Kertomuksia elävistä ja kuolleista

KERTOMUKSIA ELÄVISTÄ JA KUOLLEISTA

Kirj.

Jonatan Reuter

Tekijän luvalla suomentanut

Anna Klutas

Hämeenlinnassa, Boman & Karlsson, 1902.

SISÄLTÖ:
S
Haahka.
Universaalilapioäes.
Erämaan kummitus.
Kaksi vanhusta.
Kevät.
Äiti.
Päiväkirjasta.
Minuutin taiteilijana.
Girolamo.
Hautarakennus.
Savenvalaja Willberg'iläiset.
Eräs jumalanpalvelus.

Haahka.

Lumi on kadonnut merenäären saarilta ja kareilta, ainoastaan muutamassa varjoisassa kuilussa näkyy joitakuita sulautuvia, harmaita jäännöksiä. Jäälohkareet musertuvat pala palalta yhä pienemmiksi, jauhautuvat vuoria ja kivisiä rantoja vasten sohjuksi, kevättä tekevän myrskyn maininkien vyöryessä verkalleen eteenpäin ja asettuvat vihdoin laajaksi, metallihohteiseksi pinnaksi. Haahkat, jotka kauvan ovat istuneet parvissa, ulkona jään syrjämillä, hajautuvat parittain matalikolle, toinen valkean ja vihreän loistavana, toinen ruskeana, molemmat komeita katsella, kun aurinko nousee aamulla ja lemmenleikki ulkona, meren loistavalla pinnalla käy, äänin täynnä houkuttelua ja kaihoa, hyppien laineilla ja loiskuttaen siivillään vettä, joka muodostuen patsaiksi, kimaltelee kuin hopea.

Mutta kun leppäpensaat käyvät nupulle, ja yrttien ensimmäiset pienet lehdet kurkistavat auringonlämmittämistä vuorenhalkeamista, silloin herää ruskean haahkan äidinvaisto ja hän pyrkii ylös tasaiseksi hankautunutta vuorenrinnettä ja valmistaa itselleen myrskyn alaspainaman katajapensaan alle pesän korsista, jonka hän sisustaa oman rintansa untuvilla. Aurinko paahtaa alas katajapensaan lomista ja pesässä on lämmin ja hyvä olla ja vielä parempi olisi, jos hän olisi turvassa vihollisilta, joiden hän tietää vaanivan joka taholla. Tuskallisesti kuuntelee hän jokaista vierasta ääntä vilkasten silmien tähystellessä yli kivien ja paasien jokaista suurta, ruskeaa hirviötä, joka kulkee merellä. Mutta kun varhaiset tyynet aamut koittavat, silloin kuulee hän valkovihreän houkuttelun alhaalta paaden luota, silloin herää lemmenkaipuu uudestaan ja sen voima on suuri ja hän lentää sen luo, joka odottaa välkkyvässä vedessä.

Eräänä päivänä kuulee ruskea, istuessaan haahkanuntuvissa lämpimästi ja hyvin, räkättävän äänen ja kun hän kurkistaa katajapensaan alta näkee hän harmaan- ja mustankirjavan kävelevän alhaalla rantaäyräällä, sen harmaan- ja mustankirjavan, joka syö kaikenmoista, eikä kammo edes mätää kalaa, joka on riidassa kaikkien kanssa, sekä pienten että suurten ja joka tavallisesti voittaa sen vuoksi, että sillä on niin monta metkua ja että sillä on niin ilkeä, vaajamainen nokka. Hän näkee harmaan- ja mustankirjavan kävelevän rannalla nyykyttäen päätään. No, nyt löytää se tuon kuolleen turskan, joka on ajelehtinut maalle ja josta valkeat ovat jo poistaneet kaiken syötäväksikelpaavan. Mutta harmaan- ja mustankirjava kääntelee luurankoa, halkaisee pääkallon ja löytää sen sisältä jotakin, jonka se nautinnolla nielasee. Sitten lentää se muutamilla rumilla siivenlyönneillä ylös kivelle, röyhistää höyheniään ja näyttää oikein tyytyväiseltä.

Mutta haahkaemo ei ole tyytyväinen. Tosin on hän hyvässä kätkössä katajapensaan alla ja melkein kanervien ja harakanmarjavarsien peitossa, niin ettei hän pitäisi olla huomattavissa, mutta harmaan- ja mustankirjavan silmiltä ei voi sentään koskaan olla oikein turvassa. Hän makaa liikkumattomana ja katselee tuon kömpelön linnun varjokuvaa, joka istuen kivellä, kuvastuu vasten kirkasta, vaaleaa vettä, joka loistaa aina taivaanrantaan asti, aina viimeiseen kohtaan asti, jossa valkovihreät lepäävät yhdessä koossa.

Hui, nyt tuon ruskean äidinsydän oikein vavahti. Harmaan- ja mustankirjava lyö siivillään ja kääntää niin omituisesti silmiään, aivan kun tietäisi se jotakin. Sitten ottaa se vauhtia, hyppää alas kiveltä, alkaa kävellä ja nyökätä ja suuntaa kulkunsa suoraan kanervikkoon, suoraan pesää kohti lyöden siellä täällä mustalla, likaisella nokallaan alas halkeamaan. Haahka painautuu yhä syvemmälle pesäänsä, kohentelee korsia ympärillään ja koittaa pysyä hiljaa. Harmaan- ja mustankirjava hyppii ja hyppii — on niin epätasaista ettei se voi kävellä kunnollisesti — ja tulee yhä lähemmäksi. Nyt ottaa se pitkän hypyn ja laskeutuu alas katajapensaaseen, niin että se huojuu ja makaaminen sen alla tuntuu oikein pöyristyttävältä. Yht'äkkiä päästää harmaan- ja mustankirjava kauhean melun, heittäytyy ylös ilmaan ja lentää alinomaa huutaen, parasta vauhtiaan metsämaita kohti. Seuraavassa hetkessä näkee haahka maatessaan pesään painautuneena kuten jonkun kolmion muotoisen tumman suhistavan alas pilvistä ja syöksyvän yksinäisen harmaan linnun kimppuun, sen harmaanlajisen, joka tavallisesti tulee vähän myöhemmin ja laulaa sumuisina päivinä niin että ilmassa heläjää. Haahkaemo värisee katsellessaan sitä, sillä hän tietää, ettei tuolla elävällä nuolella ole rahtuistakaan armahtavaisuutta, vaan kantaa saaliinsa kynsissään ja syö sen hyvällä ruokahalulla jollakin etäisellä vuorella. Mutta joka tapauksessa on hän päässyt harmaan- ja mustankirjavasta, joka ei ollut ollenkaan hauska ja suuri, ruskea, kolmiomainen lentää harmaa kynsissään väkevin siiveniskuin, eikä varmaankaan palaa niin varsin pian takaisin.

Kauan ei haahka täällä pesässä saa olla rauhassa. Hän kuulee melua, aivan kuin vesi liikkuisi kiven ympäri rannassa, laineen tahdissa, nyt on hetken aikaa hiljaista, ja sitten kuulee hän töminää vuorelta ja kahinaa pensaista ja hän ymmärtää nyt, että se on noita suuria pitkäjalkaisia, jotka lähettävät vinkuvia kiviä salamalla, savulla ja jytinällä, taikka noita suuria lyhytjalkaisia, joilla on paljon kahisevaa ympärillään ja jotka vilkkaasti käyvät edestakaisin kumartuen alas ja lyykistellen kivien ja pensaitten lomissa. Nyt kuulee hän melua ihan vierestään, jokin koskettaa pensasta, hän tekee pelästyksissään liikkeen ja huomaa samassa, että hän on tullut keksityksi. Pari ruskeita jalkoja ilman uimanahkaa näkyy pensaan etupuolella ja lähestyy levitetyin kynsin, ne tahtovat nähtävästi tarttua häneen. Mutta juuri kun ne ovat iskemäisillään kiinni häneen, heittäytyy hän syrjään, saa ilmaa siipeinsä alle ja syöksyy alas mereen. Hän ehtii kuulla ainoastaan huudon, toiselta taholta jyrinän ja vinkuvan äänen ja räiskettä vedessä. Mutta paaden ulkopuolella ui hän edes ja taas sukeltaen ja lepattaen kunnes tuo pitkäjalkainen ja kahiseva katoavat ja hän näkee suuren hirviön kantavan noita vaarallisia ryöväreitä heidän punaista pesäänsä kohti etäisessä metsämaassa.

Kun haahka taas uskaltaa palata pesäänsä ei siellä enää ole munia ja untuvat ovat poissa, niin että kovat korret ja kivet pistäytyvät esiin kaikkialta. Silloin valtaa hänet suru, hän lentää kauas ja etsii valkovihreän ja valittaa sille tuskansa, kunnes he uudestaan alkavat leikkinsä ja pesänrakennuspuuhansa, noukkien uusia untuvia molempien rinnoista. Nyt voi sattua, että pesä saa olla rauhassa. Mustan- ja harmaankirjava on näkynyt menneen etäälle, valkeat eivät ole uskaltaneet tulla näin ylös maalle ja suuret pitkäjalkaiset ja lyykistelevät kahisevaiset eivät ole ehtineet tulla, tai ovat unohtaneet paikan — niillä on varmaan ollut pidettävä huolta niin monesta pesästä. Ja niin auttaa ruskea haahka jonakuna kauniina aamuna untuvapukuiset vikisevät pienokaisensa alas merelle, opettaa niitä istumaan, juoksemaan ja uimaan, näyttää heille minkälaista ruoka on ja mistä sitä on etsittävä ja kertoo missä ne lahdet ovat, joissa ne ahnaat, pitkällään olevat asustavat, jotka elävät vedessä.

Ulkona, meren matalikoilla on elämä valoisaa, raittiina auringonnousuaikoina ja kun aamutuulahdukset alkavat, nousee perhe maalle, tuulen suojassa olevalle niemekkeelle. Ilokseen katselee haahkaemo kuinka pienokaiset kasvavat, kuinka siivet kasvavat, kuinka halu lentää niillä tulee suuremmaksi, kuinka kaipuu meren ulapalle herää nuorten rinnoissa. Mutta kun ruskea hirviö lähenee, yksi niistä, jotka kulettavat noita pitkäjalkaisia, silloin heittäytyy perhe mereen, juoksee yli laineenharjojen vaahdon pois toiselle matalikolle ja etsii itselleen toisen lepopaikan.

Eräänä päivänä ilmestyy näky, joka on uusi pienokaisille. Eräs hirviö suuntaa kulkunsa suoraan parvea kohti, joka on suuruspuuhissa, savua tupruttava hirviö. Emo ei ole niin huolissaan, sillä senlaisia on hän nähnyt monta ja ne ovat sangen hyväluontoisia. Tämä näkyy kuitenkin lähenevän arveluttavasti ja yht'äkkiä välähtää sen sivusta. Vinkuu ja rätisee ja hän näkee yhden pienokaisista kellahtavan selälleen ja räpyttävän siivillään. Hän rientää sinne päin, mutta huomaa, ettei voi auttaa. Hirviö lähenee yhä enemmän, silloin antaa hän merkin, että kaikkien tulee sukeltaa ja seuraavassa hetkessä on perhe kadonnut veden alle tullakseen etäänpänä taas pinnalle, kokoutuu ja lähtee juosten metsäsaaren salmea kohti. Silloin ottaa hirviö taas vauhtia, niin että vaahto käy sen rinnan ympärillä, mutta samalla kääntyy se syrjittäin ja pysähtyy äkkiä ja siitä kuuluu huutoa huudon perään ja melua. Haahkaparvi uskaltaa lakata juoksemasta ja luisuu hitaasti ja tyynesti ohi metsäsaaren uloimman kärjen. Samassa työntyy uusi hirviö maalta, valkoinen, jolla on suuret valkeat siivet, jotka vievät sitä eteenpäin kauhealla vauhdilla. Kun nuoli syöksyy se haahkaperheeseen ja on yht'äkkiä keskellä sitä. Kaksi pitkäjalkaista seuraa hirviötä ja toinen, se, joka seisoo lähempänä purstoa, huutaa ja pauhaa, mutta toinen seisoo hiljaa ja lempeänä. Haahkaemon mielestä ei maksa vaivaa juosta, hän antaa sukeltamisen ja hajautumisen merkin, itse lentää se tuskissaan hirviön ympärillä, koittaen eksyttää sitä.

"Ammu tuhat tulimmaista, ammu!" kuulee hän sen huutavan, jonka paikka on hirviön purstopuolella. Mutta tuo lempeä ei tee mitään, hän vaan seisoo hiljaa aivan kuin olisi hänellä jokin ajatus mielessään tai haaveileisi hän. Silloin nousi se ylös, joka huusi tuhat tulimmaista ja seuraavassa hetkessä välähtää hirviöstä. Ja vinkuva kivi on sattunut häneen, siivet tuntuvat raskailta, vielä kerran huutaa hän kauas pienokaisilleen viimeisen varoituksen, heittää pelokkaan katseen hirviöön, joka on aivan hänen vieressään ja sitten painaa hän hiljaa päänsä veteen sydänveren aaltoa punervaksi värjätessä.

Universaalilapioäes.

