Produced by Sami Sieranoja and Tapio Riikonen

TRISTAN JA ISOLDE

Muinaiskelttiläinen tarina

JOSEPH BÉDIER'n toimittamasta ranskankielisestä laitoksesta suomentanut L. ONERVA.

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1917.

Painettu Tampereen Kirjapaino-Osakeyhtiön Kirjapainossa
Tampereella 1917.

SISÄLLYS:

I. Tristanin lapsuuden-aika
II. Irlannin Morholt
III. Kauniin Kultakutrin etsintä
IV. Lemmenkalkki
V. Brangien annetaan orjien käsiin
VI. Suuri petäjä
VII. Kääpiö Frocin
VIII. Hyppäys rukouskappelin korkeudesta
IX. Morois'n metsä
X. Erakko Ogrin
XI. Surman Kaalamo
XII. Tuli-koe
XIII. Satakielen sävel
XIV. Ihmeellinen kulkunen
XV. Isolde Valkokäsi
XVI. Kaherdin
XVII. Dinas Lidanilainen
XVIII. Tristan narrina
XIX. Kuolema

I.

Tristanin lapsuuden-aika.

Arvon herrat, suvaitsetteko kuulla kauniin tarinan rakkaudesta ja kuolemasta? Se on Tristanista ja Isolde-kuningattaresta. Kuulkaa siis, kuinka he suuressa riemussa ja suuressa surussa rakastivat toinen toistaan ja kuolivat samana päivänä toinen toisensa vuoksi.

Muinaisina aikoina hallitsi kuningas Mark Cornwallin maata. Saatuaan tietää, että hänen vihollisensa ahdistivat häntä, lähti Rivalin, Loonnois'n kuningas, viemään hänelle apua meren yli. Hän palveli häntä mielellä ja miekalla, aivankuin joku vasalli, niin urhoollisesti, että kuningas Mark palkinnoksi antoi hänelle kauniin Valkokukan, sisarensa, jota kuningas Rivalia rakasti sanoin kertomattomalla rakkaudella.

Hän otti hänet vaimoksensa Tintagelin kappelissa. Mutta tuskin oli hän nainut hänet, kun sanoma saapui, että hänen vanha vihollisensa herttua Morgan oli hyökännyt Loonnois'n maahan ja hävitti siellä paraillaan hänen linnojaan, peltojaan ja kaupunkejaan. Rivalin laittoi laivansa kiireesti lähtökuntoon ja levitti purjeensa kaukaista kotimaataan kohti, vieden mukanaan Valkokukan, joka oli raskaana. Hän laski maihin Kanoel-nimisen linnansa luona ja uskoi kuningattaren marski Rohaltin haltuun, jota yleensä hänen uskollisuutensa vuoksi nimitettiin Rohalt Sanan-Pitäjäksi; sitten Rivalin, koottuaan parooninsa, lähti sotaan.

Valkokukka odotti häntä kauan. Voi poloista! Rivalin ei ollut koskaan palaava. Eräänä päivänä kuningatar sai kuulla, että herttua Morgan oli tappanut hänet kavaluudella. Hän ei vuodattanut kyyneltäkään; ei ainoata huutoa, ei valitusta päässyt hänen huuliltaan, mutta hänen jäsenensä kävivät heikoiksi ja voimattomiksi; hänen sielunsa sai kiihkeän halun irtautua ruumiista. Rohalt yritti lohduttaa häntä:

"Kuningatar", sanoi hän, "ei hyödytä mitään lisätä surua surun päälle; eikö kaikkien, jotka syntyvät, ole kuoltava! Ottakoon Jumala haltuunsa kuolleet ja varjelkoon eläviä!…"

Mutta Valkokukka ei tahtonut häntä kuunnella. Kolme päivää hän vielä jaksoi olla yhtymättä rakastettuun herraansa. Neljäntenä hän synnytti maailmaan pojan, ja nostaen hänet käsivarsilleen sanoi hän:

"Poika, kauan olen toivonut saada nähdä sinua; ja nyt näen edessäni kauneimman olennon, mitä nainen koskaan on kantanut. Surussa saavuin tänne, surussa synnytin sinut, surullinen on ensimäinen juhla, jonka sinulle valmistan. Ja koska näin siis olet tullut maailmaan surun kautta, niin olkoon nimesi Tristan." [Triste, surullinen (Suom. huom.).]

Nämä sanat sanottuaan hän suuteli lasta, ja heti sen jälkeen heitti hän henkensä.

Rohalt Sanan-Pitäjä otti orvon hoivaansa. Jo piirittivät herttua Morganin miehet Kanoelin linnaakin; mahdotonta olisi ollut Rohaltin kauan kestää. Sanotaanhan: "Uhkarohkeus ei ole sankaruutta". Rohaltin täytyi antautua Morganin armoille. Mutta peläten, että Morgan surmaisi Rivalinin pojan, antoi marski hänen käydä omasta lapsestaan sekä kasvatti hänet omien poikiensa joukossa.

Kun Tristan oli täyttänyt seitsemännen ikävuotensa ja aika oli tullut vieroittaa hänet naisten suojeluksesta, uskoi Rohalt hänet viisaan ja hyvän knaapin, mestari Gorvenalin huostaan. Gorvenal perehdytti hänet muutamassa vuodessa kaikkiin niihin taitoihin, jotka kuuluivat paroonille. Hän opetti häntä käyttelemään keihästä, kalpaa, kilpeä ja jousta, heittämään kivikiekkoa, ponnahtamaan yhdellä hyppäyksellä leveimpienkin ojien yli; hän opetti häntä vihaamaan kaikkea valhetta ja vilppiä, auttamaan heikkoja, pitämään sanansa; vielä lisäksi opetti hän hänelle myös useita erilaisia laulutapoja, harpunsoittoa ja metsästystaitoa; ja kun lapsi muiden nuorten knaappien kera lähti ratsastamaan, istui hän ratsunsa selässä kuin valettu, niin että hevonen, aseet ja hän itse muodostivat ikäänkuin vain yhden ainoan ruumiin. Kaikki, jotka näkivät hänen jalon ryhtinsä ja ylevyytensä, hänen leveät hartiansa ja hoikan vyötäryksensä, hänen väkevyytensä, uskollisuutensa ja uljuutensa, ylistivät Rohaltia siitä, että hänellä oli sellainen poika. Mutta Rohalt, joka muisteli Rivalinia ja Valkokukkaa ja näki Tristanissa uudestaan ilmielävänä edessään heidän nuoruutensa ja kauneutensa, rakasti häntä kuin omaa poikaansa ja kunnioitti häntä salaa herranaan.

Mutta sitten tapahtui, että koko hänen ilonsa riistettiin häneltä pois, kun norjalaiset kauppiaat, jotka olivat houkutelleet Tristanin laivalleen, veivät hänet eräänä päivänä ryöstösaaliina mukanaan. Turhaan rynnisteli Tristan pauloissaan kuin nuori, ansaan joutunut susi, laivan täysin purjein kiidättäessä häntä tuntemattomia maita kohti. Mutta tunnettu seikka on, ja kaikki merenkulkijat sen tietävät, että meri ei mielellään kanna kavalia pursia eikä auta ryöstäjiä eikä petoksenharjoittajia. Se yltyi raivoihinsa, peitti laivan kuohujensa hämäriin ja piti sitä seitsemän päivää ja seitsemän yötä tuuliajolla. Vihdoin näkivät merimiehet sumun halki häämöittävän edessään jyrkkinä kallionseinäminä ja terävinä luotoina kohoavan rannan, jota vastaan meri tahtoi musertaa heidän haahtensa. Silloin he katuivat: tietäen että meren vihamielisyys heitä kohtaan johtui tuosta lapsesta, jonka he onnettomuudekseen olivat kaapanneet, he päättivät vapauttaa hänet ja laskivat veneen vesille päästääkseen hänet maihin. Heti asettuivatkin tuulet ja aallot, taivas kirkastui, ja sill'aikaa kuin norjalaisten laiva etääntyi ja katosi kaukaiselle taivaanrannalle, kantoivat tyyntyneet ja hymyilevät laineet Tristanin venhon rannan hietikolle.

Suurella vaivalla hän kiipesi äyränteelle ja näki edessään autiona kumpuilevan nummiseudun ja sen takana metsää silmänkantamattomiin. Katkerasti valittaen hän siinä muisteli Gorvenalia, isäänsä Rohaltia ja suloista Loonnois'n maata, kun äkkiä kaukainen jahtitorven törähdys ja metsämiesten huudot saivat hänen sydämensä riemusta läikähtämään. Kaunis hirvi syöksähti esiin metsän laidasta. Ja koiraparvi ja metsästäjät ryntäsivät sen kintereillä torvien toitotuksen ja huutojen kaikuessa. Mutta samassa olivatkin jo ajohurtat kiinni eläimessä, joka muutaman askeleen päässä Tristanista horjahti ja kaatui. Eräs metsästäjistä lopetti sen keihäällään. Riemutoitotusten kajahtaessa metsämiehet kokoontuivat kehään saaliin ympärille, ja Tristan näki hämmästyksekseen, miten ylin jahtimestari alkoi uurtaa leveää haavaa hirven kaulaan, ikäänkuin hän olisi aikonut leikata sen poikki. Hän huudahti:

"Mitä teettekään, jalo herra? Onko soveliasta, että noin uljas eläin lohotaan palasiksi kuin teurastettu sika? Sellainenko on siis tämän maan tapa?"

"Jalo veljeni", vastasi metsämies, "mikä mahtanee sinua minun toimituksessani ihmetyttää? Onpa kyllä tapa tällainen, ensin leikkaan irti hirven pään, sitten paloittelen sen ruumiin neljään osaan, jotka me kiinnitämme satulankaariimme ja viemme kuningas Markille, meidän herrallemme. Näin me teemme, ja näin ovat tehneet ammoisista ajoista alkaen kaikki Cornwallin miehet. Jos kuitenkin osaat jonkun kiitettävämmän tavan, niin näytä se meille; ota tämä jahtipuukko, jalo veljeni; otamme kernaasti sinulta oppia."

Tristan laskeutui polvilleen ja nylki hirven ensin, ennenkuin hän rupesi sitä silpomaan, sitten hän paloitteli eläimen; sitten hän erotteli erinäiset pienemmät osat, turvan, kielen ja sydänvaltimon.

Ja metsästäjät ja koirien ohjaajat, jotka hänen ylitseen kumartuneina seurasivat hänen toimitustaan, katselivat häntä ihaillen.

"Ystävä", sanoi hänelle ylin jahtimestari, "nämä tavat ovat todellakin kauniit; missä maassa olet ne oppinut? Ilmoita meille maasi ja nimesi!"

"Jalo herra, minua nimitetään Tristaniksi, ja nämä tavat olen oppinut kotiseudullani, Loonnois'n maassa."

"Tristan", sanoi metsästäjä, "palkitkoon Jumala isääsi siitä, että hän on antanut sinulle noin ylevän kasvatuksen. Varmaankin on hän hyvin rikas ja mahtava parooni?"

Mutta Tristan, joka osasi taidolla sekä puhua että vaieta, vastasi viekkaasti:

"Ei, herra, isäni on kauppias. Lähdin salaa hänen talostaan karkuun eräällä laivalla, jonka määrä oli kauppa-asioissa purjehtia kaukaisille maille, sillä tahdoinpa tulla tietämään, miten vieraiden maiden ihmiset käyttäytyvät. Mutta jos nyt otatte minut joukkoonne, niin seuraan teitä mielelläni ja opetan teille, jalo herra, vielä muitakin metsästystaidon temppuja."

"Jalo Tristan, minua ihmetyttää suuresti, että todellakin on olemassa sellainen maa, jossa kauppiaan pojat osaavat sellaista, mistä muualla ei edes ritarien pojilla ole tietoa. Mutta tule kanssamme, koska niin tahdot, ja ollos tervetullut. Me viemme sinut kuningas Markin, meidän herramme luo."

Tristan lopetti hirven jaoittelun. Hän antoi koirille sydämen, kurkunpään ja sisälmykset, ja näytti myös metsänkävijöille, kuinka ajokoirat oli ruokittava ja kokoon häivytettävä. Sitten hän pisti hankoihin tarkasti erotellut osat ja uskoi ne eri metsästäjien haltuun; joku sai pään, toinen reiden, kolmas suuret selkäpalat, muutamat kuljettivat lapalihoja, toiset kinttuja, kolmannet erinäisiä pikku-osia. Hän opetti heille vielä, kuinka heidän tuli asettua kaksitellen riviin ratsastaakseen kauniissa järjestyksessä kukin sillä paikalla, mikä hänelle kuului mukanaan tuomansa riistan arvon mukaan.

Sitten he lähtivät matkaan ja ratsastivat kauan hupaisesti haastellen, kunnes vihdoin komea linna alkoi häämöittää. Sen ympärillä näkyi niittyjä, hedelmätarhoja, vilppaita puroja, kalavesiä ja peltomaita. Lukuisia laivoja lepäili satamassa. Linna kohosi aivan meren äyräällä, korkeana ja ylväänä, hyvin suojattuna kaikkia vihollisen hyökkäyksiä ja sodan juonia vastaan; ja sen päätorni, jonka jättiläiset muinoin olivat tehneet, oli rakennettu suunnattoman suurista, kauniisti hakatuista kivilohkareista.

Tristan kysyi linnan nimeä.

"Kaunis nuorukainen, sitä nimitetään Tintageliksi."

"Tintagel", huudahti Tristan, "siunattu ollos sinä ja siunatut kaikki sinun asujamesi!"

Arvon herrat, samassa paikassa juuri oli hänen isänsä Rivalin menneinä riemun päivinä nainut Valkokukan. Mutta Tristan parka ei sitä tiennyt.

Kun metsänkävijät kunniatoitotusten raikuessa saapuivat linnan tornin juurelle, tulivat kaikki paroonit ja itse kuningas Mark'kin portille heitä vastaan. Kun ylin jahtimestari oli kertonut hänelle seikkailun menon, ihasteli Mark suuresti tämän ratsastusretken kaunista järjestystä, hyvin jaoiteltua hirveä ja siinä ilmenevää syvällistä metsästystaitoa. Mutta etenkin hän ihaili tuota kaunista vierasmaalaista lasta, eivätkä hänen silmänsä voineet irroittua hänestä. Mistä tuli heti tämä ensihellyys hänen sydämeensä? Kuningas kyseli sitä itseltään eikä voinut sitä ymmärtää. Arvon herrat, hänen oma verensä se oli, joka heltyi ja haastoi hänessä, sama rakkaus, jota hän ennen oli tuntenut sisartaan Valkokukkaa kohtaan.

Illalla, kun ateria oli syöty, astui gallialainen laulaja, joka oli mestari alallaan, kokoontuneiden paroonien piiriin ja esitti laulun harpun säestyksellä. Tristan istui kuninkaan jalkojen juuressa ja kun harpunsoittaja näppäili johdantosäveleitä uuteen lauluun, puhui Tristan hänelle seuraavasti:

"Mestari, tämä laulu on kaikkein kauneimpia; sen ovat laatineet muinaiset bretagnelaiset Graelentin lemmentarinan muistoksi ja ylistykseksi. Sen sävel on suloinen ja suloiset ovat sen sanat. Mestari, sinulla on oiva ääni, soita ja laula se hyvin!"

