E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

EKKEHARD

Kertoelma kymmenenneltä vuosisadalta

Kirj.

JOSEPH VICTOR VON SCHEFFEL

175:nnestä saksalaisesta painoksesta suomentanut O. A. Joutsen

WSOY, Porvoo, 1901.

TEKIJÄN ESIPUHEESTA.

Tämä kirja on sepitetty siinä hyvässä uskossa, ettei historiankirjoitus eikä runous kumpikaan kärsi siitä mitään haittaa, että ne solmivat keskenään sydämmellisen ystävyyden ja liittyvät yhteiseen työhön.

Jo vuosikymmeniä ovat esi-isiemme jälkeenjättämät historialliset muistomerkit olleet kaikenpuolisen tutkimuksen esineinä; parvi ahkeria myyriä on kaivanut keskiajan maaperää joka suuntaan ja uutteran kaivamisensa tuloksena tuonut päivän valoon sellaisen joukon vanhoja aineksia, että kokoojat itsekin siitä usein joutuvat ihmeisiinsä; kaunis ja aivan omintakeinen kirjallisuus, taaja joukko muistomerkkejä kuvaavan taiteen alalta, omalle perustalleen orgaanisesti rakennettu valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä makaavat hajallaan edessämme. Ja kuitenkin on kaikkien näihin pyrintöihin uhrautuneiden hyvien voimien tuskin onnistunut levittää laajempiinkin piireihin iloa historian oikeasta ymmärtämisestä; heidän lukemattomat nidoksensa seisovat rauhallisesti kirjastojemme hyllyillä, siellä täällä on niiden päälle kutoutunut lupaavalta näyttävää hämähäkinkinaa, eikä puutu tomuakaan, joka säälimättömästi kaikki peittää, — niin että ei tunnu aivan mahdottomalta sekään ajatus, että kaikki nämä muinaissaksalaiset muistomerkit, jotka vasta ovat päivän valoon manatut, jonakin aamuna kukon kiekuessa jälleen ovat vaipuneet unhotuksen sorakasoihin ja tuhkakumpuihin, kuten tarinan kummitteleva luostari meressä, josta vain hiljaa kilahteleva kellonen antaa heikon viestin syvältä aaltojen alta.

Tässä ei ole paikka ruveta tutkimaan, miten suuressa määrässä syy tähän seikkaan on etsittävä tieteellisyytemme metoodista ja harjoituksesta.

Muinaisaikaisten aineksien kokoaminen voi, kuten kultajyvästenkin kokoaminen, muuttua intohimoksi, joka kantaa ja haravoi kokoon päämääränään ainoastaan kokoaminen, ja aivan unhottaa, että saatu metalli on myöskin puhdistettava, sulatettava ja hyödyksi käytettävä. Sillä mitä muuten saavutetaan?

Ikuinen istuminen raaka-aineen ääressä, arvollisen ja arvottoman yhtä tärkeänä pitäminen, kammo saada aikaan mitään valmista, koska sieltä täältä ehkä vielä voisi saada hitusen lisää, joka antaisi aihetta uudenlaiseen selitykseen, ja yleensä — oppineiden kirjallisuutta oppineita varten, jonka kansan enemmistö kylmänä sivuuttaa, kiittäen silmä sinistä taivasta kohti luojaansa siitä hyvästä, ettei sen tarvitse tästä mitään lukea.

Tämän kirjan tekijä harhaili kerran päivänpaisteisina nuoruudenpäivinään eräiden ystäväin parissa Rooman Campagnalla. Siellä he sattuivat löytämään vanhan hautakammion rauniot. Soran ja sirpaleitten alla, harmaanvihreän akanthuksen peittämänä, oli siinä joukko hajallaan olevia mosaiikkikiviä, jotka ennen komeana kuva- ja ornamenttiteoksena olivat koristaneet hautakammion lattiata. Syntyi vilkas keskustelu siitä, mitä kaikki nämä irtonaiset, siellä täällä viruvat kivisirpaleet olivat alkuaan yhdessä ollessaan esittäneet. Muuan meistä, joka oli muinaistutkija, piti kivipalasia aurinkoa vasten ja tutki, olivatko ne mustaa vai valkeaa marmoria; eräs toinen, joka rasitti itseään historiantutkimuksella, puheli kauvan ja oppineesti vanhojen roomalaisten hautamerkeistä; — sill'aikaa oli kolmas vaitonaisena istunut muurinrauniolla ja piirustanut harjoitelmavihkoonsa komean nelivaljakon korskuvine orhiineen ja kilpa-ajajineen ja paljon kauniita joonialaisia ornamentteja ympärille. Hän oli lattian nurkassa havainnut miltei huomaamattoman jäännöksen vanhasta kuvasta: hevosten jalkoja ja kappaleen vaununpyörää; silloin esiytyi koko kuva selvänä hänen sielussaan, ja reippain piirtein hän sen kuvasi, toisten sillä aikaa sanoja tuhlatessa…

Tässä tilaisuudessa pääsin jossakin määrin selville kysymyksestä, miten menneisyyttä on menestyksellä historiallisesti elähytettävä. Mutta menestyksellä tosin vain silloin, kun taiteellisesti elähyttävältä mielikuvitukselta ei rajoiteta sen oikeuksia, kun se, joka vanhoja luurankoja kaivaa maasta, samalla myöskin puhalluksellaan luo niihin elävän hengen, niin että ne kohoavat jalkeilleen ja voimakkain askelein vaeltavat kuolemasta elämään.

Tässä merkityksessä voi historiallinen romaani olla samaa, mitä kansojen kukoistavana nuoruudenaikana oli eepillinen runous: kappale kansallista historiaa taiteilijan laatimassa kehyksessä, jonka sisään tämä varmoin piirtein kuvaa sarjan haamuja ja väkevässä valaistuksessa kulettaa ne ohitsemme, — että siis yksilön elämään ja taisteluihin ja kärsimyksiin samalla sisältyy kuin peilikuvaan koko aikakauden historia.

Historiallisten tutkimusten perustalla kehräten kokoon, mitä aikakaudessa oli kaunista ja esittämisen arvoista, voinee romaani myöskin vaatia, että se tunnustetaan historian tasa-arvoiseksi veljeksi; ja ken olkapäitään kohottaen tahtoisi työntää sen muka mielivaltaisen ja vääristelevän oikun tuotteena takaisin, lohduttakoon se itseään sillä, että historia, semmoisena kuin sitä meillä Saksassa on tapana kirjoittaa, on samaten vain tavanmukainen sekoitus oikeata ja väärää, joka on käynyt vain liian raskaaksi uskaltaakseen runouden tavoin leikkien täyttää aukkopaikkojaan.

Jolleivät kaikki merkit petä, on aikamme keskellä omituista puhdistumisprosessia.

Kaikilla aloilla lausutaan se huomio, että ajattelumme ja tuntemisemme ovat sanomattomasti kärsineet abstraktsioonin ja fraassin ollessa herrana. Monella taholla varustellaan palaamaan kuluneisuudesta, värittömyydestä ja käsitteellisyydestä todelliseen, värihohtoiseen ja aistimilla tajuttavaan maailmaan; hengen laiskasta itsetutkimuksesta vetäydytään takaisin elämään ja olevaisuuteen; määritelmien ja kaavojen sijalle astuu luonnontieteellinen analyysi, arvostelemisen sijalle luova toiminta; ja lastenlastemme eläessä tulee ehkä vielä sellainenkin aika, jolloin monesta nykyisen tietämyksen suurmiehestä puhutaan samanlaisella hymyilevällä kunnioituksella, jolla vedenpaisumuksen takaisista jättiläishirviöistä kerrotaan, ja jolloin raakalaisen nimeä saamatta tohtii väittää, että ruukullisessa vanhaa viiniä on yhtä paljon järkeä kuin monessa laajassa nidoksessa muodollista viisautta.

Iloisen, hilpeän, runouden kirkastaman katsantokannan palauttamiseksi tämäkin teos on tarkoitettu osaltaan vaikuttamaan, nimenomaan Saksan menneisyyden alalla.

Niiden lukemattomain aarteiden joukossa, joita Pertzin julkaiseman "Monumenta Germaniaen" isot nidokset sisältävät, loistavat helminauhan tavoin Sankt Gallenin luostarikertomukset, joita munkki Ratpert alkoi sepittää ja Ekkehard nuorempi (eli erotukseksi luostarin kolmesta muusta samannimisestä jäsenestä "neljänneksi" nimitetty) jatkoi aina 10:nnen vuosisadan loppuun asti. Ken vaivaloisesti on penkonut muiden luostarien moninkertaisesti mehuttomat ja kuivat aikakirjat lävitse, se mielihyvällä ja sisällisellä tyydytyksellä viipyy näissä muistiinpanoissa. Niihin on, huolimatta kaikesta avuttomuudestaan, kuvattu karkein vaan selvin piirtein taaja joukko miellyttäviä, vanhempain aikalaisten kertomusten ja silminnäkijäin todistusten mukaan kerrottuja juttuja, henkilöitä ja tapahtumia; paljon itsetiedotonta runoutta, avosydämmistä ja reipasta maailmankatsomusta ja lapsellista raikkautta, joka kertomukselle joka kohdassa antaa todellisuuden leiman, silloinkin, kun henkilöitä ja aikamääriä on hiukan kevytmielisesti pidelty, eikä kouraantuntuva anakronismi ollenkaan huolestuta kertojaa.

Sitä nimenomaan tarkoittamatta vievät nämä kuvaukset meidät samalla luostarimuurien yli ja maalaavat silmiemme eteen luonnontuorein värin elämän ja riennot, sivistyksen ja tavat silloisessa Alemanniassa.

Silloin vallitsi hupainen ja jokaista, ken rajua, hiomatonta ja tervettä voimaa pitää suuremmassa arvossa kuin liehakoitsevaa nopsuutta, kerrassaan miellyttävä aika lounais Saksassa. Kirkon ja valtion alut olivat huomattavina melkoisen, vaan siltä hauskan yhteiskunnallisen raakuuden rinnalla; kaikelle myöhemmälle kehitykselle tuhoa tuottava läänityslaitos uinaili vielä lapsuuden viattomuudessa; ei mitään vallatonta, pöyhkeilevää ja henkisesti heikkoa ritarisäätyä, vaan kyllä rehellisiä, karkeakätisiä veikkoja, joiden koko yhteiskunnallinen vuorovaikutus supistui useinkin vaan varsin laajalle kehitettyyn suunpurkaus- ja väkivaltaisuussysteemiin, mutta joilla karkea pinta salasi terveen, kaikelle jalolle herkän ytimen; oppineita, jotka aamuisin käänsivät Aristotelesta ja iltaisin lähtivät virkistyksekseen sudenpyynnille; ylhäisiä naisia, jotka ovat innostuneet klassillisiin opinnoihin; talonpoikia, joiden sydämmissä esi-isien pakanuus rauhassa rehottaa, uuden uskon rinnalla; — kaikkialla alkuperäisiä, väkeviä olosuhteita, joita ilman mitään ratsionalistista närkästystä ihailee yksin niiden paholais- ja peikkojenuskonkin ohessa. Tosin vallitsi valtiollinen hajanaisuus ja välinpitämättömyys valtakuntaa kohtaan, jonka pääsija oli siirtynyt Saksiin, mutta sen sijaan oli yllin kyllin reipasta miehenmieltä, joka onnettomuuksien sattuessa terästi yksin munkitkin luostareissaan vaihtamaan psaltarin miekkaan ja lähtemään Unkarin aroilta tulevia hävittäjiä vastaan; — huolimatta runsaista tilaisuuksista raaistumiseen tavataan vanhojen kirjailijain innokkaaseen tutkimiseen kohdistettua tieteellisyyttä, joka suurissa luostarikouluissa sai uutteria harrastajia ja humaanisissa harrastuksissaan muistuttaa 16:nnen vuosisadan paraita aikoja, kuvaavien taiteiden hiljaista orastamista, silloin tällöin salaman tavoin esiytyviä suuria henkiä, leventelevästä oppineisuudesta vapaata runoiluhalua ja kansallisten ainesten mieluista hoitoa, vaikka tosin enimmäkseen muukalaisessa puvussa.

Ei siis ihmettä, että tämän kirjan tekijälle, kun hän toisessa tarkoituksessa tutkiessaan keskiajan alkukausia tutustui tähän ajanjaksoon, kävi kuten miehelle, joka kauvan kulettuaan tylyn maakunnan halki sattuu löytämään majatalon, joka on kodikas ja keittiön ja kellarin puolesta hyvin varustettu, tarjoo akkunoistaan miellyttäviä näköaloja ja alttiisti myöntää kaikkea mitä hänen sydämmensä halajaa.

Hän rupeaa majoittumaan mukavasti ja tehden retkiä ympäristöön perehtymään mahdollisimman täydellisesti paikkakuntaan ja sen asukkaihin.

Mutta runoilijaa tapaa omituinen kohtalo, jos hän tarkoin tutustuu menneisyyteen.

Missä toiset, joiden vereen luonto on sekottanut tieteellistä lusikkavettä, korjaavat työnsä tuloksena paljon yleisiä lauselmia ja opettavaisia johtopäätöksiä, siinä kohoaa hänen eteensä haamuja, ensin häilyvän usvan peittämiä, sitte kirkkaita ja läpinäkyviä; ne katselevat häneen pyytävästi ja tanssivat sydänyön aikana hänen ympärillään, sanoen: Tihennä meidät!

Niin kävi tässäkin. Noiden luostarikertomusten lapsellisista latinaisista riveistä kasvoi ilmaan Sankt Gallenin luostarin torneja ja muureja; monet kunnianarvoiset harmajapäät kävelivät edestakaisin sen ristikäytävissä; vanhojen käsikirjoitusten takana istuivat ne, jotka ne muinoin olivat kirjoittaneet; luostarikoululaiset teuhasivat pihalla, messut kaikuivat kuorista ja vartijan torventoitotus tornista. Mutta edellä muita ilmestyi sen ylevän rouvan loistava haamu, joka viekotteli mukaansa P. Galluksen luostarirauhasta nuoren opettajan, valmistaakseen kaikukivikallioillaan Bodenjärven rannalla henkevän hoidon klassillisille runoilijoille. Luostarikronikan yksinkertainen tarina tuosta Virgiliukselle pyhitetystä hiljaisesta kotielämästä on jo yksinään palanen niin kaunista ja todellista runoutta, että sen vertaista harvoin ihmisten seassa tapaa.

Mutta ketä sellaiset olennot kiusaavat, sen ei auta muuta kuin manata ne luotaan. Enkä suotta olekaan vanhoista kertomuksista lukenut, kuinka Notker änkyttäjä kerran kävi samanlaisten näkyjen kimppuun: hän sieppasi mukuraisen pähkinäpuusauvansa ja huimi sillä rohkeasti pahoja henkiä, kunnes ne lauloivat hänelle kauneimmat laulunsa.

Sen vuoksi minäkin tartuin lyömäaseeseeni, teräskynääni, sanoin eräänä aamuna jäähyväiset paksuille nidoksille ja läksin matkaamaan sitä maata, jota kerran Hadwig herttuatar ja hänen aikalaisensa olivat polkeneet; istuin pyhän Galluksen kunnianarvoisessa kirjastossa, kulin keinuvassa venosessa yli Bodenjärven, sukelsin Hohentwielin juurella humisevaan vanhaan lehmustoon, missä nyt kelpo schwaabilainen kylävouti vartioi vanhan varustuksen raunioita, ja kiipesin viimein Sänti-alpin sinertävälle huipulle, missä tunturikappeli rohkeasti kuin kotkanpesä silmäilee alas viherjöivään Appenzellin laaksoon. Siellä muinaisen schwaabilaismeren kaltailla kulkien, sielu täynnä menneitten sukupolvien elämää ja sydämmen riemastuessa lämpimästä päivänpaisteesta ja voimakkaasta vuori-ilmasta, suunnittelin tämän kertomuksen ja kirjoitinkin sen suurimmaksi osaksi.

