GULLIVERIN RETKET

Kirj.

Jonathan Swift

Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut

J. Hollo

Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahasto on avustanut tämän teoksen julkaisemista

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1926.

SISÄLLYS:

Swift ja Gulliver. Julkaisija lukijalle. Kapteeni Gulliverin serkulleen
Sympsonille kirjoittama kirje.

GULLIVERIN RETKET.

Ensimmäinen osa.

MATKA LILLIPUTIIN.

Ensimmäinen luku. Tekijä antaa tietoa itsestään ja suvustaan. Ensimmäiset yllykkeet matkustamiseen. Hän joutuu haaksirikkoon, kokee pelastua uimalla ja saapuu onnellisesti Lilliputin maan rantaan, missä hänet otetaan vangiksi ja kuljetetaan maan sisäosaan.

Toinen luku. Lilliputin keisari tulee erinäisten korkeaan aateliin kuuluvien henkilöiden saattamana tapaamaan vangittua. Keisarin henkilön ja asun kuvailua. Oppineet miehet saavat tehtäväkseen perehdyttää tekijää kieleensä. Hän saavuttaa suosiota lauhkealla luonnonlaadullaan. Hänen taskujansa pengotaan ja hänen säilänsä ja pistoolinsa otetaan häneltä pois.

Kolmas luku. Tekijä huvittaa Keisaria ja hänen hoviväkeänsä, kumpaakin sukupuolta, sangen harvinaisella tavalla. Lilliputin hovin huvituksia kuvaillaan. Tekijälle taataan vapaus määrätyillä ehdoilla.

Neljäs luku. Lilliputin pääkaupunki Mildendo ja Keisarin palatsi kuvaillaan. Tekijä ja eräs valtiosihteeri keskustelevat valtion asioista. Tekijä tarjoutuu palvelemaan Keisaria hänen sodissaan.

Viides luku. Tekijä ehkäisee vihollisen maahanhyökkäyksen erinomaisen sotajuonen avulla. Hänelle annetaan korkea arvonimi. Blefuscun keisari toimittaa lähettiläitä pyytämään rauhaa. Keisarinnan huoneistossa pääsee tuli valloilleen. Tekijä auttaa osaltaan muun palatsin pelastamista.

Kuudes luku. Lilliputin asukkaista, heidän tieteistään, laeistaan ja tavoistaan; heidän lastenkasvatuksessa käyttämistään menetelmistä. Tekijän elämäntapa tässä maassa. Hän puolustaa erään ylhäisen naisen mainetta.

Seitsemäs luku. Tekijä, jolle ilmoitetaan häntä aiottavan syyttää maankavalluksesta, pakenee Blefuscuun. Kuinka hänet otetaan siellä vastaan.

Kahdeksas luku. Tekijä pääsee onnellisen sattuman nojalla lähtemään Blefuscusta ja palaa erinäisiä vaikeuksia koettuaan onnellisesti syntymämaahansa.

Toinen osa.

MATKA BROBDINGNAGIIN.

Ensimmäinen luku. Ankaran myrskyn kuvaus. Isovenhe lähetetään noutamaan vettä, ja tekijä lähtee mukana tutustuakseen maahan. Hän jää rannalle, eräs maan asujain sieppaa hänet ja vie maanviljelijän taloon. Hänen vastaanottonsa ja erinäisiä siellä sattuneita seikkailuja. Maan asukkaita kuvaillaan.

Toinen luku. Maamiehen tytärtä kuvaillaan. Tekijä kuljetetaan markkinapaikalle ja sieltä pääkaupunkiin. Hänen matkansa yksityisseikkoja.

Kolmas luku. Tekijä haetaan hoviin. Kuningatar ostaa hänet hänen isännältään maanviljelijältä ja lahjoittaa hänet Kuninkaalle. Hän väittelee Hänen Majesteettinsa hovissa olevien suurten oppineiden kanssa. Tekijälle järjestetään hoviin huoneisto. Hän on Kuningattaren suuressa suosiossa. Hän esiintyy kotimaansa kunnian puolustajana. Hänen ja Kuningattaren kääpiön välillä vallitsee eripuraisuus.

Neljäs luku. Maata kuvaillaan. Ehdotus uudempien karttateosten korjaamiseksi. Kuninkaan palatsi ja muutamia pääkaupunkia koskevia tietoja. Tekijän matkustamistapa. Huomattavimman temppelin kuvaus.

Viides luku. Erinäisiä tekijälle sattuneita seikkailuja. Erään pahantekijän mestaus. Tekijä osoittaa purjehdustaitoansa.

Kuudes luku. Tekijän keksintöjä Kuninkaan ja kuningattaren huvittamiseksi. Hän osoittaa soitannollista taitoansa. Kuningas tiedustelee Euroopan valtiollisia oloja, ja tekijä selittää niitä hänelle. Siitä johtuvia Kuninkaan huomautuksia.

Seitsemäs luku. Tekijän isänmaanrakkaus. Hän esittää Kuninkaalle sangen edullisen ehdotuksen, joka kumminkin tulee hylätyksi. Kuninkaan suuri tietämättömyys valtiollisissa asioissa. Sivistys on tässä maassa erittäin puutteellista ja rajoitettua. Heidän lakinsa, sotilaslaitoksensa ja valtiolliset puolueensa.

Kahdeksas luku. Kuningas ja kuningatar tekevät kiertomatkan rajoille. Tekijä on heidän seurassaan. Yksityiskohtainen kertomus siitä, kuinka hän poistuu tästä maasta. Hän palaa Englantiin.

Kolmas osa.

MATKA LAPUTAAN, BALBINARBIIN, GLUBBDUBDRIBIIN, LUGGNAGGIIN JA JAPANIIN.

Ensimmäinen luku. Tekijä lähtee kolmannelle matkalleen. Joutuu merirosvojen käsiin. Ilkeä hollantilainen. Tekijä saapuu erääseen saareen. Hänet otetaan vastaan Laputassa.

Toinen luku. Laputalaisten mielenlaatua ja taipumuksia kuvaillaan.
Selontekoa heidän sivistyksestään. Kuninkaasta ja hänen hovistaan.
Kuinka tekijä otetaan siellä vastaan. Asukkaat ovat alinomaisen pelon
ja levottomuuden vallassa. Selontekoa naisista.

Kolmas luku. Eräs uudenaikaisen filosofian ja astronomian ratkaisema ongelma. Laputalaisten etevyys viimeksimainitussa tieteessä. Kuinka Kuningas menettelee kukistaessaan kapinaa.

Neljäs luku. Tekijä lähtee Laputasta; hänet kuljetetaan Balbinarbiin, ja hän saapuu pääkaupunkiin. Pääkaupungin ja lähiseudun kuvaus. Ylhäinen herra ottaa tekijän vieraanvaraisesti vastaan. Hänen keskustelunsa tämän herran kanssa.

Viides luku. Tekijän sallitaan tutustua Lagadon Suureen Akademiaan. Yksityiskohtainen Akademian kuvaus. Tieteet, joiden palveluksessa professorit toimivat.

Kuudes luku. Lisää Akademiasta. Tekijä ehdottaa eräitä parannuksia, jotka kunnioittaen hyväksytään.

Seitsemäs luku. Tekijä lähtee Lagadosta, saapuu Maldonadaan. Ei ole yhtäkään lähtövalmista laivaa. Hän poikkeaa pikimmältään Glubbdubdribissä. Kuvernööri ottaa hänet vastaan.

Kahdeksas luku. Enemmän Glubbdubdribistä. Korjauksia vanhan ja uudemman ajan historiaan.

Yhdeksäs luku. Tekijä palaa Maldonadaan. Purjehtii Luggnaggin kuningaskuntaan. Hänet vangitaan. Lähetetään hoviin. Kuinka hänet siellä otetaan vastaan. Kuningas kohtelee alamaisiaan erittäin lempeästi.

Kymmenes luku. Luggnaggilaisia ylistetään. Kuvaillaan yksityiskohtaisesti struldbrugeja ja selostetaan erinäisiä tekijän ja muutamien etevien henkilöiden keskusteluja tästä aiheesta.

Yhdestoista luku. Tekijä lähtee Luggnaggista ja purjehtii Japaniin, pieltä hän palaa hollantilaisessa aluksessa Amsterdamiin ja Amsterdamista Englantiin.

Neljäs osa.

MATKA HOUYHNHNMEIN MAAHAN.

Ensimmäinen luku. Tekijä lähtee merille laivan kapteenina. Miehistö nostaa kapinan, sulkee hänet pitkäksi ajaksi hyttiin ja laskee hänet maihin tuntemattomalle rannikolle. Hän lähtee kulkemaan maan sisäosaan. Yahooita, erästä merkillistä eläinlajia, kuvaillaan. Tekijä kohtaa kaksi hoyhnhnmiä.

Toinen luku. Houyhnhnm vie tekijän taloonsa. Taloa kuvaillaan. Kuinka tekijä otetaan vastaan. Houyhnhnmein ravinto. Tekijä on pahassa pulassa, kun puuttuu ruokaa; vihdoin asia autetaan. Hänen ateriansa tässä maassa.

Kolmas luku. Tekijä harrastaa kielenoppimista; hänen isäntänsä, houyhnhnm, avustaa häntä opetettaessa. Kielen kuvailua. Useat ylhäiset houyhnhnmit tulevat uteliaisuudesta tekijää näkemään. Hän kertoo isännälleen lyhyesti matkastaan.

Neljäs luku. Houyhnhnmien käsitys todesta ja valheesta. Isäntä ei hyväksy tekijän esitystä. Tekijä kertoo seikkaperäisemmin itsestään ja matkaseikkailuistaan.

Viides luku. Tekijä kuvailee isäntänsä käskystä Englannin oloja.
Euroopan hallitsijoiden keskinäisten sotien syyt. Tekijä alkaa selostaa
Englannin valtiojärjestystä.

Kuudes luku. Enemmän Englannin oloista. Eurooppalaisen hovin pääministerin luonnekuva.

Seitsemäs luku. Tekijän harras isänmaanrakkaus. Mitä isännällä oli huomautettavaa tekijän kuvaillessa Englannin valtiomuotoa ja hallintoa, rinnakkaistapauksia ja vertailuja esittäen. Isännän käsitys ihmisluonnosta.

Kahdeksas luku. Tekijä kertoo yhtä ja toista yahooista. Houyhnhnmien suuret hyveet. Nuorison kasvatus ja harjoitus. Heidän valtiopäivänsä.

Yhdeksäs luku. Suuri kiista houyhnhnmien kansalliskokouksessa ja miten se päättyi. Houyhnhnmien opillinen sivistys. Heidän rakennuksensa. Kuinka he hautaavat vainajansa. Heidän kielensä vaillinaisuus.

Kymmenes luku. Tekijän talous ja onnellinen elämä houyhnhnmien luona. Kuinka hänen hyveensä lisääntyvät heidän seurassaan. Heidän keskustelunsa. Isäntä ilmoittaa, että hänen täytyy poistua maasta. Hän pyörtyy mielipahasta, mutta alistuu. Hän valmistaa palvelijakumppaninsa avustamana kanootin ja uskaltautuu ulapalle.

Yhdestoista luku. Tekijän vaarallinen matka. Hän saapuu Uuteen Hollantiin toivoen voivansa asettua sinne. Eräs maan alkuasukas haavoittaa häntä nuolella. Hänet vangitaan ja viedään väkisin portugalilaiseen alukseen. Kapteeni on erittäin kohtelias. Tekijä saapuu Englantiin.

Kahdestoista luku. Tekijän totuudenrakkaus. Mitä hän on tarkoittanut julkaistessaan teoksensa. Hän moittii niitä matkailijoita, jotka poikkeavat totuudesta. Tekijä osoittaa, ettei hänen kirjailemisensa ole tapahtunut missään ilkeässä tarkoituksessa. Eräs vastaväite kumotaan. Siirtomaiden hankkimisessa käytetty menetelmä. Tekijä puhuu kotimaansa puolesta. Hän todistaa, että kruunulla on oikeus hänen kuvailemiinsa maihin. Niiden valloittamisesta koituvat vaikeudet. Tekijä lausuu viimeisen kerran jäähyväiset lukijalleen, selittää, kuinka aikoo elää edelleen, antaa hyvää neuvoa ja päättää teoksensa.

Selitykset.

SWIFT JA GULLIVER

Niin nuo kaksi nimeä liittyvät toisiinsa mitä kiinteimmin. Eikä ainoastaan senvuoksi, että Gulliverin ihmeellisistä retkistä kertova teos on nyt jo 200 vuotta säilyttänyt tekijänsä muistoa tehokkaammin kuin mikään toinen hänen laajassa tuotannossaan, vaan myös täysin asiallisesti. Swift on juuri tässä kirjassaan ilmaissut omaa erikoista laatuansa ja oman elämänsä kokemuksia kaikkein ratkaisevimmalla tavalla. Gulliveria, Swiftin elämän- ja maailmankatsomuksen parasta tulkitsijaa, voi siis parhaimmin selittää Swiftin oman olemuksen ja hänen vaiheittensa yksityiskohtainen tunteminen.

Kun en kumminkaan tahdo paisuttaa tätä johdantoa sellaiseksi laajaksi selvittelyksi, mainitsen puolustuksekseni seuraavaa. Vaikka voitaneen sanoa, että jokainen suuri taideteos on tekijänsä todelliseen elämään sidottu, »tunnustaa» sen ilmeistä tai salaista olemusta, on toisaalta yhtä varmaa, että se on myös irroitettu tuosta luonnollisesta syntypohjastansa elämään omaa elämäänsä ja lausumaan lausuttavaansa välittömästi sieluille, jotka sitä ymmärtävät. Onpa sellainen välitön vaikutus kieltämättä taideteoksen varsinainen tehtäväkin, mikäli tehtävästä voimme tässä yhteydessä puhua. Taideteoksen osaksi tuleva ymmärtämys on tietenkin aina suhteellista, kunakin aikana vain määrätylle kehitystasolle kohonneet ihmiset siihen kykenevät ja koska teos, etenkin kirjallinen, ajan mittaan voi muuttua vaikeammin tajuttavaksi. Selityksillä saattaa siis tältäkin näkökannalta olla merkityksensä.

Mitä »Gulliverin retkiin» tulee, täytynee myöntää, että tämä teos suurin piirtein katsoen voidaan nyt ja aina ymmärtää ilman laajoja selityksiä. On siis varsin luvallista ja mahdollista jättää lukematta tämä johdanto ja kirjan loppuun liitetyt vähäiset selitykset ja kuunnella vain Swift-Gulliverin kertomusta. Nämä lisät ovat niitä varten, joissa teoksen luonnollinen syntyhistoria ja erittäinkin sen tekijä herättävät mielenkiintoa, siis niitä varten, jotka haluavat lähemmin perehtyä kaikkeen siihen persoonalliseen ja inhimilliseen, mitä tutkimus havaitsee kirjan rivien lomitse pilkottavan.

Kirjoittaja ei kumminkaan luulottele voivansa tässä sellaista uteliaisuutta täysin tyydyttää. Se ei ole millään muotoa välttämätöntäkään. Suomalainen lukija, joka haluaa laajemmin perehtyä Gulliverin retkien kirjallis-historialliseen puoleen, Swiftin monessa suhteessa arvoitukselliseen olemukseen, hänen tuotantonsa toisiinkin osiin ja niihin ajanoloihin, joiden vallitessa teos syntyi, saa hienovaistoista opastusta prof. Yrjö Hirnin kirjoittamasta Swiftin elämäkerrasta (»Jonathan Swift», ilm. sarjassa »Merkkimiehiä»). Seuraavassakin on, tekijän suosiollisella luvalla, käytetty lähteenä tätä asiallista ja viehättävää tutkimusta.

Jonathan Swift syntyi marraskuun 30:nä 1667 Dublinissa. Hänen isänsä, englantilainen virkamies, oli kuollut jo seitsemän kuukautta aikaisemmin. Oman äitinsäkään hoivissa ei poika saanut paljoa olla. Lapsenhoitajatar näet oli mielistynyt hoidettavaansa niin, että vei Englantiin muuttaessaan hänet mukanaan. Kun Jonathan sitten nelivuotiaana saatettiin takaisin syntymäsaarelleen, muutti äiti pian omaistensa luo Englantiin, ja poika jäi äveriään lankomiehen kasvatettavaksi. Nämä seikat ovat Swiftin oman todistuksen mukaan jo varhaisella iällä laskeneet pohjan sille synkeälle katkeruudelle ja ihmisvihalle, joka ilmenee täydessä voimassaan Gulliverin tärinäin jälkiosissa. Vaikka ei tiedetä Swiftin joutuneen mitään suoranaista puutetta kärsimään, voidaan kumminkin helposti kuvitella, millaisia nöyryytyksiä vieraitten hoivissa kasvavalle on varattu ja kuinka ne lähtemättömästi painuvat ylen herkkään ja orpouttaan potevaan mieleen.

Suoriuduttuaan alkeiskoulusta Swift tuli 15-vuotiaana Dublinin kuuluisaan Trinity Collegeen. Hän ei ollut mikään mallikelpoinen ylioppilas. Opinnot sujuivat huonosti, ja kurinpitoviranomaisillakin oli tekemistä hänen tähtensä. Rikkomukset tosin eivät näytä olleen varsin arveluttavia: uppiniskaisuutta ja kirkossakäynnin laiminlyömistä, mainitaksemme vain pari erilaista ylitsekäymistä.

Vuoden 1688 suuret valtiolliset tapahtumat vaikuttivat Swiftinkin elämään. Irlannissa syntyi kansanliike paenneen Jaakko-kuninkaan hyväksi, ja Swift katsoi parhaaksi siirtyä muiden pakolaisten mukana Englantiin. Siellä hänet otti kirjurikseen Sir William Temple, jonka puoliso oli Swiftin äidin sukulainen. Sir William oli aikaisemmin huomattavassa asemassa toimien ottanut tehokkaalla tavalla osaa julkiseen poliittiseen elämään, mutta vietti nyt aikojaan viisaan levossa maalaislinnassaan Surreyssä, aikansa kuluksi sepitellen kirjoitelmia erilaisista aiheista. Vaikka kirjurinasema kieltämättä tarjosi tuuliajolla olevalle nuorelle miehelle aineellista turvaa ja myös tilaisuutta tutustua mielenkiintoisiin henkilöihin — niistä tuli, kuten tuonnempana näemme, Sir Williamin sisaren seuranaisen Mrs Johnsonin silloin 8-vuotias tytär Esther myöhemmin Swiftille merkittävimmäksi — oli riippuvaisuuden ja nöyryytysten tunto taaskin niin voimakas, että Swift sanoutui v. 1694 irti toimestaan ja palasi Irlantiin tarjoutuakseen evankelisen kirkon palvelukseen.

Seuraavana vuonna löytyikin häntä varten pieni palkkapitäjä kaukaa maaseudulta, Kilrootista. Swiftin siellä viettämä puolen vuoden aika on merkittävä sikäli, että hän silloin alkoi kirjoittaa ensimmäistä huomattavaa teostaan, »Tynnyritarinaa» (A Tale of a Tub), jossa paavilaisten, eutherilaisten ja kalvinistien riidat ja hulluudet esitetään vertauskuvallisesti aito satiirikon silmin nähtyinä.

Elämä syrjäisessä maankolkassa ei kumminkaan tuottanut Swiftille tyydytystä, ja kun Sir William Templekin kaipasi kirjuriansa, palasi tämä entiseen toimeensa. Sir William oli kirjallisten harrastelujensa vuoksi joutunut pahanlaiseen pinteeseen. Ranskassa 1600-luvulla aloitetun n.s. antiikkitaistelun (kiista koski muinaisaikaisten ja uudenaikaisten kirjailijain etuja) hyökylaineet olivat ehtineet Englantiin, ja Sir William oli terhakasti aloittanut kynäsodan antiikkisten kirjailijain vannoutuneena kannattajana. Pahaksi onneksi hän tuli todisteluissaan vedonneeksi m.m. »Phalaris-kirjeisiin», jotka hän, kuten moni muukin, otaksui 6. vuosisadalla e.Kr. eläneen sisilialaisen Phalaris-tyrannin kirjoittamiksi. Kun sitten eräs Templen aseenkantaja samoja väitteitä esittäessään tuli uhitellen loukanneeksi kuninkaallisen kirjaston hoitajaa ja suurta filologia Richard Bentleyä, otti viimeksimainittu täysin sitovasti todistaakseen, että mainitut kirjeet olivat karkea väärennys paljoa myöhäisemmältä ajalta ja että niistä tyylillisessäkin suhteessa täydellisesti puuttui se verraton antiikkisuus, jota Sir William Temple ja muut olivat ylistäneet.

Nyt oli Swiftin vuoro astua areenalle. Hän käsitti tehtävänään olevan tehdä naurettavaksi Bentleyn edustamaa filologista saivartelua, ja tämän tarkoituksen hänen toinen suuri satiirinsa, »Kirjojen sodasta» (The Battle of the Books), kieltämättä saavuttikin. Sir William saattoi olla tyytyväinen siihen, että ainakin naurajat olivat nyt hänen puolellaan, ja hänen kirjurinsa voi toivoa jotakin vastaavaa korvausta, esim. parempaa virkapaikkaa. Valitettavasti Sir William kumminkin kuoli jo v. 1699, ja Swiftillä ei taaskaan ollut muuta neuvoa kuin palata Irlantiin papinvirkaan.

Seuraavan vuosikymmenen aikana Swift oli linnansaarnaajana Dublinissa ja Laracorin pienen seurakunnan kaitsijana, käyden kuitenkin vähän vähä Englannissa.

Tänä kautena alkaa Swiftin suhde toiseen sukupuoleen, joka muodostui hänen elämässään varsin kohtalokkaaksi, hahmoutua jonkinlaisiin, tosin hauraisiin muotoihin. Varhaisemmilta ajoilta on tässä suhteessa tuskin mitään muuta mainittavaa kuin ne lemmenhehkuiset kirjeet, joita hän oli Kilrootista lähettänyt eräälle Mrs Waringille. Kun tämä »Värinä» nyt Dublinin-Laracorin aikana esiintyy aktiivisemmin, katkaisee Swift sangen töykeästi koko suhteen.

On otaksuttu Swiftin tunteitten jäähtymisen johtuneen uudesta kiintymyksestä. Toisen oleskelunsa aikana Templen luona Swift oli havainnut, että entinen pieni Esther Johnson oli kukoistava nuori neito, »tukka mustempi kuin korpin sulka ja kaikki kasvojen piirteet virheettömät». Swift sai tytön kaikinpuolisen kasvattamisen tehtäväkseen, ja siitä sukeutui varsin mielenkiintoinen askarrus. Opetuskielenä ei käytetty tavanomaista englanninkieltä, vaan eräänlaista leperrystä, jota he olivat viljelleet jo aikaisemmin ja joka säilyi tämän suhteen virallisena kielenä loppuun asti. Tyttö oli sitten saanut Sir Williamilta perinnöksi pienen irlantilaisen talon tuoton, ja varsin luonnollista oli, että Swift itse Irlannissa asuessaan kutsui 20-vuotiaan tuttavansa Dubliniin. Miss Johnsonilla oli alinomaisena seuranaisena eräs miss Dingley, mutta kun Swift salli poissaollessaan ystävätärten asua huoneistossaan, oli sittenkin luonnollista, että juorukellot pian pauhasivat.

Näinä vuosina Swift, jonka nimi oli alkanut tulla yleisemmin tunnetuksi, varsinkin kun hän oli julkaissut Templen teokset, toimii myös poliittisena kirjailijana ja pääsee mahtavien whig-puolueen jäsenten suosioon. Hänen poliittiset vakaumuksensa tosin eivät alun pitäenkään olleet samat kuin whigien: hän vihasi Hollantia, jonka kanssa whigit tahtoivat solmia sotaliiton Ranskaa vastaan, vastusti Skotlannin ja Englannin unionia ja eriuskolaisten kansalaisoikeusvaatimuksia ollen näissä kysymyksissä samalla kannalla kuin tory-puolue. Kun tuttavat whigit sitäpaitsi eivät voineet tai tahtoneet häntä auttaa hänen ajaessaan Irlannin kirkon asioita, oli luonnollista, että Swiftin mieli myrtyi ja että hän whigien kukistuttua v. 1710 siirtyi vastapuolueen leiriin.

Tory-puolueen miehet osoittautuivat kaikin puolin avuliaammiksi, ja Swift pääsi kaikkein vaikutusvaltaisimpien henkilöitten, ennen kaikkea ulkoasiainministerin lordi Bolingbroken suosioon. Syrjäytetyssä asemassa ollut pappismies liikkui kuin kotonaan näissä ylhäisissä piireissä, joissa häntä mainittiin tutunomaisesti Jonathanin nimellä. Swift käytti saavuttamaansa vaikutusvaltaa sekä puolueen politiikan että yleisempien harrastusten palveluksessa toimien m.m. innokkaasti kirjailijain vaikean aseman parantamiseksi pyytämättä tällöin suosia omaan puolueeseen kuuluvia enemmän kuin toisia.

Kaiken tämän julkisen toiminnan ohella on syntynyt eräs Swiftin elämäkerran ja persoonallisuuden tutkijalle verrattoman mielenkiintoinen teos, »Journal to Stella», joka tosin on vasta myöhemmin saanut tämän nimen. Sen muodostavat Swiftin Miss Johnsonille (ja Miss Dingleylle) kirjoittamat tutunomaiset kirjeet, joiden selvittelemisessä myöhempi aika on saanut nähdä suurta vaivaa, koska Swift niissäkin käyttää runsaasti ylempänämainittua lapsenkieltä. Kirjeitten erikoinen arvo johtuu siitä, että ne on kirjoitettu yksin ystävättärelle ilmeisesti edellyttäen, etteivät ne joutuisi kenenkään vieraan käsiin. Niissä Swift esiintyy tavallaan en pantoufles, kertoelee jokapäiväisistä pikku askarruksistaan, havainnoistaan ja haaveistaan.

Tähän aikaan Swift näyttää olleen ahkera vieras Dublinista kotoisin olevan Mrs Vanhomrighin, rikkaan hollantilaisen kauppiaan lesken luona, joka oli kahden poikansa ja kahden tyttärensä kanssa asettunut Lontooseen asumaan. Kirjeissään »Stellalle» Swift tosin mainitsee vierailuistaan, mutta sivuuttaa vaikenemalla sen seikan, että oli alkanut antaa tunteja vanhemmalle tyttärelle Hester Vanhomrighille. Tämän myöhemmin kohtalokkaaksi muodostuneen suhteen muistomerkkeinä on säilynyt asianomaisten välistä kirjeenvaihtoa, joka on vielä vaikeammin selvitettävissä kuin kirjeet Stellalle, koska näissä on tärkeimmät kohdat kirjoitettu salakielellä, sekä runoelma »Cadenus ja Vanessa» (Cadenus = Decanus = tuomiorovasti; Vanessa = Vanhomrigh). Viimeksimainitun teoksen Swift on sepittänyt vasta tuomiorovastiksi tultuaan, mutta siinä mainitut tapaukset viittaavat näihin varhaisempiin aikoihin.

Tuomiorovastiksi pääseminen ei ollut varsin vaivatonta, sillä sellaisten virkojen täyttämisestä piti huolta itse Anna-kuningatar, jonka kaikkein korkeimmassa epäsuosiossa Swift oli ollut aina jumalattoman »Tynnyritarinan» ajoilta. Vihdoin, v. 1713, Swift sentään nimitettiin P. Patrickin kirkon tuomiorovastiksi Dubliniin. Virka oli vaatimaton, mutta tarjoutuihan siinä ylenemisentoiveita. Paha onni käänsi kuitenkin jälleen asiat huonolle tolalle: kuningattaren äkillisen kuoleman jälkeen kukistuu tory-hallitus, ja whigit pääsevät uudestaan valtaan. Bolingbroke pakeni Ranskaan, ja Swift, joka yhä oli yhteydessä hänen kanssaan, tosin mitenkään toimimatta mukana hänen poliittisissa puuhissaan, ei voinut ainakaan toivoa mitään olojensa kohentumista. Viimeisinä Lontoossa viettäminään vuosina Swift liittyi jäseneksi »Scriblerus Club»-nimiseen kirjalliseen kerhoon, jonka kokouksissa hän ehkä saattoi hupaisissa keskusteluissa hetkittäin unohtaa vastoinkäymisiään. Tämä seurustelu tuli merkittäväksi varsinkin senvuoksi, että siinä nähtävästi alkoivat itää ne satiiriset ajatukset, joista Swift myöhemmin kehitteli Gulliverinsa.

Swift muutti kumminkin jo v. 1714 takaisin Irlantiin, missä sitten pääasiallisesti vietti elämänsä viimeiset vuosikymmenet, kahta vv. 1726 ja 1727 Englantiin tehtyä matkaa lukuunottamatta. Tuomiorovasti, jonka mielessä varmaan oli kangastellut aivan toisenlainen elämänura, joutui nyt viettämään aikojansa varsin vaatimattomissa provinssioloissa. Tosin hän oli nyt jälleen omassa kodissaan, missä Miss Johnson ja Miss Dingley toimivat emäntinä, kun sattui kutsuja, mutta ei näytä ainakaan varmalta, että Stellan ystävyys olisi kyennyt korvaamaan kaikkea, mitä oli menetetty. Ne Stellalle osoitetut kirjeet, joita on näiltä vuosilta säilynyt, sisältävät kyllä paljon kiitosta kaikesta hyvästä, sairauden aikana saadusta hoidosta, teosten puhtaaksikirjoittamisesta y.m.s., mutta tunteen hehkua niissä ei ole nimeksikään.

Ihmiskohtaloiden langat alkavat kohta kiertyä toisiinsa kiinteämmin. Miss Vanhomrigh (Vanessa) muuttaa äitinsä kuoltua hänkin Irlantiin, minne isältä oli jäänyt pieni maatila. Se sattui sijaitsemaan aivan lähellä Dublinia, ja Swift joutui näyttelemään kahden naisen välimaalla osaa, joka ei ollut kadehdittava ja josta hän ei lopultakaan hyvin suoriutunut. Vanessa vakuutti hänelle riutuvansa ikävään, ellei Swift käynyt katsomassa tai kirjoittanut kyllin usein, ja Swiftin järkevät neuvot, terveellisen ruumiinliikunnan, kevyen kirjallisuuden lukemisen ja kahvinjuonnin vähentämisen suosittelut, osoittautuivat valitettavasti tehottomiksi. Jännittynyt tilanne jatkuu aina 1720-luvulle saakka, jolloin Vanessa, menetettyään ainoan sisarensakin, väsyy turhiin odotuksiinsa. Hän vaatii selvää ratkaisua, ja kun se muodostuu kielteiseksi, sairastuu ja kuolee. Swift piilottautui jonnekin kahdeksi kuukaudeksi, ja tuskallisten omantunnonsoimausten lisäksi tuli myöhemmin vielä se kiusa, että runoelma »Cadenus ja Vanessa» ja näiden kahden henkilön välinen kirjeenvaihto vainajan toivomuksen mukaisesti toimitettiin julkisuuteen ja vieraat uteliaat pääsivät kurkistamaan näihin inhimillisiin asiakirjoihin.

Seuraavat Swiftin julkaisemat teokset ovat aiheiltaan poliittisia. Swift oli tosin aina tuntenut olevansa Irlannissa kuin maanpaossa, mutta siitä huolimatta hän nyt esiintyy tämän sorretun maan puolustajana ja saavuttaa elämänsä suurimman julkisen tunnustuksen. Toisin kuin hänen myöhäinen satiirinen seuraajansa Bernard Shaw, joka sanoo vapautuneensa kaikesta patriotismista, koska on hylännyt syntymämaansa Irlannin eikä ole oppinut rakastamaan sen tuhoojaakaan, Swift sittenkin näyttää vihdoin alkaneen pitää Irlannin puolta varsin jyrkästi. Niinpä hän v. 1720 kehoitti saarelaisiaan omien markkinoitten suojaamiseksi tuiskaamaan tuleen kaikki englantilaiset tavarat, kivihiiltä lukuunottamatta, ja kun Englannin hallitus muutamia vuosia myöhemmin ryhtyi Irlantia koskevaan rahataloudelliseen toimenpiteeseen päättämällä lyöttää puolen pennyn vaihtorahoja, sai Swift jälleen tilaisuuden taittaa peistä hänen mielestään uuteen sortoon ja vahinkoon tuomitun kotimaansa puolesta. Yrjö-kuninkaan rakastajatar, Kendalin herttuatar, sai mainitun vaihtorahan lyöttämisoikeuden lahjaksi lordi Sunderlandilta ja vuokrasi sen jollekin Mr Woodille. Irlannin parlamentin mieltä ei kysytty, ja kun vastalauseet eivät tepsineet, julkaisi Swift v. 1724, nimeään mainitsematta, sarjan lentokirjasia, »Verkakauppiaan kirjeet». Swiftin syytökset kohdistuivat Mr Woodiin, jonka hän sanoi lyöttäneen liian huonoa rahaa. Englannin hallitus jätti seikan selvittämisen itsensä Isaac Newtonin tehtäväksi, ja tämä todisti syytöksen aiheettomaksi. Siitä huolimatta Swiftin onnistui valveuttaa irlantilaisten isänmaallista mieltä siinä määrin, että hallituksen finanssisuunnitelma lopulta saatiin raukeamaan. Niin tuli Swiftistä Irlannin suuri puolustaja, todellinen kansallissankari, jota juhlittiin kuin ruhtinasta.

Taisteltuaan siten, tosin monessakin kohdassa epäilyttävin argumentein, mutta menestyksellisesti, irlantilaisen ihmisyyden puolesta Swift saattoi huoletta astua avarammalle kiistakentälle ja lausua katkerain kokemustensa ja katsomustensa loppusumman näennäisen viattomassa ja vaarattomassa muodossa, kapteeni Lemuel Gulliverin merkillisiä matkoja kuvaillen. Ennenkuin lähemmin koskettelemme tätä teosta, lienee syytä lyhyesti mainita Swiftin elämän loppuvaiheet.

Pian sattui uusi järkyttävä tapaus. Stella kuoli vuoden 1728 alussa, ja Swift tunsi jääneensä ypöyksin autioituneeseen maailmaan. Hänen voimansa alkoivat murtua, ja se muistelmateoskin, jonka hän aikoi sepittää uskollisimpansa poismentyä, jäi aivan puolieräiseksi. Vai lieneekö sittenkään niin laita? Eikö ole tavallaan kaikkein ehein ja täydellisin ja ivallisessa liikuttavuudessaan suurenmoisin Swiftin lukuisista teoksista tämä parilla sanalla kerrottu tarina, joka on löydetty hänen jäämistöstään, hiuskiharaa ympäröivään paperiin piirrettynä: »Vain naisen hius»? Se suortuva oli sittenkin ollut kenties ainoa varsinainen side, joka oli liittänyt Swiftiä ihmisten arveluttavaan maailmaan, ja yksinäisestä ihmisvihaajasta saattoi nyt olla jokseenkin yhdentekevää, ilmaisiko julkisesti syvintä ylenkatsettansa vai harjoittiko edelleen salaista hyväntekeväisyyttä niiden onnettomien eduksi, joita näki maailman pahimmin kolhivan. »Olen kuin myrkkyä saanut rotta, joka odottaa loukossaan kuolemaa», kirjoittaa hän kaameasti vanhalle ystävälleen Bolingbrokelle.

Muutamia satiirisia tuotteita syntyi vielä, ennenkuin hengen pimeneminen veti läpinäkymättömän verhon Swiftin ja inhan maailman välille. Kaikkein järkyttävin niistä on v. 1729 kirjoitettu »Vaatimaton ehdotus, kuinka voitaisiin estää köyhien lapsia Irlannissa joutumasta rasitukseksi vanhemmilleen ja maalleen.» Siinä esitetään pelastuskeinoksi tämä: liioista köyhien lapsista on valmistettava ravintoa toisille, joita uhkaa nälkäkuolema. Swiftille saattoi tuottaa katkeraa tyydytystä, kun lukijat käsittivät ehdotuksen tuimaksi todeksi ja syyttivät häntä kannibaalisesta julmuudesta. - Siinä hän varmaan näki uuden todistuksen sille vakaumukselleen, ettei kurjaakin kurjempaa yahoo-sukua voi millään keinolla parantaa, koska siltä täysin puuttuu kyky havaita omaa raadollisuuttansa. Swiftin tuntema syvä sääli niitä onnettomia kohtaan, jotka syyttöminä joutuvat kokemaan mitä suurinta kurjuutta, uupui siten ilmauduttuaan omaan voimattomuuteensa vain lisäten hänen mielensä synkeätä toivottomuutta.

Leppoisampi sävy pääsee esiin vain kerran vielä, kun Swift v. 1731 sepittää runon omasta kuolemastaan (On the Death of Dr. Swift). Siinä hän kuvailee mieleensä, kuinka hyvä kynäveikko Pope ottaa surrakseen häntä kokonaisen kuukauden, Gay viikon, Arbuthnot päivän, kuinka Bolingbroke pyyhkäisee kyynelen silmäkulmastaan ja muut vain sanan virkkavat: niin, kuollahan sitä täytyy…

Swift kuoli lokakuussa v. 1745.

* * * * *

Scriblerus-kerhon jäsenten, Swiftin, Popen, Gayn ja Arbuthnotin, tiedetään vuonna 1714 suunnitelleen satiiria turhantarkasta oppineisuudesta. Teoksen keskeisenä henkilönä, jonka elämäkertaan ja kirjoituksiin satiiri aiottiin sisällyttää, oli oleva Martinus Scriblerus. On todennäköistä, että Swift tuli tässä yhteydessä ensi kerran ajatelleeksi niitä aiheita, joista myöhemmin sukeutuivat Gulliverin matkat. Säilyneissä Scribleruksen muistelmien katkelmissa suunnitellut Scribleruksen matkat ainakin vastaavat Gulliverin retkiä. Kerhon hajautumisen vuoksi ei yhteistyö johtanut varsinaisiin tuloksiin; säilyneet katkelmat, jotka ovat etupäässä Popen ja Arbuthnotin käsialaa, ilmestyivät vasta v. 1741. Swiftin kirjan syntyhistoria on jokseenkin selvittämätön, tiedetään vain, että matka Brobdingnagiin oli osittain valmiina v. 1722.

