JOULUPUKIN JUTELMIA

Vuosikymmenen varrelta valittuja

Helsingissä, Kansanopettajain O.-Y. Valistus, 1913.

SISÄLLYS:

Risu-Ville, kirj. Klarry Rajander, Joulupukki 1901. Teini, kirj. Santeri Ivalo, 1901. Mirska, kirj. Alpo Noponen, 1902. Pikku Lauri tahtoi oppia lentämään, kirj. Anja Tuulonen, 1902. Annan onnellisin päivä, kirj. Hanna Frosterus-Segerstråhle, 1902. Hupsu Elijas, kirj. Vilkku Joukahainen, 1902. Laurin joulu-unelma, kirj. Aapo Pärnänen. 1902. Martin koulumatka, kirj. E.F., 1903. Mitä västäräkki kertoi kyntäjälle, kirj. Juho L., 1903. Laiskan-Matin velka, kirj. Vihtori Peltonen, 1903. Yhteinen vaara, kirj. K.V. II. 1904. Ihmisille hyvä tahto, kirj. J.A.B., 1904. Tahrainen käsi, kirj. K., 1905. Syntymäpäivälahja, 1905. Kertun ja Erkin joululahjat, kirj. Vilho Velho, 1906. Korven Kallen jouluaatto, kirj. L. —alli—, 1906. Naapurit, kirj. A.O., 1907. Onni, kirj. Maria, 1907. Kesäinen tarina, kirj. A. Lehvä, 1908. Joulu Syrjälässä, kirj. Ilo Vaara, 1910.

Risu-Ville.

(Joulukertomus.)

Onpa se poika viipymään! Jos itse olisin mennyt, niin olisi kuusi aikoja sitten ollut täällä. —

— Mutta eihän tuollaisen poikanulkin kuin "Risu-Ville" nyt ole helppo saada kuusta metsästä. Lunta on kyynärän korkeudelta.

— Ei ole helppo, sanot sinä. Ehkäpä ei; kerjäten maailmaa mitata on kai mukavampi ja hauskempi. — Ei — työhön joka itikka — niin kylläpä on toista.

Oikeudenmukaisella harmilla nämät sanat sanottuansa, rouva kierähti kamariin temmasten oven jälkeensä kiinni aika jysähdyksellä.

Siellä sisällä lapset järjestelivät makeisia ja koreuksia kuusta varten, jota suurimmalla malttamattomuudella odotettiin.

Kello 4 iltapäivällä "Risu-Ville" aika vauhdilla samosi perämies Anderssonin talolta metsää kohti. Hän oli hyvällä tuulella. Eikä ihmekään! Olihan hänellä ollut oikea onnenpäivä. Havut ja huiskut oli hän heti kaupunkiin saavuttuaan saanut myydyksi. Sitä paitsi olivat jotkut hänen alituisista ostajistaan antaneet hänelle yhtä ja toista äidille ja pikkusiskoille jouluksi kotiin vietäväksi. Viimeksi vielä tämä kuusi. Hän aprikoi paljonko rouva siitä antaisi, 15 tahi 20, ehkäpä 25:kin penniä. Isävainaja oli viime jouluna saanut 75:kin penniä kappaleelta. Mutta ne olivatkin kai isoja ne isän kuuset.

Mutta ei. Täytyi kerta koettaa hatun päälakea. Siellä päällyksen ja rikkinäisen vuorin välissä, huolellisesti paperipalaseen kiedottuna olivat hänen tänä päivänä ansaitut rahansa. Niitä oli 85 penniä. Ne olivat äidin. Kuusesta saadut rahat ovat hänen. Niillä hän ostaa äidille jotakin mieleistä, oikein joululahjan.

Hän tunsi itsensä ylen onnelliseksi. Lumi loisti niin hohtavana ja hopeanvalkoisena siloista reenjäljistä.

Siinä täytyi ottaa luikuja. Mutta se kävi hullusti. Hän kaatui, tuiskahti selälleen sileälle tielle.

Ylös taas ja reippaasti eteenpäin. Ei ollut juuri pakkanen, mutta otti kuitenkin sormenkärkiin. Kiusallista, että kintaat olivat jääneet vaatemytyn päälle rouva Anderssonin keittiöön. Suurta hyötyä niistä ei juuri olisi ollut, sillä niissä oli sangon monta läpeä. Äiti ei ollut ehtinyt parsia niitä joulun edellä, vaan luvannut sen tehdä vasta joulun välipäivinä. — Mutta ehkä nyt jo olisi aika astua metsään. Näkyihän tuolla kuusia.

Ville hyppäsi lumella peitetyn ojan ylitse ja vajosi niin syvälle lumeen, että tuskin päänuppua erotti. Olihan hän kuitenkin metsässä; nyt vain kahlaten kauemmaksi. Seisoihan siellä kuusia pitkissä riveissä oikealla ja vasemmalla. Kaikki näyttivät niin vakavilta ja humisivat niin juhlallisesti juuri kuin joulua jo viettäisivät. Mutta ne ovat suuria. Missä olisi pienempiä? — Ei niitä näy edes merkiksikään. Huh! — kuinka vaikeaa kahlata näin syvässä. Joka askeleelta luistivat Villen risaset housut ylös, väliin polvien ylitse, jota vastoin sukansäärykset pyrkivät nilkkaan.

Jospa hän olisi kotona aavistanut tänä päivänä metsämatkan tekevänsä, niin olisi hän ottanut isävainajan pitkävartiset saappaat. Hän astui kuitenkin rivakasti eteenpäin, vaikka lumi yhä nousi vyötäisiin saakka. Välistä täytyi kumminkin levätä, vetää sukat ylös ja lahkeet alas sekä lämmittää hyppysiä pistämällä ne hetkeksi suuhun ja poveen.

Polviakin oli hierottava. Jos äidin joululahja ei olisi ollut mielessä, niin ehkäpä Ville raukka olisi palannut ilman kuusta, sillä tämä alkoi jo tuntua hankalalta.

Vihdoin Ville kuitenkin iloksensa havaitsi pienen kuusen karahkan. Se oli kooltaan melkein sellainen kuin rouva Andersson oli määrännyt. Lähemmäksi tultuaan Ville kyllä huomasi sen harvaksi ja kitukasvuiseksi, mutta ei ollut muita valittavissa.

Työ siis piti alettaman. Ensiksi oli lumi juurilta pois kahmaloitava. Se onnistui hitaasti; pakkanen puri kipeästi sormen kärkiä, josta syystä ne hyvin usein suistuivat vuoroon suuhun vuoroin poveen.

Kirves olisi ollut rouva Anderssonilta lainattava; mutta lieneekö hänellä kirvestä ollenkaan? Kaupunkilaisethan hakkauttavat puunsa. No — sama se! Olihan hänellä oiva isävainajalta peritty veitsi, vaikka se nyt sattui olemaan hiukan tylsä.

Ville nakersi kuusen runkoa aina väliin levähtäen. Ajatukset riensivät kotiin. Jokohan jouluvalmistukset alkavat siellä loppua? Äiti varmaan ajatteli, ettei hänen kaupungissa käyntinsä ole onnistunut, koska hän viipyy näin kauan. Kyllä jo mahtoi ollakin myöhäistä, koska tähdet alkoivat kimmeltää. Isä sieltä ylhäältä varmaan nyt näkee, kuinka hän työskentelee äidin ja pikkusiskojen hyväksi. Niin, olihan hän kuolinvuoteella luvannut isälle olla äidin ja siskojen turvana ja tukena, ja kylläpä hän, Juho Vilhelm Mäkelä, Jumalan avulla aikoi lupauksensa pitääkin. Nyt jouluna on vuosi kulunut siitä, jolloin Jumala otti isän pois… Mutta hei! Kuusi kaatui että räjähti, ja vain veitsellä nakerrettuna! — Ville tunsi ilosta lämpenevänsä.

Ville pisti puukon tuppeen, ravisti lumen kuusesta ja läksi kuusineen vanhoja jälkiä myöten maantielle.

Maantiellä hän kohotti kuusen pystyyn. Kyllä se pituudestaan oli sen korkuinen, kuin rouva oli määrännyt.

Kuusi selkään ja riemulla kaupunkiin. Tuuli puhalteli vastaan. Tuntui kylmemmältä kuin metsässä. Kotia, äitiä ja pikkusiskoja ajatellessa tuntui taas lämpöisemmältä.

Kaupungissa oli kaikkialla valoa, mutta eivät vielä joulukuuset tulessa olleet. Kauppapuoditkin olivat auki — hän ehti siis hyvin ostoksilleen. Sokurirasia äidille — ja — Halooh! — poika — myytkö kuusen?

— En, se on tilattu.

— Heh — sinä saat pian toisen.

— En saa — on jo niin myöhäistä.

— Äläpäs, veikkonen, kenelle se on?

— Perämies Anderssonin rouvalle.

— Vai niin! — no et häneltä monta penniä saa!

— Sama se — mutta hänelle sitä kuitenkin olen ollut noutamassa.

— Hyvä! — Pidä sanasi, poika, jos edelleen teet samoin, niin sinusta tulee kunnon mies. Tässä saat lantin jouluostoksiasi varten. Niin sanoen katosi nuori kiharatukkainen herra, ja Villen kontistuneeseen kouraan jäi kiiltävä markka.

Ville tuli niin iloiseksi, että jalat väkisin juoksuksi pistivät ja ennenkuin huomasikaan, niin hän jo kuusineen kapisteli rouva Anderssonin pimeässä etehisessä.

Rouva seisoi keittiössä kädet puuskassa. No, vihdoinkin tulet! — ja sellainen kuusi sitten. Mistä ihmeestä sen olet löytänytkin? Se tuskin kelpaisi portaitten eteen, mutta koska ei ole muuta, niin täytyy sitä käyttää.

Tilta, rouvan piika, sai nostaa kuusen kamariin, jossa se sitä vastoin suurella ilolla otettiin vastaan.

Rouva Andersson ei muistanut, mihin oli pistänyt rahakukkaronsa. Sieti etsiä kauan. Sillä välin Ville ehti lämmitellä ja saada muutamia ystävällisiä sanoja Tiltalta.

— Älä pane sydämellesi rouvan sanoja, lausui hän. Ei rouva niin pahaa tarkota, on vain ehkä liian vaativa. — Minä olen pannut hiukan äidillesi kahvia ja sokeria. Ne ovat omiani, vierasten varalta hankittuja. Niin pian kuin saat maksun kuusesta, niin riennä kotiin. Äitisi tulee levottomaksi, jos viivyt liian myöhään.

Rouva tuli nyt ulos ja arveli, ettei Villen risu olisi 10 pennin arvoinenkaan, mutta koska oli joulu, antoi sentähden 25 penniä.

Ville kiitti ja oli tyytyväinen. Olihan hän kuitenkin tuosta risusta saanut enemmän kuin voi toivoakaan.

Rantakadun varrella Ville teki pienet ostoksensa. Omilla rahoillaan, joita oli toista markkaa, hän osti äidille lasisen sokerirasian ja pikkusiskoilleen kumpaisellekin helminauhan. Saipa loppurahoilla vielä vähän makeisiakin.

Ja nyt sitten yhtä päätä kotiin. Alasmäissä Ville istui kelkkaan ja laski mäkeä alas että suhisi, muuten riensi hän juoksujalkaa.

Kas — jopa näkyi valkea liedeltä. Se loisti niin viehättävän lämpimästi häntä vastaan. Kaikki istuivat jo valmiina ja odottivat vain häntä. Kohta oli äiti, hänen oma lemmitty äitinsä, sulkeva hänet tuntehikasta rintaansa vastaan, ja silloin — silloin vasta hän sai tuntea oikean lämmön. Sitte oli äiti heille kertova Jeesus lapsesta Betlehemin seimessä, ja sitte saivat he äidin keralla laulaa suloisia lauluja.

Oi kuinka hän sentään oli onnellinen!

Hän pysähtyi ja hengähti. Tunne puhtaimmasta onnesta valtasi hänet. Ajattelematta hän laski kontistuneet kätensä ristiin loi silmänsä aavaa tähtikirkasta taivasta kohti ja kiitti hartaimmasti sitä suurta hyvää kaikkivaltiasta Jumalaa, joka hänelle oli suonut niin herttaisen lämpimän kodin.

Teini.

Käsivarsiaan heilutellen ja ruumistaan puistellen juosta hölkötti pitkäkoipinen teini pimeitä kujasia myöten aamukylmässä kouluun. Hän koetti kääriä kulunutta, mustaa takkiaan tiukemmin ruumiilleen, vaan ei se tahtonut tepsiä kylmää vastaan. Ja kumminkin hänestä tuntui, ettei nyt tänä aamuna ollut kovinkaan pakkanen, vaan se oli syömättömyys, nälkä, joka häntä kylmäsi, — viimeisen leipäpalansa oli hän äsken pistänyt poskeensa noustessaan ylös Eenokki-sepän tuvassa, vaan se oli ollut liian pieni, se ei riittänyt lämmittämään luisevaa ruumista. Ja sillä ravinnolla sitä nyt piti kestää puoleenpäivään saakka, jolloin taas saattoi odottaa Portin Pietarin keittiössä lämmintä ruoka-annosta. Jos sieltäkään enää saa… kärtyisiä ovat olleet viime aikoina.