Voinee kyllä joku huomauttaa, että eräät siinä lausutut seikat eivät perustu omantunnonmukaisiin tutkimuksiin sivistyshistorian alalla, kun henkilöitä ja vuosilukuja, ehkäpä vuosikymmeniäkin on siinä jonkun verran lykätty toistensa väliin. Mutta runoilija voi teoksensa sisäisen yhtenäisyyden kannalta sallia itselleen paljon sellaista, joka ankaralle historiankirjoittajalle luettaisiin virheeksi. Sanoopa itse voittamaton Macaulaykia: Mielelläni kärsin sen syytöksen, etten ole aina pysynyt historian arvokkaassa korkeudessa, jos minun vain siten onnistuu esittää yhdeksännentoista vuosisadan englantilaisille tarkka kuva heidän esi-isiensä elämästä. — — —

Heidelbergissa, helmikuulla 1855.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Hadwig, Schwaabin herttuatar.

Elettiin ajassa liki tuhat vuotta takaperin. Maailma ei vielä tuntenut ruutia eikä kirjapainotaitoa.

Hegaun päällä lepäsi taivas surullisena, lyijynraskaana. Kuitenkaan ei siitä synkeydestä, joka kuten tunnettu rasitti koko keskiaikaa, ollut erityisesti mitään huomattavana. Bodenjärveltä päin keinuivat usvat Riesin[1] yli ja peittivät maan ja kansan. Myöskin Radolfszellin nuoren herranhuoneen torni oli sumujen peittämä, mutta aamukellosen ääni oli hilpeästi helähtänyt usvameren halki, kuten viisaan miehen sana kajahtaa tyhmien sumuisen lörpötyksen halki.

Se on kaunis palanen Saksanmaata, mikä siellä Schwarzwaldin ja schwaabilaismeren välillä kohoaa. Ken ei väärää vertausta aivan niin sanalleen ymmärrä, se muistakoon runoilijan säkeet:

Maa alemannein tää on lumivuoriotsainen,
Ja Bodensee sen silmä on taivaansininen,
Ja peitoin kultatähkät sen kutrit muodostavat —
Siin' saksalaiset kasvot sun etees aukeavat.

— vaikka tosin tämän kuvan jatkaminen veisi siihen, että ylistäisi Hegauer-vuoristoa näiden kasvojen nenäksi.

Synkkänä piirteli korkean Twielin huippu kaikukivikallioineen pilviä. Muistomerkkeinä vanhan maaemomme myrskyisestä esihistoriasta seisovat nuo järeät keilamaiset kukkulat laaksossa, jossa ennen, kuten nykyisessä järvenuomassa, lainehtivat viljavat aallot. Kaloista ja kalalokeista lienee se ollut merkillinen päivä, jolloin syvyyksissä pauhasi ja sihisi ja maakuoreen puhkaisemistaan raoista ulosvirtaavat basalttiaallot hehkuvina raivasivat itselleen uran vedenpinnan yli. Mutta siitä on jo aika kauvan. Ruoho on jo kasvanut niiden kärsimyksien päälle, jotka tuossa mullistuksessa säälittä saivat surmansa; ainoastaan kukkulat seisovat yhä jälellä, erillään naapureistaan, — yksinäisinä ja uhkamielisinä kuten kaikki ne, jotka tulikipuna sydämmessään murskaavat tiellä olevat rajat; ja kivi niissä kilahtaa, kuin olisi niissä säilynyt muisto hilpeästä nuoruudenajasta, jolloin ne ensi kerran riemuiten riensivät ihailemaan luomisen loistoa.

Niinä aikoina, jolloin kertomuksemme alkaa, kantoi korkea Twiel niskoillaan jo torneja ja muureja, kokonaisen lujan linnan. Siinä oli aikoinaan asunut Burkhard herra, Schwaabin herttua. Hän oli ollut ankara soturi ja käynyt paljon tappeluita; keisarin viholliset olivat olleet hänenkin vihollisiaan, ja paitsi sitä oli kyllä muutenkin aina työtä: milloin Italiassa oli rauhallista, alkoivat normannilaiset hyökkäyksensä, ja kun ne oli torjuttu takaisin, tuli ehkä Unkarista joitakin joukkioita, taikka rupesi piispoista joku kopeaksi tai veti kreiveistä joku vastakynää; — niinpä olikin Burkhard herra eläessään istunut kauvemman aikaa satulassa kuin nojatuolissa. Ja sen vuoksi myöskin ymmärtää, ettei yleinen mielipide ollut hänelle vallan lempeä.

Schwaabissa sanottiin hänen hallitustaan tyrannilliseksi, ja kaukaisessa Saksissa kirjoittivat munkit kronikoihinsa, että semmoista sodankävijää tuskin voi sietää.

Ennenkuin Burkhard herra oli lähtenyt isiensä luo, oli hän vielä ottanut itselleen puolison. Se oli nuori Hadwig rouva, Baijerin herttuan tytär. Mutta mailleen menevän elämän iltaruskossa näyttää aamutähti valjulta. Tällä on luonnollinen syynsä. Niinpä olikin Hadwig rouva ottanut Schwaabin vanhan herttuan vain isänsä tahdosta, oli häntä myöskin hoitanut ja palvellut niinkuin harmaapäätä tulee, mutta kun vanhus kuoli, ei häneltä sen vuoksi sydän murtunut.

Sitte hautasi hän vainajan hänen isiensä hautaan ja antoi pystyttää harmaasta hietakivestä hänelle hautapatsaan ja virittää ikuisesti palavan lampun haudan yli; tuli hän myöskin jonkun kerran haudalle rukoilemaan, vaan ei liian usein.

Sen jälkeen istui Hadwig rouva yksinään Hohentwielin linnassa; hänelle olivat jääneet suvun perintötilukset ja monenlaiset oikeudet maassa, niinkuin tuomarin ja hallitsijan toimet, samatekuin suojelusherruus Konstanzin arkkihiippakunnan ja järven ympärillä olevain luostarien yli, ja oli keisari kirjeellä ja sinetillään määrännyt hänen olemaan valtionhoitajana Schwaabissa, niin kauvan kuin hän pysyi leskisäädyssä. Nuorella leskellä oli ylevä mielenlaatu ja harvemmin tavattava kaunis ulkomuoto. Mutta nenä hänellä oli hiukan, tuskin huomattavasti, liian lyhyt ja tylppö, suloisen suun suunta oli jonkun verran liiaksi ylöspäin, ja leuka kohosi kasvoista kovin voimakkaana, niin että sellaista soreata kuoppaa, joka naisen tekee niin miellyttäväksi, ei hänellä ollut. Ja kellä kasvot ovat täten muodostuneet, sillä on terävän ymmärryksen ohessa tyly sydän, ja hänen luonteensa on taipuvainen ankaruuteen. Sen vuoksi herättikin herttuatar punaisista poskistaan huolimatta monessa alamaisessaan omituista pelkoa ja ahdistusta.

Puheena olevana sumuisena päivänä seisoi Hadwig rouva linnansa salissa akkunan ääressä ja katseli ulos etäisyyteen. Hän oli puettu teräsharmaaseen alusvaatteeseen, joka keveissä laskoksissa valui koruommeltujen sandaalien yli; sen päällä poimutteli polviin asti ulottuva musta päällysvaate; uumaa kiertävässä vyössä loisti kallisarvoinen berylli. Kultalangasta kudottu verkko ympäröi hänen kastanjanruskeata tukkaansa, josta kuitenkin muutamia huolellisesti käherrettyjä kiharoita leikitteli vapaina valkealla otsalla.

Pienellä marmoripöydällä lähellä akkunaa seisoi omituisen muotoinen, tummanvihreäksi kiillotettu metalliastia; siinä paloi vierailta mailta tuotuja hajuaineita, joista kohosi kattoa kohti kierteleviä hyvänhajuisia valkoisia pilviä. Seinillä riippui kirjavanvärisiä mattoja.

Sattuu päiviä, jolloin ihminen on tyytymätön kaikkeen, ja vaikka hän olisi asetettu keskelle paratiisin puutarhaa, ei hänellä sielläkään olisi hyvä olla. Silloin lentävät ajatukset haluttomina yhdestä asiasta toiseen, eivätkä tiedä mihin niiden olisi pysähdyttävä, — jokaisesta nurkasta irvistää painajainen, ja jos hänellä on tarkka korva, voi hän kuulla peikkojen nauraa virnistelevän. Maalla sanotaan huonon tuulen sellaisina päivinä johtuvan tavallisesti siitä, että asianomainen henkilö on työntänyt ensiksi vasemman jalkansa ulos sängystä, mikä sotii kaikkea luonnonjärjestystä vastaan.

Herttuattarella oli tänään sellainen päivänsä. Hän tahtoi katsella akkunasta ulos; silloin puhalsi vieno tuulenhenki sumua hänen kasvoillensa; se kävi hänelle kiusaksi. Häntä rupesi heti ilkeä yskä vaivaamaan. Jos auringon paiste olisi välkkynyt maiseman yli, olisi hänellä ollut sitäkin vastaan muistuttamista.

Kamariherra Spazzo oli astunut huoneeseen ja seisoi kunnioittavassa asennossa oven suussa. Hän katseli mielihyvällä pukuaan, jonka hän arvasi varmaan vetävän hallitsijattaren huomion puoleensa, sillä hän oli tänään pukeutunut kiiltopalttinasta tehtyyn koruompeleiseen paitaan ja safiirinväriseen, purppuralla neulottuun päällysvaatteeseen, kaikki uusinta kuosia; vasta eilen oli piispan räätäli tuonut ne mukanaan Konstanzista.

Fridingenin herran susikoira oli repinyt linnanpaimenelta kaksi lammasta; siitä arveli Spazzo herra antaa seikkaperäisen kertomuksen ja kysyä Hadwig rouvan armollista mielipidettä siitä, olisiko asia ratkaistava sovinnollisesti vahingontekijän omistajan kanssa, vai pitäisikö häneltä seuraavilla maakuntakäräjillä vaatia sovitussakko.[2] Hän alotti siis kertomuksensa. Mutta ennenkun hän oli ennättänyt loppuun, näki hän herttuattaren tekevän liikkeen, jonka merkitys ei tälle älykkäälle miehelle voinut jäädä epäselväksi. Hän laski näet oikean käden etusormen ensin otsalleen ja osotti sitte samalla sormella ovea. Silloin huomasi kamariherra, että hän sai sekä oman päänsä mukaan miettiä ratkaisun lammasjutussa että mahdollisimman nopeasti poistua huoneesta. Hän siis kumarsi ja lähti.

Heleällä äänellä huusi nyt Hadwig rouva: "Praxedis!" Ja kun salin portailta ei heti kuulunut kahinaa, huusi hän entistä terävämmin: "Praxedis!"

Ei kestänytkään kauvan, kun kutsuttu tulla liihotteli saliin.

Praxedis oli Schwaabin herttuattaren kamarineitonen, syntyperältään kreikkalainen, — elävä muisto siitä, että Byzantiumin keisarin Basilioksen poika kerran oli pyytänyt omakseen Hadwigin kättä.[3] Tämä oli tuon laulussa ja naisellisessa kätevyydessä taitavan lapsen lähettänyt monien muiden kalleuksien ohessa saksalaiselle herttuattarelle ja vastalahjaksi saanut rukkaset. Siihen aikaan voi lahjoittaa ihmisiä, jopa kaupitakin. Mutta se vallanalaisuus, jossa kreikkalaisneitonen Schwaabin herttuallisessa hovissa oli, ei suinkaan ollut varsin raskas.

Praxediksella oli vaaleat, hienopiirteiset kasvot, joista kaksi suurta tummaa silmää sanomattoman alakuloisesti ja samalla veitikkamaisesti katseli maailmaan. Tukkansa hän piti palmikoituna otsan ympäri; hän oli erittäin kaunis.

"Praxedis, missä kottarainen on?" kysyi Hadwig rouva.

"Minä noudan sen tänne", sanoi kreikkalaistyttö. Ja hän toi tuon mustan veitikan, joka istui niin julkean leveänä häkkinsä ovella, kuin olisi sen olemassaolollaan ollut täytettävä joku ammottava aukko maailmankaikkeudessa. Kottarainen oli löytänyt onnensa Hadwigin häissä. Muuan vanha ilvehtijä ja soittoniekka oli sanomattomalla vaivalla opettanut sille latinaisen onnittelupätkän; suuri riemu syntyi hääpöydässä, kun lintu häkkineen nostettiin pöydälle ja se lausui oppimansa tervehdyksen: Uusi tähti on noussut Schwaabin taivaalle; sen tähden nimi on Hadwig; eläköön hän! J.n.e.

Mutta kottarainen oli syvällisemmästikin sivistynyt. Se osasi lukea, paitsi runoansa, myöskin Isämeidän. Muuten oli se uppiniskainen otus ja osasi olla yhtä oikullinen kuin ikänä itse Schwaabin herttuatar.

Tänään näytti Hadwig rouvalle tulleen mieleen joku muisto menneiltä ajoilta, koska kottaraisen piti lukea hänelle häätervehdyksensä. Mutta kottaraisella oli tänään hurskas päivänsä. Kun Praxedis kantoi sen saliin, huusi se juhlallisesti: "Amen!" Ja kun Hadwig rouva ojensi sille palasen mesikakkua ja mairitellen kysyi: "Miten olikaan Schwaabin tähden laita, kottarais-serkku?" — vastasi se hitaasti: "Elä johdata meitä kiusaukseen!" Kun herttuatar auttaakseen sen muistia kuiskasi: "Tähden nimi on Hadwig, eläköön hän!" — jatkoi kottarainen omaa säveltään, manaten pontevasti: "Päästä meitä pahasta!"

"Totta totisesti, se tässä vielä puuttuu, että linnutkin tänään rupeavat hävyttömiksi", huusi Hadwig rouva. "Kissimiiri, missä sinä piilottelet?" — ja hän houkutteli esiin mustan linnankissan, jolle kottarainen jo kauvan oli ollut silmätikkuna; kiiluvin silmin hiipi se nurkastaan keskilattialle.

Hadwig rouva avasi häkin ja antoi linnun kissan valtaan. Mutta kottarainen, joka jo tunsi kissan kynnet niskassaan, lehahti lentoon ja pääsi pakoon akkunanaukeamasta.

Pian näkyi se vain mustana pilkkuna sumun keskeltä.

"Oikeastaan", sanoi Hadwig, "olisin yhtä hyvin voinut pitää sen häkissäkin. Praxedis, mitä sinä nyt ajattelet?"

"Valtijattareni tekee kaikessa oikein mihin ikinä ryhtyy", vastasi tämä.

"Praxedis", jatkoi Hadwig rouva, "nouda koruni. Minua haluttaa koetella kultaista rannerengastani."

Praxedis, alati tottelevaisena, meni ja nouti korulippaan. Se oli taotusta hopeasta; suurin, kömpelöin piirtein oli siihen kuvattu muutamia kohokuvioita, vapahtaja hyvänä paimenena, Pietari avaimineen ja Paavali miekkoineen ynnä kaikenlaisia lehtikoristuksia, niin että näytti siltä kuin olisi sitä aikaisemmin käytetty pyhäinjäännössäiliönä. Sen oli Burkhard herra hankkinut linnaan, mutta hän ei mielellään puhunut siitä, sillä hän oli samaan aikaan palannut eräältä sotaretkeltä, jolla oli pahoin pidellyt muudanta burgundilaista piispaa.