Teos ilmestyi kokonaisuudessaan lokakuun 28:na 1726; sen täydellinen nimi oli »Retkiä erinäisten maailman kaukaisten kansakuntien keskuuteen. Neljä osaa. Kirjoittanut Lemuel Gulliver, aluksi erinäisten laivojen välskäri, sittemmin kapteeni.» Tekijän nimeä ei ilmaistu; kustantaja Benjamin Motte sai käsikirjoituksen joltakin välikädeltä, kenties Popelta. Paperien lähettäjäksi mainittiin »Gulliverin sukulainen Richard Sympson.»

Syynä tähän salaperäisyyteen oli, että Swiftistä tuntui arveluttavalta julkaista teosta, joka kohdisti välittömän kritiikkinsä oleviin oloihin ja useihin helposti tunnettaviin henkilöihin.

»Gulliverin retket» herätti heti erinomaista huomiota. Koko ensimmäinen painos lienee myyty viikossa, ja seurapiireissä pohdittiin uutterasti teoksen sisällystä ja lausuttiin arvailuja sen tekijästä. Läheiset ystävätkin olivat Swiftille kirjoittaessaan muka täysin tietämättömät — niin hyvin salaisuutta aluksi varjeltiin. Kritiikki, kuten tri Johnson sanoo, hukkui aluksi yleiseen ihmettelyyn. Painos seurasi painosta, kirja käännettiin aivan pian vieraisiinkin kieliin, ranskaksi ja hollanniksi jo v. 1727. Joku Corolini julkaisi heti laajan ja arvottoman »Avaimen», käyttäen hyväkseen yleistä, selityksiä kaipaavaa uteliaisuutta.

Kun arvostelun aika oli tullut, esitettiin erilaisia ja eriarvoisia muistutuksia. Arbuthnot selitti pitävänsä kolmanteen osaan sisältyvää »suunnittelijoiden» kuvausta vähimmin onnistuneena, Gay ja Pope mainitsevat joidenkin arvelleen, ettei se osa ole kirjan tekijän omaa käsialaa. Bolingbroken he tietävät kirjaa moittineen, sanoneen, ettei sellaisesta ihmisluonnon halventamisesta voinut koitua muuta kuin huonoja seurauksia. Kirjailijaystävät selittivät lordin loukkaantumisen johtuvan siitä, että »hän itse on lajinsa täydellisin ja jää niinmuodoin enemmän kuin kukaan muu vaille sitä kiitosta, joka ihmisen arvolle ja hyveelle kuuluu». Julmin arvostelijoista oli kieltämättä lady Montagu, joka närkästyneenä kirjoitti jollekin ystävättärelleen m.m.: »Täällä on ilmestynyt kirja, joka saa päästä pyörälle kaikki hyvävaistoiset henkilömme; sen ovat yhdessä kirjoittaneet eräs arvokas hengenmies, eräs etevä lääkäri ja aikamme ensimmäinen runoilija, ja ihmeellinenhän se onkin, Jumala nähköön! Erittäin kaunopuheisesti he ovat todistaneet olevansa elukoita… ja toden sanoakseni he puhuvat hevostallista niin lämpimästi ja kiintyneinä, että minun pakostakin täytyy otaksua pohjalla olevan jonkin erittäin voimallisen vaikuttimen.»

Kirjeissään ystävilleen Swift valittaa, että teos oli painettaessa tärvelty. Dublinissa v. 1735 julkaistuun painokseen liittyvässä (ja tähän suomennokseen otetussa) »Kirjeessä Sympsonille» hän toistaa saman valituksen. Voisi tosin ajatella (kuten Swiftin elämäkerran kirjoittaja Sir Henry Craik), että Swift siten tahtoi vähentää omaa vastuunalaisuuttaan. On kumminkin varsin todennäköistä, että Swiftin käsikirjoituksen tekstiä oli muutettu, siis katsottu voitavan jatkaa herra »Sympsonin» alkulauseessaan mainitsemaa menettelyä. Swift kirjoitti vielä v. 1733 ystävälleen Charles Fordille, että Motte oli antanut »jonkun tuttavansa, luultavasti jo kuolleen pappismiehen hra Tookin» merkitä käsikirjoitukseen lisäyksiä ja poistoja. Samalle Fordille Swift jätti korjausluettelon, jonka mukaan Ford paransi omistamansa ensimmäisen painoksen kappaleen tekstin. Tätä korjattua kappaletta säilytetään South Kensingtonin Forster Collectionissa, ja suomennoksen pohjana olevassa G. Ravenscroft Dennisin julkaisemassa painoksessa (London, George Bell & Sons, 1905) on mainitut korjaukset otettu huomioon. Tästä kriitillisestä painoksesta on otettu enin osa tämän nidoksen loppuun liitettyjä selityksiä. Sanomattakin lienee selvää, että Swiftin teos esiintyy tässä täydellisenä; mitään »arveluttaviakaan» kohtia ei ole karsittu.

Käsitys, jonka mukaan »Gulliverin retket» kuuluu nimenomaisesti lasten kirjallisuuteen, johtuu varmaan siitä, että useimmat Swiftin lukijoista ovat nuorella iällään tutustuneet teoksen kahteen ensimmäiseen osaan tai niistä sommiteltuun mukaelmaan. Eräässä katsannossa kirjan alkupuoli tosiaankin muodostaa oman yhtenäisen kokonaisuuden: siinä kerrotaan varsin leppoisasti kääpiö- ja jättiläiskansasta, tehdään leikkiä inhimillisten mittojen suhteellisuudesta, ja kirjoittaja koettaa ilmeisesti keksiä hupaisia käänteitä ja tilanteita niin paljon kuin suinkin. Siinä on paljon sadunomaista juoksuttelua, ja yleinen sävy voidaan kieltämättä merkitä humoristiseksi. Tämä on kumminkin vain eräs asian puoli. Kiinteämpi tarkastelu osoittaa tuon näennäisen lastentarinan sisältävän peitettyä, osittain varsin tuimaakin ivaa, jonka esineenä ovat Englannin kirkolliset olot ja varsinkin puolue-elämä sekä omalla suuruudellaan ylpeilevän ihmisen naurettava pienuus. Ja vaikka kertomukset nuorallatanssijoista, korkea- ja matalakorkoisista, tylppä- ja suippopäistä y.m. voivat huvittaa sellaisinaan, erittäinkin varhaista ikää, joka on kiitollinen kaikesta havainnollisesta ja eriskummallisesta, ovat nämä vertauskuvalliset seikat sittenkin ennen kaikkea täysikasvaneita varten, ensi sijassa luonnollisesti Swiftin aikalaisia varten kirjoitetut, ja nykyaikainenkin lukija voi saada käsitystä kirjoittajan varsinaisesta tarkoituksesta vain perehtymällä vastaaviin ajanoloihin. Ei edes voi väittää kertomuksen hupaisen sävyn aina joutuvan kärsimään siitä, että näennäinen välitön iloittelu selitetään Swiftin aikalaisiin kohdistuvaksi kirpeäksi ivaksi, vaan sattuu toisinaan niinkin, että asiallinen selitys vain tuo ilmi esityksen täyden huumorin tai komiikan. Niinpä, kun Lilliputin maan valtio varainhoitajasta Flimnapista kerrotaan, että hän olisi nuoralla tanssiessaan auttamattomasti taittanut niskansa, ellei eräs Hallitsijan tyyny olisi putoavaa pelastanut, tämän seikan huvittavaisuus vain lisääntyy, kun saamme tietää, että Flimnap on politiikan korkeimmalla nuoralla »kipakkaa heittävä» pääministeri Walpole ja Hallitsijan tyyny, jonka päälle taituri putoo, eräs vaikutusvaltainen hovinainen, kuninkaan rakastajatar, jonka avulla ministeristä tulee jälleen ministeri.

Kertomukset matkoista kääpiöiden ja jättiläisten maihin muodostavat eheän kokonaisuuden jo aiheensa samanluontoisuuden nojalla. Teoksen kolmanteen osaan siirryttäessä ei sellaista luontevaa ylimenoa tapahdu, ja kun tämä kolmas osa kieltämättä on sisäisestikin ensimmäisiä hajanaisempi, ei kummakaan, että useat lukijat ovat tyytyneet vain teoksen alkupuoleen. Siten Gulliverista saatu käsitys on kumminkin aivan vaillinainen. Sopii näet väittää, että kirjan painavin osa on viimeinen ja että kolmas osa valmistelee siihen siirtymistä. Sitäpaitsi on matka lentävän saaren maille rakenteen suhteellisesta löyhyydestä huolimatta sinänsäkin mielenkiintoinen. Swiftin satiiri siinä äityy, ja varsinkin tieteellinen maailma ja sen varassa kehittyvä teknillis-materialistinen kulttuuri joutuvat mitä purevimman, tosin ei aina maaliinsa osuvan vihaisen ivan esineeksi. Suurempaa vastavirransoutajaa kuin Swift sellaisena kuin hän tässä esiintyy, on vaikea kuvitella, ja eräillä hänen kritiikkinsä osilla (luonnontieteelliset muodit, kansaneduskunta y.m.) lienee parempia sovellutusmahdollisuuksia nyt kuin hänen omana aikanaan.

Neljäs retki, matka viisaitten ja jalojen hirnujain maahan, missä ihmissuku elää yahooiden inhoittavassa hahmossa, on koko teoksen ydinosa, jos pidämme silmällä satiirisen tarkoituksen toteuttamista. Nyt eivät ole enää käsiteltävinä ajanolot (vain jossakin harvassa kohdassa voi havaita sellaisia ajatusyhtymiä), ei mikään yksityinen inhimillisen luonnon vika tai hulluus, vaan ihmisluonto sinänsä kaameassa ja auttamattomassa raadollisuudessaan. Huumorinsekaisen ivailun on lopullisesti syrjäyttänyt intohimoiseksi ja, jos niin tahdomme sanoa, sairaalloiseksi kasvanut ihmisviha, jolle vertauskohtia etsiessään johtuu pakostakin ajattelemaan Timon Ateenalaista:

Alkibiades: Nimesi? Näinkö ihmistä sä vihaat, vaikk’ olet itse ihminen?

Timon: Ma olen Misanthropos ja vihaan ihmiskuntaa. Sa kunpa oisit koira, että voisin sua hiukan rakastaa.»

Hevosmaan-retki on kertomuksen edellisiin osiin verrattuna kuin hiilellä, sydellä luonnosteltu hirmuinen tuomiopäivän kuva satiiristen miniatyyrimaalausten rinnalla. Sen synkeyteen on kuin epähuomiossa singahtanut sivulause, johon sisältyy koko teoksen kenties ainoa tavanomaisessa merkityksessä »runollinen» ajatus (»niinkuin ihminen iloitsee nähdessään neilikkain ja tulpaanien joka vuosi nousevan kukkaan» j.n.e., s. 343) ja joka siinä yhteydessään vaikuttaa kuin jostakin toisesta maailmasta kuuluva puhe. Ihmisten olemus, heidän yhteiskuntansa, oikeutensa, politiikkansa, tieteensä, lääkeoppinsa ja muut toiminta-alueensa kuvaillaan tässä kirjan viimeisessä osassa niin kauhistuttaviksi, että useat lukijat varmaan ainakin ymmärtävät Bolingbroken esittämää kritiikkiä. Swift saattoi puolestaan olla tyytyväinen tuotteeseensa; hän uskoi varmaan hioneensa valmiiksi kuvastimen, jossa ihminen nyt ja aina saattoi nähdä Calibanin-piirteensä minkään naamion niitä kaunistelematta.

Ateenan Timonin ja Jonathan Swiftin ihmisviha ei kumminkaan ollut ehdottomasti samaa laatua. Swift itse on nimenomaan huomauttanut eräästä niitä toisistaan erottavasta seikasta. »Minä olen aina vihannut», kirjoittaa hän Popelle v. 1725, »kaikkia kansakuntia, ammatteja ja yhteisöjä ja olen rakastanut ainoastaan yksilöitä; niinpä esimerkiksi vihaan lakimiesten laumaa, mutta pidän paljon neuvosmies Tästä ja tuomari Siitä. Samoin on lääkärien — en tahdo puhua omasta toimialastani — sotilaitten, englantilaisten, skotlantilaisten, ranskalaisten ja kaikkien muiden laita. Mutta ennen kaikkea minä vihaan ja inhoon sitä eläintä, jota mainitaan ihmisen nimellä, vaikka sydämestäni rakastan Juhanaa, Pietaria, Tuomasta ja muita. Tätä järjestelmää minä olen noudattanut jo monta vuotta… ja niin teen edelleenkin, kunnes olen niistä suoriutunut. Olen kerännyt aineksia tutkimukseen, jossa todistan vääräksi määritelmän animal rationale (»järjellinen eläin») ja osoitan, että tulee sanoa vain rationis capax (»joka voi olla järjellinen»). Tämä ihmisviha, joka tosin ei ole Timonin ihmisvihan kaltainen, on 'Retkieni' koko rakennuksen lujana perustuksena, ja mieleni saa rauhan vasta sitten, kun kaikki kunnialliset ihmiset yhtyvät minun mielipiteeseeni.»

Etsittäessä kirjallisia vertauskohtia »Gulliverin retkille» on johduttu kuin pakosta mainitsemaan toisia n.s. kuolemattomia teoksia. Yrjö Hirn on rinnastanut sen Danten Jumalaisen komedian kanssa osoittaen, kuinka kaikesta mahdollisesta arvoerosta ja kaikista todellisista rakenteen eroavaisuuksista huolimatta kumpikin teos sisältää »omalla tavallaan rikkaan ja melskeisen elämän kokemusten loppusumman. Swiftin maailmankuva, sellaisena kuin se oli kehkeytynyt hänen mielessään keskellä taisteluita ja pettymyksiä, on täydellisenä sisällytetty tähän fantastiseen kertomukseen. Hänen oma kiirastulensa on siinä kuvattu satiirin ja tarunomaisen löytöretken verhossa ja hänen oma kärsimyksensä paljastettu lieventämättömän naturalistisessa esityksessä. Ja niin välitön ja elävä on tämän esityksen vaikutus, että lukija luulee voivansa sanoa, kuten Veronan kansa Danten kulkiessa ohi: Niin totisesti tämä itse on ollut helvetissä.»

Voisi varmaan myös mainita Cervanteen mestariteoksen. Samoinkuin suuri espanjalainen turvautui ritarikertomusten ulkonaiseen muotoon esittäessään huomioitaan ja mielikuviaan, karun todellisuuden aina vaarallista arvostelua ja haaveen rannatonta lentoa, puki Swift suuren satiirinsa matkakertomuksen valhepukuun voidakseen vapaammin sanoa, mitä hänellä oli sydämellään. Molemmat he kuin ohimennen tekevät ivansa esineeksi valitsemansa ulkonaisen muodon, ja kummankin teoksessa kohoo esitys aivan uudenlaiseen tasoon, uuteen olokehään, missä eivät merkitse paljoa ritarin harharetket enempää kuin merenkulkijan seikkailutkaan, niille tanterille, joilla taistellaan ihmisen olemuksesta, sen syvistä henkisistä arvoista.

Nähdessään, kuinka Swift pakostakin peittelee satiirisen ajatuksensa liikkeitä näennäisen vaarattomuuden verhoon, johtuu vertaamaan häntä sotalaivaan, joka savun peitossa pyrkii edulliseen toiminta-asentoon. Ja kun sitten savupilvestä välkähtää salama, niin sen isku osuu maaliinsa, se on melkein aina surman isku. Todellisimman ja peloittavimman kaikista dreadnoughteista rakensi Jonathan Swift. Gulliverin alus, jota on usein luultu lasten kaarnavenheeksi, on yhä vielä, kahdensadan vuoden ikäisenä, kaikkein voimallisimpia niistä linjalaivoista, jotka uhaten risteilevät inhimillisen kehnouden ja vääryyden vesillä.

Suomentaja.

TEKIJÄN ALKULAUSEET

JULKAISIJA LUKIJALLE

Näitten Retkien kirjoittaja, herra Lemuel Gulliver, on vanha hyvä ystäväni; olemme hiukan toistemme sukuakin äidin puolelta. Noin kolme vuotta sitten herra Gulliveria alkoi kyllästyttää se, että uteliaita ihmisiä tuli lakkaamatta häntä näkemään hänen Redriffissä sijaitsevaan taloonsa, ja hän osti pienen maapalstan ja sopivat rakennukset läheltä Newarkia, Nottinghamshiressä, kotiseudullaan, missä hän nyt elelee kaikessa hiljaisuudessa, mutta naapuriensa keskuudessa arvossapidettynä.

Herra Gulliver oli tosin syntynyt Nottinghamshiressä, missä hänen isänsä asui, mutta muistan hänen sanoneen, että suku oli peräisin Oxfordshiresta. Tätä tiedonantoa vahvistavat mainitun kreivikunnan hautausmaalla näkemäni erinäiset Gulliverien haudat ja muistomerkit.

Ennenkuin lähti Redriffistä hän jätti huostaani seuraavat paperit valtuuttaen minut käyttämään niitä miten hyväksi näkisin. Olen ne huolellisesti lukenut ja tutkinut kolmeen kertaan. Kirjoitustapa on erittäin selvä ja koruton, ja ainoa havaitsemani virhe on siinä, että tekijä, kuten matkailijat yleensä, on hiukan liiaksi seikkaperäinen. Koko teoksessa on ilmeinen totuudellisuuden leima, ja tekijä olikin niin tunnetusti totuutta rakastava, että hänen redriffiläisten naapuriensa keskuudessa oli tullut yleiseksi asian todenperäisyyttä osoittavaksi sananparreksi: niin totta kuin herra Gulliver olisi sen sanonut.

Erinäisten arvossapidettyjen henkilöiden kehoituksesta, joille olen tekijän luvalla nämä paperit näyttänyt, rohkenen ne nyt julkaista toivoen niiden voivan ainakin toistaiseksi tarjota nuorille aatelismiehillemme parempaa luettavaa kuin tavanomaiset politiikan ja puolueitten töherrykset.

Tämä nidos olisi paisunut ainakin kaksinkertaiseksi, ellen olisi rohjennut pyyhkiä pois eri matkojen kuvauksista lukemattomia kohtia, joissa puhuttiin tuulista ja vuorovesistä; kulkusuunnista ja paikanmääräyksistä ja kerrottiin yksityiskohtaisesti, merenkävijöiden tapaan, aluksen hoitamisesta myrskysäillä, samoin pituus- ja leveysasteitten toteamisia. On syytä pelätä, että herra Gulliver on siihen hiukan tyytymätön, mutta minä olin päättänyt tehdä kirjan lukevalle yleisölle niin helpostitajuttavaksi kuin suinkin mahdollista. Jos oma perehtymättömyyteni merenkulkuseikkoihin on kumminkin saanut minut tekemään joitakin virheitä, olen niistä yksin vastuussa, ja jos joku matkailija haluaa nähdä koko teoksen sellaisena kuin se on tekijän kädestä lähtenyt, olen valmis tyydyttämään hänen toivomuksensa.

Muista tekijää koskevista seikoista antavat lukijalle tietoa kirjan ensimmäiset sivut.

Richard Sympson.

KAPTEENI GULLIVERIN SERKULLEEN SYMPSONILLE KIRJOITTAMA KIRJE

Toivon sinun vaadittaessa julkisesti tunnustavan, että minua usein ja innokkaasti kehoittamalla sait minut julkaisemaan sangen hataran ja epätäsmällisen kertomuksen retkistäni ja että käskin sinua palkkaamaan jonkun ylioppilaan jommastakummasta yliopistosta järjestämään papereita ja korjaamaan tyyliä, kuten serkkuni Dampier kehoituksestani teki julkaistessaan kirjansa Matka maan ympäri. En kumminkaan muista valtuuttaneeni sinua suostumaan siihen, että jotakin jätettäisiin pois, vielä vähemmin siihen, että jotakin lisättäisiin. Mitä viimeksimainittuun seikkaan tulee, kieltäydyn senvuoksi vastaamasta mistään sellaisesta, varsinkaan eräästä Hänen Majesteettiansa, kaikkein autuaimmassa ja kunniakkaimmassa muistossa olevaa kuningatar Anna-vainajaa koskevasta kohdasta, vaikka kunnioitin ja arvostin häntä enemmän kuin ketään inhimillistä olentoa. Sinun tai sinun lisäilijäsi olisi kumminkin pitänyt käsittää, ettei ollut tarkoitukseni mukaista eikä soveliastakaan ylistää mitään ihmissukuun kuuluvaa eläintä isännälleni houyhnhnmille. Sitäpaitsi asia on aivan perätön, sillä ollessani Englannissa eräinä Hänen Majesteettinsa hallitusvuosina havaitsin hänen jättävän hallituksen pääministerin hoidettavaksi, vieläpä kahdenkin pääministerin, toisen toisensa jälkeen; toinen heistä oli Godolphinin, toinen Oxfordin lordi. Olet siis antanut minun sanoa asian, jota ei ole. Samoin olet Suunnittelijoiden akademiasta kerrottaessa ja erinäisissä muissa esitykseni kohdissa joko jättänyt pois joitakin olennaisia seikkoja tai kaunistellut tai muuttanut niitä, niin että tuskin tunnen omaa teostani. Kun aikaisemmin eräässä kirjeessäni jotakin tästä huomautin, suvaitsit vastata, että pelkäsit sellaisten kohtien herättävän pahennusta, että vallassaolijat pitivät erittäin tarkasti silmällä painotuotteita eivätkä ainoastaan älynneet sellaisia seikkoja, vaan rankaisivatkin jokaisesta, joka näytti vihjaukselta (niin luulen sinun asiaa nimittäneen). Mutta miten ihmeessä olisikaan sitä, mitä olin puhunut jo monta vuotta sitten ja suunnilleen viidentuhannen meripeninkulman päässä, toisessa valtakunnassa, voitu sovittaa mihinkään niistä yahooista, joiden sanotaan nyt laumaa hallitsevan, varsinkaan, kun olin tuon sanonut aikana, jolloin en paljoakaan ajatellut tai pelännyt sitä onnettomuutta, että joutuisin jälleen elämään heidän joukossaan? Eikö suurin valittamisen syy ole minulla, kun näen noiden samaisten yahooiden istuvan vaunuissa, joiden eteen on valjastettu vetojuhdiksi houyhnhnmejä, ikäänkuin viimeksimainitut olisivat elukoita ja ensinmainitut järjellisiä olentoja? Niin luonnottoman ja inhoittavan näyn välttäminen olikin eräs tärkeimpiä syitä siihen, että vetäydyin tänne.

Tämän katsoin soveliaaksi sanoa sinulle, mitä tulee sinuun itseesi ja sinulle osoittamaani luottamukseen.

Valitan vielä harkitsemattomuuttani, kun suostuin sinun ja muutamien muiden henkilöiden hartaiden kehoitusten ja väärien perustelujen vuoksi, aivan vastoin omaa vakaumustani, retkiäni koskevan kertomuksen julkaisemiseen. Koeta muistaa, kuinka monet kerrat, sinun selittäessäsi yleishyvän sitä vaativan, kehoitin sinua ajattelemaan, etteivät mitkään neuvot ja esimerkit voi vähimmässäkään määrässä parantaa tätä eläinlajia, yahooita. Se on nyt aivan ilmeistä, sillä enhän näe edes tässä pienessä saaressamme väärinkäytösten ja vääryyksien täydellisesti tauonneen, kuten oli syytä odottaa tapahtuvan; päinvastoin: vaikka on kulunut enemmän kuin puoli vuotta varoitukseni julkaisemisesta, ei kirjani ole ainoassakaan kohdassa vaikuttanut tarkoitukseni mukaisesti. Minä kehoitin sinua kirjeellisesti ilmoittamaan, milloin puolueet ja lahkokunnat oli hävitetty, tuomarit olivat oppineita ja oikeamielisiä, asianajajat rehellisiä ja vaatimattomia ja edes hiukan tervejärkisiä, Smithfield täynnä huikean korkeita lakikirjojen polttorovioita, nuorten aatelisten kasvatus täydellisesti uudistettu, lääkärit karkoitettu, naaras-yahoot siveitä, kunniallisia, rehellisiä ja hyvä-aistisia, korkeitten hallitusviranomaisten hovit ja vastaanotot kerrassaan lakkautetut, järki, ansiot ja oppi palkitut, kaikki häpäisevien suorasanaisten ja runomittaisten painotuotteitten julkaisijat tuomitut syömään vain omia villojansa ja sammuttamaan janoansa omalla musteellaan. Rohkaisevat sanasi saivat minut varmasti odottamaan näitä ja tuhansia muita uudistuksia, jotka muuten olivatkin selvästi johdettavissa kirjassani antamistani neuvoista. Ja täytyyhän myöntää, että seitsemän kuukauden aika oli riittävä kaikkien niiden paheiden ja mielettömyyksien korjaamiseen, jotka yahooita vaivaavat, jos heidän olemuksessaan olisi vähintäkään taipumusta hyveeseen tai viisauteen. Sinä et kumminkaan ole missään kirjeessäsi sellaista tietoa minulle lähettänyt, vaan olet päinvastoin kuormittanut postintuojaamme joka viikko häväistyskirjoituksilla, selityksillä, mietelmillä, muistutuksilla ja lisäyksillä, joissa havaitsen itseäni syytettävän siitä, että tarkoitan suuria valtiomiehiä, halvennan ihmisluontoa (niin ne yhä vielä uskaltavat sanoa), ja häpäisen naarassukupuolta. Huomaan myös, etteivät noiden kääröjen kirjoittajat ole yksimielisiä, sillä toiset eivät salli minun olevan omien retkieni kirjoittajan ja toiset väittävät minun sepittäneen teoksia, joita en edes tunne.

Huomaan vielä kirjanpainajasi toimineen niin huolimattomasti, että on sekoittanut eri matkojeni ja palausteni ajat ja päivämäärät. Hän ei ole merkinnyt oikeata vuotta, ei oikeata kuukautta eikä kuukaudenpäivää, ja minulle kerrotaan, että alkuperäinen käsikirjoitus on kirjani ilmestyttyä tuhottu. Minulla itsellänikään ei ole yhtäkään jäljennöstä, mutta olen kumminkin lähettänyt sinulle muutamia korjauksia, jotka voit ottaa huomioon, jos toinen painos joskus ilmestyy. Sittenkään en voi niistä vastata, vaan minun täytyy jättää asia arvostelukykyisen ja vilpittömän lukijan omaan vapaaseen valtaan.

Muutamat meri-yahoomme kuuluvat moittivan merikieltäni, sanovan sitä monessa kohdassa virheelliseksi ja vanhettuneeksi. En voi sitä auttaa. Kun olin nuorena ensimmäisillä matkoillani, opettivat minua vanhimmat merimiehet, ja minä opin puhumaan heidän tavallaan. Olen kumminkin myöhemmin havainnut, että meri_yahoot_, samoinkuin kuivalla maalla asuvat, taipuvat uudistushimoon sanallisella alalla, että heidän kielipartensa muuttuu joka vuosi, vieläpä niin, että muistan kotimaahan palattuani kyenneeni vain vaivoin ymmärtämään uutta murretta. Ja huomattakoon, että kun joku yahoo uteliaana saapuu Lontoosta luokseni uuteen kotiini, me emme osaa ilmaista toisillemme ajatuksiamme ymmärrettävällä tavalla.

Jos yahooiden arvostelu voisi jotenkin minuun vaikuttaa, olisi minulla suuri syy valittaa, että muutamat niistä uskaltavat otaksua retkieni kirjan olevan pelkkää omien aivojeni keksintöä, vieläpä ovat viittailleet siihenkin suuntaan, ettei houyhnhnmejä ja yahooita ole olemassa enempää kuin Utopian asukkaita.

Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että mitä tulee Lilliputin, Brobdingragin (niin näet nimi on luettava eikä virheellisesti Brobdingnag) ja Laputan kansoihin, en ole milloinkaan kuullut yhdenkään yahoon menetelleen niin häikäilemättömästi, että olisi väittänyt niitä olemattomiksi tai niistä kertomiani seikkoja pätemättömiksi; kertomuksen totuus näet on välittömästi vakuuttava. Ja onko kertomukseni houyhnhnmeistä ja yahooista vähemmän todennäköinen, kun tässäkin kaupungissa on viimeksimainittuja monia tuhansia, jotka eroavat Houyhnhnmein maassa elävistä eläinveikoistaan vain sikäli, että jollakin tavalla toisilleen loruilevat eivätkä kulje ilkialastomina? Minä olen kirjoittanut heitä parantaakseni, en saavuttaakseni heidän hyväksymisensä. Heidän koko rotunsa yksimielinen hyväksyminen merkitsisi minulle vähemmän kuin tallissani asuvien kahden rappeutuneen houyhnhnmin hirnahdus, sillä nämä, vaikka ovatkin suvustaan huonontuneet, opettavat minulle yhä joitakin hyveitä, ilman minkäänlaista paheen sivumakua.

Luulevatko nuo toiset kurjat elukat minua niin rappeutuneeksi, että alkaisin todistella kertomukseni todenperäisyyttä. Vaikka olen yahoo, tiedetään koko Houyhnhnmein maassa, että saatoin jalon isäntäni opetusten ja esimerkin avulla (vaikka, sen tunnustan, erittäin vaikeasti) kahden vuoden kuluessa luopua valhettelun, kiertelyn, petoksen ja kaksimielisyyden helvetillisestä paheesta, joka on syvästi juurtunut kaikkien kaltaisteni ja varsinkin eurooppalaisten sisimpään.

Minulla olisi esitettävänä muitakin valituksia tässä kiusallisessa yhteydessä, mutta en huoli enempää vaivata itseäni enkä sinua. Minun täytyy vilpittömästi tunnustaa, että viimeisen kotiinpaluuni jälkeen yahoo-olemuksessani on herännyt uudelleen eloon eräitä huonoja ominaisuuksia, kun olen seurustellut muutamien kaltaisteni ja varsinkin, välttämyyden pakosta, oman perhekuntani jäsenten kanssa. Muutenhan en olisi milloinkaan voinut mielettömästi suunnitella tämän kuningaskunnan yahoo-rodun puhdistamista; mutta nyt olen iäksi luopunut kaikista sellaisista haaveellisista aikeista.

Huhtikuussa 2:na 1727.

ENSIMMÄINEN OSA

MATKA LILLIPUTIIN

ENSIMMÄINEN LUKU

Tekijä antaa tietoa itsestään ja suvustaan. Ensimmäiset yllykkeet matkustamiseen. Hän joutuu haaksirikkoon, kokee pelastua uimalla ja saapuu onnellisesti Lilliputin maan rantaan, missä hänet otetaan vangiksi ja kuljetetaan maan sisäosaan.

Isälläni oli pieni maatila Nottinghamshiressa; minä olin kolmas hänen viiden poikansa sarjassa. Kun olin ehtinyt neljäntoista vuoden ikään, lähetti hän minut Emanuel Collegen oppilaaksi Cambridgeen, missä vietin kolme vuotta uutterasti opintojani harjoittaen. Tästä johtuvat kulungit (vaikka määrärahani olivatkin varsin niukat) tekivät liiaksi hallaa isäni vähissä varoissa, ja niin minut pantiin oppiin Mr James Batesin, etevän lontoolaisen välskärin luo; tämä oppiaikani oli nelivuotinen. Isäni lähetti minulle toisinaan pieniä rahasummia, jotka käytin perehtyäkseni merenkulkuoppiin ja muihin matkustelemaan aikoville hyödyllisiin matemaattisiin tieteisiin; uskoin näet varmaan kohtalonani olevan joutua ennemmin tai myöhemmin retkeilemään. Mr Batesin luota poistuttuani palasin kotiin, niissä isäni, setä Johnin ja muutamien muiden sukulaisten avulla sain neljäkymmentä puntaa ja lupaan kolmekymmentä puntaa vuodessa, jotta voisin lähteä Leydenin yliopistoon. Siellä minä opiskelin kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta lääketiedettä, jonka tiesin hyödylliseksi pitkillä retkillä.

Pian Leydenistä palattuani sain kelpo mestarini Mr Batesin suosittelemana välskärintoimen Pääskyssä, jonka kapteenina oli komentaja Abraham Pannell. Siinä virassa olin puolineljättä vuotta tehden sinä aikana pari matkaa Levanttiin ja muualle. Takaisin tultuani päätin asettua asumaan Lontooseen, ja minua rohkaisi tässä aikomuksessa, mestarini Mr Bates, joka vielä suositteli minua erinäisille potilaille. Minä vuokrasin asunnon pienestä talosta Old Jewryssä, ja kun minua neuvottiin luopumaan poikamiehen säädystä, nain Mrs Mary Burtonin, Newgate-streetin varrella liikettään harjoittavan sukkatavarainkauppiaan Mr Edmund Burtonin toisen tyttären saaden neljäsataa puntaa myötäjäisiä.

Kelpo mestarini Bates kuoli pari vuotta sen jälkeen, ja kun ystäväpiirini oli pieni, alkoivat tuloni vähentyä; omatuntoni näet ei sallinut minun jäljitellä useiden virkaveljieni moitittavaa menettelyä. Neuvoteltuani vaimoni ja eräiden tuttavien kanssa päätin niinmuodoin lähteä jälleen merille. Olin välskärinä kahdessa eri aluksessa ja tein kuuden vuoden aikana useita matkoja Itä- ja Länsi-Intiaan hiukan lisäten omaisuuttani. Joutohetkeni vietin lukien parhaita kirjailijoita, vanhoja ja uusia; minulla näet oli aina mukanani melkoinen määrä kirjoja. Maissa oltaessa tarkkasin eri kansojen tapoja ja luontumuksia ja opiskelin heidän kieliänsä, minkä hyvä muistini teki varsin helpoksi.

Viimeinen näistä matkoista ei ollut kovinkaan onnellinen, ja minä päätin merielämään kyllästyneenä jäädä kotiin vaimoni ja perheeni luo. Minä muutin Old Jewrystä Fetter-Laneen ja sieltä Wappingiin toivoen saavani työtä merimiesten keskuudessa, kuitenkaan siitä kostumatta. Odotettuani kolme vuotta asiain paranemista suostuin edulliseen tarjoukseen, jonka minulle teki Etelämerelle lähtevän Antiloopin omistaja, kapteeni William Prichard. Me lähdimme purjehtimaan Bristolista toukokuun neljäntenä päivänä 1699, ja matkamme oli aluksi sangen suotuisa.