Teini Antti Antinpoika juoksi kinosten väliin polettua polkua pitkin tuulimyllyjen ja navettarakennusten lomitse kunnes vähän leveämpi, mutkainen katu aukeni eteen. Vaan sekin oli vielä aivan pimeä; ainoastaan jonkun porvarin keittiön ovenraosta taikka sarvesta höylätyn ikkunan läpi kumotti arka valon säde. Aamu oli vielä hyvin varhainen. Kun kolmikulmainen rauta raastuvan tornista viisi kertaa helähti, silloin piti teinien olla koulussa, mutta varalta täytyi heidän jo lähteä kotoaan paljo aikaisemmin.

Koulutalon ovi oli auki ja siitä loimusi talviaamun pimeyteen takkavalkean punertava hohde, Ovella telmi jo toisia teinejä ja he tahtoivat vetää Antinkin mukaan leikkiinsä. Vaan Antti ei ollut tänään sillä tuulella. Hän haki toveria, jolla olisi evästä mukanaan, mutta sitä ei ollut nyt kellään sellaisella, jolta hän sitä olisi voinut pyytää, ja hän istahti senvuoksi alakuloisena seinään kiinnitetylle penkille kauas katveeseen. Sieltä katseli hän hiljaa tuota jo tuttavaksi kodiksi itselleen käynyttä kouluhuonetta, opettajan pöytätuolia, johon juuri neljä talikynttilää sytytettiin, karkeatekoista kirjastokaappia, jonka harvoja, mutta kallisarvoisia kirjoja hän oli oppinut rakastamaan, noita mataloita penkkejä, joissa hän opetusta oli saanut nauttia. Mielihaikealla hän ajatteli, että hänen nyt ehkä täytyi ne jättää ja katkaista kesken opintonsa ruoan puutteesta ja ryhtyä muuhun ansioon.

Niinkuin useimmat tovereistaankin oli Antti köyhän talonpojan lapsi, joka oli lähtenyt kaupunkiin koettamaan onneaan opin ohdakkeisella polulla. Eväskontti seljässä ja sauva kädessä oli hän kouluun saapunut, saanut armosta jäädä asumaan Eenokki-sepän matalaan tupaan ja porvarien keittiöissä hän oli, niinkuin toverinsakin, kerran päivässä keiton saanut. Niin oli eletty ja luku oli luistanut ankaran Martti-mestarin opastuksella hyvää vauhtia. Pari kertaa talvessa oli eväskontti saapunut täytenä kotoa markkinamiesten matkassa, ja niin oli aina eletty siihen asti, kunnes lomalle lasketut teinit olivat kaikki pienissä parvissa lähteneet maakuntaa kiertämään ja keräämään varoja, rahoja, vaatetta ja ruokaa taas uudeksi lukukaudeksi. Mutta nyt oli Antin kontti kesken talvea aivan tyhjentynyt, eikä täytettä ollut kotipuolesta saapunut, köyhyys kun vallitsi sielläkin, ja porvarit rupesivat käymään kärsimättömiksi kärttäjille, — nyt oli seinä noussut Antille eteen.

Näitä hän surumielisenä mietti, kun opettaja, ankara Martti-mestari, astui sisään ja kävi latinaksi latinalaiseen kielioppiinsa käsiksi. Antin kimppuun ei mestari monasti päässyt, vaan tänään Antti oli hajamielinen, sekausi vastauksissaan ja kun aamulukujen päätyttyä teinit hajaantuivat päivällisille, oli hän alakuloisuutensa lisäksi tyytymätön itseensäkin. Ei ollut tosin Martti-mestari nyt patukkaa käyttänyt, joka oli ainoa, jokapäiväinen parannuskeino teinien hajamielisyyttä ja huonolukuisuutta vastaan, vaan ukon suupielien vinkeistä näkyi, että hän oli vihassa.

Porvarien pojat riensivät koteihinsa kaupunkiin, rikkaammat maalaispojat majapaikkoihinsa, köyhimmät kuokkimaan sääliväin ihmisten keitoille. Antti käveli Portin Pietarin keittiöön ja asettui ovensuuhun odottamaan, — nälkä kurni suolta ja ruoan haju melkein hurmasi päätä. Mutta pistelijäästi häntä nyt Pietarin palvelijat kohtelivat.

— Tulit eilen ja tulit tänään, — taasko huomenna tulet? — veistelivät he. — Saa nähdä, riittääkö taas keitto muulle väelle, kun sinä pääset popsimaan.

— Se ei tämä Antti syö muuta kuin sen ainoan kerran päivässä, mutta silloin sille pitäisikin olla erityinen padallinen, — kappa nauriita ja puoli lehmänreittä. —

— No, siinä on nyt taas täysi kuppi, katsotaan sitten, kantavatko nuo kapeat koivet naurisvellistä paisunutta vatsaa…

Niin veisteli keittiössä talonväki, joka rupesi kyllästymään näihin jokapäiväisiin vierailuihin. Antti söi, mutta nieli kyyneleitä vellin mukana, kiitettyään ruoasta läksi hän kiirein askelin takasin kouluun ja astui ankaran Martti-mestarin tupaan, jossa tämä perheensä kanssa asui ja koetti saada vuoden ympäri riittämään sen puolen lästiä rukiita ja saman ohria, jonka hän nautti opetustyöstään palkakseen. Antin oli aikomus pyytää mestarilta elatuksenapua niistä teinirahoista, joita koululle maakunnasta kannettiin. Vaan ne olivat mestarilta jo aikoja sitten menneet, niitä oli syöty ja jaettu, ja hän senvuoksi ankarasti Antille tiuskasi:

— Mitä teinirahoja? Ne olen jo jakanut ja omistani lisää pannut, niin että en enää tiedä, mitä omille lapsilleni annan. Olethan itsekin saanut, parempi olisi, jos te joskus toisitte minulle kotipuolestanne tulijaisiksi jonkun juuston tai voinaulan, kuin että aina mangutte teinirahoja, jotka sitten olueen juotte.

— Mutta minulla ei ole nyt enää mitään syötävää, sopersi Antti.

— Koeta hankkia, koeta hankkia, ja ole ahkera ja tarkka, eläkä hölmö, niinkuin tänään, niin minä jonkun vuoden perästä ehdotan sinut saamaan apulaispapin viran.

Antti huomasi jo, että hänellä oi ollut muuta neuvoa, kuin lähteä maata kiertämään ja maakunnasta elatuksenapua keräämään. Hän tiesi, että sekin oli oikeastaan jo kielletty, mutta mikäs siinä auttoi, kun hätä käski.

— Antaisiko mestari minulle teinin todistuksen teiniapuja kerätäkseni, pyysi hän ujosti.

Mutta siitä mestari tuskastui:

— Tiedäthän, että minun ei ole lupa antaa sellaista todistusta, laki sen kieltää, — vai tahdotko että minulta tämä viheliäinen virkani vietäisiin!

Omin neuvoinsa täytyi nuoren teinin lähteä suoriutumaan. Palatessaan mestarin luota koulutupaan olivat siellä toiset koululaiset koolla harjotellen iloisina ja reippaina latinalaisia koululauluja. Pääsiäinen oli tulossa, ja silloin he, samoin kuin jouluna ja pyhäinmiestenpäivänä, aina kulkivat talosta taloon laulaen porvarein perheille noita kauniita joululaulujaan, joihin he usein itse sanoja sepittivät. Silloin oli teineillä hyvät päivät, porvarien juhlaruu'ista saivat he runsaita annoksia, ei säästetty silloin silavaa eikä olutta, eikä niin huonoa teiniä ollut, joka ei olisi silloin jaksanut humalaan päästä. Voudin oli m.m. tapana vuosittain antaa teineille, kun he saapuivat kuninkaankartanon portille veisaamaan, 6 kannua olutta, puolen leiviskää leipää, palvatun lampaan ja naulan kynttilöitä, — se kirjotettiin "porttirahoina" oikein voudin tileihin, ja siitä teineillä ilon kestejä kesti. Nämä makeanleivänpäivät olivat taas tulossa ja kadehtien katseli Antti, kuinka hänen toverinsa niitä varten valmistausivat, — hänen itsensä täytyi lähteä pois maakuntaa kiertämään…

— Tule pääsiäislauluja laulamaan, kehottivat toverit.

— Elä aina märehdi latinalaista kielioppia, pistelivät he.

Vaan Antti hiipi hiljaa koulutalosta pois, käveli kinoksiin polettua polkua pitkin tuulimyllyjen ympäri ja navettain ja tallien välisiä kujia myöten Eenokki-sepän pirttiin, josta hän haki konttinsa ja suksensa. Ja verkalleen läksi hän potkimaan kaupungin portista ulos yksin talviseen metsään.

Entisinä aikoina, paavin uskon aikoina, joista vielä vanhat kertoivat, olivat ihmiset armeliaampia koululaisia kohtaan, ja näiden toimeentulo luostari- tai kaupunginkouluissa oli parempi. Katoolinen kirkko julisti hyväksityöksi köyhäin koululaisten auttamisen ja myönsi sadan päivän aneet jokaiselle, joka teinille almun antoi. Rikkaiden luostarien tai piispanistuimien yhteydessä olevat koulut olivat siksi äveriäitä, että niiden kannatti hyvin palkata opettajat ja avustaa ja vaatettaa oppilaitakin. Ja silloin oli myöskin teinien kulku maakunnissa aivan luvallista ja tavallista. Mutta uskonpuhdistuksen jälkeen joutuivat koulut Suomessa rappiolle, hallitus riisti kirkon varat eikä sen laitoksia kumminkaan ylläpitänyt; opettajain palkat pienennettiin, näiden tiedolliset edellytykset samalla supistuivat eikä kukaan ajatellut köyhien teinien avustamista. Päinvastoin hallitus kielsi näitä kulkemasta maaseudulla teiniapuja keräämässä, koska se muka vietteli laiskuuteen ja aikaansai pahennusta, — hallitus tahtoi itse kiskoa talonpojilta verot niin tarkkaan kuin nämä suinkin jaksoivat suorittaa eikä sallinut muiden kerjätenkään käydä heitä verottamassa. Sen sijaan hallitus itse kantoi "teinirahoja" talonpojilta, tarkotuksessa jakaa niitä koululaisille, vaan ne rahat supistuivat hyvin vähiin, mitkä teineille lopullisesti annettiin.

Siihen aikaan, noin kolmesataa vuotta sitten, jolloin pitkäkoipinen teini Antti Antinpoika yksin lähti kaupungista maalle hiihtämään, kerätäkseen varoja lukujensa jatkamista varten, oli koululaisilla siis hyvin vaikeat olot, ja hyvin hämärät olivat Antinkin toiveet. Hän mietti hiihtäessään, olisiko parempi muuttaa uraa, jättää luvut sikseen, — opille annettiin näinä sotasina aikoina hyvin vähän merkitystä. Maantiellä kulkijakin näki kyllä, kenellä niihin aikoihin oli mahti käsissään ja menestys edessään. Tuhkatiheään ajoi Anttia vastaan vallattomia ratsumiesparvia hoilaten ja laulaen. He poikkesivat taloihin ja ottivat väkisin ruokaa ja juomaa mitä parasta oli saatavissa ja elivät yhdessä huumauksessa. Ja pilkkaa he tekivät kontti seljässä hiihtelevästä teinistä.

— Kas siinä hometoukka, joka on kirjojensa äärestä lähtenyt metsään tuulottautumaan, sanoivat he ivalla.

— Hanki itsellesi miekka ja ratsu, niin sinusta vielä mies tulee, koipia sinulla ainakin on. Ei latina sinua elätä. Vaan tule sotaretkelle. Siellä saat viiniä kypärästä juoda ja viileskellä vehnää ja silavaa, ja kultaa ja hopeita saat saaliina kotiisi kantaa. Ja mitä se maksaa soturin kunnia ja maine!

Antti taivalsi edelleen antautumatta väittelyihin raakojen ja rajujen sotilasjoukkojen kanssa. Hän hiihti ohi kaupunkia lähimpäin talojen, — niitä kävivät teinit liian usein verottamassa — alkaakseen kerjuunsa etempänä. Vaan ilta rupesi tulomaan, ja hän hiihti vielä metsäistä taivalta.

Saapui hän kumminkin ennen illan tuloa suureen taloon ja ilmaisi ujosti asiansa. Vaan siellä oli jo usein käynyt samoja asiamiehiä ja niille oli opittu vastaus antamaan. Kuningas on kieltänyt teinikulun ja kieltänyt heille almuja antamasta. Joka ei työllään itseään elätä, se on käsketty lähettää muitta mutkitta sotaväkeen, varokoon Antti, ettei ruunun miehiä satu hänen taipaleelleen.

Yöksikään oi Antti uskaltanut taloon jäädä, hän lähti hiihtämään edelleen, vaikka väsymys jo painosti ponnistuksiin tottumattomia raajoja ja mieli apeana asui. Kotvan hiihdettyään pysähtyi hän maantien varrella pienelle kunnaalle, istahti kaatuneelle hongalle ja kyynel tirahti silmästä nuoren miehen. Niin toivottomalta tuntui kaikki, pystöön näytti taival nousevan opin tiellä. Vielä vuosia täytyi ehkä näin kihnuttaa, ennenkun saattoi toivoa lukuajan loppuvan, — ja mitä oli silloinkaan edessä? Parhaassa tapauksessa joku vaivainen apulaispapin paikka, jonkun kitsaan kirkkoherran luona ruokapalkalla, ja siihen asti täytyi vielä nähdä niin paljo nälkää! Miksei hän viskannut kulunutta, mustaa teininmekkoaan hiiteen ja sen mukana kaikki grammatiikat [= kielioppi] ja retoriikat [= puhetaito] ja dialektiikat [= todistelutaito], ja tarttunut miekkaan, joka avasi viinin ja vehnäsen maat? Sotaväen kirjureita vilisi joka kylässä, — ei tarvitse muuta kuin ilmottautua sellaiselle, niin ovat pestirahat taskussa ja ruunun ase kädessä, jolla itse ottaa, mitä ei mielisuosiolla anneta…

Tähän suuntaan kävi nuoren teinin ajatuksenkulku, mutta kaihoa ne tuumat kasvattivat hänen mieleensä, — kirjat olivat jo käyneet hänelle rakkaiksi, hän olisi tahtonut syvemmin niihin tutustua. Mutta hänen siinä istuessa sitä synkempänä mieleltään, kuta pimeämmäksi ilta kävi, kulki yksinäinen nainen maantietä, pysähtyi nuorukaista puhuttelemaan ja armahti häntä sekä vei läheiseen matalaan majaansa yöksi. Ja aamulla vielä evään konttiin antoi ja siunasi taipaleelle. Ja rohkeammalla mielellä taas nuori teini lähti hiihtämään, yhä kauemmas sydänmaata kohti.

Kuta kauemmas hän hiihti, sitä avuliaammiksi ihmiset kävivät. Hänen konttiinsa kertyi leipää, lihaa, voita ja kalaa, hän sai korjata resuset kenkänsä ja vaatetta hän sai ohkasen mekkonsa lisäksi. Suksikeli loppui ja jalan hän jatkoi kiertokulkuaan sulalla maalla. Kevätmarkkinoille kaupunkiin lähteväin mukana saattoi Antti jo lähettää Eenokki-sepän majaan runsaat muonat ja kun hän itse paluumatkalla koulukaupunkia läheni, painoi kontti taas raskaasti hänen hartioitaan. Vaan mieluista oli sitä taakkaa kantaa; nyt sai taas huoletta viipyä puolen vuotta kirjojen ääressä eikä kurninut nälkä suolissa. Poissa oli epäilys ja apea mieli ja halveksuen hän nyt katseli raakoja ratsumiesjoukkoja, jotka kompasanoja lasketellen hänen ohitseen ajoivat.

* * * * *

Oli juhannusaatto, kun Antti taas koulukaupunkiin ehti. Juhlaa varten panemastaan oluesta ja leipomistaan leivistä olivat taas porvarit antaneet teineille heidän osansa, ja kaupungin laidassa nämä hilpeät nuorukaiset nyt kokkoa polttivat ja runsaita eväitään nauttivat, kun Antti raskasta konttiaan kantaen metsästä saapui. Riemulla riensivät he häntä tervehtimään ja joukkoonsa kutsumaan. Mutta Antti vei ensiksi konttinsa kaupunkiin Eenokki-sepän taloon, kätki raskaasti kerätyt lukumuonansa visusti sepän muijan aittaan ja kantoi loistavin silmin Martti-mestarille paksun leipäjuuston ja komean voimöhkäleen tuliaisiksi. Ja kyynel kiilsi mestarin silmässä, kun hän palannutta teiniään tervehti ja juustosta viipaleita lapsilleen leikkeli.

Iloisin ja reippain koko teinijoukosta oli Antti, kun hän illan yöksi vaihtuessa taas istui toveriensa keskuudessa ja kertoi heille roihuavan kokon ääressä matkansa vaiheista. Porvarien väkevä olut teki tehtävänsä, ja kun teinit käsi kaulassa laulelivat latinalaisia juhlalaulujaan, kaikui korkeimpana joukosta Antin ääni. Ja laulun loputtua toisti hän vielä yksin:

Siis nyt riemu loiskikoon, kun me nuoret ollaan. Kuluu tämä sulonuoruus, kuluu myöskin viisas vanhuus, — sitten mullassa maataan.

Mirska.

(Tosikertomus).

Mirska oli karhun lapsi. Hän oli kotoisin Karjalan itärajoilta, kuten hänen nimensäkin ilmottaa. Erään pitäjän herrat olivat sen tuoneet sieltä pienenä pentu vuhkurana. Se sai asua pappilan pirtissä eräässä karsinassa uunin luona. Siellä sillä oli hyvin lämmin olla, varsinkin kun sen oma karvainen turkki alinomaa vahveni ja tiivistyi.

Pappilan asukkaista tuli sille tutuimmaksi kaksi henkeä: piika Katri, joka toi sen takimaisille nystyrähampaille kaikellaista hienontamista ja kirkkoherran poika Samuli, joka seurasi aina Katrin muassa ja jäi sitten karsinan laidalta katselemaan Mirskan pyörähdyksiä ja kuperkeikkoja. Parhaimmat herkkupalansa saikin Mirska Samulin kädestä. Samuli rakasti Mirskaa. Jos hän sai äidiltään makean tortun, katkasi hän siitä puolet karhun pojalle. Mutta hyvä äiti antoikin niitä tavallisesti kaksi, niin ettei makeisia tarvinnut katkoakaan. Mirska puolestaan osotti kiitollisuuttaan. Kun Samuli lähestyi karsinaa, alkoi se heti iloisesti mylläköidä ja kohosi sitten takatassuilleen pappilan pojan eteen. Silloin sen suuhun aina jotain hyvää pistettiin.

Kesän tullen oli Mirska niin perehtynyt ihmisiin, että se saatettiin karsinastaan vapaaksi päästää. Se juosta vähkyröitsi Samulin jälestä pihamaata pitkin polkien tannerta leveillä jalkapohjillaan. Ja kun Katri meni liiteriin halkoja noutamaan, niin Mirskakin mennä vihkasi sinne, tempasi halon tahi kaksi ja kantoi ne keittiöön Katrin jälestä.

Karhun poika tuli pian tutuksi koko kylässä. Sen kaulaan pantiin vahva side, johon kiinnitettiin hihna. Siitä talutettiin Mirskaa kylän läpi. Kun se milloin irti pääsi, saattoi se juosta joksikin ajaksi piiloon, mutta palasi jälleen. Eräänä pyhäpäivänä kipasi se tikapuita myöten kirkon katolle, jolloin koko kirkkoväki sitä katsoa töllisteli eikä muistanut kellojen soidessa saarnaa kuulemaan lähteä, ennen kuin Mirska saatiin houkutelluksi pois Herran huoneen harjalta.

Samulin ja Mirskan ystävyys jatkui koko kesän. Kun Samuli seisoi onkivapa kädessä rantakivellä kaloja pyytämässä, istui Mirska uskollisesti ystävänsä luona ja vartioitsi nurmelle heitettyjä hyppiviä ahvenia, etteivät ne päässeet jälleen veteen ponnahtamaan. Yhdessä he myöskin kävivät marjassa. Näillä retkillä osotti Samuli paljon suurempaa itsensäkieltämistä kuin Mirska; sillä hän poimi marjat tuokkoseen ja vei ne kotiin, mutta Mirska pisti kaikki heti karvaiseen suuhunsa.

Sitten keikahtivat asiat sille kannalle, että Samulikin joutui poimimaan marjoja Mirskan suuhun.

Samulilla oli kaunis pallo. Hän leikki sillä usein pappilan pihalla. Mirska oli mukana ja juoksi pallon jälestä. Monta kertaa tähtäsi Samuli pehmeällä pallollaan Mirskaa; tämä väliin hypätä loiskautti syrjään, väliin taas karahti pystyyn ottaen muksun leveään rintaansa. Molemmat pojat innostuivat leikistä ja jatkoivat sitä väsymykseen ja helteeseen saakka. Kerran sattui pallo kirpoamaan pihan reunassa olevan yksinäisen aitan katolle ja jäi sinne räystäslaudan taakse. Samuli koetti pudottaa sitä pitkällä puulla, mutta se ei onnistunut. Tikapuita ei katolle ollut. Samuli katseli mielipahoillaan suosittua leluaan, jota ei hän voinut käsiinsä saada. Silloin kuulee hän rapinaa aitan salvamesta. Hän katsahtaa sinne. Mirska siellä kapuaa katolle. Se pääsikin sinne onnellisesti, tulee räystäälle pallon luo ja viskaa oikealla etutassullaan pallon alas. Mutta silloin rusahtaa mädännyt kattolauta, keikahtaa ylös, ja Mirska pudota mätkähti laudan kanssa seinävierellä olevaan kivikkoon. Samuli ei ollut ennen koskaan kuullut ystävänsä suusta sellaista mörähdystä kuin nyt kuuli. Hän riensi taputtamaan Mirskan karvaista turkkia. Elukka jatkoi murisemistaan, nousi sitten ja lynkkäsi kolmella jalalla tavalliseen makuupaikkaansa. Toiseen takajalkaan oli pudotessa pahasti koskenut.

Mirska ei voinut päiväkausiin liikkua paikaltaan. Samuli suri, että ystävä sai kärsiä kipua hänen tähtensä. Hän koetti kaikin tavoin lieventää karhunpennun kipuja. Hän kantoi sen syötäväksi mitä parasta taisi ja keräili marjoja. Hyvä oli niin ollen elukan sairastaa; ennen pitkää se paranikin täydellisesti ja kisaili jälleen kumppaninsa kanssa.

* * * * *

Syksyllä täytyi ystävyksien erota. Samuli lähetettiin kaupungin kouluun. Kumppanin mentyä tuntui Mirskasta elämä sangen ikävältä. Hän oli jo kasvanut niin suureksi, että oudot eläimet ja lapset häntä pelkäsivät. Lähellä oli kansakoulu. Siihen saapui poikia läheisistä kylistä. Ne kävivät Mirskaa katsomassa. Mutta ne lähestyivät häntä arasti osotellen häntä sormellaan ja jotkut kepilläkin. Kukaan ei Samulin lailla saapunut häntä ystävällisesti turkkiin taputtelemaan, ei kukaan antautunut leikkiin hänen kanssaan.

Eräänä syyspäivänä kokoontui taas joukko kansakoulupoikia hänen ympärilleen. Ne ojentelevat häneen sormiaan, jotkut matkivat hänen mörähdyksiäänkin. Pojat pysyttelivät kuitenkin kohtuullisen kaukana, mutta takimaiset tyrkkivät edessä olevia lähemmäksi Mirskaa.

Mirska päätti vihdoin hänkin puolestaan alottaa leikin, syöksyi kiivaasti poikajoukkoon ja tempasi yhden pojan kiinni. Kun toiset alkoivat kauheasti kirkua, suututti se karhua, niin että se paiskasi pitelemänsä pojan sangen voimakkaasti maata kohden ja alkoi häntä siinä vanuttaa.

Poikain huudon kuultuaan kiiruhtivat aikaihmiset paikalle ja koettivat houkutella Mirskaa pois pojan kimpusta, Kun houkutukset eivät auttaneet, lyötiin nuorta karhua. Silloin heräsi siinä pedonluonne. Se alkoi vihaisesti mylviä ja yritti karata lyöjän päälle.

Mirska otettiin nyt miesvoimalla kiinni ja sidottiin lujilla köysillä pappilan päärakennuksen seinustalla olevaan pylvääseen. Tästä vankeudesta sen mieli enemmän ärtyi. Kun päivällä ei muistettu sille ruokaa toimittaa, särki se keskiyöllä lähellä olevan kuistin lasiset seinät. Kuistissa säilytettiin maitoa ja muita ruokia. Mirska ne söi tahi muuten lahmasi. Rangaistukseksi sulettiin hänet vanhaan tyhjään riiheen, johon hänelle annettiin niukalta ruokaa, ja jossa hän makasi yli talven kämmen suussa. Kun häntä keväällä yritettiin sieltä irti laskea, karkasi hän ensiksi lähellä olevan hiehon päälle. Silloin hän sai kuolettavan luodin otsaansa.

Syntyperäinen valtaan päässyt raju luonne vei Mirskan turmioon. Samuli suri syvästi ystävänsä kovaa kohtaloa.

Pikku Lauri tahtoi oppia lentämään.

"Äiti, miksi minä en osaa lentää, vaikka pääskynen osaa?" huudahti pikku Lauri ihmeissään tuvan rappusella istuen katsellessaan, kun äitipääsky opetti räystäällä poikiaan matkan alulle.