Herttuattaren avattua lippaan kansi, loistivat ja kimaltelivat hänelle monenlaisella hohteella vastaan punaisella sametilla makaavat korut. Sellaisia muistoesineitä katsellessa palaa mieleen paljon vanhoja tapauksia. Myöskin kreikkalaisen prinssin Konstantinoksen kuva lepäsi siinä, koreasti vaan hengettömästi maalattuna kultapohjalle.

"Praxedis", lausui Hadwig, "mitenhän olisi käynyt, jos olisin mennyt naimisiin tuon terävänenäisen, valjuposkisen prinssisi kanssa?"

"Valtiattareni", oli Praxediksen vastaus, "varmaan olisi teille hyvin käynyt."

"Kuulehan", jatkoi Hadwig rouva, "kerro minulle hiukan ikävästä kotimaastasi; minä kernaasti kuvittelisin mielessäni miltä tuloni Konstantinoksen kaupunkiin olisi näyttänyt."

"Oi ruhtinattareni", sanoi Praxedis, "kaunis on kotimaani" — alakuloisesti tähystivät hänen tummat silmänsä sumun peittämään etäisyyteen — "ja mokoma surullinen taivas olisi ainakin säästynyt teiltä Marmorameren rannalla. Ettepä tekään olisi malttanut olla huudahtamatta hämmästyksestä, kun ylpeällä kaleerilaivalla olisimme sinne saapuneet: seitsemän tornin ohitse kulettuamme olisi silmäimme eteen levinnyt ensin hämäränä joukkona palatseja, kupooleja ja kirkkoja, kaikki hohtavan valkoisesta Prokonnesossaaren marmorista; ylhänä ja ylpeänä kohoaa meren lilja sinisellä pohjallaan — yhdellä puolella tumma kypressimetsikkö, toisella hagia Sophian jättiläiskaaret ja taustalla Kultaisen sarven avara vuoristo; vastapäätä Aasian puolella tervehtii teitä toinen kaupunki, ja sinervänkultaisena vyönä kiertää kaikkea tätä ihanuutta purjeista hohtava meri. — Oi valtiattareni, en unessakaan voi täällä Schwaabinmaalla palauttaa mieleeni tämän näyn koko loistoa.

"Ja sitte, kun aurinko on laskenut ja yö kohoaa kimaltelevain aaltojen yli ja kuninkaallisen morsiamen kunniaksi kaikkialla lieskaa sinihohtoinen kreikkalainen tuli, — silloin kulemme satamaan, jonka suuri sulkuketju aukeaa morsiuslaivan edessä, soihtujen räiskyessä rannoilla; tuolla seisoo keisarin henkivartiasto, varjaagit kaksiteräisine miekkoineen ja sinisilmäiset normannit, täällä patriarkka lukemattomine pappeineen; kaikkialta kuuluu soittoa ja riemuhuutoja, ja kuninkaanpoika nuorekkaassa kauneudessaan ottaa morsiamensa vastaan; Blacharnæn palatsia kohti käy juhlasaatto…"

"Ja kaiken tämän ihanuuden olen laiminlyönyt", sanoi Hadwig rouva pilkallisesti. "Praxedis, sinun kuvasi ei ole vielä täydellinen. Jo seuraavana päivänä tulee patriarkka antamaan länsimaiselle kristitylle ankaraa uskon opetusta: mitä hänen on ajateltava kaikista kerettiläissuunnista, joita teidän kuivanjärkevällä maapohjallanne kasvaa kuin piikkiomenia ja hullunruohoja, — ja mitä munkkien pyhäinkuvista ja Kalkedonin ja Nikaian kokousten päätöksistä; sitte saapuu ylikamarirouva ja opettaa tapojen ja liikkeiden lait: noin on otsa rypistettävä ja näin laahusta kannettava, noin polvistuttava keisarin jalkoihin ja näin syleiltävä anoppirouvaa, ja tuollainen kohteliaisuus sanottava tuolle suosikille ja tällainen taivaita tavotteleva korulause tälle hirviölle: teidän jaloutenne, teidän kirkkautenne, teidän ylevä ja ihmeellinen korkeutenne! — Mitä ihmisessä on elämänhalua ja voimaa, se kuoletetaan, ja herra puolisokin näyttäytyy olevansa vain kiiltomaalilla sivelty nukke; jonakin päivänä on vihollinen porttien edessä tai sattuu kruununperillinen olemaan jollakin tapaa epämieluisa sirkuksen 'sinisille' tai 'vihreille': kapina riehuu yks kaks kaduilla, ja saksalainen herttuantytär salvataan sokaistuna luostariin… Mitä silloin hyödyttää häntä, että hänen lapsiansa jo kehdossa tervehditään nimellä 'kaikkein jaloin korkeutenne?' Praxedis, kyllä hyvin tiedän, miksi en mennyt Konstantinopoliin."

"Keisari on maailman herra", lausui kreikatar; "mitä hänen iankaikkinen tahtonsa määrää, se on hyvä ja oikein; niin on minulle opetettu."

"Oletko ehkä sitäkin tullut ajatelleeksi, miten kallis lahja on ihmiselle olla oma herransa?" "En", vastasi Praxedis.

Kiihkeäksi käynyt keskustelu huvitti herttuatarta. "Minkälaisen kuvauksen antoi byzantilainen maalarinne kotonaan siitä, kun hänen piti maalata minun muotokuvani?"

Kreikattarelta näytti kysymys menneen ohi korvien.

"Praxedis", sanoi Hadwig rouva ankarasti, "vastaa minulle!"

Silloin hymähti tyttö sävyisästi ja lausui: "Siitä on jo hyvin pitkä aika; varsin vähän hyvää puhui teistä herra Mikael Thallelaios. Kauneimmat värinsä oli hän varustanut mukaansa, niin hän meille kertoi, ja hienoimman lehtikultansa; te olitte ollut viehättävä lapsi, kun teidät tuotiin hänen eteensä maalattavaksi, ja se oli herättänyt hänessä juhlallisen liikutuksen aivan kuten silloin, kun hän maalasi jumalanäidin kuvaa Athoksen luostariin. Mutta prinsessa Hadwig olikin suvainnut käännellä silmiään; ja kun hän uskalsi tehdä tämän johdosta kainon muistutuksen, oli teidän armonne näyttänyt hänelle kieltään ja pannut kaikki sormensa nenälleen ja miellyttävästi murtaen sanonut kreikaksi, että tämä oli oikea asento.

"Herra hovimaalari sai tästä aiheen puhua paljon sivistyksen puutteesta Saksanmaalla ja vannoi pyhän valan, ettei hän ikinä siellä enää maalaisi yhdenkään ylhäisen neidin kuvaa. Ja keisari Basilios oli hänen kertomustaan kuullessaan murahtanut suuttuneesti partaansa…"

"Anna hänen majesteettinsa vain murahtaa", sanoi herttuatar. "Ja rukoile taivasta, että se jokaiselle antaisi sen mitan kärsivällisyyttä, joka minulta silloin vaadittiin. Minä en vielä ole ollut tilaisuudessa näkemään apinaa, mutta päättäen siitä, mitä luotettavat miehet ovat kertoneet, ulottuu Mikko herrasi sukupuu aina noihin luomisen ihmeisiin asti."

Hän oli puhuessaan pannut käteensä rannerenkaan; sen muodosti kaksi toistensa ympäri kiertelevää ja toisiansa suutelevaa kruunupäistä käärmettä. Kun hänelle koristusten joukosta oli myöskin tullut käteen raskas hopeinen nuoli, piti senkin muuttaa olopaikkaa ahtaasta vankilastaan lippaan pohjalla: se työnnettiin kultalankaisen hiusverkon solmujen sisään.

Ikäänkuin nähdäkseen korujensa tekemää vaikutusta astui Hadwig rouva pitkin askelin huoneen poikki. Hänen käyntinsä oli kopea ja vaativainen. Mutta sali oli aivan tyhjä, yksin linnankissakin oli hiipinyt matkoihinsa. Seiniltä puuttui peilejä. Asuinhuoneen sisustus muuten jätti siihen aikaan paljon toivomisen sijaa.

Praxediksen ajatukset viipyivät vielä äskeisessä kertomuksessa.
"Armollinen herttuatar", sanoi hän, "minun tulee sentään sääli häntä."

"Ketä?"

"Keisarin poikaa. Te olitte ilmestynyt hänelle unessa, niin kertoi hän, ja teiltä hän odotti koko onneansa. Itkenytkin on hän…"

"Anna kuolleiden levätä", lausui Hadwig rouva harmistuneena. "Ota mieluummin luutta ja laula minulle tuo kreikkalainen laulunpätkä:

"Konstantinos, poika parka,
Konstantinos, itku heitä!"

"Luutta särkyi ja kaikki kielet katkesivat", vastasi tyttö, "silloin kun armollinen rouva suvaitsi sillä…"

"Viskata Burgundin Boso kreiviä päähän", täydensi herttuatar. "Se ei ollut hänelle liikaa; miksi hän tuli kutsumattomana Burkhard herran peijaisiin, minua mukamas lohduttamaan — mokoma pyhimys! Anna korjata luutan kielet!

"Sanoppas minulle muuten, kreikkalainen kultasirkkuni, minkä vuoksi oikeastaan olen tänään pukeutunut juhlakoruihini?"

"Jumala on kaikkitietävä", vastasi kreikatar, "minä en sitä tiedä." Hän vaikeni. Hadwig rouvakin jäi äänettömäksi. Tuli tuollainen viileä, sisältörikas äänettömyys, jota tavallisesti seuraa itsetunnustus. Viimein sanoi herttuatar: "En minäkään sitä tiedä."

Hän loi alakuloisena katseensa maahan ja lausui: "Luulenpa että se tapahtui ikävästä. Mutta meidän Hohentwielimme onkin aika ikävä pesä — yksin leskellekin: Praxedis, tiedätkö keinoa ikävän karkottamiseksi?"

"Olen kerran kuullut eräältä viisaalta saarnaajalta", sanoi Praxedis, "että sitä vastaan on monenlaisia keinoja: nukkuminen, juominen, matkustaminen, — paraat kuitenkin ovat paastoaminen ja rukoileminen."

Silloin nojasi Hadwig rouva päänsä liljanvalkeaan käteensä, katseli kerkeäkielistä kreikkalaistyttöä terävästi ja lausui:

"Huomenna lähdemme matkalle."

TOINEN LUKU.

Pyhän Galluksen opetuslapset.

Seuraavana päivänä kulki herttuatar Praxediksen ja suuren saattueen seuraamana aamuauringon valjussa valossa Bodenjärven yli. Järvi oli komean sininen, liput mastoissa lepattelivat iloisesti, eikä laivassa suinkaan huolet mieliä painaneet. Kukapa olisikaan surullinen liidellessään kristallikirkasta vedenpintaa pitkin, kun metsien verhoamat rannat linnoineen tornineen kulkevat hänen ohitsensa, etäisyydessä häämöttävät lumiset huiput ja valkeiden purjeiden kuvainen särkyy laineitten hilpeässä leikissä?

Kukaan ei tiennyt minne matka oli. Mutta siihen he olivat tottuneet.

Kun tultiin Rorschachin[4] lahdelman kohdalle, käski herttuatar poikkeamaan sinne. Laivan rantaan tultua astui hän kaitasta lautaa myöten maalle. Ja tullimies, joka Italiaan matkustajilta kantoi läpikulkumaksun, ja markkinoiden järjestysmies ja kaikki keitä tässä nuoressa satamapaikassa oli, huusivat maanvaltijattarelle karkeilla äänillään: "Terve herratar! Terve valtiatar!" ja heiluttivat käsissään mahtavia männynoksia. Tervehtien kulki hän rivien ohi ja käski kamariherransa viskaamaan kansalle joitakuita hopearahoja, mutta kielsi kauvan viivyttelemästä. Jo olivat satuloituina ratsut, jotka edeltäkäsin olivat salaisesti yön aikaan lähetetyt paikalle; kun kaikki istuivat satulassa, sanoi Hadwig rouva: "Pyhään Gallukseen!" Silloin katselivat palvelijat kummissaan toisiinsa: Mitä tämä pyhiinvaellus nyt merkinnee? Mutta vastaamiseen ei ollut aikaa, jo kävi kulku vinhaa vauhtia mäkistä maata ylöspäin luostaria kohti.

Pyhä Benediktus ja hänen oppilaansa osasivat hyvästi suunnitella luostariensa aseman. Ylängöillä ja alangoilla, missä vain tapaa luostarisiirtolan, joka linnoituksen tavoin hallitsee laajaa alaa, laakson avaimena, toisiaan leikkaavien valtateiden keskuskohtana, jaloimman viiniviljelyksen turvana, — voi ohikulkija siitä kenenkään vastaansanomatta lausua arvelun, että se kuuluu benediktiinimunkeille, — tai oikeammin on kuulunut, sillä nykyään on luostareja harvemmassa ja kapakoita tiheämmässä kuin ennen, mikä seikka riippunee sivistyksen kasvamisesta.

Myöskin iiriläinen Gallus oli valinnut itselleen oivallisen paikan, kun hän metsäntuoksua himoiten asettui asumaan keskelle Helveetsian korpimaata: ylävän laakson, jonka tummat vuorenselänteet erottavat järven lempeämmästä rantaseudusta; ohitse kohisee kivisiä metsäpuroja ja sivuilla kohoavat suojelevina jättiläisseininä Alpsteinin lumiset, pilviin katoavat huiput.

Oli se tosiaan ihmeellinen vetovoima, joka johti noita Albionin ja Erinin uskontodistajia Germaanian mantereelle. Tarkemmin katsellessa heille sitä kuitenkaan tuskin voi kovin suureksi ansioksi lukea. "Tapa lähteä vieraisiin maihin on brittiläisillä jo siinä määrässä muuttunut luonnoksi, etteivät he muuta voi tehdäkään", kirjoitti jo Kaarle Suuren päivinä puolueeton Schwaabin mies Walatrid Strabo. He tulivat nykyajan turistien esi-isinä, ja heidät tunsi jo kaukaa heidän muukalaistyylisistä matkarepuistaan. Ja monikin takertui ijäkseen tänne asumaan, vaikka kunnialliset maanasukkaat lienevät pitäneet sitä varsin tarpeettomana. Mutta suurempi sitkeys, joka on brittiläisen luonteen pääominaisuus, elämässä koeteltu taito järjestää olonsa kaikkialla mukavaksi ja kansan salaperäinen kunnioitus kaikkea vierasta kohtaan antoivat heidän ponnistuksilleen kirkon palveluksessa menestystä.

Toiset ajat, toiset tavat! Nyt rakentavat noiden pyhäin miesten jälkeläiset sveitsiläisille rautateitä runsaasta sveitsiläisestä rahasta.

Siitä koruttomasta majasta Steinach-puron varrella, jossa iiriläinen erakko oli taistellut orjantappurain, karhujen ja kesyttömien vedenneitojen kanssa, oli paisunut laaja luostari. Uljaana kohosi kirkon kahdeksankulmainen torni asuinrakennusten paanukattojen joukosta; kouluhuoneita ja vilja-aittoja, kellareja ja latoja oli rakennettu sen ympärille, kuuluipa sieltä myllynrattaankin kolinaa, sillä kaikki elintarpeet olivat valmistettavat aivan luostarin likisyydessä, jottei munkkien tarvinnut sitä varten kauvaksi lähteä, mikä olisi ollut vaarallista heidän sielunsa autuudelle. Luja muuri tornineen ja porttineen ympäröi koko rakennusryhmää, vähemmän koristuksena kuin turvana, sillä siihen aikaan ei monikaan maan mahtavista kovin tarkoin seurannut käskyä: Ei sinun pidä himoitseman lähimmäisesi huonetta.