Eräistä syistä on parempi, etten vaivaa lukijaa yksityiskohtaisesti kertomalla seikkailuistamme niillä vesillä; riittäköön, kun mainitsen, että sieltä Itä-Intiaan purjehtiessamme ajauduimme ankarassa myrskyssä Van Diemenin maan luoteispuolelle. Olopaikkaamme määriteltäessä saatiin tulokseksi 30 astetta 2 minuuttia eteläistä leveyttä. Kaksitoista miestä oli jo kuollut liiallisista ponnistuksista ja kehnosta ravinnosta, ja muut olivat erittäin heikossa tilassa. Viidentenä päivänä marraskuuta, joka on niissä seuduissa ensimmäinen kesäkuukausi, ilma oli erittäin sumuinen, ja merimiehet havaitsivat karin aluksemme ehdittyä puolen kaapelinmitan päähän; mutta tuuli oli niin tuima, että ajauduimme suoraan kariin ja haaksirikkouduimme heti. Minä olin viiden miehen keralla laskenut vesille venheen, ja niin me väistimme alusta ja karia. Me soudimme arviolta kolme meripeninkulmaa, ja sitten emme kyenneet mitään tekemään; olimme näet jo aluksessa itsemme tyyten uuvuttaneet. Niin antauduimme aaltojen armoille, ja suunnilleen puolen tunnin kuluttua venheemme kumosi äkkinäinen pohjoisen puuska. En tiedä sanoa, kuinka kävi venhekumppanieni ja niiden, jotka pääsivät karille tai jäivät alukseen, mutta otaksun, että he kaikki tuhoutuivat. Minä puolestani uin oman onneni nojassa, tuulen ja merivirran ajelemana. Useat kerrat annoin jalkojeni painua alas, kumminkaan tuntematta pohjaa, mutta kun sitten olin melkein menehtynyt enkä jaksanut enää ponnistella, huomasin samassa pohjaavani, ja myrskykin oli jo melkoisesti laimentunut. Ranta oli niin loiva, että sain kulkea lähes peninkulman, ennenkuin tulin kuivalle, otaksumani mukaan kello kahdeksan aikaan illalla. Sitten kuljin vielä puolen peninkulman verran näkemättä kumminkaan jälkeäkään rakennuksista tai ihmisistä; heikossa tilassani en ainakaan mitään sellaista havainnut. Olin aivan uupunut, ja väsymykseni, helteinen sää ja laivasta lähdettäessä juomani puoli korttelia paloviinaa tuntuivat kovin houkuttelevan nukkumaan. Paneuduin pitkäkseni ruohoon, joka oli erittäin lyhyttä ja pehmyttä, ja nukuin siinä sikeämmin kuin muistan nukkuneeni milloinkaan eläessäni; ellen erehdy, kymmenettä tuntia, sillä herätessäni oli päivä koittanut. Yritin nousta, mutta en voinut liikahtaakaan; selälläni maatessani havaitsin, että käsivarteni ja jalkani oli lujasti sidottu maahan kummaltakin puolelta ja että pitkä ja tuuhea tukkani oli samoin kiinni maassa. Ruumiini poikki tuntui kulkevan kainaloista reisiin erinäisiä hienoja siteitä. Minä voin katsella ainoastaan ylöspäin; aurinko alkoi paahtaa kuumasti, ja valo rasitti silmiäni. Ympäriltäni kuulin epäselvää hälinää, mutta en voinut siinä asemassani nähdä muuta kuin taivaankannen. Hetkisen kuluttua tunsin jotakin liikkuvan reidelläni, etenevän hiljaa rinnalleni ja tulevan melkein leukani alle; kääntäessäni katseeni niin alas kuin suinkin voin havaitsin siinä tuskin kuusituumaisen ihmishahmon, jolla oli jousi ja nuoli kädessään ja viini selässä. Samalla tunsin, että (arvioni mukaan) ainakin neljäkymmentä samanlaista olentoa seurasi ensinnä saapunutta. Minä olin ylen hämmästynyt ja parkaisin niin äänekkäästi, että kaikki juoksivat säikähtyneinä takaisin; muutamat heistä, kuten myöhemmin sain kuulla, olivat loukkaantuneet hypätessään maahan kupeeltani. Pian he kuitenkin palasivat, ja eräs heistä, joka rohkeni tulla niin likelle, että näki selvästi kasvoni, kohotti ihastellen kätensä ja katseensa ja huusi kimeällä, mutta selvällä äänellä: Hekinah degul. Toiset kertasivat samoja sanoja moneen toviin, mutta minä en silloin saanut selkoa niiden merkityksestä. Minä makasin kaiken aikaa, niinkuin lukija hyvin arvaa, kovin epämukavasti; ponnistellen onnistuin vihdoin katkaisemaan nuorat ja tempaamaan irti puikot, jotka olivat kiinnittäneet vasenta käsivarttani maahan, kuten havaitsin nostaessani käteni näkyviini. Ankaralla ja tuimaa kipua tuottavalla nykäyksellä minä samassa hiukan hellitin nuoria, jotka sitoivat tukkaani vasemmalta puolelta, ja voin siten kääntää päätäni parin tuuman verran. Pikku otukset pakenivat kuitenkin jälleen, ennenkuin ehdin siepata niitä kiinni. Sitten kaikui erittäin vihlaiseva moniääninen huuto, jonka vaiettua kuulin erään heistä raikuvalla äänellä lausuvan: Tolgo phonac. Samassa sattui vasempaan käteeni suunnilleen sata nuolta, jotka tuntuivat pistelevän kuin neulat; sitäpaitsi he ampuivat vielä nuolisateen ilmoille, niinkuin meillä Euroopassa ammutaan pommeja, ja niistä luullakseni putosi useita ruholleni (vaikka en niitä tuntenut) ja muutamia kasvoihini, jotka heti peitin vasemmalla kädelläni. Tämän nuolisateen tauottua aloin voihkia harmista ja kivusta, ja kun sitten yritin jälleen irroittua, he ampuivat edellistä taajemman yhteislaukauksen, ja muutamat heistä kokivat keihäillään pistää minua kupeeseen; mutta minulla oli onneksi ylläni puhvelinnahkainen költeri, jota heidän aseensa eivät lävistäneet. Pidin viisaimpana levätä liikahtamatta, ja tarkoitukseni oli maata niin yöhön asti, jolloin voisin helposti itseni vapauttaa jo irroittamallani vasemmalla kädellä. Mitä maan asukkaisiin tulee, voin otaksua selviytyväni heidän suurimmistakin sotajoukoistaan, jos kaikki olivat näkemäni soturin kokoisia. Sallimus järjesti kuitenkin asiani toisin. Havaitessaan minun makaavan liikkumatta he eivät enää ampuneet minua nuolillaan, mutta kuulemastani hälinästä tiesin heidän lukumääränsä lisääntyvän, ja suunnilleen neljän kyynärän päästä, vasemman korvani kohdalta, kuului toista tuntia kolketta niinkuin ainakin ihmisten ollessa uutterassa työssä. Kääntäessäni päätäni siihen suuntaan, mikäli kiinnityspuikot ja nuorat sallivat, näin sinne pystytetyn suunnilleen puolenkolmatta jalan korkuisen lavan, jolle mahtui seisomaan neljä maan asukasta. Lavalle johtivat kahdet tai kolmet portaat, ja eräs arvohenkilöltä näyttävä piti tältä korokkeelta minulle pitkän puheen, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Minun on kuitenkin mainittava, että tämä päähenkilö ennen puheensa alkua huusi kolmesti: Langro dehul san (nämä ja aikaisemmin mainitsemani sanat toistettiin ja selitettiin minulle myöhemmin). Sitten tuli kohta suunnilleen viisikymmentä maan asukasta, jotka katkaisivat pääni vasenta puolta kiinnittävät siteet. Niin pääsin kääntymään oikealle ja tarkkaamaan puhujan olemusta ja eleitä. Hän näytti olevan keski-ikäinen ja pitempi kuin kukaan niistä kolmesta, jotka olivat hänen seuranaan. Eräs heistä, hovipoika, joka piteli puhujan laahustinta, oli hiukan pitempi kuin minun keskisormeni; toiset seisoivat kahden puolen, päämiestään tukemassa. Hän esiintyi kaikin puolin puhujana, ja minä voin havaita useita uhkaavia, toisia lupaavia, sääliviä ja lempeitä lausumia. Minä vastasin muutamin sanoin, mutta mitä alistuvaisimmin, kohottaen vasemman käteni ja molempien silmieni katseen kohti aurinkoa, ikäänkuin sitä todistajakseni kutsuen. Kun en ollut laivallakaan enää syönyt suupalaa moneen tuntiin, olin nälkään nääntymässä, ja luonnon vaatimukset tuntuivat niin voimallisina, etten voinut olla osoittamatta kärsimättömyyttäni (kenties vastoin ankaroita sopivaisuussääntöjä) pistämällä sormen suuhuni kerran toisensa jälkeen siten ilmaisten olevani nälkäinen. Hurgo (niin he näet nimittävät suurta herraa, kuten myöhemmin sain tietää) ymmärsi tarkoitukseni varsin hyvin. Hän astui alas korokkeelta ja käski pystyttämään kupeilleni useita tikapuita, joita myöten kapusi toistasataa maan asukasta kulkien kohti suutani taakkanaan täydet eväskorit, jotka oli varustettu ja lähetetty sinne Hallitsijan käskystä heti hänen saatuaan tiedon tulostani. Minä huomasin siinä olevan eri eläinten lihaa, mutta en voinut maistamalla niitä erottaa. Siinä oli lapaa, reittä ja kylkeä, joka muistutti lammasta ja oli varsin hyvin valmistettu, mutta tuskin kiurun siipikynkän kokoa. Minä söin niitä pari kolme yhtenä suupalana ja pistin poskeeni yhtaikaa kolme leipäkyrsää, jotka olivat suunnilleen musketinkuulan suuruisia. He ruokkivat minua parhaansa mukaan, tuhansin tavoin ilmaisten ihailuaan ja ihmettelyään valtavan kokoni ja ruokahaluni johdosta. Sitten osoitin toisella eleellä haluavani juoda. Syönnistäni he olivat jo havainneet, etteivät tässä pienet määrät riittäneet, ja ollen erinomaisen neuvokasta väkeä vipusivat taitavasti ylös erään suurimpia härkätynnyreitänsä, vierittivät sen käteni luo ja avasivat sen pohjan. Minä join sen yhdellä siemauksella, mikä ei ollutkaan vaikeata, koska se ei vetänyt puolta korttelia. Neste muistutti maultaan mietoa Burgundin viiniä, mutta oli paljoa parempaa. He toivat minulle toisenkin härkätynnyrin, jonka tyhjensin samalla tavalla viitaten tuomaan vielä lisää; mutta heillä ei ollut enempää. Kun olin nämä ihmeelliset teot suorittanut, he huusivat iloissaan, tanssivat rinnallani ja toistivat useita kertoja, kuten aikaisemminkin: Hekinah degul. Sitten he viittoen kehoittivat minua heittämään tynnyrit alas, mutta varoittivat sitä ennen väkeänsä väistymään kauemmaksi huutaen äänekkäästi Borach mivola, ja kun astiat sitten nähtiin ilmoilla, kuului yleinen huuto: Hekinah degul. Tunnustaa täytyy, että heidän siinä vatsallani tepastellessaan teki mieleni siepata neljä- tai viisikymmentä ensimmäisinä ulottuvilleni tulevaa ja mätkätä heidät maahan. Mutta muistaessani, mitä olin joutunut kokemaan, vaikka he todennäköisesti eivät olleet tehneet pahintansa, ja heille antamani kunniasanaa (siten näet selitin alistuvaisen käyttäytymiseni), luovuin aivan kohta sellaisista aikeista. Sitäpaitsi katsoin nyt vieraanvaraisuuden lakien velvoittavan olemaan kiitollinen henkilöille, jotka olivat ravinneet minua niin auliisti ja suurin kulutuksin. En voinut kumminkaan mielessäni kyllin ihmetellä noiden kuolevaisten peukaloisten pelottomuutta heidän rohjetessaan nousta kävelemään ruholleni, vaikka toinen käteni oli vapaa, säikkymättä minunlaiseni, heidän silmissään varmaan valtavan olennon pelkkää näkemistä. Vähän ajan kuluttua, heidän huomattuaan, etten enää pyytänyt ruokaa, ilmaantui eteeni korkea-arvoinen henkilö Hänen Keisarillisen Majesteettinsa lähettämänä. Noustuaan oikealle säärelleni Hänen Ylhäisyytensä lähestyi kasvojani mukanaan suunnilleen kahdentoista henkilön muodostama saattue. Hän esitti minulle Hallitsijan sinetillä varustetun valtuuskirjansa tuoden sen aivan silmieni eteen ja puhui noin kymmenen minuuttia osoittamatta minkäänlaista vihaa, mutta eräänlaisin päättäväisin ilmein samalla useat kerrat viitaten loitommalle, kuten myöhemmin havaitsin, kohti puolen peninkulman päässä sijaitsevaa pääkaupunkia, jonne Hänen Majesteettinsa oli neuvoskunnassaan suvainnut määrätä minut kuljetettavaksi. Minä vastasin muutamin sanoin, mutta suotta aikojani, ja tein merkin valtoimena olevalla kädelläni koskettaen sillä toista kättäni (kuitenkin Hänen Ylhäisyytensä pään yläpuolella, koska pelkäsin loukkaavani häntä tai hänen seuruettaan) ja sitten päätäni ja ruumistani siten ilmaisten haluavani päästä vapaaksi. Hän näytti varsin hyvin ymmärtävän, mitä tarkoitin, koska pudisti päätään ja piti kättään asennossa, joka osoitti, että minun oli suostuttava vangittuna kuljetettavaksi. Toisin merkein hän kuitenkin teki minulle tiettäväksi, ettei tulisi puuttumaan ruokaa eikä juomaa ja että kohtelu olisi erinomainen. Minä ajattelin jälleen yrittää katkaista siteitäni, mutta kun tunsin heidän nuoliensa kirvelyn kasvoissani ja käsissäni, jotka olivat aivan rakoilla, ja näin monet niissä yhä kiinni olevat nuolet sekä havaitsin vielä vihollisteni lukumäärän lisääntyvän, viittasin heille, että voivat tehdä minulle, mitä tahtoivat. Sitten Hurgo seurueineen poistui erittäin kohteliain elein ja iloisin ilmein. Pian senjälkeen kuulin yleisen huudon, jossa usein toistuivat sanat Peplom selan, ja tunsin suuren väkijoukon vasemmalla kupeellani hellittävän nuoria sen verran, että voin kääntyä oikealle kyljelle ja helpottaa oloani vapautumalla vedestäni. Se tapahtuikin täysin määrin, suureksi ihmeeksi väelle, joka liikkeistäni havaittuaan, mitä olin aikeissa tehdä, heti hajaantui kahtaalle väistääkseen virtaa, joka syöksyi minusta ankaralla kohinalla. Sitä ennen he olivat sivelleet kasvojani ja molempia käsiäni erittäin hyvänhajuisella voiteella, joka muutamassa minuutissa poisti nuolien aiheuttaman kirvelyn. Nämä seikat ja heidän ruokansa ja juomansa aikaansaama virkistys herättivät minussa nukkumishalua. Minä nukuinkin kahdeksan tuntia, kuten minulle myöhemmin vakuutettiin, eikä ihmekään, sillä lääkärit olivat Keisarin käskystä sekoittaneet unijuomaa härkä tynnyrien viiniin.

Näyttää siltä, että heti sen jälkeen, kun minut oli maihin tuloni jälkeen löydetty rannalta nukkumasta, oli toimitettu pikalähetti viemään Keisarille tietoa asiasta. Keisari oli sitten neuvostossaan päättänyt, että minut oli sidottava kertomallani tavalla (se tapahtui yöllä nukkuessani), että minua varten oli lähetettävä runsaasti ruokaa ja juomaa ja valmistettava ajoneuvot, joissa minut voitiin kuljettaa pääkaupunkiin.

Tämä päätös kenties tuntuu kovin uskaliaalta ja vaaralliselta, ja varmaa on, ettei niin menettelisi yksikään Euroopan ruhtinas samanlaisessa tilanteessa, mutta se oli nähdäkseni sittenkin erinomaisen viisas ja jalo päätös. Jos näet tämä väki olisi yrittänyt surmata minua keihäillään ja nuolillaan minun nukkuessani, olisin epäilemättä tuntenut heti herätessäni kipua, joka olisi voinut kiihtää kiukkuani ja voimaani siihen määrään, että olisin kyennyt katkomaan siteeni, ja koska he siinä tapauksessa eivät olisi voineet minua mitenkään vastustaa, ei heidän myöskään olisi sopinut odottaa mitään armoa.

Tämä kansa on erinomaisesti perehtynyt matematiikkaan ja saavuttanut suuren valmiuden mekaanisissa töissä saaden avustusta ja rohkaisua Keisarilta, joka on kuuluisa tieteiden suosija. Tällä ruhtinaalla on useita pyörien varassa liikkuvia ajoneuvoja, joita käytetään tukkien ja muiden painavien esineiden kuljetukseen. Hän rakennuttaa usein suurimpia sotalaivojaan, joista muutamat ovat yhdeksän jalan pituisia, metsässä, missä rakennuspuut kasvavat, ja kuljetuttaa ne sitten näillä siirtolaitteillaan merenrantaan, kolmen tai neljänkin sadan kyynärän päähän. Viidellesadalle kirvesmiehelle ja insinöörille annettiin heti tehtäväksi valmistaa kaikkia entisiä suurempi kuljetuslaite. Sen muodosti puinen kehys, joka kohosi kolme tuumaa maasta, suunnilleen seitsemän jalan pituinen ja neljän levyinen, ja liikkui kahdenkolmatta pyörän varassa. Kuulemani huuto tervehti tätä saapuvaa kuljetuslaitetta, joka oli nähtävästi lähtenyt liikkeelle neljä tuntia maihintuloni jälkeen. Se tuotiin minun makaavan viereen. Pahin vaikeus oli kuitenkin siinä, miten saataisiin minut nostetuksi ja ajoneuvoihin sijoitetuksi. Sitä tarkoitusta varten pystytettiin kahdeksankymmentä jalan korkuista paalua ja kiinnitettiin erittäin lujat purjelangan vahvuiset köydet koukuilla lukuisiin siteisiin, joilla työmiehet olivat vyöttäneet niskani, käteni, ruhoni ja jalkani. Nämä köydet liikkuivat useiden paaluihin kiinnitettyjen väkipyörien varassa ja niitä vetämässä oli yhdeksänsataa väkevintä miestä. Ei kulunut kolmeakaan tuntia, kun minut oli kohotettu, laskettu kuljetuslaitteisiin ja sidottu niihin kiinni. Kaiken tämän minä tiedän ainoastaan kuulemalta, koska juomaani sekoitettu nukuttava lääke piti minua koko toimituksen ajan sikeässä unessa. Viisitoistasataa Keisarin jykevintä hevosta, kaikki suunnilleen puolenviidettä tuuman korkuisia, oli valjastettu vetämään minua pääkaupunkiin, joka, kuten jo sanoin, sijaitsi puolen peninkulman päässä.

Kun olimme olleet matkalla noin neljä tuntia, herätti minut sangen naurettava seikka. Ajoneuvot oli hetkeksi pysähdytetty, koska tahdottiin korjata jotakin epäkuntoon joutunutta kohtaa, ja parin kolmen nuoren miehen teki mieli nähdä, miltä minä näytin nukkuessani. He kapusivat ajoneuvoihin, lähenivät erittäin varovasti kasvojani, ja eräs heistä, kaartinupseeri, pisti vasempaan sieraimeeni teräväkärkisen lyhyen säilänsä, joka kutitti nenääni kuin oljenkorsi ja sai minut ankarasti aivastamaan. Sitten he hiipivät huomaamattani pois, ja minä sain vasta kolmen viikon kuluttua kuulla, minkätähden olin herännyt aivan äkkiä. Sen päivän iltapuolella kuljimme vielä pitkän taipaleen ja pysähdyimme vihdoin yöksi. Kummallakin puolellani oli viisisataa vartiosotilasta, puolet soihduilla ja toiset puolet jousilla ja nuolilla varustettuina, valmiina ampumaan minua, jos aikoisin liikahtaakaan. Seuraavana aamuna auringon noustessa lähdimme jälleen matkaan ja saavuimme puolenpäivän tienoissa kahdensadan kyynärän päähän kaupungin portista. Keisari ja hänen koko hovinsa tulivat meitä vastaan, mutta korkeat upseerit eivät millään muotoa sallineet Hänen Majesteettinsa saattavan korkeata henkilöänsä vaaraan nousemalla ruumiilleni.

Siinä, mihin ajoneuvot pysähtyivät, sijaitsi vanha temppeli, jota pidettiin suurimpana koko kuningaskunnassa. Muutamia vuosia aikaisemmin sen oli saastuttanut luonnoton murha, ja koska tämä uskonintoinen kansa piti sitä auttamattomasti häpäistynä, se oli otettu maalliseen käytäntöön ja kaikki koristukset ja sisustuslaitteet oli korjattu pois. Oli päätetty, että minun tuli asua tässä rakennuksessa. Pohjoiseen päin avautuva valtaportti oli suunnilleen neljän jalan korkuinen ja melkein kaksi jalkaa leveä, joten voin siitä helposti ryömiä. Portin kummallakin puolella oli pieni akkuna tuskin kuuden tuuman korkeudella maasta; vasemmanpuoliseen kiinnittivät Hallitsijan sepät yhdeksänkymmentäyksi ketjua, jotka muistuttivat eurooppalaisten naisten kellonvitjoja ja olivat suunnilleen niiden pituiset. Ne kiinnitettiin vasempaan jalkaani kuudellaneljättä munalukolla. Vastapäätä tätä temppeliä, suuren valtatien toisella puolella, kahdenkymmenen jalan etäisyydessä, kohosi ainakin viiden jalan korkuinen torni. Siihen nousivat Keisari ja useat hänen hovinsa korkeimmat herrat voidakseen katsella minua, kuten minulle kerrottiin; minä näet en voinut nähdä heitä. Laskettiin, että toistasataatuhatta maan asukasta tuli ulos kaupungista samassa tarkoituksessa, ja luulenpa, että vähintään kymmenentuhatta nousi aina kerrallaan tikapuita pitkin ruholleni vartiosotilaista huolimatta. Pian annettiin kuitenkin julistus, jossa se kiellettiin kuoleman uhalla. Havaittuaan, että minun oli mahdoton katkaista kahleitani, työmiehet leikkasivat poikki kaikki siteeni, ja minä nousin seisomaan, mieli ylen haikeana. Sitä hälinää ja hämmästystä, joka väkijoukossa syntyi, kun nähtiin minun nousevan ja kävelevän, on mahdoton kuvailla. Vasempaa jalkaani kahlehtivat ketjut olivat suunnilleen kahden kyynärän pituiset, joten voin astella eteen- ja taaksepäin puoliympyrässä, vieläpä, kun ne oli kiinnitetty neljän tuuman päähän portinpielestä, ryömiä temppeliin ja maatakin siellä pitkin pituuttani.

TOINEN LUKU

Lilliputin Keisari tulee erinäisten korkeaan aateliin kuuluvien henkilöiden saattamana tapaamaan vangittua. Keisarin henkilön ja asun kuvailua. Oppineet miehet saavat tehtäväkseen perehdyttää tekijää kieleensä. Hän saavuttaa suosiota lauhkealla luonnonlaadullaan. Hänen taskujansa pengotaan ja hänen säilänsä ja pistoolinsa otetaan häneltä pois.

Noustuani taas jaloilleni katselin ympärilleni, ja täytyy tunnustaa, etten ole milloinkaan katsellut hupaisempaa näkymöä. Koko seutu näytti pelkältä puutarhalta, ja aidatut pellot, jotka yleensä olivat neljänkymmenen neliöjalan laajuiset, muistuttivat kukkalavoja. Vainioitten keskellä oli siellä täällä pienoismetsiä, joiden korkeimmat puut olivat arviolta seitsemän jalan pituisia. Vasemmalla näkyvä pääkaupunki oli kuin maalattu kaupunkinäköala teatterissa.

Luonnollinen tarve oli jo muutamia tunteja sanomattomasti minua ahdistanut, mikä ei ollut ihmekään, kun en ollut pariin päivään itseäni keventänyt. Olin pahassa pinteessä toisaalta ankaran tarpeen, toisaalta häveliäisyyden kiusatessa. Paras mieleeni juolahtanut keino oli ryömiä asumukseeni, ja niin minä sitten teinkin, suljin portin jälkeeni, menin niin kauas kuin kahleeni sallivat ja vapautin ruumiini tuosta kiusallisesta rasituksesta. Tämä oli kuitenkin ainoa kerta, jolloin tein itseni vikapääksi niin siivottomaan tekoon, ja tahdonpa toivoa vilpittömän lukijan antavan minulle jossakin määrin anteeksi harkittuaan tarkoin ja puolueettomasti asiaani ja pahaa pulaani. Tästä lähtien oli minulla tapana heti noustuani selviytyä seikasta ulkosalla, niin kaukana kuin kahleeni suinkin salli, ja joka aamu pidettiin asianmukainen huoli siitä, että kaksi siihen toimeen määrättyä palvelijaa kuljetti työntökärryillä pois tuon pahennustaherättävän aineen, ennenkuin alkoi saapua vieraita. En olisi näin laajasti käsitellyt asiaa, joka kenties ei näytä ensi silmäyksellä kovinkaan merkitsevältä, ellen olisi katsonut sitä tarpeelliseksi julkisesti puolustaakseni mainettani, mitä tulee siivollisuuteen; muutamat panettelijani näet kuuluvat suvainneen tämän ja toisten tapausten nojalla pitää sitä epäiltävänä.

Tuon seikkailun tultua päätökseen minä lähdin jälleen ulos huoneestani, koska kaipasin raitista ilmaa. Keisari oli jo laskeutunut alas tornista ja ratsasti minua kohti. Se oli kumminkin käydä hänelle kalliiksi, sillä ratsu, joka tosin oli hyvin harjoitettu, mutta aivan tottumaton sellaiseen vuorena liikkuvaan olentoon, karkasi takajaloilleen. Ruhtinas, oivallinen ratsastaja, pysyi kuitenkin satulassa, kunnes hänen seuralaisensa kiiruhtivat luo ja pitelivät ratsua suitsista, jotta Hänen Majesteettinsa voi astua maahan. Satulasta laskeuduttuaan hän tarkasteli minua kovin ihmeissään joka puolelta, pysytellen kuitenkin kahleeni pituutta kauempana. Hän käski jo varautuneiden keittäjiensä ja kellarimestariensa antaa minulle ruokaa ja juomaa, ja he siirsivät ulottuvilleni eräänlaisia pyörillä liikkuvia ajoneuvoja. Minä kävin niihin käsiksi ja tyhjensin ne pian kaikki. Kahdessakymmenessä oli ruokaa ja kymmenessä juomaa; ensinmainituista sain jokaisesta pari kolme hyvää suupalaa ja savipullosissa olevan juoman kumosin ajoneuvoihin tyhjentäen ne yhdellä siemauksella, kaikki kymmenen yhteen menoon. Keisarinna ja korkeat prinssit ja prinsessat, lukuisien ylhäisten naisten seurassa, istuivat hiukan loitompana vaunuissaan; mutta mainitsemani tapaturman sattuessa Keisarin ratsulle he astuivat maahan ja lähestyivät Hänen Majesteettiansa, jota nyt käyn kuvailemaan. Hän on melkein kynteni leveyttä pitempi kuin kukaan hänen hovilaisistaan, ja yksin tämä seikka on jo omansa herättämään katselijoissa pelonsekaista syvää kunnioitusta. Hänen piirteensä ovat ankarat ja miehekkäät, huuli itävaltalainen ja nenä kyömy, iho oliivinkarvainen, ryhti suora, ruumis ja kaikki jäsenet suhteelliset, liikkeet sievät ja käytös majesteettinen. Hän oli jo ehtinyt kukoistusaikansa ohi, kahdeksankolmatta ja kolmen neljänneksen ikään, ja oli hallinnut suunnilleen seitsemän vuotta erittäin onnellisesti ja yleensä voitokkaasti. Voidakseni mukavammin häntä katsella paneuduin pitkäkseni, niin että kasvoni olivat hänen kasvojensa tasossa, ja hän seisoi vain kolmen kyynärän päässä; mutta myöhemmin pitelin häntä monet, kerrat kädessäni, joten en voi erehtyä häntä kuvaillessani. Hänen pukunsa oli erittäin koruton ja yksinkertainen ja kuosiltaan jonkinlaista itämaalaisen ja eurooppalaisen välimuotoa; mutta päässä hänellä oli jalokivillä kaunistettu kevyt kultakypäri, jonka harjalla häälyi sulkatöyhtö. Kädessä hänellä oli paljastettu miekka puolustautumista varten, jos minä sattuisin hyökkäämään kimppuun; ase oli melkein kolmen tuuman pituinen, kahva ja huotra olivat timantein koristettua kultaa. Hänen äänensä oli kimeä, mutta sangen kirkas ja selvä, ja minä kuulin sen hyvin seisoessanikin. Hovinaiset ja -miehet olivat kaikki erittäin upeissa pukimissa, joten se paikka missä he seisoivat, muistutti maahan levitettyä, kulta- ja hopeakuvioin kirjaeltua hametta. Hänen Keisarillinen Majesteettinsa puhutteli minua useat kerrat, ja minä vastasin hänelle, mutta kumpikaan ei ymmärtänyt sanaakaan. Läsnä oli myös muutamia hänen pappejansa ja lakimiehiänsä (päättäen heidän puvuistaan), joiden käskettiin keskustella kanssani, ja minä puhuin heille kaikkia niitä kieliä, joista minulla oli hiukankin aavistusta, nimittäin saksaa, hollantia, latinaa, ranskaa, espanjaa, italiaa ja lingua francaa, mutta kaikki turhaan. Suunnilleen kahden tunnin kuluttua hovi poistui, ja minun luokseni jätettiin luja vartiosto torjumaan rahvaan häikäilemättömyyttä ja todennäköistä ilkeyttäkin; se näet pyrki suin päin mahdollisimman lähelle minua, ja muutamat hävyttömät ampuivat ovenpielessä istuessani nuoliaan, joista eräs oli osua vasempaan silmääni. Mutta silloin eversti määräsi kuusi rauhanhäiritsijää vangittavaksi ja katsoi soveliaimmaksi rangaistukseksi jättää heidät sidottuina minun käsiini. Muutamat hänen sotilaansa tekivätkin niin, tyrkkivät heidät peitsiensä perillä ulottuvilleni. Minä otin heidät kaikki oikeaan käteeni, pistin viisi nuttuni taskuun ja olin aikovinani syödä kuudennen elävältä. Miesrukka parkui kamalasti, ja eversti ja hänen upseerinsa olivat kovin huolissaan, varsinkin kun näkivät minun vetävän esiin kynäveitseni; mutta minä hälvensin kohta heidän pelkonsa: hymyilin leppoisesti, leikkasin kohta poikki hänen siteensä, laskin hänet maahan ja päästin juoksemaan. Toisille tein samoin, ottaen heidät yhden kerrallaan taskustani, ja selvää oli, että sotilaissa samoinkuin kansassakin herätti suurta kiitollisuutta tämä lempeyteni ilmaus, joka kerrottiin hovissa erinomaiseksi edukseni.

Illan tullen minä kömmin hiukan vaivalloisesti asumukseeni, jonka lattialla sitten makasin. Sillä kannalla olivat asiat suunnilleen kaksi viikkoa, mutta tänä aikana Keisari antoi käskyn, että minulle oli valmistettava vuode. Kuusisataa tavallisen kokoista patjaa kuljetettiin asuntoni luo siellä käsiteltäviksi; sataviisikymmentä yhteenneulottua patjaa muodosti riittävän pitkän ja leveän alustan, joita sijoitettiin neljä päälletysten. Ne suojasivat kuitenkin vain kovin puutteellisesti sileäkivisen permannon kovuudelta. Saman arvion mukaan tuotiin minulle lakanoita ja peitteitä, jotka tuntuivat sangen siedettäviltä pitkän ajan kuluessa moniin vaivoihin tottuneesta.

Kun tieto saapumisestani levisi kaikkiin valtakunnan osiin, tuli valtava määrä rikkaita, joutilaita ja uteliaita ihmisiä minua katsomaan. Kylät olivat melkein autioina, ja maanviljelys ja taloustoimet olisivat joutuneet pahoin laiminlyödyiksi, ellei Hänen Keisarillinen Majesteettinsa olisi erinäisillä julistuksilla ja virallisilla määräyksillä ehkäissyt näitä haittoja. Hän käski niiden, jotka olivat minut nähneet, palata kotiinsa ja olla tulematta lähemmäksi kuin viidenkymmenen kyynärän päähän asunnostani, elleivät hankkineet lupaa hovista. Tämä määräys tuotti valtiosihteereille melkoiset sivutulot.

Keisari kutsui tähän aikaan neuvostonsa usein koolle keskustelemaan, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä minuun nähden, ja eräs erikoinen ystäväni, erinomaisen kyvykäs mies, jonka otaksuttiin tuntevan kaikki salaiset asiat yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, vakuutti minulle myöhemmin, että hovi oli ollut minun tähteni monessa pahassa pulassa. Pelättiin, että murtautuisin irti, että ruokkimiseni tulisi ylen kalliiksi ja että siitä voisi koitua yleinen nälänhätä. Toisinaan oltiin sitä mieltä, että piti antaa minun kuolla nälkään tai ampua minua kasvoihin ja käsiin myrkytetyillä nuolilla, jotka piankin tekisivät minusta lopun; mutta toisaalta taas ajateltiin, että niin valtavan haaskan löyhkä voisi aiheuttaa pääkaupunkiin ruton, joka todennäköisesti leviäisi koko valtakuntaan. Näitä asioita parhaillaan pohdittaessa ilmaantui suuren neuvostohuoneen ovelle eräitä armeijan upseereita, joista kaksi luo päästyään kertoivat, kuinka olin kohdellut kuutta ylempänä mainittua rikoksentekijää. Se herätti Hänen Majesteetissaan ja koko neuvoskunnassa minua kohtaan niin edullisen mielialan, että annettiin keisarillinen käsky, jonka mukaan kaikki yhdeksänsadan kyynärän kehässä pääkaupungin ympärillä sijaitsevat kyläkunnat olivat velvolliset toimittamaan joka aamu kuusi härkää, neljäkymmentä lammasta ja muuta ravintoa elatuksekseni, lisäksi suhteellisen määrän leipää, viiniä ja muita juomia, minkä kaiken täsmälliseksi korvaamiseksi Hänen Majesteettinsa antoi rahastollensa osoitettuja maksumääräyksiä. Tämä ruhtinas näet elää pääasiallisesti omista tiluksistaan ja kantaa vain harvoin, erinomaisissa tapauksissa, veroa alamaisiltaan, joiden tulee ottaa osaa hänen sotaretkiinsä omin kustannuksin. Palveluskunnakseni velvoitettiin kuusisataa henkeä, joille myönnettiin ruokaraha elatuksekseen ja rakennettiin varsin mukavat teltat oveni molemmin puolin. Sitäpaitsi määrättiin, että kolmensadan räätälin piti valmistaa minulle maan kuosin mukainen puku, että kuusi Hänen Majesteettinsa etevintä oppinutta perehdyttäisi minua kieleensä ja vihdoin, että Keisarin ja aateliston hevosia ja kaartin joukkoja oli usein harjoitettava minun nähteni, jotta tottuisivat minuun. Kaikki nämä käskyt toteutettiin täsmällisesti, ja suunnilleen kolmen viikon kuluttua olin jo melkoisesti edistynyt heidän kielensä opinnoissa. Tänä aikana Keisari kunnioitti minua monet kerrat käymällä luonani ja suvaitsi auttaa opettajiani minun valistamisessa. Me aloimme jo jotenkin keskustella, ja minä ilmaisin ensimmäisillä oppimillani sanoilla hartaasti pyytäväni häntä päästämään minut vapaaksi, toistaen aneluni joka päivä polvilleni langenneena. Mikäli voin ymmärtää, vastasi hän, että se oli mahdollista ainoastaan ajan pitkään, ettei sitä voitu ajatellakaan kuulematta neuvoston mieltä ja että minun täytyi sitä ennen Lumos kelmin pesso desmar lon emposo, toisin sanoen vannoa säilyttäväni rauhan hänen ja hänen valtakuntansa kanssa. Hän vakuutti kuitenkin, että minua kohdeltaisiin aivan lempeästi, ja kehoitti minua herättämään kärsivällisyydellä ja ymmärtäväisellä käytöksellä hyvää käsitystä itsestäni hänessä ja hänen alamaisissaan. Hän toivoi, etten panisi pahakseni, jos hän antaisi määrättyjen virkamiesten toimeksi tarkastaa minut; minulla näet saattoi olla hallussani erinäisiä aseita, jotka epäilemättä olivat varsin vaarallisia, jos vastasivat niin valtavan henkilön omaa kokoa. Minä sanoin, että Hänen Majesteettinsa tulisi varmaan olemaan tyytyväinen, sillä olin valmis riisuutumaan ja kääntämään taskuni nurin hänen nähtensä. Tämän minä ilmoitin osaksi sanoja, osaksi merkkejä käyttäen. Hän vastasi, että valtakunnan lakien mukaan oli ruumiintarkastus kahden virkamiehen toimitettava, että tiesi sen voivan tapahtua ainoastaan minun suostumuksellani ja avustuksellani, että uskalsi jalouteeni ja oikeamielisyyteeni luottaen jättää heidät haltuuni ja että kaikki heidän takavarikoimansa esineet palautettaisiin minulle maasta lähtiessäni tai korvattaisiin vaatimallani hinnalla. Minä otin molemmat virkamiehet käteeni, pistin heidät ensin nuttuni taskuihin ja sitten kaikkiin muihin taskuihini, lukuunottamatta kahta vyötäryslakkaria ja erästä kolmatta salataskua, joita en halunnut tutkittavan, koska niissä oli eräitä pieniä tarpeellisia esineitä, joilla ei voinut olla mitään arvoa kenellekään muulle kuin minulle itselleni. Toisessa pikkulakkarissani oli hopeakello, toisessa kukkaro ja siinä muutamia kultakolikoita. Saapuneilla virkamiehillä oli mukanaan kynä, mustetta ja paperia ja he laativat tarkan luettelon kaikesta näkemästään. Saatuaan sen valmiiksi he pyysivät minua laskemaan heidät maahan, jotta voisivat jättää luettelon Keisarille. Minä käänsin asiakirjan myöhemmin omalle kielelleni, ja se kuuluu sanasta sanaan näin:

Imprimis. Ison Vuori-Ihmisen (niin selitän sanat Quinbus Flesirin) oikeanpuolisesta nutuntaskusta löysimme mitä tarkimman tutkimuksen jälkeen ainoastaan suuren kappaleen karkeata vaatetta, joka riittäisi matoksi Teidän Majesteettinne avarimman juhlasalin permannolle. Vasemmassa taskussa näimme suuren hopeakirstun, jonka samasta metallista valmistettua kantta me tarkastusmiehet emme kyenneet avaamaan. Halusimme nähdä sen avattuna, ja kun toinen meistä sitten siihen astui, huomasi hän uppoavansa puolisääreen asti eräänlaiseen jauhoon, jota lensi hiukan kasvoihimmekin saaden meidät molemmat ankarasti aivastamaan useita kertoja. Hänen oikeasta liivintaskustaan löysimme valtavan käärön ohuita valkoisia levyjä, jotka oli kääritty päälletysten, suunnilleen kolmen miehen vahvuudelta, sidottu yhteen vahvalla touvilla ja piirretty täyteen mustia kuvioita. Me rohkenemme alamaisimmin otaksua, että ne ovat kirjaimia; jokainen niistä on suuruudeltaan suunnilleen puolet kämmenpohjaamme. Vasemmassa oli eräänlainen kone, jonka selkäpuolesta kohosi kaksikymmentä Teidän Majesteettinne hovin aitausta muistuttavaa pitkää paalua. Me otaksumme Vuori-Ihmisen kampaavan sillä tukkaansa. Emme näet tahtoneet alinomaa häiritä häntä kysymyksillä, koska havaitsimme olevan erittäin vaikeata saada häntä ymmärtämään, mitä sanomme. Hänen keskiverhojensa (niin käännän sanan ranfu-lo, jolla he tarkoittivat polvihousujani) oikeanpuolisessa isossa taskussa näimme onton, suunnilleen miehenmittaisen rautapylvään, joka oli kiinnitetty sitä suurempaan jykevään puukappaleeseen. Pylvään toisesta puolesta ulkoni suuria, eriskummallisiin muotoihin muovattuja rautakappaleita, joiden tarkoitusta emme tunne. Vasemmassa taskussa oli samanlainen kone. Pienemmässä oikeanpuolisessa taskussa oli useita pyöreitä, litteitä, eri kokoisia valkoisen ja punaisen metallin kappaleita; ensinmainituista, jotka näyttivät olevan hopeaa, olivat muutamat niin suuria ja painavia, että virkaveljeni ja minä tuskin jaksoimme niitä kohottaa. Vasemmassa taskussa oli kaksi muodoltaan epäsäännöllistä pylvästä; taskun pohjalla seisoen me yletyimme vaivoin koskettamaan niiden yläpäätä. Toinen niistä oli peitetty ja näytti olevan yhdestä kappaleesta, mutta toisen yläpäässä havaittiin valkoinen pyöreä esine, suunnilleen kaksin verroin päämme kokoinen. Kumpaankin sisältyi valtava teräslevy, jota näyttämään me käskien hänet velvoitimme, koska pelkäsimme niiden olevan vaarallisia laitoksia. Hän veti ne ulos koteloistaan ja selitti meille, että hänen kotimaassaan oli tapana ajaa partaansa toisella ja leikata ruokaansa toisella. Kahteen taskuun emme päässeet. Hän nimitti niitä pikkulakkareikseen, ja ne olivat kaksi hänen keskiverhojensa yläosaan tehtyä pitkää viillosta, jotka kuitenkin puristi tiukasti kiinni hänen vatsansa. Oikeasta pikkulakkarista riippui suuri hopeaketju, jonka toisessa päässä oli ihmeellinen laite. Me kehoittanne häntä vetämään esiin, mitä ketjuun oli kiinnitetty, ja näkyviimme ilmaantui pallo, joka oli puoliksi hopeaa, puoleksi jotakin läpikuultavaa metallia, sillä läpikuultoisella puolella havaitsimme joukon merkillisiä, ympyrään sijoitettuja kuvioita ja luulimme voivamme niitä koskettaa, mutta tuo läpikuultava aine pysähdytti sormemme. Hän toi tuon koneen lähelle korvaamme, ja me kuulimme lakkaamatonta kolketta niinkuin vesimyllystä. Otaksumme, että se on joko jokin tuntematon eläin tai jumala, jota hän palvelee, mutta taivumme enemmän jälkimmäiseen mielipiteeseen, sillä hän vakuutti meille (jos hänet oikein ymmärsimme; hän näet ilmaisee ajatuksensa erittäin puutteellisesti) tuskin milloinkaan tekevänsä mitään kysymättä ensin siltä neuvoa. Hän nimitti sitä oraakkelikseen ja sanoi sen osoittavan jokaisen teon ajan hänen elämässään. Vasemmasta pikkulakkaristaan hän veti esiin verkon, joka olisi melkein riittänyt kalastajalle, mutta oli niin rakennettu, että sitä kävi avaaminen ja sulkeminen kuin kukkaroa. Se olikin hänellä kukkaron virassa, ja me löysimme sieltä useita jyhkeitä keltaisen metallin kappaleita, jotka ovat varmaan äärettömän kallisarvoiset, jos ovat aito kultaa.

