Joulupukin jutelmia: Vuosikymmenen varrelta valittuja

JOULUPUKIN JUTELMIA

Vuosikymmenen varrelta valittuja

Helsingissä, Kansanopettajain O.-Y. Valistus, 1913.

SISÄLLYS:

Risu-Ville, kirj. Klarry Rajander, Joulupukki 1901. Teini, kirj. Santeri Ivalo, 1901. Mirska, kirj. Alpo Noponen, 1902. Pikku Lauri tahtoi oppia lentämään, kirj. Anja Tuulonen, 1902. Annan onnellisin päivä, kirj. Hanna Frosterus-Segerstråhle, 1902. Hupsu Elijas, kirj. Vilkku Joukahainen, 1902. Laurin joulu-unelma, kirj. Aapo Pärnänen. 1902. Martin koulumatka, kirj. E.F., 1903. Mitä västäräkki kertoi kyntäjälle, kirj. Juho L., 1903. Laiskan-Matin velka, kirj. Vihtori Peltonen, 1903. Yhteinen vaara, kirj. K.V. II. 1904. Ihmisille hyvä tahto, kirj. J.A.B., 1904. Tahrainen käsi, kirj. K., 1905. Syntymäpäivälahja, 1905. Kertun ja Erkin joululahjat, kirj. Vilho Velho, 1906. Korven Kallen jouluaatto, kirj. L. —alli—, 1906. Naapurit, kirj. A.O., 1907. Onni, kirj. Maria, 1907. Kesäinen tarina, kirj. A. Lehvä, 1908. Joulu Syrjälässä, kirj. Ilo Vaara, 1910.

Risu-Ville.

(Joulukertomus.)

Onpa se poika viipymään! Jos itse olisin mennyt, niin olisi kuusi aikoja sitten ollut täällä. —

— Mutta eihän tuollaisen poikanulkin kuin "Risu-Ville" nyt ole helppo saada kuusta metsästä. Lunta on kyynärän korkeudelta.

— Ei ole helppo, sanot sinä. Ehkäpä ei; kerjäten maailmaa mitata on kai mukavampi ja hauskempi. — Ei — työhön joka itikka — niin kylläpä on toista.

Oikeudenmukaisella harmilla nämät sanat sanottuansa, rouva kierähti kamariin temmasten oven jälkeensä kiinni aika jysähdyksellä.

Siellä sisällä lapset järjestelivät makeisia ja koreuksia kuusta varten, jota suurimmalla malttamattomuudella odotettiin.

Kello 4 iltapäivällä "Risu-Ville" aika vauhdilla samosi perämies Anderssonin talolta metsää kohti. Hän oli hyvällä tuulella. Eikä ihmekään! Olihan hänellä ollut oikea onnenpäivä. Havut ja huiskut oli hän heti kaupunkiin saavuttuaan saanut myydyksi. Sitä paitsi olivat jotkut hänen alituisista ostajistaan antaneet hänelle yhtä ja toista äidille ja pikkusiskoille jouluksi kotiin vietäväksi. Viimeksi vielä tämä kuusi. Hän aprikoi paljonko rouva siitä antaisi, 15 tahi 20, ehkäpä 25:kin penniä. Isävainaja oli viime jouluna saanut 75:kin penniä kappaleelta. Mutta ne olivatkin kai isoja ne isän kuuset.

Mutta ei. Täytyi kerta koettaa hatun päälakea. Siellä päällyksen ja rikkinäisen vuorin välissä, huolellisesti paperipalaseen kiedottuna olivat hänen tänä päivänä ansaitut rahansa. Niitä oli 85 penniä. Ne olivat äidin. Kuusesta saadut rahat ovat hänen. Niillä hän ostaa äidille jotakin mieleistä, oikein joululahjan.

Hän tunsi itsensä ylen onnelliseksi. Lumi loisti niin hohtavana ja hopeanvalkoisena siloista reenjäljistä.

Siinä täytyi ottaa luikuja. Mutta se kävi hullusti. Hän kaatui, tuiskahti selälleen sileälle tielle.

Ylös taas ja reippaasti eteenpäin. Ei ollut juuri pakkanen, mutta otti kuitenkin sormenkärkiin. Kiusallista, että kintaat olivat jääneet vaatemytyn päälle rouva Anderssonin keittiöön. Suurta hyötyä niistä ei juuri olisi ollut, sillä niissä oli sangon monta läpeä. Äiti ei ollut ehtinyt parsia niitä joulun edellä, vaan luvannut sen tehdä vasta joulun välipäivinä. — Mutta ehkä nyt jo olisi aika astua metsään. Näkyihän tuolla kuusia.

Ville hyppäsi lumella peitetyn ojan ylitse ja vajosi niin syvälle lumeen, että tuskin päänuppua erotti. Olihan hän kuitenkin metsässä; nyt vain kahlaten kauemmaksi. Seisoihan siellä kuusia pitkissä riveissä oikealla ja vasemmalla. Kaikki näyttivät niin vakavilta ja humisivat niin juhlallisesti juuri kuin joulua jo viettäisivät. Mutta ne ovat suuria. Missä olisi pienempiä? — Ei niitä näy edes merkiksikään. Huh! — kuinka vaikeaa kahlata näin syvässä. Joka askeleelta luistivat Villen risaset housut ylös, väliin polvien ylitse, jota vastoin sukansäärykset pyrkivät nilkkaan.

Jospa hän olisi kotona aavistanut tänä päivänä metsämatkan tekevänsä, niin olisi hän ottanut isävainajan pitkävartiset saappaat. Hän astui kuitenkin rivakasti eteenpäin, vaikka lumi yhä nousi vyötäisiin saakka. Välistä täytyi kumminkin levätä, vetää sukat ylös ja lahkeet alas sekä lämmittää hyppysiä pistämällä ne hetkeksi suuhun ja poveen.

Polviakin oli hierottava. Jos äidin joululahja ei olisi ollut mielessä, niin ehkäpä Ville raukka olisi palannut ilman kuusta, sillä tämä alkoi jo tuntua hankalalta.

Vihdoin Ville kuitenkin iloksensa havaitsi pienen kuusen karahkan. Se oli kooltaan melkein sellainen kuin rouva Andersson oli määrännyt. Lähemmäksi tultuaan Ville kyllä huomasi sen harvaksi ja kitukasvuiseksi, mutta ei ollut muita valittavissa.

Työ siis piti alettaman. Ensiksi oli lumi juurilta pois kahmaloitava. Se onnistui hitaasti; pakkanen puri kipeästi sormen kärkiä, josta syystä ne hyvin usein suistuivat vuoroon suuhun vuoroin poveen.

Kirves olisi ollut rouva Anderssonilta lainattava; mutta lieneekö hänellä kirvestä ollenkaan? Kaupunkilaisethan hakkauttavat puunsa. No — sama se! Olihan hänellä oiva isävainajalta peritty veitsi, vaikka se nyt sattui olemaan hiukan tylsä.

Ville nakersi kuusen runkoa aina väliin levähtäen. Ajatukset riensivät kotiin. Jokohan jouluvalmistukset alkavat siellä loppua? Äiti varmaan ajatteli, ettei hänen kaupungissa käyntinsä ole onnistunut, koska hän viipyy näin kauan. Kyllä jo mahtoi ollakin myöhäistä, koska tähdet alkoivat kimmeltää. Isä sieltä ylhäältä varmaan nyt näkee, kuinka hän työskentelee äidin ja pikkusiskojen hyväksi. Niin, olihan hän kuolinvuoteella luvannut isälle olla äidin ja siskojen turvana ja tukena, ja kylläpä hän, Juho Vilhelm Mäkelä, Jumalan avulla aikoi lupauksensa pitääkin. Nyt jouluna on vuosi kulunut siitä, jolloin Jumala otti isän pois… Mutta hei! Kuusi kaatui että räjähti, ja vain veitsellä nakerrettuna! — Ville tunsi ilosta lämpenevänsä.

Ville pisti puukon tuppeen, ravisti lumen kuusesta ja läksi kuusineen vanhoja jälkiä myöten maantielle.

Maantiellä hän kohotti kuusen pystyyn. Kyllä se pituudestaan oli sen korkuinen, kuin rouva oli määrännyt.

Kuusi selkään ja riemulla kaupunkiin. Tuuli puhalteli vastaan. Tuntui kylmemmältä kuin metsässä. Kotia, äitiä ja pikkusiskoja ajatellessa tuntui taas lämpöisemmältä.

Kaupungissa oli kaikkialla valoa, mutta eivät vielä joulukuuset tulessa olleet. Kauppapuoditkin olivat auki — hän ehti siis hyvin ostoksilleen. Sokurirasia äidille — ja — Halooh! — poika — myytkö kuusen?

— En, se on tilattu.

— Heh — sinä saat pian toisen.

— En saa — on jo niin myöhäistä.

— Äläpäs, veikkonen, kenelle se on?

— Perämies Anderssonin rouvalle.

— Vai niin! — no et häneltä monta penniä saa!

— Sama se — mutta hänelle sitä kuitenkin olen ollut noutamassa.

— Hyvä! — Pidä sanasi, poika, jos edelleen teet samoin, niin sinusta tulee kunnon mies. Tässä saat lantin jouluostoksiasi varten. Niin sanoen katosi nuori kiharatukkainen herra, ja Villen kontistuneeseen kouraan jäi kiiltävä markka.

Ville tuli niin iloiseksi, että jalat väkisin juoksuksi pistivät ja ennenkuin huomasikaan, niin hän jo kuusineen kapisteli rouva Anderssonin pimeässä etehisessä.

Rouva seisoi keittiössä kädet puuskassa. No, vihdoinkin tulet! — ja sellainen kuusi sitten. Mistä ihmeestä sen olet löytänytkin? Se tuskin kelpaisi portaitten eteen, mutta koska ei ole muuta, niin täytyy sitä käyttää.

Tilta, rouvan piika, sai nostaa kuusen kamariin, jossa se sitä vastoin suurella ilolla otettiin vastaan.

Rouva Andersson ei muistanut, mihin oli pistänyt rahakukkaronsa. Sieti etsiä kauan. Sillä välin Ville ehti lämmitellä ja saada muutamia ystävällisiä sanoja Tiltalta.

— Älä pane sydämellesi rouvan sanoja, lausui hän. Ei rouva niin pahaa tarkota, on vain ehkä liian vaativa. — Minä olen pannut hiukan äidillesi kahvia ja sokeria. Ne ovat omiani, vierasten varalta hankittuja. Niin pian kuin saat maksun kuusesta, niin riennä kotiin. Äitisi tulee levottomaksi, jos viivyt liian myöhään.

Rouva tuli nyt ulos ja arveli, ettei Villen risu olisi 10 pennin arvoinenkaan, mutta koska oli joulu, antoi sentähden 25 penniä.

Ville kiitti ja oli tyytyväinen. Olihan hän kuitenkin tuosta risusta saanut enemmän kuin voi toivoakaan.

Rantakadun varrella Ville teki pienet ostoksensa. Omilla rahoillaan, joita oli toista markkaa, hän osti äidille lasisen sokerirasian ja pikkusiskoilleen kumpaisellekin helminauhan. Saipa loppurahoilla vielä vähän makeisiakin.

Ja nyt sitten yhtä päätä kotiin. Alasmäissä Ville istui kelkkaan ja laski mäkeä alas että suhisi, muuten riensi hän juoksujalkaa.

Kas — jopa näkyi valkea liedeltä. Se loisti niin viehättävän lämpimästi häntä vastaan. Kaikki istuivat jo valmiina ja odottivat vain häntä. Kohta oli äiti, hänen oma lemmitty äitinsä, sulkeva hänet tuntehikasta rintaansa vastaan, ja silloin — silloin vasta hän sai tuntea oikean lämmön. Sitte oli äiti heille kertova Jeesus lapsesta Betlehemin seimessä, ja sitte saivat he äidin keralla laulaa suloisia lauluja.

Oi kuinka hän sentään oli onnellinen!

Hän pysähtyi ja hengähti. Tunne puhtaimmasta onnesta valtasi hänet. Ajattelematta hän laski kontistuneet kätensä ristiin loi silmänsä aavaa tähtikirkasta taivasta kohti ja kiitti hartaimmasti sitä suurta hyvää kaikkivaltiasta Jumalaa, joka hänelle oli suonut niin herttaisen lämpimän kodin.

Teini.

Käsivarsiaan heilutellen ja ruumistaan puistellen juosta hölkötti pitkäkoipinen teini pimeitä kujasia myöten aamukylmässä kouluun. Hän koetti kääriä kulunutta, mustaa takkiaan tiukemmin ruumiilleen, vaan ei se tahtonut tepsiä kylmää vastaan. Ja kumminkin hänestä tuntui, ettei nyt tänä aamuna ollut kovinkaan pakkanen, vaan se oli syömättömyys, nälkä, joka häntä kylmäsi, — viimeisen leipäpalansa oli hän äsken pistänyt poskeensa noustessaan ylös Eenokki-sepän tuvassa, vaan se oli ollut liian pieni, se ei riittänyt lämmittämään luisevaa ruumista. Ja sillä ravinnolla sitä nyt piti kestää puoleenpäivään saakka, jolloin taas saattoi odottaa Portin Pietarin keittiössä lämmintä ruoka-annosta. Jos sieltäkään enää saa… kärtyisiä ovat olleet viime aikoina.

Teini Antti Antinpoika juoksi kinosten väliin polettua polkua pitkin tuulimyllyjen ja navettarakennusten lomitse kunnes vähän leveämpi, mutkainen katu aukeni eteen. Vaan sekin oli vielä aivan pimeä; ainoastaan jonkun porvarin keittiön ovenraosta taikka sarvesta höylätyn ikkunan läpi kumotti arka valon säde. Aamu oli vielä hyvin varhainen. Kun kolmikulmainen rauta raastuvan tornista viisi kertaa helähti, silloin piti teinien olla koulussa, mutta varalta täytyi heidän jo lähteä kotoaan paljo aikaisemmin.

Koulutalon ovi oli auki ja siitä loimusi talviaamun pimeyteen takkavalkean punertava hohde, Ovella telmi jo toisia teinejä ja he tahtoivat vetää Antinkin mukaan leikkiinsä. Vaan Antti ei ollut tänään sillä tuulella. Hän haki toveria, jolla olisi evästä mukanaan, mutta sitä ei ollut nyt kellään sellaisella, jolta hän sitä olisi voinut pyytää, ja hän istahti senvuoksi alakuloisena seinään kiinnitetylle penkille kauas katveeseen. Sieltä katseli hän hiljaa tuota jo tuttavaksi kodiksi itselleen käynyttä kouluhuonetta, opettajan pöytätuolia, johon juuri neljä talikynttilää sytytettiin, karkeatekoista kirjastokaappia, jonka harvoja, mutta kallisarvoisia kirjoja hän oli oppinut rakastamaan, noita mataloita penkkejä, joissa hän opetusta oli saanut nauttia. Mielihaikealla hän ajatteli, että hänen nyt ehkä täytyi ne jättää ja katkaista kesken opintonsa ruoan puutteesta ja ryhtyä muuhun ansioon.

Niinkuin useimmat tovereistaankin oli Antti köyhän talonpojan lapsi, joka oli lähtenyt kaupunkiin koettamaan onneaan opin ohdakkeisella polulla. Eväskontti seljässä ja sauva kädessä oli hän kouluun saapunut, saanut armosta jäädä asumaan Eenokki-sepän matalaan tupaan ja porvarien keittiöissä hän oli, niinkuin toverinsakin, kerran päivässä keiton saanut. Niin oli eletty ja luku oli luistanut ankaran Martti-mestarin opastuksella hyvää vauhtia. Pari kertaa talvessa oli eväskontti saapunut täytenä kotoa markkinamiesten matkassa, ja niin oli aina eletty siihen asti, kunnes lomalle lasketut teinit olivat kaikki pienissä parvissa lähteneet maakuntaa kiertämään ja keräämään varoja, rahoja, vaatetta ja ruokaa taas uudeksi lukukaudeksi. Mutta nyt oli Antin kontti kesken talvea aivan tyhjentynyt, eikä täytettä ollut kotipuolesta saapunut, köyhyys kun vallitsi sielläkin, ja porvarit rupesivat käymään kärsimättömiksi kärttäjille, — nyt oli seinä noussut Antille eteen.

Näitä hän surumielisenä mietti, kun opettaja, ankara Martti-mestari, astui sisään ja kävi latinaksi latinalaiseen kielioppiinsa käsiksi. Antin kimppuun ei mestari monasti päässyt, vaan tänään Antti oli hajamielinen, sekausi vastauksissaan ja kun aamulukujen päätyttyä teinit hajaantuivat päivällisille, oli hän alakuloisuutensa lisäksi tyytymätön itseensäkin. Ei ollut tosin Martti-mestari nyt patukkaa käyttänyt, joka oli ainoa, jokapäiväinen parannuskeino teinien hajamielisyyttä ja huonolukuisuutta vastaan, vaan ukon suupielien vinkeistä näkyi, että hän oli vihassa.

Porvarien pojat riensivät koteihinsa kaupunkiin, rikkaammat maalaispojat majapaikkoihinsa, köyhimmät kuokkimaan sääliväin ihmisten keitoille. Antti käveli Portin Pietarin keittiöön ja asettui ovensuuhun odottamaan, — nälkä kurni suolta ja ruoan haju melkein hurmasi päätä. Mutta pistelijäästi häntä nyt Pietarin palvelijat kohtelivat.

— Tulit eilen ja tulit tänään, — taasko huomenna tulet? — veistelivät he. — Saa nähdä, riittääkö taas keitto muulle väelle, kun sinä pääset popsimaan.

— Se ei tämä Antti syö muuta kuin sen ainoan kerran päivässä, mutta silloin sille pitäisikin olla erityinen padallinen, — kappa nauriita ja puoli lehmänreittä. —

— No, siinä on nyt taas täysi kuppi, katsotaan sitten, kantavatko nuo kapeat koivet naurisvellistä paisunutta vatsaa…

Niin veisteli keittiössä talonväki, joka rupesi kyllästymään näihin jokapäiväisiin vierailuihin. Antti söi, mutta nieli kyyneleitä vellin mukana, kiitettyään ruoasta läksi hän kiirein askelin takasin kouluun ja astui ankaran Martti-mestarin tupaan, jossa tämä perheensä kanssa asui ja koetti saada vuoden ympäri riittämään sen puolen lästiä rukiita ja saman ohria, jonka hän nautti opetustyöstään palkakseen. Antin oli aikomus pyytää mestarilta elatuksenapua niistä teinirahoista, joita koululle maakunnasta kannettiin. Vaan ne olivat mestarilta jo aikoja sitten menneet, niitä oli syöty ja jaettu, ja hän senvuoksi ankarasti Antille tiuskasi:

— Mitä teinirahoja? Ne olen jo jakanut ja omistani lisää pannut, niin että en enää tiedä, mitä omille lapsilleni annan. Olethan itsekin saanut, parempi olisi, jos te joskus toisitte minulle kotipuolestanne tulijaisiksi jonkun juuston tai voinaulan, kuin että aina mangutte teinirahoja, jotka sitten olueen juotte.