Oli jo kulunut ohi puolipäivän aika; laaksossa vallitsi tyyni rauha. P. Benediktuksen luostarisääntö määrää, että tänä hetkenä on jokaisen pysyttävä hiljaa vuoteellaan; ja vaikka jäseniä hellyttävästä Italian puolipäiväauringosta, joka ajaa ihmiset ja eläimet unettaren helmoihin, ei Alppien tällä puolella ollut suurta haittaa, noudattivat luostarin asukkaat kuitenkin kuuliaisesti tätä käskyä.

Ainoastaan vartija seisoi kuten aina valppaana ja uskollisena kärpästen suristessa ympärillään portin päällä olevassa pienessä tornikamarissaan.

Vartijan nimi oli Romeias ja oli hän erinomainen ammatissaan. Nyt kun hän kuuli kavionpauketta läheisestä petäjiköstä, terotti hän kuuloansa sille taholle. "Kahdeksan tahi kymmenen ratsastajaa!" sanoi hän hetken perästä tarkasti kuunneltuaan. Hän antoi laskukalterin naristen painua portin eteen, veti juoksuhaudan yli vievän sillan ylös ja otti torvensa seinältä. Ja kun hän näki hiukan hämähäkinverkkoa syntyneen sen sisään, puhdisti hän sen siitä.

Nyt tulivat matkueen etummaiset ratsastajat näkyviin metsänreunasta. Silloin sipasi Romeias oikealla kädellään otsaansa ja katseli kummeksien sinne päin. Hänen tutkimuksensa lopputuloksena oli sana: Naisväkeä! Hän lausui sen puolittain kysyvästi, puolittain huudahtaen, eikä siitä kuvastunut erityistä iloa eikä tyytyväisyyttä. Hän pani torven suulleen ja puhalsi kolmesti. Torvestaan houkutteli hän rämeän, häränmylvinää muistuttavan äänen, ja puhaltamisesta kävi selvästi ilmi, etteivät runottaret yhtä vähän kuin sulottaretkaan olleet seisoneet kummeina Romeiaan kätkyen ääressä Schwarzwaldin Villingenissä.

Ken metsässä on katsellut hiukan ympärilleen, on varmaan huomannut kuhinan muurahaiskeossa. Siinä on kaikki hyvin järjestettynä, kaikki käy totuttua laatuaan ja iloitsee liikkeen levollisuudesta; silloin työnnät sinä keppisi kekoon ja säikytät ensimmäiset tiellesi tulevat: syttyy yleinen hämminki, kuhina ja sekava yhteenjuoksu — ja kaiken tämän on yksi ainoa kepintyönti saanut aikaan. Aivan samalla tapaa vaikutti Romeiaan torven ääni luostarin hiljaisuudessa.

Kouluhuoneiden akkunat täyttyivät uteliaista nuorista kasvoista, moni miellyttävä unelma katkesi yksinäisessä munkkikopissa, moni puolittain valveilla olijan syvämielinen mietelmä samaten; ilkeä Sindolt, joka tällä hetkellä rakasti lepotuolissaan syventyä Ovidiuksen kiellettyyn kirjaseen "Rakastamisen taidosta", kääri kiireimmiten pergamenttilehdet kokoon ja kätki ne ruokopatjaansa säilyyn.

Apotti Cralo hypähti ylös nojatuolistaan ja ojensi käsivarsiaan kammionsa kattoa kohden; miesparka oli kovin uninen. Jykevällä kirjoituspöydällä seisoi komea hopeainen vesimalja; siihen pisti hän sormensa ja siveli tällä silmiään karkottaakseen niistä unen hiuteet. Sitte astui hän ontuen avonaiselle alttaanille ja katseli alas.

Ja näkemänsä hämmästytti häntä, mutta ei suinkaan miellyttävästi: "Pyhä
Benediktus, ole minulle armollinen, sehän on serkkuni herttuatar!"

Heti vetäsi hän kaapunsa vyöllä kiini, sukasi sen kapean hiustukon suoraan, mikä hänen kaljulla päälaellaan vielä uljaana rehotti kuin honka autiolla hiekkakankaalla, pani kaulaansa kultakäädyt, joissa riippui luostarin sinetti, otti omenapuisen apotinsauvansa, jonka päätä koristi runsaasti veistelty norsunluinen nuppi, ja astui alas pihalle.

"No, tuleeko siitä mitään?" kuului muuan ratsastajista huutavan portin ulkopuolella. Apotti käski vartijan kysymään tulijoilta heidän asiataan. Romeias teki niin.

Nyt puhallettiin ulkopuolella torveen, kamariherra Spazzo ratsasti airueena portin eteen ja huusi järeällä äänellä:

"Herttuatar ja valtakunnanhoitaja Schwaabinmaalla lausuu Pyhälle
Gallukselle tervehdyksensä. Laskekaat sisään!"

Apotti huokasi hiljaa. Hän nousi Romeiaan torniin; sauvaansa nojaten hän antoi portin ulkopuolella seisoville siunauksensa ja lausui:

"Pyhän Galluksen nimessä kiittää arvottomin hänen opetuslapsistaan armollisesta tervehdyksestä. Mutta hänen luostarinsa ei ole mikään arkki, johon kaikenlaisilla eläväisillä, puhtailla ja saastaisilla, miehenpuolilla ja vaimonpuolilla, olisi vapaa pääsy. Sen vuoksi en voi laskea teitä sisään, vaikka tosin se tapahtuu murheellisella sydämmellä. Apotin on tuomiopäivänä tehtävä tili hänen huostaansa uskotuista sieluista. Naisen läsnäolo, vaikka se olisikin jaloin maan naisista, sekä tämän maailman lasten vallaton leikinteko olisi liian suuri kiusaus niille, joiden ennen kaikkea on etsittävä Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan. Elkää siis raskauttako paimenen omaatuntoa, joka lammastensa parasta katsoo. Kanooninen asetus sulkee teiltä portin. Armolliselle rouvalle ovat kyllä Trogenissa tahi Rorschachissa luostarin maakartanot vapaat käytettäviksi…"

Hadwig rouva oli jo kauvan kärsimättömänä istunut satulassaan. Nyt sipasi hän ratsupiiskalla valkeata juoksijataan, niin että se vauhkona hyppeli, ja huusi naurusuin: "Säästele syitäsi, Cralo serkku; minä tahdon nähdä luostarin!"

Alakuloisesti lausui apotti: "Voi heitä, joiden kautta pahennus maailmaan tulee! Parempi olisi, että myllynkivi heidän kaulaansa…"

Mutta hän ei päässyt varotuksensa päähän. Hadwig rouva muutti äänensä sävyä. "Herra apotti, Schwaabin herttuattaren täytyy päästä näkemään luostarianne!" sanoi hän tuimasti.

Silloin kävi apottiparalle selväksi, että enemmästä vastustelemisesta tulisi vain vaaraa luostarin turvallisuudelle. Mutta vielä taisteli hänen omatuntonsa vastaan. Jos joku epätoivoisessa asemassa oleva ei itse kykene keksimään keinoa siitä selviytyäkseen, tekee hänelle hyvää saada kuulla muiden hyviä neuvoja; se vähentää vastuunalaisuutta ja turvaa oman selän.

Sen vuoksi huusi Cralo nyt alhaalla olijoille: "Koska itsepintaisesti pysytte vaatimuksessanne, täytyy minun esittää se veljestenneuvostolle. Siihen asti malttakaa mielenne!" Hän astui takaisin pihan poikki, sydämmessään hiljaisesti toivoen, että vedenpaisumus taivaasta hävittäisi sen maantien, joka niin kevytmielisesti oli avustanut tämän pulman syntymistä. Hänen ontuva käyntinsä oli kiireistä ja kiihottunutta, eikä ihmettelekään lukiessaan Ekkehardin kronikasta, että hän liipotteli luostarin käytävässä edestakaisin kuin pääsky myrskyn edellä.

Viidesti kilahti nyt pääkirkon vieressä oleva P. Othmarin kappelin kello kutsuen veljiä tuomiosaliin. Yksinäinen ristikäytävä alkoi kuhista sisäänkulkevista haamuista; vastapäätä kuusikulmaista lisärakennusta, missä pylväiden kannattaman kaarikaton alla suihkulähde hauskasti äännellen loiskutti vettään metallimaljakkoon, oli kokouspaikka, yksinkertainen harmaakivinen holvisali. Tiilikivistä tehdyllä korotteella seisoi apotin marmorinen, kahdella kömpelötekoisella leijonanpäällä koristettu istuin, johon veivät portaat. Mielellään sukelsi silmä synkkien pylväiden lomitse sisemmällä pihalla versovan puutarhan heleään vihreyteen; ruusuja ja katinnauriita kasvoi siellä; — luonto armeliaasti pyrkii sinnekin, missä siitä pyritään irtautumaan.

Jyrkästi erosivat myöskin munkkien kaaput ja tummat päällysvaatteet kiviseinien harmaasta väristä. Äänettömästi astuivat kokoonkutsutut saliin, ohimennen nyökäten toisilleen päätään tervehdykseksi. Lämmittävä auringonsäde lankesi kapeasta akkunasta heidän riveihinsä.

Siinä oli kokeneita miehiä, pyhä ja Jumalalle otollinen neuvoskunta.

Tuo hinterä ruumis ja nuo terävät, paastoomisesta ja yövalvonnasta kalpeat kasvot olivat Notker änkyttäjän; alakuloinen hymy väreili hänen huulillaan, pitkälliset kieltäytymisharjoitukset olivat temmanneet hänen henkensä irti koko olevaisuudesta. Aikaisemmin hän oli sepittänyt kaikenlaisia kauneita säveleitä; nyt oli hän synkkämielinen ja etsi yön hiljaisuudessa pahoja henkiä taistellakseen heidän kanssaan. P. Galluksen hautakammiossa oli hän aivan äskettäin saanut pirun kiinni ja sen niin pehmittänyt, että se surkeasti voivotellen kätkeytyi pimeään nurkkaan; ja kademielten kertomuksen mukaan oli Notkerin surumielinen laulu media vita'kin tavatonta alkuperää: itse pahuuden isä oli muka hänelle laulanut sen nahkansa lunastimeksi, kun hän oli tämän kopissaan kahdenkamppailussa voittanut ja tallannut jalkainsa alle.

Mutta hänen vieressään hymyilivät hyväntahtoiset, rehelliset kasvot jääharmaan parran sisästä; se oli väkevä Tutilo. Tämä istui mieluimmin sorvituolinsa ääressä ja sorvasi ja veisteli mitä kauneimpia kuvia norsunluusta; vielä on tallella kaksoiskuva Marian taivaaseenastumisesta ja P. Galluksen karhusta, joka todistaa hänen taitavuudestaan. Mutta kun hänen selkänsä yritti käydä kumaraksi ahkerasta työstä, lähti hän laulaen susia pyytämään tai etsi kunniallista kahdenkamppailua virkistyäkseen; hän otteli kernaammin pahojen ihmisten kuin yön peikkojen kanssa ja sanoi usein Notker ystävälleen: "Joka niin monelle kristi- ja pakanakunnassa antaa sinimarjan muistoksi kuin minä, voi tulla toimeen ilman pirujakin."

Myöskin Ratpert saapui paikalle, tuo luostarikoulun kokenut opettaja, joka aina vastenmielisesti nousi liikkeelle, kun tuomiosalin kello kutsui hänet historiakirjojensa äärestä. Ylväästi hän kantoi päätään; hän ja molemmat edelliset olivat kuin yksi sydän ja yksi sielu, kolmilehtinen luostariapila, niin erilaiset kuin heidän luonteensa olivatkin. Tultuaan ystäviensä seurassa sisään, joutui Ratpert seisomaan vastustajansa, ilkeän Sindoltin viereen; tämä ei ollut häntä huomaavinaan ja kuiskutti jotakin naapurinsa korvaan. Se oli pieni, heiveröinen mies, jolla oli pää kuin päästäjäisellä; hän mutisti happamesti suutaan, sillä Sindolt oli juuri kielinyt hänelle, että piispa Salomon suureen sanakirjaan[5] oli määritelmään: "Rabulista merkitsee sitä, joka tahtoo väitellä kaikista maailman asioista", tuntematon käsi lisännyt: "kuten Radolt, ajattelijamme."

Hämärästä salinnurkasta astui esiin Sintram, väsymätön kaunokirjuri, jonka siroja kynänpiirteitä koko cisalpiininen maailma ihaili. Isoimmat kooltaan P. Galluksen luostariveljistä olivat skotlantilaiset, jotka asettuivat oven suuhun, Fortegian ja Failan, Dubslan ja Brendan ja mitä kaikkia heitä olikaan, — erottamaton heimolaisjoukko, joka oli tyytymätön halpaan asemaansa luostarissa. Seisoi siellä vielä punapartainen Dabduinkin, jota, vaikka hän kantoikin raskasta rautaista katumuskahletta, ei oltu rovastiksi valittu, vaan sai rangaistukseksi purevista pilkkavärssyistään kolme vuotta kastella kuivettunutta kirsikkapuuta luostarin puutarhassa.

Kokoontuneiden joukossa oli vielä Notker lääkäri, joka aivan äskettäin oli määrännyt apotin ontuvaa säärtä varten sellaisen parannuskeinon, että sitä oli hierottava kalan-aivoilla ja käärittävä vasta nyletyllä sudennahalla, jotta tämän lämpö verryttelisi jäykistyneet jäntereet jälleen suoriksi; häntä kutsuttiin "pippurinjyväksi" ankaruudestaan luostarikurin käyttämisessä. Ja seisoi siellä Volo, joka ei voinut nähdä naisia eikä kypsiä hedelmiä, ja eläintarhan perustaja Engelbert ja Gerhard saarnaaja ja Folkard maalari; ja kukapa heidät kaikki tunteneekaan, nuo arvoisat mestarit, joita luetellessaan jo lähinnä seuraava luostarisukupolvi haikeasti tunnusti, että sellaiset miehet käyvät päivä päivältä yhä harvinaisemmiksi?

Nyt nousi apotti ylävälle kivi-istuimelleen, ja he pitivät keskenään neuvoa, mitä tehdä. Pulma oli vaikea. Ratpert esitti esimerkkejä menneiltä ajoilta, miten esimerkiksi suuren keisarin Kaarlen oli onnistunut päästä sisään luostariin. "Silloin", niin hän lausui, "otaksuttiin keisarin olevan luostariveljen niin kauvan kun viipyi seiniemme sisäpuolella, eikä kenkään ollut häntä tuntevinaan; ei sanallakaan viitattu hänen keisarilliseen arvoonsa tai urostekoihinsa, eikä osotettu hänelle alamaista kunnioitusta; ja ettei hän siitä loukkautunut, sitä todistaa suojeluskirje, jonka hän lähtiessään heitti muurien yli."

Mutta tällä ei oltu ratkaistu sitä arveluttavaa seikkaa, että nyt oli nainen vaatimassa sisäänpääsyä. Ankarimmat veljistä nurisivat, ja Notker "pippurinjyvä" lausui: "Hän on tuon suuren maanhävittäjän ja luostarinraiskaajan leski, joka vei kallisarvoisen kalkkimme sotaverona, pilkaten sanoen: 'Jumala ei syö eikä juo, mitäpä hän kultaisilla astioilla tekee?' — Sulkekaa vain portti häneltä!"

Mutta sekään ei ollut apotin mieleen. Hän halusi lievempää keinoa pulasta päästäkseen. Neuvottelu kävi myrskyiseksi, he huusivat toistensa suuhun neuvojansa. Volo veli, kuullessaan että oli naisesta puhe, hiipi hiljaa salista ja sulkeutui koppiinsa.

Silloin korotti muuan nuoremmista äänensä ja pyysi puheenvuoroa.

"Puhukaa, veli Ekkehard!" huusi apotti.