Teidän Majesteettinne käskyn mukaan siten uutterasti tutkittuamme kaikki hänen taskunsa havaitsimme hänen vyötäisillään vyön, joka oli tehty jonkin jättiläiseläimen vuodasta. Vasemmalla puolella riippui siitä viiden ihmisen pituinen sapeli ja oikealla kahteen osaan jaettu säkki tai pussi, jonka kumpaankin puoliskoon mahtuu kolme Teidän Majesteettinne alamaista. Toisessa osastossa oli erinomaisen painavasta metallista valmistettuja, suunnilleen meidän pääkoppamme kokoisia palloja tai kuulia, joiden nostaminen vaatii väkevää käsivartta; toisessa osastossa oli kasa jonkinlaisia mustia jyviä, jotka kumminkaan eivät olleet kovin kookkaita eikä painavia, sillä me voimme pitää niitä suunnilleen viisikymmentä kämmenellämme.

Tämä on tarkka luettelo siitä, mitä löysimme tarkastaessamme Vuori-Ihmisen, joka käyttäytyi erittäin kohteliaasti ja osoittaen asiaankuuluvaa kunnioitusta Teidän Majesteettinne toimihenkilöille. Allekirjoitettu ja sinetillä varustettu Teidän Majesteettinne onnellisen hallituksen yhdeksännenyhdeksättä kuukauden neljäntenä päivänä.

CLEFREN FRELOCK, MARSI FRELOCK.

Kun tämä luettelo oli esitetty Keisarille, käski hän, tosin sangen ystävällisin lauseparsin, minua luovuttamaan mainitut eri esineet. Hän pyysi ensin sapeliani, jonka riisuin vyöltäni huotrineen päivineen. Sillaikaa hän komensi kolmetuhatta miestä valiojoukkojansa (jotka olivat silloin hänen henkivartiostonaan), piirittämään minut laajassa kehässä, jouset ja nuolet valmiina; mutta minä en sitä huomannut, koska katseeni oli kiinteästi tähdätty Hänen Majesteettiinsa. Sitten hän kehoitti minua paljastamaan säiläni, joka tosin oli merivedessä hiukan ruostunut, mutta välkkyi sentään useimmista kohdistaan erinomaisen kirkkaana. Minä tottelin, ja samassa kuului koko sotajoukosta pelon ja hämmästyksen sekainen huuto; aurinko näet paistoi heleästi, ja heijastus huikaisi heidän silmänsä, kun heilutin sapelia edestakaisin kädessäni. Hänen Majesteettinsa, joka on erittäin uljas ruhtinas, ei säikähtynyt niin kovin kuin olin edellyttänyt, vaan käski minun pistämään säilän huotraan ja heittämään sen maahan niin varovasti kuin suinkin voin, suunnilleen kuuden jalan päähän kahleeni ulottuvilta. Sitten hän käski minua luovuttamaan toisen onton rautapylvääni, tarkoittaen pistooliani. Minä vedin sen esiin ja selitin hänen kehoituksestaan sen käytäntöä niin hyvin kuin osasin, latasin sen pelkällä ruudilla, jonka tiivis kukkaroni oli säilyttänyt kastumattomana meressäkin (sellaisen harmillisen mahdollisuuden varalta kaikki varovaiset merimiehet ryhtyvät erikoisiin toimenpiteisiin), kehoittaen Keisaria olemaan pelästymättä ja laukaisin sen ilmaan. Hämmästys oli tällä kertaa paljoa suurempi kuin sapelini välkkyessä. Useita satoja kaatui maahan kuin ukkosen iskemänä, ja Keisarikaan, joka tosin pysyi jaloillaan, ei kyennyt pitkään aikaan tointumaan. Minä luovutin pistoolini samoinkuin olin luovuttanut sapelini, ja sitten ruuti- ja kuulakukkaroni pyytäen pitämään ensinmainittua ainetta loitolla tulesta, koska se voi syttyä pienimmästäkin kipinästä ja räjähdyttää ilmaan keisarinlinnan. Sitten luovutin kelloni, jota Keisari kovin mielellään halusi nähdä. Hän käski kaksi kookkainta henkivartijaansa kantamaan sitä korennon varassa olkapäällään, niinkuin Englannin panimojen ajomiehet kantavat oluttynnyreitä. Hän ihmetteli kovin sen lakkaamatonta meteliä ja minuutinosottajan liikettä, jonka hän hyvin erotti, sillä näiden ihmisten näkö on paljoa terävämpi kuin meidän. Hän kysyi läsnäolevilta oppineilta, mitä he asiasta arvelivat, ja sai erilaisia ja ristiriitaisia vastauksia, kuten lukija arvannee, vaikka en niitä tässä toista; totta puhuen en kyennyt niitä kaikkia täysin ymmärtämään. Vielä luovutin hopea- ja kuparirahani, kukkaroni, jossa oli yhdeksän suurta ja muutamia pienempiä kultarahoja, puukkoni ja partaveitseni, kampani ja hopeisen nuuskarasiani, nenäliinani ja muistiinpanokirjani. Sapelini, pistoolini ja ruutikukkaroni kuljetettiin vaunuilla Hänen Majesteettinsa varastohuoneisiin, muut tavarani jätettiin jälleen huostaani.

Minulla oli, kuten jo mainitsin, heiltä näkemättä jäänyt salatasku, jossa säilytin silmälasejani (minä näet käytän niitä toisinaan, koska silmäni ovat heikot), pientä kaukoputkea ja muutamia muita pikku tarpeita. Kun ne eivät olleet mitenkään Keisarille arvokkaat, en katsonut kunnian vaativan niitä ilmaisemaan, ja sitäpaitsi pelkäsin, että ne voivat joutua hukkaan tai tärvellyiksi, jos luovuttaisin ne pois.

KOLMAS LUKU

Tekijä huvittaa Keisaria ja hänen hoviväkeänsä kumpaakin sukupuolta, sangen harvinaisella tavalla. Lilliputin hovin huvituksia kuvaillaan. Tekijälle taataan vapaus määrätyillä ehdoilla.

Sävyisyyteni ja hyvä käytökseni oli vaikuttanut edukseni Keisariin ja hänen hovilaisiinsa, vieläpä armeijaan ja kansaan yleensäkin, siinä määrin, että aloin toivoa pääseväni aivan pian vapaalle jalalle. Käytin kaikkia mahdollisia keinoja edistääkseni tätä suopeata mielialaa. Maan asukkaiden pelko, että minun taholtani voi uhata jokin vaara, haihtui haihtumistaan. Minä paneuduin toisinaan pitkäkseni ja sallin viiden kuuden tanssia kämmenelläni, ja lopulta uskalsivat pojat ja tytöt tulla tukkaani piilosille. Tällävälin olin oppinut melkoisen hyvin ymmärtämään ja puhumaan heidän kieltään. Keisarin mieleen johtui eräänä päivänä huvittaa minua erinäisillä kansallisilla näytännöillä, joissa tämä väki voittaa kaikki tuntemani kansakunnat sekä taidollaan että upeudellaan. Kaikkein eniten huvittivat minua nuoralla-tanssijat, jotka osoittivat taitoaan suunnilleen kahden jalan pituisella ja kahdentoista tuuman korkeuteen pingotetulla ohuella valkoisella langalla. Lukijan kärsivällisyyteen vedoten rohkenen käsitellä tätä seikkaa hiukan laajemmin.

Tätä huvia harjoittavat ainoastaan sellaiset henkilöt, jotka pyrkivät korkeihin virkoihin ja suosittuun asemaan hovissa. He totuttautuvat tähän taiteeseen nuoruudestaan saakka olematta aina jalosukuisia enempää kuin hienostisivistyneitäkään. Jonkin korkean viran tullessa avoimeksi joko kuolemantapauksen tai epäsuosioonjoutumisen vuoksi (kuten usein tapahtuu) anoo viisi tai kuusi sellaista virantavoittelijaa Keisarilta lupaa saada hauskuttaa Hänen Majesteettiansa ja hovia tanssimalla nuoralla, ja se, joka putoamatta hyppää korkeimmalle, pääsee avoimeen virkaan. Varsin usein saavat tärkeimmät ministeritkin käskyn osoittaa taitoaan ja siten todistaa Keisarille, etteivät ole kykyään menettäneet. Valtiovarainhoitaja Flimnap saa heittää kipakkaa pingoitetulla nuoralla, ja hän kimpoaa ainakin tuumaa korkeammalle kuin yksikään muu ylhäinen herra koko valtakunnassa. Minä näin hänen tekevän yhteen menoon useita kuperkeikkoja ilmassa, alustanaan puulautanen, jota kannattava nuora ei ollut tavallista englantilaista käärelankaa paksumpi. Ystäväni Reldresal, yksityisten asiain ylisihteeri, on nähdäkseni, ellen ole puolueellinen, valtionvarainhoitajan jälkeen taitavin; muut korkeat virkamiehet ovat jokseenkin toistensa veroiset.

Näissä huveissa sattuu usein onnettomuustapauksia, ja lukuisia niistä on merkitty muistiin. Minäkin olen nähnyt parin kolmen viranhakijan taittavan jalkansa. Vaara on kumminkin paljoa suurempi, kun itse ministereiden käsketään osoittaa taitavuuttansa; yrittäessään olla itseänsä ja tovereitansa ketterämpiä he näet tekevät niin uhkarohkeita temppuja, että heidän joukossaan on tuskin ainoatakaan, joka ei ole pudonnut, ja muutamat heistä ovat pudonneet pari kolmekin kertaa. Minulle vakuutettiin, että Flimnap olisi pari vuotta ennen minun tuloani auttamattomasti taittanut niskansa, ellei eräs Hallitsijan tyyny, joka sattui makaamaan maassa, olisi lieventänyt iskun tuimuutta.

On olemassa eräs toisenlainenkin huvi, joka järjestetään ainoastaan Keisarin, Keisarinnan ja pääministerin läsnäollessa erikoisissa tilaisuuksissa. Keisari laskee pöydälle kolme hienoa, kuuden tuuman pituista silkkilankaa. Eräs niistä on sininen, toinen punainen, kolmas viheriä. Nämä langat ovat tarkoitetut palkinnoiksi niille henkilöille, joille Keisari tahtoo osoittaa erinomaista suosiotansa. Tämä juhlallinen toimitus tapahtuu Hänen Majesteettinsa suuressa juhlasalissa, missä virantavoittelijoiden tulee suorittaa aivan toisenlaisia taidonnäytteitä kuin edellämainitut, temppuja, joihin verrattavaa en ole nähnyt mitään missään vanhan enempää kuin uudenkaan maailman maassa. Keisarilla on kädessään keppi, jota hän pitää vaakasuorassa asennossa, virantavoittelijat lähestyvät toinen toisensa jälkeen ja hyppäävät toisinaan kepin yli, toisinaan taas ryömivät sen alitse edestakaisin, useita kertoja, aina sen mukaan, kuinka keppi nousee tai laskee. Toisinaan Keisari pitelee kepin toisesta päästä ja pääministeri toisesta, toisinaan ministeri saa pidellä sitä yksin. Ken suorittaa tehtävän sukkelimmin ja jaksaa kauimmin hyppiä ja ryömiä, saa palkakseen sinisen silkkilangan, seuraava saa punaisen ja kolmas viheriän. Nämä langat kierretään kahdesti vyötäisille, ja hovissa näkee vain harvoja ylhäisiä miehiä, joilla ei ole koristeena sellaista vyötä.

Armeijan ja kuninkaallisten tallien hevoset, joita oli joka päivä talutettu eteeni, eivät nyt enää arastelleet, vaan tulivat aivan jalkojeni luo yhtään säikkymättä. Minä pidin kättäni maassa, ja ratsastajat antoivat niiden hypätä sen yli; ajoipa eräs Keisarin metsästäjä kookkaalla juoksijallaan kengityn jalkanikin yli — tosiaankin suurenmoinen hyppy. Eräänä päivänä sattui niin onnellisesti, että sain huvittaa Keisaria varsin harvinaisella tavalla. Minä pyysin hänen käskeä tuomaan minulle muutamia kahden jalan pituisia ja tavallisen kävelykepin paksuisia sauvoja. Hänen Majesteettinsa käski ylimetsänhoitajansa antaa asianomaiset määräykset, ja seuraavana aamuna saapui kuusi metsänvartijaa ajaen kukin omaa kahdeksan hevosen vetämää kuormaansa. Minä valitsin yhdeksän sauvaa ja löin ne lujasti maahan, niin että muodostui neliömäinen kuvio, puolikolmatta jalkaa neliöön. Sitten otin vielä neljä sauvaa ja kiinnitin ne vaakasuoraan, suunnilleen kahden jalan korkeuteen maasta. Sen jälkeen sidoin nenäliinani yhdeksään pystysuoraan sauvaan jännittäen sitä joka puolelta, kunnes se oli kuin rummunkalvo. Vaakasuoraan kiinnitetyt sauvat olivat suunnilleen viisi tuumaa korkeammalla kuin nenäliina ja toimivat niinmuodoin suojakaiteena. Saatuani työni suoritetuksi pyysin Keisaria sallimaan kahdenkymmenenneljän miehen parasta ratsuväkeänsä tulla harjoittelemaan tälle kentälle. Hänen Majesteettinsa suostui esitykseeni, ja minä otin miehet käteeni, toisen toisensa jälkeen ratsuineen ja varuksineen, ja lisäksi päällystöä heitä komentamaan. Ehdittyään järjestyä he jakautuivat kahteen osaan, tekivät valehyökkäyksiä, ampuivat tylppiä nuolia, paljastivat miekkansa, pakenivat ja ajoivat takaa ja osoittivat sanalla sanoen mitä parasta sotilaallista kuria. Poikkipienat varjelivat heitä ja heidän ratsujaan putoamasta alas näyttämöltä, ja Keisari ihastui siinä määrin, että käski toistaa huvin monena päivänä perätysten, suvaitsipa vielä kerran minun nostaa itsensä ylös pitämään itse huolta komennosta. Hän sai Keisarinnankin, tosin vasta monien suostuttelujen jälkeen, sallimaan minun ottaa hänet suljettuine vaunuineen käteeni ja pitelemään häntä kahden kyynärän päässä näyttämöstä, niin että hän voi nähdä kaikki, mitä siellä tapahtui. Onneksi ei näissä huveissa sattunut mitään pahaa tapaturmaa. Vain kerran kuopaisi erään kapteenin tulinen ratsu kaviollaan reiän nenäliinaani, kompastui ja kaatui ratsastajineen päivineen. Minä autoin heidät molemmat jaloilleen, peitin reiän toisella kädelläni ja nostin toisella ratsujoukon maahan, samoinkuin olin sen nostanut ylös. Kaatunut ratsu oli venähdyttänyt vasemman lapansa, mutta ratsastaja oli jäänyt vioittumatta. Minä korjasin nenäliinani niin hyvin kuin osasin, mutta en enää uskaltanut luottaa sen kestävyyteen niin vaarallisissa yrityksissä.

Pari kolme päivää ennen vapautumistani olin parhaillaan huvittamassa hovia tällaisilla tempuilla, kun saapui pikalähetti ilmoittamaan Hänen Majesteetilleen, että muutamat hänen alamaisensa, ratsastaessaan niillä tienoilla, mistä minut oli löydetty, olivat nähneet maassa suuren, mustan, muodoltaan sangen oudon esineen, joka peitti suunnilleen Hänen Majesteettinsa makuusuojan suuruisen alueen ja oli korkeudeltaan puolet miehen mittaa. Se ei voinut olla elävä olento, kuten he aluksi olivat otaksuneet, sillä se lepäsi nurmella hievahtamatta, ja muutamat näkijöistä olivat kulkeneet erinäisiä kertoja sen ympäri. Kiipeämällä toistensa olkapäille he olivat päässeet esineen yläpinnalle, joka oli lattea ja tasainen, ja olivat sitä koroillaan koputtaen havainneet sen onteloksi. He rohkenivat alamaisesti otaksua sen kuuluvan Vuori-Ihmiselle ja lupasivat Hänen Majesteettinsa suostumuksen saatuaan noutaa sen vain viiden hevosen voimalla. Minä arvasin heti, mitä he tarkoittivat, ja olin iloinen saadessani tämän tiedon. Haaksirikon jälkeen rannalle päästyäni olin nähtävästi ollut niin hämmentynyt, että olin ennen makuupaikalle saapumista kadottanut hattuni. Soutaessani olin sen kiinnittänyt nyörillä leuan alle, ja se oli ollut päässäni kaiken aikaa uidessani, mutta oli pudonnut tultuani maihin. Nyöri oli nähtävästi jostakin huomaamattani jääneestä syystä katkennut, ja minä olin luullut hattuni pudonneen mereen. Minä pyysin hänen Majesteettiansa käskemään toimittaa sen minulle niin pian kuin suinkin mahdollista ja kuvailin hänelle esineen laatua ja käytäntöä. Seuraavana päivänä saapuivatkin ajomiehet tuoden hatun, joka tosin ei ollut enää kehuttavassa kunnossa. Hakijat olivat lävistäneet partaaseen, puolenkolmatta tuuman päähän reunasta, kaksi reikää, joihin olivat pistäneet kaksi koukkua. Koukut oli kiinnitetty pitkällä nuoralla valjaisiin, ja niin oli hattuani laahattu suunnilleen puoli Englannin peninkulmaa; mutta koska maaperä tässä maassa on erinomaisen sileä ja tasainen, oli hattu vikaantunut vähemmän kuin olin pelännyt.

Kaksi päivää tämän tapahtuman jälkeen Keisarin mieleen johtui huvitella erittäin merkillisellä tavalla. Hän oli antanut määräyksen, että kaikkien pääkaupungissa ja lähitienoilla majailevien joukko-osastojen tuli olla lähtövalmiina, ja pyysi nyt minua seisomaan kolossin tavoin hajasäärin, jalat niin kaukana toisistaan kuin oli helposti mahdollista. Sitten hän käski kenraalinsa (joka oli vanha tottunut johtaja ja suuri suosijani) antaa joukkojen lähteä liikkeelle ja marssia alitseni tihein rivein, jalkaväki neljänkolmatta ja ratsuväki kuudentoista miehen riveissä, rumpujen pauhatessa, lippujen liehuessa ja peitset sojossa. Tähän joukko-osastoon kuului kolmetuhatta jalkamiestä ja tuhat ratsumiestä. Hänen Majesteettinsa antoi määräyksen, että jokaisen sotilaan tuli kuolemanrangaistusta välttääkseen noudattaa mitä soveliainta käytöstä minuun nähden, mutta muutamat nuoret upseerit eivät kumminkaan voineet olla katsahtamatta ylöspäin kulkiessaan alitseni. Ja housuni olivat totta puhuen niin kehnossa kunnossa, että tarjosivat hyvinkin naurun ja ihastelun aihetta.

Minä olin jo lähettänyt niin monta vapauttamistani koskevaa mietintöä ja anomusta, että Hänen Majesteettinsa vihdoin otti asian puheeksi, ensin salaneuvostossaan ja sitten valtioneuvostossa. Pyyntöäni vastusti ainoastaan Skyresh Bolgolam, joka suvaitsi aivan aiheettomasti olla veriviholliseni. Neuvosto teki kuitenkin päätöksen hänen mielipiteestään huolimatta, ja Keisari vahvisti sen. Mainitsemani ministeri oli galbet eli valtakunnan amiraali, nautti hallitsijansa luottamusta ja oli hyvin asioihin perehtynyt henkilö, mutta luonnonlaadultaan äkäinen ja yrmeä. Hänetkin saatiin vihdoin myöntymään, mutta hänen onnistui varata itselleen oikeus sommitella ne artiklat ja ehdot, joiden nojalla minut laskettaisiin vapaalle jalalle ja joiden noudattamiseen minun oli valallisesti sitouduttava. Asiakirjan toi minulle itse Skyresh Bolgolam kahden alisihteerin ja erinäisten huomattavien henkilöiden saattamana. Kun asiakirja oli luettu, vaadittiin minua vannomaan, että tulisin sen määräyksiä noudattamaan. Minun tuli tehdä vala ensin kotimaassani käytetyllä tavalla ja sitten niinkuin heidän lakinsa sääti, nimittäin tarttuen vasemmalla kädellä oikeaan jalkaan ja pitäen oikean käden keskisormea päälaella ja peukaloa oikean korvan nipukassa. Mutta koska lukija kenties haluaa hiukan tutustua tälle kansalle ominaiseen tyyliin ja ilmaisutapaan sekä niihin ehtoihin, joiden nojalla sain vapauteni takaisin, olen kääntänyt asiakirjan sanasta sanaan, niin uskollisesti kuin suinkin mahdollista, ja tarjoan sen täten yleisölle.

GOLBASTO MOMAREN EVLAME GURDILO SHEFIN MULLY ULLY GUE, Lilliputin suurivaltaisin Keisari, koko maanpiirin ilo ja kauhu, jonka alueet käsittävät viisi tuhatta blustrugia (suunnilleen kaksitoista peninkulmaa ympärimitaten) ulottuen maailman äärimmäisille rajoille, kaikkien hallitsijoiden hallitsija, jonka jalat polkevat maan keskipistettä ja jonka pää kohoo aurinkoon; jonka viitatessa maanpiirin ruhtinaitten polvet tutisevat; armas kuin kevätaika, suloinen kuin suvi, hedelmällinen kuin syksy, hirmuinen kuin talvi. Hänen kaikkein ylhäisin Majesteettinsa esittää äskettäin meidän taivaallisille alueillemme saapuneelle Vuori-Ihmiselle seuraavat artiklat, joita noudattamaan hänen tulee sitoutua juhlallisin valoin.

l:ksi. Vuori-Ihminen älköön poistuko alueiltamme hankkimatta suursinetillämme varmennettua lupaa.

2:ksi. Hän älköön rohjetko saapua pääkaupunkiimme ilman meidän nimenomaista määräystämme; hänen saapuessaan varoitettakoon asukkaita kahta tuntia aikaisemmin pysymään asunnoissaan.

3:ksi. Mainitun Vuori-Ihmisen tulee rajoittaa kävelynsä suurimmille valtateillemme. Älköön hän kävelkö niityillä tai viljapelloilla, älköön myöskään paneutuko niihin makuulle.

4:ksi. Mainituilla teillä liikkuessaan hänen tulee noudattaa mitä suurinta varovaisuutta, jottei polje jalkoihinsa rakkaita alamaisiamme, heidän hevosiansa tai ajoneuvojansa; älköön hän myöskään ottako ketään alamaisistamme käteensä, ellei asianomainen itse siihen suostu.

5:ksi. Jos käy tarpeelliseksi lähettää pikasanoma jonnekin erinomaisen kiireellisesti, tulee Vuori-Ihmisen suostua kuljettamaan sanan viejää hevosineen taskussaan kuusi päivänmatkaa kerran kuukaudessa sekä palauttamaan (jos niin hyväksi nähdään) mainittu sanan viejä vioittumattomana Meidän keisarilliseen läheisyyteemme.

6:ksi. Hänen tulee olla meidän liittolaisemme Blefuscun saarella asuvia vihollisiamme vastaan ja tehdä mitä suinkin voi tuhotakseen heidän laivastonsa, joka parhaillaan varustautuu hyökkäämään kimppuumme.

7:ksi. Mainitun Vuori-Ihmisen tulee joutoaikoinaan auttaa työmiehiämme nostamalla suuria kiviä keisarillisen puiston muuria ja muita keisarillisia rakennuksia varten.

8:ksi. Mainitun Vuori-Ihmisen tulee kahden kuukauden kuluessa jättää tarkka tieto alueittemme rajain pituudesta laskettuna pitkin rannikkoa hänen omien askeltensa arvion mukaan.

Vihdoin taataan mainitulle Vuori-Ihmiselle, hänen juhlallisesti vannottuaan noudattavansa kaikkia ylempänä määriteltyjä ehtoja, päivittäin ruoka- ja juoma-annokset, jotka riittäisivät 1728 alamaisemme elatukseksi, vapaa pääsy Keisarillisen Henkilömme puheille sekä muita suosiomme merkkejä. Annettu palatsissamme Belfaboracissa hallituksemme yhdeksännenkymmenennenensimmäisen kuukauden kahdentenatoista päivänä.

Minä vakuutin valallani ja allekirjoitin nämä artiklat iloisin mielin ja tyytyväisenä, vaikka muutamat ehdot eivät olleetkaan niin kunnioittavat kuin olisin voinut toivoa, mikä seikka johtui yksinomaan valtakunnan amiraalin Skyresh Bolgolamin luihuudesta. Sitten kahleeni kohta avattiin, ja minä pääsin täyteen vapauteen; itse Keisari kunnioitti minua olemalla läsnä tässä toimituksessa. Minä osoitin kiitollisuuttani heittäytymällä pitkäkseni hänen jalkojensa eteen, mutta hän käski minun nousta. Lausuttuaan minulle useita armollisia sanoja, joita en tässä toista, jottei minua syytettäisi turhamaisuudesta, hän lisäsi toivovansa, että osoittautuisin hyödylliseksi palvelijaksi ja ansaitsisin täydellisesti sen suosion, joka oli hänen taholtaan jo tullut ja vastaisuudessa voisi tulla osakseni.

Lukija suvaitkoon huomata, että vapauttamisasiakirjan viimeisessä artiklassa Keisari määräsi minulle taattavaksi ruokaa ja juomaa sellaisen määrän, joka oli riittävä 1728 lilliputilaisen ylläpitämiseksi. Joitakin aikoja myöhemmin tiedustelin eräältä tuttavaltani hovilaiselta, kuinka he olivat johtuneet juuri tuohon lukuun, ja hän vastasi, että hänen Majesteettinsa matemaatikot olivat kvadranttia apunaan käyttäen mitanneet ruumiini korkeuden, havainneet sen kaksitoista kertaa suuremmaksi Lilliputin asukkaiden normaalikokoa ja päätelleet ruumiitten yhtäläisyyden nojalla, että minun ruumiini täytyi olla tilavuudeltaan ainakin 1728 heikäläisen veroinen, joten minä tarvitsin ravintoa niin paljon kuin tuo määrä lilliputilaisia elatuksekseen vaati. Tästä lukija havaitsee, kuinka älykästä Lilliputin väki oli ja kuinka viisaasti ja tarkoin heidän suuri hallitsijansa järjesti valtakunnan taloudelliset asiat.

NELJÄS LUKU

Lilliputin pääkaupunki Mildendo ja Keisarin palatsi kuvaillaan. Tekijä ja eräs valtiosihteeri keskustelevat valtion asioista. Tekijä tarjoutuu palvelemaan Keisaria hänen sodissaan.

Vapaaksi päästyäni oli ensimmäinen pyyntöni saada käydä pääkaupungissa Mildendossa. Keisari suostuikin mielellään toivomukseeni, mutta varoitti minua erikoisesti tekemästä vauriota asukkaille tai heidän asumuksilleen. Kaupungin väestölle oli julistuksilla annettu tieto saapumisestani. Kaupunkia ympäröivä muuri on puolikolmatta jalkaa korkea ja vähintään yksitoista tuumaa leveä, joten sitä pitkin voi huoletta ajaa parivaljakolla, ja sen kupeella kohoo lujia torneja aina kymmenen jalan päässä toisistaan. Minä astuin suuren Läntisen Portin yli ja kuljin varovasti sivuittain molempia valtakatuja, vain lyhyisiin liiveihin puettuna, koska pelkäsin nuttuni liepeiden vahingoittavan talojen kattoja ja räystäitä. Minä astelin äärimmäisen varovasti, jotten murskaisi ketään kadulle mahdollisesti jäänyttä maleksijaa, vaikka olikin erittäin ankarasti määrätty, että väestön tuli oman vastuunsa uhalla pysyä asunnoissaan. Ullakkoikkunat ja rakennusten katot olivat niin täynnä katselijoita, etten muistanut milloinkaan retkilläni nähneeni väkirikkaampaa paikkakuntaa. Kaupunki on rakennettu täsmälleen neliön muotoon, ja muurin jokainen sivu on viisisataa jalkaa pitkä. Molemmat suuret valtakadut, jotka leikkaavat toisiaan ja jakavat kaupungin neljään osaan, ovat viiden jalan levyiset. Pienemmät kadut ja kujat, joita en voinut kulkea, vaan jotka vain ohimennen näin, ovat leveydeltään kahdestatoista kahdeksaantoista tuumaan. Kaupungissa on sijaa viidellesadalle tuhannelle sielulle. Rakennukset ovat kolmi-, neli- ja viisikerroksisia. Myymälät ja torit ovat hyvin varustetut.

Keisarin palatsi sijaitsee keskellä kaupunkia, missä valtakadut leikkaavat toisiaan. Sitä ympäröivä muuri on kahden jalan korkuinen ja kahdenkymmenen jalan päässä rakennuksista. Hänen Majesteettinsa oli antanut minulle luvan astua tämän muurin yli, ja koska sen ja palatsin välillä oli laaja aukea alue, voin vaivatta tarkastella hallitsijan asumusta joka puolelta. Ulkopiha on neljänkymmenen jalan neliö, johon sisältyy kaksi pienempää pihamaata; sisimmän ympärillä sijaitsevat hallitsijan huoneet, joita olin kovin utelias näkemään. Se oli kuitenkin erittäin vaikeata, sillä molempien pihojen väliset suuret portit olivat ainoastaan kahdeksantoista tuumaa korkeat ja seitsemän tuumaa leveät. Ulkopihaa ympäröivät rakennukset olivat vähintään viiden jalan korkuiset, ja minun oli mahdoton kiivetä niiden yli tuottamatta vakavaa vauriota palatsille, vaikka kivestä hakatut seinät olivat jykevärakenteiset ja neljän tuuman paksuiset. Keisari puolestaan halusi kovin näyttää minulle palatsinsa komeutta, mutta se kävi päinsä vasta kolmen päivän kuluttua. Sillävälin minä kaadoin veitselläni muutamia parin sadan kyynärän päässä pääkaupungista sijaitsevan keisarillisen puiston suurimpia puita ja tein niistä kaksi suunnilleen kolmen jalan korkuista tuolia, jotka olivat kyllin lujat kestääkseen painoni. Kansaa varoitettiin jälleen, ja minä astelin taas kaupungin läpi kohti palatsia, molemmat tuolit kädessäni. Ehdittyäni ulkopihalle nousin seisomaan toiselle tuolille ja otin toisen käteeni, nostin sen katon yli ja sijoitin varovasti uiko- ja sisäpihan väliselle kahdeksan jalan levyiselle alueelle. Sitten astuin varsin mukavasti rakennusten yli tuolilta toiselle ja nostin tuolin jäljessäni käyrällä kepillä. Niin onnistuin pääsemään sisimpään pihaan, paneuduin kyljelleni, kumarsin kasvoni kohti keskimmäisen kerroksen ikkunoita, jotka oli sitä varten jätetty auki, ja näin mitä upeimmat suojat. Minä näin Keisarinnan ja nuoret prinssit ja prinsessat omissa huoneissaan, huomattavimpien seuralaistensa ympäröiminä. Hänen Keisarillinen Majesteettinsa suvaitsi hymyillä minulle erittäin suopeasti ja ojensi ikkunasta kätensä suudeltavakseni.

En kumminkaan tahdo ennakolta puhua asioista, jotka aion esittää lukijalle laajemmassa, nyt kohta painettavaksi valmistuvassa teoksessa. Siinä kuvailen tätä keisarikuntaa yleensä, sen syntyä, sen kehitystä pitkän hallitsijasarjan aikana, erikoisesti tehden selkoa sen sodista ja politiikasta, laeista, tieteistä ja uskonnosta, kasveista ja eläimistä, kansan erikoisista tavoista ja pitämyksistä sekä muista erittäin mielenkiintoisista ja hyödyllisistä seikoista. Tällä kertaa on varsinaisena tarkoituksenani vain kertoa sellaisista yleisöä tai itseäni koskevista tapahtumista ja olosuhteista, joita esiintyi minun suunnilleen yhdeksän kuukautta kestäneen oleskeluni aikana tässä valtakunnassa.

Eräänä aamuna, noin kaksi viikkoa senjälkeen, kun olin päässyt vapaaksi, saapui Reldresal, yksityisasiain pääsihteeri (kuten häntä nimitetään) minun luokseni, mukanaan vain eräs palvelija. Hän käski ajomiehensä odottaa matkan päässä ja pyysi saada puhutella minua tunnin ajan. Minä suostuin pyyntöön mielelläni sekä hänen arvonsa ja persoonallisten ansioittensa että myöskin hänen anomusaikoinani hovissa tekemiensä lukuisien ja hyvien palvelusten vuoksi. Minä tarjouduin paneutumaan pitkäkseni, jotta hän saisi mukavammin sanansa kuuluviini, mutta hän tahtoi mieluummin antaa minun pidellä itseään kädessäni keskustelumme ajan. Hän aloitti onnittelemalla minua saavuttamani vapauden johdosta, sanoi kukaties voivansa lukea asiaa jossakin määrin ansiokseen, mutta lisäsi kuitenkin, että elleivät asiat hovissa olisi olleet sillä kannalla kuin olivat, minä kenties en olisi päässyt vapaaksi niin pian. Miten loistavalta asemamme voineekin näyttää vieraan silmiin, lisäsi hän, meitä on kuitenkin uhkaamassa kaksi valtavaa vaaraa: ankara sisäinen eripuraisuus ja ulkoapäin ylen voimallisen vihollisen päällekarkaus. Ensimmäiseen seikkaan nähden tietäkää, että valtakunnassamme on ollut jo suunnilleen seitsemänkymmenen kuukauden aikana kaksi kiistelevää puoluetta, tramecksan ja slamecksan, joita mainitaan näillä nimillä, koska käyttävät jalkineissaan toinen korkeita, toinen matalia korkoja. Väitetään tosin, että korkeakorkoiset paremmin soveltuvat vanhaan valtiosääntöömme; mutta olipa sen asian laita kuinka tahansa, Hänen Majesteettinsa on kumminkin päättänyt käyttää yksinomaan matalakorkoisia hallituksessa ja kaikissa Kruunun viroissa, kuten epäilemättä olette huomannut; luonnollisesti olette myös nähnyt, että Hänen Keisarillisen Majesteettinsa korot ovat ainakin drurria matalammat kuin kenenkään muun koko hovissa (drurr on mitta, joka vastaa suunnilleen neljättätoista osaa tuumaa). Näiden puolueiden välinen eripuraisuus on niin kiihkeä, etteivät he tahdo syödä eikä juoda enempää kuin keskustelukaan toistensa kanssa. Me otaksumme tramecksan-puolueen eli korkeakorkoisten lukumäärän oman puolueemme lukumäärää suuremmaksi, mutta valta on kokonaan meidän hallussamme. Epäilemme Hänen Keisarillisen Korkeutensa, Perintöruhtinaan, hiukan taipuvan korkeakorkoisten puoleen; ainakin voimme selvästi havaita, että hänen toinen korkonsa on toista korkeampi, joten hän näyttää onnahtavan. Kesken tätä sisäistä eripuraisuutta uhkaa meitä nyt hyökkäys Blefuscun saarelta, joka on maailman toinen suuri valtio, melkein yhtä suuri ja voimallinen kuin Hänen Majesteettinsa valtakunta. Sitä väitettänne, että maailmassa on toisia kuningaskuntia ja valtakuntia, joissa asuu teidänkokoisianne ihmisiä, epäilevät kovin oppineet miehemme, jotka ovat pikemmin sitä mieltä, että olette pudonnut maahan kuusta tai jostakin tähdestä. On näet varmaa, että sata niin suurta kuolevaista lyhyessä ajassa kuluttaisi loppuun kaikki Hänen Majesteettinsa alueella kasvavat maan hedelmät ja karjan. Sitäpaitsi ei kuudentuhannen kuukauden aikaa käsittelevissä historiateoksissamme mainita mitään muita seutuja kuin Lilliputin ja Blefuscun suuret valtakunnat. Nämä mahtavat vallat ovat, kuten olin juuri aikeissa teille kertoa, käyneet keskenään mitä kiivainta sotaa jo kuusineljättä kuukautta. Se sai alkunsa seuraavalla tavalla. Kuten kaikki hyvin tietävät, on alkuperäinen munansyöntitapa se, että kuori murretaan munan tylpemmästä päästä. Mutta nykyisen Majesteettimme isoisä sattui poikasena, alkaessaan kerran syödä munaa ja murtaessaan sitä ikivanhan tavan mukaisesti, leikkaamaan haavan sormeensa. Silloin hänen isänsä, Keisari, antoi julistuksen, jossa käski kaikkia alamaisiaan ankarain rangaistusten uhalla murtamaan munansa suipommasta päästä. Tämä laki kuohutti kansaa siinä määrin, että aikakirjamme tietävät kertoa senvuoksi syntyneen kuusi eri kapinaa, joissa eräs keisari menetti henkensä ja eräs toinen kruununsa. Näitä kapinahankkeita kiihtivät alinomaa Blefuscun hallitsijat, ja kapinan kukistettua pakenivat maastakarkoitetut aina mainittuun valtakuntaan. On laskettu yhdentoistatuhannen ihmisen eri aikoina suostuneen mieluummin kuolemaan kuin murtamaan munaansa suipommasta päästä. Tästä riidasta on kirjoitettu useita satoja suuria nidoksia, mutta tylppäpäisten kirjat on aikoja sitten julistettu kielletyiksi, ja puolueen kaikki jäsenet ovat lain mukaan mahdottomat mihinkään julkiseen virkaan. Näiden levottomuuksien vallitessa esittivät Blefuscun hallitsijat useasti muistutuksiaan lähettiläittensä välityksellä, väittivät meidän saavan aikaan hajaannusta uskonnossa rikkomalla suuren profeettamme Lustrogin Blundecralin (se on heidän Koraaninsa) neljännessäkuudetta luvussa esittämää perusoppia. Tätä pidetään kuitenkin tekstin mielivaltaisena tulkitsemisena, sillä sanat kuuluvat näin: Kaikkien oikeauskoisten tulee murtaa munansa soveliaammasta päästä. Mutta soveliaamman pään määrääminen olisi minun vaatimattoman käsitykseni mukaan jätettävä kunkin ihmisen omantunnon tai ainakin ylimmän esivallan asiaksi. Maasta paenneet tylppäpäät ovat saaneet niin paljon vaikutusvaltaa Blefuscun keisarin hovissa ja niin paljon yksityistä tukea ja yllytystä täällä olevilta puoluelaisiltaan, että valtakunnat ovat käyneet veristä sotaa kuusineljättä kuukautta vaihtelevalla onnella. Tänä aikana olemme menettäneet neljäkymmentä suurta sotalaivaa ja paljoa suuremman määrän pienempiä aluksia sekä kolmekymmentätuhatta parasta merimiestämme ja sotilastamme. Vihollisen kärsimä vahinko arvioidaan hiukan suuremmaksi. Nyt he ovat kuitenkin varustaneet suuren laivaston ja ovat parhaillaan aikeissa käydä hyökkäykseen ja nousemaan maihin, ja Hänen Keisarillinen Majesteettinsa, joka erinomaisesti luottaa urhoollisuuteenne ja voimaanne, on käskenyt minua esittämään teille tämän kertomuksen valtakunnan tilasta.