Pakpyölin Vigilius oli saanut periä autuaasti kuolleen isänsä ja tähän perintöön kuului, ei ainoastaan Pakpyölin talo ja ne lantit, jotka vanhus oli koonnut kirstun pohjalle, vaan myöskin erityisiä kunnallisia arvokkaisuuksia ja luottamustoimia, jotka pitäjäläisten mielestä mukavasti sopi siirtää isältä pojalle. "Siten selkii vähemmällä vaivalla ja sekaannuksella", arvelivat he. Jos Vigilius todellakin kelpasi lautamieheksi ja kansakoulujohtokunnan jäseneksi, tämä asetettiin toiseen sijaan, ja sitäpaitsi oli vähän joka paikassa tultu huomaamaan, että jos jokin asia on tehtävä, niin samalla myöskin oppii miten on meneteltävä. Olihan esim. Kevätkentän Eemeli, joka ei koskaan ollut nähnytkään muurauskauhaa; häthätää muurannut uuden uuninpiipun, kun vanha sortui alas 1890 vuoden myrskyssä — miksikäs ei siis myöskin Vigilius sopisi lautamieheksi. "Eihän kukaan ole syntynyt yhteen virkaan enempää kuin toiseenkaan, mutta vähitellen sitä oppii!"

Kun Vigilius siten oli saanut talon ja tavarat, rikkautta ja arvonimiä, rupesi hän myöskin pitämään itseään arvokkaana ja tärkeänä miehenä ja koetti kaikin tavoin olla toisten esimerkkinä, varsinkin kyläläistensä. Hän osti itselleen linjaalirattaat ja rotulehmiä ja sinkkisiä maitoastioita, sillä sinkkiastioita käytetään aina meijereissä ja herraskartanoissa ja sellaisia on Joensuun patruunallakin. Mutta vielä ei Vigilius ollut uskaltanut hankkia itselleen uusimpia maanviljelyskaluja, vaikka hän piti velvollisuutenaan niidenkin hankkimisessa näyttää kyläläisilleen hyvää esimerkkiä — täytyyhän seurata uuden ajan kaikkia muodissa olevia keksinnöltä. Muuten oli Vigilius'een vaikuttanut niin mahtavasti nähdessään Joensuun renkien istuvan huolettomasti mukavilla istuimilla, poltellen kaikessa rauhassa piippuaan heinän kaatuessa kauniisiin, tasaisiin luokoihin siinä, missä he ajoivat helisevillä koneillaan. Häntä oikein harmitti ajatellessaan sitä joka kerta kun heinäaika läheni ja hän oli pahoitettu katsomaan olivatko viikatteet kunnossa. Ja jos nuo koneet eivät olisi niin juonikkaita nostotankoineen ja koukkuineen, joita oli vaikea hoitaa ja ymmärtää, niin totta varmaan olisi Vigilius jo aikoja sitten hankkinut itselleen sellaisen koneen. Mutta omistaa koneen ja sitten joutua sen kanssa pulaan, se ei käynyt laatuun lautamiehelle ja johtokunnanjäsenelle, jolla täytyi olla vähän enemmän tietoja päässä, kuin jollakin muulla.

Mutta kun Vigilius sanomalehdessä, jossa tavallisesti ilmoitettiin kunnallisista asioista näki ilmoituksen uudesta universaalilapioäkeestä, joka on yksinkertainen, syvällä käypä, musertaa turpeen pieniksi muruiksi ja tekee kyntämisen tarpeettomaksi,” silloin ei hän voinut pidättäytyä, vaan lähti ylös Joensuun voudin luo, jolle hän yhtäkkiä huomasi itsellään olevan asiaa.

Kun nuo kaksi miestä olivat istuneet vähän aikaa, poltellen piippujaan ja keskustellen asiasta, sanoi Vigilius:

"Onko teidän patruuna jo ostanut itselleen tuollaisen uudenaikuisen äkeen?"

"Mitä äkeitä ne ovat? Kyllähän patruunalla täällä on sekä uusia että vanhoja."

"Ne ovat noita yksinkertaisia universaaliäkeitä, joista nyt on puhuttu sanomalehdissä."

"Ei meillä vielä ole sen lajisia, mutta kyllä kai ostetaan."

"Onko voudilla täällä sanomalehteä? Katsokaa nyt, kuinka siinä seisoo: yksinkertainen, tekee kyntämisen tarpeettomaksi.

"Hm. Kyllä minä olen viljellyt maata kolmekymmentä vuotta, mutta ei se ole käynyt ilman auraa. Mutta tähän aikaan on niin, ettei yhtenä päivänä tiedetä mitä toisena voidaan tehdä. Kuten esim. tuo ilmassapurjehtia Andréekin — herra nähköön, istua kotona tänään ja huomenna lentää ilmaan. Kun voidaan tehdä sellaista, niin voitanee kai myöskin keksiä sellainen kone, joka kyntää, äestää ja kylvää kaikki yht'aikaa."

"Niin," arveli Vigilius, "kun ei enää tarvitseisi kyntää, olisi paljo voitettu. Mutta mitä tarkoitetaan tuolla, että se on yksinkertainen. Sitä on kai silloin helppo hoitaa?"

"Helppo hoitaa, pikainen panna kuntoon ja muuten kaikin puolin lujarakenteinen."

"Niin, kyllä se olisi hankittava, se olisi niinkuin esikuvaksi meidän puoleisille, ja kyllä he siellä hämmästyisivät kun veisi sinne sellaisen laitoksen — ei tarvitseisi kyntää, ainoastaan äestää, ja kuitenkin muokkaisi se pellon hienoksi. Niin, kyllä torpparien silmät suureneisivat."

"Hm, se on nyt sillä lailla, että se on vaan asiamies, joka ilmoittaa," arveli vouti.

"Mutta ei suinkaan hän voi ruveta valehtelemaan sanomalehdessä. Ajatelkaas, jos me valehtelisimme, kirjoittaissamme huutokaupoista, kouluasioista ja sellaisista."

"Ei, ei se sopisi."

Kun keskustelu oli loppunut istui Vigilius linjaalirattailleen ja lähti kotiinpäin, koko tien nauraen partaansa edeltäpäin — "ei ollenkaan kyntää, ainoastaan äestää, ja sitten istua mukavasti korkealla istuimella ja poltella ja kuinka torpparit ja päivätyöläiset katselevat silmät suurina!"

Seuraavalla kaupunginmatkalla tilattiin äes — 153 mk. — ja maksettiin edeltäpäin. Kun sitten päivätyöläiset kevätpuoleen puhuivat Vigilius'elle kyntämisestä, heilutti lautamies vaan kättään ja sanoi:

"Kyntämisestä ei puhuta mitään. Kaikki tehdään uudella koneella, jonka olen tilannut parantaakseni maanviljelystäni ja säästääkseni voimia joita voidaan käyttää enemmän taloudellisella tavalla."

Torpparit sanoivat vaan "vain niin" tälle oppineelle lauseparrelle ja mulkoilivat salaa toisilleen.

Mutta Vigilius sai odottaa ja odottaa kauan yli määräajan äestään. Itse näytti hän vähän mietiskelevän sitä asiaa, ja päiväläiset, arvelivat, että mahtaa se olla kumma kone, jolla on sellaiset ihmeelliset voimat, että voi kylvää kuukautta myöhemmin, kun muut ihmiset. Sitten kirosi Vigilius vihdoin sydämessään asioitsiaa ja tapaa jolla tämä kehtasi kohdella lautamiestä. Vihdoin tuli eräänä päivänä kirje ynnä rahtiseteli — kuusi kollia. Mitähän tuo nyt taas lienee? Äkeenhän hän oli tilannut, eikä kollia. Kaikessa tapauksessa lähti hän asemalle linjaalirattaillaan ja sai heti asemapäälliköltä kuulla, että äes oli saapunut kuudessa kollissa. Niin, niin, nyt rupesi Vigilius ymmärtämään — kuudessa osassa, jotka tulevat yhdistettäviksi. Tuopa voi panna pään pyörälle, ettei se tullut kokonaisena, vaan osissa — mokomia asiamiesverukkeita!

Seuraavana päivänä olivat nuo kuusi kollia vedetyt kotiin: pitkä, harmaaksi maalattu väliaisa, itse kehys, istuin, terät ja kaksi laatikollista pikkuosia. Torpparit ja rengit kokoontuivat uteliaina ympäri, kun kaikki otettiin esille, ja kaikki päät neuvottelivat yhdessä kuinka eri osat pantaisi kokoon. Mutta kun ei päästy selville, sanoi Vigilius, joka vaan oli seisonut ja katsellut, ettei ole kiirettä, hän kyllä panee kokoon äkeen. Ja kun näytti sade olevan tulossa, antoi hän viedä kaikki liiteriin, jonka jälkeen hän meni tupaan ja antoi keittää itselleen kahvia. Kun tämä- oli juotu ja päiväläiset ja rengit lähetetyt kukin taholleen, sulkeutui Vigilius liiteriin uuden lapioäkeen kaikkien osien kanssa, joita hän nyt rupesi lähemmin tarkastelemaan ja sovittelemaan yhteen. Istuinta katseltiin tarkkaan — siinä oli linjaalitkin — lapiot olivat kummallisesti taivutetut, hakoja pantiin kiinni ja mutteria väännettiin väkinauloille, mutta kuinka lieneekään, ei siitä sentään tullut äestä. Sitten koetettiin toisella lailla, haat sovitettiin toisin tavoin, väkinaulat sijoitettiin toisiin paikkoihin ja Vigilius hikoili, mutta se ei mennyt kokoon. Päivä loppui ja lautamies päätti maata, ennen kun alettaisi uudestaan, ehkä se yön kuluessa selviytyisi. Mutta hän nukkui huonosti ja näki pahoja unia ha'oista ja nosto-aisoista, jotka iskivät kaikkiin mahdollisiin paikkoihin ja nipistelivät hänen nahkaansa, lapioista, jotka haavoittivat häntä, mutta vihdoin tuli kuitenkin tuskien perästä nautinto, nimittäin istua keinuten ja poltellen mukavalla istuimella, renkien seisoessa ihaillen ylt'ympäri.

Ihmeen varhain seuraavana aamuna oli Vigilius taas liiterissä. Päivän kuluessa antoi hän keittää itselleen väkevää kahvia kolme kertaa selvittääkseen aivojaan, mutta siitä ei sentään tullut mitään. Yöllä nipistelivät haat ja hohtimet häntä seitsemän kertaa enemmän kuin ennen, lapiot pyörivät hänen päässään, olipa kuin olisi itse paholainen istunut ylhäällä äkeen istuimella ja ajanut lautamiesparan ruumiin yli.

Kun hän aamusella oli puistellut painajaisen ja noussut ylös, kivisti hänen päätään, eikä hän mennyt ollenkaan liiteriinsä. Mutta kun hän oli käynyt ympäri vähän aikaa aamiaisen jälkeen ja miettinyt ja katsellut sinne tänne, hiipi hän taas sisään takapuolelta, kokosi kaikki pikkuosat laatikkoihin, naulasi kannet kiinni ja lähti sitten ystävänsä, Joensuun voudin luo ja kutsui hänet juomaan kahvipunssia heti iltapäivällä — "niin voin minä samalla ottaa laatikoistaan esiin uuden lapioäkeen, vouti tahtoo varmaankin mielellään nähdä tuollaista uutta ihmettä."

Kahvipunssit juotiin ja mentiin liiteriin. Kaunista väliaisaa ihailtiin, samoinkuin muitakin osia, laatikot aukaistiin ja vouti, innostui heti niin, että hän rupesi järjestämään, vääntämään ja vasaroimaan ja ennen iltaa oli äes täydessä kunnossa ja vedettynä pihalle.

"Kovin yksinkertainen ja muhkea kone tuo," sanoi Vigilius.

"Ei se hullumpi ole," vastasi vouti, joka ymmärsi vähän noita uudenaikaisia maanviljellyskoneita, ja niin ottivat he taas pari kahvipunssia.

"Mutta pitää äestä kotona pari päivää panematta, sitä kokoon ja menemättä sillä ajamaan, vaikka on jo vähän niinkuin myöhäänlainen ajoaika!"

"No sitä on nyt aina niin paljon tointa tuon lautamiesviran tähden ja kansakoulujohtokunta antaa myös työtä — mutta huomenna on minulla kai aikaa ryhtyä toden teolla työhön."

Ja aamulla istui Vigilius ylpeänä kun kuningas korkealla heiluvalla istuimella poltellen "sinisiä veljeksiä" parhaasta piipustaan ja antoi kasvoinsa auringon paistaa häikäisevänä ja mahtavana alas päiväläisten, torpparien ja naapurien yli, jotka olivat kokoontuneet katsomaan tuota kauan puhuttua universaalilapioäestä ja sen työtä. Ja Vigilius loisti ja paistoi siinä hyvässä tietoisuudessa, että hän osottautui kunnianimityksiensä arvoiseksi, hän oli uran uurtaja, kyläläisten esikuva ja hän oli niin hiton näpsällä tavalla saanut koneen kokoon paljastamatta itseään. "Niin, nähkääs, eihän sitä olla pilan vuoksi lautamies."

Mutta sinä kesänä onnistui maanviljelys kuitenkin huonosti. Maa ei tullut ajoissa kuntoon ja seuraavana keväänä rupesi Vigilius jälleen kyntämään, ennen kun hän sai iloa heilutella lapioäkeellään.

Mutta vielä tänä päivänä ajattelee Vigilius tuota asioitsiaa, joka ilmoitti sanomalehdessä, että universaaliäes tekee kyntämisen tarpeettomaksi ja hän on ruvennut ikäänkuin rahtusen epäilemään painettua sanaa.

Erämaan kummitus

Torpan Fiina oli rakastanut merimiestä, joka pitkiltä matkoiltaan vierailla vesillä oli tullut kotipuoleen viettääkseen siellä kesää. Kun talvi läheni, meni merimies matkoihinsa, ja Fiina istui yksinään vanhan, puolisokean isänsä ja monien ajatuksiensa kanssa maailman ihmeellisestä menosta ylimalkaan ja mitä pian tulisi tapahtumaan hänen maailmassaan. Hänen kuukausimääriä ajatellessaan ja ajatellessaan, istuissaan tuvassa, pilvenkorkuisten kuusien surullisesti suhistessa synkässä pimeydessä ylt'ympäriinsä, muuttuivat hänen ajatuksensa yhä pahemmaksi, ja kun pienokainen tuli maailmaan, tunkeutui paholainen Fiinan äidinsydämeen ja pakotti hänen ompelemaan säkin, panemaan lapsen ja kiven siihen, solmimaan siteen kiinni ja kantamaan tuon vaikeroivan taakan salomaalle, missä on lampi, jonka mustaa vettä erämaan puut puolikuivine ja vääristyneine oksineen varjostavat. Hän ei tuntenut pistostakaan sydämessään, kun säkki molskahti veteen ja katosi. Kun hän sitten katsoi ylös ja vähän tähystellen silmäili pitkin rantoja, olivat vanhat puut hänen mielestään pahan ja ilkeän kaltaisia osoittaissaan puolikuivilla oksillaan sinne ja tänne. Sitten tointui hän taas, nauraa räjähytti niille vasten silmiä ja lähti kotiinsa torppaan.

Mutta moneen vuoteen ei Fiinan tie vienyt salomaalle. Sillä kuinka uhkamielinen hänen sydämensä olikaan, oli lammen kuva, sellaisena, kun hän näki sen silloin kun säkki putosi veteen, syöpynyt hänen mieleensä erämaan koston uhkaukselle.

Kun puolisokea isävanhus oli kuollut, jätti Fiina torpan ja meni palvelemaan talonpoikaistaloon, jossa oli paljon askaroimista. Nuoret rengit katselivat vastatullutta ja arvelivat, että hän oli hiton korea katsella, mutta muuten oli hän röyhkeä, tyly ja pahasuinen heidän mielestään. Ainoastaan muutamien kesävieraina olevien nuorten herrain kanssa antautui hän puheluihin ja hymyili heille ja syksyksi sanoi hän itsensä irti palvelluspaikastaan muuttaakseen kaupunkiin.

"Mitä sinä siellä teet?" kysyi isäntä.

"Palvelen", sanoi Fiina.

Mutta ennen kun syksy tuli, oli paljon ehtinyt muuttua toiseksi…

Fiina teki tavallisissa oloissa kotiaskareita, laittoi ruuan, lypsi ja hääräeli navetassa. Mutta toisinaan, kun heinän korjuu oli kiireimmillään ja rukiinaikana, täytyi koko väen mennä niitylle ja pellolle; silloin täytyi väliin yhden, väliin toisen, kuka vaan parhaiten ehti, hakea lehmät metsästä, silloin, kun ne eivät itse saapuneet taikka kun kellokas oli eksynyt takametsän soihin ja roukkioihin.

Eräänä päivänä, jolloin oli ollut kiire ulkotöissä, rupesi puolen päivän aikana tuulemaan ja pilveilemään. Metsässä humisi ja ryskyi ja työnä oli koota sisään toisen niitoksen kuivunutta heinää. Pilvet kulkivat mustina ja raskaina, mutta miten lieneekään, haihtuivat ne taas pois ja illan suussa tuli ilma kauniimmaksi. Se joka oli ollut lehmiä hakemassa, ei ollut löytänyt niitä kaikkia. Kaksi eläimistä olivat metsän ryskeessä kadottaneet kuuluvistaan kellon kilahtavan äänen, eronneet laumasta ja eksyneet. Niitä piti Fiinan lähteä hakemaan, hänen, joka oli enemmän ollut kotona ja vähemmän väsynyt. Mutta katsokoon vaan, ettei itsekin eksyisi, oli isäntä sanonut. Mutta kuitenkin kävi hänelle juuri niin.

Eläimet olivat tänään olleet kaukana nummella, jossa siellä täällä, harjun notkelmissa kasvoi ruohoa. Sitten olivat ne luultavasti menneet alas suorapaikkoin juomaan. Sinne päin tuli Fiinan siis suunnata matkansa, tuumi se, joka oli ajanut kellokkaan kotiin. Kun Fiina ehti nummelle, alkoi jo hämärtää.

"Tui kotiin, tui kotiin, tui tuii!" kaikui halki metsän pitkin venytetyin sävelin.

"Tui kotiin, tui kotiin!"

Sitten seisahtui Fiina ja kuunteli henkeään pidätellen. Ei mitään vastausta kuulunut. Yhä edelleen kulki hän karjapolkuja pitkin, joita kävi ristiin, rastiin joka suuntaan, yhä edelleen suota kohden, kuten hän luuli, ja houkutteli houkuttelemistaan. Taivas oli yhä vielä pilvien peitossa, mutta juuri siinä, mihin aurinko laski, oli kirkas kohta. Ja kun aurinko loisti tästä aukosta, levisi yhtäkkiä kuin veripunainen valovirta yli maailman. Se värjäsi metsät punaisiksi, vuoren typpyrät punaisiksi, honkien latvat kimaltelivat vihertävinä ja purppurankarvaisina ja rungot seisoivat kuin heleänpunaiset pylväät sadun lumotussa linnassa. Maa oli punainen, niin että Fiinan silmiä häikäisi ja toisinaan loisti illan hohde puiden lomitse, kuin olisi koko metsä ollut tulessa. Tässä värien taikaloisteessa kävi Fiinan mieli niin kummalliseksi ja kamalaksi, ettei hän enää eroittanut polkua polusta, vaan eksyi vihdoin kokonaan eikä huomannut muuta merkkiä tiestä, kuin muutamia vanhoja jälkiä, jotka olivat täynnä mustanpunervaa vettä.

Kun hän oli käynyt tuon kostean pehmeäpohjaisen, ruskea-multaisen notkon poikki, jossa kasvoi tiheässä pieniä puita ja pensaita, tuli hän taas lujemmalle maalle, mielensä rauhoittui vähän ja hän huusi taas:

"Tui kotiin — tui tuii!" Mutta ei yhtään mylvivää vastausta kuulunut.

Silloin oli hänen mielestään paras kääntyä ympäri. Mutta nyt huomasi hän yhtäkkiä, ettei hän tietänyt missä oli. Ja sitten sammuttivat vielä lisäksi pilvet valon, niin että metsä äkkiä tuli melkein pimeäksi. Fiina rupesi pelkäämään, hän saisi viettää kylmän yön villieläinten keskellä ja kaiken, mitä erämaassa voi löytyä — ja mitä se on, sitä ei edes tiedä, sillä yksi on nähnyt yhtä, toinen toista, kummallisia nelijalkaisia siivekkäitä eläimiä, harmaita velhoja, jotka olivat ihmisten kaltaisia, mutta hiipivät hiljaa ohi, tyttöjä, jotka kävivät puolialastomina ja rallattivat kun hullut ihmiset, hiukset hajallaan, ja tulikonnia, jotka menivät läpi veden ja valkean. Kun hän siten kulki ja peljätti itseään moisilla ajatuksilla, tuli hän aukealle paikalle, jossa oli muutamia vanhoja honkia hajallaan siellä täällä. Hän arveli voisikohan se olla joku noista hiilipuiden kaatopaikoista, joita oli takametsällä, jossa aikojen aikoina oli poltettu hiiliä ja myyty rautatehtaisiin. Juuri käydessään, narskahti hänen jalkainsa alla, se oli hiilten jäännöksiä. Tämän seudun pitäisi olla tuttua, arveli hän. Mutta kuinka hän etsikin, ei hän löytänyt tietä, jonka piti viemän täältä kotiin päin. Vihdoin löysi hän tiheästä kuusimetsiköstä vanhan miilunpolttajan majan ja hän päätti viettää mieluummin yönsä siellä kuin kulkea umpimähkään ympäri metsää. Se oli hataraseinäinen, ilman ovea ja sen tuohikatto oli puoleksi sortunut sisään, mutta siitä oli sentään vähän suojaa. Nurkassa oli läjä puolimädänneitä olkia.

Pilvipeite kajautui repeileviin hattaroihin taivaan rantaa kohti ja kuu nousi puiden takaa. Majan kaikki seinän raot irvistelivät, kuu kumotti katon läpi ja oviaukko oli kuin suuri, valkoinen neliskulmainen läpi. Oli rauhallista, mutta ei hiljaista. Kaikkialla kuului ääniä, joilla ei tuntenut olevan syytä, eikä alkua, jotka voivat olla ihmisten jalkojen narinaa, mutta yhtä hyvin kyhmyisen, kuivan hongan tuntematonta kieltä, ne voivat olla kehrääjälintujen äänten surinaa, mutta yhtä hyvin rukin pyörinää, jota vanha noita pitää käynnissä, ne voivat olla lintujen siiven suhinaa, mutta myöskin metsäkummitusten ja henkien kuiskeita.

Fiina istui majan oljilla ja tuijotti oviaukkoon. Hän oli kiihottanut mielensä mietteillään ja istui vaan ja odotti, että yö kuluisi. Silloin muisti hän äkkiä, että metsässä oli useampia sysipoltto-alueita, ja että yksi sellainen oli myöskin ihan lähellä sitä lampea, mihin hän aikoinaan oli heittänyt säkin jossa oli lapsi. Sinne asti ei hänen sentään olisi pitänyt ehtiä — se oli toisella suunnalla. Ajatus lapsesta peljätti häntä kuitenkin vielä enemmän ja hän rupesi miettimään katkismusta. "Ei sinun pidä muita Jumalia pitämän minun edessäni" — ei, sitä ei hän toki ollut tehnyt. "Ei sinun pidä turhaan lausuman Herras, sinun Jumalas nimeä." Niin, ei hän juuri niin rivosuinen oikeastaan ollut, mutta ehkä sentään joskus ajatuksissaan. "Ei sinun pidä huorin tekemän" — "Ei sinun pidä tappaman." Voi, voi, voi! Hän oli tehnyt ensinmainitun, mutta se ei liene niin vaarallista, ajatteli hän yksinkertaisuudessaan, mutta se toinen. Oi, voi, voi! Hän painoi käden sydäntään vasten — silloin tömisi yhtäkkiä maa oviaukon luona ja siinä seisoi musta kummitus kuun valossa — se oli paholainen — hän oli nähnyt sen kuvan viinalohikäärmeen päällä tuvassa, kotona — kaksi karvaista jalkaa, hontelo ruumis, suuret korvat ja sitten kartioilla nuo kauheat siivet tuntosarvineen — nyt tuli paholainen hakemaan häntä tuon säkin tähden — hän veti hameen kasvojensa yli — kuuli päristyksen, huusi kuin kuoleman tuskassa ja heittäytyi alas painaen päänsä olkiin. Kuinka kauan hän makasi, ei hän itsekään tiennyt, mutta kun hän tointui ja uskalsi katsoa ulos, oli paholainen poissa ja aamuruskon kajastus levisi puiden takana, jotka kuvastuivat taivasta vasten vääntyneine, puolikuivine oksineen. Oliko hän siis kuitenkin tullut lammelle? Ne olivat samoja puita, joita kasvoi sen järven rannoilla, jonka pohjalla säkki oli.

Hui, kuinka se huusi! Taivaan Jumala armahda minua! Lapsi huutaa vielä, huutaa, huutaa… kimeästi, vaikeroiden, se itkee, itkee. Taivaan Jumala, armahda — se on vedenhaltia, joka tahtoo kostaa… se itkee, itkee — lamminhaltia, josta olen kuullut ihmisten puhuvan, kummitus, paholainen toisessa muodossa… Mutta päivä valkenee… hänen täytyy nyt uskaltaa lähteä pois… Herra Jumala, hänen täytyy lähteä… ryömii ulos majasta ja nousee ylös, näkee lammen jyrkänteen alapuolella… ja samalla kävi kuin ryöppyinen roiske yli kirkkaan, tyynen veden pinnan ja kauhea haamu syöksyy eteenpäin pitkin vettä, voimakkain, läiskähtävin siiveniskuin. Alhaalta vedestä kuuluu helvetillinen melu… pian saavuttaa hirviö hänet… mutta hän juoksee… niin, hän juoksee kuin henkensä edestä, muistaa kuitenkin vetää hiuspalmikot leukansa alle, ettei paholainen, joka ryntää hänen perässään, saa niistä kiinni takaapäin. Pensaissa rytisee ja rätisee monessa kohden… mutta hän juoksee hengen edestä. Sitten näkee hän harmaapukuisen miehen kävelevän puiden välissä… siis on hän kokonaan mennyttä… tuolla tulee itse metsäihminen häntä vastaan… Fiina huutaa kuin riivattu, kompastuu puunjuureen ja kaatuu ja jää makaamaan kasvot maata vasten ja tukiten käsillään korviaan.

Ystävällisin sanoin saa isäntä Fiinan taas virkoamaan ja vei hänet kotiin. Hänellä ei ollut enää mitään vastustusvoimaa, hän ei voinut salata mitään, vaan kertoi kaikki, mitä oli nähnyt metsässä. Osa ihmisistä uskoi mitä hän sanoi, puisteli ajattelevasti päätään ja arveli, että sellaista on ennenkin nähty lammen puolella. Mutta ylioppilas, joka oli kesävieraana, puhui oppineita sanoja hirven varjokuvasta haarukkaisine sarvineen — ne olisivat muka olleet paholaisen siivet — kuikan valittavasta äänestä ja vaikeudesta saada ilmaa siipiensä alle, lentäissään ylös. Voihan se tosin olla niinkin, arvelivat ihmiset, mutta kun paholainen on irti, niin on se irti ja ainahan siellä salomaalla on ollut kummituksia. Sen ovat vanhat sanoneet ja hehän sen parhaiten tietävät. Sitä paitsi, puhutaanhan katkismuksessakin metsänhaltioista, vedenhaltioista, tontuista ja muista senkaltaisista.