Gallialainen lauloi ja sitten vastasi:

"Lapsi, ymmärrätkö siis jotakin soittimien jalosta taidosta? Jos Loonnois'n maan kauppiaat opettavat pojilleen myöskin harpun- ja lyyransoittoa, niin nouse, tartu soittimeen ja näytä meille taitosi."

Tristan otti harpun ja lauloi niin kauniisti, että kaikki paroonit tulivat liikutetuiksi sitä kuullessaan. Ja Mark ihaili suuresti tuota harpunsoittajaa, joka oli kotoisin samasta Loonnois'n maasta, minne Rivalin muinoin oli vienyt Valkokukan.

Laulun vaiettua ei kuningas pitkään aikaan virkkanut sanaakaan.

"Poikani", sanoi hän vihdoin, "siunattu olkoon se mestari, joka sinua on opettanut ja siunattu ollos sinä itse! Jumala rakastaa hyviä laulajia. Heidän äänensä ja heidän harppunsa säveleet tunkevat ihmisten sydämiin, herättävät heissä rakkaita muistoja ja saavat heidät unohtamaan monen murheen ja monen pahantyön. Sinä olet tullut meidän iloksemme tämän katon alle. Jää pitkäksi aikaa luokseni, ystävä!"

"Mielelläni olen palveleva teitä, sire", vastasi Tristan, "harpunsoittajananne, metsämiehenänne ja vasallinanne."

Hän teki niinkuin oli sanonut ja heidän keskinäinen hellyytensä kasvoi vain päivä päivältä kolmen vuoden aikana. Päivisin Tristan seurasi Markia oikeudenkäyttöihin ja metsästysretkille, ja öisin hän, nukkuessaan kuninkaallisessa huoneessa yhdessä hänen lähimpäin suosikkiensa ja uskottujensa kanssa, viihdytti hänen mieltänsä harpunsävelillä, silloin kun hän sattui olemaan surullinen. Paroonit pitivät hänestä paljon ja etenkin oli hän vouti Dinas Lidanilaisen sydäntä lähellä, niinkuin vast'edes kertomuksestamme tulemme huomaamaan. Mutta hellemmin vielä kuin paroonit ja Dinas Lidanilainen rakasti häntä kuningas itse. Heidän ystävyydestään huolimatta ei Tristan kuitenkaan voinut olla kaipauksella muistelematta isäänsä Rohaltia, mestari Gorvenalia ja suloista Loonnois'n maata.

Arvon herrat, ei sovi kertojan, joka tahtoo miellyttää kuulijoitaan, ryhtyä liian pitkiin puheisiin. Tämän tarinan aihe on sitäpaitsi niin kaunis ja moninainen, ettei se lisäyksiä kaipaa. Mainitsenpa siis vain aivan lyhyesti, että Rohalt Sanan-Pitäjä kauan aikaa harhailtuaan maita ja meriä vihdoinkin saapui Cornwallin maahan ja löysi Tristanin, ja näyttäen kuninkaalle kallista muistokiveä, jonka tämä muinoin oli antanut Valkokukalle häälahjaksi, hän puhui seuraavasti:

"Kuningas Mark, tämä on Tristan Loonnois'n maasta ja teidän sisarenne poika, Valkokukan ja kuningas Rivalinin poika. Morganin herttua kantaa vääryydellä valtikkaa hänen maassaan; on jo aika, että hän palaa perintöoikeuksiinsa."

Mainitsenpa vielä lyhyesti, että Tristan, saatuaan enoltaan ritarivarustukset, purjehti meren poikki Cornwallin laivoilla, teki itsensä tunnetuksi isänsä vanhoille vasalleille, vaati taisteluun Rivalinin murhaajan, surmasi hänet ja otti jälleen haltuunsa maan.

Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että kuningas Mark oli varmaankin onneton ilman häntä, ja koska sydämen jalous aina oli määräävänä hänen kaikissa edesottamisissaan, kutsui hän kokoon kreivinsä ja parooninsa ia puhui heille seuraavasti:

"Loonnois'n ritarit, olen valloittanut takaisin tämän maan ja kostanut kuningas Rivalinin kuoleman Jumalan ja teidän avullanne. Siten olen antanut isälleni, mikä hänelle kuului. Mutta onpa vielä kaksi, Rohalt ja kuningas Mark Cornwallin maasta, jotka ovat minua orpoa ja harhailevaa lasta tukeneet ja joille minun myös tulee suoda isän nimi; eikö minun siis myös heitä kohtaan tule täyttää pojan velvollisuudet? Kaksi asiaa omistaa ylhäissäätyinen mies: maansa ja ruumiinsa. Siispä luovutan Rohaltille, jonka näette tässä vierelläni, maani: isäni, se on teidän ja teidän poikanne saakoon sen teidän jälkeenne. Kuningas Markille luovutan ruumiini: jätän tämän maan, niin rakas kuin se minulle onkin, ja lähden palvelemaan herraani Markia Cornwallin maahan. Tällainen on tuumani; mutta te, Loonnois'n ritarit, olette uskottujani ja neuvosmiehiäni, jos siis joku teistä tahtoo minua opastaa toisenlaiseen päätökseen, niin nouskoon hän nyt ja puhukoon!"

Mutta kaikki paroonit ylistivät hänen päätöstään kyyneleet silmissä, ja Tristan, ottaen ainoaksi matkatoverikseen Gorvenalin, hankkiutui lähtemään kuningas Markin maahan.

II.

Irlannin Morholt.

Kun Tristan saapui sinne, olivat Mark ja kaikki hänen parooninsa suuressa ahdistuksessa. Sillä Irlannin kuningas oli varustanut häntä vastaan suuren laivaston, jonka määrä oli tyystin hävittää Cornwall, siinä tapauksessa, että Mark edelleenkin kieltäytyisi, kuten hän jo oli tehnyt viisitoista vuotta, suorittamasta sitä veroa, jonka hänen esi-isänsä muinoin olivat maksaneet. Mutta tietäkää siis, että muinaisten sopimusten mukaan irlantilaisilla oli oikeus kantaa Cornwallin maasta ensimäisenä vuonna kolmesataa naulaa kuparia, toisena vuonna kolmesataa naulaa hienoa hopeaa ja kolmantena vuonna kolmesataa naulaa kultaa. Mutta kun tuli neljäs vuosi, piti hänen saada lunnaakseen kolmesataa nuorta poikaa ja kolmesataa nuorta tyttöä, kaikki viidentoista-vuotisia, jotka arvanheitolla piti valittaman Cornwallin vanhimmista suvuista. Sinä vuonna oli Irlannin kuningas lähettänyt Tintageliin sanansaattajakseen jättiläisritarin nimeltä Morholt, jonka sisaren hän oli nainut ja jota ei vielä kukaan koskaan ollut voittanut taistelussa. Mutta kuningas Mark oli suljetulla sinetillä varustetulla kirjeellä antanut tästä tiedon ympäri maata ja kutsunut kokoon hovin ja kaikki paroonit neuvotellakseen heidän kanssaan asiasta.

Määräpäivänä, kun kaikki paroonit olivat kokoontuneet palatsin holvisaliin ja kuningas Mark itse istuutunut korukatoksensa alle, puhui heille Morholt seuraavasti:

"Kuningas Mark, kuule vielä viimeinen kerta Irlannin kuninkaan, minun herrani, lähettämä sana. Hän pyytää sinua vihdoinkin maksamaan sen veron, jonka olet hänelle velkaa. Ja koska olet niin kauan niskoitellut, vaatii hän sinua vielä tänä päivänä luovuttamaan minulle kolmesataa nuorta poikaa ja saman verran tyttöjä, kaikki viidentoistavuotisia, jotka arvanheitolla pitää valittaman Cornwallin suvuista. Laivani, jonka näette lepäävän tuolla Tintagelin satamassa ankkuroituna, on kuljettava heidät, meidän luoksemme orjuuteen. Kuitenkin, jos joku — lukuunottamatta sinua itseäsi, kuningas Mark, niinkuin hyvä tapa vaatii — jos joku parooneistasi tahtoo taistelulla osoittaa, että Irlannin kuningas kantaa tämän veron vastoin oikeutta, niin otan vastaan hänen haasteensa. Kuka teistä, Cornwallin ritarit, tahtoo kamppailla maansa vapauden puolesta?"

Paroonit silmäilivät salavihkaa toinen toisiaan ja painoivat päänsä alas. Mikä ajatteli itsekseen näin: "Onneton poika, katso toki Irlannin Morholtin vartta: hän on väkevämpi kuin neljä vahvaa miestä. Katso hänen miekkaansa: etkö tiedä, että niinkuin noiduttu on se listinyt urhojen päitä niinä vuosina, jolloin hän on valvonut kuninkaan saatavia hänen vasallimaissaan? Kuolemaako siis etsit? Miksi kiusata Jumalaa?" Mikä tuumi tähän tapaan: "Sitä vartenko siis olen kasvattanut teidät, rakkaat poikani, että joutuisitte orjan tehtäviä toimittamaan, ja teidät, rakkaat tyttäreni, että saisitte ilotytön kohtalon? Mutta kuolemani ei teitä siitä pelastaisi." Ja kaikki vaikenivat.

Morholt jatkoi:

"Kuka teistä, Cornwallin ritarit, tahtoo ottaa vastaan taisteluhaasteeni? Tarjoan hänelle erinomaisen kunniakkaan tilaisuuden. Kolmen päivän merimatkan päässä täältä, Tintagelin selällä, on Pyhän-Simsonin saari. Siellä kamppailkaamme kahden, teidän ritarinne ja minä, ja joka sellaiseen taisteluun ryhtyy, niittää mainetta ja ylistystä koko heimolleen."

He vaikenivat yhä ja Morholt oli niinkuin jahtihaukka, joka pikkulintujen kanssa suljetaan samaan häkkiin: kaikki vaikenevat, kun se työntyy sisään.

Kolmannen kerran vielä puhui Morholt:

"No niin, kauniit Cornwallin ritarit, olkoon menneeksi; koskapa tämä menettelytapa teistä on kunniakkaampi: heittäkää siis arpaa lapsistanne, jotta minä saan viedä heidät mukanani! Mutta enpä olisi luullut, että tämä maa oli pelkkäin orjain asuma!"

Silloin Tristan polvistui kuningas Markin jalkojen juureen ja sanoi:

"Herra kuningas, jos suvaitsette lahjoittaa minulle tämän kunnian, niin minä lähden taisteluun."

Turhaan koetti kuningas Mark käännyttää hänen mieltään. Hän oli vielä niin nuori ritari; mitä hyödyttäisi hänen rohkeutensa? Mutta Tristan antoi otteluvaatimuksen Morholtille ja Morholt suostui siihen.

Määräpäivänä antoi Tristan asestaa itsensä tuota suurta tapausta varten. Hän pukeutui rautapaitaan ja välkkyväteräksiseen kypärään. Kaikki paroonit itkivät, säälien urhoa ja häveten itseään. "Oi Tristan, sinä parooneista uljain ja nuorisoparvesta kaunein, miksi en minä mieluummin sinun sijastasi ryhtynyt tähän taisteluun?", ajattelivat he itsekseen. "Minun kuolemani tuottaisi vähemmän surua tämän maan päälle!…" Kellot soivat ja kaikki sekä aateliset että halpasäätyiset, vanhukset, lapset ja vaimot saattoivat Tristania itkien ja rukoillen rannalle. He toivoivat vielä, sillä toivo ihmissydämessä elää heikostakin ravinnosta.

Tristan nousi yksin laivaan ja lähti purjehtimaan Pyhän-Simsonin saarta kohti. Mutta Morholt oli levittänyt mastoonsa kauniin purppurapurjeen ja hän saapui saarelle ensimäisenä. Hän sitoi laivansa kiinni rantaan, jota vastoin Tristan päästyään vuorostaan maihin potkaisi omansa takaisin merelle.

"Vasalli, mitä sinä teetkään?", sanoi Morholt, "ja minkätähden et ole kiinnittänyt laivaasi touvilla, niinkuin minäkin?"

"Vasalli, mitä se hyödyttäisi?", vastasi Tristan. "Ainoastaan toinen meistä palaa elävänä täältä; eikö yksi pursi riitä hänelle?"

Ja molemmat nousivat saarelle kiihottaen toisiaan taisteluun loukkaavilla puheilla.

Kukaan ei nähnyt tuota tuimaa ottelua. Mutta kolmasti toi meren tuuli ihmisten korviin ikäänkuin raivoisan huudon kajahduksen. Silloin taputtivat kaikki naiset kuorossa käsiään syvän surun merkiksi ja Morholtin toverit, jotka olivat kokoontuneet eri ryhmään telttansa eteen, nauroivat. Vihdoin päivän neljännellä tunnilla nähtiin kaukana merellä purppurainen purje; irlantilaisen pursi lähti liukumaan saaresta ja tuskan ja valituksen huudot täyttivät ilman: "Morholt! Morholt!" Mutta kun laivan hahmo vähitellen suurentui, niin nosti aallon harja äkkiä taivaan rannalle kohossa seisovan ritarin kuvan; molemmissa nyrkeissään puristi hän miekkaa; se oli Tristan. Urho riensi rannalle ja hän huusi Morholtin tovereille äitien polvillaan suudellessa hänen rauta-anturoitaan:

"Irlannin miehet, Morholt on uljaasti taistellut. Nähkääs: kalpani on katkennut, kappale sen terää on jäänyt hänen pääkalloonsa. Viekää mukananne tuo säilän tynkä, ritarit; siinä Cornwallin vero!"

Sitten hän lähti nousemaan Tintageliin. Kahden puolen tietä heiluttivat vapautetut lapset suurilla riemuhuudoilla vihreitä oksia käsissään, ja kaikista akkunoista riippui kirjavia liinoja. Ylistyslaulut, kellot, torvet ja pasuunat pauhasivat niin, etteivät ne siten vielä koskaan olleet Jumalan kunniaksi raikuneet. Mutta kun Tristan vihdoinkin saapui linnaan, pyörtyi hän kuningas Markin käsivarsiin, ja veri pulppusi esiin hänen haavoistaan.

Raskaan murheen vallassa palasivat Morholtin toverit takaisin Irlantiin. Toista oli ennenaikaan, kun Morholt saapui Weisefortin satamaan ja kansa otti hänet vastaan riemuhuudoilla, samoin hänen sisarensa kuningatar ja sisarentyttärensä, Isolde Vaaleahius, kultakutrinen, jonka kauneus jo loisti yli kaikkien muiden niinkuin nouseva aamunkoi. Hellästi nämä molemmat naiset lausuivat hänet tervetulleeksi, ja jos hän oli saanut jonkun haavan, paransivat he sen, sillä he tunsivat salaiset yrtit ja taikajuomat, jotka herättävät haavoittuneet melkeinpä kuolleista. Mutta mitä auttoi nyt koko heidän loihtutaitonsa, kaikki otollisella hetkellä poimitut ruohot ja lemmenkalkit! Hän lepäsi tuossa todellakin kuolleena, hirvenvuotaan käärittynä ja kappale vihollisen säilää vieläkin kallossaan. Isolde Vaaleahius vetäisi tuon katkenneen miekanterän irti ja kätki sen norsunluiseen arkkuun, niinkuin kalliin pyhäinjäännöksen. Sitten he, äiti ja tytär, polvistuivat suuren vainajan ruumiin ääreen ja alkoivat vuoron perään esittää naisten valitusvirttä laulaen vainajan yhtämittaista ylistystä ja singoten yhä uudestaan ja uudestaan saman kirouksen murhaajaa vastaan. Siitä päivästä alkaen oppi Isolde Vaaleahius vihaamaan Tristan Loonnois'laisen nimeä.

Mutta Tristan riutui Tintagelissa; myrkyllinen veri tihkui esiin hänen haavoistaan. Lääkärit huomasivat, että Morholt oli pistänyt häntä myrkytetyllä keihäällä, ja kun kaikki heidän juomansa ja vastalääkkeensä olivat tehottomia, uskoivat he hänet Jumalan huomaan. Hänen haavoistaan levisi niin inha haju, että kaikki hänen läheisimmätkin ystävänsä pakenivat hänen luotaan, kaikki muut, paitsi kuningas Mark, Gorvenal ja Dinas Lidanilainen. He olivat ainoat, jotka vielä viipyivät hänen vuoteensa ääressä ja joiden rakkaus oli inhoa voimakkaampi. Vihdoin antoi Tristan kuljettaa itsensä erääseen yksinäiseen majaan meren rannalla; sinne aaltojen armoille jäi hän makaamaan ja odottamaan kuolemaa. Hän ajatteli: "Olette siis kaikki minut hyljänneet, tekin, kuningas Mark, jonka valtakunnan kunnian olen pelastanut. Ei, tiedänhän, jalo eno, että antaisitte vaikka oman elämänne pelastaaksenne minun; mutta mitä hyödyttää hellyytenne, minun on nyt kuoltava! Suloista on kuitenkin vielä katsella aurinkoa ja sydämeni on rohkea vielä. Tahdonpa antautua meren seikkailevan ajeltavaksi… Vieköön se minut jonnekin, kauas, yksin. Mihin maahan? Samapa tuo, mutta ehkäpä sieltä löydän parantajani. Ja ehkäpä vielä kerran tulee päivä, jalo eno, jolloin taas saan palvella teitä harpunsoittajana, metsämiehenä ja hyvänä vasallina."

Hän pyysi pyytämistään päästä merille, kunnes kuningas Mark vihdoin suostui hänen toivomukseensa. Hän saattoi hänet purteen, jossa ei ollut airoja eikä purjeita; ainoastaan harppunsa tahtoi Tristan mukaansa vierelleen. Mitäpä hän purjeilla, kun hänen käsivartensa eivät kuitenkaan jaksaneet niitä nostaa? Mitäpä hän airoilla? Mitä miekalla? Niinkuin merimies, joka pitkäaikaisella matkalla heittää laivan kannelta mereen entisen toverinsa ruumiin, samoin Gorvenal vapisevin käsin työnsi ulapalle purren, jossa virui hänen rakas poikansa, ja meri vei hänet tietymättömille teille.

Seitsemän päivää ja seitsemän yötä ajelivat aallot häntä eteenpäin leppoisasti. Aika ajoin tarttui Tristan harppuunsa ja näppäili sitä lieventääkseen tuskiaan. Vihdoin laski meri hänen tietämättään hänet rannikolle. Juuri samana yönä olivat eräät kalastajat lähteneet heittämään verkkojaan meren selälle ja silloin toi veden viri soutumiesten korviin ihmeellisen suloisen, helkkyvän ja sankarillisen säveleen. He antoivat airojen levätä laineilla ja kuuntelivat sitä liikkumattomassa hurmauksessa; aamun sarastaessa huomasivat he aalloilla ajelehtivan purren. "Samanlainen yliluonnollinen soitto kuului myös Pyhän Brendanin laivan ympäriltä, kun se lipui kohti Autuaitten Saaria, pitkin maidonvalkeaa meren aaluvaa", sanoivat he. He alkoivat soutaa purtta kohden: se oli tuuliajolla eikä ainoata elävää olentoa näkynyt olevan siinä muuta kuin harpun helinä; mutta mitä lähemmäksi he sitä tulivat, sitä heikommaksi kävi sävel, sitten se vaikeni kokonaan, ja kun he saapuivat purren luo, olivat Tristanin kädet vaipuneet hervottomina vielä väräjäville kielille. He ottivat hänet mukaansa ja palasivat satamaan antaakseen haavoittuneen uroon armorikkaan valtiattarensa huostaan, joka kenties osaisi vielä herättää hänet henkiin.

Onneton sattuma! Tuo turvapaikka oli Weisefort, jossa Morholt lepäsi kuolleena, ja heidän valtiattarensa oli Isolde Vaaleahius. Hän yksin, taikajuomien taitava sekoittajatar, kykeni pelastamaan Tristanin; mutta hän yksin, hän ainoa nainen koko maailmassa, toivoi Tristanin kuolemaa. Kun Tristan, Isolden salaisten taitojen voimalla, jälleen virkosi tajuihinsa, ymmärsi hän, että aallot olivat heittäneet hänet surman suuhun. Mutta päättäen rohkeasti puolustaa henkeään keksi hän nopeasti ja näppärästi kavalat ja kauniit puheet. Hän kertoi olevansa kiertävä laulaja, joka oli lähtenyt purjehtimaan muutamalla kauppalaivalla; hän oli matkalla Espanjaan oppiakseen lukemaan tähdistä; merirosvot olivat anastaneet laivan; haavoittuneena oli hän paennut tällä venholla. Häntä uskottiin: ei kenkään Morholtin tovereista enää tuntenut Pyhän-Simsonin saaren kaunista ritaria, niin rumiksi oli myrkky syönyt hänen piirteensä. Mutta kun neljänkymmenen päivän kuluttua Isolde Kultakutri oli saanut hänet jo melkein kokonaan terveeksi ja kun hänen norjistuneet jäsenensä jälleen alkoivat kukoistaa nuoruutta ja kauneutta, ymmärsi hän, että oli aika paeta; hän karkasi ja ilmestyi taas, monet vaarat kestettyään, eräänä kauniina päivänä kuningas Markin eteen.

III.

Kauniin Kultakutrin etsintä.

Arvon herrat, kuningas Markin hovissa oli neljä paroonia, jotka olivat maailman petollisimpia ihmisiä ja jotka vihasivat ilkimielisellä vihalla Tristania hänen uljuutensa vuoksi ja myöskin senvuoksi, että kuningas häntä niin hellästi rakasti. Ja voinpa hyvin mainita heidän nimensäkin: Andret, Guenelon, Gondoine ja Denoalin, niin, ja herttua Andret oli samoin kuin Tristankin kuninkaan sisarenpoika. Hyvin tietäen, että kuningas aikoi vanheta lapsettomana, jättääkseen maansa perinnöksi Tristanille, ei heidän kateudellaan ollut mitään rajoja, ja kaikenlaisilla valheilla koettivat he yllyttää Cornwallin ritareja Tristania vastaan.

"Hänen elämänsä on pelkkiä ihmeitä täynnä", sanoivat nuo petturit; "mutta te olette, jalot herrat, viisaita miehiä ja osaatte sentähden vetää siitä johtopäätöksen. Että hän on voittanut Morholtin, on jo sinään tavaton urotyö, mutta minkä taian avulla on hän voinut melkein kuolleena ja yksin matkata meriä? Kuka meistä, jalot herrat, voisi ohjata laivaa purjeitta ja airoitta? Loihtijat voivat sellaista, sanotaan. Ja mistä lumotusta maasta on hän käynyt hakemassa parannusta haavoilleen? Varmasti on hän lumooja. Niinpä niin, hänen purtensa oli haltiatar, samoin hänen miekkansakin, ja hänen harppunsa on lumottu ja vuodattaa se joka päivä myrkkyä kuningas Markin sydämeen. Huomaatteko, mihin määrin hän on jo saanut haltuunsa tuon sydämen noitakeinoillaan! Hän pääsee vielä kuninkaaksi ja te ja teidän maanne joutuvat loihtijan käsiin!"

He saivatkin useimmat paroonit puheillaan uskotetuiksi, sillä on paljon ihmisiä, jotka eivät tiedä, että sankaruuden ja rakkauden voimalla voi toimittaa tekoja yhtä suuria kuin konsanaan millään loihduilla. Sentähden vaativat paroonit kiihkeästi kuningas Markia ottamaan puolisokseen jonkun kuninkaantyttären, joka lahjoittaisi hänelle rintaperillisiä; jos hän kieltäytyisi, vetäytyisivät he kaikki linnavarustustensa taa ja alkaisivat sodan häntä vastaan. Kuningas tenäsi vastaan, vannoen, että niinkauan kuin hänen rakas sisarenpoikansa eli, ei ainoakaan kuninkaantytär pääsisi hänen vuoteeseensa. Mutta sitten vuorostaan Tristankin, joka ei voinut sietää sitä häpeällistä epäilystä, että hän rakasti enoaan vain omaksi hyödykseen, alkoi uhata häntä: kuninkaan oli suostuttava paroonien toivomukseen, ellei, niin jättäisi hänkin hovin ja lähtisi palvelemaan rikasta Ganoie'n kuningasta. Silloin Mark vihdoin myöntyi sopimaan määrätystä ratkaisun hetkestä: neljänkymmenen päivän kuluttua hän antaisi lopullisen vastineensa.

Määräpäivänä odotti hän heidän tuloaan huoneessaan yksin ja surullisissa mietteissä: "Mistä keksiä niin kaukainen ja saavuttamaton kuninkaantytär, jota voisi teeskennellä haluavansa vaimoksi, mutta ainoastaan teeskennellä?"

Samalla hetkellä pyrähti merellepäin avoimesta akkunasta sisään kaksi kyyhkystä, jotka pesänrakennus-puuhissa hiukan torailivat; sitten ne äkkiä säikähtäen jälleen katosivat. Mutta niiden nokasta oli pudonnut pitkä naisen hius, hienompi kuin silkkikuitu ja välkkyvä kuin auringon säde.

Mark otti sen, ja päästäen sisälle paroonit ja Tristanin hän sanoi:

"Tehdäkseni teille mieliksi, jalot herrat, olen ottava itselleni puolison, jos tahdotte tuoda minulle sen, jonka olen valinnut."

"Tietenkin tahdomme tehdä sen, jalo herra; kuka on siis se, jonka olette valinnut?"

"Olen valinnut sen, jolle tämä kultahius kuuluu, ja tietäkää, että ketään muuta en ota vaimokseni."

"Ja mistä päin maailmaa, jalo herra, olette saanut tämän kultahiuksen?
Kuka on sen teille tuonut? Ja mistä maasta?"

"Olen saanut sen, jalot herrat, kauniilta Kultakutrilta; kaksi kyyhkyä on sen minulle tuonut; ne tietävät, mistä maasta se on kotoisin."

Paroonit ymmärsivät nyt, että heitä oli vedetty nenästä ja petetty. He katselivat kiukustuneina Tristania: sillä he epäilivät hänen neuvoneen kuninkaalle tämän juonen. Mutta tarkastellessaan kultahiusta muisti Tristan Isolde Vaaleahiuksen. Hän hymyili ja puhui seuraavasti:

"Kuningas Mark, te menettelette hyvin väärin; ettekö huomaa, että näiden herrojen epäilyt ovat minulle häpeäksi? Mutta turhaan olette keksinyt tämän salajuonen: minä olen etsivä kauniin Kultakutrin ja tuova hänet teille. Tietkää, että tämä etsintä on vaarallinen ja että minun on vielä vaikeampi palata hänen maastaan kuin saaresta, jossa tapoin Morholtin; mutta vielä kerran olen teidän tähtenne, jalo eno, paneva ruumiini ja henkeni alttiiksi. Ja jotta teidän parooninne uskoisivat, että rakastan teitä vilpittömällä rakkaudella, annan siitä takuuksi seuraavan valan: joko olen kuoleva tässä yrityksessä tai sitten tuon tähän Tintagelin linnaan tuon vaaleakiharaisen kuningattaren."

Hän varusti itselleen kauniin laivan, jonka hän sälytti juustolla, viinillä, hunajalla ja kaikenlaisella herkullisella tavaralla. Miehistökseen hän valitsi paitsi Gorvenalia sata ylhäissäätyistä nuorukaista, jotka kuuluivat maan rohkeimpiin, ja puetti heidät naurettavan paksuihin villamekkoihin ja karkeakarvaisiin kaapuihin, joten he kaikki näyttivät kauppiailta; mutta laivan kannen alla oli kätkössä komeita purppuraisia ja kultaompeleisia pukuja, jollaiset sopivat mahtavan kuninkaan lähettiläille.

Kun laiva oli päässyt ulos satamasta, kysyi perämies:

"Jalo herra, mitä maata kohti käännämme purjeemme?"

"Ystäväiseni, purjehdi Irlantia kohti, suoraan Weisefortin satamaan."

Perämies vavahti. Eikö Tristan sitten tiennyt, että Morholtin kuoleman jälkeen Irlannin kuningas vainosi merellä kaikkia cornwallilaisia laivoja? Ja kaikki merimiehet, jotka saatiin kiinni, hirtettiin seipäisiin. Perämies totteli kuitenkin, ja niin saavuttiin tuohon vaaralliseen maahan.

Ensiksikin sai Tristan uskotetuksi Weisefortin miehille, että hänen toverinsa olivat englantilaisia kauppiaita, jotka olivat rauhallisilla tavaranvaihto-matkoilla. Mutta kun nämä oudonlaiset kauppiaat kuluttivat päivänsä jaloissa leikeissä ja shakkipelissä ja näyttivät osaavan paremmin käytellä noppasia kuin punnita juustoa, pelkäsi Tristan tulevansa paljastetuksi, eikä tiennyt, miten ryhtyä yritykseensä.

Eräänä päivänä kuuli hän aikaisessa aamunkoitteessa niin kauhistuttavan karjunnan, että sitä olisi voinut luulla itse pääpaholaisen huudoksi. Ei milloinkaan vielä ollut hän kuullut minkään eläimen ääntävän niin hirvittävällä ja yliluonnollisella tavalla. Hän kutsui luokseen ohikulkevan naisen:

"Sanokaa minulle, kaunis rouva", virkkoi hän, "mistä tämä äsken kuulemani ääni johtuu? Älkää salatko sitä minulta."

"Sanonpa sen siis teille, sire, kaunistelematta. Sen saa aikaan eräs eläin, joka on maailman väkevin ja peljättävin. Joka päivä tulee se ulos luolastaan ja pysähtyy jollekin kaupungin portille. Ei kukaan voi mennä siitä ulos, eikä kukaan tulla sisään, ennenkuin tuolle hirmueläimelle on annettu syötiksi nuori tyttö; ja heti kun se on saanut saaliin kynsiinsä, nielee se sen niin nopeasti, ettei siinä ajassa ennätä lukea edes yhtä isämeitää."

"Rouvaseni", sanoi Tristan, "älkää tehkö minusta pilkkaa, mutta sanokaa, olisiko mahdollista ihmiselle, äidistä syntyneelle, surmata se taistelussa?"

"Kenpä sen tiennee, kaunis ja suloinen sire, niin varmaan. Mutta varmaa ainakin on, että jo kaksikymmentä ritaria on yrittänyt tuota temppua; sillä Irlannin kuningas on antanut airueiden kuuluuttaa, että hän antaisi tyttärensä Isolde Vaaleahiuksen sille, joka tappaisi hirviön; mutta hirviö on niellyt ne kaikki."