Äiti katsahti häneen omituisesti hymyillen eikä virkkanut mitään, jatkoi vain siinä porstuan ovella potatin kuorimistaan.

Olihan aivan kummallista, mietti Lauri, että kaikki pikku linnut lensivät vapaana ilmassa minne tahtoivat ja hänen vain täytyi tallustella maan pinnalla ahavoituneilla jaloilla, joissa isä sanoi olevan "variksen saappaat". Entäs kun perhosetkin lentävät! Ei, Jumala oli unohtanut hänelle siivet tekemättä, kun kerran kärpäselläkin oli, ja olihan hän toki kärpästä parempi — oli paljonkin. Hän ei tullut ajatelleeksi, että myöskin äiti, isä, sisko Kerttu ja isot veljet kävelivät, eivätkä koskaan ilmaan kohoutuneet.

Mutta jos hänelle vielä kasvaa siivet! Olihan pääskyn pojillekin kasvanut.

"Äiti, äiti, minulle kasvaa siivet, eikö niin? Ja kun minä tulen suureksi, niin minä lennän, minä lennän kauvaksi ja otan äidinkin mukaan."

"Niin, niin lennäthän sinä, pulmuseni, kun tulet suureksi", sanoi äiti, katsoen niin surullisen hellästi hymyillen häntä silmiin. "Lennä vaan poikaseni, lennä kauvas ja korkealle, vaan elä tahraa siipiäsi eläkä putoa…"

Äidin puheesta Lauri sai uutta yllykettä: hän voisi tosiaankin lentää, koska äitikin sen uskoi.

Hän ei huomannut, kuinka äiti viimeisiä sanoja lausuessaan oli vetänyt huivin alemmaksi kasvoilleen estääkseen pojan ilosta säteilevän katseen huomaamasta kyyneltä, joka herähti hänen poskipäilleen. Äiti näet muisteli taasen vanhinta poikaansa, joka vuosia sitten oli jättänyt kodin ja harhaili nyt huonoilla teillä vieraassa maassa.

Lauri ei huomannut äidin itkua, sillä uusi ajatus oli kokonaan vallannut hänen mielensä. Eikä tuo uusi ajatus mielestä haihtunutkaan: Hänelle kasvaisi siivet ja hän saisi lentää vapaana ilmojen halki!

Tuota unelmoidessa kaunoinen kesä kului loppuun ja saapui syksy.

Eräänä iltapäivänä pakisi isä ikkunasta ulos katsoessaan:

"Tuossa ne kai viimeiset muuttolinnut etelään lentävät. On niillä miekkosilla hyvä, kun eivät tarvitse jäädä tänne vilua ja nälkää kärsimään, syksyn saapuessa menevät etelään, jossa aurinko aina paistaa, jossa maa talvellakin kukkia kantaa ja puiden oksat hedelmäin painosta notkuvat."

Nuolena lensi Lauri ikkunaan kuullessaan puhuttavan muuttolinnuista. Kun hän katsoi isän osottamaan suuntaan, näki hän ylhäällä taivaslaella leijailevan suuren lintuparven, Ne loittonivat loittonemistaan, kunnes viimein pieninä pilkkuina häipyivät kauvas taivaanrannan taa.

Kiihkeänä seurasi Lauri koko ajan niiden kulkua, ja kun viimeinen pilkku silmänkantamattomiin katosi, heräsi hänen mielessään outo kaipuu. Miksi ei hänellä vieläkään ollut siipiä, vaikka koko kesän oli niitä odottanut! Olisi saanut niillä seurata lintuparvea etelän ihaniin maihin…

Ja kun illan tultua tuli liedessä leimusi ja äiti valmisti joukolle illallista, istui Lauri valveella, käsi poskella, uneksien ajasta, jolloin hänen siipensä alkaisivat kannattaa. Silloin kohoaisi hän korkealle ilmaan, lentää liiteleisi lintujen teitä kauas taivaan rannan taakse, asettuisi asumaan sinne etelän lämpöiseen maahan, jossa maa talvellakin kukkii ja puiden oksat hedelmäin painosta notkuvat.

Hän ei tiennyt mitään, kun äiti riisui hänet, nosti tuvan peränurkassa olevaan sänkyyn ja peitteli, siveli sitten valkoista otsaa ja kuiskasi. "Jumala silmäterääni suojelkoon!"

Nyt oli vihdoinkin Lauri saanut siivet, oikein suuret, valkoiset siivot, jommoiset hän oli kuvassa nähnyt enkelitytöillä. Siipineen seisoi hän nyt kaivonvintin latvassa katsellen kesäisen auringon valossa säteilevää kotilahdelmaa ja kaukaa siintäviä kunnaita, katseli niitä valmiina lentoon lehahtamaan. Eikä hänen tarvitse muuta kuin irrottaa itsensä kaivon vintistä, kun siivet alkavat tehtäväänsä täyttää. Hänen rintansa täyttää hurmaava riemu. Hän tuntee maasta irtautuneena ilmaan kohoavansa. Ilonsa ilmaisuksi tahtoisi hän huudahtaa äidille, joka pihalla heiniä hajottaa ja ihmetellen hänen menoaan katsoo, vaan hän ei saa ääntä kuuluviin. Hän vain lentää liihottelee kohti huimaavaa korkeutta.

Sinne ei erota mitään rappeutunutta ja rumaa; kohta on kotimökkikin haihtunut näkymättömiin. Aina vain avautuu uusia maailmoita, niin huikaisevan kauniita, valosta välkehtiviä. Kaukaa kimaltelee kaupunkikin kirkkoineen. Sitä kohden hän siipiensä suihkeen suuntaa ja kohta hän jo kaupungin yläpuolta kaartelee. Hän tuntee olevansa suuri ja voimakas. Tekisi mieli ottaa käsivarsilleen tuo kaupunki, jonka talot ovat hopeasta ja kirkkojen tornit kullasta, ja kantaa se sinne kauas isälle ja äidille. Ja miten pikkuisia ovat nuo ihmiset, jotka siellä hopeaisten talojen katoilla tepastelevat! Hän tahtoisi niille huutaa huikaista, vaan hän ei sittenkään saa sanaa suustaan.

Yhtäkkiä hän huomaa, että kaikki kaupungissa katselevat häntä. Ihmiset seisahtuvat ja töllistelevät ylös häneen. Hopeaiset talot saavat suuret kultaiset silmät. Vihdoin on koko kaupunki yhtenä suurena, kirkkaana silmänä, joka katsoo häneen. Mutta tuo katse on niin hehkuvan kirkas, ettei hän voi sitä kestää. Hän ponnistaa voimiaan lentääkseen pakoon, vaan silloin tuntee hän ensikerran ruumiinsa painavan. Siivet pyristelevät yhä korkeuteen kohotakseen, vaan ruumis laahaa raskaana maata kohden. Vihdoin siipienkin voima väsyy ja hän romahtaa alas.

* * * * *

"Yh-yy, yhyh-hyy!" kuuli äiti aamiaispuuroa keittäessään perinurkan sängystä. Pikku Lauri se vain oli, joka surukseen huomasi hupsahtaneensa lentomatkaltaan kotituvan sänkyyn.

"No miten se Lauri, suuri poika, itkulla päivänsä alkaa?" kysyi äidin lempeä ääni.

"Suuri poika", sanoi äiti ja Lauri huomasi kuitenkin olevansa taasen niin pieni, paljon pienempi äitiäkin, eikä siivistä ollut jälkeäkään. Ja hän nyyhkytti yhä haikeammin: "Yhyh-hyy, äiti, kun minä en osaakaan lentää!"

Äiti kiersi hierimellä viimeisen kerran puuropadan laitaa ja nosti sen liedeltä patapölkylle. Meni sitten suoraa päätä peränurkkaan ja istahti sängyn laidalle, jossa Lauri vielä hiljalleen nyyhkytti.

Hän katsoi ääneti noihin avonaisiin sinisilmiin, katsoi hetken ja hymyili, rinnassa luottava rauha. Sitten nosti hän poikansa polvelleen, sulki suojelevasti syliinsä ja virkkoi:

"Lennäthän sinä poikani vielä kerran, lennät kauas ja korkealle. Liian suurta on sukua sielusi maatakseen maassa ja senvuoksi sen täytyy kohottautua korkeuteen, jossa asuu Jumala…"

Ulkona lotisi vesi virtana mustaan maahan. Syksyinen tuuli valitellen nurkassa vinkui, riuhtoen ja repien oksia pihlajasta, joka alastomana ikkunan edessä lähestyvän talven valtaa peläten värisi. Mutta Laurista tuntui niin turvalliselta tuossa äidin lämpöisessä sylissä.

Annan onnellisin päivä.

Pikku Anna istui suruisen näköisenä portailla, kädet helmassa. Hän katseli, kun Matleena-muori neljän poikaviikarinsa kanssa lähti muurameen suurelle suolle, kädet täynnä tyhjiä tuohisia ja koreja.

Pikku Anna oli tosin tottunut jäämään yksiksensä kotiin, mutta kuitenkin oli hänellä ikävä aina yksin jäädessänsä. Kaikkein ikävintä oli se, kun hän aina tunsi voimansa vähäisiksi, jos mihin vähänkin suurempaa ponnistusta vaadittiin. Hän ihmetteli usein, miksi hän aina oli väsynyt, sairas ja kykenemätön kaikkeen työhön, kun sitävastoin toiset lapset, kuten Matleena-muorin pojat, olivat aina terveitä ja voivat myllätä ja vääntää kuin karhut. Tätä kysymystä hän mietti joka päivä ja kaikesta sydämestään halusi saada siihen vastausta. Oi, miten hän toivoi kerran joltain ihmiseltä saavansa kysellä kaikkea, mitä hän yksiksensä oli mietiskellyt, ja jota hän ei itse ymmärtänyt selittää! Koulunopettaja tai pappi varmaan osaisi selittää, mutta koska hän voisi heitä tavata? Kouluun pääsemistä ei hän voinut ajatella, sillä koulu oli liian kaukana, ja vanhaa rovastia hän voisi vielä vähemmin tavata.

Eniten vaivasi häntä kuitenkin se, että hän tunsi olevansa kasvatusvanhempainsa rasituksena. Matleena-muori olikin hoitanut häntä pienuudesta pitäin kuin omaa lastaan — äiti, Matleenan sukulainen, oli hänet jo pienenä orvoksi jättänyt. Anna tiesi, että hänen kasvatusäitinsä oli saanut valvoa monta yötä silloin, kun hän tuskia kärsien oli sairaana maannut, ja että hänen kasvatusisänsä oli saanut panna monta vaivalla ansaitsemaansa ropoa lääkkeisiin, joista ei kuitenkaan ollut mitään apua. Ja siksipä hänellä oli sydämen suru siitä, kun ei millään tavalla voinut osottaa kiitollisuuttaan kasvatusvanhemmilleen eikä edes mitenkään auttaa heitä kotiaskareissa. Hän kykeni ainoastaan hoitamaan mökin nuorinta poikaa tämän kätkyessä maatessa, mutta pian poika tulisi niin raskaaksi, ettei hän jaksanut tätä nostella.

Miten mielellään hän olisi suonut olevansa tuon pikku pojan asemassa, kun Matleena aina otti tämän syliinsä hellitelläkseen! Sellaista hyväilyä ei Matleena muille osottanut, mutta eihän hänellä ollut aikaa sellaisiin lapsellisuuksiin. Sen Anna tiesi, mutta kuitenkin hän aina kaihosi Matleenan hyväilyä, vaikkei siitä mitään puhunut. Muutoin ei hänellä ollut mitään valittamista — hänelle ei näet oltu yhtään pahaa sanaa sanottu, jos ei erityistä ystävällisyyttäkään osotettu. Mutta hän ei voinut sille mitään, että hänen pikku sydämensä aina kaipasi hellyyttä ja ystävällistä hymyilyä. Se teki hänet surumieliseksi, sillä hän oli aivan varma siitä, että hänen raihnaisuutensa ja kykenemättömyytensä teki hänet vastenmieliseksi Matleena-muorille.

Kaikki nämä ajatukset lensivät taaskin tytön mieleen, kun hän portaalla päiväpaisteessa istui katsellen metsään meneviä marjamiehiä. Kotona ei olisi ollut niin ikävää ja kolkkoa, jos edes "Kellokas" tai porsaat tai mökin neljä kirjavaa kanaa olisivat olleet häntä seurallaan huvittamassa. Mutta nyt olivat kaikki nämä Annan ystävät toinen toisensa peräytä viety ainaiseksi pois. Ne oli myyty, vaihdettu leiväksi, sillä nälkä pyrki tuohon pieneen tupaan. Isä makasi sairashuoneessa kaupungissa ja pitkä pouta oli polttanut ruohot "Kellokkaan" laitumelta. Viimeiseen saakka koki Matleena-muori säilyttää "Kellokasta", sillä hänen oli vaikea monen lapsen kanssa tulla maidotta toimeen, mutta viimein se täytyi pakosta myydä, kun pouta yhä jatkui eikä sille ollut muuta ruokaa antaa. Sinä päivänä, kun "Kellokas" vietiin, itki Matleena. Ennen ei ollut Anna nähnyt hänen koskaan itkevän. Sen vuoksi se oli koskenut kovin hänen sydämeensä. Hän ei ollut silloin voinut olla muitten parissa, vaan oli hiipinyt hiljaa metsänlaitaan, istautunut nurmikolle, itkenyt katkerasti ja rukoillut kädet ristissä Jumalaa auttamaan heitä hädässä. Hän oli varma siitä, että hyvä, suuri Jumala, joka asui pilvien yläpuolella ja joka oli kaiken luonut, kuulisi hänen rukouksensa. Oi, jospa hän kuulisi!

