odottaen, että saisivat tarjota hänelle enemmän purolohta.

»Silloin ei ainakaan saa kokea pettymystä, kun on niin onnellinen, että voi rakastaa vain itseään» — vastasi Alette, kädessään ruokaliina, jota hän löi pöytää vasten.

»Mitä sinä, Elisabet, sanot siitä asiasta?» kysyi Berven tuttavallisesti nyökäyttäen hänelle päätään. »Oletko kuullut hänestä mitään, tuosta medisiinaristasi?

»Minä olen niin iloinen, kun äidin on lähdettävä ostamaan uutimia», vastasi Elisabet hyvillään; »pääsen hänen mukanaan pääkaupunkiin.»

»Niin, kyllä meidän on hankittava yhtä ja toista uutta, Jakob, jos mielimme huvilasta saada iloa tänä vuonna. — Minä aion asua setä Vosgraffin luona; he ovat oikein loukkautuneet, kun en tullut sinne hänen ensimmäisenäkahdeksatta syntymäpäivänään. Ja silloinhan on parasta ottaa kaikki yhdellä kertaa — sänkyvaatteet, matot ja muut»…

»Ja muutamia peilejä pitää siellä huoneissa välttämättä olla,» lisäsi Johan Henrik.

»Onko ehkä tarkoitus jatkaa lukuja uu-uutta tutkintoa varten siellä maalaiselämän hiljaisuudessa?» kysyi Berven, jota Johan Henrikin varma ylimielisyys harmitti.

»Miksei!» kuului välinpitämätön vastaus. Johan Henrik ei välittänyt pistopuheista.

»Niin, miksei?… Siellähän on tilaisuutta nuorelle herrasmiehelle niin moneen hauskuuteen: kalastukseen, metsästykseen, urheiluun»… pisteli Berven.

Syntyi kiusallinen äänettömyys.

Alette oli loukkautunut. Berven saattoi tässä talossa sanoa mitä vain tahtoi — tietysti tuon vanhan, pyhän ystävyyden nimessä!

»Niin» se minun täytyy sanoa,» virkkoi hän, »että kaikessa, mikä koskee tuota huvilaa, minä ehdottomasti noudatan Johan Henrikin mieltä, — senhän itse arkkitehtikin on saanut tehdä.»

»Se nyt ei minun itserakkauteeni yhtään vaikuta, äiti; tuo arkkitehti Holm ei ole sen enempää kuin keskinkertainen kyky.»

»Vai niin, — no koska olet niin perillä niistä asioista, niin — hm — kai sinulla on myös tarkka käsitys laskuista?… Ne ovat niin sanoakseni leijan pyrstö, ne» — jatkoi Berven tyynesti, kääriessään ruokaliinaansa kokoon.

»Kiitos ruoasta,» sanoi Jakob, nousi jotenkin äkkiä ja työnsi tuolin pöydän alle. »Lähetä kahvi konttoriin, Alette!»

— He istuivat taas kahden kaikkein pyhimmässä kahvia juoden, ja Jakobin piippu tuprusi vahvasti.

Bervenillä oli oma merenvahapiippunsa mukanaan kotelossa ja omaa valikoitua tupakkaansa.

Hän seisoi vielä pienen pöydän ääressä sohvan vieressä täyttäen erittäin huolellisesti piippuansa. Nyt hän raapaisi tulta ja imi piippuaan, kunnes se oli kunnollisesti syttynyt.

»Hm … puh … kuulehan, Jakob,» sanoi hän jääden seisomaan nysä puoleksi koholla kädessä ja katsellen ystäväänsä… »Minun täytyy sanoa, mitä minä ajattelen, näetkö, Jakob — minusta tuntuu aika omituiselta, että annat koko perheesi istua tuolla tietämättömänä kuin taivaan linnut siitä, että sinulla on tällä haavaa rahahuolia.

Jakob; joka istui sohvassa, rykäisi tahdottomasti.

»No niin — se on minun ajatukseni!… Tuntui, suoraan sanoen, kuin olisin nähnyt palasen takaperoista maailmaa kuullessani, miten he kaikki — vaimo ja lapset — vain koettavat purjehtia ja soutaa ja kaivaa ja matkustaa sinun rahasi kuittiin; — ja juuri nyt!… Minun täytyy sanoa, velihopea, että minun on sääli Alettea; hän on sekä liian hyvä että liian järkevä tuolla tavoin rusinoilla ja manteleilla syötettäväksi; — sinähän et anna hänelle vihiäkään mistään! Häntä on sääli totisesti. Ja sinä olet — no, nyt sen tiedät… Mene, ja paranna itsesi!»

Jakob katsahti häneen äkkiä; hänen kasvoihinsa kohosi jotakin, mutta hän malttoi mielensä.

»Niinpä niin — minun on otettava oppia sinulta, joka puhut kokemuksesta?… Tällainen suhde on kuin kokonainen koneisto, — sinä et siitä tiedä mitään, usko pois… Etkö luule, että hänelläkin on kyllin ja joka puolella omia surujaan, puuhaa ja huolta lapsista, jotka nyt kerran ovat hänen heikkoutensa! — Vieläkö minun lisäksi pitäisi pelästyttää rahahuolilla, joihin hän ei ole vähääkään tottunut — ja jotka tietysti kasvaisivat hänen mielessään suuremmaksi kuin ovatkaan. Kenties säikäyttäisin hänet kuoliaaksi… Kyllä sinä puhut!»

Berven poltteli kiihkeästi… »Suot hänelle vain miellyttävyydet — säästät pieniltä suruilta ja tuotat hänelle kaikkein suurimman, — sen, ettet luota häneen!… Sen ver-verran ymmärrän minäkin avioliittoa, että tiedän, ettei vaimo koskaan miestään siitä kiitä… Päinvastoin pitäisi hänen — vihata sellaista miestä… tuntea itsensä halveksituksi ja syr-syrjäytetyksi!»

»Ratsasta sinä vain keppihevosellasi, Jörgen, niin minä polttelen. — Tiedänhän minä vanhastaan, että sinä siinä kohdin olet aika kaunopuheinen. Mutta näetkö, sinä tajusit käyttää kauppaoloja hyväksesi ja siksi sait metsää; mutta naimisasioita, jotka ovat aina pyörineet päässäsi sekavana vyyhtinä, sinä et ole tajunnut ja siksi et ole saanut vaimoa itsellesi… Minulla ei tosiaan ole enempää sanomista, eikä toivoakseni enää sinullakaan! Istu nyt mieluummin rauhassa äläkä intoile toisten asioista; seisot siinä kuin mikäkin pitkä kuiva tulitikku, joka on syttynyt palamaan.»

Mahdollista on, että ystävän sekaantuminen hänen perheasioihinsa olisi käynyt päinsä jossakin muussa tilaisuudessa; mutta jo päivällispöydässä olivat nuo lainatut viisitoistatuhatta kruunua alkaneet ikäänkuin painaa ja ahdistaa Jakobin taskussa. Hän ei ollut ensinkään tottunut lainanottajan asemaan. Tuolla ruokasalissa hän oli tuntenut häpeävänsä ja olevansa ikäänkuin tilivelvollinen ystävälleen, joka kerta kuin jokin menoerä mainittiin. Ja täällä konttorissa seisoi nyt itse lainanantaja hänen edessään ja tutki kaikki, mikä hänen oli, — sydämen ja munaskuut. Tietysti hänellä oli siihen oikeus, niin kauan kuin Jakobilla oli hänen viisitoistatuhatta kruunuansa hallussaan!

Berven ei ollut se mies, jonka tapoihin kuului lähteä lyötynä väittelystä. Hän koputti piippunysää kämmeneensä.

»Joka tapauksessa vaadin terveeltä järjeltäsi, ettet vapaaehtoisesti ota päällesi tarpeettomia suruja ja huolia. He eivät aavista vaivaavansa ja kiusaavansa sinua… Tartu asioihin hiukan kiinni ja asetu noita hullutuksia vastaan, niin saat pian talosi paremmalle pohjalle!»

Jakobin silmien eteen ilmaantui tuo paperi, joka hänellä oli lompakossaan — kolmeen taitteeseen käännetty pankkiosoitus ja siinä vinossa allekirjoitus: Jörgen Berven.

… »Tuo kesähuvila vetää ja imee sinulta rahaa joka päivä… Lykkää vain sen valmistaminen asuttavaan kuntoon ensi kevääksi, niin pääset huolista; — onhan kesä jo kohta puolissa. Eikä totisesti Johan Henrik talveksi kesähuvilaa tarvitse!»…

»Sitä kannattaa ajatella, Jörgen,» virkkoi Jakob laskien aikaa sitten sammuneen piippunsa kahvipöydälle. — »Mutta olen tässä miettinyt muutakin sinun jutellessasi…. Näetkö, olen laskenut, että voin jotenkuten selviytyä ilman noita viittätoistatuhatta kruunuasi.»…

»Mutta Jakob hyvä, sinä voit pitää ne pari, kolme vuotta, jos tahdot!»

»Kiitos — tai neljä, tahdot kai sanoa; mutta se ei ole laina, se sellainen.» — Hän otti esiin lompakkonsa ja ojensi maksuosoituksen Berveniä kohti… »niin, kiitos vaan, Jörgen, tässä saat sen takaisin!»