Minä pyysin Sihteeriä vakuuttamaan Keisarille alamaisinta kunnioitustani sekä ilmoittamaan hänelle, etten katsonut muukalaisena olevani pätevä puuttumaan puolueiden välisiin kiistoihin, mutta että olin valmis henkeni uhalla puolustamaan hänen persoonaansa ja valtakuntaansa kaikkia päällekarkaajia vastaan.

VIIDES LUKU

Tekijä ehkäisee vihollisen maahanhyökkäyksen erinomaisen sotajuonen avulla. Hänelle annetaan korkea arvonimi. Blefuscun keisari toimittaa lähettiläitä pyytämään rauhaa. Keisarinnan huoneistossa pääsee tuli valloilleen. Tekijä auttaa osaltaan muun palatsin pelastamista.

Blefuscun keisarikunta, saarivaltio, sijaitsee Lilliputin pohjois-koillisella puolella, ja sitä erottaa viimeksimainitusta vain kahdeksansadan kyynärän levyinen kanaali. Minä en ollut vielä nähnyt sitä, ja saatuani tiedon suunnitellusta maihinnoususta varoin näyttäytymästä sillä puolella rannikkoa, koska pelkäsin jonkin vihollislaivan miehistön minut huomaavan. Blefuscussa ei ollut vielä kuultu mitään minusta, sillä sodan kestäessä oli kaikkinainen yhteys valtakuntien kesken ankarasti kielletty, kuoleman uhalla, ja Keisarimme oli antanut takavarikoida kaikki alukset. Minä ilmoitin Hänen Majesteetilleen aikovani vallata vihollisen koko laivaston, joka vakoojiemme tiedonannon mukaan oli ankkurissa satamassa, valmiina purjehtimaan suotuisan tuulen sattuessa. Tiedustelin kokeneimmilta merimiehiltämme kanaalin syvyyttä, jonka he olivat mitanneet moneen kertaan, ja he sanoivat sen olevan keskikohdaltaan nousuveden aikana seitsemänkymmenen glumgluffin syvyisen, mikä vastaa suunnilleen kuutta jalkaa eurooppalaisissa mitoissa, ja muuten korkeintaan viisikymmentä glumglufjia. Minä lähdin Blefuscun puoliselle koillisrannikolle, paneuduin makuulle erään kumpareen taakse, otin pikkulakkaristani kaukoputken ja katselin ankkurissa olevaa vihollisen laivastoa, johon kuului suunnilleen viisikymmentä sotalaivaa ja suuri joukko kuljetusaluksia. Sitten palasin kotiin ja käskin (minut oli siihen valtuutettu) tuomaan suuren määrän vahvinta köyttä ja rautatankoja. Köysi oli suunnilleen käärelangan vahvuista, ja tangot olivat kaikin puolin sukkapuikkoa muistuttavia. Minä kiersin köyden kolminkertaiseksi tehdäkseni sen kestävämmäksi, ja samassa tarkoituksessa kiedoin yhteen kolme rautatankoa, joiden päät väänsin koukuiksi. Kiinnitettyäni sitten viisikymmentä koukkua yhtä moneen kaapeliin palasin koillisrannikolle, riisuin takkini, kenkäni ja sukkani ja lähdin kahlaamaan, nahkanuttu ylläni, suunnilleen puoli tuntia ennen nousuveden tuloa. Minä liikuin niin nopeasti kuin suinkin voin ja kanaalin keskipaikkeilla uin noin kolmekymmentä kyynärää, kunnes pohjasin. Niin saavuin laivaston luo vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Minut nähdessään vihollinen säikähti niin, että kaikki miehet hyppäsivät laivoista veteen ja uivat rantaan, minne kokoontui ainakin kolmekymmentä tuhatta sielua. Minä otin esiin kojeeni, kiinnitin koukun jokaisen laivan keulaan ja solmin yhteen kaikkien touvien päät. Minun siinä toimessa ollessani vihollinen ampui useita tuhansia nuolia, joista monet osuivat käsiini ja kasvoihini ankaran kirvelyn ohella vielä pahoin häiriten työtäni. Eniten varoin silmiäni, jotka olisin auttamattomasti menettänyt, ellei yhtäkkiä olisi mieleeni johtunut hyvä keino. Muiden pienten tarve-esineiden joukossa oli minulla silmälasit salataskussa, jota Keisarin tarkastajat, kuten jo aikaisemmin huomautin, eivät olleet tutkineet. Minä otin ne esiin, asetin ne nenälleni niin lujasti kuin voin ja jatkoin siten asestettuna rohkeasti työtäni huolimatta vihollisen nuolista, joista useat sattuivat laseihini voimatta kuitenkaan muuta kuin hiukan horjahduttaa niitä oikeasta asennostaan. Nyt olin kiinnittänyt kaikki koukut, tartuin solmuun ja aloin vetää, mutta yksikään laiva ei liikahtanut. Niitä kiinnittivät ylen lujasti ankkurit, ja niinmuodoin oli jäljellä yritykseni uskaliain osa. Minä päästin touvin kädestäni, jätin koukut kiinni aluksiin ja leikkasin päättävästi veitselläni poikki ankkuriköydet saaden samalla kaksisataa nuolta kasvoihini ja käsiini. Sitten tartuin jälleen yhteensolmittuihin köysiin, joihin koukut oli kiinnitetty, ja vedin varsin helposti viisikymmentä vihollisen suurinta sotalaivaa jäljessäni.

Blefusculaiset, jotka eivät voineet aavistaakaan, mitä aioin tehdä, olivat aluksi aivan ymmällä. He olivat nähneet, kuinka katkaisin ankkuriköydet ja luulivat minun vain aikovan päästää laivat valtoimiksi tai toisiinsa törmäämään; mutta nähdessään sitten koko laivaston liikkuvan hyvässä järjestyksessä ja minun vetävän touvista, he kajahduttivat ilmoille sellaisen kauhun ja epätoivon huudon, että sitä on melkein mahdoton kuvailla tai käsittää. Päästyäni nuolten kantamaa kauemmaksi pysähdyin hetkeksi poimiakseni käsistäni ja kasvoistani nuolet, jotka olivat vielä niissä kiinni, ja sivelin kirveleviä kohtia sillä voiteella, jota oli käytetty Lilliputiin saavuttuani, kuten jo aikaisemmin mainitsin. Sitten otin lasit nenältäni, odotin suunnilleen tunnin ajan, kunnes nousuvesi oli ehtinyt hiukan laskeutua, kahlasin saaliineni salmen poikki ja tulin onnellisesti Lilliputin satamaan.

Keisari seisoi koko hoviseurueensa kanssa rannalla odottamassa tämän suuren yrityksen tulosta. He näkivät laivain liikkuvan eteenpäin laajana puoliympyränä, mutta eivät nähneet minua, kun olin vedessä rintaani myöten. Kun olin ehtinyt salmen keskelle, joutuivat he vieläkin suuremman levottomuuden valtaan, sillä minä olin vedessä kaulaan asti. Keisari luuli minun hukkuneen ja vihollisen laivaston lähestyvän turmiollisissa aikeissa. Pian hänen pelkonsa kuitenkin haihtui, sillä salmi madaltui joka askelella, ja tultuani kohta kuulomatkan päähän minä kohotin touvikimppua, johon laivasto oli kiinnitetty ja huusin korkealla äänellä: Kauan eläköön Lilliputin suurivaltaisin Keisari! Tämä mahtava ruhtinas lausui minulle maihin noustuani erinomaiset kiitokset ja nimitti minut heti nardaciksi, joka on sen maan korkein arvonimi.

Hänen Majesteettinsa toivoi minun käyttävän jotakin sopivaa tilaisuutta tuodakseni kaikki jäljelläolevatkin vihollisen laivat hänen satamaansa. Ja niin määrätön on ruhtinaiden kunnianhimo, että hän ilmeisesti suunnitteli koko Blefuscun keisarikunnan muuttamista alusmaaksi, jota hallitsisi varakuningas. Sitäpaitsi hän ajatteli tuhota tylppäpäät maanpakolaiset ja pakottaa blefusculaiset murtamaan muniansa suipommasta päästä, joten hän, Lilliputin keisari, tulisi koko maailman hallitsijaksi. Minä yritin kuitenkin saada häntä luopumaan tästä suunnitelmasta vetoamalla moniin poliittisiin sekä oikeudellisiin syihin ja selitin suoraan, etten milloinkaan suostuisi toimimaan välineenä vapaata ja urhoollista kansaa orjuutettaessa. Kun kysymystä sitten käsiteltiin valtioneuvostossa, kannattivat viisaimmat ministerit minun mielipidettäni.

Tämä avoin ja rohkea selitykseni oli siinä määrin ristiriidassa Hänen Keisarillisen Majesteettinsa tarkoitusten ja politiikan kanssa, ettei hän voinut milloinkaan antaa sitä minulle anteeksi. Hän mainitsi sen erittäin taidollisesti valtioneuvostossa, missä muutamat viisaimmat, mikäli minulle kerrottiin, ainakin vaikenemalla osoittivat yhtyvänsä minun mielipiteeseeni. Toiset, jotka olivat salaisia vihamiehiäni, eivät kumminkaan voineet pidättyä lausumista, joihin sisältyi minua koskevia vihjailuja. Siitä ajasta alkoi Keisarin ja minuun karsaasti suhtautuvien ministerien välinen salainen juonittelu, jonka vaikutus tuli ilmi, ennenkuin oli ehtinyt kulua kahta kuukautta, ja joka oli syöstä minut kerrassaan tuhon omaksi. Niin vähän merkitsevät ruhtinaille suurimmatkin palvelukset, kun niiden vastapainona on kieltäytyminen heidän intohimoisten pyyteittensä täyttämisestä.

Suunnilleen kaksi viikkoa tämän sankariteon jälkeen saapui Blefuscusta juhlallinen lähetystö, joka nöyrästi aneli rauhaa. Rauha solmittiinkin pian, ja ehdot olivat Keisarillemme erittäin edulliset. En kumminkaan tahdo lukijaa väsyttää niitä tässä luettelemalla. Lähettiläitä oli kuusi, heillä oli mukanaan suunnilleen viidensadan hengen seurue, ja pääkaupunkiimme saapuminen oli erinomaisen juhlallinen, kuten heidän hallitsijansa suuri maine ja asian tärkeys edellyttikin. Kun neuvottelut, joissa minä tein heille erinäisiä hyviä palveluksia sen luottamuksen nojalla, jota nautin tai ainakin näytin nauttivan hovissa, olivat tulleet päätökseen, kävivät heidän Ylhäisyytensä, joille oli yksityisesti kerrottu, kuinka lämpimästi olin heitä puoltanut, minua virallisesti tervehtimässä. He aloittivat lausumalla monia kohteliaisuuksia, kiittämällä urhoollisuuttani ja jalomielisyyttäni, kutsuivat minut hallitsijansa Keisarin nimessä käymään valtakunnassaan ja pyysivät minua osoittamaan rajatonta voimaani, josta olivat kuulleet paljon ihmeellisiä kertomuksia. Minä täytin auliisti heidän pyyntönsä, mutta en vaivaa lukijaa asian yksityiskohtaisella selostamisella.

Siten vähän aikaa huvitettuani heidän Ylhäisyyksiään heidän sanomattomaksi tyydytyksekseen ja hämmästyksekseen, pyysin heitä hyväntahtoisesti esittämään kunnioittavimmat terveiseni herralleen Keisarille, jonka hyveiden maine oli syystäkin täyttänyt ihastuksella koko maanpiirin ja jonka keisarillista Henkilöä olin päättänyt käydä tapaamassa, ennenkuin palaisin omaan maahani. Kun siis seuraavan kerran kohtasin oman Keisarini, pyysin hänen suosiollista lupaansa käydäkseni tervehtimässä Blefuscun hallitsijaa, ja Keisari suvaitsi antaa luvan, kuten havaitsin, erittäin kylmäkiskoisesti. En voinut arvata syytä, ennenkuin eräs henkilö kuiskasi korvaani, että Flimnap ja Bolgolam olivat selittäneet keskusteluni lähettiläiden kanssa uskottomuuden merkiksi. Omatuntoni kuitenkin sanoo minulle, että sydämeni oli täysin vapaa sellaisesta vilpistä. Tällöin aloin ensi kerran, joskin puutteellisesti, ymmärtää hovielämää ja ruhtinaiden luonnetta.

On huomattava, että lähettiläät puhuivat minulle tulkin avulla, koska näiden maiden kielet eroavat toisistaan yhtä suuressa määrässä kuin mitkä Euroopan kielet tahansa ja kumpikin kansakunta ylpeilee oman kielensä iästä, kauneudesta ja voimasta julkisesti ylenkatsoen naapurinsa kieltä. Laivaston valtaamisesta johtuneen etusijansa nojalla pakotti Keisarimme kuitenkin heidät jättämään valtuuskirjansa ja pitämään puheensa Lilliputin kielellä. Ja tunnustaa täytyy, että molempien valtakuntien välinen vilkas liikeyhteys ja kauppa sekä alinomainen kummallekin taholle suuntautuva pakolaisvirta samoinkuin molemmissa maissa vallitseva tapa lähettää nuoria aatelismiehiä ja varakkaampien porvarien poikia naapurivaltakuntaan täydentämään kasvatustaan katselemalla maailmaa ja perehtymällä ihmisiin ja heidän tapoihinsa, saa aikaan, että rannikkoseuduilla on vain ylen harvoja sivistyneitä henkilöitä, kauppiaita tai merimiehiä, jotka eivät osaa puhua kumpaakin kieltä. Tämä selvisi minulle, kun muutamia viikkoja myöhemmin kävin tervehtimässä Blefuscun keisaria. Vihamiesteni ilkeydestä aiheutuneissa suurissa vastoinkäymisissä tämä matka osoittautui minulle erittäin onnelliseksi, kuten aikanaan tulen kertomaan.

Lukija muistanee, että kun allekirjoitin ne artiklat, joiden nojalla minulle myönnettiin vapaus, oli ehtojen joukossa eräitä kohtia, jotka eivät minua miellyttäneet, koska olivat liian alentavia. Ainoastaan äärimmäinen pakko oli voinut saada minut ne hyväksymään. Nyt, kun olin nardac ja siis valtakunnan korkea-arvoisimpia henkilöitä, sellaiset toimet katsottiin arvooni soveltumattomiksi, ja Keisari (toden tunnustaakseni) ei enää milloinkaan maininnut niistä minulle mitään. Ennen pitkää tarjoutui minulle kuitenkin tilaisuus tehdä Hänen Majesteetilleen ainakin omasta mielestäni varsin huomattava palvelus. Minä kavahdin hereille keskellä yötä monen sadan hengen huutaessa oveni ulkopuolella ja olin äkkiä herättyäni jonkinlaisen pelonkauhun vallassa. Väkijoukko kuului lakkaamatta toistavan sanaa burglum. Sitten raivasivat muutamat Keisarin hovimiehet tien väkijoukon läpi ja pyysivät hartaasti minua tulemaan palatsin luo. Keisarinnan huoneistossa näet oli tuli päässyt valloilleen erään hovinaisen huolimattomuuden tähden hänen nukahtaessaan kesken romaanin lukua. Minä nousin heti, ja kun oli annettu käsky pitää tie vapaana minua varten ja kun sitäpaitsi yö oli kuutamoinen, onnistui minun päästä palatsin luo polkematta ketään kuoliaaksi. Minä havaitsin, että oli jo pystytetty tikapuita huoneiston seinää vasten ja että astioita oli riittävästi, mutta vedensaantipaikka oli joltisenkin matkan päässä. Astiat olivat isonlaisen sormustimen kokoisia, ja ihmisrukat toimittivat niitä minulle niin nopeasti kuin suinkin voivat, mutta tulen voima oli niin suuri, ettei niistä ollut paljoakaan hyötyä. Minä olisin helposti voinut sammuttaa tulen takillani, mutta olin kiireissäni sen pahaksi onneksi unohtanut ja lähtenyt vain nahkanuttu ylläni. Asia näytti kerrassaan epätoivoiselta ja valitettavalta, ja upea palatsi olisi ehdottomasti palanut perustuksiaan myöten, ellen olisi yleensä minulta puuttuvaa mielenmalttia osoittaen yhtäkkiä keksinyt tepsivää keinoa. Olin edellisenä iltana juonut runsaat määrät erinomaista glimigrim-viiniä (blefusculaiset mainitsevat sitä lajia nimellä flunec, mutta meidän merkkiämme pidetään parempana), joka vaikuttaa suuressa määrin virtsaa-erittävästi. Oli maailman onnellisin sattuma, etten ollut vielä luovuttanut yhtään siitä ulos. Liekkien välittömästä läheisyydestä ja niiden sammuttamisen vaatimista ponnistuksista aiheutunut ruumiin kuumeneminen sai viinin vaikuttamaan mainitulla tavalla. Minä tyhjensin itsestäni sellaisen määrän vettä ja suuntasin sen niin osuvasti oikeihin paikkoihin, että tulipalo sammui täydellisesti kolmessa minuutissa ja muu osa tuota jaloa rakennusta, joka oli vaatinut useiden vuosisatojen työn, säilyi tuhoutumasta.

Päivä oli koittanut, ja minä palasin kotiin odottamatta Keisaria saadakseni onnitella häntä; vaikka näet olinkin tehnyt hänelle suurenmoisen palveluksen, en kuitenkaan tietänyt, miten Hänen Majesteettinsa suhtautui käyttämääni menettelytapaan. Valtakunnan perustuslait näet kieltävät kaikkia ilman erotusta, kuoleman rangaistuksen uhalla, erittämästä vettänsä palatsin alueella. Minua kuitenkin hiukan rauhoitti Hänen Majesteettinsa lähettämä sana, että hän tulisi käskemään korkeimman tuomioistuimen toimittaa minulle asianmukaisen armahduskirjan. Sitä en kumminkaan onnistunut milloinkaan saamaan. Yksityisesti sain tietää, että Keisarinna, jossa menettelyni oli herättänyt mitä syvintä inhontunnetta, oli muuttanut linnan etäisimpään osaan lujasti päättäen, ettei entistä huoneistoa milloinkaan korjattaisi hänen käytettäväkseen. Lähimpien uskottujensa piirissä hän oli vielä uhannut kostaakin.

KUUDES LUKU

Lilliputin asukkaista, heidän tieteistään, laeistaan ja tavoistaan; heidän lastenkasvatuksessa käyttämistään menetelmistä. Tekijän elämäntapa tässä maassa. Hän puolustaa erään ylhäisen naisen mainetta.

Vaikka aionkin jättää tämän valtakunnan kuvailemisen erikoisessa tutkimuksessa suoritettavaksi, tyydytän kuitenkin mielelläni jo ennakolta lukijan uteliaisuutta mainitsemalla muutamia yleisiä seikkoja. Asukkaiden keskimääräinen koko on hiukan vaille kuusi tuumaa, ja kaikki muut eläimet sekä kasvit ja puut ovat kooltaan aivan täsmällisessä suhteessa ihmisiin: niinpä ovat esimerkiksi suurimmat hevoset ja härät neljän ja viiden tuuman väliltä, lampaat ovat puolitoista tuumaa, hiukan enemmän tai vähemmän, hanhet ovat suunnilleen varpusten kokoiset, ja niin koko asteikko alaspäin aina kaikkein pienimpiin eläviin olentoihin, joita tuskin kykenin näkemään. Luonto on varustanut lilliputilaisten silmät hyvin näkemään kaikkia heidän nähtävikseen soveltuvia olioita; he näkevät erittäin täsmällisesti, mutta eivät kovin kauas. Heidän tarkkaa näköänsä kuvaavina esimerkkeinä mainitsen tässä, että kerran huvikseni katselin, kuinka eräs keittäjä kyni leivosta, joka ei ollut tavallisen kärpäsen kokoinen, ja kuinka eräs nuori tyttö pujotti näkymätöntä silkkilankaa näkymättömään neulaan. Korkeimmat puut ovat suunnilleen seitsemän jalan pituiset; tarkoitan eräitä kruununpuistossa kasvavia puita, joiden latvaan juuri yletyin nyrkkiin puristetulla kädelläni. Muut kasvit saman asteikon mukaiset; mutta minä jätän asian lukijan mielikuvituksen varaan.

Lausun tässä vain muutaman sanan heidän sivistyksestään, jonka kaikki eri alat ovat vuosisatoja kukoistaneet heidän keskuudessaan. Mutta heidän kirjoitustapansa on varsin omituinen: he näet eivät kirjoita vasemmalta oikealle niinkuin eurooppalaiset, eivät myöskään oikealta vasemmalle niinkuin arabialaiset, eivät ylhäältä alas niinkuin kiinalaiset eivätkä alhaalta ylös niinkuin kaskagilaiset, vaan vinosti paperin toisesta kulmasta toiseen niinkuin naiset Englannissa.

He hautaavat vainajansa pää suoraan alaspäin, koska uskovat heidän kaikkien ylösnousevan yhdentoistatuhannen kuunkierroksen kuluttua, jolloin maa (jonka he otaksuvat litteäksi) kääntyy ylösalaisin ja vainajat niinmuodoin ylösnoustessaan ovat ilman muuta pystyssä ja jaloillaan. Heidän oppineet miehensä tunnustavat tämän uskomuksen mielettömäksi, mutta kansanomaisen käsityksen mukainen käytäntö jatkuu yhä.

Tässä valtakunnassa on eräitä sangen omituisia lakeja ja tapoja, ja elleivät ne olisi niin jyrkästi vastakkaisia oman rakkaan maani lakeihin ja tapoihin verraten, tekisi mieleni sanoa jotakin niiden puolustukseksi. Toivottavaa vain olisi, että niitä sovellettaisiin yhtä erinomaisella tavalla. Ensimmäinen mainitsemani seikka koskee ilmiantajia. Kaikki valtiolliset rikokset rangaistaan mitä ankarimmin, mutta jos syytetty voi tutkittaessa täysin todistaa viattomuutensa, niin syyttäjä tuomitaan heti häpeälliseen kuolemaan, ja hänen omaisuudestaan ja tiluksistaan korvataan viattomalle syytetylle nelinkertaisesti hänen ajanhukkansa, se vaara, johon hän oli saatettu, vankeuden vaivat ja kaikki puolustautumisesta johtuneet kulungit. Elleivät ilmiantajan varat siihen riitä, käytetään auliisti valtion varoja. Keisari antaa syytetylle jonkin julkisen suosionosoituksen, ja hänen viattomuutensa kuulutetaan koko kaupungissa.

Petosta he pitävät pahempana rikoksena kuin varkautta ja rankaisevat sen siitä syystä tavallisesti kuolemalla. He näet ovat sitä mieltä, että huolta, valppautta ja tavallista tervettä järkeä käytellen voi suojella omaisuuttaan varkailta, mutta ettei kunniallisuus voi mitenkään varjella itseään voittoisaa kavaluutta vastaan, ja koska on käynyt välttämättömäksi alinomainen luoton varassa tapahtuva ostaminen, myyminen ja tavarainvaihto, jossa petos on sallittu ja suvaittu tai ei ole mitään lakia sitä rankaisemassa, joutuu rehellinen asianosainen aina häviöön ja konna hyötyy. Muistan, kuinka kerran puolustaessani Hallitsijan edessä erästä rikoksentekijää, joka oli karannut kavallettuaan herraltaan suuren rahasumman, tulin maininneeksi Hänen Majesteetilleen lieventävänä asianhaarana, että kysymyksessä oli ainoastaan luottamuksen väärinkäyttö (miehellä näet oli ollut valtakirja rahasumman nostamiseen). Mutta Keisarin mielestä oli kerrassaan kaameata, että mainitsin lievennyksenä seikan, joka mitä suurimmassa määrässä rikosta raskautti. Toden tunnustaakseni en osannutkaan puolustuksekseni lausua paljoakaan muuta kuin sen tavallisen vastauksen, että eri kansojen keskuudessa vallitsevat erilaiset tavat. Olin näet kieltämättä herttaisesti häpeissäni.

Vaikka yleensä nimitämme palkintoa ja rangaistusta niiksi saranoiksi, joiden varassa kaikkinainen hallitus liikkuu, en kumminkaan ole nähnyt tätä periaatetta käytäntöön sovellettuna minkään muun kansan kuin juuri lilliputilaisten keskuudessa. Jokainen Lilliputin asukas, joka voi riittävästi todistaa tarkoin noudattaneensa maan lakeja kolmenkahdeksatta kuun aikana, saa määrätyt, säätyänsä ja elämänolojansa vastaavat erioikeudet sekä soveliaan rahasumman sitä varten järjestetystä rahastosta. Sitäpaitsi hän saa snilpallin eli »lainkuuliaisen» arvonimen, joka liitetään hänen nimeensä, mutta ei ole perinnöllinen. Kun kerroin, että lainkuuliaisuutta tukivat meillä ainoastaan rankaisemismääräykset ja ettei palkinnosta ollut koskaan puhettakaan, pitivät he sellaista valtiotoimintaa sanomattoman puutteellisena. Siitä syystä onkin heidän oikeussaleissaan nähtävällä Oikeuden jumalattarella kuusi silmää, kaksi edessä, kaksi takana ja silmä kummallakin sivulla valppauden merkkinä, kukkaro täynnä kultarahoja oikeassa kädessä ja vasemmassa tuppeen pistetty miekka, mikä kaikki osoittaa hänen taipuvan mieluummin palkitsemaan kuin rankaisemaan.

Valitessaan henkilöitä eri virkoihin he kiinnittävät enemmän huomiota hyviin moraalisiin ominaisuuksiin kuin suuriin kykyihin, koska ajattelevat, että hallituksen ollessa ihmissuvulle välttämätön inhimillisen ymmärryksen tavallinen määrä on sovelias toiseen tai toiseen asemaan ja ettei kaitselmus ole voinut tahtoa julkisten asioiden hoitoa tehtävän salaperäiseksi asiaksi, jota oivaltavat ainoastaan muutamat harvat ja harvinaiset erinomaisen nerokkaat henkilöt. Heidän mielestään kykenee jokainen hankkimaan itselleen totuudellisuutta, oikeamielisyyttä, kohtuullisuutta ja muita sellaisia ominaisuuksia, ja näiden hyveiden käytteleminen, kokemuksen ja hyvän tahdon tukemana, tekee jokaisen henkilön kelvolliseksi palvelemaan maatansa, mikäli toimi ei edellytä erikoisopintoja. Toisaalta he arvelevat, että moraalisten hyveiden puuttumista on aivan mahdoton korvata erinomaisilla älyllisillä lahjoilla ja etteivät virkatointa milloinkaan voida jättää niin vaarallisen henkilön huostaan. He ovat vielä sitä mieltä, etteivät kelpo luonteen tietämättömyydestä tekemät virheet voi milloinkaan vaikuttaa yleiseen menestykseen niin tuhoisasti kuin sellaisen henkilön toiminta, jota synnynnäinen taipumus johtaa rikoksiin ja joka suurten lahjojensa avulla voi rikollisia yrityksiään suorittaa, lisätä ja puolustaa.

Samoin pidetään jokaista henkilöä, joka ei usko Jumalalliseen Kaitselmukseen, mahdottomana mihinkään julkiseen toimeen, sillä koska hallitsijat avoimesti tunnustavat olevansa Kaitselmuksen edustajia, eivät Lilliputin asujaimet voi ajatella mitään mielettömämpää kuin että ruhtinas käyttäisi palveluksessaan miehiä, jotka eivät tunnusta hänen omaa auktoriteettiansa.

Tahdon huomauttaa, että tehdessäni selkoa näistä ja seuraavista laeista tarkoitan alkuperäisiä säädöksiä enkä sitä kamalaa rappiotilaa, johon tämä kansa on joutunut ihmisen kehnontuneen luonnon vuoksi. Häpeällinen tapa hankkia itselleen korkeita virkoja tanssimalla nuoralla tai kunniamerkkejä ja armonosoituksia hyppimällä keppien yli tai ryömimällä niiden alitse on näet, kuten pyydän lukijaa huomaamaan, vasta nykyjään hallitsevan Keisarin isoisän käytäntöön saattama ja on yhä yhtyvien puolueriitojen nojalla vähitellen kasvanut vallitsevaan määräänsä.

Kiittämättömyys on heidän keskuudessaan, samoinkuin eräissä toisissa maissa, joista olemme lukeneet, kuolemanrikos. He näet päättelevät, että ihmisen, joka palkitsee hyväntekijänsä kiittämättömyydellä, täytyy vihata kaikkia muitakin ihmisiä, joille hän ei ole minkäänlaisessa kiitollisuudenvelassa, ja ettei sellainen ihminen niinmuodoin ole sovelias elämään.

Heidän käsityksensä vanhempien ja lasten keskinäisistä suhteista on mitä suurimmassa määrässä meidän käsityskannastamme eroava. Koska näet eri sukupuolien yhtymys perustuu suvun jatkamista ja lisäämistä tarkoittavaan suureen luonnonlakiin, ovat lilliputilaiset ehdottomasti sitä mieltä, että miehet ja naiset yhtyvät samoinkuin muutkin eläimet aistillisten vaikuttimien vuoksi ja että heidän sikiöilleen osoittamansa hellyys johtuu samasta luonnollisesta alkusyystä. Niinpä he eivät missään tapauksessa myönnä lapsen olevan kiitollisuudenvelassa isälleen, joka on hänet siittänyt, tai äidilleen, joka on hänet synnyttänyt, koska siittäminen ja synnyttäminen, kun otamme huomioon ihmiselämän kurjuuden, ei ole sinänsä mikään hyvätyö eivätkä sitä ole sellaiseksi tarkoittaneet lapsen vanhemmat, joiden ajatukset askartelivat lemmenyhtymyksen aikana aivan toisissa asioissa. Näiden ja toisten samanlaisten päätelmien nojalla he ovat sitä mieltä, että lasten kasvattaminen olisi kaikkein vähimmin uskottava vanhempien asiaksi. Senvuoksi on jokaisessa kaupungissa julkisia kasvatuslaitoksia, joihin kaikkien vanhempien, mökkiläisiä ja työmiehiä lukuunottamatta, tulee lähettää sekä poika- että tyttölapsensa hoidettaviksi ja kasvatettaviksi niiden ehdittyä kahdenkymmenen kuukauden ikään, jolloin heidän otaksutaan alkavan jotakin oppia. Koulut ovat erilaisia, eri säätyjen mukaisia ja molempia sukupuolia varten. Heillä on opettajia, jotka osaavat taitavasti varustaa lapsia heidän vanhempiensa säätyä ja heidän omia kykyjään ja taipumuksiaan vastaavaan asemaan elämässä. Kerron tässä ensin hiukan poikien ja sitten tyttöjen kasvatuslaitoksista.

Aatelisten ja muuten ylhäistä sukua olevien poikien kasvatuslaitoksissa toimivat kasvattajina vakavat ja korkeastioppineet professorit ja heidän apulaisensa. Lasten ravinto ja vaatteet ovat yksinkertaiset ja koruttomat. Heitä kasvatetaan kunnian, oikeudellisuuden, rohkeuden, vaatimattomuuden, lempeyden, uskonnollisuuden ja isänmaanrakkauden periaatteiden mukaan. He askartelevat aina jossakin työssä, lukuunottamatta varsin lyhyitä ateria- ja makuuaikoja sekä kahta huvittelutuntia, jotka käytetään ruumiinharjoituksiin. Heitä pukevat miespalvelijat, kunnes ovat ehtineet neljän vuoden ikään, jolloin heidän tulee alkaa itse pukeutua, olivatpa kuinka ylhäisiä tahansa. Naispalvelijat, joiden ikä vastaa meidän viittäkymmentä vuottamme, suorittavat vain kaikkein halvimmat tehtävät. Lasten ei sallita keskustella palvelijoiden kanssa. He huvittelevat pienemmissä tai suuremmissa ryhmissä, mutta aina jonkun professorin tai hänen apulaisensa läsnäollessa. Siten he säästyvät niiltä varhaisilta mielettömyyden ja paheen vaikutelmilta, joiden alaisina meidän lapsemme ovat. Vanhemmat saavat nähdä heidät ainoastaan kahdesti vuodessa; vierailu saa kestää korkeintaan puoli tuntia. Heillä on lupa suudella lapsiaan tullessaan ja lähtiessään, mutta sellaisessa tilaisuudessa aina läsnäoleva professori ei salli heidän kuiskuttelevan, ei käyttävän sukoilevia sanoja eikä tuovan lapsille lahjaksi leluja, makeisia tai muuta sellaista.

Perhekunnan lapsen hoitamisesta ja kasvattamisesta suoritettavan maksun perivät laiminlyönnin sattuessa Keisarin virkamiehet.

Tavallisten kansalaisten, kauppiasten, liikkeenharjoittajien ja käsityöläisten lasten kasvatuslaitokset on järjestetty suhteellisesti samoin, mutta eri ammatteihin määrätyt lapset joutuvat oppiin yhdentoista vuoden ikäisinä, ylhäisempien henkilöiden lasten jatkaessa koulunkäyntiään viidenteentoista ikävuoteen, joka vastaa yhtäkolmatta meidän oloissamme. Ankara valvonta kuitenkin lieventyy asteittaisesti viimeisten kolmen vuoden kuluessa.

Toisissa kasvatuslaitoksissa kasvatetaan nuoria jalosukuisia tyttöjä suunnilleen samoinkuin poikia omissa laitoksissaan. Tyttöjä pukevat säädylliset naispalvelijat, mutta aina professorin tai apulaisen läsnäollessa, kunnes tulevat viiden vuoden ikäisiksi, jolloin alkavat pukeutua omin neuvoin. Jos havaitaan jonkun hoitajattaren uskaltavan kertoa tytöille säikyttäviä tai typeriä juttuja tai niitä hullutuksia, joita meikäläiset lapsenpiiat yleensä kertovat, niin hän joutuu juoksemaan vitsottuna kolmesti kaupungin ympäri, hänet suljetaan vuodeksi vankeuteen ja karkoitetaan eliniäkseen maan autioimpaan seutuun. Senvuoksi nuoret naiset siellä häpeävät pelkuruutta ja typeryyttä samoinkuin miehet ja halveksivat kaikkia henkilökohtaisia koristeita, häveliäisyyttä ja puhtautta lukuunottamatta. En myöskään huomannut kasvatuksessa mitään muuta heidän sukupuolestaan johtuvaa eroa kuin sen, etteivät tyttöjen ruumiinharjoitukset olleet yhtä ankarat, että heitä hiukan perehdytettiin kotoisen elämän tehtäviin ja että heille jaettu opillinen sivistys oli rajoitetumpi. Lilliputilaisten periaatteena näet on, että korkeampien säätyluokkien vaimon tulee aina olla järkevä ja miellyttävä kumppani, koska hän ei voi olla aina nuori. Tyttöjen ehdittyä kahdentoista vuoden ikään, jolloin he saavat mennä naimisiin, heidän vanhempansa tai holhoojansa noutavat heidät kotiin mitä sydämellisimmin kiittäen professoreita, ja silloin nähdään usein kyyneliä nuoren neidon ja hänen toveriensa silmissä.

Alempien säätyluokkien tyttöjen kasvatuslaitoksissa lapsia perehdytetään kaikenlaisiin heidän sukupuoleensa ja yhteiskunnalliseen asemaansa soveltuviin toimiin. Ne, jotka antautuvat johonkin käsityöammattiin, joutuvat oppiin yhdeksän vuoden ikäisinä, toiset jäävät kasvatuslaitokseen, kunnes ovat täyttäneet kolmetoista.

