PULMUSPARVI
Kirj.
JOOSEPPI MUSTAKALLIO
Porvoossa, Werner Söderström, 1886.
SISÄLLYS:
I.
Syntymäni. Rintani tunteet. Suottako Suomi luottaa Luojahansa. Porthanin juhlana 9/11 1883. Puijolla 10/6 1884. Oksaselle. Neiti Iida Aalbergille 6/6 1881. Suomalaiselle teaterille 4/11 1884. Leppäkoski. Ida Basilier Magelsenille. Munkascy. Pääskyselle. Rantakalalla. Laulu tuuloselle. Päivälle. Aalto. Mökkini. Pimeässä. Piian poika. Onkijan luku. Morsiusneidoille 23/4 1883. Joutsen. Koivulle tien-poskessa. Talvi yössä. Punkaharjulla. Suomal. Seuran vuosipäivänä 17/2 1886. Oravaisten kentällä. Lävistetty raamattu. Heikinpäivänä. Tukkipoika. Noista Kekkolan kemuista, Jumalaisten juomingeista.
II. Kesämatkoilta.
Käkisalmi. Kurkijoella. Sortavalassa. Pölsövaaralla. "Andra sjön".
III.
Häälauluja. Morsian.
IV.
Pohjatar. Matkalla. Kultaseni asia. Kotimetsä. Etsijä. Minne lenti meidän lintu. Kultani. Yksin yössä. Mun onni on kuin tuomen. Mi kukkii joka huomen. Vuoret surkoon. Mitä mä tahtoisin. Anova aate. Elon tiellä. Taistohon. Kehtolauluja. Pikku siskolleni. Pääskyn hautajaisissa. Ilokivellä.
I.
Synnyntäni.
Ol sauna ensi maailmain, Se Suomen suosituinen. Ja temput tänne tultuain Ne tehtiin niinkuin muinen.
Ja kylän eukot kutsuttiin Saloa saunaan kestiin. Ja sitte mua myllättiin Ja onnen veessä pestiin.
Ja tällöin täti huudahti: Voi kuinka ruma lapsi, Vaan Herran lahja kuitenkin! Sitt muiskun soi ja kaksi.
Ja mikä mietti mitäkin Ja muuan ties jo: siitä Voi tulla vaikka pappikin — Siis onnees äiti kiitä!
Ja hyväähän ne aattelit Kaikesta voimastansa. Mull' hampaitakin toivotit Ja puremista kanssa.
Ja saunan penkill juotihin Tään pojan varpajaiset; Ja vanhain päät ne tutisi Ja nauroi nuorempaiset.
Rintani tunteet.
Mun rintaani polttavi tunne: Sun tunnen mä impeni oi! Kun kruunu oil luotava luotuin, Sun kruunuksi Luojamme loi.
Mun rintaani polttavi tunne: Maan tunnen mä taistelevan. Kuin sankar mun Suomeni kaatuu Tai voittavi maailman.
Mun rintaani polttavi tunne: Se usko on voittamaton. Jos impeni, maanikin haihtuis, Viel taivoni tallella on.
Ne rintani tuntehet näyttää Mull tietä kuin tähtöset. Yön tuntehet muuten mun täyttää Niin ilkeä-intoiset.
Suottako Suomi luottaa Luojahansa?
Kun Kaikkivaltias loi ihmisensä, Loi Suomalaisen sydänkävyksensä Ja sanoi: "Kasva, kärsi, uudestansa! Ja ole onnees tyytyväinen kansa!" Suottako Suomi luottaa Luojahansa?
Vei vilu viljan, tuhos touon halla, Ja Suomi suri haudan partahalla; Tok ylös nosti vielä silmäilynsä, Ja taivas tuki maamme, lemmittynsä. Suottako Suomi luottaa Luojahansa?
Hyrskystä sodan sammui kotiliesi Ja voittoisana kaatui Suomen miesi Ja Pohjan maita peitti synkkä huoli; Tok sortajamme kaatoi koston nuoli. Suottako Suomi luottaa Luojahansa?
Ja vainiomme kasvoi kauniin viljan, Pääs versomahan kansan kylvöt hiljan. Ja kansa kasvoi, varttui voimakkaaksi, Ja Suomi tuli valon voittomaaksi. Suottako Suomi luottaa Luojahansa?
Porthanin juhlana 9/11 1883.
Taas Pohjolaisten päivä on, On päivä Porthanimme. Ja aina silloin muistohon Saa kaukaiset kotimme. Ja Pohjan taivas, Pohjanmaa Meit nytkin innostaa.
Siell yö ja päivä painivi Ja hempeys ja halla — Jos voitti yö, niin kumminki On tähdet taivahalla — Niin meissäkin on taisto myös Ja toivo vielä yöss.
Ja kyllin kun ei tähdet näy, Niin pohjan tulet syttyy; Ne roihuaa ja räiske käy, Ne eroaa ja yhtyy. Se öinen kiivas kirkkaus On Pohjan puhdistus.
Niin Pohjan tulet täälläkin Piilevi povessamme — Kun tunteet suuret sanoihin Ja töihin puetamme, Ne tulen ottaa, tulta saa Ja puhdistuvi maa.
Vaan konsa valo vallan saa, Uus päiv on, uusi aika — Ja kahleet kaikki irroittaa Uus vapauden taika, Niin ettei mailleen päivä mee, Vaan yötkin loistelee.
Niin valon voitto meissäkin On vapauden tuova Ja uuden tuikkeen tunteihin Ja uuden lämmön luova — Se päivä ijankaikkinen Ei meekään maillehen.
Ja päivä Pohjaa kuohuttaa, Ja vyöryy vetten pyörteet. Ja päätä siellä huimajaa Tuhanten hyrskyin hyörteet. Ja tuiminkaan ei talviyö Niit kahleihinsa lyö.
Niin vapahasti meissäkin Vyöryypi kuumat kosket, Vuostuhansia vieläkin Mi punottavi posket. Ja niit ei sota huiminkaan Saa koskaan kuivumaan.
Päinvastoin vielä kostuttaa Ne kosket maamme mullat, Niin että äidit huokajaa Ja itkee immet, kullat, Niin että mullat lämpiää Ja haihtuu halla, jää.
Mut kylvö kallis tuommoinen Myös kasvun jalon kantaa: Se Porthania jällehen Uusia meille antaa — Ja uus on aika, aamun koi Ja uusi soitto soi.
Puijolla 10/6 1884.
Veikot vuoristojen, Väinölän kukkulain! Täällä seisomme nyt tasalla taivahan. Sydän vankeudestaan Pyrkii sankarisiivilleen.
Kotkan luonto on näät kansalla vuoriston. Kotkakin kohoaa tasalle taivahan, Konsa korkeus valtaa Taivon tenholla sydämen.
