Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG

Distributed Proofreaders.

YHDYSELÄMÄÄ

Jonas Lie

Suomentanut
Tekla Lampén

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1916.

Tämä kirja on pohjoismaissa Jonas Lien kaikkein rakastetuimpia.

Rakastettu — minä punnitsen kyllä tarkoin tämän sanan käytön ja merkityksen. Mutta Jonas Lien teoksista ei muuta voi sanoa. Hänen tovereitaan ihaillaan. Hän ja hänen teoksensa ovat rakastettuja. Monissa painoksissa, joiden suuruus niin suppealla kielialueella kuin pohjoismaiden näyttää suorastaan satumaiselta, ovat hänen romaaninsa levinneet jok'ikisen lukevan ihmisen käsiin. Ja samalla kuin sadattuhannet henkisesti rikastuivat niistä — on melkein ihme, että Jonas Lie voitti sataintuhanten sydämet, vaikka hän loi romaanin koko muodon uudestaan, sillä tavallisesti uudestiluominen aina riistää runoilijalta joukkojen ymmärtämyksen —, ne pysyivät tuntijoistakin kokonaisen aikakauden korkeimpina ja rakkaimpina mestariteoksina. Sill'aikaa kuin monet jäljittelivät häntä ja jotkut kenties täydellistyttivätkin hänen perustamansa kuvailevan (impressionistisen) romaanin muotoa, Jonas Lie pysyi pohjoismaisen romaanitaiteen suurmestarina, jolla ei kilpailijaa ollut.

Sillä hän hallitsi sydämet — sydämensä voimalla.

Totta kyllä — hänen runoutensa puhuu siitä, mikä on likinnä pohjolan mielenlaatua ja kaipuuta.

Hän runoili merestä, joka pohjolan lapsista on suuruuden esikuva. Kaukaisella, myrskyn tuivertamalla merellä — peitossa pitkän pimeyden, jossa revontulet loimuavat ja räiskyvät —, merellä elävät, työskentelevät ja taistelevat, sotivat ja voittavat hänen ensimmäisten romaaniensa ihmiset. Siellä — yössä ja synkeydessä —, talven säälimättömien tähtien alla oli Jonas Lien mielikuvituksen paikka ja koti, mielikuvituksen, joka oli rajoja vailla ja jonka kisatanterena oli kaikki, missä outoa ja sadunomaista piili. Siellä, missä Jäämeri kallioidensa välissä vaahtoaa, oli kohtalo ankara, niinkuin oli niiden ihmisten tahto ankara, jotka kohtalon voittivat. Ja naiset olivat, uhrautumisessaan, voimakkaat kuin miehet.

Jonas Lie voitti itselleen lukijakunnan meri-runoilulla. Vielä enemmän hän kiinnitti mielet niillä romaaneillaan, jotka sitten seurasivat, hänen suurimmillaan ja saavuttamattomilla: perhe-elämää kuvailevilla.

Käännyttyään pois merestä, jota hän rakasti niin palavasti, että hän, tuo kokonaisen ihmisiän maanpaossa elänyt, rakensi synnyinmaahansa talon voidakseen kuolla meren laulussa ja meren rannalla, yritettyään ensiksi »Elämän orjassa» muuttaa romaani esitystä, siinä kun hän ensi kerran paljasti myötätuntonsa, sydämensä koko maailman, hän sijoitti nyt runoilunsa perheeseen ja teki pohjolan perhe-elämästä maailman, jonka siihen saakka vain *luulimme* tunteneemme. Sillä vasta Jonas Lie opetti meidät sitä todella tuntemaan. Hän *näyttää* meille perhe-elämän maailman, jossa olimme kaiken ikämme eläneet lyhytnäköisinä ja puolisokeina.

Siten tullakseen perhe-elämän hallitsijaksi Jonas Lien täytyi suunnattomalla tahdonponnistuksella muodostaa oma mielikuvituksensa uudestaan. Sitä olivat askarruttaneet — ja juuri siinä oli hänen luovan kuvausvoimansa alkuperäisyys — kaikenmoiset sadunomaiset miellekuvat, meren aava, rajaton ulappa, meren tylyys, jättiläismäisyys, omituisuus. Tässä mielikuvituksessa olivat »Peikko» ja »Peikonväet» eläneet, mielikuvituksessa, joka ryntäsi vuorien uumeniinkin, tunkeutui sadun välkkyviin syvyyksiin.

*Mutta samoinkuin Jonas Lie muodosti romaanitaiteen uudestaan ja teki sen kertovasta kuvailevaksi, samoin hän — ja se oli vain nerolle mahdollista — muodosti oman mielikuvituksensa uudestaan.*

Astuessaan todellisimpaan ja pienimpään kaikista maailmoista — perhe-elämän ja neljän seinän maailmaan —, hän kukisti oman mielikuvitusvoimansa ja teki siitä ihmeellisen, ainoalaatuisen arvausvoiman, joka tunki luihin ja ytimiin ja sydämen sisimpiin syihin.

Enemmänkin: hän ei arvannut, hän näki lävitse. Vanhemmat ja lapset, miehet ja naiset, sukulaisuuden, kotiseurustelun, palvelusväen, kaikki nuo pikku seikat, joista elon kohtalot sukeutuvat — niiden lävitse hän näki ja teki ne meidän silmillemme läpinäkyviksi… Ristiriidat ja yhteeniskennän, taistelut ja sovinnon, arkipäivän hankaukset, likentäytymisen ja hiljalleen loittonemisen, mielenmasennuksen ja ilonaiheet — kaiken sen, mikä on perhe-elämän verenkiertoa, miljoonain elävien olentojen onnen nousua ja laskua, Jonas Lie tunsi ja sen hän saattoi meidät elämään niinkuin eläisimme omaa elämäämme.

Tätä elämää, jonka nyt vasta älysimme ja näimme, nyt vasta, kuin hän sen oli meille näyttänyt … neronsa valossa.

Kuinkapa ei runoilija mieltämme kahlehtisi, kun hänen taiteensa ensi kerran asettaa eläväksi silmiemme eteen sen kodin, jossa elämme ja hengitämme?

Jonas Lie olisi voittanut meidät puolelleen jo yksistään sillä probleemilla, joka oli hänen runoilunsa esineenä ja jonka hän ratkaisi ja näki tarkemmin kuin kukaan muu, antaen sille elämän esitysmuodossa, jonka täytyi vaikuttaa itse elämän tavoin.

Kahlehtia hänen täytyi jo aiheellaan ja aiheenhallinnallaan.

Mutta lumouspiirissään hän piti sydämensä voimalla.

Runoilijasydämen myötätunto, sydämen, joka ei koskaan lepää eikä koskaan tyynny, on hänen runoutensa valuva, punainen veri.

Jonas Lie näki sydämellään. Hän ymmärsi sydämellään. Sentähden hän myös osasi antaa anteeksi. Ja koska hän sydämensä pohjasta antoi anteeksi, koetti hän tuoda parannusta.

Hänen mielensä, joka oli yhtä miehekäs kuin lempeä, ei tuominnut koskaan eikä ketään. Hän ymmärsi … ja tahtoi lohduttaa. Ja hän osasi lohduttaa. Sillä hänen sydämensä teki hänet viisaaksi.

Ja kaikki, jotka kärsivät ja olivat särkyneet, kaikki, joiden elämä oli tuhoutunut ja myrkyttynyt ja joiden sielussa haava veristi, — kaikki kokoontuivat hänen, ystävänsä, ympärille; ja kooten syvän viisautensa yhteen lyhyeksi lauselmaksi hän lempeällä äänellään ilmaisi evankeliuminsa:

*»Ota ja anna laupiain käsin».*

— — — — — — — — — — — — — — — — —

Se kohtalo, joka Jonas Lien tuotannolle ulkomailla tuli hänen eläessään — Lie kuoli v. 1908 — ei ollut hänen ansioidensa mukainen. Aikana, jolloin käännetään melkein kuumeenomaisella kiihkolla, jolloin koko maailman silmät olivat suunnattuina runoilijan kotimaata ja sen kirjallisuutta kohden, on Pohjolan suurinta romaanitaiteilijaa tutustutettu muunkieliselle lukijakunnalle vain katkonaisesti; hän on ollut miltei huomaaton.

Osaksi olivat siihen olotkin syynä.

Kun Norjan päivä koitti, oli teatterin valtaistuin tyhjänä. Itseoikeutettuna sille koroitettiin Henrik Ibsen. Jonas Lielle, romaanin mestarille, muodostuivat olot toisenlaisiksi. Ei vain se ollut ratkaisevana, että romaanikirjailijan on aina vaikeampi tunkeutua esille ja saavuttaa huomiota. Yhtä ratkaisevaa oli, että Europassa oli romaanin hallitsijapaikka täytetty. Kun Jonas Lien taide säteili keskipäivänkorkeudessaan pohjoismaissa, piti Emile Zola, jonka nerokkain vastustaja Jonas Lie oli, vielä koko Europpaa otteessaan, hänen väkevä kätensä ei vielä ollut hellittänyt yllätettyä niskaamme. Ja sill'aikaa kuin Emile Zola hallitsi lännessä, astuivat idästä esiin mahtavat venäläiset — hallitsijajoukko, joka hallitsijansanoin puhui suunnattomasta uudesta maasta, puolisivistyksestä, joka pani meidät kummastelemaan…

Tosiaankin liikaa olisi ollut, jos romaanikirjailija, joka tuli syrjäisestä sopesta, olisi syössyt taisteluun…

Eikä Jonas Lie itse tehnyt kerrassaan mitään tullakseen »nähdyksi». Hän eli monet vuodet keskuksissa: Stuttgartissa, Dresdenissä, Hampurissa. Mutta vieraallakin maalla hän pysyi omassa kodissaan, jossa Norjan lippu riippui maanpakolaisen vuoteen päällä, ja ne neljä seinää, joiden sisällä hän asui, missä ikinä hän muukalaismaassa olikin, pysyivät palasena Norjaa, jolle hän ei ollut koskaan uskoton — kaikkein vähimmän, tunkeutuakseen näköisälle.

Hän tarkkasi — »kaksisilmäisenä nerona», joka hän oli, — ulkomaiden yhteiskuntaa neron juurtajaksaisella terävyydellä; mutta hänen ei tehnyt mielensä pyrkiä tähän yhteiskuntaan. Niinkuin yksinistuja meren rannalla tähyää ulapan yli, niin katseli Jonas Lie sitä yhteiskuntaa, jossa hän eli.

Sen kirjallisuuden hän tunsi ja sen kirjallisuuden sankarit.

Uskon kyllä, että hän hiljaisessa sopukassaan vertaili itseään heihin, noihin toisiin, jotka silloin hallitsivat romaanin taiteessa. Mutta kilpailu ei häntä viehättänyt.

Ylväänä ja hiljaisena hän pysyi pohjolan mestarina. Ja jos meidän rakkautemme häntä kohtaan pysyy, tahdomme häntä siitä kymmenkertaisesti kunnioittaa:

Kunnia nerolle, jonka ominaisin lähde oli sydän!

*Herman Bang.*

I.

Tuo mies, jonka olkihatun alta punertavanruskea tukka pisti esiin, oli Mörk, Jakob Mörk; hän oli asianajaja ja vast'ikään muuttanut paikkakunnalle. Ja puoli kuukautta oli tuo pitkä vaaleaverinen nainen, joka valkea hattu päässä niin reippaasti asteli hänen rinnallaan, käsi pistettynä hänen kainaloonsa, ollut rouva Mörk, rouva Letta Mörk — hän kirjoitti muuten nimensä kirjeisiin ja nimikortteihin Alette. Mutta hänen miehensä kutsui häntä joka tapauksessa Letaksi ja samoin ystävättäret, veljet ja serkutkin. Hänen notkeassa, solakassa vartalossaan oli jotakin, johon tuo nimi niin hyvin soveltui, väitti Jakob.

Vastanaineet näyttivät erinomaisen tyytyväisiltä siinä sillalla kulkiessaan. He olivat nähtävästi päättäneet pysytellä koko ajan mahdollisimman lähellä kaidepuuta ja tekeytyivät kovin totisiksi, kun vastaan tuli joku, jonka oli heitä väistettävä.

Niin, he olivat todellakin erinomaisen hyvällä, oikein repäisevän iloisella tuulella!… He olivat juuri käyneet asemalla saattamassa setä ja täti Vosgraffia sekä Tobias-serkkua — Aletten korkea-arvoisia sukulaisia; ukko Vosgraff oli oikeusneuvos —, ojentaneet heille kukkia ja liikutetun näköisinä jättäneet hyvästit ja kaiken lisäksi pyytäneet heitä — Lettahan sitä niin hartaasti oli tehnyt, väitti Jakob harmistuneena — pian taas käymään heidän luonaan; nyt he olivat viipyneet vain kuusi päivää, mutta seuraavalla kerralla —.

Näinä kuutena päivänä he olivat ennättäneet kiusata isäntäväkensä melkeinpä kuoliaaksi, kiusata heitä hitaasti, lakkaamatta — kukin kohdaltaan, setä, täti ja Tobiaskin — ei ollut ajattelemistakaan päästä rauhaan tai olla kahden edes minuuttiakaan koko aikana.

Heti ensimmäisenä päivänä he olivat oikopäätä rientäneet vierailuille — setä piti näet välttämättömänä tehdä tuttavuuksia ja Tobias-serkkua taas houkuttelivat runsaat kestitykset ja leikinlasku pikkukaupunkilaisten kustannuksella — eivätkä he hellittäneet, ennenkuin oli käyty paikkakunnan kaikissa perheissä. Ja koska näiltä tietysti taas oli odotettava vastakäyntejä, oli täti Vosgraff järjestänyt koko talon aivan uuteen kuntoon ja asettanut näytteille nuoren parin kaikki häälahjat ja uudet kauniit kapineet — mikä nyt oikeastaan oli hyvinkin hauskaa; Letta ei ainakaan voinut ajatella parempaa tapaa saada ne yhdellä kertaa näytetyiksi. Ja setä ja täti, jotka olivat Aletten kummeja ja jotka niin runsaalla tuhlaavaisuudella olivat huolehtineet hänen myötäjäisistään aivan kuin he — lapsettomat kun olivat — olisivat pitäneet häntä omana tyttärenään, he nauttivatkin suuresti vieraiden osoittamasta ihailusta.

Sedälle ja tädille oli tietysti kaiken päivää pidettävä seuraa milloin sisällä, milloin puutarhassa, ja kun he joskus olivat poissa tai lepäilivät makuuhuoneessa — nuori pari oli luovuttanut heille omansa — heti Tobias, joka muuten maata loikoili tai lueskeli, ilmestyi siihen sukkeluuksineen. Huh! sen kauheampaa Letta ei tietänyt kuin Tobiaksen sukkeluudet, joille tietysti oli naurettava. Ja miten olikaan, Tobias otti Jakobia käsivarresta ja kuljetti hänet mukanaan.

»Pois ovat menneet, pois ovat menneet, pois, pois» Letta sitten hyräili astellessaan tahdissa…

He kiirehtivät katsomatta ympärilleen, ilakoiden ja leikkiä laskien, pitkin suurta komeaa siltaa, molemmat saman iloisen ajatuksen valtaamana, joka sai sydämen riemusta sykkimään — oma koti taas vapaana ja tyhjänä ja yksin heitä varten!… Tanssia hän, Letta, tahtoo läpi huoneiden, kun kotiin pääsee. — — —

Ilmeistä salakavaluutta he siinä harjoittivat liketessään ikävää, puheliasta kenraaliajutanttia, jonka tiesivät vannoneen, että nuoreen somaan rouva Mörkiin voisi, hitto vie, vaikka rakastuakin, ja sitten hänen ohitseen pyyhältäessään. Ja he tervehtivät ohikulkevia aivan kuin olisivat tahtoneet välttää joutumasta heidän kanssaan puheluun. Moni oli näet tänä kauniina kevätiltana lähtenyt kävelylle katsellakseen jokea, joka par'aikaa oli korkeimmillaan tulvimassa.

Vettä, vain vettä!

Mahtava joki syöksyi korkeana ja tummana holvien alta, niin että silta huojui ja patsaita tuskin näkyi. Leveä, kimmeltävä virta teki sillan yläpuolella ikäänkuin majesteetillisesta tahdonponnistuksesta suuren mutkan, muodostaen viehättäväksi panoraamaksi maiseman, jonka keskellä kaupunki valleineen ja linnoituksineen korkealle kohosi. Se näytti suurelta sisäjärveltä, josta sieltä täältä nousi saaria ja lehtoja ja puita — tuoksuava tuomi seisoi vyötäisiin asti vedessä sirotellen kukkia ympärilleen —, aidat pistivät esiin pitkinä jonoina ja loitompana näkyi vesien välissä taloja ja kartanoita aina tuonne saakka, missä metsäiset harjut kohoilivat, taustanaan siintävien vaarojen ääriviivat.

Tuolta ylhäältä poikki niittyjen ja peltojen virtasivat kohisten lisäjoet, valmiina murtamaan sillat ja sulut, yhä kasvaen ja paisuen monista puroista. Pellonpientareilla vasta puhjenneet leiniköt ja voikukat helottivat keltaisina syvällä veden alla, ja niiden varret kumartuivat virran mukaan. Ihmeellisenä huumaavana huminana kulki läpi kevätillan tämä luonnon uhkuva, kuohuva voima.

Mutta noilta kahdelta jäi näköala kokonaan huomaamatta.

Sillan päähän päästyään Jakob alkoi kävellä erästä hirttä pitkin peloittaakseen Alettea, kunnes tämä suuttui. Ja vähän kauemma tielle tultuaan hän pidätteli häntä — oli löytänyt tieltä pajunoksan. Sen päästä oli kuori lähtenyt. Hän puhalteli, tahtoi tehdä siitä pajupillin … alkoi väännellä ja koputella … nyt kun mahla nousee puihin, soi joka oksassa huilu.

Hän osoitti kaupungin vanhaa viheriöivää kaivoa, joka tuossa houkutteli kansi auki. Sen viileässä syvyydessä riippui ketjun varassa raudoitettu sanko puoleksi veteen painuneena. Hän innostui kuvittelemaan, että he jonakin päivänä voisivat lähteä veistelemään pajupillejä; he kalastelisivat ja keittäisivät kahvia…

Letta odotteli jännitettynä, että hän vihdoinkin lopettaisi; Jakob yhä vain jutteli — hän näytti nauttivan ihan kaksinkertaisesti nähdessään Letan noin kärsimättömänä.

Oh, nytpä kävi hullusti! — Kuori halkesi päästä, juuri kuin hän oli saamaisillaan sen irti.

Hän asetti oksan polvelleen ja alkoi sitä vähän alempaa ja oikein innokkaasti koputella uudestaan kynäveitsensä varrella.

»Ei, kuulehan Jakob, vieläkö aiot jatkaa… Meidänhän piti kiiruhtaa.»

Heti hän olisi valmis, heti paikalla. Hän koputteli, käänteli ja väänteli.

Letta voihki kärsimättömänä kerta toisensa jälkeen.

»Annahan minun katsoa», yritti hän vihdoin.

Jakob ojensi hänelle luottavaisesti oksan, ja samassa se hävisi kaivoon. Sitten hän katsoi miestään suoraan silmiin ylpeän voitokkaana ja lähti hymyillen kulkemaan eteenpäin sellaisella tavalla, joka sai Jakobin kokonaan unohtamaan pajunoksan.

»Miten suloista tietää, että olemme taas kahden, sinä ja minä» puheli
Letta, »ettei tässä enää kukaan muu ole määräämässä kuin me kaksi!»

»Kuin sinä yksin, tarkoitat kai», hän vilkaisi veitikkamaisesti Lettaan.

»Tahdonko minä koskaan maailmassa muuta kuin mitä sinäkin, Jakob?»…

— — — Jos joku heidän tultuaan kotiin olisi kysynyt, paistoiko kuu, olisivat he varmaankin kurkistaneet ikkunasta, miten oli.

Vihdoinkin he olivat päässeet rauhaan. He eivät olleet istuneet oman pöydän ääressä eivätkä omassa huoneessaan kahden kesken kuuteen pitkään päivään!…

Setä ja täti Vosgraff eivät suinkaan olisi olleet hyvillään, jos olisivat nähneet heidän kasvojensa ilmeen, kun he seisoessaan makuuhuoneensa ovella katselivat kaikkea sitä, mitä siellä oli muutettu ja järjestetty, siirretty ja sovitettu heitä, vieraita, varten. Mutta tuossa tuokiossa oli palvelustytön avulla kaikki taas asetettu paikoilleen, ikkunat oli kiskaistu auki ja kaikissa muissakin huoneissa tuulispään nopeudella suursiivous toimitettu. Helmillä kirjailtu patja katosi sohvalta, sen edestä taas koiran kuvalla koristettu matto ja keinutuolista viheriä tupsupäinen peite. Salin pöydällä oli Mörkin iso mustepullo, jota oikeusneuvos vielä iltapäivällä oli käyttänyt — sen Jakob huomattavalla vahingonilolla vei takaisin konttoriin ja Letalle taas kantoi nojatuolipeitteen, jota Tobias oli käyttänyt vetäessään päivällisuntaan hänen sohvallaan. Sanomalehtikin oli vielä levällään hänen jäljiltään ihan niin kuin hän oli sen kädestään heittänyt.

Siinä oli todella koko työ ja touhu, ennenkuin taas kaikki oli saatu kuntoon, kaikki jäljet hävitetyksi, poispuhalletuksi … aina »tädin sohvaan jättämään vaikutelmaan» asti, kuten Jakob sanoi.

Sitten he tekivät vielä ylimääräisen retken puutarhaan nähdäkseen, eikö todella sielläkään enää ollut ketään; pitihän Letan sitäpaitsi päästä tutkimaan, oliko ehkä sen verran parsanjuurta jo maassa, että sitä saisi vähän syödäkseen; hän näet oli, sairastettuaan kalvetustautia, erityisesti ihastunut kaikenlaisiin raakaleisiin.

Siellä pitikin heitä sitten vielä onnettomuuden kohdata — heidän tielleen ilmestyi yhtäkkiä tuo pieni kummallinen olento, opettaja Krabbe, joka asui yläkerroksessa ja josta Jakob oli ihan pääsemättömissä, kun joutui hänen kanssaan juttelemaan. Hän oli saanut talon vaimonsa mukana ja oli opettajana keskikoulussa. Hänen kumara vartalonsa puikahti esiin puitten välistä ja hän kurotti isoa päätään, jota liian kapealierinen hattu suojasi, hyvin lähelle Mörkiä, aivan kuin tahtoisi tunkeutua tämän ajatuspiiriin.

»Leideninpulloja, katsokaa, leideninpulloja» — hän nyökäytti päätään hyvin kekseliään näköisenä — »niin, juuri leideninpulloja me olemme» — ja hän tökkäsi äkkiä etusormellaan Jakobia rintaan, — »Te ja minä, ja Te myöskin, rouvaseni!»… Tämän viimeisen hän nähtävästi erityisellä mielihyvällä lisäsi, — — »kaikki me olemme yk-sin-ker-taisesti vain sähkö-akkumulaattoreita. Liika sähkö muuttuu ihmisessä tarmoksi — ajatukseksi, toiminnaksi ja — anteeksi, rouvaseni — myöskin tunteiksi» — taas ilmaisi ääni erityistä tyytyväisyyttä. »Ja sitten, ymmärrättehän» — hän työnsi taas sormellaan Jakobia niin, että tämän pysyäkseen tasapainossa piti ottaa askel taaksepäin — »sitten on vain kysymys siitä, onko ihminen tässä maailmassa palanen yhteen- vaiko vähennyslaskua, tuottaako kone enemmän voimaa kuin mitä se kuluttaa — yksinkertaisesti, rouva»… hän kääntyi puhuakseen Letalle.

»Nyt minä löysin tädin jakkaran, Jakob», huusi Letta huvimajasta. Hän heilutti jakkaraa kädessään aivan kuin hän tahtoisi sen avulla hyökätä ulos siitä ansasta, johon he olivat joutuneet, ja asettui sitten vähän kauemma käytävälle Jakobia odottamaan.

»Tulen paikalla, Letta.»

»Sen minä sanon»… Krabben suuret kasvot, jotka pyöreine silmineen ja isoine koukkunenineen muistuttivat kiiltävään puutarhapalloon kuvastuvia kasvoja, nyökyttävät hitaasti, vakuuttavasti; »lääketiede keksii kyllä vielä keinoja elinvoiman ja tarmon säilyttämiseksi .. yk-sin-ker-taisesti vain liikavoiman säästämiseksi .. tulee vielä tekemään Napoleoneja kuin tehtaassa tavaraa!» Hän räpäytti silmiään sangen tyytyväisenä.

»Etkö jo tule, Jakob?» kuului kärsimätön ääni.

Jakob olisi voinut työntää nurin tuon tukevan Krabben, joka seisoi siinä tuijottaen häneen ja vähän väliä töykäten häntä rintaan — päästäkseen vaimonsa luo, jonka solakka vartalo häämötti tiellä. Parilla sanalla anteeksipyytäen hän riistäytyi irti Krabbesta ja kiiruhti Letan jälkeen.

II.

Viimeisen käräjäpäivän vilkkaiden päivällisten päätyttyä oli korttipeli täydessä käynnissä ja paksu tupakansavu lepäsi kahvikuppien ja liköörilasien päällä.

»Joko nyt lähdössä, herra Mörk?»…

»On todellakin surullinen ilmiö nuoressa polvessa, että naisvalta vain kasvamistaan kasvaa»…

»Tuskinpa todellista miestä enää tapaakaan niiden joukosta, jotka ovat alle neljänkymmenen! — Ja sen minä sanon Teille, herra Mörk, että tämä johtuu siitä, että miehet niin kevytmielisesti ja epäviisaasti luopuvat esikoisoikeudestaan kuherruskuukauden aikana. Katsokaa ympärillenne — tässä näette naineita miehiä, jotka ovat ymmärtäneet säilyttää oikean komennon talossaan.»

Mörk seisoi hattu päässä, tukien isoa asiakirjakääröä kylmää uunia vasten; hän koetti sitä sitoa nuoranpätkällä, jota hän piteli hampaittensa välissä.

»Etteköhän sentään, herra Mörk … ettekö?» — kehoitteli nimismies; hän puuhasi par'aikaa pelipöydän siirtämistä pois siitä paikasta, johon pari harmaata auringonsädettä heiluvan rullauutimen läpi oli löytänyt tiensä. »Ettekö todellakaan? Yksi ainoa robbertti vain — ettei tarvitsisi ottaa puu-ukkoa peliin.»

»Ei kiitos!» Suu puristi nuoranpätkää, kun hän kiristi sen lujempaan ja vetäisi taakse solmuun.

»Vor Liebe und Liebesweh» — lausuili notari.

»Parempi olla aviomiehenä kuin puu-ukkona?»

»Luvannut kiiruhtaa kotiin?»

»Vannonut … tietysti tehnyt valan.»

»Teerenpeliä omassa pesässä»… sateli pistopuheita näiden sangen erilaisten sivistystasojen edustajain nauraessa ja virnaillessa.

»Kummallinen otus!» — sanottiin Mörkin lähdettyä.

»Terävä pää sillä kuuluu olevan.»

»Uskon pikemminkin, että takinkauluksen hemmut johtuvat kopan tyhjyydestä…»

»Mutta huomasitko, vouti», kuiskasi asessori Brink, »miten sekä notari että kasööri äkämystyivät, kun hän lähti niin aikaisin? He tietävät, että heitä tänä iltana odottaa kotona läksytys, kun istuvat täällä juhlimassa käräjäin päätyttyä.»

* * * * *

Mörk ajaa jyrisytti niin, että raitioista räiskyi lokaa hänen päälleen aina niskaan asti.

»Etkö juokse!»…

Vanhanpuoleinen likaisenharmaa kyytihevonen heristeli vähän väliä korviansa; se oli alati varuillaan kaikkia niitä erilaisia temppuja vastaan, joita kärsimätön ajaja teki majatalosta saamallaan piiskanpahasella, ja sen punertavat mulkosilmät arvostelivat tottuneesti jokaisen elkeen merkityksen ja arvon. Se saattoi hypähtää, kun ajaja keksaisi uuden metkun, mutta ei välittänyt vähääkään niistä tyhjistä läiskäyksistä, joita kuuli laihan selkänsä päältä, eikä liioin kunniallekäyvistä puhuttelusanoista.

Vinha vauhti hiljeni vähitellen hölkäntapaiseksi menoksi.

Nyt oli tällä haavaa syntynyt rauhantila ja kuljettiin verkalleen. Mörk nojautui rattaissaan takakenoon. Vanha nahkapalanen, joka toimitti jalkapeitteen virkaa, oli luisunut alas polvilta, ja asiapapereita sisältävä käärö näytti hiljaisen tärinän jatkuessa pyrkivän vapautumaan kuluneesta hihnasta.

… On se sentään toista, kun tietää tulevansa oman vaimonsa luokse, kuin kömpiä poikamiehen kolkkoon koppiin. Tai lähteä etsimään tovereita … tai ravintolaan. Ensin tuntikausia biljaardipöydän ääressä. Ja sitten toti, sikarit ja kaasuilma. — Ei epäilemistäkään, että elämä sitäpaitsi käy halvemmaksikin… Ja kun tulen kotiin, niin seisoo hän eteisessä, ja hymyilee minulle veitikkamaisesti ja arvelee, että nyt minä taas olen hänen vallassaan. Ovat ne naiset sentään hiton hauskoja.

»Etkö tahdo juosta, sinä…» hän keskeytti ajatusjuoksunsa, kärsimättömänä piiskaan tarttuen. »Luulenpa, että aiot ruveta nukkumaan keskellä maantietä.»

Taas ajaa hölkytettiin eteenpäin.

Sitten vauhti hiljenemistään hiljeni.

»Juoksetko, taikka so — hep, hep!… Kyllä minä sen majatalon isännän opetan, sen eläinrääkkääjän — pakottaa minut istumaan tässä koko ajan piiskaa heiluttamassa.»

»Nyt joutuin!» Hän nykäisi äkkiä ohjaksista niin kovasti, että hevonen säikähtäen kavahti juoksuun, ja kappaleen matkaa kuljettiin taas täyttä vauhtia.

Mutta elukalla ei nähtävästi ollut taipumusta juoksennella lemmenpolkuja ja se ilmeisesti katui, että oli antanut itseänsä petkuttaa. Jäi seisomaan vallan, kunnes sen erinäisten seikkojen johdosta oli lähdettävä hölkkäisemään.

Maisema kiilteli vielä sadekosteana. Iltapäiväaurinko heijastui jokaisesta lätäköstä ja tien alapuolella pilkotti honkien välistä järvi toisensa jälkeen kapeina, kiiltävinä juovina, sänkipeltojen ja kankaiden keskellä.

… Hän tulee kai jo tiellä minua vastaan, silkkihuivi sidottuna leuan alle. Sitten hän nousee rattaille … pitelee ohjaksia hienoilla valkeilla käsillään, itse istun takana…

… Ihmeellistä, miten vähän ihmiset lopultakin ymmärtävät, mitä merkitsee olla naimisissa, — se on erikoinen olomuoto… Luonto on viekas; se tuntee pappenheimiläisensä, kuten se yläkerroksen opettaja sanoo — se kätkee hennoimmat siemenet paksuimman kuoren alle. Ja koko ihmiskasvun alkusiemenen — rakkauden — se on istuttanut keskelle poroporvarillisuutta poroporvarilliseen muotoon, jota sanotaan avioliitoksi. Rakkaus on haave, sanovat useimmat… »Ptruu — ptruu»…

Hän koetti pysäyttää hevosta, joka tahtoi poiketa tien viereen.

»Vai niin, sinä tahdot juoda; niin minäkin.»

Hän hyppäsi reippaasti rattailta.

Siinä lirisi puro, ja vähän matkan päässä hevosesta yläjuoksun puolella hänkin kumartui juomaan, asentoon, joka suorastaan soti vedenpainon lakeja vastaan; hän oli siinä onnellisessa iässä, jolloin ihminen voi seisoa päälaellaan ja juoda, aavistamatta, että tekee aikamoisen tempun.

»Luulisipa tämän olevan toista kuin oluttulva tuolla käräjätalossa.»

Nopeasti huuhdottuaan kasvonsa ja kätensä hän nousi taas rattaille.

»Ja nyt olemme virkeät uuteen yritykseen, hiirakko!» Hän käänsi hevosen nousemaan rinnettä ylös ja läiskäytti piiskaa.

Mennä jytyytettiin taas yksitoikkoista hölkkää; piiskanvarrella täytyi Mörkin vähän väliä työntää paperikääröä jalkapeitteen alle. Ei ollut monta juttua ollut hänen ajettavanaan, ainoastaan viisi. Olihan hän aloittanut asianajotoimensa vasta neljännesvuosi sitten eli keväällä vähää ennen naimisiinmenoaan.

… Ja nyt jo viisi juttua … tai myös vasta viisi…

Sitä voisi sanoa menestykseksi taikka päinvastoin, miten asian ottaa.
Mutta nyt sitä olikin käytävä toisella tavalla kiinni kuin tähän asti.
Tekee retkiä sinne tänne, solmiaa tuttavuuksia. Ja silloin voi…

»Hep — hep — hep!… Koetapa vähän kiiruhtaa! — Hänen oli pitänyt juhlallisesti luvata Letalle, ettei tämän tarvitsisi odottaa häntä kauemmin kuin kolmannen käräjäpäivän iltaan kaikkein viimeistään seitsemään asti.

Hevonen vastasi huiskauttamalla häntäänsä, niin että ohut siima sotkeutui siihen, ja irroittamisessa oli aika puuha.

… Niin, voisi hyvinkin ottaa hänet mukaan. Herättäisi enemmän luottamusta, kun kävisi vaimonsa kanssa metsänomistajien tai tilanherrojen luona noin niinkuin perhevierailulla, kuin jos vain poikkeaisi sattumalta levähtämään. Oikeastaan pitäisi olla oma hevonen, sillä eihän sitä kyytijuhdalla käydä vieraisilla levähtämässä.

Hänen täytyi koettaa saada tuo hevosasia järjestetyksi, se antaisi heti ammatille enemmän arvoa. Mutta — hän tuijotti syvämietteisenä konin paikullisiin lanteisiin. Lonkkaluut nousivat ja laskivat kuin puujalat nahan alla, sitä mukaa kuin se liikutteli takaraajojaan — se maksaa. Tarvitsee yrittää, eikö kauppias Berg — hänellä on kaksi — vuokraisi viikoksi…

»Hei, he—hei! Koetapa saada jalat allesi! Elähän rupea tässä näköalaa ihailemaan!» Sanoja seurasi ankara muistutus piiskalla.

Maantie kulki nyt ulos metsästä kapeana kauniin järven vartta; toisella puolella kohoavan harjun rinteellä oli joukko talonpoikaistaloja.

Kaunista kyllä, kunpa vain näköalasta voisi elää… Letta ja minä voisimme muuten vuokrata veneen ja tulla tänne kalastelemaan — istua kahden järvellä — ja sitten keittää taimenia ja tilata viiliä ja kermapuuroa jostakin talosta.

»Hoi, mies! Mitähän kaloja näistä vesistä saa — taimenia vai haukia?»

»Hä—ääh?» Line 398 - Short line 53?

»Kysyn vain, saako täältä taimenia vai haukia — ehkä siikoja?»

»Niin, järvestäkö?»

»Niin, näistä vesistä.»

»Vai niin» — mies raapi korvallistaan; »onko herra ehkä asianajaja?»

»Olen kyllä.»

»Vai niin, no, sitähän minä arvelinkin … niinpä niin.»

»Ehk'ei täältä saakaan kaloja?»

»Kyllä, kyllä voi, jos on kalaonni … niin ja pyydyksiä. Mutta sitten minä ajattelin, että ehkä herra voisi sanoa, onko se paikallaan, että minun juttuni on maannut jo kolmatta vuotta siellä kaupungissa.»

»Ylioikeudessako?»

»Niin, siellähän se kai…»

»Minun pitäisi ensin tuntea juttu, ymmärräthän.»

»Niin nähkääs, herra asianajaja, se oli nyt alun pitäen niin, että he kielsivät minulta kauppakirjan taloon, vaikka minulla on kontrahti.»

»Mihinkä taloon?»

»Niin, nähkääs, herra asianajaja, jotta pääsisitte oikein asian perille, täytyy minun kertoa, että isäni ja Jonsrud vaihtoivat tiloja. Niin, sen he tekivät.»

Letan kasvot vilahtivat hänen silmiensä edessä. Kertomus saattoi venyä pitkäksi… Mutta olihan tässä juttu tarjona.

»Kuulehan, mikä sinun nimesi on», keksi hän pelastuksekseen.

»Mobergejä minä olen, Halvor Moberg.»

»Kuulepa, Halvor, jos tahdot, että minä rupean juttuasi selvittelemään, niin voin käydä täällä jonakin päivänä, ja sitten sinä vuokraat minulle veneen. Vaimoni — minulla on sellainen kiltti pikku vaimo, näetkös — tahtoisi mielellään lähteä minun kanssani kalastelemaan, se olisi hänestä hauskaa. Ja sitten voimme jutella asiasta niin paljon kuin haluat.»

»Niin kyllä, on minulla venekin, ja kyllä kai me vuokrasta sovimme … enhän minä sitä… Mutta minä tahtoisin mielelläni puhua herra asianajajan kanssa toisestakin asiasta. Olen näet tässä aikonut syksyllä lähteä Amerikkaan, poikani luokse näet, ja sitten —»

»Niin, siitäkin asiasta me juttelemme sitten, Halvor!»

»Mutta sitten tahtoisin vielä kysyä Teiltä, sillä näin herra asianajajan käräjillä ja minusta näytti, että olette ikäänkuin uusi luuta — niin että tahtoisitteko myydä sen talon sellaisena kuin se on, ilman kauppakirjaa?… Ja sitten pitäisi vielä selvittää ne kaksi vanhaa juttua kalastusoikeudesta. Niin, nähkääs, herra asianajaja, jos suvaitsette astua alas rattailta ja juoda kupin maitoa, niin näytän sekä kartat että tarkastuspaperit… Sillä se asia, jonka minä hävisin ylioikeudessa, se…»

Ei ollut enää valitsemisen varaa; talonpoika talutti hevosen pitkin mutkikasta tietä veräjän läpi ja pihan poikki tuvan oven eteen.

Siitä tuli pitkä istunto; — hän katseli kärsimättömänä ikkunasta, näki tuomarin vaunujen ja asianajajain rattaiden ajaa huristavan ohitse alhaalla maantiellä.

Kello kävi jo yhdeksättä ja laskeva aurinko heitti viimeiset, keltaiset säteensä suureen, puoleksi tyhjennettyyn kuhmuiseen maitokulhoon, ennenkuin nuori asianajaja oli pöyhinyt, kuulustellut ja tutkinut Halvorin kaikki neljä juttua — niitä ei ollut sen vähemmän — sitä myöten, että ymmärsi, että hänellä oli edessään yksi noita ovelia juriidisia päitä, joiden on vaikea tässä maailmassa saada oikeutta puolelleen, mutta jotka sitä useammin vetoavat lakiin. Ei näissä jutuissa — kaksi koski talon yläpuolella kasvavaa metsää, kaksi taas sen alapuolella kulkevia vesiä — ollut yhtään sellaista, jossa ei olisi ollut muutamia kultajyväsiä oikeutta käräjöimistä varten; paha vain, että niitä oli niin tuiki vähän.

Ja kun hän vihdoin yhdeksän aikaan pääsi ajamaan kotia kohti, arveli hän itsekseen, että taisi suotta aikaansa tuhlata. Sopimuksen lopputulos oli, että hän oli saanut tehtäväkseen myydä pienen talonpoikaistalon, johon itse omistajan oikeus oli enemmän kuin riidanalainen ja jota seurasi niin monta oikeusjuttua kuin maneerilla on lonkeroita. Siksi kai tuo vekkuli aikoikin Amerikkaan.

»So—so—so, so—so—so —».

Hän oli tähän asti syvästi katunut, että oli tullut ottaneeksi tuon kyytihevosen, joka seisoi käräjätalon oven edessä valmiina kääntymään paluumatkalle. Mutta vakaa ikäkulu oli kotiinpääsyn toivossa kokonaan muuttanut luontonsa, niin että hänen nyt oli pideltävä vastaan. Se juosta laukkasi tulisella kiireellä ja liikutteli jalkojaan niin keveästi ja somasti, että se saattoi muistuttaa vanhaa suosittua tanssijatarta, joka vielä kerran haluaa esiintyä — mielessä tosin pieni kompastumisen pelko muistuttamassa jäykkäsäärisyydestä.

He olivat jo sivuuttaneet rautatieaseman ja päässeet kaupungin alapuolella olevalle sillalle juuri samassa kuin iltajuna puhkuen jo vihelsi kaaren alla. Kevyt kudelma sumua tai savua leijaili hiljaa ilmassa yli kummun, jolla kaupunki sijaitsi.

Nuoren miehen ajatukset kiitivät sinne, missä nyt Alette häntä odotteli.

»E—ei, kuulepa, älä sinne, tuossa se on meidän tiemme!»

Hiirakko oli yrittänyt äkkiä poiketa tuttuun pysäkkipaikkaan ja kulki nyt laiskasti ja vastahakoisesti toiselta tienvierukselta toiselle osoittaen sitkeätä hitautta takaraajoissaan joka kerta, kuin jompikumpi niistä oli muutettava, mikä olisi voinut tuottaa sille aika löylytyksen, ellei ajajan koko huomio olisi ollut kiinnitettynä tarkastamaan, eikö Lettaa näkyisi tiellä.

Kun viimeinenkin toivo oli mennyt, kuului piiskanläimäys, johon oli säestetty paljon pontta, ja rattaat lähtivät mennä kolistamaan vinhaa vauhtia, kunnes pysähtyivät Krabben valkoisen kivitalon edustalle.

Hän tarkasteli turhaan alakerran ikkunariviä somine uutimineen, kutsuessaan kärsimättömänä muuanta poikaa ajamaan hevosen kestikievariin. Vain rouva Krabbe kurotti uteliaasti päänsä ja tukevat hartiansa kasvien välistä yläkerran avoimesta ikkunasta.

Hän ei löytänyt Alettea eteisestä ja kiiruhti saliin.

Ei sielläkään…

»Alette!» hän huusi.

Makuukamarin lukkoa kierrettiin hiljaa.

»Jakob, oletko vihdoinkin kotona», — hän tuli alakuloisena ulos huoneesta.

»Alette — mutta mikä nyt?»

Alette katseli häntä yhä kiihtyvällä mielenliikutuksella; kasvoissa kuvastui ukkospilvi, joka vain odotti hänen tuloaan purkautuakseen kyyneliin.

»Rakas, rakas Lettaseni, mikä sinun nyt on?»

Hän sulki hänet syliinsä ja aikoi häntä suudella. Mutta Letta vain tunki päänsä hänen rintaansa vasten välttääkseen sitä.

»Letta, oma kultaseni … puhu toki! Onko sinulle tehty pahaa? Olenko minä tehnyt sinulle jotakin?»

Letta käänsi yhä päänsä pois.

»Sinähän lupasit niin varmasti, niin varmasti tulla kotiin iltapäivällä aikaisin…»

Hän katsoi itkettynein silmin tutkivasti Jakobiin — suoraan hänen omaantuntoonsa; ja epäilys kasvoi surulliseksi varmuudeksi.

»Sinä et välitä minusta… Ei, Jakob, sinä et välitä minusta… Sano se vain suoraan.»

»Mutta rakas pikku Lettaseni, — miten voit edes ajatellakaan —».

»Parempi on tunnustaa se suoraan, Jakob, sinä et ole kaikkina näinä päivinä ollenkaan ajatellut minua!» Hän kääntyi kylmästi pois Jakobista, joka koetti häntä pidättää.

»Minäkö en olisi sinua ajatellut — minä?» — Hän koetti taas sulkea hänet syliinsä.

»Elä koske minuun, Jakob, anna minun olla… Olen niin pettynyt, niin syvästi pettynyt! Kuinka minä olen sinua odottanut, kulkenut tässä yksin kolme pitkää päivää! Kuuden, kaikkein viimeistään seitsemän aikaan sinä lupasit olla kotona, ja nyt on kello jo yli kymmenen. En tietänyt, tulisitko sinä enää ollenkaan kotiin.»

»Letta-parka, pikku raukkaseni.»

»Jos olisit edes hiukan ajatellut minua ja miten yksin olen ollut täällä» — häntä pyrki itkettämään kaikin mokomin ja hän puhui katkonaisesti ja niellen —. »Minä olin järjestänyt illallispöydän niin hauskaksi ja ajattelin, että meillä olisi oikein rattoisaa — sinähän olit ensimmäistä kertaa poissa! — olin ottanut esille kauniin pöytäkaluston, jonka saimme sedältä. Mitään en unohtanut. Ja sitten — mutta kaikki tämä on tietysti yhdentekevää sinusta, jolla on niin paljon muuta huolehdittavaa — pientä ja vähäpätöistä tietysti. Mutta minä — minulla ei ole yhtään mitään muuta kuin sinä, Jakob… Ja niin kuin minä olin iloinnut!»

»Mutta oma rakas vaimoni! Ymmärräthän, etten millään ehdolla päässyt ennemmin. — Minä vakuutan, Alette. Eräs talonpoika… Mutta kuulehan toki…!»

»Ja sitten tulivat rouva Krabbe ja neiti Dahl tänne istumaan koko illaksi, minua muka lohduttelemaan, kun olin niin yksin. He eivät lakanneet ihmettelemästä, mikset sinä tule, ja rouva Krabbe kertoi, miten siellä käräjillä juodaan ja pelataan ja eletään. Kaikki he ajoivat kotiinsa, vouti ja tuomari ja asianajajat — ihan kaikki! Tuskin uskalsin edes katsoa ikkunasta, etteivät vain luulisi minun olevan levottoman. Mutta sinä vain et ikävöinyt minua, et rahtustakaan. Olitko sinä tosiaankin unohtamaisillasi minut tykkänään Jakob?»

»Jospa tietäisit, miten olen voidellut tuota kyytihevosparkaa sinun tähtesi… Ja sitten tuli se talonpoika — oikea käräjäpukari, — en päässyt hänestä eroon.»

»Mutta Jakob, eivätkö nuo talonpojat voisi tulla sinun luoksesi konttoriin, muuten saattaa käydä niin, että pysyt vuoden umpeen poissa minun luotani. Sinä paha, paha poika!… Lupaatko, ettet koskaan enää anna minun odottaa tällä tavoin?»… Hän tarttui Jakobin käteen ja vei sen sydämelleen, joka sykki kiivaasti.

Hän oli joutunut istumaan Jakobin polvelle, mutta nousi äkkiä ja alkoi hengittää nenäliinaansa, jottei palvelustyttö huomaisi hänen itkeneen; hänen piti mennä keittiöön pyytämään tyttöä laittamaan illallispöydän kuntoon.

»Älä mene vielä — sinulla on tänään ylläsi tuo soma kukallinen esiliina, näemmä; se on kuin kirsikanpunainen vyö uumenilla — hurjan soma, annahan minä katson!»

»Luulet ehkä minun ottaneen sen ylleni vieraiden tähden?»

»Kenenkäs sitten?»

»Saattaisipa jonkin muunkin tähden — sehän se oli minulla sinä päivänä, kun menimme kihloihin. Etkö enää muista sitä, Jakob?»

»Erinomaisen kauniisti se käy vyötäisillesi, ei tiukasti ja kireästi, vaan niin joustavan pehmeästi…

»Anna olla, Jakob, ei minulla nyt ole aikaa.»

»Kuulehan» — hän kääntyi äkkiä ovelta — »minulla on iltapäivällä ollut esillä koko teekalusto, jonka saimme täti Tranelta, sokeri- ja kerma-astioineen, ja yksi äidin damastiliinoista pienine kirjailtuine salvetteineen, tiedäthän — ja sitte Ludvigin antamat teelusikat. Et usko, miten he katselivat; he olivat yhtä mieltä siitä, että niin yksityiskohtia myöten täydellistä uutta kotia he eivät milloinkaan ennen olleet nähneet. Neiti Dahl väitti, että oli mahdoton keksiä mitään syntymäpäivälahjaksi annettavaa. He kävivät makuuhuoneessakin, tiedätkö. Muuten rouva Krabbe ei ollut yhtä rakastettava, hän ei voinut ymmärtää, mitä iloa meillä enää oli jäljellä, kun näin alussa kaikki jo oli niin täydellistä.»

»Että mitäkö iloa meillä on jäljellä?… ha, ha, .. ho, ho, ho .. vai ei hän sitä voi ymmärtää, poloinen… Enkö ole nähnyt sinua ilmielävänä edessäni koko päivän ja enkö ollut ihan suunniltani, kun sinä et tullut minua vastaan etkä edes katsonut ikkunasta, milloin minä tulisin. Minun olisi pitänyt jäädä tuon talonpojan luo, niin olisikin pitänyt.»

»Sinä olet paha, Jakob, oikein paha sinä olet.»

»Ja sinä, Alette, olet niin ihana, ettet sitä itse tiedä — et tiedä, sen vakuutan…»

»Mutta etkö ollenkaan muista, että minun pitää joutua iltaruokaa laittamaan, ihan kiireimmiten.»

Notkea vartalo kierittelihen irti hänestä; mutta keskellä huonetta hän taas kääntyi:

»Minulla on kylmää hyytelöityä lahnaa ja piparjuurikastiketta — ja sitte vaaraimia.»

»Tule tänne vähäisen, Letta, tukassasi on jotakin hullusti.»

»Ah, joutavia!»

»On siinä, ihan varmasti, tuossa korvan takana, kokonainen tukku irtaantunut.»

Letta koetteli umpimähkään kädellään korjatakseen sitä.

»Ei, tulehan tänne… Tuossa, juuri tuossa … minä näytän»… hän suuteli häntä korvalle.

»Enkö arvannutkin.» Alette yritti lähteä.

»Sanohan vain, Letta, vieläkö olet minulle vihainen… Etkö ollenkaan? Voitko katsoa minua suoraan silmiin? Et vähääkään, et rahtustakaan? — En tiedä, mikä sinussa oikein on, mutta olet vielä kauniimpi nyt kuin lähtiessäni, ryhdissäsi on jotakin, pääsi ja yläruumiisi asennossa» — Letta katsahti häneen välähdys uteliaisuutta ilmeessään — »kun sinä noin kiirehdit pois etkä tahdo kuulla.»

»No, nythän itsekin myönnät, että minulla on kiire.»

»Kuulehan, minä autan sinua» — hän seurasi Aletten jälkeen… »Tiedätkö, et voi keksiä mitään, joka soveltuu sinulle paremmin kuin tuollainen väljä pusero ja punainen esiliina solmittuna vyötäisillesi»…

— — Miten somasti hän olikaan järjestänyt illallispöydän, kun Jakob tuli ruokasaliin — kaksi pientä värillistä ruokaliinaa, molemmat siniset kodikkaat teekupit, sininen maitokannu, siniset munakupit, siniset vesilasit — ja sitte nuo kauniit hirvensarvipäiset veitset ja hopeahaarukat, — kaksi kutakin, kaikki niin pientä ja somaa ja hienoa…

Ja siinä hiukan syrjässä oli Jakobin keinutuoli, jossa hän kesäisinä iltapäivinä oli istunut lukemassa vaimolleen ja joka oli keinutellut heitä läpi kuherruskuukauden, kun he haastelivat ja uskoivat toisilleen elämänsä ja ajatuksensa, kertoivat lempensä sytynnän ensimmäisestä aavistuksesta asti. Yhä uudestaan he vakuuttelivat toisilleen, ettei mitään maailmassa voinut verrata siihen, että he kaksi nyt istuivat tässä samassa tuolissa keinuen yhdessä ja hengittäen samaa ilmaa. He sanoivat sen uudestaan joka päivä, milloin vain toinen heistä oli ollut käymässä kaupungilla tai Jakob istunut pari tuntia konttorissaan; oli niin sanomattoman suloista tuntea Aletten läsnäolo ikäänkuin ilmakehässä, tietää hänen olevan päivällisen laitossa tai nähdä hänen olkihattunsa nyökkäävän jossakin paikassa puutarhassa, tuolla alhaalla krassi- ja porkkanamaiden luona tai marjapensaiden keskellä. Ja hänen istuessaan konttorissaan työhönsä syventyneenä saattoi yht'äkkiä pieni oksa tai karviaismarjaraakale tulla tupsahtaa suoraan hänen papereilleen. Alette seisoi piilossa avatun ikkunan alla tai pisti päänsä esiin silmiä myöten ja nyökkäsi hänelle, jos kuka oli hänen luonaan. Miten keveästi hän liikkui hienoissa avokengissään — ja miten kaikkea muuta ihanampaa oli olla näin yhdessä!

Ja täten he olivat eläneet pienen puutarhan ympäröimässä talossa aina toukokuusta asti — eläneet mansikka-, viinimarja- ja karviaismarja-ajan. He olivat koristaneet pöytäänsä ensimmäisillä kevätesikoisilla, vaihtaneet nämä leukoijiin ja resedoihin ja sitten jonkin aikaa hekumoineet ruusujen runsaudessa. Nyt alkoivat neilikat kukkia; tänä iltana ne täyttivät pöydän kukkamaljakon, väkevinä ja tuoksuvina…

III.

»Tulen iltajunassa, pidä kaikki syrjäiset loitolla, saadaksemme jutella rauhassa.»

Näin kuului sähkösanoma. Jakobin vanha toveri, Jörgen Basberg Berven, oli aamupäivällä sähköttänyt pääkaupungista ollakseen varma siitä, että Mörk oli kotona.

Aluksi oli tämän sähkösanoman sävy Aletten mielestä tuntunut merkillisen likeiseltä ja ikäänkuin lähettäjällä olisi ollut jonkinlainen yksinoikeus Jakobiin ja — mutta olivathan Jakobin parhaat ystävät hänenkin ystäviään. He olivat asuneet samassa huoneessa ja vähistä penneistään auttaneet toisiaan siihen aikaan, kuin toinen lueskeli yliopistossa ja toinen harjoittelihen teknikoksi; he olivat tunteneet toisensa läpikotaisin, ja Jörgen Basberg Bervenin nimi toistui kuin loppukerto kaikessa, mitä Jakob kuvaili elämästään, siitä elämästä, jota hän oli elänyt, ennenkuin kohtasi hänet, Aletten.

Tuollainen vanha toveri, joka oli tuntenut Jakobin aina pojasta asti — suhde askarrutti suuressa määrin hänen mielikuvitustaan. Minkä näköinen hän oli? Ja mitähän hän pitäisi hänestä, Jakobin vaimosta? — Jakobin paras ystävä, hänhän oli kuin osa Jakobista, hänen hyväksymistään hän toivoi ja hänen suosionsa hänen välttämättömästi oli voitettava.

Nämä ajatukset jännittivät nuoren rouvan mieltä enemmän kuin hän tahtoi itselleenkään myöntää, ja koko päivän hän puuhaili vastaanottovalmistuksissa.

Tuon »parhaan» ystävän katseen hän näki edessään kaikessa, mitä hän teki — näki sen tutkivan ja tarkastavan häntä päästäkseen selville siitä, oliko vaimo, jonka Jakob oli saanut, kyllin hyvä ja arvokas hänelle.

Hänen piti pari kertaa mennä konttoriin Jakobin luo ja kiertää käsivartensa hänen kaulaansa. Ei hän mitään erityistä halunnut, hän sanoi. »Tahdoin vain tietää, että omistan sinut, että pidät minusta oikein, oikein koko sydämestäsi, enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa — pidäthän?…»

Ja illallispöydän hän järjestäisi niin hienosti ja samalla yksinkertaisesti sekä ruoan että tarjoilun puolesta — ei mikään viittaisi siihen, että hän tahtoi näyttää uutta kotiaan tai muuten kerskailla. Kaiken olisi oltava vain niin kovin kodikasta ja jokapäiväistä.

Siksipä hän useita kertoja tarkasteli itseään makuuhuoneen peilistä, tokko pieni soma hiuskoriste sopii — muutamia vaaleanpunaisia silkkinauhasilmukoita vain…

Kun Jakob illalla vihdoin oli lähtenyt asemalle ystäväänsä noutamaan, kuljeskeli hän levottomana huoneesta toiseen, puettuna keveään vaaleaan pumpulihameeseen, kaulassa pitsiröyhelöt. Hän tiesi, että illallinen oli valmiina, että teekeittiö hehkuvine hiilineen porisi tarjoilupöydällä ja palvelustyttö valkoinen esiliina edessään vain odotteli keittiössä tuodakseen ruoat pöytään.

Hän pysähtyi vielä parisen kertaa peilin eteen korjailemaan tukkaansa.

Miten kauan kestikin, ennenkuin juna tänä iltana saapui!

Hän kurkisteli vähän väliä ikkunasta, selaili nuotteja ja antoi sormien liukua koskettimilla — jos hän ehkä laulaisi illalla — ja käänsi ikkunalla olevan ruusun huoneeseen päin.

Nyt kuului vihdoinkin junan porhallus alhaalta, — viisi minuuttia yli kahdeksan kuten tavallista…

Miten huvitettu Jakob näyttikään olevan ajaessaan vanhoissa kieseissä ystävänsä rinnalla. Berven oli varmaankin kertonut jotakin hauskaa, jolle he molemmat nauroivat niin makeasti…

Ja kohta tämän jälkeen hän kuuli Jakobin puhuvan portaissa kovalla äänellä — siinä oli jotakin poikamaisen vallatonta; he nauroivat kumpikin omalla tavallaan, Berven ikäänkuin yskähtäen väliin.

»Tässä hän nyt on, Letta», kuului Jakobin ääni ovelta, ja sisään astui, kasvoissaan vielä äskeinen iloisuus, tummaihoinen, jotenkin pitkä, kapea herrasmies.

Aletten huomio kiintyi heti ruskeihin, veitikkamaisesti tutkiviin silmiin; hänen nauraessaan loistivat hampaat valkoisina lyhyen, mustan parran alta.

»Hyvää iltaa, rouva, — tulenko häi-häiritsemään Teitä?»… Jörgen Berven änkytti hieman, kun hänen mielensä oli liikutettu. »Sähkötinkö liian kursailemattomasti? Tunnustakaa vain; tulin perästä päin sitä ajatelleeksi … ajattelen näet aina perästä päin.»

»Jakob ei ole puhunut muusta kuin Teistä koko päivän, ja tietysti minä olen ollut kovin utelias.»

»Ettekö ole ollenkaan suuttunut siitä, että näin muitta mutkitta käytän entisiä oikeuksiani miehenne suhteen? Katsokaa, olen ollut naimisissa hänen kanssaan ennen Teitä, hyvä rouva. En siksi, että minä millään tavalla tahtoisin kilpailla Teidän kanssanne; lasken aseeni, kuten näette.» — Hän puhui hieman hermostuneen kovaäänisesti.

»Minä tiedänkin sangen paljon Teistä jo etukäteen; luulen tuntevani
Teidät jokseenkin hyvin.»

»Niin, Jakobin kautta. Ja tietysti hän on vain kiittänyt? Mutta siihen ei Teidän pidä luottaa, rouva! Jakob on aina ollut kokonaan vailla arvostelukykyä, kun hän kerran pitää jostakin ihmisestä. Tulee vain osata asettua hänen suhteensa oikealle kannalle; silloin saattaa pidellä häntä vaikka pahoinkin, — jaa — jaa — niin että lienee ihan ilo olla hänen kanssaan naimisissa.»

»Tuo ei herätä minussa paljon kunnioitusta vanhaan tuttavuuteenne», arveli Alette. »Ei Jakobia ollenkaan voi pidellä noin miten tahansa.»

»Ah, minä ymmärrän — Te näette hänet vielä ensimmäisen rakkauden ruusuisessa hohteessa! — Mutta ettekö tiedä, rouva Mörk, että vilpittömyyden katkera manteli kuuluu jokaisen talouden maustevarastoon? Kuherruskuukauden jälkeen kuuluu se maustelaatikko vedettävän esille avioliiton höystämiseksi — samasta syystä kuin Jumala on suolannut meriveden, joka muuten ei kestäisi, vaan pilaantuisi.»

»Jakob ja minä tunnemme toisemme. Olemme alusta alkaen olleet vilpittömiä, sanomalla julki toistemme viat.»

»Niin, mitä parhaimmassa valossa tietysti…» Berven hymyili. »Minulle on kuitenkin ansioksi luettava, että olen käyttäytynyt säädyllisesti häntä kohtaan, ja jätän hänet toisiin käsiin, jotka — niin, jotka kyllä —»

»Mitä jotka kyllä?» — Alette katsoi häntä vaativasti silmiin. »Sanokaa vain?… Minkälaisiin käsiin?»

»Herran tähden, olen jo aikoja sitten huomannut, että kätenne ovat kauniit, rouva, ja otaksuttavasti myöskin voimakkaat.»

»Vai niin — vai olette sen huomannut?»

»Ja Teidän silmänne panevat minut uskomaan, että kätenne osaavat olla hyvät. Mutta katsokaa, rouva Mörk, avioliitossa tarvitaan suorastaan laupiaita käsiä.»

»Kerro hänelle, Letta», huusi Jakob, joka oli kulkenut edestakaisin ripustamassa päällysvaatteita naulakkoon, »että meillä on savustettua lohta ja munakokkelia ja sitäpaitsi vielä muutakin hyvää, niin saat nähdä, miten leppeäksi hän tulee.»

»Sanokaa minulle, herra Berven», puhui Alette vähän myöhemmin tarjotessaan vieraalle illallispöydässä teetä — »uskotteko, rehellisesti sanoen, oikeastaan kenenkään naisen maan päällä olevan kyllin hyvän Jakobin vaimoksi?»

»Minä uskon aivan yksinkertaisesti, että se on hallintoasia, rouva — että Jakob on niitä, joita on kotioloissa hallittava… Voitte olla notkea kuin pajunoksa ja ihana kuin enkeli, mutta ellei Teillä ole sitä kykyä, niin — tiedättehän, että minä tunnen hänet, olen hallinnut häntä kyllin kauan.»

»Sinä olet nyt aina luullut olevasi neropatti» — pisti Jakob väliin — — »Mutta pitäisipä sinun ymmärtää, että minä olen utelias tietämään, millä asioilla oikeastaan liikut, Jörgen.»

»Niin, katsopa, aion käydä metsäkauppoihin — aloittaa tietenkin hiljaa ja varovasti — tiedäthän, että isäni konttorissa kotona oli kylliksi sitä lajia, ja aina sitä jonkin verran vihiä jää. — Kiitoksia paljon, rouva!»… hän laski kädestään leipäkorin ottamatta mitään. — »Ja joka tapauksessa minulla on seitsemäntuhatta kruunua, millä aloittaa, ja päälle päätteeksi sinä täällä, jolta voin saada juriidista ja asiallista apua… Kiitoksia, en enempää… Vai anjovista, kiitos, kyllä»… Hän otti hajamielisenä kalan kahveliin ja kääntyi taas Jakobin puoleen:

»Tunnetko ollenkaan lännenpuoleisia metsiä?»

»Mutta nyt teenne ihan jäähtyy, herra Berven.»

»Kiitoksia paljon, rouva; juon sitä mieluimmin kylmänä, — tiedätkö, onko siellä suuria metsiä, jotka aiotaan myydä Anders Etnedalin pesän laskuun; niihin tekisi mieleni päästä käsiksi, näetkös. Siellä päin asuu näppärä metsäntuntija, yksi isäni entisiä lukijoita, jolta kyllä saan tarkempia tietoja.»

»Ole vain varuillasi; se väki ei juuri tunne toveruutta pelissä.»

»Noo, on minulla muitakin lähteitä, — ja osaanhan itsekin arvostella. Aion lähteä niitä katselemaan, kulkea ne ristiin rastiin, ruveta metsämieheksi.»

»Onko sinulla niiden seutujen karttoja?»

»On kyllä, tuolla matkalaukussani.»

»Tuopa tänne!»

He levittivät kartan pienelle sivupöydälle ja tutkivat sitä sekä pitkin että poikin, ennenkuin joutivat syömään taas.

Innoissaan he eivät huomanneet, että saivat uudet lämpimät lautaset linnunpaistia varten; juttelivat vain, vaikka Alette tarttui Jakobin sormeen muistuttaakseen häntä. Pieni ohimennen lausuttu kohteliaisuus erinomaisen paistihillon johdosta; mutta muuten ikäänkuin ei emäntää olisi talossa ollutkaan!… Alette olisi saanut panna tarjolle mitä hyvänsä — ei ollut olemassa muita kuin Berven ja Jakob.

Vihdoin he käänsivät tuolinsa vastatusten, niin että he käsivarsillaan vetivät pöytäliinan vinoon, ja Berven pyysi hajamielisesti saada teekannun siirretyksi pois takaansa.

Alette tunsi vähitellen kasvojensa jäykistyvän, — niin kokonaan liikaa hän tunsi siinä olevansa. He eivät kuulleet, kun hän tarjosi — silloin tällöin tuli vain jokin tyhjä kohteliaisuus ja Berven muisti virkkaa: »ehkä me vain Teitä pidätämme, rouva».

Ei muuta kuin liikeasioita — miten kummalla he saattoivatkaan innostua noin ikäviin asioihin… Ja sitten ihmetellä, minnehän maailman ääriin se tai se mainio mies ja toveri oli joutunut.

Jakob ei edes kertaakaan katsahtanut häneen koko aikana. Alette seisoi hetkisen hänen tuolinsa takana ja nojaten käsivarttaan hänen olkaansa antoi sormiensa lipua hänen tuuhean niskatukkansa läpi; kiusasikin tahallaan häntä hieman; mutta Jakob oli vain kuin poissa.

Ja kun he sitten vihdoin viimein nousivat pöydästä ja hälisten ja nauraen menivät saliin, niin Jakob tuskin muisti kiittää ruoasta. Sen verran käyttäytymistapaa oli toki Bervenissä!

Sitten tuli Jakob ovelle piippu kädessä ja huusi, että totitarjotin tuotaisiin alas huvimajaan; — »eikö niin, Jörgen?» — kääntyen tämän puoleen. Hän katsoi niin iloisena ja huvitettuna Lettaan, kuin olisi tämä ollut kaikkein hauskinta, mitä hän saattoi keksiä.

— Alette käveli taas yksin kodikkaasti järjestetyssä salissaan.

… Tuo Jörgen Basberg Berven, hän oli siis ollut Jakobin ystävä ja uskottu monta vuotta ennen häntä — ollut perillä kaikista hänen ajatuksistaan, jakanut hänen ilonsa ja vastoinkäymisensä…

Lopulti tuntui hänestä, kuin omistaisi Berven osan hänen Jakobistaan.

Hän johtui ajattelemaan tuolla kirjoituspöydällä olevaa sähkösanomaa — hänen mieleensä ei ollut juolahtanut ottaa sitä siltä kannalta; mutta oli se todella jotenkin häikäilemätön ilmoitus — oikein komentava — melkein kuin sysäys hänelle: nyt he tahtovat jutella kahden kesken!… »Kaikki syrjäiset», sanottiin siinä, — kuulosti siltä kuin hänkin sisältyisi siihen määritelmään.

Siellä he istuivat tunti tunnin jälkeen yöhön asti.

Alette oli sytyttänyt yölampun ja virui vuoteessaan kuunnellen ja odottaen, milloin kuulisi heidän eroavan. Berveninhän oli määrä lähteä hotelliin yöksi.

Vihdoin he puhelivat jo puutarhaveräjällä. Kylläpä ne nauroivat…

Että saattoivat seisoa siinä niin kauan!

Sitten tuli hiljaisuus. Hän huokasi helpotuksesta.

Mutta puhetta jatkui kadulla portaiden edessä. He olivat taas päässeet kiinni johonkin, josta ei tahtonut loppua tulla.

Nyt hän kuuli selvään, miten Berven sanoi hyvää yötä.

Jakob se tuota juttelua venytti ja aloitti aina uutta…

He olivat varmaankin istahtaneet portaille!

Hän pisti jalat tohveleihin, meni ikkunan luo ja siirsi varovasti uudinta syrjään. Berven raapaisi tikulla tulta, niin että se valaisi hänen kasvojaan ja sikarinpätkää. He olivat lähtemässä hotelliin. Bervenillä oli matkahuopio hartioillaan, ja Jakob seurasi häntä iloisena ja vilkkaana. Vielä kulmauksen takaa kaikuivat heidän äänensä.

Alette ei kestänyt enää; hän istahti ja itki harmista.

Tuolla hän vihdoin tuli! Alette kuuli hänen askeleensa autiolta kadulta ja sitten portaista, ja hän vilkaisi peilistä itkettyneitä kasvojaan.

Hän aikoi ensin hautoa silmiään, mutta jätti sen sikseen; Jakob saisi nähdä, miten hän oli itkenyt. Hän otti saalin ympärilleen ja istahti odottamaan; hän ei suonut Jakobille sitä lohdutusta, että muka välinpitämättömänä oli pannut maata.

Jakob tuli hilpeänä sisään ja aloitti mitään aavistamatta hellästi:

»No, vieläkö valvot, Letta hyvä? Ja minua odottaaksesi? Olisit vain pannut maata … mutta sellaisiahan te naiset olette. Et usko, miten olemme jutelleet. Ei hän ole mistään kotoisin, ennenkuin pääsee hänen kanssaan kahden kesken. Mitä hän pöydässä puhui, se ei ollut minkään arvoista. — — Mitä — etkö pitänyt hänestä … jonkin kokkapuheen tähdenkö? Minä sanon sinulle, että tulet pitämään hänestä yhä enemmän, mitä enemmän häneen tutustut; hän on nyt kerta kaikkiaan naisseurassa vähän hermostuttava. Mutta Letta — käännytkö pois minusta? Työnnätkö minut luotasi? Onko hän … olenko minä… Mutta Letta-kulta, kuulehan toki!»

»Niin, jatka vain, kuten olet tehnyt koko illan.»

»Minä? — oletko jostakin pahoillasi, olenko loukannut sinua jollakin tavoin?»

»Eihän toki, Jakob, miten voit sellaista ajatellakaan, — ylenkatsonut minua vain koko illan … ja sinä tiedät hyvin, etten minä voi puoliani pitää. Luulin todellakin, että tahdoit näyttää, että sinulla on vaimo talossa. Mutta en totta tosiaan saanut paljon huomiota osakseni; melkeinpä häpesin palvelustytön edessä, joka huomasi, miten liikaa minä olin.»

»Olisit vain sanonut minulle sanan, antanut minulle viittauksen … siitä on niin kauan, kuin tapasimme toisemme, näetkös. Ja Jörgen on nyt kerta tuollainen, unohtaa kaikki.»

»Jörgen ja Jörgen — mitä minä tuollaisesta huonosti kasvatetusta miehestä välitän… Mutta sinä et voi tarkoittaa, ettet ymmärrä olleesi sydämetön, Jakob!» — hän nousi ja katsoi häntä silmiin liikutuksesta ihan kalpeana.

»Minäkö sydämetön … sinua … sinua kohtaan?»

»Oh!» Hän kääntyi pois kohauttaen olkapäitään ikäänkuin tahtoen päästä hänestä vapaaksi — ja vaipui taas istumaan.

»Mutta Letta, kuulehan toki!»

Letta tuijotti epätoivoisena käsiinsä, joita hän lujasti puristeli; hän nähtävästi ei tahtonut tai voinut kuunnella Jakobia, huokasi vain vähän väliä…

»Mutta mikä ihmeessä sinun on? Jokin on siis kovin sinuun koskenut?»

»Sano minulle suoraan, Jakob, oletko puhutellut minua tai edes katsonut minuun koko tänä iltana?»

»Enkö ole — olenhan, Letta; mutta katso, ensi kerran taas tapasimme — — —»

»On tosiaankin hyvin mairittelevaa minulle, että sinulla on niin paljon uskottavaa ystävällesi. Ja kun sinä lisäksi niin selvästi osoitat, miten aivan liikaa minä olen, minä, vaimosi —».

»Oh, Letta, elä nyt rupea liioittelemaan! Ikäänkuin sinä et tietäisi, että kannan sinua käsilläni, rakastan sinua niin, että — minä vain en ymmärrä, mistä tämän kaiken olet nyt päähäsi saanut. Minä tulen kotiin niin iloisena» —.

»Niin, polje minua vain oikein jalkojesi alle! Osoita vain oikein selvään, miten liikaa minä olen, koska se sinua niin huvittaa. Mutta sen minä sanon sinulle, Jakob, että huomenna minä en astu jalallanikaan ruokasaliin. Voitte syödä aamiaisen kahden kesken, niinkuin söitte illallisenkin; — riittää, palvelustyttö on tarjoamassa.