Ja kohiseva nurina taukosi, sillä kaikki kuulivat mielellään Ekkehardin puhetta. Hän oli nuori ja kaunisvartaloinen ja ihastutti jokaista miellyttävyydellään ja kainoudellaan; sen ohessa hän oli viisas ja kaunopuheinen, älykäs neuvoissaan ja syvästi oppinut. Luostarikoulussa hän tulkitsi Virgiliusta, ja vaikka veljeskunnan säännöissä sanotaan: Portinvartiaksi on valittava viisas vanhus, jonka vakautunut ikä tekee huikentelevaisuuden mahdottomaksi ja valmistaa vieraille hyvän vastaanoton, olivat veljet yksimielisiä siitä, että hänellä oli nämä ominaisuudet, ja olivatkin antaneet toimen hänelle.

Tuskin huomattava hymyily oli väreillyt hänen huulillaan vanhempien väitellessä. Nyt hän korotti äänensä ja sanoi:

"Schwaabin herttuatar on luostarin suojelusherra ja vastaa tässä ominaisuudessaan miestä. Ja jos säännöissämme on ankarasti kielletty kenenkään naisen astumasta jalallaan luostarin kynnyksen yli, voihan hänet kantaa."

Silloin silisivät vanhempien otsat, kuin olisi jokaiselta kivi pudonnut sydämmeltä; hyväksyvästi nyökkäsivät nuo monet munkkipäähineet, eikä apottikaan ollut kuuro järkevälle sanalle, vaan sanoi:

"Totisesti, usein antaa Herra neuvon nuoremman suusta! Veli Ekkehard, te olette lempeä kuin kyyhkynen, mutta viisas kuin käärme; sen vuoksi on teidän itse oltava neuvonne toimeenpanija. Me annamme teille etuoikeuden."

Portinvartijan poskille kohosivat kuumat veret; hän kumarsi ilmaisten kuuliaisuuttaan.

"Entä herttuattaren naispuoliset seuralaiset?" kysyi apotti vielä. Siitä sopi neuvosto, ettei näille lempeinkään laintulkitseminen myöntänyt mahdollisuutta päästä luostarin sisäpuolelle. Mutta ilkeä Sindolt sanoi: "Ne menkööt iiriläiskummulla asuvien naiserakoiden luo; jos Pyhän Galluksen kotia kohtaa maanvaiva, saakoon hurskas Wiborad rouvakin siitä osansa."

Apotilla oli vielä pitkä kuiskaava keskustelu kyökkimestari Geroldin kanssa illallisen johdosta. Sitte hän laskeutui alas kivi-istuimeltaan ja meni veljesparven etunenässä vieraita vastaanottamaan. Nämä olivat tällä välin jo kolmasti ratsastaneet luostarin ympäri ja olivat keskenään kaikenlaisilla päähänpistoilla ja sukkeluuksilla koettaneet karkottaa odotuksen ikävyyttä.

Nuottiin justus germinavit kaikuivat nyt P. Benediktuksen ylistyslaulun yksitoikkoiset, raskaat säveleet luostarinpihasta odottavia vastaan, jykevä portti avautui naristen selälleen ja ulos astuivat apotti ja hänen takanaan parittain ja hitaasti kävellen veljesparvi; molemmat rivit vastasivat toisilleen hymnin vuorosäkeillä.

Sitte antoi apotti merkin laulun lakkauttamiseen. "Mitä kuuluu, Cralo serkku", huusi herttuatar kevytmielisesti hevosensa selästä, "en ole nähnyt teitä pitkään aikaan. Vieläkö onnutte?"

Mutta Cralo vastasi totisesti: "Parempi on, että paimen ontuu, kuin että lauma niin tekisi. Kuulkaa luostarin päätös!"

Ja hän ilmoitti ehdon, jolla luostariin pääsy oli mahdollinen. Hymyillen lausui herttuatar: "Niin kauvan kun olen pitänyt valtikkaa Schwaabinmaalla, ei minulle ole sellaista ehdotusta tehty. Mutta veljeskuntanne määräystä elköön rikottako; kenen veljistä olette määränneet kantamaan maan hallitsijatarta kynnyksenne yli?"

Hänen säkenöivät silmänsä kulkivat hengellistä rintamaa pitkin. Kun ne tapasivat Notker änkyttäjän kolkon haaveksivat kasvot, kuiskasi herttuatar hiljaa kreikattarelle: "Paljon mahdollista, että käännymme heti takaisin!"

Mutta apotti sanoi: "Se on portinvartijan ammatti, tuossa hän seisoo."

Hadwig rouvan katse kulki apotin etusormen osottamaan suuntaan. Ekkehard seisoi siellä maahan luoduin katsein; hänen miellyttävää vartaloaan ja nuoruudenpunasta hehkuvia poskiaan katseli herttuatar, — katseli kauvan noita ilmehikkäitä kasvoja ja tonsurin ympärillä aaltoavia keltaisia kutreja.

"Emme käännykään takaisin!" nyökkäsi hän seuralaiselleen. Ja ennenkun lyhytkaulainen kamariherra, jonka pääominaisuudet olivat hyvä tahto ja suuri hitaisuus, oli ennättänyt päästä pekunansa selästä ja tulla hänen päistärikkönsä luo, oli herttuatar notkeasti hypähtänyt satulasta ja astunut portinvartijan luo, jolle sanoi: "Tehkää nyt, niinkuin toimenne käskee!"

Ekkehard oli miettinyt puheen, jossa hän moitteettomalla latinalla ajatteli puolustaa merkillistä ehdotustaan; mutta kun nyt herttuatar ylväänä ja käskevänä seisoi hänen edessään, ei hänen äänensä tehnyt palvelustaan ja puhe jäi sinne missä oli syntynytkin — ajatuksiin. Mutta hän ei turhia häikäillyt, vaan nosti herttuattaren voimakkaalla kädellä maasta, tämän tyytyväisenä nojautuessa kantajaansa ja laskiessa oikean käsivartensa hänen olalleen. Iloisesti kantoi hän taakkansa kynnyksen yli, jota mikään naisenjalka ei saanut koskettaa; apotti kulki hänen sivullaan, kamariherra ja palvelijat takanaan, edellä heiluttivat kuoripojat korkealle pyhäsavuastioitaan, ja munkit astuivat jälempänä parittain kuten olivat tulleetkin, laulaen ylistyslaulunsa viimeisiä säkeitä.

Se oli omituinen näky, jonka vertaa ei ennen eikä jälkeenpäin ole mainittu luostarin historiassa ja joka antoi lörpöttelijöille aihetta, puhuessaan munkista, joka kantoi herttuatarta, tehdä harmittavia huomautuksia kirkon suhteesta valtioon niinä aikoina, ja tämän suhteen muuttumisesta nykyaikaan…

Luonnontutkijat sanovat, että elävien kappaleiden lähestyessä toisiaan rupeaa näkymättömästi vaikuttavia voimia toimimaan, virtaamaan toisesta toiseen ja synnyttämään niiden välille merkillisiä suhteita. Niin lienee käynyt myöskin herttuattarelle ja portinvartijalle; keinuessaan jälkimmäisen käsivarsilla ajatteli edellinen itsekseen: Toden totta, kenenkään päässä ei benediktiinien päähine ole somemmalta näyttänyt kuin tämän; ja kun munkki viileään luostarikäytävään tultuaan kainosti, vaan kohteliaasti laski kannettavansa maahan, tuntui hänestä portin ja käytävän välinen matka melkoista lyhemmältä kuin koskaan ennen. "Enhän vain liene teille liian raskas ollut?" kysyi herttuatar lempeästi.

"Korkea ruhtinatar, voitte rohkeasti sanoa niinkuin kirjoitettu on:
Minun ikeeni on minulle suloinen ja kuormani keveä", vastasi munkki.

"Enpä olisi uskonut", sanoi herttuatar, "että käyttäisitte pyhän kirjan sanoja imarteluun. Mikä teidän nimenne on?"

Hän vastasi: "Minua kutsutaan Ekkehardiksi."

"Ekkehard, minä kiitän teitä!" sanoi herttuatar, ojentaen hänelle kätensä miellyttävällä liikkeellä.

Nuori munkki vetäytyi erään ristikäytävän kaariakkunan tykö ja katseli alas puutarhaan. Olikohan se vain sattuma, että hänelle juuri nyt juohtui mieleen tarina P. Kristoforuksesta?

Tästäkin tuntui kuormansa keveältä, kun hän nosti oudon lapsukaisen hartioilleen kantaakseen sen virran ylitse; mutta raskaasti ja yhä vain raskaammin painoi taakka hänen niskallaan ja vajotti hänet alas kuohuvaan koskeen, syvälle, yhä syvemmälle, niin että häneltä yritti kaikki rohkeus rinnasta karata…

Apotti oli tuottanut kallisarvoisen korvallisen ruukun, jonka hän itse täytti suihkulähteestä ja vei sen herttuattaren eteen. "Apotin on ojennettava vieraille vettä ja kostutettava heidän kätensä", sanoi hän, "sekä hänen itsensä ja koko veljesjoukon pestävä heidän jalkansa —"

"Me kiitämme", vastasi Hadwig rouva, tehden kieltävän eleen. Sillä välin oli kaksi veljistä tuonut paikalle arkun, josta apotti otti esiin aivan uutukaisen munkinkaapun, sanoen: "Täten siis nimitän luostarimme jalosukuisen suojelijattaren sen jäseneksi ja merkityksi veljeksi ja kaunistan hänet todistukseksi siitä veljeskuntamme puvulla".[6]

Hadwig mukautui seremoniaan. Kevyesti notkistaen polveaan otti hän vastaan kaapun apotin käsistä ja pukeutui tähän outoon pukuun, joka sopi hänelle mainiosti; avara ja monipoimuinen se oli, niinkuin säännössä sanottiin: Apotin on tarkasti pidettävä silmällä, etteivät puvut ole kantajilleen liian lyhyet, vaan suhdalliset.

Viehättävästi loistivat hänen valoisat kasvonsa tumman päähineen sisältä.

"Sama koskee teitäkin!" huusi apotti nyt herttuattaren seuralaisille. Tällöin piti ilkeä Sindolt aika iloa pukiessaan Spazzo herraa munkinkaapuun. "Ja tiedättekö edes", vinkui hän tämän korvaan, "mitä kaapu teille merkitsee? — Että teidän on vannottava luopuvanne maailman himoista ja oltava alati pyhitetty kohtuulliseen, köyhään ja siveään elämään!"

Spazzo herra oli jo työntänyt oikean kätensä monipoimuiseen kaapunhihaan, mutta navakasti veti hän sen takaisin. "Seis!" karjasi hän suuttuneena, "silloin heitän koko kunnian hiiteen!" Sindoltin ruvettua nauramaan huomasi kamariherra, ettei asia ollut kovin vakavaa laatua ja sanoi: "Veli, oletpa oikea koiranhammas!"

Pian komeilivat kaikki Hadwigin seuralaiset veljeskunnan puvussa. Monellakin vastaleivotuista veljistä riippui pitkä parta vastoin määräyksiä aina vyöhön asti, eikä siveä silmien luonti alas vielä kovinkaan usealta luonnistunut aivan sääntöjen mukaisesti.

Apotti johti vieraansa ensin kirkkoon.

KOLMAS LUKU.

Wiborada Reclusa.

Niitä, jotka vähimmän iloitsivat tästä odottamattomasta vierailusta, oli torninvartija Romeias. Hän tiesi likimailleen mikä häntä odotti, mutta eipä tiennyt kaikkea. Sill'aikaa kun apotti oli herttuatarta vastaanottamassa, tuli kyökkimestari Gerold hänen tykönsä ja sanoi: "Romeias, varustautukaa lähtemään ulos! Teidän on mentävä ilmoittamaan lähimpiin maakartanoihin, että niiden on vielä ennen iltaa toimitettava illallispöydän kaunistukseksi ne kanat, jotka ovat luostarille velkaa; ja sen lisäksi saatte itse hankkia vielä hyvän palasen metsänriistaa."

Tämä miellytti Romeiasta. Ei tämä ollut ensi kerta, jolloin hän lähti kokoilemaan vieraskanoja, ja isännät ja kellarimestarit luostarin verotiloilla tottelivat nöyrästi Romeiaan käskyjä, sillä hän käytti aina voimakasta puhetapaa. Ja metsästäminen oli hänen mielihuvinsa milloin tahansa. Romeias otti siis metsästyskeihäänsä, ripusti joutsen hartioilleen ja aikoi lähteä laskemaan muutamia koiria irralleen. Mutta kyökkimestari tarttui hänen kaapunsa helmaan ja sanoi: "Romeias, ei siinä vielä ole kaikki! Teidän on myöskin vietävä herttuattaren seuranaiset, joilta pääsy luostariin on kielletty, alas Schwarza-laaksoon ja esitettävä heidät hurskaalle Wiboradille, jotta hän heitä huvittaisi iltaan asti. Ja muistakaakin olla hieno ja kohtelias, Romeias, sillä joukossa on eräs kovin tummasilmäinen kreikatar…"

Silloin ilmestyi kolme syvää ryppyä Romeiaan otsaan, ja hän työnsi keihäänsä maahan että helähti. "Naisväkeäkö saattamaan?" huudahti hän, "siihen toimeen ei Pyhän Galluksen torninvartija käy!"

Mutta Gerold nyökkäsi hänelle merkitsevästi, sanoen: "Teidän on kuitenkin koetettava, Romeias. Eikö ole joskus ennenkin sattunut niin, että vartijat, jotka ovat uskollisesti täyttäneet tehtävänsä, ovat illalla saaneet ison ruukullisen viiniä kannetuksi tornikamariinsa? Halloo, Romeias!" Tyytymättömän miehen kasvot jälleen kirkastuivat. Hän lähti pihalle ja irroitti koiransa; vainukoira ja ajokoira syöksyivät heti hänen jälkeensä, ja majavakoirakin haukkui tyytyväisesti tahtoen tulla mukaan, mutta ylenkatseellisesti ajoi Romeias sen takaisin; kalalammikon ja sen asukkaiden kanssa ei metsämiehellä ollut mitään tekemistä. Haukkuvain toveriensa seuraamana hän astui ulos portista.

Praxedis ja muut herttuattaren palvelijattaret olivat tällä välin astuneet hevostensa selästä ja istuivat nyt nurmikolla päivänpaisteessa, puhua leperrellen keskenään kaikenlaista munkeista ja heidän parroistaan ja kaapuistaan ynnä korkean emäntänsä päähänpistoista. Silloin astui Romeias heidän eteensä, komentaen: "Eteenpäin!"

Praxedis tarkasteli kauvan hurjaa metsämiestä, eikä tiennyt miltä kannalta ottaa hänen esiintymistään; vihdoin kysyi hän nyreästi: "Minne sitte, ystävä hyvä?" Mutta Romeias osotti vain keihäällään erästä metsäntakaista kukkulaa eikä sanonut mitään. Silloin kysyi Praxedis: "Ovatko sanat teillä Sankt Gallenissa niin kalliita, ettei teidän kannata parempata vastausta antaa?"

Neitoset purskahtivat nauruun.

Silloin sanoi Romeias yksitotisesti: "Tulkoon ukkonen ja iskeköön teidät seitsemän sylen syvyyteen maan sisään!"

Praxedis vastasi tähän: "Me kiitämme teitä, arvoisa ystävä!" Täten oli keksitty sopiva alku puhelun jatkamiseksi. Romeias kertoi mitä hänet oli määrätty tekemään, ja naiset seurasivat häntä kernaasti.