Silloin maan rakohon ryömivi käärmehet, Laakson loukerohon lymökse jänikset; Vapisten vihapäiset Peikot piilohon pistäytyy.
Niin kun sortavi ken rauhaamme raatelee, Silloin silmäelee sorretut vuorien Huippuun, etteikö iske Sieltä kotka jo säihkyen.
Taivas silloin sä työs ankaran toimitat. Kotkan kostavan kuin polttavan pitkäisen Sortajiin sinä linkoot, Kurjat kaataen karkottain.
Veikot taivahan työ meilläkin eessä on. Täällä korkeuden kunnailla silmä, syön Etsii ilmojen rannat, Maamme maisemat rakkahat.
Täällä kaikki ne nyt löytyvi levossaan — Katso! kaikki ne vaan taivasta tavottaa Syliin sulkeaksensa Ijäisyyden ja onnen sen.
Vaan kun syntymämaan maisemat hulmuaa, Räiske käy, kohoaa taivohon taiston ään, Ällös etsikö täältä Vuoren huipulta meitäkään.
Ellet ankarimman taistelun pyörtehess Löydä meitäkin — niin vieressä varmahan Sankarunta jo näämme Urhoin kanss iki-totuuden.
Silloin viel sana soi voittomme kunnian! Mutta meitä et saa surra, sä Suomenmaa! Sulle liiaksi monta Kuollut ei ole koskonkaan. —
Oksaselle.
Kuusi kasosi mäellä, Kukkalatva kunnahalla, Harjulla satahavunen. Siinä Oksanen yleni, Kasvoi virpi kultavarsi, Kultalehväinen levisi. Oksaselle lintu lenti, Lintu lenti ja asettu. Ei se ollut lemmon lintu, Eikä hiien herhiläinen
Tahi tuonelan havukka, Olipahan onnen lintu, Käki kultainen sorea. Käki siinä kääntelihe, Kääntelihe, sääntelihe, Laululuontohon panihe, Kumahutti kurkustansa, Laati suustahan sävelen: "Säkeninä" sanat lenti, Kiiti laulut kipinöinä.
Huhui kerran, kuusi huojui, Kuusi huojui ja humisi — Huhui tuosta toisen kerran, Kansi taivahan kumisi, Manner alla aaltoeli, Vavahteli Suomen vaarat, Lapin tunturit tutisi. Huhui vielä huijahutti, Kerran kolmannen kukahti. Kuuli miehet miel'hyvällä, Kuuli poiat polvillahan, Naiset kuuli naurusuulla, Tyttäret käsi posella — Käki kukkui ääni kaikui, Kauas kaikui ja pakeni — Tuli pilvien pihoihin, Taivahan sinitaloihin Luokse vanhan Väinämöisen, Laulajan ijänikuisen. Virkki vanha Väinämöinen, Kaiken soiton suuri luoja, Kaiken kantelon tekijä: Yks on kuusi kultiani, Toinen oksa tuttujani, Kolmas Oksasen käkönen. Kuku, kuku kultarinta, Laula Suomelle sorea! Soita syntyjä syviä, Vanhojen väkisanoja! Kuku kulta, noin nimeä: "Sitä kuusta kuuleminen, Jonka juurella asunto."
Neiti Iida Aalbergille 6/5 1881.
Lauloi sulle lasna liehuessas Kotikieltä kannel kotimetsän. Siellä missä ikihongat huojui, Kuuset kuului, koivut kohinoitsi, Missä linnut liverteli kilvan, Salo-kaarta käki kumahutti, Koko luonto lumoovainen lauloi; Siellä kuulit, haaveksien kuulit Kotimetsän kanteloisen ääntä. Eikä jäänyt soitto sormihisi Tahi huultes huvilauleloiksi; Sydämeesi sylvähti ne kaikki Sävelkullat luonnon lumosoiton.
Puhui sulle lasna liehuessas Kotikieltä kylän tuttu kansa. Siellä missä kultakutri-naiset, Kaukomieli kaihovartaloiset, Tuumaeli tuvan karsinassa; Missä miehet vanhain kieltä kertoi, Vanhain kieltä, viisautta vanhain; Siellä kuulit kultasanat, kuulit Kotikieltä kaiken kyläkunnan. Eikä kieli karsinahan jäänyt, Kadonnut ei edes kartanolle — Eikä sanat tielle tipahelleet, Maailmaan kun majastasi läksit. Sydämeesi sanat kaikki saivat, Poves alle painui kotikieli, Alle kultapeiton puhtahimman. Sinne painui sydämeen ja sieluun —
Sydän syttyi, heräs hengen valta, Uljas nero unestansa nousi, Levostansa lemmen suuri voima — Sydän syttyi helkkimähän hellin, Uusin kielin, hehkuvaisin mielin: Syvin sointu piti ilmi saada. Heräs henki, Suomen suuri henki, Otti olentosi orjaksensa: Ihantehet piti ilmi luoda. Nousi nero, syttyi lemmen liekki, Salamahti, suuri taikavoima: Taide piti Pohjolaankin luoda.
Soinnun saa jo ihmiskunta kuulla, Ihanteet jo näyttämölle nousee, Taide tarttuu taikasauvallansa, Uutta luoden, uutta unelmoiden.
Ja kun uusi, aaveksittu aika Tullut on ja toivomme on totta, Sunkin nimes silloin, sulo neito, Kaikukohon kahta kallihimmin, Kaikukohon kauas kaiun lailla Maasta maahan, sydämestä toiseen! Silloin vielä pojat Pohjanmaalta Kohottakoot korkealle maljan, Korkeamma kolminkertaisesti Kohottakoot kuulumahan kauan: Eläköhön Iida Aalbergimme! Eläköön!!!
Suomalaiselle teaterille 4/11 1884.
I.
Viel kannel Väinön meillä on Ja siin on kaiku verraton Ja verrattomat kielet — Ja konsa kansa haastelee, Se kannel vastaan kaikuilee Ja kertoo kansan mielet.
Ja mitä kansa omistaa, Sen ihanteina ilmi saa Ne kielet kanteloisen, Ne kansan tuumat julki tuo, Kuin marmoriin ne maamme luo Etehen kansan toisen.
Ja sivistyksen saleihin Käy itse kansan kielikin Sen kanteloisen kautta, Ja yhä sievemmäksi saa Ja maailmoita valloittaa Jo sointujensa tautta.
Niin Väinön kannel kaikuileis, Kun kansa sitä soitteleis, Vaan vait on vielä kansa, Ja kannelkin se verraton On kulkumielel koditon, Ja pois on puoltajansa.
Ja kolkutellen sydämiin Käy kaupungista kaupunkiin Nyt kantelomme kallis, Etteikö kansa polvilleen Taas ottais oman kanteleen ja kaikua sen sallis.
II.