Tristan sanoi hyvästit naiselle ja palasi takaisin laivalleen. Hän asestautui salaa, ja olisipa ollut kaunis näky nähdä niin komean sotaherran ja ylpeän ritarin astuvan maihin kauppalaivasta. Mutta satama oli autio, sillä aamu oli vasta sarastamassa, eikä kukaan ollut näkemässä, miten urho ratsasti sille samaiselle portille, jonka nainen oli hänelle osoittanut. Samassa syöksyi häntä vastaan viisi miestä, jotka lyöden kannuksilla hevosiaan, suitset valloillaan pakenivat minkä kavioista pääsi kaupunkia kohti. Tristan tarttui ohimennen erästä heistä punaiseen tukkapalmikkoon niin tukevasti, että hän heilahti nurin hevosen selästä, ja pitäen häntä täten pihdissään hän kysyi:

"Jumala olkoon kanssanne, jalo sire; mitä tietä tulee lohikäärme?"

Ja kun pakolainen oli viitannut suunnan, päästi Tristan hänet irti.

Hirviö lähestyi. Sillä oli karhun pää, silmät punaiset niinkuin hehkuvat hiilet, kaksi sarvea päässä, pitkät karvaiset korvat, jalopeuran kynnet, käärmeen pyrstö ja korppikotkan teräväsuomuksinen ruumis.

Tristan käänsi ratsunsa niin suurella voimalla kohti hirviötä, että hepo, vaikkakin kauhusta väristen, syöksyi petoa vastaan. Tristanin keihäs kilpistyi pirstaleiksi sen suomuhaarniskaan. Heti kiskaisi urho esiin kalpansa, kohotti sen ja suuntasi hirvittävän iskun lohikäärmeen päähän, mutta ei edes naarmua tullut sen nahkaan. Kuitenkin hirviö jo tunsi itseään ahdistettavan; se upotti kyntensä haarniskaan ja repi sen auki. Rinta paljaana teki Tristan miekallaan vielä uuden hyökkäyksen ja iski petoa kylkeen niin ankarasti, että ilmankansi jymähti. Turhaa sekin: hirviötä oli mahdoton haavoittaa. Silloin lohikäärme syöksi sieraimistaan ilmoille kaksinkertaisen patsaan myrkyllisiä liekkejä: Tristanin rautapaita mustui ja raukeni niinkuin sammuva hiillos, hänen hevosensa kaatui kuolleena maahan. Mutta kimmoten heti pystyyn Tristan työnsi sankarillisen säilänsä hirviön kitaan: se upposi sinne kokonaan ja halkaisi pedon sydämen kahtia. Vielä viimeisen kerran päästi lohikäärme kurkustaan kamalan karjunnan ja kuoli sitten siihen paikkaan.

Tristan leikkasi siltä kielen ja pisti sen poveensa. Sitten hän kirpeän savun huumaamana lähti tavoittamaan itselleen juomista muutamasta suolammesta, joka näkyi kimaltelevan jonkun matkan päässä. Mutta lohikäärmeen kielestä kihoava myrkky kuumeni hänen ruumiinsa lämmöstä ja sankari kadotti äkkiä tajuntansa jääden virumaan rämeen reunalla kasvavaan korkeaan ruohistoon.

Mutta nyt oli asianlaita niin, että tuo pakolainen, jota Tristan oli retuuttanut punaisesta tukkapalmikosta, olikin Irlannin kuninkaan maavouti ja että hän tavoitteli Isolde Vaaleahiuksen kättä. Hän oli suuri pelkuri, mutta niin suuri on rakkauden voima, että hänkin joka aamu asestettuna väijyi hirviötä, joskin tuo uljas sankari aina pakeni heti, kun vain kaukaakin kuului pedon karjunta. Tuona päivänä hän neljän kumppanuksensa seuraamana uskalsi lähteä takaisin Tristanin jälessä. Hän löysi tapetun hirviön, kuolleen hevosen ja murskatun haarniskan ja oli varma siitä, että voittajakin virui jossakin kuolleena. Hän leikkasi irti hirviön pään, vei sen kuninkaalle ja vaati häneltä sitä kaunista palkintoa, mikä oli luvattu.

Kuningas ei lainkaan uskonut hänen sankaruuteensa; mutta tahtoen kuitenkin tehdä hänelle oikeutta hän kutsutti kaikki vasallit suureen juhlaan, joka kolmen päivän päästä piti vietettämän hovissa: silloin, koko tämän kokoontuneen juhlaseurueen läsnäollessa oli maavouti saava voittonsa lunnaan.

Kun Isolde Vaaleahius sai tietää, että hänet luovutettaisiin vaimoksi tuolle pelkurille, purskahti hän ensin nauruun, sitten itkuun. Mutta seuraavana päivänä hän, epäillen, että tässä piili joku kavala petos, otti mukaansa vaaleaverisen palvelijansa, uskollisen Periniksen, ja kamarineitseensä ja toverinsa, nuoren Brangienin, ja kaikki kolme ratsastivat salaa lohikäärmeen luolalle päin. Jo matkalla huomasi Isolde omituisenmuotoisia jälkiä tiellä: varmastikaan hevonen, joka siitä oli kulkenut, ei ollut kengitetty tässä maassa. Sitten hän löysi päättömän hirviön ja kuolleen hevosen; hevonen ei ollut satuloitu Irlannin mallin mukaan. Varmastikin oli joku muukalainen tappanut lohikäärmeen; mutta oliko hän enää elossa?

Isolde, Perinis ja Brangien etsivät häntä kauan; vihdoin näki Brangien suoyrttien läpi urhon kypärän kiiltävän. Hän hengitti vielä. Perinis nosti hänet hevosen selkään ja kantoi hänet salaa naisten huoneustoon. Siellä Isolde kertoi seikkailun äidilleen sekä uskoi hänen huostaansa muukalaisen. Kuningattaren irroitellessa hänen varustuksiaan putosi lohikäärmeen myrkyllinen kieli ulos hänen poveltaan. Silloin Irlannin kuningatar herätti haavoittuneen tehokkaiden ruohojen voimalla ja sanoi hänelle:

"Muukalainen, minä tiedän, että sinä olet lohikäärmeen todellinen voittaja. Mutta meidän voutimme, tuo petturi ja pelkuri, on leikannut siltä pään ja vaatii tytärtäni Isolde Vaaleahiusta palkinnokseen. Voisitko sinä jo kahden päivän kuluttua taistelulla todistaa hänen puheensa mitättömäksi?"

"Kuningatar", sanoi Tristan, "määräpäivä on kovin lähellä, mutta varmastikin osaatte parantaa minut kahdessa päivässä. Kun olen voittanut Isolden jo kerran itselleni tappamalla lohikäärmeen, niin ehkäpä voitan hänet vielä kerran voudinkin kustannuksella." Silloin kuningatar sijoitti hänet kallisarvoiseen suojaan ja sekoitti häntä varten kaikkein tehokkaimmat juomansa. Seuraavana päivänä Isolde Vaaleahius valmisti hänelle kylvyn ja voiteli hellävaroin hänen ruumiinsa balsamilla, jonka hänen äitinsä oli laittanut. Hänen katseensa pysähtyivät haavoittuneen urhon kasvoihin, hän havaitsi ne sangen kauniiksi ja ajatteli: "Jos hän on yhtä uljas kuin kaunis, niin saapa kosijani hänestä ankaran kilpaveikon!" Mutta Tristan, jota jo lämmin vesi ja yrttien voima alkoi elvyttää, katseli Isoldea ja muistaessaan, että hän todellakin nyt oli voittanut itselleen kuningatar Kultakutrin, alkoi hän hymyillä. Isolde huomasi sen ja tuumi itsekseen: "Minkähäntähden tuo muukalainen noin hymyilee? Olenkohan tehnyt jotakin sopimatonta? Olenkohan ehkä laiminlyönyt jonkun niistä palveluksista, joita nuoren tytön on tehtävä vieraalleen? Tai ehkäpä hän nauroi siksi, että olen unohtanut kirkastaa hänen myrkynhimmentämät aseensa."

Hän lähestyy Tristanin varustuksia: "Tämä kypärä on hyvää terästä", ajattelee hän, "eikä petä vaaran hetkellä. Ja tämä kilpi on luja ja kevyt, todellakin sankarin arvoinen." Hän ottaa kalvan käteensä: "Jalo on kalpakin, kuin tehty parooneista uljaimmalle." Hän vetää verisen terän esille kallisarvoisesta huotrasta pyyhkiäkseen sen puhtaaksi. Mutta hän näkee, että sen kärki on katkennut. Hän panee merkille katkenneen kohdan uurrot: eikö tuo ollut juuri sama säilä, joka oli katkennut Morholtin päähän? Hän epäilee, empii, tarkastaa sitä vielä, tahtoo tulla vakuutetuksi epäilyksensä oikeudesta. Hän rientää siihen huoneeseen, jossa hän säilytti Morholtin päästä vetämäänsä teräskappaletta. Hän sovittaa kappaleen katkenneen terän loviin: siinä saattoi tuskin erottaa pienintä sälöä.

Silloin hän kiiruhti takaisin Tristanin luo ja heiluttaen suurta miekkaa haavoittuneen pään päällä hän huusi:

"Sinä olet Tristan Loonnois'lainen, Morholtin, minun rakkaan enoni murhaaja. Kuole siis, sinä vuorostasi!"

Tristan yritti torjua hänen kättään; turhaan: hänen ruumiinsa oli hervoton ja halpaantunut, mutta hänen henkensä oli yhä yhtä valpas kuin ennenkin. Hän puhui siis, taitavasti sanansa asettaen, seuraavasti:

"Olkoon menneeksi, minä kuolen siis; mutta säästääksesi itseäsi pitkiltä katumuksilta, kuuntele minua ensin. Kuninkaantytär, tiedä siis, että sinulla ei ole ainoastaan valta, vaan myös oikeus tappaa minut. Niin, sinulla on oikeus ottaa henkeni, koska kaksi kertaa olet sen pelastanut ja lahjoittanut minulle takaisin. Ensimäisen kerran se tapahtui tässä tuonoin: minä olin se haavoittunut laulaja, jonka sinä pelastit karkoittamalla hänen ruumiistaan Morholtin myrkytetyn keihään vihat. Älä punastu, neito, sitä, että paransit nuo haavat: enkö ollut saanut niitä rehellisessä taistelussa? Tapoinko ehkä Morholtin petoksella? Eikö hän ollut vaatinut minua taisteluun? Eikö minun täytynyt puolustaa ruumistani? Toisen kerran pelastit minut, kun kävit noutamassa minut pois suosta. Oi, neito, sinun vuoksesi lähdin taistelemaan lohikäärmettä vastaan… Mutta jättäkäämme nämä asiat: tahdoin vain todistaa sinulle, että koska kaksi kertaa olet vapahtanut minut kuoleman kourista, sinulla on oikeus ottaa henkeni. Tapa minut siis, jos luulet sillä saavuttavasi ylistystä ja kunniaa. Varmastikin sinulle, levätessäsi uljaan voutisi sylissä, on mieluista muistella haavoitettua vierastasi, joka oli pannut elämänsä alttiiksi voittaakseen sinut ja jonka sinä suojattomana tapoit kylvyssä."

Isolde huudahti:

"Kuulenpa ihmeellisiä puheita. Minkätähden Morholtin murhaaja tahtoi voittaa minut? Ah niin, epäilemättä siksi, että Morholt muinoin yritti ryöstää laivalleen joukon Cornwallin tyttäriä ja sinä siis vuorostasi vannoit kostoksi siitä vieväsi orjaksesi sen, joka Morholtille oli rakkain neitojen joukossa…"

"Ei, kuninkaantytär, asian laita ei ole niin", sanoi Tristan. "Mutta eräänä päivänä lensi kaksi kyyhkyä Tintageliin tuoden sinne yhden kultaisista hiuksistasi. Luulin, että ne tulivat tuomaan minulle rauhan ja rakkauden sanomaa. Sentähden uskalsin uhmata hirviötä ja sen myrkkyhampaita. Näetkö, tässä on tuo hius vyöni kultalankojen väliin punottuna; kultalankojen hohto on sammunut, mutta kultahius ei ole himmennyt."

Isolde heitti pois suuren miekan ja otti käteensä Tristanin vyön. Hän näki siinä kultahiuksen ja vaipui pitkäksi aikaa äänettömiin mietteisiin; sitten hän suuteli vierastaan suulle rauhan merkiksi ja puetti hänet komeisiin vaatteisiin.

Sinä päivänä, jolloin paroonien piti kokoontua, lähetti Tristan salaa laivalleen Periniksen, Isolden palvelijan, pyytämään tovereitaan lähtemään hoviin, ja sellaisissa puvuissa, jotka soveltuivat mahtavan kuninkaan sanansaattajille. Gorvenal ja nuo sata ritaria, jotka jo neljä päivää olivat olleet epätoivoissaan Tristanin katoamisesta, ilostuivat suuresti tämän uutisen saatuaan.

He astuivat yksitellen sisälle saliin, jossa jo oli koolla lukematon joukko Irlannin parooneja, ja istuutuivat pitkään jonoon samalle riville, ja säteilevät jalokivikirjailut peittivät heidän komeat, punasilkkiset ja purppuraiset pukunsa päästä kantapäähän. Irlantilaiset sanoivat toinen toisilleen: "Keitä ovat nämä mahtavat ja ylhäiset herrat? Kuka tuntee heidät? Katsokaa noita ylellisen-hienoja, sopulinnahalla ja kultaompeluksella koristeltuja viittoja! Katsokaa, miten miekkojen kahvoissa ja turkisten soljissa kimaltelee rubiineja, vuoritimantteja, ametisteja ja paljon sellaisiakin jalokiviä, joiden nimeä emme edes tiedä! Onko koskaan vielä nähty sellaista komeutta? Mistä tulevatkaan nämä ritarit? Kenelle he kuuluvat?" Mutta nuo sata ritaria vaikenivat, eivätkä liikahtaneet istuimiltaan ketään tulijaa tervehtiäkseen.

Kun Irlannin kuningas oli istuutunut korukatoksensa alle, astui maavouti esiin näyttääkseen toteen vierasmiesten avulla, että hän oli tappanut hirviön ja että Isolde siis kuului hänelle. Silloin Isolde kumarsi syvään isänsä edessä ja sanoi:

"Kuningas, täällä on eräs, joka väittää näyttävänsä toteen, että teidän voutinne on valehtelija ja petturi. Tälle miehelle, joka on heti valmis taistelulla todistamaan itsensä siksi, joka on vapauttanut maamme lohikäärmeen hirmuvallasta, ja puolustamaan tytärtänne joutamasta pelkurin puolisoksi, luvatkaa antaa anteeksi kaikki hänen entiset rikoksensa, kuinka suuria ne sitten olivatkin, ja luvatkaa solmia hänen kanssaan rauhan ja sovinnon liitto."

Kuningas jäi miettimään, viivytellen vastaustaan. Mutta paroonit huusivat yhteen ääneen:

"Myöntykää, sire! Myöntykää!"

Kuningas sanoi:

"Minä myönnyn siihen!"

Mutta Isolde polvistui hänen jalkojensa juureen:

"Isä, antakaa minulle ensin rauhan ja rakkauden suudelma vakuudeksi ja merkiksi siitä, että suotte sen myös sille miehelle, josta puhuin!"

Kun hän oli saanut suudelman, meni hän hakemaan Tristania ja johdatti hänet kädestä kokoontuneiden keskelle. Hänet nähdessään nuo sata ritaria nousivat kuin yksi mies seisomaan, tervehtivät häntä kädet ristissä rinnan päällä ja järjestäytyivät kunniavahdiksi hänen ympärilleen, ja irlantilaiset huomasivat siitä, että hän oli heidän herransa. Mutta useat tunsivat hänet silloin ja nousi suuri huuto ja hälinä:

"Hän on Tristan Loonnois'lainen, hän on Morholtin murhaaja!" Paljaat säilät välähtivät ja raivoisat huudot toistivat toistamistaan: "Hän kuolkoon! Hän kuolkoon!"

Mutta Isolde huudahti:

"Kuningas, suutele tätä miestä suulle, niinkuin olet luvannut!"

Kuningas suuteli häntä suulle ja äänet vaimentuivat.

Silloin Tristan näytti lohikäärmeen kielen sekä vaati voutia taisteluun kanssaan, johon vaatimukseen tämä ei uskaltanut suostua, vaan tunnusti rikoksensa. Sitten Tristan puhui seuraavasti:

"Jalot herrat, olen tappanut Morholtin, mutta olen tullut meren yli tarjoamaan teille rauhaa ja sovitusta. Sovittaakseni tihutyöni olen antautunut kuolemanvaaraan ja olen vapauttanut teidät hirviöstä ja täten voittanut itselleni Isolde Vaaleahiuksen, ihanaisen. Koska kerran olen hänet voittanut, olen vievä hänet mukanani laivallani. Mutta jotta tästä lähin Irlannin ja Cornwallin maiden välillä vallitsisi rakkaus eikä viha, niin, se tietkää, kuningas Mark, minun rakas herrani, on naiva hänet. Näette tässä sata ylhäissäätyistä ritaria, jotka kaikki ovat valmiit pyhimysten luiden kautta vannomaan, että kuningas Mark anoo teiltä rauhaa ja rakkautta ja että hänen korkein toivonsa on saada kunnioittaa Isoldea rakkaana puolisonaan ja että kaikki Cornwallin miehet tulevat palvelemaan häntä valtarouvanaan ja kuningattarenaan."

Kuningas tarttui Isolden käteen ja kysyi Tristanilta, veisikö tämä hänet uskollisesti herralleen. Sadan ritarinsa ja kaikkien Irlannin paroonien kuullen Tristan vannoi sen. Isolde Vaaleahius värisi häpeästä ja tuskasta. Näin siis Tristan, voitettuaan hänet, hylkäsi hänet; tuo kaunis tarina kultaisesta hiuksesta oli ainoastaan valhetta ja hän oli päättänyt luovuttaa hänet toiselle. Mutta kuningas laski Isolden oikean käden Tristanin oikeaan käteen ja Tristan tarttui siihen merkiksi, että hän otti hänet haltuunsa kuningas Markin nimiin.

Täten siis päättyi kultakutrisen kuningattaren etsintä, johon Tristan oli ryhtynyt rakkaudesta kuningas Markiin ja jonka hän suoritti voimalla ja kavaluudella.

IV.

Lemmenkalkki.

Kun lähestyi se aika, että Isolde oli luovutettava Cornwallin ritareille, kokosi hänen äitinsä ruohoja, kukkia ja juuria, sekoitti ne viiniin ja keitti niistä voimakkaan juoman. Tehostettuaan sen luvuilla ja loihduilla, sanoi hän salaa Brangienille:

"Tyttö, sinun täytyy seurata Isoldea kuningas Markin maahan, ja minä tiedän, että sinä rakastat häntä uskollisella rakkaudella. Ota siis tämä pullo ja muista tarkoin, mitä sanon. Kätke se niin, ettei ainoakaan silmä sitä näe eikä kenenkään huulet sitä lähesty. Mutta kun tulee hääyö ja se hetki, jolloin aviopuolisot jätetään kahden, niin kaada tämä yrttiviini maljakkoon ja tarjoa se kuningas Markille ja tyttärelleni Isoldelle, jotta he tyhjentäisivät sen yhdessä. Pidä huolta, tyttäreni, siitä, että he ja ainoastaan he saavat nauttia tätä juomaa. Sillä sellainen on sen voima, että ne, jotka yhdessä juovat siitä, tulevat rakastamaan toisiaan kaikilla aisteillaan, kaikella sielullaan ja mielellään, aina ja ikuisesti, elämässä ja kuolemassa."

Ja Brangien lupasi tehdä niinkuin kuningatar oli hänen käskenyt.

Laiva kynti syvältä aaltoja kuljettaen Isoldea kohti kaukorantaa. Mutta mitä enemmän hän etääntyi Irlannin maasta, sitä surullisemmin hän huokaili ja itki. Istuen teltassaan kamarineitseensä Brangienin kanssa hän muisteli synnyinmaataan ja itki. Minne kuljettivatkaan nuo muukalaiset häntä? Kenen luo? Kohti millaista kohtaloa? Kun Tristan lähestyi häntä ja tahtoi rauhoittaa häntä lempeillä sanoilla, suuttui hän. ja työnsi hänet luotaan, ja viha kouristi hänen sydäntään. Hän, ryöstäjä, Morholtin murhaaja, oli tullut, oli temmannut hänet kavaluudella pois äidiltään ja synnyinmaaltaan; eikä ollut edes suvainnut pitää häntä itse; ja nyt kuljetti hän häntä niinkuin saalista yli aaltojen vihollisen maahan. "Minua onnetonta raukkaa", vaikeroi hän, "kirottu olkoon meri, joka minua kantaa. Mieluummin olisin tahtonut kuolla syntymämaassani, kuin elää siellä etäällä!…" Eräänä päivänä tuulet tyyntyivät kokonaan ja purjeet riippuivat veltoissa laskoksissa pitkin mastoja. Tristan antoi ankkuroida erään saaren rantaan, ja kyllästyneinä ainaiseen meren näköön lähtivät nuo sata Cornwallin ritaria ja merimiehet maihin jaloittelemaan. Ainoastaan Isolde jäi laivaan pienen palvelijaneidon kanssa. Tristan tuli kuningattaren luo ja koetti rauhoittaa hänen sydäntään. Kun aurinko heloitti kuumasti ja heidän oli jano, pyysivät he juomista. Tyttönen etsi kauan löytääkseen jotakin juomaa, kunnes hän vihdoin keksi sen pullon, jonka Isolden äiti oli uskonut Brangienin haltuun. "Olen löytänyt viiniä!" huusi hän heille. Ei, mitään viiniä se ei ollut: se oli intohimoa, katkeran suloista riemua ja loputonta tuskaa, kuoleman onnea. Tyttönen täytti suuren pikarin ja ojensi sen valtiattarelleen. Hän joi pitkin siemauksin ja antoi sen sitten Tristanille, joka tyhjensi sen.

Juuri tällä hetkellä astui Brangien sisään ja näki miten he äänettöminä tuijottivat toisiinsa, ikäänkuin lumottuina. Hän näki heidän edessään melkein tyhjän ruukun ja pikarin. Hän otti viiniastian, riensi laivan perään ja viskasi sen kauas aaltoihin valittaen:

"Voi minua onnetonta! Kirottu olkoon se päivä, jona synnyin, ja kirottu se päivä, jona nousin tälle laivalle! Isolde, rakas ystävä, ja te, Tristan, olette juoneet itsellenne kuoleman!"

Uudelleen kiiti laiva levitetyin purjein kohti Tintagelia. Mutta Tristanista tuntui, kuin olisi monivuotinen piikkiköynnös upottanut juurensa hänen sydänvereensä; sen oat olivat tuskaisen-terävät, sen kukat huumaavan-tuoksuvat, ja väkevällä syleilyllään se sitoi hänen ruumiinsa ja kaikki hänen ajatuksensa ja himonsa Isolden ihanaan ruumiiseen. Hän ajatteli: "Oi Andret, Denoalin, Guenelon ja Gondoine, te kavalat konnat, jotka syytitte minua siitä, että muka tavoittelin itselleni kuningas Markin maata, minä olen paljon kurjempi vielä, mutta hänen maataan en himoitse! Oi armas eno, joka minua orpoa rakastit jo ennenkuin edes tunsit minussa sisaresi Valkokukan veren, sinä, joka niin hellästi itkit minua kantaissasi minua käsivarsillasi airottomaan ja purjeettomaan purteen, armas eno, miksi et jo ensimäisenä päivänä ajanut luotasi harhailevaa lasta, joka oli saapunut pettääkseen sinut! Voi, mihin ajatukseni minut johtavatkaan? Isolde on puolisosi ja minä poikasi. Isolde on puolisosi, eikä voi sinua rakastaa."

Isolde rakasti Tristania. Ja kuitenkin tahtoi hän vihata häntä: eikö hän ollut halpamaisesti hyljännyt häntä? Hän tahtoi vihata häntä eikä voinut, ja tämä hellyys hänen sydämessään oli hänelle vielä tuskallisempi kuin viha.

Brangien piti heitä silmällä suurella sydämenahdistuksella; hän oli vielä levottomampi, sillä hän yksin tiesi, minkä pahan hän oli matkaansaattanut. Kaksi päivää hän heitä vartioi salaa: näki, miten he työnsivät luotaan kaiken ruoan, kaiken juoman ja ravinnon, etsivät toisiaan niinkuin sokeat, jotka hapuillen pyrkivät toisiaan kohti; onnettomia olivat he, kun he yksin ikävissään riutuivat, ja vielä onnettomampia, kun he olivat yhdessä pidätetyn tunnustuksen kauhusta väristen.

Kolmantena päivänä, kun Tristan lähestyi sitä telttaa laivankannella, jossa Isolde istui, ja Isolde näki hänen tulevan, pyysi hän nöyrästi:

"Astukaa sisään, herra."

"Kuningatar", sanoi Tristan, "minkätähden nimitätte minua herraksi? Olenhan päinvastoin teidän läänitysmiehenne ja teidän vasallinne, jonka tulee kunnioittaa, palvella ja rakastaa teitä kuningattarenaan ja valtarouvanaan?"

Isolde vastasi:

"Ei niin, sinä tiedät, että sinä olet minun herrani ja mestarini. Sinä tiedät, että sinun voimasi vallitsee minua ja että olen sinun orjasi. Voi, miksi virvoittelinkaan eloon haavoittuneen laulajan! Miksi en antanut hirviön tappajan menehtyä rämeikön ruohoihin! Miksi en suunnannut hänen sydämeensä jo kohotetun miekkani iskua, kun hän turvattomana kylvyssä virui! Voi minua raukkaa, en tiennyt silloin sitä, mitä nyt tiedän!"

"Isolde, mitä tiedätte siis nyt? Mikä teitä siis vaivaa?"

"Oh, kaikki, mitä tiedän, vaivaa minua, ja kaikki, mitä näen. Taivas vaivaa minua ja tämä meri ja oma ruumiini ja koko elämäni."

Hän laski kätensä Tristanin olkapäälle; kyyneleet himmensivät hänen silmäinsä sädehtelyn, hänen huulensa vapisivat. Tristan kysyi toistamiseen:

"Ystävä, mikä teitä siis vaivaa?"

Hän vastasi:

"Rakkauteni teihin." Silloin Tristan painoi huulensa hänen huulilleen.

Mutta heidän näin ensi kertaa nauttiessaan rakkauden riemua Brangien, joka väijyi heitä, päästi suuren huudon ja käsivarret levällään, kasvot kyynelissä kylpien heittäytyi heidän jalkoihinsa:

"Onnettomat, pysähtykää ja palatkaa tieltänne, jos vielä voitte! Mutta ei! Sillä tiellä ei ole paluuta: jo vetää teitä puoleensa rakkauden voima, eikä koskaan enää ole teillä oleva riemua ilman tuskaa. Yrttiviini vaikuttaa teissä, rakkauden juoma, jonka äitinne, Isolde, oli uskonut haltuuni. Ainoastaan kuningas Markin piti juoda siitä yhdessä teidän kanssanne; mutta Vihollinen on pitänyt meitä kaikkia kolmea pilkkanaan, ja te olettekin tyhjentäneet lumotun pikarin. Ystävä Tristan ja ystävä Isolde, rangaistukseksi siitä huonosta huolenpidosta, johon olen tehnyt itseni syypääksi, luovutan teille ruumiini ja elämäni; sillä minun rikokseni vuoksi olette tyhjentäneet kirotun kalkin ja juoneet siitä itsellenne rakkauden ja kuoleman!"

Rakastavaiset syleilivät toisiaan; heidän kauniit ruumiinsa värisivät lemmenhimoa ja elämää. Tristan sanoi:

"Tulkoon siis kuolema!"

Ja iltahämärän laskiessa, keinuvan purren kantaessa heitä yhä lähemmäksi kuningas Markin maata, he, ijäksi yhdistetyt, antautuivat rakkauteen.

V.

Brangien annetaan orjien käsiin.

Kuningas Mark oli Isolde Vaaleahiusta rannalla vastassa. Tristan tarttui hänen käteensä ja johdatti hänet kuninkaan eteen; kuningas otti hänet haltuunsa antaen hänelle vuorostaan kätensä. Suurin kunnianosoituksin kuletti hän Isolden Tintagelin linnaan, ja kun tämä ilmestyi vasallien keskelle juhlasaliin, levitti hänen kauneutensa sellaisen säteilyn ympärilleen, että kaikki linnan seinät alkoivat hehkua niinkuin nousevan auringon ruskossa. Silloin kuningas Mark ylisti kyyhkysiä, jotka niin kauniilla ja kohteliaalla tavalla olivat tuoneet hänelle kultaisen hiuksen, hän ylisti myös Tristania ja niitä sataa ritaria, jotka hauraalla ja seikkailevalla haahdella olivat lähteneet hakemaan hänelle hänen sydämensä iloa ja silmiensä päivänpaistetta. Voi surun surkeutta! Laiva toi teillekin, jalo kuningas, vain katkeraa murhetta ja sieluntuskaa!

Kolmen viikon kuluttua kuningas kaikkien parooniensa läsnäollessa otti vaimokseen Isolde Vaaleahiuksen. Mutta kun yö tuli, niin Brangien, peittääkseen kuningattaren häpeän ja pelastaakseen hänet kuolemasta, otti Isolden paikan häävuoteessa. Rangaistukseksi siitä, että hän niin huonosti merellä oli hoitanut hänelle uskottua tointa ja myös rakkaudesta ystävätärtään kohtaan hän uhrasi hänelle, tuo uskollinen, ruumiinsa koskemattomuuden; yön pimeys peitti kuninkaalta hänen petoksensa ja häpeänsä.

Toiset kertojat väittävät, että Brangien ei ollutkaan heittänyt mereen yrttiviini-pulloa, johon rakastavien jäliltä vielä oli jäänyt vähän juomaa, vaan että hän aamulla, kun hänen valtiattarensa jo vuorostaan lepäsi kuningas Markin vuoteessa, kaasi maljaan loput lemmenjuomasta ja ojensi sen puolisoille, ja että Mark joi siitä ahnein siemauksin, mutta että Isolde heitti salaa oman osansa vuoteen alle. Mutta tietkää, arvon herrat, että nämä kertojat ovat turmelleet ja väärentäneet tarinan. He ovat keksineet tämän valheen siksi, että he eivät muuten ole voineet selittää kuningas Markin rajatonta rakkautta kuningatarta kohtaan kaikissa elon vaiheissa. Totta on, kuten pian tulette huomaamaan, että ei milloinkaan, kaikista tuskista ja kärsimyksistä ja hirvittävistä kostonpuuhista huolimatta, voinut Mark karkoittaa sydämestään Isoldea yhtä vähän kuin Tristania, mutta tietkää, arvon herrat, hän ei sittenkään ollut juonut yrttiviiniä. Ei myrkky eikä taika, vaan ainoastaan hänen oman sydämensä jalomielinen hellyys ylläpiti hänessä rakkautta.

Isolde on kuningatar ja näyttää elävän pelkässä onnessa ja riemussa. Isolde on kuningatar ja elää surun vankina. Mark häntä hellii, paroonit häntä kunnioittavat, ja kansa kaikki häntä rakastaa. Isolde viettää päivät pitkät kauniisti maalatuissa ja kukin koristetuissa huoneissaan. Isoldella on kalliita koristeita ja jalokiviä, purppuravaatteita ja Thessaliasta asti tuotettuja verhoja ja mattoja. Harpunsoittajien laulut häntä ympäröivät ja hänen vuoteensa uutimet ovat kirjaillut täyteen leopardeja, papukaijoja ja kaikenlaisia merien ja metsien otuksia. Isoldella on omat korukalansa, kauniit lemmenleikkinsä ja Tristan vierellään, mikäli tilaisuus sallii, yötä ja päivää; sillä ylhäissäätyisten ritarien tapaa noudattaen hän nukkuu kuninkaallisessa huoneessa, lähimpien omaisten ja uskottujen kera. Kuitenkin Isolde vapisee. Minkätähden vapisee hän? Eikö hänen rakkautensa ole kaikilta salassa? Kuka epäilisi Tristania? Kuka epäilisi omaa poikaa? Kuka näkee hänen läpitsensä? Kuka väijyy häntä? Onko todistajaa häntä vastaan? On, on yksi todistaja, joka pitää häntä silmällä, Brangien: Brangien väijyy häntä; Brangien yksin tietää hänen elämänsä; Brangienin armoilla hän elää! Jumala! jos hän eräänä päivänä väsyisikin palvelijan asemaansa, väsyisikin valmistamaan muille vuodetta, jossa hän itse on maannut ensimäisenä, ja antaisi heidät ilmi kuninkaalle! Jos Tristan vielä kuolee hänen kavaltamanaan!… Täten pelko kalvaa ja kauhistaa kuningatarta. Mutta tätä tuskaa ei suinkaan aiheuta Brangien, tuo uskollinen, vaan hänen oman sydämensä levottomuus. Kuulkaa siis, arvon herrat, minkä petollisen juonen hän keksi, mutta Jumala laupias armahti häntä, kuten pian tulette kuulemaan; olkaa siis tekin hänelle laupiaita ja sääliväisiä!

Sinä päivänä olivat Tristan ja kuningas kaukana metsästysretkellä, eikä Tristanilla ollut tietoa tästä rikoksesta. Isolde antoi tuoda eteensä kaksi orjaa ja lupasi heille vapauden ja kuusikymmentä kultarahaa, jos he vannoisivat tekevänsä sen, mitä hän heiltä pyysi. He vannoivat.

"Minä annan siis", sanoi hän, "teidän haltuunne erään nuoren tytön; te viette hänet metsään, lähelle tai kauas, yhdentekevä, mutta sellaiseen paikkaan, ettei kukaan koskaan saa tapauksesta pienintä vihiä; siellä te tapatte hänet ja tuotte sitten minulle hänen kielensä. Pitäkää tyystin mielessänne jokainen sana, jonka hän lausuu, jotta voitte ne minulle kertoa. Menkää, ja palattuanne olette vapaita ja rikkaita miehiä."

Sitten hän kutsutti luokseen Brangienin:

"Ystäväiseni, sinä näet, miten minun ruumiini kärsii ja riutuu: etkö menisi metsään etsimään sellaisia yrttejä, jotka soveltuvat tähän tautiin? Kaksi orjaa odottaa sinua, he opastavat sinua, he tietävät, missä tehokkaita lääkeruohoja kasvaa. Seuraa siis heitä, armas sisar, ja tiedä, että jos lähetän sinut metsään, niin tapahtuu se siksi, että elämäni ja sielunrauhani on kysymyksessä!"

Orjat veivät hänet mukanaan. Metsään tultuaan hän tahtoi pysähtyä, sillä terveysyrttejä kasvoi hänen ympärillään jo yllin kyllin. Mutta he opastivat häntä vain yhä etemmäksi:

"Käy eteenpäin vain, neito, tämä ei ole sovelias paikka."

Toinen orjista kulki hänen edellään, toinen jälessään. Ei ollut enää raivattua polkuakaan heidän edessään, ainoastaan villejä sinivatukkapensaita, piikkejä ja yhteen kietoutuneita ohdakekimppuja. Silloin se mies, joka asteli eellimmäisenä, sivalsi esiin miekkansa ja kääntyi ympäri; Brangien riensi turvaa etsien toisen orjan puoleen; hänkin seisoi paljastettu miekka kädessään ja sanoi:

"Neito, meidän täytyy tappaa sinut."

Brangien vaipui polvilleen ruohikkoon ja hänen käsivartensa kohosivat torjuvina miekankärkiä kohti. Hän rukoili armoa niin säälittävällä ja hellällä äänellä, että orjat ryhtyivät puheisiin hänen kanssaan ja sanoivat:

"Neito, jos kerran kuningatar Isolde, sinun valtiattaresi ja meidän, tahtoo, että sinun pitää kuoleman, niin epäilemättä olet jollakin tavoin suuresti rikkonut häntä vastaan."

Hän vastasi:

"En tiedä, ystävät, en muista kuin yhden ainoan rikkomuksen. Kun me lähdimme Irlannista, oli meillä kummallakin matkassa, kalleimpana korunamme, paita, valkea kuin lumi, hääyötämme varten. Merellä sattui sitten sellainen onnettomuus, että Isolde repäisi rikki oman hääpaitansa ja hänen hääyökseen lainasin minä hänelle omani. Ystävät, siinä kaikki paha, minkä olen hänelle tehnyt. Mutta koska hän tahtoo, että minun pitää kuolla, niin sanokaa hänelle, että lähetän hänelle rakkaan tervehdyksen ja että kiitän häntä kaikesta siitä hyvästä, mitä hän minulle on tehnyt, ja kaikesta siitä kunniasta, mitä hän minulle on osoittanut lapsuudesta pitäin, siitä asti, kun minut merirosvot ryöstösaaliina möivät hänen äidilleen ja siten jouduin hänen palvelukseensa. Suojelkoon suuri Jumala hyvyydessään hänen kunniaansa, ruumistaan ja elämäänsä! Veljet, iskekää nyt!"

Orjien kävi häntä sääliksi. He pitivät neuvoa keskenään, ja tullen siihen johtopäätökseen, että kenties ei sellainen rikos kuitenkaan ansainnut kuolemaa, he sitoivat hänet puuhun. Sitten he tappoivat koiranpennun ja toinen heistä leikkasi siltä kielen ja pisti sen reppuunsa ja niinpä molemmat täten varustettuina astuivat Isolden eteen.

"Onko hän puhunut?" kysyi tämä levottomana.

"On kyllä, kuningatar, hän on puhunut. Hän sanoi, että yksi ainoa rikkomus hänen puoleltaan oli syynä suuttumukseenne: te olitte reväissyt merellä lumivalkean paitanne, jonka olitte tuonut mukananne Irlannista, ja hän oli lainannut teille omansa hääyöksi. Se oli, niin hän sanoi, hänen ainoa rikoksensa. Hän kiitti teitä kaikista niistä hyvistä töistä, joita olitte hänelle tehnyt lapsuudesta pitäin, ja rukoili Jumalaa suojelemaan teidän kunniaanne ja elämäänne. Hän lähettää teille rakkaan tervehdyksen. Kuningatar, tässä tuomme sinulle hänen kielensä."

"Murhaajat!", huudahti Isolde, "antakaa minulle takaisin Brangien, minun rakas palvelijattareni! Ettekö siis tienneet, että hän oli ainoa ystäväni? Murhaajat, antakaa hänet minulle takaisin!"

"Kuningatar, sanotaan täydellä syyllä: 'Nainen muuttuu joka hetki; samalla kertaa hän nauraa, itkee, rakastaa, vihaa.' Me tapoimme hänet, koska te niin käskitte!"

"Kuinka olisin minä voinut sellaista käskeä? Minkä vuoksi? Eikö hän ollut minun rakas kasvinkumppalini, suloinen, iki-uskollinen, ihanainen? Sen te tiesitte, murhaajat: lähetin hänet vain etsimään lääkeyrttejä ja uskoin hänet teidän huostaanne, jotta te suojelisitte häntä matkalla. Mutta nyt olette tappaneet hänet ja minä kärvennän teidät hehkuvilla hiilillä."

"Kuningatar, tietkää siis, että hän elää ja että me tuomme hänet teille takaisin elävänä ja terveenä."

Mutta hän ei uskonut heitä, vaan ikäänkuin poissa suunniltaan hän vuoron perään sadatteli murhaajia ja itseään. Hän pidätti toisen orjista luonaan ja toinen riensi sill'aikaa kiireimmän kautta sen puun luo, johon Brangien oli sidottu:

"Kaunis neito, Jumala on armahtanut teitä, ja nyt kutsuu valtiattarenne teitä luokseen takaisin!"

Kun Brangien astui Isolden eteen, polvistui hän, anoen anteeksi kaikkia pahoja tekojaan; mutta kuningatar oli myöskin vaipunut polvilleen hänen eteensä, ja molemmat lankesivat toinen toisensa kaulaan ja viipyivät kauan hellässä syleilyssä.

VI.

Suuri petäjä.

Ei Brangieniä, uskollista, vaan omaa itseään tulee rakastavien pelätä. Mutta miten voisivat heidän lemmenhuumeiset sydämensä olla varovaisia ja valppaita? Rakkaus syöksee heitä eteenpäin, niinkuin jano ajaa virtaa kohti uupunutta peuraa; tai on se niinkuin haukka, joka nälkiintyneenä äkkiä ampuu alas saaliinsa kimppuun. Voi, rakkautta ei voi salata! Tosin ei kukaan ole yllättänyt, kiitos olkoon Brangienin varovaisuuden, kuningatarta ystävänsä sylissä; mutta joka hetki, joka paikassa saattaa kuka hyvänsä nähdä, miten intohimo heidän mieliään kuohuttaa, pusertaa heitä toisiinsa, tulvii yli kaikkien heidän aistiensa niinkuin nuori viini pursuaa sammiosta.

Jo hiiviskelevät nuo hovin neljä konnaa, jotka vihasivat Tristania hänen urhoollisuutensa vuoksi, kuningattaren ympärillä. Jo tietävät he hänen lemmen-onnensa salaisuuden. He vallan vapisevat vihasta, vahingonilosta ja -halusta. Nyt voivat he kieliä kuninkaalle uutisen: he saavat nähdä, miten hänen hellyytensä muuttuu raivoksi, miten Tristan häpeällisesti ajetaan pois tai tuomitaan kuolemaan ja miten kuningatar joutuu tuskansa valtoihin. Kuitenkin he pelkäsivät Tristanin vihaa; mutta vihdoin voitti heidän vihansa heidän pelkonsa; ja eräänä päivänä kutsuivat nuo neljä paroonia kuningas Markin neuvossaliin ja Andret puhui hänelle näin:

"Jalo kuningas, epäilemättä tulee sinun sydämesi suuttumuksesta riehahtamaan ja kaikki me neljä olemme siitä suuresti pahoillamme; mutta meidän täytyy sinulle paljastaa eräs asia, jonka olemme saaneet ilmi. Sinä olet antanut sydämesi Tristanille ja Tristan tahtoo häväistä sinut. Turhaan olemme sinua siitä jo ennen varoittaneet: rakkaudesta tähän yhteen ainoaan ihmiseen olet sinä syrjäyttänyt muut sukulaisesi ja koko paroonikunnan etkä ole kallistanut korvaasi kenenkään meidän sanoillemme. Tiedä siis, että Tristan rakastaa kuningatarta: se on todistettu asia, ja jo on siitä paljon puhetta liikkeellä."

Jalo kuningas horjahti ja vastasi: "Sinä halpa raukka, millaisen kavalan juonen nyt olet keksinytkään! Totta on, että olen antanut sydämeni Tristanille. Silloin kun Morholt haastoi teidät taisteluun, painoitte kaikki päänne väristen alas ja vaikenitte kuin mykät. Tristan yksin uskalsi nousta häntä vastaan tämän maan kunnian puolesta, ja hän olisi voinut kuolla jokaisesta haavasta, minkä hän siinä taistelussa sai. Sentähden te vihaatte ja minä rakastan häntä enemmän kuin sinua, Andret, ja enemmän kuin teitä kaikkia, enemmän kuin ketään. Mutta mitä siis väitätte keksineenne? Mitä olette nähneet, mitä kuulleet?"

"Ei todellakaan mitään, herra, jota eivät omat silmäsi voisi nähdä, ei mitään, jota eivät omat korvasi voisi kuulla. Katsele, kuuntele, ylväs sire, ehkäpä sinulle kylläkin tarjoutuu otollinen tilaisuus siihen."

Tämän sanottuaan he vetäytyivät pois jättäen myrkyn itsestään vaikuttamaan.

Kuningas Mark ei voinut saada pois mielestään noita turmiollisia sanoja. Nyt hän vuorostaan, vastoin tahtoaankin, salaa piti silmällä sisarenpoikaansa ja Isoldea. Mutta Brangien huomasi sen ja turhaan koetti kuningas eksyttää Isoldea salajuonillaan. Pianpa hän väsyikin tähän kurjaan taisteluun, ja ymmärtäen, ettei hän enää voisi päästä epäilystä vapaaksi, hän kutsutti luokseen Tristanin ja puhui hänelle näin:

"Tristan, lähde pois tämän linnan alueelta, ja kun olet kerran sen jättänyt, niin älä rohkenekaan enää astua sen rajojen sisälle. Petturit syyttävät sinua suuresta petoksesta. Älä kysele mitään: en voisi kertoa heidän puheitaan häpäisemättä meitä molempia. Älä etsi mielessäsi rauhoittavia sanoja: tunnen, ettei niillä olisi mitään valtaa ylitseni. Ja kuitenkaan en usko noita konnia; jos uskoisin heitä, niin enkö olisi jo luovuttanut sinua häpeällisen kuoleman omaksi. Mutta heidän sanojensa myrkky on levottuuttanut sydämeni ja ainoastaan sinun lähtösi voi sen rauhoittaa. Lähde siis, epäilemättä kutsutaan sinut jo piankin takaisin; lähde, armas poikani, jota rakastan ikuisella rakkaudella."

Kun konnat kuulivat uutisen:

"Hän on lähtenyt", sanoivat he keskenään, "hän on mennyt tiehensä, tuo lumooja, ja halvan varkaan lailla on hänet poisajettu. Mitä voi hänestä enää koitua tästä lähin? Varmaankin hän nyt purjehtii merien taa etsiäkseen uusia seikkailuja ja tarjotakseen kavalaa palvelustaan taas jollekin kaukaiselle kuninkaalle!"

Ei, Tristanilla ei ollut voimaa lähteä; kun hän oli sivuuttanut linnan kaivos-ojat ja rajamerkit, tunsi hän, ettei hän voinut enää mennä sen etemmä: hän jäi itse Tintagelin linnaan ja asettui Gorvenalin kanssa erään porvarin taloon asumaan. Siinä hän riutui nyt kuumeen vaivaamana, vielä tuskallisemmissa haavoissa kuin muinoin, jolloin Morholtin keihään kärki oli myrkyttänyt hänen ruumiinsa. Silloin, kun hän virui meren rannalle kyhätyssä majassaan ja kaikki pakenivat hänen haavojensa löyhkää, oli kuitenkin kolme uskollista, jotka jäivät hänen luokseen: Gorvenal, Dinas Lidanilainen ja kuningas Mark. Nyt olivat Gorvenal ja Dinas jälleen hänen vuoteensa ääressä, mutta kuningas Mark oli poissa, ja Tristan huokaili:

"Totta on, rakas eno, että ruumiini nyt levittää vielä inhoittavamman myrkyn löyhkää kuin ennen, ei edes teidän rakkautenne voi enää voittaa inhoanne."

Mutta yhä vain kuumehoureessakin kiidätti intohimo häntä niinkuin pillastunut hevonen kohti niitä suljettuja torneja, joiden takana kuningatar oli kätkössä; ratsu ja ratsastaja musertuivat kivisiä muureja vasten; mutta yhä uudestaan karkasivat ne pystyyn tehden saman hurjan rynnistyksen.

Suljettujen tornien takana istuu Isolde ikävöiden, vielä onnettomampana kuin ystävänsä: sillä näiden outojen parissa, jotka vaanivat ja väijyvät häntä, on hänen joka hetki teeskenneltävä iloisuutta; ja öisin kun hän lepää kuningas Markin vierellä, on hänen liikkumattomana hillittävä jäsentensä ikävöivä värinä ja kuumeiset nykähdykset. Hän halajaa Tristanin luo. Hänestä tuntuu välistä, että hän jo nousee, rientää ovelle mennäkseen; mutta pimeälle kynnykselle ovat petturi-paroonit asettaneet suuria viikatteita, joiden terotetut ja julmat terät leikkaavat poikki hänen hennot polvensa. Hänestä tuntuu, että hän kaatuu ja hänen poikkisahautuneista polvistaan pursuaa ilmoille kaksi punaista lähdettä.

Pian on kummallakin rakastavalla loppu käsissä, ellei apua tule. Ja kukapa heitä auttaisi ellei Brangien. Henkensä uhalla hän hiipii siihen taloon, jossa Tristan riutuu. Gorvenal avaa iloissaan hänelle oven, ja pelastaakseen rakastavat neuvoo Brangien Tristanille salajuonen.

Ette koskaan vielä, arvon herrat, ole kuulleet kerrottavan mistään ovelammasta rakkauden kepposesta.

Tintagelin linnan takana levisi laaja hedelmäpuutarha, jota joka puolelta ympäröi tiheä pensas-aita. Siinä kasvoi lukemattomia kauniita puita, joiden oksat nuokkuivat hedelmien, lintujen ja tuoksuvien terttujen painosta. Sen kaukaisimmassa nurkkauksessa, aivan aidan paalujen luona, kohosi korkea ja suora petäjä, jonka mahtava runko kannatti leveää oksastoa. Sen juurella oli pulppuava lähde: vesi muodosti ensin lavean lammen, kirkkaan ja tyynen kuvastimen marmorikuistin keskelle, sitten se puristautui kahden ahtaan äyrään väliin ja virtasi puutarhan halki tunkien aina linnan sisälle asti ja vierien naisten asumusten läpi.

Niinpä siis Tristan joka ilta Brangienin neuvosta veisteli taidokkaasti kaarnanpalasia ja leikkeli pieniä oksia. Hän kiipesi yli terävien aitapaalutusten ja tultuaan suuren petäjän luo hän heitti lastut lähteeseen. Keveinä kuin vaahto ne uivat pinnalla ja vierivät veden mukana naisten asumuksiin. Isolde odotti niiden saapumista. Ja heti, niinä iltoina, jolloin Brangienin oli onnistunut etäännyttää kuningas Mark ja petturi-paroonit, hän riensi ystävänsä luo.

Hän rientää ystävänsä luo, keveänä ja pelokkaana, vaanien ja arastellen joka askeleella petturi-parooneja, jotka mahdollisesti piileksivät pensastoissa. Mutta heti kun Tristan näkee hänet, levittää hän sylinsä hänelle. Ja yön vaippa suojelee heitä ja suuren petäjän ystävällinen varjo.

"Tristan", sanoo kuningatar, "eivätkö merenkulkijat kerro aivan totena, että Tintagelin linna on lumottu ja että se salaisen loihdun vaikutuksesta kaksi kertaa vuodessa, kesällä ja talvella, häviää ja katoaa silmistä? Nyt se on hävinnyt. Emmekö ole paraillaan siinä lumotarhassa, josta harpunsoittajain laulut kertovat: helkkyvä muuri ympäröi sitä joka taholta, puut kukkivat, maa tuoksuu; vanhuus ei saavuta siellä sankaria, kun hän ystävänsä sylissä lepää, eikä mikään vihollinen voima voi murtaa sadun helkkyvää muuria!"

Mutta jo kajahtavat Tintagelin tornista vartiain torvet, jotka ilmoittavat aamun koittoa.

"Ei", sanoo Tristan, "sadun helkkyvä muuri on jo murtunut, emmekä olekaan lumotarhan asujamia. Mutta kerran, armas, kerran me vielä yhdessä lähdemme Autuaitten Maahan, josta ei kukaan ole palannut. Siellä kohoaa linna valkoisesta marmorista; linnassa on tuhat ikkunaa ja jokaisessa loistaa sytytetty vahakynttilä; jokaisen kohdalla lauluniekka soittaa ja laulaa iki-ihanaa ja loppumatonta säveltä; aurinko ei siellä paista, eikä sentään kukaan kaipaa valoa: se on sielujen onnela."

Mutta jo kultaa aamun nouseva koi Tintagelin tornien huiput ja linnan valtavat, päällekkäin kasatut viheriät ja siniset kivirykelmät.

Isolde on saanut takaisin entisen ilomielensä: Markin epäluulot hälvenevät, mutta konnat sitävastoin ymmärtävät, että Tristan on jälleen tavannut kuningattaren. Mutta Brangien vartioi niin taitavasti, että he turhaan väijyvät. Vihdoin sanoo herttua Andret, jota Jumalan kosto kohdatkoon, näin tovereilleen:

"Arvon herrat, kysykäämme neuvoa Frocinilta, tuolta kyttyräselkäiseltä kääpiöltä. Hän tuntee seitsemän taidetta, magian ja kaikki erilaiset velhonvehkeet. Hän osaa lapsen syntyessä seitsemän planeetan asemasta ja tähtien kulusta lukea edeltäpäin kaikki hänen elämänsä tapahtumat. Hän saa ilmi Bugibuksen ja Noironin voimalla salatut asiat. Hän voi, jos tahtoo, valkaista meille Isolde Vaaleahiuksen salajuonet."

Ja tuo ilkeä pikku-mies, joka oli kaiken kauneuden ja urhouden vihollinen, piirusti heti ilmaan noitamerkkinsä, asetteli paikoilleen lumot ja loihdut, tarkasteli Orionin ja Luciferin kulkua ja sanoi:

"Eläkää hyvässä toivossa, kauniit herrat, vielä tänä yönä voitte yllättää heidät."

He veivät hänet kuninkaan eteen.

"Sire", sanoi poppamies, "antakaa käsky metsästäjillenne, että he laittavat ajokoirat vitjoihin ja satuloivat hevoset; ilmoittakaa sitten, että te tulette olemaan metsällä seitsemän päivää ja seitsemän yötä, ja saatte hirttää minut ensimaiseen puunoksaan, ellette vielä tänä yönä saa kuulla, millaisia puheita Tristan pitää kuningattarelle."

Kuningas teki niin, vaikkakin vastahakoisesti. Kun yö tuli, jätti hän metsästäjät metsään, sieppasi kääpiön ratsunsa lautasille ja palasi Tintageliin. Erään salakäytävän kautta, jonka yksin hän tunsi, hän tunkeutui puutarhaan ja kääpiö johdatti hänet suuren petäjän luo.

"Jalo kuningas, on paras, että kiipeätte tämän puun oksien väliin. Ottakaa mukaanne jousenne ja nuolenne; voitte ehkä tarvita niitä. Ja pysytelkää hyvin hiljaa: teidän ei tarvitse kauan odottaa."

"Pois silmistäni, sinä Vihollisen hurtta", vastasi kuningas.

Ja kääpiö meni vieden mukanaan hevosen.

Hän oli puhunut totta; kuninkaan ei tarvinnut kauan odottaa. Oli kaunis yö ja kuu loisti kirkkaasti. Oksien väliin piiloutuneena näki kuningas sisarenpoikansa hyppäävän terävän aitauksen ylitse. Tristan tuli lähteen luo ja heitti veteen lastut ja risut. Mutta sitä tehdessään hän kumartui lähteen puoleen ja näki sen kuvastimessa kuninkaan kuvan. Oi, jospa hän voisi pysähdyttää lastut, jotka jo pakenevat pois pitkin vierivän veden pintaa! Mutta ei! Ne rientävät nopeasti puutarhan läpi. Naisten asunnossa odottaa Isolde niiden ilmestymistä; jo huomaa hän ne kenties ja rientää ulos. Varjelkoon Jumala rakastavaisia!

Hän tulee; istuen liikkumattomana Tristan katsoo häneen ja puusta kuulee hän nuolen pahaaennustavan kirinän, kun jousi jännittyy.

Isolde tulee kepeänä ja varovaisena, kuten tavallisesti. "Mikä nyt on?", ajattelee hän. "Miksi ei riennä Tristan tänä iltana vastaani? Olisikohan hän nähnyt jonkun vihollisen?"

Hän pysähtyy, tarkastaa katseellaan lehvien tummia tiheikköjä; ja äkkiä kuun valossa hänkin vuorostaan huomasi kuninkaan varjon lähteen kuvastimessa. Naisten tavallista nopeaälyisyyttä osoittaen hän ei lainkaan nostanut silmiään puun oksiin:

"Herra, minun Jumalani", sanoi hän aivan hiljaa, "salli minulle se armo, että saan puhua ensiksi!"

Hän käy yhä lähemmäksi. Kuulkaa siis, miten hän salaa varoittaa ja valmistaa ystäväänsä:

"Sire Tristan, mitä olettekaan uskaltanut! Kutsua minut tällaiseen paikkaan, tällaiseen aikaan! Jo monta kertaa olitte pyytänyt minua nähdäksenne, rukoillaksenne minulta jotakin, niin sanoitte. Mitä siis? Mitä odotatte siis minulta? Tulin vihdoin, sillä kuningattarena olen velvollinen rukoustanne kuulemaan. Tässä olen siis: mitä tahdotte?"

"Kuningatar, tahdon rukoilla teitä lauhduttamaan kuninkaan vihan."

Isolde itkee ja värisee. Mutta Tristan ylistää mielessään Jumalaansa, joka on antanut ilmi vaaran hänen armaalle ystävättärelleen.

"Niin, kuningatar, olen pyytänyt teitä tavata monasti ja aina turhaan: ette kertaakaan, senjälkeen kun kuningas karkoitti minut, ole suvainnut noudattaa kutsuani. Mutta säälikää toki minua raukkaa; kuningas vihaa minua, en tiedä minkätähden; mutta te ehkä sen tiedätte; ja kukapa muu osaisi paremmin haihduttaa hänen vihaansa kuin te, kuningatar, jonka sydämessä ei asu vilppiä eikä petosta, siveä ja suloinen Isolde, johon hänen sydämensä luottaa?"

"Ettekö siis tosiaan tiedä, sire Tristan, että hän epäilee meitä molempia? Ja minkälaisesta tihutyöstä lisäksi! Pitääkö minun, jotta häpeäni mitta olisi oikein täysi, vielä itse sanoa se teille! Herrani ja kuninkaani luulee, että minä rakastan teitä rikollisella rakkaudella! Jumala tietää sentään viattomuuteni, ja jos valehtelen, niin antakoon hän ruumiini tulla häpeään! En koskaan ole antanut rakkauttani ainoallekaan miehelle, paitsi hänelle, joka ensimäisen kerran neitseenä sulki minut syliinsä. Ja sitten te toivotte, että minä rukoilisin kuninkaalta teille armoa! Mutta jos hän vain tietäisi, että olen tullut tänne petäjän luo, niin hajoittaisi hän jo huomenna tuhkani kaikkiin ilman tuuliin!"

Tristan huokasi:

"Rakas eno, sanotaanhan: 'Ei kenkään ole halpamainen, joka ei tee mitään halpaa'. Mutta millaisessa sydämessä onkaan siinnyt niin kurja epäluulo?"

"Sire Tristan, mitä tarkoitatte? Ei, herrani ja kuninkaani ei ole itse keksinyt tällaista konnuutta. Mutta tämän maan petturi-paroonit ovat saaneet hänet uskomaan tuohon valheeseen, sillä on helppoa pettää rehellisiä sydämiä. He rakastavat toisiaan, ovat he hänelle sanoneet, ja ovat kääntäneet tämän puheen meille rikokseksi. Niin, te rakastitte minua, Tristan, miksi kieltää sitä? Enkö ole enonne vaimo ja enkö ole kaksi kertaa pelastanut teidät kuolemasta? Niin, ja minä rakastin myös teitä: olittehan kuninkaalle läheistä sukua ja olinhan kuullut äitini monesti sanovan, että vaimo ei rakasta herraansa ja miestäänkään, jos ei hän samalla rakasta hänen sukulaisiaan. Rakkaudesta kuninkaaseen rakastin teitäkin, Tristan; ja vielä nytkin ilo täyttäisi mieleni, jos hän jälleen ottaisi teidät armoihinsa. Mutta koko olentoni värisee, pelko tukahduttaa minut, minun täytyy lähteä, olen jo liian kauan viipynyt."

Oksien välissä kuningas tunsi säälin sydämessään heräävän ja hän hymyili lempeästi.

Isolde yrittää paeta pois, Tristan rukoilee häntä jäämään:

"Kuningatar, Vapahtajan nimessä, tulkaa avukseni, armahtakaa minua! Nuo kurjat pelkurit tahtoivat vieroittaa kuninkaan kaikista niistä, jotka häntä rakastavat; he ovat onnistuneet siinä ja pitävät nyt häntä pilkkanaan. Samapa tuo; lähden siis pois tästä maasta, kauas tuntemattomille teille, kurjana kulkijana, niinkuin tänne muinoin tulinkin; mutta hankkikaa minulle kuninkaalta ainakin se suosionosoitus, että hän entisten palvelusteni palkaksi luovuttaa minulle niin paljon omaisuudestaan, että voin kulunkini maksaen lunastaa takaisin hevoseni ja aseeni ja kunnialla ratsastaa ulos maailmaan."

"Ei, Tristan, tällaisella pyynnöllä ei teidän olisi pitänyt kääntyä puoleeni: Olen orpo ja yksin tässä maassa, yksinäinen palatsissa, jossa ei kukaan minua rakasta, olen turvaton ja kokonaan kuninkaan armoilla. Ettekö huomaa, että jos sanon sanankaan teidän puolestanne, olen vaarassa joutua häpeällisen kuoleman omaksi? Jumala teitä suojelkoon, ystäväni! Kuningas tekee kovin väärin vihatessaan teitä. Mutta menittepä minne tahansa, on Jumala kuitenkin oleva muuttumaton ystävänne."

Isolde kääntyy pois paeten kiireesti huoneeseensa, jossa Brangien sulkee hänet värisevänä syliinsä; kuningatar kertoo tapauksen. Brangien huudahtaa:

"Isolde, valtiattareni, Jumala on tehnyt teille suuren ihmetyön. Hän on laupias eikä tahdo pahaa niille, jotka hän tietää viattomiksi."

Suuren petäjän alla marmorikuistiin nojaten Tristan valitti ääneensä:

"Olkoon Jumala minulle armollinen ja sovittakoon sen suuren vääryyden, jota saan kärsiä rakkaan herrani puolelta!"

Kun hän oli kiivennyt puutarhan aitauksen toiselle puolen, sanoi kuningas hänelle hymyillen:

"Jalo sisarenpoikani, siunattu olkoon tämä hetki! Nääpäs, tuo kaukoratsastus, jota suunnittelit tänä aamuna, on jo päättynyt!"

Mutta etäämpänä metsä-aukealla seisoi kääpiö Frocin tarkastellen tähtien kulkua; hän luki niistä, että kuninkaan puolelta häntä uhkasi kuolema; hänen muotonsa musteni pelosta ja häpeästä, ja raivosta halkeamaisillaan hän pakeni kiireesti Gallian maahan.

VII.

Kääpiö Frocin.

Kuningas Mark on tehnyt sovinnon Tristanin kanssa. Hän on antanut hänelle luvan palata takaisin linnaan, ja niinkuin ennenkin nukkuu Tristan jälleen kuninkaan huoneessa läheisimpien ja uskottujen parissa. Hän saa tulla ja mennä milloin mielensä tekee: kuningas ei enää kiinnitä siihen minkäänlaista huomiota. Mutta kukapa voisi kauan pitää rakkauttaan salassa! Voi, rakkautta ei voi ihmisten silmiltä piilottaa!

Mark oli antanut anteeksi petturi-parooneille, ja kun Dinas Lidanilainen muuanna päivänä kaukaisesta korvesta löysi kyttyräselkäisen kääpiön kurjana ja kodittomana, vei hän hänet kuninkaan luo, joka armahti häntä ja antoi anteeksi hänen tihutyönsä.

Mutta hänen hyvyytensä vain kiihoitti paroonien vihaa; ja kun he uudelleen olivat yllättäneet yhdessä Tristanin ja kuningattaren, liittoutuivat he, tehden seuraavan valan: Ellei kuningas karkoittaisi sisarenpoikaansa maasta, vetäytyisivät he kaikki vankkojen linnojensa suojaan ja alottaisivat sodan kuningasta vastaan. He kutsuivat kuninkaan neuvotteluun:

"Herra, rakasta meitä tai vihaa meitä mielesi mukaan; mutta me vaadimme, että karkoitat Tristanin maasta. Hän rakastaa kuningatarta, sen näkee kuka tahansa; mutta me emme siedä sitä."

Kuningas kuulee heidän puheensa, huokaa, painaa päänsä alas ja vaikenee.

"Niin, kuningas, me emme siedä sitä, sillä me tiedämme nyt, että tämä uutinen, joka ennen oli sinulle yllätys, ei enää hämmästytä sinua ja että sinä ehdoin tahdoin annat suostumuksesi heidän rikokselleen. Mitä siis aiot tehdä? Tuumi asiaa ja ota hyvät neuvot varteen! Mitä meihin tulee, niin me vetäydymme paroonikuntiimme ja viemme myös naapurimme pois hovistasi, sillä me emme voi sietää sitä, että he jäävät sinne. Sellaiset ovat ne vaaliehdot, jotka sinulle tarjoamme; valitse siis!"

"Jalot herrat, kerran uskoin niitä rumia puheita, joita esititte Tristanista, ja kaduin sitä katkerasti. Mutta te olette vasallejani enkä tahdo kadottaa miesteni alamaista palvelusta. Antakaa siis minulle hyvä neuvo, otan sen teiltä vastaan ja te olette sen minulle velkaa. Tiedätte hyvin, että kaikki liikaylpeys ja kohtuuttomuus on minulle vierasta."

"Siispä, jalo herra, kutsuttakaa tänne kääpiö Frocin. Te ette luota häneen tuon puutarha-seikkailun vuoksi. Eikö kuitenkin juuri hän ollut lukenut tähdistä, että kuningatar tulisi sinä iltana petäjän siimekseen? Hän tietää enemmän kuin yhden asian; kysykää neuvoa häneltä."

Tuo kirottu kyttyräselkä riensi heti saapuville ja Denoalin syleili häntä riemuissaan. Kuulkaa siis, minkä kavalan juonen hän neuvoi kuninkaalle:

"Sire, käske sisarenpoikasi heti huomenna aamun koittaessa nelistää kiireimmän kautta Cardueliin viemään kuningas Artturille pergamenttikääry-sanomaa, joka on hyvin tarkasti sinetillä suljettu. Kuningas, Tristan nukkuu aivan vuoteesi vieressä. Lähde huoneestasi ulos juuri kun kaikki vaipuvat uneen, ja minä vannon sinulle Jumalan nimen ja Rooman lain kautta, että jos hän rakastaa Isoldea mielettömällä rakkaudella, niin tahtoo hän puhua hänen kanssaan ennen lähtöään; mutta jos hän tekee sen minun tietämättäni tai sinun näkemättäsi, niin saat tappaa minun. Muuten anna minun hoitaa tämä tapaus mieleni mukaan, varo ainoastaan puhumasta Tristanille tästä sanansaattajatoimesta mitään ennen maatapanoa."

"Olkoon kuten sanot", vastasi kuningas Mark.

Silloin kääpiö keksi ruman sala-ansan. Hän meni leipurin luo ja osti neljällä kuparirahalla hienonhienoa jauhoa, jonka hän kätki mekkonsa alle. Kylläpä piti ollakin ovela, keksiäkseen sellaisen tempun! Kun yö tuli, kun kuningas oli syönyt ilta-ateriansa ja kaikki hänen miehensä olivat käyneet makuulle viereiseen tilavaan saliin, tuli Tristankin, kuten tavallisesti, kuningas Markin makuusuojaan.

"Armas sisarenpoikani, minulla on teille eräs tehtävä: te ratsastatte Cardueliin kuningas Artturia tapaamaan ja viette hänen luettavakseen tämän suljetun kirjelmän. Tervehtäkää häntä minun puolestani, älkääkä viipykö hänen luonansa kauemmin kuin päivän."

"Kuningas, heti huomenna lähden matkaan."

"Niin, huomenna, mutta jo ennen päivän koittoa."

Tristanin sydän on kiihkeän levoton. Hänen vuoteensa ja kuningas Markin vuoteen väliä oli ainakin keihään mitta. Hänessä syttyi hurja halu saada puhua kuningattaren kanssa, ja hän teki mielessään sellaisen päätöksen, että aamun koitossa, jos vain Mark nukkuisi, hän pyrkisi tämän lähelle. Oi, Jumala, mikä mieletön ajatus!

Kääpiö nukkui myös tapansa mukaan kuninkaan huoneessa. Kun hän luuli kaikkien jo nukkuvan, hän nousi ja ripotteli Tristanin ja kuningattaren vuoteitten väliin tuota hienoa jauhoa: jos jompikumpi rakastavaisista vain lähtisi toistaan tapaamaan, jäisi hänen jalkansa jälki jauhoon. Mutta Tristan, joka ei nukkunut, näki, mitä kääpiö puuhasi.

"Mitä tämä tietää? Tuolla kääpiö-lurjuksella ei ole tapana toimia minun edukseni. Mutta tällä kertaa hän pettyy: kuka hullu hänelle jättäisi askeltensa jälkiä!"

Puolen yön aikaan kuningas nousi ja meni ulos ja samoin teki kyttyräselkäinen kääpiö. Huoneessa oli pimeä: ei mikään vahakynttilä tai lamppu valaissut sitä. Tristan nousi seisomaan vuoteessaan. Jumala, miksi saikaan hän sellaisen mielijohteen! Hän liittää jalkansa yhteen, arvioi välimatkan, tekee hypyn ja putoaa suoraan kuningattaren vuoteeseen. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi oli edellisenä päivänä hänen ollessaan metsällä suuren metsäsian torahammas haavoittanut häntä jalkaan, ja, mikä vielä pahempi, haava ei ollut mitenkään sidottu. Tuon ponnahduksen voimasta se repeytyy auki uudestaan ja alkaa vuotaa verta; mutta Tristan ei huomaa verta, joka vuotaa siitä ja ryvettää hurstit punaisiksi. Ja ulkona kuunvalossa loihtukeinojensa avulla kääpiö huomasi, että rakastavaiset olivat yhtyneet. Riemusta väristen hän sanoi kuninkaalle:

"Mene nyt katsomaan, ja ellet nyt löydä heitä yhdessä, niin saat hirttää minut!"

He lähtevät siis kaikin kuninkaan huoneeseen, kuningas, kääpiö ja nuo neljä konnaa. Mutta Tristan on kuullut heidän tulonsa: hän syöksyy seisaalle, hyppää jälleen ja pääsee omaan vuoteeseensa … mutta voi, veri on sillä välin jo ehtinyt purskahtaa haavasta ja tahria jauhot.

Ja nyt astuvat sisään kuningas, paroonit ja kääpiö, joka näyttää valoa. Tristan ja Isolde ovat nukkuvinaan; he ovat makuukammiossa aivan kahden, paitsi Perenistä, joka nukkui Tristanin jaloissa eikä hievahtanutkaan. Mutta kuningas huomasi heti, että hurstit vuoteella olivat aivan punaiset ja että jauho lattialla oli tuoreen veren tahrima.

Silloin nuo neljä paroonia, jotka vihasivat Tristania hänen urheutensa vuoksi, tarttuvat kiinni häneen, samalla kun he uhkaavat ja pilkkaavat ja pistelevät kuningatarta, toivottaen hänelle hyvää tuomiopäivää. He keksivät myös vertavuotavan haavan.

"Tristan", sanoo kuningas, "nyt eivät mitkään vastatodistelut voi teitä enää pelastaa: huomenna on teidän kuoltava."

Tämä huutaa:

"Armahda minua, jalo herra! Jumalanpojan tähden, joka kärsi meidän edestämme, jalo herra, sääli meitä!"

"Ylevä ruhtinas, kosta häpeäsi!" vastaavat konnat.

"Armas eno, en itseni vuoksi rukoile teitä. Mitä merkitsee minulle kuolema! Ellen pelkäisi teitä vihoittavani, saisivat nuo pelkurit heti kalliisti maksaa sen loukkauksen, että ovat käyneet käsiksi minuun, jota he muuten eivät koskaan olisi uskaltaneet tehdä ilman teidän suojelustanne; mutta kunnioituksesta ja rakkaudesta teitä kohtaan antaudun armoillenne, tehkää kanssani, miten haluatte. Tässä minä olen, kuningas, mutta armoa kuningattarelle!"

Ja Tristan lankeaa nöyrästi polvilleen hänen jalkojensa juureen.

"Armoa kuningattarelle, sillä jos tässä linnassa on yksikin sellainen mies, joka on kylliksi rohkea pysyäkseen edelleen siinä valheessa, että olisin rakastanut häntä rikollisella rakkaudella, niin saa hän tehdä välinsä selväksi kanssani kahdenkesken taistelukentällä. Sire, armoa hänelle, Jumalan Kaikkivaltiaan nimessä!"

Mutta nuo kolme paroonia ovat jo sitoneet köysiin Tristanin ja kuningattaren. Ah, jospa hän olisi tiennyt, ettei hän saisi todistaa viattomuuttaan yksityisessä taistelussa, olisivat he mieluummin saaneet vaikka silpoa hänet elävältä, ennenkuin hän olisi antanut sitoa itseään kurjan uhrin tavoin!

Mutta hän pani uskalluksensa Jumalaan, hyvin tietäen, että kaksintaistelussa ei kukaan uskaltaisi kohottaa asetta häntä vastaan. Ja varmasti hän olikin oikeassa turvatessaan Jumalan apuun. Kun hän vannoi, ettei hän milloinkaan ollut rakastanut kuningatarta rikollisella rakkaudella, nauroivat konnat ilkeästi tälle hävyttömälle valheelle. Mutta kutsun teidät todistajikseni, jalot herrat, jotka tunnette totuuden ja merellä tyhjennetyn lemmenkalkin kohtalokkaan lumon, valehteliko hän todellakin? Ei teko, vaan teon tuomio määrää rikoksen. Ihminen näkee, mikä pinnalla on, mutta Jumala katsoo sydämeen, ja hän yksin on oikea tuomari. Hän on säätänyt niin, että jokainen syytetty saa puolustaa oikeuttaan taistelulla ja hän itse taistelee silloin viattoman puolella. Sentähden Tristankin vetosi oikeuteen ja taisteluun ja varoi millään tavoin loukkaamasta kuningas Markia. Mutta jos hän olisi voinut aavistaa, mitkä tapaukset olivat hänen edessään, olisi hän varmasti tappanut konnat. Ah, Jumala, miksi ei hän tehnyt niin!

VIII.

Hyppäys rukouskappelin korkeudesta.

Yön pimeydessä leviää kuin kulovalkea kansan pariin uutinen: Tristan ja kuningatar ovat vangitut; kuningas tahtoo heidät tappaa. Sekä rikkaat porvarit että köyhä kansa, kaikki itkevät.

"Voi, eikö ole meillä syytä itkeä ja valittaa! Uljas parooni Tristan, pitääkö teidän siis todella kuolla noin halpamaisen kavalluksen uhrina! Ja teidänkin, kunnioitettu kuningatar, niin vailla vilppiä ja viekastelua! Syntyneekö enää milloinkaan missään maassa toista yhtä kaunista ja rakastettua kuninkaantytärtä! Ja tämä kaikki on siis sinun velhontyötäsi, sinä kääpiö kyttyräselkä! Älköön se ihminen koskaan nähkö Jumalan armon kasvoja, joka ei heti sinut kohdatessaan pistä keihästä lävitsesi! Oi Tristan, rakas ja ylevä ystävämme, kun Morholt tullessaan lapsiamme ryöstämään nousi tälle rannalle, niin eipä kukaan parooneistamme uskaltanut kantaa aseita häntä vastaan, vaan kaikki vaikenivat kuin mykät. Mutta te, Tristan, te taistelitte yksin meidän kaikkien Cornwallin miesten puolesta ja surmasitte Morholtin, ja hän haavoitti teitä keihäällään niin vaikeasti, että olitte vähällä kuolla meidän tähtemme. Ja nytkö pitäisi meidän, näiden sankaritöiden palkaksi, jättää sinut kuolemaan silmiemme edessä!"