Ja vähitellen tuli torninvartija huomaamaan, ettei suinkaan ollut kaikkian vaikein tehtävä saattaa sellaisia vieraita, ja kun kreikatar kyseli häneltä lähemmin kaikenlaista vartijantoimesta ja metsästyksestä, irroittui hänen kielensä kanta kitalaesta, ja hän kertoi seikkailuistaan karhujen ja metsäsikojen kanssa, niin että oli aivan hupaista kuulla; kertoipa hän kuulusta karjunpyynnistäkin, jolloin hän oli viskannut keihäänsä pedon kupeeseen, eikä kuitenkaan ollut onnistunut kaataa sitä; mutta se olikin ollut sellainen otus, että jalat olivat painossa vaununlastin veroiset, harjakset kuin metsän hongat ja hampaat kahdentoista kyynärän pituiset; — ja hän kävi edelleen yhä kohteliaammaksi, sillä kun kreikatar kerran pysähtyi kuuntelemaan laulurastaan helkähtelemistä, pysähtyi Romeiaskin kärsivällisesti, vaikka hänestä laululintu muuten oli halveksittava metsänotus, joka ei suurtakaan huomiota ansainnut. Ja kun Praxedis kumartui sieppaamaan lennosta kaunista leppäkerttua, joka lepatteli edestakaisin punertavassa sammalikossa, tahtoi Romeias avuliaasti vangita hänelle leppäkertun raskaasti raudoitetulla kengänpohjallaan, ja kun hän tällöin sattui murskaamaan sen kuoliaaksi, ei se suinkaan ollut hänen aikomuksensa.

He astuivat synkkää vuoripolkua ylöspäin; pirstautuneiden kallioiden keskitse juoksi Schwarza-joki alas laaksoon. Tässä notkossa oli P. Gallus kerran pudonnut orjantappurapensaikkoon ja lausunut seuraajalleen, joka tahtoi auttaa häntä ylös: "Anna minun maata; tässä olkoon minulle lepo ja asunto ainaiseksi!"

He eivät olleet pitkältäkään kavunneet vuorta ylöspäin, kun tulivat avonaiselle, tammien ympäröimälle paikalle. Suojelevaan kallioseinämään nojautuen seisoi siinä yksinkertainen, ristinmuotoon tehty kappeli. Sen viereen oli rakennettu neliskulmainen tupanen, joka myöskin yhdellä seinällään kosketti vuoreen; siinä huomasi vain yhden ainoan matalan, puuluukulla sulettavan ikkunan, mutta ei mitään ovea tai muuta sisäänkäytävää, eikä voinut ymmärtää miten ihminen sellaiseen rakennukseen pääsi sisään, jollei ehkä laskeutunut kallionpuoleisessa kattopuoliskossa olevasta luukusta alas. Vastapäätä tätä oli toinen samanlainen mökki, jossa myöskin oli vain yksi ainoa akkuna.

Silloin oli yleisenä tapana, että ne, jotka tunsivat halua munkkielämään, ja jotka, kuten P. Benediktus sanoo, tunsivat olevansa kyllin voimakkaat taistelemaan perkelettä vastaan omin voimin ilman hurskaan veljesseuran apua, muurauttivat itsensä tällaisiin mökkeihin. Heitä kutsuttiin reclausi, sisäänsuljetuiksi, erakoiksi, ja oli heidän elämänsä hyödyllisyys ja tarkoitus jotenkin samanveroinen kuin pylväspyhimysten Egyptinmaalla; kirpeä talvinen tuuli ja lumisateet tekevät alppien tällä puolella tosin erakkoelämän paljaan taivaan alla mahdottomaksi, mutta halu ihmisistä erottumiseen oli siltä täälläkin yhtä suuri.

Noiden neljän ahtaan seinän sisällä Iiriläiskummulla asui nykyään sisar
Wiborad, aikanansa suuresti ylistetty naiserakko.

Hän oli syntyisin Aargaun Klingnausta ja oli ollut kaunis, ylpeä ja monitaitoinen neitonen, joka veljeltään Hittolta oli oppinut kaikki latinalaiset virret, eikä hän alkuaan ollut suinkaan ollut taipumaton sulostuttamaan jonkun miehen elämää, jos vain oikean olisi löytänyt; mutta Aargaun miesvoiman kukka ei löytänyt armoa hänen silmäinsä edessä, ja hän teki pyhiinvaellusmatkan Roomaan. Ja siellä on hänen riihottoman mielenlaatunsa täytynyt tuntea läpitunkevaa täristystä, — kukaan aikalaisista ei tiedä miten se tapahtui; kolme pitkää päivää juoksenteli hänen veljensä Hitto edestakaisin Forumia ja Kolosseumin holvien alla ja Konstantinuksen riemukaaren kautta aina Tiberin varrella olevan neliotsaisen Januksenpatsaan luo, etsien sisartansa vaan löytämättä häntä; mutta neljäntenä päivänä ilmestyi tämä Salariselle portille, pää ylväästi pystyssä ja loistavin silmin, ja sanoi, ettei mikään maailmassa ollut hänelle minkäänarvoista, niinkauvan kun P. Martinukselle ei oltu osotettu sitä kunnioitusta, mikä hänelle oli tuleva.

Ja kotiin palattuaan määräsi hän kaiken omaisuutensa Konstanzin tuomiokirkolle sillä ehdolla, että hengelliset herrat vuosittain joka syyskuun yhdentenätoista päivänä pitäisivät erityisen juhlan P. Martinuksen kunniaksi; itse hän muutti ahtaaseen mökkiin, jossa naiserakko Zilia aikoinaan oli asunut, ja vietti täydellistä luostarielämää. Ja kun sielläkään ei olo hänestä ollut tarpeeksi ankaraa, meni hän P. Galluksen laaksoon; piispa itse seurasi häntä sinne ja kääri hänen ympärilleen mustan hunnun ja talutti hänet iiriläiskummulla olevaan mökkiin ja luki siunauksen sen ylitse; muurikauhalla hän löi ensi iskun kiviin, joilla ovi tuli muurattavaksi kiinni, ja painoi neljästi sinettinsä lyijyyn, niin että aukkopaikat täyttyivät ja erotti hänet siten maailman yhteydestä, ja tämän kestäessä kaikui munkkien laulu synkkänä ja surullisena kuin hautajaisissa.

Mutta ympärillä asuvaiset pitivät uutta naiserakkoa suuressa arvossa; hän oli paljon kokenut tietäjätär, sanoivat he, ja monena sunnuntaina seisoivat he pää pään vieressä niityllä mökin edustalla, ja Wiborad seisoi akkunassaan saarnaten heille; ja muitakin naisia asettui asumaan läheisyyteen ja pyysi hänen johdattamaan heitä hyveeseen.

"Nyt olemme matkan perillä", sanoi Romeias. Praxedis ja hänen seuralaisensa katsahtivat ympärilleen, mutta ainoatakaan ihmisolentoa ei ollut nähtävissä; myöhästyneitä perhosia ja leppäkerttuja tanssi päivänpaisteessa ja sirkka siritti nurmikossa. Wiboradin mökissä oli akkunaluukku lykätty kiini, niin että vain kaitanen säde auringonvaloa sai pilkistää sisään. Hymisevää, hidasta ja puoleksi nenän kautta honottavaa virrenveisuuta kuului hiljaisuuden halki. Romeias koputti keihäällään akkunaluukkuun, mutta se pysyi edelleen sulettuna, ja virrenveisuu jatkui keskeytymättä. Silloin sanoi torninvartija: "Meidän on hänet toisella tavalla koputettava esiin!"

Romeias ei ollut elintavoiltaan erittäin hienostunut, muuten hän ei olisi tehnyt niin, kuin nyt teki.

Hän alkoi laulaa muuatta laulua, jolla hän usein huvitti luostarioppilaita, kun nämä teuhasivat hänen tornikamarissaan, nykivät häntä parrasta ja puhalsivat hänen isoon torveensa. Se oli yksi noita säveliä, joita niin kauvan kun saksankieli on ollut olemassa on tuhansia laulettu vapaalla maantiellä, teidenristeyksissä, metsänsopukoista ja kaukaisilta kunnailta tuulen viedä ja tuulen tuoda, ja kuului se näin:

Ma tiedän tammen, se parhaillaan
On viherjäverhossansa,
Siin' päivät päästänsä kuhertaa
Villikyyhkynen riemujansa.

Ma tiedän vuoren, josta vaan
Saa rääkynää inhaa kuulla,
Siin' pöllö harmaja asustaa,
Vois itse piruks' sitä luulla!

Ja kytän torvi se vienosti soi,
Mut surman tuo kytän nuoli:
Mult' laulun kaunihin kyyhky sai,
Vaan pöllö, se nuolestan' kuoli.

Romeiaan laulu teki melkein saman vaikutuksen, kuin jos olisi kallionlohkareen paiskannut sisään Wiboradin mökkiin. Heti ilmestyi inhimillinen haamu nelikulmaiseen ikkunaan: laihasta kaulasta kohosivat kalpeat, kuihtuneet naisen kasvot, joissa suu oli ottanut vihamielisen suunnan suoraan nenää kohti. Mustaan huntuun verhoutunut vanha vaimo kumartui kauvas ulos ikkunasta; hänen silmänsä kiiluivat kamalasti. "Joko taas, saatana?" huusi hän.

Silloin astui Romeias esiin ja sanoi sävyisästi: "Ilkeä vihollinen ei osaa niin kauniita lauluja kuin Romeias, luostarinvartija. Rauhoittukaa, sisar Wiborad, minä tuon luoksenne pari hienoa neitosta, jotka luostarin herrat sulkevat teidän hauskaan seuraanne."

"Kaikotkaa kauvas, te kavalat haamut!" huusi erakko. "Me tunnemme kyllä ansat, joita kiusaaja asettaa. Poistukaa, poistukaa!"

Mutta Praxedis lähestyi mökkiä ja kumarsi säädyllisesti sen laihalle asujalle: hän ei tullut helvetistä, vaan korkealta Twieliltä järven toisella rannalla, selitti hän tälle. Hiukkasen kavalakin osasi kaunis kreikkalaislapsi olla, sillä vaikka hänen tietonsa Schwarza-laakson erakkomajasta olivat vasta tänään saatuja, lisäsi hän kuitenkin, että hän oli jo paljo kuullut puhuttavan sisar Wiboradin hurskaasta elämästä, jonka vuoksi hän nyt oli käyttänyt ensi tilaisuutta hyväkseen päästäkseen hänen puheilleen.

Näytti siltä kuin olisi muutamia ryppyjä Wiboradin otsassa silinnyt. "Ojenna minulle kätesi, muukalainen!" hän sanoi, ojentaen käsivartensa ulos ikkunasta. Kaapu sysäytyi hiukan syrjään, niin että käsivarsi koko lihattomassa laihuudessaan tuli päivänvaloon.

Praxedis ojensi eukolle oikean kätensä. Kun nuoren, lämpimän veren tykintä hänen valkeassa kädessään kosketti erakon kuivuneita sormia, tuli tämä vähitellen vakuutetuksi kreikattaren ihmisluonnosta.

Romeias huomasi asiain kääntyvän suotuisempaan suuntaan, ja hän vieritti muutamia kallionlohkareita mökin ikkunan alle. "Kahden tunnin kuluttua tulen noutamaan teidät; jääkää Herran haltuun, neitoseni!" sanoi hän. "Elkääkä pelästykö, jos hän saa kaatuvantaudin kohtauksen", kuiskasi hän kreikattarelle.

Sitte vihelsi Romeias koiransa luokseen ja astui niiden kanssa metsän pimentoa kohti. Hän oli kulkenut noin kolmisenkymmentä askelta ilman muuta eteenpäin, mutta sitte käänsi hän pörröisen päänsä ja vähitellen koko ruumiinsakin ympäri; keihääseensä nojautuen hän herkeämättä katseli mökin eteiselle nurmikentälle, aivan kuin olisi hän kadottanut jotakin. Mutta mitään ei häneltä ollut jäänyt sinne.

Praxedis hymyili ja lähetti tälle karkeimmalle kaikista torninvartijoista lentomuiskun. Silloin kääntyi Romeias äkisti ympäri, tahtoi työntää keihään olallensa, pudotti sen ja kompastui, saavutti jälleen mielenmalttinsa ja katosi vankkaa ravia sammaleisten puiden taakse.

"Oi maailman lapsi, joka pimeydessä vaellat", torui erakko ikkunastaan, "minkä liikkeen teit kädelläsi?"

"Se oli vain leikkiä…" sanoi Praxedis hilpeästi.

"Syntiä se oli!" huusi Wiborad niin julmalla äänellä, että Praxedis säikähtyi.

"Oo perkeleen töitä ja sokeutta!" saarnasi erakko edelleen. "Te annatte silmienne kavalasti kierrellä, kunnes ne salamana sattuvat miehen sydämmeen, ja viskaatte lentomuiskun, niinkuin se ei mitään olisi. Eikö se ole mitään, että joku katselee taaksensa, sen sijaan että katsoisi eteensä? Ken kätensä auralle laskee ja vetää sen takaisin, ei se ole sovelias Jumalan valtakuntaan! Leikkiä vain?! Oi, ojentakaa minulle iisoppia, pyyhkiäkseni sillä teidän syntinne, ja lunta, sillä teidät puhtaaksi pestäkseni!"

"Niin en ajatellut", vastasi Praxedis punehtuen.

"Te ette paljoakaan ajattele", sanoi Wiborad, katsellen tarkastelevasti Praxedista kiireestä kantapäähän asti. "Ette te myöskään ajattele sitä, että tänään kannatte viheriänkeltaista hametta, ja että niin julkea väri on kauhistus maailmata karttavalle silmälle, ja että te olette vyönne niin höllästi ja huolettomasti sitonut ympärillenne, kuin olisitte maatakiertävä tanssijatar. Valvokaa ja rukoilkaa!"

Erakko katosi hetkeksi ikkunasta, sitte tuli hän jälleen näkyviin ja ojensi karkeaksi punotun nuoran ulos. "Minun tulee sääli sinua, kuhertava kyyhkyrukka", sanoi hän. "Riistä uumiltasi silkkivyö ja ota tässä vastaan kieltäymyksen vyö Wiboradin kädestä; se olkoon sinulle kehoituksena luopumaan turhasta puheesta ja touhusta. Mutta jos jälleen syntinen sydämmesi johdattaa sinut kiusaukseen lähettämään vartijoille lentosuukkosia, niin käännä pääsi auringonnousua kohti ja laula virsi: 'Herra, tule turvakseni!' — ja jollet sittekään rauhaa saa, niin sytytä vahakynttilä ja pidä etusormeasi liekin päällä, niin olet sillä hetkellä turvattu, sillä tuli parantaa tulen."

Praxedis loi katseensa maahan.

"Sananne ovat katkerat", sanoi hän.

"Katkerat!" huusi eukko: "Kiitetty olkoon Herra, ettei huulillani asu mitään suloista makua! Pyhäin suiden pitää olla katkerat. Kun Pakomius istui korvessa, tuli Herran enkeli hänen luokseen ja toi hänelle laakeripuun lehtiä ja kirjoitti niille rukouksen sanat ja sanoi: 'Niele lehdet; ne maistuvat suussasi kuin sappi, mutta sinun sydämmesi täyttyy yltäkylläisesti todellisella viisaudella.' Ja Pakomius otti lehdet ja söi ne, ja siitä hetkestä alkaen tuli hänen suunsa katkeraksi, mutta hänen sydämmensä täyttyi makeudella, ja hän ylisti Herraa."

Praxedis vaikeni. Jonkun aikaa vallitsi täydellinen äänettömyys. Herttuattaren muita naisia ei ollut enää näkyvissä. Kun erakko oli ojentanut vyönsä ikkunasta, olivat he tyrkänneet toisiansa kyynäspäillään ja hiljaa hiipineet mökin toiselle puolelle. He poimivat metsässä ison kimpun kanervia ja syksykukkia ja nauraa kihertelivät keskenään.

"Emmekö mekin sido sellaista vyötä vyötäisillemme?" sanoi yksi.

"Sitte vasta, kun aurinko mustana nousee", sanoi toinen.