Muinaiset laulut kantelon Ja soitot suuret koossa on Lönnrot ne koota tiesi. Vaan kanteleesta itsestään Ei tiennyt vielä yksikään, Ennenkuin nousi miesi,
Ja kaivoi esiin soittimen, Teaterimme kultasen, Vaienneen kanteleemme. Ja kannel kaikuu jällehen Ja innon uuden soitto sen Sytyttää sydämeemme.
Ja mielet melkein eronneet Jo yhdistää, ja säveleet Sen kaukana jo kaikuu, Ja elon erämaihin luo Ja itse salon kansa tuo Jo kuulemahan taipuu.
Ja miehet miettii: muodoltaan On kannel muuttununna: vaan Viel sama on sen kieli, Ja into myös on entinen, Ja sydänpäivän lämpönen Ja kansallinen mieli.
Vaan aarnupuhtohessa maa Ei taida oikein eroittaa Viel vanhaa kanneltansa; Mut kumminkin se haamuaa Soitintaan, sille ojentaa Jo käsiänsä kanssa. —
Ja kämmenillään kannella Se tahtois taasen kannelta, Kuin ennen aikoinansa; Mut tuost on vielä kummissaan, Kun muuttunut on muodoltaan Se kannel kokonansa.
III.
Terve sä temppeli taiteen, Kunnia kansan ja maan! Kantelon mahdin ja maineen Temppeli, terve sä vaan!
Rakkaus suuri sun nosti, Keksi ja kuntohon loi; Hengellään moni osti Henkes ja ilmi sen toi.
Rakkaus viel sua johtaa, Etsien mielt' kotimaan. Maltas! Jo kansasi kohta Saa sua varjelemaan.
Kas, kätöset sulavimmat Suo jo sull kannatustaan! Ylhäiset, maan matalimmat Saat sä jo liittoutumaan!
Kohta sun ympäri muuri Vahva ja valtava on; Silloin sun työs jalo, suuri Kansamme kirkastakoon.
Niin että mahdin ja maineen Muinaisen kantelo saa, Saa sanan orjaksi aineen Taas sulo Suomemme maa!
Terve sä siis, jalo laitos! Terve sun tärkeä työs! Nouskohon tenhosi, taitos! Nouskohon kansasi myös!
Leppäkoski.
Niinkuin temppelihin tänne mä astun ain. Juhlatunteissa taas tässä mä seison nyt. Terve seutu sä kallis, Kahta kalliimpi kerran viel!
Sillä suojan sä oot helmahas kätkenyt, Jolle suo koko maa kunnian kerran viel. Nyt se tuntematonna Syliis suljettu hellin on.
Niin se kätketty on, kuin salometsähän Ruusu koskematon raitis ja riemuinen, Ettei maine ja maire Puhuis päälle sen myrkkyjään.
Kaukaa vaan minäkin kotia katselen, Alanteessa mi tuoll hempeenä hymyää, Enkä ees nimeänsä Raahdi kuiskata kellekään.
Kaukaa katson mä vaan, nään miten puronen Sille aaltosiaan viileitä tarjoaa, Kukkarantaset luoden Kodin kynnyksen etehen.
Kuinka vieressä sen kunniavahti on Koivuin joukko — mi öin tähtiä oksillaan Kantaa, lintuja päivin Laulattaa — nekin kaikki nään.
Näänpä neitosen myös keskellä kukkien Kotikoivusilleen haastavan halujaan, Tunnen kuinka sen mieli Nousee, korkealentoinen.
Täältä tahtovi hän syömmestä synnyinmaan Ilmi loihtea tään kansamme kultasen Luonteet lempeän hienot, Puhtaat, pontevat ilmoittaa.
Täältä terveyden uhkuvat lähtehet Heittää heikontuneen Euroopan etehen, Maita uudistavaiset Luotteet lovesta nostaltaa.
Ah, en häiritä siis tahdo ma milläkään Tyyntä tienohon tään, impeä ihantein — Terve vaan, koti kallis, Kahta kalliimpi kerran viel!
Ida Basilier Magelsenille.
(Hänen laulajaisissaan Hämeenlinnassa 1/10 1883.)
Ain rakkahin se lintu on, Mi ensin laulahtaapi: Nyt suvi Suomeen tulkohon, Mi luonnon uudistaapi! Se laulu meille kesän tuo Ja lauluparvet ilmi luo.
Ja aamun alkaessa on Myös rakas lintu ratki, Mi laulaa uuden auringon Ja uudet laulajatki, Mi koko luonnon kohottaa Ja lauluhun sen lumoaa. —
Vaan kuka kansan suvikoin Ja aamun aloittaapi Ja tuhansitten lauleloin Ens tunteet arvajaapi Ja sanan viepi maailmaan: Nyt Suomi nousee laulamaan!
Se rakkahista rakkahin, Se kansan kultarinta! Se alkaa saapi sävelin Aamua armahinta! Se onni, Ida, sulla on Ja onni tuo on verraton.
Sä ensin aamun kotimaan Aloitit mesimielin Ja sanan siitä maailmaan Veit sitte satakielin. Niin säveleillä Suomenmaan Sä nostit kansain kunniaan.
Vaan aamuäänes sävelet On Suomen suussa aina. Niit laulajamme tuhannet Jo kertoo onnekkaina. Ne säveleesi loihtevat Viel kerran laulut suuremmat.
Munkascy.
Hän istui istuimella, Oli taitehen kuningas. Ken sai hymyn, lauseen hältä, Oli ainiaks onnekas.
Hän istui ja vastaan otti Jumaloivien suosion — Ja maailman ääret kaikui: Munkascy on verraton!
Ja vihdoin päätti hän tehdä, Mi tehty on kerta vaan: Hän päätti Kristuksen luoda Ristillehen uudestaan.
Ja ristinpuussa jo rippui Rakas Herramme tuskissaan, Kyljestään verta jo tippui; Vaan vait Hän oi yhä vaan.
Ja pääkin jo kallistuupi Ja kuollo jo lähenee — Vaan Kristus se ristin päällä Yhä vieläkin vaikenee.
Munkascy se silloin sieppaa Taas pensselin pivohon — "Mun Herrani täytyy myöskin Sanoman: Se täytetty on!"
Ja huulet jo liikkuu, liikkuu "Nyt huuda jos milloinkaan!" Munkascy niin kiljahtaapi; Ja vaipuvi lattiaan.
Ja päivät ja yöt Munkascy Nyt valvoo ja vuottelee — Munkascyn Kristus se ain vaan Ja ijäti vaikenee. —
Pääskyselle.
Et silloin, pieni pääsky, Sä laula riemuiten, Kun meill on kylmä talvi Ja maa on valkonen —
— — Vaan silloin Niilin luona Sä surren oksalla, Siipeesi peität pääs ja — Näät unta Suomesta.