Tätä Anna taaskin uudelleen mietti portaalla haaveksien istuessaan. Jospa hän osaisi edes lukea isän suuresta raamatusta, jota säilytettiin hyllyllä! Hän koetteli muistella, mitä hän oli kuullut vanhimman pojan, Matin, raamatunhistoriasta lukevan Jumalasta ja Jeesuksesta, saadaksensa varmuutta siitä, pitikö hän lapsista. Ja kun hän samassa muisti sen kaksitoistavuotiaan tytön, jonka Jeesus oli parantanut, sai hän lohdutuksen mielellensä. Ja täällä yksinäisyydessä, jossa ei yhtään ihmistä ollut häntä näkemässä eikä kuulemassa, alkoi hän hartaasti rukoilla Jumalalta apua. Ja kuta enemmän hän rukoili, tunsi hän ikäänkuin sitä lähemmäksi Jumalaa tulevansa. Lopulta tuli hän hyvin iloiseksi ja varmaksi siitä, että hän, joka oli parantanut tuon kaksitoistavuotiaan tytön, hän myöskin tietäisi keinon häntä auttaakseen sellaiseksi, että hän voisi Matleena-muorille jotain apua tehdä.

Ilta alkoi lähestyä, ja kun Anna muisti, että oli vähän puuroa, joka hänen tuli lämmittää itselleen illalliseksi, meni hän sitä varten keräämään risuja mäeltä. Hänen piti näet itse hoitaa itsensä, sillä marjamiehet tulisivat kotiin vasta seuraavan päivän aamupuolella.

Mutta mikä ihme loisti tuolta ruskeitten havunoksien alta? Ahaa, se oli varmaankin kananpesä, jota Matleena-muori oli turhaan etsinyt. Oli näet tiettyä, että kirjava kana oli ollut jossain piilossa hautomassa muniaan, vaikkei pesää oltu löydetty.

Hän otti munat varovasti, vei ne tupaan ja pani ruokakaappiin. Mutta niitä asetellessaan kuului hänen korviinsa kummallinen äännähdys, joka häntä kovin säikäytti. Erään munan sisästä kuului heikko naksutus. Hän kuunteli sitä liikkumattomana sykkivin sydämin. Kas — nyt kuului se taas! — tik, pik… A—i, siellä on varmaankin pikku poikanen, joka pyrkii ulos!

Hämillään tuumaili hän, mitä olisi tehtävä. Äkkiä muisti hän, että muna tarvitsee lämpöä. Vapisevin käsin teki hän tulen lieteen ja istautui sitte sen eteen, kallis löytö kädessään. Siinä istuen unohti hän yksinäisyyden ja ajan. Kun yö saapui ja hiillos sammui liedessä, valtasi hänet uni. Hän hiipi sänkyyn suuren turkin alle nukkumaan ja asetti aarteensa poveansa vastaan. Sanomaton ilo täytti hänen mielensä, kun hän siunausta lukien painoi silmänsä kiinni.

* * * * *

Aurinko paistaa helotti aamulla tupaan — suoraan pikku Annan silmiin.

Pi — pi — pi kuului hänen kainalostaan ja pari pientä jalkaa räpisteli nukkuvan tytön rintaa.

Silloin Anna kavahti istumaan ja katseli unenpöperössä ympärilleen. Mikä se oli? Tuvassa ei ollut ketään — ja joku tokitti ja puri häntä sängyssä.

Mutta kuultuaan nahkasen alta äänen: pi — pi — pi — selvisi hänelle asia heti. Hän haki turkin alta ja sai käteensä pehmeän, lämpöisen ja elävän pikku palleron. Hän huudahti ilosta: Ai, elävä pikku tipo — ihan elävä ja minun omani.

Millä ilolla hän nyt odotti muoria ja poikia kotiin! He varmaan tulisivat hämmästymään! Mutta lakaistessaan tuvan lattiaa ja tarkasti pitäessään silmällä pikku tipoa, joka nokitti vettä pikku nokallaan, lensi hänen päähänsä uusi ajatus. Mitäpä jos hän koettaisi! Hän pysähtyi luuta kädessä. Uskaltaisiko hän…?

Ah — eihän hänen sopinut ajatella itseään! Olihan hän rukoillut Jumalaa auttamaan. Hänen kasvoilleen ilmestyi päättäväisyyden ilme. Hän lopetti lakaisemisen, otti pikku tipon, asetti sen varovasti pieneen koriin heinien sisään ja ripotti leivänmuruja eteen. Sitte hän sitoi liinan korin kanneksi ja puki itsensä pyhäpukuunsa. Ja muutamien minuttien kuluttua oli Anna matkalla kaupunkiin. Hän oli päättänyt myydä kananpoikasen, että saisi antaa Matleena-muorille siitä saamansa rahat.

Aurinko paistoi kuumasti — paahtoi polttavasti. Puitten ja pensaitten lehdet riippuivat mustuneina ja puoliksi kuivuneina. Kaikki kuihtui äärettömästä kuivuudesta. Annasta tuntui vaikealta kengittää, sillä tomu kohosi maantiellä ilmaan pienimmästäkin ilman liikahduksesta. Mutta tätä ei Anna ehtinyt ajattelemaan, sillä hän oli päättänyt panna viimeiset voimansa voidaksensa olla Matleena-muorille hyödyksi.

Aurinko kohosi yhä korkeammalle ja paahtoi yhä kuumemmin. Yht'äkkiä tunsi tyttö huimaavan päätänsä. Hän istautui horjuen tien viereen kori sylissä.

Mutta hänen täytyi eteenpäin…! Kaukana, harjun petäjikön luona kulki iloinen seurue. Sieltä kuului puhelua ja naurua. Äkkiä alkoi metsän puut, kivet ja itse aurinko sekaisin pyöriä Annan silmissä, ja kohta koko maailma musteni. Hänen päätään pisteli kuin neuloilla, ja pian meni hän tainnuksiin.

Iloisen seurueen nauru taukosi äkkiä, kun se tien vierestä löysi tajuttoman tyttösen, jolla oli pieni kori kädessä. Eräs nuori mies kumartui kiireesti tyttöä tutkiakseen ja antoi pikaisia määräyksiään seuran muille jäsenille. Tuon nuoren miehen vanha, hopeahiuksinen äiti vilvoitteli tytön otsaa.

Äkkiä avasi sairas silmänsä. — Kori — kuiskasi hän tuskin kuuluvasti hädissään.

Se oli hyvässä tallessa. Seurue oli kuullut piipityksen korista ja piti kananpoikasesta hyvää huolta.

Vähitellen kirkastui Annan katse iloisemmaksi ja hän tuli täyteen tajuunsa. Kun hän kertoi vanhalle rouvalle elämäntarinansa, katseli tämä häntä vettynein silmin ja sanoi: — Rakas lapsi, elä ole levoton. Kaikki käy hyvin, minä ostan sinun kananpoikasesi.

* * * * *

Mökissä oli suuri hätä Annan häviämisestä. Matleena-muori, joka oli palannut neljän väsyneen poikansa kanssa astiat täynnä keltaisia muuramia, kärsi suurta tuskaa siitä, kun oli jättänyt tytön itsekseen. Mihin ihmeelle oli lapsi mennyt?

— Äiti! — huusi Matti — tänne tulee hieno herra.

Ja ennenkuin Matleena-muori ehti mitään ajatella, astui vieras tupaan.

— Anteeksi, tämä on varmaan pikku Annan koti? Ja te olette varmaan Matleena-muori, josta tyttö on puhunut.

Matleena-muori joutui niin hämilleen ettei saanut vastausta suustaan ja hänen neljä poikaansa katselivat avossasuin vierasta, joka heille hymyili ja ymmärsi oikeaan paikkaan tulleensa. Vieras kertoi kaikki ja Matleena kuunteli liikutettuna.

— Ja nyt — sanoi nuori lääkäri — olemme äitini ja minä ajatelleet ottaa tytön luoksemme ja hoitaa häntä siksi, että hän tulee kyllin vahvaksi palatakseen takaisin teidän luoksenne. Kun hän on erittäin heikko ja vähävärinen, täytyy hänen saada hyvää hoitoa.

Matleena-muori tunsi kummallista kaihoa, vaikka olikin iloinen siitä, että tyttö joutui hyvään hoitoon. Hän seurasi heti lääkäriä harjulle, jossa seurue Annaa parhaansa mukaan hoiteli.

— Äiti — kuiskasi pikku tyttö kalpeana ja väsyneenä, vaikka ilosta loistavin silmin — nyt sinä tulet iloiseksi, äiti. Hyvä, vanha rouva on luvannut ostaa kananpoikasen. Eikö ollut ihmeellistä, että minä löysin sen kananpesän? Ja te saatte joka pennin, äiti, ja poikain pitää saada runsaasti ruokaa. Äiti! — eikö sinunkin mielestäsi Jumala ole ollut meille hyvä?

Matleenan luja tahto murtui. Liikutuksesta nyyhkyttäen kumartui hän tytön yli ja hyväili tämän tukkaa ja sanoi:

— Sinä et saa kuolla, sinä et saa minua jättää! Sitä surua en jaksaisi kestää.

Annan kasvot loistivat tyytyväisyydestä ja ilosta. Loistavin silmin katseli hän pilviin ikäänkuin jotain hakien.

Hänen ainoa huolensa oli siitä kuinka hän osaisi kyllin kiittää tästä onnellisesta hetkestä.

Hupsu-Elias.

Oli lämmin kesäinen ilta. Kylän pojat loikoilivat tapansa mukaan Vasikkahaan katajikossa. Mutta ikävältä alkoi sekin ammatti ajanpitkään tuntua, vaikka Pitkä-Roopertti ja Nikkarin Saska koettivat tuontuostakin saada naurua aikaan jos jonkinlaisilla kujeilla.

— Mitäs sanoisitte kiekon lyönnistä; sitähän ei ole lyöty tänä kesänä? lausui yksi joukosta.

— Kiekolle, kiekolle! huusivat kaikki ja hyökkäsivät maantielle.

Huimaa kyytiä hurisi kohta kiekko, ja korkealle kohosi tomu kuivalta maantieltä. Kaikki olisi käynyt hyvin, elleivät Nikkarin Saska ja Pitkä-Roopertti olisi sattuneet eri puolille. Heidän välilleen pyrki tuontuostakin kina puhkeamaan. — Roopertti oli heittänyt kiekon, mutta kun se kulki huonosti, sanoi hän sen "lipsahtaneen" ja vaati uutta heittoa.

— Et saa, huusi Saska ja aikoi siepata kiekon.

Mutta silloin hyökkäsi Roopertti paikalle, ja tappelu oli valmis. Mutta joku huusi: — Hupsu-Elias! Kaikki kääntyivät katsomaan ja tappelukin unohtui. — Tien käänteessä tuli todellakin Hupsu-Elias puukenkineen ja pattisauvoineen. Tuossa tuokiossa oli koko poikalauma ukko-paran ympärillä. Pehmeällä, hiukan värisevällä äänellään saneli hän taasen tavallista mielilausettaan: — "Sallikaat lasten tulla" j.n.e.

Poikiin tarttui pilanteon halu ja sentähden huusivat he mikä mitäkin.

— Saarnaa meille Paapelintornista!

— Ei; — minä tahdon Eliaan taivaaseen astumisesta! — Mitä vielä! — Pikkuinen puhe häävaatteista ei tekisi pahaa, pilkkasi Pitkä-Roopertti ja kiskoi ukkoa takaperin takin liepeistä. Nukkanen nuttu ratkeili ja paikat irtaantuivat. Mutta hän kiskoi yhä ja huusi; Saarnaatko häävaatteista, vai…

— Kyllä minä saarnaan teille neljännestä käskystä, kuului vakava ääni heidän takanaan, ja kun pojat kääntyivät, näkivät he edessään pitäjän kappalaisen, joka palasi peltoaan katsomasta.

Ankarasti hän nuhteli heitä ja puheli Jeesuksesta, joka oli kaikissa vanhemmilleen kuuliainen ja rakasti kaikkia ihmisiä samalla rakkaudella.

Poikia alkoi ensin hieman hävettää, ja mieli olisi tehnyt metsään livistämään, jos vain olisi ollut uskallusta. Vähitellen alkoivat mielet sulaa ja hiljainen katumus rupesi kytemään itsekunkin rinnassa.

Pastori kohensi ukon nuttua ja antoi hänelle sauvan, jonka joku ilkimys oli heittänyt tien ojaan. Luoden surullisen silmäyksen poikiin läksi hän taluttamaan siunailevaa Eliasta.

Alakuloisena hiipivät pojat kotiinsa, ja kun he jonkun ajan perästä uudelleen kokoontuivat kiekonlyöntiin;, olivat he hieman kohteliaampia sivukulkijoille.

* * * * *

Vähänvirran alapuolella oli jo kaksiöistä jäätä, ja sinne kokoontui koko poikajoukko. Useilla, jotka olivat kesällä ansainneet rahaa, oli oikeat "amerikkalaiset" luistimet. Mutta Pitkä-Roopertti ja Nikkarin Saska olivat olleet jouten koko kesän ja sentähden täytyi heidän tyytyä vanhoihin rämiin. Tämän puutteensa koettivat he korvata uhkarohkeudella, joka oli osottavinaan miehuutta. Yhä keskemmälle he pyrkivät ja uskalsipa Saska viimein ottaa ankaran vauhdin ja laskoa yli koko suvannon. Jää kyllä ritisi ja voihki, mutta toisella rannalla koukerteli jo Saska.

Tämäkös kiihotti Roopertin kunnianhimoa. Yhtäkkiä otti hän tulisen vauhdin ja aikoi lennättää yli. Mutta hän oli painavampi kuin Saska, ja sentähden ulvahti jää surkeasti ja särkyi. Siellä, keskellä syvää jokea, huusi Roopertti, mutta kukaan tovereista ei kyennyt häntä pelastamaan.

Hän oli jo aivan uppoamaisillaan, kunnes rantaan juoksi mies lakittomin päin ja hapset hajallaan. Se oli Hupsu-Elias. Tuossa tuokiossa käsitti hän, mitä muut eivät kyenneet, sieppasi seipään aidasta ja kiidätti sitä onnettomuuspaikalle. Ihan viime tingassa sai hän työnnetyksi sen hukkuvalle, joka siihen epätoivon voimalla taittui. Yhdellä nykäyksellä oli hän kestävällä jäällä.

Väkeä oli kerääntynyt rannalle, muiden muassa Roopertin äitikin. Säikähtyneenä, mutta iloissaan, vei hän kotiin kalpean ja värisevän poikansa ja vähitellen hajautui muukin väkijoukko. Minne Hupsu-Elias joutui, sitä ei kukaan ollut huomannut.

Pitkä-Roopertti sai ankaran keuhkokuumeen, joka seurasi vilustumista. Yöt, päivät valvoi äiti hänen vuoteensa ääressä, ja kaikki näytti jo menetetyltä. — Mutta kun ensimäinen kevätaurinko alkoi paistaa, kääntyi tauti, ja ensimäiset tervehtymisen merkit näkyivät Roopertin poskilla. Vähitellen palasivat voimatkin, mutta vallattomuus ja hilpeyskin olivat poissa.

Hupsu-Elias oli Roopertin sairastaessa muuttanut toiseen elämään; mutta hänen haudallaan kasvoi kesällä kukkia, joita ihmiset ihmettelivät. Ne olivat vilpittömän ja hiljaisen kiitollisuuden kukat — ja Roopertti hoiteli niitä.

Laurin joulu-unelma.

Pikku Lauri oli ollut ensi kertaa jouluna kirkossa. Voi kuinka hauskaa siellä oli juhlapukuisen kansan keskellä vieressä oman isän ja äidin! Lukemattomat joulukynttilät loivat kirkasta valoaan yli korkeakattoisen temppelin, ja kruunut kimaltelivat kirkkaina niiden loisteessa. Kaikki ihastutti Lauria niin, että hän mielellään olisi taputtanut pieniä kätösiään, elleivät kaikki ihmiset olisi näyttäneet niin vakavilta. Äiti kehotti kuuntelemaan papin kaunista puhetta Jesuslapsesta, joka syntyi kunnian kuninkaaksi Betlehemin seimessä. Mutta vielä juhlallisempaa oli Laurin mielestä urkujen soitto ja seurakunnan täysiääninen veisuu, jota hän lapsenäänellään koetti hiljaa säestää.

Kaikkea tätä muisteli Lauri kotimatkalla istuessaan kirkkoreessä lämpimien peitteiden sisällä. Ruuna ravasi vikkelästi isän ohjatessa, ja sen vaskiset tiu'ut helisivät iloisesti talvisessa aamuilmassa. Hauskempaa vielä oli katsella metsän puita lumisine oksineen. Ja ne näyttivät liikkuvan taapäin taajoissa riveissä hyvällä vauhdilla. Sepä merkillistä! Mihinkä kiiruhtivat ne? Menevätkö ne jouluvieraiksi pikku serkkujen tai vanhojen tätien ja kummien luo toiseen metsään? Niin ajatteli ensin pikku Lauri. Mutta sitten hän tuli muistaneeksi, ettei puilla ole serkkuja ja vanhoja tätejä. Kummeja ei heillä liene lainkaan, koska ei pappi käy yhtäkään puun tainta kastamassa samalla tavalla kuin pientä siskoa edellisenä kesänä. Taivaan pilvet ne puun taimen kastavat ja Jumalan hyvät enkelit niistä pitävät huolta. Sitten johtui Laurin mieleen, että puut ovatkin matkalla kirkkoon. Niin, kirkkoon ne kiiruhtavat, mietti Lauri. Ja hän oli mielessään oikein iloinen tästä havainnosta, ikäänkuin olisi saanut selville suuren ja ihmeellisen salaisuuden. Ja varmuuden vuoksi päätti hän kysäistä asiaa äidiltäkin.

"Menevätkö puut kirkkoon, äiti?" kysyi Lauri ihastuneena.

Äiti oli äänettömänä miettinyt papin joulusaarnaa. Hän ajatteli sitä äitiä, joka lähes pari tuhatta vuotta sitten tuuditteli helmassaan Jumalan lasta, jota Betlehemin paimenet iloiten tervehtivät odotettuna rakkauden ja rauhan ruhtinaana ja maailman Vapahtajana. Kuinka hellästi eikö Maria hoitanut ja vaalinut Herran lasta kaiken puutteen ja köyhyyden keskellä! Kuinka haluisasti hän kasvatti häntä jalona taimena Herran tarhassa! Minulla on pieniä poikia ja tyttäriä, — ajatteli äiti — joitten pitäisi kasvaa sen suuren ja täydellisen esikuvan mukaan, minkä Jeesuslapsi on meille jättänyt. Kuinka neuvoisin, ohjaisin ja johdattaisin heitä sille tielle, joka johtaa elämään, onneen ja rakkauteen?

Mutta Lauri, odotellen vastausta, keskeytti uudelleen äidin mietteet.

"Näkeekö äiti, että puut menevät kirkkoon? Mahtuvatko ne kaikki meidän kirkkoon, vai menevätkö ne muuannekin?" kyseli hän.

"Ei äitisi sitä tiedä, poikaseni, eikä ole nähnyt, mutta sen äitisi tietää, että metsän puutkin pitävät omalla tavallaan jumalanpalvelusta siinä suuressa ja ihanassa temppelissä, jonka Jumalan kädet ovat perustaneet. Kun sinä tulet suureksi, niin opit sen vielä näkemään ja ymmärtämään", vastasi äiti.

"Jos puut menisivät kirkkoon", tuumasi isä, "niin mitä luulisit niiden siellä tekevän?"

"Ehkä ne saarnaisivat ja veisaisivat sekä katselisivat kauniita kynttiläkruunuja", lisäsi siihen äiti ja kääri lujemmin vaatteita poikasensa ympärille.

"Näetkö vieläkin puitten kirkkoon marssivan?" kysyi äiti, peittäessään Laurin pään ja kasvot.

"Kyllä minä näen ne", sopersi Lauri. "Minä näen ne ja kirkon myös?"

Ja Lauri näki ne todellakin. Sillä viattoman lapsen silmät näkevät aina sen mikä on ihanaa ja hyvää. Heidän enkelinsä avaavat heidän sielunsa eteen kauniin maailman sekä päivällä että yöllä, jos he tahtovat pysyä kuuliaisina ja hyvinä lapsina. Hyvä enkeli kosketti Lauria vain yhteen silmäluomeen, ja katso, silloin avautui hänen eteensä hauska näkö. Hän seisoi pienellä kummulla vanhan kunnianarvoisen kirkon vieressä. Aamutuuli henkäili raikkaasti hänen ympärillään ja hiljalleen humisivat vanhain puitten latvat kirkkomäellä. Kaunis aamurusko heijasti monivärisenä metsän huurteisesta rinnasta ja nietoksien lukemattomista lumikiteistä, kointähden lempeänä tuikkaessa taivaan sinikorkeudesta. Ja ihastunut Lauri huomasi, kuinka koko luonto sai mielen ja kielen, kuiskaten joka taholla: "nyt on ihana joulu!" Mutta eniten kasvoi metsän riemastus ja humina. Lumiset puut heiluivat ja huojuivat humisten ja laulaen niin ihanasti, ettei Lauri ennen koskaan ollut sellaista kuullut. Vihdoin huomasi hän koko metsän äkkiä saavan kesäisen vihreytensä. Tuomet ja pihlajat kukkivat, ja paksun hangen alta kohosi esille vihreä nurmikko monine kukkasineen, jotka kaikki näyttivät laulavan samaa ylistysvirttä. Laurin mielestä olisi pitänyt olla ankara ja luminen talvi, koska juuri vietettiin joulujuhlaa, mutta kaikki tuntui niin lämpöiseltä ja kesäiseltä. Eikä ollut aivan kesäkään, sillä talven lumet kimaltelivat moniväristen kukkien keskellä, vaikka ne eivät enää niihin kylmyyttä ja hallaa huokuneet. Oli kuin talvi ja kesä olisivat sulautuneet yhdeksi kokonaisuudeksi,. sopusointuiseksi ihanuudeksi häiritsemättä toinen toistaan.

Mutta yht'äkkiä aukenivat kaikki vanhan kirkon raskaat ovet, ja sieltä sisältä välkähti niinkuin kynttilöiden kirkas loimo. Suuri liike syntyi silloin metsässä ja entistä kaikuvammin soi luomakunnan laulu. Vanhat kuuset ja koivut, jotka monen monta vuotta olivat vainajien hautakummuilla vartijoina seisoneet, ne ensin kulkivat kirkon ovelle. Ja katso, kirkon katto kohosi korkeammalle ja korkeammalle, ja isommaksi avartui oviaukko, niin että puuvanhukset pääsivät sisälle. Niiden jälestä tuli toisia ja yhä toisia suuria sekä pieniä puita juhlallisessa marssissa. Lauri näki lopulta koko suuren metsän joka taholta lähenevän samaa päämäärää. Sepä oli ihmeellistä! Lauri pujahti puiden lomitse kirkon nurkkaan. Kirkko oli jo täynnä, mutta mitä enemmän sinne oli uusia tulijoita, sitä laajemmalle levisivät seinät ja sitä kauemmaksi tähtitarhoja kohden avartui kaareva katto. Ja kynttiläkruunut suurenivat suurenemistaan, niin että lopulta näyttivät mahdottoman isoilta jättiläisiltä, jotka pitivät käsissään tuhansia tulisoihtuja. Lopulta nämäkin himmenivät yli taivaan leviäväksi valousvaksi, jonka lävitse tuikkivat taivaan tähdet. Ja kun Lauri ennätti katsoa ympärilleen, näki hän kirkon seinien yhä pakenevan ja häipyvän näkymättömiin kaukaisen näköpiirin taa. Laurin sydäntä ahdisti, sillä hän näki olevansa suuressa valoisassa metsässä. Pelästyneenä yritti hän huutaakin, mutta lähellä olevat pienet vesat katsoivat ystävällisesti häneen. Kukkaset nyökyttivät päätään ja hyvänhajuinen tuomikin, jonka oksat olivat täynnä kukkia, hymyili hänelle ystävällisesti ja sanoi: "Älä pelkää, lapsukainen! Ei kukaan tee sinulle pahaa, sillä nyt on joulu, ja me kaikki olemme suuressa ja pyhässä Jumalan temppelissä." — "Niin, nyt on joulu", sanoi katajapehkokin ja ravisti iloisena teräväneulaisia oksiaan. "Nyt on joulu, nyt on joulu!" kaikui joka oksalta. Ja metsän mahtava kuoro lauloi silloin joululaulua: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!"

Lauri oli sanomattomasti ihastunut, sillä ei koskaan ollut hän nähnyt tai kuullut mitään niin juhlallista ja kaunista. "Nyt on joulu, nyt on joulu!" huudahti hänkin ja löi riemuissaan käsiään yhteen. "Niin, nyt on joulu!" vastasi hänelle silloin tuttu äidin ääni. "Nousehan nyt syömään lämmintä joulupuuroa pitkän kirkkomatkan perästä."

"Minäpä olen ollut suuressa kirkossa, jossa kaikki puut soittivat ja lauloivat", sanoi Lauri.

"Niin, poikaseni, jospa kerran ymmärtäisitkin luomakunnan suurta jumalanpalvelusta", vastasi siihen äiti.

Martin koulumatka.

Martti hiihti kouluun. Talvinen aurinko oli juuri noussut ja alkanut heittää säteitänsä hangen valkealle pinnalle. En ole koskaan hiihtänyt näin hyvällä kelillä ja kauniilla säällä, ajatteli Martti hiihtäessään Kuusimäkeä alas, josta hänellä oli tapana laskea jäälle. Siihen mäen alle olivat kylän pojat tehneet hyppyrin. Martti ei siitä tiennyt mitään; olivat sen varmaan laatineet juuri häntä varten eilisiltana tai tänä aamuna. Martti lensi monta syltä ilmassa, mutta hyvin kävi kuitenkin. Polvet vain vähän notkahtivat suksien taas koskettaessa maata. Vauhti lisääntyi hyppäyksestä, ja Martti liukui kauvas jäälle, jonka toisella puolen uusi, valkea koulutalo loisti auringon paisteessa.

"Hei huimaa!" huusi hän ylpeänä mennessään, ja vastaukseksi kuului iloista naurua takaa päin. Sieltä hiihtivät Alatalon Antti ja Mäkelän Kalle ladon takaa, jossa olivat olleet piilossa katselemassa Martin laskua.

"Terve mieheen!" huusivat pojat yhteen ääneen,

"Huomeniksi, huomeniksi!" vastasi Martti. "Mäkeäkö pojat ovat laskemassa jo näin varhain?" — Hän päätti kiusallakin olla puhumatta koko hyppyristä, koska kerran oli siitä suoriutunut.

"Mitäpä täällä Kuusimäessä viitsisi laskea; tuonne Kurjenmäkeen olemme matkalla — siinä sitä on sievä heilahdus alaspäin korkeimmalta kohdalta", vastasi Kalle, iskien silmää Antille. "Tule sinäkin kerran mukaan, Martti, oikein miesten joukkoon", jatkoi hän, silmäillen ivallisesti pientä toveriaan, joka oli häntä melkein puolta päätä lyhempi. "En taida tässä oikein joutaa", vastasi Martti hieman levottomalla ja epävarmalla äänellä, jota hän sentään koitti tehdä rauhalliseksi ja miehekkääksi.

"Et uskalla, pelkäät vitsaa opettajalta, kun olet poissa koulusta", kiusoitteli Antti vuorostaan. "Sellaisen 'mamman pojan' onkin parasta istua koulussa kirjatikku kourassa ja kotona nukkua äidin villakopassa."

Martin poskille nousi veri. Hänen rinnassaan hytkähti oudosti, ja harmaissa silmissä välkähti jotakin.

"Enkö uskalla! Näytän, että uskallan ja lasken korkeammalta kuin te!" huusi hän ja alkoi raivokkaasti hiihtää Kurjenmäkeä kohden.

Antti ja Kalle katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta lähtivät kuitenkin perässä. He olivat vain tahtoneet vähän kiusoitella Marttia, joka oli kovin itserakas ja arka kunniastaan. Kalle ja Antti taas olivat häntä toista vuotta vanhemmat ja paljon kookkaammat, mutta koulusta olivat he eronneet jo kolmannelta luokalta. Laiskoja ja huolimattomia kun olivat, olivat he kiusanneet vanhempiansa, että nämä vihdoin antoivat heidän jäädä joulusta alkaen pois koulusta.

Kohta lähenivät pojat Kurjenmäkeä. Se on korkea vuorenrinne, joka on puista melkein paljas ja talvisin muodostaa uhkean suksimäen. Jyrkimmältä kohdaltaan on se sentään liian vaarallinen laskea. Siksi olikin opettaja ankarasti kieltänyt kaikkia koulupoikia käyttämästä sitä.

Martin sydän sykki ankarasti. Omantunnon ja kiusaajan äänet taistelivat hänen mielessään. Edellinen sanoi; "Älä laske, Martti, opettaja on sen kieltänyt. On väärin, että olet poissa koulusta." — Kiusaaja taas kuiskasi: "Huono olet, kun et laske! Toverisikin nauravat pelkuruudellesi, raukka!" Martti oli kahden vaiheilla. Hän oli joskus kuullut opettajan puhuvan synnin varjosta, jonka se heittää ihmislapsien tielle, kun he tekevät pahaa. Hän katsoi eteensä ja näki siinä lumella pitkän, tumman varjon. Hän jo melkein päätti olla laskematta, kun molemmat toverit saapuivat paikalle, ja Antti virkkoi hieman epävarmasti, mutta samalla ivallisesti:

"No, näytähän nyt, Martti, että olet mies ja miehen poika. Akka olet, ellet laske, kun kerran kerskasit!"

Enempää ajattelematta iski Martti sauvansa lumeen, työnsi kerran, ja kohta kulki hän huimaavaa vauhtia jyrkännettä alas. Hän tunsi ilman vinkuvan korvissaan ja sydämmessään outoa ahdistusta. Hän ummisti ensin silmänsä, mutta avasi ne taas ja näki sivullansa äskeisen varjon. Sitten tunsi hän kovan tärähdyksen eikä enää nähnyt mitään — —

* * * * *

Kun Martti taas tuli tajuihinsa, makasi hän vuoteella kotipirtissä. Hänen vasenta jalkaansa pakotti kovasti, eikä hän voinut sitä liikuttaa. Äiti istui sängyn jalkopäässä, ja hänen kalpeat kasvonsa kirkastuivat, nähdessään Martin ensi kerran avaavan silmänsä.

"Äiti — anteeksi!" kuiskasi tämä ja vaipui taas uneen, josta vasta seuraavana päivänä heräsi.

Äiti kertoi silloin, että Martti oli kaksi päivää sitten kannettu kotiin. Hän oli taittanut jalkansa, laskiessaan Kurjenmäestä. Isä oli heti haettanut lääkärin, joka sitoi säären ja asetti luut paikoillensa. Opettajakin oli jo kahdesti käynyt häntä katsomassa ja luvannut antaa kaikki anteeksi, kun Martti vain pian paraneisi. Kalle ja Antti olivat heti samana päivänä menneet opettajan luo ja kertoneet itse kiihottaneensa Marttia tähän uhkarohkeaan tekoon, joka oli vähällä maksaa hänelle hengen. Poikain hartaista pyynnöistä oli hyvä opettaja luvannut ottaa heidätkin takaisin kouluun, kun lupasivat olla oikein nöyriä ja ahkeria.

Martin paraneminen kävi nopeasti. Jo parin viikon kuluttua sai hän lähteä kouluun kelkalla, jota Kalle ja Antti työnsivät, mutta rakkaita suksiansa ei hän enää sinä talvena saanut käyttää. Sairautensa aikana katosi hänestä kaikki itserakkaus ja ylpeys. Sen jälkeen oli hän nöyrä ja vaatimaton poika, joka ei koskaan edes ajatellut olla tottelematon.

"Mutta mitä Martista sitten tuli?" kysynevät monet lukijoistamme. En oikein tiedä, kuuluko se tähän kertomukseen ja saanko siitä puhua. Hän on nyt yksi maamme parhaita hiihtäjiä, joka on saanut palkintoja monessa suuressa kilpailussa.

Mitä västäräkki kertoi kyntäjälle.

Möttös-Matti kynteli kesantoa Riihentaustapellollaan. Matin perässä juoksenteli vakoa pitkin iloinen, ketteräliikkeinen västäräkki tarkastellen joka vaon, minkä Matti aukaisi. Silloin tällöin se aina tapasi jonkun pienen matosen, jonka se söi, tahi, jos saalis oli suurempi, vei pesäänsä poikasilleen. Kuitenkaan ei se matkoillaan kauvan viipynyt, vaan juosta piiperteli Matin kyntäessä yhtä päätä aivan hänen selkänsä takana vaossa, etteivät vaan matoset ja toukat ehtisi kätkeytyä mullan sisään.

Kun Matti oli sitkaimen, pari kyntänyt, seisautti hän hevosensa, joka kuumana päivänä oli ruvennut ohimoilta hikoilemaan, istahti pientarelle levätäkseen.

Kun västäräkki ei saanut hevosen seistessä uutta mullosta etsittäväkseen, hyppäsi se iloisella lennähdyksellä Matin auran sarvikolle.

Matti ihmeissään linnun rohkeudesta ajatteli ensin, että mitähän se nyt miettii, kun tuohon hyppäsi, mutta kun hän huomasi linnun kumartelemiset ja liverrykset, käsitti hän, että sillä on varmaankin hänelle jotain sanomista. Ja tuskin oli Matti ehtinyt näin ajatella, kun västäräkki nyökäytti päätään ja alkoi:

Syntiinlankeemuksen jälkeen lepää rangaistus koko luomakunnan yli. Runsaimmin saamme siitä kärsiä me elävät olennot. Erittäin on meidän pikkulintujen surkeus suuri. Meillä kun ei ole voimia taistella väkevämpiämme vastaan. Saammepa usein kovaa kokea ihmisenkin puolelta. Kerron sinulle, Matti, elämäntarinani, niin huomaat, että surunsa ja murheensa on muillakin eikä ainoastaan ihmisellä.

Tuolla Koivusillan kotasissa olen nähnyt ensi kerran päivän valon. Siellä kivien välissä, kahden kiven yhtymässä, oli vanhempieni pesä. Meitä oli siinä viisi pienokaista. Muistan aivan kuin tämän päivän, kuinka äitimme kuletti meidät ensi kerran ulos pesästämme avaraa maailmaa katselemaan. Me istuimme eräällä rantakivellä Kotajärven rannalla. Sudenkorennot lentelivät järven rantaruohikossa. Äitimme sieppasi niitä tavan takaa ja kuletti meille kivellä istuville poikasille ruoaksi. Pian aloimme seurata äidin esimerkkiä ja itse otimme lenteleviä hyönteisiä ruoaksemme. Oi kuinka elämä tuntui sinä päivänä hupaiselta ja kevyeltä kauniissa ilmassa ihanan Kotajärven rannalla! Kun yöksi saavuimme pesäämme, olimme unissamme lentelevinämme perhosten perässä kultaisen päivän paistaessa.

Tämä ensimäinen kesä onkin ollut elämäni onnellisin aika. Seuraavana keväänä vaivaloiselta talvimatkalta palattua aloimme erään toisen västäräkin kanssa laittaa pesää teidän pajanne lahonneeseen salvameen. Pesä onnistui muuten hyvin. Pahanilkiset pojatkaan eivät sitä löytäneet, se kun oli ruispellon puolella salvamessa, jonne heillä ei ollut mitään asiaa. Mutta kun poikasemme kerran kesemmällä juoksentelivat ruoanhakupuuhissaan teidän kesannollanne, heitti Pekka poikanne yhtä poikasistani kivellä siipeen, niin että siipiluu katkesi. Tavottipa Pekka poikastani kiinnikin, kun näki kiven sattuneen, mutta poikanen, vaikka ei päässytkään lentämään, juoksi aidanraosta ruispellon puolelle ja kätkeytyi kasvavaan rukiiseen. Siinä sitten poikaseni kaiken kesää juoksenteli siipirikkona teidän kesantopellollanne kykenemättä lentämään. Surkea oli meidän vanhempien katsella, kuinka se, toinen siipi aivan suorana ja maatavetävänä, haki kesannolta ruokaansa. Koettipa paha poikanne juosta usein sen kanssa kilpaa saadakseen sen kiinni, mutta poikanen juoksi henkensä edestä, pelasti ja piilotti itsensä milloin mihinkin.

Syksy tuli. Meidän toisten västäräkkien täytyi lähteä kylmää ja nälkää pakoon etelämaihin. Siipirikosta pojastani ei ollut lähtijää, se kun ei kyennyt lentämään. Hän jäi teidän riihenne ympärille juoksentelemaan. Minä käskin tuttavani keltasirkun seuraamaan poikani kohtaloita, hän kun jäi koko talveksi saman riihen luo.

Kun tänä keväänä palasimme, me västäräkit sekä muut muuttolinnut, kysyin ensi työkseni sirkulta, tietääkö hän mitään kertoa siipirikosta pojastani.

Tässähän se poikasi teidän mentyänne juoksenteli riihen ympärillä pari kolme viikkoa hakien matosia ja hyönteisiä, mitä riihestä tulevan lämmön vuoksi oli yöhalloilta säilynyt. Yönsä vietti se riihen salvamen juuressa maassa, johon lämmin ilma salvamenrakosesta tuli ja lämmitti sitä. Kun minä eräänä ankarana halla-aamuna lokakuussa auringon noustessa lensin yösijaltani ruumenhuoneen räystään alta siemeniä riihen edestä noukkimaan, näin minä, että sinun siipirikko poikasi istua kyhjötti pää painuksissa riihennurkkauksella kuuraisena, väristen ja palellen. Ei jaksanut edes päätään kääntää, vaikka me toiset linnut, sirkut ja varpuset, nokimme siinä riihen edessä. Ja kun nousevan auringon säteet sattuivat kuuraiseen ruohoon ja häneen, ojentui hänen toinenkin siipensä, nokka painui maahan, ruumis vavahteli muutamia kertoja — ja siihen hän kylmään ja nälkään kuoli. Näin kertoi tuttavani keltasirkkunen.

En joutanut kuitenkaan kauvan kuollutta poikaani suremaan, sain pian uutta surun aihetta. Tänä keväänä laitoimme me västäräkki puolisot pesämme teidän riihihalkopinoonne. Pesä oli valmis ja munat pesässä. Olimme eräänä aamuna ruokaamme etsimässä tältä samalta kesannolta mitään vaaraa aavistamatta. Yht'äkkiä kuulin varpuishaukan siipien suhinaa takaani, järvenrantalepikosta päin. Päästin ääntä niin paljon kuin suustani sain ja lennähdin ylös maasta. Puolisoni, joka oli vähän loitommalla minusta, ei arvattavasti kuullut enemmän ryöstäjän siipien suhinaa kuin minun ääntänikään ja joutui varpuishaukan saaliiksi. Näin, kuinka puoliso-raukaltani höyhenet pöllysivät varpuishaukan kynsissä sen lentäessä samaan suuntaan, mistä oli tullutkin.

Niin jäin minä yksin pesää hoitamaan, munia hautomaan ja pienokaisia elättämään. Työtä ja huolta on paljon. Niiltä en jouda suremaankaan, vaan näytän iloiselta surujeni keskelläkin. Olen sinulle, Matti, liian kauvan elämäni vajaita valittanut, pienokaiseni ehkä kaipaavat ruokaa. Yhtä minä kuitenkin vielä sinulta pyytäisin, ettet vaan kertoisi pojillesi pesästäni siellä riihihalkopinossa. Heihin en voi yhtä hyvin luottaa kuin sinuun, joka olet vanha ja vakava, joka suot meille pienillekin elämisoikeuden. Erittäin pelkään poikaasi Pekkaa, joka poikaseni viime kesänä siipirikoksi saattoi.

Tämän sanottuaan huomasi västäräkki pienen onkimadon kiemurtelevan mulloksella, lennähti auransarvikolta, sieppasi sen ja vei poikasilleen riihihalkopinoon.

Matti rupesi myöskin kyntämään. Häntä harmitti kovin Pekan kovasydäminen teko viattomalle västäräkille. Hän ei osannut aavistaa, että hänen Pekka poikansa, joka oli hänen mielestään niin hyvä ja kiltti, saattaisi olla paha pikkulinnuille, jotka ovat ihmisille sekä hyödyksi että huviksi. Lapsiaan päätti hän vakavasti varottaa tekemästä pahaa lintusille enemmän kuin muillekaan luontokappaleille.

Laiskan-Matin velka.

Siitä on kulunut jo pitkä aika, kun Laiska-Matti eräänä joulu-iltana tämän merkillisen velan teki.

Sinä vuonna oli perustettu maailman ensimäinen koulu, ja maailman ensimäiset koululapset olivat käyneet ensimäistä lukukauttaan koulussa.

Siihenkin aikaan oli sekä ahkeria että laiskoja koululapsia. Kaikkein laiskin oli erään talon nuorin poika Matti. Neljä siskoa, jotka myöskin kävivät koulua, olivat ahkeria, mutta tämä viides oli oikea tukkilaiska. Hän ei viitsinyt koskaan lukea läksyjään, vaan sanoi aina: "kyllä minä vielä ennätän", tai: "huomenna luen oikein ahkerasti". Mutta sitä huomenta ei tullut koskaan. Ja kun koulussa oli laskentotunti, niin Matti ei viitsinyt edes kuunnella opetusta, vaan ajatteli: "ennätän minä huomennakin; yhtenä tuntina saan muut kiinni ja toisena menen jo kaikkien edelle". Kun syyslukukausi päättyi, ei Matti osannut laskea senkään vertaa, että olisi voinut tarkalleen sanoa, kuinka monta nappia hänen housuissaan, liivissään ja takissaan oli yhteensä. Sen vuoksi ei kukaan viitsinyt enää häntä puhutella oikealla nimelläänkään Metsäpellon Matiksi, vaan kaikki sanoivat vain: Laiska-Matti, Laiska-Matti! —

Ensimäisen koulun ensimäinen lukukausi oli päättynyt juuri vähää ennen joulua. Nyt oli jouluilta ja Metsäpellon lapset odottivat paraillaan, koska joulupuuro tuotaisiin pöytään. Laiska-Matti tietysti myöskin odotti, vieläpä muita hartaammin; sillä kaikki laiskat lapset ovat erinomaisen ahkeria yhdessä asiassa — syömisessä.

Silloin avautui ovi ja sisään astui Haltia, vanha ystävällisen näköinen ukko.

— Hyvää iltaa, rauhallista joulua taloon! tervehti Haltia.

— Iltaa, Jumala antakoon rauhallisen joulun, vastasivat kaikki muut lapset; Laiska-Matti yksin seisoi kädet housuntaskuissa.

— Koska nyt on perustettu koulu — jatko Haltia — niin on meidän kuninkaamme, kaikkein haltiain armollisin hallitsija ja hyväin lasten ystävä, päättänyt antaa ahkerille koululapsille joululahjoja. Minä olen nyt niitä tuomassa.

Ukko purki konttinsa ja kukin ahkera sisko sai lahjansa; Laiska-Matti tietysti jäi ilman.

— Minä olen myös koulupoika! huusi Matti.

— Se kyllä tiedetään, vastasi Haltia.

— Minkä näköinen se sitten on minun lahjani?

— Se on pilkusta pilkkuun Laiskan-Matin näköinen, vastasi Haltia. Kiitä onneasi, että pääset tällä kertaa ilman muuta; ensi vuonna aikoo haltiain kuningas annattaa sinulle piiskoja joululahjaksi.

Matti purskahti itkuun. Haltia pani kontin selkäänsä ja aikoi lähteä.

— Älkää vielä menkö, pyysi Laiska-Matti. Jos minä rupeaisin joulun jälkeen oikein ahkeraksi, niin…

— Niin saat ensi jouluna lahjan, niinkuin muutkin. Mutta sinua ei kukaan usko, sinä olet niin monasti luvannut.

— Mutta nyt lupaan oikein todesti, niin totta kuin nimeni on Matti!

— Niin — Laiska-Matti! sanoi Haltia. Se nimi ei paljon takaa. Sittepähän nähdään ensi jouluna. Minä puolestani toivon, että hyvin kävisi.

Nyt Matille tuli hätä käteen.

— Hyvä Haltia, rakas Haltia, enkö voisi saada jo tänä jouluna, jos oikein varmasti parannan itseni?

— En luule. Haltiain kuningas ei ole sanonut mitään siitä, että voisi antaa etukäteen. Mutta… mutta… voisinhan koettaa yhden kerran omalla vastuullani. Lupaatko varmasti lukea aina läksysi hyvin ensi jouluun saakka?

— Sen lupaan! Mutta… mutta (Matti raapi korvallistaan)… eiköhän olisi parempi panna joku varma määrä kertoja, se olisi selvempää?

Haltia naurahti.

— Hm, sinä alat tinkiä? Annappa kun tuumailen hiukan. — No, käyhän sekin päinsä; parempi jotain, kuin ei mitään. Minä annan sinulle tämän komean hevosen. Se on vaaleanvoitikko väriltään, niinkuin näet, ja sillä on muutamia täpliä pitkin ruumista, niin että se on oikeastaan papumus.

— Niin on, sanoi Matti.

— No niin, sinä luet tästä ensimäisestä täplästä yhden kerran läksysi. Eihän teillä kovin pitkiä läksyjä ole?

— Ei, ei! huusi Laiska-Matti: Ja minä luenkin nopeasti, koko Isämeidänkin yhdellä hengenvedolla!

— Niin, tästä ensimäisestä täplästä sinä luet yhden kerran, toisesta kaksi kertaa, kolmannesta neljä, ja niin aina kaksinkertaisesti jokaisesta seuraavasta täplästä. Onko se mielestäsi paljo?

— Ei, ei; se on hyvä kauppa se! Kättä päälle!

— Kuuleppas Matti! huusivat toiset lapset. Et sinä osaa kertomatauluasi; siitä voi tulla suuri summa: 2 kertaa 1 on 2, 2 kertaa 2 on 4, 2 kertaa 4 on 8, 2 kertaa 8 on 16, 2 kertaa 16 on 32 — — —

— Mitä te siellä turisette! keskeytti Matti. Te nyt muka osaatte tehdä kauppoja vaivaisen kertomataulunne avulla. Minähän tässä kaupan teen.

— Aivan niin, aivan niin, myhäili Haltia.

— Tässä on neljä todistajaa, kiirehti Matti. Kättä päälle! Pidäthän sanasi?

— Kättä päälle! sanoi ukko. Haltia pitää aina sanansa.

— Matti myös.

Kädet läiskähtivät, ja toiset lapset erottivat ne.

— Hevonen on minun nyt?

— Niin on, tuosta saat. Mutta ehkä samalla laskemme, montako kertaa siitä tulee.

— Eikö se voisi jäädä jälkeen joulun? pyysi Matti.

— Ei oikein; onhan selvintä suorittaa kauppa loppuun saakka.

— Saman tekevä, pian se on laskettu! huusi Matti heittäen riemuissaan lakkinsa ilmaan.

Haltia istui pöydän ääreen ja kaikki lapset ympärille. Ensin laskettiin hevosen täplät. Niitä oli täsmälleen 50 ja yksi päälle, se joka oli keskellä otsaa.

— Onko oikein laskettu? kysyi Haltia.

— Oikein on! vastasi Matti. Hih vaan! Eipä niitä paljo ollutkaan!

— Ei, sanoi Haltia. — Ensimäinen täplä: yksi kertaa — toinen täplä: kaksi kertaa — kolmas täplä: neljä kertaa — neljäs täplä: kahdeksan kertaa — viides täplä: 16 kertaa — kuudes: 32 kertaa — seitsemäs: 64 kertaa — kahdeksas: 128 kertaa — yhdeksäs: 256 kertaa — kymmenes: 512 kertaa.

— Alkaapa niitä vähin karttua, tuumi Matti. Mutta minä luenkin Isämeidän yhdellä hengenvedolla.

— Enkä minäkään puolestani niin kovin tarkka ole, arveli Haltia. Saat 500:sta helpotusta nuo 12 kertaa. Eteenpäin!

— Yhdestoista täplä: tuhat kertaa — kahdestoista: 2 tuhatta kertaa — kolmastoista: 4 tuhatta kertaa — neljästoista: S tuhatta kertaa — viidestoista: 16 tuhatta kertaa — kuudestoista: 32 tuhatta kertaa — seitsemästoista: 64 tuhatta kertaa — kahdeksastoista: 128 tuhatta kertaa — yhdeksästoista: 256 tuhatta kertaa — kahdeskymmenes täplä: puolimiljoonaa 12 tuhatta kertaa.

— Te varmaan laskette väärin, petätte minua! huusi itku kurkussa Laiska-Matti, joka ei ollut voinut enää pitkiin aikoihin laskemista seurata.

— Eipähän, oikein on joka numero! sanoivat toiset lapset.

— Sen se vaivainen kertomataulu tekee, myhäili Haltia. Eteenpäin!

Taas laskettiin. Kolmaskymmenes täplä osotti jo 512 miljoonaa kertaa.

— Minä en ymmärrä enää mitään! huusi Laiska-Matti.

— Laiskat pojat eivät todellakaan ymmärrä juuri mitään, sanoi Haltia. — Saat anteeksi 12 miljoonaa kertaa. Enkö ole antelias? Eteenpäin!

Neljäskymmenes täplä osotti jo 512 tuhatta miljoonaa kertaa, josta Haltia taas antoi anteeksi 12 tuhatta miljoonaa.

Viideskymmenes täplä osotti 512 miljoonaa miljoonaa kertaa.

— Viideskymmenes ensimäinen täplä! huusi Haltija. Annan sinulle anteeksi kokonaista 12 miljoonaa miljoonaa, joten meidän välimme on täsmälleen tuhat miljoonaa miljoonaa kertaa, ei yhtään alle eikä päälle. Tiedätkö, Laiska-Matti, mitä se merkitsee?

— En, pelkään että se merkitsee pahaa! Jaksankohan koskaan lukea niin monta kertaa?

— Et, et koskaan. Se merkitsee sitä, että vaikka koko maapallon lukutaitoiset lapset tulisivat avuksesi tuota velkaa suorittamaan, ette kaikki yhteensä ennättäisi koko ijässänne sitä loppuun maksaa. Jos olisit viitsinyt harjottaa laskentoa koulussa, olisit sen kysymättäkin tietänyt, etkä olisi semmoisiin kauppoihin ryhtynytkään.