— Mutta minulla ei ole nyt enää mitään syötävää, sopersi Antti.

— Koeta hankkia, koeta hankkia, ja ole ahkera ja tarkka, eläkä hölmö, niinkuin tänään, niin minä jonkun vuoden perästä ehdotan sinut saamaan apulaispapin viran.

Antti huomasi jo, että hänellä oi ollut muuta neuvoa, kuin lähteä maata kiertämään ja maakunnasta elatuksenapua keräämään. Hän tiesi, että sekin oli oikeastaan jo kielletty, mutta mikäs siinä auttoi, kun hätä käski.

— Antaisiko mestari minulle teinin todistuksen teiniapuja kerätäkseni, pyysi hän ujosti.

Mutta siitä mestari tuskastui:

— Tiedäthän, että minun ei ole lupa antaa sellaista todistusta, laki sen kieltää, — vai tahdotko että minulta tämä viheliäinen virkani vietäisiin!

Omin neuvoinsa täytyi nuoren teinin lähteä suoriutumaan. Palatessaan mestarin luota koulutupaan olivat siellä toiset koululaiset koolla harjotellen iloisina ja reippaina latinalaisia koululauluja. Pääsiäinen oli tulossa, ja silloin he, samoin kuin jouluna ja pyhäinmiestenpäivänä, aina kulkivat talosta taloon laulaen porvarein perheille noita kauniita joululaulujaan, joihin he usein itse sanoja sepittivät. Silloin oli teineillä hyvät päivät, porvarien juhlaruu'ista saivat he runsaita annoksia, ei säästetty silloin silavaa eikä olutta, eikä niin huonoa teiniä ollut, joka ei olisi silloin jaksanut humalaan päästä. Voudin oli m.m. tapana vuosittain antaa teineille, kun he saapuivat kuninkaankartanon portille veisaamaan, 6 kannua olutta, puolen leiviskää leipää, palvatun lampaan ja naulan kynttilöitä, — se kirjotettiin "porttirahoina" oikein voudin tileihin, ja siitä teineillä ilon kestejä kesti. Nämä makeanleivänpäivät olivat taas tulossa ja kadehtien katseli Antti, kuinka hänen toverinsa niitä varten valmistausivat, — hänen itsensä täytyi lähteä pois maakuntaa kiertämään…

— Tule pääsiäislauluja laulamaan, kehottivat toverit.

— Elä aina märehdi latinalaista kielioppia, pistelivät he.

Vaan Antti hiipi hiljaa koulutalosta pois, käveli kinoksiin polettua polkua pitkin tuulimyllyjen ympäri ja navettain ja tallien välisiä kujia myöten Eenokki-sepän pirttiin, josta hän haki konttinsa ja suksensa. Ja verkalleen läksi hän potkimaan kaupungin portista ulos yksin talviseen metsään.

Entisinä aikoina, paavin uskon aikoina, joista vielä vanhat kertoivat, olivat ihmiset armeliaampia koululaisia kohtaan, ja näiden toimeentulo luostari- tai kaupunginkouluissa oli parempi. Katoolinen kirkko julisti hyväksityöksi köyhäin koululaisten auttamisen ja myönsi sadan päivän aneet jokaiselle, joka teinille almun antoi. Rikkaiden luostarien tai piispanistuimien yhteydessä olevat koulut olivat siksi äveriäitä, että niiden kannatti hyvin palkata opettajat ja avustaa ja vaatettaa oppilaitakin. Ja silloin oli myöskin teinien kulku maakunnissa aivan luvallista ja tavallista. Mutta uskonpuhdistuksen jälkeen joutuivat koulut Suomessa rappiolle, hallitus riisti kirkon varat eikä sen laitoksia kumminkaan ylläpitänyt; opettajain palkat pienennettiin, näiden tiedolliset edellytykset samalla supistuivat eikä kukaan ajatellut köyhien teinien avustamista. Päinvastoin hallitus kielsi näitä kulkemasta maaseudulla teiniapuja keräämässä, koska se muka vietteli laiskuuteen ja aikaansai pahennusta, — hallitus tahtoi itse kiskoa talonpojilta verot niin tarkkaan kuin nämä suinkin jaksoivat suorittaa eikä sallinut muiden kerjätenkään käydä heitä verottamassa. Sen sijaan hallitus itse kantoi "teinirahoja" talonpojilta, tarkotuksessa jakaa niitä koululaisille, vaan ne rahat supistuivat hyvin vähiin, mitkä teineille lopullisesti annettiin.

Siihen aikaan, noin kolmesataa vuotta sitten, jolloin pitkäkoipinen teini Antti Antinpoika yksin lähti kaupungista maalle hiihtämään, kerätäkseen varoja lukujensa jatkamista varten, oli koululaisilla siis hyvin vaikeat olot, ja hyvin hämärät olivat Antinkin toiveet. Hän mietti hiihtäessään, olisiko parempi muuttaa uraa, jättää luvut sikseen, — opille annettiin näinä sotasina aikoina hyvin vähän merkitystä. Maantiellä kulkijakin näki kyllä, kenellä niihin aikoihin oli mahti käsissään ja menestys edessään. Tuhkatiheään ajoi Anttia vastaan vallattomia ratsumiesparvia hoilaten ja laulaen. He poikkesivat taloihin ja ottivat väkisin ruokaa ja juomaa mitä parasta oli saatavissa ja elivät yhdessä huumauksessa. Ja pilkkaa he tekivät kontti seljässä hiihtelevästä teinistä.

— Kas siinä hometoukka, joka on kirjojensa äärestä lähtenyt metsään tuulottautumaan, sanoivat he ivalla.

— Hanki itsellesi miekka ja ratsu, niin sinusta vielä mies tulee, koipia sinulla ainakin on. Ei latina sinua elätä. Vaan tule sotaretkelle. Siellä saat viiniä kypärästä juoda ja viileskellä vehnää ja silavaa, ja kultaa ja hopeita saat saaliina kotiisi kantaa. Ja mitä se maksaa soturin kunnia ja maine!

Antti taivalsi edelleen antautumatta väittelyihin raakojen ja rajujen sotilasjoukkojen kanssa. Hän hiihti ohi kaupunkia lähimpäin talojen, — niitä kävivät teinit liian usein verottamassa — alkaakseen kerjuunsa etempänä. Vaan ilta rupesi tulomaan, ja hän hiihti vielä metsäistä taivalta.

Saapui hän kumminkin ennen illan tuloa suureen taloon ja ilmaisi ujosti asiansa. Vaan siellä oli jo usein käynyt samoja asiamiehiä ja niille oli opittu vastaus antamaan. Kuningas on kieltänyt teinikulun ja kieltänyt heille almuja antamasta. Joka ei työllään itseään elätä, se on käsketty lähettää muitta mutkitta sotaväkeen, varokoon Antti, ettei ruunun miehiä satu hänen taipaleelleen.

Yöksikään oi Antti uskaltanut taloon jäädä, hän lähti hiihtämään edelleen, vaikka väsymys jo painosti ponnistuksiin tottumattomia raajoja ja mieli apeana asui. Kotvan hiihdettyään pysähtyi hän maantien varrella pienelle kunnaalle, istahti kaatuneelle hongalle ja kyynel tirahti silmästä nuoren miehen. Niin toivottomalta tuntui kaikki, pystöön näytti taival nousevan opin tiellä. Vielä vuosia täytyi ehkä näin kihnuttaa, ennenkun saattoi toivoa lukuajan loppuvan, — ja mitä oli silloinkaan edessä? Parhaassa tapauksessa joku vaivainen apulaispapin paikka, jonkun kitsaan kirkkoherran luona ruokapalkalla, ja siihen asti täytyi vielä nähdä niin paljo nälkää! Miksei hän viskannut kulunutta, mustaa teininmekkoaan hiiteen ja sen mukana kaikki grammatiikat [= kielioppi] ja retoriikat [= puhetaito] ja dialektiikat [= todistelutaito], ja tarttunut miekkaan, joka avasi viinin ja vehnäsen maat? Sotaväen kirjureita vilisi joka kylässä, — ei tarvitse muuta kuin ilmottautua sellaiselle, niin ovat pestirahat taskussa ja ruunun ase kädessä, jolla itse ottaa, mitä ei mielisuosiolla anneta…

Tähän suuntaan kävi nuoren teinin ajatuksenkulku, mutta kaihoa ne tuumat kasvattivat hänen mieleensä, — kirjat olivat jo käyneet hänelle rakkaiksi, hän olisi tahtonut syvemmin niihin tutustua. Mutta hänen siinä istuessa sitä synkempänä mieleltään, kuta pimeämmäksi ilta kävi, kulki yksinäinen nainen maantietä, pysähtyi nuorukaista puhuttelemaan ja armahti häntä sekä vei läheiseen matalaan majaansa yöksi. Ja aamulla vielä evään konttiin antoi ja siunasi taipaleelle. Ja rohkeammalla mielellä taas nuori teini lähti hiihtämään, yhä kauemmas sydänmaata kohti.

Kuta kauemmas hän hiihti, sitä avuliaammiksi ihmiset kävivät. Hänen konttiinsa kertyi leipää, lihaa, voita ja kalaa, hän sai korjata resuset kenkänsä ja vaatetta hän sai ohkasen mekkonsa lisäksi. Suksikeli loppui ja jalan hän jatkoi kiertokulkuaan sulalla maalla. Kevätmarkkinoille kaupunkiin lähteväin mukana saattoi Antti jo lähettää Eenokki-sepän majaan runsaat muonat ja kun hän itse paluumatkalla koulukaupunkia läheni, painoi kontti taas raskaasti hänen hartioitaan. Vaan mieluista oli sitä taakkaa kantaa; nyt sai taas huoletta viipyä puolen vuotta kirjojen ääressä eikä kurninut nälkä suolissa. Poissa oli epäilys ja apea mieli ja halveksuen hän nyt katseli raakoja ratsumiesjoukkoja, jotka kompasanoja lasketellen hänen ohitseen ajoivat.

* * * * *

Oli juhannusaatto, kun Antti taas koulukaupunkiin ehti. Juhlaa varten panemastaan oluesta ja leipomistaan leivistä olivat taas porvarit antaneet teineille heidän osansa, ja kaupungin laidassa nämä hilpeät nuorukaiset nyt kokkoa polttivat ja runsaita eväitään nauttivat, kun Antti raskasta konttiaan kantaen metsästä saapui. Riemulla riensivät he häntä tervehtimään ja joukkoonsa kutsumaan. Mutta Antti vei ensiksi konttinsa kaupunkiin Eenokki-sepän taloon, kätki raskaasti kerätyt lukumuonansa visusti sepän muijan aittaan ja kantoi loistavin silmin Martti-mestarille paksun leipäjuuston ja komean voimöhkäleen tuliaisiksi. Ja kyynel kiilsi mestarin silmässä, kun hän palannutta teiniään tervehti ja juustosta viipaleita lapsilleen leikkeli.

Iloisin ja reippain koko teinijoukosta oli Antti, kun hän illan yöksi vaihtuessa taas istui toveriensa keskuudessa ja kertoi heille roihuavan kokon ääressä matkansa vaiheista. Porvarien väkevä olut teki tehtävänsä, ja kun teinit käsi kaulassa laulelivat latinalaisia juhlalaulujaan, kaikui korkeimpana joukosta Antin ääni. Ja laulun loputtua toisti hän vielä yksin:

Siis nyt riemu loiskikoon, kun me nuoret ollaan. Kuluu tämä sulonuoruus, kuluu myöskin viisas vanhuus, — sitten mullassa maataan.

Mirska.

(Tosikertomus).

Mirska oli karhun lapsi. Hän oli kotoisin Karjalan itärajoilta, kuten hänen nimensäkin ilmottaa. Erään pitäjän herrat olivat sen tuoneet sieltä pienenä pentu vuhkurana. Se sai asua pappilan pirtissä eräässä karsinassa uunin luona. Siellä sillä oli hyvin lämmin olla, varsinkin kun sen oma karvainen turkki alinomaa vahveni ja tiivistyi.

Pappilan asukkaista tuli sille tutuimmaksi kaksi henkeä: piika Katri, joka toi sen takimaisille nystyrähampaille kaikellaista hienontamista ja kirkkoherran poika Samuli, joka seurasi aina Katrin muassa ja jäi sitten karsinan laidalta katselemaan Mirskan pyörähdyksiä ja kuperkeikkoja. Parhaimmat herkkupalansa saikin Mirska Samulin kädestä. Samuli rakasti Mirskaa. Jos hän sai äidiltään makean tortun, katkasi hän siitä puolet karhun pojalle. Mutta hyvä äiti antoikin niitä tavallisesti kaksi, niin ettei makeisia tarvinnut katkoakaan. Mirska puolestaan osotti kiitollisuuttaan. Kun Samuli lähestyi karsinaa, alkoi se heti iloisesti mylläköidä ja kohosi sitten takatassuilleen pappilan pojan eteen. Silloin sen suuhun aina jotain hyvää pistettiin.

Kesän tullen oli Mirska niin perehtynyt ihmisiin, että se saatettiin karsinastaan vapaaksi päästää. Se juosta vähkyröitsi Samulin jälestä pihamaata pitkin polkien tannerta leveillä jalkapohjillaan. Ja kun Katri meni liiteriin halkoja noutamaan, niin Mirskakin mennä vihkasi sinne, tempasi halon tahi kaksi ja kantoi ne keittiöön Katrin jälestä.

Karhun poika tuli pian tutuksi koko kylässä. Sen kaulaan pantiin vahva side, johon kiinnitettiin hihna. Siitä talutettiin Mirskaa kylän läpi. Kun se milloin irti pääsi, saattoi se juosta joksikin ajaksi piiloon, mutta palasi jälleen. Eräänä pyhäpäivänä kipasi se tikapuita myöten kirkon katolle, jolloin koko kirkkoväki sitä katsoa töllisteli eikä muistanut kellojen soidessa saarnaa kuulemaan lähteä, ennen kuin Mirska saatiin houkutelluksi pois Herran huoneen harjalta.

Samulin ja Mirskan ystävyys jatkui koko kesän. Kun Samuli seisoi onkivapa kädessä rantakivellä kaloja pyytämässä, istui Mirska uskollisesti ystävänsä luona ja vartioitsi nurmelle heitettyjä hyppiviä ahvenia, etteivät ne päässeet jälleen veteen ponnahtamaan. Yhdessä he myöskin kävivät marjassa. Näillä retkillä osotti Samuli paljon suurempaa itsensäkieltämistä kuin Mirska; sillä hän poimi marjat tuokkoseen ja vei ne kotiin, mutta Mirska pisti kaikki heti karvaiseen suuhunsa.

Sitten keikahtivat asiat sille kannalle, että Samulikin joutui poimimaan marjoja Mirskan suuhun.

Samulilla oli kaunis pallo. Hän leikki sillä usein pappilan pihalla. Mirska oli mukana ja juoksi pallon jälestä. Monta kertaa tähtäsi Samuli pehmeällä pallollaan Mirskaa; tämä väliin hypätä loiskautti syrjään, väliin taas karahti pystyyn ottaen muksun leveään rintaansa. Molemmat pojat innostuivat leikistä ja jatkoivat sitä väsymykseen ja helteeseen saakka. Kerran sattui pallo kirpoamaan pihan reunassa olevan yksinäisen aitan katolle ja jäi sinne räystäslaudan taakse. Samuli koetti pudottaa sitä pitkällä puulla, mutta se ei onnistunut. Tikapuita ei katolle ollut. Samuli katseli mielipahoillaan suosittua leluaan, jota ei hän voinut käsiinsä saada. Silloin kuulee hän rapinaa aitan salvamesta. Hän katsahtaa sinne. Mirska siellä kapuaa katolle. Se pääsikin sinne onnellisesti, tulee räystäälle pallon luo ja viskaa oikealla etutassullaan pallon alas. Mutta silloin rusahtaa mädännyt kattolauta, keikahtaa ylös, ja Mirska pudota mätkähti laudan kanssa seinävierellä olevaan kivikkoon. Samuli ei ollut ennen koskaan kuullut ystävänsä suusta sellaista mörähdystä kuin nyt kuuli. Hän riensi taputtamaan Mirskan karvaista turkkia. Elukka jatkoi murisemistaan, nousi sitten ja lynkkäsi kolmella jalalla tavalliseen makuupaikkaansa. Toiseen takajalkaan oli pudotessa pahasti koskenut.

Mirska ei voinut päiväkausiin liikkua paikaltaan. Samuli suri, että ystävä sai kärsiä kipua hänen tähtensä. Hän koetti kaikin tavoin lieventää karhunpennun kipuja. Hän kantoi sen syötäväksi mitä parasta taisi ja keräili marjoja. Hyvä oli niin ollen elukan sairastaa; ennen pitkää se paranikin täydellisesti ja kisaili jälleen kumppaninsa kanssa.

* * * * *

Syksyllä täytyi ystävyksien erota. Samuli lähetettiin kaupungin kouluun. Kumppanin mentyä tuntui Mirskasta elämä sangen ikävältä. Hän oli jo kasvanut niin suureksi, että oudot eläimet ja lapset häntä pelkäsivät. Lähellä oli kansakoulu. Siihen saapui poikia läheisistä kylistä. Ne kävivät Mirskaa katsomassa. Mutta ne lähestyivät häntä arasti osotellen häntä sormellaan ja jotkut kepilläkin. Kukaan ei Samulin lailla saapunut häntä ystävällisesti turkkiin taputtelemaan, ei kukaan antautunut leikkiin hänen kanssaan.

Eräänä syyspäivänä kokoontui taas joukko kansakoulupoikia hänen ympärilleen. Ne ojentelevat häneen sormiaan, jotkut matkivat hänen mörähdyksiäänkin. Pojat pysyttelivät kuitenkin kohtuullisen kaukana, mutta takimaiset tyrkkivät edessä olevia lähemmäksi Mirskaa.

Mirska päätti vihdoin hänkin puolestaan alottaa leikin, syöksyi kiivaasti poikajoukkoon ja tempasi yhden pojan kiinni. Kun toiset alkoivat kauheasti kirkua, suututti se karhua, niin että se paiskasi pitelemänsä pojan sangen voimakkaasti maata kohden ja alkoi häntä siinä vanuttaa.

Poikain huudon kuultuaan kiiruhtivat aikaihmiset paikalle ja koettivat houkutella Mirskaa pois pojan kimpusta, Kun houkutukset eivät auttaneet, lyötiin nuorta karhua. Silloin heräsi siinä pedonluonne. Se alkoi vihaisesti mylviä ja yritti karata lyöjän päälle.

Mirska otettiin nyt miesvoimalla kiinni ja sidottiin lujilla köysillä pappilan päärakennuksen seinustalla olevaan pylvääseen. Tästä vankeudesta sen mieli enemmän ärtyi. Kun päivällä ei muistettu sille ruokaa toimittaa, särki se keskiyöllä lähellä olevan kuistin lasiset seinät. Kuistissa säilytettiin maitoa ja muita ruokia. Mirska ne söi tahi muuten lahmasi. Rangaistukseksi sulettiin hänet vanhaan tyhjään riiheen, johon hänelle annettiin niukalta ruokaa, ja jossa hän makasi yli talven kämmen suussa. Kun häntä keväällä yritettiin sieltä irti laskea, karkasi hän ensiksi lähellä olevan hiehon päälle. Silloin hän sai kuolettavan luodin otsaansa.