Rantakadulla.
Paan ympäri istuvi immet Paan ympäri poiatkin Ja nuotion liekit himmeet Ne hohtavi hellemmin.
Ja syödessä rantakalaa Puhe sujuu sukkelakin Ja vilkasta saapi salaa Tytön sievimmän silmihin.
Tuoss istuvi Hämeen impi, Se kaino ja kaunoinen, Vaan Karjalan kaunihimpi Ja vilkkaampi vieressä sen.
Toki kaunihin tuoss on tyttö Tulen polttava Pohjanmaan, Mi Väinönkin elähytti, Lumos Lemminkin kerrassaan
Sulosilmänen, tyyni ja vieno Savon tyttö on tuossa taas. Sen sointuva kiel, äly hieno Saa kunnian Suomenmaass.
Sitä silmäävi Pohjan miesi, Tuo ryhdikäs, rajupää —: Tuost vaimon sais kukatiesi, Hyvä tyttö on tyynempää.
Savon poikakin siihen liittää Syvämielisen lausehen — Vaan suunsa hän kiinni pitää Tuo mies jalo Hämehen.
Mut Karjalan poiat pyörii Vaan ympäri pohjattaren, Sanat sukkelat suustaan vyörii, Koko seuraa naurattaen.
Niin hohteessa himmeässä Ilo, riemu on rajaton, Sill ympäri paan nyt tässä Kaikk kuppikumppanit on.
On ystävät, sisarukset Ja siksipä lopulla Viel liitot ja lupaukset Lujat tehdähän riemulla.
Ja kalasta kotiansa Jo seurue soutelee Ja rannalle tultuansa Viel taaksensa katselee.
Siell kaukana liekit himmeet Yhä hohtavi hellemmin. Siell istui poiat ja immet, Siell liitotkin tehtihin.
Laulu tuuloselle.
Tuuli taivahinen, luokseni liitele! Kuiskaa kusta sa tuut, minne sun matka vie! Turhaan! Kyllä sä tuut, kuiskaset myöskin; mut Nimes et sano milloinkaan.
Vaan kun kyynelen näät poskella kalpean, Luokse lempeenä käyt, kyynelen sijahan Ruusun luot, hymyhyn huuloset sovitat, Suuta suikkaat ja lennät pois.
Tai kun eksynehen, tiettömän laivan näät, Itse käyt perähän, puhallat purjeisiin — Silloin riemutahan, kantele kajahtaa. Laiva laskevi satamaan.
Tai kun murheessa mies maatansa katselee, Yö kun kolkoksi käy, halla kun lähenee; Silloin läsnä sä oot, kerta vaan pyyhkäset. Haihtuu halla ja murehet.
Elon henkäys oi, tuulonen taivahan! Näin mä miettinyt oon: maasta sa lienetkin, Kussa kyyneltä ei, kussa ei eksytä, Eikä kuoleman kättä käy.
Tänne, tänne sä siis luokseni tullos mun! Eksyksissä mä oon, kyynel on silmissäin, Kuollon yö lähenee. — Tuulonen taivahan, Siivin sieluni maasta vie!
Päivälle.
Kirkas kultanen koi, kannella taivahan, Uskollisna sä ain loistat ja lämmität, Jotta lämpenis kerran Ihmisyönkin ja kirkastuis.
Niinkuin vierivä vuo ihmiset kumminkin Jättää päivän ja koin loiston ja lämmönkin, Jättää uskollisimman Ystävänsä ja lemmen sen.
Konsa kuollo ja yö silmämme ummistaa, Silloin ystävät jää, silloin me jätämme Sunkin, kultanen koitto, Taivon korkea kulkijan.
Mutta hautoja viel lempesi lämmittää, Jotta kuollo ja yö haihtuisi, jotta viel Kerran kuollehienkin Povi syttyisi sykkimään. —
Aalto.
Näätkö merellä sä laivan! Tyynt on aivan. Mutta tuolla toivon ranta Ois vihanta! Silloin aalto, vaahtopää Heräjää.
Laine vyöryy, laivaa myöntää, Rantaan työntää. Aallollekin armo aukee: Raukka raukee — Ja nyt aalto, vaahtopää Levähtää.
Mökkini.
Suoja ois minunkin mökki, Pirtti lämpimän pitävä, Kun ei katto kylmä oisi, Seinät kylmemmät sitäi, Permanto perin viluinen, Silta hallan huurtehinen: Pilvi pään on kattehena, Suojana salo sumuinen, Mätäs muina lattioina.
Pimeässä.
Pimeässä pitkän korven, Salon sankean sisässä Äiti pientähän piteli, Nunneroistahan nukutti, Tuuti tuota enkeliksi, Siiven kahen kantajaksi, Helmahan hyvän Jumalan, Hyvän Herran hulpilohon.
Pimeässä pitkän korven, Salon sankean sisässä Kasvoi lapsi kauheaksi, Korven kolkoksi yleni: Kaas enskymmenellä kasken, Karhun toisella kaotti, Kolmannella miehen murhas.
Pimeässä pitkän korven, Salon sankean sisässä Emo vielä on elossa, Vanhusparka valvehilla. Emo syöntähän pitävi, Mieltähän nukuttelevi — Syön on surusta haleta, Mieli murheesta mureta, Musta on sälöinen sauna, Synkkä saunassa elämä: Ei ole päivästä puhetta, Huolta huomen koittehesta.
Piian poika.
Minkäs luulet, minkäs luulet Piian poiasta tulevan? Se on saatu saunan alta, Kiven alta, kannon alta, Alta olkien otettu: Saunahan sanattomaksi, Kivelle kivuttomaksi, Kannolle katottomaksi, Muitten orjaksi olille. Minkäs luulet, minkäs luulet Piian poiasta tulevan.
Onkijan luku.
Anna akka ahvenia, Ukko uhventa lujasti! Anna tulla tuntemahan, Siimoa silittämähän, Painon puolta painamahan. En minä pahoin pitele, Enkä pieksä pieniäsi: Suuta vähän siivoelen, Vähän kutkutan kuvetta, Kulmaluita kuihuttelen.
Sitte nostan silkkinuorin, Kultalangoin lapsiasi, Nostan nuorimman syliini, Vanhimman vasun varahan Imanteeksi ilmallisten, Maallisten iki-iloksi — Anna akka ahvenia, Ukko uhventa lujasti!
Morsiusneidoille 29/4 1883.
Kevätpäivät kirkkahat, kauniit Taas tulleet on Pohjolaan. Kuin helmivyössä ne siintää Yli luonnon ja ympäri maan.
Niin ympäri morsiamemme Kevätpäiviä meillä on myös Ja ne on nuo morsiusneidot Tuoss seisten kuin helmivyöss.