»Ei, ei, kyllä minä totta tarkoitan» — hän tarjosi sitä Bervenille — »se on kuitenkin kerran maksettava … en tahdo, että sekin vielä on minua painamassa.» —

Berven seisoi hetkisen hiljaa… »Kieltäydytkö ottamasta — minulta?»

»Jos minun on pakko lainata, niin lainaan mieluummin pankista, — niin en ole tekemisissä kenenkään mieskohtaisen velkojan kanssa.»

»E-et siis tahdo ottaa sitä — Jakob?»

Berven seisoi paperi kädessä; se vapisi vähän.

»En voi,» vastasi Jakob päättävästi.

»Etkö?…» Bervenin silmät kostuivat.

»Vai niin — no niin — — sitten et sinä minua enää tarvitse, Jakob», — hän puhui hitaasti, — »mikäli ym-ymmärrän … ja siinä tapauksessa pyydän saada hevoseni valjastetuksi; — tahdon mielelläni päästä tuonne metsään vielä tänä iltana.»

»Tietysti niinkuin itse tahdot, Jörgen! — Minusta tosiaan on ikävää, että olen sinua näin kauan pidättänyt. Minun olisi ensin pitänyt ajatella, miltä lainaaminen tuntuu.» Jakob ihan toivoi Bervenin pian lähtevän.

Berven ei puhunut enää sanaakaan. Hän otti matkalaukun ja laski sen taas kädestään, seisoi siinä päällystakki yllään kalpeana ja epäröiden, menisikö hän sisään hyvästi jättämään.

Hän avasi oven raolleen ja nyökkäsi jäähyväiseksi Elisabetille, joka istui salissa.

— Jakob seisoi kylmän kohteliaana portailla, kun hänen vanha ystävänsä taakseen katsomatta ajoi tiehensä mustalla, virkulla juoksijallaan….

Hän jäi hetkeksi katselemaan Bervenin jälkeen, harmahtava pää paljaana.

»Taidanpa olla ihan järjiltäni!» pääsi häneltä vihdoin, kun hän äkkiä lähti konttoriin.

… Ihan järjiltään hän oli taitanut olla! — Eronnut ainoasta vanhasta koetellusta ystävästään — vaimon takia, joka ei ollut lähempänä hänen luottamustaan ja huoliaan kuin — hm…

Hän kulki kauan edestakaisin konttorissa. Nysästä, jonka hän tapansa mukaan oli pistänyt suuhunsa, mutta unohtanut sytyttää, hän oli purrut suukappaleen halki hampaittensa välissä.

XVII.

Jakob astui konttoriin, piiska vielä kädessä, riisumaan vyön ja sudennahkaturkin yltään. Hän oli ajanut koko päivän ja kasvot punoittivat pakkasesta.

»Martin Ringnæs on tehnyt vararikon, Tobiesen! — Me saamme nyt, Mathiesen ja minä, ottaa maksettavaksemme myöskin hänen osansa Varaasin metsästä.»

»Vai tehnyt vararikon? — Onko kummempaa kuultu — sellainen rikas mies!»

»Rikas, niin! He kaatuvat kaikki tyynni — koko siirtäjäseurue kuin korttitalo.»

»Niin, niin — tuo onneton sahalaitos, joka heidän piti saada niin suurenmoiseksi omine laivoineen ja muine vehkeineen!» puhkesi Tobiesen harmistuneena.

Jakob koetti pari kertaa kärsimättömänä potkaista toista matkasaapasta jalastaan.

»Antakaa minun auttaa», pyysi Tobiesen.

»Tietysti on ollut niitä, jotka ovat ajoissa hoksanneet, mistäpäin tuuli käy. — Nyt me olemme kyllä kaikki viisaita, Tobiesen — nyt perästäpäin»… Hän sinkosi saappaan kauas lattialle.

»Niin, nuo keinottelijat», jatkoi Tobiesen itsepintaisesti, »he luulivat istuvansa Kaliforniassa. On ne rajansa kevytmielisyydelläkin!»

»Huh, luulenpa, että aiotte keittää itsenne täällä tänä iltana!… Ei, ei, älkää tehkö mitään», sanoi Jakob ja tarttui ovenripaan mennäkseen sisään; »ulkoatulleesta tuntuu tietysti kuumalta.»

»Kuulin sinun tulevan», sanoi Alette tullen häntä vastaan kyökinovella, »ja käskin lämmittää vähän päivällistä viilokkia; et kai ole vielä syönyt…»

Hän meni taas kyökkiin jouduttamaan ruokaa.

Salissa ei ollut ketään; Elisabet oli mennyt kaupungille, kertoi palvelustyttö, joka tuli uunia kohentamaan.

Hän asteli edestakaisin lattialla.

»Mutta Alette, kuulehan», hän avasi kärsimättömänä kyökinoven, »kestääkö nyt näin kauan, ennenkuin saa hiukan ruokaa kokoon? — Ja lähetä joku sytyttämään lamppu!»

»Kohta, ystäväni, kohta on kaikki kunnossa; — kun et vain pitkästy, Jakob!»

Alette sytytti ison, kauniin lampun ja laski alas uutimet, sillä aikaa kuin tyttö kattoi pöydän ja toi ruoan sisään.

»No nyt, Jakob, kun saat ruokaa, niin tulet hauskemmalle mielelle.»

Alette istuutui pöytään vastapäätä, sukan kudin kädessä.

»Saimme korin olutta tänään Kristianiasta. Se on juuri tuota, jota on edessäsi. — Kävitkö tuomarin luona? Etkö?… Olet ollut pitkällä matkalla, Jakob, neljä, viisi päivää poissa; tuskin muistankaan; — elämä on nykyjään niin yksitoikkoista, olemme niin yksinämme, — Elisabet vain ja minä»…—.

Hän huomasi, että Jakob oli huonolla tuulella, ja koetti päästä perille syystä.

»On sattunut niin monta vararikkoa viime aikoina. Voudin luona ei puhuttu eilen muusta kuin huonoista ajoista», hän aloitti.

»Ni—in, niistäkin voi keskustella aika hauskasti!»

»Mutta asianajajathan ansaitsevat rahaa niistä. Et suinkaan siitä sano: sen pahempi! Jakob?» kysyi hän.

Sukkelaan liikkuvat puikot kiilsivät lampunvalossa kiusallisen hermostuttavasti suoraan Jakobia silmiin.

»Valo häikäisee silmiäni, etkö voi siirtää vähän lamppua, Letta», sanoi hän ärtyisästi.

»Kyllä, ystäväni!»

»Ja sitten on tullut kirje Vikingiltä», hän taas yritti. »Hän ei ole oikein tyytyväinen; maanviljelyskoulu on liian teoreettinen, hän sanoo. Hänellä on, sillä poloisella, niin kova halu päästä Skotlantiin! Mutta saat itse lukea kirjeen. — Ja Alf»…

»Kyllä tiedän, Alette — yhdentenätoista päivänä hänen tulee saada rahaa! Ja Johan Henrikin myöskin…» Hän vapisi; — »tietysti, heidän täytyy saada päivälleen.»

»Niin, tietysti heidän on saatava ne täsmälleen, Jakob. Miten he raukat muuten tulisivat toimeen? Ja onhan meille pieni asia muistaa olla säntillinen.»

»Niin, tietysti»…

Jakob oli mennyt konttoriin ja Alette istui taas yksin arkihuoneessa. Lampunvalo lankesi tumman puvun olkapäille ja hänen täyteläisille, sangen luonteenomaisille kasvoilleen. Niissä oli surumielinen miettivä ilme ja hän kutoi ahkerasti.

Mikähän Jakobiin oikeastaan on mennyt? Hän oli jo kauan tuntenut, että jotakin oli kierossa… He olivat nyt melkein yksikseen — lapset kukin omalla tahollaan. Mutta tuntui ihan kuin hänen käsivartensa eivät ulottuisi Jakobiin!

Hän kuuli miehensä ottavan päällystakin ylleen ja lähtevän ulos. —

»Eihän lamppu vain jäänyt palamaan tuolla sisällä?» kyseli Alette Tobiesenilta, joka seisoi lakki päässä, lähtövalmiina; — hän tahtoi vain tietää, oliko Jakob aikonut tulla pian kotiin vai lähtikö hän klubiin.

Ei, kyllä lamppu oli sammutettu.

»Sanokaa minulle, Tobiesen», — Alette istuutui hetkeksi konttorihuoneeseen — »Mörk oli vähän niinkuin huonolla päällä tänään, enkä tullut häneltä syytä kysyneeksi; siksi olen vähän levoton. Eihän hän liene hävinnyt mitään juttua? Minä tiedän, että se aina koskee häneen kipeästi.»

»Ei, rouva», Tobiesen tuijotti pienillä terävillä silmillään kirjoituspöytään — »ei ainakaan mikäli minä tiedän.»

»No, sehän on hyvä, olisi ollut ikävää istua koko ilta yksin mietiskelemässä, mikä mahtaa olla vinossa. Mutta, Tobiesen — olisiko hän joutunut riitaan tai epäsopuun jonkun kanssa?»

»Ei toki, mikäli tiedän, rouva — ei suinkaan!»

»Nythän on ihmisillä niin huonot ajat täällä päin. Kenties on miehellänikin rahallisia vaikeuksia?» kysyi hän kiinnittäen huomiotaan Tobiesenin kasvonilmeeseen.

»Niin, mahdotontahan on päästä ihan ehjänä kaikesta, kun on niin monessa mukana». Tobiesen kaiveli kynällä pöytää ikäänkuin miettiäkseen, miten hän jatkaisi… »Ja niiden, jotka ovat keinotelleet metsällä, saattaa nyt olla paljonkin kestettävä.»

»Täälläkin voisi siis olla jonkinlainen vaikeus kestettävänä?» tiedusteli Alette epäröiden.

»Ei täällä meillä» Tobiesen virkkoi sukkelaan. — »Ei rouva saa minua väärin käsittää. Ei, me täällä, me katselemme vain niitä muita… Jos tuomiopäivä tulisi kaiken tuon keinottelun ylitse, niin — ho-ho-hoo — niin ei meillä täällä sentään hätä häilyisi!»

»Ei tietenkään, Mörkillähän on oma hyvä toimensa ja hän on niin arvossapidetty ja vakavarainen… Ja tiedättekö, — jos häviäisimmekin jonkun verran; — niin, vaikka menettäisimme kaikki nuo metsätilat, — niin minä totta tosiaan en päästäisi huokaustakaan, Tobiesen! En ole koskaan toivonut rikkautta. Ne ovat sittenkin kaikista onnellisimmat, joilla on vain riittämiin asti, mitä tarvitsevat, ja olen varma siitä, ettei Jakobille ole ollut paljonkaan iloa noista metsistään — vaivaa vain ja huolta! Eivätkä ne kuulu hänen alaansakaan, hänellä olisi ollut kylliksi tekemistä omassa toimessaan… Eikä Alf, josta nyt tulee metsäherra, siksi ensinkään sovellu; — jospa edes Viking olisi ruvennut…»

»Teidän kai pitää lähteä, Tobiesen, minä näin, että Teillä oli lakki päässä, kun tulin tänne.»

— Olisiko Jakobilla todellakin rahahuolia? hän mietti.

Jakob loikoi varmaankin valveilla öisin; kynttilät hänen huoneessaan olivat usein aamuisin ihan loppuun palaneet…

Ei, Alette ei päässyt selville hänestä — hän saattoi äkkiä suuttua pienimmästäkin syystä. Ja hullummaksi asia vain kävi, vaikka hän tarkoitti parasta ja hellävaroen koetti päästä häntä lähemmäksi.

Häntä harmitti, että hänen noin oli kautta rantain täytynyt urkkia ja tutkia Tobiesenia päästäkseen selville siitä, mikä oikeastaan oli hullusti.

Hänen ajatuksensa kiersivät joka suunnalle.

Eihän hänellä vain ollut mielitiettyä, johon hän oli rakastunut! — — Sitäkö hän ehkä sureskeli! Ne miehethän voivat saada sellaisia päähänpistoja… Oliko hän, Alette, ollut ihan sokea? Jakob oli aina niin synkkä ja kiivas, kun hän tuli kotiin matkoiltansa…

Hänet valtasi silmänräpäykseksi hurja tuska; ja hän haeskeli lähimmästä ympäristöstään ja kauempaa tuota mahdollista rakkaudenesinettä.

Seuraelämässä Jakob jutteli kyllä mielellään naisten kanssa — saattoi olla hyvinkin rakastettava, kun sille päälle sattui. — — Mutta joku erityinen!… hän pudisti päätään.

… Tietää, että Jakobin oli paha olla, että hän kärsi; — ehkä vain jonkin kuvitellun huolen takia, ehkä turhamaisuudesta?… Ja kuitenkin seisoa lukitun oven takana… Katkeruus nousi hänen sydämeensä; tuntui melkein kuin hän vihaisi häntä!

Kun Alette tuli saliin, istui Elisabet lukemassa sulhaseltaan saamaansa kirjettä; — hän oli tietysti säästänyt sen herkkupalan koko iltapäivän, postin tulosta asti.

Häntä kiusasi aina nähdä tyttärensä niin tavattoman varmana ja turvallisena tulevaisuudesta, ikäänkuin elämään ei kätkeytyisi mitään vaaraa; — ja nyt tänä iltana, kun hän ajatteli kaikkia pettymyksiä, joilla Elisabet vain leikitteli…

Alette tunsi, että hän oli vähällä sanoa hänelle yhtä ja toista, joka koskisi häneen kipeästi. Mutta oli sääli häiritä hänen onneaan. Sehän kestää vain niin kauan kuin kestää!

»Sanopa, kirjoittaako Morten mitään amanuenssinpaikasta?» kysyi hän kääntääkseen ajatuksensa muuanne.

»Hän saa sen, äiti, heti kuin hän syksyllä valmistuu», Elisabet kertoi ilosta säteillen.

»No, silloinhan ei sittenkään ole mahdotonta, että voitte viettää häänne meidän hopeahääpäivänämme.»

»Etkö luule, — juuri siitähän Morten puhuukin, äiti!» —

Vilkas, vaalea tyttö hypähti ylös ja kiersi käsivartensa äitinsä kaulaan. — »Se on vain niin kummallista, niin kummallista, etten voi käsittää, että se todellakin voi kerran tapahtua?»

»Kyllä meidän täytyy sitä ajatella, tyttöseni; — on jo aika ruveta puuhaamaan sinulle yhtä ja toista kokoon kapioiksi. Ei ole haitaksi katsella ympärillemme vähän, joka kerta kuin olemme pääkaupungissa käymässä; tilapäisesti sattuu väliin saamaan oikein hauskoja kapineita.»

»Oi, äiti! Morten ja minä tiedämme niin hyvin, miten järjestämme kotimme; me aloitamme aivan vaatimattomilla koivusilla huonekaluilla. Eihän meillä ole paljon rahaa, millä elää, ja me olemme aivan yhtä onnelliset, vaikka kotimme olisi kuinka vaatimaton, siitä olen varma!»

»No, no, Elisabet, elä nyt kuvittele noin liikoja! — Ajattele, lapseni, että koetat aina tehdä parhaasi. Mutta sinun täytyy myös ymmärtää, ettei sellaista suhdetta ole niin helppo käytännössä toteuttaa. Katso ympärillesi, esimerkiksi lähimpiä tuttaviamme. Tuossa on asianajaja Sövig ja kauppias Möller — onko mielestäsi heidän vaimoillaan syytä kiittää elämää? Ja hekin ovat aloittaneet sen kenties yhtä rakastuneina kuin sinä ja samoin toivein kuin sinä.»

»Mutta se johtuu varmasti siitä, etteivät he ole missään kohden eläytyneet yhteen. Eihän miehen ja vaimon toki pidä vain kulkea toistensa rinnalla vetäen ja raataen kuin parihevoset ilman jälkeäkään yhteisistä harrastuksista!»

Tyttären viimeisissä sanoissa oli jotakin, joka ihan ärsytti Alettea: — tuollaiset puheet olivat hassuja.

»Et kai tarkoita, että aiot miehesi ohella käydä käsiksi hänen lääkärintoimeensa ja puoskaroida muijain tavoin tai istua konttorissa kirjoittamassa hänen laskujaan? Hän tarvitsee, tiedätkö, myöskin vaatteisiinsa nappeja ja illoin taloonsa vaimoa, joka ei ole yhtä väsynyt ja menehtynyt kuin hän itse.»

»Minä tarkoitan, että tahdon, kiinnittää mieleni häneen *itseensä*, äiti, niin ettei hän mitään sen mieluummin halua kuin saada puhua minun kanssani toimistaan, — juuri siitä, mikä häntä huolestuttaa. — Ja jos voin häntä auttaa, niin sitä parempi; mutta en minä varmaankaan siihen kelpaa.»

Alette punastui ja vaikeni; hän tuskin katsoi tyttäreensä. Kenties juuri tämä kohta, heidän keskinäinen luottamuksensa, oli se kari, johon hän aikanaan oli haaksirikkoutunut…

XVIII.

Täti Vosgraff oli sattumalta aina pahoinvoipa, kun oli kysymys huvilaan lähdöstä.

Hän oli hienotunteinen, väitti Johan Henrik; hän oivalsi tietysti, että juuri siksi, että he, setä ja täti olivat tulleet mörkiläisten luo, nämä eivät tänä vuonna voineet lähteä huvilaansa, jossa ei ollut tilaa niin paljolle väelle, vaan olivat pakotetut jäämään kaupunkiin hengittämään katutomua ja tuulettumaan avattujen ikkunain ääressä… Täti oli ihan kuuro, kun Haukkavuoren nimikin vain mainittiin; kuuloaisti suorastaan petti erityisesti sen kirjainyhtymän suhteen. Vieläpä ensikeväisistä hopeahäistäkin puheen tullen hän oli mitään kuulematta niinpiankuin sanottiin jotakin sensuuntaista, että ne pidettäisiin Haukkavuoressa. Se sana oli kuin kosketin, josta ei lähtenyt ääntä, se muuttui paljaaksi ilmaksi!…

Mutta muuten hän kuuli kerrassaan mainiosti! selitti Johan Henrik. Pieninkin viittaus kutsuihin, ja heti virkosi häneen jonkinlainen juhlatunnelma, hän pani kahden mustan tekotukka-aallon reunustamat kasvonsa arvokkaisiin poimuihin ja valmistautui jossakin anastamaan ensimmäisen kunnia- ja sohvapaikan. Vierailulle hän lähti aina hevoskyydillä, vaikka matkaa olisi ollut vain viisi talonväliä; mutta muuten oli aika hauska nähdä hänen mennä piipertävän kadulla ja pyörähtävän milloin mihinkin kauppapuotiin.