Syntyperäinen valtaan päässyt raju luonne vei Mirskan turmioon. Samuli suri syvästi ystävänsä kovaa kohtaloa.

Pikku Lauri tahtoi oppia lentämään.

"Äiti, miksi minä en osaa lentää, vaikka pääskynen osaa?" huudahti pikku Lauri ihmeissään tuvan rappusella istuen katsellessaan, kun äitipääsky opetti räystäällä poikiaan matkan alulle.

Äiti katsahti häneen omituisesti hymyillen eikä virkkanut mitään, jatkoi vain siinä porstuan ovella potatin kuorimistaan.

Olihan aivan kummallista, mietti Lauri, että kaikki pikku linnut lensivät vapaana ilmassa minne tahtoivat ja hänen vain täytyi tallustella maan pinnalla ahavoituneilla jaloilla, joissa isä sanoi olevan "variksen saappaat". Entäs kun perhosetkin lentävät! Ei, Jumala oli unohtanut hänelle siivet tekemättä, kun kerran kärpäselläkin oli, ja olihan hän toki kärpästä parempi — oli paljonkin. Hän ei tullut ajatelleeksi, että myöskin äiti, isä, sisko Kerttu ja isot veljet kävelivät, eivätkä koskaan ilmaan kohoutuneet.

Mutta jos hänelle vielä kasvaa siivet! Olihan pääskyn pojillekin kasvanut.

"Äiti, äiti, minulle kasvaa siivet, eikö niin? Ja kun minä tulen suureksi, niin minä lennän, minä lennän kauvaksi ja otan äidinkin mukaan."

"Niin, niin lennäthän sinä, pulmuseni, kun tulet suureksi", sanoi äiti, katsoen niin surullisen hellästi hymyillen häntä silmiin. "Lennä vaan poikaseni, lennä kauvas ja korkealle, vaan elä tahraa siipiäsi eläkä putoa…"

Äidin puheesta Lauri sai uutta yllykettä: hän voisi tosiaankin lentää, koska äitikin sen uskoi.

Hän ei huomannut, kuinka äiti viimeisiä sanoja lausuessaan oli vetänyt huivin alemmaksi kasvoilleen estääkseen pojan ilosta säteilevän katseen huomaamasta kyyneltä, joka herähti hänen poskipäilleen. Äiti näet muisteli taasen vanhinta poikaansa, joka vuosia sitten oli jättänyt kodin ja harhaili nyt huonoilla teillä vieraassa maassa.

Lauri ei huomannut äidin itkua, sillä uusi ajatus oli kokonaan vallannut hänen mielensä. Eikä tuo uusi ajatus mielestä haihtunutkaan: Hänelle kasvaisi siivet ja hän saisi lentää vapaana ilmojen halki!

Tuota unelmoidessa kaunoinen kesä kului loppuun ja saapui syksy.

Eräänä iltapäivänä pakisi isä ikkunasta ulos katsoessaan:

"Tuossa ne kai viimeiset muuttolinnut etelään lentävät. On niillä miekkosilla hyvä, kun eivät tarvitse jäädä tänne vilua ja nälkää kärsimään, syksyn saapuessa menevät etelään, jossa aurinko aina paistaa, jossa maa talvellakin kukkia kantaa ja puiden oksat hedelmäin painosta notkuvat."

Nuolena lensi Lauri ikkunaan kuullessaan puhuttavan muuttolinnuista. Kun hän katsoi isän osottamaan suuntaan, näki hän ylhäällä taivaslaella leijailevan suuren lintuparven, Ne loittonivat loittonemistaan, kunnes viimein pieninä pilkkuina häipyivät kauvas taivaanrannan taa.

Kiihkeänä seurasi Lauri koko ajan niiden kulkua, ja kun viimeinen pilkku silmänkantamattomiin katosi, heräsi hänen mielessään outo kaipuu. Miksi ei hänellä vieläkään ollut siipiä, vaikka koko kesän oli niitä odottanut! Olisi saanut niillä seurata lintuparvea etelän ihaniin maihin…

Ja kun illan tultua tuli liedessä leimusi ja äiti valmisti joukolle illallista, istui Lauri valveella, käsi poskella, uneksien ajasta, jolloin hänen siipensä alkaisivat kannattaa. Silloin kohoaisi hän korkealle ilmaan, lentää liiteleisi lintujen teitä kauas taivaan rannan taakse, asettuisi asumaan sinne etelän lämpöiseen maahan, jossa maa talvellakin kukkii ja puiden oksat hedelmäin painosta notkuvat.

Hän ei tiennyt mitään, kun äiti riisui hänet, nosti tuvan peränurkassa olevaan sänkyyn ja peitteli, siveli sitten valkoista otsaa ja kuiskasi. "Jumala silmäterääni suojelkoon!"

Nyt oli vihdoinkin Lauri saanut siivet, oikein suuret, valkoiset siivot, jommoiset hän oli kuvassa nähnyt enkelitytöillä. Siipineen seisoi hän nyt kaivonvintin latvassa katsellen kesäisen auringon valossa säteilevää kotilahdelmaa ja kaukaa siintäviä kunnaita, katseli niitä valmiina lentoon lehahtamaan. Eikä hänen tarvitse muuta kuin irrottaa itsensä kaivon vintistä, kun siivet alkavat tehtäväänsä täyttää. Hänen rintansa täyttää hurmaava riemu. Hän tuntee maasta irtautuneena ilmaan kohoavansa. Ilonsa ilmaisuksi tahtoisi hän huudahtaa äidille, joka pihalla heiniä hajottaa ja ihmetellen hänen menoaan katsoo, vaan hän ei saa ääntä kuuluviin. Hän vain lentää liihottelee kohti huimaavaa korkeutta.

Sinne ei erota mitään rappeutunutta ja rumaa; kohta on kotimökkikin haihtunut näkymättömiin. Aina vain avautuu uusia maailmoita, niin huikaisevan kauniita, valosta välkehtiviä. Kaukaa kimaltelee kaupunkikin kirkkoineen. Sitä kohden hän siipiensä suihkeen suuntaa ja kohta hän jo kaupungin yläpuolta kaartelee. Hän tuntee olevansa suuri ja voimakas. Tekisi mieli ottaa käsivarsilleen tuo kaupunki, jonka talot ovat hopeasta ja kirkkojen tornit kullasta, ja kantaa se sinne kauas isälle ja äidille. Ja miten pikkuisia ovat nuo ihmiset, jotka siellä hopeaisten talojen katoilla tepastelevat! Hän tahtoisi niille huutaa huikaista, vaan hän ei sittenkään saa sanaa suustaan.

Yhtäkkiä hän huomaa, että kaikki kaupungissa katselevat häntä. Ihmiset seisahtuvat ja töllistelevät ylös häneen. Hopeaiset talot saavat suuret kultaiset silmät. Vihdoin on koko kaupunki yhtenä suurena, kirkkaana silmänä, joka katsoo häneen. Mutta tuo katse on niin hehkuvan kirkas, ettei hän voi sitä kestää. Hän ponnistaa voimiaan lentääkseen pakoon, vaan silloin tuntee hän ensikerran ruumiinsa painavan. Siivet pyristelevät yhä korkeuteen kohotakseen, vaan ruumis laahaa raskaana maata kohden. Vihdoin siipienkin voima väsyy ja hän romahtaa alas.

* * * * *

"Yh-yy, yhyh-hyy!" kuuli äiti aamiaispuuroa keittäessään perinurkan sängystä. Pikku Lauri se vain oli, joka surukseen huomasi hupsahtaneensa lentomatkaltaan kotituvan sänkyyn.

"No miten se Lauri, suuri poika, itkulla päivänsä alkaa?" kysyi äidin lempeä ääni.

"Suuri poika", sanoi äiti ja Lauri huomasi kuitenkin olevansa taasen niin pieni, paljon pienempi äitiäkin, eikä siivistä ollut jälkeäkään. Ja hän nyyhkytti yhä haikeammin: "Yhyh-hyy, äiti, kun minä en osaakaan lentää!"

Äiti kiersi hierimellä viimeisen kerran puuropadan laitaa ja nosti sen liedeltä patapölkylle. Meni sitten suoraa päätä peränurkkaan ja istahti sängyn laidalle, jossa Lauri vielä hiljalleen nyyhkytti.

Hän katsoi ääneti noihin avonaisiin sinisilmiin, katsoi hetken ja hymyili, rinnassa luottava rauha. Sitten nosti hän poikansa polvelleen, sulki suojelevasti syliinsä ja virkkoi:

"Lennäthän sinä poikani vielä kerran, lennät kauas ja korkealle. Liian suurta on sukua sielusi maatakseen maassa ja senvuoksi sen täytyy kohottautua korkeuteen, jossa asuu Jumala…"

Ulkona lotisi vesi virtana mustaan maahan. Syksyinen tuuli valitellen nurkassa vinkui, riuhtoen ja repien oksia pihlajasta, joka alastomana ikkunan edessä lähestyvän talven valtaa peläten värisi. Mutta Laurista tuntui niin turvalliselta tuossa äidin lämpöisessä sylissä.

Annan onnellisin päivä.

Pikku Anna istui suruisen näköisenä portailla, kädet helmassa. Hän katseli, kun Matleena-muori neljän poikaviikarinsa kanssa lähti muurameen suurelle suolle, kädet täynnä tyhjiä tuohisia ja koreja.

Pikku Anna oli tosin tottunut jäämään yksiksensä kotiin, mutta kuitenkin oli hänellä ikävä aina yksin jäädessänsä. Kaikkein ikävintä oli se, kun hän aina tunsi voimansa vähäisiksi, jos mihin vähänkin suurempaa ponnistusta vaadittiin. Hän ihmetteli usein, miksi hän aina oli väsynyt, sairas ja kykenemätön kaikkeen työhön, kun sitävastoin toiset lapset, kuten Matleena-muorin pojat, olivat aina terveitä ja voivat myllätä ja vääntää kuin karhut. Tätä kysymystä hän mietti joka päivä ja kaikesta sydämestään halusi saada siihen vastausta. Oi, miten hän toivoi kerran joltain ihmiseltä saavansa kysellä kaikkea, mitä hän yksiksensä oli mietiskellyt, ja jota hän ei itse ymmärtänyt selittää! Koulunopettaja tai pappi varmaan osaisi selittää, mutta koska hän voisi heitä tavata? Kouluun pääsemistä ei hän voinut ajatella, sillä koulu oli liian kaukana, ja vanhaa rovastia hän voisi vielä vähemmin tavata.

Eniten vaivasi häntä kuitenkin se, että hän tunsi olevansa kasvatusvanhempainsa rasituksena. Matleena-muori olikin hoitanut häntä pienuudesta pitäin kuin omaa lastaan — äiti, Matleenan sukulainen, oli hänet jo pienenä orvoksi jättänyt. Anna tiesi, että hänen kasvatusäitinsä oli saanut valvoa monta yötä silloin, kun hän tuskia kärsien oli sairaana maannut, ja että hänen kasvatusisänsä oli saanut panna monta vaivalla ansaitsemaansa ropoa lääkkeisiin, joista ei kuitenkaan ollut mitään apua. Ja siksipä hänellä oli sydämen suru siitä, kun ei millään tavalla voinut osottaa kiitollisuuttaan kasvatusvanhemmilleen eikä edes mitenkään auttaa heitä kotiaskareissa. Hän kykeni ainoastaan hoitamaan mökin nuorinta poikaa tämän kätkyessä maatessa, mutta pian poika tulisi niin raskaaksi, ettei hän jaksanut tätä nostella.

Miten mielellään hän olisi suonut olevansa tuon pikku pojan asemassa, kun Matleena aina otti tämän syliinsä hellitelläkseen! Sellaista hyväilyä ei Matleena muille osottanut, mutta eihän hänellä ollut aikaa sellaisiin lapsellisuuksiin. Sen Anna tiesi, mutta kuitenkin hän aina kaihosi Matleenan hyväilyä, vaikkei siitä mitään puhunut. Muutoin ei hänellä ollut mitään valittamista — hänelle ei näet oltu yhtään pahaa sanaa sanottu, jos ei erityistä ystävällisyyttäkään osotettu. Mutta hän ei voinut sille mitään, että hänen pikku sydämensä aina kaipasi hellyyttä ja ystävällistä hymyilyä. Se teki hänet surumieliseksi, sillä hän oli aivan varma siitä, että hänen raihnaisuutensa ja kykenemättömyytensä teki hänet vastenmieliseksi Matleena-muorille.

Kaikki nämä ajatukset lensivät taaskin tytön mieleen, kun hän portaalla päiväpaisteessa istui katsellen metsään meneviä marjamiehiä. Kotona ei olisi ollut niin ikävää ja kolkkoa, jos edes "Kellokas" tai porsaat tai mökin neljä kirjavaa kanaa olisivat olleet häntä seurallaan huvittamassa. Mutta nyt olivat kaikki nämä Annan ystävät toinen toisensa peräytä viety ainaiseksi pois. Ne oli myyty, vaihdettu leiväksi, sillä nälkä pyrki tuohon pieneen tupaan. Isä makasi sairashuoneessa kaupungissa ja pitkä pouta oli polttanut ruohot "Kellokkaan" laitumelta. Viimeiseen saakka koki Matleena-muori säilyttää "Kellokasta", sillä hänen oli vaikea monen lapsen kanssa tulla maidotta toimeen, mutta viimein se täytyi pakosta myydä, kun pouta yhä jatkui eikä sille ollut muuta ruokaa antaa. Sinä päivänä, kun "Kellokas" vietiin, itki Matleena. Ennen ei ollut Anna nähnyt hänen koskaan itkevän. Sen vuoksi se oli koskenut kovin hänen sydämeensä. Hän ei ollut silloin voinut olla muitten parissa, vaan oli hiipinyt hiljaa metsänlaitaan, istautunut nurmikolle, itkenyt katkerasti ja rukoillut kädet ristissä Jumalaa auttamaan heitä hädässä. Hän oli varma siitä, että hyvä, suuri Jumala, joka asui pilvien yläpuolella ja joka oli kaiken luonut, kuulisi hänen rukouksensa. Oi, jospa hän kuulisi!

Tätä Anna taaskin uudelleen mietti portaalla haaveksien istuessaan. Jospa hän osaisi edes lukea isän suuresta raamatusta, jota säilytettiin hyllyllä! Hän koetteli muistella, mitä hän oli kuullut vanhimman pojan, Matin, raamatunhistoriasta lukevan Jumalasta ja Jeesuksesta, saadaksensa varmuutta siitä, pitikö hän lapsista. Ja kun hän samassa muisti sen kaksitoistavuotiaan tytön, jonka Jeesus oli parantanut, sai hän lohdutuksen mielellensä. Ja täällä yksinäisyydessä, jossa ei yhtään ihmistä ollut häntä näkemässä eikä kuulemassa, alkoi hän hartaasti rukoilla Jumalalta apua. Ja kuta enemmän hän rukoili, tunsi hän ikäänkuin sitä lähemmäksi Jumalaa tulevansa. Lopulta tuli hän hyvin iloiseksi ja varmaksi siitä, että hän, joka oli parantanut tuon kaksitoistavuotiaan tytön, hän myöskin tietäisi keinon häntä auttaakseen sellaiseksi, että hän voisi Matleena-muorille jotain apua tehdä.

Ilta alkoi lähestyä, ja kun Anna muisti, että oli vähän puuroa, joka hänen tuli lämmittää itselleen illalliseksi, meni hän sitä varten keräämään risuja mäeltä. Hänen piti näet itse hoitaa itsensä, sillä marjamiehet tulisivat kotiin vasta seuraavan päivän aamupuolella.

Mutta mikä ihme loisti tuolta ruskeitten havunoksien alta? Ahaa, se oli varmaankin kananpesä, jota Matleena-muori oli turhaan etsinyt. Oli näet tiettyä, että kirjava kana oli ollut jossain piilossa hautomassa muniaan, vaikkei pesää oltu löydetty.

Hän otti munat varovasti, vei ne tupaan ja pani ruokakaappiin. Mutta niitä asetellessaan kuului hänen korviinsa kummallinen äännähdys, joka häntä kovin säikäytti. Erään munan sisästä kuului heikko naksutus. Hän kuunteli sitä liikkumattomana sykkivin sydämin. Kas — nyt kuului se taas! — tik, pik… A—i, siellä on varmaankin pikku poikanen, joka pyrkii ulos!

Hämillään tuumaili hän, mitä olisi tehtävä. Äkkiä muisti hän, että muna tarvitsee lämpöä. Vapisevin käsin teki hän tulen lieteen ja istautui sitte sen eteen, kallis löytö kädessään. Siinä istuen unohti hän yksinäisyyden ja ajan. Kun yö saapui ja hiillos sammui liedessä, valtasi hänet uni. Hän hiipi sänkyyn suuren turkin alle nukkumaan ja asetti aarteensa poveansa vastaan. Sanomaton ilo täytti hänen mielensä, kun hän siunausta lukien painoi silmänsä kiinni.

* * * * *

Aurinko paistaa helotti aamulla tupaan — suoraan pikku Annan silmiin.

Pi — pi — pi kuului hänen kainalostaan ja pari pientä jalkaa räpisteli nukkuvan tytön rintaa.

Silloin Anna kavahti istumaan ja katseli unenpöperössä ympärilleen. Mikä se oli? Tuvassa ei ollut ketään — ja joku tokitti ja puri häntä sängyssä.

Mutta kuultuaan nahkasen alta äänen: pi — pi — pi — selvisi hänelle asia heti. Hän haki turkin alta ja sai käteensä pehmeän, lämpöisen ja elävän pikku palleron. Hän huudahti ilosta: Ai, elävä pikku tipo — ihan elävä ja minun omani.

Millä ilolla hän nyt odotti muoria ja poikia kotiin! He varmaan tulisivat hämmästymään! Mutta lakaistessaan tuvan lattiaa ja tarkasti pitäessään silmällä pikku tipoa, joka nokitti vettä pikku nokallaan, lensi hänen päähänsä uusi ajatus. Mitäpä jos hän koettaisi! Hän pysähtyi luuta kädessä. Uskaltaisiko hän…?

Ah — eihän hänen sopinut ajatella itseään! Olihan hän rukoillut Jumalaa auttamaan. Hänen kasvoilleen ilmestyi päättäväisyyden ilme. Hän lopetti lakaisemisen, otti pikku tipon, asetti sen varovasti pieneen koriin heinien sisään ja ripotti leivänmuruja eteen. Sitte hän sitoi liinan korin kanneksi ja puki itsensä pyhäpukuunsa. Ja muutamien minuttien kuluttua oli Anna matkalla kaupunkiin. Hän oli päättänyt myydä kananpoikasen, että saisi antaa Matleena-muorille siitä saamansa rahat.

Aurinko paistoi kuumasti — paahtoi polttavasti. Puitten ja pensaitten lehdet riippuivat mustuneina ja puoliksi kuivuneina. Kaikki kuihtui äärettömästä kuivuudesta. Annasta tuntui vaikealta kengittää, sillä tomu kohosi maantiellä ilmaan pienimmästäkin ilman liikahduksesta. Mutta tätä ei Anna ehtinyt ajattelemaan, sillä hän oli päättänyt panna viimeiset voimansa voidaksensa olla Matleena-muorille hyödyksi.

Aurinko kohosi yhä korkeammalle ja paahtoi yhä kuumemmin. Yht'äkkiä tunsi tyttö huimaavan päätänsä. Hän istautui horjuen tien viereen kori sylissä.

Mutta hänen täytyi eteenpäin…! Kaukana, harjun petäjikön luona kulki iloinen seurue. Sieltä kuului puhelua ja naurua. Äkkiä alkoi metsän puut, kivet ja itse aurinko sekaisin pyöriä Annan silmissä, ja kohta koko maailma musteni. Hänen päätään pisteli kuin neuloilla, ja pian meni hän tainnuksiin.

Iloisen seurueen nauru taukosi äkkiä, kun se tien vierestä löysi tajuttoman tyttösen, jolla oli pieni kori kädessä. Eräs nuori mies kumartui kiireesti tyttöä tutkiakseen ja antoi pikaisia määräyksiään seuran muille jäsenille. Tuon nuoren miehen vanha, hopeahiuksinen äiti vilvoitteli tytön otsaa.

Äkkiä avasi sairas silmänsä. — Kori — kuiskasi hän tuskin kuuluvasti hädissään.

Se oli hyvässä tallessa. Seurue oli kuullut piipityksen korista ja piti kananpoikasesta hyvää huolta.

Vähitellen kirkastui Annan katse iloisemmaksi ja hän tuli täyteen tajuunsa. Kun hän kertoi vanhalle rouvalle elämäntarinansa, katseli tämä häntä vettynein silmin ja sanoi: — Rakas lapsi, elä ole levoton. Kaikki käy hyvin, minä ostan sinun kananpoikasesi.

* * * * *

Mökissä oli suuri hätä Annan häviämisestä. Matleena-muori, joka oli palannut neljän väsyneen poikansa kanssa astiat täynnä keltaisia muuramia, kärsi suurta tuskaa siitä, kun oli jättänyt tytön itsekseen. Mihin ihmeelle oli lapsi mennyt?

— Äiti! — huusi Matti — tänne tulee hieno herra.

Ja ennenkuin Matleena-muori ehti mitään ajatella, astui vieras tupaan.

— Anteeksi, tämä on varmaan pikku Annan koti? Ja te olette varmaan Matleena-muori, josta tyttö on puhunut.

Matleena-muori joutui niin hämilleen ettei saanut vastausta suustaan ja hänen neljä poikaansa katselivat avossasuin vierasta, joka heille hymyili ja ymmärsi oikeaan paikkaan tulleensa. Vieras kertoi kaikki ja Matleena kuunteli liikutettuna.

— Ja nyt — sanoi nuori lääkäri — olemme äitini ja minä ajatelleet ottaa tytön luoksemme ja hoitaa häntä siksi, että hän tulee kyllin vahvaksi palatakseen takaisin teidän luoksenne. Kun hän on erittäin heikko ja vähävärinen, täytyy hänen saada hyvää hoitoa.

Matleena-muori tunsi kummallista kaihoa, vaikka olikin iloinen siitä, että tyttö joutui hyvään hoitoon. Hän seurasi heti lääkäriä harjulle, jossa seurue Annaa parhaansa mukaan hoiteli.

— Äiti — kuiskasi pikku tyttö kalpeana ja väsyneenä, vaikka ilosta loistavin silmin — nyt sinä tulet iloiseksi, äiti. Hyvä, vanha rouva on luvannut ostaa kananpoikasen. Eikö ollut ihmeellistä, että minä löysin sen kananpesän? Ja te saatte joka pennin, äiti, ja poikain pitää saada runsaasti ruokaa. Äiti! — eikö sinunkin mielestäsi Jumala ole ollut meille hyvä?

Matleenan luja tahto murtui. Liikutuksesta nyyhkyttäen kumartui hän tytön yli ja hyväili tämän tukkaa ja sanoi:

— Sinä et saa kuolla, sinä et saa minua jättää! Sitä surua en jaksaisi kestää.

Annan kasvot loistivat tyytyväisyydestä ja ilosta. Loistavin silmin katseli hän pilviin ikäänkuin jotain hakien.

Hänen ainoa huolensa oli siitä kuinka hän osaisi kyllin kiittää tästä onnellisesta hetkestä.

Hupsu-Elias.

Oli lämmin kesäinen ilta. Kylän pojat loikoilivat tapansa mukaan Vasikkahaan katajikossa. Mutta ikävältä alkoi sekin ammatti ajanpitkään tuntua, vaikka Pitkä-Roopertti ja Nikkarin Saska koettivat tuontuostakin saada naurua aikaan jos jonkinlaisilla kujeilla.

— Mitäs sanoisitte kiekon lyönnistä; sitähän ei ole lyöty tänä kesänä? lausui yksi joukosta.

— Kiekolle, kiekolle! huusivat kaikki ja hyökkäsivät maantielle.

Huimaa kyytiä hurisi kohta kiekko, ja korkealle kohosi tomu kuivalta maantieltä. Kaikki olisi käynyt hyvin, elleivät Nikkarin Saska ja Pitkä-Roopertti olisi sattuneet eri puolille. Heidän välilleen pyrki tuontuostakin kina puhkeamaan. — Roopertti oli heittänyt kiekon, mutta kun se kulki huonosti, sanoi hän sen "lipsahtaneen" ja vaati uutta heittoa.

— Et saa, huusi Saska ja aikoi siepata kiekon.

Mutta silloin hyökkäsi Roopertti paikalle, ja tappelu oli valmis. Mutta joku huusi: — Hupsu-Elias! Kaikki kääntyivät katsomaan ja tappelukin unohtui. — Tien käänteessä tuli todellakin Hupsu-Elias puukenkineen ja pattisauvoineen. Tuossa tuokiossa oli koko poikalauma ukko-paran ympärillä. Pehmeällä, hiukan värisevällä äänellään saneli hän taasen tavallista mielilausettaan: — "Sallikaat lasten tulla" j.n.e.

Poikiin tarttui pilanteon halu ja sentähden huusivat he mikä mitäkin.

— Saarnaa meille Paapelintornista!

— Ei; — minä tahdon Eliaan taivaaseen astumisesta! — Mitä vielä! — Pikkuinen puhe häävaatteista ei tekisi pahaa, pilkkasi Pitkä-Roopertti ja kiskoi ukkoa takaperin takin liepeistä. Nukkanen nuttu ratkeili ja paikat irtaantuivat. Mutta hän kiskoi yhä ja huusi; Saarnaatko häävaatteista, vai…

— Kyllä minä saarnaan teille neljännestä käskystä, kuului vakava ääni heidän takanaan, ja kun pojat kääntyivät, näkivät he edessään pitäjän kappalaisen, joka palasi peltoaan katsomasta.

Ankarasti hän nuhteli heitä ja puheli Jeesuksesta, joka oli kaikissa vanhemmilleen kuuliainen ja rakasti kaikkia ihmisiä samalla rakkaudella.

Poikia alkoi ensin hieman hävettää, ja mieli olisi tehnyt metsään livistämään, jos vain olisi ollut uskallusta. Vähitellen alkoivat mielet sulaa ja hiljainen katumus rupesi kytemään itsekunkin rinnassa.

Pastori kohensi ukon nuttua ja antoi hänelle sauvan, jonka joku ilkimys oli heittänyt tien ojaan. Luoden surullisen silmäyksen poikiin läksi hän taluttamaan siunailevaa Eliasta.

Alakuloisena hiipivät pojat kotiinsa, ja kun he jonkun ajan perästä uudelleen kokoontuivat kiekonlyöntiin;, olivat he hieman kohteliaampia sivukulkijoille.

* * * * *

Vähänvirran alapuolella oli jo kaksiöistä jäätä, ja sinne kokoontui koko poikajoukko. Useilla, jotka olivat kesällä ansainneet rahaa, oli oikeat "amerikkalaiset" luistimet. Mutta Pitkä-Roopertti ja Nikkarin Saska olivat olleet jouten koko kesän ja sentähden täytyi heidän tyytyä vanhoihin rämiin. Tämän puutteensa koettivat he korvata uhkarohkeudella, joka oli osottavinaan miehuutta. Yhä keskemmälle he pyrkivät ja uskalsipa Saska viimein ottaa ankaran vauhdin ja laskoa yli koko suvannon. Jää kyllä ritisi ja voihki, mutta toisella rannalla koukerteli jo Saska.

Tämäkös kiihotti Roopertin kunnianhimoa. Yhtäkkiä otti hän tulisen vauhdin ja aikoi lennättää yli. Mutta hän oli painavampi kuin Saska, ja sentähden ulvahti jää surkeasti ja särkyi. Siellä, keskellä syvää jokea, huusi Roopertti, mutta kukaan tovereista ei kyennyt häntä pelastamaan.

Hän oli jo aivan uppoamaisillaan, kunnes rantaan juoksi mies lakittomin päin ja hapset hajallaan. Se oli Hupsu-Elias. Tuossa tuokiossa käsitti hän, mitä muut eivät kyenneet, sieppasi seipään aidasta ja kiidätti sitä onnettomuuspaikalle. Ihan viime tingassa sai hän työnnetyksi sen hukkuvalle, joka siihen epätoivon voimalla taittui. Yhdellä nykäyksellä oli hän kestävällä jäällä.

Väkeä oli kerääntynyt rannalle, muiden muassa Roopertin äitikin. Säikähtyneenä, mutta iloissaan, vei hän kotiin kalpean ja värisevän poikansa ja vähitellen hajautui muukin väkijoukko. Minne Hupsu-Elias joutui, sitä ei kukaan ollut huomannut.

Pitkä-Roopertti sai ankaran keuhkokuumeen, joka seurasi vilustumista. Yöt, päivät valvoi äiti hänen vuoteensa ääressä, ja kaikki näytti jo menetetyltä. — Mutta kun ensimäinen kevätaurinko alkoi paistaa, kääntyi tauti, ja ensimäiset tervehtymisen merkit näkyivät Roopertin poskilla. Vähitellen palasivat voimatkin, mutta vallattomuus ja hilpeyskin olivat poissa.

Hupsu-Elias oli Roopertin sairastaessa muuttanut toiseen elämään; mutta hänen haudallaan kasvoi kesällä kukkia, joita ihmiset ihmettelivät. Ne olivat vilpittömän ja hiljaisen kiitollisuuden kukat — ja Roopertti hoiteli niitä.

Laurin joulu-unelma.

Pikku Lauri oli ollut ensi kertaa jouluna kirkossa. Voi kuinka hauskaa siellä oli juhlapukuisen kansan keskellä vieressä oman isän ja äidin! Lukemattomat joulukynttilät loivat kirkasta valoaan yli korkeakattoisen temppelin, ja kruunut kimaltelivat kirkkaina niiden loisteessa. Kaikki ihastutti Lauria niin, että hän mielellään olisi taputtanut pieniä kätösiään, elleivät kaikki ihmiset olisi näyttäneet niin vakavilta. Äiti kehotti kuuntelemaan papin kaunista puhetta Jesuslapsesta, joka syntyi kunnian kuninkaaksi Betlehemin seimessä. Mutta vielä juhlallisempaa oli Laurin mielestä urkujen soitto ja seurakunnan täysiääninen veisuu, jota hän lapsenäänellään koetti hiljaa säestää.

Kaikkea tätä muisteli Lauri kotimatkalla istuessaan kirkkoreessä lämpimien peitteiden sisällä. Ruuna ravasi vikkelästi isän ohjatessa, ja sen vaskiset tiu'ut helisivät iloisesti talvisessa aamuilmassa. Hauskempaa vielä oli katsella metsän puita lumisine oksineen. Ja ne näyttivät liikkuvan taapäin taajoissa riveissä hyvällä vauhdilla. Sepä merkillistä! Mihinkä kiiruhtivat ne? Menevätkö ne jouluvieraiksi pikku serkkujen tai vanhojen tätien ja kummien luo toiseen metsään? Niin ajatteli ensin pikku Lauri. Mutta sitten hän tuli muistaneeksi, ettei puilla ole serkkuja ja vanhoja tätejä. Kummeja ei heillä liene lainkaan, koska ei pappi käy yhtäkään puun tainta kastamassa samalla tavalla kuin pientä siskoa edellisenä kesänä. Taivaan pilvet ne puun taimen kastavat ja Jumalan hyvät enkelit niistä pitävät huolta. Sitten johtui Laurin mieleen, että puut ovatkin matkalla kirkkoon. Niin, kirkkoon ne kiiruhtavat, mietti Lauri. Ja hän oli mielessään oikein iloinen tästä havainnosta, ikäänkuin olisi saanut selville suuren ja ihmeellisen salaisuuden. Ja varmuuden vuoksi päätti hän kysäistä asiaa äidiltäkin.

"Menevätkö puut kirkkoon, äiti?" kysyi Lauri ihastuneena.

Äiti oli äänettömänä miettinyt papin joulusaarnaa. Hän ajatteli sitä äitiä, joka lähes pari tuhatta vuotta sitten tuuditteli helmassaan Jumalan lasta, jota Betlehemin paimenet iloiten tervehtivät odotettuna rakkauden ja rauhan ruhtinaana ja maailman Vapahtajana. Kuinka hellästi eikö Maria hoitanut ja vaalinut Herran lasta kaiken puutteen ja köyhyyden keskellä! Kuinka haluisasti hän kasvatti häntä jalona taimena Herran tarhassa! Minulla on pieniä poikia ja tyttäriä, — ajatteli äiti — joitten pitäisi kasvaa sen suuren ja täydellisen esikuvan mukaan, minkä Jeesuslapsi on meille jättänyt. Kuinka neuvoisin, ohjaisin ja johdattaisin heitä sille tielle, joka johtaa elämään, onneen ja rakkauteen?

Mutta Lauri, odotellen vastausta, keskeytti uudelleen äidin mietteet.

"Näkeekö äiti, että puut menevät kirkkoon? Mahtuvatko ne kaikki meidän kirkkoon, vai menevätkö ne muuannekin?" kyseli hän.

"Ei äitisi sitä tiedä, poikaseni, eikä ole nähnyt, mutta sen äitisi tietää, että metsän puutkin pitävät omalla tavallaan jumalanpalvelusta siinä suuressa ja ihanassa temppelissä, jonka Jumalan kädet ovat perustaneet. Kun sinä tulet suureksi, niin opit sen vielä näkemään ja ymmärtämään", vastasi äiti.

"Jos puut menisivät kirkkoon", tuumasi isä, "niin mitä luulisit niiden siellä tekevän?"

"Ehkä ne saarnaisivat ja veisaisivat sekä katselisivat kauniita kynttiläkruunuja", lisäsi siihen äiti ja kääri lujemmin vaatteita poikasensa ympärille.

"Näetkö vieläkin puitten kirkkoon marssivan?" kysyi äiti, peittäessään Laurin pään ja kasvot.

"Kyllä minä näen ne", sopersi Lauri. "Minä näen ne ja kirkon myös?"

Ja Lauri näki ne todellakin. Sillä viattoman lapsen silmät näkevät aina sen mikä on ihanaa ja hyvää. Heidän enkelinsä avaavat heidän sielunsa eteen kauniin maailman sekä päivällä että yöllä, jos he tahtovat pysyä kuuliaisina ja hyvinä lapsina. Hyvä enkeli kosketti Lauria vain yhteen silmäluomeen, ja katso, silloin avautui hänen eteensä hauska näkö. Hän seisoi pienellä kummulla vanhan kunnianarvoisen kirkon vieressä. Aamutuuli henkäili raikkaasti hänen ympärillään ja hiljalleen humisivat vanhain puitten latvat kirkkomäellä. Kaunis aamurusko heijasti monivärisenä metsän huurteisesta rinnasta ja nietoksien lukemattomista lumikiteistä, kointähden lempeänä tuikkaessa taivaan sinikorkeudesta. Ja ihastunut Lauri huomasi, kuinka koko luonto sai mielen ja kielen, kuiskaten joka taholla: "nyt on ihana joulu!" Mutta eniten kasvoi metsän riemastus ja humina. Lumiset puut heiluivat ja huojuivat humisten ja laulaen niin ihanasti, ettei Lauri ennen koskaan ollut sellaista kuullut. Vihdoin huomasi hän koko metsän äkkiä saavan kesäisen vihreytensä. Tuomet ja pihlajat kukkivat, ja paksun hangen alta kohosi esille vihreä nurmikko monine kukkasineen, jotka kaikki näyttivät laulavan samaa ylistysvirttä. Laurin mielestä olisi pitänyt olla ankara ja luminen talvi, koska juuri vietettiin joulujuhlaa, mutta kaikki tuntui niin lämpöiseltä ja kesäiseltä. Eikä ollut aivan kesäkään, sillä talven lumet kimaltelivat moniväristen kukkien keskellä, vaikka ne eivät enää niihin kylmyyttä ja hallaa huokuneet. Oli kuin talvi ja kesä olisivat sulautuneet yhdeksi kokonaisuudeksi,. sopusointuiseksi ihanuudeksi häiritsemättä toinen toistaan.

Mutta yht'äkkiä aukenivat kaikki vanhan kirkon raskaat ovet, ja sieltä sisältä välkähti niinkuin kynttilöiden kirkas loimo. Suuri liike syntyi silloin metsässä ja entistä kaikuvammin soi luomakunnan laulu. Vanhat kuuset ja koivut, jotka monen monta vuotta olivat vainajien hautakummuilla vartijoina seisoneet, ne ensin kulkivat kirkon ovelle. Ja katso, kirkon katto kohosi korkeammalle ja korkeammalle, ja isommaksi avartui oviaukko, niin että puuvanhukset pääsivät sisälle. Niiden jälestä tuli toisia ja yhä toisia suuria sekä pieniä puita juhlallisessa marssissa. Lauri näki lopulta koko suuren metsän joka taholta lähenevän samaa päämäärää. Sepä oli ihmeellistä! Lauri pujahti puiden lomitse kirkon nurkkaan. Kirkko oli jo täynnä, mutta mitä enemmän sinne oli uusia tulijoita, sitä laajemmalle levisivät seinät ja sitä kauemmaksi tähtitarhoja kohden avartui kaareva katto. Ja kynttiläkruunut suurenivat suurenemistaan, niin että lopulta näyttivät mahdottoman isoilta jättiläisiltä, jotka pitivät käsissään tuhansia tulisoihtuja. Lopulta nämäkin himmenivät yli taivaan leviäväksi valousvaksi, jonka lävitse tuikkivat taivaan tähdet. Ja kun Lauri ennätti katsoa ympärilleen, näki hän kirkon seinien yhä pakenevan ja häipyvän näkymättömiin kaukaisen näköpiirin taa. Laurin sydäntä ahdisti, sillä hän näki olevansa suuressa valoisassa metsässä. Pelästyneenä yritti hän huutaakin, mutta lähellä olevat pienet vesat katsoivat ystävällisesti häneen. Kukkaset nyökyttivät päätään ja hyvänhajuinen tuomikin, jonka oksat olivat täynnä kukkia, hymyili hänelle ystävällisesti ja sanoi: "Älä pelkää, lapsukainen! Ei kukaan tee sinulle pahaa, sillä nyt on joulu, ja me kaikki olemme suuressa ja pyhässä Jumalan temppelissä." — "Niin, nyt on joulu", sanoi katajapehkokin ja ravisti iloisena teräväneulaisia oksiaan. "Nyt on joulu, nyt on joulu!" kaikui joka oksalta. Ja metsän mahtava kuoro lauloi silloin joululaulua: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!"

Lauri oli sanomattomasti ihastunut, sillä ei koskaan ollut hän nähnyt tai kuullut mitään niin juhlallista ja kaunista. "Nyt on joulu, nyt on joulu!" huudahti hänkin ja löi riemuissaan käsiään yhteen. "Niin, nyt on joulu!" vastasi hänelle silloin tuttu äidin ääni. "Nousehan nyt syömään lämmintä joulupuuroa pitkän kirkkomatkan perästä."

"Minäpä olen ollut suuressa kirkossa, jossa kaikki puut soittivat ja lauloivat", sanoi Lauri.

"Niin, poikaseni, jospa kerran ymmärtäisitkin luomakunnan suurta jumalanpalvelusta", vastasi siihen äiti.

Martin koulumatka.

Martti hiihti kouluun. Talvinen aurinko oli juuri noussut ja alkanut heittää säteitänsä hangen valkealle pinnalle. En ole koskaan hiihtänyt näin hyvällä kelillä ja kauniilla säällä, ajatteli Martti hiihtäessään Kuusimäkeä alas, josta hänellä oli tapana laskea jäälle. Siihen mäen alle olivat kylän pojat tehneet hyppyrin. Martti ei siitä tiennyt mitään; olivat sen varmaan laatineet juuri häntä varten eilisiltana tai tänä aamuna. Martti lensi monta syltä ilmassa, mutta hyvin kävi kuitenkin. Polvet vain vähän notkahtivat suksien taas koskettaessa maata. Vauhti lisääntyi hyppäyksestä, ja Martti liukui kauvas jäälle, jonka toisella puolen uusi, valkea koulutalo loisti auringon paisteessa.

"Hei huimaa!" huusi hän ylpeänä mennessään, ja vastaukseksi kuului iloista naurua takaa päin. Sieltä hiihtivät Alatalon Antti ja Mäkelän Kalle ladon takaa, jossa olivat olleet piilossa katselemassa Martin laskua.

"Terve mieheen!" huusivat pojat yhteen ääneen,

"Huomeniksi, huomeniksi!" vastasi Martti. "Mäkeäkö pojat ovat laskemassa jo näin varhain?" — Hän päätti kiusallakin olla puhumatta koko hyppyristä, koska kerran oli siitä suoriutunut.

"Mitäpä täällä Kuusimäessä viitsisi laskea; tuonne Kurjenmäkeen olemme matkalla — siinä sitä on sievä heilahdus alaspäin korkeimmalta kohdalta", vastasi Kalle, iskien silmää Antille. "Tule sinäkin kerran mukaan, Martti, oikein miesten joukkoon", jatkoi hän, silmäillen ivallisesti pientä toveriaan, joka oli häntä melkein puolta päätä lyhempi. "En taida tässä oikein joutaa", vastasi Martti hieman levottomalla ja epävarmalla äänellä, jota hän sentään koitti tehdä rauhalliseksi ja miehekkääksi.

"Et uskalla, pelkäät vitsaa opettajalta, kun olet poissa koulusta", kiusoitteli Antti vuorostaan. "Sellaisen 'mamman pojan' onkin parasta istua koulussa kirjatikku kourassa ja kotona nukkua äidin villakopassa."

Martin poskille nousi veri. Hänen rinnassaan hytkähti oudosti, ja harmaissa silmissä välkähti jotakin.

"Enkö uskalla! Näytän, että uskallan ja lasken korkeammalta kuin te!" huusi hän ja alkoi raivokkaasti hiihtää Kurjenmäkeä kohden.

Antti ja Kalle katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta lähtivät kuitenkin perässä. He olivat vain tahtoneet vähän kiusoitella Marttia, joka oli kovin itserakas ja arka kunniastaan. Kalle ja Antti taas olivat häntä toista vuotta vanhemmat ja paljon kookkaammat, mutta koulusta olivat he eronneet jo kolmannelta luokalta. Laiskoja ja huolimattomia kun olivat, olivat he kiusanneet vanhempiansa, että nämä vihdoin antoivat heidän jäädä joulusta alkaen pois koulusta.

Kohta lähenivät pojat Kurjenmäkeä. Se on korkea vuorenrinne, joka on puista melkein paljas ja talvisin muodostaa uhkean suksimäen. Jyrkimmältä kohdaltaan on se sentään liian vaarallinen laskea. Siksi olikin opettaja ankarasti kieltänyt kaikkia koulupoikia käyttämästä sitä.

Martin sydän sykki ankarasti. Omantunnon ja kiusaajan äänet taistelivat hänen mielessään. Edellinen sanoi; "Älä laske, Martti, opettaja on sen kieltänyt. On väärin, että olet poissa koulusta." — Kiusaaja taas kuiskasi: "Huono olet, kun et laske! Toverisikin nauravat pelkuruudellesi, raukka!" Martti oli kahden vaiheilla. Hän oli joskus kuullut opettajan puhuvan synnin varjosta, jonka se heittää ihmislapsien tielle, kun he tekevät pahaa. Hän katsoi eteensä ja näki siinä lumella pitkän, tumman varjon. Hän jo melkein päätti olla laskematta, kun molemmat toverit saapuivat paikalle, ja Antti virkkoi hieman epävarmasti, mutta samalla ivallisesti:

"No, näytähän nyt, Martti, että olet mies ja miehen poika. Akka olet, ellet laske, kun kerran kerskasit!"

Enempää ajattelematta iski Martti sauvansa lumeen, työnsi kerran, ja kohta kulki hän huimaavaa vauhtia jyrkännettä alas. Hän tunsi ilman vinkuvan korvissaan ja sydämmessään outoa ahdistusta. Hän ummisti ensin silmänsä, mutta avasi ne taas ja näki sivullansa äskeisen varjon. Sitten tunsi hän kovan tärähdyksen eikä enää nähnyt mitään — —

* * * * *

Kun Martti taas tuli tajuihinsa, makasi hän vuoteella kotipirtissä. Hänen vasenta jalkaansa pakotti kovasti, eikä hän voinut sitä liikuttaa. Äiti istui sängyn jalkopäässä, ja hänen kalpeat kasvonsa kirkastuivat, nähdessään Martin ensi kerran avaavan silmänsä.

"Äiti — anteeksi!" kuiskasi tämä ja vaipui taas uneen, josta vasta seuraavana päivänä heräsi.

Äiti kertoi silloin, että Martti oli kaksi päivää sitten kannettu kotiin. Hän oli taittanut jalkansa, laskiessaan Kurjenmäestä. Isä oli heti haettanut lääkärin, joka sitoi säären ja asetti luut paikoillensa. Opettajakin oli jo kahdesti käynyt häntä katsomassa ja luvannut antaa kaikki anteeksi, kun Martti vain pian paraneisi. Kalle ja Antti olivat heti samana päivänä menneet opettajan luo ja kertoneet itse kiihottaneensa Marttia tähän uhkarohkeaan tekoon, joka oli vähällä maksaa hänelle hengen. Poikain hartaista pyynnöistä oli hyvä opettaja luvannut ottaa heidätkin takaisin kouluun, kun lupasivat olla oikein nöyriä ja ahkeria.

Martin paraneminen kävi nopeasti. Jo parin viikon kuluttua sai hän lähteä kouluun kelkalla, jota Kalle ja Antti työnsivät, mutta rakkaita suksiansa ei hän enää sinä talvena saanut käyttää. Sairautensa aikana katosi hänestä kaikki itserakkaus ja ylpeys. Sen jälkeen oli hän nöyrä ja vaatimaton poika, joka ei koskaan edes ajatellut olla tottelematon.

"Mutta mitä Martista sitten tuli?" kysynevät monet lukijoistamme. En oikein tiedä, kuuluko se tähän kertomukseen ja saanko siitä puhua. Hän on nyt yksi maamme parhaita hiihtäjiä, joka on saanut palkintoja monessa suuressa kilpailussa.

Mitä västäräkki kertoi kyntäjälle.

Möttös-Matti kynteli kesantoa Riihentaustapellollaan. Matin perässä juoksenteli vakoa pitkin iloinen, ketteräliikkeinen västäräkki tarkastellen joka vaon, minkä Matti aukaisi. Silloin tällöin se aina tapasi jonkun pienen matosen, jonka se söi, tahi, jos saalis oli suurempi, vei pesäänsä poikasilleen. Kuitenkaan ei se matkoillaan kauvan viipynyt, vaan juosta piiperteli Matin kyntäessä yhtä päätä aivan hänen selkänsä takana vaossa, etteivät vaan matoset ja toukat ehtisi kätkeytyä mullan sisään.

Kun Matti oli sitkaimen, pari kyntänyt, seisautti hän hevosensa, joka kuumana päivänä oli ruvennut ohimoilta hikoilemaan, istahti pientarelle levätäkseen.

Kun västäräkki ei saanut hevosen seistessä uutta mullosta etsittäväkseen, hyppäsi se iloisella lennähdyksellä Matin auran sarvikolle.

Matti ihmeissään linnun rohkeudesta ajatteli ensin, että mitähän se nyt miettii, kun tuohon hyppäsi, mutta kun hän huomasi linnun kumartelemiset ja liverrykset, käsitti hän, että sillä on varmaankin hänelle jotain sanomista. Ja tuskin oli Matti ehtinyt näin ajatella, kun västäräkki nyökäytti päätään ja alkoi:

Syntiinlankeemuksen jälkeen lepää rangaistus koko luomakunnan yli. Runsaimmin saamme siitä kärsiä me elävät olennot. Erittäin on meidän pikkulintujen surkeus suuri. Meillä kun ei ole voimia taistella väkevämpiämme vastaan. Saammepa usein kovaa kokea ihmisenkin puolelta. Kerron sinulle, Matti, elämäntarinani, niin huomaat, että surunsa ja murheensa on muillakin eikä ainoastaan ihmisellä.

Tuolla Koivusillan kotasissa olen nähnyt ensi kerran päivän valon. Siellä kivien välissä, kahden kiven yhtymässä, oli vanhempieni pesä. Meitä oli siinä viisi pienokaista. Muistan aivan kuin tämän päivän, kuinka äitimme kuletti meidät ensi kerran ulos pesästämme avaraa maailmaa katselemaan. Me istuimme eräällä rantakivellä Kotajärven rannalla. Sudenkorennot lentelivät järven rantaruohikossa. Äitimme sieppasi niitä tavan takaa ja kuletti meille kivellä istuville poikasille ruoaksi. Pian aloimme seurata äidin esimerkkiä ja itse otimme lenteleviä hyönteisiä ruoaksemme. Oi kuinka elämä tuntui sinä päivänä hupaiselta ja kevyeltä kauniissa ilmassa ihanan Kotajärven rannalla! Kun yöksi saavuimme pesäämme, olimme unissamme lentelevinämme perhosten perässä kultaisen päivän paistaessa.

Tämä ensimäinen kesä onkin ollut elämäni onnellisin aika. Seuraavana keväänä vaivaloiselta talvimatkalta palattua aloimme erään toisen västäräkin kanssa laittaa pesää teidän pajanne lahonneeseen salvameen. Pesä onnistui muuten hyvin. Pahanilkiset pojatkaan eivät sitä löytäneet, se kun oli ruispellon puolella salvamessa, jonne heillä ei ollut mitään asiaa. Mutta kun poikasemme kerran kesemmällä juoksentelivat ruoanhakupuuhissaan teidän kesannollanne, heitti Pekka poikanne yhtä poikasistani kivellä siipeen, niin että siipiluu katkesi. Tavottipa Pekka poikastani kiinnikin, kun näki kiven sattuneen, mutta poikanen, vaikka ei päässytkään lentämään, juoksi aidanraosta ruispellon puolelle ja kätkeytyi kasvavaan rukiiseen. Siinä sitten poikaseni kaiken kesää juoksenteli siipirikkona teidän kesantopellollanne kykenemättä lentämään. Surkea oli meidän vanhempien katsella, kuinka se, toinen siipi aivan suorana ja maatavetävänä, haki kesannolta ruokaansa. Koettipa paha poikanne juosta usein sen kanssa kilpaa saadakseen sen kiinni, mutta poikanen juoksi henkensä edestä, pelasti ja piilotti itsensä milloin mihinkin.

Syksy tuli. Meidän toisten västäräkkien täytyi lähteä kylmää ja nälkää pakoon etelämaihin. Siipirikosta pojastani ei ollut lähtijää, se kun ei kyennyt lentämään. Hän jäi teidän riihenne ympärille juoksentelemaan. Minä käskin tuttavani keltasirkun seuraamaan poikani kohtaloita, hän kun jäi koko talveksi saman riihen luo.

Kun tänä keväänä palasimme, me västäräkit sekä muut muuttolinnut, kysyin ensi työkseni sirkulta, tietääkö hän mitään kertoa siipirikosta pojastani.

Tässähän se poikasi teidän mentyänne juoksenteli riihen ympärillä pari kolme viikkoa hakien matosia ja hyönteisiä, mitä riihestä tulevan lämmön vuoksi oli yöhalloilta säilynyt. Yönsä vietti se riihen salvamen juuressa maassa, johon lämmin ilma salvamenrakosesta tuli ja lämmitti sitä. Kun minä eräänä ankarana halla-aamuna lokakuussa auringon noustessa lensin yösijaltani ruumenhuoneen räystään alta siemeniä riihen edestä noukkimaan, näin minä, että sinun siipirikko poikasi istua kyhjötti pää painuksissa riihennurkkauksella kuuraisena, väristen ja palellen. Ei jaksanut edes päätään kääntää, vaikka me toiset linnut, sirkut ja varpuset, nokimme siinä riihen edessä. Ja kun nousevan auringon säteet sattuivat kuuraiseen ruohoon ja häneen, ojentui hänen toinenkin siipensä, nokka painui maahan, ruumis vavahteli muutamia kertoja — ja siihen hän kylmään ja nälkään kuoli. Näin kertoi tuttavani keltasirkkunen.

En joutanut kuitenkaan kauvan kuollutta poikaani suremaan, sain pian uutta surun aihetta. Tänä keväänä laitoimme me västäräkki puolisot pesämme teidän riihihalkopinoonne. Pesä oli valmis ja munat pesässä. Olimme eräänä aamuna ruokaamme etsimässä tältä samalta kesannolta mitään vaaraa aavistamatta. Yht'äkkiä kuulin varpuishaukan siipien suhinaa takaani, järvenrantalepikosta päin. Päästin ääntä niin paljon kuin suustani sain ja lennähdin ylös maasta. Puolisoni, joka oli vähän loitommalla minusta, ei arvattavasti kuullut enemmän ryöstäjän siipien suhinaa kuin minun ääntänikään ja joutui varpuishaukan saaliiksi. Näin, kuinka puoliso-raukaltani höyhenet pöllysivät varpuishaukan kynsissä sen lentäessä samaan suuntaan, mistä oli tullutkin.

Niin jäin minä yksin pesää hoitamaan, munia hautomaan ja pienokaisia elättämään. Työtä ja huolta on paljon. Niiltä en jouda suremaankaan, vaan näytän iloiselta surujeni keskelläkin. Olen sinulle, Matti, liian kauvan elämäni vajaita valittanut, pienokaiseni ehkä kaipaavat ruokaa. Yhtä minä kuitenkin vielä sinulta pyytäisin, ettet vaan kertoisi pojillesi pesästäni siellä riihihalkopinossa. Heihin en voi yhtä hyvin luottaa kuin sinuun, joka olet vanha ja vakava, joka suot meille pienillekin elämisoikeuden. Erittäin pelkään poikaasi Pekkaa, joka poikaseni viime kesänä siipirikoksi saattoi.

Tämän sanottuaan huomasi västäräkki pienen onkimadon kiemurtelevan mulloksella, lennähti auransarvikolta, sieppasi sen ja vei poikasilleen riihihalkopinoon.

Matti rupesi myöskin kyntämään. Häntä harmitti kovin Pekan kovasydäminen teko viattomalle västäräkille. Hän ei osannut aavistaa, että hänen Pekka poikansa, joka oli hänen mielestään niin hyvä ja kiltti, saattaisi olla paha pikkulinnuille, jotka ovat ihmisille sekä hyödyksi että huviksi. Lapsiaan päätti hän vakavasti varottaa tekemästä pahaa lintusille enemmän kuin muillekaan luontokappaleille.

Laiskan-Matin velka.

Siitä on kulunut jo pitkä aika, kun Laiska-Matti eräänä joulu-iltana tämän merkillisen velan teki.

Sinä vuonna oli perustettu maailman ensimäinen koulu, ja maailman ensimäiset koululapset olivat käyneet ensimäistä lukukauttaan koulussa.

Siihenkin aikaan oli sekä ahkeria että laiskoja koululapsia. Kaikkein laiskin oli erään talon nuorin poika Matti. Neljä siskoa, jotka myöskin kävivät koulua, olivat ahkeria, mutta tämä viides oli oikea tukkilaiska. Hän ei viitsinyt koskaan lukea läksyjään, vaan sanoi aina: "kyllä minä vielä ennätän", tai: "huomenna luen oikein ahkerasti". Mutta sitä huomenta ei tullut koskaan. Ja kun koulussa oli laskentotunti, niin Matti ei viitsinyt edes kuunnella opetusta, vaan ajatteli: "ennätän minä huomennakin; yhtenä tuntina saan muut kiinni ja toisena menen jo kaikkien edelle". Kun syyslukukausi päättyi, ei Matti osannut laskea senkään vertaa, että olisi voinut tarkalleen sanoa, kuinka monta nappia hänen housuissaan, liivissään ja takissaan oli yhteensä. Sen vuoksi ei kukaan viitsinyt enää häntä puhutella oikealla nimelläänkään Metsäpellon Matiksi, vaan kaikki sanoivat vain: Laiska-Matti, Laiska-Matti! —

Ensimäisen koulun ensimäinen lukukausi oli päättynyt juuri vähää ennen joulua. Nyt oli jouluilta ja Metsäpellon lapset odottivat paraillaan, koska joulupuuro tuotaisiin pöytään. Laiska-Matti tietysti myöskin odotti, vieläpä muita hartaammin; sillä kaikki laiskat lapset ovat erinomaisen ahkeria yhdessä asiassa — syömisessä.

Silloin avautui ovi ja sisään astui Haltia, vanha ystävällisen näköinen ukko.

— Hyvää iltaa, rauhallista joulua taloon! tervehti Haltia.

— Iltaa, Jumala antakoon rauhallisen joulun, vastasivat kaikki muut lapset; Laiska-Matti yksin seisoi kädet housuntaskuissa.

— Koska nyt on perustettu koulu — jatko Haltia — niin on meidän kuninkaamme, kaikkein haltiain armollisin hallitsija ja hyväin lasten ystävä, päättänyt antaa ahkerille koululapsille joululahjoja. Minä olen nyt niitä tuomassa.

Ukko purki konttinsa ja kukin ahkera sisko sai lahjansa; Laiska-Matti tietysti jäi ilman.

— Minä olen myös koulupoika! huusi Matti.

— Se kyllä tiedetään, vastasi Haltia.

— Minkä näköinen se sitten on minun lahjani?

— Se on pilkusta pilkkuun Laiskan-Matin näköinen, vastasi Haltia. Kiitä onneasi, että pääset tällä kertaa ilman muuta; ensi vuonna aikoo haltiain kuningas annattaa sinulle piiskoja joululahjaksi.

Matti purskahti itkuun. Haltia pani kontin selkäänsä ja aikoi lähteä.

— Älkää vielä menkö, pyysi Laiska-Matti. Jos minä rupeaisin joulun jälkeen oikein ahkeraksi, niin…

— Niin saat ensi jouluna lahjan, niinkuin muutkin. Mutta sinua ei kukaan usko, sinä olet niin monasti luvannut.

— Mutta nyt lupaan oikein todesti, niin totta kuin nimeni on Matti!

— Niin — Laiska-Matti! sanoi Haltia. Se nimi ei paljon takaa. Sittepähän nähdään ensi jouluna. Minä puolestani toivon, että hyvin kävisi.

Nyt Matille tuli hätä käteen.

— Hyvä Haltia, rakas Haltia, enkö voisi saada jo tänä jouluna, jos oikein varmasti parannan itseni?

— En luule. Haltiain kuningas ei ole sanonut mitään siitä, että voisi antaa etukäteen. Mutta… mutta… voisinhan koettaa yhden kerran omalla vastuullani. Lupaatko varmasti lukea aina läksysi hyvin ensi jouluun saakka?

— Sen lupaan! Mutta… mutta (Matti raapi korvallistaan)… eiköhän olisi parempi panna joku varma määrä kertoja, se olisi selvempää?

Haltia naurahti.

— Hm, sinä alat tinkiä? Annappa kun tuumailen hiukan. — No, käyhän sekin päinsä; parempi jotain, kuin ei mitään. Minä annan sinulle tämän komean hevosen. Se on vaaleanvoitikko väriltään, niinkuin näet, ja sillä on muutamia täpliä pitkin ruumista, niin että se on oikeastaan papumus.

— Niin on, sanoi Matti.

— No niin, sinä luet tästä ensimäisestä täplästä yhden kerran läksysi. Eihän teillä kovin pitkiä läksyjä ole?

— Ei, ei! huusi Laiska-Matti: Ja minä luenkin nopeasti, koko Isämeidänkin yhdellä hengenvedolla!

— Niin, tästä ensimäisestä täplästä sinä luet yhden kerran, toisesta kaksi kertaa, kolmannesta neljä, ja niin aina kaksinkertaisesti jokaisesta seuraavasta täplästä. Onko se mielestäsi paljo?

— Ei, ei; se on hyvä kauppa se! Kättä päälle!

— Kuuleppas Matti! huusivat toiset lapset. Et sinä osaa kertomatauluasi; siitä voi tulla suuri summa: 2 kertaa 1 on 2, 2 kertaa 2 on 4, 2 kertaa 4 on 8, 2 kertaa 8 on 16, 2 kertaa 16 on 32 — — —

— Mitä te siellä turisette! keskeytti Matti. Te nyt muka osaatte tehdä kauppoja vaivaisen kertomataulunne avulla. Minähän tässä kaupan teen.

— Aivan niin, aivan niin, myhäili Haltia.

— Tässä on neljä todistajaa, kiirehti Matti. Kättä päälle! Pidäthän sanasi?

— Kättä päälle! sanoi ukko. Haltia pitää aina sanansa.

— Matti myös.

Kädet läiskähtivät, ja toiset lapset erottivat ne.

— Hevonen on minun nyt?

— Niin on, tuosta saat. Mutta ehkä samalla laskemme, montako kertaa siitä tulee.

— Eikö se voisi jäädä jälkeen joulun? pyysi Matti.

— Ei oikein; onhan selvintä suorittaa kauppa loppuun saakka.

— Saman tekevä, pian se on laskettu! huusi Matti heittäen riemuissaan lakkinsa ilmaan.

Haltia istui pöydän ääreen ja kaikki lapset ympärille. Ensin laskettiin hevosen täplät. Niitä oli täsmälleen 50 ja yksi päälle, se joka oli keskellä otsaa.

— Onko oikein laskettu? kysyi Haltia.

— Oikein on! vastasi Matti. Hih vaan! Eipä niitä paljo ollutkaan!

— Ei, sanoi Haltia. — Ensimäinen täplä: yksi kertaa — toinen täplä: kaksi kertaa — kolmas täplä: neljä kertaa — neljäs täplä: kahdeksan kertaa — viides täplä: 16 kertaa — kuudes: 32 kertaa — seitsemäs: 64 kertaa — kahdeksas: 128 kertaa — yhdeksäs: 256 kertaa — kymmenes: 512 kertaa.

— Alkaapa niitä vähin karttua, tuumi Matti. Mutta minä luenkin Isämeidän yhdellä hengenvedolla.

— Enkä minäkään puolestani niin kovin tarkka ole, arveli Haltia. Saat 500:sta helpotusta nuo 12 kertaa. Eteenpäin!

— Yhdestoista täplä: tuhat kertaa — kahdestoista: 2 tuhatta kertaa — kolmastoista: 4 tuhatta kertaa — neljästoista: S tuhatta kertaa — viidestoista: 16 tuhatta kertaa — kuudestoista: 32 tuhatta kertaa — seitsemästoista: 64 tuhatta kertaa — kahdeksastoista: 128 tuhatta kertaa — yhdeksästoista: 256 tuhatta kertaa — kahdeskymmenes täplä: puolimiljoonaa 12 tuhatta kertaa.

— Te varmaan laskette väärin, petätte minua! huusi itku kurkussa Laiska-Matti, joka ei ollut voinut enää pitkiin aikoihin laskemista seurata.

— Eipähän, oikein on joka numero! sanoivat toiset lapset.

— Sen se vaivainen kertomataulu tekee, myhäili Haltia. Eteenpäin!

Taas laskettiin. Kolmaskymmenes täplä osotti jo 512 miljoonaa kertaa.

— Minä en ymmärrä enää mitään! huusi Laiska-Matti.

— Laiskat pojat eivät todellakaan ymmärrä juuri mitään, sanoi Haltia. — Saat anteeksi 12 miljoonaa kertaa. Enkö ole antelias? Eteenpäin!

Neljäskymmenes täplä osotti jo 512 tuhatta miljoonaa kertaa, josta Haltia taas antoi anteeksi 12 tuhatta miljoonaa.

Viideskymmenes täplä osotti 512 miljoonaa miljoonaa kertaa.

— Viideskymmenes ensimäinen täplä! huusi Haltija. Annan sinulle anteeksi kokonaista 12 miljoonaa miljoonaa, joten meidän välimme on täsmälleen tuhat miljoonaa miljoonaa kertaa, ei yhtään alle eikä päälle. Tiedätkö, Laiska-Matti, mitä se merkitsee?

— En, pelkään että se merkitsee pahaa! Jaksankohan koskaan lukea niin monta kertaa?

— Et, et koskaan. Se merkitsee sitä, että vaikka koko maapallon lukutaitoiset lapset tulisivat avuksesi tuota velkaa suorittamaan, ette kaikki yhteensä ennättäisi koko ijässänne sitä loppuun maksaa. Jos olisit viitsinyt harjottaa laskentoa koulussa, olisit sen kysymättäkin tietänyt, etkä olisi semmoisiin kauppoihin ryhtynytkään.

— Nyt kaiketi otat hevosen pois? kysyi Laiska-Matti sekä häpeissään että suruissaan.

— En. Mikä on sanottu, se pysyy; Haltia ei syö sanaansa. Hevosen saat pitää, mutta velkaasi saat myös ruveta lunastamaan. Nuo viisikymmentäyksi täplää olkoot sinulle ainaisina muistuttajina kuolemaasi saakka. Ja koska kaikki laiskat lapset ovat sinun kaltaisiasi: huolimattomia, suupaltteja ja tyhmiä, niin minä, haltiain kuninkaallisen majesteetin uskollinen palvelija, käsken ja määrään hänen majesteettinsa nimessä, että tästä päivästä alkaen kaikkien maapallon laiskojen lasten täytyy ottaa osaa tämän velan suorittamiseen. Niin, tästä päivästä aina tuomiopäivään saakka, kunnes velka on täydellisesti lunastettu, tai kunnes olette itsenne parantaneet ja tulleet aivan ahkeriksi, jolloin koetan toimittaa teille täydellisen anteeksiantamuksen hänen majestettinsa luona. Sanottu ja pysyy. Ensi jouluna tulen katsomaan, minkä verran olet voinut velkaasi lyhentää. Hyvää joulua teille kaikille!

Ovi kävi — Haltia oli kadonnut. —

Laiskan-Matin velkaa on sen jälkeen maksettu jo useita satoja vuosia, mutta kesken se on yhä vieläkin — milloin loppuneekaan. Vielä nytkin on paljo lapsia, jotka eivät lukemaan ruvetessaan ajattele, että mitähän se sisältää ja että kuinkahan sen saisin mieleeni pystymään, vaan: kuinkahan monta kertaa minun pitää tätä läksyä lukea. Viisitoista kertaa, vai riittääkö kymmenen tai ehkä viisi? Sitte lukeissaan he eivät ajattele mitään, vaan höpöttävät hyvin kiireesti: tarataratarataa: yksi kerta, tarataratarataa: kaksi kertaa, tarataratarataa: kolme kertaa j.n.e. — niin hyrisevät kuin rukinratas. Sen vuoksi he eivät opi mitään, vaikka lukevat joskus enemmän kuin ajattelevat lapset. Ja kun he eivät opi mitään, niin he jäävät tyhmiksi. Ja kun he jäävät tyhmiksi, niin he eivät saa juuri mitään aikaan maailmassa, vaikka kyllä suuria lupailevat. Ja kun he eivät saa juuri mitään aikaan, niin he jäävät ihmiskunnalle velkaa paljon työtä, jota sitten jälkeentulevien sukupolvien täytyy suorittaa heidän puolestaan.

Minkä vuoksi nämät lapset niin tekevät? Minkä vuoksi heillä on semmoinen kiire ja tilinpito niistä kerroista.

Nyt sen tiedätte: he maksavat Laiskan-Matin velkaa! Siitä se kiire, siitä se tilinpito.

Yhteinen vaara.

Kauvan aikaa oli Möllerin Kimo ollut kyläkunnan poikien harmina.

Ainoa leikkikenttä, joka oli vapaa kaikesta liikkeestä ja jossa pojat häiritsemättömässä rauhassa olivat kisojaan pitäneet, uhkasi joutua nyt maailman jalkoihin. Ei siinä enää, kuten ennen, huoletta tohtinut elostella, vaan aina piti jonkun pitää silmällä, milloin Kimo taas oli Anttilan nurkan takaa kentälle tulossa. Ja sitten oli taas kaikki järjestys rikki ja leikki keskeytetty, vieläpä kenttäkin epäkuntoon saatettu…

Ei ollut vielä varsin monta vuotta kulunut siitä, kun Mölleri pussi selässä oli ensi kerran kylään tullut. Siinä oli kaikki hänen omaisuutensa, siinä pussissa. Huonosti puhua solkkasi, tuskin juuri ymmärrettävästi. Anttilaan ensin oli yösijan saanut.

Mutta jonkun ajan kuluttua tiedettiin jo kylässä kertoa, että Mölleri ostaa kaikki ohrat isänniltä, rakentaa tehtaan Oinasmäen vainiolle ja antaa työtä köyhille kyläläisille.

Ja pian puheet toteutuivatkin.

Mölleri rupesi rakentamaan pitkää rakennusta. Se tuli toisesta päästä kaksinkertaiseksi, ja pitkä musta savupiippu kohosi korkealle ilmaan. Kun rakennus oli valmis, naulattiin sen seinään pitkä musta lauta, jossa oli suuria valkeita kirjaimia. Kylän pojat lukivat siitä sanan "Oluttehdas".

Mikä on oluttehdas? kysyivät keskenään pojat. Mutta ei kukaan tiennyt selittää sitä.

Mölleri osti talollisilta kaikki ohrat velaksi ja antoi alussa uutta juomaansa kaupanpäälliseksi. Mutta sittenkun juoma oli tullut tunnetuksi, maksoi hän ohrista hyvän hinnan joko rahassa tai oluessa. Ennenkun uuteen juomaan totuttiin, jätti se kurkun karvaaksi ja teki silmät harmaaksi. Mutta kun se oli kylään koteutunut, haluttiin sitä erittäin ahneesti. Moni möi tai vaihtoi ohransa olueen niin tarkkaan, että taloon ei tahtonut jäädä ohrasia puurojauhojakaan. Saihan sitä kotipatioista olutta samasta ohramäärästä enemmän kuin tehtaan olutta, mutta eihän nyt emännillä ollut vaivoja, ja miesväki joi uutta juomaa paljoa halukkaammin.

Näin kului muutamia vuosia. Mölleri rikastui, osti taloja ja hevosia, määräsi kunnan ja kirkon asiat ja oli tervetullut ystävä koko pitäjässä. Paikkakunnan olot muuttuivat, mutta sitä luultiin kehityksen vaatimaksi.

Eräänä kesänä kulki kylän joessa ensimäinen tukkilautta. Tukkipojat pysähtyivät kylään ja kävivät hyvin ahkerasti oluttehtaalla. Illalla syntyi kylänmiesten kanssa tappelu joen äyräällä, jossa eräs kylän pahin tappelija ja oluenjuoja Tappura-Vekki kuoli. Tukkilaisen kanki oli sattunut häneen liian lujasti. Silloin olivat pojat nähneet, miten nimismies Takkala ajoi kylään ja meni Möllerille, jossa hiiri oli alkanut käydä ahkerasti. Poliisitutkinnossa havaittiin Vekin kaatuneen teräväkulmaiseen kiveen ja kuolleen sen johdosta. Vaan että tukkilaiset vasta pysyisivät paremmin alallaan, muutti kylään siltavouti asumaan. Mies parka oli kuitenkin hyvin sairas, että usein saatettiin Mölleriltä kotiin taluttamalla.

Pikku pojat eivät paljon kylän asioista piitanneet. Mutta kun Mölleri veti oikotien tehtaaltaan vasta valmistuneelle rautatieasemalle kisakentän läpi, joutuivat he monasti tuumimaan, mitä varten heidän vapauttaan oli häiritty ja mitä kylässä asiasta tuumittiin.

"Tässähän on alati vaarassa joutua tuon Kimo ruojan jalkoihin", sanoi Patamäen poika Pekka, kun täytyi kisoilta väistyä Kimon tieltä.

"Kyllä meidän käy kerran yhtä nolosti kuin Tappura-Vekinkin, että kannetaan tästä Möllerin tähden vielä hautaan", lisäsi Kujalan Kustaa.

"Eihän hullummin käy kuin Pitkän-Suutarin, joka panttasi lestinsä ja höstinsä Möllerin olutkauppaan, että sai 5 pulloa olutta. Nyt miesparka ei kykene työhön, kun ei ole lestiä eikä höstiä", tiesi Syrjän Poku.

Paljon muutakin tiesivät pojat kertoa siinä kentällä istuessaan.

Rokkilan nuori isäntä ja setä olivat juhannusaattoiltana lähteneet kalaan ja ottivat korin olutta mukaansa. Mutta kun he olivat sitä janoonsa kyllin juoneet, nukahtivat he venheeseensä. Mäki-Matti oli sen huomannut, souti heidän veneensä nuotta-talaaseen kirkon rantaan ja kietoi nuotan veneen ympärille. Juhannusaamuna, huomenkellon soidessa, heräsivät miehet ja luulivat jo tuomiokellon soivan. Ja sitä suurempi oli heidän kauhunsa, kun luulivat olevansa pahan hengen verkkoon kiedottuina.

Rekilän Juha oli kerran käynyt Möllerillä, mutta sieltä palattuaan ei miehellä ollut kykyä ohjata hevostaan, vaan oli se poikennut peltotielle, vei Juhan lautakasalle ja kaatoi sinne. Kun hän siellä heräsi, oli hevonen poissa ja Juho parka itse kauniissa siivossa.

Ison Tolvanan leski-emäntä oli joulunaattona leiponut ja piika kirnunnut. Mölleri oli tapansa mukaan lähettänyt emännälle korin olutta jouluksi. Mutta ohranjyvä oli mennytkin emännän silmään, ja huomaamattaan oli hän pannut hiivan, jonka aikoi taikinaan, piian kirnuun. Mutta siitä kävi kirnu ylivuotavaksi ja valui lattialle suureksi lammikoksi. Kun emäntä meni takaisin pirttiin liukastui hän ja kaatui piimään; jouluvoista ei tullut sillä kerralla mitään. "Kuivi kokoon kuin Tolvanan jouluvoi", pilkattiin sitten kylällä.

Sekalainen kuului olevan kylän elämä. Mutta pojille oli Kimo kuitenkin vaarallisin. Nyt palasi Kimo takaisin asemalta vetäen suuria jymiseviä vankkureita.

Koetettiin siinä keksiä sotajuonta Mölleriä ja hänen Kimoaan vastaan, ja keksittiinhän niitä, mutta ei uskallettu panna toimeen. Sillä siltavouti oli Möllerin ystävä, ja pojat tiesivät, että Kimo oli vankkureineen seisonut nimismies Takkalan ja itsepä pappilankin pihassa kirkonkylässä. Ja tämä seikka pelotti poikia. Ei ollut viisasta hankkia itselleen sellaisia mahtavia vihamiehiä. Poikain hyvät tuumat jäivät odottamaan suotuisampia aikoja toteutuakseen.

* * * * *

Eräänä päivänä, syksypuolella kesää, oli kaikki kylän lapset kutsuttu kirkon kansakoululle, jonne sitten oikein miehissä mentiinkin. Uusi opettaja oli kutsunut naapurikylästäkin väkeä lasten iltamaan.