Ja näin kevätpäivistä kansa Ilomielin miettinyt on: Nuo kun kesäpäiviksi muuttuu, Suvi meillä on verraton.
Ja turha se toivo ei ookaan: Kevätpäivät jo hiljalleen — Likilämpeevi kesäpäiviks, Hääpäiviksi omilleen.
Vaan vastapa sais sanoamme: Toki nyt kesä on ihanin! Kun muuttuis nuo morsiusneidot Kesäpäiviksi kohtakin.
Palajais itse Väinökin sitte Ja kantelo taas kajahtais Ja laululintuset kaikki Kadonneet kotiaan palajais.
Siis toivo se ainoa, armas, Toki kohta jo täyttäkää! Kesäpäiviksi, kevätpäivät Te kirkkahat, lämmetkää!
Joutsen.
Palomaihin valkorinta, Jalo joutsen entänyt, Yli-ilmoissa pilvien päällä Kohti kirkkautta lentänyt.
Vaan koiviston kultarantaan Toki viikoksi viehtynyt, Ja lempeänsä siinä Kesätyynessä kylpenyt.
Ja siinä se kirkkautta Sulo-Suomen nauttinut — Ja se kirkkaus ihmeenlainen Sinisilmiinsä sulanut.
Ja kukille kaisloille suuta Supukaistahan antanut, Ja suunsa niin laulavaiseks, Myheväiseksi muuntunut.
Ja eestähän aallot armaat Povellensa painanut, Ja aavaksi, aaltoavaksi, Kuin meri, se paisunut.
Ja lempehen maan matalaisen Niin ihmeesti vaipunut — Ja seurahan meidän miltei Ikipäiviksi taipunut.
Vaan kerran kun valon kirkkaan Taas taivaasta huomannut, Poveaan punastellen silloin Korkeutehen kohonnut.
Koivulle tien poskessa.
Halpa koivu, harva sullen Suopi silmäystäkään; Mutta kaukomailta tullen Tuuli lähtee lentämään; Oksillasi lauleleepi, Sua suuteleepi.
Halpa koivu, harva sullen Suopi silmäystäkään; Mutta kultamailta tullen Pilvi kohtaa koivun tään, Kultaheiniin kaunistaapi, Viljon virvoittaapi.
Halpa koivu, harva sullen Suopi silmäystäkään; Mutta kultamailta tullen Päivä nousee suvi sään, Sädetulvan sulle tuopi, Sydämmeesi luopi.
Halpa koivu, harva sullen Suopi silmäystäkään; Mutta kesämailta tullen Linnun lentävän mä nään, Ja se oksillesi jääpi, Sulle visertääpi.
Halpa koivu, harva sullen Suopi silmäystäkään: Mutta päivän toisen tullen Laulajan mä vielä nään, Kantelona hällä koitat, Muistojasi soitat.
Talvi yössä.
Kuuhut kulkee taivahalla, Hopeoiden metsät maan — — Metsänvilja oksan alla Asettuupi nukkumaan.
Kertomaan ei luotu kielin Metsävilja mieliään, Vait se katsoo kaukomielin Yöhön suureen, välkkyvään.
Äärettömän etähällä, Siell on kultatähtönen, Yksinäinen, ikävällä Maata kauvan katsellen
Vaan se alenee jo hiljaa Pilven päälle istahtaa — Siitä vielä metsän viljaa Yhä lähemmäksi saa.
Oksaselle viljan viereen Aivan asettuupi tuo; Tuossa metsänviljan mieleen Kuvat kultasimmat luo.
On kuin ois se turvan tuoja Enkel, siivet hajallaan; Tai kuin oisi sulosuoja, Oma äiti turvanaan.
Kuni lapselleen hän loisi Lämmön, levon siivillään — Toisen vuoron on kuin oisi Oma kulta vieressään.
Oma kulta, oma kulta! Ah kun kaikk on ihanaa! On kuin oisi lemmen tulta Täynnä taivas sekä maa.
Kaikki kultaselta tuntuu — Metsänvilja uneksuu — Uinuu hopeaiseen huntuun Joka oksa, joka puu.
Punkaharjulla.
Sä oot kuin vesilintu Laineella lapsines, Niin oot sä Punkaharju Suloine saarines.
Ja kantelosi soipi, Ja lapses laulelee, Ja aallot hopeaiset Riemusta hyppelee.
Ja silloin kun sun kohtaa Maan kautta kulkijan Ja taivon rannat hohtaa Ja ääret maailman,
Hän pysähtyy ja muistaa Muinoista onneaan Ja lapsuutensa puhtaan Ja Eedeninkin maan.
Ja kuinka kaikki siellä Oil ihmeen ihanaa Ja kuinka kerran vielä Se meille aukeaa —
Ja Punkaharju silloin Ui matalampana, Kuin ukkosnuolen jälkeen Veslintu lakea.
Suomal. Seuran vuosipäivänä 17/2 1886.
Pieni kansa, kallis kansa, paljo, paljo kokenut, Kansa kuolemassa käynyt, kuolemankin voittanut, Missä tääll on voima suuri, joka sua johdattaa, Ylentää ja alentaa ja vielä nytkin kannattaa?
Moni käypi kerjäläisen ohi mahtavuudessaan, Moni sivu Suomen kansan, kuni kerjäläisen vaan. Mutta useasti toki repaleiss on kulta syön, Aivan kuni hajoovissa hattaroissa tähti yön.
Moni mahtavana toisen typeräksi arvajaa, Moni sunkin, Suomen kansa, työntää tyhmienkin taa. Vaan ei ennen nousuansa päivän paiste meille näy, Eikä siimehestä Suomi ennen aikaa ilmi käy.
Moni sortaa heikompansa, väkivallan, vainon suo, Kahlehisin kansammekin moni mahtavampi luo. Kahleet kätkee — kesän tullen maakin nousee elohon, Sorron alta Suomenmaakin monesti jo noussut on.
Moni käypi ohi korven siihen katsomattakaan, Moni sivu Suomen kansan kuni kansan korpimaan; Mutta usein korvostakin kultamaita keksitään, Korven kansatkin on kultaa kylvänehet elämään.
Kerjäläisnä, typeräisnä, sorrettuna Suomenmaa, Vaikka vielä vangittuna — Herra sua kannattaa. Hänpä henkehesi kätki voimat uudet, voitehet, Jotta tuskan tullen voisit parannella puuttehet.
Ja tuskan tunti tullut on Ja kansat alla ahdingon Jo hoiperrellen huokaa, Ja nautinnoistaan, paastoistaan, Puutteistaan, parannuksistaan Ne etsii hengen ruokaa.
Ja toiset lailla leijonan Rutistaa — toiset hekuman Ja synnin helmaan heittyy, Ja toiset maata kiroaa, Ja toiset herruutehen saa, Orjuuteen toiset peittyy.