Vähäpätöisemmät perhekunnat, joilla on lapsia näissä kasvatuslaitoksissa, ovat velvolliset mahdollisimman vähäisen vuotuisen maksun lisäksi jättämään laitoksen taloudenhoitajalle kuukausittain vähäisen osan tuloistaan lapsen tiliin, ja siitä syystä laki rajoittaa kaikkien vanhempien kulutusta. Lilliputissa näet pidetään vääryyden huippuna, jos ihmiset vain omia intohimojansa totellen saattavat lapsia maailmaan ja jättävät niiden ylläpidosta johtuvan taakan yhteiskunnan kannettavaksi. Ylhäisten henkilöiden tulee antaa vakuus siitä, että jokaista lasta varten varataan määrätty, säädynmukainen summa. Näitä rahastoja hoidetaan aina säästäväisesti ja mitä täsmällisintä oikeudenmukaisuutta noudattaen.

Mökkiläiset ja työläiset saavat pitää lapsensa kotonaan, sillä koska heidän tehtävänään on vain muokata ja viljellä maata, ei heidän kasvatuksensa ole yleiseltä näkökannalta kovinkaan tärkeä. Vanhoista ja sairaista pitävät huolen hoitolat, sillä kerjääminen on tässä maassa tuntematon ammatti.

Uteliasta lukijaa kenties huvittaa kuulla jotakin kotoisista oloistani ja elämäntavastani sinä yhdeksän kuukauden ja kolmentoista päivän aikana, jonka tässä maassa vietin. Ollen luonnostani kätevyyteen taipuva ja nyt sitäpaitsi olosuhteitten siihen pakottama olin valmistanut hallitsijan puiston suurimmista puista itselleni sangen mukavan pöydän ja tuolin. Kaksisataa ompelijatarta oli ompelemassa minulle paitoja ja sänky- ja pöytäliinoja vahvimmasta ja karkeimmasta kankaasta, mitä voivat saada käsiinsä. Sittenkin heidän täytyi tikata useita sarkoja päälletysten, sillä vahvin laji oli tuskin harsopalttinaa vahvempaa. Heidän kutomuksensa on tavallisesti kolmen tuuman levyinen ja kolmen jalan pituinen. Ompelijat ottivat minusta mittaa maatessani pitkänäni maassa. Eräs sijoittui niskalleni, toinen keskelle säärtäni, kumpikin pidellen kiinni lujasti jännitetystä nauhasta kolmannen mitatessa nauhaa tuumanpituisella kyynäräkepillä. Sitten he mittasivat, oikean peukaloni eivätkä muuta kaivanneetkaan, sillä matemaattisesti laskemalla, että peukalon ympärysmitta kahdennettuna on ranteen ympärys, josta saman arvion mukaan saadaan kaulan ja vyötäryksen mitta, sekä käyttämällä apunaan vanhaa paitaani, jonka levitin heidän eteensä maahan malliksi, he valmistivat minulle täsmälleen sopivat alusvaatteet. Kolmesataa räätäliä oli samaten työssä tehdäkseen minulle vaatteita, mutta heillä oli toinen keino mitan ottamiseen. Minä painuin polvilleni, ja he kohottivat maasta tikapuut niskaani vasten. Tikapuita pitkin kapusi ylös eräs heistä, joka laski luotinauhan kauluksestani maahan siten tarkoin mitaten takkini pituuden; vyötärykseni ja käsivarteni minä mittasin itse. Valmiiksi tultuaan (ne valmistettiin minun luonani, koska heidän omiin taloihinsa, tilavimpiinkaan, ei olisi mahtunut sellaista vaatteen paljoutta) vaatetukseni muistutti Englannin naisten tilkkumattoja, se vain erona, että minun tilkkuni olivat kaikki yhdenväriset.

Minulla oli kolmesataa kokkia, jotka valmistivat ruokani asuntoni läheisyyteen rakennetuissa pienissä mukavissa tuvissa, missä asustivat perheineen. Kukin heistä valmisti kaksi pientä kulhollista. Minä otin käteeni kaksikymmentä tarjoilijaa ja sijoitin heidät pöydälle; maassa oli vielä satakunta, toisilla käsissään ruokakulhoja, toisilla viiniä ja muita juomia sisältäviä astioita olallaan, ja tarjoilijat hinasivat aineita ylös toivomusteni mukaan erittäin älykkään laitteen avulla, käyttämällä köyttä, niinkuin Euroopassa nostetaan sankoa kaivosta. Jokaiseen heidän kulhoonsa sisältyi hyvä suupala, ja tynnyri heidän juomaansa oli kunnon siemaus. Heidän lampaanlihansa ei vedä vertoja meikäläiselle, mutta häränliha on erinomaista. Toisinaan sain niin suuren pihvin, että täytyi leikata se kolmeksi kappaleeksi; mutta sellainen tapaus oli harvinainen. Palvelijani olivat ihmeissään, kun näkivät minun syövän paistin luineen päivineen, niinkuin meidän maassamme syödään kiurun jalka. Heidän hanhensa ja kalkkunansa minä tavallisesti söin yhtenä suupalana, ja tunnustaa täytyy, että ne ovat paljoa paremmat kuin meikäläiset. Heidän pienempiä lintujaan voin ottaa veitseni nokkaan pari-kolmekymmentä kerrallaan.

Hänen Keisarillinen Majesteettinsa, joka tietenkin oli kuullut elämäntavoistani, lausui toivovansa, että hän itse, hänen korkea Puolisonsa sekä keisarillisen huoneen prinssit ja prinsessat saisivat ilon (kuten hän suvaitsi sanoa) nauttia päivällistä seurassani. He tulivatkin, ja minä sijoitin heidät pöydälleni nojatuoleihin, suoraan minua vastapäätä, ja heidän palveluskuntansa heidän läheisyyteensä. Valtiovarainhoitaja Flimnap oli hänkin läsnä valkoisine sauvoineen, ja minä havaitsin hänen tavan takaa katsahtavan itseeni happamin ilmein. En ollut kumminkaan sitä ollenkaan huomaavinani, vaan söin tavallista enemmän ollakseni kunniaksi rakkaalle isänmaalleni ja herättääkseni hovissa ihastusta. Minulla on eräitä persoonallisia syitä otaksua Keisarin vierailun antaneen Flimnapille tilaisuutta järkyttää asemaani hallitsijan luona. Tämä minsteri oli aina ollut salainen vihamieheni, vaikka hän ulkonaisessa käytöksessään oli minua kohtaan sukoilevampi kuin hänen yrmeä luonnonlaatunsa yleensä salli. Hän huomautti Keisarille, että valtion rahasto oli melkein tyhjä, että hänen oli pakko lainata rahoja, joista vaadittiin korkea korko, ettei valtionobligatioista maksettu enempää kuin yhdeksän prosenttia alle nimellisarvon, että minä sanalla sanoen olin tullut maksamaan Hänen Majesteetilleen enemmän kuin puolitoista miljoonaa sprugia (heidän suurin kultarahansa, suunnilleen katinkultaliuskeen vahvuinen) ja että kaiken tämän vuoksi olisi viisainta, jos Keisari ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa toimittaisi minut pois.

Tässä havaitsen velvollisuudekseni puolustaa erään erinomaisen naisen mainetta, joka joutui viattomasti kärsimään minun tähteni. Valtiovarainhoitajan päähän pälkähti olla mustasukkainen vaimolleen, koska muutamat pahat kielet olivat kertoneet hänen Armonsa intohimoisesti kiintyneen minun persoonaani; ja joitakin aikoja hälistiin hovissa, että rouva oli kerran käynyt salaa asunnossani. Tämän juorun minä julistan mitä juhlallisimmin kaikkein inhoittavammaksi parjaukseksi, joka ei perustu mihinkään muuhun kuin siihen, että hänen Armonsa suvaitsi kaikin tavoin osoittaa minulle viatonta luottamusta ja ystävyyttään. Totta on, että hän kävi usein luonani, mutta aina julkisesti ja tuoden mukanaan vaunuissa kolme muuta henkilöä, tavallisesti sisarensa, nuoren tyttärensä ja jonkun hyvän tuttavan; mutta useat muut hovinaiset menettelivät samoin. Vetoan vielä palvelijoihini, joilta sopii tiedustella, näkivätkö he milloinkaan ovellani vaunuja tietämättä, keitä niissä istui. Palvelijaini ilmoittaessa vieraita saapuneen minä tavallisesti lähdin heti ovelle, tervehdin kohteliaasti, otin erittäin varovasti käteeni vaunut ja kaksi hevosta (jos näet saavuttiin kuusivaljakolla, riisui ajomies aina neljä valjaista) ja asetin ne pöydälle, jonka reunaan olin sijoittanut siirrettävän, viiden tuuman korkuisen kaiteen onnettomuustapausten välttämiseksi. Usein minulla oli neljät täydet vaunut pöydälläni yhtaikaa. Minä istuin nojatuolissani ja taivutin päätäni heidän puoleensa keskustelukseni heidän kanssaan, ja minun seurustellessani jonkin vaunukunnan kanssa ajomiehet ajelivat toisia hiljalleen pitkin pöytää. Sellaisissa keskusteluissa minä vietin useita erittäin hupaisia iltoja. Mutta uskallan väittää, ettei valtionvarainhoitaja eivätkä hänen molemmat ilmiantajansa (mainitsen tässä heidän nimensä, jotta saavat itse vastata teoistaan) Clustril ja Drunlo, kykene todistamaan yhdenkään henkilön milloinkaan saapuneen luokseni incognito, lukuunottamatta valtiosihteeri Reldresalia, joka oli lähetetty luokseni Hänen Keisarillisen Majesteettinsa nimenomaisesta käskystä, kuten olen jo edellä kertonut. En olisi käsitellyt tätä yksityisseikkaa näin laajasti, ellei se olisi läheisesti koskenut jalon naisen mainetta, omasta maineestani puhumatta, vaikka minulla olikin silloin kunnia olla nardac, joka valtionvarainhoitaja itse ei ole. Tietäähän näet koko maailma, että hän oli silloin vain glumglum, joka on astetta alempi arvo, niinkuin Englannissa markiisi herttuaan verrattuna, joskin myönnän, että hän oli minua korkeampi virka-asemansa nojalla. Nämä väärät juorut, jotka tulivat myöhemmin tietooni sattuman nojalla, jota en katso tässä soveliaaksi mainita, saivat valtiovarainhoitajan Flimnapin osoittamaan rouvalleen äkäisiä ilmeitä ja minulle sitäkin pahempia, ja vaikka hänen harhaluulonsa vihdoin hälvennettiin ja puolisoiden hyvä sopu palautui, menetin sittenkin kerrassaan hänen luottamuksensa ja havaitsin, että asemani Keisarinkin luona huonontui erittäin nopeasti; Keisari näet noudatti liian suuressa määrässä tämän suosikkinsa neuvoja.

SEITSEMÄS LUKU

Tekijä, jolle ilmoitetaan häntä aiottavan syyttää maankavalluksesta, pakenee Blefuscuun. Kuinka hänet otetaan siellä vastaan.

Ennenkuin käyn tekemään selkoa siitä, miten tästä valtakunnasta poistuin, lienee paikallaan kertoa lukijalle salajuonesta, jota oli jo kaksi kuukautta punottu minua vastaan.

Minä olin siihen asti ollut ikäni kaiken perehtymätön hovielämään, johon en kelvannutkaan, koska yhteiskunnallinen asemani oli liian alhainen. Tosin olin kuullut ja lukenut verrattain paljon suurten ruhtinaiden ja ministerien mielenlaadusta, mutta en olisi voinut aavistaakaan näkeväni niistä johtuvia ylen kamalia vaikutuksia niin kaukaisessa maassa, jota luulin haluttavan aivan toisenlaisten periaatteiden mukaan kuin Euroopan valtakuntia.

Olin parhaillaan valmistumassa lähtemään vierailukäynnilleni Blefuscun keisarin luo, kun eräs huomattava hovilainen (jolle olin tehnyt hyviä palveluksia hänen jouduttuaan Keisarillisen Majesteetin kaikkein suurimpaan epäsuosioon) saapui taloni ovelle suljetuissa vaunuissa aivan salaisesti yön aikaan ja pyysi päästä puheilleni nimeään mainitsematta. Kantajat lähetettiin pois, ja minä pistin vaunut ja niissä istuvan Korkeuden nuttuni taskuun. Sitten annoin luotettavalle palvelijalleni määräyksen sanoa, että olin pahoinvoipa ja jo mennyt levolle, suljin taloni oven, sijoitin vaunut pöydälleni, niinkuin ainakin, ja istuuduin itse sen viereen. Kun olimme vaihtaneet tavanmukaiset tervehdykset, havaitsin hänen Korkeutensa kasvoissa erinomaisen huolestumisen ilmeen ja kysyin, mistä se johtui. Hän pyysi minua kärsivällisesti kuuntelemaan asiaa, joka koski erittäin läheisesti kunniaani ja henkeäni. Hänen esityksensä sisältö oli seuraavanlainen; minä näet merkitsin sen muistiin heti hänen lähdettyään.

Teidän tulee tietää, sanoi hän, että erinäisiä konseljin jäseniä on äskettäin kutsuttu koolle teidän tähtenne mitä suurimmassa salaisuudessa ja että Hänen Majesteettinsa on vasta kaksi päivää sitten tehnyt lopullisen päätöksensä.

Te olette hyvinkin selvillä siitä, että Skyresh Bolgolam (galbet eli valtakunnan amiraali) on aina tänne saapumisestanne saakka ollut leppymätön vihamiehenne. Hänen alkuperäisiä syitänsä minä en tunne, mutta hänen vihansa on suuressa määrin tuimentunut teidän Blefuscun-retkellä saavuttamanne suuren voiton johdosta, joka on himmentänyt hänen amiraali-mainettansa. Tämä korkea herra ja hänen kerällään Flimnap, valtiovarojenhoitaja, jonka mustasukkaisuudesta johtuva vihamielisyys teitä kohtaan on yleisesti tunnettu, kenraali Limtoc, kamariherra Lalcon ja oikeusministeri Balmuff ovat sepittäneet syytösartikloita, joissa viaksenne luetaan maanpetos ja muita kuolemalla rangaistavia rikoksia.

Tämä esipuhe sai minut niin kärsimättömäksi, että omat ansioni ja viattomuuteni hyvin tietäen aioin keskeyttää vieraani esityksen; mutta hän pyysi minua vaikenemaan ja jatkoi sitten:

Kiitollisena minulle tekemistänne palveluksista olen hankkinut täyden tiedon koko asiasta ja jäljennöksen syytösartikloista uskaltaen siten henkeni teidän hyväksenne.

SYYTÖSARTIKLAT

Quinbus Flestviniä eli Vuori-Ihmistä vastaan.

I ARTIKLA.

Vaikka Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Calin Deffar Plunen hallituksen aikana annettu määräys nimenomaisesti säätää, että jokainen keisarillisen palatsin alueella vettänsä erittävä henkilö on katsottava vikapääksi valtiorikokseen, on mainittu Quinbus Flestrin siitä huolimatta selvästi sanottua lakia rikkonut, sen tekosyyn nojalla, että tahtoi sammuttaa Hänen Majesteettinsa kaikkein kalleimman Keisarillisen Puolison huoneistossa puhjennutta tulipaloa, on rohjennut ilkeämielisesti, kavalasti ja pirullisesti menetellen, virtsaansa laskemalla sammuttaa sanotun tulipalon mainitusta sanotun keisarillisen palatsin alueella sijaitsevasta huoneistosta, vastoin vallitsevaa säädöstä jne., vastoin kuuliaisuusvelvollisuutta jne.

II ARTIKLA.

Että sanottu Quinbus Flestrin, tuotuaan Blefuscun keisarillisen laivaston Hallitsijamme satamaan ja saatuaan Hänen Keisarilliselta Majesteetiltaan käskyn vallata kaikki mainitun Blefuscun keisarikunnan muutkin laivat, kukistaa tämän keisarikunnan alusmaaksi, jota hallitsisi täältä sinne lähetettävä Varakuningas, sekä hävittää ja teloittaa niin hyvin kaikki tylppäpäät maanpakolaiset kuin myöskin kaikki muut tämän keisarikunnan asujaimet, mikäli he eivät olleet valmiit heti luopumaan tylppäpäiden kerettiläisestä opista, että hän, sanottu Flestrin, esiintyen uskottomana kavaltajana Hänen Kaikkeinarmollisinta, Suurivaltaisinta Keisarillista Majesteettiansa vastaan on anonut päästä vapautetuksi sanotusta palveluksesta tekosyyksi ilmoittaen, ettei tahtonut väkivalloin painostaa viattomien ihmisten omiatuntoja eikä hävittää heidän vapauttansa.

III ARTIKLA.

Että eräiden lähettiläiden saavuttua Blefuscun hovista Hänen Majesteettinsa hoviin neuvottelemaan rauhasta, hän, sanottu Flestrin, kavalan petturin tavalla auttoi, suosi, rohkaisi ja huvitti mainittuja lähettiläitä, hyvin tietäen, että heidän herransa ja Ruhtinaansa oli vielä vähän aikaa sitten Hänen Keisarillisen Majesteettinsa ilmeinen vihollinen ja avoimessa sodassa mainittua korkeata Majesteettia vastaan.

IV ARTIKLA.

Että mainittu Quinbus Flestrin, vastoin uskollisen alamaisen velvollisuutta, nyt valmistautuu Blefuscun hoviin ja valtakuntaan tehtävälle matkalle, johon on saanut Hänen Keisarilliselta Majesteetiltaan ainoastaan suullisen luvan, ja aikoo mainitun luvansaannin varjolla väärämielisesti ja petollisesti lähteä sanotulle matkalle niinmuodoin auttaakseen, rohkaistakseen ja suosiakseen Blefuscun keisaria, joka on aikaisemmin ollut Hänen Keisarillisen Majesteettinsa ilmeinen vihollinen ja käynyt avointa sotaa Hänen Korkeuttansa vastaan.

On vielä eräitä toisiakin syytösartikloja, mutta yllämainitut, joiden yhteenvedon olen teille esittänyt, ovat tärkeimmät.

Tunnustettava on, että Hänen Majesteettinsa erinäisissä tätä syytöstä koskevissa keskusteluissa monella muotoa osoitti suurta lempeyttänsä useasti huomauttaen hänelle tekemistänne palveluksista ja kokien saattaa rikkomuksianne lievempään valoon. Valtiovarainhoitaja ja valtakunnan amiraali sitävastoin vaativat, että teidät oli kuoletettava mitä tuskallisimmalla ja häpeällisimmällä kuolemalla, nimittäin sytyttämällä talonne tuleen yön aikana, ja kenraalin piti tuoda asuntonne läheisyyteen kaksikymmentätuhatta miestä, jotka olivat valmiit ampumaan kasvoihinne ja käsiinne myrkytettyjä nuolia. Muutamien palvelijainne piti saada salainen käsky sivellä paitoihinne myrkyllistä nestettä, joka saisi teidät aivan pian repimään oman lihanne ja heittämään henkenne mitä kamalimmissa tuskissa. Kenraali kannatti samaa mielipidettä, joten enemmistö oli pitkät ajat teitä vastaan. Mutta Hänen Majesteettinsa, joka oli päättänyt säästää henkenne, mikäli se suinkin kävi päinsä, sai vihdoin ylikamariherran puolelleen.

Sen jälkeen Keisari kehoitti yksityisasioiden ylisihteeriä Reldresalia, joka oli aina osoittautunut todelliseksi ystäväksenne, lausumaan mielipiteensä. Hän tekikin sen, samalla todistaen häntä koskevan hyvän käsityksenne oikeutetuksi. Hän myönsi, että rikoksenne olivat suuret, mutta huomautti samalla, että oli sentään syytä lempeyteen, joka on mitä kiitettävin hyve hallitsijassa ja josta Hänen Majesteettinsa oli tullut oikeudenmukaisesti kuuluisaksi. Hän sanoi, että teidän ja hänen välillään vallitseva ystävyys oli niin yleisesti tunnettu, että kunnioitettavin kokous voi pitää häntä puolueellisena, mutta tahtoi kuitenkin saamansa käskyn mukaisesti ilmaista mielipiteensä. Hänen alamainen ajatuksensa oli, että jos Hänen Majesteettinsa, ottaen huomioon palveluksenne ja noudattaen omaa lempeätä mielenlaatuansa, suvaitsi säästää henkenne ja käskeä vain puhkaista molemmat silmänne, niin siten menetellen oikeuden vaatimukset tulisivat jossakin määrin tyydytetyiksi ja koko maailma ihailisi Keisarin lempeyttä sekä niiden henkilöiden moitteetonta ja jalomielistä menettelyä, joilla on kunnia olla hänen neuvonantajinaan. Hän huomautti, ettei silmien menetys tulisi vähentämään ruumiillisia voimianne, joilla te voisitte edelleenkin hyödyttää Hänen Majesteettiansa, että sokeus vain lisää rohkeutta salaamalla meiltä vaaran ja että näkönne menettämisen pelko oli pahiten haitannut toimintaanne silloinkin, kun olitte vallannut vihollisen laivastoa. Hänen mielestään riitti, jos katselitte asioita ministerien silmillä, koska siten menettelevät suurimmat ruhtinaatkin.

Tämä ehdotus herätti koko konseljissa mitä suurinta tyytymättömyyttä. Bolgolam, amiraali, ei kyennyt hillitsemään itseään, vaan nousi kiukuissaan seisomaan ja sanoi ihmettelevänsä, kuinka ylisihteeri uskalsi puoltaa maankavaltajan hengen säästämistä, huomautti, että tekemänne palvelukset olivat kaikkien totisten poliittisten periaatteiden mukaan rikostenne raskauttavin seikka, että te, joka olitte voinut sammuttaa tulipalon laskemalla virtsanne Hänen Majesteettinsa Keisarinnan huoneistoon (amiraali mainitsi tämän kauhistuneena), voitte toisella kertaa saada siten aikaan vedenpaisumuksen, joka hukuttaisi koko palatsin; että samaa voimaa, jonka avulla olitte kyennyt tuomaan haltuumme vihollisen laivaston, voitiin ensimmäisen tyytymättömyyden puuskan sattuessa käyttää kuljettamaan laivastoa takaisin ja että hänellä oli hyvät syyt otaksua teidän syvimmässä sydämmessänne kuuluvan tylppäpäihin. Koska kavallus aina kytee sydämessä, ennenkuin ilmenee avoimena rikoksena, hän syytti teitä niinmuodoin maanpetoksesta ja vaati teille kuolemanrangaistusta.

Valtiovarainhoitaja oli samaa mieltä. Hän osoitti, kuinka tavattomasti Hänen Majesteettinsa tulot olivat vähentyneet teidän elatuksenne vaatimista kulungeista, jotka muodostuisivat pian sietämättömän suuriksi. Hänen mielestään ei valtiosihteerin ehdotus, että teiltä piti puhkaista silmät, suinkaan tätä haittaa poistanut, vaan voi tehdä sen entistä vaikeammaksi, mikä nähdään siitä, että kun eräiltä linnuilta riistetään näkö, ne senjälkeen syövät entistä enemmän ja lihovat nopeammin. Koska Pyhä Majesteetti ja Konseljin jäsenet, teidän tuomarinne, omantuntonsa nojalla varmasti pitivät teitä vikapäänä, oli valtiovarainhoitajan mielestä riittävä syy tuomita teidät kuolemaan lain tarkan kirjaimen vaatimia muodollisia todistuksia kysymättä.

Mutta Hänen Keisarillinen Majesteettinsa, joka ehdottomasti vastusti kuolemanrangaistusta, suvaitsi armollisesti lausua, että koska Konselji piti silmienne puhkaisemista liian lievänä rangaistuksena, sopi määrätä lisäksi jotakin muuta. Ystävänne valtiosihteeri pyysi nyt jälleen nöyrimmästi puheenvuoroa vastatakseen siihen, mitä valtiovarainhoitaja oli lausunut Hänen Majesteetilleen teidän elatuksestanne koituvista suurista kulungeista. Hän huomautti, että hänen ylhäisyytensä, joka yksin hallitsi Keisarin tuloja, voi helposti suoriutua siitä vaikeudesta vähin erin supistamalla elatukseksenne säädettyä määrää. Niin meneteltäessä te muuttuisitte riittävän ravinnon puutteessa heikoksi ja hervottomaksi, teiltä häviäisi ruokahalu, ja te kuihtuisitte ja kuolisitte muutamassa kuukaudessa. Ruumiistanne lähtevä löyhkä ei sekään olisi niin vaarallinen, kun olisitte menettänyt enemmän kuin puolen painostanne, ja teidän kuoltuanne voi viisi- tai kuusituhatta Hänen Majesteettinsa alamaista parin kolmen päivän kuluessa leikata lihan irti luistanne, kuljettaa sen pois rattailla ja haudata etäisiin paikkoihin, jotta rutonvaara varmasti välttyisi. Luuranko voitiin säilyttää jälkimaailmalle ihailtavaksi muistomerkiksi.

Valtiosihteerin suuren ystävällisyyden vuoksi asia niinmuodoin päättyi kompromissiin. Tehtiin luja sopimus, että vähittäin tapahtuvaa nälkään näännyttämistä koskeva suunnitelma pidettäisiin salaisuutena, kun sitävastoin se päätös, että silmänne oli puhkaistava, otettiin pöytäkirjaan. Erimielisyyttä ilmaisi ainoastaan amiraali Bolgolam, joka on Keisarinnan sokea välikappale ja jota viimeksimainittu aina yllyttää vaatimaan teidän kuolettamista, koska hänen mielessään elää alinomainen kauna teitä kohtaan sen katalan ja laittoman menetelmän vuoksi, jota käytitte sammuttaessanne hänen huoneistossaan puhjennutta tulipaloa.

Kolmen päivän kuluessa lähetetään ystävänne valtiosihteeri luoksenne lukemaan julki syytösartiklat ja ilmoittamaan teille Hänen Majesteettinsa ja Konseljin suurta lempeyttä, jonka vaikutuksesta teidät on tuomittu ainoastaan näön menetykseen. Hänen Majesteettinsa uskoo varmaan, että alistutte kiitollisesti ja nöyrästi tähän tuomioon. Kaksikymmentä Hänen Majesteettinsa kirurgia tulee olemaan läsnä ja valvomaan leikkauksen kunnollista suoritusta. Se tapahtuu siten, että teidän maassa maatessanne ammutaan kärkeviä nuolia silmäteriinne.

Jätän oman älynne asiaksi päättää, mitä tahdotte tehdä, ja epäluulojen välttämiseksi poistun heti yhtä salaisesti kuin tulin.

Hänen Ylhäisyytensä lähti, ja minä jäin yksin, mieli epäilysten ja hämmingin vallassa.

Tämä ruhtinas ja hänen ministerinsä ovat ottaneet käytäntöön sen tavan (siinä suhteessa, mikäli minulle vakuutettiin, suuresti eroten entisten aikojen pitämyksistä), että Keisari, korkeimman tuomioistuimen julistettua jonkin julman tuomion hallitsijan kostonhimon tai jonkun suosikin kataluuden tyydytykseksi, aina pitää puheen koko valtioneuvostolle tähdentäen suurta laupeuttaan ja lempeyttään ominaisuuksina, jotka koko maailma tuntee ja tunnustaa. Tämä puhe tehtiin kohta tiettäväksi koko valtakunnassa, ja mikään ei herättänyt asukkaiden mielissä niin suurta pelonkauhua kuin nämä Hänen Majesteettinsa lempeyden vakuutukset, sillä oli havaittu, että mitä laajemmat ja tehokkaammat ylistyspuheet olivat, sitä epäinhimillisempi oli rangaistus ja sitä viattomampi rangaistuksen kärsijä. Minun täytyy puolestani tunnustaa, että koska syntyperäni enempää kuin kasvatuksenikaan ei ollut suinkaan määrännyt minua hovilaiseksi, kykenin arvostelemaan näitä seikkoja niin huonosti, etten keksinyt tässä tuomiossa minkäänlaista lempeyttä, vaan pidin sitä (kenties erehtyen) pikemmin ankarana kuin lempeänä. Toisinaan ajattelin anoa asian laillista tutkimista, sillä vaikka en voinutkaan kieltää niitä seikkoja, joihin syytöskirjelmän eri artikloissa viitattiin, toivoin kuitenkin voitavan ottaa huomioon eräitä lieventäviä näkökohtia. Mutta kun olin eläessäni tutkinut useitakin valtiollisten syytösjuttujen pöytäkirjoja ja aina havainnut asian johtuvan siihen päätökseen, jota tuomarit pitivät soveliaana, en uskaltanut luottaa niin vaaralliseen keinoon näissä kriitillisissä olosuhteissa ja niin mahtavien vihamiesten toimiessa vastustajinani. Kerran ajattelin aivan vakavasti ryhtyä vastarintaan, sillä vapaana ollessani kykeni valtakunnan koko sotavoima tuskin minua kukistamaan, ja minä voin helposti kivittää kaupungin soraläjäksi. Luovuin kuitenkin kohta kauhistuneena tästä suunnitelmasta, koska mieleeni muistui Keisarille vannomani vala, hänen minulle osoittamansa suosio ja häneltä saamani nardacin korkea arvonimi. En ollut myöskään ehtinyt oppimaan hovilaisten kiitollisuuskäsitteitä voidakseni vakuuttaa itselleni, että Hänen Majesteettinsa nykyiset väkivaltaisuudet vapauttivat minut kaikista aikaisemmista velvoituksistani.

Vihdoin tein päätöksen, josta luultavasti saan osakseni moitetta, vieläpä syystäkin, sillä tunnustan olevani kiitollisuudenvelassa omalle äkkipikaisuudelleni ja vaillinaiselle kokemukselle siitä, että silmäni ovat vielä tallella ja että niinmuodoin olen vielä vapaa; jos näet olisin silloin tuntenut ruhtinaiden ja ministerien luonnonlaadun, jota olen myöhemmin tutkinut useissa hoveissa, sekä heidän tapansa käsitellä rikoksellisia, joiden rikkomukset ovat vähäisemmät kuin minun, olisin iloiten ja auliisti alistunut niin lievään rangaistukseen. Nuoruusiän malttamattomuus ja Hänen Keisarillisen Majesteettinsa antama lupa käydä tervehtimässä Blefuscun keisaria sai minut käyttämään tilaisuutta hyväkseni. Ennenkuin kolme päivää oli kulunut, lähetin ystävälleni valtiosihteerille kirjeen, jossa ilmoitin aikovani lähteä Blefuscuun samana aamuna, saamani luvan nojalla. Odottamatta hänen vastaustaan lähdin sitten sille puolelle saarta, missä laivastomme oli ankkurissa. Otin suuren sotalaivan, sidoin nuoran sen keulaan, nostin ankkurit, riisuuduin ja sijoitin vaatteeni (sekä kainalossa kuljettamani peitteen) alukseen, jota sitten vedin jäljessäni osalta kahlaten, osalta uiden, kunnes saavuin Blefuscun kuninkaalliseen satamaan, missä väki oli jo kauan minua odottanut. Minulle annettiin myötä kaksi opasta, jotka johdattivat minut samannimiseen maan pääkaupunkiin. Minä kannoin oppaitani kädessäni, kunnes ehdimme kahdensadan kyynärän päähän kaupungin portista, pyysin sitten heitä ilmoittamaan tuloni jollekin sihteerille ja sanomaan, että odotin Hänen Majesteettinsa määräyksiä. Tunnin kuluttua saapui vastaus, että Hänen Majesteettinsa, seurassaan kuninkaallisen huoneen jäsenet ja hovin korkeat virkamiehet, oli tulossa minua vastaanottamaan. Minä kuljin vielä sata kyynärää eteenpäin. Keisari ja hänen seuralaisensa astuivat satulasta, Keisarinna ja hovinaiset vaunuistaan, ja minun oli mahdoton havaita heissä minkäänlaista pelkoa tai huolestumista. Sitten panin pitkäkseni maahan suudellakseni Hänen Majesteettinsa ja Keisarinnan kättä. Sanoin Hänen Majesteetilleen saapuneeni lupaukseni mukaan ja herrani Keisarin luvalla saadakseni kunnian kohdata niin mahtavan hallitsijan ja tarjota hänen käytettäväkseen kaikki sellaiset palvelukset, joihin kykenin ja jotka eivät rikkoneet velvollisuuttani omaa ruhtinastani kohtaan. En maininnut sanaakaan epäsuosioon joutumisesta, koska en ollut vielä saanut siitä mitään virallista tietoa ja voin siis olla olevinani aivan tietämätön mistään sellaisista suunnitelmista. Minulla ei ollut myöskään syytä otaksua Keisarin ilmaisevan salaisuutta, kun en enää ollut hänen vallassaan; mutta aivan pian havaitsin siinä kohden erehtyneeni.

En tahdo väsyttää lukijaa yksityiskohtaisesti kertomalla, kuinka minut otettiin vastaan tässä hovissa; mainitsen vain, että vastaanotto oli täysin sellaisen suuren ruhtinaan vieraanvaraisuuden arvoinen. Kuvailematta jääkööt myös ne vaikeudet, joita asunnon ja vuoteen puutteesta koitui; minun näet täytyi maata maassa, peitteeseeni kääriytyneenä.

KAHDEKSAS LUKU

Tekijä pääsee onnellisen sattuman nojalla lähtemään Blefuscusta ja palaa erinäisiä vaikeuksia koettuaan onnellisesti syntymämaahansa.

Oltuani maassa kolme päivää lähdin uteliaisuuden ajamana saaren koillisrannalle ja näin merellä, suunnilleen puolen meripenikulman päässä, jonkin kumoutunutta venhettä muistuttavan esineen. Riisuin kenkäni ja sukkani, kahlasin pari-kolmesataa kyynärää merelle päin ja havaitsin nousuveden kuljettavan esinettä yhä lähemmäksi. Sitten huomasin aivan selvästi, että se oli venhe, ja otaksuin myrskyn temmanneen sen irti jostakin aluksesta. Palasin heti kaupunkiin ja pyysin Hänen Keisarillista Majesteettiansa lainaamaan kaksikymmentä jäljelläolevan laivaston suurinta alusta sekä kolmetuhatta merimiestä vara-amiraalin johtamina. Laivasto kiersi saarta minun kulkiessani suorinta tietä paikalle, jossa olin venheen nähnyt. Perille tultuani havaitsin sen ajautuneen vieläkin lähemmäksi. Merimiehillä oli varalla köysiä, jotka olin ennakolta punonut riittävän vahvoiksi. Laivojen saavuttua riisuuduin ja kahlasin, kunnes tulin suunnilleen sadan kyynärän päähän venheestä. Sitten minun täytyi uida saavuttaakseni sen. Merimiehet heittivät minulle nuoran, jonka kiinnitin venheen kokassa olevaan reikään; toinen pää sidottiin erääseen sotalaivaan. Kohta havaitsin kuitenkin työni sangen hyödyttömäksi, sillä kun en pohjannut, en voinut mitään tehdä. Senvuoksi minun täytyi uida venheen jäljessä ja tyrkätä sitä toisella kädellä eteenpäin niin usein kuin voin, ja vuoksiveden auttaessa pääsin etenemään sen verran, että aloin hädin tuskin pohjata, leuka vedenpinnan yläpuolelle kurkotettuna. Lepäsin pari kolme minuuttia ja puukkasin sitten jälleen venhettä kerran toisensa jälkeen, kunnes olin vedessä vain kainaloita myöten. Siten suoritettuani työn vaivalloisimman osan otin erääseen alukseen sijoitetut touvit ja kiinnitin ne ensin venheeseen ja sitten yhdeksään niistä aluksista, jotka oli jätetty käytettävikseni. Tuuli oli suotuisa, laivat hinasivat ja minä työnsin, kunnes tulimme neljänkymmenen kyynärän päähän rannasta. Minä odotin luodeveden aikaan asti, kuljin sitten kuivin jaloin venheen luo, sain kahden tuhannen köysillä ja väkipyörillä varustetun miehen avulla käännetyksi sen kölilleen ja havaitsin sen vain vähän vioittuneeksi.

En nyt tahdo rasittaa lukijaani kuvailemalla kaikkia niitä vaikeuksia, joita minun täytyi voittaa, ennenkuin sain eräänlaisten kymmenen päivän kuluessa valmistamieni airojen avulla kuljetetuksi venheen Blefuscun kuninkaalliseen satamaan, jonne saapuessani kerääntyi valtava ihmisjoukko ankaran ihmettelyn vallassa katselemaan sellaista suunnatonta alusta. Minä sanoin Keisarille, että onnellinen sattuma oli ajanut tämän venheen luokseni kuljettamaan minut johonkin paikkaan, josta voin palata syntymämaahani, ja pyysin Hänen Majesteetiltaan valtuutta sen varustamiseen tarvittavien aineiden hankkimiseksi sekä lupaa poistua maasta. Ystävällisesti kehoiteltuaan minua jäämään hallitsija suvaitsikin suostua pyyntööni.

Olin kaiken aikaa ollut kovin ihmeissäni, kun en ollut kuullut Keisarimme lähettäneen Blefuscun hoviin mitään minua koskevaa noottia. Myöhemmin sain yksityisesti tietää, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa, joka ei aavistanutkaan minun tietävän mitään aikomuksistaan, luuli minun lähteneen Blefuscuun täyttääkseni lupaukseni ja hänen antamansa luvan nojalla, jonka koko Hovi hyvin tiesi, ja otaksui, että palaisin parin päivän kuluttua suoritettuani kunnioittavan vierailuni. Lopulta viipymiseni kuitenkin alkoi häntä huolestuttaa, hän neuvotteli valtiovarainhoitajan ja toisten salajuoneen kuuluvien henkilöiden kanssa, ja sitten lähetettiin matkaan eräs korkea-arvoinen henkilö, mukanaan syytösartiklaini jäljennös. Lähettiläs sai tehtäväkseen esittää Blefuscun hallitsijalle, kuinka erinomaisen lempeä hänen herransa oli tyytyessään rankaisemaan minua ainoastaan näön menetyksellä, kuinka olin paennut oikeutta ja että minulta, ellen palaisi kahden tunnin kuluessa, otettaisiin pois nardacin arvonimi ja minut julistettaisiin maanpetturiksi. Lähettiläs lisäsi vielä herransa edellyttävän, että hänen veljensä, Blefuscun keisari, molempien valtakuntien välillä vallitsevan rauhan ja ystävyyden säilyttämiseksi, käskisi toimittaa minut takaisin Lilliputiin, kädet ja jalat sidottuina, kavaltajana rangaistavaksi.

Kolme päivää asiaa harkittuaan Blefuscun Keisari lähetti vastauksen, johon sisältyi paljon kohteliaisuuksia ja anteeksipyyntöjä. Hän huomautti, että mitä tuli siihen, että minut oli lähetettävä sidottuna, hänen korkea veljensä varmaan tiesi asian mahdottomaksi; että vaikka olinkin riistänyt häneltä laivaston, hän sittenkin oli minulle suuressa kiitollisuudenvelassa rauhaa solmittaessa tekemistäni lukuisista hyvistä palveluksista. Hän lisäsi, että molemmat majesteetit voivat aivan pian olla rauhalliset; minä näet olin löytänyt rannikolta valtavan suuren aluksen, joka kannatti minut ja jonka hän oli käskenyt avustuksellani ja johdollani saattaa kuntoon, joten hän siis toivoi molempien valtakuntien muutaman viikon kuluttua vapautuvan tästä sietämättömästä rasituksesta.

Tämän vastauksen saatuaan lähettiläs palasi Lilliputiin, ja Blefuscun hallitsija kertoi sitten minulle kaikki, mitä oli tapahtunut, samalla tarjoten (tosin kaikkein ankarimman vaitiolovelvollisuuden ehdolla) armollista suojelustaan, jos jäisin hänen palvelukseensa. Vaikka uskoin hänen ehdotuksensa vilpittömäksi, päätin kuitenkin, mikäli suinkin mahdollista, olla enää milloinkaan luottamatta ruhtinaisiin ja ministereihin. Asianmukaisesti kiitettyäni häntä suopeasta ehdotuksesta pyysin nöyrästi anteeksi, etten voinut tarjoukseen suostua. Sanoin hänelle, että koska kerran sattuma, hyvä tai huono, oli ohjannut venheen luokseni, tahdoin mieluummin uskaltautua valtamerelle kuin olla riidanaiheena kahden niin mahtavan hallitsijan välillä. Keisari ei näyttänytkään siitä pahastuvan, ja myöhemmin sain sattumalta kuulla, että hän itse ja useimmat hänen ministerinsä olivat erittäin iloiset päätöksestäni.

Nämä seikat saivat minut pyrkimään matkaan hiukan aikaisemmin kuin olin aikonut, ja hovi, joka kärsimättömänä odotti lähtöäni, avusti minua erittäin auliisti. Viisisataa työmiestä määrättiin valmistamaan ohjeitteni mukaan kahta purjetta venheeseeni latomalla päälletysten kolmetoista sarkaa karkeinta palttinaa. Minulla itselläni oli vaivalloinen työ valmistaessani touvia ja köysiä punomalla yhteen kaksi- tai kolmekymmentä heidän paksuinta köyttänsä. Ankkuriksi kelpasi iso kivi, jonka satuin pitkien etsintöjen jälkeen löytämään rannasta. Minä sain kolmensadan lehmän talin venheeni voitelemista ja muita tarkoituksia varten. Minä näin uskomattoman suurta vaivaa kaataessani muutamia kookkaimpia rakennuspuita valmistaakseni niistä airot ja mastoja, mutta tässä työssä olivat minulle sentään suureksi avuksi Hänen Majesteettinsa laivanrakentajat, jotka höyläsivät teokseni sileiksi, kun olin saanut ne hahmolleen.

Suunnilleen kuukauden kuluttua, kun kaikki oli valmista, lähetin Hänen Majesteettilleen sanan, että odotin hänen määräystään ja pyysin päästä sanomaan hyvästi. Keisari ja Kuninkaallinen Huone tulivat ulos palatsista; minä paneuduin pitkäkseni maahan suutelemaan Keisarin kättä, jonka hän, samoinkuin Keisarinna ja nuoret prinssit ja prinsessat, erittäin armollisesti minulle ojensi. Hänen Majestettinsa lahjoitti minulle viisikymmentä kukkaroa, joissa kussakin oli kaksisataa sprugia, sekä luonnolliseen kokoon maalatun muotokuvansa, jonka heti pistin toiseen käsineeseeni, jottei se mitenkään vahingoittuisi. Lähtööni liittyi niin ylen paljon juhlamenoja, etten tahdo nyt niitä kaikkia kuvailemalla lukijaani väsyttää.

Minä otin eväikseni sata häränruhoa ja kolmesataa lammasta sekä vastaavan määrän leipää ja juomia, ja lisäksi valmista ruokaa niin paljon kuin neljäsataa kokkia ehti keittämään ja paistamaan. Otin vielä mukaani kuusi lehmää ja kaksi sonnia ja yhtä monta uuhta ja pässiä, kaikki elävinä, aikoen kuljettaa ne mukanani syntymämaahani ja antaa rodun siellä jatkua. Voidakseni elättää niitä venheessäni olin varustanut matkaan ison heinätaakan ja jauhopussin. Olisin mielelläni ottanut matkaani vielä tusinan verran maan asujaimia, mutta siihen Keisari ei missään tapauksessa suostunut. Kaikki taskuni tutkittiin erittäin tarkoin, ja Keisari vannotti minua vielä kunniasanaani vedoten, etten kuljettaisi pois yhtäkään hänen alamaistaan, en siinäkään tapauksessa, että he itse siihen suostuisivat ja sitä haluaisivat.

Siten kaikin puolin parhaani mukaan varustauduttuani nostin purjeet syyskuun 24 p:nä 1701, kuuden aikaan aamulla. Purjehdittuani suunnilleen neljä peninkulmaa pohjoiseen kaakkoistuulessa sain kello kuuden aikaan iltapuolella näkyviini pienen saaren noin puolen peninkulman päässä luoteessa. Jatkoin matkaani ja laskin ankkurin asumattomalta näyttävän saaren suojanpuoliseen rantaan. Sitten virkistin itseäni hiukan ja menin levolle. Minä nukuin hyvin ja arviolta ainakin kuusi tuntia, sillä kaksi tuntia heräämiseni jälkeen havaitsin päivän koittavan. Yö oli kirkas. Aamiaiseni nautin ennen auringonnousua, ja tuulen ollessa suotuisa nostin ankkurin ja purjehdin samaan suuntaan kuin edellisenä päivänä, taskukompassi opastajanani. Tarkoitukseni oli mikäli mahdollista saavuttaa jokin niistä saarista, joiden otaksuin sijaitsevan Van Diemenin maan koillispuolella. Tämän päivän kuluessa en kumminkaan nähnyt mitään, mutta seuraavana päivänä, suunnilleen kolmen aikaan iltapuolella, kun olin oman arvioni mukaan ehtinyt noin kahdenkymmenen neljän peninkulman päähän Blefuscusta, sain näkyviini purjeen, joka liikkui kaakkoiseen; minä ohjasin suoraan itään. Minä preijasin, mutta en saanut mitään vastausta. Huomasin kuitenkin saavuttavani sitä, sillä tuuli alkoi tyyntyä. Nostin täydet purjeet, ja puolen tunnin kuluttua alus havaitsi minut, kohotti Englannin lipun ja laukaisi tykin. Mahdoton on kuvailla iloa, jota tunsin saadessani toivoa näkeväni jälleen rakkaan syntymämaani ja sinne jättämäni kalliit omaiset. Alus vähensi purjeita, ja minä tulin sen kupeelle viiden ja kuuden välillä iltapuolella, syyskuun 26 p:nä. Englannin värien näkeminen sai sydämeni ilosta sykähtelemään. Minä pistin lehmäni ja lampaani taskuun ja nousin alukseen, mukanani kaikki vähät evääni. Alus oli englantilainen kauppalaiva, joka palasi Japanista Pohjois- ja Etelämeren tietä; sen kapteeni, Deptfordista kotoisin oleva mr John Biddle, oli erittäin sivistynyt mies ja erinomainen purjehtija. Me olimme nyt kolmenkymmenen asteen kohdalla eteläistä leveyttä. Laivassa oli noin viisikymmentä miestä, ja minä kohtasin heidän joukossaan erään vanhan kumppanin, Peter Williamsin, joka suositteli minua kapteenille. Tämä herrasmies kohteli minua ystävällisesti ja halusi kuulla, mistä viimeksi tulin ja minne olin menossa. Minä kerroin hänelle asian muutamin sanoin, mutta hän luuli minun hourivan ja otaksui kokemieni vaarojen hämmentäneen järkeni. Mutta kun vedin esiin taskustani mustat nautani ja lampaani, hän ne nähtyään ja kovin ihmeteltyään uskoi minun puhuneen täyttä totta. Sitten näytin hänelle Blefuscun Keisarilta saamani kultarahat, Hänen Majesteettinsa luonnolliseen kokoon maalatun muotokuvan ja muutamia muita sen maan erikoisuuksia. Lahjoitin hänelle kaksi kukkaroa, joissa kummassakin oli kaksisataa sprugia, ja lupasin Englantiin saavuttua lahjoittaa hänelle lehmän ja tiineen emälampaan.

En väsytä lukijaani yksityiskohtaisesti kertomalla tästä matkasta, joka yleensä sujui erittäin onnellisesti. Me saavuimme Downsiin huhtikuun 13 p:nä 1702. Ainoa onneton sattuma oli, että rotat laivassa söivät minulta lampaan; löysin sen luut eräästä nurkasta, paljaiksi kaluttuina. Muun karjani minä kuljetin onnellisesti maihin ja päästin laitumelle nurmikolle Greenwichin luona, missä hieno ruohonnukka näytti maistuvan niistä erinomaisen hyvältä, vaikka olin pelännyt käyvän aivan toisin. Minun olisi tuskin onnistunut säilyttää niitä elossa niin pitkän matkan aikana, ellei kapteeni olisi antanut minulle muutamia parhaita laivakorppujansa, jotka jauhoksi murennettuina ja veteen sekoitettuina olivat elukkaini alinomaisena ravintona. Englannissa viettämänäni lyhyenä aikana hankin itselleni huomattavat tulot näyttämällä karjaani ylhäisille henkilöille ja muillekin, ja ennenkuin lähdin toiselle retkelle, möin ne kuudestasadasta punnasta. Viimeksi matkoiltani palattuani havaitsin rodun melkoisesti lisääntyneen, erittäinkin lampaiden, ja minä toivon siitä koituvan hyötyä kutomateollisuudelle, koska niiden villa on erinomaisen hienoa.

Minä viivyin vaimoni ja lasteni luona vain kaksi kuukautta; sammumaton haluni päästä näkemään vieraita maita ei sallinut minun jäädä pitemmäksi ajaksi. Vaimolleni jätin tuhatviisisataa puntaa ja sijoitin hänet asumaan hyvään taloon Redriffiin. Muun omaisuuteni otin mukaani, osittain rahana, osittain tavaroina, toivoen voivani lisätä varallisuuttani. Vanhin setäni John oli jättänyt minulle perinnöksi lähellä Eppingiä sijaitsevan maatilan, joka tuotti vuosittain suunnilleen kolmekymmentä puntaa, ja sitäpaitsi olin vuokrannut pitkäksi aikaa Fetter-Lanessa sijaitsevan Mustan Härän ravintolan, josta hyödyin paljoa enemmän, joten minun ei tarvinnut pelätä perheeni joutuvan kunnan elätettäväksi. Poikani Johnny, joka oli saanut setänsä nimen, kävi latinakoulua ja oli taipuisa lapsi. Tyttäreni Betty (joka nyt on hyvissä naimisissa ja monen lapsen äiti) oppi silloin parhaillaan neulomaan. Kummallakin taholla vuodatettiin kyyneliä, kun sanoin hyvästi vaimolleni, pojalleni ja tyttärelleni ja lähdin Seikkailijaan, kolmensadan tonnin vetoiseen kauppa-alukseen, jonka määräpaikkana oli Surat ja komentajana kapteeni John Nicholas Liverpoolista. Mutta kertomus tästä kuuluu Retkieni toiseen osaan.

TOINEN OSA

MATKA BROBDINGNAGIIN

ENSIMMÄINEN LUKU

Ankaran myrskyn kuvaus. Isovenhe lähetetään noutamaan vettä, ja tekijä lähtee mukana tutustuakseen maahan. Hän jää rannalle, eräs maan asujain sieppaa hänet ja vie maanviljelijän taloon. Hänen vastaanottonsa ja erinäisiä siellä sattuneita seikkailuja. Maan asukkaita kuvaillaan.

Luonto ja sallimus olivat määränneet minut viettämään toimeliasta ja levotonta elämää, ja niin lähdin jo kaksi kuukautta palaamiseni jälkeen jälleen kotimaastani astumalla kesäkuun 20 p:nä 1702 Downsissa Seikkailija-nimiseen alukseen, jonka kapteenina oli cornwallilainen komentaja John Nicholas ja jonka oli määrä purjehtia Suratiin. Tuuli oli erittäin suotuisa, kunnes saavuimme Hyväntoivon niemeen, missä astuimme maihin noutaaksemme raikasta vettä. Mutta kun sitten havaitsimme laivamme vuotavan, kävimme purkamaan lastia ja jäimme sinne talvehtimaan. Kapteenimme sairastui vilutautiin, ja senvuoksi emme päässeet Kap-maasta lähtemään ennen maaliskuun loppua. Silloin nostimme purjeet ja kuljimme onnellisesti Madagaskarin salmesta; mutta kun sitten olimme ehtineet tämän saaren pohjoispuolelle ja olimme suunnilleen viiden asteen päässä eteläistä leveyttä, niin tuuli, joka näillä vesillä yleensä puhaltaa tasaisesti pohjoisen ja lännen väliltä joulukuun alusta toukokuun alkuun, rupesi huhtikuun 19 p:nä puhaltamaan paljoa kiivaammin ja melkoista lännempää kuin tavallisesti. Sitä jatkui kaikkiaan kaksikymmentä päivää, jona aikana me ajauduimme hiukan itäänpäin Molukkein saaristosta ja suunnilleen kolme astetta päiväntasaajan pohjoispuolelle, kuten kapteenimme toukokuun 2 p:nä asiaa tutkiessaan havaitsi. Silloin tuuli tyyntyi ihan tyveneksi, ja minä olin siitä erittäin iloinen. Mutta kapteeni, joka oli hyvin perehtynyt purjehtimiseen niillä vesillä, kehoitti meitä varustautumaan uuden myrskyn varalta. Myrsky puhkesikin jo seuraavana päivänä: alkoi näet puhaltaa eteläinen tuuli, niinsanottu etelämonsuuni.

Havaittuamme, että tuuli alkoi kiihtyä ylenmäärin, me reivasimme varpapurjeen ja olimme valmiit sitomaan kokkapurjeen; mutta kun sää ilmeisesti oli muuttumassa rajuksi, tarkastimme, että kaikki tykit olivat lujasti kiinni, ja korjasimme peräpurjeen. Aluksemme oli kovin kallellaan, ja pidimme parempana laskettaa myötätuuleen kuin yrittää tiukasti tuuleen tai luovimalla. Me reivasimme kokkapurjeen ja kiinnitimme sen ja kiristimme jalusnuoran; suuntaa alennettiin, ja laiva kääntyi moitteettomasti. Sitten kiinnitimme jiikitouvin, mutta purje oli revennyt; me laskimme raakapuun alas, saimme purjeen kannelle ja selvitimme taklingin. Myrsky oli raju; aallot vyöryivät korkeina ja uhkaavina. Me kiristimme ruoritangon taljaköyttä auttaaksemme peränpitäjää. Emme laskeneet märssypurjetta, vaan jätimme kaikki paikoilleen, sillä alus lasketti varsin sievästi peräntakaista, ja me tiesimme, että se märssypurjeen ylhäällä ollessa totteli paremmin ja halkoi helpommin aaltoja; edessämme näet oli aava vesi. Myrskyn lauhduttua vedimme ylös keulapurjeen ja isonpurjeen ja käänsimme aluksen tuuleen; sitten vedimme ylös mesaanipurjeen, märssy- ja keulamärssypurjeen. Suuntamme oli itäkoillinen; tuuli puhalsi lounaasta. Me kiristimme ylähangan halsseja, heitimme irti ylähangan ahtimet ja nokkaköydet, otimme sisään alahangan prässit, kiristimme ne ja ylähangan keulanuorat kireälle, kiinnitimme ne, käänsimme mesaanipurjeen tuuleen ja pidimme sen niin täynnä ja kiinteänä kuin se suinkin pysyi.

Tämän myrskyn jälkeen, jota seurasi tuima länsilounainen, me ajauduimme arvioni mukaan suunnilleen viisisataa peninkulmaa itään, joten vanhinkaan laivamme miehistä ei kyennyt sanomaan, missä maailman osassa olimme. Muonavaramme olivat riittävät, aluksemme oli luja ja miehistömme terveydentila hyvä; mutta me kärsimme ankaraa juomaveden puutetta. Pidimme parhaana purjehtia samaan suuntaan sen sijaan, että olisimme ohjanneet pohjoisempaan ja voineet siten joutua Suur-Tatarian luoteisosiin ja jäätyneille merille.

Kesäkuun 16 p:nä 1703 havaitsi märssykorissa oleva laivapoika maan. 17 p:nä tuli selvästi näkyviimme iso saari tai manner (emme näet tietäneet, kumpi). Sen eteläpuolella pisti mereen kapea niemeke muodostaen lahdelman, joka kuitenkin oli niin matala, ettei toistasataa tonnia vetävä alus voinut siihen laskea. Me heitimme ankkurin peninkulman päässä tästä poukamasta, ja kapteenimme lähetti isossavenheessä tusinan hyvin asestettuja miehiä, joiden oli määrä tuoda astioissa suolatonta vettä, jos sitä suinkin oli saatavissa. Minä pyysin kapteenilta lupaa saada lähteä heidän kerällään tarkastelemaan maata ja tekemään ehkä hyvinkin mielenkiintoisia löytöjä. Tultuamme maihin emme nähneet mitään jokea tai lähdettä emmekä merkkiäkään asujaimista. Miehistö lähti senvuoksi rantaa pitkin etsiäkseen suolatonta vettä meren läheisyydestä, ja minä kuljin yksin suunnilleen peninkulman toisaalle, missä havaitsin maan aivan hedelmättömäksi ja karuksi. Minua alkoi kohta väsyttää, ja kun en huomannut mitään mielenkiintoista, palasin hiljalleen poukamaan päin. Näköala merelle oli aivan vapaa, ja minä näin miestemme jo nousseen venheeseen ja soutavan kaikin voimin kohti laivaamme. Aioin juuri huutaa heille, vaikka siitä ei olisi ollut suurtakaan hyötyä, kun samassa näin jättiläismäisen olennon kahlaavan meressä heidän jäljessään niin nopeasti kuin voi. Vesi ei ulottunut hänen polviaan korkeammalle, ja hän otti huimia askelia; mutta venheellä oli puolen peninkulman etumatka, ja meri oli niillä tienoilla täynnä rosoisia luotoja, joten hirviö ei saavuttanut venhettä. Tämä minulle kerrottiin myöhemmin; en näet uskaltanut jäädä näkemään seikkailun päättymistä, vaan juoksin mitä kiireimmin takaisin ja kiipesin jyrkälle kukkulalle, jolta näin osan maata. Minä havaitsin sen täysin viljellyksi, mutta ensimmäinen hämmästyttävä seikka oli ruohon pituus: se näkyi niittymailla olevan suunnilleen kahdenkymmenen jalan korkuista.

Sitten tulin suurelle valtatielle, kuten luulin, mutta todellisuudessa vain erään ohrapellon halki johtavalle pienelle polulle. Sitä pitkin astelin vähän aikaa, mutta en nähnyt juuri mitään kummallakaan puolella, koska oli kohta elonkorjuun aika ja vilja kohosi ainakin neljäkymmentä jalkaa korkeana. Tunnin vaellettuani tulin toiseen päähän peltoa, jota ympäröivä pensasaita oli ainakin sadanviidenkymmenen jalan korkuinen. Pensasaidan puut olivat niin valtavan suuria, etten kyennyt edes arviolta määrittelemään niiden pituutta. Tältä pellolta toiselle johtivat jalkaportaat. Niissä oli neljä askelmaa ja ylinnä iso paasi. Minun oli mahdoton käyttää näitä portaita, sillä jokainen askelma oli kuuden jalan korkuinen ja laella oleva paasi suunnilleen kaksikymmentä jalkaa. Olin parastaikaa etsimässä jotakin reikää pensasaidasta, kun samassa näin viereisellä pellolla maan asukkaan, joka lähestyi portaita ja oli samaa kokoa kuin mies, jonka olin nähnyt ajavan takaa venhettämme. Olento näytti tavallisen kellotapulin suuruiselta ja astui arviolta kymmenen kyynärää joka askelella. Minä jouduin mitä ankarimman pelon ja hämmästyksen valtaan ja piilouduin kiireesti ohrapeltoon. Sieltä näin hänen seisovan portaiden laella katsellen oikealla puolella sijaitsevalle toiselle pellolle ja kuulin hänen huutavan äänellä, joka oli verrattomasti tömyrin ääntä voimallisempi. Mutta ääni pauhasi niin korkealla ilmassa, että aluksi tosiaankin luulin sitä ukkosen jylinäksi. Sitten saapui hänen luokseen seitsemän samanlaista hirviötä, kaikilla kädessä sirppi, joka oli suunnilleen kuuden viikatteen veroinen. Nämä miehet eivät olleet yhtä hyvin puetut kuin ensimmäinen, jonka palvelijoilta tai työläisiltä he näyttivät, koska alkoivat hänen heille jotakin sanottuaan leikata viljaa siitä pellosta, jossa minä olin. Minä pysyttelin heistä niin loitolla kuin suinkin voin, mutta minun oli erinomaisen vaikea liikkua, koska ohran korret olivat toisinaan vain jalan päässä toisistaan, joten hädin tuskin pääsin pujottautumaan niiden välitse. Onnistuin kumminkin etenemään, kunnes tulin sellaiseen kohtaan, missä sade ja tuuli oli lyönyt viljan lakoon. Siinä en mitenkään päässyt eteenpäin, sillä korret olivat niin toisiinsa kietoutuneet, etten voinut ryömiä läpi, ja maahan taipuneiden tähkien vihneet olivat niin jäykät ja kärkevät, että tunkeutuivat vaatteitten läpi lihaani. Samalla kuulin leikkuumiesten olevan korkeintaan sadan kyynärän päässä minusta. Uupumuksen masentamana ja kerrassaan huolen ja epätoivon valtaan joutuneena heittäydyin pitkäkseni johonkin vakoon ja toivoin hartaasti saavani siinä päättää päiväni. Minä itkin ajatellessani turvatonta leskeäni ja isättömiä lapsia. Valitin omaa hulluuttani ja itsepäisyyttäni, kun olin vastoin ystävieni ja sukulaisteni neuvoa lähtenyt jälleen matkaan. Tämän kamalan mielenkuohun vallitessa en voinut olla ajattelematta Lilliputia, jonka asukkaat olivat pitäneet minua maailman kaikkein suurimpana ihmeenä. Siinä maassa minä olin kyennyt vetämään perässäni keisarillista laivastoa ja suorittamaan ne muut urotyöt, jotka tulevat säilymään valtakunnan aikakirjoissa ja joita jälkipolvet tuskin uskovat, vaikka miljoonat ovat olleet niitä näkemässä. Minä ajattelin, kuinka nöyryyttävältä täytyisi tuntua, jos minua pidettäisiin tämän kansan keskuudessa yhtä mitättömänä kuin yksinäistä lilliputilaista meidän keskuudessamme. Käsitin kuitenkin, että se oli vain vähäisin onnettomuuksistani. Onhan havaittu, että inhimilliset olennot ovat sitä julmempia, mitä suurempia, ja mitä muuta voinkaan niinmuodoin odottaa kuin että ensimmäinen eteeni osuva jättiläisbarbaari pistäisi minut poskeensa? Filosofit ovat epäilemättä oikeassa vakuuttaessaan meille, ettei mikään ole suurta tai pientä muuten kuin suhteellisesti. Olisihan voinut sattua niinkin, että lilliputilaiset olisivat tavanneet jonkin kansakunnan, jonka väki oli yhtä pientä heihin verrattuna kuin he itse minuun verraten. Ja kukapa tietää, eikö jossakin kaukaisessa, vielä löytämättömässä osassa maailmaa voi olla olemassa jokin kansa, joka kooltansa voittaa tämänkin jättiläisrodun?

Kauhistuneessa ja hämmentyneessä mielentilassani en kuitenkaan voinut syventyä näihin katselmuksiin. Eräs leikkaajista oli jo saapunut kymmenen kyynärän päähän siitä vaosta, jossa makasin, ja minä pelkäsin hänen seuraavalla askelella murskaavan minut jalkansa alle tai silpovan minut kahtia sirpillään. Kun hän siis aikoi jälleen astua eteenpäin, kiljaisin niin äänekkäästi kuin osasin. Valtava olento pysähtyi, tähyili vähän aikaa ympärilleen maahan ja havaitsi minut vihdoin vaossa makaamassa. Hän harkitsi asiaa vähän aikaa, niinkuin ainakin henkilö, joka tahtoo käydä käsiksi johonkin pieneen vaaralliseen elukkaan siten, ettei se pääse häntä kynsimään eikä puremaan, siis samoinkuin olin itse toisinaan tehnyt Englannissa yrittäessäni saada kiinni kärppää. Vihdoin hän uskalsi tarttua vyötäisiini takaapäin etusormellaan ja peukalollaan ja vei minut siten kolmen kyynärän päähän silmistään voidakseen lähemmin tarkastella hahmoani. Minä arvasin hänen tarkoituksensa, ja onnellinen sattuma soi minulle sen verran mielenmalttia, että päätin olla vähääkään vastustelematta hänen pidellessään minua ilmassa suunnilleen kuusikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella, vaikka hän pahasti nipisteli kupeitani peläten minun luiskahtavan sormiensa lomitse. Minä uskalsin ainoastaan kohottaa katseeni kohti aurinkoa, liittää käteni rukoilevaan asentoon ja lausua muutamia sanoja nöyrällä ja surullisella äänellä, joka soveltui olotilaani. Pelkäsin näet joka hetki hänen heittävän minut maahan, niinkuin yleensä heitämme pienet epämiellyttävät eläimet, jotka tahdomme tuhota. Hyväksi onneksi minun ääneni ja eleeni näyttivät häntä miellyttävän, ja hän alkoi katsella minua mielenkiinnoin, kovin ihmetellen, että osasin lausua selviä sanoja, vaikka ei niitä ymmärtänyt. En voinut olla valittamatta, vuodattamatta kyyneliä ja pyörittelemättä päätäni siten hänelle ilmaistakseni, kuinka ankarassa pinteessä olin hänen etusormensa ja peukalonsa välissä. Hän näytti ymmärtävän, mitä tarkoitin, koska nosti nutunhelmansa, laski minut varovasti siihen ja juoksi isäntänsä luo, joka oli vauras maanviljelijä ja sama henkilö, jonka olin ensinnä pellolla nähnyt.

Saatuaan (kuten heidän keskustelunsa nojalla päättelin) sellaisen minua koskevan selonteon kuin hänen palvelijansa kykeni antamaan, isäntä otti kappaleen ohutta oljenkortta, joka oli suunnilleen kävelykepin paksuinen, ja kohotti sillä takkini liepeitä, joita näytti luulevan jonkinlaisiksi luonnon minulle lahjoittamiksi peitinsiiviksi. Sitten hän puhalsi hiukseni syrjään paremmin nähdäkseen kasvoni. Hän huusi rengeilleen tiedustellen heiltä (kuten myöhemmin kuulin), olivatko he milloinkaan ennen nähneet pelloissa minunlaistani pientä elikkoa. Sitten hän sijoitti minut varovasti maahan nelin jaloin kulkemaan, mutta minä nousin heti ja kävelin hitaasti edestakaisin osoittaakseni heille, etten aikonut karata. He istuutuivat piiriin ympärilleni voidakseen paremmin seurata liikkeitäni. Minä otin hatun päästäni ja kumarsin syvään isännälle, lankesin polvilleni, kohotin käteni ja katseeni ja lausuin muutamia sanoja niin kuuluvasti kuin suinkin voin. Sitten vedin taskustani rahakukkaron ja ojensin sen nöyrästi hänelle. Hän otti sen kämmenelleen, vei sen aivan lähelle silmiään nähdäkseen, mikä se oikeastaan oli, käänteli sitä useita kertoja hihastaan, ottamallaan neulalla, mutta ei saanut siitä selkoa. Minä tein hänelle merkin kehoittaen häntä sijoittamaan kätensä maahan, otin kukkaron, avasin sen ja kaadoin kaikki kultarahat hänen kouraansa. Siinä oli kaksi espanjalaista kultakolikkoa, jotka olivat kumpikin neljän pistolin veroiset, sekä pari-kolmekymmentä pienempää rahakappaletta. Huomasin hänen kostuttavan kielellään pikkusormensa päätä ja ottavan kämmeneltään suurimman kolikon ja sitten toisen, mutta hän ei tuntunut aavistavankaan, mitä ne olivat. Hän viittasi minua pistämään ne takaisin kukkaroon ja kukkaron takaisin taskuun, ja minä pidin parhaana menetellä niin, sitä ennen useat kerrat turhaan tarjottuani niitä hänelle.

Isäntä uskoi nyt joka tapauksessa varmaan, että minun täytyi olla järjellinen olento. Hän puhutteli minua monet kerrat, mutta hänen äänensä soi korvissani kuin vesimyllyn pauhina, vaikka hän tuntuikin ääntävän sanat varsin selvästi. Vastasin hänelle niin äänekkäästi kuin voin käyttäen eri kieliä, ja hän toi useat kerrat korvansa kahden kyynärän päähän, mutta kaikki suotta, sillä me emme kyenneet ollenkaan toisiamme tajuamaan. Sitten hän lähetti palvelijat työhön, otti taskustaan nenäliinan, käänsi sen kaksinkerroin ja levitti vasemmalle kämmenelleen laskettuaan kätensä maahan. Sitten hän viittasi minua nousemaan siihen, ja minä voinkin tehdä niin varsin helposti, koska hänen kätensä oli vain jalan paksuinen. Pidin parhaana totella ja peläten putoavani paneuduin pitkäkseni nenäliinalle, johon hän varmuuden vuoksi kietoi minut leukaa myöten kuljettaen minut sitten kotiinsa. Siellä hän kutsui luokseen vaimonsa ja näytti minua hänelle. Vaimo kiljaisi ja peräytyi niinkuin naiset Englannissa nähdessään sammakon tai hämähäkin. Tarkattuaan vähän aikaa käyttäytymistäni ja havaittuaan, kuinka hyvin otin varteen hänen miehensä viittaukset, hän kohta tyyntyi ja alkoi vähitellen kohdella minua mitä hellimmin.

Oli puolenpäivän aika, ja palvelija toi sisään päivällisen. Sen muodosti yksi ainoa vankka liharuoka (maamiehen yksinkertaisiin oloihin soveltuva) vadissa, jonka läpimitta oli suunnilleen neljäkolmatta jalkaa. Pöytäseuraan kuuluivat isäntä ja hänen vaimonsa, kolme lasta ja vanha isoäiti. Kun kaikki olivat istuutuneet, sijoitti isäntä minut vähän matkan päähän pöydälle, joka kohosi kolmenkymmenen jalan korkeuteen maasta. Minä olin hirmuisen pelon vallassa ja pysyttelin mahdollisimman kaukana pöydän reunasta peläten putoavani. Emäntä hienonsi hiukan lihaa, murensi leipää puulautaselle ja asetti sen eteeni. Minä kumarsin hänelle syvään, otin veitseni ja kahvelini ja aloin syödä tuottaen heille siten erinomaista iloa. Emäntä lähetti palvelijattarensa hakemaan pienen, suunnilleen kymmenen tuopin vetoisen ryypynmitan ja täytti sen jollakin juomalla. Minä kohotin astian vaivoin molemmilla käsilläni ja join mitä kunnioittavimmin arvoisan rouvan terveydeksi lausuen sanat englanninkielellä niin äänekkäästi kuin voin. Siitä koko pöytäseura remahti nauramaan niin herttaisesti, että melu sai minut melkein kuuroksi. Juoma muistutti mietoa omenaviiniä eikä maistunut pahalta. Isäntä viittasi minua tulemaan lautasensa luo, mutta kulkiessani pitkin pöytää, koko ajan ankaran hämmingin vallassa, jonka lukija hyvin arvannee ja antanee anteeksi, satuin kompastumaan leivänkuoreen ja kaaduin kopsahdin nenälleni kumminkaan vioittumatta. Minä nousin heti ja kun havaitsin kelpo väessä melkoisen huolestumisen ilmeitä, otin hattuni (jota hyvän tavan mukaan pidin kainalossani), heilutin sitä pääni päällä ja kajahdutin ilmoille kolmikertaisen hurraa-huudon osoittaakseni, ettei minulle ollut mitään pahaa tapahtunut kaatuessani. Mutta kun sitten jatkoin matkaani kohti isäntääni (mainitsen häntä tästä lähtien sillä nimellä), niin hänen nuorin poikansa, joka istui hänen vieressään, suunnilleen kymmenen vuoden ikäinen viikari, tarttui sääriini ja kohotti minut ilmaan niin korkealle, että kaikki jäseneni vapisivat. Hänen isänsä sieppasi kuitenkin minut pois häneltä ja sivalsi häntä samassa vasemmalle korvalle niin tuimasti, että siitä tillikasta olisi tuiskahtanut maahan kokonainen eurooppalainen ratsuväkijoukko. Sitten hän komensi pojan pois pöydästä. Mutta kun pelkäsin pojan voivan kantaa siitä kaunaa minulle ja varsin hyvin muistin, kuinka ilkeitä kaikki meikäläisetkin lapset luonnostaan ovat varpusille, kaniineille, pienille kissanpojille ja koiranpennuille, lankesin polvilleni, osoitin poikaa ja tein parhaani mukaan isännälleni ymmärrettäväksi, että toivoin hänen antavan pojalle anteeksi. Isä suostui, ja poika sijoittui jälleen paikalleen. Sitten menin hänen luokseen ja suutelin hänen kättään, johon isäntäni tarttui silitellen minua sillä hellä varoen.

Kesken päivällistä hyppäsi emännän suosikkikissa hänen syliinsä. Minä kuulin takaani sellaisen surinan kuin olisi siellä pyörinyt tusinan verta vyyhdinpuita ja kun käänsin päätäni, havaitsin valtavan hyrinän johtuvan mainitusta eläimestä, joka näytti kolmen härän kokoiselta, kuten arvioin sen pään ja käpälien nojalla emännän sitä ruokkiessa ja silitellessä. Tuon luontokappaleen villi ulkonäkö sai minut ihan suunniltani, vaikka seisoinkin pöydän toisessa päässä, suunnilleen viidenkymmenen jalan etäisyydessä, ja vaikka emäntä piteli sitä kiinni peläten sen voivan syöksyä kimppuuni ja temmata minut kynsiinsä. Kävi kuitenkin ilmi, ettei ollut mitään vaaraa olemassa, sillä kissa ei välittänyt minusta vähääkään, kun isäntä sijoitti minut kolmen kyynärän päähän siitä. Ja kun olin aina kuullut sanottavan sekä omien retkieni aikana käytännössä havainnut todeksi, että pakeneminen tai pelon ilmaiseminen varmasti saa villin eläimen ajamaan takaa ihmistä ja käymään hänen kimppuunsa, päätin olla tässä vaarallisessa tilanteessa osoittamatta minkäänlaista huolestumista. Astelin pelkäämättä viisi kuusi kertaa aivan kissan editse, ja se vetäytyi taaksepäin ikäänkuin olisi pelännyt minua. Vähemmän välitin koirista, joita tuli huoneeseen kolme neljä, kuten ainakin maalaistaloissa; eräs niistä, kahlekoira, oli neljän norsun kokoinen ja toinen, vinttikoira, vielä hiukan korkeampi, joskaan ei yhtä jykevä.

Kun päivällinen oli päättymässä, tuli huoneeseen imettäjä, käsivarrella vuoden vanha lapsi, joka heti havaitsi minut ja parkaisi pahan sävelen, joka olisi kuulunut Lontoon sillalta Chelsean tienoille saakka. Tämä pikkulasten tavallinen mielenosoitus tarkoitti sitä, että minut oli jätettävä sille leluksi. Pelkästä liikahempeydestä äiti otti minut ja ojensi kohti lasta, joka heti tarttui vyötäisiini ja pisti pääni suuhunsa, missä minä kirkaisin niin äänekkäästi, että pieni veitikka säikähti ja pudotti minut. Olisin varmaan taittanut niskani, ellei lapsen äiti olisi levittänyt esiliinaansa alleni. Pienokaisen tyynnyttämiseksi imettäjä ravisti kalistinta, suurilla kivenmyhkyröillä täytettyä tynnyriä, joka oli touvilla kiinnitetty lapsen vyötäisille. Mutta kaikki viihdyttely oli turhaa, joten imettäjän vihdoin täytyi turvautua viimeiseen keinoonsa ja antaa sille rintaa. Täytyy tunnustaa, ettei mikään muu esine ole milloinkaan herättänyt minussa sellaista inhoa kuin näkyviin tuleva suunnaton rinta. En tiedä, mihin sitä vertaisin antaakseni tiedonhaluiselle lukijalle jotakin käsitystä sen koosta, muodosta ja väristä. Se ulkoni kuuden jalan etäisyyteen ja oli ainakin kuusitoista jalkaa ympärimitaten. Nänni oli suunnilleen puoli minun päätäni, ja sen samoinkuin nisänkin väriä vivahduttelivat läikät, näppylät ja pisamat siinä määrin, ettei mikään voinut näyttää mieltäkääntelevämmältä. Minä näin hänet aivan läheltä, sillä hän oli istuutunut voidakseen mukavammin lasta imettää, ja minä seisoin pöydällä. Siitä johduin ajattelemaan Englannin naisten hienoa hipiää, joka näyttää meistä kauniilta vain senvuoksi, että he ovat samaa kokoa kuin me itse, joten heidän puutoksensa ilmaisee ainoastaan suurennuslasi, jota käyttäen helposti huomaa, että sametinhieno ja rieskanvalkeakin hipiä näyttää karhealta, rosoiselta ja läikkäiseltä.

Muistan, että Lilliputissa ollessani noiden pikkuihmisten hipiä näytti minusta maailman kauneimmalta. Kun kerran juttelin asiasta eräälle sikäläiselle oppineelle, hyvälle ystävälleni, sanoi hän, että kasvoni näyttivät hänestä paljoa hienommilta ja tasaisemmilta, jos niitä katseli maasta, kuin jos otin hänet käteeni ja hän joutui silmäilemään niitä läheltä. Hän tunnusti, että viimeksimainitussa tapauksessa näky oli kerrassaan järkyttävä. Hän sanoi havaitsevansa ihossani suuria kuoppia, sanoi, että parransänkeni oli kymmenen kertaa karkeampaa kuin villisian harjakset ja että hipiässäni nähtiin erinäisiä aivan epämiellyttäviä värivivahduksia. Minun täytyy kuitenkin saada huomauttaa, että olen yhtä hyvänäköinen kuin useimmat sukupuoleni ja kansakuntani jäsenet ja vain hyvin vähän päivettynyt kaikista retkistäni huolimatta. Puhuessaan Keisarin hovin naisista hän toisaalta tapasi sanoa, että eräällä oli pisamaiset kasvot, toisella liian leveä suu, kolmannella liian iso nenä, joista seikoista minulla ei ollut aavistustakaan. Tunnustan, että tämä harkinto on jokseenkin itsestäänselvä, mutta en kumminkaan ole tahtonut sitä sivuuttaa, jottei lukija luulisi näitä, jättiläisolentoja muotopuoliksi; minun näet täytyy oikeuden nimessä tunnustaa, että he ovat kaunista rotua. Erikoisesti näyttivät isäntäni kasvot, vaikka hän olikin vain maanviljelijä, sangen hyväsuhteisilta, kun katselin häntä alhaalta päin kuudenkymmenen jalan etäisyydestä.

Aterian päätyttyä isäntä lähti työmiestensä luo, ja minä voin hänen äänestään ja eleistään havaita, että hän käski vaimonsa pitää minusta, hyvää huolta. Olin kovin väsynyt ja unelias, ja emäntäni, sen huomattuaan, sijoitti minut omaan sänkyynsä levittäen peitteekseni puhtaan valkoisen nenäliinan, joka oli suurempi ja karkeampi kuin sotalaivan isopurje.

Minä nukuin suunnilleen kaksi tuntia ja uneksin, olevani kotona vaimoni ja lasteni luona. Siitä mieleni kääntyi sitäkin surullisemmaksi, kun herättyäni näin olevani yksin valtavan suuressa, kahden-kolmensadan jalan levyisessä ja kolmattasataa jalkaa korkeassa huoneessa, makaamassa sängyssä, joka oli kaksikymmentä kyynärää leveä. Emäntä oli lähtenyt toimittelemaan askareitansa ja oli sulkenut minut huoneeseen. Vuode oli kahdeksan kyynärän korkeudella permannosta lukien. Luonnolliset tarpeet vaativat minua pyrkimään alas. En uskaltanut huutaa ja jos olisinkin huutanut, ei se olisi mitään hyödyttänyt, koska heikko ääneni ei olisi kantanut makuusuojasta keittiöön, missä perhe oleskeli. Näiden olosuhteiden vallitessa kiipesi kaksi rottaa vuoteen uutimia ylös ja juoksenteli nuuskien ympäri vuodetta. Toinen niistä tuli melkein kasvoilleni, minä kavahdin kauhistuneena jaloilleni ja paljastin säiläni puolustautuakseni. Inhoittavat elukat uskalsivat käydä kimppuuni kahdelta puolelta, ja toinen niistä tarttui käpälällään kaulukseeni; mutta minun onnistui viiltää auki sen maha, ennenkuin se ehti tehdä minulle mitään. Se kaatui kuolleena eteeni, ja toinen, nähdessään kumppaninsa kohtalon, lähti pakoon, saaden kuitenkin selkäänsä kelpo haavan, jonka leikkasin sen paetessa, niin että siitä tiukkui veri. Tämän urotyön tehtyäni käyskelin hitaasti vuoteessa edestakaisin hengähtääkseni ja toipuakseni. Nämä eläimet olivat ison kahlekoiran kokoisia, mutta verrattomasti vikkelämpiä ja vihaisempia, ja olisivat aivan varmaan repineet minut kappaleiksi ja syöneet suuhunsa, jos olisin riisunut vyöni, ennenkuin menin levolle. Minä mittasin kuolleen rotan hännän ja havaitsin, että puuttui tuuma kahdesta kyynärästä. Mieltäetovalta tuntui hinata rotanraato alas vuoteesta, jossa se yhä makasi verta vuotaen. Minä huomasin sen vielä hiukan elävän; mutta voimakas isku sen niskaan teki siitä lopun.

Pian sen jälkeen tuli huoneeseen emäntä, näki minut yltä päältä verissäni, juoksi luo ja otti minut käteensä. Minä osoitin kuollutta rottaa, hymyilin ja ilmaisin toisillakin tavoilla, etten ollut vioittunut. Hän oli erittäin iloinen ja kutsui palvelustytön, joka tarttui pihdeillä kuolleeseen rottaan ja heitti sen ulos ikkunasta. Sitten hän asetti minut pöydälle, missä seisoen näytin hänelle veristä säilääni, jonka pyyhin nuttuni liepeeseen ja pistin tuppeen. Minulla oli ankara tarve toimittaa eräitä asioita, joita ei kukaan muu voinut toimittaa minun edestäni, ja sen vuoksi koin saada emäntäni ymmärtämään, että halusin päästä alas permannolle. Kun hän oli täyttänyt pyyntöni, ei häveliäisyyteni sallinut minun tehdä muuta kuin viitata oveen ja kumartaa useaan kertaan. Ajatustaan ankarasti jännitettyään kelpo nainen vihdoin ymmärsi, mikä oli kysymyksessä, otti minut jälleen käteensä, vei puutarhaan ja laski minut maahan. Sitten siirryin suunnilleen kahdensadan kyynärän päähän, viittilöin hänelle, ettei hän seuraisi minua, piilouduin parin hierakanlehden taakse ja toimitin siellä luonnolliset tarpeeni.

Toivon suopean lukijan suovan anteeksi, että olen viivähtänyt näissä ja muissa samanlaisissa yksityiskohdissa, jotka, näyttivätpä kuinka mitättömiltä tahansa alhaisista ja halpamaisista sieluista, sittenkin varmaan ovat eduksi ajattelijalle avartamalla hänen ajatuksiaan ja mielikuvitustansa ja soveltumalla käytettäviksi sekä julkista että yksityistä elämää hyödyttämään, mikä onkin ollut ainoa tarkoitukseni julkaistessani tämän ja muut kertomukset retkistäni. Minä olen niissä ahkeroinut ennen kaikkea totuuden esittämistä yrittämättä ollenkaan komeilla oppineisuudella tai korealla tyylillä. Tämän matkani koko näkymö vaikutti mieleeni niin voimakkaasti ja juurtui niin syvästi muistiini, etten sitä paperiin merkitessäni sivuuttanut yhtäkään huomattavaa seikkaa, joskin yksityiskohtaisesti esitystäni tarkastettuani pyyhin pois eräitä vähemmän merkittäviä seikkoja, koska pelkäsin pitkäpiimäisyyden ja vähäpätöisyyden moitetta, joka usein kohdistetaan matkakertomusten sepittäjiin, eikä kenties aivan syyttä.

TOINEN LUKU

Maamiehen tytärtä kuvaillaan. Tekijä kuljetetaan markkinapaikalle ja sieltä pääkaupunkiin. Hänen matkansa yksityisseikkoja.

Emännälläni oli yhdeksän vuoden ikäinen tytär, ikäisekseen erittäin kehittynyt, taitava neulan käsittelijä ja nukkensa pukija. Hänen äitinsä ja hän keksivät järjestää nuken kätkyen yösijakseni. Kätkyt sijoitettiin pieneen lipastonlaatikkoon ja se vuorostaan riippuvalle hyllylle, koska pelättiin rottia. Se oli makuusijanani koko sen ajan, jonka vietin tämän väen luona, joskin se vähitellen muovattiin mukavammaksi, kun aloin oppia heidän kieltänsä ja osasin ilmaista toivomuksiani. Tämä nuori tyttö oli niin kätevä, että kun olin kerran tai pari kertaa riisunut vaatteeni hänen nähtensä, hän jo kykeni pukemaan ja riisumaan minut, joskaan en koskaan häntä vaivannut, kun hän salli minun itse suorittaa ne tehtävät. Hän ompeli minulle seitsemän paitaa ja vähän muitakin liinavaatteita niin hienosta palttinasta kuin suinkin löysi, mutta ne olivat sittenkin säkkikangasta karheammat. Hän pesi ne aina omin käsin. Hän se perehdytti minua maan kieleenkin; minä osoitin jotakin esinettä, ja hän mainitsi sen nimen omalla kielellään, niin että muutaman päivän kuluttua osasin pyytää, mitä milloinkin halusin. Hän oli erittäin hyvänluontoinen eikä neljääkymmentä jalkaa pitempi, koska näet oli vähävartinen ikäisekseen. Hän antoi minulle nimen Grildrig, jota sitten alkoi käyttää koko perhe ja myöhemmin koko valtakunta. Sana merkitsee samaa kuin latinan kielen nanunculus, italian homunceletino ja englannin mannikin. Tätä tyttöä saan ennen muita kiittää siitä, että säilyin hengissä tässä maassa; minä mainitsin häntä nimellä Glumdalclitch eli pikku hoitajattareni ja tekisin itseni vikapääksi suureen kiittämättömyyteen, ellen tässä kunnioittaen mainitsisi hänen huolenpitoaan ja kiintymystään. Toivon hartaasti, että kykenisin asian hänelle korvaamaan hänen ansionsa mukaan sen sijaan, että olen ollut, kuten liiankin pätevien syiden nojalla pelkään, hänen epäsuosioon joutumisensa viaton, mutta onneton väline.

Lähiseuduilla alkoi nyt tulla tunnetuksi ja keskustelunalaiseksi asiaksi, että isäntäni oli löytänyt pellostaan merkillisen, suunnilleen splacknuckin kokoisen eläimen, joka oli kaikin puolin ihmisen näköinen ja jäljitteli kaikkia inhimillisiä toimia, näytti puhuvan omaa pikku kieltänsä, oli jo oppinut useita sanoja heidän kielestään, kulki pää pystyssä kahdella jalalla, oli kesy ja kiltti, tuli, kun kutsuttiin, teki kaikki, mitä käskettiin, oli erittäin hienojäseninen ja hipiältään koreampi kuin ylhäisen henkilön kolmivuotias tytär. Eräs toinen maanviljelijä, joka asui aivan lähellä ja oli isäntäni hyvä ystävä, tuli talossa käymään saadakseen selville, mitä perää näissä puheissa oli. Minut otettiin heti esiin ja asetettiin pöydälle, missä kävelin niinkuin käskettiin, paljastin miekkani, pistin sen jälleen tuppeen, kumarsin isäntäni vieraalle, kysyin hänen omalla kielellään, kuinka hän jakseli ja lausuin hänet tervetulleeksi aivan niinkuin pikku hoitajattareni oli minulle opettanut. Mies, joka oli jo iällinen ja heikkonäköinen, asetti lasit nenälleen nähdäkseen minut paremmin, ja minä en voinut olla helakasti nauramatta, sillä hänen silmänsä olivat kuin täysikuu, joka paistaa huoneeseen pari-ikkunoista. Talon väki huomasi rattoisuuteni aiheen ja yhtyi nauruuni, mutta äijä oli kyllin tuhma suuttuakseen ja loukkaantuakseen. Hän oli pahan saiturin maineessa ja osoitti onnettomuudekseni sen ansaitsevansa antamalla isännälleni sen kirotun neuvon, että hänen piti näytellä minua nähtävyytenä markkinoilla lähimmässä kaupungissa, joka oli puolen tunnin ratsastusmatkan eli kahdenkolmatta peninkulman päässä kartanostamme. Minä arvasin jotakin tuhoisaa olevan tekeillä havaitessani isäntäni ja hänen ystävänsä kauan kuiskuttelevan toisilleen, toisinaan minuun viitaten, ja peloissani kuvittelin kuulevani ja ymmärtäväni joitakin heidän sanojansa. Seuraavana aamuna Glumdalclitch, pikku hoitajattareni, kertoi minulle koko jutun, jonka oli viekkaasti houkutellut tietoonsa äidiltään. Tyttö raiska painoi minut povelleen ja alkoi itkeä surusta ja häpeästä. Hän pelkäsi karkean ja töykeän rahvaan tekevän minulle jotakin pahaa, litistävän minut kuoliaaksi tai murtavan jäseniäni ottaessaan minut käteensä. Hän oli myös huomannut, kuinka häveliäs luonnostani olin, kuinka arka kunniastani ja kuinka häpeällisenä pitäisin, jos minua näytettäisiin rahasta kaikkein kehnoimmalle rahvaalle. Hän kertoi isän ja äidin luvanneen Grildrigin hänelle, mutta havaitsi heidän nyt aikovan menetellä aivan samoin kuin edellisenä vuonna, kun olivat olleet lahjoittavinaan hänelle karitsan, mutta olivat myyneet sen teurastajalle heti, kun se oli riittävästi lihonut. Minä puolestani voin varmasti vakuuttaa olleeni pikku hoitajatartani levollisempi. Toivoin alinomaa ja aivan varmasti pääseväni vielä vapaaksi, ja mitä tuli siihen häpeälliseen seikkaan, että jouduin kummana kuljetettavaksi, oli huomattava, että pidin itseäni täydellisenä muukalaisena tässä maassa ja ettei sellaista onnettomuutta milloinkaan voitaisi lukea viakseni, vaikka palaisin Englantiinkin, sillä olisihan itsensä Ison-Britannian kuninkaan täytynyt minun sijassani kokea sama nöyryytys.

Isäntäni noudatti tuttavansa neuvoa ja kuljetti minut seuraavana markkinapäivänä laatikossa läheiseen kaupunkiin. Hänen pieni tyttärensä, minun hoitajattareni, sai lähteä mukaan, takasatulassa istuen. Laatikko oli joka puolelta suljettu, siinä oli pieni ovi, josta pääsin kulkemaan sisään ja ulos ja sitäpaitsi muutamia näverinreikiä ilmanvaihdon edistämiseksi. Tyttö oli minusta huolta pitäen sijoittanut sinne nukkensa pieluksen, jotta voin olla pitkälläni. Kaikesta huolimatta jouduin kokemaan kamalaa tärinää ja pahoja kolahduksia tämän matkan aikana, vaikka se kestikin vain puoli tuntia. Hevonen näet astui suunnilleen neljäkymmentä jalkaa joka askelella ja poukotti niin, että jouduin samanlaiseen liikkeeseen kuin laivan kallistellessa ankarassa myrskyssä, se vain erona, että nouseminen ja laskeminen tapahtui paljoa nopeammassa tahdissa. Matkamme oli hiukan pitempi kuin Lontoosta St. Albansiin. Isäntäni asettui asumaan majataloon, jossa hän yleensäkin markkinamatkoillaan asusti. Neuvoteltuaan sitten vähän aikaa ravintolanisännän kanssa ja ryhdyttyään asian vaatimiin valmistaviin toimenpiteisiin hän palkkasi grulirudin eli huutajan ilmoittamaan kaupungilla, että Viheriän Kotkan majatalossa oli nähtävänä merkillinen, ei edes splacknuckin (erään siinä maassa elävän erittäin hienomuotoisen, suunnilleen kuuden jalan pituisen eläimen) kokoinen olento, joka kaikin puolin muistutti ihmistä, osasi lausua erinäisiä sanoja ja tehdä satoja huvittavia temppuja.

Minut asetettiin pöydälle majatalon suurimpaan huoneeseen, joka saattoi olla lähes kolmesataa jalkaa neliöön. Pikku hoitajattareni seisoi matalalla jakkaralla pöydän vieressä pitämässä minusta huolta ja sanomassa, mitä piti kulloinkin tehdä. Tungoksen välttämiseksi päästi isäntäni vain kolmekymmentä henkeä kerrallaan minua näkemään. Minä liikuin pöydänkannella tytön ohjeiden mukaan; hän esitti minulle kysymyksiä, joihin tiesi minun kielentaitoni nojalla kykenevän vastaamaan, ja minä lausuin vastaukseni niin äänekkäästi kuin voin. Minä käännyin useat kerrat katsomon puoleen, tervehdin kunnioittavasti, lausuin kaikki tervetulleiksi ja käytin muitakin oppimiani sananparsia. Minä otin nesteellä täytetyn sormustimen, jonka Glumdalclitch antoi minulle pikariksi, ja join heidän terveydekseen. Minä paljastin säiläni ja heilutin sitä englantilaisten miekkailijain tavalla. Hoitajattareni ojensi minulle oljen kappaleen, jota käyttelin peitsenä; olin näet oppinut sen taidon nuoruudessani. Minua näytettiin sinä päivänä kahdelletoista katselijakunnalle, ja minun täytyi joka kerta suorittaa samat hullutukset, kunnes olin uupumuksesta ja harmista puolikuollut. Ne, jotka olivat minut nähneet, kertoivat toisille niin ihmeellisiä asioita, että markkinaväki oli vähältä rikkoa ovet päästäkseen minua katselemaan. Omaa etuansa silmällä pitäen isäntäni ei sallinut minuun koskea kenenkään muun kuin hoitajattareni, ja vaaran välttämiseksi oli rahit sijoitettu pöydän ympärille sellaisen matkan päähän, ettei kukaan ylettynyt minua tavoittamaan. Eräs kelvoton koulupoika sentään tähtäsi minua pähkinällä päähän ja vähältä piti, ettei osunutkin. Heitto oli muuten niin voimallinen, että aivokoppani olisi varmaan murskautunut, kun pähkinä oli melkein kurpitsan kokoinen. Minä sain kumminkin tyydytyksekseni nähdä, kuinka nuorta vintiötä piestiin ja hänet ajettiin pois huoneesta.

Isäntäni antoi julkisesti tiedoittaa, että minua näytettäisiin jälleen seuraavana markkinapäivänä, ja valmisti minulle sillävälin mukavammat kulkuneuvot. Siihen olikin täysi syy, sillä minä olin ensimmäisestä matkastani ja kahdeksan tuntia kestäneestä katsojien huvittamisesta niin uupunut, että tuskin jaksoin pysyä jaloillani tai mitään sanoa. Kului ainakin kolme päivää, ennenkuin tulin jälleen voimiini, ja jotten saisi olla rauhassa kotonakaan, saapui maineeni levitessä herrasväkeä sadan penikulman kehästä minua katsomaan isäntäni taloon. Niin saapui päivittäin vähintään kolmekymmentä henkeä vaimoineen ja lapsineen (maa näet on erittäin väkirikas), ja isäntäni vaati aina maksun täydeltä huoneelta näyttäessään minua kotonaan, vaikkapa vain yhdelle ainoalle perhekunnalle. Minulla oli niinmuodoin viikon mittaan vain vähän levon tilaisuutta (lukuunottamatta keskiviikkoa, heidän sabattiansa), vaikka minua ei kuljetettukaan kaupunkiin.

Isäntäni havaitsi, millainen tulolähde minusta voi koitua, ja päätti viedä minut valtakunnan huomattavimpiin kaupunkeihin. Hän varusti mukaansa kaikki pitkällä matkalla tarvittavat tavarat, järjesti kotoiset asiat, sanoi hyvästi vaimolleen, ja niin me lähdimme elokuun 17 p:nä 1703, suunnilleen kahden kuukauden kuluttua saapumisestani, matkalle pääkaupunkiin, joka sijatsi noin kolmentuhannen peninkulman päässä talostamme. Isäntäni otti jälleen tyttärensä Glumdalclitchin takasatulaan. Glumdalclitch piteli sylissään vyötäisille kiinnitettyä laatikkoa, jossa olin minä. Tyttö oli verhonnut asumukseni kaikkein hienoimmalla saatavissa olevalla veralla, oli patjoittanut sen hyvin, sijoittanut siihen nukensängyn, varustanut minut liinavaatteilla ja muilla tarpeilla, sanalla sanoen tehnyt oloni niin mukavaksi kuin suinkin. Mukanamme ei ollut ketään muuta kuin eräs talon renkipoika, joka ratsasti jäljessämme tuoden matkatavaroita.

Isäntäni aikomuksena oli näyttää minua kaikissa kaupungeissa matkan varrella ja poiketa tieltä viidenkymmenen ja sadankin peninkulman päähän kyliin tai herraskartanoihin, joissa voi toivoa olevan ansion mahdollisuutta. Me suoritimme helppoja päivämatkoja, korkeintaan sataneljäkymmentä tai satakuusikymmentä peninkulmaa päivässä, sillä Glumdalclitch, joka tahtoi minua säästää, sanoi väsyvänsä hevosen hölkästä. Omasta pyynnöstäni hän otti minut monet kerrat laatikosta antaakseen minun hengittää raitista ilmaa ja näyttääkseen minulle maisemia, mutta piti minua aina nuoraan sidottuna. Me kuljimme viiden tai kuuden virran poikki, jotka olivat monin verroin Niiliä tai Gangesta leveämmät ja syvemmät, ja tuskinpa oli ollenkaan niin pientä puropahasta kuin Thames London-Bridgen kohdalla. Matkamme kesti kymmenen viikkoa, ja minua näytettiin kahdeksassatoista suuressa kaupungissa, monista kyläkunnista ja yksityisistä kartanoista puhumattakaan.

Lokakuun 26 p:nä me saavuimme pääkaupunkiin, jota heidän kielellään mainittiin nimellä Lorbrulgrud eli Maailman Ylpeys. Isäntäni asettui asumaan kaupungin valtakadun varrelle, lähelle kuninkaan palatsia, ja julkaisi niinkuin ainakin ilmoituksia, joissa tarkoin kuvailtiin henkilöäni ja taitojani. Hän vuokrasi suuren, kolmen- tai neljänsadan jalan laajuisen salin, hankki pöydän, jonka läpimitta oli kuusikymmentä jalkaa, ja sijoitti sen kanteen, kolme jalkaa reunasta, kolmen jalan korkuisen suojakaiteen, jottei tarvinnut pelätä minun putoavan. Minua näytettiin kymmenen kertaa päivässä ihmisten ihmeeksi ja ihastukseksi. Minä osasin nyt säällisen hyvin puhua heidän kieltänsä ja ymmärsin täydellisesti jokaisen minulle lausutun sanan. Sitäpaitsi olin oppinut heidän aakkosensa ja kykenin jotenkuten saamaan selkoa joistakin lauseista; Glumdalclitch näet oli ollut opettajanani kotona ja lepohetkinä matkalla. Hänellä oli taskussa pieni kirja, ei paljon suurempi kuin Sansonin Kartasto. Se oli tavallinen nuorten tyttöjen oppikirja, jossa lyhyesti selostettiin heidän uskontoansa; siitä hän opetti minulle aakkoset ja selitti sanoja.

KOLMAS LUKU

Tekijä haetaan hoviin. Kuningatar ostaa hänet hänen isännältään maanviljelijältä ja lahjoittaa hänet Kuninkaalle. Hän väittelee Hänen Majesteettinsa hovissa olevien suurten oppineiden kanssa. Tekijälle järjestetään hoviin huoneisto. Hän on Kuningattaren suuressa suosiossa. Hän esiintyy kotimaansa kunnian puolustajana. Hänen ja Kuningattaren kääpiön välillä vallitsee eripuraisuus.

Lukuisat ponnistukset, joita minun täytyi joka päivä suorittaa, riuduttivat muutamassa viikossa melkoisesti terveyttäni; mutta mitä enemmän isäntäni minusta hyötyi, sitä ahnaammaksi hän tuli. Minä olin tyyten menettänyt ruokahaluni, ja minusta oli jäljellä tuskin muuta kuin luut ja nahka. Isäntä huomasi sen, otaksui minun kohta kuolevan ja päätti saada minusta niin hyvän hinnan kuin suinkin mahdollista. Hänen asiaa harkitessaan ja päätellessään tuli hovista eräs slardral eli marsalkka, joka käski isäntäni heti kuljettaa minut sinne Kuningatarta ja hänen hovinaisiaan huvittamaan. Muutamat viimeksimainituista olivat jo käyneet minua katsomassa ja olivat kertoneet ihmeitä kauneudestani, käytöksestäni ja hyvästä älystäni. Esiintymiseni ilahdutti erinomaisesti Hänen Majesteettiansa ja hänen seuruettaan. Minä lankesin polvilleni ja pyysin saada kunnian suudella hänen keisarillista jalkaansa, mutta tämä armollinen ruhtinatar ojensi minulle pikkusormensa (minut oli nostettu pöydälle), johon tartuin molemmin käsin vieden sen nipukan syvimmän kunnioituksen ilmein huulilleni. Hän esitti minulle muutamia syntymämaatani ja retkiäni koskevia yleisiä kysymyksiä, joihin vastasin niin lyhyesti ja ytimekkäästi kuin suinkin osasin. Hän kysyi minulta, tekisikö mieleni elää hovissa. Minä kumarsin niin syvään, että hiukseni hipoivat pöydänkantta, ja vastasin nöyrästi olevani isäntäni orja, joka kuitenkin, jos saisi vapaasti kohtalonsa määrätä, olisi ylpeä saadessaan omistaa elämänsä Hänen Majesteettinsa palvelukseen. Sitten hän tiedusteli isännältäni, halusiko hän myydä minut hyvästä hinnasta. Isäntä, joka otaksui, etten eläisi enää kuukauttakaan, suostui mielellään minusta luopumaan ja pyysi hinnaksi tuhat kultakolikkoa, mikä heti määrättiin hänelle maksettavaksi. Jokainen kappale oli suunnilleen sadan moidorin paksuinen, mutta kun ottaa huomioon kaikkien tämän maan ja Euroopan asiain välisen suhteen, ei tämä summa sittenkään, huolimatta kullan korkeasta arvosta heidän keskuudessaan, liene vastannut täyttä tuhatta Englannin guineaa. Sitten sanoin Kuningattarelle, että koska nyt olin Hänen Majesteettinsa kaikkein nöyrin alamainen ja palvelija, minun täytyi anoa sellaista armonosoitusta, että Glumdalclitch, joka oli aina hoitanut minua erinomaisen huolellisesti ja hellästi ja oli asiaan hyvin perehtynyt, pääsisi hänen palvelukseensa ja toimisi edelleenkin hoitajanani ja opettajanani. Hänen Majesteettinsa suostui anomukseeni ja sai isännän helposti myöntymään; mies oli varsin tyytyväinen tietäessään tyttärensä koroitetuksi hovinaisen arvoon, ja tyttö raiska itse ei kyennyt salaamaan iloansa. Entinen isäntäni poistui sanottuaan minulle jäähyväiset ja huomautettuaan jättävänsä minut hyvään palveluspaikkaan. Minä en vastannut siihen sanaakaan, kumarsinhan vain kevyesti.

Kuningatar havaitsi kylmäkiskoisen käyttäytymisen! ja kysyi miehen mentyä, mistä se johtui. Minä uskalsin sanoa Hänen Majesteetilleen, etten ollut entiselle isännälleni kiitollisuudenvelassa mistään muusta kuin siitä, ettei hän ollut murskannut sattumalta pellostaan löytämänsä viattoman olentoraukan aivoja ja että tämä kiitollisuudenvelka oli runsaasti korvattu sillä ansiolla, jonka hän oli saanut näyttäessään minua puolessa valtakunnassa, ja sillä hinnalla, jonka hän oli saanut nyt minut myydessään. Huomautin vielä viettämäni elämän olleen niin vaivalloista, että siihen olisi voinut menehtyä kymmenin verroin minua voimakkaampi olento, että terveyteni oli kovin riutunut, kun oli täytynyt pitkin päivää rääkätä itseäni huvittamalla rahvasta ja että Hänen Majesteettinsa kukaties ei olisi saanut minua niin huokeasta hinnasta, ellei isäntäni olisi otaksunut henkeni olevan menoteillään. Koska nyt kumminkaan en enää ollenkaan pelännyt joutuvani huonon kohtelun alaiseksi, kun suojelijanani oli niin korkea ja hyvä Ruhtinatar, Luonnon Kaunistus, Maailman Hempi, Alamaisten Ihastus ja Luomakunnan Phoiniks, toivoin entisen isäntäni pelon osoittautuvan aiheettomaksi, varsinkin kun jo nyt tunsin elonhenkieni virkistyvän hänen kaikkeinkorkeimman läsnäolonsa vaikutuksesta.

Tämä oli pääasiallisena sisältönä puheessani, jonka esitin sangen virheellisesti ja epäröiden; sen jälkiosa oli täysin muovattu tämän kansan erikoiseen tyyliin, jonka erinäisiä lauseparsia olin oppinut Glumdalclitchiltä hänen kuljettaessaan minua hoviin.

Kuningatar antoi jalosti anteeksi puheeni puutteellisuudet, mutta ihmetteli samalla, että niin pienessä elukassa oli niin paljon älyä ja hyvää ymmärrystä. Hän otti minut omaan käteensä ja kantoi minut Kuninkaan luo, joka oli vetäytynyt omaan työhuoneeseensa. Hänen Majesteettinsa, erittäin yksivakainen ja karmeailmeinen ruhtinas, ei tullut ensi silmäyksellä kiinnittäneeksi erikoista huomiota hahmooni ja kysyi Kuningattarelta kylmäkiskoisesti, oliko jo kulunut pitkäkin aika siitä, kun hän oli splacknuckiin mielistynyt. Sellaisena olentona hän näytti pitävän minua, joka makasin ryntäitteni varassa Kuningattaren oikealla kämmenellä. Mutta tämä ruhtinatar, joka oli harvinaisen älykäs ja leikkisä, asetti minut varovasti kirjoituspöydälle seisomaan ja kehoitti minua kertomaan Hänen Majesteetilleen kohtaloistani. Minä tottelin, kerroin vaiheeni muutamin sanoin, ja Glumdalclitch, joka odotti Kuninkaan työhuoneen ovella aivan levotonna, kun minä en ollut näkyvissä, vakuutti todeksi kaikki, mitä oli tapahtunut minun saavuttuani hänen isänsä kartanoon.

Kuningas oli yhtä oppinut henkilö kuin kuka hyvänsä hänen valtakunnassaan ja oli saanut perusteellisen filosofisen ja varsinkin matemaattisen koulutuksen, mutta kunnollisesti minun hahmoni havaittuaan ja nähdessään minun kävelevän kahdella jalalla hän sittenkin, ennenkuin suutani avasin ja puhuin, luuli minua jonkinlaiseksi mekaaniseksi laitteeksi (niillä aloilla näet tämän maan asujaimet ovat ehtineet varsin pitkälle), jonka oli sommitellut jokin nokkela taitoniekka. Mutta kuullessaan sitten ääneni ja huomatessaan puheeni säännölliseksi ja järkeväksi hän ei voinut salata hämmästystään. Hän ei suinkaan tyytynyt kertomukseeni, mikäli se koski saapumistani hänen valtakuntaansa, vaan otaksui sen tarinaksi, josta olivat keskenään sopineet Glumdalclitch ja hänen isänsä opetettuaan minulle joitakin lauseita, jotta saivat minut myydyksi parempaan hintaan. Niin ajatellen Hänen Majesteettinsa esitti minulle erinäisiä kysymyksiä saaden niihin kuitenkin aina järkevät vastaukset, joiden ainoana puutoksena oli vieras ääntämistapa ja vaillinainen kielentuntemus sekä eräät talonpojan kartanossa oppimani kansanomaiset käänteet, jotka eivät soveltuneet hovin hienostuneeseen tyyliin.

Hänen Majesteettinsa kutsutti luokseen kolme korkeastioppinutta henkilöä, jotka olivat sen maan tavan mukaan viikkovuorollaan hovissa. Nämä herrat tutkivat hetken aikaa erittäin tarkoin olemustani ja johtuivat tutkimuksensa nojalla erilaisiin minua koskeviin mielipiteisiin. Kaikki olivat samaa mieltä siitä, etten ollut voinut syntyä normaalisten luonnonlakien mukaisesti, koska en ollut varustettu hengissäsäilymisen edellyttämillä kyvyillä, joko erinomaisella liikkumisnopeudella tai taidolla kiipeillä puissa tai kaivaa reikiä maahan. He tutkivat hampaitani ja johtuivat tarkkojen huomioiden perustuksella siihen päätelmään, että olin lihansyöjä; mutta kun useimmat nelijalkaiset olivat minua voimakkaammat ja peltohiiret ja muut minua paljon vikkelämmät, eivät he voineet käsittää, miten kykenin itseäni elättämään, ellen käyttänyt ravinnokseni etanoita ja hyönteisiä, minkä he taas kokivat lukuisien oppineiden perusteiden nojalla todistaa mahdottomaksi. Eräs näistä tietoniekoista näytti pitävän minua alkiona tai keskeisenä, mutta tämän mielipiteen hylkäsivät molemmat toiset, jotka havaitsivat jäseneni hyvin muotoutuneiksi ja täydellisiksi ja päättelivät minun eläneen useita vuosia, koska selvästi näkivät suurennuslasia käyttäessään poskissani parransänkeä. He eivät voineet suostua pitämään minua kääpiönä, sillä pienuuteni oli kaiken vertailun ulkopuolella; kuninkaan suosikkikääpiö, pienin koko valtakunnassa milloinkaan nähdyistä, oli sekin lähes kolmenkymmenen jalan pituinen. Kauan kiisteltyään he vihdoin yksimielisesti päättivät, että olin vain relplum scalcath, joka sananmukaisesti kääntäen merkitsee lusus naturae eli luonnon oikku. Tämä selitys sointuu täydellisesti Euroopan uudenaikaiseen filosofiaan, koska sen edustajat, halveksien vanhaa salattujen syiden perustuksella tapahtuvaa selittelyä, jonka avulla Aristoteleen seuraajat turhaan kokivat peittää tietämättömyyttään, ovat keksineet juuri saman kaikkiin vaikeuksiin sovellettavan ihmeellisen ratkaisukeinon, inhimillisen tietämyksen sanomattomaksi hyödyksi.

Tämän loppulausunnon jälkeen minä pyysin saada sanoa pari sanaa. Minä käännyin Kuninkaan puoleen ja vakuutin Hänen Majesteetilleen tulevani maasta, jossa eli useita miljoonia ihmisiä, miehiä ja naisia, jotka kaikki olivat suunnilleen minun kokoisiani, kerroin, että sikäläiset eläimet, puut ja rakennukset olivat suhteellisesti samaa kokoa ja että minä niinmuodoin kykenin siellä puolustautumaan ja elättämään itseäni yhtä hyvin kuin kuka tahansa Hänen Majesteettinsa alamainen täällä. Tämä oli mielestäni riittävä vastaus oppineiden herrojen väitteisiin. Siihen he huomauttivat vain ylenkatseellisesti hymähtäen, että peltomies oli opettanut minut hyvin latelemaan läksyäni. Kuningas, joka oli paljoa ymmärtäväisempi, lähetti oppineet miehensä pois ja käski kutsua maamiehen, joka onneksi ei ollut vielä kaupungista lähtenyt. Tutkittuaan häntä ensin yksin ja sitten vastakkaiskuulustelussa minun ja tytön kanssa Hänen Majesteettinsa alkoi ajatella, että kertomamme saattoi olla totta. Hän toivoi Kuningattaren pitävän huolta siitä, että minua hoidettiin erikoisen hyvin, ja oli sitä mieltä, että Glumdalclitchin tuli edelleenkin minua hoivata; hän näet oli havainnut meidän erinomaisesti kiintyneen toisiimme. Glumdalclitchille järjestettiin hoviin oma asumus; hänellä oli eräänlainen kotiopettajatar, jonka asiana oli ohjata hänen kasvatustaan, kamarineiti pukijanaan ja kaksi muuta palvelijaa halvempia töitä varten, mutta minun hoitaminen oli yksinomaan hänen toimenaan. Kuningatar käski oman koruveistäjänsä valmistaa laatikon, joka kelpaisi makuusuojakseni, Glumdalclitchin ja minun hyväksymän mallin mukaan. Tämä mies oli erinomaisen kätevä taiteilija ja valmisti ohjeitani noudattaen kolmen viikon kuluessa puisen suojan, joka oli kuusitoista jalkaa läpimitaten ja kaksitoista jalkaa korkea, ja siihen työntöikkunat, oven ja kaksi kylkeissuojaa niinkuin parhaaseen lontoolaiseen makuukamariin. Kattolevy aukeni ja sulkeutui kahden saranan varassa, niin että voitiin nostaa sisään Hänen Majesteettinsa verhoilijan viimeistelemä sänky, jonka Glumdalclitch otti joka päivä ulos tuuleentumaan. Hän järjesti sen omin käsin, sijoitti sen illalla makuuhuoneeseen ja sulki katon. Eräs näppärä taitoniekka, joka oli kuuluisa pienistä erikoisuuksista, otti valmistaakseen minulle pari selkä- ja käsinojilla varustettua tuolia norsunluun kaltaisesta aineesta, kaksi pöytää ja lipaston, johon voin sijoittaa tavarani. Huoneeni seinät, lattia ja katto olivat patjoitetut, jottei tapahtuisi mitään onnettomuutta, jos kuljettajani sattuisivat olemaan huolimattomat, ja jottei tärinä olisi niin tuima vaunuissa matkatessani. Minä pyysin oveeni lukkoa sisäänpyrkivien rottien ja hiirten varalta, ja seppä saikin erinäisten kokeiden jälkeen valmistetuksi lukon, joka epäilemättä oli pienin niillä main milloinkaan tehdyistä, sillä olen nähnyt suuremman erään herrasmiehen talon portilla Englannissa. Minä säilyttelin avainta omassa taskussani, koska pelkäsin Glumdalclitchin voivan sen kadottaa. Kuningatar käski valmistaa minulle vaatteet hienoimmasta saatavissa olevasta silkistä, joka ei ollut paljoa paksumpaa kuin Englannin huopa. Puku, joka rasitti minua melkoisesti, kunnes siihen totuin, oli maan kuosin mukainen, osalta persialaista, osalta kiinalaista vaatepartta muistuttava, ja siinä oli erinomaisen vakaa ja kunniallinen leima.