Kun aluksi oli veisattu lastenvirsi ja pidetty rukous, puhui opettaja lapsille yhteisestä vaarasta, joka paikkakunnalla vaanii kaikkia ihmisiä, jopa lapsiakin. Silloin katsahtivat pojat toisiinsa ja ajattelivat: tarkottaakohan hän Möllerin Kimoa, josta heillä oli ollut haittaa, ja alkoivat tarkkaavammin kuunnella. Opettaja puhui alkoholista, joka oli tappavaa myrkkyä, vaikka ihmiset eivät sitä vielä tiedä. Tätä myrkkyä on viinissä ja oluessakin, mutta viinassa sitä on hyvin paljon. Sitten tiesi hän kertoa, kuinka viiniä valmistetaan ja miten siihen syntyy myrkkyaine, alkoholi. Mutta kun opettaja rupesi puhumaan, miten ohrista, joita kasvaa meidänkin pelloillamme ja joista tulee niin hyvää leipää, puuroa ja velliä, ensin valmistetaan maltaita ja niistä keitetään olutta, jossa ei ole enää paljoa ravintoainetta, vaan sen sijaan alkoholi-myrkkyä, käsittivät pojat asian hyvin; sillä olihan heidänkin kylässään sellainen myrkkytehdas. Mölleri ja hänen mustaksi käynyt tehtaansa oli poikain mielestä kamala vieras ja myrkyttäjä paikkakunnalla. Varsinkin, kun muistivat, mitä haittaa se oli tuottanut kylälle, tuntui heistä inhottavalta, että olutta niin suurella mielihyvällä nautittiin kylässä. — Kun opettaja oli vielä lapsille puhunut, että heistä Suomenmaa toivoo vapauttajaa alkoholi myrkyn kahleista, heistä, jotka ovat vielä siitä vapaat ja saattavat siis kasvaa raittiiksi nuorukaisiksi ja miehiksi, oli poikain sydänalassa tuntunut jotakin hyvää, innostuttavaa. — Älkää ennen, kuin kaikki viina- ja oluttehtaat ovat hävitetyt, lakatko siitä siunausta tuottavasta työstä, johon nyt teitä kehotan ryhtymään, raittiustyöstä — oli opettaja lopuksi sanonut, ja pojat olivat sydämessään päättäneet noudattaa opettajan kehotusta.

Kun iltama päättyi ja laulettiin erojaislaulu yhdestä sydämestä ja suusta, niin silloin oli hehku ja innostus niin suuri kuin nuorukaisiksi varttuvilla lapsilla yksin voi olla.

Kun sitten kisakentälle kokoonnuttiin, ei enää Kimoa yksin pahana pidetty, vaan yhteinen vaara oli Möllerin oluttehdas ja sen tuotteet.

Sitä mukaa kuin pojat miehistyivät, vakaantuivat he raittiusasiassa ja heissä vahvistui se päätös, että oluttehdas on saatava pois kylästä.. Päätös toteutui, kun yhteisillä ponnistuksilla saatiin syntymään uusi olutlaki, joka murti Möllerin oluttehtaan vaikutuksen, Oluttulva loppui kylästä. Siten taukosi myöskin juominen paikkakunnan nuorison keskuudessa.

Yhteinen vaara oli siis voitettu; mutta sen oli vaikuttanut ennen lapsena tehty päätös kirkonkylän kansakoulun iltamassa. "Vähät voimat suuria aikaan saa, kun on intoa, innostusta."

Kuka kelpo Suomen poikanen tai tyttönen ei tahtoisi olla mukana jalossa raittiustyössä?

"Näin nuoriso kun kohoaa, Niin nousee Suomenmaa. Kun nuoret suurta uskaltaa, Niin Suomi kukoistaa."

"Ihmisille hyvä tahto!"

Kaikkien ennakkolaskujen ja almanakan tiedonantojen mukaan olisi kelkkakelin jo joku aika sitten pitänyt olla hyvän. Lapset olivat allapäin, pahoilla mielin, kun joulu jo läheni, ja maa yhä vaan pysyi paljaana. Kelkat olivat jo aikoja sitten tarkastetut ja laskuun valmiina, jalasraudat tiilikivenpalasella kirkkaiksi hangatut.

Niinpä pikku Laurinkin. Hänen komea, kokonaan rautajalaksinen kelkkansa oli äidin toimesta maalattu valkoiseksi, sinijuovaiseksi. Joka aamu, heti herättyänsä, tähysteli Lauri, olisiko jo lunta satanut. Mutta aina vain oli maa yhtä synkän näköinen. Kaikeksi varmuudeksi pyyhkieli hän kuitenkin kelkkaansa joka päivä eteisessä puulaatikon päällä, jossa sitä pidettiin aina lähtöön valmiina. Sitten meni hän tarkastamaan kelkkamäkeä, jos siellä jo olisi lunta, — olihan luonnollista ettei sielläkään ollut, koskei muuallakaan.

Tulipa viimein toki sekin päivä, jolloin maa loisti puhtaan valkoisena yöllä sataneesta lumesta. Oikein Laurin ihastuneita silmiä häikäsi, kun hän aamulla riensi ikkunaan katselemaan. — Nytpä riemu tuli! Hyvin pian vaatteisiin, iloinen hyvähuomen äidille, ja sitten aika kyytiä kelkkamäelle. Olipa hupaista, kun vihdoinkin pääsi mäkeä liukumaan!

Sinne olivat kokoontuneet kaikki seudun pienokaiset: oli siinä hienopukuisia lapsia, toisia vaatteissa karkeammissa, olipa sellaisiakin, joilla paljas polvi vilkutti lyhyen housunlahkeen ja alasvaluneen sukan välistä. Mutta mitäpä tuollaisesta pikkuseikasta, — pääasia oli, että kelkka liukui! Ja nousu ylös mäkeä pani posket rusottamaan ja silmät säteilemään.

Täällä tapasi Lauri Väinönkin, pyykinpesijälesken pojan. Hän oli joskus tuonut pesuvaatteita Laurin kotiin. Väinölläkin oli kelkka, vaikka tosin vain vanha rämä. Hyvä se sentään oli kulkemaan, sen huomasi Laurikin Väinö kun leveäjalaksisella puukelkallaan mennä huristi pitemmälle pehmeässä lumessa.

Seuraavana aamuna heräsi Lauri tavallista aikaisemmin. Kiireimmän kautta pukeutui hän, ja sitten mäelle! Sielläkös oli iloa! Kelkat kiitivät huimaavaa vauhtia eteenpäin, ilma kun oli kylmempi ja lumi kovaa. Tuskin malttoi vuoroansa odottaa. Ja sitä melua! Jokainen huusi: pois tieltä! pois tieltä! Eihän siinä aina hätää ollut, mutta se kuului asiaan, nähkääs.

Oli siellä taas Väinökin. Tapahtuipa sitten, että hän mäkeä ylös kavutessaan, juuri oli kelkkoineen radan yli menossa, kun Lauri aika kyytiä tuli mäkeä alas, ja — räiskis! — siinä meni Väinön kelkka rikki, toinen jalas poikki ja istuinlauta säpäleiksi. Laurin rautainen kelkka oli töytännyt sitä vastaan. — Väinö ihan tyrmistyi nähdessään rakkaan kelkkansa pilalla; sillä rakas se oli hänelle, äidin jälkeen rakkain maailmassa. Ensin hän ei tahtonut uskoa asiaa todeksi, mutta kelkkaa hetken katseltuaan ja vedeltyään puhkesi hän niin haikeaan itkuun, että muillekin lapsille tuli kyyneleet silmiin, ja moni häntä yritti lohduttaakin. Mutta Väinö ei kuullut kenenkään puheita. Katkerasti itkien kokoili hän kelkkansa palaset ja, ne syliinsä puristettuina, lähti kotiinsa pitkin matkaa nyyhkien. Toiset lapset kuulivat hänen vähä väliä valittelevan: minun kelkkani, minun kelkkani!

Lauri laski vielä muutamia mäkiä. Mutta eipä se tahtonut enää niin hupaiselta tuntua, ja hänen mielestään katselivat häntä toiset lapset ikäänkuin moittien, — vai lieneekö omatunto pannut hänet niin ajattelemaan? Kotonakaan ei Väinön katkera itku tahtonut mennä mielestä. Eikä käynyt isälle ja äidille mäenlaskusta yhtä innokkaasti jutteleminen, kuin hänellä oli tapana. Illalla makuulle mennessään oli hän niin surullisennäköinen, että äiti kysyi: mikäs minun pikku poikaani nyt vaivaa? Mutta Lauri ei voinut hänelle kertoa ajatuksiansa, hänen kun rehellisenä poikana olisi täytynyt tunnustaa tarkka totuus, kuinka hän tahallaan oli laskenut Väinön kelkkaan.

Yöllä uneksi Lauri olevansa taas kelkkamäessä. Mutta — ihme ja kumma! — hän olikin nyt Väinö ja Väinö oli hän. Ja sattuipa niin, että hänen kelkkansa meni rikki, se toinen Lauri kun laski siihen, — ei vahingossa, vaan ihan ehdoin tahdoin. Hänen mielestään oli Lauri oikein paha poika. Ja mistä saisi hän uuden kelkan? Eihän hänen äidillään, köyhä kun oli, ollut varaa ostaa toista. Hänestä tuntui koko maailma niin ilottomalta. Ja Lauri, joka hänen kelkkansa oli rikkonut, oli niin sanomattoman onnellinen, hänellä kun oli niin kaunis sinivalkoinen kelkka. — Lauri huokasi syvään — —.

— Mikäs Lauri poikaani vaivaa, kun unissaan niin huokailee? kuuli hän äidin hellän äänen kysyvän, ja kun hän raotti silmiään, näki hän äitinsä hymyhuulin istuvan sängyn laidalla.

— Minun kelkkani! huudahti Lauri tuskallisesti.

— Kyllä se on eteisessä puulaatikon päällä, sanoi äiti.

Nyt muisti Lauri, että hän olikin Lauri, eikä Väinö.

Itkien kertoi hän äidilleen unensa ja eilispäivän tapahtuman, kaikki rehellisesti.

— Luetaan ensin aamurukouksesi, sitten puhelemme tästä asiasta, sanoi äiti leppeästi.

Kun he yhdessä olivat rukoilleet Isä meidän rukouksen, kysyi äiti: Jos sinä nyt olisit Väinö, niin voisitko antaa anteeksi tuolle toiselle Laurille?

Lauri mietti hetkisen, huokasi syvään ja sanoi alakuloisena: K-y-l-l-ä; — mutta kelkka!

— Niin, katsos, rakas Laurini, kuinka vaikea sinusta on ajatuskin, että kelkkasi olisi mennyt rikki. Miltähän tuntunee tuosta oikeasta Väinöstä olla ilman kelkkaa?

Taas mietiskeli Lauri hetkisen. Vihdoin nosti hän rivakasti päänsä ja sanoi, silmät ilosta säteillen:

— Äiti, äiti, minä annan hänelle kelkkani! Saanko? Tahi anna minun tyhjentää säästölaatikkoni, kenties on siellä niin paljon rahaa, että ostetaan uusi. — Tähän äiti ilolla suostui ja lupasi lisätä puuttuvan määrän.

Yhdessä he sitten kulkivat kaupasta kauppaan, kunnes löysivät samallaisen sinivalkoisen kelkan kuin Laurinkin. Kevein askelin riensi Lauri äitinsä kera Väinön kotiin, uutta kelkkaa vetäen. Matka sinne ei ollut lyhyt, mutta hyvän mielen tähden ei väsymys tuntunut.

Kovin näyttivät Väinö ja hänen äitinsä hämmästyneiltä, kun vieraat astuivat heidän matalaan kotiinsa, ja vielä enemmän kummastelivat he kuullessaan, että nämä toivat Väinölle niin kauniin joululahjan. Sillä aikaa, kun äidit puhelivat keskenään, selvittelivät Lauri ja Väinö asiansa, suoraan, kuten miehet ainakin. Epäröiden läheni Väinö uutta, somaa kelkkaa, jota ei oikein tahtonut uskaltaa uskoa omakseen.

— Onko tämä oikein minun omani? kysyi Väinö.

— Tietysti, toimmehan sen sinulle.

Väinö silitteli kelkkaa, istuutui siihen ja veti nuorasta, astui sitten Laurin eteen ja sanoi ujosti: Sinä olet hyvä poika, Lauri.

— Ethän sinä ole enää surullinen, Väinö?

— En, en ollenkaan!

— Annatko anteeksi, että rikoin sinun vanhan kelkkasi?

— Mitä? — ja Väinö näytti hyvin aprikoivalta, — vahingossahan se rikki meni.

— Niin, mutta katsos, jos minä olisin vähän karrannut saappaan kärellä, niin — — —

Ja hetken perästä näkivät äidit heidän istuvan lattialla täydessä hommassa tutkimassa, oliko vanhasta kelkasta vielä kalua tulisi. Ja päätös oli, että kunnon mies siitä vielä kelpo kelkan tekee.

Väinölle tuli onnellinen joulu. Ja kun Lauri joulukuusen nauhasta luki sanat: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto", aavisti hän, että me saamme tuntea taivaallista iloa, kun olemme niin menetelleet, että omatuntomme todistaa meidän oikein tehneen.

Tahrainen käsi.

Lahtelan pikku Aune — kolmevuotias tytöntyllerö — puuhaili ahkerasti leluineen kamarissa. Äidillä ei ollut tällä kertaa aikaa huolehtia Aunesta. Hänellä oli paljon puuhaa, sillä nyt oli joulunaatto. Aune oli jätetty ypöyksin. Isälläkin oli kiire. Hänelläkään ei ollut aikaa leikkiä Aunen kanssa. Luonnistui se jonkun aikaa yksinkin leikkiminen, mutta ei kauvan. Ennen oli aina äiti ollut mukana ja silloin oli hauskaa. Aune kyllästyi pian ja lähti etsimään äitiä. Keittiössähän se puuhaili posket punaisina ja otsa hikisenä. — Aunen pieni sydän ei oikein käsittänyt, mitä varten nyt niin puuhattiin ja mikä juhla se joulu oli. Äiti ja isä olivat kyllä monasti puhuneet Jeesuksesta ja Hänen rakkaudestaan sekä joulusta, mutta pikku Aune ei muuta käsittänyt kuin sen, että Jeesus oli niin hyvä, ettei Hänen vertaistaan ole ja että Hän on lasten ystävä.

Ihmeissään ja ajatuksissaan seisahtui Aune muurin viereen, jossa matalalla laudalla oli astioita. Siihen oli nostettu vasta äsken tulelta otettu pata. Se oli nokinen ja musta. Huomaamattaan kosketti Aune kädellään sen pohjaa, ja — käsi tuli aivan nokiseksi. Aune piti kättään laudalla eikä heti huomannut, mitenkä tahrainen se oli. Mutta kun hän ojensi kättään ottaakseen äidin tarjoaman lämpimäistortun, pelästyi hän huomatessaan, mitenkä musta oli käsi. Hän parahti väkivaltaiseen itkuun. Äiti otti Aunen syliinsä ja lohdutti häntä. Aune itki yhä katkerammin. Vasta sitten, kun kaikki noki oli kädestä pesty, hän vähitellen lakkasi itkemästä.

Äiti vei hänet sitten sylissään kamariinsa ja istui tuolille. Kirkas kyynel vieri hänen poskilleen. Hän katsoi suloisesti pienokaiseensa, ja kuiskasi hänelle jouluillan hämärtämässä huoneessa: "Rakas pikku Aune, sinä pelkäsit nokista kättäsi siitä syystä, että sydämesi on puhdas. Siellä ei ole tahrapilkkuja. Puhtautesi kuvastui äsköisessä itkussasi. Kunpa, pulmuseni, aina säilyttäisit puhtautesi. Sielun puhtauden merkkinä on ulkonainen puhtaus. Hyvä Jumala! Suojele rakas lapsemme kaikilta tahroilta maailmassa." — Näin puhui äiti. Aune kuuli sen, mutta hänen lapsen ymmärryksensä ei käsittänyt mitään siitä, mitä äiti puhui. Tuli kuitenkin kerran aika, jolloin hän sen käsitti.

* * * * *

On kulunut monta pitkää vuotta. Aune on jo kymmenen vuoden vanha. On taaskin joulunaatto. Siunattu joulujuhla, joka aina on uusi vanhanakin. Paljon on muuttunut seitsemässä vuodessa. Isä ja äiti ovat vanhentuneet ja tulleet vakaviksi, vaativiksi. Entäs Aune sitten? Hänestä on tullut mitä reippain koulutyttö. Tavallisuuden mukaan ovat koulut loppuneet muutamia päiviä ennen joulua. Nyt puuhailee Aune äidin apuna, milloin keittiössä, milloin juosten asioilla, milloin mitäkin tehden. Suuret hikihelmet virtailevat pitkin otsaa ja poskia aina kaulalle asti. Aunella on kovin kuuma, mutta ei hänellä ole aikaa sitä ajatella, onhan nyt joulu ja joulukiireet. Tämä on ensimäinen joulu, jolloin Aune on saanut yksin koristaa joulukuusen. Onhan siinä työtä! Ja joululahjat sitten! Nekin ovat pantavat kääröihin, erikseen isän ja äidin. Kiire sillä äidilläkin on. Siellä hän vain keittiössä puuhailee, tarvitseepa useasti Aunenkin apua.

Vihdoin loppuu kiire. Lähenemistään lähenee se jännittävä hetki, jolloin kuusen kynttilät sytytetään, jouluvirsi veisataan ja joululahjat sinkoilevat ovesta sisälle.

Tuli hetki. Tuossa tulla tupsahti käärö lattialle. Se oli Aunelle. Posket hehkuvina ja ilosta hypähdellen juoksi Aune ja kaappasi käärön nauhasta. Mutta samalla huomasi hän molemmat kätensä olevan aivan nokiset. Hiukan Aune säpsähti, mutta juoksi kuitenkin heti pöydän luo avaamaan kääröänsä. Aune luuli, ettei kukaan huomannut hänen tahraisia käsiään. Mutta äiti näki. Hän huomasi, että Aunen kädet olivat tahraiset, ja että hän vain hiukan säpsähti ja katsahti ympärilleen, jotta näkikö muka kukaan. Äidin mieleen muistui jouluaatto seitsemän vuotta sitten, ja suuret kyynelkarpalot putoilivat hänen poskilleen.

— Äiti! Mikä sinun on, rakas äiti? — huudahti Aune ja aikoi kiepsahtaa äitinsä kaulaan.

Äiti tarttui Aunen käsiin ja katsoi lempeästi häneen. — Rakas lapsi! Katsohan mitenkä tahrainen olet juhlien juhlina, sanoi hän. Aune säpsähti taasen, vetäsi kätensä äidin kädestä ja pyyhkäisi niitä valkoiseen esiliinaansa. Sekin tuli tahraiseksi. Aune punastui. Yhä lempeämmin katsoi äiti häneen ja talutti hänet kanssansa tuolille istumaan. Liikutettuna kertoi äiti, mitä oli tapahtunut seitsemän vuotta sitten, kuinka Aune silloin oli peljännyt kauheasti nokista kättään eikä suinkaan tahtonut sitä salata, ja kuinka äiti oli silloin sulkenut hänet Jumalan suojeleviin käsiin.

Silloin ei Aune ollut ymmärtänyt äidin puhetta. Nyt hän ymmärsi.

Äidin kertomusta kuunnellessa vieri Aunen silmistä kyynel toisensa perästä. Tulvanaan ne tulvivat poskille, leualle ja siitä valkoiselle esiliinalle. Aune muisti nyt, ettei hän ole aina ollut läheskään niin hyvä, kuin olisi pitänyt. Läksyt olivat useasti tulleet huonosti luetuiksi ja koulussa hän oli aina ollut vihainen naapurin Annalle, joka osasi läksynsä paremmin kuin hän. Koulutiellä oli hän katsellut ja nauranut, kun pojat rääkkäsivät suntion kissaa, vaikka tietysti olisi pitänyt kieltää. Kotona ei tullut aina totelleeksi isää eikä äitiä. Joskus oli tullut heille valehdelleeksikin. Eiväthän ne suuria olleet ne valheet, sellaisia pieniä hätävalheita, mutta nekin olivat rikoksia.

