Produced by Juha Kiuru

TUULENTUPIA

Kirj.

Joseph Conrad

Englanninkielestä suomensi Olli Kivilinna

Alkuperäinen teos: Almayer's Folly

K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1919.

ENSIMÄINEN LUKU.

"Kaspar! Makan!"

Tuttu, kimakka ääni herätti äkkiä Almayerin loistavista tulevaisuudenunelmistaan nykyhetken vastenmieliseen todellisuuteen. Tuo äänikin oli niin vastenmielinen. Hän oli saanut kuulla sitä vuosikausia, ja vuosi vuodelta oli hän siitä yhä vähemmän pitänyt. Mutta vähätpä siitä. Pian tämä kaikki loppuisi.

Almayer liikahteli levottomasti, mutta ei välittänyt sen enempää kutsusta. Nojautuen kyynärpäillään parvekkeen kaidepuuhun, hän yhä tähysteli suurta virtaa, joka mistään välittämättä touhuissaan viillätti hänen silmiensä ohi. Hän katseli sitä mielellään auringon laskiessa, ja varmaankin siksi, että laskeva aurinko usein siroitteli kultaansa Pantain vesille, ja Almayerin ajatukset taas monasti askartelivat kultamailla. Kultaa hän ei tosin ollut onnistunut itselleen hankkimaan, kultaa, jota muut kyllä olivat saaneet, mutta epärehellisin keinoin tietenkin. Hänkin aikoi sitä saada, mutta rehellisellä, kovalla työllä itselleen ja Ninalle. Almayer antautui tulevaisuudenunelmiinsa ja siirtyi siten mielikuvituksessa kauaksi näiltä rannoilta, missä hän oli elänyt niin monta vuotta. Ja hän unohti hetkeksi vaivojensa ja vastustensa karvauden kuvitellessaan niistä koituvaa suurta, loistavaa palkkaa. He eläisivät Euroopassa, hän ja hänen tyttärensä. He tulisivat rikkaiksi ja arvossa pidetyiksi. Kukaan ei ajattelisi tyttären sekarotuista alkuperää nähdessään hänen häikäisevän kauneutensa ja isän mahtavan aseman. Kun hän itse saisi seurata tyttärensä voittokulkua, nuortuisi hän jälleen ja unohtaisi ne kaksikymmentä viisi vuotta, jotka hänen oli täytynyt viettää sydäntäsärkevässä taistelussa näillä raukoilla rannoilla, missä hän tunsi elävänsä aivan kuin vankeudessa. Kaikki nämä unelmat olivat pian saavutettavissa. Kun vain Dain palaisi! Ja täytyihän hänen pian palata jo oman etunsakin vuoksi. Hän oli nyt toista viikkoa myöhästynyt. Ehkäpä hän palaisi jo tänä yönä.

Tällaisia ajatuksia risteili Almayerin mielessä, kun hän seisoi uuden, mutta jo ränsistyneen talonsa — tuon viimeisen elämänsä pettymyksen — parvekkeella ja katseli leveätä virtaa. Kullalle se ei kimallellut tänä iltana, sillä se oli sateitten paisuttama ja vyöryi nyt vihaisena ja mutaisena hänen tuijottavien silmiensä ohitse. Se kuljetti mukanaan irtonaisia oksia, mädänneitä puunrunkoja, kokonaisia juurineen irtautuneita puita ja lehtiä, ja niitten ympärillä pyöri ja kohisi vesi kiukkuisesti.

Muuan noita ajelehtivia puita takertui kiinni jyrkkään rantaan, aivan talon lähelle. Almayer unohti unensa ja katseli sitä raukeasti. Puu kääntyi hitaasti ympäri keskellä sihisevää ja vaahtoavaa vettä. Mutta samassapa se pääsi irti esteestään ja alkoi liukua taas virran mukana. Se kääntyi hitaasti ympäri ja nosti ilmaan paljaan oksan aivan kuin käden, joka sanatonna rukoili taivaalta apua virran hurjaa, tolkutonta raivoa vastaan. Äkkiä alkoi Almayer mielenkiinnolla seurata puun kohtaloa. Hän nojautui yli kaidepuun nähdäkseen selviytyisikö se tuonnempana olevasta matalikosta. Se selviytyi. Almayer vetäytyi pois kaidepuulta ja ajatteli, että nyt sen tie oli vapaa aina merelle asti. Hän kadehti tuon elottoman olennon kohtaloa, kun se yhä pienempänä ja epäselvempänä kiisi edelleen pimenevässä yössä. Kadotettuaan sen tyystin näkyvistään hän alkoi arvailla, miten kauaksi se mahtaisi ajelehtia merelle. Veisikö virta sen pohjoiseen vaiko etelään? Ehkäpä etelään, kunnes se kulkisi Celebes-saaren näkyvissä, kenties Macassariin asti.

Macassariin! Almayerin eloon herännyt mielikuvitus kuljetti puuta kauaksi sen sotaretkellä. Mutta muistoissaan, jotka olivat noin kaksikymmentä vuotta ajassa jäljessä, hän näki nuoren, hoikan, valkoiseen puetun, vaatimattoman näköisen Almayerin, joka astui hollantilaisesta postilaivasta Macassarin pölyiselle laiturille etsimään onneansa ukko Hudigin varastohuoneista. Se oli tärkeä hetki hänen elämässään, se oli hänelle uuden elämän alku. Hänen isälleen, joka oli pikku virkamiehenä Buitenzorg'in kasvitieteellisessä puutarhassa, oli mieluista saada poikansa niin kuuluisaan liikkeeseen. Nuori mies jätti itsekin varsin kernaasti Javan myrkylliset rannat ja vanhempiensa mitättömän asunnon vähäiset mukavuudet. Isä siellä päiväkaudet ärhenteli typerille javalaisille puutarhureille, ja äiti taas valitteli suuren nojatuolinsa pohjilta menetettyjä Amsterdamin ihanuuksia, Amsterdamin, missä hän oli kasvanut sikaarikauppiaan tyttären mahtavassa asemassa.

Almayer oli jättänyt kotinsa kevyellä sydämellä ja vielä kevyemmällä kukkarolla. Englantia hän puhui hyvin ja laskento sujui mainiosti. Hän oli valmis valloittamaan koko maailman eikä epäillyt hetkeäkään onneansa.

Vielä kahdenkymmenen vuoden perästä hän muisteli mielihyvällä tänä Bornen tukahuitavan kuumana iltahetkenä Hudigin komeita, vilpoisia varastohuoneita ja niissä olevia pitkiä, suoria rivejä viinalaatikoita ja manchesteriläisiä tavarapaaleja. Varastohuoneen suuri ovi liikkui äänettömästi. Sisällä oleva himmeä valo oli niin mieluisaa katujen häikäisevästä valosta tultua. Hän muisteli keskellä tavarakasoja olevia aidattuja paikkoja, missä siistin, jäykän ja vakavan näköiset kiinalaiset konttoristit nopeasti, sanaakaan vaihtamatta kirjoittelivat, vaikka heidän ympärillään hyöri joukottain työmiehiä, jotka vyöryttivät tynnyreitä tahi siirtelivät laatikoita paikasta toiseen. He hyräilivät silloin tavallisesti laulua, joka aina päättyi kimakkaan huutoon. Varastohuoneen toisessa päässä, vastapäätä suurta ovea, oli tilava aidattu ala, joka oli hyvin valaistu. Sinne ei melu enää kuulunut. Siellä kilahtelivat vain taukoamatta hopeaguldenit, joita nuo samaiset vaiteliaat kiinalaiset laskivat ja latoivat päällekkäin. Heidän päävalvojanaan oli Mr. Vinck, kassanhoitaja, liikkeen suojelusenkeli — isännän oikea käsi.

Tuossa valoisassa paikassa työskenteli myöskin Almayer pöytänsä ääressä, aivan lähellä pientä, viheriäksi maalattua ovea, jonka luona aina seisoi muuan malaiji punaisessa uumaverhossaan ja turbaanissaan. Malaijin käsi, jossa oli pieni ylhäältä riippuva nyöri, kohosi ja laski säännöllisesti kuin kone. Nyöri taas liikutteli viuhkaa viheriän oven toisella puolella, missä oli niin kutsuttu yksityinen konttori ja missä ukko Hudig, isäntä itse, istui valtaistuimellaan, puhellen äänekkäästi liiketuttaviensa kanssa. Toisinaan ponnahti pikkuovi selkosen selälle ja paljasti ulkomaailmalle sinertävien tupakkapilvien halki pitkän pöydän, joka oli täpösen täynnä erinäköisiä pulloja ja korkeita vesiruukkuja. Vielä näkyi rottingista tehtyjä nojatuoleja, joissa vetelehtien istui äänekkäitä miehiä. Isäntä tapasi silloin työntää päänsä ovesta ulos käsi oven kahvassa ja murahtaa jotakin tuttavallisesti käheällä äänellään Mr. Vinckille. Milloin sinkahutti hän jyrisevän määräyksen halki varastohuoneen, milloin tähysteli urkkien jotakin epäröivää muukalaista ja tervehti tätä ystävällisesti, mutta kovaäänisesti: "Terve tuloa, herra kapteeni! Mistä te tulette? Onko paaleja, häh? Oletteko saanut majavan nahkoja? Minä tahtoisin majavannahkoja! Tahtoisin kaikki mitä olette saanut! Hah, hah, haa! Astukaa sisään!" Sitten muukalainen kiskottiin sisälle kimakkain huutojen säestäessä, ovi suljettiin, ja entinen melu kaikui kautta varastohuoneen. Työmiehet lauloivat, tynnyrit kumahtelivat ja nopeat kynät rapisivat. Mutta ennen kaikkea kuului suurten hopeakolikkojen soinnukas kilinä, kolikkojen, joita lakkaamatta virtanaan vilaji tarkkaavaisten kiinalaisten keltaisten sormien välitse.

Siihen aikaan Macassar oli tulvillaan elämää ja kaupantekoa. Se oli saarten polttopiste. Sinne pyrkivät kaikki ne uljaat miehet, jotka varustelivat kuunareitaan Austraalian rannikolla ja tunkeutuivat sitten malaijilaiseen saaristoon etsimään rahaa ja seikkailuja. He olivat rohkeita, häikäilemättömiä, näppäriä liikemiehiä, eikä heille ollut ensinkään vastenmielistä iskeä toisinaan yhteen merirosvojen kanssa, joita siihen aikaan oli siellä täällä rannikoilla, niinkuin vielä nykyäänkin. He ansaitsivat lujasti rahaa ja heillä oli tapana joukolla kokoontua satamaan tekemään kauppaa ja huvittelemaan. Hollantilaiset kutsuivat heitä englantilaisiksi kulkurikauppiaiksi. Toiset heistä olivat epäilemättä hienoja miehiä, joita tällainen elämä viehätti. Useimmat olivat kuitenkin merimiehiä. Kaikkien tunnustama kuningas oli heidän keskuudessaan Tom Lingard, jonka kaikki malaijit, kunnialliset ja kunniattomat, rauhalliset kalastajat ja hurjat merimiehetkin tunsivat nimellä "Rajah-Laut" — merten kuningas.

Almayer oli tuskin ollut kolmeakaan päivää Macassarissa, kun hän jo oli kuullut kertomuksia Lingardin näppäristä kaupanteoista, hänen rakkaudenseikkailuistaan ja myöskin hänen vimmatuista kahakoistaan sululaisten merirosvojen kanssa. Olipa myöskin liikkeellä romanttinen tarina eräästä lapsesta, tytöstä, jonka voittoisa Lingard oli löytänyt muutamasta merirosvojen laivasta, sitten kun hän pitkän taistelun perästä oli noussut anastamaansa laivaan, syösten sen miehistön yli laidan mereen. Oli yleisesti tunnettua, että Lingard oli ottanut tämän tytön omaksi lapsekseen, että hän huolehti parhaillaan tämän kasvatuksesta eräässä javalaisessa luostarissa ja käytti tytöstä puhuessaan nimitystä "minun tyttäreni". Lingard oli vannonut varmasti naittavansa tytön jollekin valkoihoiselle, ennenkuin hän menisi kotimaahansa, ja luvannut antaa tytölle kaiken omaisuutensa. "Ja kapteeni Lingardilla on rahaa kuin roskaa", oli Mr. Vinckillä tapana juhlallisesti sanoa, pitäen päätään kallellaan. "Hänellä on rahaa kuin roskaa, enemmän kuin itse Hudigilla!" Ja hetken kuluttua, aivan kuin antaakseen kuulijainsa tointua hämmästyksestään heidän kuultuaan niin uskomattoman väitteen, Mr. Vinck tavallisesti kuiskaten lisäsi selitykseksi, "nähkääs, hän on löytänyt erään virran".

Siinäpä se oli! Hän oli löytänyt erään virran! Siinä syy, miksi ukko Lingardia pidettiin niin paljon suuremmassa arvossa kuin tavallisia meren seikkailijoita, jotka päivällä tekivät kauppaa Hudigin kanssa ja yöllä joivat shampanjaa, pelasivat, lauloivat meluten lauluja ja rakastelivat sekarotuisia tyttöjä Sunda-hotellin leveän parvekkeen alla. Tuon virran rannoille, jonne yksin Lingard osasi ohjata laivansa, vei hän tavallisesti valitun lastin manchesteriläisiä tuotteita: messinkisiä rumpuja, pyssyjä ja ruutia. Hänen prikinsä Flash, jolla hän itse oli käskijänä, hävisi usein noitten mässäysten aikana kaikessa hiljaisuudessa yöllä ankkuripaikastaan, juuri kun Lingardin toverit koettivat karkoittaa itsestään yöhummauksen vaikutuksia ja hän itse näki heidät humalaisina pöydän alla, ennenkuin nousi laivalleen. Lingardiin eivät mitkään liköörimäärät vaikuttaneet. Monet koettivat seurata häntä löytääkseen tuon maan, joka oli tulvillaan guttaperkkaa ja rottinkia, helminäkinkenkiä ja lintujen pesiä, vahaa ja kumia, mutta pienikokoinen Flash kykeni jättämään jälkeensä jokaisen laivan noilla vesillä. Muutamat seikkailijoista joutuivat salaisille hiekkasärkille ja koralliriutoille, menettivät kaiken omaisuutensa ja pelastuivat töin tuskin hengissä keltaisen, hymyilevän meren julmista kynsistä. Ja vuosikausia nuo viheriät, rauhallisen näköiset saaret, jotka vartioivat pääsyä tuohon luvattuun maahan, säilyttivät salaisuutensa troopillisen luonnon säälimättömällä rauhallisuudella.

Niin liikkui Lingard salaperäisillä tai julkisilla retkillään. Almayerin silmissä kohosi hän sankariksi seikkailujensa uhkarohkeuden ja suunnattoman voiton kautta. Almayeristä hän oli todella suuri mies nähdessään hänet astelemassa varastohuoneessa tai kuullessaan, miten karskisti hän huusi Vinckille: "Mitäs kuuluu?" tai miten hän kovaäänisesti tervehti Hudigia, itse isäntää: "Hei, vanha merirosvo! Yhä vielä elossa?" Tämä oli vain johdantoa kaupantekoon pienen, viheriän oven takana. Usein iltasin, kun jo autiossa varastohuoneessa oli hiljaista ja Almayer järjesteli papereitaan, ennenkuin lähti ajelemaan kotiin Mr. Vinckin kanssa, jonka luona hän asui, hän keskeytti työnsä kuullessaan meluisaa, kiihkeätä väittelyä Hudigin yksityisestä työhuoneesta. Hän kuuli, miten isäntänsä puheli yksitoikkoisella, matalalla äänellä ja miten Lingard aina karjuen keskeytti puheen. Kaksi verikoiraa siinä tappeli makeasta luusta. Mutta Almayeristä tuntui, kuin hän olisi kuullut jättiläisten riitelevän tai jumalien tappelevan.

Noin vuoden kuluttua, kun Almayer jo kauppa-asioissa usein oli tullut tekemisiin Lingardin kanssa, mieltyi jälkimäinen, sivullisille aivan käsittämättömistä syistä, yht'äkkiä nuoreen mieheen. Hän ylisti Almayeriä pilviin asti myöhäisinä yöhetkinä, kun hän tapansa mukaan kilisteli lasia parhaitten ystäviensä kanssa Sunda-hotellissa. Ja eräänä kauniina aamuna Vinck sai kuin sähköiskun, kun hän kuuli Lingardin selittävän, että hänen täytyy saada tuo nuori mies päällysmieheksi. "Otan hänet jonkunlaiseksi kapteenin kirjuriksi, joka suorittaa kaikki kirjoitustyöt puolestani." Hudig suostui pyyntöön. Almayerillä, joka niinkuin nuoret ainakin, halusi vaihtelua, ei ollut mitään asiaa vastaan. Hän sääli vähät tavaransa kokoon ja lähti Flash-laivalla tuollaiselle tavanmukaiselle, pitkälle risteilylle, jolloin vanha merikarhu oli tottunut poikkeamaan melkein jokaiseen saariston saareen.

Kuukaudet menivät menojaan ja Lingardin ystävyys näytti yhä kasvavan. Monasti avasi vanha merikarhu sydämensä haltioituneelle kuulijalleen, kun he yhdessä astelivat kannella ja heikko yötuuli, joka toi joka henkäyksellä mukanaan ihania tuoksuja saarilta, hiljalleen kuljetti prikiä eteenpäin rauhallisen ja kirkkaan taivaan alla. Hän kertoili silloin menneestä elämästään, suurista kauppavoitoistaan ja uusista suunnitelmistaan, joitten tulevaisuudessa piti tehdä voitot entistä suuremmiksi. Usein hän puhui myöskin tyttärestään, tuosta tytöstä, jonka hän oli löytänyt merirosvojen laivasta. Ja hän puhui silloin omituisen teennäisellä, isällisellä hellyydellä. "Hän on varmaankin jo suuri tyttö", oli Lingardilla tapana sanoa. "Siitä on jo lähes neljä vuotta, kun näin hänet! Luulenpa totta vieköön, Almayer, että ajamme tällä kertaa aina Sourabayaan asti."

Tällaisen selittelyn jälkeen Lingard aina hautautui hyttiinsä mutisten itsekseen: "Jotakin täytyy tulla tehdyksi — täytyy kun täytyykin." Monasti hän säikäytti Almayeriä, kun hän äkkiä ryntäsi tätä kohden, karaisi kovalla yskähdyksellä kurkkuaan, ikäänkuin olisi halunnut jotain sanoa, mutta kääntyikin samassa pois, nojautui vaijeten laidan yli ja katseli liikkumatta tuntikausia laivan kupeilla fosforimaisesti kimaltelevaa veden pintaa. Juuri Sourabayaan saapumisen edellisenä yönä sai Lingard lopultakin sydämensä salatut sanat sanotuksi. Kakistettuaan kurkkuaan, hän alkoi puhua. Ja hänen puheellaan oli oma tarkoituksensa. Hän halusi, että Almayer menisi naimisiin hänen kasvattityttärensä kanssa. "Äläkä sinä rimpuile vastaan siksi, että olet valkoihoinen!" huusi hän yht'äkkiä, antamatta hämmästyneelle nuorelle miehelle hetkeksikään sananvuoroa. "Siitä ei kannata minulle puhua! Ei kukaan huomaa vaimosi ihonväriä. Dollarit sen peittävät, usko pois! Ja otahan huomioon, että niitä dollareita on varmasti paksut kerrokset, ennenkuin minä kuolen. Kyllä niitä vielä tulee miljoonia, Kaspar! Kuuletko, miljoonia! Ja kaikki hänelle ja sinulle, jos teet, mitä sinun käsketään tehdä."

Almayer, joka hämmentyi näin odottamattomasta ehdotuksesta, epäröi ja oli hetkisen vaiti. Hänellä oli voimakas ja vilkas mielikuvitus. Muutamassa hetkessä hän näki jo kuin kirkkaan valon välähdyksessä, kiiltäviä rahaläjiä ja hän kuvaili mielessään jo kaikki ylellisen elämän mahdollisuudet. Hän näki jo mahtavan asemansa, mukavan työttömän elämänsä, johon hän mielestään oli kuin luotu, Lingardin laivat, varastohuoneet ja tavarat — vanhus ei toki eläisi ikuisesti. Ja kaiken kruununa hohti kaukaisessa tulevaisuudessa hänen mielikuvituksessaan kuin satulinna mahtava Lingardin palatsi Amsterdamissa, tuo hänen unelmainsa paratiisi. Siellä hän viettäisi Lingardin rahojen kruunaamana kuninkaana elämänsä illan ihmisten parissa sanoin kuvaamattomassa loistossa. Mutta olipa tuossa tulevaisuuden kuvassa varjopuolensakin. Eläpä elämäsi malaijitytön — tuon merirosvoilta saadun kasvatin seurassa. Häntä alkoi jo hävettää, että hän valkoinen mies — —. Mutta olihan tyttö saanut nelivuotisen kasvatuksen luostarissa! Ja sitten tyttö ehkä olisi niin armollinen, että kuolisi piankin. Hänellä itsellään taas oli aina onni matkassa, ja rahalla saa kaikki! Eiköhän tuosta selviytyisi! Hän suunnitteli jo, mitenkä hän eristäisi vaimonsa jotenkin, jonnekin — loitolle mahtavan tulevaisuutensa tieltä. Helppoa oli hänestä, eurooppalaisesta, joka tapauksessa päästä irti malaijinaisesta, orjasta. Olipa tämä nyt luostarissa tai ei, kursailipa tässä eli ei.

Almayer nosti päänsä pystyyn ja asettui suoraan huolestuneen, kiihtyneen merimiehen eteen.

"Minä — tietysti — teen kaikki, mitä tahdotte, kapteeni Lingard."

"Sano minua isäksi, poikani. Tyttö kyllä suostuu", puheli heltynyt, ijäkäs seikkailija. "Totta vie, minä jo pelkäsin, että sinä alkaisit rimpuilla vastaan. Paina mieleesi, Kaspar, että minä aina saan tahtoni läpi. Vastustelemisesta ei siis olisi ollut mitään hyötyä. Mutta sinähän et olekaan mikään houkkio."

Almayer muisti hyvin tuon tilaisuuden. Hän muisti Lingardin katseen, hänen äänensävynsä, hänen sanansa ja sen vaikutuksen, minkä ne tekivät, vieläpä muisti hän ympäristönsäkin. Hän muisti prikin kaidan, kaltevan kannen, hän muisti äänettömän, nukkuvan rannan, meren pehmeän näköisen, tumman pinnan, johon nousevan kuun leveä, kultainen juova kuvastui. Hän muisti kaiken tämän ja hän muisti, mitenkä hän mielipuolen tavoin oli haltioitunut ajatellessaan sitä onnea, mitä ihan syytämällä oli syydetty hänen käsiinsä. Hän ei ollut mieletön silloin eikä hän ollut sitä nytkään. Olosuhteet olivat olleet häntä vastaan. Onni oli mennyt, mutta toivo oli vielä jäljellä.

Hän värisi yöilmassa. Yht'äkkiä hän huomasi ympärillään sankan pimeän, joka auringon laskettua oli kattanut virran, peittäen samalla vastakkaisen rannan ääriviivat. Ainoastaan Rajahin[1] aluetta ympäröivän paaluvarustuksen ulkopuolelle oli sytytetty tuli kuivista oksista. Se valaisi aika ajoin ympärillä olevien puitten rosoisia pintoja ja heitti helakanpunaisen juovan poikki virran, aina sen keskikohdalle asti, missä ajelehtivat puunrungot kiireellä riensivät kohti merta, halki läpinäkymättömän pimeän. Almayer muisti hämärästi, että hänen vaimonsa oli kerran illan kuluessa kutsunut häntä. Luultavasti päivälliselleen. Mutta kun ihminen muistelee haaksirikkoutunutta menneisyyttään uusien toiveiden valossa, niin ei hänellä voi olla nälkä joka kerta kun riisi sattuu olemaan valmiina. Olipa sentään jo aika mennä kotiin. Alkoi olla myöhä.

Hän nousi varovaisesti irtonaisia lankkuja pitkin astellen portaita kohden. Muuan sisilisko, joka lankkujen natinasta säikähtyi, päästi valittavan äänen ja livahti rannalla kasvavaan pitkään ruohikkoon. Almayer laskeutui varovaisesti portaita. Ja nyt hän heräsi taas täyteen todellisuuteen, sillä hänen täytyi olla varuillaan, ettei vain kompastuisi epätasaisella maalla, missä kiviä, mädänneitä lankkuja ja puoleksi sahattuja hirsiä oli sikin sokin päällekkäin. Mutta kun hän kääntyi menemään asuinrakennustaan kohden, josta puhuessaan hän käytti sanoja "minun entinen taloni", keksi hänen korvansa äkkiä airojen loiskeen kaukaa virtaa kattavasta pimeästä. Hän seisoi yhä polulla. Hänen huomiotaan kiinnitti ja häntä ihmetytti, että joku liikkui vesillä näin myöhään ja näin kovan virran vallitessa. Hän kuuli jo selvään airojen loiskeen ja vieläpä jonkun matalalla äänellä, hätäisesti lausutun sanankin. Hän kuuli; mitenkä raskaasti miehet huohottivat tapellessaan virran kanssa ja iskiessään airoillaan rantaan, jolla hän itse seisoi. Aivan lähelle ne laskivatkin, mutta oli niin pimeätä, ettei voinut erottaa mitään veden yli riippuvien pensaiden varjosta.

"Arapialaisia varmaankin", mutisi itsekseen Almayer tähystellen sankkaan pimeään. "Mitähän niillä nyt on mielessä? Jotain Abdullan — tuon kirotun — puuhia!"

Vene oli nyt aivan lähellä.

"Hei, miehet!" huusi Almayer.

Äänet vaikenivat, mutta airot olivat yhtä kiivaassa työssä kuin ennenkin. Hetken kuluttua Almayerin edessä oleva pensas liikkui, ja samalla hän kuuli halki hiljaisen yön, mitenkä airot kovasti kolahdellen putoilivat veneeseen. Venemiehet pitelivät kiinni parhaillaan pensaasta. Almayer voi töin tuskin eroittaa rannasta miehen pään ja hartiain epäselvän, tumman hahmon.

"Abdullako siellä on?" kysyi epäröiden Almayer.

Vakava ääni vastasi:

"Tuan[2] Almayer puhuu ystävälle. Ei täällä ole arapialaisia."

Almayerin sydän sykähti voimakkaasti.

"Dain!" huudahti hän. "Jopa viimeinkin tulit! Minä olen sinua odotellut yöt ja päivät. Olin jo tulla toivottomaksi sinusta."

"Ei mikään olisi voinut estää minua palaamasta tänne", vastasi toinen kiivaanlaisesti. "Ei edes kuolema", lisäsi hän itsekseen.

"Se on ystävän puhetta ja hauskaa kuulla", sanoi Almayer sydämellisesti. "Mutta sinä olet nyt syrjässä. Tule tänne laituriin ja anna väkesi keittää riisinsä minun pihallani, sillä aikaa kun me puhelemme tuolla sisällä."

Tähän pyyntöön ei kuulunut vastausta.

"Mikäs nyt on?" kysyi Almayer levottomana. "Eihän prikille vain ole mitään vahinkoa tapahtunut?"

"Priki on sellaisessa tallessa, ettei yksikään valkoinen paholainen siihen pääse käsiksi", sanoi Dain, äänessään synkkä sävy, jota Almayer ei kuitenkaan riemuissaan huomannut.

"Hyvä on", virkkoi Almayer. "Mutta missä kaikki sinun miehesi ovat?
Sinullahan on vain kaksi muassasi."

"Kuulehan, tuan Almayer", sanoi Dain. "Huomenaamulla minä tulen luoksesi, ja sitten me puhellaan kaikesta. Nyt minun täytyy mennä rajahin luo."

"Rajahin luo! Miksi niin? Mitä sinulla on tekemistä Lakamban kanssa?"

"Tuan, huomenna me puhelemme kuin ystävät ainakin. Minun täytyy nähdä vielä tänä iltana Lakamba."

"Ethän sinä vain, Dain, aijo hyljätä minua, nyt kun kaikki on kunnossa?" kysyi Almayer valittavalla äänellä.

"Olenhan minä tullut takaisin? Mutta minun täytyy ensin nähdä Lakamba.
Sitä vaatii sekä oma etuni että sinun."

Pään hahmo hävisi äkkiä. Ja pensas, joka pääsi vapaaksi keulamiehen käsistä, ponnahti kuin jousi taaksepäin räiskyttäen mutaista vettä Almayerin päälle, juuri kun hän kumartui eteenpäin nähdäkseen paremmin.

Pian oli kanootti viillättänyt valojuovaan, joka valui virralle vastaisella rannalla olevasta mahtavasta loimusta. Jo näkyivät ääriviivat kahdesta kumarassa ponnistelevasta miehestä. Huomasipa perässä vielä kolmannenkin, joka komeasti käytteli perämelaa. Päässä oli perämiehellä tavattoman suuri, pyöreä hattu, joka muistutti liioitellen mukailtua sientä.

Almayer tähysteli kanoottia, kunnes se oli sivuuttanut valojuovan. Hetken kuluttua kuuli hän yli virran äänten sorinaa. Ja hän näki, mitenkä soihtuja siepattiin loimuavasta nuotiosta ja mitenkä ne hetkeksi valaisivat paaluvarustuksessa olevaa porttia, jonka aukossa ihmisiä tungeksi. Sitten näyttivät kaikki menevän portista sisään. Soihdut hävisivät näkyvistä, ja hajoitetusta nuotiosta pilkehti vain silloin tällöin himmeä tulentuike.

Almayer asteli kotia pitkin askelin mieli levottomana. Eihän Dain vain aikonut häntä pettää. Se oli mahdotonta, sillä sekä Dainille että Lakamballe oli siksi tärkeätä, että hänen suunnitelmansa onnistuisi. Oli tosin turhaa luottaa malaijeihin, mutta on heilläkin sentään vähän järkeä ja ymmärtävät edes oman hyötynsä. Kaikki kävisi vielä hyvin ja täytyisi käydä.

Juuri kun hän oli tullut näin pitkälle mietteissään, huomasi hän olevansa talonsa parvekkeelle johtavain portaiden edessä. Niin matalalla kuin hän seisoikin, voi hän kuitenkin nähdä virran molemmat haarat. Pantain päähaara oli ihan pimeän peitossa, sillä rajahin kartanolla palava tuli oli aivan sammunut. Mutta pitkin Sambir-virtaa voi Almayer nähdä pitkän rivin malaijilaisia taloja. Ne olivat toinen toisensa vieressä rantatörmällä. Siellä täällä tuikehti bambuseinien läpi himmeä valo tai näkyi savuava soihtu, joka paloi virran yli pistäytyvällä parvekkeella. Loitompana, missä saari päättyi matalaan kallioon, kohosi ilmoille tumma rykelmä rakennuksia, jotka törröttivät korkealle yli malaijien matalien majojen. Vankka oli siellä perustus ja tilaa oli väljälti. Kuni tähdet tuikkivat siellä monet valot voimakkaina ja kirkkaina, muistuttaen mieleen parafinia ja lampun laseja. Abdulla bin Selimin, tuon mahtavan Sambirin kauppiaan, talo ja varastohuoneet siellä asemaa vallitsivat. Almayerille tämä näky oli hyvin vastenmielinen. Hän pui nyrkkiään noille rakennuksille, jotka silmin nähtävässä upeudessaan tuntuivat hänestä kylmillä ja sietämättömiltä katsella. Ne näyttivät ikäänkuin halveksivan hänen mennyttä onneaan.

Hitaasti Almayer nousi talonsa portaita.

Keskellä parveketta oli pyöreä pöytä. Sillä seisoi parafinilamppu ilman kupua. Siitä lähti räikeätä valoa parvekkeen kolmelle suljetulle sivulle. Neljäs sivu oli avonainen, se oli virralle päin. Jyrkkää kattoa kannattavien tukipylväiden välillä riippui rikkinäisiä rottingista tehtyjä varjostimia. Parvekkeella ei ollut kattoa, niin että lampun räikeä loiste vähitellen himmeni ylhäällä pehmeäksi valoksi, joka lopulta haihtui kattoparrujen väliseen pimeään. Talon ulkoseinän jakoi kahtia ovenaukko, mistä oli pääsisäänkäytävä. Punainen oviverho sulki sen. Naistenkammion ovi avautui tähän läpikäytävään, josta mentiin pihalle ja keittiöntapaiseen suojukseen. Toisessa sivuseinässä oli ovi. Puoleksi kulunut kirjoitus "Konttori, Lingard ja Kumpp." oli vielä luettavissa pölyisellä ovella, jota ei nähtävästi pitkään aikaan oltu avattu. Sisällä oli lähellä vastakkaista seinää taivutetuista puista tehty keinutuoli. Pöydän luona ja muualla parvekkeella oli sinne tänne asetettu neljä puista nojatuolia, jotka näyttivät häpeävän kehnoa ympäristöään. Kokonainen kasa jokapäiväisiä mattoja lojui nurkassa, minne riippumatto oli poikittain pingotettu. Toisessa nurkassa nukkui, pää punaiseen karttuuniriepuun kääriytyneenä, muuan malaiji muodottomassa mykkyrässä. Se oli yksi Almayeriä palvelevista orjista. "Minun väkeäni" sanoi hän tavallisesti heistä puhuessaan. Lukuisa, tavanmukainen joukko koita piti hurjia tanssiaisiaan lampun ympärillä surisevien moskitokärpästen tulisen musiikin säestäminä. Palmunlehdistä tehdyn katon alla juosta vilisti sisiliskoja parruja pitkin vikisten vienosti. Apina, jota pidettiin kiinnitettynä erääseen parvekkeen tukipylvääseen, oli jo vetäytynyt yöksi räystään suojaan. Mutta nyt se tähysteli Almayeriä ja irvisteli hänelle, kiepsahti äkkiä katossa olevaan bamburuokoon riippumaan ja pudotti pöytäpahaselle tulvanaan pölyä ja murenneita, kuivaneita lehtiä. Lattia oli epätasainen, siellä täällä oli kuihtuneita kasveja ja kuivanutta savea. Kaikkialla tuntui nenään lian haju, kaikki oli hunningolla. Punaiset täplät lattialla ja seinillä osoittivat, mitenkä usein ja mitenkä huolimattomasti oli pureksittu betelpähkinöitä.[3] Vieno tuuli liikutteli hiljaa oljista tehtyjä ikkunaluukkuja ja toi mukanaan vastapäätä olevasta metsästä heikkoa, umpeata tuoksua kuihtuvista kukista.

Almayerin raskaasti astellessa parvekkeen palkit kovasti natisivat.
Nurkassa nukkuja liikahteli rauhattomasti mutisten sekavia sanoja.
Verhotun oviaukon takaa kuului vienoa vaatteiden kahinaa, ja pehmeä
ääni kysyi malaijin kielellä: "Sinäkö siellä olet, isä?"

"Niin olen, Nina. Minun on nälkä. Tässä talossa taitaa jo nukkua joka sielu?"

Almayer puheli reippaasti ja heittäytyi tyytyväisesti huokaisten pöytää lähinnä olevaan nojatuoliin. Nina Almayer tuli verhotusta oven aukosta esille ja hänen perässään muuan vanha malaijilainen vaimo, joka hommakkaasti asetteli pöydälle lautasellisen riisiä ja kalaa, ruukullisen vettä ja puolipulloa katajaviinaa. Asetettuaan isäntänsä eteen säröisen lasipikarin, palvelija poistui äänettömästi. Nina seisoi pöydän ääressä, toinen käsi nojasi kevyesti pöydän laitaan, toinen riippui hervottomasti sivulla. Kärsimättömän odotuksen ilme kuvastui hänen kasvoillaan, ja hänen uneliaat silmänsä näyttivät ihailevan halki pimeän jotain hurmaavaa kuvaa. Hän oli kookas ollakseen sekarotuinen. Sivulta katsoen oli hänellä yleensä isänsä säännölliset kasvonpiirteet, mutta poskipäät olivat voimakkaan leveät, perintönä äidin esi-isiltä — sululaisilta merirosvoilta. Hänen tarmokkaan näköinen suunsa, joka tavallisesti oli vähän auki päästäen näkyville kiiltävän valkoiset hampaat, antoi jonkunverran villin leiman hänen kasvojensa levottomalle ilmeelle. Mutta hänen tummista, kauniista silmistään tuikki hellä lempeys, mikä on niin ominaista malaijilaisille naisille. Ja niistä loisti tavallista suurempi äly. Ne näyttivät niin syvämietteisiltä, rehellisiltä ja vakavilta, ikäänkuin olisivat katselleet jotakin muille näkymätöntä, neitosen itsensä seistessä valkosissaan, suorana, norjana, suloisena ja vaatimattomana. Hänen matalaa, leveätä otsaansa koristi tuuhea, pitkä, kiiltävän musta tukka, joka paksuina kiehkuroina valui hartioille. Se teki hänen kelmeän, öljypuun värisen ihonsa vieläkin kelmeämmäksi voimakkaan tummuutensa kautta.

Almayer kävi ahneesti käsiksi riisiannokseensa. Mutta pisteltyään sitä muutaman kerran suun täydeltä hän lopetti äkkiä syömisensä lusikka kädessä ja katseli terävästi tyttäreensä.

"Kuulitko sinä, Nina, veneen kulkevan tästä ohi noin puoli tuntia sitten?" hän kysyi.

Tyttö vilkasi nopeasti isäänsä ja siirryttyään pois valosta asettui seisomaan selkä vasten pöytää.

"En", sanoi hän hitaasti.

"Tänne tuli vene. Viimeinkin! Dain itse siinä oli. Hän jatkoi matkaansa
Lakamban luo. Minä tiedän sen siksi, että hän itse sen minulle kertoi.
Minä puhelin hänelle, mutta hän ei tahtonut tulla tänne tänä iltana.
Sanoi tulevansa huomenna."

Almayer nielasi välillä lusikallisen riisiä, sitten hän jatkoi.

"Olenpa melkein onnellinen tänä iltana, Nina. Voin jo nähdä pitkän tien pään, joka johtaa meidät pois tästä kurjasta suosta. Pian me pääsemme täältä, minä ja sinä, rakas tyttöseni. Ja sitten — — —"

Almayer nousi pöydästä ja jäi seisomaan tuijottaen eteensä, aivan kuin olisi ihaillut jotain hurmaavaa näkyä.

"Ja sitten", jatkoi hän, "sitten me olemme onnellisia, sinä ja minä. Me elämme rikkaina ja arvossa pidettyinä kaukana täältä, me unohdamme tämän elämän, kaikki nämä ponnistukset ja kaiken tämän kurjuuden!"

Almayer meni tyttärensä luo ja laski hyväillen kätensä hänen hiuksilleen.

"On ikävä, kun pitää turvautua malaijiin", puheli hän. "Mutta minun täytyy tunnustaa, että tämä Dain on todellinen gentlemanni, niin todellinen gentlemanni", toisti hän.

"Pyysitkö sinä häntä tulemaan tänne?" kyseli Nina kääntämättä katsettaan isäänsä.

"No, totta kai. Me lähdemme liikkeelle ylihuomenna", puheli iloissaan Almayer. "Meidän ei auta menettää hetkeäkään. Oletko nyt iloinen, tyttöseni?"

Tytär oli jo melkein yhtä pitkä kuin isänsä, mutta isä muisteli vielä mielellään sitä aikaa, jolloin hänen lapsensa oli pieni, ja he olivat eroittamattomat ystävät.

"Olen iloinen", virkkoi tytär hyvin hiljaa.

"Tietysti", puheli Almayer vilkkaasti, "sinä et voi kuvitellakaan, mikä meitä odottaa. Minä en ole itse ollut Euroopassa, mutta olen kuullut äitini kertovan sieltä niin usein, että minusta tuntuu, kuin olisin jo kaikesta selvillä. Me elämme siellä vielä loistavaa elämää. Saatpa niihdä."

Taas seisoi Almayer vaijeten tyttärensä rinnalla ja ihaili mielikuvituksessaan tuota lumoavaa näkyä. Hetken kuluttua hän heristi nyrkkiään nukkuvalle siirtolalle.

"Voi, sinä Abdulla ystäväni!" huusi hän, "pianpa tästä nähdään, kumpi meistä näitten pitkien vuosien perästä lopultakin on herrana!"

Almayer käänsi katseensa virran yläjuoksulle päin ja huomautti levollisesti:

"Taas tulee ukonilma. Mutta tulkoon! Ei mikään ukkonen pidä minua valveilla tänä yönä, sen minä tiedän. Hyvää yötä, tyttöseni", kuiskasi hän suudellen hellästi lapsensa poskea. "Sinä et näytä olevan erikoisen hyvällä tuulella tänä iltana, mutta huomenna on katseesi kirkas. Eikö niin?"

Nina oli kuunnellut isäänsä muuttamatta värettäkään kasvoillaan. Hänen puoleksi sulkeutuneet silmänsä tuijottivat yhä yöhön. Pimeä oli tullut entistä sankemmaksi mahtavan ukkospilven ilmestyttyä. Se oli laskeutunut alas vuorilta peittäen tähdet, taivaan, metsän ja virran melkein käsin kosketeltavaan tummuuteen. Heikko tuulikin oli tauonnut, mutta etäinen ukkosen jylinä ja kelmeät salamat ennustivat lähenevää myrskyä. Huokaisten tyttö kääntyi pöytään päin.

Almayer oli jo riippumatossaan vaipumassa unen helmaan.

"Ota lamppu, Nina", mutisi hän unisesti. "Täällä on koko nurkka täynnä moskitokärpäsiä. Mene nyt nukkumaan, lapseni."

Nina sammutti lampun ja meni takaisin parvekkeen kaidepuun luo. Siellä hän seisoi kiertäen kätensä puisen pylvään ympäri ja katsoi kiinteästi Pantain yläjuoksulle. Kun hän siinä seisoi liikkumatta troopillisen yön painostavassa hiljaisuudessa, niin hän näki aina salaman iskiessä virran kummallakin rannalla olevan metsän. Ja hän näki, mitenkä puut taipuivat lähestyvän rajuilman puuskista, mitenkä tuuli pieksi veden vaahdoksi kaukana yläjuoksulla ja mitenkä mustat, omituisen näköisiksi repeytyneet pilvet kulkivat matalalla yli huojuvien puiden. Hänen ympärillään oli vielä hiljaista ja rauhallista, mutta hän kuuli kaukaa tuulen ulvonnan, rankan sateen sihinän ja aaltojen kohinan kuohuvalta virralta. Rajuilma läheni lähenemistään ukkosen kovasti jyristessä ja tulisten, pitkien salamain iskiessä. Välillä oli hetken aikaa kammottavan pimeä. Kun rajuilma ennätti virran matalalle haarautumispaikalle, vapisi koko talo tuulessa, ja sade rapisi kovasti palmunlehdillä peitetyllä katolla. Ukkonen haasteli yhtämittaa jyristen, ja taukoamattomat salamat päästivät näkyville kuohuina virtaavan veden, ajelehtivat puunrungot ja mahtavan metsän, joka kumartui hurjan, armottoman luonnonvoiman edessä.

Häiriytymättä tästä yöllä raivoavasta, sateisesta monsuunista isä nukkui rauhallisesti, unohtaen toiveensa, onnettomuutensa, ystävänsä ja vihollisensa. Mutta liikkumatta seisoi yhä tytär tähystellen tarkkaan joka salaman iskiessä leveätä virtaa. Hänen katseensa oli vakava ja huolestunut.

TOINEN LUKU.

Kun Almayer, Lingardin jyrkän vaatimuksen mukaisesti, suostui naimaan malaijilaistytön, ei kukaan tietänyt, että samana päivänä, jolloin huomiota herättänyt nuori, vastakääntynyt neitonen oli menettänyt luonnolliset sukulaisensa ja saanut valkoisen isän, hän oli taistellut epätoivoisasti niinkuin muutkin laivalla olleet. Ja ainoastaan jalkaansa saama paha haava oli pidättänyt häntä hyppäämästä yli laidan muiden harvojen eloon jääneiden mukana. Anastetun laivan etukannelta ukko Lingard oli löytänyt tytön kuolleista ja kuolevista merirosvoista muodostuneen ruumisröykkiön alta ja antanut kantaa hänet Flashin peräkannelle, ennenkuin malaijien laiva sytytettiin tuleen ja laskettiin ajelehtimaan. — Tyttö oli silloin tajuissaan ja hän näki troopillisen illan hiljaisessa rauhassa, joka seurasi taistelun melskettä, kaiken sen, mitä hän silloin luonteensa mukaisesti piti rakkaana täällä maan päällä, häviävän pimeään tulen ja savun vallassa. Välittämättä käsistä, jotka niin huolellisesti hoitivat hänen haavaansa, hän makasi kannella katsellen tarkkaavasti niitten urhoollisten miesten hautajaisroviota, joita hän niin oli ihaillut ja itse auttanutkin heidän taistelussaan tuota peljättyä Rajah-Lautia vastaan.

Kevyt yötuuli kuljetti prikiä hiljalleen etelää kohti. Suuri tuliloimu tuli yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, kunnes se välähti taivaan rannalla kuin himmenevä tähti. Ja lopulta se himmenikin. Hetken aikaa kuvastuivat vielä savupilveen kätkössä olevien liekkien välähtelyt. Viimein hävisi kaikki.

Nyt hän ymmärsi, että tuon häviävän tulenhohteen keralla hävisi hänen entinen elämänsäkin. Tästä lähtien odotti häntä orjuus kaukaisissa maissa, vieraitten parissa, tuntemattomissa ja kenties kauheissa — olosuhteissa. Neljäntoista vuoden vanha kun oli, käsitti hän jo asemansa ja tuli siksi äsken mainittuun johtopäätökseen, ainoaan malaijitytölle mahdolliseen, tytölle, joka oli jo kypsynyt naiseksi troopillisen auringon lämmössä. Lisäksi hän tiesi kylläkin persoonallisen sulonsa, josta hän oli kuullut niin monen isänsä uljaan soturin lausuvan suuren ihailunsa. Hän pelkäsi kaikkea vierasta. Mutta yleensä hän alistui asemaansa tyynesti, kuten ainakin malaiji, ja vielä piti hän sitä aivan luonnollisena. Olihan hän soturin tytär, joka oli vallattu taistelussa, ja kuuluihan hän siis oikeuden mukaisesti voittoisalle rajahille. Vieläpä tuon hirvittävän vanhuksen osoittama ilmeinen ystävällisyyskin johtui hänen mielestään tietenkin siitä, että tämä ihaili vankiansa. Ja kun hänen turhamaisuutensa näin sai tyydytystä, niin tuntui näin surkeasta onnettomuudesta johtunut surukin hänen sydämessään helpommalta.

Jospa hän sattumalta olisi tietänyt Samarang'in luostarin korkeista muureista, hiljaisista puutarhoista ja vaiteliaista nunnista, joiden pariin hänen kohtalonsa oli hänet vievä, niin olisi hän varmaankin etsinyt kuolemaansa peljäten ja vihaten moista vapauden rajoitusta. Mutta hän kuvitteli vain mielessään malaijilaistytön tavallista elämää. Hän kuvitteli vuoroin kovaa työtä, vuoroin tulista rakkautta, juonitteluja, kultakoristeita, kotiorjuutta ja tuota suurta, mutta salattua vaikutusta, joka on puolivillin naisen harvoja oikeuksia mieheensä nähden. Mutta hänen kohtalonsa saikin tuon vanhan, sydämensä hetkellisistä vaikuttimista toimivan merikarhun karkeissa käsissä aivan oudon ja hänelle tuhoisan käänteen. Levollisesti alistuen hän kärsi kaiken: vapauden kahleet, opin tien ja uuden uskon. Mutta hän kätki samalla sydämeensä vihansa ja halveksimisensa tätä uutta elämää kohtaan. Kielen hän oppi hyvin helposti, mutta ymmärsi varsin vähän siitä uudesta uskosta, jota hyvät sisaret hänelle opettivat, omaksuen nopeasti ainoastaan uuden opin taikauskoiset ainekset. Hän kutsui lempeästi ja hyväilevästi Lingardia isäkseen joka kerta, kun tämä pikimiten kävi kovaäänisesti häntä tapaamassa. Hän huomasi näet selvästi, että tuossa miehessä piili suuri ja vaarallinen voima, jonka alle oli parasta alistua. Olihan Lingard nyt hänen käskijänsä. Ja niin hänessä neljän vuoden aikana oli kytenyt toivo päästä herransa suosioon ja tulla lopulta hänen vaimokseen, neuvonantajakseen ja oppaakseen.

Mutta nuo unelmat haihtuivat Rajah-Lautin yhdellä sanalla "tapahtukoon", mikä perusti nuoren Almayerin salaa toivoman onnen. Ja niin seisoi vastenmielisiin eurooppalaisiin helyihin puettuna batavialaisen seurueen huomion esineenä nuori, vastakääntynyt tyttö alttarin edessä, rinnallaan äkäisen näköinen valkoinen mies. Almayer olikin silloin levoton ja vähän vastahakoinen. Näytti siltä, kuin hän olisi mielellään juossut karkuun. Hän älysi kuitenkin kylliksi peljätä tulevaa appeaan ja osasi tarpeeksi panna arvoa omalle aineelliselle onnelleen, niin että häväistys jäi tekemättä. Mutta jo vannoessaan uskollisuuttaan hän punoi juonia päästäkseen ennemmin tai myöhemmin irti tuosta sievästä malaijilaistytöstä. Ja morsian taas oli oppinut siksi paljon luostarissa ollessaan, että hänestä valkoisten miesten lakien mukaan oli kohta tuleva Almayerin toveri eikä hänen orjansa, ja siksi hän mielessään lupasi itselleen toimia olosuhteiden mukaan.

Kun siis Flash, lastattuna uuden talon rakennusaineilla, lähti Batavian satamasta ja vei mukanaan nuoren parin tuntematonta Borneota kohti, niin ei sen kannella näkynytkään niin paljon rakkautta ja onnea, kuin ukko Lingard niin monasti jo etukäteen oli kerskaten ennustellut satunnaisille ystävilleen, milloin minkin hotellin parvekkeella. Vanha merikarhu itse oli onnensa kukkuloilla. Nyt hän oli täyttänyt tehtävänsä tyttöön nähden. "Niinkuin tiedätte, minä tein hänet orvoksi." Näin hän usein juhlallisesti lopetti puheensa, kun hän tapansa mukaan kertoili liikeasioistaan kokoonhaalitulle jätkäjoukolle. Ja hänen humalaisten kuulijainsa hyväksyvät huudot täyttivät hänen yksinkertaisen sydämensä ilolla ja ylpeydellä. "Minä panen kaikki suoraa päätä täytäntöön" oli hänen toinen mielilauseensa. Ja noudattaen tätä periaatetta hän kiirehti kuumeen tapaisesti Pantai-virran rannalle tulevan talon ja varastohuoneitten rakentamista. Kunhan saataisiin kuntoon koti nuorelle parille ja varastohuoneet sitä suurta kauppaa varten, jonka kehittäminen nyt oli oleva Almayerin tehtävänä, niin voisi Lingard itse antautua salaperäiseen yritykseensä, josta hän jo viittauksin oli puhunutkin. Ja näistä viittauksistakin oli jo ymmärretty, että kysymyksessä olivat kulta- ja timanttisuonet jossain saaren keskuksessa. Almayer oli niinikään jo kärsimätön. Jos hän olisi tiennyt, mikä häntä odotti, niin ei hän varmaankaan olisi ollut niin innokas ja toivorikas nähdessään Lingardin retkikunnan viimeisen kanootin häviävän virran yläjuoksulle vievään poukamaan. Mutta kun hän nyt kääntyi ympäri, niin näki hän edessään pienen sievän talon ja suuret varastohuoneet, jotka kokonainen armeija kiinalaisia salvumiehiä huolellisesti oli rakentanut. Ja hän näki vielä uuden laiturin, jonka ympärille oli keräytynyt kanootteja kauppamiehineen. Kas silloin hän tunsi äkkiä valtavan riemun sydämessään, ajatellessaan että maailma oli nyt hänelle avoinna.

Mutta maailma oli ensin valloitettava. Ja sen valloittaminen ei ollutkaan niin helppoa kuin hän luuli. Varsin pian hän tuli huomaamaan, että häntä ei kaivattu tässä maan kolkassa, minne hän oli joutunut Lingardin pakotuksesta ja omasta heikosta tahdostaan — keskelle häikäilemättömiä juonia ja hurjaa kauppakilpailua. Arapialaiset olivat myöskin keksineet tämän virran ja perustaneet kauppa-aseman Sambiriin. Ja missä he tekivät kauppaa, tahtoivat he myöskin olla isäntinä eivätkä suvainneet kilpailijoita.

Lingard palasi tuloksitta ensimäiseltä retkeltään, mutta lähti takaisin tuhlaten kaiken rehellisen kaupan tuottaman voiton salaperäisiin matkoihinsa. Almayer kamppaili vaikeassa asemassaan ilman ystäviä ja apua. Vanha rajahi, Lakamban edeltäjä, oli ainoa, joka suojeli häntä Lingardin tähden. Sensijaan Lakamba, joka eleli yksityisenä miehenä riisiviljelyksellään, seitsemän mailin päässä virran alajuoksulla, käytti kaiken vaikutusvaltansa auttaakseen valkoisen miehen vihamiehiä. Hän punoi salajuonia tarkan suunnitelman mukaan ijäkästä rajahia ja Almayeriä vastaan vedoten avoimesti siihen, että hän muka tunsi perinpohjin heidän salaisimmatkin liikeasiansa. Hän tahtoi käydä ystävästä ja siksi hänen kookas vartalonsa näkyi usein Almayerin parvekkeella. Hänen viheriä turbaaninsa ja hänen kullalla kirjailtu takkinsa loistivat aina ensi rivissä niitten huomaavaisten malaijien joukossa, jotka tungeksien tulivat tervehtimään Lingardia tämän palatessa sisämaasta. Hänen kumarruksensa olivat aina syvimmät ja hänen kädenlyöntinsä sydämellisimmät, kun hän lausui vanhan kauppiaan tervetulleeksi. Mutta samalla hän pienillä silmillään otti selvän ajan merkeistä ja hän läksi tavallisesti noista keskusteluista tyytyväisenä, salainen hymy huulillaan. Ja nyt piti hän taas puolestaan pitkiä neuvotteluita ystävänsä ja liittolaisensa Syed Abdullan kanssa. Tämä oli arapialaisen kauppa-aseman johtaja, sangen mahtava ja vaikutusvaltainen mies saaristossa.

Siihen aikaan luultiin yleisesti siirtolassa, että Lakamban vierailut Almayerillä eivät rajoittuneet ainoastaan noihin virallisiin kohtauksiin. Usein näkivät Sambirin myöhäiset kalastajat kuutamoöinä pienen kanootin työntyvän esille kaidasta purosta valkoisen miehen talon takaa ja he näkivät sen yksinäisen omistajan melovan varovasti virtaa alas rannan synkkien varjojen suojassa. Ja näistä tapahtumista, jotka aina saatettiin asianmukaisesti kaikkien tietoon, keskusteltiin iltatulien ääressä myöhään yöhön malaijiylimyksille ominaisella kyynillisyydellä ja samalla nautittiin vahingonilolla valkoisen paholaisen, tuon vihatun hollantilaisen, koti-ikävyyksistä.

Almayer taisteli yhä epätoivoisesti. Mutta hän suunnitteli siksi huonosti taistelutapansa, että hän vähitellen menetti kaikki menestyksen mahdollisuudet kamppaillessaan niin häikäilemättömien ja päättäväisten kilpailijain kanssa kuin arapialaiset ovat. Kaupanteko loppui avaroissa varastohuoneissa, ja varastohuoneet lahosivat pala palalta. Vanhan Lingardin pankkiiri, macassarilainen Hudig, teki vararikon, ja sen mukana meni koko käytettävä kapitaali. Ja Lingardin järjettömät tutkimusmatkat olivat nielleet viime vuosien voiton. Lingard itse oli saaren keskiosissa, ehkäpä jo kuolleena. Joka tapauksessa hän ei antanut mitään elonmerkkejä itsestään. Almayer seisoi yksin tässä vastaanhankaavassa ympäristössä. Ainoana, vähäisenä hauskuutena oli hänelle yhdessä-olo pikku tyttärensä kanssa, joka oli syntynyt kaksi vuotta häitten jäljestä. Nyt oli tyttö noin kuuden vuoden vanha. Hänen vaimonsa oli jo alkanut kohdella häntä hurjalla halveksumisella, mikä ilmeni jurossa vaiteliaisuudessa, mutta toisinaan purkautui kiihkeitten soimausten tulvaksi. Almayer tunsi, että hänen vaimonsa vihasi häntä. Ja hän näki, mitenkä tämä kateellisesti, melkeinpä vihamielisesti, katseli isää ja lasta. Äiti oli mustasukkainen isälle, joka ilmeisesti oli saanut pikku tytön suosion puolelleen. Ja siksi Almayeristä tuntui, ettei hän ollut oikein turvassa tuolta naiselta omassa kodissaankaan. Kun tämä parhaillaan poltteli huonekaluja ja repi alas sieviä ikkunaverhoja, vihaten silmittömästi noita sivistyksen tunnusmerkkejä, mietiskeli Almayer, kauhuissaan näistä villin luonteen purkauksista, mitenkä hän parhaiten pääsisi irti moisesta naisesta. Hän ajatteli kaikenlaista, jopa suunnitteli hän murhaakin, mutta jollakin epämääräisellä, ponnettomalla tavalla. Hän ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä mihinkään, vaan odotteli joka päivä, että Lingard tulisi takaisin tuoden mukanaan tiedon joistain tavattomista aarteista.

Lingard palasikin, mutta vanhentuneena ja sairaana, kuin varjona entisestään. Ja hänen sisäänpainuneissa silmissään paloi kuumeen tuli. Hän oli melkein ainoa lukuisista retkeilijöistä, joka vielä oli elossa. Mutta viimeinkin oli onni hänelle ollut suotuisa! Ennen kuulumattomia rikkauksia oli hänen käsissään. Mutta hän kaipasi lisää rahaa, vain hiukkasen lisää, toteuttaakseen unelmansa satumaisista aarteista. Ja nyt oli vielä Hudigkin tehnyt vararikon! Almayer haali kokoon rahaa niin paljon kuin voi, mutta vanhus halusi vielä enemmän. Jos Almayer ei kykenisi sitä hankkimaan, menisi hän Singaporeen, vieläpä Eurooppaankin; ennen kaikkea kuitenkin Singaporeen. Ja hän veisi pikku Ninan mukaansa. Hänellä oli Singaporessa hyviä ystäviä, jotka ottaisivat tytön huostaansa ja huolehtisivat tämän koulutuksesta. Kaikki järjestyisi mainiosti. Ja tuosta tyttärestä, johon vanha merikarhu näytti siirtäneen kaiken äitiin ennen kohdistuneen kiintymyksensä, tulisi idän — ja vieläpä koko maailman rikkain nainen. Näin puheli kovalla äänellä Lingard mitellen parveketta raskain, pitkin askelin ja viittilöiden kädellään, jossa oli savuava sikaari. Hänen pukunsa ja tukkansa oli hajallaan, hän oli haltioissaan. Mutta Almayer sensijaan istua kyyhötti mattokasalla ja ajatteli kauhulla, että hänen täytyisi erota siitä ainoasta ihmisolennnosta, jota hän rakasti. Ja vielä suurempi oli kenties hänen kauhunsa kuvitellessaan sitä kohtausta, joka hänellä olisi vaimonsa, tuon villin tiikerimäisen naisen kanssa, kun tältä riistettäisiin lapsensa. Hän myrkyttää minut, ajatteli poloinen Almayer, tietäen hyvin, mitenkä yksinkertaisesti malaijit lopullisesti ratkaisivat yhteiskunnallisen, poliittisen ja perhe-elämän pulmat.

Mutta Almayerin suureksi kummaksi hänen vaimonsa kuunteli uutista aivan levollisena. Hän vilkasi vain salaa mieheensä ja Lingardiin, mutta ei sanonut halaistua sanaakaan. Tästä huolimatta hän kuitenkin hyppäsi virtaan ja ui veneen perässä, jossa Lingard juuri vei pois imettäjää kirkuvan lapsen kera. Almayerin täytyi lähteä ajamaan häntä takaa valaanpyytäjäveneellään ja kiskoa hänet veneeseen tukasta, vaikka hän huusi ja kiroili niin että taivas vavahti.

Mutta vaikeroituaan pari päivää hän alkoi elellä entiseen tapaansa, pureskella betelpähkinöitä ja istuskella päivät pitkään naistensa parissa tylsässä työttömyydessä. Hän vanheni tämän jäljestä hyvin nopeasti ja heräsi tylsyydestään vain silloin, kun hän purevilla letkauksilla tai häpäisevillä huudahduksilla tahtoi osoittaa huomanneensa miehensä satunnaisen läsnäolon. Almayer oli rakentanut vaimolleen omalle alueelleen joen rannalle majan, jossa tämä eleli aivan erillään toisista.

Lakamba oli lakannut käymästä talossa sen perästä, kun kaitselmuksen armollisesta määräyksestä ja pienen tieteellisen kepposen avulla vanha Sambirin hallitsija oli saatu pois elävien joukosta. Lakamba hallitsi nyt tämän sijasta. Hän oli saanut tehokasta apua arapialaisilta ystäviltään ja hollantilaisilta viranomaisilta. Syed Abdulla oli nyt Pantain vaikutusvaltaisin mies ja kauppias. Almayer oli tuhottuna ja avuttomana vihamiestensä juonien tiiviiksi punomassa ansassa. Hänen elämänsä ainoana sisältönä oli vain se, että hän luuli tietävänsä Lingardin suuriarvoisen salaisuuden. Lingard itse oli hävinnyt. Hän kirjoitti kerran Singaporesta ja kertoi, että lapsi voi hyvin ja oli Mrs. Vinckin huostassa. Hän itse oli aikeissa mennä Eurooppaan hankkimaan rahoja suureen yritykseensä. Hän palaisi pian. Mitään vaikeuksia ei olisi kestettävänä. Kaikki toisivat kiireellä rahansa. Näin hän kirjoitti. Mutta erikoisen kovaa kiirettä eivät ihmiset näyttäneet pitäneen, sillä tämän jäljestä saapui häneltä vain yksi kirje jossa hän mainitsi olevansa sairas. Hän ei ollut löytänyt yhtään sukulaista elossa. Muutapa ei juuri kirjeessä ollutkaan: Sitten seurasi täydellinen hiljaisuus. Varmaankin oli Eurooppa nielaissut Rajah-Lautin. Ja turhaan tähysteli nyt Almayer länttä kohti nähdäkseen edes yhden valonsäteen pilkistävän esille särkyneitten toiveittensa pimeästä yöstä.

Vuodet vierivät. Mrs. Vinckiltä ja myöhemmin Ninalta itseltään pitkin väliajoin tulleet kirjeet olivat Almayerin ainoana ilona ja tekivät kuitenkin elämän siedettäväksi virran varrella vallitsevassa ilakoivassa raakuudessa. Almayer eleli nyt yksin aikojaan eikä hän käynyt enää tapaamassa velallisiaankaan, sillä ne eivät kuitenkaan olisi mitään maksaneet, varmoja kun olivat Lakamban suojeluksesta. Uskollinen sumatralainen Ali keitti hänen riisinsä ja valmisti hänen kahvinsa, sillä hän ei uskaltanut luottaa keneenkään muuhun ja kaikkein vähimmän vaimoonsa. Hän tappoi aikansa kuljeskelemalla synkkänä talon ympärillä olevilla ruohottuneilla poluilla ja käymällä rappioituneissa varastohuoneissa. Niissä muistuttivat häntä ainoastaan muutamat ruosteiset pyssyt ja jotkut pilaantunutta manchesteriläistä tavaraa sisältävät särkyneet laatikot niitä entisiä hyviä aikoja, jolloin kaikkialla oli elämää ja tavaraa ja hän itse, pikku tytär rinnallaan, piti ylinnä silmällä vilkasta liikettä rannalla. Mutta nyt liukuivat ylämaan kanootit Lingard ja Kumpp:in rappiolle menneen lastauspaikan ohi, meloivat edelleen myötävirtaa ja ryhmittyivät Abdullan uuden laiturin ympärille. Noin he eivät tehneet siksi, että olisivat rakastaneet Abdullaa, vaan siksi, että eivät uskaltaneet tehdä kauppaa miehen kanssa, jonka tähti oli laskenut. Jos he olisivat olleet tämän miehen kanssa tekemisissä, ei heillä olisi ollut odotettavana mitään armoa arapialaisilta eikä rajahilta. Kummaltakaan ei olisi saanut riisiä velaksi puutteen aikana. Ja Almayer ei taas olisi voinut auttaa heitä, kun hänellä itselläänkin oli toimeentulo toisinaan kylliksi vaikeata.

Almayer kadehti usein yksinäisyydessään ja epätoivossaan läheistä naapuriaan, kiinalaista Jim-Eng'iä, jonka hän näki monasti pitkänään vilpoisella mattokasalla, puinen tyyny päänalana, opiumpiippu hervottomissa käsissä. Hän ei kuitenkaan etsinyt lohdutusta opiumista. Ehkä se oli hänestä liian kallista, tai kenties hänen valkoisen miehen ylpeytensä pelasti hänet tuosta alentumisesta. Mutta luultavimmin kuitenkin pidättyi hän siitä ajatellessaan kaukana Taka-lntian siirtomaissa elävää tytärtään. Almayer sai tietoja tyttärestään useammin, sitten kun Abdulla oli ostanut höyrylaivan, joka välitti liikettä Singaporen ja Pantain siirtola-asutusten välillä noin joka kolmas kuukausi. Almayeristä tuntui nyt, että hän oli lähempänä tytärtään. Hän halusi nähdä tytärtään ja suunnitteli usein matkaa Singaporeen, mutta siirsi lähtönsä vuodesta toiseen, odottaen aina jotain edullista onnen käännettä. Hän ei tahtonut kohdata tytärtään tyhjin käsin ja ilman minkäänlaisia rohkaisun sanoja. Hän ei voinut ottaa tytärtään takaisin tähän villiin ympäristöön, jossa hän itse oli tuomittu elämään. Vähän hän myöskin arkaili tytärtään. Mitä tämä mahtaisi ajatella hänestä? Hän laski kuluneet vuodet. Tyttö oli jo täysikasvuinen nainen, sivistynyt, nuori ja toiverikas. Hän taas tunsi itsensä jo vanhaksi, toivottomaksi ja melkeinpä villin ympäristönsä kaltaiseksi. Hän kyseli usein itseltään, mitä oli tuleva hänen tyttärestään. Hän ei kyennyt vielä vastaamaan tähän kysymykseen ja siksi hän ei tohtinut vielä katsella tytärtään silmiin. Mutta sittenkin hän kaipasi lastaan. Hän epäröi vuosikausia.

Hänen epäröintinsä loppui siten, että Nina odottamatta ilmestyi Sambiriin. Hän tuli höyrylaivalla, kapteeni piti hänestä huolta. Almayer katseli tytärtään ihmetellen. Kuluneen kymmenen vuoden aikana lapsi oli kehittynnyt naiseksi. Hänen tukkansa oli musta, ihonsa öljypuunvärinen, hän oli pitkä ja kaunis. Silmät olivat suuret ja surullisen näköiset. Malaijilaisilla naisilla tavattavaa vastenmielistä ilmettä vaimensi ajatteleva tuike, joka oli eurooppalaista perua. Kauhulla ajatteli Almayer sitä hetkeä, jolloin vaimonsa ja tyttärensä tapaisivat toisensa. Mitä arvelisi tämä vakava, eurooppalaisiin vaatteisiin pukeutunut tyttö nähdessään betelpähkinää pureskelevan äitinsä istua nököttämässä pimeässä hökkelissään puoleksi alastomana ja äkäisenä hajanaisessa puvussaan. Vielä pelkäsi Almayer, että tuo kirottu nainen päästäisi raivonsa ilmoille. Tähän asti hän oli onnistunut pitämään vaimonsa siedettävän rauhallisena ja oli niin säilyttänyt eheinä edes tärveltyjen huonekalujensa jäännökset.

Almayer seisoi parhaillaan majan suljetun oven edessä polttavassa auringonpaisteessa. Hän kuunteli sisältä tulevaa puheensorinaa ja ihmetteli, mitä siellä tapahtui. Palvelustytöt oli karkoitettu majasta heti keskustelun alkaessa. Ja he seisoivat nyt yhdessä ryhmässä paaluaitauksen luona peittäen kasvonsa käsillään ja puhua pärpättäen uteliaina asiain kulusta. Almayer ei enää malttanut hillitä itseään, vaan koetti kuulla bambuseinän läpi edes jonkun sanan. Mutta samassapa laivan kapteeni, joka oli saattanut tytön majalle, otti Almayeriä käsipuolesta kiinni ja vei hänet, peljäten auringon pistosta, parvekkeen varjoon. Siellä oli jo Ninan kapsekki, jonka laivamiehet olivat tuoneet maihin. Heti kun kapteeni Fordilla oli lasinsa edessä ja sikaarinsa sytytetty, pyysi Almayer selitystä tyttärensä odottamattomaan tuloon. Ford selosteli asiaa niukasti, hän puhui vain ylimalkaan epämääräisin, kiivain sanoin naisväen typeryydestä yleensä ja erikoisesti Mrs. Vinckin ahdasmielisyydestä.

"Tiedäthän, Kaspar", sanoi hän lopuksi kiihottuneelle Almayerille, "että on hiton ikävää pitää sekarotuista tyttöä talossa. Kaikenlaisia hupsuja siellä juoksee niinkuin muuan nuori pankkilainenkin, joka ratsasti aamuin ja illoin Vinckin varastohuoneelle. Vanha eukkohan se luuli silloin, että se tarkoitti sitä hänen Emmaansa. Mutta kun eukko viimein huomasi, kenestä oikein oli kysymys, niin olipa siellä melua ja meteliä. Sen voit uskoa. Hän ei tahtonut pitää Ninaa enää tuntiakaan talossa. No niin. Minä sain kuulla tästä jupakasta ja otin tytön vaimoni huostaan. Minun eukkoni on aika mukava ihminen — semmoisia kuin ne naiset nyt ovat. Ja, totta vie, me olisimme tahtoneet pitää tyttöä sinun tähtesi, mutta hän ei halunnut jäädä meille. No, sitten! Älähän nyt hätäile, Kaspar. Istuhan hiljaa. Mitä sille mahtaa? Parempi näin. Anna hänen jäädä tänne. Hän ei ollut milloinkaan siellä onnellinen. Nuo Vinckin tytöt eivät ole pyntättyjä apinoita paremmat. Ne halveksivat häntä. Sinä et voi tehdä häntä valkoiseksi. Älähän nyt viitsi noitua minulle. Et voi. Hän on silti hyvä tyttö, mutta vaimolleni hän ei puhunut asioistaan mitään. Jos tahdot tietää tarkemmin, niin kysy itse häneltä. Mutta jos minä olisin sinun sijassasi, niin antaisin hänen olla yksin. Terve tuloa, kunnon kaveri, nostamaan hänen matkarahansa, jos sinulla on nyt tiukka rahasta." Puheltuaan näin kapteeni viskasi pois sikaarinsa ja lähti liikkeelle "ravistamaan niitä hereille laivalla", niinkuin hänellä oli tapana sanoa.

Turhaan odotti Almayer saavansa kuulla tyttärensä paluun syyn tämän omasta suusta. Ei ensimäisenä päivänä eikä liioin seuraavinakaan tyttö kertaakaan viitannut elämäänsä Singaporessa. Ja Almayer ei taas tahtonut udella. Häntä peloittivat tytön kasvojen rauhallisen välinpitämätön ilme ja nuo juhlallisen näköiset silmät, jotka aina väistivät häntä ja kiintyivät kohisevan, leveän virran rinnalla, majesteetillisessa levossaan uinaileviin metsiin. Mutta Almayer alistui asemaansa ja oli onnellinen saadessaan tyttäreltään hellää, huolehtivaa rakkautta. Tosin sai hän sitä vain ajoittain, sillä Ninalla oli, kuten tämä itse sanoi "synkät hetkensä", jolloin hän tapasi käydä äitinsä luona ja viipyä tuntikausia rantamajassa. Kun hän tuli sieltä ulos, oli hän entistä suljetumpi. Halveksivin katsein ja lyhyin sanoin hän silloin vastasi kaikkiin isänsä puheisiin. Almayer tottui tähänkin ja pysyi noina synkkinäkin hetkinä levollisena, vaikka oli kovasti hädissään äidin vaikutuksesta tyttäreen.

Muuten mukautui Nina ihmeellisesti puolivillin ja kurjan elämän olosuhteisiin. Hän omaksui muitta mutkitta, ja nähtävästi ilman vastenmielisyyttä, taloudessa silmiin pistävän hoidon puutteen, rappeutumisen ja köyhyyden, huonekalujen vaillinaisuuden ja riisi-ruuan alituisen ilmestymisen perheen ruokapöydälle. Hän asui Almayerin kanssa pienessä rakennuksessa, joka, surullista kylläkin, rappeutumistaan rappeutui. Sen oli alkuaan Lingard rakennuttanut nuorelle parille.

Malaijit keskustelivat vilkkaasti Ninan tulosta. Alkuaikoina kävi aamutervehdyksellä joukottain malaijilaisia vaimoja lapsineen anoen kiihkeästi nuorelta neiti Putih'ilta[4] apua kaikkia ruumiin tauteja vastaan. Illan viileydessä taas arvokkaat arapialaiset piikissä valkoisissa viitoissaan ja keltaisissa viattomissa nutuissaan astelivat hitaasti joen vartta kulkevaa pölyistä polkua kohti Almayerin talon porttia ja kävivät juhlallisilla tervehdyksillä vääräuskoisen luona, heillä kun oli muka liikeasioita. Itse asiassa tahtoivat he vain hienolla tavalla päästä edes vilaukselta näkemään nuorta neitiä. Jopa tuli itse Lakambakin esille paaluvarustuksistaan loistavine sota-aluksineen ja punaisine auringonvarjostimineen ja laski pieneen lahonneeseen Lingard ja Kumpp:in laituriin. Hän tuli muka ostamaan muutamia messinki-pyssyjä, hän tahtoi näet antaa ne lahjaksi eräälle ystävälleen, Sambirin dajaakkien[5] päällikölle. Ja sillä aikaa kun epäluuloinen, mutta kohtelias Almayer koetti kaivella esille varastohuoneista vanhoja ilmapyssyjä, istui rajahi nojatuolissa parvekkeella mahtavan seurueensa ympäröimänä, odotellen turhaan Ninan näyttäytymistä. Ninalla sattui olemaan paha päivänsä ja hän pysyi äitinsä majassa, mistä he yhdessä katselivat parvekkeella tapahtuvia juhlallisia menoja. Rajahi lähti pois nolona, mutta kohteliaana. Pian senjälkeen Almayer sai kerätä hedelmiä parantuneesta suhteestaan rajahiin. Velalliset, joita hän oli jo pitänyt auttamattomasti maksukyvyttöminä, suorittivat hänelle muutamia velkojaan monin anteeksipyynnöin ja syvin kumarruksin. Näissä parantuneissa olosuhteissa Almayerin mieli jonkun verran reipastui. Ehkäpä ei kaikki vielä ollutkaan menetettyä. Ehkäpä nuo arapialaiset ja malaijit lopultakin huomasivat, että hän johonkin kykeni, ajatteli itsekseen Almayer.

Ja nyt hän alkoi tapansa mukaan taas tehdä mahtavia suunnitelmia ja uneksia suurista rikkauksistaan itselleen ja Ninalle. Niin, varsinkin Ninalle! Näitten virkistävien vaikuttimien elähyttämänä Almayer pyysi kapteeni Fordia kirjoittamaan Englannissa oleville ystävilleen, että nämä ottaisivat selvän Lingardista. Oliko hän elossa vaiko kuollut? Jos kuollut, oliko hän jättänyt jälkeensä jotain papereita, asiakirjoja eli joitain ilmoituksia tai viittauksia, koskevia hänen suurta suunnitelmaansa. Samaan aikaan oli Almayer löytänyt eräästä tyhjästä huoneesta romun joukosta muistikirjan, joka oli ijäkkään seikkailijan omaisuutta. Hän tutkiskeli vaikeasti luettavaa käsialaa sivu sivulta ja painui usein syviin mietteisiin kirjansa ääressä.

Tulipa vielä lisäksi muutakin, mikä herätti Almayerin välinpitämättömyydestään. Se levottomuus, jonka Brittiläisen Borneo-Kauppaseuran perustaminen oli saanut aikaan koko saarella, vaikutti myöskin Pantain elämän hitaaseen kulkuun. Odotettiin suuria muutoksia, puhuttiin liittoutumisesta, arapialaiset muuttuivat perin kohteliaiksi. Almayer alkoi rakennuttaa uutta taloansa uuden kauppaseuran tulevia insinöörejä, agentteja tai uutisasukkaita varten. Hän pani tähän puuhaan luottavin mielin kaiken irti saamansa rahan. Yksi seikka ainoastaan hämmensi hänen onneansa. Hänen vaimonsa tuli pois erakkomajastaan tuoden mukanaan Almayerin matalan majan rauhalliseen elämään viheriän röijynsä, pieneksi tehdyn uumaverhonsa, kimakan äänensä ja noidantapaisen ulkomuotonsa. Ja hänen tyttärensä näytti ihmeellisen levollisesti hyväksyvän tämän karkean tunkeutumisen heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Almayer ei pitänyt siitä, mutta ei uskaltanut sanoa mitään.

KOLMAS LUKU.

Lontoossa pidetyillä neuvotteluilla on yleensä laajakantoinen merkitys. Ja niinpä nytkin Borneon Kauppaseuran hämäräperäisten toimistojen julkaisema päätös himmensi Almayerille tropiikin helakan auringonpaisteen ja lisäsi vielä yhden karvaan pisaran hänen pettymystensä maljaan. Englantilaiset luopuivat vaatimuksistaan Idän maihin ja jättivät Pantai-virran nimellisesti Hollannin vallan alaiseksi. Sambirissa oli nyt iloa ja riemua. Orjat toimitettiin kiireesti pois näkyvistä metsiin ja viidakkoihin. Ja lippuja vedettiin rajahin alueella korkeihin tankoihin. Odotettiin hollantilaisten sotalaivojen tuloa.

Hollantilainen fregatti jäi ankkuriin virran suuhun, mutta veneet nousivat virtaa hinaajan köydessä, kulkien varovasti suuntaansa lukemattomien kanoottien lomatse, jolka olivat täynnä heleäpukuisia malaijeja. Komentava upseeri kuunteli vakavana Lakamban uskollisuutta uhkuvia puheita, vastasi Abdullan syviin kumarruksiin ja vakuutti noille ylimyksille, käyttämällä batavialaisen mahtavan rajahin erinomaista malaijinkieltä, ystävyyttään ja hyvänsuopeuttaan Sambirin mallivaltion hallitsijaa ja asukkaita kohtaan.

Almayer katseli parvekkeeltaan poikki virran juhlamenoja. Hän kuuli rautakanuunain laukaukset, joilla tervehdittiin Lakamballe lahjoitettua uutta lippua. Hän kuuli paaluvarustuksen ympärillä tungeksivan kansanjoukon kumeata puheen sorinaa. Laukausten jäljestä nousi valkoisia savupilviä metsien viheriää taustaa vastaan. Almayer ei voinut silloin olla vertailematta omia häipyviä toiveitaan tuohon nopeasti haihtuvaan savuun. Nämä tapahtumat eivät mitenkään antaneet virikettä Almayerin isänmaallisille tunteille, mutta siitä huolimatta hänen täytyi pakottautua herttaisen kohteliaaksi, kun valtuutetut meriupseerit tulivat yli virran tervehtimään yksinäistä valkoihoista, josta he olivat kuulleet puhuttavan. Samalla he varmaankin tahtoivat myöskin nähdä edes vilaukselta hänen tytärtään. Mutta siinä he pettyivät, sillä Nina kieltäytyi näyttäytymästä. Helposti näytti kuitenkin Almayer saavan heidät tyydytetyiksi tarjoamalla heille vieraanvaraisesti katajaviinaa ja sikaareja.

Kun ulkona mahtavan virran pinta näytti ikäänkuin poreilevan polttavan auringon vaikutuksesta, niin lojuivat upseerit mukavasti parvekkeen suojassa ontuvissa nojatuoleissa. Pieni rakennus kaikui eurooppalaisten kielten harvoin kuulluista soinnuista ja niihin yhtyvistä naurunpurskahduksista, kun upseerit laskettelivat merimiessukkeluuksia lihavan Lakamban kustannuksella, jolle he vast'ikään olivat aamulla tarjoilleet pelkkiä kohteliaisuuksia. Nuoret miehet yllyttivät, hyvän toveruushengen innostamina, isäntäänsä puhumaan. Ja Almayer, joka oli haltioissaan nähdessään eurooppalaisia kasvoja ja kuullessaan eurooppalaisia sointuja, avasi sydämensä näille osaaottaville muukalaisille huomaamatta, mitenkä hän kertomalla lukuisia onnettomuuksiaan, huvitti noita tulevia amiraaleja. He joivat hänen terveydekseen, toivoivat hänelle monta suurta jalokiveä ja kokonaisen vuoren kultaa. Vieläpä he sanoivat kadehtivansa sitä loistavaa tulevaisuutta, mikä häntä vielä odotti. Tämä erinomainen herttaisuus rohkaisi siinä määrin tuota harmaapäistä, hupsua haaveilijaa, että hän pyysi vieraitansa katsomaan uutta rakennustansa. He menivät sinne peräkkäin hoippuen halki pitkän ruohikon. Rannalla näkyivät heidän veneensä, jotka olivat jo valmiina palaamaan illan viileässä virran suuhun. He tulivat tyhjiin suuriin huoneisiin, missä verhottomista ikkunoista sisään puhaltava, lauhkea tuuli löyhytteli pitkään aikaan koskemattomia kuivia lehtiä ja pölyä. Tultuaan sinne valkoisessa nutussaan ja kukilla kirjaillussa uumaverhossaan, kimaltelevien univormujen ympäröimänä, Almayer polki jalkaa osoittaakseen, miten vankka tiiviisti tehty lattia oli. Ja hän kuvaili laajasti rakennuksen kauneutta ja sen mukavuuksia. Vieraat kuuntelivat ja olivat aina hänen kanssaan samaa mieltä. Mutta he ihmettelivät mielessään, mitenkä erinomaisen yksinkertainen ja typerän toiverikas tuo miespoloinen oli. Viimein Almayer hillittömässä innossaan paljasti vierailleen ikävänsä siitä, että englantilaiset eivät tulleetkaan, englantilaiset, "jotka tiesivät, miten maa oli kehitettävä rikkaaksi", kuten hänen sanansa kuuluivat. Hollantilaiset upseerit purskahtivat kuorossa nauramaan kuullessaan tämän avomielisen väitteen ja alkoivat painua veneitä kohti. Mutta kun Almayer astellessaan varovaisesti Lingardin laiturin mädänneillä lankuilla koetti lähennellä lähetystön johtajaa viittaamalla arasti hollantilaisten alamaisten anomaan suojelukseen salakavalia arapialaisia vastaan, niin antoi tuo merellä karaistunut diplomaatti hänen selvästi tietää, että arapialaiset olivat parempia alamaisia kuin hollantilaiset, jotka laittomasti möivät ruutia malaijeille. Almayer, joka tässä suhteessa oli syytön, huomasi heti, mitä Abdullan liukas kieli ja Lakamban hartaat vakuutukset olivat saaneet aikaan. Mutta ennenkuin hän ennätti muovailla mielessään purevaa vastalausetta, kiisivät jo hinaaja ja köyteen kiinnitetyt veneet nopeasti myötävirtaa jättäen hänet suu auki kummissaan ja vihoissaan seisomaan laiturille.

Sambirista on kolmekymmentä mailia jokimatkaa jalokiventapaisille saarille virran suuhun, missä fregatti odotti veneitten paluuta. Kuu oli jo noussut kauan sitten, ennenkuin veneet olivat kulkeneet puolen matkaa. Ja sen kylmässä valossa lepäävät metsät havahtuivat tänä yönä pienestä laivueesta kaikuvaan nauruun — veneissä näet muisteltiin vielä Almayerin valittelevia kertomuksia. Merimiessukkeluuksia sinkoili tuon miespoloisen kustannuksella veneestä veneeseen. Syvästi paheksuen puhuttiin hänen tyttärensä näkymättömyydestä. Ja ilakoivat merimiehet antoivat yksimielisesti tuona iloisena yönä englantilaisten vastaanottoa varten puolivalmiiksi kyhätylle rakennukselle nimen "Almayerin tuulentupa."

Monta viikkoa tämän käynnin jälkeen elettiin Sambirissa entistä tasaista, sisällyksetöntä elämää. Joka päivä lähetti aurinko aamusäteensä yli puiden latvojen ja valaisi jokapäiväisten puuhien tuttua näyttämöä. Astellessaan polkua, joka oli asutuksen ainoana kulkutienä, Nina näki aina samat kuvat. Miehet loikoilivat talojen siimespuolella korkeilla katoksillaan. Naiset kuorivat hommissaan jokapäiväistä riisiannosta. Alastomia, ruskeita lapsia juoksi kilvaten varjoisilla, kaidoilla poluilla, jotka veivät riisiviljelyksille. Jim-Eng tallusteli talonsa edustalla ja tervehti ystävällisesti nyökäten häntä, ennenkuin meni sisälle etsimään rakastamaansa opiumpiippua. Vähän vanhemmat lapset keräytyivät hänen ympärilleen ja, rohkeita kun olivat jo pitkän tuttavuuden perusteella, nykivät mustilla sormillaan häntä valkoisen hameensa helmoista ja näyttivät kiiltäviä hampaitaan merkiksi, että odottivat taas lasihelmisadetta. Nina tervehti heitä rauhallisesti hymyillen ja aina oli hänellä pari ystävällistä sanaa eräälle siamilaiselle tytölle, Bulangin omistamalle orjalle.

Bulangin monilukuisten vaimojen sanottiin olevan kiivasluonteisia. Todenmukainen huhu kertoi myöskin tuon uutteran viljelijän perheriitojen tavallisesti loppuvan niin, että kaikki hänen vaimonsa yhdessä hyökkäsivät siamilaisen orjan kimppuun. Tyttö itse ei milloinkaan valitellut. Ehkäpä teki hän sen vaistomaisesta varovaisuudesta tai vielä luultavammin puolivillin naisen omituisesta, alistuvasta välinpitämättömyydestä. Varhaisesta aamusta alkaen näki hänet talojen välitse luikertelevilla poluilla, joen äyräällä tai laiturilla. Päänsä päällä hän kantoi taitavasti tarjotinta, täynnä hienoja leivoksia, joita hänen oli määrä myödä. Kun päivä oli kuumimmillaan, turvautui hän tavallisesti Almayerin taloon ja saikin usein siellä suojapaikkansa eräässä parvekkeen varjoisassa nurkassa, missä hän istui kyyryssä tarjotin edessään, kun Nina häntä kutsui: "Putihin ryökkinälle" hän aina jaksoi hymyillä. Mutta jos Mrs. Almayer tuli näkyviin tai jos vain tämän kimakka ääni edes kuului, niin oli se hänelle nopean lähdön merkki.

Tälle malaijitytölle Nina usein puheli. Mutta muut Sambirin asukkaat saivat perin harvoin kuulla hänen äänensä sointua. He tottuivat tuohon vaiteliaaseen olentoon. Rauhallisena liikkui hän heidän joukossaan, yllään valkoinen puku. Hän oli kuin toisesta maailmasta. He eivät käsittäneet häntä. Mutta vaikka Nina ulkonaisesti näytti niin levolliselta ja vaikka hän näennäisesti piti itsensä erillään kaikesta ympäristöstään, niin ei hänen elämänsä suinkaan ollut rauhallista, siksi toimeliaasti Mrs. Almayer puuhaili kotinsa onnen ja turvallisuuden hyväksi.

Mrs Almayer oli vielä ylläpitänyt jonkunlaisia suhteita Lakambaan, ei tosin henkilökohtaisesti, sillä hallitsijan arvokas asema pidätti Lakamban paaluvarustuksensa sisäpuolella, vaan ruhtinaan pääministerin välityksellä, joka samalla oli satamakapteeni, liikeasiain neuvonantaja ja yleensä isäntänsä oikea käsi. Tällä miehellä, joka oli sululaista alkuperää, oli todellakin valtiomiehen ominaisuuksia, vaikka hänen persoonassaan ei huomannut ainoatakaan miellyttävää piirrettä. Oikeastaan hän oli kaikin puolin vastenmielinen. Hänellä oli vain yksi silmä ja rokonarpiset kasvot. Nenä ja huulet olivat näitten arpien kautta tulleet kauhean muodottoman näköisiksi. Tämä epämiellyttävä olento tuli usein kävellen Almayerin puutarhaan arkipuvussaan, s.o. vaaleanpunainen karttuuniriepu vyötäreillään. Siellä talon takana istua kyyhötti hän kantapäillään hajalle viskattujen kekäleiden keskessä lähellä suurta rautaista pataa, jossa naiset keittivät Mrs. Almayerin valvonnan alaisina perheen jokapäiväistä riisi-ruokaa. Niin, siellä tuo kavala välittäjä pitkät ajat keskusteli sulunkielellä Almayerin vaimon kanssa. Mistä kulloinkin oli ollut kysymys, sen lienee jokainen arvannut niistä perhekohtauksista, jotka tavallisesti seurasivat näitä keskusteluja Almayerin kotilieden ääressä.

Viime aikoina Almayer oli tehnyt retkiä virran yläjuoksulle. Pienessä kanootissa, mukanaan kaksi soutajaa ja uskollinen Ali perämiehenä, hän usein hävisi pariksi päiväksi. Kaikkia hänen liikkeitään seurasivat varmaankin läheltä Lakamba ja Abdulla, sillä hänen otaksuttiin tuntevan arvokkaita salaisuuksia, koska kerran oli Rajah-Lautin uskottu. Borneon rantaseudun asukkaat uskovat sokeasti, että maan sisäosissa on satumaisen arvokkaita jalokiviä ja tavattoman runsaita kultasuonia. Ja heidän uskoansa on omiansa vielä vahvistamaan se seikka, että on vaikeata tunkeutua kauaksi sisämaahan, varsinkin koillisrannalta, missä malaijit ja dajaakeiksi eli pääkallonmetsästäjiksi[6] kutsutut jokiheimot alituisesti riitelivät keskenään. On kylläkin totta, että jonkunverran kultaa tulee rannikolle noitten dajaakkien kautta, kun he ajoittaisten sotaretkiensä välisinä lyhyinä rauhan aikoina käyvät malaijien ranta-asutuksilla. Ja niin saivat tästä vähäarvoisesta tosiasiasta alkunsa mitä hurjimmat liioittelut.

Almayer, valkoisena miehenä, oli niinkuin Lingardkin ennen häntä, jotensakin hyvissä suhteissa ylämaan heimoihin. Mutta siitä huolimatta olivat hänenkin retkensä vaaranalaisia. Ja siksi levoton Lakamba odotteli aina kiihkeästi hänen paluutaan. Mutta joka kerta rajahi pettyi. Turhia olivat myöskin hänen pääneuvonantajansa Babalatchin neuvottelut, joita hän piti riisipadan ääressä valkoisen miehen vaimon kanssa. Ja valkoiseen mieheen itseensä oli mahdoton vaikuttaa. Häntä ei saanut taipumaan mihinkään, ei liehittämällä eikä loukkaamalla, ei lempeillä houkutteluilla eikä kirkuvilla pilkkasanoilla, ei kiihkeillä rukouksilla eikä hurjilla uhkauksilla. Niin nimittäin Mrs. Almayer, joka sydämensä pohjasta koetti taivutella miestään liittoon Lakamban kanssa, käytti hyväkseen kaikkia intohimojen äänilajeja. Yllään likainen hameensa, joka oli sidottu tiiviisti kainalokuoppien kohdalta yli laihan rinnan, harva harmaa tukka hujan hajan hapsottaen esiinpistävillä poskipäillä hän kuvaili sujuvasti miehelleen rukoilevassa asennossa kaikkia niitä etuja, joita läheinen liitto niin hyvän ja jalomielisen miehen kanssa tarjoisi.

"Miksi sinä et mene rajahin luo?" kirkui Mrs Almayer. "Miksi sinä menet taas noitten dajaakkien luo suuriin metsiin? Ne pitäisi surmata, mutta meidän rajahimme väki on uljasta. Kerro rajahille, missä vanhan valkoihoisen aarre on. Meidän rajahimme on hyvä! Hänhän on meidän isoisämme, Datu Besar! Hän kyllä surmaa nuo kirotut dajaakit, ja sinä saat puolet aarteista. Oi, Kaspar, sano missä ne aarteet ovat! Sano minulle! Sano minulle vanhan miehen kirjasta, jota sinä niin usein luet öisin".

Tällaisten kohtausten kestäessä Almayer istui hartiat luhistuneina, ottaen näin vastaan kotimyrskyn vihurit ja tokaisten äkäisesti vaimonsa vuolaan sanatulvan hetkeksi tauotessa: "Ei sillä ole mitään aarteita, mene matkaasi, eukko!" Mrs. Almayer oli raivoissaan nähdessään miehensä nöyrästi kumartuneen selän. Ja kun hyvä ei auttanut niin asettui hän pöydän taakse vastapäätä miestänsä, tarttui toisella kädellä hameeseensa ja ojensi laihan käsivartensa ja petolintukouransa korostaakseen näin halveksivan vihan vimmoissa purevia Ietkauksiaan ja kirveleviä kirosanojaan. Niitä hän syytämällä syyti miehelle, joka muka oli arvoton yhtymään liittoon uljaitten malaijiruhtinaitten kanssa. Jupakka loppui tavallisesti niin, että Almayer nousi hitaasti paikaltaan kädessään pitkä piippunsa, kasvoilla sisäisen tuskan ilme, ja asteli äänetönnä pois. Hän laskeutui partaita alas ja painui syvään ruohikkoon paetakseen uuden talonsa yksinäisyyteen. Niin hän vihasi ja pelkäsi moista raivotarta, että hän oli ruumiillisestikin ihan tyrmistynyt pihan poikki laahustellessaan. Vaimonsa seurasi häntä portaiden yläpäähän asti ja lennätti vielä peräytyvän miehensä jälkeen mielettömiä herjauksia. Jokainen tällainen kotikohtaus päättyi sydäntä vihlovalla parkauksella, joka tunkeutui vielä kaukana Almayerin korviin. "Tiedäthän, Kaspar, että minä olen sinun vaimosi! Sinun oma vaimosi ja teidän oman viisaan lakinne mukaan!" Mrs. Almayer tiesi hyvin, että tämä oli kaikkein karvain pala hänen miehelleen. Sitä tuo mies eniten elämässään katui.

Nina katseli näitä kohtauksia välinpitämättömän näköisenä. Hän mahtoi olla kuuro, mykkä ja ihan tunteeton aina kun jonkunlaisen itsenäisen mielipiteen lausuminen oli kysymyksessä. Mutta monasti, kun hänen isänsä oli vetäytynyt "Almayerin tuulentuvan" suurten pölyisten huoneitten turviin ja hänen äitinsä, perin uupuneena retorisista ponnistuksistaan, istua nökötti kantapäillään nojaten selkäänsä pöydän jalkaan, lähestyi Nina äitiänsä varovasti varjellen hameensa helmoja lattialle räiskyviltä pähkinän sisälmyksiltä ja katsellen häntä kuin rauhoittuvaa kraateria häviötä tuottavan purkauksen jäljestä.

Mrs. Almayerin ajatukset suuntautuivat tavallisesti näitten kohtausten päätyttyä lapsuusajan muisteloihin. Ja hän alkoi kertoa niistä yksitoikkoisesti, hieman hajanaisesti. Yleensä hän ylisteli Sulun sulttaania, tämän loistavaa asemaa, mahtia, suurta urhoollisuutta ja sitä kauhua joka valtasi valkoiset miehet heidän nähdessään sulttaanin nopeakulkuiset rosvolaivat. Matalalla äänellä hän vakuutteli, mitenkä mahtava hänen isoisänsä oli ollut, ja siirtyi sitten muistelemaan myöhäisempiä ajankohtia. Hän kertoi tavallisesti suuresta taistelusta "valkoisen paholaisen" prikiä vastaan ja elämästään Samarangan luostarissa. Kun hän oli tullut tähän muistelmiensa kohtaan, katosi häneltä useimmiten kertomuksensa lanka, ja hän veti esille pienen pronssisen ristin, joka aina riippui hänen kaulassaan, ja tarkasteli sitä taikauskoisella pelolla. Tämä taikauskoinen tunne, joka perustui tuon mitättömän metallipalasen hämäräperäiseen, suojelevaan voimaan ja vielä epämääräisempi, mutta peloittavampi luulo joidenkin pahojen henkien ja kauheitten kidutusten voimasta, jotka hänen arvelunsa mukaan hyvä abbedissa oli keksinyt juuri hänen rangaistuksekseen, jos tuo mainittu noitakalu häviäisi — kas siinä Mrs. Almayerin ainoat teologiset matkatavarat elämän myrskyisille poluille! Mrs. Almayerillä oli kuitenkin jotakin kouraantuntuvaa mihin turvautua, mutta Ninalla, joka oli kasvatettu arkimielisen Mrs. Vinckin protestanttisten siipien suojassa, ei ollut edes pientä metallipalasta muistuttamassa saamistaan opeista. Ja siksi Nina tunsi niin vastustamatonta vetovoimaa äitiinsä, kuunnellessaan tämän kertomuksia villien esi-isiensä loistavasta maineesta, heidän hurjista taisteluistaan ja juhlistaan, ja urhoollisista, melkeinpä verenhimoisista sankaritöistään, noista sankaritöistä, jotka saivat hänen äitinsä esi-isät loistamaan niin uljaina valkoisten miesten rinnalla. Ja hän huomasi vaistomaisesti, sitä itsekin kummeksien, mitenkä kulttuuri-ihmisten siveysopin ahdas vaippa, johon hyvää tarkoittavat ihmiset olivat hänen nuoren sielunsa käärinneet, hiljalleen soljui hänen päältään ja jätti hänet avutonna värjöttämään, ikäänkuin jonkun syvän, tuntemattoman rotkon partaalle. Omituisinta oli kuitenkin se, ettei tämä rotko häntä peloittanut silloin, kun hän oli sen noidantapaisen olennon vaikutuksen alaisena, jota hän kutsui äidikseen. Hän oli nähtävästi sivistyneessä ympäristössä unohtanut elämänsä ennen sitä aikaa, jolloin Lingard tavallaan oli ryöstänyt hänet.

Sitten hänelle oli opetettu kristinoppia, hän oli saanut yhteiskunnallisen kasvatuksen ja hän oli koko lailla perehtynyt kulttuurielämään. Ikävä kyllä hänen opettajansa eivät ymmärtäneet hänen luonnettaan. Ja hänen kasvatuksensa päättyi niin ollen siihen, että hän sai sekarotuisuutensa tähden kärsiä valkoihoisilta nöyryytystä ja hurjaa halveksumista. Hän oli juonut tämän katkeruuden maljan pohjaan asti ja muisti selvästi, että siveän Mrs. Vinckin viha ei niinkään kohdistunut nuoreen pankkilaiseen kuin siihen viattomaan tekijään, joka oli nuoren miehen hurmannut. Ja varmaankin oli hänen mieleensä jäänyt muisto siitä, mikä todella oli pääsyy Mrs. Vinckin suuttumukseen. Mrs. Vinckiä harmitti, kun hän ajatteli, että tuollaista voi tapahtua valkoihoisten pesässä, minne hänen lumivalkoiset kyyhkyläisensä, molemmat neidet Vinck, juuri olivat palaneet Euroopasta etsimään suojaa äitinsä siipien alta ja odottamaan sitä hetkeä, jolloin kohtalon heille määräämät nuhteettomat miehet saapuisivat heitä ottamaan. Eikä edes Almayerin hiellä ja vaivalla kokoonhaalimat rahaerät, jotka niin säännöllisesti lähetettiin peittämään Ninan menoja, voineet saada Mrs. Vinckiä luopumaan jyrkästä päätöksestään. Nina lähetettiin pois, ja oikeastaan tyttö itsekin sitä halusi, vaikkakin häntä samalla vähäsen peloitti tuleva elämän muutos.

Ja nyt hän oli elänyt virran varrella kolme vuotta, seuranaan, äitinsä joka oli villi, ja isänsä, joka monista elämän ansioista huolimatta, kulki pää tuulentupia täynnä, heikkotahtoisena, epäröivänä ja onnettomana. Hän oli elänyt kurjissa kotioloissa elämää, joka oli vailla kaikkia kulttuurin hyviä tapoja. Hän oli hengittänyt ilmaa, joka huokui häpeällisiä, voittoa tavoittelevia salaliittoja ja yhtä inhottavia, rahanhimosta suunniteltuja vehkeilyjä ja liitoksia. Kun vielä lisäksi mainitsemme alituiset kotiriidat, niin tunnemme ne harvat tapahtumat, jotka olivat olleet hänen elämänsä sisältönä kolmen vuoden aikana. Hän ei kuitenkaan menehtynyt epätoivosta ja inhosta ensimäisenä kuukautena, niinkuin oli odottanut ja melkeinpä toivonutkin. Se ei ollut hyvä, että hän nuorena oli saanut vilaukselta katsella parempiakin oloja ja nyt oli viskattu takaisin raakuuden toivottoman pettävään suohon, missä voimakkaat hillitsemättömät intohimot vallitsivat, sillä näin hän oli menettänyt kyvyn oikein arvioida elämää. Nina ei huomannut mitään vaihdosta ja eroavaisuutta elämässään. Vähätpä sillä, tehtiinkö kauppaa tiilirakennuksissa tai liejuisella virran rannalla. Tavoiteltiinko suurta tai pientä. Rakasteltiinko suurten puitten suojassa tai Singaporen kävelypaikaila, tuomiokirkon varjossa. Vähätpä sillä vehkeiltiinkö itsekkäitä tarkoitusperiä silmällä pitäen lakien turvassa ja kristillisten tapojen mukaisesti tai etsittiinkö pyyteille tyydytystä karkealla oveluudella ja hillitsemättömällä julmuudella, mikä on ominaista ihmisille, jotka ovat yhtä tietämättömiä kulttuurista kuin heidän omat suunnattomat, synkät metsänsäkin. Nina näki vain kaikkialla ilmenevän intohimoja, vihaa ja alhaista ahneutta, joka tavoitteli tuota epävarmaa mammonaa sen moninaisissa ja katoavaisissa muodoissa. Mutta menneitten vuosien kokemuksesta tuntui kuitenkin hänen tarmokkaalle luonteelleen se alkuperäinen, horjumaton avomielisyys, jolla hänen malaijilaiset heimolaisensa pyrkivät päämaaliinsa, paremmalta kuin sievistelevä tekopyhyys, poliittinen kaksinaisuus ja siveellinen vaativaisuus niissä valkoihoisissa, joiden kanssa hän onnettomuudekseen oli tullut kosketuksiin. Loppujen lopuksi täällä hän nyt eli ja oli edelleen elävä, ajatteli Nina ja niin ollen joutui hän yhä enemmän äitinsä vaikutuksen alaiseksi. Etsien tietämättömyydessään tämän elämän mahdollisia hyviä puolia hän kuunteli ahmien vanhan vaimon kertomuksia sen rajahin menneestä mahdista, jonka jälkeläinen hän oli. Ja siksi hän alkoi yhä enemmän hylkiä ja halveksia valkoista alkuperäänsä, jota edusti hänen heikkoluonteinen, kunniakkaita esi-isiä vailla oleva isänsä.

Almayerin vaikeata asemaa ei tytön Sambirissa olo mitenkään helpoittanut. Se hälinä, minkä tämän tulo oli aiheuttanut, oli kylläkin jo hälvennyt, ja Lakamba ei ollut enää uudistanut käyntejään. Mutta noin vuoden kuluttua siitä, kun sotalaivat olivat lähteneet, palasi Abdullan veljenpoika Syed Reshid pyhiinvaellukseltaan, jonka hän oli tehnyt Mekkaan. Hän komeili viheriässä viitassaan ja ylpeili hadji-arvonimestään.[7] Runsaasti ammuttiin raketteja sillä höyrylaivalla, joka toi hänet perille, ja hurjasti päryytettiin rumpuja koko yön Abdullan pihamailla, kun tervetuliaisjuhlaa pidettiin aina pikkutunneille asti. Reshid oli Abdullan suosikki-veljenpoika ja perijä. Ja kun tuo rakastava setä eräänä päivänä tapasi Almayerin virran varrella, pysäytti hän tämän ystävällisesti, vaihtoi muutamia kohteliaisuuksia ja pyysi juhlallisesti päästä tapaamaan Almayeriä. Jälkimäinen epäili kylläkin jotakin petoksen yritystä tai ainakin jotakin ikävää, mutta suostui tietenkin pyyntöön tekeytyen perin iloiseksi.

Niinpä saapui Abdulla seuraavana iltana auringon mentyä mailleen, mukanaan muutamia muitakin harmaapartaisia vanhuksia ja veljensä poika. Tämä nuori mies, joka näytti hyvin kevytmieliseltä ja aistilliselta, tekeytyi perin välinpitämättömäksi kaikkiin juhlamenoihin nähden. Kun soihtujen kantajat olivat ryhmittyneet portaiden eteen ja vieraat istuutuneet, mikä millekin ontuvalle tuolille, suvaitsi Reshid seistä erillään varjossa ja tarkastella hyvin huolellisesti aristokraattisen pieniä käsiään. Almayer, hämillään vieraittensa suuresta juhlallisuudesta, kapusi istumaan pöydän kolkalle paljastaen näin luonteensa omaisen arvokkuuden puutteen, minkä arapialaiset heti syvällä paheksumisella panivat merkille. Mutta silloin Abdulla suvaitsi puhua tähystellen suoraan sivu Almayerin ovenaukossa riippuvaa punaista verhoa, jonka värähtelystä voi päättää, että naiset liikkuivat sen takana. Hän mainitsi ensin, hienosti Almayeriä imarrellen, mitenkä he olivat vuosikausia eläneet yhdessä sydämellisen hyvinä naapureina. Vielä pyysi hän Allahia suomaan Almayerille pitkää ikää, jotta tämän mieluisa läsnäolo kauan ilahuttaisi ystävien silmiä. Lopuksi Abdulla viittasi varovasti siihen suureen arvonantoon, jota hollantilaiset valtuutetut olivat Almayerille osoittaneet. Tästä teki hän sen imartelevan johtopäätöksen, että Almayer oli suuressa arvossa oman kansansa keskuudessa. Häntä — Abdullaa — kunnioittivat myöskin kaikki arapialaiset, ja hänen veljensäpoika Reshid perisi hänen yhteiskunnallisen asemansa ja suuret rikkautensa. Nyt oli Reshidkin Hadji. Reshidillä oli muutamia malaijilaisia naisia, jatkoi Abdulla, mutta nyt oli aika, että hänelläkin olisi yksi lempivaimo, ensimäinen niistä neljästä, jotka profeetta myönsi. Näin kohteliaasti puheli Abdulla, kuten hyvin kasvatettu mies ainakin. Ja hän selitteli edelleen mykistyneelle Almayerille, että jos tämä suostuisi antamaan tyttärensä vaimoksi Reshidille, tuolle hartaalle uskovaiselle ja kelpo miehelle, niin tytöstä tulisi Reshidin koko loistavan talon valtiatar ja saarten ensimäisen arapialaisen ensimäinen vaimo, sittenkun hänet — Abdullan — Allah kaikki-armahtavainen oli kutsunut paratiisin iloihin. "Senhän arvaat, tuan", sanoi hän lopuksi, "että muut vaimot tulisivat tyttäresi orjiksi, ja Reshidin talo on suuri. Bombaysta veljenpoika on tuonut mukanaan komeita leposohvia, kallisarvoisia mattoja ja eurooppalaisia huonekaluja. Sitten on hänellä vielä suuri kuvastinkin kullalle kimaltelevissa kehyksissä. Mitä enempää voisi yksikään tyttö kaivata". Ja kun Almayer tuijotti häneen vaijeten kauhuissaan, niin alkoi Abdulla puhua vähän tuttavallisemmalla äänellä viitaten samalla seuralaisiaan poistumaan. Loppujen lopuksi korosti hän nyt tällaisen liiton aineellisia etuja ja lupasi Almayerille kolme tuhatta dollaria rehellisen ystävyyden merkiksi ja tytön lunnaiksi.

Almayer poloinen oli saada raivokohtauksen. Hurjasti teki hänen mieli tarttua Abdullaa kurkusta kiinni, mutta heti kun hän tuli ajatelleeksi avutonta asemaansa keskellä laista piittaamattomia miehiä, niin ymmärsi hän parhaaksi ryhtyä diplomaattisiin sovitteluihin. Hän hillitsi kuohuvat tunteensa ja puhui kylmän kohteliaasti sanoen, että tyttö oli nuori ja hänen silmäteränsä. Tuan Reshid, oikeauskoinen ja Hadji, ei varmaankaan tahtoisi uskotonta haaremiinsa. Ja kun hän huomasi Abdullan hymyilevän epäilevästi tälle viimeiselle verukkeelle, vaikeni hän edelleen. Hän ei rohjennut puhua enempää, ei liioin kieltää jyrkästi eikä tahtonut myöskään sanoa mitään loukkaavaa. Abdulla ymmärsi hyvin, mitä vaikeneminen tällä kertaa merkitsi. Siksi hän nousi ja otti jäähyväiset arvokkaasti kumartaen. Hän toivotti ystävälleen Almayerille pitkää ikää ja laskeutui portaita alas, Reshidin velvollisuutensa mukaisesti häntä tukiessa. Soihtujen kantajat ravistivat soihtujaan. Niistä sinkoili sakeana kipunoita virtaan. Kulkue lähti liikkeelle.

Almayer oli yhä kiihtynyt, mutta huokasi helpotuksesta vieraitten poistuttua. Hän heittäytyi istumaan tuolille ja katseli tulien välkettä puitten runkojen lomatse, kunnes joukkue oli hävinnyt ja täydellinen hiljaisuus oli seurannut jalkojen kapsetta ja puheen sorinaa. Hän ei liikahtanutkaan paikoiltaan, ennenkuin kuuli oviverhon kahinaa ja näki Ninan tulevan parvekkeelle ja istuutuvan keinutuoliin, jossa tämä tavallisesti vietti monet tunnit joka päivä. Nina alkoi hiljalleen kiikkua nojautuen taaksepäin silmät puoleksi suljettuina. Hänen pitkä tukkansa varjosti kasvoja pöydällä seisovan lampun savuavalta valolta. Almayer vilkasi häneen salaa, mutta hänen kasvonsa olivat yhtä jäykän näköiset kuin ennenkin. Hän käänsi vähän päätään isäänsä kohden ja puhuen Almayerin suureksi kummaksi englantia hän kysyi:

"Oliko Abdulla täällä?"

"Oli", vastasi Almayer, "lähti juuri".

"Ja mitä hän sitten tahtoi, isä?"

"Hän tahtoi ostaa sinut Reshidille". vastasi Almayer karkeasti. Viha valtasi taas hänet ja hän vilkasi tyttäreensä, ikäänkuin odottaen jonkinlaista tunteiden purkausta. Mutta Nina näytti yhä pysyvän kylmänä, tähystellen uneksien ulkona olevaan pimeään yöhön.

"Ole varoillasi, Nina", sanoi Almayer noustessaan hetken vaitiolon jälkeen tuoliltaan, "ole varoillasi, kun kanootillasi yksin menet soutelemaan metsäpuroille. Tuo samanen Reshid on suuri lurjus. Ei voi mennä takuuseen, mitä hänellä on mielessä. Kuuletko sinä minua?"

Nina oli jo noussut seisomaan ja aikoi mennä sisään, toinen käsi oviverhossa. Mutta samalla hän kääntyi ympäri nakaten nopealla liikkeellä tukevat palmikkonsa yli olan.

"Luuletko sinä, että hän uskaltaisi?" kysyi Nina yht'äkkiä. Sitten hän taas kääntyi mennäkseen sisään ja lisäsi hiljaisemmalla äänellä: "Hän ei uskaltaisi. Arapialaiset ovat kaikki pelkureita".

Ihmeissään katseli Almayer tyttärensä jälkeen. Hän ei mennyt etsimään lepoa riippumatosta. Hajamielisenä asteli hän parvekkeella pysähtyen aina välillä kaidepuun luo miettimään. Lamppu sammui. Aamunkoin ensimäinen säde pilkahti esille metsien takaa. Almayeriä puistutti kosteassa ilmassa. "Olkoon miten oli", mutisi hän itsekseen ja kävi väsyneesti istumaan. "Kirottuja nuo naiset! Niin! Näytti ihan siltä, kuin tyttö olisi halunnut tulla ryöstetyksi!"

Almayer tunsi sanomattoman pelon hiipivän sydämeensä, ja häntä puistatti uudelleen.

NELJÄS LUKU.

Sinä vuonna saapui lounaismonsuunin loppuaikoina hälyyttäviä huhuja Sambiriin. Kapteeni Ford, joka tuli Almayerin luo iltapakinalle, toi mukanaan Straits Timesin viimeisiä numeroita. Niissä kerrottiin Acheen-sodasta ja epäonnistuneesta hollantilaisesta retkestä. Niitten harvojen kauppalaivojen päälliköt, jotka nousivat virtaa, kävivät vierailuilla Lakamban luona. He keskustelivat tuon mahtimiehen kanssa liikemaailman epävarmasta asemasta ja pudistelivat vakavina päätään puhuessaan valkoisten paholaisten kiristyksistä, heidän ankaruudestaan ja yleensä heidän hirmuvaltiudestaan. Esimerkkeinä he mainitsivat ruutikaupan täydellisen seisauttamisen ja kaikkien Macassarin vesillä liikkuvien epäilyttävien laivojen ankaran tarkastuksen. Jopa alkoi lainkuuliaisen Lakambankin sydämessä viritä tyytymättömyys, kun hänen ruudin tuontilupansa peruutettiin ja kun sotalaiva Princess Amelia yht'äkkiä takavarikoi sataviisikymmentä tynnyriä tätä hyvää tavaraa. Vielä harmitti häntä erikoisesti se, että kauppalaiva seikkailurikkaan matkan perästä oli jo päässyt melkein virran suulle asti. Tämän uutisen kertoi Lakamballe Reshid, joka naimapuuhiensa epäonnistuttua oli tehnyt pitkän kauppamatkan saaristoon. Hän oli ostanut ystävälleen ruudin, mutta hänen laivansa joutui tarkastuksen alaiseksi ja häneltä riistettiin ruuti paluumatkallaan, juuri kun hän oli hyvillään siitä, että oli niin taitavasti osannut välttää kiinnijoutumisen. Reshidin viha kohdistui pääasiallisesti Almayeriin, jonka hän epäili ilmoittaneen hollantilaisille viranomaisille siitä sissisodasta, jota arapialaiset ja rajahi kävivät ylämaan dajaakki-heimoja vastaan.

Reshidin suureksi ihmeeksi rajahi kuunteli hänen valituksiaan varsin välinpitämättömänä eikä osoittanut minkäänlaista kostomieltä valkoista miestä kohtaan. Itse asiassa Lakamba tiesi varsin hyvin, että Almayer oli aivan kykenemätön puuttumaan valtiollisiin asioihin. Ja sitäpaitsi hänen suhtautumisensa tuohon kovasti vainottuun olentoon oli kokonaan muuttunut sen sovinnon kautta, jonka Almayerin uusi ystävä Dain Maroola oli saanut aikaan hänen ja hänen vanhan vihamiehensä välillä.

Almayerilläkin oli nyt ystävä. Vähän aikaa senjälkeen, kun Reshid oli lähtenyt kauppamatkalleen oli Nina palatessaan kerran kotiin tavanmukaiselta yksinäiseltä retkeltään liukunut hitaasti kanootissaan virran mukana. Äkkiä hän oli kuullut loisketta eräästä pienestä syrjäjoesta. Hänestä oli tuntunut kuin raskaita köysiä olisi putoillut veteen. Hän oli myöskin kuullut malaijilaisten merimiesten laulavan "junttalauluaan". Metsäpuron suuta tukkivan, tiheän pensasrivin läpi hän näki eurooppalaismallisen purjelaivan korkeat mastot, jotka kohosivat yli nipapalmujen latvojen. Hän näki, mitenkä erästä prikiä hinattiin pienestä syrjäjoesta päävirtaan. Aurinko oli jo mennyt mailleen, mutta niin lyhyt kuin hämärän aika olikin, keksi Ninan silmä kuitenkin prikin. Nyt oli sen keula kääntynyt Sambiria kohden, etupurje oli ylhäällä. Iltatuuli ja kova virta kuljettivat sitä eteenpäin. Nina ohjasi kanoottinsa päävirrasta erääseen niistä lukuisista kanavantapaisista tiehyeistä, jotka eroittivat metsäiset pienet saaret toisistaan, ja meloi kiivaasti näitä tummia, syviä takavesiä kohti Sambiria. Useasti hänen kanoottinsa kulki yli vesipalmujen, sipaisi siellä täällä rannassa olevaa liejureunustaa, mistä rauhalliset alligaattorit laiskan välinpitämättömästi häntä tähystelivät. Ja juuri kun alkoi tulla pimeä, pujahti hänen kanoottinsa esille virran päähaarojen leveästä yhtymäkohdasta. Siellä oli jo priki ankkurissa purjeet käärittyinä ja raakapuut paikoillaan. Laivan kannella ei näkynyt yhtäkään ihmisolentoa. Ninan täytyi meloa poikki virran ja kulkea aivan läheltä prikiä päästäkseen kotiinsa, joka oli matalalla niemekkeellä Pantain haarajokien välissä. Taloista, joita oli rakennettu jokien äyräille, niin että muutamat pistäytyivät yli vedenpinnankin, tuikki jo tulia. Ne kuvastuivat talojen kohdalla olevaan tyyneeseen vedenpintaan. Poikki leveän virran kuului, milloin äänten sorinaa, milloin lapsen itkua, milloin puurummun kovaa, äkkiä taukoavaa pärinää, milloin taas pimeässä kotiutuvien kalastajien etäisiä tervehdyshuutoja.

Nina epäröi hetkisen, ennenkuin alkoi oikaista poikki virran. Eurooppalaismallinen alus oli siksi harvinainen näky, että se teki hänet hieman levottomaksi. Mutta leveänä lepäävä virta oli siksi pimeä, ettei siinä pientä kanoottia eroittanut. Nina pani muutamalla melan vedolla piiskuisen aluksensa kovaan vauhtiin. Hän oli polvillaan kanootin pohjalla taivuttaen eteenpäin yläruumiinsa, kuullakseen vähimmänkin epäillyttävän äänen. Näin ohjasi hän kulkunsa Lingardin ja Kumpp:in pientä laituria kohden. Hänellä oli hyvänä oppaana parafiinilampun voimakas valo, joka loisti Almayerin kesämajan valkeaksi pestyltä parvekkeelta. Laituri itse, joka oli rannan yli riippuvien pensaiden varjossa, oli pimeän peitossa. Jo ennenkuin Nina voi eroittaa laiturin, kuuli hän, mitenkä suuri vene ontosti kumahdellen iski sen mädänneihin patsaisiin. Hän kuuli myöskin kuiskailevaa puhetta veneestä, jonka valkoisesta väristä ja suuruudesta — vene näet hämärästi eroittui lähempää — hän arvasi, että se oli tullut äsken ankkuroituneesta prikistä. Nina pysäytti kanoottinsa rivakalla melan liikkeellä, nopealla vedolla pyöräytti hän sen pois laiturin luota ja ohjasi kulkunsa pienelle metsäpurolle, mistä pääsi talon takapihalle. Hän kokasti kanoottinsa puron liejuiseen suuhun ja lähti astelemaan taloa kohti poikki pihamaan poljetun ruohikon. Vasemmalta, keittiösuojuksesta, loisti punainen häikäisevä valo läpi banani-istutuksen, jonka laitaa hän kulki. Illan hiljaisuudessa kuului sieltä äänekästä naisten naurua. Nina voi siitä päättää, että hänen äitinsä ei ollut lähellä, sillä nauru ja Mrs. Almayer eivät olleet likeisiä naapureita. Hän on varmaankin sisällä, ajatteli Nina, juostessaan kevyesti painuneita, huojuvia lankkuportaita, jotka veivät talon kahtia jakavaan kaitaan käytävään. Oven ulkopuolella seisoi pimeässä varjossa uskollinen Ali.

"Kuka siellä on?" kysäsi Nina.

"Muuan mahtava malaiji on saapunut", vastasi Ali hillityllä äänellä. "Hän on rikas mies. Hänellä on kuusi keihäsmiestä mukanaan. Oikeita sotamiehiä, ymrnärrättehän. Ja hänen pukunsa on vasta uljas. Minä näin sen. Se sitten loistaa! On siinä jalokiviä! Älkää menkö sinne, Nina-neiti. Herra kielsi, mutta vanha rouva meni kuitenkin. Herra on vihainen. Voi, armelias Allah, minkälaisia jalokiviä sillä miehellä on!"

Nina livahti orjan estelevän käden sivu pimeään käytävään, jonka toisessa päässä hän näki riippuvan oviverhon tulipunaisessa hohteessa pienen tumman olennon kyyhöttämässä seinän luona. Hänen äitinsä siellä hekumoi silmillään ja korvillaan kaikesta siitä, mikä tapahtui parhaillaan parvekkeen etualalla. Nina lähestyi äitiä saadakseen osansa hänkin uutuuden harvinaisesta nautinnosta. Häntä kohtasi äitinsä ojennettu käsi ja hiljainen, kuiskaava varoitus, ettei vain meluaisi.

"Oletko sinä nähnyt niitä, äiti?" kysyi Nina hiljaa kuiskaten.

Mrs. Almayer käänsi kasvonsa tyttöön, ja hänen sisäänpainuneet silmänsä kiiluivat omituisesti käytävän punertavassa hämärässä.

"Minä näin hänet", sanoi äiti melkein kuulumattomasti, puristaen
tyttärensä kättä luisevilla sormillaan. "Mahtava rajahi on tullut
Sambiriin — oikein taivaan lähettiläs", mutisi vanha vaimo itsekseen.
"Mene pois, tyttö!"

Molemmat naiset seisoivat ihan oviverhossa kiinni. Nina tahtoi päästä lähelle verhon rakoa, mutta hänen äitinsä esteli sitä äkäisen itsepintaisesti. Toisella puolella oli juuri keskustelu vaimenemassa. Lyhyen vaitiolon aikana kuului, milloin miesten hengitystä, milloin metallisten miekantuppien tai messinkisten kädestä käteen kulkevien maljain kalahtelua, milioin taas pilkahti silmään jonkun koristuksen satumainen välähtely. Ääneti ottelivat naiset, mutta äkkiä kuului laahustelevia askeleita, ja Almayerin tukevan vartalon varjo lankesi oviverhoon.

Naiset lopettivat käsirysynsä ja olivat liikkumatta. Almayer oli noussut vastatakseen vierailleen. Hän käänsi selkänsä ovenaukkoon päin huomaamatta vähääkään, mitä toisella puolella juuri tapahtui. Almayer puhui äkäisen kiihkeällä äänellä.

"Sinä olet tullut väärään taloon, tuan Maroola, jos aikomuksesi on tehdä kauppaa, niinkuin sanoit. Olin minäkin aikoinani kauppias, mutta en ole sitä enää huolimatta siitä, mitä lienetkin kuullut minusta Macassarissa. Ja jos haluat jotakin, niin et löydä sitä täältä. Minulla ei ole mitään annettavaa enkä halua itsekään mitään. Sinun pitää mennä täkäläisen rajahin puheille. Päivällä voit nähdä hänen talonsa virran tuolla puolella, tuolla missä nuo tulet palavat rannalla. Hän on sinua avustava ja tekevä kanssasi kauppaa. Tahi mene ennemminkin arapialaisten luo", jatkoi hän katkerasti viitaten kädellään Sambirin taloihin. "Abdulla on juuri sellainen mies, jota sinä kaipaat. Ei ole mitään, jota hän ei möisi. Usko minua, minä tunnen hänet hyvin".

Almayer odotteli hetkisen vastausta, sitten hän Iisäsi:

"Kaikki mitä olen sanonut on totta, ja muuta sanottavaa ei minulla ole".

Nina, jota äitinsä pidätteli, kuuli pehmeän äänen vastaavan rauhallisen tasaisella äänensävyllä, mikä on ominaista yläluokan malaijille:

"Kukapa epäilisi valkoisen tuanin sanoja? Mutta mies etsii ystäviään sieltä, mistä sydän käskee. Onhan sekin totta? Minä olen tullut, vaikkakin näin myöhään, sillä minulla on sinulle jotain sanottavaa, jota varmaankin mielellään kuuntelet. Huomenna menen sulttaanin puheille, sillä liikemies kaipaa suurten miesten ystävyyttä. Sitten palaan tänne puhumaan vakavia sanoja, jos tuan sen sallii. Minä en käänny arapialaisten puoleen, he valehtelevat hirveästi! Mitä joukkoa lienevätkään! Mokomat!"

Almayerin ääni kuului jo vähän iloisemmalta hänen vastatessaan.

"Hyvä, tehdään niinkuin tahdot. Minä olen valmis kuuntelemaan sinua huomenna mihin aikaan tahansa, jos sinulla on jotain sanottavaa. Mutta mitä joutavia minä puhunkaan! Kun sinä kerran olet nähnyt sulttaani Lakamban, niin et halua palata tänne, Dain. Saatpa nähdä. Muista vain, että minä en tahdo olla missään tekemisissä Lakamban kanssa. Sen voit sanoa hänelle. Mutta mitä asiaa sinulla loppujen lopulla sitten on minulle?"

"Huomenna me puhumme siitä, tuan. Nyt minä jo tunnen sinut", vastasi malaiji. "Minä puhun vähän englantia, niin että me voimme puhella kenenkään meitä ymmärtämättä ja sitten — —".

Hän keskeytti äkkiä puheensa kysyen kummissaan: "Mistä tuo melu tulee, tuan?"

Almayer oli myöskin kuullut yhä äänekkäämpää melua. Se johtui ottelusta, jonka naiset olivat taas omalla puolellaan aloittaneet. Ilmeisesti oli Ninan kiihkeä uteliaisuus voittamassa äitinsä korkean käsityksen sopivasta käytöksestä. Selvästi kuuli raskasta hengitystä, ja oviverho heilahteli ottelun kestäessä, joka oli pääasiallisesti fyysillistä laatua, vaikkakin samalla kuului Mrs. Almayerin äkäisesti nuhteleva ääni. Tavallisuuden mukaan ei hänen puheessaan ollut mitään johdonmukaisuutta, vaan syyti hän totuttuun tapaansa häpäiseviä sanoja.

"Sinä häpeämätön nainen! Oletko sinä orja?" kirkui kimakasti suuttunut talon emäntä. "Peitä kasvosi, senkin lurjus! Mokomakin valkoinen käärme, en päästä sinua!"

Almayerin kasvoilla kuvastui suuttumus ja samalla epäilys siitä, oliko viisasta sekaantua äidin ja tyttären välisiin asioihin. Hän vilkasi malaijilaiseen vieraaseensa, joka vaijeten odotteli mellakan loppumista. Asia näytti vierasta huvittavan. Mutta Almayer huitaisi vain halveksivasti kädellään ja murahti:

"Ei se ole mitään. Naiset siellä vain."

Malaiji nyökkäsi arvokkaasti päätään, ja hänen kasvonsa saivat rauhallisen, välinpitämättömän ilmeen, niinkuin tapa vaati tuollaisen selityksen jälkeen. Kiista oli nyt päättynyt, ja ilmeisesti nuoremman tahto oli voittanut, sillä Mrs. Almayerin korkeakantaisten sandaalien kiireinen kapse loittoni ja häipyi kuulumattomiin. Rauhoittunut talon isäntä aikoi juuri aloittaa uudelleen keskustelun, kun hän ihmeekseen huomasi vieraansa kasvojen ilmeen aivan odottamatta muuttuneen. Almayer käänsi silloin päätään ja näki Ninan seisovan oven aukossa.

Mrs. Almayerin peräydyttyä kiistakentältä Nina oli kohottanut valloittamaansa oviverhoa ja huudahtanut halveksivasti: "Sehän on vain kauppias." Ja nyt hän seisoi kirkkaassa valossa, pimeä käytävä taustanaan, hänen huulensa olivat raollaan, hänen tukkansa oli vielä kiistasta epäjärjestyksessä, ja hänen ihanissa, säihkyvissä silmissään oli yhä vihainen tuike. Yhdellä silmäyksellä huomasi hän ryhmän valkopukuisia keihäsmiehiä, jotka seisoivat liikkumattomina varjossa, parvekkeen syrjäisessä kolkassa. Hänen katseensa kiintyi uteliaasti loistavan seurueen johtajaan. Tämä seisoi vähän syrjässä, melkein Ninaa vastapäätä, ja näin arvaamattoman kauniin näyn lumoamana hän oli kumartunut syvään ja kohottanut yhteen liitetyt kätensä päänsä yläpuolelle kunnioituksen merkiksi. Sitä malaijit osoittavat vain maan mahtaville. Räikeä lampun valo, joka valaisi hänen mustan, silkkisen viittansa kultakirjailua, taittui tuhansina säkenöivinä säteinä hänen tikarinsa jalokivillä koristettuun kahvaan. Se pisti esille monipoimuisesta, punaisesta uumaverhosta, joka oli kääritty leveäksi vyöksi. Niinikään leikkivät valon säteet sormusten kallisarvoisilla kivillä, joita hänellä niin runsaasti oli mustissa sormissaan. Hän oikaisihe nopeasti tehtyään syvän kumarruksensa ja laski joustavan kevyesti kätensä lyhyen miekkansa kahvaan, joka oli koristettu kirkkaiksi värjäillyillä, hevosen karvoista tehdyillä hetaleilla. Nina, joka epäröiden seisoi kynnyksellä, näki edessään solakan keskikokoisen vartalon ja leveät, voimakkaan näköiset hartiat. Sinisen, poimuisen turbaanin alta, jonka tupsut sievästi laskeutuivat yli vasemman olan, pistivät esille päättävän, hillittömän hyvätuulisen, mutta samalla arvokkaan näköiset kasvot. Jykevä alaleuka, täyteläiset punaiset huulet, liikehtivät sieraimet ja ylpeä pään asento todistivat puolivilliä, kesyttämätöntä, ehkäpä julmaakin olentoa ja hälvensivät samalla sitä vaikutusta, minkä hänen rodulleen niin ominaiset, naismaisen lempeät silmänsä tekivät. Kun Nina oli vapautunut ensi ihmettelystään, näki hän noitten silmien kiintyneen itseensä niin hillittömän ihailevasti ja kaipaavasti, että hän tunsi tähän asti hänelle vieraan, hätääntymisen ja mielihyvän sekaisen kainouden tunteen vähitellen valtaavan koko olentonsa. Hämmentyneenä näistä oudoista tunteista Nina pysähtyi oven aukkoon ja vetäsi vaistomaisesti verhon alaosan yli kasvojensa jättäen näkyville ainoastaan pyöreähkön leukansa, kasvoille valahtaneen tukan kiehkuran ja toisen silmän, jolla voi tarkastella tuota komeata, uljasta miestä. Ei yksikään niistä harvoista kauppiaista, joita hän oli nähnyt tällä samalla parvekkeella, ollut likimainkaan tähän verrattavissa.

Dain Maroola unohti, tämän aavistamattoman näyn häikäisemänä, hämmentyneen Almayerin, prikinsä ja seurueensa. Hän tuijotti vain rajattomasti ihaillen uuteen tuttavaansa ja ympäristöönsä ja hän tunsi valtaavaa kaipuuta yhä vain katsella ja katsella yht'äkkiä tavatessaan niin paljon rakastettavaa ja vielä niin vähän lupaavassa paikassa — niinkuin hänestä ensin oli tuntunut.

"Tämä on minun tyttäreni", sanoi viimein Almayer hämillään. "Ei se sen enempää merkitse. Valkoisilla naisilla on omat tapansa, niinkuin tiedät, tuan, sinä joka kertomuksiesi mukaan olet niin paljon matkustanut. Olipa nyt, miten olikin, on jo myöhä. Huomenna me puhumme puhuttavamme loppuun."

Dain kumarsi syvään koettaen samalla valaa viimeiseen silmäykseensä, jonka hän loi tyttöön, rajatonta ihailua uhkuvan ilmeen. Mutta heti sen jälkeen hän jo pudisti Almayerin kättä arvokkaan kohteliaasti ja hän näytti olevan aivan välinpitämätön kaikesta naisseurasta. Hänen miehensä lähtivät liikkeelle, ja hän seurasi heitä nopeasti, kintereillään tukeva, villin näköinen sumatralainen, jonka hän oli esittänyt prikinsä alikapteenina. Nina meni parvekkeen käsipuun luo ja näki kuun valon kimaltelevan keihäitten teräksisissä päissä ja kuuli messinkisten nilkkarenkaitten rytmillisen kilkahtelun miesten astuessa peräkkäin laituria kohti. Hetken kuluttaa vene kiisi vesillä häämöttäen valtavan suurena kuun kirkkaassa valossa. Se oli kuin musta möhkäle veden yli vaappuvassa, hienossa autereessa. Nina kuvitteli erottavansa kauppiaan sorjan vartalon seisomassa suorana perässä. Mutta hetken perästä kaikki ääriviivat hämmentyivät ja hävisivät samassa virran keskiosaa verhoavaan valkoiseen usvaan.

Almayer oli sillä aikaa lähestynyt tytärtään ja nojaten molempia käsivarsiaan kaidepuuhun katsellut pahatuulisena parvekkeen eteen kertynyttä rikkaläjää ja särkyneitä pulloja.

"Mitä melua te siellä äsken piditte?" tokaisi hän äkäisesti kohottamatta katsettaan. "Hiisi vieköön sinut ja äitisi! Mitä hän sitten tahtoi? Miksi sinä tulit sieltä esille?"

"Hän ei tahtonut antaa minun tulla," virkkoi Nina. "Hän on vihainen. Hän sanoo, että tuo mies, joka äsken meni, on joku rajahi. Luulenpa, että hän on tällä kertaa oikeassa."

"Te naiset taidatte kaikki olla löylynlyömiä", tiuskasi Almayer. "Mitä tekemistä sinulla, hänellä, kenelläkään on sen kanssa? Tuo mies haluaa kerätä trepangeja[8] ja linnunpesiä saarilla. Hän sanoi minulle niin, tuo teidän rajahinne. Hän tulee taas huomenna. Minä tahdon, että te molemmat pysyttelette silloin poissa kotoa ja annatte minun hoitaa asioitani rauhassa."

Dain Maroola tuli seuraavana päivänä ja keskusteli pitkään Almayerin kanssa. Näin alkoi läheinen ja ystävällinen suhde näitten miesten kesken. Aluksi kiinnitettiin siihen Sambirissa suurta huomiota, mutta vähitellen totuttiin näkemään tuon tuostakin monet tulet palamassa Almayerin pihamailla. Maroolan miehet siellä lämmittelivät itseään kylminä koillismonsuunin öinä, sillä aikaa kun heidän isäntänsä piti pitkiä neuvotteluita herra Putihin kanssa, mitä nimeä he keskenään käyttivät Almayeristä puhuessaan. Hyvin uteliaita oltiin Sambirissa tietämään, kuka tämä uusi kauppias oikeastaan oli. Oliko hän nähnyt sulttaanin? Ja mitä sulttaani oli sanonut? Oliko kauppias antanut lahjoja? Mitä hän ostaisi? Mitä hän möisi? Näin kyselivät kiihkeästi toisiltaan virran varsille rakennettujen bambumajojen eläjät. Vieläpä komeammissakin rakennuksissa, kuten Abdullan talossa ja mahtavimpien kauppiaiden, arapialaisten, kiinalaisten ja bugiisien[9] päämajoissa oltiin hyvin jännittyneinä. Ja tätä kesti useita päiviä. Epäluuloisia kun olivat syntymästään asti, he eivät tahtoneet uskoa sitä yksinkertaista selitystä, minkä nuori kauppias aina oli valmis antamaan itsestään. Ja kuitenkin se näytti aivan todenmukaiselta. Hän sanoi olevansa kauppias ja hän möikin riisiä. Hän ei halunnut ostaa guttaperkkaa eikä mehiläisten vahaa, vaan hän aikoi käyttää lukuisaa miehistöänsä apunaan kerätäkseen trepangeja virran suussa olevilta koralliriutoilta ja etsiessään linnunpesiä mantereelta. Näitä kahta tavaraa hän ilmoitti olevansa halukas ostamaan, jos niitä jotenkin oli saatavissa. Hän sanoi olevansa Balista ja arvoltaan bramani. Jälkimäisen väitteen hän osoittikin todeksi sillä, että kieltäytyi nauttimasta minkäänlaista ruokaa käydessään tuon tuostakin vieraana Lakamban ja Almayerin talossa. Lakamban luo hän tavallisesti meni öiseen aikaan, ja hänen vastaanottonsa kestivät kauan. Babalatchi, joka aina oli kolmantena näissä ruhtinaan ja kauppiaan välisissä neuvotteluissa, osasi taitavasti vältellä kaikki uteliaitten ahdistelut, kun ne tahtoivat päästä selville näitten tiheitten, pitkien neuvottelujen aiheesta. Arvokkaan Abdullan udellessa sitä häneltä kylmän kohteliaasti, hän tavallisesti turvautui siihen, että tuijotti ilmeettömästi yhdellä silmällään kysyjään ja tekeytyi peräti tyhmäksi.

"Minä olen vain herrani orja", mutisi silloin Babalatchi epäröivän tavoin. Mutta sitten hän kuitenkin yht'äkkiä oli päättävinään olla rajattoman avomielinen ja kertoi Abdullalle jostain riisikaupasta toistaen sanat: "Sata suurta säkkiä osti sulttaani ja sata tuan." Tämän hän sanoi salaperäisen juhlallisesti. Vaikka Abdulla oli varmasti vakuutettu, että tärkeämpiäkin kauppoja oli kysymyksessä, niin kuunteli hän kuitenkin ilmoitusta hillitysti ihmetellen. Ja sitten erosivat nämä ystävykset. Arapialainen kirosi sydämessään tuota ovelaa orjaa, Babalatchi jatkoi matkaansa astellen pölyistä polkua. Kun hän siinä kulki ruumistaan huojutellen, leuassaan muutamia esiinpistäviä harmaita haivenia, niin muistutti hän uteliasta vuohta, joka oli menossa jollekin luvattomalle retkelle. Tarkkaavasti seurattiin hänen joka liikettään. Jim-Eng, joka jo kaukaa äkkäsi Babalatchin, karkoitti heti itsestään piintyneen opiumin polttajan raukeuden, kiirehti huojuen keskelle tietä odottamaan tämän tärkeän henkilön tuloa ja oli aina valmis kutsumaan hänet vieraanvaraisesti luokseen. Mutta Babalatchin varovaisuus piti nytkin puolensa, vaikka hyökkäämässä oli yhteisvoimin hyvä toveruus ja väkevä katajanmarjaviina, mitä kunnon kiinalainen auliisti tarjosi. Jim-Eng, jonka täytyi tunnustaa itsensä voitetuksi, jäi vähääkään viisastumatta istumaan tyhjän pullonsa ääreen ja seurasi surumielisin katsein poistuvaa Sambirin politikkoa tämän kulkiessa aina vaihtelevia kiertoteitään, jotka tavallisesti kuitenkin lopulta veivät hänet Almayerin alueelle.

Siitä päivästä alkaen, jolloin Dain Maroola oli saanut sovinnon aikaan valkoisen ystävänsä ja rajahin välillä, oli yksisilmäinen diplomaatti taas tullut hollantilaisen talon ainaiseksi vieraaksi. Almayerin suureksi harmiksi hänet voi tavata minä vuorokauden aikana tahansa. Milloin kuljeskeli hän hajamielisenä parvekkeella, milloin piileskeli talon käytävissä, milloin taas pujahti aivan äkkiarvaamatta esille jonkun nurkan takaa, ja aina hän koetti saada Mrs. Almayeriä keskustelemaan salassa kanssaan. Isäntää itseä hän kovasti karttoi, ikäänkuin olisi peljännyt, että valkoisen miehen kauan hillityt tunteet voisivat purkautua, ja hän saisi äkkiä lähtöpotkun. Mutta keittiösuojus oli sensijaan hänen lempipaikkansa, ja hän oli siellä jokapäiväinen vieras. Tuntikausia hän istua kyyrötti askareissaan puuhailevien naisten parissa, nojaten leukaansa polviin, käärien laihat käsivartensa jalkojensa ympäri ja pälyillen levottomasti yhdellä silmällään ympärilleen. Kas siinä oli uteleva rumuus personoituna!