Sen yön jälkeen oli Fiinan luonto toisenlainen. Hän oli lempeämpi ja ystävällisempi ja aivankuin voitettu mieleltään. Erämaan kummitus oli rangaissut häntä. Toisinaan meni hän kirkkoonkin ja antautui keskusteluihin uskovaisten joukon kanssa, joka teki työtä voittaakseen uusia sieluja oikeaan kotiin.

Mutta miten lieneekään, tuli kuitenkin tuo lapsijuttu ilmi… luultavasti oli hän jo metsässä puhunut siitä isännälle… siellä peljästyksissään. Toiset palvelijat rupesivat katselemaan häntä epäluulolla ja puhuivat peittelevin sanoin tapahtumasta. Mutta sitä ei heidän olisi pitänyt tehdä. Fiinahan oli kärsinyt rangaistuksensa — Herra Jumala — olihan hän kärsinyt metsässä — ja olihan hän nöyryyttänyt ihmisten ja Jumalan edessä. Mitä sanomista oli siis piioilla ja rengeillä. Uhkamielisyys rupesi uudestaan nousemaan hänen sydämeensä ja hänen silmänsä muuttuivat ilkeän näköisiksi. Pian oli hän samanlainen kuin ennenkin, ja kun hänen piti lähteä käräjiin lapsi- ja säkki-jutun tähden, oli hän saanut kyllikseen kanssaihmisistään, juoksi alas kotiniemekkeelle ja heittäytyi salmeen.

Kaksi vanhusta.

1.

Se tapahtui kerran harhaillessa merellä. Olin purjehtinut useita päiviä milloin penikulmien laajuisilla aukoilla, milloin kapeitten, hymyilevien salmien läpi, milloin punaisten merikallioitten lomissa. Huvini oli ollut uhmailla valkeita aaltoja, purjehtia huimaavaa vauhtia pitkin tyyniä vesiä tuulen suojassa matalien vuorentöykämien välissä ja kun kaunis, päilyilevä lahti houkutteli liian voimakkaasti, olin laskenut ankkurin. Olin purjehtinut auringonpaisteessa ja sateessa, punertavassa hämärässä ja valkoisessa kuunvalossa ja nyt oli mielestäni hauskempi viettää yötä maalla, kuin kajutassa.

Kun siten ajelehdin erääseen salmeen, avautui äkkiä toiselle puolen viheriä niittyrantainen lahdelma jyrkkien vuorien välissä ja niityllä, vanhan lehmuksen alla oli punainen tupa. Porstuan keltaiset kaksoisovet olivat tosin suljetut, mutta savupiipusta nouseva sininen savu oli merkkinä, että asukkaat olivat kotona. Suuntasin veneeni tuulen yläpuolelle ja hetkisen kuluttua laskin ankkurin.

Purjeiden kokoaminen ja kaiken kuntoon paneminen yöksi vei vähän aikaa ja kun olin saanut ne tehdyksi ja katselin rantaan päin, olivat keltaiset ovet auki ja laituria kohden tuli vanhus, kumarainen ja kankea, mutta jonka ryhdissä kuitenkin oli jotakin, joka ilmaisi, että hän oli ollut merimies. Hän souti ruuhella ulos rannasta ja kysyi tulisinko maalle.

Josko saisin yösijaa? Tietysti. Vielä ei hänen ollut tarvinnut kieltää kulkioilta ja purjehtioilta yön suojaa, vaikka ei kenties enää ole pitkälti siihenkään aikaan. Sillä sekä hän että eukko olivat tulleet vanhoiksi ja melkein saamattomiksi. Ja kun eukolla ei enää ollut voimia keittää useammalle henkilölle, eikä laittaa useampia vuoteita kuntoon, ja kun hän itse, vanhus ei jaksanut hakata tavallista enemmän puita, silloin täytyi varmaankin vastata kieltävästi — mutta siihen asti oli aina jokainen rehellinen matkustaja tervetullut heille, samoin kuin hänkin oli nauttinut vieraanvaraisuutta monen luona eri maissa. Hän oli nimittäin purjehtinut ennen maailmassa.

Tuvassa istuu vanha mummo kangaspuissa. Sisään astuissamme hellitti hän luhat ja tuli minua vastaan melkein laahustavin askelin. Mutta katse, joka lasisilmien läpi minua kohtasi, oli ystävällinen ja miellyttävä. Saatuaan tietää, että jäisin yöksi, rupesi hän rauhallisesti ja hiljaa puuhailemaan ruuan kanssa sill’aikaa kun kissa silitteli selkäänsä polveani vasten ja vanhus itse kävi pöydän viereen istumaan.

Tuvassa vallitsi erinomainen hiljaisuus. Harvoin ovat loppuun kuluneen työpäivän viimeiset hetket minuun sellaista vaikutusta tehneet kun täällä näiden patriarkallisten, kunnia-arvoisten vanhusten kodissa, jossa he elävät hiljaa omassa maailmassaan, jonka he itse ovat raivanneet itselleen erämaasta. Niityn ja perunamaan ovat he muokanneet kahden mäen väliseen suonotkoon, tuvan ja ulkohuoneet ovat he rakentaneet, ja huonekalut oli ukko itse suurimmaksi osaksi tehnyt taloutta alkaissaan, tai ollessaan kotona jonkun talven vaimonsa ja pienokaisten luona. Ikkunaverhot, matot ja vaatteet oli vaimo kutonut ja ommellut, ei ainoastaan ne joita nyt käytettiin, vaan kaikki nekin, mitä aikoinaan on tarvittu taloudessa niin hyvin puolivillaiset ja pellavaiset kun pumpulisetkin. Kaikki elämänmuistot olivat heillä ympärillään, paitsi lapset, jotka olivat lentäneet ulos pesästä ja kyntivät nyt vuorostaan laineita taikka raivasivat pelloksi uusia suorotkoja. Oli niin ihmeen rauhaisaa. Vanhukset olivat työntäneet nahkakengät jaloistaan maton pätkälle oven viereen ja kävelivät ympäri kotitekoisissa tallukoissa — minusta tuntui, kun eivät he itse olisi tahtoneet saastuttaa pyhättöään meluamalla, vaikka ymmärsinkin, että syynä oli lattian pesun hankaluus. Ainoa ääni, joka keskeytti hidasta keskustelua, oli puiden räiskynä takassa ja ääni, joka syntyi siitä, kun jokin keittoastia otettiin alas seinältä.

Ylhäällä, katon-aluksen alla olivat pyssyt, joita nyt enää ei juuri käytetty ja niiden vieressä joukko sinisiä paperikääröjä, joiden pian huomasin olevan merikorttia. Nurkkahyllyllä oli suuri kompassi ja pitkä tähystin — se oli ostettu Rostokista. Vanhus oli purjehtinut rippikouluajastaan alkaen, ensin laivapoikana ja kokkina ja jungmannina, mutta sitten oli hän suorittanut tutkinnon ja kuljettanut prikiä ja kuunaria monena Herran vuotena Itämerellä ja sen lahdilla. Se oli vanhaan, hyvään aikaan. Nyt ei se enää kannattanut noiden höyrylaivojen tähden. Hän oli tullut vanhaksi sopivaan aikaan, arveli hän.

Mutta vaikka hän oli tullut niin huonoksi, niin ei hän saanut kokonaan luopua merimieselämästään.

"Sillä vielä tänäkin tulevat ne tänne saadakseen minut luotsiksi milloin Vaasaan, milloin Pietariin."

Ukko hymyili hieman, kenties jonkinlaisella tyytyväisyydellä.

"Ja parin päivän kuluttua lähden minä pojan kanssa — hän on neljänkymmenen vuotias — Loviisaan. Kauemmaksi itäänpäin en enää löydä. Kun tulee vanhaksi, niin unohtaa yhden ja toisen meriviitan, eikä muista kaikkia vuorenkärkiä."

"Eikö poikanne voi saada ketään nuorempaa kanssaan?"

"Se on nyt siten, että sen täytyy ikäänkuin kulkea isältä pojalle. Meillä on monta merkitsemätöntä väylää, joiden läpi me kuljemme silloin kun muiden täytyy kulkea kiertotietä. Ne olen minä oppinut isältäni ja hän hänen isältään ammoisista ajoista alkaen ja minun tulee jättää ne pojalleni perinnöksi ja oikeus pysyy oikeutena."

"Kuinka vanha te olette?"

"Ainoastaan kahdeksankymmenen vuotias. Äiti on kahdenyhdeksättä ja hän hoitaa taloa minun poissaollessani."

"Mutta nuoret?"

"Tyttö on naimisissa. Poika asuu tässä samalla maalla, vastaisella puolella. Hän on nyt ostanut jahdin."

"Keltalaitaisen jahdin," lisäsi eukko, joka oli ylpeä siitä, että se ei ollut muiden jahtien kaltainen, "ja oikein risteilijän, sillä sellaisia eivät ole kaikki, kuten isä sanoo. Ja kun hän ansaitsee vähän, hankkii hän itselleen kaljaasin."

"Ehkä hän saa sen," arveli vanhus, "kun meitä ei enää ole ja hän saa sen vähän, mitä meiltä jää jälelle."

"Mutta nyt täytyy meidän mennä lehmän luo, isä."

Hiljaa lähtivät nuo kaksi vanhusta sukkasillaan tuvan lattian poikki, pistivät nahkakengät jalkaansa ja kävelivät hitain askelin porstuan läpi pitkin polkua niityn poikki navettaan, vaimo kantaen kahta kiulua ja ukko perässä, ämpärillä vieden juoman lehmälle, molemmat kumaraisina ja tasaisessa tahdissa, joka ilmaisi, että he jo monta vuotta ovat suorittaneet tuon matkan yhdessä.

Kun maito oli kannettu sisään, menimme me kaksi miehen puolta hakkaamaan puita, s.o. vanhus katseli, kuinka hakkaaminen sujuisi minulta ja hakatessani kertoi hän, miten on meneteltävä, saadakseen kirveen pysymään varressaan. Hän tunsi kaikki kokemuksesta.

Kun tulimme tupaan, tuotiin uusia perunoita pöydälle ja tuoretta haukea — sillä vielä jaksoi vanhus laskea koukkuja — ja tuoretta voita, sillä vielä jaksettiin kirnuta, kun vuorotellen liikuteltiin mäntää.

Sitten saatettiin minut kammariin, jonka pian huomasin vanhusten pitkän elämänsä aikana kokoaman omaisuuden ja merkillisyyksien säilytyspaikaksi. Suuria höyhenpatjoja ja monta oivallista peitettä, pari arkkua täynnä kangaskääröjä — "niin, ne olen kaikki kutonut ja kenties ehdin vielä vähän, ennen kun kuolen" — joukko valmiita vaatteita, sekä miehen että vaimon, kummallisia lasikoristeita Lyypekistä ja piippuja Kiielistä.

"Ne ovat kaikki sellaista, mitä lapset saavat kun me vanhat kuolemme.
Jotain pientä ovat he jo saaneetkin ja lastenlapset myös."

Kun seuraavana aamuna heräsin, oli kahvi valmiina tuvan takalla ja molemmat vanhukset istuivat auringon paisteessa vieretysten portaalla porstuan edessä, kädet helmassa, katsellen niittyä, josta ukko oli niittänyt vähän ruohoa, joka oli kasvanut toistamiseen. Luuvalo ei ollut vaivannut niin pahoin aamulla.

Myöhemmin päivällä lähtisi hän poikansa kanssa matkalle Loviisaan, neuvomaan tietä, jolla aikaa mummon tulisi pitää huolta, että heinät tulevat katon alle — sillä karjanruuasta tulee puute ensi talvena. Sitten kutoo hän valmiiksi uuden kankaan, kun isä tulee kotiin — sillä siitä tulee sarkaa hänelle hänen yhdeksänyhdeksättä syntymäpäiväkseen. Ja se on parin viikon perästä.

2.

Pari vuotta myöhemmin laskin minä vinhan vihurin kiidättämänä Guldkrona-selän poikki. Upea vihreä vesi kihisi ja kuohui keulan ympäri. Olin tyytyväinen hyvään vauhtiin sillä lounaasta nousi pilvi ja jo yöllä olin kuullut ukkosen käyvän sillä ilman suunnalla. Kello ei ollut enempää kuin kuusi tai seitsemän aamulla, aurinko paistoi vielä ja suurusajoissa olisin varmaankin noiden kahden vanhuksen luona — jos he vielä elävät — ja siellä suojassa rajuilmalta.

Ohi vanhojen tuttujen niemien ja kivien kiiti alus saaristoon. Pilvi oli jo korkealla, se oli hajautunut useampiin eri joukkioihin, joiden syrjät olivat loistavan valkoisia, yksi ulottui aina keskitaivaalle asti. Mutta pian olen minäkin perillä. Tuolla näkyi jo punainen tupa ja savu tuprusi uuninpiipusta. He elivät siis vielä, nuo vanhukset — vai olikohan mahdollisesti muita ihmisiä asettunut heidän sijaansa? Tuuli kävi suoraan lahteen. Minun täytyi purjehtia sen ohi ja luovailin ylös pojan torpan kohdalla, joka sijaitsi puolen kilometriä itäänpäin ja jonka minä myöskin tunsin ja jossa olen käynyt.

Laskin ankkurin ja hinasin purjeen alas. Pilvet yläpuolellani olivat uhkaavia ja ukkonen kuului monelta taholta. Kajutan ikkunasta näin, että ihmiset olivat ylhäällä rantaniityllä kokoamassa heinää kotilatoon, sillä satoi jo vähän.

Silloin loisti äkkiä salama, jota silmänräpäyksessä seurasi kova ja lyhyt jyrinä. Se tuli niin odottamatta ja ilman lyhempiä enteitä, että se vaikutti kauhistuttavasi. Heti sen jälkeen katsahdin minä torppaan päin ja näin silloin pienen savupatsaan nousevan ladon katolta ja naishenkilön seisovan vuorella ja viuhtovan käsillään kaikille suunnille. Salama oli sytyttänyt ladon ja se oli saatava sammumaan, ennenkuin liekit vinhassa tuulessa saavuttaisivat asuinrakennuksen ja muut ympärillä olevat rakennukset. Minä otin veneämpärin ja soudin maalle.

Ihmisiä tuli juosten pitkin polkuja kauempaa saarella sijaitsevista torpista, mutta jo ennen kun minä astuin pois aluksesta puhkasi tuli katon. Kun minä ehdin ladon luo vedellä täytetyn ämpärini kanssa, tuli torpan vaimo vastaani äänekkäästi valittaen ja itkien. Töin tuskin oli hän saanut miehensä ja ainoan poikansa, viidentoista vuotiaan vedetyksi ulos ladosta, jossa ukkonen oli heihin iskenyt. Nyt makasivat he pitkällään vuorella, toisella sininen juopa ohimoilta alas kaulaan ja toisella vaatteet palaneina. Saapuville tulleitten avulla kannettiin he tupaan, jossa kolme säikähtynyttä lasta itki, nuorimman, joka oli ainoastaan puolen vuorokauden vanha, huutaessa voimainsa takaa.

Mutta nyt ei ollut aikaa auttaa heitä. Tuli oli sammutettava. Palokoukun ja parin pikon avulla vedettiin hirret alas ja sammutettiin sitä mukaa. Asuinrakennusta ja navettaa uhkaava vaara oli torjuttu.

Kun ihmiset vielä hääräilivät sammutuspuuhissa, lähdin minä polkua pitkin vanhusten tupaa kohden, joka oli tuulen yläpuolella palopaikasta. Tahdoin varovasti ilmoittaa vanhuksille tapahtumasta — jos he vielä elävät ja jos he eivät vielä olleet saaneet tietää mitään.

Sisäänastuissani istui mummo kangaspuissa ja vanhus itse oli ottanut esille pitkän tähystimensä ja katseli lahdelle, missä vaahto vyöryi kuin savu.

"Mistä ihmeestä tulee herra tässä ilmassa — myrskyssä, ukkosessa ja sateessa?"

Kerroin muutamalla sanalla matkastani.

"Nyt täytyy keittää kahvia, kun tuli näin harvinainen vieras," sanoi mummo ja sipsutti sukkasillaan muurin luo, samalla kun kissanpoikanen ryömi ulos korista ja keikahutteli itseään lattialla.

"Äsken kävi oikein tavattoman kova ukkosen jyrinä. Oikein muuri rämisi."

"Niin, se rapisi aivankuin — kuinka sanoisinkaan" — lisäsi mummo.

Puhuisinkohan minä tuosta ukkosen iskusta. Huomasin, että olin ottanut itselleni liian vaikean tehtävän, minä en uskaltanut lausua ilmi sitä mitä tiesin. Eiköhän koskisi liian kovin vanhuksiin, ehkä he kuolisivatkin, saatuaan tietää, että heidän ainoa poikansa ja pojanpoikansa on ukkosessa saaneet surmansa. Toiselta puolen näyttäisi kummalliselta, kun minä istun siellä, enkä kerro mitään, kun toisista torpista tullaan tuomaan tietoa. Minä istuin ja olin kovin tuskissani.

Ukko katseli lahdelle päin tähystimellään. "Hongat kaatuvat Palomaan metsässä," sanoi hän. "Mutta kaiketi se taas pian tyyntyy, luulen, että se jo on laimentunut.

"Oikein seinät huojuu," arveli mummo, kun kattohirret ratisivat.

Mitä tulisi minun tehdä — melkein valtasi minut tuska istuissani. Niityn toiselta puolen näin miehen tulevan pitkin askelin. Laivuri suuntasi tähystimen häneen.

Nyt täytyi minun puhua, tahdoinko tahi en.

"Salama, joka tuli tuon kovan tärähdyksen kanssa, iski varmaan alas!"

Silloin avautui yht'äkkiä ovi ja mies astui sisään nokisena ja märkänä.

"Herra Jesus", alotti hän, mutta sitten näki hän minut — "vai niin, herra on jo varmaankin kertonut kaikki."

Vanhukset tuijottivat mieheen ja kävivät puoli lattiaan häntä vastaan —
"Itäniemeläinen."

"Mutta mitä se sitten on?"

Miehen suusta tulvi virtanaan sanoja, vanhusten katsellessa vuoroin häntä, vuoroin minua, kunnes he ymmärsivät, että se oli totta.

He ottivat lasisilmät pois ja katselivat toisiaan silmiin, menivät sitten käsikädessä vuoteen luo, ja istuivat sen laidalle.

"Hoh hoo!" huokasivat molemmat.

"Kuinka on vaimon ja äsken syntyneen laita?"

"Ei suinkaan heillä liene hätää. Siellä on kyllä niitä, jotka hoitavat heitä."

"Niinhän se on, että ihminen päättää, mutta Jumala säätää."

Sitten olivat he kauan aikaa vaiti ja hiljaisuuden kestäessä lähti
Itäniemeläinen tiehensä. Hän oli toimittanut asiansa ja tunsi itsensä
tarpeettomaksi. Sellaiseksi tunsin minäkin itseni ja menin myös ulos.
Myrsky oli tyyntymään päin ja ilma kirkastui.

Vähän ajan kuluttua näin minä molemmat vanhukset horjuvin askelin kävelevän navettaan päin, vielä kumaraisempina, kun viime kerralla nähdessäni heidät, mummo molempine kiuluineen ja ukko vieden juomaa ämpärillä. Mutta käydessään asetti mummo kiulunsa alas ja pyyhkäsi esiliinalla silmiään ja ukko asetti varovaisesti lehmänjuoman alas ja teki saman liikkeen takin hiallaan. Sitten menivät he taas eteenpäin.

Illalla ei puhuttu paljon. Vanhukset istuivat parhaastaan ja vaikenivat. Heidän tupansa tuntui minusta taas hiljaiselta pyhäköltä.

"Ja minä kun luulin näkeväni poikani kaljaasilaivurina ja hänen poikansa luotsina jollakin noista suurista laivoista," arveli vanhus.

"Nyt saamme ruveta myymään miesten sarkakääröjä, isä, kun ei enää ole miehenpuoleisia perillisiä."

"Niin, ja taitaa olla paras, että sinä lopetat kankaasi ja alotat kutomaan naisten kankaita."

"Kyllä kai se niin on."

"Ja niin alkavat kai päivät mennä."

"Eikä niitä taida olla niin montaa enää."

Kun seuraavana aamuna purjehdin pois, tunsin minä, että näin vanhukset viimeisen kerran ja minä jätin paikan melkein hartaudella.

Hiljattain olen kuullut, että vanhukset ovat ottaneet itselleen kasvattipojan. He tarvitsivat vihdoin kuitenkin jonkun, joka hakkaa heidän puunsa ja perunamaan. Kenties tarvitsi ukko myöskin jonkun, jolle saisi neuvoa tien rantoja pitkin.

Kevät

1.

Talvi on pohjoisen luonnon lepoaika. Hiljaisena ja kalpeana ja juhlallisena lepää maa, tummina seisovat metsät vuorten harjanteilla. Valkea lumi peittää kivet ja aidat, mättäät ja kallionjyrkänteet, ja levittää kaikkialle yhden ainoan eheän suuren tunnelman, kuin kellon kumina yli äärettömän avaruuden.

Talvi on pimeä ja kylmä mutta kun pimeys ja pakkanen ovat kulkeneet polttopisteensä ohi ja pitkät auringonpaisteiset päivät kimaltelivat yli luonnon, ovat laaksot kiedotut siniseen siimekseen, auringon valaisemat vuorenjyrkänteet kimaltelevat keltaisina lämpimän punaisina taloineen, ja metsät ikäänkuin palavat keltaisen punervassa valossa. On tyyntä ja hiljaista ja kaikuu kuuluu laaksosta laaksoon, kun kulkuset kilisevät. Pohjoinen talvi osoittaa, mitä suurta, eheää ja komeaa se voi saada aikaan.

Kun taivas iltasin alkaa käydä veripunaiseksi ja ilma sen yläpuolella on vaalean viheriä ja läpikuultava, kun tähdet kimaltelevat kirkkaasti ennen pimeän tuloa, silloin on talven valta voitettu, silloin on kevät lähellä. Eräänä päivänä alkaa ilmaantua juomuja ja pilvenhöytäleitä taivaalla, tuulenpuuskat puhaltelevat avaruudessa, luonto muuttuu värittömäksi, sataa lunta ja lumiräntää ja etelästä päin tulee kosteaa ilmaa ja sumua. Ihmiset pysytteleivät mielellään huoneissa, sillä ulkona tuntuu raa'alta ja kylmältä, vaikka onkin lämpimämpi kuin ennen. Mutta kun muutamana päivänä tuuli ja sade lakkaavat ja ihmiset taas uskaltavat mennä ulos, niin kurkistavat mättäät, kivet ja mäet ulos lumipeitteistään, joka näyttää vettyneeltä ja harmaalta ja paljailla maantäplillä kihisee pieniä lintuja, mustia, punarintaisia, ruskeita. Sitten tulee aurinko esiin pilvien lomista, jotka ovat käyneet keveiksi ja valkeiksi ja silloin kuuluu äkkiä hamppuvarpusen iloinen nauru koivusta ja kuuntelija tulee itse niin iloiseksi, että seisahtuu, katselee sinne ylös ja hymyilee. Rastaat lentävät pienissä parvissa, taikka parittain ja laskeutuvat lepän latvoille. Kummallisia, harmaanruskeita lintuja lentää ylös teiltä, joita myöten kuljemme, lintuja, joita emme koskaan ennen ole nähneet, ainoastaan kuulleet — sillä ne kummalliset linnut ovat leivosia.

Aurinko paistaa niin että kaupunkilaistenkin huoneet tulevat valoisammiksi ja ilma on lämmin päivällä. Aurinko paistaa sisään ikkunoista, niin että ensimmäiset ruusut puhkeavat ja tuoksuavat. Vanhat kumaraiset mummot, jotka eivät ole tohtineet mennä ulos talvella, kömpivät esiin piilopaikoistaan ja nauttivat säteilevästä auringonpaisteesta, taikka antavat taluttaa itsensä lämpimille katukäytäville, missä vilisee lapsia ja lastenvaunuja. Päivänvarjot tulevat esiin ja kasvot niiden alla näyttävät iloisemmilta kuin ennen. Raskas mieliala on poissa ja ihmisistä tuntuu elämä valoisammalta.

Puutarhoissa ja puistoissa käännetään lumi sulamaan ja kirsi poistetaan krookkuslavoilta. Jos kaikkivoipa aurinko saa levittää säteensä noille hennoille iduille, nostavat ne sitten kyllä pian maasta keltaiset päänsä ja seisovat siinä avuttomina kuin pienet lapset, joita ihmiset ystävällisesti katselevat. Puutarhaystävät rupeavat jo ajattelemaan istutuksiaan, mitä he kylvävät tähän ja mitä tähän istutetaan — keväthaaveita. Mutta kun urheilijat tuntevat auringon lämmön selässään, heräävät kesäajatukset heti heissä ja he kävelevät venevalkamilleen ja katselevat kuinka alukset ovat säilyneet talvella — retkeilythän alkavat taas pian — sill’aikaa kun rouvat kotona ottavat esiin vaaleita vaatteita, tarkastelevat ja sovittelevat ja katsovat ovatko ne käyneet liian ahtaiksi pienokaisille.

Ympäristöillä ovat harakat nauraneet enemmän kuin tavallisesti ja nauraneet ilosta ja sitten on niille tullut kiire rakentamaan suuria pyöreitä risupesiään jonnekin tiheään nuoreen mäntymetsään. Teerensoitin kuuluu — mistä, sitä ei oikein tiedä — se voi olla lähellä, mutta yhtä hyvin voi se olla kaukanakin.

Lehmät ja lampaat lasketaan pihamaalle auringonpaisteeseen ja ovat niin tottumattomia voimakkaaseen valoon, etteivät oikein tiedä mihin ryhtyisivät. Vihdoin lähtevät ne nelistämään ympäri pihaa ja peljättävät kanat, jotka kaakottaen pakenevat joka suunnalle, samalla kun lapset, jotka seisovat portin sisäpuolella ja katselevat näytelmää säkenöivin silmin, nauravat sydämen pohjasta vasikkain keikahduksille.

Kun luotsiukko aamulla menee ulos hakkaamaan puita, on hän kuulevinaan tuttuja ääniä ilmasta — ehkä etäällä olevien kurkien parkunaa, taikka kenties allien, jotka hakevat aukeaa paikkaa, tai kalalokkien kirkunaa.

Luotsiukko noutaa tähystimen, menee ylös odotusvuorelle ja katselee ympärilleen. Ei, ei näy sinistä juovaa, eikä railoa jäässä, hän oli varmaan kuullut väärin — hän luuli ehkä vaan, että hänen olisi pitänyt kuulla jotakin. Mutta kaikessa tapauksessa saattaa olla varminta, että vähitellen ryhtyy asettamaan kuntoon ampumavehkeitään. — Sen saavat pojat iltatyökseen tehdä.

Jos kävelee pitkin polkuja metsässä, pysähtyy ja kuuntelee, niin ei alussa kuule mitään. Mutta maltappas — siellä sorisee, porisee ja huokaa — ne ovat puroja, jotka kaivautuvat eteenpäin lumipeitteen alla, siellä hengittää, huokuu ja kuiskii itse lumessakin, sen hitaasti painuessa kokoon, kuusien latvoista tippuu kirkkaita pisaroita ja puolukanvarret karisevat noustessaan esiin honganrunkojen ympärillä sitä mukaa kuin lumi sulaa. Pikkulinnut eivät ole vielä uskaltaneet mennä metsään — niiden täytyy pysytellä teillä, ladoissa ja pihoilla löytääkseen ravintoaan.

Keväthuvilat ovat hiljaa ja uneksivat viimevuotisista kesämuistoistaan, ehkäpä tulevista tapahtumistakin, mutta he tuntevat jo, että ovat ihmisten ajatuksien esineinä.

Ensimmäinen kevättunnelma väräjää luonnossa ja väräjää ihmisten sydämissä. Maa valmistautuu lumen alla tulemaan jälleen nuorekkaaksi, nuoret tunteet itävät ja iloitsevat ja kaihoavat kaikkien rinnoissa, ihmiset puristavat toistensa käsiä lämpimämmin kuin ennen — kaikki tuon siunatun kevään tähden!

2.

Kielessämme löytyy tuskin sanaa, joka voi loihtia esiin niin vakaavaa nuoruuden, valon ja kevään tunnelmaa, kuin sana Toukokuu. Kun kuulee sen sanan, tai lukee siitä, alkavat tunteemme värähdellä, keväiset ajatukset heräävät ja eteemme nousee näkyjä nuoruutemme päiviltä. Kuulemme säveliä avaruudesta, "Tulles kaunis Toukokuu," jota lapsena lauloimme jollakin vihreällä niityllä, taikka "Touon aika lähenee," joka kaikui riemuiten, samalla kun ympärillä näkyi valkolakkeja, pieniä kukkakimppuja ja iloisia kasvoja. Tämän kevät-tunnelman herättää sana Toukokuu, satakoonpa sitten ulkona, tai pyryttäköön, tai olkoon lämmintä ja vihreäistä. Kunhan vaan on Toukokuu!

Itse asiassa on Toukokuussa jotain erinomaisen runollista. Toukokuu on kevään ilo ja kevään surumielisyys, kevään onni ja kevään lempeä, hento suru, pitkän hämärän ja puolivaloisan yön kuukausi, päivät uhkuen heräävää elämänhalua ja yöt kaihoavaa salaperäisyyttä. Toukokuu on se kuukausi, jolloin laulu kaikuu toivehikkaampana, jolloin ihmiset tekevät työtä ja laulavat, jolloin linnut laulavat ja rakentavat pesiään, jolloin kaikki näyttää heräävän toimeliaisuuteen, riemuun ja onnenunelmiin, jolloin umput puhkeavat ja versovat kaikkialla.

Toukokuu on puutarhojen ja puistojen lumottu aika, jolloin joka päivä on kuin uusi ihme, loihtii esiin uusia pronssinvärisiä silmikkoja ja pieniä vihreitä lehtiä, uusia lauluja, uusia säveliä, uusia kukkia, jolloin joka yö uinuu kalpenevien tähtien alla, taikka kuun alla, joka ei valaise, samalla kun rakennukset ja puut muodostavat kauniita varjokuvia vasten pohjan vaaleaa taivasta.

Läpi jokapäiväisimmän ja uudenaikaisemmankin kaupungin, kaupungin, jolla ei ole sukuperää eikä muistoja, ei taruja eikä satuja, väräjää tiedottomasti kevättunnelma. Se kulkee sisään tulleista, syöksyy mereltä, se virtaa esiin ilman lämpimässä ja valuu valon mukana alas itse taivaasta.

Satamajäät sulautuvat taikka murskautuvat sohjuksi, lippuja hinataan, vastamaalatut höyrylaivat alkavat liikkua ja purjealukset lemuavat kivihiilisavulle ja tervalle. Jonakuna kauniina päivänä on liike käynnissä ja toimelias elämä alkaa satamassa. Rannikkolaisten veneet raivaavat itselleen tietä jäälohkareitten lomitse ja maaseuduilta tulvaa myyjiä, jotka tarjoilevat hentoa vihervää, sinivuokkoja ja valkovuokkoja, joista leviää hienoin ja raittiin keväinen tuoksu. Rantalaiturilla ja sen vieressä tapaamme muutamana aamuna kaupan joukon aluksia, joiden laiteet loistavat tuoreesta puusta- ja kuparinauloista, ja jotka herättävät ihmisissä kesäisiä ajatuksia kalastusmatkoista ja souturetkeilyistä pyöreitten loistavien kallioitten lomissa taikka rantoja pitkin, joita riippakoivut varjostavat.

Soitto kaikuu ulkoravintoloista ja torvet kimaltelevat auringossa. Pikkulapset juoksentelevat punaisina, valkoisina taikka sinisinä ja leikkivät hiekkaläjissä tynnyrinvanteilla, palloilla taikka ilmarakkuloilla. Ne nauravat ja lörpöttelevät, taikka itkevät hillittömästi, kun ilmarakkula on karannut ja josta pian näkyy ainoastaan pieni pilkku kaukana, kaukana — lähellä aurinkoa.

Naiset pukeutuvat vaaleihin pukuihin, kalossit sysätään syrjään, ja herrat etsivät kävelykeppejään ja kiiltäviä silinterihattujaan. Valkoisia lakkeja, kultalyyryjä ja nuorisoa vilisee odottaen saada näyttää maailmalle ylioppilaiden kaunista voitonmerkkiä.

Ruohokentät rupeavat kimaltelemaan hennossa vihreydessään, esplanaadien penkereillä aukeavat kukat auringonpaisteessa, pensaihin ilmestyy pieniä lehtiä ja vesikioskien portit aukaistaan.

Mutta kun illalla lapset ovat viedyt huoneisiin, soitto tauvonnut ja yö tullut, vallitsee kaduilla hiljainen ja omituinen tunnelma. On yö, mutta ilma on kuitenkin valoisa, läpikuultava, luonto uinuu, mutta valvoo maatessaankin, kaikki lepää, mutta elää kuitenkin; kaikkialla on hiljaista ja kuitenkin on kaikkialla sointua ja säveltä. Ei ole ainoatakaan ikkunaa, jonka uutimien takana ei uneksittaisi uusia unelmia, ei ole muuria, jonka sisäpuolella olisi ihminen, jota ei kevään kaikkivalta olisi koskettanut. Haaveillaan töistä ja laakeriseppeleistä, rakkaudesta ja valoisista kesäpäivistä, säihkyvistä silmistä, joihin on katsottu, puolittain tehdyistä lemmentunnustuksista ja lupauksista, kaikesta, joka ei vielä ole tapahtunut, mutta joka voi tapahtua, kaikellaisesta, josta ei oikein itsekään olla selvillä mitä se on… Seisoissamme ajatuksiimme vaipuneina näemme kulkijan jossain kaukana, kuulemme hänen askeleittensa heikon kaiun haihtuvan pois, hän katoo itsekin kuin usvahaamu, kaukaa kuuluu serenaadi, ja milloin tahansa voi toinen kuulua aivan läheltä. Ei valoa, ei varjoa, ainoastaan yksi ainoa, suuri unelma.

Kuka meistä ei joskus elämässään olisi seisonut uudenaikaisessa kaupungissa, ilman sukuperää ja muistoja, hurmautuneena ja tuntenut puolivaloisan toukokuun yön tuhatäänistä, melkein kuulumatonta elegiiaa!

3.

Taistelu talven jälkijoukon ja eteenpäin kiirehtivän kevään välillä on vetäytynyt pohjoiseenpäin, jonnepäin talvi on peräytynyt luoksepääsemättömään napalinnoitukseensa. Lumiräntä, joka toisinaan vielä on näyttäytynyt, on muuttunut lämpimäksi sateeksi, tuulten voima on laimentunut, pilvet hajautuvat ja aurinko levittää voittavan loisteensa, elähyttävän paisteensa, lemmekkään lämpönsä luonnon yli, joka hurmaantuneena nauttien, muistuttaa nuoren morsiamen kaihoa, autuuden ilme kuvastin kirkkaiden sisäjärvien ja lahtien sinisessä katseessa.

Koivulehdot, jotka ovat olleet punertavia ja pronssinkarvaisia, rupeavat nyt muuttumaan viheriäisiksi, leppien tahmeat umput paisuvat ja pihlajien pitkät lehtien suojukset puhkeavat ja antavat tilaa monihaaraisille untuvaisille lehdille kehittymiseen. Lehmus, vaahtera ja haapa, kaikki saavat elon, mahla pulppuaa niissä, kaikki kiirehtivät elämään, kukkimaan ja kantamaan hedelmää lyhyessä kesässä.

Oi, kuinka tuolla metsän poluilla lemuaa, siellä tuntuu kuivuneiden lehtien, sammalen ja itse maankin lemu, jota tallaamme, ja loistavien valkovuokkojen, jotka ovat tulleet esiin leppämullasta! Oi, mikä elämä ja liverrys puiden oksissa, mikä kiire pehmeitä pesiä valmistuissa, ja mitä lemmenkiistaa sitten vähä väliä! Käellä yksin ei ole aikaa pesimiseen ja rakentamiseen, hän ei voi ajatella tulevaisuutta ja vastuksia pienien poikasten kanssa. Käkipariskunta lentää vaan läpi lehtojen koko kevään, yhdessä ainoassa lemmenhuumauksessa ja ehtii tuskin hakea ruokaansa.

Eläimet viedään taas laitumelle ja pelloilla kynnetään ja kylvetään ja ahdistetaan tunkeilevia variksia, jotka tulevat syömään siementä. Päivät kestävät melkein kauvemmin, kuin voimat riittävät, ja työ sujuu hyvin. Miesten huudot kuuluvat vainioilta, naisten laulu kaikuu tuvista, joiden ovet ovat auki, ja illalla tulevat lehmät hitaasti käyden kotiinpäin polkuja pitkin kilisevin kelloin ja kärsimättömästi ja iloisesti mylvähdellen.

Saaristoissa on vielä jäätiköltä jälellä jossain varjoisalla rannalla ja puut ja vihreys ovat myöhästyneet. Mutta siellä on sentään sykkäilevää eloa. Kun jäälohkareet vielä uiskentelivat ympäri, tulivat haahkat suurissa parvissa, näyttäen pilvenhattaroilta ja telkät, koskelot, mustasorsat ja allit — kaikki ovat saapuneet. Haahkat ovat hajautuneet ja lepäävät parittain kallioilla ja leikkivät lemmenleikkiään tyyninä aamuina kimaltelevien vesipatsaiden keskellä, haahkatelkkä viheriänä ja mustana ja komeana koreudessaan ja haahka ruskeana, niin että sitä tuskin näkyy luodon ollessa takalistona.

Usva lepää hienona ja valkoisena aamulla, mutta kun ensimmäinen heikko itätuulahdus on herännyt poistuu sumu suurien, kevyiden pumpulipilvien kaltaisina, joiden lomista loistaa sininen taivas. Silloin parveilevat muuttavat allit ympäri pienissä joukkioissa hajautuneina koko rannikolle tuhansittain ja tuhansittain, silloin laulavat ne avaruuden täyttävää lauluaan, niin että se kuuluu kuin kaukainen torventoitotus. Ilma suhisee lintujen lennosta, vesiryöpyt kimaltelevat niiden heittäytyessä mereen, kaikkialla kuuluu laulua ja vihellystä ja laukauksia pamahtaa näkymättömistä pyssyistä, jotka ovat piilossa kallioiden vedenpuoleisilla reunoilla, höyrylaivojen ja purjealusten risteillessä kulkuväylien tuhansissa mutkissa.

Niin, kevät on voittanut, kaikkialla on eloa, elämää ja väriä, höyryävässä maassa siitiniloa, kaikkein katseissa herännyttä riemua ja nautintoa koko luonnossa.

Niin, nauttikaamme siis me kaupunkilaisihmisetkin valosta ja lämmöstä, sulkekaamme koulut ja tukahuttavat vuokrakasarmit ja etsikäämme kaikkein meidän äitiämme, luontoa, joka odottaa meitä valkovuokko-, kielo- ja tuomenkukkakinoksineen ja koivunlemuineen ja antaa terveyttä ruumiillemme ja virkistystä kaupungin ahdasmielisyydessä ja melussa väsyneille aivoillemme.

Helsingissä 1900.

Äiti

Siis olet sinä tullut, rakas poikani — kiitos, kiitos, että tahdoit vaivata itseäsi pitkällä matkalla. Varmaankaan ei ollut niin hauska jättää elämää siellä, opinnoita, suuria kaupunkia, rikasta luontoa ja mahtavia vuoria, tullaksesi tänne vähävaraiseen kotiisi näkemään vanhan äitisi kuolevan pois luotasi ja isäsi luota — kiitos tulemastasi — nyt olette te minulla molemmat vieressäni — elä itke, katsos, ei koko maailman tiede voi pelastaa minua, sillä ääni sydämmessäni puhuu tyynesti ja varmasti, että kuolema lähenee — —

Mutta kerro minulle enemmän alpeille nousuistasi, enemmän niistä jyrkistä huipuista, jotka ikuisen lumen peittäminä, kylpien auringonvalossa, kuten rohkeat aatteet ja ajatukset kokoutuvat ylös avaruuteen. Se ei väsytä minua ja minä kuuntelen niin mielelläni. Tiedätkö, minä tunnen itseni niin ihmeelliseksi, ei tunnu ollenkaan siltä, kuin olisin lähellä pimeää hautaa, missä maallinen majani muuttuu jälleen maaksi, vaan minä tunnen päinvastoin täydellistä sopusointua, tunnen itseni terveeksi sairaudessanikin.

* * * * *

Sinä kysyt minulta katseellasi — et tahdo tehdä sitä suullisesti — pelkäät, että puhun itseni väsyksiin. Minä vastaan sinulle, poikani, minä ymmärrän sanattomat kysymyksesi. Isä ei koskaan osaa selittää sinulle sitä — sinä olet liian vaitelias isä, sinä — —

Niin, katsos, minä kasvoin kaukana maalla, kodissa, jota suuri puisto ympäröi, jossa kävelin ympäri haaveillen nuoruuden unelmia. Lukemiseni, jonka vanha isäni minulle valitsi, johti unelmieni tiet turhamaisuuden kujilta suurten vainajien seuraan, henkieni, jotka olivat olleet ihmiskunnan hyväntekijöitä ja luonnonkuvaukset herättivät mielikuvitukseni rikkaaseen elämään. Ajattelepas, minä, lapsi, minä istuin puutarhassa ja luin ja minä näin ihania maisemia avautuvan eteeni, kukkivat omenapuut veivät minut seutuihin, jotka keväisin ovat kukkien lumesta valkeita, suuret puut muuttuivat mahtaviksi seeteripuiksi, ja iltasin menin minä usein näköalavuorelle, nähdäkseni yhä laajemmalle. Silloin muodostui kaikki mitä näin, sisäisten toivomusteni mukaan. Näin välkkyviä meriä, joilla suuret höyrylaivat liikkuivat, tehden kultaisia vakoja, kylät tulivat suuriksi kaupungeiksi loistavan valkoisine rakennuksineen, ja pilvijoukkiot jotka ukkosilmoilla kokoutuivat yhteen, olivat alppia, joiden huiput kimaltelivat punaisina ilta-auringon valossa.

Katsokaas, vanha äiti on vielä hieman runollinen. Nyt lepään hetkisen.

* * * * *

Niin, ja sitten kasvoi minussa vähitellen suuri halu nähdä kaiken tämän todellisuudessa, mitä olin haaveillut, saada ottaa tehokasta osaa vilkkaaseen elämään, nähdä meriä ja avaruuksia, ja mahtavia alppia — päästä pois tasaiselta maalta, niin, minun mielestäni rupesi melkein elämä kotona tuntumaan yksitoikkoiselta ja jokapäiväiseltä ja että kaunis puutarha oli huonosti hoidettu ja ruma.

Sitten tuli kevät, maa rupesi viheriöitsemään ja koivujen ja haapojen latvat saivat pitkiä ripsuja, jotka loistivat, kuin pronssi. Vuokot puhkesivat, muuttolinnut palasivat ja illat tulivat lämpöisiksi. Silloin tuli isä — niin, hän oli nuori ja keikarimainen silloin — ja sitten rupesi hän katselemaan minua ja minä häntä, vaikka en tahtonutkaan. Ei, minä en tahtonut, usein istuin minä ylhäällä näköalavuorella vain herättääkseni eloon vanhoja unelmia alpeista ja avaruuksista ja niiden avulla syrjäyttääkseni kaiken uuden. Mutta se ei auttanut. Tuo uusi tunkeutui ylitseni vastustamattomalla hurmauksella, samalla kun surukseni näin vanhan, vanhat tunteeni — ei kuolevan — vaan syrjäytyvän. Ja niin laskin minä käteni isän käteen eräänä iltana kukkivan tuomen alla. Missä on kätesi nyt isä, ojenna se minulle taas — näin.

* * * * *

Nyt loppuivat pian unelmat korkeuksista ja avaruuksista — ne muodostuivat toisenlaisiksi nyt. Laaksoon jäisin minä ja asuisin siellä, ja sinne minä jäin ja siellä asuin — mutta se oli kukoistava ja tuoksuava laakso, siellä kasvoi ruusuja ja kieloja ja linneat puhkesivat metsän hämäryydessä. Punaposkinen pienokainen kasvoi vieressämme laaksossa, samalla kun isä ja äiti näkivät vuosien hiljaa vierivän yksitellen, ja riemuiten huomasivat tunteitten ja ajatuksien heräävän pienokaisessa ja kuinka ne yhä enemmän ja enemmän kehittyivät. Pienokainen olit sinä, rakas poikani. Niin, laaksossa asui ihmeellinen onni kukkien joukossa, onni, jota ei nuori tyttö milloinkaan täydellisesti voinut aavistaa maatessaan vanhan kotinsa puutarhasohvalla ja katsellessaan pilvenhuippujen loistoa. Niin, kiitos isä, että veit haaveilevan tytön elämän elävään todellisuuteen — kiitos!

* * * * *

Ei, antakaa minun vaan puhua nyt, kun kerran olen alkanut. Niin, minä kiitän molempia sydämellisesti kaikesta siitä onnesta, mikä on tullut osakseni, kaikesta mitä olette antaneet minulle. Olen tyytyväinen ja onnellinen vielä kuollessanikin — joka ei ollenkaan tunnu minusta vaikealta. Kuoleman kauhun asemasta, josta olen lukenut ja kuullut puhuttavan, on, kuten jo sanoin ihmeellinen sopusointu sydämessäni — ei mitään tuskia enää, ainoastaan väsymystä — ja sitten nuo ihmeen ihanat soinnut — joiden syytä ja alkua en täydellisesti voi selvittää. — Mutta ehkä sentään voinkin — se johtui juuri mieleeni, kun kohtasin katseesi, rakas poikani. Mutta minä kokoan vähän voimia.

* * * * *

Niin, se oli sinun kotiintulosi, joka saatti sopusointuisuuden sydämessäni ylimmilleen — se herätti täyteläisempään eloon tunteen, joka aikaisemmin piili siellä pohjalla — nyt on se paisunut ilahuttamaan viimeisiä hetkiäni. Se on päässyt valtaan aina, kun olen lukenut rakkaita kirjeitäsi, poikani katsos, se on nuoruuden runous, joka on herännyt täyteen kukoistukseen, se on kaikkein näköalavuorella haaveilemieni unelmain täyttymys, joka vaikuttaa tämän onnellisen tunteen kuoleman läheisyydessä. Katsos, lapseni, — niin, sinähän olet kaikessa tapauksessa minun lapseni, niin vanha kuin oletkin — katsos, sinä olet saavuttanut sen, josta minä haaveilin, sinä olet nähnyt välkkyvät meret, suuret kaupungit ja pulppuavan elämän, sinä olet tutkinut tieteitten pesäpaikoissa, sinä olet katsellut äärettömiä avaruuksia ja kiivennyt korkeille alpeille, jotka lumikoristuksessaan loistavat punaisina ilta-auringossa ja ikäänkuin mahtavat aatteet ja ajatukset pyrkivät avaruutta kohti — sinä olet nähnyt kaiken tämän ja saavuttanut. Ja sittenhän on, kuin jos minä itse olisin tehnyt sen — nähkääs, tämä mahtoi sentään olla kaikkein nuoruuden unelmaini sisältö. — Niin poikani, vanha äitisi on elänyt useamman elämän, isän ja sinun ja hän on ollut onnellinen teidän menestyksistänne, hänellä on mielestään ollut osansa kaikesta, mitä te olette toimittaneet — ja tämä tietoisuus, joka nyt on selvinnyt varmuudeksi, mahtaa olla se, joka hymnin lailla kaikuu minulle ja täyttää sydämeni elämän täyteläisyydellä ja taittaa kuolemalta kärjen.

* * * * *

Päiväkirjasta.

Toukokuun 3 päivä.

Siitä on kulunut vuosi, ei kauvempaa. Kuinka tämä vuosi on tuntunut pitkältä, ja kuinka paljon se on opettanut minulle!

Kuinka vanha hän nyt olisikaan? kun lasken. Niin, hän olisi nyt kolmenkymmenen vuotias, koska Signe on kuuden.

Me olemme olleet tänään haudalla, Signe ja minä ja koristaneet sen kukilla. Kuinka onnellista, että lapsen suru sentään niin helposti haihtuu! Signen mielestä ei elämä enää ole niin surullista ja erinomaista senvuoksi että hänen äitinsä on kuollut. Onnellinen ikä!

Joskus vaan enää tapahtuu, että äidin muisto jälleen herää, ja silloin voi Signen pienessä sydämessä syttyä kiihkeä kaiho sen perään, joka oli hänen paras apunsa ja hellä ystävänsä.

Kuluneena vuotena olen minä koettanut johonkin määrin korvata vainajaa. Kuinka naurettavasti ja tuhmasti käyttäydyinkään ensi alussa! Oli tuhansia asioita, joita en osannut, joita minun täytyi vähitellen oppia ja joita Signen täytyi minulle opettaa. Minä tunsin itseni ensin melkein yhtä avuttomaksi, kun Robinson saarellaan, kaikkien noiden pienien vaatteiden, kaikkien noiden ajatusten ja kaikkien lapsellisien kysymysten kanssa, joihin on niin vaikea vastata.

Minä muistan esim. vielä aivan hyvin, kuinka minä muutama päivä jälkeen kuolemantapauksen osottauduin taitamattomaksi ja tuhmaksi. Minun oli onnistunut pukea Signen päälle noin jotensakin ilman muistutuksia hänen puoleltaan, ja kun hän oli valmis, oli hän mielestäni erinomaisen hyvin puettu. Sitten menimme me kahvipöytään.

"Saanko kaataa kahvin, isä, kyllä minä osaan?"

Toden totta ei minulla ollut sydäntä kieltää, pidin kuitenkin käteni läheisyydessä sillä varalta, että apua olisi tarvittu. Pienet sormet tarttuivat toimekkaasti kahvikannun kädensijaan ja kuppi täyttyi vähitellen. Lopuksi rupesi pikku käsi vapisemaan ja kannu asetettiin alas pienellä läjähdyksellä.

"Se painoi, mutta kuppi täyttyi kuitenkin," sanoi Signe, kasvot punaisina ja riemuiten.

"Nyt kaadan minä sen sijaan sinulle."

"Mutta eihän Signellä ole tapana saada kahvia!"

Salatakseni nolouttani sanoin minä silloin, että hän sentään tänään saisi puoli kuppia.

"Senkö vuoksi, että äiti on kuollut?"

"Niin, sen vuoksi."

"Saanko minä aina tästedes kahvia?"

"Et, ainoastaan joskus."

"Niin, eihän äiti sentään olekkaan kuollut hänhän on taivaassa. Voiko hän sieltä nähdä, kuinka me juomme kahvia?"

"Ehkä" — enhän tietänyt mitä minun piti vastata.

"Mutta kattohan on edessä."

"No sitten ei hän ehkä näekkään meitä."

"Jos hän näkisi, niin kyllä kai Signe hänen mielestään olisi oikein taitava, kun voi kaataa kahvia isälle."

"Kyllä varmaan."

"Isä, ei Signe oikein ymmärrä tuota, että äiti on haudattu maahan ja sentään on taivaassa?"

"Niin, tänään saa Signe myöskin leivoksen, ja sitten menemme me ulos kävelemään."

"Mihin, torilleko?"

"Niin, torille."

Kaikeksi onneksi sain nuo pikku aivot työskentelemään toiseen suuntaan.

Sellaisia keskusteluja on meillä ollut usein, ja tavallisesti olen minä joutunut ymmälle. En käsitä, kuinka äidit selviytyvät sellaisesta.

Vuoden kuluessa olen minä kuitenkin tullut vähän enemmän huomaamaan, kuinka on meneteltävä, kun on kuusivuotias tytär hoidettavana ja kasvatettavana, taikka kenties on parempi sanoa, että Signe on tullut huomaamaan, kuinka kuuden vuotiaan tytön tulee kasvattaa isäänsä.

Kaikessa tapauksessa on hän avuttomuudessaan kiintynyt minuun pienen sydämensä koko lämmöllä ja hellyydellä ja me kasvatamme yhä edelleen toinen toistamme.

Minkälaisia muutoksia yhdessä vuodessa!

Toukokuun 10 päivä.

Kuinka kauniita nämä kevätaamut ovat! Kevät onkin tullut aikaisin tänä vuonna lämpimineen ja saattanut maan viheriöitsemään. Kun aukaisen verannan oven, virtaa koko maailman auringonpaiste minua vastaan ja höyryävä maanhaju tuntuu. Koivujen kaikkein pienimmät hiirenkorvat kimaltelevat kuin kulta ja hamppuvarpunen laulaa. Vanhassa lepässä viheltelee rastas laulua lemmenonnestaan. Minä otan työni ulos verannalle ja kirjoitan hetkisen pöytäkirjoihini, Signe makaa vielä. Mutta työstä ei tahdo tulla mitään. Suloiset kevät-aamut ja pöytäkirjat eivät varmaankaan kuulu yhteen.

Minä menen Signen huoneeseen ja vedän uutimet syrjään ja annan auringon paistaa sisään ja istun hänen vuoteensa viereen.

Kuinka lämpimänä ja pehmeänä hän lepää pikku vuoteessaan valkoisena ja hienona kuin joutsenenuntuvat! Kuinka kauniina ruusuinen pää lepää tyynyllä, keltaisten hiusten ympäröimänä. En tiedä, tekeekö sen kevät, taikka mistä se tulee, mutta minä tunnen itseni melkein onnelliseksi, istuissani tuon makaavan pienokaisen käsi omassani, onnelliseksi, muistojen kaihon sekaantuessa onneeni.

Signe ei herää enkä minä herätä häntä. Minä nautin istuissani täten hänen vuoteensa vieressä, vasta heräävä kevät ulkopuolella, linnunlauluineen, joka kaikuu sisään ikkunasta ja loistavine auringonpaisteineen yli maailman.

Enhän koskaan ole ollut runoilija, mutta minun mielestäni pitäisi sitä, mitä tunnen, voida pukea runomuotoon. Jos voisin runoilla, kirjoittaisin nyt runon, joka sisältäisi melkein seuraavaa:

"Herää pienokaiseni, herää, nouse vuoteen pehmeästä suojasta, lämpöisenä kuin linnunpoika ja valkoisena ja hienona kuin joutsenen untuva."

"Herää pienokaiseni, herää, huuhtele valkeaa ruumistasi ja punaista poskeasi lähteen kirkkaalla vedellä."

"Pue itsesi valkeihin vaatteihin, niin kävelemme pitkin auringonpaisteista polkua tuoksuavan tuomen ja koivun alla, leivosten liverrellessä."

"Tahdon viedä sinut viheriälle niitylle, missä kielot kukkivat."

"Herää pienokaiseni, herää, sano hyvää huomenta visertelevän iloisesti, niin iloisesti, kuin hamppuvarpunen laulaa ikkunan ulkopuolella."

"Herää pienokaiseni, lämpöisenä ja hienona, niin menemme ulos kielojen keskelle!"

Ja sitten herää Signe, aukaisee silmänsä ja luo silmäripsiensä välistä minuun loistavan katseen.

Toukokuun 15 päivä.

Vuosi sitten luulin minä, että olisi aivan mahdotonta meille kahdelle, Signelle ja minulle, päästä läpi elämän yhdessä. Näytti, kuin olisi päälleni sälytetty vastuunalaisuus, jota en koskaan voisi täyttää.

Nyt se on joka tapauksessa muodostunut toisellaiseksi, ei siten, kuin olisi vastuunalaisuudentunne heikontunut, ei, päinvastoin, mutta minä olen rohkaissut luontoni ja uskon itse, että se onnistuu meille. Asia on vaan se, että minä ennen ajattelin aivan liian paljon päiväkirjojani ja liian vähän sitä, että elämä itse asiassa vaatii muutakin minulta. Ennen olivat nuo kirjoituspuuhat mielestäni elämäni varsinaisena tarkoituksena, s.o. tuo tunne oli juurtunut minuun, vaikka en tietänyt siitä, minä en ollut koskaan ajatellutkaan asiaa. Signe on opettanut minulle toista, Signe on opettanut minulle, että pöytäkirjat ovat vaan elämisen välikappaleita, sivuasioita, jota vastoin elämä itse, eläminen, on pääasia.

Kun olen nyt tullut huomaamaan tämän ja ajattelen, minkälainen minä ennen olen ollut, huomaan minä, että useat elinvuosistani ovat hutiloimalla kuluneet. Täällä olen minä istunut ja lukenut paperikimppuja ja kirjoittanut paperikimppuja ja koonnut rahoja, viettääkseni komeaa elämää, voidakseni elää mukana, kuten sanotaan, vaikkei vaimovainajani ollenkaan pitänyt sellaisesta suuresta seuraelämästä, eikä ottanut mielellään siihen osaa.

Pyörre oli tarttunut minuun ja minä olin alkanut pyöriä sen mukaan.

Nyt näen minä selvään kuinka vähän todellista riemua sellainen elämä sisältää, kuinka tyhjää tämä kaupungin remuava ilo on. Kaiken täytyy tulla sisältäpäin, onnen, ilon, elämisen taidon.

Sen olet sinä opettanut minulle, Signe! Kuinka iloinen olenkaan, siitä surusta huolimatta, joka ei koskaan haihdu, kuinka onnellisia olemmekaan toistemme kanssa, ja kuinka vähän me todellisuudessa tarvitsemme tämän maailman hyvyydestä! Me iloitsemme voikukkasista tien vieressä, tuomenkukkien tuoksusta, lintujen laulusta ja auringon loisteesta järvellä, me iloitsemme ystävällisten ihmisten katseista ja naurusta ja pienistä lavertelevista lapsista, joita tapaamme kävelyillämme puistoissa.

Niin vähästä olemme me onnellisia, Signe sen vuoksi, että se kuuluu hänen ikäänsä ja minä sen vuoksi, että olen oppinut, kuinka paljo tässä vähässä on.

Minä olen onnellinen ja iloinen Signen itsensä tähden. Kuinka paljon hän minulle onkaan, lapsellisuudessaan ja pienuudessaan. Mitä kaikkea onkaan hänessä ja mitä voi tulla tuosta pienestä siemenestä, kunhan se saa kehittyä oikein sinisen taivaan ja auringon alla.

Niin, minä luotan itseeni, minä uskon, että minä voin johtaa hänen mahdollisuutensa kehitykseen, minä ainakin teen mitä voin, se on oleva elämäni tarkoitus ja päämäärä — pöytäkirjain tästedes vaan ollessa sivuseikkana, välikappaleena.

Toukokuun 20 päivä.

Tänne tulee tätejä sekä isän että äidin puolelta puhumaan Signen tulevaisuudesta, hänen koulunkäynnistään — vaikka se onkin liian aikaista vielä, voi ja tuleekin joka tapauksessa sitä ajatella, eihän keskusteleminen vahingoita asiaa.

No niin, minä annan tätien keskustella. Itse olen enimmäkseen vaiti, kunnes suvaitsen ilmoittaa heille, että aion itse pitää koulua Signelle.

"Sinä koulua! Onpa nekin tuumia!"

"Minä rupean pitämään ulkoilmakoulua."

"Mitä se on? Tuleeko hänen oppia lukemaan ulkona, tai mitä sinä tarkoitat?"

"Lukemaan? Sitä ehtii myöhemminkin."

"Mutta siitä kai on alotettava! Niinhän on ollut kaikkina aikoina, niin kauvan kun muistamme."

"Ulkoilmakoulussa me enimmäkseen kävelemme, katselemme kasvia, kiviä ja eläimiä, soutelemme järvellä, kaivamme maassa, tutkimme tähtitaivasta, katselemme talonpoikain työtä ja niin edespäin."

"Siitä mahtaa tulla ihmeellinen koulu."

"Niin, ainakin huvittava. On aika kaivaa esiin unohtuneet tietoni, opiskella ja istuttaa Signeen rakkautta luontoon, vielä hänen ollessaan pieni. Sitten kun aika tulee, annan minä jonkun teistä opettaa hänet lukemaan."

"Sinä näyt aikovan kasvattaa häntä jonkinlaiseksi ihmeeksi!"

"Minä tahdon vaan välttää tavallisen koulun tasoittavaista vaikutusta, tahdon välttää sen kasvatusta."

"Sinä näyt olevan kehittymäisilläsi runoilijaksi."

"Ehkä."

Itse asiassa olen minä kyllä paljonkin ajatellut tuota kouluasiaa, ja päättänyt tehdä niinkuin ylläoleva keskustelu osoittaa. Minkätähden en tekisi niin? Voin niin hyvin ajatella, että lapsiin voi istuttaa — ei, se ei ole oikea sana — että lapsissa voi herättää rakkauden luontoon ja elämään antamalla heidän vähitellen nähdä yhtä toisen perään, puhua siitä, mitä on nähty, esittää erilaisia ominaisuuksia, puhutella maalaisia heidän töissään, katsella kyntämistä, kylvämistä ja elonkorjuuta, työkaluja ja kotiteollisuutta, kalastusta y.m. Täytyyhän täten yksinkertaisesti ja helposti voida opettaa lapsille kasvioppia, eläintiedettä, uskontoa, matematiikkaa, vieläpä kieliäkin — edellyttäen, että itse osataan kaikkia noita aineita ja omataan opettamiskyky ja kyky johtaa keskustelua siten, että lapsen aivot sen käsittävät ja valita oikea ikä yhdelle niinkuin toisellekin.

Kuusi, seitsemän vuotta! Siinä ijässähän se yleensä on liian varhaista. Enkä minäkään ehkä olisi puhunut aikomuksistani, elleivät tädit olisi kiusanneet minua.

Kuuden seitsemän vuoden ijässä voi sentään joka tapauksessa sirottaa ruokaa pikkulinnuille, katsella kuinka kukat kehittyvät ja opetella katselemaan, kuinka kaunista luonto on.

Mutta mitä hyödyttää puhua koulusta. Opetushan seuraa kaikkea muuta, sehän on vaan osa kasvatuksesta, eikä se riipu niin paljon siitä, tiedämmekö sen tai sen, pääasia on saada tunne kehittymään ja sydän lämpenemään.

Kuitenkin matkustamme me vielä tänään maalle ja katsomme, mitä voimme tehdä puutarhalle. Signe saa oman maapalasensa, jonka hän saa muokata ja kylvää. Kun puhun tästä hänelle, tulee hänen katseensa kuin auringonpaisteeksi, pieniä pyyleviä käsiä taputetaan riemusta, ja me menemme ulos käsi kädessä.

Ulkona laulaa linnut ja maa on täynnä elävää elämää. Miksi emme me kaksikin voisi elää, tarvitsematta silti olla runolijoita taikka ihmeitä.

"Mitä sinä arvelet, Signe?"

Toukokuun 25 päivä.

Tänään on palvelustyttö ollut kaupungissa asialla ja Signe on mennyt mukana.

Kun he palaavat, tulee Signe minun luokseni, sinne missä istun papereineni.

"Isä, Fiina sanoo, että jos Signellä ei olisi sinua, niin ei Signellä olisi ketään, jonka luona olla, sitten kun äiti on mennyt taivaaseen."

"No niin, mutta onhan Signellä tätejä."

"Signellä ei olisi kotia, missä asuisi, ei vuodetta missä makaisi, ei ruokaa, eikä mitään."

"Onhan sinulla tätejä, jotka antaisivat sinulle kaiken tuon."

"Mistä sinä sitten saat kaikki sellaiset, isä?"

"Minä ansaitsen työlläni."

"Eikö Signekin voi ansaita?"

"Eikö sinulla ole kaikki hyvin nyt sitte?"

"On, mutta jos isä menisi taivaaseen."

"Ei isä kuole, ennenkun Signe tulee suureksi."

"Menihän äitikin pois Signen luota."

"Äidin täytyi mennä, mutta isän ei täydy, isän täytyy olla täällä — miten on sinun uuden nukenvaunusi laita, sopiiko se hyvin nukelle?"

Mielessäni olen raivoissani koko palvelusväelle. He eivät näy olevan kasvattajia. Puhua sellaista lapsille!

Signe menee hakemaan nukenvaunuaan ja tulee vetäen sitä perässään. Äkkiä jättää hän sen ja juoksee minun luokseni, kiipee syliini ja painaa koko pikku olentonsa minua vasten.

"Kuinka hyvä sinä olet, isä, annat Signelle uusia vaatteita, uudet kengät ja leikit kanssani kaikenmoista."

"No, nyt katselemme nukenvaunua."

Jos minä kuolisin — mitä tulisi silloin Signestä? Luontoni vastustaa tuota ajatusta. Minä en voi enää ajatella, että hän voisi elää ilman minua, yhtä vähän kuin minä ilman häntä.

Köyhä ja surullinen olen minä, lohduttomana seisoin minä hautakummulla ja itkin, mutta sinä, sinä pikkuruinen asetit pehmeän kätesi käteeni.

Sinä katsoit silmiini kuin lapsi katsoo, viattomuudella ja luottamuksella, ja sinä annoit minulle uuden onnen.

Minä tahdon tehdä elämäsi iloiseksi ja valoisaksi kuin auringonpaisteinen sunnuntaiaamu, kun laineet loiskivat.

Köyhä ja surullinen olin minä, mutta sinä asetit lapsenkätesi minun käteeni ja annoit minulle uuden onnen.

Toukokuun 27 päivä.

Pikku Signe ei voi hyvin tänään. Näen, että hän on kalpea ja toisinaan häntä viluttaa. Hän ei mene ulos, vaan istuu sisällä värilaatikoineen ja nukkineen. Iltapäivällä saa hän pään kipua ja tahtoo itse mennä vuoteesen. Parin tunnin kuluttua herää hän taas ja on kuumeessa. Hän sanoo voivansa paremmin, mutta lääkäriä on jo haettu. Hän tulee, antaa jotain pieniä määräyksiä yöksi, sanoo, rauhoittaakseen minua, että se on vaan vähäpätöinen vilustuminen, joka pian menee ohi.

Me juomme teetä illalliseksi ja minä istun Signen vuoteen vieressä pidellen kuppia ja tukien hänen lämmintä päätään. Huomaan, että hänellä on hieman kuumetta. Sitten sanoo hän hyvää yötä ja sulkee raukeat silmänsä sekä on hetkisen kuluttua nukkunut.