Praxedis oli laskenut nuoran kädestään ruohikkoon. "En tahdo riistää teiltä vyötänne", sanoi hän, katsellen arasti mökin ikkunaan.

"Voi sinuas suruton olento", lausui Wiborad, "se vyö, jota me kannamme, ei ole mikään lasten leikkikalu, kuten se, jonka sinulle ojensin; Wiboradin vyö on rautasiima, joka on täynnä tylsiä piikkejä, ja se kilisee kuin kahle ja leikkaa lihaa; — sinun silmäsi kauhistuisivat sen nähdessään."

Praxedis astui metsään ikäänkuin katsellakseen, eikö Romeiasta pian kuulunut takaisin. Erakko lienee huomannut, ettei hänen vieraansa tuntenut oloaan kovin hauskaksi, sen vuoksi hän ojensi ikkunastaan lautasen, jolle oli asetettu puolitusinaa punasen vihreitä omenia.

"Käykö sinulle aika pitkäksi, maailman tytär?" kysyi hän. "Ota ja syö, jolleivät parannuksen sanat sinua tyydytä. Leivoksia ja makeisia ei minulla ole, mutta myöskin nämä omenat miellyttävät Herraa hyvin, sillä ne ovat köyhien ruokaa."

Kreikkalais-impi tiesi mitä soveliaisuus määräsi. Mutta omenat olivatkin puuomenia. Kun hän oli syönyt puolen ensimmäisestä, meni hänen suloinen suunsa väärään ja kyyneleitä helmeili hänen silmistään vasten hänen tahtoaan.

"Miltä ne maistavat?" huusi erakko. Silloin pudotti Praxedis ikäänkuin vahingossa omenanlopun kädestään. "Jos Luoja olisi kaikkiin pannut sellaisen kirpeyden, ei Eeva milloinkaan olisi omenaa maistanut", sanoi hän ja hymyili happamen imelästi.

Tästäkös Wiborad loukkautui. "Hyvä", vastasi hän, "että et anna muiston Eevasta sammua mielestäsi! Hänellä oli samanlainen maku kuin sinulla, ja sen vuoksi on synti maailmaan tullut."

Praxedis silmäsi taivaalle, mutta ei suinkaan mistään mielenliikutuksesta. Yksinäinen haukka kierteli ylhäällä Wiboradin mökin päällä. "Oi jospa voisin parissasi lentää yli Bodenjärven", ajatteli hän. Sitte pudisti hän veitikkamaisesti päätään.

"Miten olisi minun alotettava", kysyi hän, "jotta tulisin täydelliseksi kuten te?"

"Maailmasta tykkänään kieltäytyminen", vastasi Wiborad, "se on lahja ylhäältä; ihminen ei sitä voi itselleen antaa. Paastoaminen, lähdeveden juominen, lihan kuolettaminen, virsien lukeminen, ne ovat kaikki vaan valmistuksia. Tärkein asia on, että osaa valita itselleen hyvän suojeluspyhimyksen. Me naiset olemme heikkoa sukua, mutta harras rukouksemme huutaa Jumalan sotijat sivullemme, jotka auttavat meitä. Katsohan tähän pieneen ikkunaan: sen vieressä hän usein seisoo yön hiljaisuudessa, minun ajatusteni valittu, uljas piispa Martinus, ja kohtaa kilvellään ja keihäällään ryntäävää perkelettä; sininen sädekehä käy. ulos hänen päästään, ja kun hän lähestyy, säihkyy pimeydestä kuin salamoita, ja kirkuen pakenevat paholaiset. Ja kun taistelu on loppuun saatettu, käy hän kanssani tuttavalliseen seurusteluun; minä uskon hänelle kaikki, mikä sydäntäni painaa, kaiken ahdistukseni, mikä minua naapurieni puolelta kohtaa, ja kaiken tuskan, minkä minulle luostarin väki tuottaa, ja pyhimys nyökkää minulle päätään ja puistaa uhkuvia kiharoitaan ja ottaa kaiken tämän mukaansa taivaaseen ja kertoo siitä ystävälleen, arkkienkeli Mikaelille, jonka joka maanantai on vartioitava Isä Jumalan valtaistuinta;[7] siten tulee se oikeaan paikkaan, ja Wiborad, tämä halvimmista kaikkein halvin istuimella istuvan palvelijoista, ei joudu unhotukseen…"

"Sittepä tahdon minäkin valita Pyhän Martinuksen suojeluspyhimyksekseni", sanoi Praxedis.

Mutta sitä ei Wiborad ollut ylistyspuheellaan tarkoittanut. Hän loi halveksivan ja mustasukkaisen katseen kreikkalaistytön punaisiin poskiin. "Herra antakoon teille anteeksi rohkeutenne!" sanoi hän ristien käsiään. "Luuletteko te, että se on tehty yhdellä kevytmielisellä sanalla ja sileillä kasvoilla? Se on kuulumatonta! Monia pitkiä vuosia taistelin minä ja kannoin kieltäymyksen ryppyjä kuin arpia otsallani, enkä vielä saanut sitä armoa osakseni, että hän olisi minuun kerrankaan katsettaan luonut. Hän on ylhäinen pyhimys ja uljas sotija Herramme edessä, ja hän katsoo itselleen vain koeteltuja kilvoittelijoita."

"Hän ei tule rukoustani tylysti hylkäämään", ehätti Praxedis väliin.

"Mutta te ette saa rukoilla häntä", huusi Wiborad kiukkuisena, "kuuletteko, te ette saa rukoilla häntä! Mitä on hänellä teidän kanssanne tekemistä? Teidänlaisianne varten on toisia suojeluspyhimyksiä. Minä mainitsen teille yhden. Ottakaa hurskas isä Pakomius suojelijaksenne."

"Häntä en tunne", sanoi Praxedis.

"Se on ikävätä, mutta oppikaa hänet nyt tuntemaan. Hän oli kunnianarvoinen erakko Teben korvessa, söi juuria ja heinäsirkkoja ja oli niin hurskas, että hän jo eläessään kuuli ilmojen ja planeettien soivan, ja sanoi usein: 'Jos kaikki ihmiset voisivat kuulla sen, mitä minun korvieni nyt on sallittu kuulla, jättäisivät he kotinsa ja kontunsa, ja ken olisi vetänyt kengän oikeaan jalkaansa, jättäisi vasemman paljaaksi ja juoksisi korpeen.' Mutta Aleksandriassa oli neitonen nimeltä Thais, josta ei kukaan tiennyt, oliko hänen kauneutensa hänen kevytmielisyyttään suurempi vaiko päinvastoin. Silloin lausui Pakomius: 'Sellainen olento on rasitus koko Egyptinmaalle'; ja hän varusti itsensä matkaan, leikkasi partansa ja voiteli itsensä ja astui krokotiilinsa selkään, jonka hän rukouksensa voimalla oli tehnyt itsellensä alamaiseksi; ja hän meni naisen luo, kuin olisi hän ollut hänen rakastajansa. Suuren palmupuisen keppinsä hän myös oli ottanut mukaansa ja tärisytti sillä syntisen vaimon sydäntä niin, että tämä poltti silkkivaatteensa ja koristuksensa ja seurasi Pakomiusta kuin vuona paimentaan. Ja tämä sulki hänet kalliohautaan, johon jätti vain yhden pienen ikkunan avoimeksi, ja opetti häntä rukoilemaan; ja viiden vuoden perästä oli Thaiksen kilvoitus päättynyt, ja neljä enkeliä vei hänen pelastetun sielunsa taivaaseen."

Mutta Praxedistä ei tämä suuresti huvittanut. "Vanha korpiukko takkuisine partoineen ja katkerine huulineen ei ole hänelle kyllin ylhäinen, sen vuoksi on minun siihen tyydyttävä", ajatteli hän itsekseen. Mutta ääneen ei hän sitä tohtinut lausua.

Nyt kajahti luostarin iltakellon ääni mäntymetsin halki. Silloin poistui erakko ikkunastaan ja veti luukut kiini. Hymisevää rukouksen lukemista alkoi kuulua sisältä, ja siihen sekautui ikäänkuin putoavien iskujen rätinää. Eukko ruoski itseään.

Tällä välin oli Romeias kaukana metsässä alkanut saaliinajonsa ja nakannut keihäänsä; mutta hän olikin pitänyt tammenhakoa metsävuohena. Närkästyneenä hän veti keihäänsä takaisin vastaan hangottelevasta kannosta, — se oli ensi kerta hänen eläessään, jolloin hänelle moista oli sattunut.

Wiboradin majan edustalla oli kauvan hiljaista. Sitte kuului hänen äänensä jälleen, mutta ikäänkuin muuttuneena, sointuen täyteläistä intohimoa: "Astu alas, Pyhä Martinus, rohkea sotasankari, sinä minun lohdutukseni yksinäisyydessä, tähteni ajan synkeydessä! Astu alas, minun sieluni on vyöttänyt itsensä sinua katselemaan, minun silmäni janoavat sinua."

Ja jälleen kävi kaikki äänettömäksi nurmikentällä majan edessä — kunnes Praxedis yhtäkkiä hytkähti kokoon. Kamala huuto kajahti mökistä. Hän juoksi ikkunan luo ja katseli sisään: erakko oli langennut polvilleen, kädet korkealle kohotettuina ja silmät lasimaisesti eteensä tuijottaen. Hänen vieressään makasi ruoska, katumuksen välikappale.

"Jumalan tähden", huusi Praxedis, "mikä teillä on?" Wiborad hypähti ylös ja puristi suonenvedontapaisesti kreikkalaistytön kättä. "Ihmislapsi", sanoi hän murtuneella äänellä, "jonka on sallittu katsella Wiboradin tuskia, lyö rintaasi, sillä merkki on annettu. Tulematta jäi ajatusteni valittu, suuttuneena siitä, että arvottomat huulet ovat lausuneet hänen pyhää nimeään, mutta Pyhä Gallus on ilmestynyt sieluni silmäin eteen, hän, joka ei vielä milloinkaan ole käynyt tänne sisälle — ja hänen kasvonsa olivat kuin kärsivän ja hänen vaatteensa revitty ja palanut. Hänen luostariansa uhkaa joku vaara. Meidän on pidettävä esirukous sen puolesta, jottei hänen opetuslapsensa horjahtele vanhurskauden tiellä."

Hän kumartui ulos ahtaasta ikkunastaan ja huusi: "Sisar Wendelgard!"

Silloin lykättiin vastapäätä olevassa mökissä luukku syrjään ja vanhahkot kasvot tulivat näkyviin; se oli kelpo rouva Wendelgard, joka siellä murehti aviopuolisoaan, jota ei ollut kuulunut palaavaksi viimeiseltä sotaretkeltä.

"Sisar Wendelgard", lausui Wiborad, "veisatkaamme kolmasti virsi:
'Armahda minua, Jumala, sun laupeutesi jälkeen.'"

Mutta sisar Wendelgard oli juuri uneksivalla kaiholla muistellut herraansa ja puolisoansa; Jumalaan turvaten hän oli lujasti vakuutettu siitä, että hän vielä kerran palaisi kotiin hunnien maasta, ja olisi mielellään jo nyt astunut majansa ovesta ulos siintävään ilmaan ottamaan vastaan toivottua tulijaa.

"Ei nyt ole virrenveisuun aika", huusi hän nurmikentän yli.

"Sitä suloisempana kaikuu vapaaehtoinen hartaus taivasta kohti." Ja
Wiborad alotti korkealla äänellään virren. Mutta vastausta ei kuulunut.
"Miksi et yhdy Daavidin riemulauluun?"

"En voi", oli Wendelgardin yksinkertainen vastaus. Häntä oli monivuotinen erakkoelämä vähitellen ruvennut ikävystyttämään. Monia tuhansia virsiä oli hän Wiboradin käskystä veisannut, jotta P. Martinus vapauttaisi hänen aviopuolisonsa vihollisten vallasta; mutta aurinko nousi, aurinko laski — yhä jäi tämä tulematta. Ja tyly naapuri oli häntä suuresti loukannut eriskummallisilla tavoillaan.

Mutta Wiborad katseli hellittämättä taivaalle, kuten se, joka selkeällä päivällä odottelee näkevänsä pyrstötähden. "Oo sinä tottelemattomuuden ja ilkeyden yltäkylläinen astia", huusi hän, "tahdonpa rukoilla puolestasi, että pahat henget luotasi karkoitettaisiin. Sinun silmäsi on pimeä ja ymmärryksesi sekava!"

Kuitenkin vastasi näin soimattu levollisesti: "Elkää tuomitko, ettei teitäkään tuomittaisi. Silmäni on vielä yhtä terävä kuin vuosi takaperin, kun se kuutamoyönä voi nähdä, miten majanne ikkunasta laskeuduitte alas ja kuljitte, Herra ties minne, — ja ymmärrykseni yhä punnitsee, tokko semmoinen suu kuin teidän kykenee virsiä veisaamalla ihmeitä toimittamaan."

Silloin vääristyivät Wiboradin kalpeat kasvot kuin olisi hän nielaissut piikiven. "Voi sinuas, pirun riivaama!" huusi hän, ja kokonainen virta haukkumasanoja tulvasi hänen huuliltaan; mutta naapurikaan ei jäänyt vastausta vaille, yhä nopeammin sinkosi vihaisia sanoja heidän välillään, kietoutuen toisiinsa ja sekautuen; kallioseinistä kajahti kireä, soinnuton kaiku ja säikytti pöllöparia, jolla oli pesänsä kallionkolossa, niin että se rääkäisten lehahti lentämään.

Mykällä hämmästyksellä kuunteli Praxedis tätä melua; halusta olisi hän mennyt väliin sovittajaksi, mutta hento ei koskaan kykene teräviä erottamaan.

Silloin kajahti metsän reunasta jahtitorven hilpeä ääni ja koirain terhakka haukunta; hitaasti läheni Romeiaan korkea vartalo paikkaa, missä riideltiin. Kun hän toisen kerran oli viskannut keihäänsä, ei se enää ollut sattunutkaan hakoon, vaan komeaan saksanhirveen; se riippui hänellä selässä, ja vyöhönsä hän oli ripustanut kuusi elävää jänistä, jotka Tablattin arentimies oli ansoilla pyytänyt.

Ja kun metsämies älysi erakot, iloitsi hänen sydämmensä; hän ei tosin lausunut sanaakaan, mutta hän irrotti kaksi elävätä jänistä vyöstään; ja heiluttaen toista oikeassa, toista vasemmassa kädessään, heitti hän ne niin tarkasti torailevain naisten kapeista ikkuna-aukoista sisään, että Wiborad, jonka päätä jäniksen pehmeä nahka oli sähköiskun tavalla koskettanut, kimakasti kiljaisten veti sen sisään. Kelpo Wendelgardilta oli kaksinpuhelun kuumuudessa avautunut musta mekkonsa; jänis sujahti hänelle äkisti kaulan ja kaapun väliin, sotkeutui hänen vaatteihinsa, etsi ulospääsyä eikä tiennyt mihin pyrkiä, niin että myöskin urhean rouvan kauhistus valtasi. Niinpä katkesi kummaltakin puolelta sanatulva, ikkunaluukut vetäistiin äkäisesti kiini ja kummulle palasi rauha.[8]

"Lähtekäämme kotiin, ennenkun ilta joutuu", sanoi Romeias kreikkalaisneidolle. Praxedista ei eukkojen tora eikä Romeiaan rauhanvälitys ollut niin kiinnittänyt tähän paikkaan, ettei hän olisi hennonut lähteä. Hänen seuralaisensa olivat jo omin päin alkaneet paluumatkan.

"Jänikset ei teille taida olla suurenarvoisia", sanoi hän vartijalle, "koska niitä niin huolimattomasti viskaatte maailmaan."

"Eipä hyvinkään", nauroi Romeias; "kuitenkin olisi lahja ollut kiitoksen arvoinen."