Almayer aikoi monasti valittaa Lakamballe hänen pääministerinsä tunkeilevaisuudesta, mutta Dain kielteli häntä siitä. "Emmebän me voi puhua sanaakaan täällä niin, ettei hän sitä kuulisi", murahti Almayer.

"Tule sitten puhelemaan prikille", vastasi tähän Dain rauhallisesti hymyillen. "On hyvä antaa sen miehen tulla tänne. Lakamba luulee, että se tietää kaikki. Ehkäpä sulttaani pelkää, että minä lähden karkuun. Parasta on, tuan, antaa tuon yksisilmäisen krokodiilin paistattaa aurinkoa sinun pihamaillasi".

Almayer suostui tähän vastahakoisesti, mutisten itsekseen jostain persoonallisen loukkauksen uhkauksista, ja vilkuili samassa pahansuovasti ijäkkääseen valtiomieheen, joka levollisen itsepäisesti istua nökötti hänen oman kotinsa riisipadan ääressä.

VIIDES LUKU.

Lopulta yleinen jännitys vaimeni Sambirissa. Sen asukkaat tottuivat näkemään yhtämittaista tuloa ja menoa Almayerin talon ja laivan välillä, laivan, joka nyt oli köysillä kiinnitetty vastakkaiselle rannalle. Eikä siirtolan naisiakaan häirinnyt enää välttämättömien kotiaskartensa suorittamisessa se kuumeentapainen kiire, jolla Almayerin venemiehet korjailivat vanhoja kanootteja. Jopa pettynyt Jim-Engkin jätti sikseen väsyneitten aivojensa vaivaamisen kauppasalaisuuksilla ja vaipui taas opiumipiippunsa avulla autuaalliseen raukeuteensa, antaen Babalatchin jatkaa matkaansa sivu talon, kutsumatta häntä sisälle ja näennäisesti välittämättä hänestä.

Niinpä eräänäkin lämpimänä iltapäivänä, jolloin autio virta kimalteli kohtisuoraa paistavan auringon säteissä, Sambirin diplomaatti voi liehakoivien utelijain häiritsemättä työntää vesille pienen kanoottinsa pensaitten suojasta, missä se tavallisesti oli kätkettynä hänen vieraillessaan Almayerin alueella. Hitaasti ja veltosti Babalatchi meloi istuen kyykyssä veneen pohjalla ja lyyhistyen mahdollisimman pieneksi tavattoman suurilierisen hattunsa alle välttääkseen polttavaa kuumuutta, joka heijastui veden pinnasta. Hänellä ei ollut kiirettä, sillä hänen herransa oli varmaankin levolla tähän aikaan päivästä. Hänellä oli runsaasti aikaa soutaa virran yli. Hyvin hän vielä ennättäisi tervehtimään herraansa tärkeillä uutisilla tämän herätessä. Mahtaisikohan rajahi tulla pahoilleen? Mahtaisikohan rajahi äkäisesti iskeä eberiholtsisella sauvallaan lattiaan koettaen näin säikäyttää palvelijaansa sekavilla vihansa purkauksilla. Vai kyykistyisiköhän tämä maahan hyvätuulisesti hymyillen, hieroisi pehmeästi käsillään vatsaansa tavanmukaisin elein, yskisi runsaasti limaa messinkiseen maljakkoon ja murahtaisi lopulta hiljaa hyväksymisen merkiksi? Tällaisia ajatuksia risteili Babalatchin mielessä, kun hän taitavasti melaansa käytellen souti poikki virran, päämääränä rajahin palatsi, jonka paaluvarustukset pistivät esille rannan tiheästä lehdiköstä, aivan Almayerin taloa vastapäätä.

Tällä kertaa hänellä todellakin oli jotain kerrottavaa. Viimeinkin jotain varmaa, mikä vahvistaisi jokapäiväiset epäilykset, vahvistaisi ne tavalliset tuttavallisuuden ja salaisten silmäysten merkit, jotka hän äsken oli nähnyt, ja ne tuliset sanat, jotka hän oli kuullut Dain Maroolan ja Almayerin tyttären vaihtavan keskenään. Lakamba oli tähän asti kuunnellut kaikkia hänen kertomuksiaan levollisesti ja ilmeisesti epäillen. Mutta nyt hän alkoi tulla asiasta vakuutetuksi, sillä Babalatchi oli saanut varmoja todistuksia. Hän oli saanut niitä juuri tänä aamuna, kun hän päivän koittaessa oli ollut kalassa sillä purolla, jonka varrella oli Bulangin talo. Siellä hän oli nähnyt pienestä veneestään Ninan pitkän kanootin liukuvan ohi. Tyttö oli istunut perässä kumartuneena yli Dainin, joka oli ollut pitkänään veneen pohjalla, pää tytön polvilla. Babalatchi oli nähnyt sen itse. Hän oli seurannut heitä, mutta pian he olivat tarttuneet meloihinsa ja päässeet karkuun hänen valppaalta silmältään. Muutamia minuutteja sen perästä hän oli nähnyt Bulangin orjatytön melovan pienessä ruuhessaan kauppalaan myömään leivoksiaan. Tämä oli myöskin huomannut heidät aamun sarastaessa. Babalatchi virnaili itsekseen muistellessaan orjatytön hämmentyneitä kasvoja ja vapisevaa ääntä tämän vastatessa hänen kysymyksiinsä. Tuo pikku Taminah varmaankin ihaili Dain Maroolaa. Se oli hyvä! Ja Babalatchi nauroi ääneen tekemälleen huomiolle. Mutta sitten hän tuli äkkiä vakavaksi ja rupesi jonkun omituisen mielikuvayhtymän vaikutuksesta mietiskelemään hintaa, josta Bulangi mahdollisesti möisi tytön. Hän pudisteli alakuloisesti päätään muistellessaan, että Bulangi oli jäykkä mies ja oli kieltäytynyt muutama viikko sitten luovuttamasta luota Taminah'ia sadasta dollarista. Mutta samassa huomasi hän, että kanootti oli ajelehtinut hänen mietiskellessään liian kauaksi virran mukana. Hän karkoitti mielestään alakuloisuuden, minkä hänen vakaumuksensa Bulangin tinkimättömyydestä oli aiheuttanut, sieppasi aironsa ja vedettyään muutaman vedon poikkesi rajahin asuntoon johtavaan väylään.

Samana iltapäivänä Almayer, niinkuin hänellä viimeaikoina oli ollut tapana, liikuskeli rantaäyräällään valvoen veneittensä korjailemista. Lopultakin hän oli tehnyt päätöksensä, oppaanaan ukko Lingardin muistikirjasta löytyneet hajanaiset tiedot, hän aikoi lähteä etsimään tuota kultasuonta, tuota aarreaittaa, missä hänen tarvitsi vain kumartua kerätäkseen tavattoman suuren omaisuuden ja toteuttaakseen nuoruutensa unelman. Saadakseen tarpeellista apua hän oli uskonut tietonsa Dain Maroolalle ja hän oli suostunut tekemään sovinnon Lakamban kanssa, joka taas puolestaan kannatti yritystä sillä ehdolla, että saisi olla osallisena voiton jaossa. Almayer oli näin pannut yhden kortin varaan ylpeytensä, kunniansa ja rehellisyytensä ottaen huomioon yrityksensä tavattoman suuren vaaranalaisuuden. Häntä häikäisivät ne suuremmoiset tulokset, jotka tämän niin vastenmielisen, mutta niin välttämättömän liiton kautta voitaisiin saavuttaa. Vaarat olivat tosin suuret, mutta olihan Maroola uljas mies. Ja hänen väkensä tuntui yhtä uhkarohkealta kuin päällikkö itsekin. Lopuksi Lakamban avustus näytti takaavan menestymisen.

Kahtena viimeisenä viikkona Almayer puuhaili yksinomaan matkavarusteluissaan. Hän liikkui työmiestensä ja orjiensa parissa kuin haltioitunut. Samalla kun hän jakeli käytännöllisiä, yksityiskohtaisia neuvoja siitä, miten veneet olivat varustettavat, valtasivat hänen mielensä kiihkeät, ennen kuulumattoman mahtavuuden unelmat. Silloin hävisivät hänen mielikuvituksensa silmistä nykyinen kurjuus polttavan auringon ja liejuisten, pahalle lemahtavain rantojen ilmapiirissä, ja sijalle tuli hänelle itselleen ja Ninalle varatun loistavan tulevaisuuden mahtava näky. Tuskinpa hän ensinkään näki Ninaa näinä viimeisinä päivinä, vaikka tämä lempitytär alati oli hänen mielessään. Tuskinpa hän huomasi Dainiäkään, jonka alituinen oleskelu hänen talossaan nyt oli tullut hänestä aivan luonnolliseksi, kun heitä kerran yhdistivät yhteiset edut. Tavatessaan nuoren päällikön hän tervehti tätä hajamielisesti ja jatkoi matkaansa haluten nähtävästi välttää vierastaan. Hän koetti haihduttaa mielestään nykyhetken vastenmielisen todellisuuden iskeytymällä työhönsä ja antamalla mielikuvituksensa liidellä kauaksi yli puiden latvojen, aina lännessä siintäviin suuriin, valkoisiin pilviin asti, missä Eurooppa, tuo paratiisi, odotteli tulevaa idän miljoonamiestä. Ja Maroola taas, kun kauppa kerran oli tehty eikä ollut mitään liikeasioita keskusteltavana, ei liioin näyttänyt välittävän valkoisen miehen seurasta. Dain oli kylläkin aina saapuvilla, mutta harvoin hän viipyi pitkään rannassa. Mieluimmin tuo malaijilainen päällikkö, käydessään joka päivä valkoisen miehen talossa, kulki rauhallisesti rakennuksen pääkäytävän kautta ja ilmestyi takapuutarhaan, missä keittiösuojuksen tuli paloi, ja sen yläpuolella riisipata Mrs. Almayerin tarkan valvonnan alaisena heilui. Dain tavallisesti väisti tuota suojusta, mistä nousi mustaa savua ja mistä kuului pehmeitten naisäänten livertelyä, ja kääntyi vasemmalle. Siellä muodostui banani-istutuksen laidassa palmujen ja mangopuiden ryhmästä varjoisa paikka. Muutamat siellä täällä olevat pensaat sen jonkun verran vielä eroittivatkin ympäristöstä, niin että sinne pääsi tunkeutumaan ainoastaan palveluksessa olevien naisten rupatus ja silloin tällöin räjähtävä naurunpurskahdus. Kun Dain kerran oli siellä, niin ei häntä enää näkynyt. Nojaten pitkän palmun pehmeään runkoon hän odotteli piilossaan, silmät loistaen ja tyytyväinen hymy huulilla, kunnes kuuli kuivuneen ruohon vienosti kahisevan Ninan kevyistä askelista.

Jo ensi hetkestä alkaen, kun Dain oli saanut ihailla tuota hänen makunsa mukaista herttaisuuden esikuvaa, oli hän sydämensä sisimmässä vakuutettu, että tytöstä tulisi hänen omansa. Hän tunsi, mitenkä keskinäisen ymmärtämyksen hienot henkäykset saivat vastakaikua heidän kummankin villissä luonteessa. Ja siksi hän ei kaivannut Mrs. Almayerin rohkaisevia hymyilyjä, jotka tuntuivat kehoittavan häntä lähestymään tyttöä joka mahdollisessa tilaisuudessa. Ja joka kerta kun Dain puheli Ninalle ja katseli häntä silmiin, tunsi Nina, vaikkakin käänsi kasvonsa poispäin, että tämä uljaan näköinen mies, joka kuiskaili hehkuvia sanoja hänen herkkään korvaansa, oli hänen kohtalonsa toteuttaja, hänen unelmiensa täyttymys. Mies, peloton ja raju, yhtä valmis iskemään vihollisiaan välkkyvällä tikarilla kuin sulkemaan rakastettunsa hurjaan syleilyyn. Kas siinä äitinsä kertoman malaijilaispäällikön ihannekuva!

Suloisella pelonsekaisella vavistuksella tunsi Nina vaistossaan, miten samanlaiset he olivat. Kuunnellessaan Dainin sanoja, huomasi hän uuden elämän aukenevan itselleen ja tunsi, että hänen elämänsä oli täydellistä ainoastaan silloin, kun hän oli Dainia lähellä. Ja hän antautui nauttimaan unelmiensa onnesta. Kasvot puoleksi peitettyinä ja vaijeten, kuten malaijitytölle on soveliasta, hän kuunteli Dainin kuiskeita, Dainin, joka malaijilaisen sydämensä syvyydestä jakeli hänelle tulisen rakkauden aarteita. Dain tunnusti rakkautensa hillittömällä kiihkolla, kuten ainakin mies, jota eivät vähääkään sitoneet sivistyneessä ilmenevän itsekurin vaikutukset.

Näin viettivät he monet ihanat, nopeasti kiitävät hetket mangopuitten varjossa herttaisen pensasverhon suojassa, kunnes viimein tavallisesti Mrs. Almayerin kimakka ääni ilmoitti, että nyt oli erottava, niin ikävältä kuin se mahtoi heistä tuntuakin. Mrs. Almayerillä oli näet helposti suoritettavana tehtävänään vartioida miestään, ettei tämä vain häiritsisi tyttärensä lemmenasiain herttaista menoa, jolle äiti sydämensä pohjasta antoi siunauksensa. Onnellisena ja ylpeänä hän katseli Dainin sokeata rakkautta ollen varma siitä, että tämä oli suuri, mahtava päällikkö. Lisäksi tyydytti vielä Dainin aulis anteliaisuuskin hänen rahanhimoisia taipumuksiaan.

Päivää ennen sitä, jolloin Babalatchi omin silmin oli saanut epäilyksensä vahvistetuiksi, viivyivät Dain ja Nina tavallista kauemmin varjoisassa lymypaikassaan. Vasta kun Mrs. Almayer kuuli miehensä raskaasti astelevan parvekkeella ja vaativan äkäisesti ruokaa, hän piti parhaana päästää varoittavan huutonsa kuuluville. Maroola hyppäsi silloin kevyesti yli matalan bambuaidan ja kulki hiiviskellen halki banani-istutuksen talon takana olevan metsäpuron liejuiseen rantaan. Nina sensijaan asteli hitaasti taloa kohti täyttämään isänsä toivomuksia, kuten hänellä oli tapana tehdä joka ilta. Almayer tunsi itsensä hyvin onnelliseksi sinä iltana. Matkavarustukset olivat jo melkein valmiit. Huomenna hän työntäisi veneensä vesille. Henkensä silmillä hän näki jo runsaan saaliin edessään. Ja pitäen tinalusikkaa kädessään hän aivan unohti edessään olevan riisilautasen suunnitellen mielessään jonkinlaista loistavaa juhlaa, jota pidettäisiin hänen saapumisensa kunniaksi Amsterdamissa. Oikoillen pitkässä nojatuolissa Nina kuunteli hajamielisenä niitä muutamia hajanaisia sanoja, jotka tulivat kuuluville hänen isänsä huulilta. Löytöretki! Kultaa! Mitä hän välitti kaikesta tuosta? Mutta kun hänen isänsä mainitsi Maroolan nimen, niin kuunteli hän perin tarkkaavasti. Dainin piti mennä huomenna myötävirtaa prikillään ja viipyä muutamia päiviä, kertoi Almayer. Tämä viivytys oli hyvin harmillista. Heti kun Dain oli palannut, piti heidän lähteä liikkeelle hetkeäkään menettämättä, sillä virran vesi oli nousemassa. Almayer arveli, että virta hyvinkin paisuisi. Hän työnsi kärsimättömästi luotaan lautasen noustessaan pöydästä. Mutta nyt ei Nina enää ollutkaan häntä kuunnellut. Dainko menisi pois! Siksikö Dain oli rauhallisella, käskevällä tavallaan, jota Nina niin mielellään noudatti, kutsunut häntä tapaamaan itseään päivän koittaessa Bulangin metsäpurolle. Nina mietti jo, oliko hänen kanootissaan melaa. Oliko kaikki kunnossa? Hänen pitäisi aikaisin lähteä liikkeelle — kello neljältä aamulla, siis muutaman tunnin perästä.

Nina nousi nojatuolistaan, sillä hän arveli kaipaavansa lepoa, ennenkuin lähtisi pitkälle soutumatkalle varhain aamulla. Lamppu paloi himmeästi ja hänen isänsä, joka oli väsynyt päivän vaivoista, oli jo riippumatossaan. Nina sammutti lampun ja meni pääkäytävän oikealla puolella olevaan tilavaan huoneeseen, joka hänellä oli äitinsä kanssa yhteisenä. Kun hän astui huoneeseen, huomasi hän, että äitinsä ei ollutkaan mattokasalla, joka oli tämän vuoteena eräässä huoneen nurkassa, vaan puuhaili kumarassa avatun, suuren puukirstunsa ääressä. Lattialla oli kookkospähkinän kuoren puolikas täynnä öljyä, lampun sydämenä oli siinä uiskenteleva pumpulikankaan palanen. Mrs. Almayerin ympäröi punertava valokiehkura, joka pilkisti esille mustasta, pahalle haisevasta savusta. Mrs. Almayerin selkä oli kumarassa, pää ja hartiat syvän laatikon sisässä. Hän kopeloi siellä jotain käsillään, ja samalla kuului hopearahojen pehmeätä kilahtelua. Hän ei ensin huomannut tyttärensä tuloa, ja seisten hiljaa äitinsä vieressä Nina näki, miten pieniä, purjekankaasta tehtyjä säkkejä oli rivissä kirstun pohjalla. Nina näki vielä, miten äitinsä otti sieltä esille kourallisia kimaltelevia guldeneita ja meksikolaisia dollareita ja antoi niitten hitaasti kuin virran liukua kissankynsisormiensa läpi takaisin kirstuun. Hopearahojen kilahtelevat sävelet näyttivät viehättävän häntä, ja hänen silmiinsä heijastui vastalyötyjen rahojen kimmellys. Hän puheli itsekseen: "Ja tämä ja tämä ja vielä tämä! Pian se mies antaa vielä enemmän — niin paljon enemmän, kuin minä vain pyydän. Hän on mahtava rajahi — taivaan lähetti! Ja tyttärestäni tulee ranee[10] Hän antoi kaiken tämän saadakseen tytön! Kukapa olisi antanut minusta mitään? Minä olen orja? Vai olenko? Minä olen mahtavan raneen äiti!" Äkkiä Mrs. Almayer huomasi tyttärensä, lopetti yksinpuhelunsa ja iski kannen kovasti kiinni. Nousematta kumarasta asennostaan hän kohotti katseensa tyttöön, joka seisoi hänen vieressään epämääräinen hymy uneksivilla kasvoillaan.

"Sinä olet nähnyt. Oletko?" huusi hän kimakasti. "Se on kaikki minun, ja sinun tähtesi se on annettu. Mutta ei se riitä! Vielä hän saa antaa enemmän, ennenkuin hän vie sinut täältä etelän saarelle, missä hänen isänsä on kuningas. Kuulehan minua! Sinä olet enemmän arvoinen, sinä rajahin tyttärentytär! Enemmän! Paljon enemmän!"

Almayerin uninen ääni kuului parvekkeelta, hän käski olemaan hiljaa. Mrs. Almayer sammutti tulen ja ryömi nurkkaansa. Nina heittäytyi selälleen pehmeälle mattokasalle. Kädet päänsä alla ristissä hän katseli avonaisesta, ikkunaa korvaavasta reijästä synkällä taivaalla tuikkivia tähtiä. Hän odotteli vain sitä hetkeä, jolloin hänen piti lähteä sovitulle kohtauspaikalle. Rauhallisen onnellisena hän ajatteli tuota kohtausta suuressa metsässä, kaukana ihmissilmiltä ja ääniltä. Hänen sielunsa valtasi taas entinen viileys, jota kulttuurin henki Mrs. Vinckin johtamana ei milloinkaan ollut voinut hänestä karkoittaa. Ja hänessä alkoi herätä ylpeyden ja samalla jonkunlaisen pelon tunteita ajatellessaan sitä korkeata arvoa, jonka hänen maailmaa kokenut äitinsä oli liittänyt hänen persoonaansa. Mutta silloinpa hän muisteli Dainin ilmeikkäitä silmäyksiä ja sanoja ja rauhoitettuna hän sulki silmänsä tuntien ihanan odotuksen väreen koko olennossaan.

On muutamia elämän hetkiä, joissa niin kutsutut sivistymättömät ja sivistyneet lyövät toisilleen kättä. Niinpä oli varsin luultavaa, että Dain ei ollut erikoisesti huvitettu tulevasta anopistaan eikä liioin hyväksynyt tuon arvoisan naisen kiiltävien dollareiden himoa. Mutta kaikesta huolimatta ei Maroola tuona sumuisena aamuna, jolloin Babalatchi jättäen hetkeksi sikseen valtiomieshuolensa oli mennyt kokemaan kalanpyydyksiään Bulangin metsäpurolle, tuntenut minkäänlaista pettymystä, vaan malttamatonta kaipuuta, meloessaan saaren itäisille, jo mainituille takavesille. Hän piiloitti kanoottinsa pensaisiin ja asteli rivakasti poikki pikku saaren työntäen kärsimättömästi tieltään hänen polkuansa tukkivan tiheän viidakon oksia. Varovaisuuden vuoksi hän ei tahtonut viedä kanoottiaan kohtauspaikalle asti, kuten Nina oli tehnyt. Hän oli jättänyt sen päävirran varrelle siksi, kunnes palaisi saaren toiselta puolelta. Raskas, lämmin sumu ympäröi hänet äkkiä, mutta hän sattui näkemään silloin tällöin vilahdukselta valon joka tuli kaukaa vasemmalta Bulangin talosta. Hetken kuluttua hän ei nähnyt mitään sankkenevassa usvassa ja pysyi polulla ainoastaan vaistollaan. Ja polku veikin hänet vastakkaiselle rannalle ihan siihen kohtaan minne hän halusi tulla. Muuan suuri puunrunko oli takertunut siellä suorakulmaisesti rantaan muodostaen jonkunlaisen laiturin, johon nopeasti kiitävä virta äänekkäästi loristen murtui. Hän astui rungolle notkeasti ja varmasti ja parilla harppauksella hän oli sen ulkopäässä. Hurjasti pyöri vaahtoava vesi hänen jalkainsa juuressa.

Kun hän seisoi siinä yksinään, ikäänkuin eroitettuna muusta maailmasta, taivaasta ja maasta, kun vesi kohisi ihan hänen allaan ja kun aamusumu kääri hänet sankkaan vaippaansa, niin lausui hän Ninan nimen eteensä leviävään avaruuteen, joka näytti rajattomalta. Hän oli varma, että Nina hänet kuulisi. Vaistollaan hän tunsi, että Ninan suloinen olento oli häntä lähellä. Hän oli varma, että he kumpikin tunsivat toistensa läsnäolon.

Äkkiä Ninan kanootin keula pisti esille aivan lähellä puunrunkoa. Perässä istujan paino nosti sen korkealle veden pinnasta. Maroola tarttui keulapuuhun ja hyppäsi kevyesti kanoottiin tyrkäten sitä samalla voimakkaasti poispäin. Kevyt alus, noudattaen juuri saamaansa sysäystä, sivuutti töin tuskin puunrungon, mutta virta, joka oli tämän kanssa samassa juonessa, kiepsautti sen poikkiteloin ja kuljetti sitä ääneti ja nopeasti näkymättömien rantaäyräiden keskitse. Taaskin sai Dain Ninan jalkojen juuressa unohtaa koko maailman. Hän tunsi vain, miten ylevien tunteiden korkeat laineet, miten hurja riemu, ylpeys ja kaipuu kuljettivat häntä vastustamattomasti pois. Taaskin käsitti hän valtavan varmasti, että mikään elämä ei ollut mahdollista ilman tuota olentoa, jota hän intohimoisesti, pitkään syleillen, piteli käsivarsillaan.

Nina irtautui hellävaroen syleilystä, naurahtaen hiljaa.

"Pianhan sinä kaadat veneen," kuiskasi hän.

Dain katseli hetkisen kiihkeästi häntä silmiin ja päästi hänet huokaisten irti. Sitten heittäytyi Dain pitkäkseen kanootin pohjalle, painoi päänsä Ninan polville, kohotti katseensa ylöspäin ja ojensi käsivartensa taaksepäin, kunnes ne ulottuivat tytön vyötäreitten ympäri. Nina kumartui Dainin ylitse ja pudistettuaan päätään hän ympäröi heidän molempien kasvot pitkän, mustan tukkansa alas valuvilla kiehkuroilla.

Näin liukuivat he edelleen. Dainin kaunopuheisuus oli karkeanlaista, kesyttömättömän luonteensa mukaista. Hillitsemättä hän antoi valtavien tunteittensa pursua esille. Nina taas kumartui yhä syvemmälle kuullakseen vielä paremmin Dainin huulilta pulppuavia sanoja, jotka olivat hänelle suloisempia kuin elämä itse. Silloin näiden kahden maailma ei ulottunut kaitaa, hentoa alustansa ulommaksi. Siinä oli heidän paratiisinsa, joka oli tulvillaan voimakasta, kaikki itseensä sulattavaa rakkautta. He eivät vähääkään huomanneet, mitenkä sumu sankkeni ja mitenkä tuuli vaimeni ennen auringon nousua. He eivät huomanneet suuria, heitä ympäröiviä metsiä eikä koko troopillista luontoa, joka juhlallisen ja viehättävän hiljaisena odotti auringon tuloa.

Matalalla vaappuvan virran sumun yläpuolella, sumun, joka kätki vaippaansa veneen sekä siinä majailevain nuorten tunteita pulppuavan elämän ja kaikki unohtavan onnen, kalpenivat tähdet, ja hopeanharmaa hohde levisi vähitellen idästä yli taivaan. Ei pieninkään tuulen henkäys, ei väräjävien lehtien kahina, ei edes hyppelehtivän kalan loiskahdus häirinnyt sitä rauhallista lepoa, missä kaikki elävät olennot suuren virran varsilla uinailivat. Maa, virta ja taivas olivat niin syvässä unessa, etteivät ne näyttäneet heräävän siitä milloinkaan. Koko troopillisen luonnon kuohuva, liikehtivä elämä näytti keskittyneen noiden kahden hehkuviin silmiin ja hurjasti lyöviin sydämiin, noiden kahden, jotka ajelehtivat kanootissaan, yläpuolellaan valkoinen sumupeite, alapuolellaan virran tyven pinta.

Äkkiä suuri kellertävä sädekimppu pujahti esille Pantain vartta reunustavan tumman puuverhon takaa. Tähdet sammuivat. Taivaan laella hehkuivat hetkisen tulipunaisina pienet, mustat pilvet. Ja sankka sumu, jota hajoitteli vieno tuuli, aivan kuin heräävän luonnon huokaus, vaappui sinne tänne ja särkyi omituisen näköisiksi kuvioiksi päästäen näkyviin päivän leveässä valojuovassa kimaltelevan, väräjävän veden pinnan. Valkeita lintuja kierteli suurin parvin huojuvien puiden latvojen yläpuolella. Aurinko oli noussut itäisillä seuduilla.

Dain heräsi ensimäisenä jokapäiväisen elämän puuhiin. Hän nousi ja tähysteli nopeasti virtaa ylös ja alas. Hänen silmänsä keksi takana päin Babalatchin veneen ja erään toisenkin tumman täplän kimaltelevalta veden pinnalta. Se oli Taminah'in kanootti. Dain liikkui varovasti eteenpäin, laskeutui polvilleen ja tarttui melaansa. Nina teki perässä samoin. Kumartuen he kävivät melomaan myllertäen vettä joka vedolla. Pieni alus kiisi nopeasti eteenpäin jättäen jälkeensä kaidan vanaveden, jota reunusti pitsin tapainen, valkoinen, kimmeltävä vaahto. Kääntämättä päätään alkoi Dain puhella.

"Joku on, Nina, meidän takanamme. Emme anna hänen saada meitä kiinni.
Luullakseni hän on niin kaukana, ettei voi meitä tuntea."

"Joku on myöskin edessämme," sai Nina läähättäen sanoneeksi kesken melomistaan.

"Luulenpa tuntevani hänet," lisäsi Dain. "Aurinko helottaa kovasti hänen veneeseensä, mutta eiköhän se ole Taminah-tyttö. Hän tulee joka aamu prikilleni myömään leivoksia ja viipyy siellä usein koko päivän. Hänestä ei väliä, melo enemmän rantaan päin, meidän täytyy päästä pensaiden suojaan. Minun kanoottini on piilossa tässä lähellä."

Puhuessaan Dain ihaili leveälehtisiä nipapalmuja, joiden vieritse he suuntasivat nopean, äänettömän kulkunsa.

"Katsohan tuonne Nina," sanoi hän viimein. "Tuonne, missä vesipalmut loppuvat ja pensaitten oksat riippuvat tuon kallistuneen puun alta. Ohjaa tuon suuren viheriän oksan kohdalle."

Dain nousi varuiksi seisomaan, ja vene liukui hitaasti rantaan, Ninan ohjatessa sitä pehmeän näppärillä melan liikkeillä. Kun oltiin kylliksi lähellä, tarttui Dain suureen oksaan ja nojautuen taaksepäin työnsi kanootin tiheistä, toisiinsa punoutuneista köynnöskasveista muodostuneeseen matalaan, viheriään holvikäytävään. Siitä tultiin pienoiseen lahukkaan, jonka viime tulvavesi oli uurtanut rantaan. Hänen oma veneensä oli siellä kiviriipalla ankkuroituna. Dain astui veneeseen pidellen kädellään kiinni Ninan kanootin laidasta. Hetken kuluttua molemmat pienet alukset liukuivat omistajineen kuin pähkinän kuoret rauhallisesti rinnakkain. Ne kuvastuivat mustaan veteen himmeässä valossa, joka pyrki esille läpi korkean, tiheän lehtikatoksen. Ylhäällä, kirkkaassa päivänvalossa, hohtivat uhkeat, punertavat kukat, ja niistä putoili joukottain heidän päälleen suuria kastehohteisia verholehtiä, jotka hitaasti vaappuen laskeutuivat kuin keskeymätön, tuoksuava kukkasade. Kaikkialla heidän yläpuolellaan, heidän alapuolellaan ja heidän ympärillään runsautta uhkuvassa kasvikunnassa, joka kylpi väkevillä tuoksuilla kyllästytetyssä, lämpimässä ilmassa, kaikkialla jatkoi troopillinen luonto voimaperäistä työtään. Kasvit työnsivät vesojaan taivasta kohden, ne punoutuivat eroittamattomasti toisiinsa ja kapuilivat kiihkeästi toistensa yli. Peloittavassa hiljaisuudessa ne kamppailivat epätoivoisesti päästäkseen ylhäällä hallitsevan, elämää antavan auringon piiriin. Tuntui siltä, kuin ne äkkiä olisi vallannut kauhu alhaalla majailevaa, kuohuvaa turmelusta, kuolemaa ja rappioitumista kohtaan, mistä ne itse johtivat juurensa.

"Nyt meidän täytyy erota", sanoi Dain pitkän vaitiolon jälkeen. "Sinun täytyy Nina palata heti kotiin. Minä odotan, kunnes priki ajaa tästä ohi, ja nousen sitten laivaan."

"Viivytkö sinä kauan poissa, Dain?" kysyi Nina hiljaa.

"Kauanko!" huudahti Dain. "Viipyisikö ihminen mielellään kauan pimeässä? Kun en ole lähellä sinua, Nina, olen kuin sokea. Mitä olisi elämä minulle ilman valoa."

Nina kumartui eteenpäin ja otti, ylpeä ja onnellinen hymy huulilla, Dainin kasvot käsiensä väliin katsellen hänen silmiinsä syvään ja kysyvästi. Varmaankin Nina näki niitten ilmeen vahvistavan äsken lausutut sanat, sillä kiitollisuuden ja varmuuden tunne kevensi hänen sydämessään erohetken raskasta surua. Nyt hän uskoi, että Dain, tuo mahtavien rajahien jälkeläinen, tuo mahtavan päällikön poika, tuo elämän ja kuoleman valtias, tunsi elämän auringon paistavan ainoastaan hänen rinnallaan. Valtava kiitollisuuden ja rakkauden aalto kumpusi esille hänen sydämestään Dainia kohtaan. Miten voi hän ulkonaisesti osoittaa kaikki tuohon mieheen kohdistuvat tunteensa, mieheen, joka oli täyttänyt hänen sydämensä niin runsaalla riemulla ja ylpeydellä? Ja kesken kiihkeitten tunteittensa kuohuntaa välähti kuin salama hänen mieleensä tuon halveksitun ja melkein unohdetun sivistyksen muisto, johon hän oli ainoastaan päällimmiten tutustunut pakoituksen, surun ja katkeruuden päivinä. Tuon inhoittavan, kurjan menneisyyden kylmenneestä tuhkasta hän löysi rakkauden ulkonaisen merkin, nykyisen, rajattoman onnensa parhaimman ilmaisumuodon, valoisan ja loistavan tulevaisuutensa pantin. Hän kietoi käsivartensa Dainin kaulan ympäri ja painoi huulensa tämän huulia vasten suudellen pitkään ja tulisesti. Dain sulki silmänsä, hämillään ja peloissaan siitä myrskystä, jonka tämä kummallinen, hänelle tähän asti vieras kosketus nostatti hänen rinnassaan. Pitkän aikaa sen jälkeen, kun Nina oli työntänyt kanoottinsa vesille, seisoi Dain liikkumatta paikallaan uskaltamatta avata silmiään, peljäten kadottavansa sen hurmaavan riemun tunteen, jota hän ensimäisen kerran elämässään oli tuntenut.

Nyt kaipasi Dain mielestään ainoastaan kuolemattomuutta ollakseen jumalien vertainen. Ja sen olennon, joka voi aukaista hänelle paratiisin portit, täytyi olla hänen — ja pian tulisikin hänen omakseen ikuisiksi ajoiksi!

Dain aukaisi silmänsä nähdäkseen juuri parahiksi köynnöskasvien katoksen läpi prikinsä puomin tulevan näkyville, laivan kulkiessa myötävirtaa ohi. Hän ajatteli, että nyt hänen täytyi nousta laivalle. Mutta hän ei halunnut jättää tätä paikkaa, missä hän oli oppinut käsittämään, mitä onni merkitsi. "Vielä on aikaa. Antaa heidän mennä," puheli hän itsekseen. Ja hän sulki silmänsä uudelleen tuoksuvien verholehtien punertavassa kukkasateessa koettaen näin palauttaa mieleensä äskeisen kohtauksen kaikkine riemuineen ja vavistuksineen.

Kaikesta huolimatta oli Dain kai sittenkin ajoissa ennättänyt prikilleen ja hänellä oli nähtävästi ollut matkallaan kylliksi puuhaa, sillä turhaan odotteli Almayer ystäväänsä pian palaavaksi. Virran alajuoksulla, jonne hän niin usein ja niin kärsimättömästi suuntasi katseensa, ei näkynyt muuta liikettä kuin muutamia nopeasti häviäviä kalastajaveneitä. Mutta yläjuoksulta päin tuli mustia pilviä ja rankkoja sateenkuuroja ennustaen lopullista sadeaikaa, ukkosilmoja ja tulvia, jotka tekisivät melkein mahdottomaksi muukalaisten kanoottien nousun virran latvoille.

Kuljeskellen edes takaisin talojensa välistä liejuista rantaäyrästä Almayer seurasi levottomasti virran nousua tuuma tuumalta. Vesi kohosi hitaasti yhä lähemmäksi veneitä, jotka jo olivat kunnossa ja riviin vedetyt. Niitä peittivät vettä tihkuvat kajangi-matot. Onni näytti taas luistavan hänen käsistään, ja saapastellessaan väsyneesti edes takaisin sateessa, jota yhtenään valui matalalla kulkevista pilvistä, epätoivoinen välinpitämättömyys valtasi hänet. Vaan viis' siitä! Sellaistahan hänen onnensa aina oli! Nuo kaksi hirtehistä raakalaista, Lakamba ja Dain, saivat hänet, lupaamalla apua, panemaan viimeisenkin dollarinsa veneitten varustelemiseen. Ja nyt toinen heistä oli mennyt menojaan ja toinen sulkeutunut paaluvarustuksiinsa, mistä hän ei antaisi elon merkkiäkään itsestään. Ei tietystikään. Eikä tuo Babalatchi heittiökään, ajatteli Almayer itsekseen, näyttäisi enää täällä naamaansa, nyt kun he olivat myöneet hänelle kaiken riisin, kaikki gong-gongit ja vaatteet, jotka olivat hänen retkellään tarpeen. Heillä oli hänen viimeinenkin penninsä. Siksi he eivät välittäneet hituistakaan hänen puuhistaan. Näissä ajatuksissaan Almayer, usein peräti lannistuneena, kapusi hitaasti uuden talonsa parvekkeelle päästäkseen sadetta pakoon. Ja nojautuen ulommaiseen kaidepuuhun, pää hartioitten väliin luhistuneena, hän painui katkeriin ajatuksiin huomaamatta ajan kulkua ja nälkää ja kuulematta liioin vaimoansa, joka kimakasti kutsui häntä illalliselle.

Kun ensimäinen ilta-ukkosen jyrinä oli herättänyt Almayerin surullisista mietteistään, mennä kompuroi hän hitaasti vanhasta talostaan tuikkivaa valoa kohden. Koska hän ei vielä kokonaan ollut menettänyt toivoaan, niin oli hänen kuulonsa tavattomasti herkistynyt eroittamaan pienimmänkin äänen, joka tuli virralta. Hän oli muutamana yönä peräkkäin kuullut airojen loisketta ja nähnyt hämärästi jonkun veneen hahmon. Mutta kun hän oli tervehtinyt tuota varjomaista ilmiötä ja sydän sykähtäen oli toivonut saavansa kuulla Dainin äänen, oli hän saanut joka kerta pettymyksekseen äkäisen vastauksen, josta oli voinut päättää, että arapialaisia oli virralla. He olivat olleet menossa tervehtimään Lakambaa, tuota kotikissaa.

Nämä pettymykset aiheuttivat Almayerille monta unetonta yötä, jotka hän vietti miettimällä, minkälaista koirankujetta nuo arvossapidetyt henkilöt nyt taas hautoivat mielessään. Kun näin viimein kaikki toivo näytti menneen, oli Almayer ylen riemuissaan kuullessaan yht'äkkiä Dainin äänen. Mutta kun Dain vain kaikin mokomin tahtoi päästä Lakamban puheille, niin tuli Almayer levottomaksi, sillä hän oli yhä perin epävarma siitä, miten Lakamba itse asiassa suhtautui häneen. Mutta pääasia oli se, että Dain viimeinkin oli palannut. Tietenkin hän aikoi pitää kiinni kauppasopimuksestaan. Almayerin toiveet saivat taas virikettä, ja hän nukkui sinä yönä hyvin. Mutta Nina sensijaan tähysteli yhä äkäistä virtaa, jota merta kohti painuvat ukkossateet pieksivät.

KUUDES LUKU.

Pian oli Dain toisella puolen virtaa lähdettyään Almayerin talosta. Hän laski maihin paaluvarustuksen sisällä olevaan venevalkamaan. Tämä paaluvarustus ympäröi rakennusryhmää, joka oli Sambirin rajahin asuntona. Näki aivan selvästi, että sinne vierasta odotettiin, sillä veneväylän portti oli auki ja soihtujen kantajat olivat valmiina osoittamaan vieraalle tietä alas painunutta lankkusiltaa pitkin komeimpaan rakennukseen, missä Lakamba silloin majaili ja missä kaikki valtiolliset asiat ratkaistiin. Muihin paaluvarustuksen sisäpuolella oleviin rakennuksiin oli majoitettu hallitsijan lukuisa palveluskunta.

Lakamban oma asunto oli lujista lankuista tehty, vankka rakennus. Se seisoi korkeilla patsailla, ja sitä ympäröi joka taholta halaistuista bamburuoista kyhätty parveke. Tätä kaikkea suojasi tavattoman korkea ja jyrkkä, palmun lehdillä peitetty katto, joka lepäsi patsailla. Ne olivat mustuneet alituisesti käytettyjen soihtujen savusta.

Rajahin rakennus oli virran suuntainen. Toinen sen pitkistä sivuista oli paaluvarustukseen johtavaan väylään päin. Lyhyellä sivulla oli ovi, josta oli näköala virran yläjuoksulle, ja painunut lankkukäytävä johti venevalkamasta suoraan tuolle ovelle. Savuavien soihtujen himmeässä valossa Dain huomasi joukon asestettuja miehiä seisovan pimeässä varjossa hänen oikealla puolellaan. Tästä ryhmästä astui esille Babalatchi aukaistakseen oven, ja Dain kävi sisään rajahin virka-asunnon vastaanottohuoneeseen. Tilaisuutta varten oli noin kolmas osa huoneesta verhoiltu eurooppalaisella raskaalla kankaalla. Lähellä ikkunaverhoa oli mustasta puusta tehty suuri nojatuoli lukuisine kaiverruksineen. Sen edessä karkeatekoinen mäntynen pöytä. Muuten oli huone kalustettu ainoastaan ylenpalttisen runsailla matoilla. Ovesta vasemmalle seisoi vankkatekoinen pyssyteline, jossa oli kolme kivääriä pistimineen. Seinän vierillä nukkui varjossa Lakamban henkivartiosto: kaikki ystäviä tai sukulaisia. Olipa siinä sekava rykelmä ruskeita käsivarsia ja jalkoja sekä monivärisiä vaatteita! Silloin tällöin kuului joukosta jonkun rauhattoman nukkujan kuorsaus tai pidätetty voihkaus. Eurooppalaismallinen lamppu, jolla oli viheriä varjostin, seisoi pöydällä. Sen valossa Dain kaiken yllämainitun hämärästi näki.

"Sinä olet tervetullut tänne lepäämään", virkkoi Babalatchi katsoen kysyvästi Dainiin.

"Minun täytyy heti puhua rajahille," vastasi Dain.

Babalatchi teki myöntävän liikkeen, kääntyi ottamaan messinkistä gong-gongia, joka oli ripustettu pyssytelineen alle, ja iski siihen kaksi kertaa terävästi.

Korvia särkevä pärinä herätti vartiat. Kuorsauksia ei enää kuulunut, nukkujat vetivät koukkuun ojennetut koipensa, koko rykelmä rupesi liikehtimään ja vähitellen alkoi siitä irtautua yksilöllisiä hahmoja, kovasti siinä haukoteltiin ja hierottiin unisia silmiä. Verhojen takaa kuului äkkiä naisten rupatusta ja sitten Lakamban matala ääni.

"Arapialainen kauppiasko siellä on?"

"Ei, herra," vastasi Babalatchi. "Dain on lopultakin palannut. Hän on tullut tänne tärkeissä asioissa, on totta vie — jos te nyt armollisesti suvaitsette."

Lakamba näytti armossaan tähän suostuvan, sillä hetken kuluttua hän tuli esille verhon takaa, mutta niin pitkälle ei hänen armonsa kuitenkaan mennyt, että olisi saatu hänet houkutelluksi pukeutumaan kunnollisesti. Lyhyt, punainen uumaverho käärittiin hänen vyötäreilleen. Kas siinä oli hänen koko pukunsa! Sambirin armollinen hallitsija näytti uniselta ja tympeältä. Hän istui nojatuolissa, hajasäärin, kyynärpäät kädennojilla, leuka rintaa vasten. Näin odotti hän raskaasti hengittäen ja vastahakoisen näköisenä, että Dain alkaisi puhua tärkeästä asiastaan.

Mutta Dain ei näyttänyt pitävän kiirettä. Hän suuntasi katseensa Babalatchiin, joka mukavasti istua nökötti herransa jalkojen juuressa ja vaikeni yhä pitäen päätänsä hieman eteenpäin taivutettuna, ikäänkuin olisi tarkkaavana odottanut kohta kuultavia viisauden sanoja.

Babalatchi yskäsi hillitysti ja kumartuen vähäsen työnsi Dainille muutamia mattoja istuinpaikaksi. Sitten hän kohotti piipittävän äänensä kuuluville ja vakuutti Dainille tulisen kaunopuheisesti, mitenkä kaikki nyt olivat ihastuksissaan, kun Dain kauan kaivattuna viimeinkin oli palannut. Hänen oli kaikesta sydämestään halajanut nähdä Dainin kasvoja, ja hänen korvansa olivat ihan kuihtua, kun ne eivät olleet saaneet kuulla Dainin virkistävää ääntä. Kaikkien sydämet ja korvat olivat Babalatchin vakuutuksen mukaan samassa surullisessa tilassa. Ja hän viittasi sulavalla käden liikkeellä virran toiselle rannalle, missä kaikki nukkuivat rauhallisesti, tietämättä mitään siitä suuresta ilosta, joka heitä odottaisi aamulla, kun saisivat kuulla Dainin tulosta. "Sillä", jatkoi Babalatchi, "mikäpä voisi tuottaa köyhälle miehelle suurempaa iloa kuin jalomielisen kauppiaan antelias käsi tai mahtavan — — —"

Tässä hän äkkiä katkaisi puheensa muka hämmentyen, mutta kaikki oli edeltäpäin suunniteltua. Hänen harhaileva katseensa painui lattiaan, samalla kun hänen muodottomilla huulillaan hetken aikaa viivähti anteeksi pyytävä hymy. Pari kertaa välähti Daininkin kasvoille hymy, häntä huvitti Babalatchin imartelu. Mutta heti oli hän taas olevinaan perin vakava. Lakamba rypisteli kulmakarvojaan, ja hänen huulensa liikkuivat kiivaasti, kun hän kuunteli pääministerinsä lavertelua. Babalatchin lopetettua puheensa alkoi huoneessa vallitsevassa hiljaisuudessa kuulua ihan kuorossa eritapaista kuorsausta. Se tuli siitä nurkasta, missä henkivartijat olivat jatkaneet keskeytettyä untansa. Mutta etäinen ukkosen jyrinä, joka sai Ninan sydämen vapisemaan rakastettunsa turvallisuuden puolesta, jäi huomaamatta noilta kolmelta mieheltä. Jokainen heistä ajoi sellaisella innolla omaa asiaansa, kuin olisi ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.

Hetken vaitiolon jälkeen Babalatchi, hyljäten imartelevan kaunopuheisuuden kukat, alkoi taas puhua, mutta tällä kertaa lyhyin, hätäisin lausein ja hiljaisella äänellä. He olivat olleet hyvin levottomia. Miksi oli Dain viipynyt niin kauan poissa? Virran alajuoksulla elävät miehet olivat kuulleet suurten kanuunain pauketta ja nähneet hollantilaisen sotalaivan virran suussa olevassa saaristossa. Siksi he olivat huolissaan. Muutamia päiviä sitten oli Abdullan korviin tullut huhuja jostain onnettomuudesta. Ja siitä alkaen he olivat odottaneet Dainin paluuta peljäten, että jotakin ikävää oli tapahtunut. Päiväkausiksi he olivat pelossaan sulkeneet silmänsä kaikelta, olivat hätääntyneinä heränneet aamuisin ja liikkuneet vavisten ulkosalla kuin vihollisen silmien edessä. Ja kaikki Dainin tähden. Eikö hän nyt poistaisi sitä pelkoa, mikä heillä oli ollut hänen turvallisuudestaan — mutta ei suinkaan omastaan? He olivat itse rauhallisia ja luottavia. He luottivat Batavian mahtavaan rajahiin — johtakoon kaitselmus aina hänet voittoon palvelijainsa iloksi ja eduksi! "Ja täällä", jatkoi Babalatchi, "minun herrani Lakamba alkoi ihan laihtua, niin oli hän huolissaan kauppiaasta, jonka hän oli ottanut suojelukseensa. Ja samoin oli Abdullan laita, sillä mitä sanoisivatkaan kaikenlaiset heittiöt, jos sattumalta — — —"

"Ole vaiti, hupsu!" ärähti Lakamba äkäisesti.

Babalatchi vaikeni alistuen, tyytyväinen hymy huulilla. Dain taas, joka oli katsellut häntä aivan kuin lumottuna, kääntyi helpoituksesta huoaten Sambirin hallitsijaan päin. Lakamba ei liikahtanutkaan ja katseli päätään nostamatta Dainiin silmäkulmainsa alta. Hän hengitti ääneen, huulet pitkällä, kaikin puolin tyytymättömänä.

"Puhu! Oi Dain!" virkkoi hän viimein. "Me olemme kuulleet monellaisia huhuja. Monena yönä peräkkäin on ystäväni Reshid tullut tänne, mukanaan ikäviä uutisia. Uutiset kulkevat nopeasti pitkin rannikkoa. Mutta voivathan ne olla perättömiä. Tähän aikaan on ihmisten huulilla enemmän valhetta kuin nuoruuteni päivinä, mutta minä en ole silti helpommin petettävissä nykyään kuin ennenkään."

"Joka sanani on totta," virkkoi Dain huolettomasti. "Jos tahdotte tietää, miten minun prikini on käynyt, niin tietäkää, että se on hollantilaisen käsissä. Usko minua, rajahi," jatkoi hän äkkiä ponnella. "Valkoisilla käärmeillä on hyviä ystäviä Sambirissa, miten ne olisivat muuten tietäneet, että minä olin sieltä tulossa?"

Lakamba lennätti Dainiin lyhyen, vihamielisen silmäyksen. Babalatchi nousi nopeasti, meni pyssytelineen luo ja iski kovasti gong-gongiin.

Oven ulkopuolelta kuului paljaitten jalkojen sipsutusta, sisällä heräsivät vartiat, he istuivat tuijottaen eteensä ja ihmettelivät unipäissään melua.

"Niin, sinä valkoisen rajahin uskollinen ystävä," jatkoi Dain puhettaan, kääntyen ivallisesti Babalatchiin päin, joka oli palannut paikalleen. "Niin, minä olen pelastunut ja olen nyt täällä ilahuttamassa sinun sydäntäsi. Kun minä näin tuon hollantilaisen laivan, ohjasin prikini riuttojen turviin ja vein sen maihin. Ne eivät uskaltaneet seurata meitä laivalla, vaan panivat veneet liikkeelle. Me turvauduimme myöskin veneisiimme ja koetimme päästä pakoon, mutta laivasta sinkautettiin meitä kohti tulikuulia, ja moni meikäläisistä sai surmansa. Mutta minä jäin henkiin, oi Babalatchi! Hollantilainen on tulossa tänne. Ne etsivät minua. Ne ovat tulossa vaatimaan minua uskolliselta Lakamba ystävältään ja hänen orjaltaan, Babalatchilta. Riemuitkaa!"

Mutta ei kumpikaan hänen kuulijoistaan näyttänyt olevan ilakoivalla tuulella. Lakamba oli asettanut toisen jalkansa polvelle ja raaputteli sitä miettivän näköisenä. Babalatchi taas, joka istui jalat ristissä, tuntui äkkiä tulleen tavallista pienemmäksi ja kumarammaksi ja tuijotti ilmeettömästi suoraan eteensä. Henkivartiatkin osoittivat jonkunverran mielenkiintoa tapahtumain menoon ja heittäytyivät pitkin pituuttaan matoille ollakseen lähempänä puhujaa. Muuan heistä nousi pystyyn ja seisoi nyt nojaten pyssytelineeseen ja leikitteli hajamielisesti miekankahvansa tupsuilla.

Dain odotti, kunnes ukkosen jyrinä oli muuttunut kaukaiseksi kuminaksi.
Sitten hän taas puhui.

"Oletko sinä kuuro, oi sinä Sambirin valtias! Tai eikö mahtavan rajahin poika ansaitse sinun huomiotasi? Minä olen tullut tänne etsimään suojaa ja varoittamaan sinua. Ja nyt minä tahdon tietää, mitä sinä aijot tehdä."

"Sinä tulit tänne valkoisen miehen tyttären vuoksi," tokasi äkkiä Lakamba. "Sinun turvapaikkasi on isäsi luona, joka on Balin rajahi, taivaan poika, itse 'Anak Agong'. Mikä minä olen suojelemaan mahtavia ruhtinaita? Eilen viimeksi istutin riisiä kaskettuun uutismaahan, ja sinä sanot, että elämäsi on minun käsissäni."

Babalatchi vilkasi herraansa. "Ei kukaan voi paeta kohtaloaan," mutisi hän hurskaana. "Kun rakkaus valtaa miehen, niin on hän kuin lapsi ilman ymmärrystä. Ole armollinen, Lakamba," hän lisäsi nykäisten varoittavasti rajahia uumaverhosta.

Lakamba tempasi vihaisesti irti liinan liepeen. Kun hänelle alkoi selvitä, mitenkä sietämättömään pulaan he olivat joutuneet Dainin paluun kautta Sambiriin, niin menetti hän vähitellen mielenmalttinsa, minkä hän tähän asti oli voinut säilyttää. Hän kohotti äänensä kuuluville, vaikka ulkona vinkui tuuli ja sade rapisi katolla, kovan tuulispään pyyhkästessä yli talon.

"Sinä tulit tänne ensin kauppiaana, huulilla makeat sanat ja suuret lupaukset, ja pyysit minua valmistamaan sinulle maaperää, samalla kun sinä taivuttelit tahtosi alaiseksi tuon valkoisen miehen. Ja minä tein tahtosi. Mitä sinä nyt vielä kaipaat? Kun olin nuori, niin tappelin. Mutta nyt olen vanha ja haluan rauhaa. Minulle on helpompaa surmauttaa sinut kuin tapella hollantilaista vastaan."

Tuulispää oli mennyt ohi, ja myrskyn lyhyenä väliaikana Lakamba toisteli hiljaa ikäänkuin itselleen: "Paljon helpompi. Paljon helpompi."

Rajahin uhkaavat sanat eivät kuitenkaan suurestikaan järkyttäneet Dainin rauhallista mieltä. Vielä Lakamban puhuessa hän oli kerran nopeasti vilkaissut yli olan ollakseen varma, ettei kukaan ollut hänen selkänsä takana. Rauhoituttuaan tässä suhteessa hän oli vetänyt esille uumavyön laskoksista pähkinärasian ja oli käärinyt huolellisesti pienen palasen betelpähkinää ja hyppysellisen kalkkia viheriään lehteen, jonka huomaavainen Babalatchi kohteliaasti oli hänelle ojentanut. Hän oli ottanut sen vastaan vaiteliaalta valtiomieheltä jonkunlaisena sovinnon merkkinä, ikäänkuin Babalatchin äänettömänä vastalauseena, jonka tämä pani herransa epäviisasta kiivautta vastaan, ikäänkuin mahdollisen keskinäisen ymmärtämyksen enteenä, ymmärtämyksen, johon vielä voitaisiin päästä.

Muuten Dain ei ollut ensinkään levoton. Vaikkakin hän myönsi oikeutetuksi sen Lakamban otaksuman, että hän oli tullut takaisin Sambiriin ainoastaan valkoisen miehen tyttären tähden, niin ei hän kuitenkaan huomannut itsellään olevan lapsen vajavaista ymmärrystä, mihin Babalatchi oli viittaillut. Dain tiesi kylläkin varsin hyvin, että Lakamba oli siksi pahasti sekaantunut ruudin salakuljetukseen, että tämä pelkäsi hollantilaisten viranomaisten puuttuvan asiaan. Kun hänen isänsä, Balin itsevaltias rajahi, oli lähettänyt hänet liikkeelle aikana, jolloin hollantilaisten ja malaijien keskeiset vihollisuudet uhkasivat levitä Sumatralta yli koko saariston, niin olivat kaikki suurkauppiaat olleet aivan kuuroja kuulemaan hänen varovaisia ehdotuksiaan eikä heitä olleet houkutelleet edes ne suuret palkkiot, joita hän oli ollut valmis maksamaan ruudista. Dain oli mennyt silloin Sambiriin, johon hän viimeiseksi, vaikkakin vähin toivein, oli turvautunut, kuultuaan Macassarissa kerrottavan sikäläisestä valkoisesta miehestä ja säännöllisestä höyrylaivan välittämästä kauppaliikenteestä Singaporeen. Häntä oli houkutellut Sambiriin myöskin se seikka, että virran varsilla ei ollut hollantilaisten viranomaisten päämajaa, mikä epäilemättä oli helpoittava hänen asiansa onnistumista. Lakamban itsepintainen lojalisuus, jolla oli juurensa hyvin ymmärrettävässä itsekkyydessä, oli vähällä tehdä tyhjiksi Dainin toiveet. Mutta lopulta nuoren miehen anteliaisuus, hänen vakuuttava intonsa ja hänen isänsä kunnioitusta herättävä, mahtava nimi saivat Sambirin varovaisen, epäröivän hallitsijan muuttamaan mielensä. Lakamba ei kuitenkaan itse tahtonut olla missään tekemisissä minkään laittoman liikeyrityksensä kanssa. Niinpä hän vastusti sitä ajatusta, että tässä hommassa käytettäisiin arapialaisia. Mutta sen sijaan hän ehdotti Almayeriä välittäjäksi, väittäen, että tämä oli heikkotahtoinen mies, jonka helposti voi taivutella puolelleen, ja että Almayerin ystävä, englantilaisen laivan kapteeni voisi olla suureksi hyödyksi. Oli muka hyvin luultavaa, että kapteeni yhtyisi yritykseen ja kuljettaisi salaa ruutia laivallaan, Abdullan siitä tietämättä. Mutta Dain sai taas Almayerin puolelta kokea aavistamattoman kovaa vastustusta. Lakamban täytyi lähettää Almayerin luo Babalatchi, joka juhlallisesti vakuutti, että hänen herransa takaisi rajattoman ystävyytensä valkoiselle miehelle ja että Dain vahvistaisi tämän vakuutuksen ja ystävyyden vihattujen, valkoisten pakolaisten mainioilla hopeaguldeneilla. Viimein Almayer kuitenkin suostui ja ilmoitti, että ruutia saataisiin, mutta Dainin täytyi lainata hänelle rahaa lähetettäväksi Singaporen ruudin maksuksi. Hän lupasi taivuttaa Fordin ostamaan ruutia ja kuljettamaan sitä salaa höyrylaivalla prikille. Hän ei tahtonut itselleen mitään rahassa siitä, mitä tämä yritys tuottaisi, mutta Dainin piti sensijaan avustaa häntä suuressa yrityksessään, sittenkun tämä oli lähettänyt ensin prikinsä matkalle. Vielä oli Almayer selittänyt Dainille, että hän ei voinut luottaa asioissaan yksin Lakambaan, hän näet pelkäsi menettävänsä aarteensa ja henkensäkin rajahin ahneuden tähden. Kuitenkin piti rajahille asiasta ilmoittaa ja saada hänet osakkaaksi yritykseen, sillä muuten valtiaan ystävyys loppuisi. Almayerin täytyi näin alistua kaikkeen.

Jos Dain ei olisi tullut nähneeksi Ninaa, niin olisi hän luultavasti kieltäytynyt omasta ja miestensä puolesta ottamasta osaa tuohon suunniteltuun retkeen, joka piti tehtämän Gunong Masin kultavuorille. Oikeastaan hän oli aikonut palata Sambiriin puolen miehistönsä kera, heti kun priki oli saatu irti koralliriutoilta, mutta hollantilaisen fregaatin hellittämätön takaa-ajo oli pakoittanut hänet ajamaan etelää kohti ja lopullisesti hävittämään laivansa. Näin säilytti hän vapautensa ja kenties uhatun henkensäkin. Niin, hän oli todellakin tullut takaisin Sambiriin Ninan tähden, vaikkakin hän arvasi, että hollantilaiset etsisivät häntä sieltä. Mutta hän oli samalla ottanut huomioon senkin, että Lakamba hyvinkin voisi häntä suojella. Huolimatta julmista puheistaan tuo armollinen valtias ei kuitenkaan surmaisi häntä, sillä jo aikoja sitten oli Lakamba ollut vakuutettu siitä, että Dain tiesi valkoisen miehen salaisuuden. Siksipä ei hän myöskään luovuttaisi Dainia hollantilaisille, sillä hän pelkäsi, että jonkun onnettoman paljastuksen kautta ilmenisi hänen osallisuutensa tuohon petolliseen liikeyritykseen. Näin ollen Dain tunsi olonsa siedettävän varmaksi, kun hän istui miettien vastausta rajahin verenhimoiseen puheeseen. Dain ajatteli, että hän osoittaisi rajahille, minkälaiseksi tämän asema tulisi, jos hän joutuisi hollantilaisten käsiin ja puhuisi suunsa puhtaaksi. Hänellä ei olisi silloin enää mitään menetettävää ja hän sanoisi suoran totuuden. Ja jos hän nyt palasikin Sambiriin ja häiritsi Lakamban rauhaa, entäs sitten? Hän tuli pitämään omaisuuttaan silmällä. Olihan hän syytämällä syytänyt hopeaa Mrs. Almayerin pohjattomaan syliin? Hän oli maksanut tytöstä lunnaat, jotka vastasivat mahtavan ruhtinaan arvoa. Mutta sittenkin olivat ne hänestä riittämättömät tuosta hurmaavasta olennosta, jota hänen kesyttämätön henkensä niin kiihkeästi kaipasi, että hän tunsi sydämessään kovempaa tuskaa, kuin mitä ankarin ruumiillinen kipu koskaan oli hänelle tuottanut. Hän kaipasi onneansa. Hänellä oli oikeus olla Sambirissa.

Dain nousi, meni pöydän luo ja nojasi siihen molemmat kyynärpäänsä. Lakamba siirsi niinikään istuintaan vähän lähemmäksi pöytää, samalla kun Babalatchi ryömi nelinkontin joukkoon ja työnsi uteliaan päänsä isäntänsä ja Dainin väliin. Nyt vaihtoivat he nopeasti ajatuksiaan. He puhuivat kuiskaillen toisilleen, kasvot aivan lähekkäin. Dain teki ehdotuksiaan, Lakamba vastusteli niitä, Babalatchi koetti sovitella ja oli levoton, sillä nopealla käsityskyvyllään hän hyvin tajusi tulevat vaikeudet. Babalatchi puhui eniten, kuiskaillen vakavana ja kääntäen päänsä hitaasti puolelta toiselle, ikäänkuin olisi tahtonut ainoalla silmällään vuorotellen vaikuttaa kumpaankin kuulijaansa. Miksi piti riidellä? sanoi hän. Annetaan tuan Dainin, jota hän rakasti isäntänsä jäljestä eniten, mennä rauhassa piiloon. Olihan piilopaikkoja kylliksi. Bulangin talo tuolla syrjäisillä uutisviljelyksillä oli kaikista paras. Bulangi oli luotettava mies. Siellä kiemurtelevien kanavien sokkeloissa ei yksikään valkoihoinen tulisi toimeen. Valkoiset miehet olivat kyllä väkeviä, mutta peräti typeriä. Ei heidän kanssaan mielellään tapellut, mutta helppo oli heitä pettää. He olivat tyhmien naisten kaltaisia, eivät osanneet käyttää järkeään, hän pitäisi puolensa kenelle tahansa niistä, lisäsi Babalatchi luottaen itseensä, kuten ainakin mies, jolta puuttui riittävää kokemusta. Luultavasti hollantilaiset etsisivät Almayeriä. Ehkäpä he veisivät mukanaankin maanmiehensä, jos nimittäin epäilivät häntä. Ja se olisikin hyvä. Kun hollantilaiset olisivat menneet pois, saisivat Lakamba ja Dain aarteen ilman minkäänlaista häiriötä, ja silloin olisi yksi vähemmän saaliin jaossa. Eikö hän puhunut viisaasti? Ja jos tuan Dain haluaisi mennä Bulangin taloon siksi, kunnes vaara oli ohi, niin pitäisi hänen mennä heti.

Dain suostui kylläkin piiloittamistuumaan tuntien samalla jonkunlaista kiitollisuuttakin Lakambaa ja huolekasta valtiomiestä kohtaan, mutta hän kieltäytyi jyrkästi menemästä heti katsoen merkitsevästi Babalatchia silmään. Valtiomies huokasi, kuten ainakin se, joka suostuu välttämättömään, ja viittasi vaijeten virran toiselle rannalle. Dain nyökäytti hitaasti päätään.

"Niin, sinne minä menen", virkkoi Dain.

"Vieläkö ennen päivän nousua?" kysäsi Babalatchi.

"Minä menen sinne heti," vastasi Dain päättävästi. "Valkoiset miehet eivät ole luullakseni täällä ennen huomisiltaa, ja minun täytyy kertoa Almayerille meidän tuumistamme."

"Ei, tuan. Ei, älä kerro mitään," kielteli Babalatchi. "Minä menen sinne itse auringon noustessa ja ilmoitan hänelle kaikki."

"Minäpä käväsen ulkona katsomassa," sanoi Dain varustautuen lähtemään.

Ulkona alkoi rajuilma raivota uudelleen, sankat pilvet liikkuivat matalalla pään päällä. Kuului herkeämättä kaukaista ukkosen jyrinää ja läheltä tuon tuostakin ankaria räjähdyksiä. Sinertäväin salamain taukoamatta singahdellessa näyttäytyivät tämän tästä metsät ja virta häikäisevän selvin yksityispiirtein, mikä on niin ominaista moisella ukkosilmalla. Rajahin talon oven ulkopuolella seisoivat Dain ja Babalatchi huojuvalla parvekkeella. Myrskyn rajuus näytti heitä ihan hämmentävän ja huumaavan. Heidän ympärillään näkyi joka taholla maassa kyyköttäviä hahmoja. Ne olivat rajahin orjia ja palvelijoita, jotka etsivät suojaa sateelta. Äkkiä huusi Dain kovasti venemiehilleen, jotka vastasivat hänelle kuin yhdestä suusta: "Ada,[11] tuan!" ja katselivat levottomina virtaa.

"Nyt käy kova virta!" huusi Babalatchi Dainin korvaan. "Virta on aika kiukkusella tuulella. Katsohan! Katsohan kiitäviä puunrunkoja! Voitkohan mennä?"

Dain tähysteli epäröiden tummansinistä, kuohuvaa veden pintaa, jota metsä kaitana tummana juovana kaukana toisella puolella rajoitti. Äkkiä välähti valkoinen salama. Näkyviin tulivat matala niemi, sen tuulessa taipuvat puut ja Almayerin talo. Vain hetken ne väikkyivät silmissä ja hävisivät samalla. Dain tyrkkäsi Babalatchin tieltään ja juoksi rantaan venevalkamaan. Häntä seurasivat hänen vilusta värisevät venemiehensä.

Babalatchi vetäytyi hitaasti sisään ja sulki oven, sitten hän kääntyi ympäri ja katseli vaijeten Lakambaan. Rajahi istui liikkumatta tuijottaen ilmeettömästi pöytään. Babalatchi katseli tarkkaavasti tuota hämmentynyttä miestä, jota hän oli palvellut niin monta vuotta hyvinä ja pahoina päivinä. Varmaankin tunsi yksisilmäinen valtiomies villissä, aina järkeilevässä povessaan outoa kiintymyksen ja ehkäpä säälinkin tunnetta tuota miestä kohtaan, jota hän sanoi herrakseen. Nyt kun hän oli ensimäisen neuvonantajan turvallisessa asemassa, voi hän kaikessa rauhassa tarkastella elämäänsä halki menneitten vuosien hämärän. Niin, olihan hän kerran ollut rosvonakin ja saanut silloin turvapaikkansa tuon miehen kodissa, perin alkuperäisillä, vaatimattomilla riisiviljelyksillä. Sitten oli seurannut pitkä ajanjakso, jolloin menestys oli ollut keskeymätöntä ja viisaita neuvoja oli riittänyt. Peloton Lakamba oli silloin päättäväisesti pannut käytäntöön tarkoin harkitut salajuonensa, kunnes koko itärannikko Poulo Lautista aina Tanjong Batuun asti kuunteli Babalatchin järkeviä neuvoja, joita Sambirin valtias heille ominaan jakeli. Miten monta vaaraa olikaan vältetty, miten monta kertaa uljaasti katsottu vihollista silmiin, miten monta valkoista miestä olikaan petetty noina pitkinä vuosina! Ja kun hän nyt katseli niin monen vuoden kärsivällisen työn tulosta, niin näki hän edessään Lakamban, jonka uhkaavan vaaran pelkkä varjokin oli masentanut. Hallitsija alkoi vanheta, ja Babalatchi, tuntien rauhattoman tunteen vatsansa pohjassa, asetti sinne vaistomaisesti molemmat kätensä. Yht'äkkiä hänkin surukseen huomasi, että vanhuushan se häntä itseäänkin jo vaivasi. Uhkarohkean toiminnan aika oli heiltä kummaltakin jo mennyttä. Varovainen viekkaus oli heidän ainoa tukensa ja turvansa. He kaipasivat rauhaa. He olivat jo taipuvaisia muutoksiin, olivatpa he valmiit supistamaan elintapojaankin, jotta heillä olisi varoja, millä torjuisivat päältään vaikeat ajat, jos ne olivat niin torjuttavissa. Babalatchi huokasi jo toisen kerran sinä yönä asettuessaan istumaan Lakamban jalkojen juureen ja tarjotessaan herralleen äänettömällä myötätunnolla tämän pähkinärasian. He istuivat lähekkäin, mutta ääneti, kuten pähkinäin pureksijain tapa oli, liikuttivat hitaasti leukojaan, syljeksivät säädyllisesti avosuiseen kädestä käteen kulkevaan messinkiastiaan ja kuuntelivat ulkona raivoavien elementtien hirvittävää mellastusta.

"Siellä on aika kova tulva," huomautti Babalatchi surunvoittoisesti.

"Niin on," sanoi Lakamba. "Menikö Dain?"

"Kyllä hän meni, tuan. Hän juoksi rantaan kuin pahan hengen riivaama."

Seurasi pitkä vaitiolo.

"Hän voi sinne hukkua," arveli viimein Lakamba, tavallista myötätuntoisempi sävy äänessä.

"Puunrunkoja ajelehtii kyllä paljon," vastasi Babalatchi, "mutta Dain on hyvä uimari," lisäsi hän veltosti.

"Hänen pitäisi jäädä eloon," virkkoi Lakamba, "sillä hän tietää, missä aarre on."

Babalatchi murahti pahantuulisesti myöntymisen merkiksi. Sambirin valtiomiehen loistavassa toiminnassa oli yksi ainoa epäonnistunut yritys, joka hänen mieltään kirvelsi. Hän näet ei ollut päässyt selville siitä valkoisen miehen salaisuudesta, joka koski tuota kultasuonta.

Myrskyn raivoa oli nyt seurannut täydellinen rauha. Ainoastaan pienet myöhästyneet pilvet, jotka riensivät kiireissään ohi yhtyäkseen kaukana ääneti salamoivaan pääjoukkoon, lähettivät mennessään pieniä sadekuuroja. Vienosti sihisten putoilivat pisarat palmun lehdillä peitetylle katolle.

Lakamba riuhtasi itsensä irti tylsästä mielentilastaan ja näytti vihdoinkin käsittäneen aseman.

"Babalatchi!" huusi hän reippaasti tyrkäten jalallaan palvelijaansa.

"Ole hyvä! tuan! Minä kuulen."

"Jos valkoiset paholaiset tulevat tänne, Babalatchi, ja vievät Almayerin Bataviaan rangaistakseen häntä ruudin salakuljetuksesta, niin mitä sinä luulet hänen tekevän?"

"En tiedä, herra."

"Sinä olet typerä," tokasi Lakamba karkeasti. "Hän ilmoittaa tietysti heille, missä aarre on, saadakseen armoa. Sen hän tekee."

Babalatchi kohotti katseensa herraansa ja nyökkäsi päätään surullisena tästä yllätyksestä. Sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi. Siinä oli taas uusi pulma.

"Almayerin täytyy kuolla," sanoi Lakamba päättäväisesti, "jotta meidän salaisuutemme ei tulisi ilmi. Hänen täytyy kuolla kaikessa hiljaisuudessa. Sinun täytyy saada se aikaan."

Babalatchi oli samaa mieltä ja nousi väsyneesti seisaalleen.
"Huomennako?" kysyi hän.

"Niin huomenna, ennenkuin hollantilaiset tulevat. Hän juo paljon kahvia," lisäsi Lakamba kuin ohimennen.

Babalatchi oikoili haukotellen jäseniään. Mutta Lakamba, joka oli perin tyytyväinen itseensä, kun oli ilman apua älynsä ponnistuksella ratkaissut pulmallisen kysymyksen, alkoi äkkiä tulla kovin virkeäksi.

"Babalatchi!" sanoi hän uupuneelle valtiomiehelleen, "tuo tänne se soittorasia, jonka valkoinen kapteeni minulle antoi. Minä en saa unta."

Kun Babalatchi kuuli tämän käskyn, asettui synkkä alakuloisuuden varjo hänen kasvoilleen. Vastahakoisesti hän meni verhon taakse ja palasi heti sieltä kantaen käsivarsillaan pientä posetiivia, jonka hän sitten hyvin masentuneena laski pöydälle. Lakamba asettui mukavasti istumaan nojatuoliinsa.

"Väännä, Babalatchi, väännä!" mutisi hän silmät ummessa.

Babalatchi tarttui epätoivoisella vimmalla kädensijaan. Ja kun hän siinä väänsi konetta, muuttui hänen kasvojensa synkkä ilme vähitellen toivottoman alistuvaksi. Avonaisesta ikkunaluukusta häipyivät Verdin säveleet syvään hiljaisuuteen, joka vallitsi virralla ja metsissä. Lakamba kuunteli soittoa silmät ummessa, onnellinen hymy huulilla. Konetta väännellessään Babalatchi toisinaan torkahti ja horjahti eteenpäin, mutta heti hän taas kapsahti kovasti säikähtäen pystyyn ja kiskasi muutaman kerran vimmatusti kädensijasta. Luonto uinaili hurjan rajuilman tauottua uupuneen unta, mutta Sambirin valtiomiehen epävarma käsi sai Trovatoren tuon tuostakin itkemään ja vaikeroimaan ja yhä uudestaan sanelemaan jäähyvästejään Leonorelle. Valittaen toistuivat kuin loppumattomassa kehässä Trovatoren kyynelöivät sanat.

SEITSEMÄS LUKU.

Kirkkaan, sumuttoman aamun loistava aurinko lähetteli virtanaan säteitään sille siirtolan pääpolulle, joka kulki Bantai-nimisen virran haaran matalalta rannalta Abdullan alueen portille. Polulla ei näkynyt liikettä tänä aamuna. Tummankellertävänä, monen paljaan jalan kovaksi polkemana se kulki palmupuuryhmien lomatse. Puitten korkeat rungot ikäänkuin sulkivat sen tuon tuostakin leveillä, tummilla varjoviivoillaan, samalla kuin vasta noussut aurinko viskasi niitten lehtevien kruunujen varjot kauaksi virtaa reunustavien rakennusten katoille ja jopa itse virrallekin, joka nopeasti ja ääneti vilaji sivu tyhjien talojen. Kaidalla, kovaksi poljetulla ruohokaistaleella, joka kulki avattujen ovien ja tien välissä, savusivat aamutulet lähettäen ohuita, uurteisia savupatsaita vilpoiseen ilmaan ja levittäen salaperäisen näköistä, sinistä auteretta, kuin hienointa harsoa, yli auringon valaiseman aution siirtolan.

Almayer, joka juuri oli noussut riippumatostaan, tähysteli unisesti oudonnäköistä Sambiria ja ihmetteli vaistomaisesti asutuksen autiutta. Hänen omassa talossaankin oli hyvin hiljaista. Hän ei kuullut vaimonsa ääntä eikä liioin Ninan askeleita parvekkeen puoleisesta suuresta huoneesta, jota hän nimitti seurusteluhuoneeksi, aina kun valkoihoisten vieraillessa tahtoi osoittaa, että hänkin ymmärsi sivistyneitten yleiset tavat. Ei kukaan siellä milloinkaan istunut. Eikä ollut siellä millä istua, sillä Mrs. Almayer oli hurjalla tuulella ollessaan, kun hänen merirosvoaikansa muistot oikein saivat hänet kiihkoon, repinyt ikkunoista verhot tehdäkseen niistä orjatytöille uumaverhoja ja polttanut komeat huonekalut pala palalta keittääkseen niistä perheen jokapäiväisen riisiruuan. Mutta Almayer ei ajatellut tällä kertaa huonekalujaan. Hän ajatteli Dainin paluuta, Dainin yöllistä neuvottelua Lakamban kanssa ja sen mahdollista vaikutusta hänen kauan harkittuihin suunnitelmiinsa, joiden toteuttamisen hetki nyt oli lähellä. Almayer oli lisäksi levoton siitä, että Dain ei ollut jo tullut, vaikka oli luvannut varhain aamulla pistäytyä talossa. "On sillä miekkosella ollut jo kylliksi aikaa tulla yli virran," mietiskeli Almayer itsekseen. "Ja täällä olisi vielä niin paljon tekemistä tänään. Kaikki pitäisi yksityiskohtia myöten järjestää huomenaamuista varhaista lähtöä varten. Veneet pitäisi työntää vesille ja senkin seitsemät seikat viimestellä, sillä retkikunnan täytyi lähteä liikkeelle täydessä kunnossa, ei mitään saisi unohtaa, ei kerrassaan mitään — —."

Äkkiä valtasi Almayerin outo yksinäisyyden tunne. Tässä harvinaisessa hiljaisuudessa hän huomasi jo kaipaavansa vaimonsa muuten niin vastenmielistä ääntäkin. Hän toivoi, että se edes keskeyttäisi tämän painostavan hiljaisuuden, joka sai hänen herkän mielikuvituksensa aavistamaan taas jonkun uuden onnettomuuden tuloa. "Mitä on tapahtunut?" puheli hän puoliääneen laahustellessaan liian isoissa tohveleissaan parvekkeen kaidepuuta kohti. "Ovatko kaikki vielä unessa vai ovatko kuolleet?"

Siirtolan asukkaat olivat kylläkin hengissä ja hyvinkin valveilla. He olivat olleet valveilla jo varhaisesta aamusta asti, jolloin Mahmat Banjer oli ennen kuulumattoman työtarmoisena noussut, siepannut kirveensä, harpannut kahden nukkuvan vaimonsa yli ja astellut väristen rantaan ollakseen varma siitä, että talo, jota hän parhaillaan rakensi, ei ollut mennyt virran mukana viime yönä.

Yritteliäs Mahmat oli rakentanut taloansa suurella lautalla ja hän oli sen varta vasten sitonut lujasti mutaisen niemen suojaan, missä Pantain haarajoet yhtyivät, jotta se ei sattuisi ajelehtivien puun runkojen tielle, jotka varmaankin törmäisivät niemen kärkeen tulvaveden aikana. Mahmat kulki läpi märän heinikon ja kiroili mielessään työmiehen kovaa elämää, joka ajoi hänet lämpimästä vuoteestaan kylmään aamuilmaan. Yhdellä silmäyksellä hän huomasi, että talonsa oli vielä paikallaan. Ja hän kiitti onneaan, kun oli ollut niin varovainen, että oli hinannut lauttansa pois vahinkoa kärsimästä. Valkeneva päivä näet paljasti hänen nähtäväkseen sekavan ruuhkan ajopuita, jotka olivat, mikä mistäkin, takertuneet liejuiseen, matalaan rantaan. Ne olivat kietoutuneet toisiinsa oksistaan yhtenäiseksi lautaksi, kieppuivat sinne tänne ja hieroivat toisiaan vuolaassa virrassa, joka muodostui haarajokien yhtymäkohtaan. Mahmat meni ihan veden rajaan asti tarkastamaan talonsa rottinkisia kiinneköysiä. Aurinko toi samassa näkyviin vastakkaisen rannan metsän. Mutta juuri kun hän kumartui tutkimaan kiinneköysiä katsahti hän vielä kerran ohimennen puunrunkojen rauhatonta kuppelehtimista ja näki silloin jotakin, joka sai hänet pudottamaan kirveen, nousemaan pystyyn ja varjostamaan kädellään silmiään kohoavan auringon säteiltä. Se oli jotakin punaista. Puunrungot vyöryivät sen yli, milloin sulkivat sen väliinsä, milloin taas peittivät sen. Se näytti ensin hänestä punaiselta vaatesiekaleelta. Mutta pian pääsi Mahmat siitä täydellisesti selville ja hän kirkaisi kovasti.

"Voi, voi! Katsokaa tuonne!" huusi Mahmat. "Tuolla on ihmisen ruumis, tuolla puitten joukossa!" Hän painoi kätensä huulilleen ja huusi niitten välitse lausuen joka sanan selvään, kasvot siirtolaa kohti: "Täällä on ihmisen ruumis virrassa! Tulkaa katsomaan! Täällä on kuollut — muukalainen!"

Lähimmän talon naiset olivat jo ulkona sytyttämässä tulia ja puhdistamassa aamuriisiä. He yhtyivät kimakasti huutoon ja niin se kiiri talosta taloon häipyen etäisyyteen. Miehet törmäsivät ulos jännitettyinä, mutta ääneti ja juoksivat liejuista nientä kohti, missä itsetiedottomat puut kelluivat, hieroivat, kuppelehtivat ja pyöriskelivät kuolleen muukalaisen ympärillä typerän itsepintaisesti, kuten hengettömät oliot ainakin. Naiset seurasivat miehiä laiminlyöden kotitehtävänsä. He eivät ottaneet huomioonkaan sitä mahdollisuutta, että heitä tällä kertaa huolimattomuudestaan kotona moitittaisiin. Lapsilaumoja tuli joukon jatkona iloisesti liverrellen, he olivat riemuissaan tästä aavistamattomasta hälinästä.

Almayer kutsui kovalla äänellä vaimoansa ja tytärtään, mutta kun ei saanut vastausta, alkoi hän tarkkaavasti kuunnella. Kansanjoukon hälinä kuului heikosti hänen korviinsa. Se oli varma merkki jostakin tavattomasta tapahtumasta. Juuri kun Almayer aikoi lähteä parvekkeelta, tuli hän vilkaisseeksi virralle ja jäi paikoilleen nähdessään pienen kanootin tulevan rajahin venevalkamasta poikki virran. Yksinäinen soutumies, jonka Almayer pian tunsi Babalatchiksi, ei suunnannut kulkuaan suoraan talon kohdalle, vaan siitä jonkun verran virran suuhun päin, ja meloi Lingardin laiturille, joka oli rantaäyrään alla suvannossa. Babalatchi komppuroi hitaasti maihin ja kiinnitteli kanoottiaan harmittavan huolellisesti, aivan kuin hänellä ei olisi ollut vähintäkään kiirettä tavata Almayeriä, jonka hän kyllä näki tarkastelevan itseään parvekkeelta. Tämä viivytteleminen antoi Almayerille aikaa panna merkille ja ihmetellä Babalatchin virkapukua. Sambirin valtiomies oli puettu korkean arvonsa mukaisesti. Kirkasvärinen, kirjava uumaverho oli hänen vyötäreillään. Ja sen runsaista poimuista pisti esille tikarin hopeinen kahva, tikarin, joka oli näkyvissä ainoastaan suurina juhlina ja virallisilla vastaanotoilla. Yli ijäkkään valtiomiehen vasemman olan ja tavallisesti paljaan rinnan kimalteli hieno nahkavyö messinkilevyineen. Ja siihen oli kaiverrettu kirjoitus "Sambirin sulttaani" ja sen alapuolelle Alankomaiden vaakuna. Babalatchilla oli päässä punainen turbaani, jonka hetaleiset tupsut laskeutuivat yli vasemman posken ja olkapään. Hänen vanhan näköiset kasvonsa saivat näin hullunkurisen keikarimaisen leiman. Kun kanootti vihdoin viimein oli hänen mielestään kylliksi hyvin kiinnitetty, oikasi hän vartalonsa suoraksi, pudisteli paikoilleen uumaverhon laskokset ja asteli pitkin askelin Almayerin talolle päin heiluttaen säännöllisessä tahdissa pitkää, ebenholtsista sauvaansa, jonka kultainen, kalliilla kivillä koristettu pää kimalteli aamuauringon säteissä. Almayer viittasi kädellään oikealle niemekkeelle päin, jonne ei nähnyt parvekkeelta, mutta kylläkin laiturilta.

"Oi, Babalatchi!" huudahti hän. "Mitä tuolla on tekeillä? Voitko nähdä?"