Näin tuskissansa temmeltää Ja aaltoo koko aika tää, On synnyintuskissansa; Vaan synnyt, syntysanat myös On kätkettynä kuni yöss, Ja niitä kaipaa kansa.
Ja kerran kansa kumminkin On löytynyt, mi sanoihin On luonnon synnyt saanut, Mi näistä syntysanoistaan Loi kielen, kantelon ja maan. — Tuo kansa viel ei laannut.
Tuo kansa, Suomen kansa on, On kansa soiton, kantelon Ja syntysanojenkin. Vaan kuka luonnon synnyt loi, Se syntysanat luoda voi Viel hengen, sydämenkin.
Kun kannel viel sen kajahtaa, Niin luottehet lovesta saa Ja uuden ajan alkeet. Taas lähempänä Jumalaa Maat miestyy, kukkii, kohoaa Riemusta rinnan palkeet.
Pieni kansa, kallis kansa, siispä henkinen on työs! Huoltakaan ei siitä, vaikka vangittuna oisit yöss. Usein vankkaan vankilinnaan sankar suuri suljetaan, Aattehensa yhtäkaikki kulkee kautta kaiken maan.
Siitäkään ei huolta, vaikka korpeen olet joutunut! Usein aate, sana suurin korvesta on kaikunut. Eikä köyhyytesi haittaa, köyhä oli Herraskin, Orjan kahlehista kansat vapahti hän kuitenkin.
Eikä siitä huolta, milloin, miten työsi toimitat, Kunhan Jumalaan ja armoon uudet polvet uskovat — Niinkuin saarta aaltoloilla Luojan käsi kannattaa, Niinpä silloin sua myöskin sama käsi johdattaa.
Mutta vaikk on aika tullut ahdingon ja tuskien, Vaikka itse olet kansa soiton, syntysanojen, Kumminkaan et muuta vielä, kallis kansa, tehdä voi: Hiljakseen vaan soitto soilta, kallioilta kannel soi.
Oravaisten kentällä.
Yö peitti Oravaisten maan, Yö tappion ja tuonen. Ja mennyt oli manalaan Jo moni poika Suomen — Vaan monta oli vieläkin, Mi riutui rinnoin verisin.
Ja vaikerteli monikin Niin vaikealla suulla Ja kyllä kiroustakin Siell taidettihin kuulla. Vaan monet eivät kuitenkaan Nyt joutanehet valittaan.
Ei valitellut muudankaan; Vaan kärsimykset kesti Ja otti kirjan povestaan Ja aukas kiirehesti Ja sormin auttoi silmiään Ja luki kuutamossa tään:
"Ei rakkautta suurempaa Oo kellään missäkänsä, Kuin että henkens uhrajaa Edestä lähimpänsä". Ne rauhan sanat huulillaan Hän taipui tyynnä kuolemaan.
Ja silloin yli seutujen Yön hallat haihtui hiljaa Ja ensi säteet aamusen Valaisi kuollon viljaa. Ja tantereelle monikin Nyt kulki huolin, kyynelin.
Vaan yksi siellä nähtihin Niin kylmänä kuin koskaan. Hän katseen heitti kuolleihin, Kuin raatoihin ja roskaan Ja kulki, kulki eellehen; Vaan kohtasi nyt kuollehen.
Se kuollut siinä ikäskuin Viel katsoi kirjanansa Ja kohtaan yhteen ihastuin Viel viittas sormellansa. Sen nähtyänsä herra tuo Jo kirjaan katsehensa luo.
"Ei rakkautta suurempaa Oo kellään missäkänsä, Kuin että henkens uhrajaa Edestä lähimpänsä". Ja herra päänsä paljastaa Ja silmäns ristii, kumartaa.
Ja nousee — näkee tantereen Uudessa valossansa, Hän näkee kuinka taistelee Ja kaatuu Suomen kansa. Ja vihdoin korkeutehen Hän silmäns luopi, lausuen:
"Kun henkes, Herra korkehin, Saa matalinkin kansa, Se voittaa tappiossakin, Se voittaa kuolemansa — Ja ken nyt kärsi tappion, Se voittanunna on".
Lävistetty raamattu.
(Vöyrin kirkossa.)
"Ei tässä auta asehet, Ei kuulat eikä kalvat! Nyt kaataa meitä katehet Ja hiiden koirat halvat. Tuo suomalainen lauma on Vaan velhojoukko kelvoton!
Vaan yhden taikakapineen Mä tiedän kaikkivoivan, Mi nostaa maasta kaatuneen Ja antaa hengen, hoivan, Ja miehestä mi saapi viis Ja naisestakin miehen, hiis!
Mi loihdullansa lauman on Tuon vihattuin ja vääräin Ennenkin vienyt voittohon Ja surmaks satamääräin, Mi nytkin surm on siunattuin, Vaan voitto Luojan kirottuin.
Se kirja on — sisältäen Taikoja kauheoita, On lemmon kielet lehdet sen Ja sanat saatanoita! Ja kirja tuo on tässä tää. Mies ken sen ensin lävistää!"
Niin kasakoista muudan huus Ja kirjan maahan mätkäs Ja sylki, polki. — Peistä kuus Sen läpi pistää sätkäs. Ja kiroellen kirjan tuon He työnti sitte suuhun suon.
Vaan kuka voipi totuuden Ja Herran sanan peittää? Ja voiko hävittäjät sen Kostotta Herra heittää? Ei! Suosta kirja kohottiin Ja kirkkoon sieltä kannettiin.
Vaan nimetöinnä, haudattai On raastajat sen ratki — Niist raiskalinnut ruuan sai Ja sutten penikatki. Sill Herra tuhontekijän Pyyhkäisee kirjast elämän.
Heikinpäivänä.
Heikki on meidän miehiämme, Heikki hauska ja hupanen: Puhtehet puhuvi kaikki, Illat pitkät pilpattavi Noita lasten laulupäitä, Nuorten saamia sanoja, Vanhojen iki-runoja, Ijän kaiken kaskuloita — Niin ne laulut laukeavi, Sanat suustahan tulevi. Kuin on säihkyen säkenet, Takasta tulikipunat!
Heikki on meidän miehiämme, Talon vartia vakanen: Tasan Heikki heinät lyöpi, Konnut kahtia jakavi, Jotta karja kaikellainen Erkin päivihin eläisi; Tasan talvenkin jakavi Taitaltavi talven seljan, Kylmän kynnet poikki lyöpi, Pahoin pakkasen panevi: Tukan tuulehen ajavi, Hampahat hajottelevi.
Heikki on meidän miehiämme, Heikki veljistä väkevin: Karhunkin se kallistavi, Kääntää toiselle kylelle; Taikka nostavi neneä Tasakärseä taluvi Oksan alta, oksan päälle Honkahan havun sisästä Ihmisten ihattavaksi, Kansan katsaheltavaksi; Itsenkin iki-iloksi, Ijän kaiken kauneheksi.
Heikki on meidän miehiämme, Heikki poiista parahin — Varsinkin vakanen poika, Itse Heikki Heikkalassa: Heikki ei herrana elele, Eikä katso kakkuloilla Yli olkansa oloja; Eik ole tuota turhamaista Sivukulkijan sukua. Ain on hällä antamista, Ainap on avun varoa — Viljon vierahat pitävi, Tarjoten talossa käyvät, Tuopi köyhätkin tupahan, Lämpimähän läylemmätkin, Suopi leivän suuttomalle, Palan paljo tahtovalle, Siihen kaljat, petran taljat, Levon lempeän lisäksi.
"Heikki on meidän miehiämme, Poika poiista parahin!" Niin jo huonotki hokevi, Tunnustavi tuhmemmatki; Vaan ei myönnä meidän neiot, Immet tunnusta ikänä, Vanhat piiat varsinkana, Noin ne neitoset nimevi, Vanhat piiat pistelevi: Yksin tuppelo tuhersi; Itseksensä ijän kaiken. Yksin söi, makasi yksin, Yksin vanheni varatta — Yksin kurja kuolkohonki Saunahan savun sekahan Kuiva vasta kainalohon!
Vaan mikäpä meidän olla, Mikä poikana eleä Valmihissa maailmassa Valmihin elon varalla. Niin on poian oleskella, Kera impien eleä, Niinkuin päivän taivahalla Tähtien tuhanten kanssa, Tai kuin kuusen kunnahalla Sulo koivujen kesellä — Kenpä silloin kehtoaisi Yhen ottaa omaksi, Kun on kullekin käelle, Joka sormelle satoja!
Tukkipoika.
Soi kutsut kaukoa metsiin maan Ja latvoissa honkain huiski Ja honkain latvoista lattiaan Mont tietoa kummaa kuiski. Ja oksien alta nyt innoissaan Nous miehiä matkaan ja maailmaan.
Vaan tukkipoika se hongan kaas Ja hongalle itse nousi Ja poikaa ei koko Pohjanmaass, Mi niin hyvin virrat sousi. Niin hongalla huilas nyt poikanen, Kuin kaakkuri kuohuissa koskien.
Ja tukkipoika se lauloi vaan, Vaikk veet kuni vuoret vyöri — Vaikk lenti koskissa koppinaan, Vaikk honkakin alla pyöri, Ja kivissä pirstoja puusta lens, Mut laulaen poika vaan eelleen ens.
Vaan Pällin korvassa kuitenkin Se lakkasi poian laulu: Puu pystyyn lensi ja aaltoihin Jo poikasen paiskas pauhu. Ei Pällistä päästynä ennenkään, Siis poiankin peitti se vyöryillään.
Vaan pauhun pohjassa kumminkin Se poika ja honka yhtyi, Ja kohta nousi ne ilmoihin Ja poika taas lauluun ryhtyi — Ja matka se taas meni laulain vaan, Kuin Pälliä ei olis ollutkaan.
Mut poian laulaissa kerran niin, Mies hongalle nous, lylyhammas Ja siinä tuimasti taisteltiin; Vaan poika sen koskeen ampas. Ja koskesta mies kiros: vie sun hiis! Vaan poika se vastasi: tulkoon viis!
Ei poikaa kaatanut mahtavat Maan loihtijat, lylyhampaat. Ja aallot hyppeli vaahtoisat Vaan ympärillään kuin lampaat. Jos koskessa käytihin toisinaan, Sielt urhoutta saatihin uutta vaan.
Niin matka ain yhä laskeutuu. Jo tultihin virran suuhun. Siin laivan mastoksi nousi puu, Mermieheksi poika puuhun — Ja laiva jo purjehti laulaen, Vaan ään oli ylinnä poikasen.
Ja laiva ehti jo kauaskin, Kun nous meri vimmahansa. Se maston matkasi aaltoihin Ja pyyhkäsi poian kanssa. Laiv upposi pohjahan, niinkuin paas; Mut poik oli honkansa päällä taas.
Ja vuoroin aalloissa Atlantin Nyt poika ja honka peittyi Ja vuoroin nousi ne ilmoihin Ja koppina hyrskyn heittyi — Ja vihdoin he rantahan viskattiin Ja kuolleena poikanen korjattiin.
Ja huone hongasta Pohjolan Jo tehtihin tumma tuonen Ja kaikki tyttäret Hispanian Nyt itkivät poikaa Suomen. Mut kuolleena poika ei ollutkaan, Kuin karhu hän vaineessa nukkui vaan.
Ja laulun helkkeestä heräten Hän katsahti ympärilleen Ja parven huomasi neitosten Ja hautaus jäikin silleen. "Ei", kuiskasi, "hautahan lähtäkään! Vaan häitä nyt tästlähin vietetään!"
Ja hongan laudoista lattian Hän veisteli varten häitä Ja sillä tanssitti Hispanian Hiushienoja kassapäitä. Ja tanssi ja lempi ja lauloi vaan Ja häistä ei loppua tullutkaan.
Ja neidot tanssi hän miehelään Vaan itse hän ilman riehui Ja impein parvessa yhtenään. Kuin perhonen lämmin liehui — Nuolt ukkosen perhokin pelkää ain; Mut poika ei pelkää — hän lempii vain.
Niin koston tunti ja kuollon yö Yhtäkkiä päälle hyökkää Ja permannollehen poian lyö Ja tikarin rintaan työkkää — Vaan viel vihamiehens hän suin ja päin Lyö maahan ja lausuvi kuollen näin:
"Nyt tukkipoika jo kuolkohon, Kun maassa on vastustajansa Ja kaikki tyttäret Hispanian Niin hehkuvat omanansa, Kun honkansa laudat on allaan viel Ja talless on Pohja ja poiat siell!"
Noista Kekkolan kemuista, Jumalisten juomingeista.
Jo otan kynän käteeni, Pännän peukalon etehen, Piirteäkseni hyviä, Parahia pannakseni Noista Kekkolan kemuista, Jumalisten juomingeista.
Hyvä viljon veljyeni, Kaunis kasvinkumppalini! Jo on päästy pään menoista, Vatsan vaaroista eritty, Päästy piispan tutkinnosta, Piispan eineistä eritty.
Kyllä täällä kysyttihin, Tutkittihin tuhmemmatki; Onko Aata ahkeroittu, Onko Ootakin opittu, Onko mieltä miehen päässä, Suussa hammasta hyveä.
Tuli näet tuonnempata Piispa tutkinnon pitohon; Tuo on tuomiorovasti, Hippakunnan kuulu herra. Tuli vaunuissa ajaen, Tuli keisin keikutellen — Eess oli hepoa kaksi, Ohjissa oma ajaja, Oma passari perissä; Rinnalla ripeä herra, Assessori aivan virkku.
Tultihin tuvan etehen, Porras päähän päädyttihin: Pappi portailla pokaten, Papin rouva rappusilla.
Siinäpä jo tutkittihin, Keksittihin, kysyttihin Papin niskan niveleitä, Selkärangon rakennusta; Sekä rouvan notkeutta, Naisen niiausmenoja.
Tultihin tupahan tuosta, Saatihin salin perähän, Silloin sikarit etehen, Piiput, rassit, paperossit, Kaikki Kekkolan tupakat!
Hyvin, jos hyvät olivat, Muuten suuta murrettihin. Sittekös sisähän ruoka, Pöytä etehen pönäkkä! Siin oli sian lihoa, Linnun, lampahan lihoa, Härän lihavan lapoa, Oli ryypyt ryhtyäksi, Palan painoksi olutta; Oli keittoa hyveä, Senkin seitsemän lajia, Oli suun sulatus vettä, "Ruokaviinejä" nimellä, Oli marjat, vehnässarjat, Rääpiäistä puitten päistä, He'elmää hyvän makuista, Siihen monta siunausta, Monta kiitosta lisäksi; Vaan ei puuroa pietty, Tarjottuna talkkunata Noissa Kekkolan kemuissa, Jumalisten juomingeissa.
Tuli sitte toinen aika, Toinen tutkimus tapahtu, Kellot kun kehoitti soien, Vasket vankuen kumisi, Ilmi ihmisten julisti, Sanan kerto Kekkolalle: Nyt on kirkossa keräjät, Piispan luvut Luojan eessä, Eessä Jumalan jutelmat.
Astui piispa alttarille, Pyhän pöyän pyörtehelle — Evankeljumist esitti, Raamatun lopusta lausu; Ei se laista lausununna, Herran päivästä puhunut.
Tuli sitte tutkimahan, Tietämään tilasta kansan. Kysyi kinkeriluvusta, Rippilasten laskennasta; Kysyi paljokin papilta, Kirkkoraadilta enemmän. Kysyi kyllä kirkon seinät, Hirret huonehen Jumalan, Sisus jäi kyselemättä, Templin henki tietämättä, Vaikk ois ollut tuulta täynnä, Tahi kuolleitten romua.
Sitte taas pian takasin, Heti herkuille hyville! Otettihin oiva ryyppy, Sitte syötihin lujasti, Juotihin jotakin taasen, Taasen syötihin tavasta, Syötihin syänlihoja, Aivan maksan maimenia. Oli herkkuja ololta, Ratki paljo rasvaksia, Pullot pulputti olutta, "Karahviinit" viinivettä.
Jo piispa pikarin otti, Pullon sormihin sovitti, Lausueli lasin luota, Pullon äärestä puheli: "Hyvin on, hyvä isäntä, Menot teiän tienohilla! Tulin tänne tutkimahan, Tilastanne tietämähän. Oon nyt tuota tutkinunna, Tismallehen tietänynnä. Hyvin on, hyvä isäntä. Menot teiän tienohilla!"
Siinä se keräjän kärki, Päätös piispan tutkintojen, Loppu herrojen lukusten! Hyvä viljon veljyeni, Kaunis kasvinkumppalini, Jo on päästy pään menoista Vatsan naaroista eritty!
II.
Kesämatkoilta 1883.
I. Käkisalmi.
Käkisalmi, Käkisalmi, Itäilman vankka vahti, Vanhastaan jo sulla seisoi Suomalainen sotamahti.
Kohos tornit, vallit varttui, Sotasankareita nousi — Pitkin itäilman äärtä Tottui torjumahan jousi.
Voiton kieltä Vuoksi huusi, Kunniata kuulan ääni, Kannel soitti, laulu raikui, Kaikui kaukanenkin ääri.
Niin sä nousit rautarinta, Vankka vihamiestä vasten — Nostit sankarinnon, kunnon, Kantelonkin Väinön lasten.
Käkisalmi, Käkisalmi, Miss on miehuus mainehikas? Missä itä, missä länsi? Missä kannel kielirikas?
Missä sankarisi suuret, Voitot, vahvat voiton suojat, Laulut sekä laulun luojat? Mitäs Vuoksesta sä kuulet?
Vuoksen voiton ääni lakkaa, Naakat naukuu, muurit maatuu, Tornit kahdenpnolen kaatuu — — Itätuul sun nurin nakkaa.
Itätuuli, itkun tuoja, Sokea ja synkkä valat, Sun on vuoros! Älä säästä! Porota vaan pohjemmalta!
Ken ei täällä muuta tunne, Tuntekohon tuskiansa! Olkoon herra, miss on orja! Missä raato, kotka kanssa!
II. Kurkijoella.
"Sun maasi kukkatarhain Ja onnen olkohon! Ja kotis koti parhain Ja vieno, viaton!
Vaan kansallesi korvet Ja kosket pauhatkoot, Tuhannet tuulet, torvet Ja huilut huutakoot:
Ei Kalevalan kansa Nyt jouda maatakaan! Sen täytyy voimiansa Jo käydä koittamaan!"
Niin huusin kukkulalla Mä kauno-Karjalan. — Vaan silloin alahalla Mä kuulin soitannan.
Ja laaksohon mä astuin, Sen soiton soidessa; Ja ensikerta kastui Mun silmän riemusta. —
Ja "Nouse, riennä!" kaikui Ja täytti maailman, Ja taivon rannat raikui Ja tuntui kertovan:
"Ja sointuu Suomen kieli, Ja kannel heläjää Ja Karjalankin mieli Ja kansa heräjää!"
III. Sortavalassa.
1. Maalla.
Ryysyisenä kulki miesi kumartaen ohitsein: Silloin silmihinsä katsoin ja mä kysymyksen tein:
Turvemökki, olkikatto, kansa myöskin ryysyissään! Näinköhän mä uskon tuota, näinköhän mä totta nään?
Tyynehesti miesi työnsi kätens laihan kätehein — Totta siis! Ja sillä kertaa kuohahti mun sydämmein.
Mutta mies sen huomasi ja huoahti ja lausui nyt: "Tiedon puute, pulskat herrat meitä näin on nylkenyt.
Maatonna me oltihin jo tuskin oli taivastai — Pamppu heilui, ryysyt siitä selkähänsä kansa sai.
Majojamme maata vasten alas aivan painettiin, 'Turpeen alta tulematta mies on!' sananparsi soi —
Mutta turpehenkin alta tämä kansa nousta voi. Huoneemmekin vihdoin vietiin, siitä tultiin turpeisiin.
Ja se nousee, uus on aika, kaikki vielä paranee: Herrain huoneiden ja meidän harjat näät jo lähenee.