Tällöin avautui kattoluukku Wiboradin mökissä, erakon laiha haamu tuli puoleksi näkyviin, ja kohtalaisen suuri kivi lensi Romeiaan pään yli häntä kuitenkaan kohtaamatta. Se oli kiitos jäniksestä.

Tästä näkee, että seuraelämän tavat niinä aikoina monessa suhteessa erosivat meidänpäiväisistämme.

Praxedis ilmaisi ihmetystään kohtauksen johdosta. "Sellaista sattuu aina joka toinen viikko", vastasi Romeias. "Pieni erä sappea ja suuttumusta antaa erakkoeukoille uutta elinvoimaa; hyvätyö on siis avustaa niiden syntymistä."

"Mutta onhan hän pyhimys", sanoi Praxedis arasti. Silloin murahti Romeias partaansa. "Olkoon hän iloinen", sanoi hän, "jos hän semmoinen on. En tahdo riistää häneltä hänen hurskautensa vaippaa. Mutta sen jälkeen kun kävin Konstanzissa tervehtimässä äitini sisarta, on minulle selvinnyt kaikenlaista, joka ei minusta vallan hurskaalta näytä. Ei ole vielä unhotettuna, miten hän piispan oikeuden edessä sai vastata jonkin asian vuoksi, joka ei minuun koske, ja kertovatpa Konstanzin kauppiaat sitä heiltä kysymättäkin, miten tuomiokirkon luona asuvat erakot heille lainailevat hurskaiden pyhiinvaeltajain lahjoittamia almurahoja oikeata nylkykorkoa vastaan. Mitä minä sille voin, että jo poikuusijässäni kerran sain kivilouhimossa käsiini harvinaisen suuren piikiven? Kun olin sen särkenyt, istui sen sisässä sammakko, joka katseli minua suurin silmin. Sen jälkeen tiedän, mitä väkeä erakot ovat. Hip hop — trari trara!"

Romeias saatti uuden ystävättärensä sen luostaripiirin ulkopuolella olevan talon portille, joka oli määrätty tälle yömajaksi. Siellä seisoivat jo palvelijattaret, ja kukkaiskimppu, jonka he olivat poimineet, makasi portin edessä olevalla kivipöydällä.

"Meidän on sanottava jäähyväiset toisillemme", lausui torninvartija.

"Voikaa hyvin!" sanoi Praxedis. Sitte erkani Romeias hänestä. Astuttuaan kolmisenkymmentä askelta, katsoi hän tarkasti taakseen. Mutta kahdesti ei aurinko nouse samana päivänä, kaikkein vähemmän luostarin torninvartijalle. Hän ei enää saanut mitään lentosuukkosta. Praxedis oli käynyt sisään.

Silloin palasi Romeias hitaasti takaisin, sieppasi lupaa kysymättä kukkakimpun kivipöydältä ja lähti matkaansa. Saaliinsa hän jätti luostarin keittiöön. Sitte meni hän tornikamariinsa, naulasi kukkakimpun seinälle ja piirusti sen alle hiilellä sydämmen, jossa oli kaksi silmää, pystysuora viiva nenänä ja vaakasuora suuna.

Luostarioppilas Burkard tuli kamariin kujeilemaan hänen kanssaan. Tämän niskaan hän tarttui mahtavalla kourallaan, ojensi hänelle hiilen ja asetti hänet seinän eteen ja komensi: "Kirjoita nimi alle!"

"Kenenkä nimi?" kysyi poika.

"Hänen!" sanoi Romeias.

"Mitä minä tiedän 'hänestä' ja 'hänen' nimestään!" sanoi koululainen harmistuneena.

"Siinä sen taas näkee", murahti Romeias, "mitä opiskeleminen hyödyttää! Kahdeksan tuntia joka päivä istuu nulikka aasinnahkojensa[9] takana eikä edes tiedä, mikä tuon vieraan neitosen nimi on!…"

NELJÄS LUKU.

Luostarissa.

Hadwig rouva oli tällä aikaa toimittanut hartauttansa P. Galluksen haudalla. Sen jälkeen ajatteli apotti ehdottaa hänelle kävelyä siimekkäässä luostarinkäytävässä, mutta herttuatar pyysi ensin saadakseen nähdä kirkon aarteet. Naisen mieli, vaikka se olisi mitä ylevin, iloitsee aina nähdessään koristuksia, helyjä ja kauniita vaatteita. Apotti koetti johtaa hänen mieltänsä toisaalle, selittäen että luostari oli köyhä ja pikkuinen ja että serkku varmaan oli matkoillaan valtakunnassa ja keisarinhovissa nähnyt paljo arvokkaampaa; mutta se ei auttanut.

He astuivat sisään sakaristoon.

Apotti avautti mustuneet arkut; niissä sai ihailla monia purppuranvärisiä messukaapuja sekä koruompelulla ja pyhästä historiasta otetuilla aiheilla koristettuja pappispukuja. Oli niissä sellaisiakin kuvia, jotka vielä läheltä koskettivat roomalaista pakanuutta, kuten esimerkiksi kuvaus Merkuriuksen ja Philologian häistä.

Tämän jälkeen avattiin korulippaat. Niistä loisti vastaan jalojen metallien kimellys, hopeaisia lamppuja ja kruunuja välkkyi siellä myöskin sekä ohueksi taottuja kultalehtiä evankeliumikirjani sitomiseen ja alttarin koristamiseen, — luostarin munkit olivat tuoneet ne polviensa ympärille käärittyinä Italiasta epävarmoja alppipolkuja myöten; kallisarvoisia merkillisiä astioita, delfiinin muotoisia kynttilänjalkoja, pylväiden päällä seisovia simpukankuoria, jotka olivat muodoltaan kuin majakoita, pyhäsavuastioita ja paljon muuta, — se oli runsas ja rikas aarre. Vielä oli siellä merikullasta valmistettu kalkki, joka valoa vasten asetettuna kimalteli kauniisti; sen reunasta oli pala lohennut.

"Kun edeltäjäni Hartmuth makasi kuolinvuoteellaan", sanoi apotti, "tehtiin tähän lääkettä jauheesta, viinistä ja hunajasta ja annettiin hänen juoda kuumeen lievittämiseksi."

Merikullan sisässä nähtiin pieni kovakuoriainen, joka oli niin hyvästi säilynyt kuin olisi se vasta äskettäin siihen istahtanut; ei varmaankaan osannut tämä hyönteinen aavistaa, istuessaan esihistoriallisina aikoina tyytyväisenä heinänkorrellaan, ennenkun sitkeänä virtana valuva maapihka sen nielasi sisäänsä, että se tällä tavalla säilyisi jälkimaailmalle.

Mutta sellaiseen mykkään todistajaan luonnonvoimien ihmeellisestä toiminnasta ei siihen aikaan luotu huomiota; ainakin oli kamariherra Spazzo, joka myöskin tarkkaavaisesti katseli kaikkia esineitä, huvitettu aivan toisenlaisista kysymyksistä. Hän ajatteli miten paljo mieluisempaa olisi ollut elää sotakannalla näiden hurskaiden miesten kanssa, sen sijaan että nyt vierasystävänä heiltä kattoa pyyteli, ja anastaa ase kädessä heidän alueensa ja aarteensa. Ja kun hän eläessään oli jo usein nähnyt monen ylhäisen ystävyyden äkisti muuttuneen vihollisuudeksi, varustautui hän ajatuksissaan taasenkin tällaista mahdollisuutta varten; hän kiinnitti tarkasti muistoonsa sakariston oven aseman ja mutisi itsekseen: "Siis kuorista ensimmäinen ovi oikealle!"

Myöskin näytti apotti älynneen, että niin paljon kullan ja hopean näkeminen voi herättää himoa niiden omistamiseen; sen vuoksi hän ei avannutkaan viimeistä lipasta, jossa aarteista kallisarvoisimmat olivat, vaan sai aikaan että he lähtivät ulos sakaristosta.

He ohjasivat askeleensa luostarin kasvitarhaan. Se oli suunniteltu avaraksi alaltaan ja kasvoi siinä paljon vihanneksia keittiön tarpeeksi, paljon hyödyllisiä lääkeyrttejä ja parantavia juuria.

Puistosta oli erotettu laaja osa kesyttömille eläimille ja linnuille, joita oli sekä sellaisia, joita asusti läheisillä alpeilla, että myöskin pitkämatkaisten vierasten lahjoittamia luostarin puutarhaan.

Siellä huvitti Hadwigia karhujen kömpelöt liikkeet; hullunkurisesti hypellen kiipesivät ne ylös ja alas tarhaan pystytettyä paalua myöten. Vielä oli siellä tylppönokkainen apina, joka samaan vitjaan sidotun merikissan kanssa piti hurjaa peliä aamusta iltaan; näistä molemmista luontokappaleista lausui muuan senaikainen runoilija, ettei niiden olemassaolon perustaksi voitu keksiä mitään hyödyllistä lahjaa tai taipumusta.

Vanha vuorivuohi seisot hiljaa ja pää maahan painuneena ahtaassa tarhassaan; sittekun tunturialppien ylpeä poika ei enää saanut hengittää jäätikköjen purevan kylmää ilmaa, oli se käynyt sokeaksi, sillä ei jokainen olento viihdy alhaalla ihmisten laaksoissa.

Aivan toisin oli laita paksunahkaisten mäyräin; niiden ohitse mentäessä naurahti ilkeä Sindolt. "Ole tervehditty, sinä pieni, pahasisuinen eläin", sanoi hän, "sinä luostarikyttäin jalo otus!"

Toisaalta jälleen kajahti läpitunkeva vihellys. Joukko tunturisopuleja kiiti keinotekoisten kallioiden halkeamain lävitse näkyviin. Hadwig rouva ei vielä koskaan ollut nähnyt tätä hauskaa eläintä, jonka vuoksi apotin oli selitettävä hänelle niiden elintapa.

"Ne nukkuvat enemmän kuin mitkään muut luontokappaleet", lausui hän, "valvoessaankin ne uneksuvat; ja kun talvi lähenee, kokoovat ne kaikenlaisia olkia ja heiniä yhteen, ja yksi niistä rupee selälleen jalat haarallaan, toiset pinovat rikkakasan sen vatsalle, tarttuvat kiini häntään ja kulettavat sen sitte kuin täyteen lastatun kuormavaunun pesäänsä."

Silloin sanoi ilkeä Sindolt kamariherra Spazzolle: "Mikä vahinko, ettette te syntyneet tällaiseksi tunturihiireksi, se olisi ollut mieluinen toimi teille!"

Kun apotti oli kääntynyt toisaalle, rupesi Sindolt esittämään eläimiä omalla tavallaan. "Tuossa on väkevä Tutilomme!" sanoi hän osottaen muuatta karhua, joka juuri oli heittänyt kumppaninsa pitkälleen maahan. "Tuossa sokea Thieto!" — hän osotti vuorivuohta, ja juuri oli hän antamaisillaan apotilleenkin jonkun vähemmän miellyttävän kuvaisen eläinkunnasta, kun herttuatar puuttui puheeseen sanoen: "Koska kerran osaatte kaikkien suhteen tehdä vertauksia, mihin minua vertaisitte?"

Sindolt joutui hämilleen. Kaikeksi onneksi oli kurkien ja haikaroiden joukossa kaunis hopeafasaani, joka tuuditteli helmenharmaata välkkyvää pyrstöänsä päivänpaisteessa.

"Tuohon tuolla!" virkkoi Sindolt.

Mutta herttuatar kääntyi Ekkehardiin, joka uneksien katseli vilinää eläintarhassa. "Oletteko te samaa mieltä?" kysyi hän. Ekkehard säpsähti. "Oi valtiatar", sanoi hän vienolla äänellä, "ken julkeaa noiden kirkuvien ja kaakattavien luontokappaleiden seasta etsiä teille kuvaista?"

"Mutta jos me sitä vaadimme…"

"Silloin tiedän vain yhden linnun", lausui Ekkehard. "Meillä ei sitä ole, eikä kenelläkään muulla; valoisina kesäöinä lentää se korkealla päittemme päällä ja sivuaa siivillään taivasta. Sen linnun nimi on Caradrion; kun siltä putoo höyheniä maahan, parantuu niillä joku sairas mies; lintu laskeutuu nimittäin alas miehen luo ja panee nokkansa hänen suuhunsa, imee miehen sairauden itseensä ja puhdistaa itsensä jälleen iankaikkisessa valossa: silloin on mies pelastettu."

Apotti tuli jälleen paikalle ja katkaisi enempien vertauspuheiden latelemisen. Eräässä omenapuussa istui muuan palveleva veli, joka poimi omenia koriin. Kun Hadwig rouva lähestyi puuta etsiäkseen sen alla siimestä, tahtoi tämä laskeutua alas, mutta herttuatar viittasi hänelle pysymään puussa. Nyt kuului hentojen pojan-äänten laulua puiston perältä; ne olivat luostarin oppilaat, jotka tulivat tuomaan herttuattarelle tervehdyksensä. Vaikka olivat vallan nuoria poikasia, kantoivat he jo munkinkaapua, ja moni oli kerinnyt tonsurin yksitoistavuotiaaseen päähänsä. Kun nuo tulevan ajan punaposkiset apotit lähestyivät juhlasaatossa opettajainsa johtamina, katseet maahan luotuina, totisesti ja hitaasti laulaen latinalaisia säkeitään, lennähti vieno ivahymy Hadwig rouvan huulille; väkevästi hän potkasi lähimmän korin kumoon, niin että omenat vierivät koululaisten riveihin ja hyppelivät pitkin heidän kaapujaan. Mutta tästä vähintäkään häiriytymättä jatkoivat he kulkuaan; ainoastaan muuan kaikkein pienimmistä yritti kumartua ottamaan houkuttelevaa hedelmää maasta, mutta hänen vierustoverinsa tarttui ankarasti hänen vyöhönsä ja pidätti häntä.

Hyvillä mielin katseli apotti nuoren väen ryhtiä ja sanoi: "Kuri erottaa ihmisen eläimestä; ja vaikka heille viskaisitte hesperiidien omenia, pysyisivät he lujina." Hadwig rouva oli liikutettu. "Ovatko kaikki oppilaanne yhtä hyvästi kasvatettuja?" kysyi hän.

"Ehkä tahdotte itse tutkia", sanoi apotti; "ulomman luostarikoulun isot oppilaat tietävät yhtä hyvin, mitä kuri ja kuuliaisuus on."

Herttuatar nyökäytti päätään. Apotti vei hänet ulompaan luostarikouluun, jossa enimmäkseen kasvatettiin ylhäisten maallikkojen poikia ynnä niitä, jotka aikoivat antautua maalliseen pappissäätyyn.

He astuivat vanhinten luokkaan. Opettajansijalla seisoi syväoppinen Ratpert ja johdatti nuorisoa Aristoteleen Logican ymmärtämiseen. Kumartuneina pergamenttiensä ylitse istuivat oppilaat; tuskin he käänsivät päätäänkään sisäänastuvia katsellakseen. Oppi-isä ajatteli niittää kunniaa kasvateistaan. "Notker Labeo!" huusi hän. Se oli helmi hänen oppilastensa joukossa, totinen tieteen toivo; hinterällä ruumiilla istui mahtava pää, josta suunnaton alahuuli arvostelevasti eteni maailmaan, merkkinä vankasta kestäväisyydestä tutkimuksen kivikoisilla poluilla ja aiheena hänen liikanimensä syntymiseen.

"Siitä pojasta tulee vielä jotakin", kuiskasi apotti; "jo kahdentoista vuotiaana hän sanoi koko maailman olevan kirjan ja luostarien siinä klassillisia paikkoja".[10]

Esiin huudettu antoi viisaan katseensa kulkea pitkin kreikkalaista tekstiä ja käänsi sitte tärkeän totisena seuraavan syvämielisen kohdan: