PULMUSPARVI
Kirj.
JOOSEPPI MUSTAKALLIO
Porvoossa, Werner Söderström, 1886.
SISÄLLYS:
I.
Syntymäni. Rintani tunteet. Suottako Suomi luottaa Luojahansa. Porthanin juhlana 9/11 1883. Puijolla 10/6 1884. Oksaselle. Neiti Iida Aalbergille 6/6 1881. Suomalaiselle teaterille 4/11 1884. Leppäkoski. Ida Basilier Magelsenille. Munkascy. Pääskyselle. Rantakalalla. Laulu tuuloselle. Päivälle. Aalto. Mökkini. Pimeässä. Piian poika. Onkijan luku. Morsiusneidoille 23/4 1883. Joutsen. Koivulle tien-poskessa. Talvi yössä. Punkaharjulla. Suomal. Seuran vuosipäivänä 17/2 1886. Oravaisten kentällä. Lävistetty raamattu. Heikinpäivänä. Tukkipoika. Noista Kekkolan kemuista, Jumalaisten juomingeista.
II. Kesämatkoilta.
Käkisalmi. Kurkijoella. Sortavalassa. Pölsövaaralla. "Andra sjön".
III.
Häälauluja. Morsian.
IV.
Pohjatar. Matkalla. Kultaseni asia. Kotimetsä. Etsijä. Minne lenti meidän lintu. Kultani. Yksin yössä. Mun onni on kuin tuomen. Mi kukkii joka huomen. Vuoret surkoon. Mitä mä tahtoisin. Anova aate. Elon tiellä. Taistohon. Kehtolauluja. Pikku siskolleni. Pääskyn hautajaisissa. Ilokivellä.
I.
Synnyntäni.
Ol sauna ensi maailmain, Se Suomen suosituinen. Ja temput tänne tultuain Ne tehtiin niinkuin muinen.
Ja kylän eukot kutsuttiin Saloa saunaan kestiin. Ja sitte mua myllättiin Ja onnen veessä pestiin.
Ja tällöin täti huudahti: Voi kuinka ruma lapsi, Vaan Herran lahja kuitenkin! Sitt muiskun soi ja kaksi.
Ja mikä mietti mitäkin Ja muuan ties jo: siitä Voi tulla vaikka pappikin — Siis onnees äiti kiitä!
Ja hyväähän ne aattelit Kaikesta voimastansa. Mull' hampaitakin toivotit Ja puremista kanssa.
Ja saunan penkill juotihin Tään pojan varpajaiset; Ja vanhain päät ne tutisi Ja nauroi nuorempaiset.
Rintani tunteet.
Mun rintaani polttavi tunne: Sun tunnen mä impeni oi! Kun kruunu oil luotava luotuin, Sun kruunuksi Luojamme loi.
Mun rintaani polttavi tunne: Maan tunnen mä taistelevan. Kuin sankar mun Suomeni kaatuu Tai voittavi maailman.
Mun rintaani polttavi tunne: Se usko on voittamaton. Jos impeni, maanikin haihtuis, Viel taivoni tallella on.
Ne rintani tuntehet näyttää Mull tietä kuin tähtöset. Yön tuntehet muuten mun täyttää Niin ilkeä-intoiset.
Suottako Suomi luottaa Luojahansa?
Kun Kaikkivaltias loi ihmisensä, Loi Suomalaisen sydänkävyksensä Ja sanoi: "Kasva, kärsi, uudestansa! Ja ole onnees tyytyväinen kansa!" Suottako Suomi luottaa Luojahansa?
Vei vilu viljan, tuhos touon halla, Ja Suomi suri haudan partahalla; Tok ylös nosti vielä silmäilynsä, Ja taivas tuki maamme, lemmittynsä. Suottako Suomi luottaa Luojahansa?
Hyrskystä sodan sammui kotiliesi Ja voittoisana kaatui Suomen miesi Ja Pohjan maita peitti synkkä huoli; Tok sortajamme kaatoi koston nuoli. Suottako Suomi luottaa Luojahansa?
Ja vainiomme kasvoi kauniin viljan, Pääs versomahan kansan kylvöt hiljan. Ja kansa kasvoi, varttui voimakkaaksi, Ja Suomi tuli valon voittomaaksi. Suottako Suomi luottaa Luojahansa?
Porthanin juhlana 9/11 1883.
Taas Pohjolaisten päivä on, On päivä Porthanimme. Ja aina silloin muistohon Saa kaukaiset kotimme. Ja Pohjan taivas, Pohjanmaa Meit nytkin innostaa.
Siell yö ja päivä painivi Ja hempeys ja halla — Jos voitti yö, niin kumminki On tähdet taivahalla — Niin meissäkin on taisto myös Ja toivo vielä yöss.
Ja kyllin kun ei tähdet näy, Niin pohjan tulet syttyy; Ne roihuaa ja räiske käy, Ne eroaa ja yhtyy. Se öinen kiivas kirkkaus On Pohjan puhdistus.
Niin Pohjan tulet täälläkin Piilevi povessamme — Kun tunteet suuret sanoihin Ja töihin puetamme, Ne tulen ottaa, tulta saa Ja puhdistuvi maa.
Vaan konsa valo vallan saa, Uus päiv on, uusi aika — Ja kahleet kaikki irroittaa Uus vapauden taika, Niin ettei mailleen päivä mee, Vaan yötkin loistelee.
Niin valon voitto meissäkin On vapauden tuova Ja uuden tuikkeen tunteihin Ja uuden lämmön luova — Se päivä ijankaikkinen Ei meekään maillehen.
Ja päivä Pohjaa kuohuttaa, Ja vyöryy vetten pyörteet. Ja päätä siellä huimajaa Tuhanten hyrskyin hyörteet. Ja tuiminkaan ei talviyö Niit kahleihinsa lyö.
Niin vapahasti meissäkin Vyöryypi kuumat kosket, Vuostuhansia vieläkin Mi punottavi posket. Ja niit ei sota huiminkaan Saa koskaan kuivumaan.
Päinvastoin vielä kostuttaa Ne kosket maamme mullat, Niin että äidit huokajaa Ja itkee immet, kullat, Niin että mullat lämpiää Ja haihtuu halla, jää.
Mut kylvö kallis tuommoinen Myös kasvun jalon kantaa: Se Porthania jällehen Uusia meille antaa — Ja uus on aika, aamun koi Ja uusi soitto soi.
Puijolla 10/6 1884.
Veikot vuoristojen, Väinölän kukkulain! Täällä seisomme nyt tasalla taivahan. Sydän vankeudestaan Pyrkii sankarisiivilleen.
Kotkan luonto on näät kansalla vuoriston. Kotkakin kohoaa tasalle taivahan, Konsa korkeus valtaa Taivon tenholla sydämen.
Silloin maan rakohon ryömivi käärmehet, Laakson loukerohon lymökse jänikset; Vapisten vihapäiset Peikot piilohon pistäytyy.
Niin kun sortavi ken rauhaamme raatelee, Silloin silmäelee sorretut vuorien Huippuun, etteikö iske Sieltä kotka jo säihkyen.
Taivas silloin sä työs ankaran toimitat. Kotkan kostavan kuin polttavan pitkäisen Sortajiin sinä linkoot, Kurjat kaataen karkottain.
Veikot taivahan työ meilläkin eessä on. Täällä korkeuden kunnailla silmä, syön Etsii ilmojen rannat, Maamme maisemat rakkahat.
Täällä kaikki ne nyt löytyvi levossaan — Katso! kaikki ne vaan taivasta tavottaa Syliin sulkeaksensa Ijäisyyden ja onnen sen.
Vaan kun syntymämaan maisemat hulmuaa, Räiske käy, kohoaa taivohon taiston ään, Ällös etsikö täältä Vuoren huipulta meitäkään.
Ellet ankarimman taistelun pyörtehess Löydä meitäkin — niin vieressä varmahan Sankarunta jo näämme Urhoin kanss iki-totuuden.
Silloin viel sana soi voittomme kunnian! Mutta meitä et saa surra, sä Suomenmaa! Sulle liiaksi monta Kuollut ei ole koskonkaan. —
Oksaselle.
Kuusi kasosi mäellä, Kukkalatva kunnahalla, Harjulla satahavunen. Siinä Oksanen yleni, Kasvoi virpi kultavarsi, Kultalehväinen levisi. Oksaselle lintu lenti, Lintu lenti ja asettu. Ei se ollut lemmon lintu, Eikä hiien herhiläinen
Tahi tuonelan havukka, Olipahan onnen lintu, Käki kultainen sorea. Käki siinä kääntelihe, Kääntelihe, sääntelihe, Laululuontohon panihe, Kumahutti kurkustansa, Laati suustahan sävelen: "Säkeninä" sanat lenti, Kiiti laulut kipinöinä.
Huhui kerran, kuusi huojui, Kuusi huojui ja humisi — Huhui tuosta toisen kerran, Kansi taivahan kumisi, Manner alla aaltoeli, Vavahteli Suomen vaarat, Lapin tunturit tutisi. Huhui vielä huijahutti, Kerran kolmannen kukahti. Kuuli miehet miel'hyvällä, Kuuli poiat polvillahan, Naiset kuuli naurusuulla, Tyttäret käsi posella — Käki kukkui ääni kaikui, Kauas kaikui ja pakeni — Tuli pilvien pihoihin, Taivahan sinitaloihin Luokse vanhan Väinämöisen, Laulajan ijänikuisen. Virkki vanha Väinämöinen, Kaiken soiton suuri luoja, Kaiken kantelon tekijä: Yks on kuusi kultiani, Toinen oksa tuttujani, Kolmas Oksasen käkönen. Kuku, kuku kultarinta, Laula Suomelle sorea! Soita syntyjä syviä, Vanhojen väkisanoja! Kuku kulta, noin nimeä: "Sitä kuusta kuuleminen, Jonka juurella asunto."
Neiti Iida Aalbergille 6/5 1881.
Lauloi sulle lasna liehuessas Kotikieltä kannel kotimetsän. Siellä missä ikihongat huojui, Kuuset kuului, koivut kohinoitsi, Missä linnut liverteli kilvan, Salo-kaarta käki kumahutti, Koko luonto lumoovainen lauloi; Siellä kuulit, haaveksien kuulit Kotimetsän kanteloisen ääntä. Eikä jäänyt soitto sormihisi Tahi huultes huvilauleloiksi; Sydämeesi sylvähti ne kaikki Sävelkullat luonnon lumosoiton.
Puhui sulle lasna liehuessas Kotikieltä kylän tuttu kansa. Siellä missä kultakutri-naiset, Kaukomieli kaihovartaloiset, Tuumaeli tuvan karsinassa; Missä miehet vanhain kieltä kertoi, Vanhain kieltä, viisautta vanhain; Siellä kuulit kultasanat, kuulit Kotikieltä kaiken kyläkunnan. Eikä kieli karsinahan jäänyt, Kadonnut ei edes kartanolle — Eikä sanat tielle tipahelleet, Maailmaan kun majastasi läksit. Sydämeesi sanat kaikki saivat, Poves alle painui kotikieli, Alle kultapeiton puhtahimman. Sinne painui sydämeen ja sieluun —
Sydän syttyi, heräs hengen valta, Uljas nero unestansa nousi, Levostansa lemmen suuri voima — Sydän syttyi helkkimähän hellin, Uusin kielin, hehkuvaisin mielin: Syvin sointu piti ilmi saada. Heräs henki, Suomen suuri henki, Otti olentosi orjaksensa: Ihantehet piti ilmi luoda. Nousi nero, syttyi lemmen liekki, Salamahti, suuri taikavoima: Taide piti Pohjolaankin luoda.
Soinnun saa jo ihmiskunta kuulla, Ihanteet jo näyttämölle nousee, Taide tarttuu taikasauvallansa, Uutta luoden, uutta unelmoiden.
Ja kun uusi, aaveksittu aika Tullut on ja toivomme on totta, Sunkin nimes silloin, sulo neito, Kaikukohon kahta kallihimmin, Kaikukohon kauas kaiun lailla Maasta maahan, sydämestä toiseen! Silloin vielä pojat Pohjanmaalta Kohottakoot korkealle maljan, Korkeamma kolminkertaisesti Kohottakoot kuulumahan kauan: Eläköhön Iida Aalbergimme! Eläköön!!!
Suomalaiselle teaterille 4/11 1884.
I.
Viel kannel Väinön meillä on Ja siin on kaiku verraton Ja verrattomat kielet — Ja konsa kansa haastelee, Se kannel vastaan kaikuilee Ja kertoo kansan mielet.
Ja mitä kansa omistaa, Sen ihanteina ilmi saa Ne kielet kanteloisen, Ne kansan tuumat julki tuo, Kuin marmoriin ne maamme luo Etehen kansan toisen.
Ja sivistyksen saleihin Käy itse kansan kielikin Sen kanteloisen kautta, Ja yhä sievemmäksi saa Ja maailmoita valloittaa Jo sointujensa tautta.
Niin Väinön kannel kaikuileis, Kun kansa sitä soitteleis, Vaan vait on vielä kansa, Ja kannelkin se verraton On kulkumielel koditon, Ja pois on puoltajansa.
Ja kolkutellen sydämiin Käy kaupungista kaupunkiin Nyt kantelomme kallis, Etteikö kansa polvilleen Taas ottais oman kanteleen ja kaikua sen sallis.
II.
Muinaiset laulut kantelon Ja soitot suuret koossa on Lönnrot ne koota tiesi. Vaan kanteleesta itsestään Ei tiennyt vielä yksikään, Ennenkuin nousi miesi,
Ja kaivoi esiin soittimen, Teaterimme kultasen, Vaienneen kanteleemme. Ja kannel kaikuu jällehen Ja innon uuden soitto sen Sytyttää sydämeemme.
Ja mielet melkein eronneet Jo yhdistää, ja säveleet Sen kaukana jo kaikuu, Ja elon erämaihin luo Ja itse salon kansa tuo Jo kuulemahan taipuu.
Ja miehet miettii: muodoltaan On kannel muuttununna: vaan Viel sama on sen kieli, Ja into myös on entinen, Ja sydänpäivän lämpönen Ja kansallinen mieli.
Vaan aarnupuhtohessa maa Ei taida oikein eroittaa Viel vanhaa kanneltansa; Mut kumminkin se haamuaa Soitintaan, sille ojentaa Jo käsiänsä kanssa. —
Ja kämmenillään kannella Se tahtois taasen kannelta, Kuin ennen aikoinansa; Mut tuost on vielä kummissaan, Kun muuttunut on muodoltaan Se kannel kokonansa.
III.
Terve sä temppeli taiteen, Kunnia kansan ja maan! Kantelon mahdin ja maineen Temppeli, terve sä vaan!
Rakkaus suuri sun nosti, Keksi ja kuntohon loi; Hengellään moni osti Henkes ja ilmi sen toi.
Rakkaus viel sua johtaa, Etsien mielt' kotimaan. Maltas! Jo kansasi kohta Saa sua varjelemaan.
Kas, kätöset sulavimmat Suo jo sull kannatustaan! Ylhäiset, maan matalimmat Saat sä jo liittoutumaan!
Kohta sun ympäri muuri Vahva ja valtava on; Silloin sun työs jalo, suuri Kansamme kirkastakoon.
Niin että mahdin ja maineen Muinaisen kantelo saa, Saa sanan orjaksi aineen Taas sulo Suomemme maa!
Terve sä siis, jalo laitos! Terve sun tärkeä työs! Nouskohon tenhosi, taitos! Nouskohon kansasi myös!
Leppäkoski.
Niinkuin temppelihin tänne mä astun ain. Juhlatunteissa taas tässä mä seison nyt. Terve seutu sä kallis, Kahta kalliimpi kerran viel!
Sillä suojan sä oot helmahas kätkenyt, Jolle suo koko maa kunnian kerran viel. Nyt se tuntematonna Syliis suljettu hellin on.
Niin se kätketty on, kuin salometsähän Ruusu koskematon raitis ja riemuinen, Ettei maine ja maire Puhuis päälle sen myrkkyjään.
Kaukaa vaan minäkin kotia katselen, Alanteessa mi tuoll hempeenä hymyää, Enkä ees nimeänsä Raahdi kuiskata kellekään.
Kaukaa katson mä vaan, nään miten puronen Sille aaltosiaan viileitä tarjoaa, Kukkarantaset luoden Kodin kynnyksen etehen.
Kuinka vieressä sen kunniavahti on Koivuin joukko — mi öin tähtiä oksillaan Kantaa, lintuja päivin Laulattaa — nekin kaikki nään.
Näänpä neitosen myös keskellä kukkien Kotikoivusilleen haastavan halujaan, Tunnen kuinka sen mieli Nousee, korkealentoinen.
Täältä tahtovi hän syömmestä synnyinmaan Ilmi loihtea tään kansamme kultasen Luonteet lempeän hienot, Puhtaat, pontevat ilmoittaa.
Täältä terveyden uhkuvat lähtehet Heittää heikontuneen Euroopan etehen, Maita uudistavaiset Luotteet lovesta nostaltaa.
Ah, en häiritä siis tahdo ma milläkään Tyyntä tienohon tään, impeä ihantein — Terve vaan, koti kallis, Kahta kalliimpi kerran viel!
Ida Basilier Magelsenille.
(Hänen laulajaisissaan Hämeenlinnassa 1/10 1883.)
Ain rakkahin se lintu on, Mi ensin laulahtaapi: Nyt suvi Suomeen tulkohon, Mi luonnon uudistaapi! Se laulu meille kesän tuo Ja lauluparvet ilmi luo.
Ja aamun alkaessa on Myös rakas lintu ratki, Mi laulaa uuden auringon Ja uudet laulajatki, Mi koko luonnon kohottaa Ja lauluhun sen lumoaa. —
Vaan kuka kansan suvikoin Ja aamun aloittaapi Ja tuhansitten lauleloin Ens tunteet arvajaapi Ja sanan viepi maailmaan: Nyt Suomi nousee laulamaan!
Se rakkahista rakkahin, Se kansan kultarinta! Se alkaa saapi sävelin Aamua armahinta! Se onni, Ida, sulla on Ja onni tuo on verraton.
Sä ensin aamun kotimaan Aloitit mesimielin Ja sanan siitä maailmaan Veit sitte satakielin. Niin säveleillä Suomenmaan Sä nostit kansain kunniaan.
Vaan aamuäänes sävelet On Suomen suussa aina. Niit laulajamme tuhannet Jo kertoo onnekkaina. Ne säveleesi loihtevat Viel kerran laulut suuremmat.
Munkascy.
Hän istui istuimella, Oli taitehen kuningas. Ken sai hymyn, lauseen hältä, Oli ainiaks onnekas.
Hän istui ja vastaan otti Jumaloivien suosion — Ja maailman ääret kaikui: Munkascy on verraton!
Ja vihdoin päätti hän tehdä, Mi tehty on kerta vaan: Hän päätti Kristuksen luoda Ristillehen uudestaan.
Ja ristinpuussa jo rippui Rakas Herramme tuskissaan, Kyljestään verta jo tippui; Vaan vait Hän oi yhä vaan.
Ja pääkin jo kallistuupi Ja kuollo jo lähenee — Vaan Kristus se ristin päällä Yhä vieläkin vaikenee.
Munkascy se silloin sieppaa Taas pensselin pivohon — "Mun Herrani täytyy myöskin Sanoman: Se täytetty on!"
Ja huulet jo liikkuu, liikkuu "Nyt huuda jos milloinkaan!" Munkascy niin kiljahtaapi; Ja vaipuvi lattiaan.
Ja päivät ja yöt Munkascy Nyt valvoo ja vuottelee — Munkascyn Kristus se ain vaan Ja ijäti vaikenee. —
Pääskyselle.
Et silloin, pieni pääsky, Sä laula riemuiten, Kun meill on kylmä talvi Ja maa on valkonen —
— — Vaan silloin Niilin luona Sä surren oksalla, Siipeesi peität pääs ja — Näät unta Suomesta.
Rantakadulla.
Paan ympäri istuvi immet Paan ympäri poiatkin Ja nuotion liekit himmeet Ne hohtavi hellemmin.
Ja syödessä rantakalaa Puhe sujuu sukkelakin Ja vilkasta saapi salaa Tytön sievimmän silmihin.
Tuoss istuvi Hämeen impi, Se kaino ja kaunoinen, Vaan Karjalan kaunihimpi Ja vilkkaampi vieressä sen.
Toki kaunihin tuoss on tyttö Tulen polttava Pohjanmaan, Mi Väinönkin elähytti, Lumos Lemminkin kerrassaan
Sulosilmänen, tyyni ja vieno Savon tyttö on tuossa taas. Sen sointuva kiel, äly hieno Saa kunnian Suomenmaass.
Sitä silmäävi Pohjan miesi, Tuo ryhdikäs, rajupää —: Tuost vaimon sais kukatiesi, Hyvä tyttö on tyynempää.
Savon poikakin siihen liittää Syvämielisen lausehen — Vaan suunsa hän kiinni pitää Tuo mies jalo Hämehen.
Mut Karjalan poiat pyörii Vaan ympäri pohjattaren, Sanat sukkelat suustaan vyörii, Koko seuraa naurattaen.
Niin hohteessa himmeässä Ilo, riemu on rajaton, Sill ympäri paan nyt tässä Kaikk kuppikumppanit on.
On ystävät, sisarukset Ja siksipä lopulla Viel liitot ja lupaukset Lujat tehdähän riemulla.
Ja kalasta kotiansa Jo seurue soutelee Ja rannalle tultuansa Viel taaksensa katselee.
Siell kaukana liekit himmeet Yhä hohtavi hellemmin. Siell istui poiat ja immet, Siell liitotkin tehtihin.
Laulu tuuloselle.
Tuuli taivahinen, luokseni liitele! Kuiskaa kusta sa tuut, minne sun matka vie! Turhaan! Kyllä sä tuut, kuiskaset myöskin; mut Nimes et sano milloinkaan.
Vaan kun kyynelen näät poskella kalpean, Luokse lempeenä käyt, kyynelen sijahan Ruusun luot, hymyhyn huuloset sovitat, Suuta suikkaat ja lennät pois.
Tai kun eksynehen, tiettömän laivan näät, Itse käyt perähän, puhallat purjeisiin — Silloin riemutahan, kantele kajahtaa. Laiva laskevi satamaan.
Tai kun murheessa mies maatansa katselee, Yö kun kolkoksi käy, halla kun lähenee; Silloin läsnä sä oot, kerta vaan pyyhkäset. Haihtuu halla ja murehet.
Elon henkäys oi, tuulonen taivahan! Näin mä miettinyt oon: maasta sa lienetkin, Kussa kyyneltä ei, kussa ei eksytä, Eikä kuoleman kättä käy.
Tänne, tänne sä siis luokseni tullos mun! Eksyksissä mä oon, kyynel on silmissäin, Kuollon yö lähenee. — Tuulonen taivahan, Siivin sieluni maasta vie!
Päivälle.
Kirkas kultanen koi, kannella taivahan, Uskollisna sä ain loistat ja lämmität, Jotta lämpenis kerran Ihmisyönkin ja kirkastuis.
Niinkuin vierivä vuo ihmiset kumminkin Jättää päivän ja koin loiston ja lämmönkin, Jättää uskollisimman Ystävänsä ja lemmen sen.
Konsa kuollo ja yö silmämme ummistaa, Silloin ystävät jää, silloin me jätämme Sunkin, kultanen koitto, Taivon korkea kulkijan.
Mutta hautoja viel lempesi lämmittää, Jotta kuollo ja yö haihtuisi, jotta viel Kerran kuollehienkin Povi syttyisi sykkimään. —
Aalto.
Näätkö merellä sä laivan! Tyynt on aivan. Mutta tuolla toivon ranta Ois vihanta! Silloin aalto, vaahtopää Heräjää.
Laine vyöryy, laivaa myöntää, Rantaan työntää. Aallollekin armo aukee: Raukka raukee — Ja nyt aalto, vaahtopää Levähtää.
Mökkini.
Suoja ois minunkin mökki, Pirtti lämpimän pitävä, Kun ei katto kylmä oisi, Seinät kylmemmät sitäi, Permanto perin viluinen, Silta hallan huurtehinen: Pilvi pään on kattehena, Suojana salo sumuinen, Mätäs muina lattioina.
Pimeässä.
Pimeässä pitkän korven, Salon sankean sisässä Äiti pientähän piteli, Nunneroistahan nukutti, Tuuti tuota enkeliksi, Siiven kahen kantajaksi, Helmahan hyvän Jumalan, Hyvän Herran hulpilohon.
Pimeässä pitkän korven, Salon sankean sisässä Kasvoi lapsi kauheaksi, Korven kolkoksi yleni: Kaas enskymmenellä kasken, Karhun toisella kaotti, Kolmannella miehen murhas.
Pimeässä pitkän korven, Salon sankean sisässä Emo vielä on elossa, Vanhusparka valvehilla. Emo syöntähän pitävi, Mieltähän nukuttelevi — Syön on surusta haleta, Mieli murheesta mureta, Musta on sälöinen sauna, Synkkä saunassa elämä: Ei ole päivästä puhetta, Huolta huomen koittehesta.
Piian poika.
Minkäs luulet, minkäs luulet Piian poiasta tulevan? Se on saatu saunan alta, Kiven alta, kannon alta, Alta olkien otettu: Saunahan sanattomaksi, Kivelle kivuttomaksi, Kannolle katottomaksi, Muitten orjaksi olille. Minkäs luulet, minkäs luulet Piian poiasta tulevan.
Onkijan luku.
Anna akka ahvenia, Ukko uhventa lujasti! Anna tulla tuntemahan, Siimoa silittämähän, Painon puolta painamahan. En minä pahoin pitele, Enkä pieksä pieniäsi: Suuta vähän siivoelen, Vähän kutkutan kuvetta, Kulmaluita kuihuttelen.
Sitte nostan silkkinuorin, Kultalangoin lapsiasi, Nostan nuorimman syliini, Vanhimman vasun varahan Imanteeksi ilmallisten, Maallisten iki-iloksi — Anna akka ahvenia, Ukko uhventa lujasti!
Morsiusneidoille 29/4 1883.
Kevätpäivät kirkkahat, kauniit Taas tulleet on Pohjolaan. Kuin helmivyössä ne siintää Yli luonnon ja ympäri maan.
Niin ympäri morsiamemme Kevätpäiviä meillä on myös Ja ne on nuo morsiusneidot Tuoss seisten kuin helmivyöss.
Ja näin kevätpäivistä kansa Ilomielin miettinyt on: Nuo kun kesäpäiviksi muuttuu, Suvi meillä on verraton.
Ja turha se toivo ei ookaan: Kevätpäivät jo hiljalleen — Likilämpeevi kesäpäiviks, Hääpäiviksi omilleen.
Vaan vastapa sais sanoamme: Toki nyt kesä on ihanin! Kun muuttuis nuo morsiusneidot Kesäpäiviksi kohtakin.
Palajais itse Väinökin sitte Ja kantelo taas kajahtais Ja laululintuset kaikki Kadonneet kotiaan palajais.
Siis toivo se ainoa, armas, Toki kohta jo täyttäkää! Kesäpäiviksi, kevätpäivät Te kirkkahat, lämmetkää!
Joutsen.
Palomaihin valkorinta, Jalo joutsen entänyt, Yli-ilmoissa pilvien päällä Kohti kirkkautta lentänyt.
Vaan koiviston kultarantaan Toki viikoksi viehtynyt, Ja lempeänsä siinä Kesätyynessä kylpenyt.
Ja siinä se kirkkautta Sulo-Suomen nauttinut — Ja se kirkkaus ihmeenlainen Sinisilmiinsä sulanut.
Ja kukille kaisloille suuta Supukaistahan antanut, Ja suunsa niin laulavaiseks, Myheväiseksi muuntunut.
Ja eestähän aallot armaat Povellensa painanut, Ja aavaksi, aaltoavaksi, Kuin meri, se paisunut.
Ja lempehen maan matalaisen Niin ihmeesti vaipunut — Ja seurahan meidän miltei Ikipäiviksi taipunut.
Vaan kerran kun valon kirkkaan Taas taivaasta huomannut, Poveaan punastellen silloin Korkeutehen kohonnut.
Koivulle tien poskessa.
Halpa koivu, harva sullen Suopi silmäystäkään; Mutta kaukomailta tullen Tuuli lähtee lentämään; Oksillasi lauleleepi, Sua suuteleepi.
Halpa koivu, harva sullen Suopi silmäystäkään; Mutta kultamailta tullen Pilvi kohtaa koivun tään, Kultaheiniin kaunistaapi, Viljon virvoittaapi.
Halpa koivu, harva sullen Suopi silmäystäkään; Mutta kultamailta tullen Päivä nousee suvi sään, Sädetulvan sulle tuopi, Sydämmeesi luopi.
Halpa koivu, harva sullen Suopi silmäystäkään; Mutta kesämailta tullen Linnun lentävän mä nään, Ja se oksillesi jääpi, Sulle visertääpi.
Halpa koivu, harva sullen Suopi silmäystäkään: Mutta päivän toisen tullen Laulajan mä vielä nään, Kantelona hällä koitat, Muistojasi soitat.
Talvi yössä.
Kuuhut kulkee taivahalla, Hopeoiden metsät maan — — Metsänvilja oksan alla Asettuupi nukkumaan.
Kertomaan ei luotu kielin Metsävilja mieliään, Vait se katsoo kaukomielin Yöhön suureen, välkkyvään.
Äärettömän etähällä, Siell on kultatähtönen, Yksinäinen, ikävällä Maata kauvan katsellen
Vaan se alenee jo hiljaa Pilven päälle istahtaa — Siitä vielä metsän viljaa Yhä lähemmäksi saa.
Oksaselle viljan viereen Aivan asettuupi tuo; Tuossa metsänviljan mieleen Kuvat kultasimmat luo.
On kuin ois se turvan tuoja Enkel, siivet hajallaan; Tai kuin oisi sulosuoja, Oma äiti turvanaan.
Kuni lapselleen hän loisi Lämmön, levon siivillään — Toisen vuoron on kuin oisi Oma kulta vieressään.
Oma kulta, oma kulta! Ah kun kaikk on ihanaa! On kuin oisi lemmen tulta Täynnä taivas sekä maa.
Kaikki kultaselta tuntuu — Metsänvilja uneksuu — Uinuu hopeaiseen huntuun Joka oksa, joka puu.
Punkaharjulla.
Sä oot kuin vesilintu Laineella lapsines, Niin oot sä Punkaharju Suloine saarines.
Ja kantelosi soipi, Ja lapses laulelee, Ja aallot hopeaiset Riemusta hyppelee.
Ja silloin kun sun kohtaa Maan kautta kulkijan Ja taivon rannat hohtaa Ja ääret maailman,
Hän pysähtyy ja muistaa Muinoista onneaan Ja lapsuutensa puhtaan Ja Eedeninkin maan.
Ja kuinka kaikki siellä Oil ihmeen ihanaa Ja kuinka kerran vielä Se meille aukeaa —
Ja Punkaharju silloin Ui matalampana, Kuin ukkosnuolen jälkeen Veslintu lakea.
Suomal. Seuran vuosipäivänä 17/2 1886.
Pieni kansa, kallis kansa, paljo, paljo kokenut, Kansa kuolemassa käynyt, kuolemankin voittanut, Missä tääll on voima suuri, joka sua johdattaa, Ylentää ja alentaa ja vielä nytkin kannattaa?
Moni käypi kerjäläisen ohi mahtavuudessaan, Moni sivu Suomen kansan, kuni kerjäläisen vaan. Mutta useasti toki repaleiss on kulta syön, Aivan kuni hajoovissa hattaroissa tähti yön.
Moni mahtavana toisen typeräksi arvajaa, Moni sunkin, Suomen kansa, työntää tyhmienkin taa. Vaan ei ennen nousuansa päivän paiste meille näy, Eikä siimehestä Suomi ennen aikaa ilmi käy.
Moni sortaa heikompansa, väkivallan, vainon suo, Kahlehisin kansammekin moni mahtavampi luo. Kahleet kätkee — kesän tullen maakin nousee elohon, Sorron alta Suomenmaakin monesti jo noussut on.
Moni käypi ohi korven siihen katsomattakaan, Moni sivu Suomen kansan kuni kansan korpimaan; Mutta usein korvostakin kultamaita keksitään, Korven kansatkin on kultaa kylvänehet elämään.
Kerjäläisnä, typeräisnä, sorrettuna Suomenmaa, Vaikka vielä vangittuna — Herra sua kannattaa. Hänpä henkehesi kätki voimat uudet, voitehet, Jotta tuskan tullen voisit parannella puuttehet.
Ja tuskan tunti tullut on Ja kansat alla ahdingon Jo hoiperrellen huokaa, Ja nautinnoistaan, paastoistaan, Puutteistaan, parannuksistaan Ne etsii hengen ruokaa.
Ja toiset lailla leijonan Rutistaa — toiset hekuman Ja synnin helmaan heittyy, Ja toiset maata kiroaa, Ja toiset herruutehen saa, Orjuuteen toiset peittyy.
Näin tuskissansa temmeltää Ja aaltoo koko aika tää, On synnyintuskissansa; Vaan synnyt, syntysanat myös On kätkettynä kuni yöss, Ja niitä kaipaa kansa.
Ja kerran kansa kumminkin On löytynyt, mi sanoihin On luonnon synnyt saanut, Mi näistä syntysanoistaan Loi kielen, kantelon ja maan. — Tuo kansa viel ei laannut.
Tuo kansa, Suomen kansa on, On kansa soiton, kantelon Ja syntysanojenkin. Vaan kuka luonnon synnyt loi, Se syntysanat luoda voi Viel hengen, sydämenkin.
Kun kannel viel sen kajahtaa, Niin luottehet lovesta saa Ja uuden ajan alkeet. Taas lähempänä Jumalaa Maat miestyy, kukkii, kohoaa Riemusta rinnan palkeet.
Pieni kansa, kallis kansa, siispä henkinen on työs! Huoltakaan ei siitä, vaikka vangittuna oisit yöss. Usein vankkaan vankilinnaan sankar suuri suljetaan, Aattehensa yhtäkaikki kulkee kautta kaiken maan.
Siitäkään ei huolta, vaikka korpeen olet joutunut! Usein aate, sana suurin korvesta on kaikunut. Eikä köyhyytesi haittaa, köyhä oli Herraskin, Orjan kahlehista kansat vapahti hän kuitenkin.
Eikä siitä huolta, milloin, miten työsi toimitat, Kunhan Jumalaan ja armoon uudet polvet uskovat — Niinkuin saarta aaltoloilla Luojan käsi kannattaa, Niinpä silloin sua myöskin sama käsi johdattaa.
Mutta vaikk on aika tullut ahdingon ja tuskien, Vaikka itse olet kansa soiton, syntysanojen, Kumminkaan et muuta vielä, kallis kansa, tehdä voi: Hiljakseen vaan soitto soilta, kallioilta kannel soi.
Oravaisten kentällä.
Yö peitti Oravaisten maan, Yö tappion ja tuonen. Ja mennyt oli manalaan Jo moni poika Suomen — Vaan monta oli vieläkin, Mi riutui rinnoin verisin.
Ja vaikerteli monikin Niin vaikealla suulla Ja kyllä kiroustakin Siell taidettihin kuulla. Vaan monet eivät kuitenkaan Nyt joutanehet valittaan.
Ei valitellut muudankaan; Vaan kärsimykset kesti Ja otti kirjan povestaan Ja aukas kiirehesti Ja sormin auttoi silmiään Ja luki kuutamossa tään:
"Ei rakkautta suurempaa Oo kellään missäkänsä, Kuin että henkens uhrajaa Edestä lähimpänsä". Ne rauhan sanat huulillaan Hän taipui tyynnä kuolemaan.
Ja silloin yli seutujen Yön hallat haihtui hiljaa Ja ensi säteet aamusen Valaisi kuollon viljaa. Ja tantereelle monikin Nyt kulki huolin, kyynelin.
Vaan yksi siellä nähtihin Niin kylmänä kuin koskaan. Hän katseen heitti kuolleihin, Kuin raatoihin ja roskaan Ja kulki, kulki eellehen; Vaan kohtasi nyt kuollehen.
Se kuollut siinä ikäskuin Viel katsoi kirjanansa Ja kohtaan yhteen ihastuin Viel viittas sormellansa. Sen nähtyänsä herra tuo Jo kirjaan katsehensa luo.
"Ei rakkautta suurempaa Oo kellään missäkänsä, Kuin että henkens uhrajaa Edestä lähimpänsä". Ja herra päänsä paljastaa Ja silmäns ristii, kumartaa.
Ja nousee — näkee tantereen Uudessa valossansa, Hän näkee kuinka taistelee Ja kaatuu Suomen kansa. Ja vihdoin korkeutehen Hän silmäns luopi, lausuen:
"Kun henkes, Herra korkehin, Saa matalinkin kansa, Se voittaa tappiossakin, Se voittaa kuolemansa — Ja ken nyt kärsi tappion, Se voittanunna on".
Lävistetty raamattu.
(Vöyrin kirkossa.)
"Ei tässä auta asehet, Ei kuulat eikä kalvat! Nyt kaataa meitä katehet Ja hiiden koirat halvat. Tuo suomalainen lauma on Vaan velhojoukko kelvoton!
Vaan yhden taikakapineen Mä tiedän kaikkivoivan, Mi nostaa maasta kaatuneen Ja antaa hengen, hoivan, Ja miehestä mi saapi viis Ja naisestakin miehen, hiis!
Mi loihdullansa lauman on Tuon vihattuin ja vääräin Ennenkin vienyt voittohon Ja surmaks satamääräin, Mi nytkin surm on siunattuin, Vaan voitto Luojan kirottuin.
Se kirja on — sisältäen Taikoja kauheoita, On lemmon kielet lehdet sen Ja sanat saatanoita! Ja kirja tuo on tässä tää. Mies ken sen ensin lävistää!"
Niin kasakoista muudan huus Ja kirjan maahan mätkäs Ja sylki, polki. — Peistä kuus Sen läpi pistää sätkäs. Ja kiroellen kirjan tuon He työnti sitte suuhun suon.
Vaan kuka voipi totuuden Ja Herran sanan peittää? Ja voiko hävittäjät sen Kostotta Herra heittää? Ei! Suosta kirja kohottiin Ja kirkkoon sieltä kannettiin.
Vaan nimetöinnä, haudattai On raastajat sen ratki — Niist raiskalinnut ruuan sai Ja sutten penikatki. Sill Herra tuhontekijän Pyyhkäisee kirjast elämän.
Heikinpäivänä.
Heikki on meidän miehiämme, Heikki hauska ja hupanen: Puhtehet puhuvi kaikki, Illat pitkät pilpattavi Noita lasten laulupäitä, Nuorten saamia sanoja, Vanhojen iki-runoja, Ijän kaiken kaskuloita — Niin ne laulut laukeavi, Sanat suustahan tulevi. Kuin on säihkyen säkenet, Takasta tulikipunat!
Heikki on meidän miehiämme, Talon vartia vakanen: Tasan Heikki heinät lyöpi, Konnut kahtia jakavi, Jotta karja kaikellainen Erkin päivihin eläisi; Tasan talvenkin jakavi Taitaltavi talven seljan, Kylmän kynnet poikki lyöpi, Pahoin pakkasen panevi: Tukan tuulehen ajavi, Hampahat hajottelevi.
Heikki on meidän miehiämme, Heikki veljistä väkevin: Karhunkin se kallistavi, Kääntää toiselle kylelle; Taikka nostavi neneä Tasakärseä taluvi Oksan alta, oksan päälle Honkahan havun sisästä Ihmisten ihattavaksi, Kansan katsaheltavaksi; Itsenkin iki-iloksi, Ijän kaiken kauneheksi.
Heikki on meidän miehiämme, Heikki poiista parahin — Varsinkin vakanen poika, Itse Heikki Heikkalassa: Heikki ei herrana elele, Eikä katso kakkuloilla Yli olkansa oloja; Eik ole tuota turhamaista Sivukulkijan sukua. Ain on hällä antamista, Ainap on avun varoa — Viljon vierahat pitävi, Tarjoten talossa käyvät, Tuopi köyhätkin tupahan, Lämpimähän läylemmätkin, Suopi leivän suuttomalle, Palan paljo tahtovalle, Siihen kaljat, petran taljat, Levon lempeän lisäksi.
"Heikki on meidän miehiämme, Poika poiista parahin!" Niin jo huonotki hokevi, Tunnustavi tuhmemmatki; Vaan ei myönnä meidän neiot, Immet tunnusta ikänä, Vanhat piiat varsinkana, Noin ne neitoset nimevi, Vanhat piiat pistelevi: Yksin tuppelo tuhersi; Itseksensä ijän kaiken. Yksin söi, makasi yksin, Yksin vanheni varatta — Yksin kurja kuolkohonki Saunahan savun sekahan Kuiva vasta kainalohon!
Vaan mikäpä meidän olla, Mikä poikana eleä Valmihissa maailmassa Valmihin elon varalla. Niin on poian oleskella, Kera impien eleä, Niinkuin päivän taivahalla Tähtien tuhanten kanssa, Tai kuin kuusen kunnahalla Sulo koivujen kesellä — Kenpä silloin kehtoaisi Yhen ottaa omaksi, Kun on kullekin käelle, Joka sormelle satoja!
Tukkipoika.
Soi kutsut kaukoa metsiin maan Ja latvoissa honkain huiski Ja honkain latvoista lattiaan Mont tietoa kummaa kuiski. Ja oksien alta nyt innoissaan Nous miehiä matkaan ja maailmaan.
Vaan tukkipoika se hongan kaas Ja hongalle itse nousi Ja poikaa ei koko Pohjanmaass, Mi niin hyvin virrat sousi. Niin hongalla huilas nyt poikanen, Kuin kaakkuri kuohuissa koskien.
Ja tukkipoika se lauloi vaan, Vaikk veet kuni vuoret vyöri — Vaikk lenti koskissa koppinaan, Vaikk honkakin alla pyöri, Ja kivissä pirstoja puusta lens, Mut laulaen poika vaan eelleen ens.
Vaan Pällin korvassa kuitenkin Se lakkasi poian laulu: Puu pystyyn lensi ja aaltoihin Jo poikasen paiskas pauhu. Ei Pällistä päästynä ennenkään, Siis poiankin peitti se vyöryillään.
Vaan pauhun pohjassa kumminkin Se poika ja honka yhtyi, Ja kohta nousi ne ilmoihin Ja poika taas lauluun ryhtyi — Ja matka se taas meni laulain vaan, Kuin Pälliä ei olis ollutkaan.
Mut poian laulaissa kerran niin, Mies hongalle nous, lylyhammas Ja siinä tuimasti taisteltiin; Vaan poika sen koskeen ampas. Ja koskesta mies kiros: vie sun hiis! Vaan poika se vastasi: tulkoon viis!
Ei poikaa kaatanut mahtavat Maan loihtijat, lylyhampaat. Ja aallot hyppeli vaahtoisat Vaan ympärillään kuin lampaat. Jos koskessa käytihin toisinaan, Sielt urhoutta saatihin uutta vaan.
Niin matka ain yhä laskeutuu. Jo tultihin virran suuhun. Siin laivan mastoksi nousi puu, Mermieheksi poika puuhun — Ja laiva jo purjehti laulaen, Vaan ään oli ylinnä poikasen.
Ja laiva ehti jo kauaskin, Kun nous meri vimmahansa. Se maston matkasi aaltoihin Ja pyyhkäsi poian kanssa. Laiv upposi pohjahan, niinkuin paas; Mut poik oli honkansa päällä taas.
Ja vuoroin aalloissa Atlantin Nyt poika ja honka peittyi Ja vuoroin nousi ne ilmoihin Ja koppina hyrskyn heittyi — Ja vihdoin he rantahan viskattiin Ja kuolleena poikanen korjattiin.
Ja huone hongasta Pohjolan Jo tehtihin tumma tuonen Ja kaikki tyttäret Hispanian Nyt itkivät poikaa Suomen. Mut kuolleena poika ei ollutkaan, Kuin karhu hän vaineessa nukkui vaan.
Ja laulun helkkeestä heräten Hän katsahti ympärilleen Ja parven huomasi neitosten Ja hautaus jäikin silleen. "Ei", kuiskasi, "hautahan lähtäkään! Vaan häitä nyt tästlähin vietetään!"
Ja hongan laudoista lattian Hän veisteli varten häitä Ja sillä tanssitti Hispanian Hiushienoja kassapäitä. Ja tanssi ja lempi ja lauloi vaan Ja häistä ei loppua tullutkaan.
Ja neidot tanssi hän miehelään Vaan itse hän ilman riehui Ja impein parvessa yhtenään. Kuin perhonen lämmin liehui — Nuolt ukkosen perhokin pelkää ain; Mut poika ei pelkää — hän lempii vain.
Niin koston tunti ja kuollon yö Yhtäkkiä päälle hyökkää Ja permannollehen poian lyö Ja tikarin rintaan työkkää — Vaan viel vihamiehens hän suin ja päin Lyö maahan ja lausuvi kuollen näin:
"Nyt tukkipoika jo kuolkohon, Kun maassa on vastustajansa Ja kaikki tyttäret Hispanian Niin hehkuvat omanansa, Kun honkansa laudat on allaan viel Ja talless on Pohja ja poiat siell!"
Noista Kekkolan kemuista, Jumalisten juomingeista.
Jo otan kynän käteeni, Pännän peukalon etehen, Piirteäkseni hyviä, Parahia pannakseni Noista Kekkolan kemuista, Jumalisten juomingeista.
Hyvä viljon veljyeni, Kaunis kasvinkumppalini! Jo on päästy pään menoista, Vatsan vaaroista eritty, Päästy piispan tutkinnosta, Piispan eineistä eritty.
Kyllä täällä kysyttihin, Tutkittihin tuhmemmatki; Onko Aata ahkeroittu, Onko Ootakin opittu, Onko mieltä miehen päässä, Suussa hammasta hyveä.
Tuli näet tuonnempata Piispa tutkinnon pitohon; Tuo on tuomiorovasti, Hippakunnan kuulu herra. Tuli vaunuissa ajaen, Tuli keisin keikutellen — Eess oli hepoa kaksi, Ohjissa oma ajaja, Oma passari perissä; Rinnalla ripeä herra, Assessori aivan virkku.
Tultihin tuvan etehen, Porras päähän päädyttihin: Pappi portailla pokaten, Papin rouva rappusilla.
Siinäpä jo tutkittihin, Keksittihin, kysyttihin Papin niskan niveleitä, Selkärangon rakennusta; Sekä rouvan notkeutta, Naisen niiausmenoja.
Tultihin tupahan tuosta, Saatihin salin perähän, Silloin sikarit etehen, Piiput, rassit, paperossit, Kaikki Kekkolan tupakat!
Hyvin, jos hyvät olivat, Muuten suuta murrettihin. Sittekös sisähän ruoka, Pöytä etehen pönäkkä! Siin oli sian lihoa, Linnun, lampahan lihoa, Härän lihavan lapoa, Oli ryypyt ryhtyäksi, Palan painoksi olutta; Oli keittoa hyveä, Senkin seitsemän lajia, Oli suun sulatus vettä, "Ruokaviinejä" nimellä, Oli marjat, vehnässarjat, Rääpiäistä puitten päistä, He'elmää hyvän makuista, Siihen monta siunausta, Monta kiitosta lisäksi; Vaan ei puuroa pietty, Tarjottuna talkkunata Noissa Kekkolan kemuissa, Jumalisten juomingeissa.
Tuli sitte toinen aika, Toinen tutkimus tapahtu, Kellot kun kehoitti soien, Vasket vankuen kumisi, Ilmi ihmisten julisti, Sanan kerto Kekkolalle: Nyt on kirkossa keräjät, Piispan luvut Luojan eessä, Eessä Jumalan jutelmat.
Astui piispa alttarille, Pyhän pöyän pyörtehelle — Evankeljumist esitti, Raamatun lopusta lausu; Ei se laista lausununna, Herran päivästä puhunut.
Tuli sitte tutkimahan, Tietämään tilasta kansan. Kysyi kinkeriluvusta, Rippilasten laskennasta; Kysyi paljokin papilta, Kirkkoraadilta enemmän. Kysyi kyllä kirkon seinät, Hirret huonehen Jumalan, Sisus jäi kyselemättä, Templin henki tietämättä, Vaikk ois ollut tuulta täynnä, Tahi kuolleitten romua.
Sitte taas pian takasin, Heti herkuille hyville! Otettihin oiva ryyppy, Sitte syötihin lujasti, Juotihin jotakin taasen, Taasen syötihin tavasta, Syötihin syänlihoja, Aivan maksan maimenia. Oli herkkuja ololta, Ratki paljo rasvaksia, Pullot pulputti olutta, "Karahviinit" viinivettä.
Jo piispa pikarin otti, Pullon sormihin sovitti, Lausueli lasin luota, Pullon äärestä puheli: "Hyvin on, hyvä isäntä, Menot teiän tienohilla! Tulin tänne tutkimahan, Tilastanne tietämähän. Oon nyt tuota tutkinunna, Tismallehen tietänynnä. Hyvin on, hyvä isäntä. Menot teiän tienohilla!"
Siinä se keräjän kärki, Päätös piispan tutkintojen, Loppu herrojen lukusten! Hyvä viljon veljyeni, Kaunis kasvinkumppalini, Jo on päästy pään menoista Vatsan naaroista eritty!
II.
Kesämatkoilta 1883.
I. Käkisalmi.
Käkisalmi, Käkisalmi, Itäilman vankka vahti, Vanhastaan jo sulla seisoi Suomalainen sotamahti.
Kohos tornit, vallit varttui, Sotasankareita nousi — Pitkin itäilman äärtä Tottui torjumahan jousi.
Voiton kieltä Vuoksi huusi, Kunniata kuulan ääni, Kannel soitti, laulu raikui, Kaikui kaukanenkin ääri.
Niin sä nousit rautarinta, Vankka vihamiestä vasten — Nostit sankarinnon, kunnon, Kantelonkin Väinön lasten.
Käkisalmi, Käkisalmi, Miss on miehuus mainehikas? Missä itä, missä länsi? Missä kannel kielirikas?
Missä sankarisi suuret, Voitot, vahvat voiton suojat, Laulut sekä laulun luojat? Mitäs Vuoksesta sä kuulet?
Vuoksen voiton ääni lakkaa, Naakat naukuu, muurit maatuu, Tornit kahdenpnolen kaatuu — — Itätuul sun nurin nakkaa.
Itätuuli, itkun tuoja, Sokea ja synkkä valat, Sun on vuoros! Älä säästä! Porota vaan pohjemmalta!
Ken ei täällä muuta tunne, Tuntekohon tuskiansa! Olkoon herra, miss on orja! Missä raato, kotka kanssa!
II. Kurkijoella.
"Sun maasi kukkatarhain Ja onnen olkohon! Ja kotis koti parhain Ja vieno, viaton!
Vaan kansallesi korvet Ja kosket pauhatkoot, Tuhannet tuulet, torvet Ja huilut huutakoot:
Ei Kalevalan kansa Nyt jouda maatakaan! Sen täytyy voimiansa Jo käydä koittamaan!"
Niin huusin kukkulalla Mä kauno-Karjalan. — Vaan silloin alahalla Mä kuulin soitannan.
Ja laaksohon mä astuin, Sen soiton soidessa; Ja ensikerta kastui Mun silmän riemusta. —
Ja "Nouse, riennä!" kaikui Ja täytti maailman, Ja taivon rannat raikui Ja tuntui kertovan:
"Ja sointuu Suomen kieli, Ja kannel heläjää Ja Karjalankin mieli Ja kansa heräjää!"
III. Sortavalassa.
1. Maalla.
Ryysyisenä kulki miesi kumartaen ohitsein: Silloin silmihinsä katsoin ja mä kysymyksen tein:
Turvemökki, olkikatto, kansa myöskin ryysyissään! Näinköhän mä uskon tuota, näinköhän mä totta nään?
Tyynehesti miesi työnsi kätens laihan kätehein — Totta siis! Ja sillä kertaa kuohahti mun sydämmein.
Mutta mies sen huomasi ja huoahti ja lausui nyt: "Tiedon puute, pulskat herrat meitä näin on nylkenyt.
Maatonna me oltihin jo tuskin oli taivastai — Pamppu heilui, ryysyt siitä selkähänsä kansa sai.
Majojamme maata vasten alas aivan painettiin, 'Turpeen alta tulematta mies on!' sananparsi soi —
Mutta turpehenkin alta tämä kansa nousta voi. Huoneemmekin vihdoin vietiin, siitä tultiin turpeisiin.
Ja se nousee, uus on aika, kaikki vielä paranee: Herrain huoneiden ja meidän harjat näät jo lähenee.
Ryysyistämme paikka paikan perästä jo putoaa. Kansa varttuu, vilja karttuu, kohoaapi koko maa!"
2. Kaupungissa.
Tääll toisella puolen salmen Osa uusi on kaupungin, Vaan vanha on toisella puolen Ja huonehet vanhatkin.
Niin toisella puolen myöskin Uus aate ja aika on, Vaan toisella puolen vanhuus Ja puolue ponneton.
Tääll uudet ja vanhat miehet Ja aikakin vanha ja uus Kahen puolen aatetta riehuu Ja se aate on: kansallisuus.
Se aate on niinkuin salmi, Syvä salmi se taivahinen, Mi rantojen ahtaudesta Mereks aukevi väikkyen.
Ja rannat ne silloin haipuu, Ei esteitä missään näy — Mekin poistumme rantojen lailla, Vaan suurra se aatteemme käy.
Kuin meri se aarteita kantaa Tai taakkansa musertaa, Kuin meri se aarteita antaa Tai vimmassa kaikk upottaa.
IV. Pötsövaaralla.
On Karjalan taivas yllä Ja allamme Karjalan maa, Vaan välillä kumpaisenkin Tääll olla on lumoavaa.
Kun taivohon silmän luopi, Niin sinne jo miel halajaa, Vaan maan tämän nähtyänsä, Jo taivahan taas unohtaa.
Sini lomassa pilvien tuolla, Sini lomassa saarien tääll, Veslintujen lailla saaret Tääll väikkyvi vetten pääll.
Tuoll pilvien kultaset kunnaat, Tääll päiväset kukkulat myös. Kuin vihreät smaragdi-helmet, Nää vuoret on, — helmivyöss.
Ja tuolla on päivä yksi, Tääll päiviä tuhansin: Joka paikassa pinnalla vetten On aurinko hohtoisin.
Jokapaikassa päiviä päilyy, Jokapaikassa taivas ja koi, Jokapaikassa Karjala koittaa, Ja Karjalan kannel soi.
Jokapaikassa riemun ääni, Hymysuu, sydän lämpöinen, Suvimieli ja tuntehet taivaan Tääll keskellä korkeuden.
V. "Andra sjön".
1. Iltasonetti.
On ihanainen kultameri tässä, Kun lainehilla laulun hyminässä Ui vesilinnut venosien kanssa Ja päivä paistaa korkeudessansa!
Vaan illan tullen vast on ihanainen Tää Ahden linna, suur ja sointuvainen, Kun koko taivas pinnallansa päilyy Ja ruusunhohde rantehilla häilyy!
Ah, silloin aalto rantahansa raukee Ja veno löytää lempi valkamansa Ja vesilintu ruusupensahansa. —
Ja illan kultaan, öiseen hopeahan Jo mesimielin vallan vaivutahan Ja uusi maa ja uusi taivas aukee.
2. Juuttaan tantereella.
Kuules, hei, hyvä mies, joka jälkiä vanhojen poljet, Näytä nyt jäljet nuo kiitetyt sankaries! Missä ne Suomenmaan urohot jalot taisteli, voitti? Muistopatsahiaan en minä missänä nää.
"Missä mun jalkani vaan oman maan sulopintahan koskee, Urhomme taistelleet siell on ja voittanehet. Muistopatsahiaan on muokattu maa sekä kansa, On joka mies sanan, työn; eessäskin yhden sä näät!"
3. Meren ranta.
Muut sisämaata suuresti kiittäköön, Sen vetten kultaa, kuusien huminaa, Vaan merenrantaa kernahammin Lempeni, lauluni nostakohon!
Sä ranta runsas ruusuja kasvava Ja kulta-aaltoin aartteista hyllyvä, Ah, mainingit kun nostaa rintaas, Rintasi alla on maa ja taivas.
Ja rintas alle silloin sä kokoat Sun levotonten lastesi parven taas: Sun helmaas hellin tuulet nukkuu Nauttien povesi pehmeyttä.
Ja järvet, lammet, lähtehet, kaikki nuo Nyt ikävöiden virtoina vierivi Ja äidillisten rintais alle Taipuvi taivahan unelmihin.
Ja konsa lemmen sylisi levität Etäiset aallot lauhtuen lähenee Ja, peittyen sun povehesi, Kullalla lastatut laivat tuopi.
Vaan konsa rintas aartehet aukaset Ja ihmislasten nauttia niitä suot, Niin rikkahiksi köyhät kääntyy, Terveeksi surkeat, sairahatki.
Ja munkin hurjan hyllyvä rintas tuo Jo tuutii lemmen mielehen viehkeään, Niin on kuin hellin povelleni Sulkisin impeni ihanaisen.
Ah haihtuvainen huumaava hetki tuo, Kun kullan rinnan rintaansa painaltaa Ja rinta onkin meren pinta, Pohjaton nielu se pettäväinen!
Niin onkin rintas, ranta sä rakkahin, Kuin äidin runsas, armas kuin impyen — Vaan köyhäkin ja julma on se, Kuin suden raatelevainen rinta. —
Kun meri kuohuu, murskaksi hieraltaa Sen ranta kaikki. — Rannasta tuosta, oi, Sä hirmumyrskyjenkin Herra, Varjele merellä kulkijoita!
4. "Nouse riennä".
Me lauloimme: "nouse riennä!" Siell vesillä veljien Ja he kuunteli rantoja pitkin, Vaan ken heistä ymmärsi sen?
"Yks mieli, yksi kieli!" Me lauloimme riemulla taas Ja miljoonain sydän sykki Tuhatjärvien kultamaass.
Ja me lauloimme: "siin on mahti, Jok ei ole kenenkään muun!" Ja lapsetkin paatissamme Ne yhtyivät laulelmin.
Sen sattui laivakin muudan Sivukulkien kuulemaan, Ja kaikki kannella laivan Ne nostivat lakkiaan.
Ja paattimme ui kuin joutsen, Mi suvea ennustaa — Ja laulumme soi kuin kiurun, Mi hangetkin sulattaa.
III.
Hää-lauluja.
Kosjomiehen puoli:
Terve, terve tervehyttäjälle! Terve sulle kaason kanavarsi! Suur on sukus, heimosi heleä Niinkuin ympy kukassa ylinnä, Niin sä olet suvussasi neito.
Kaason puoli:
Terve, terve tervehyttäjälle! Terve sulle suoravarsi sulho! Niin sä nouset kuni vankka vaara, Jonka päälle päivä kohoaapi; Tai kuin kuusi kauas kuuluvainen Tyvin maahan taivahasen latvoin.
Kosjomiehen puoli:
Silmiesi sinehen sä suljet Ihanuuden ilman alla kaiken. Vartalosi viehkeän suloinen Veistelemä onkin luonnotarten. Eikä löydy neiompata neittä, Immempätä ilman alla toista.
Kaason puoli:
Miehet ei sun niittoasi täytä, Eikä pääse pääs tasalle poiat: Kuuhut sinun kulmillasi loistaa, Olkapääsi otavata kantaa, Kultapilvi poskiasi verhoo, Siintelevi silmistäsi tähdet.
Kosjomiehen puoli:
Huules puna on kuin sukkanauha, Jolla suuhus sitonut sä olet Ihanimmat sanat ilman alla. Kultakäädyt kauloasi kiertää. Lumen puhtahimman, pehmeimmän Niillä kenokaulallesi köytit.
Kaason puoli:
Puuhka päässä sullon majavalta, Veran nukka varrellasi kuultaa. Jalassasi koppakengät kolkkaa, Naulassa on metsän nenän turkki, Punavyö ja karhun tappokintaat. Monella ei mointa vaatetusta.
Kosjomiehen puoli:
Kun sä astut armas kantokenkä, Kulta silloin jälkehesi jääpi. Kun sä katsot, on kuin päivä nousis. Ja kun nouset nuorten kanss kisahan, Nouset kuni kuu keselle tähtein Tai kuin ruusu orjantappuroihin.
Kaason puoli:
Kuinkas itse oot parissa poikain? Niinkuin lohi veden väen luona, Niinkuin honka katajain kesellä, Niinkuin sammalissa saraheinä, Tai kuin kirves kalsojen seassa, Niin sä olet poikien parissa.
Sulho:
Ah, mun ruusu! Kiharasi kuultaa. Vallan niillä vangitsit mun, immyt. Silmäs loistaa — Lemmen nuolen niillä Lähetit sä läpi sydämeni — Ja mun mieleni on sairaloinen Sinun tähtes, sulo impyeni!
Morsian:
Tuhat mullakin on tuskan mieltä, Tuhat mieltä tumman kuun valossa, Tuhat mieltä päivän paistehessa, Kaikki kultaseni sinun tähtes. Ah, sun tahdon lemmelläni kattaa, Jolla äiti minut kruunasi!
Sulho:
Oi, on henkes hehkuvaisin juoma! Ututukkas unikahleheni! Virvoittavin lumi käsivartes! Joudu, joudu, sairas sua huutaa! Juota henkes hehkuvainen mulle, Kiharasi hajoita ja heitä Käsivartes valkea mun kaulaan!
Sulhoa karkoittaessa.
Pojat:
Ha, haa, ha, haa, Nyt hakatkaa Ja poikki pojan jalka! Ett kanssamme Ei koskaan se Tyttöimme luona kalka!
Ja joutukaa! Ja nostakaa Nyt kynnys korkeamma! Ja kuunnelkaa, Jos purra saa Tallissa orit, tamma!
Ja viskatkaa Jo olan taa Tuo pojan puuhkalakki! Ja katsokaa Jo Otavaa Ja miss on miehen takki!
Ja mimmoinen On kirvehen Ja muunkin kalun laita! Ja kyntiköön Tai kiertiköön Sen aura peltomaita!
Jos kirjakaan On vakassaan Te katsokaatte kanssa! Ja nälissään Jos luota tään Sai mennä köyhä kansa!
Jos tavoissans Ja kaiken kanss Viisautta vanhain noutaa. Jos malttaen Hän myötäsen Ja vastasenkin soutaa!
Kas niin! ja nyt Hän pettänyt On koko poika joukon! Vaan palkakseen Hän turvakseen Saa sauvan sekä — loukon!
Morsianta hunnuttaissa.
Kattakaamme kaunosemme, Peittäkäämme pienosemme Alle uutimen utuisen, Haljakan halunalaisen. Alle vaipan valjumaihin,
Sijoihin sumuperihin, Ettei kuulu kullan kenkä, Eikä hiepsi hienohelma, Paista palmikko sorea Meidän impien iloissa, Kassapäitten karkeloissa!
Kattakaamme kaunosemme, Peittäkäämme pienosemme Kunniaksi kuulun sulhon, Sulhon suureksi suloksi, Urohon ututytöksi, Miehen mielitiettyseksi.
Kattakaamme kaunosemme, Peittäkäämme pienosemme Karjan suuren kaitsijaksi, Saajaksi satalukusen, Talon suuren taitajaksi, Kaiken kartanon eloksi!
Kattakaamme kaunosemme, Peittäkäämme pienosemme, Painakaamme palttinahan, Huntuhun hukuttakaamme! Ei sinne emo erota, Eikä taatto taida nähdä, Silmä ystävän ylety, Vaikk ois neiti nääntymässä, Kananen katoamassa Alle suurien surujen, Apeitten mielalojen.
Morsian.
Kuin kukkanen halaa taivastaan, Hän halaavi sulhoansa — Niin sulhonsa puhtaana taivaanaan Hän painavi rintahansa. Näin tehdä hän tahtoo päivät, yöt, Ja kesken jää ijän työt.
Ja vaikka sulhonsa musta ois Ja syömmensä kuin pikipallo, Ja vaikka rinnoilla kullervois Vaan ontto- ja irvi-kallo, Hän ain sitä halaa päivät, yöt Ja kesken jää ijän työt.
Ja kaikki aarteet, aatteet maan Muut ottakoot omaksensa, Kun sulhonsa omana omimpanaan Vaan sulkea saa povehensa. Ja mennä saa ikä unhottuen, Kun sulho on morsiamen.
IV.
Pohjatar.
Kun tuossa, tumma neito, Sä seisot hymysuin, Niin puolellesi katson Mä aina ihastuin. —
Ja tuntuu niinkuin lasna Mä oisin jällehen Ja katseleisin yöhön Ja tarhaan tähtien.
Ikäänkuin ikävöisin Yön korkeutehen Ja tuhansien tähtein Ikuiseen onnehen. —
Matkalla.
Hepo, hei! nyt juokse vaan Juokse, jotta joudutaan Minne? Henki huokaa hongiston, Jossa Marin mökki on — Sinne!
— — Sydän, syki hiljempaan, Ettei immyt kuule! Ettei tulevatakaan Tulevaksi luule! — — — — —
Hepo, hei, siis juokse vaan! Juokse, jotta joudutaan; Minne! Henki huokaa hongiston, Jossa Marian mökki on — Sinne!
Kultaseni asia.
Oispa mulla sulle pikkusen Vaan pientä asiaa — Oi tullos mulle joutuen, Äl anna odottaa! Niin, niin ja sitten asian Ma suullisesti ilmoitan.
Kotimetsä.
Istuu impi viiakossa, Kultarinta kuusikossa, Kotimetsässä komea. Kuuset kuului, koivut lauloi, Hongat korkeat humisi. Nosti impi nuorta päätä, Nosti silmeä sinistä: Koivut kullassa kuhisi, Hopeassa hongat seiso, Puut kaikki pyhäasussa, Metsät jnhlamiettehissä.
Ihastuksin impi lausu, Tulituntehin saneli: Terve teille kotikuuset, Korkeat kotipetäjät! Terve hongat hopeassa, Koivut kullan koltuskoissa, Viidakot veran nukassa! Terve, terve kotimetsä, Puisto korkea kotoinen! Terve sulle, terve mulle, Terve tervehyttäjille!
Vastasi salo sininen, Kumahutti kultametsä: Terve sulle, terve mulle, Terve tervehyttäjille!
Etsijä.
Ja kaukoa täytyi mun tulla Ja näin minä mietiskelin: Kuvanskaan kun näkisin vielä, Tai äänens kun kuulisin!
Ja mä katselin kaivot ja lähteet Ja tyynehet rantaset, Vaan kuvoansa en löynnyt, Ne oli sen kadottaneet.
Ja mä kuuntelin puut sekä pensaat Ja heikotkin huokaukset, Vaan ääntänsä en minä kuullut, Ne oli sen kadottaneet.
Ja taivahat maailmat kaikki Mä etsin ja harhaelin, Mä kyselin päivältä, kuulta Ja pieniltä tähdiltäkin.
Ja ne oli niin kauniit ja kylmät Ja vaiti ne oli myös; Mut Koiviston enkelt ei ollut, Oli etsijä vaan kuin yöss!
Ja mä olin se etsijäpoika Ja mä turhaan etseilin. Ja maailman markkinoille Taas tuimana palasin.
Minne lenti meidän lintu?
Lauloi ennen lintu mulle, Lauloi mulle, lauloi muille, Lauloi kaikelle kylälle. Minne lenti meidän lintu, Kunne joutui kultarinta, Kun ei aamua aiota, Iltoa ilohon saata Virsillä viattomilla, Äänen soinnulla sorean?
Hongat vaan on huokaamassa, Männyt kaihon on pidossa Noilla kotokankahilla, Linnun laulamasijoilla.
Kultani.
Niinkuin viehkeä vuo, hopea otsainen Kuljet kultani vaan, metsissä harhaillen, Kussa kannel ja päivä Poves liehtovi hehkumaan.
Vaan kun kangastelee Onnela kaukainen, Virtaan yhtyvi vuo, sulhoonsa neitonen, Onnen rannalle rientää Kera kultansa lintukin.
Linnun laill pesimään meidätkin Luoja loi Mutta impeni viel metsissä hyppelee Kauriin kaltaisna, kutsut Kultasimmatkin hyljäten.
Yksin yössä.
Kun yöhön päivä peittyy Ja unten vaippa heittyy Mieluinen, yli maan, Ei sydäntäni voita, Sen sielun taisteloita, Yön rauha kumminkaan.
Vaan kaikki sielun vallat, Sen lämpimät ja hallat, Povessani pauhoaa. Ja maa ja taivas haipuu Ja yltyy, yltyy kaipuu Ja kaiken vallan saa.
Ei unt ei päivän töitä, Ei päiviä, ei öitä, Ei mulla muutakaan. Kun poiss on oma kulta, Niin poiss on kaikki multa Ja tyhjää kaikki vaan.
Mun onni on kuin tuomen, Mi kukkii joka huomen!
Hän lähestyy kuin aamun koi — Ja poskipäänsä purppuroi, Kuin aamunrusko vainen, Ja rintasensa liike on, Kuin kauriin vilkas, vallaton, Ja suunsa sulavainen — Ja konsa koiton lainen On kokonaan mun impyein, Hän istahtaapi vierehein.
Hän lähestyy kuin suviyö, Kuin rauha, riemu, konsa työ On loppunut ja valmis — Ja olentonsa uinuaa Ja kaipaa onnen satamaa Ja povensa on altis — Kun povensa on altis Ja suviöinen impyein, Hän istahtaapi vierehein.
Kun alkaa ja kun loppuu työ, Näin aamunkoi ja suviyö On mulla maassa Suomen — Ja konsa hellin helakoi Mun illan rusko, aamun koi, Mun onni on kuin tuomen, Mi kukkii joka huomen — — — — — — —
Vuoret surkoon!
Surun päiviä viettämään Me oomme liika nuoret. Surkoon suuret kalliot Ja surkoon suuret vuoret!
Sydän niill on kivestä, Se surra kyllä kestää. Surra saa se, surkohon Ja meidänkin edestä!
Meill on sydän lemmestä Ja hempeä ja hellä — Ei se tahdo itkeä, Se tahtoo hymyellä.
Tahtoo, tahtoo povestaan Kuin lintu lehtipuusta Nousta, nousta laulamaan Ja eikä huoli muusta.
Ei se huoli surust, ei, Vaan surkoon suuret vuoret! Surun päiviä viettämään Me oomme liika nuoret.
Mitä mä tahtoisin?
Mä tahtoisin sun talohon, Miss ilo, riemu, onni on Ja valpas, puhdas henki. Ja konsa siihen Selma jäis Hän sulhon mielen lämmittäis, Kirkastais sydämenkin.
Mä tahtoisin sun talohon, Miss enkelit ja hurskaat on Ja armas Herrasesi. Ja siellä kun sä olisit Mä tahtoisin, ett nostaisit Myös munkin vierehesi.
Anova aate.
Kirkkautta asuntoni loisi, Selmani kun sisässä sen oisi — Huoneheni kirkkahasti hohtais, Katsehen kun Selman siellä kohtais!
Syömmessäni suvi, laulu, soitto, Kasvoillani korkeampi koitto, Konsa Selma tänne astahtaisi; Taivon enkelitkin tänne saisi.
Päivä, koitto, suvi, soitto elkää Peljätkö! Ah ällös taivas pelkää Kotiani! Yöhön hukkumasta Estä, auta, Herra, nyt ja vasta!
Elon tiellä.
Kun kyyneleesi kirkkahat, Mun armahani, vuotavat, Ne säilyköhön kaikki! Ja virta niistä tulkahan Ja teitä virran reunahan Ja siltoja sen poikki!
Kun ruusus poskipaikoiltaan Putoopi — niistä kohotkaan Kukkainen kunnas kallis! Vieritse silloin kunnahan Tiet käykään kaiken maailman! — En polkee sitä sallis.
Kun vihdoin vaivut multihin, Siin rauha olkoon ihanin! Niin että ihmisrinta, Mi tunsi ruusus, kyynelvuos, Ihaillen lausuu: vasta tuoss On olla ihaninta.
Taistohon.
Niinkuin virtava vuo aikakin eellehen Rientää, riistäen pois, mistä ei luopuiskaan, Vieden kaikk käsistämme, Vihdoin meidätkin mennessään.
Aikaa vastustamaan emmepä liitykään. Aika kuitenkin vie, vaikkemme salliskaan — Mutta syy toki toinen Meidät toisiimme liittelee.
Ajan katoavan keskellä taistelee Elo kuolematon, jatkaen oloaan Maassa polvesta polveen, Mutta taivaassa täydelleen.
Meidän kautta se myös kahtaanne halajaa: Taivoon tai sukuaan maan yli etsimään, Jotta aika kun päättyy, Luoja lapsensa kaikki sais.
Taivoon pyrkimys siis polvesta polveen käy Taivoon pyrkimys myös taistonkin synnyttää, Sillä suur osa tahtoo Täällä luopua Luojastaan.
Kieltää taivahan työt, kansoja kasvattaa Synnin synkeän yön orjina olemaan — Kenpä tään edes sallii, Synnin orja se ompi myös.
Siispä taistelohon! Kilpemme Luoja on. Hänpä voimia suo, henkensä meihin luo — Jotta polvesta polveen Löytyis lapsia totuuden.
Kehtolauluja.
I.
Ja äiti lapsosen nostaa Unosen vierestä Ja itkun muiskuilla kostaa.
Ja povens pehmeään peittää Pulmunsa puhtahan Ja katseen taivohon heittää:
"Äsen äitisi mielen nähnet Helmassa taivahan — Ja paistavat taivahan tähdet."
II.
Pai, pai paitaressu, Kääry pieni kätkyessä, Tukku tuutussa tupukka! Sua souan suositellen, Sylitellen sylkyttelen; Vaan en susien suloksi, Enkä ilvesten iloksi, Kontion kotihyväksi, Souan Suomeni suloksi, Itseni iki-iloksi, Koko maani maireheksi. Pai, pai paitaressu, Tukku tuutussa tupukka!
III.
Liekku liiku, Kätky kiiku Keveästi mulla! Unten taika Levon aika Alkaa — Tuuti lulla!
Oi jos aina, Herran laina, Onnes kestää voisi! Oi jos sitten Enkelitten Sulosoitto soisi:
"Lapsikulta, Nyt on sulta Surun hetket poissa! Nyt sä vasta Maailmasta Olet onnen koissa!"
Liekku liiku, Kätky kiiku Hellin hetken mulla! Kyllä taika Unten aika Loppuu — Tuuti lulla!
IV.
En minä lastani liekuttele Yöllä kulkijaksi; Lapseni yöllä lankeais ja Saisi ontuvaksi —
Saisi kauan katumaan ja Murtuis mielen rauha. Äitikin sitte kalpeneis ja Lakastuisi lauha.
Onhan unta kotonakin Päivin vireällä; Petturit toisen peiton alla Kulkevat kylällä.
Monta ne siellä tyttöparkaa Vievät kunnialta, Vievät siten viime ilon Äitiltä surevalta.
Yö on monta viehätellyt Vielä pahemmaksi. — En minä lastani liekuttele Yöllä kulkijaksi.
V.
Kotkan siivet, äänen satakielen, Sydämeni, isäs sankarmielen Soisin sulle sylilintuseni. Lentää saisit sitte Suomelleni.
Kannatusta kansallesi soisi Siellä siipes, satakieles oisi Kansan kiel ja konsa janoaisi Sulo-Suomi, sydänveres saisi!
Vaan kun kurjat, kunnottomat raukat Iskis Suomehen, kuin hurjat haukat, Niinkuin koski mieles vyöryäisi, Vyöryn alle häijyt häviäisi.
VI.
Uni ukselta puhuvi, Kyselevi kynnykseltä: Saanko tullani tupahan, Katon alle astuani? Ukko uunilta urahti, Myrähytti myrryksissä: Oisit tullut, tarvittaissa, Kysyttäissä kyyätellyt, Oisin antanut oluet, Simatuopit tuotattanna!
Äiti lauloi lapsen luota, Pilpatteli pienen luota, Luota kultasen kujerti: Tullos tuutuhun unonen, Simasuu, hunajahuuli! Tääll on sulle kullan kulta, Sylini sydänhopea! Sille kättä käpsähytä, Suuta pistä pikkuruista, Sitte siirräte sivulle!
Lapsi liekussa lepävi, Itkeä tihuttelevi: Älä kutsu äitikulta, Älä ehtoisa emoni! Ei täällä emoni kulta, Lapsen kulta, liekun kulta, Simasuun siperryskulta! Äsken tuolla kullan kulta, Tuolla toisessa talossa, Poikki pellon naapurissa! Siell on pantuna oluet, Kaikki kannut täytettynä; Siellä muut jo mettä juopi, Simoa sipertelevi!
VII.
Voi kun meill on sentään lysti elo! Parahinna pöytänä on rahi — Ja kun istut, isän polvi tahi Äitin helma hyv on istuasi, Karhuna kun lattiall on kasi.
Permannoll on väliin lysti peli: Väliin on se pelto, niitty eli Meri laajin, vaahtosa, ja veno Kätkyesi, siin on huima meno.
Sotisopa paras paita paha, Suuri sota-ase isän saha, Suurin toki uljas uunin koukku, Sotaratsu virjä liinaloukku.
Penkin alus paras pahna sian; Siellä olet pieni porsas pian. Saavi sitte kaivo suur ja syvä, Mutta maitopytty hetet hyvä.
Tervahauta piippu isän oma, Uunin pankko paja varsin soma, Pöytäloota eloaitta paras; Eipä sinne tohi tulla varas.
Pirtissä on meillä vaikka mitä Ja me siksi rakastamme sitä. Pirtti on sun pieni valtakuntas, Jossa valvot, jossa näet untas.
Isäs siin on kuningas ja jalo, Silmänsä on valtakunnan valo — Kuningatar jospa sitte minä Olisin ja — perijämme sinä! Voi kun meill on sentään lysti elo!
VIII.
Hiljaa, hiljaa! Ilta on. Taivas tummeneepi, Luonto tyyntyy lepohon, Maa jo himmeneepi.
Haukottava hämäryys Pirtin pienen täyttää, Pärekin jo pihdissään Pienemmästi näyttää.
Tuutusessa tummemmin Keinuu leino lapsi, Alkaa armas äitikin Tulla tummemmaksi.
Sitte saapuu unonen, Päreen sammuttaapi, Pitkin pirtin penkkejä Hiljaa hamuaapi.
Istuvaiset nujertaa Vitkon vuotehelle, Pitkälleen jo äidinkin Kaataa kätkyelle.
Yö jo on ja hämynen Pirtti unelmoipi. Sirkka uunin korvassa Tyytyväisnä soipi. —
IX.
Poika:
Kiuru kulta, kiuru kulta, Taiat taivohon kohota, Ilmoihin iloiten nousta, Vaan et taia taivahassa, Päällä pilvien pysyä. Kerran sinne saatuani, Sielt en sinuna tulisi.
Kiuru:
Taian taivaassa asua, Oleskella onnen maissa; Vaan mun pakko on palata, Tulla taivahan talosta Tietä teille näyttämähän, Onnehen opastamahan; Kuinka kohti korkeutta Meidän pyrkiä pitäisi, Luoksi Luojamme kohota, Ikuisen suven ilohon, Armon suojahan avaran.
Pikku siskolleni.
Puut valkovaattehissa on Ja metsät vaiti vallan, Maat luotu lumipeittohon Ja järvet jäihin hallan; Ja talvi taivahan ja maan Erottaa toisistaan.
Vaan kun mä muistan Annasen Ja Annan päivän kanssa, Niin kaikki metsät jällehen On kesäpuvussansa Ja nurmen nukka vihottaa Ja taivas ruskottaa.
Ja omenoita oksillaan Puut kiikutellen kantaa Ja kultakalasia vaan Vellamo veestä antaa Ja vesilinnut laulaen Ui aivan vierehen.
Ja silitellä siipiään Pääskytkin pienet suopi Ja havukatkin kynsissään Meill marjasia tuopi Ja kukkia on täynnä maa Ja mettä, hunajaa.
Oi nythän vasta yhtenään On lysti leikitellä, Ja joukkohomme leikkimään Käy äitimmekin hellä. Ja enkelitkin tulevat Ja meille laulavat.
Ja silloin näämme Jumalan, Mi lausuu: "riemuitkaatte! Tää taivas on ja ainian Te täällä olla saatte!" Ah! että taivahassa me Jo, Anna, oisimme!
Pääskyn hautajaisissa.
Ohi kulkevainen, Hetkeks tähän jää! Pääsky pienokainen Tässä levähtää.
Koti pääskysellä Oli tälläkin, Kumppanikin hellä, Monta lastakin.
Koko pohjan puoli Tälle helakoi, Koko sulo-Suomi Lauleloista soi. —
Jopa lapsensakin Alkoi lentämään, Oppi laulujakin Yhä yhtenään.
Silloin — voipas sentään! Kuoli pääsky tää — Muut kun linnut lentää, Tää vaan levähtää.
Uneksii, ett vielä Laulaa lapsilleen, Soittaa sulomiellä Koko kodilleen.
Ohi kulkevainen, Hetkeks tähän jää, Pääsky-pienokaisen Unta näkemään!
Ilokivellä.
Istuimme ilokivellä, Päiväsellä paaterolla, Ääntä kuulimme kevähän, Suloa suvisen laulun, Ilman lintujen iloa. Kiuru ilmassa iloitsi: Kuu on kiurusta kesähän! Peippo vastahan puheli: Puoli kuuta peipposesta! Rastas riemuiten sanovi: Kohta on kesä käsissä, Viikon päästä vissihinki! Västäräkki väittelevi: Västäräkistä vähäsen, Tuskin tuntia tusina! Pääsky päätöksen tekevi: Minä tiedän, tien osotan: Päivä pääskystä kesähän! Kuusesta käki kukahti, Soitalti sorea lintu, Ei se ehtoja laellut, Eikä väitellyt väheä: Ilon laati ihmisille, Suven Suomelle suloisen.