Parempi oli toki seurata oikeusneuvosta vierailumatkoille! Siinä virassa sai toimia milloin Johan Henrik, milloin Elisabet. Vanhus kantoi kolmekahdeksatta vuottaan niin erinomaisen hyvin, sen he saivat kuulla joka kynnyksellä. Mutta niinpä tarjotuinkin lasi viiniä tahi muuta hyvää, minne he tulivatkin, oli sitten aamu- tai iltapäivä, ja kun hovineuvos Tinn — Tobias-serkku, kuten häntä yhä kutsuttiin — tarttui lasiin ja piti pieniä eloisia puheitaan siitä, mitä hän samassa talossa oli nähnyt ja kokenut — annahan, kun lasken — seitsemäntoista tai tasan kaksikymmentä vuotta sitten! Ja mitä kaikkea hän tiesikään! Silloin oli ollut toinen kruununvouti, toinen henkikirjoittaja, aivan toinen pappi ja samoin lukkari — puhumattakaan siitä, miten kauppapuotien nimikilvet olivat vaihtuneet. Ja hän sai aina ihmiset erittäin liikutetuiksi, juuri senvuoksi, että tuosta kaikesta oli kulunut niin ja niin monta vuotta.

Sellaisessa muistojen huumauksessa hän leijaili iloisesti kaksi kertaa päivän mittaan. Mutta hän sai kuin saikin viinilasit taloissa esille, niin että kannatti kyllä ottaa hänet mukaansa vieraskäynneille.

— »Jakob-kulta, kuulehan», valitti Alette, »ei käy päinsä, että jätämme sedän aina vain Johan Henrikin huostaan, minusta näyttää, että hän on siinä käsityksessä, että sinä laiminlyöt häntä. Etkö voi ajaa hänen kanssaan Böllingille iltapäivällä? Gudbrandin pitäisi lähteä noutamaan Viking asemalta kuuden aikaan.»

»Niin, minullahan on nykyjään niin erinomaisen hyvää aikaa huviretkiin», vastasi Jakob hieman ivallisesti.

»Mutta kyllä sinun on tehtävä se, Jakob! Setä on ihan loukkaantunut, sen minä huomaan. Hän jo aamupäivällä viittasi sinnepäin, että heidän on kohta lähdettävä; — eikä se ennusta hyvää, mikäli minä hänet tunnen.»

»Niin, niin — tietysti minun tulee ensi sijassa olla isäntä… Mutta koeta katsoa, että kahvi tulee vasta myöhemmin — runsasta puolta tuntia myöhemmin, jos käy laatuun. Minun täytyy ensin saada posti, se on minulle nyt hyvin tärkeää.»

»Tärkeää? Mitä sinulla sitten — —»

»Olet ruvennut kaikkia kyselemään», hän vastasi kärsimättömästi. »Pitäisihän sinun toki ymmärtää, etten minä alinomaa jouda pitkiin selityksiin.»

Todellakin, Jakobin alkoi nyt käydä olo kuumaksi. Kaikki nuo ihmiset halusivat vain huvitusta, sillävälin kuin hän käveli hermostuneena ja jännityksessä, odottaen kaksi kertaa päivässä mitä uutisia posti tuo… Ei toivettakaan suoriutua heistä, jollei hän toitottaisi joka ilmansuuntaan, että hän oli kuin ahdistettu otus! Hän ei ennättänyt yhdestä paperista selvitä, ennenkuin jo toinen lensi hänen eteensä! Hänen oli tehtävä kuin hummerin — uhrattava pihdit — kaikki, mitä hänellä oli Varaasissa metsää — pelastaakseen jos mahdollista henkensä…

»Kuulkaa, Tobiesen», Jakob antoi määräyksiään konttorissa, ennenkuin nousi oikeusneuvoksen kanssa vaunuihin — »jos iltapäiväpostissa tulisi jotakin, jota arvelette tärkeäksi, jotakin pankista … tai, niin, ymmärrättehän, millä on kiire, niin sulkekaa se koteloon — oikein huolellisesti — ja lähettäkää heti paikalla minulle. Toimittakaa sisään sanomalehdet ja mitkä tunnette yksityiskirjeiksi, mutta» — hän katsoi Tobieseniin merkitsevästi — »älkää antako kenenkään —, Johan Henrikin tai kenenkään muun, ymmärrättehän, pistää nenäänsä kirjeisiin. Sulkekaa kaikki lukon taakse pulpettiin.»

Tobiesen kyllä ymmärsi. Hän oli huomannut, että ihmiset iskivät silmää toisilleen, kun tuli kysymys Varaasin metsästä — asianajaja Mörk taisi olla pahoinkin kiinni siinä.

… »Ei ole koskaan ennen tapahtunut», sanoi Alette seisoessaan portailla salaneuvoslaisia saattamassa, »etteivät he olisi jääneet yhdennenkolmatta, tädin syntymäpäivän yli, täällä käydessään. Ei puhettakaan siitä, että setä ja täti lähtisivät pois ennen. Vai mitä, Jakob?»

»Ei tietystikään»…

Jakob auttoi oikeusneuvoksen vaunuihin, jotka lähtivät vierimään pois.

* * * * *

»Kaksitoista — viisitoista — kolmekymmentä — yksikahdeksatta … kaksitoista — viisitoista — kolmekymmentä — yksikahdeksatta»…

Tobiesen oli alkanut koneellisesti laskea yhteen kassakirjan numerorivejä ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Hänet oli vallannut jonkin vaaran ahdistava aavistus.

Oli alkanut kuulua huhuja, että Mathiesenkin oli nurin…

Katse tähyili ja vaani, tiesikö jo hänen päämiehensä tästä mitään.

Tämä istui sisäkonttorissa ja suori entiseen tapaansa kirjeitä ja lähetyksiä tai tuli silloin tällöin ovelle pyytämään Tobiesenilta jotakin paperia, joka oli haettava käsiin konttorin hyllyltä.

Tänään hän kuitenkin sulki oven, joka muulloin aina sai olla raollaan, niin että hän saattoi puhella Tobisenille siitä.

Oliko se ehkä merkki…

Mutta sitten hän tuli kiireesti huoneestaan ja pyysi paria kolmea huutokauppapöytäkirjaa.

Ei, kyllä hän ei vielä ollut mitään kuullut. Hänellä olisi siinä tapauksessa ollut muuta ajattelemista kuin noita pikku asioita.

Nyt hän käveli siellä viheltäen. Vihelteli sangen kauan.

Ehkä sittenkin oli jotakin, jonka takia viheltää.

Nyt hän tuli ovelle ja katsoi kelloa. — »Ei vielä yhtäkään!»

Tobiesen katsoi hänkin kelloaan — »viisi minuuttia yli, tämä käy ihan oikein».

Ehkä hän odotti tietoja postista?

— Posti oli saapunut heidän istuessaan päivällispöydässä, ja kirje, josta kerrottiin vararikosta, oli sanomalehtien päällä hänen vieressään. Johan Henrik lasketteli peiteltyjä sukkeluuksia Tobias-serkusta, ja keskustelu tädin ja sedän kanssa kulki tavallista uomaansa: ihmisistä, joiden seurassa he olivat olleet, kruununvoudin tämäniltaisista kutsuista sekä Alfista, jonka piti saada isän metsätilat hoitoonsa, jahka vihdoin pääsee metsäopistosta. Se oli aivan luonnollista.

Lautanen alkoi näyttää kahdelta Jakobin silmissä.

»Noo, onko sattunut jotakin mietittävää?» kysyi oikeusneuvos.

»Joka postissa sitä sellaista nykyisin tulee»…

»Niin, tietysti — tietysti»…

»Ei pitäisi tuoda postia pöytään», huomautti Alette; »se on huono tapa.»

»Vähän pippuria vain ruokaan», sanoi Jakob leikillä.

»Etkö syökään, Jakob?»

Kiitos, hän oli jo saanut kyllikseen.

— — Jakob oli iltapäivällä lähettänyt Tobiesenin asioille ja itse hän istui konttorissa. Hän oli ilmoittanut, että hänellä oli kiire ja että hän tahtoi olla rauhassa.

Hän oli nyt siis yksin vastaamassa Varaasin metsän koko kauppahinnasta! Syksyllä eräytyvä maksupäivä, joka oli häämöttänyt harmaana viivana, musteni mustenemistaan mitä enemmän hän siihen yksinäisyydessään tuijotti.

Se oli tavoittanut hänet kaameana kauhuna ja nyt se oli kasvanut musertavaksi taakaksi, sill'aikaa kuin hänen sisintä itsetuntoaan poltti. Hän oli ollut monen taloudellisen häviön todistajana, nähnyt *ne* sieluntuskat ja luuli sen kohdan tuntevansa, mutta oikeastaan vasta tänä päivänä hän oli tullut käsittämään, mitä merkitsee, kun maa todellakin alkaa huojua jaikain alla.

Rahakkaana ja varmana hän oli elänyt — nyt hän näki itsensä nöyrytettynä ja pikku miehenä kaikkien muiden rinnalla, nyt hänen täytyi varoa loukkaamasta ketään, jotteivät vihoitetut sitten onnettomuuden päivänä nousisi häntä vastaan, hiipiä pankkien ohi. — Varpaisillaan… Varpaisillaan kaikkien edessä…

Ei kolmatta-osaakaan hän voisi saada kokoon yhdenkään metsätilansa arvosta!

Hänen oli pakko taistella ja tapella, kiertää ja kaartaa, koota kaikki, mitä hänellä oli antaa vakuudeksi, saadakseen lainan, koettaa hankkia nimiä antamalla omansa, panna miinoja ja kuitenkin kulkea taattuna, turvattuna miehenä — jos ehkä sittenkin olisi mahdollista päästä yli ensimmäisen maksuajan.

Selvä järki sanoi hänelle sanomistaan, että se oli suorastaan mahdotonta — ellei tapahtuisi ihmettä siinä muodossa, että puutavarain hinnat yht'äkkiä alkaisivat nousta.

Sitä ihmettä oli vain odotettava! — Kukaan ei pane päätään mestauspölkylle, ennenkuin siihen on pakko; — eikä sitäpaitsi ollut kysymys vain omasta päästä, vaan —

Ja sitäkö varten hän siis oli taistellut ja raatanut ja koettanut menetellä rehellisen miehen tavoin — nähdäkseen kaiken nyt yhdellä kertaa luhistuvan kokoon, kumarrellakseen lopulti kaikkialla, kotona ja kylässä…

— — — — — — — — — — — — — — — —

— Pitkät ajat hän saattoi päiväisin seisoa ikkunassa katselemassa maisemaa, joka metsineen ja taloineen laskeutui alas jokea kohti — tuonne sillalle, missä hänen vaununsa, kaksi hevosta edessä, vielä iloisesti vierivät, ja tielle, jota hän niin monet kerrat oli Aletten kanssa ajanut menneinä nuoruuspäivinään, jolloin hän uskoi, että onni ja rakkaus olivat hänen mukanaan vaunuissa.

—- Jos virta kääntäisi suuntansa — jos suurpolitiikka … jos vaikka Australia alkaisi niellä hirsiä — jos kauppaolot muuttuisivat ja hinnat nousisivat; — tähän oljenkorteen nojautui koko hänen taloudellinen olemassaolonsa. Se oli kuin pieni rako, josta hänen pelosta vapiseva sielunsa tirkisti pelastuksen maahan helpotusta löytääkseen. — Tällainen oli nyt se pohja, jolla hän seisoi, hän, arvossapidetty vankka liikemies, joka kaksikymmentä vuotta oli rakentanut mainettaan.

Ei, hän ei todella ollut omiaan elämään epävakaisessa asemassa. Kertaakaan ei hän voinut lähteä rattaillaan ajelemaan ajattelematta, että sekä rattaat että hevonen myydään huutokaupalla ja että koko vaunuvajan sisällys vedetään pihalle.

— Hän kuuli kuin horroksissa, miten he pyysivät oikeusneuvoslaisia viipymään heillä vielä jonkun aikaa, miten he juttelivat ja keskustelivat siitä, olisiko Viking lähetettävä Skotlantiin, ja miten Alette ja täti Vosgraff hankkivat Elisabetin myötäjäisiä.

He kulkivat vieraisille ja ottivat vieraita vastaan, ja hän oli itsekin mukana… Alette oli kaunis ja iloinen ja touhussa lakkaamatta, nyt kun talo oli täynnä väkeä, saneli Johan Henrikille, mitä kaikkea hänen oli kirjeellisesti toimitettava pääkaupungista: jäädytettyä merikalaa ja lihaa ja lohta ja mitä muuta vain saattoi keksiä tällaisena tukalana kesäaikana… Hän pohti, mitä liina- ja pitovaatteita tarvitsi laitattaa pojille nyt, kun he taas olivat kotona.

Ja Jakob pääsi todellakin oikeusneuvoksettaren syntymäpäivän ohi!

Toinen toisensa jälkeen saapuivat paikkakunnan huomatuimmat herrat ja naiset onnittelulle. Päinvastoin kuin oli tapana oikeusneuvoksesta niin tunnelmaaherättävästi huomauttaa, ei pälkähtänyt kenenkään päähän ottaa puheiksi tädin ikävuosia; »hänellä on vain syntymäpäivät», sanoi Johan Henrik kuljeskellessaan vieraita huvittamassa.

Oli jo tarjottu viiniä ja leivoksia. Bölling ja Libergin kapteeni ja tuomari ja rovasti olivat salissa. Mieliala oli korkeimmillaan.

Tuli sitten se hetki, jolloin Jakobin piti olla kaikkein parhaalla juhlatuulella ja koota kaikkien läsnäolijain onnittelut oikeusneuvoksettarelle kohdistettavaan maljapuheeseen; — johon vanha oikeusneuvos vastasi toivottamalla menestystä »sille talolle, jota Jakob rakensi». Sill'aikaa kuin ahtaat ajat ikäänkuin puhalsivat pois katot taloista kaikkialla koko laajassa piirikunnassa, seisoi tämä talo vain sitä vankempana. — Nyt oli asianajajilla hyväin tulojen aika — ja sivumennen sanoen, oli suorastaan ikävä nähdä heidän kukoistavan muiden tuhon hinnalla…

»Saattepahan nähdä», kuiskasi Johan Henrik, »nyt tulee Tobias-serkku esille: — niin ja niin monta vuotta on täti pitänyt suojelevaa kättänsä tämän talon yli!»

Kilisteltiin ja vastattiin, ja jonkin verran vanhanaikuisen pramean juhlallisuuden alta pilkisti sieltä täältä esiin todellista, jos tyhjääkin tunnelmaa.

Ja Jakob kulki heidän keskellään miellyttävänä, tyynenä isäntänä, istui keskustelemassa ja kohotti lasinsa ja kuunteli puheita ja kilisteli vieraiden kanssa…

Hänestä tuntui vain ikäänkuin hän seisoisi kaiken tämän ulkopuolella, kuolleena. Hän katseli kuin harson läpi — kuin jotakin rakasta ollutta ja mennyttä —, miten hänen ihailtu komea vaimonsa liikkui ryhdiltäänkin hiukan erikoisena, ja hänen mielensä tuli liikutetuksi, kun hän joutui ajattelemaan, että vanhukset olivat ehkä viimeistä kertaa heidän luonaan täällä!

* * * * *

Oli lämmin iltapäivä. Ikkuna oli auki ja Jakob kuljeskeli konttorihuoneissa. Almanakka riippui seinällä Tobiesenin kirjoituspöydän yläpuolella… Jokainen poisrevitty lehti merkitsi, että hänen taloudellinen häviönsä oli yhtä päivää, maksun erääntyminen askelta likempänä.

Hän oli käynyt ikäänkuin ohuemmaksi ja laihemmaksi ja hänen ilmeessään oli nyt hänen yksin ollessaan jotakin sanomattoman hajamielistä ja painostunutta. Hänen silmänsä oli kuin sen, joka ei näe maata.

Hän kuuli rattaiden vierivän pihalle … nyt hän erotti puhetta…

Mutta mitä? Hän kävi äkkiä tarkkaavaksi.

Ei, siitä ei voinut erehtyä — se oli Bervenin ääni…

»Viisi pitkää peninkulmaa olen ajanut sillä tässä paahtavassa helteessä, Gudbrand! Jos sinä annat sille vettä — niin lyön sinulta pään poikki… Ja miten täällä muuten jaksetaan?» hän kysyi hillitymmällä äänellä.

»Oh, rouva on mielissään; hän on saanut molemmat poikansa kotiin, ja sitten ovat täällä ne vanhuksetkin Kristianiasta ja — niin, siitä on pitkä aika kuin kävitte täällä, herra Berven… Ei, mutta katsokaa mustaa, minä luulen, että se tuntee paikat; tahtoo talliin — kuulkaa, miten se hirnuu. Niin, on kyllä muitakin vieraita — pappilalaiset.»

Jakob pisti päänsä ulos ikkunasta. Hän tervehti vain kutsuvalla kädenliikkeellä.

»Yksinkö konttorissa, Jakob?» huusi Berven.

»Teit hyvin, kun tulit, Jörgen», virkkoi Jakob hiljaa, tullen Berveniä vastaan ja puristaen hänen kättään pitkään ja hartaasti. — »Muuten on laitani huono», sanoi hän ja katsoi ystäväänsä suoraan silmiin.

»No niin — näetkö — olen tullut tuomaan sinulle kirjallista tarjousta Tostie & Kumppanilta. He tahtovat ostaa koko Varaasin metsän»… Hän otti esille lompakkonsa… »Jos voit sitä käyttää, niin… Riippuu vain sinusta, tahdotko suostua siihen vai et. Tietysti hinta on alhainen.»

Jakob seisoi Bervenin edessä ajattelematta oikeastaan mitään. Hän luki Tostie & Kumpp:n tarjouksen ja katseli allekirjoitusta ja tunsi vain, sitä myöten kuin hänen katseensa seurasi kirjoitettuja rivejä, miten hän alkoi vitkaan nousta ikäänkuin elevaattorin nostamana eri kerrosten läpi ylös vakavaraisuuden valtakuntaan. Hän painautui kantapäilleen ikäänkuin pysyttääkseen itsensä tasapainossa, ja kävi aivan kalpeaksi, kunnes veri nousi päähän, niin että korvat suhisivat.

»Tämä tietää sitä, että olen pelastettu, Jörgen!» hän melkein kuiskasi äänellä, joka pusertautui hänen rintansa syvyydestä… »Niin, niin, se merkitsee, että tässä seisoo Jakob Mörk taas omilla jaloillaan sinun edessäsi! — ja ikuisesti, ikuisesti olen sinua kiittävä siitä, Jörgen!»

Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla, lyhyesti ja vähän väliä keskeyttäen. Vaivoin hän sai hillityksi liikutuksensa.

»Sinä siis huomasit, että asiat olivat hullusti, Jörgen?»

»Niin, tietysti, kun Mathiesen meni kumoon»…

Berven oli jättänyt hatun päähänsä. »Minä pistäydyn täällä taas parin päivän perästä, palatessani, Jakob! Saat sillävälin koettaa sulattaa tuota alhaista tarjousta!» kuului hiukan hermostuneen lystikkäästi, kun hän oli jo rientämässä ulos. —

— — Jakob oli saattanut Berveniä rattaille ja nähnyt hänen lähtevän.

Pelastettu! — turvattu … humisi hänen sisässään, kun hän nopeasti juoksi portaita ylös.

»Joko Berven lähti?» tiedusteli Alette, joka tuli eteisessä häntä vastaan.

Myrskytuulena kohahti Jakobiin se tunne, että nyt hänen tuli olla juuri häntä, vaimoaan likellä, painaa päänsä hänen helmaansa ja yhdessä hänen kanssaan riemuita pelastuksesta — Aletten ja kodin ja kaikkien…

Hän sulki hänet äkkiä syliinsä ja puristi häntä kiihkeästi rintaansa vasten.

Että saattoikin vaikuttaa häneen niin syvästi tuon ystävän käynti! — se ajatus katkeran mustasukkaisuudentunteen värittämänä lensi Aletten mieleen.

»Ruustinna ja molemmat tyttäret jäivät tänne. Minun pitää jouduttaa illallista»… sanoi hän väistäen ja puoleksi hämillään. Olihan hän kyllä jo aikaa sitten pannut merkille, että ystävysten välille oli tullut jotakin, koska Berven ei ollut käynyt heillä enää.

XIX.

Sellainen toukokuunpäivä kuin olla saattoi… Olisi voinut sanoa ilmaa kauniiksikin —, tuuli kylmähkö; järven pinnalla tuolla alhaalla sinisiä vihureja; — joitakuita ajopilviä taivaalla ja valkoisia hattaroita nousemassa yli harjun; — mutta kun aurinko päivemmällä pääsee paistamaan, tulee sentään aika lämminkin…

Tällaisia aamuhuomioita tekivät Johan Henrik ja Alf seisoessaan huvilan verannalla toistaiseksi vain puoleksipuettuina ja odottaen kahvia, jota parastaikaa kannettiin lasiovella varustettuun huvimajaan. Alempana pihalla seisoi Viking housunlahkeet ylöskäärittyinä, vanha huopahattu päässä ja päällystakki heitettynä hartioille, katsomassa, miten tilapäinen hevosvaja oli juuri valmistumaisillaan.

Perheen kauan valmistettu kaksinkertainen juhla koitti tänään, — Morten Finnen ja Elisabetin häät sekä isän ja äidin hopeahäät.

Ja kovassa touhussa olivat sekä pojat että äiti olleet koko viime viikon saadakseen kaikki järjestykseen täällä huvilassa vietettävää juhlaa varten — isä oli tullut kovin säästeliääksi sen jälkeen kuin oli menettänyt niin paljon rahaa Varaasin metsässä — ja hienoksi ja siistiksi joka paikan, piano ja ylimääräinen kuorma tuoleja ja muita huonekaluja oli tuotava kotoa kaupungista tätä tilaisuutta varten, tilapäisiä lepo- ja istumapaikkoja sijoitettava sinne tänne ja kaikki huoneet koristettava ja saatava käyttökelpoiseksi mahdollisimman parhaalla tavalla — siltäkin varalta, että sattuisi tulemaan ruma ilma ja sade, niin että vieraiden olisi pakko pysytellä sisällä.

Aamiaispöytään ilmaantui erinäisiä, täydellisemmin tahi vaillinaisemmin puettuja perheenjäseniä ja hävisi heti taas. Elisabetille vietiin ruoka huoneeseen ja äiti tuli sisään tukka laitettuna koholle ja saali heitettynä valkean aluspuvun päälle.

Hän tuskin maistoi kahvia; — oli kuin hänen täytyisi yhtä mittaa tukahuttaa vastentahtoisia nykäyksiä, jotka tulivat rinnasta jonkinlaisin kouristuksin, apeaa mielialaa, joka pyrki esille syvältä hänen sisimmästään, mutta jolle ei saanut antaa valtaa. Ja nyt oli hänen vietävä myrttiseppele, joka vielä oli ymmyrkäisessä kotelossaan kulmapöydällä, Elisabetille ja koristettava hänet, jotta hänkin kerran astuisi hopeamorsiamen tietä samoin kuin nyt hän, äiti…

»Käy liiaksi äidin sydämelle, kun hänen täytyy nyt luopua Elisabetista. Sehän on maailman meno» tuumaili Johan Henrik äidin mentyä.

Morten Finne oli saapunut eilisiltana ja yöpynyt hotelliin; hänhän saisi vasta kirkossa nähdä morsiamen.

Päivällisen jälkeen oli Gudbrandin kyydittävä morsiuspari asemalle, ja vieraat ja kaikki muut lähtisivät heitä saattamaan, paitsi isä ja äiti… Äiti ei tahtonut ottaa jäähyväisiä kahdesti. —

— Hoikka ja laiha Alf, pitkä kaulansa paljaana ja kullankeltaiset silkinhienot hiuksensa valtoinaan, istuu vielä pianon ääressä haaveillen ja lyöden muutamia sointuja siitä juhlamarssista, joka hänellä oli päässään, kun morsian ja hopeamorsian yhdentoista aikaan astuivat saliin noustakseen vaunuihin, jotka Gudbrand oli ajanut oven eteen.

Äiti oli puettu vaaleaan sinipunertavaan silkkiin, tukka paljaana, ja Elisabet oli suloinen valkeassa puvussa, harsoineen; — »kylläpä olikin haltioissaan», arvelivat veljet, »ei kuullut eikä nähnyt mitään».

»Etkö saa vaatteita päällesi, Alf, kiiruhda toki; nyt meidän on jo mentävä vaunuihin!» huusi sisääntuleva Viking kärsimättömänä.

Alf pani kaikki ylösalasin löytääkseen Tharandtista tuomansa uudenaikuiset kravatit, sitä leveää saksalaista kuosia, jota yhdistykseen kuuluvat teknikot siellä aina käyttävät.

»— huutaa Marttaa; onko siihen nyt aikaa!»

»Sinähän saatat tukkeuksiin koko menot»…

Totisesti, eikös hän yhä etsi ja hyräile…

»Alfin pitää ensin löytää kravattinsa, isä!» huusi hän villaisena vaunuihin.

»Vihdoin viimeinkin… Voit sitoa sen matkalla. Onko sinulla hansikkaat, entä nenäliina?»…

He ajoivat kirkkoon, morsiusparit vaunuissa ja pojat nelipyöräisillä. —

— Heti vihkimisen jälkeen, ja ennenkuin vielä oli keritty ajoneuvoihin, lähtivät veljekset nelipyöräisillään, joiden edessä oli pikkuinen pohjoisvuonolainen musta juoksija, kotia kohti — pikajunan vauhdilla — niinkuin Johan Henrik sanoi. — Heidän tuli olla ennen muita kotona ottamassa vieraita vastaan.

Ja kun vaunut sitten puolen tunnin kuluttua saapuivat, seisoivat he kaikki kolme portailla, valkeat kaulahuivit kaulassa ja silkkivuoriset takinliepeet tuulessa heiluen.

Viking, joka, ollen aina varma, käytännöllinen ja hairahtumaton — hän oli muuten ensimmäinen, joka sanoi »rouva Finne» — piti huolta hevosista ja ajokaluista, sillävälin kuin molemmat toiset veljet kumpikin omalla tavallaan tottuneesti ja kohteliaasti ottivat vastaan vieraat, Johan Henrik valmiina sinkoamaan aina sangen osuvia pikku sukkeluuksiaan, ja Alf hienona ja hiukan vieraan-ulkomaisena.

Eteisessä seisoi kaksi palvelustyttöä, valkeat esiliinat vyötäisillä, auttamassa naisia ja osoittaakseen heille, missä pukuhuone oli.

Ennenkuin käytiin pöytään, luettiin kolme, neljä kaukana-asuvilta ystäviltä hääpareille saapunutta onnentoivotussähkösanomaa; — ja niiden joukossa pääkaupungista vanhuksilta tullut… Kevätlinnuthan lähtevät lentoon niin aikaisin, kaksi vanhaa varista ei uskalla ulos…

Tuon viimeisen oli oikeusneuvos itse lisännyt omin päinsä, sen sanoi Johan Henrik voivansa vannoa!

Vaunuja, rattaita ja kääsejä valjakkoineen seisoi päätiellä pitkä jono ikäänkuin juhlakulkueena, ja sisältä soljuivat vieraat hitaassa marssissa juhlapäivällispöytää kohti. Tietysti, kun kutsuttuja oli niin paljon, tarjottiin seisova päivällinen; huoneisiin oli ylt'ympäriinsä järjestetty istumapaikkoja ja pieniä pöytiä, ja vieraat leiriytyivät vähitellen kaikkiin nurkkiin ja soppiin, jopa verannallekin.

Ruokasalissa istuivat morsiusparit ja huomatuimmat arvohenkilöt, ja ovesta näkyi morsian ja morsiusneidot häikäisevän valkoisissa puvuissaan.

Veitset ja haarukat välkkyivät esillepilkahtaneen iltapäiväauringon valossa, joka tuli ja katosi ajelehtivain pilvien mukana. Alas järvelle aukeneva näköala, josta oli puhuttu niin innokkaasti sill'aikaa kuin odotettiin pöytäänpääsyä, ei enää kiinnittänyt kenenkään huomiota.

Jakob oli toivottanut vieraat tervetulleiksi ja viitaten ruokapöytään huomauttanut heille itsetoiminnan periaatetta. Jokainen kävi täyttämässä oman sekä naisensa lautasen, ja ensimmäiset viinilasit alkoivat jo vilkastuttaa mielialaa.

Mutta vasta rovastin puhe nuorelle parille sai jäykkyyden karkkoamaan. Lasi kädessä koetti jokainen tunkeutua ruokasalin jommallekummalle ovelle, takimmaiset kurottautuivat nähdäkseen ja kuullakseen; — sitten oli päästävä kilistämään morsiamen kanssa, joka itki, ja sulhasen, joka yhä mietti — perästäpäin hän tunnusti, että siihen häneltä pilautui toinen puoli koko päivästä — sitä, miten selviytyisi niistä kahdesta puheesta, jotka hänen oli pidettävä, toinen vanhemmille ja toinen morsiustytöille.

»Ei ollut suinkaan juhlan hauskin osa, kun kuuli, miten hän koetti olla niin lyhyt kuin suinkin eikä kuitenkaan päässyt pitkälle» — kuiskasi Johan Henrik.

Mutta nyt vasta näytti hääpäivä Mortenille alkavan.

Sorina ja eloisuus kasvoi, nuo kolme veljestä olivat — laiminlyömättä itseänsä — niin sanoaksemme kaikkialla läsnä. Kukaan ei voinut olla rakastettavampi kuin Viking huolehtiessaan niistä, joissa ei ollut täyden rohkeuden tunnetta tunkeutuakseen kunniavieraiden väliin ruokapöydän ääreen.

Ja Jakob teki lasi kädessä retken milloin mihinkin huoneeseen tervehtimään ja juttelemaan. Tänään istui vieraiden joukossa yksi ja toinen mies, joita kohtaan hän sydämensä pohjasta tunsi toveruutta; hän oli heidän kanssaan kamppaillut tämän vaikean pula-ajan taistelut, ja kenties he eivät olleet kaikki suoriutuneet siitä yhtä ehjin nahoin kuin hän. —

Sillävälin oli ollut morsiusparin maljaa juotaessa samppanja-kausi, ja nyt jälkiruokaa ja hääkakkua syötäessä seurasi toinen, hopeahääparille, ilmoitti Johan Henrik.

Tuomari — jonka ja hopeaparin välillä oli uusi hääkakku — nousi seisoalleen ja monivuotisena ystävänä kävi puhumaan.

Tässä istuu — hän aloitti — Jakob Mörk juhlapuvussaan — iloisena ja harmahtavana — pitämässä juhlaa omalle ja tyttärensä onnelliselle rakkaudelle; ja onhan tämä näky jo sellaisenaan omansa lämmittämään ja virkistämään elämänuskoamme, kun näin näkee tulokset. Mutta ken tahtoo tuntea tämän miehen, Jakob Mörkin, oikein, hän menköön jonakin työteliäänä arkipäivänä hänen konttoriinsa: siellä tapaa hänet puettuna siniseen puoliavoimeen takkiin, kaulaliina paidanrinnalle luiskahtaneena ja parta vielä ajelemattomana, koska ihmiset eivät ole antaneet hänelle rauhaa hamasta siitä lähtien kuin hän nousi ylös aamulla… Tai tulkoon katsomaan, kun hän tyynesti hymyillen ja katsellen kakkulainsa takaa silmin, jotka aina tarkoin tietävät, mitä tahtovat, juttelee ihmisten kanssa, tarttuen tuon tuostakin — tuomari jäljitteli hyvin Mörkin liikettä — punertavaan poskipartaansa. Juuri sillä tavoin hän aina sai esille asian yksinkertaisen ytimen.

Tietäväthän kaikki, että Jakob Mörk oli ollut tulemaisillaan, niinkuin sanotaan, varakkaaksi mieheksi. Ja että tämä tyyni mies oli käynyt läpi taloudellisen tulikokeen, ankaramman kuin ehkä kukaan muu näinä ahtaina aikoina, ei sekään liene mikään salaisuus…

Alette tuijotti tuokion aikaa hämmästyksen lyömänä Jakobiin.

Mutta oli jotakin, jota ehkä kaikki eivät tietäneet: miten hän oli varjellen pitänyt kätensä sen päällä, joka nyt istuu hänen rinnallaan. Hänen suojissaan oli kaikki rasvatyyntä — kodin rauhaa eivät päässeet häiritsemään nuo jokapäiväiset tuskalliset huolet, jotka saattavat kalvaa ja kuluttaa elämää kuin ruoste — hänen rakkaaseen päähänsä ei suru saanut koskea.

Ja jos tämä pulan aika olikin pannut jonkin verran lisää harmaata hänen hiuksiinsa — niin hänet, joka on hänen rinnallaan niin nuorekkaan suorana ja ikäänkuin luotu tueksi, hänet hän on säilyttänyt. Totisesti hän on asunut miehensä rakkauden turvissa…

Hopeamorsian istui harmaankalpeana; velvollisuudesta hän kilisti jokaisen kanssa, joka ojensi lasinsa häntä kohtaan; — mutta he kaksi vain unohtivat tehdä sitä keskenään.

Hopeasulhanen vastasi puheeseen jonkinlaisella kalsealla huumorilla, joka otettiin suurella mieltymyksellä vastaan. Hän puhui elämän vaihtuvista oloista ja siitä, mitä niistä tavalla tai toisella saattaa pusertaa hyväkseen. Aloitettiin vehnäsellä ja jatkettiin tietenkin jokapäiväisellä halpa-arvoisemmalla, mutta sangen terveellisellä ruisleivällä… Hän olisi kiittämätön, jos hän sanoisi avioliittoansa muuksi kuin onnelliseksi tai jos hän tinkisi vähääkään siitä kiitoksesta, jonka hän oli vaimolleen velkaa taaksejääneistä viidestäkolmatta vuodesta…

Oli kuin he molemmat olisivat perästäpäin kaiken aikaa välttäneet toisiaan.

Alette oleskeli Elisabetin seurassa — hehän kohta eroaisivat…

Tuossa tuli vanha Krabbe heidän pariinsa, leveänä ja kumaraisena, puettuna valkoisiin, ylös asti napitettaviin liiveihin, joissa näkyi viinitahroja, suuret kasvot kuumoittaen ja ilmeisesti sisäisen liikutuksen puristuksen alaisena.

»Niin, Alette-rouva, olen minäkin koettanut kasvattaa häntä niin, että pystyisi elämään jonkin muun kuin ruokapalan vuoksi… Totisesti» — hän nyökytti päätään hitaasti — »kysyy tavallista enemmän rakkautta, jos mielii läpäistä yhdyselämän niin, että se muodostuu eläväksi kehitykseksi. Sitä varten on tarpeen kokonainen sydämen ja järjen taito… Pulma on, pikku Elisabet» — hän kohotti sormeaan — »tuo iän ilmoinen … ei vain ottaa, vaan antaa»…

— Ja nyt alkoi vaunuja saapua portaiden eteen.

Elisabet oli äidin huoneessa muuttamassa pukua. He sanoivat siellä toisilleen jäähyväiset; ja sitten saattoi isä hänet vaunuihin. —

Hopeamorsian ja hopeasulhanen seisoivat verannalla kahden vaunujen vieriessä toinen toisensa jälkeen tietä pitkin.

Sitten lähtivät viimeiset.

* * * * *

Alette oli mennyt sisään vilkaisemattakaan Jakobiin. Häneen oli noussut niin kovin voimakas vastenmielisyyden tunne tuon kaiken johdosta.

Hän antoi palvelustytöille määräyksen, että huoneita oli raivattava kuntoon ja poikain sängyt tuotava paikoilleen, niin että edes jonkinlainen järjestys saataisiin yöksi, ja meni itse huoneeseensa riisuakseen yltään koko hopeahääkomeuden!

»Oletko täällä, Alette?» — — kysyi Jakob raottaen ovea.

»Vai niin — sinä näyt saaneesi tarpeeksi juhlallisuuksista?» sanoi hän leikillisesti. »He ovatkin jo lähteneet kaikki tyynni. Me olemme vain kahden taas!»

»Meillä kahdella ei ole paljon toisillemme sanottavaa tänään, Jakob», virkkoi Alette soinnuttomasti.

Jakob seisoi kuin neuvotellen itsekseen.

»Oliko ehkä tuomarin puheessa jotakin, josta et pitänyt?… Kyllä hän olisikin voinut jättää yhden ja toisen pikku asian sanomatta»…

Alette katsoi häneen katkerana.

»Sellaisen pikku asian, tarkoitat, kuin että sinun on ollut kestäminen vaarallinen, koko kotiamme uhannut pula … että sinulla on ollut äärimmilleen huolia, jotka koko kaupunki tietää — paitsi minä —, ja joista ihmiset suvaitsevat kertoa minulle hopeahääpäivänäni.»

»Niin, Alette», hän tunnusti, »minulla oli todellakin yhteen aikaan kovemmat päivät kuin sinä tiesit; — tahdoin niin hartaasti, niin hartaasti säästää sinua, näetkö»…

»Niin, tosiaan minua on säästetty!» — sanoi hän itsekseen. — — »Mutta jos olisit säästänyt minua hiukan vähemmän, niin en kenties olisi näin köyhä nyt.»

»On kerta kaikkiaan niin, että sinä olet kokonaan elänyt lapsiamme varten, Alette. Ja nyt he ovat kohta jo täysikasvuiset ja poissa.»

»Voi, Jakob, minun oli oltava iloinen siitä, että minulla oli, kenestä pitää — kenelle olla jotakin!»

»Olen tosin hartaasti toivonut, että sinä olisit ollut jotakin minulle, Alette!» hän sanoi surumielisesti. »Sinä luulet, että vain sinä yksin olet tuntenut kaipausta… Mutta — miestä tyydyttää ajan oloon ainoastaan työ. Se tuo sisällystä hänen päiviinsä», hän istui heiluttaen jalkaansa — »ammentaa toisella kädellä ja levittää toisella maailmalle… No niin, mutta älä nyt näytä noin onnettomalta!» Hän ojensi hänelle kätensä.

»Voi, minusta tuntuu vain, että elämämme on — kurjaa!» hän puhkesi sanomaan… »Tarkoitan, että naimisissaolevain ihmisien laita on kuin eläimien, Herra Jumala on kieltänyt heiltä puheen lahjan. He saattavat menehtyä toistensa rinnalla!»

»Siinä, mitä puhut, taitaa olla perää, Alette»…

Hänen juohtui mieleensä se aika, jolloin hän vaimonsa hommain ja kotoisen seuraelämän vilinän keskellä oli ollut niin ahdistuksessa ja tuskan kalvamana odottanut, mitä päivä toisi mukanaan, että hämärsi hänen silmissään, kun hän astui vierashuoneeseen.

»Ja se minua nyt tässä mietityttää», sanoi Alette hiljaa; — »onko elämä käyvä Elisabetille samanlaiseksi?»

»En usko sinun tarvitsevan sitä surra, Letta! Näyttää siltä, kuin heidän tulisi olonsa oikein hyvä.»

»Luulen pikemmin, että saan ruveta suremaan oman itseni takia, Jakob!» lausui hän ajatuksiin vaipuneena. — »Miten ovatkaan välimme käyneet tällaisiksi?… Aloitimmehan mekin kerran niinkuin nyt he; ei ollut meissä kummassakaan ajatusta, jota toinen ei tahtonut saattaa toisen tietoon… Siitä on kauan kauan. Onko syy minun? — Vai sinäkö olet minut luotasi työntänyt?»

Jakob istui ja katsoi häneen niin omituisesti… »Kenties minä olen ollut tomppeli — aika tomppeli… Ei ole ollut hyvä olla sinunkaan minun kanssani, raukka, huomaan… Mutta — minä tulin niin monta kertaa sydän täynnä — tulin omalla tavallani — painaakseni pääni sinun helmaasi ja purkaakseni suruni tai iloni sinulle; — mutta sinulla ei ollut aikaa tai mielessäsi oli niin paljon muuta. — Niin sitä tottuu kulkemaan yksin… Ja sillä tavoin yhdyselämä luhistuu raunioiksi!» virkkoi hän liikutuksen valtaamana.

Hän istui tuijottaen eteensä. Aletten kasvot ikäänkuin siirtyivät kauas hänestä. Oli, kuin he olisivat joutuneet seisomaan kumpikin eri puolella jokea voimatta päästä sen poikki toisensa luo, vaikka molemmat halusivat…

Joen? —

Koko elämän juoksun virta heidät erotti!

»Ja tulos!» — alkoi hän puhua — »entä tulos? Avioelämämme käytännöllinen puoli käy ilmi muun muassa kahdesta väärinymmärretystä nerostamme, pojista, jotka ovat kasvatuksemme hedelmät. Ellei heillä olisi vanhempia turvanaan, eivät he pystyisi elättämään henkeään. Mitä ajatuksia voikaan muutaman vuoden perästä viritä heidän sydämeensä, mistä heidän on isäänsä ja äitiänsä kiittäminen muusta kuin täydellisestä elämään pystymättömyydestä.

Toivokaamme vain, että me olemme kumpikin menneet pois, ennenkuin se tilitys tulee.

Ja kuitenkin!» — sanoi hän synkeästi — »kysyttäisiin vain yhtä voimakasta kättä… Kokonaista miestä, jolle vaimonsa olisi *lisänä*, ei miestä, joka on vaimoansa *vailla*. Mutta niin takaperoinen saattaa maailma olla, näetkö. Juttu on kerta kaikkiaan sama ja sinä pysyy: *sinä* et voi kestää, että minä käyn tiukasti käsiksi poikiin, sillä silloin vuotaa sydänveresi, ja — *minä* en voi nähdä sinun sydänveresi vuotavan!

Ja niinpä sitten, kun käy liian raskaaksi, lähetämme molemmat mainiot neromme — sen, josta sinun mielestäsi pitäisi tulla säveltäjä, maanviljelyskouluun ulkomaille, ja toisen ylioppilasleipomoon, josta hän palaa entisenlaisenaan jouluksi kotiin taas. Sitä kampia saamme pyörittää koko elinikämme — ympäri, ympäri.»

Hän tunsi yht'äkkiä vaimon pään rintaansa painautuneena. Alette itki itkemistään.

»Ystäväiseni, tämä on katkeraa…

Ja niin sääli sinua, — ja minua myös» —

Hän tunsi Aletten lämpimät, kosteat kasvot poskellaan ja miten hänen ruumiinsa hytkähteli kouristuksentapaisesti hänen nyyhkyttäessään.

Hän silitteli hänen tukkaansa koneellisesti, silitteli silittelemistään…

»Meidän täytyy mukautua» — sanoi hän alistuvaisesti.

»Tyhjyyteenkö?» lausui Alette nousten äkkiä ylös…

»Tässä nyt olemme, Jakob! Minä, joka olen hemmoitellut lapsia, ja sinä tuskinesi. Tosiaan on meidän tarpeen pysyä yhdessä, jos eteenpäin mieli. Kun sinä vain tahdot auttaa minua ja puhua suusi puhtaaksi, mikä on järkevää ja oikein pojille, — sekä heille että minulle, niin olet kyllä näkevä minussa vaimon, joka tukee, vaikkakin saattaa hiukan kirvellä. Mutta vasta tänä iltana minä näin ensi kertaa sinun sydänveresi, ja sitävarten minä olin varhemmin heikko ja yksin.»

Hän käänsi hameen, joka oli tuolin selkämyksellä vuori ulospäin, niin että kauniin morsiuspuvun silkki kahisi.

»Jospa voisi aloittaa uudestaan alusta, Alette», — virkkoi Jakob syvän totisena.

»Niillä silmin, jotka tänään ovat auenneet, varmasti voimme, Jakob!» puhkesi Alette kiihkeästi sanomaan, ja lämmin väri valahti hänen kasvoihinsa.

»On jotakin, jota sanotaan intiaanikesäksi, Letta… Se kuuluu olevan kaunis aika — niin leppoinen ja lämmin ja kuulakka. — Se tulee syksypuoleen»…