Kun Aunen kädet olivat jo puhtaat ja esiliina muutettu, putoili vielä kyynel toisensa perästä sillekin. Muistui mieleen se Mäkelän Olli raukka, joka oli ollut koulussa niin likainen ja samalla paha poika. Ei Aune tahtoisi tulla sellaiseksi. Ei!

Vasta myöhemmin illalla tyyntyi Aune. Ei tahtonut tulla enään entinen iloinen tuuli, mutta siitä huolimatta tuntui vähitellen siellä sisimmässä niin suloiselta, niin rauhoittavalta. Mistähän se tuli?

Kun äiti seuraavana aamuna aikaisin tuli herättämään joulukirkkoon ja istuutui Aunen vuoteen viereen, kiepsahti Aune äidin kaulaan ja kertoi, mitä Jeesus oli hänelle tänä jouluna tuonut. Aune oli päättänyt ruveta oikein hyväksi tytöksi. Niin hyväksi kuin syntinen ihminen suinkin voi, ettei isän eikä äidin tarvitseisi milloinkaan itkeä hänen pahuutensa tähden. Jeesus, jolla ei yhtään syntiä ollut, oli löytänyt tien Aunen sydämeen ja Aune oli oppinut, että sydämen puhtaus ei osottaudu ainoastaan sanoissa ja töissä, vaan myöskin ulkonaisessa puhtaudessa.

Liikutettuna puristi äiti rakasta Auneansa rintaansa vasten. Hänen jouluilonsa oli nyt kaksinkertainen.

Syntymäpäivälahja,

Kalervo käveli vihaisin katsein, vaikka huomenna oli äidin syntymäpäivä. Hänellä oli kaksi harmin syytä. Kun kerron ne, ette varmaankaan kovin Kalervoa moiti.

Eilen oli hän kaksi tuntia liottanut pitkää purjelankaa puutarhan lammikossa eikä kuitenkaan siihen ollut ainoatakaan kalaa tarttunut. Sitä paitsi hän siinä onkiessaan sattui luiskahtamaan kylmään veteen. Silloin kastuivat hänen kenkänsä, sukkansa ja jalkansa aivan polviin saakka. Jos hän olisi mennyt ilmottamaan sen äidilleen taikka palvelustytölle, olisi hän saanut kuivat sukat eikä siitä sitten olisi ollut mitään. Mutta Kalervo ei ilmottanut. Hän ajatteli vain onkimista eikä märkiä jalkojaan. Eilen illalla vielä olivat sukat niin märät, ettei niitä tahtonut saada pois jalasta. Ja nyt oli mies-pahan pää niin raskas kuin lyijynuija. — Siinä oli yksi syy Kalervon tyytymättömyyteen.

Toinen syy oli tällainen. Hän tiesi, että äidin syntymäpäivä oli huomenna. Hyvä tuuma lahjoittaa kala äidille täytyi jättää, kun onkimisesta ei tullut mitään. Hän oli sen sijaan tänä aamuna suurella vaivalla pannut kuntoon vanhan jousipyssynsä aikoen antaa sen. Mutta silloin tulee vanha Mari ja sanoa tokaisee: "Oletko sinä höperö, poika? Ei äiti jousipyssyllä mitään tee!"

Kummako jos Kalervo tuskitteli? Eihän hän tietänyt, minkä lahjan keksisi, jota ei Mari sanoisi mitättömäksi. Hän astuskeli karjakartanon puolelle ja kiipesi ullakkoon, jossa säilytettiin heiniä. Silloin… niin, mitä tämä merkitsi? Heinäläjästä hyppäsi kirjava kana. Ja se vasta kirkui ja kaakatti! Kun Kalervo uteliaana lähestyi sitä paikkaa, huomasi hän heinissä kahdeksan valkeaa kaunista munaa. Vaikka hänen päätään kivisti, hypähti hän riemuissaan:

"Olen löytänyt! Nämä lahjotan äidille!"

Hän kääri heinistä kokoon soman pesän, latoi siihen munat ja laskeutui sitten kiireesti alas kukkia etsimään. Pientareelta löysi hän orvokkeja, päivänkakkaroita ja keltasia voikukkia. No asetti hän pesän ympärille. Kyllä se silloin näytti kauniilta! Hän kantoi sen tyytyäisenä entiseen paikkaan. Aamulla varhain kertoo hän sitten asian äidilleen ja vie hänet lahjansa ottamaan.

Mutta toisin kävi. Hellä äiti katseli jo iltasella useasti rakasta poikaansa huolellisin silmin, koetteli hänen kylmiä käsiään ja kuumaa päätään, vieden hänet sitten vuoteeseen sekä antaen hänelle lasillisen vaapukkamehuvettä. Se tuntui Kalervosta hyvältä, mutta taudin tuloa ei se voinut estää. Hän kieppui koko yön vuoteellaan sinne tänne kuumeen vallassa. Aamulla hän ei tietänyt mitään äidin syntymäpäivästä. Kaupungista tuli vanha ystävällinen lääkäri, tutki pojan valtimoa, pudisti päätään ja määräsi suuren pullon lääkettä, joka näytti kauniilta, mutta maistui pahalta. Kalervo hankasi päätään pieneen tyynyyn, näki unta kukkasista ja huusi usein: "Äiti, äiti, kirjava kana ei saa mennä pesään, se on minun!" — "Ei, ei, kyllä minä ajan sen pois", lohdutteli äiti, vaikka ei tietänyt, mitä poika tarkotti.

Niin sairas alkoi vähitellen parata. Kuume katosi, päänpakotus taukosi. Kalervo oli jälleen iloinen ja pyysi leluja sänkyyn. Muutamien päivien kuluttua lupasi lääkäri hänen istua. Ja hän istui, vaikka olikin kalpea ja laihtunut. Säteilevin silmin katsoi hän ulos ikkunasta nähdäkseen hevoset, lehmät, kanat ja kyyhkyset.

"Jos ilmat pysyvät näin lämpiminä, saa poika oleksia hiukan ulkona", oli lääkäri sanonut. Äiti veikin hänet puutarhaan. Siellä hän ihaili sinistä taivasta, auringonpaistetta ja kukkia. Niin, kukkia!

"Äiti, äiti", huusi hän niin äkkiä, että äiti ihan säikähti, "onhan nyt sinun syntymäpäiväsi!"

"Ei poikaseni", vastasi äiti nauraen, "siitä on jo kolme viikkoa, yhtä kauan kuin pienen Kalervoni sairastumisesta".

Kalervo mietti hetkisen. "Kuule, äiti", sanoi hän sitten, "minulla oli sinulle lahja. Se on heinäullakossa."

"Nyt et vielä jaksa sinne kiivetä, lapseni. Antaa sen olla siellä muutamia päiviä, eihän se ketään vahingoita."

Mutta Kalervo tuli niin onnettoman näköiseksi, että äiti pyysi erään vanhan rengin nostamaan pojan ullakkoon.

Kalervo syöksyi heinäläjälle, jonka hän vielä hyvin muisti ja kirkasi riemuissaan. Äidin täytyi kavuta katsomaan, vaikkei hän tällaista kiipeilemistä suosinutkaan.

Kevyt Kalervo tanssi pesän luona ja huusi: "Äiti, äiti, katso syntymäpäivälahjaasi!"

Mitä sitten äiti näki?

Irtonaisessa pesässä heinillä oli kuusi pientä piipittävää kananpoikaa. Seitsemännestä munasta pyöreä eläin juuri ulos pyrki. Kahdeksas muna oli halennut eikä siitä voinut poikasta kehittyä. Kirjava kana seisoi pesän vieressä ja oli kovin vihainen, sillä se pelkäsi, että siltä riistetään poikaset.

"Niin, äiti", Kalervo vakuutti, "tässä on tekemäni pesä ja löytämäni munat. Mutta niistä on nyt tullut kananpoikia. Eikä kukkia ole enää."

Äiti huomautti, etteivät kanat rakasta kukkaiskaunistuksia.

Renki otti sitten kanan, vaikka se räpyttikin kovasti siipiään, ja äiti vei pesän. Yhdessä he auttoivat Kalervon tasaiselle maalle.

Alhaalla annettiin kirjavalle kanalle hyvästi ruokaa. Se oli näet niin uskollisesti hautonut pesäänsä, ettei ollut malttanut ruokaakaan etsiä; siitä syystä oli se yhtä laiha kuin Kalervokin.

Seitsemästä pienestä kananpojasta tuli seitsemän kirjavaa kaunista ja vahvaa eläintä, kolme kukkoa ja neljä kanaa. Äidille on myöhästyneestä syntymäpäivälahjastaan ollut paljon iloa.

Kertun ja Erkin joululahjat.

Talvella saivat ulkosaariston asukkaat olla yksin saarellaan, taistella pakkasta ja tuulla vastaan. Ja lapset saivat kauniisti olla seinien sisällä, sillä ei ollut niinkään hauskaa pistää nokkaansa ulos. — Mutta kun kevät saapui ja muuttolinnut etelästä palasivat, silloin alkoi elämä ulkosaaristossa. Ja kun ensimmäiset kesäpäivät tulivat ja aurinko paahtoi hellästi tehden olon kaupungissa sietämättömäksi, silloin kaupunkilaiset etsivät viileämpiä olopaikkoja tulvehtien maalle ja saaristoihin.

Silloin sai Risto-kalastajakin ulkosaaristoon kesävieraita. Taiteilija, joka täällä perheineen oli useita kesiä viettänyt, ei tietysti jäänyt tulematta; sillä hän piti paljon ulkosaariston vaihtelevasta luonnosta. Meren rannalla hän pitkät päivät istui maalaamassa, kuvasi mahtavat aallot, kun ne ärjyen saapuivat kallion luo, kuvasi tyynen lahden, johon kuvastui tuuheat, tummat kuuset.

Kertun ja Erkin ilo oli myös suuri, kun saivat kesän viettää yhdessä taiteilijan lasten kanssa. Alussa olivat tietysti ujoja, mutta kauvanpa ei kestänyt, ennenkun kaupunkilaiset ystävyydellään heidät kokonaan voittivat. Yhdessä he lahdella sousivat, yhdessä lehdossa temmeltivät.

Mutta hupenipa kesän lyhyinen aika. Surukseen näkivät Kerttu ja Erkki, kuinka päivät aina lyhenivät ja miten ilma muuttui viileämmäksi. Ja eräänä elokuun päivänä oli vene valmiina valkamassa odottaen vieraita, jotka Risto-kalastajan soutamana poistuivat saaresta. Jo oli kaikki valmiina, ja hiljalleen, mutta varmasti eteni venho saaresta.

Kun Kerttu ja Erkki olivat sanoneet hyvästi herrasväelle, oli rouva luvannut antaa heille joululahjoja. Kertun piti saada nukke, joka oikein ummistaa silmänsä, kun sen asettaa levolle; Erkille taas oli luvattu juna, oikea juna, joka kulkisi itsestään. — Isä saisi tulla hakemaan ne samalla, kun hän joulun edellä lähtee kaupunkiin muille ostoksille.

Tämä asia oli lasten mielessä, ja siksi ei talvikaan tuntunut niin ikävältä, kuin muutoin olisi ollut.

Joulu läheni lähenemistään.

Jo heti, kun meri oli saanut jääpeitteen, Kerttu ja Erkki rupesivat odottamaan joulua, jolloin saisivat nuo kauniit joululahjansa. Varhain he laskivat, kuinka monta yötä oli nukuttava, ennenkun isä lähtisi kaupunkiin. Joka aamu, heti herättyään, Erkki veti seinään viivan, ettei vain erehtyisi laskussaan. Viimein ei ollut muuta kuin yksi yö, — seuraavana aamuna varhain isä vihdoinkin lähtisi.

Sinä yönä ei uni lapsille tahtonut maistua. Kerttu kuvitteli mielessään, miten se voisi olla mahdollista, että nukelta silmät menevät kiinni, ja minkähänlainen puku sillä mahtoikaan olla. — Erkin mielessä taas pyöri juna. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan oikeasta junasta, joka kulki pitkin rautaista tietä. Mitenkähän juna voisi käydä meidän tuvan lattialla, eihän siinä ollut minkäänlaista rataa.

Näihin mietteihin lapset nukahtivat.

Varhain seuraavana aamuna oli Risto-kalastaja jaloillaan. Oli pitkä matka käveltävä, ennenkun pääsi hevoskyytiin, joka oli luvassa. Pari muuta saaristolaista teki myöskin matkan kaupunkiin.

Erkki heräsi, kääntyi vuoteellaan, hierasi silmiään ja katsoi varmuuden vuoksi seinässä olevia viivoja. Ei ollut epäilemistäkään isän kaupunkiinlähdöstä.

— Joko isä on lähtenyt? kysyi hän viimein yhä hieroen silmiään, aivankuin olisi liian kauan nukkunut.

— Täällähän minä vielä olen.

— Muista sitten, isäkulta, käydä noutamassa junani!

— No muistanhan minä.

— Ja kysy isäkulta vielä, kuinka sen saa käymään.

— No kyllähän minä, nukuhan vain!

Tuntui Erkistä kuin olisi hän vapautunut suuresta huolesta. Hän laskeutui taas levolle. Isä otti karvalakkinsa naulasta ja käänsi sen korville.

— Isä! Isä! huusi Kerttu.

— No muistanhan minä joululahjanne, kun olette pitkin talvea niistä jutelleet. Nukkukaahan levossa! Niin isä penäsi.

— Onko se aivan varma?

— Onhan tuo!

Isä läksi. Kiireesti asteli hän eteenpäin päivän sarastaessa, ja tuokion kuluttua hän hevosella jatkaa matkaa kaupunkia kohti.

* * * * *

Kaupungissa oli hyörinää. Kiirettä kaikilla, varsinkin näin jouluaattona. Oikein ihmeekseen Risto-kalastaja katsoikin, miten yksi riensi sinne, toinen tänne. Hän oli jo toimittanut asiansa, tehnyt ostoksensa ja käynyt noutamassa lasten joululahjatkin. Samoin olivat hänen matkatoverinsakin.

— Mutta kun tässä nyt on niin hyvää aikaa, niin käydäänpä ryypyllä! ehdotti saariston Matti.

— Eihän tuo ole hullumpaa, varsinkin kun on näin kolea ilma, tuumaa Antti.

— No mitä sinä tuumaat, Risto, tuletko mukaan, vai?

Riston olisi tehnyt mieli sanoa ei, mutta kun oli joutavaa aikaa, niin ei tuo nyt vaarallista saattane olla.

— Eihän me kauan olla, ja annetaan hevosen juosta sitä kovempaa, muistutti Matti.

— No, jos tuota nyt sitten… Risto otti taskustaan puhtaan nenäliinan ja sivelsi partaansa, kun he astuivat kapakkaan.

Sielläpä vasta oli elämä! Tupakansavu oli kuin paksu sumu merellä. Toiset kinasivat, toiset vannoivat. Tarjoilija kiirehti pöydästä toiseen tuoden uutta juomaa, minkä ennätti. Olihan tuolla nurkassa kuitenkin yksi vapaa pöytä, aivan kuin varattu heille.

Kovin tuntui tämä Ristosta oudolle. Hän olisi tahtonut kääntyä heti takaisin; mutta eihän se nyt mitään voinut tehdä, jos sitä hiukan lämpimäkseen — ja onhan tässä aikaa — —

Nopeaan kuluivat hetket. Ensimäiset tilaukset olivat jo lopussa ja toisia tuotiin. Mieliala tuli hilpeämmäksi ja iloisemmaksi, ja siinä sitä sitten pöydän ääressä tarinoitiin vanhoja muistoja.

— No juodaan lasit pohjaan, niin saadaan uutta!

— Niin, mitäpä sitä säästää!

Mutta nyt muistui koti Riston mieleen. Ulkona oli hämärää. Epäilemättä pitäisi minun jo olla kotona tai ainakin matkalla sinne, hän ajatteli.

— Eiköhän jo olisi aika lähteä? sanoi hän tovereilleen.

— Mitä sinä joutavia!

— Älähän hätäile, Risto! Joudutaanhan me vielä, vaikkei niin hengenhätä olekaan.

Risto ei saanut rauhaa. Odottavat kai kotona — ovat ehkä jo huolissaan. Entä lapset sitten, jotka niin hartaasti ovat toivoneet joululahjojaan!

— Eiköhän sittekin lähdetä jo?

— Emmehän nyt vielä toki.

— Mitäs turhia juttelet!

— Silloin minä lähden yksin. Minua lapset odottavat kotona, en voi viipyä.

Risto-kalastaja meni. — Hänen toveriensa punaiset kasvot vetäytyivät pilkalliseen nauruun, kun Risto painoi lakin päähän. Mutta hän ei enää välittänyt. Hän kokosi tavaransa ja taakseen katsomatta jätti hän kapakan meluineen ja kirouksineen.

* * * * *

Alkoi jo hämärtää.

Kerttu ja Erkki juoksivat tuontuostakin akkunaan, nähdäkseen, eikö isää jo kuuluisi.

— Koska isä tulee? kysyivät he kyllästyen odottamiseen.

— Heti, lapsukaiset, huomautti äiti.

Taas alkoivat he puuhaamaan joulukuusen ääressä, mutta ei siinä ollut mitään tekemistä. Kuusi oli jo kauan ollut valmiina. Yksinkertaisena se seisoi keskellä permantoa lasten ihailtavana.

— Eikö jo sytytetä, äiti? kysyi Erkki.

— Annetaan nyt olla, kunnes isä tulee.

— Niin, isähän on vielä poissa. —

— Mutta miksi ei isä sitten tule, kun tietää meidän odottavan? sanoi pikku Kerttu mennen akkunan luo. Mutta ulkona oli jo niin pimeä, ettei hän nähnyt mitään.

— Jo tulee isä! iloitsi Erkki rientäen ovelle… mutta ei sieltä isä tullutkaan.

— Kuinka isä voi kulkea, kun on niin pimeä? tuumi Kerttu mennen äidin luo.

— Kyllä hän voi ja tuo pikku Kertulle nuken. Ole vain rauhassa!

Kuitenkin oli äidin vaikea salata levottomuuttaan; sillä olisihan isän jo pitänyt saapua; iltahan tulee jo myöhäiseksi.

Äänettöminä olivat kaikki kolme. Kerttu istui nurkassa taistellen unta vastaan. Hän olisi niin mielellään mennyt nukkumaan, mutta se nukke! Se hänen täytyi saada ensin. Erkki katsoi ikkunan ääressä pimeään iltaan.

— Nyt isä tulee! huusi hän juosten ovelle.

Äiti luuli Erkin taas pettyneen. Mutta isä tuli kuin tulikin.

Nyt oli lasten ilo ylimmillään. Isä ei ennättänyt saada turkkia yltään, niin kiire oli heidän joululahjoillaan.

Kerttu oli löytänyt lahjansa; ilosta loistaen näytti hän äidille vihreäpukuista nukkeaan. Erkki ihmetteli junaansa.

Kun sitten kuusi sytytettiin, niin silloin äidin ja isänkin silmät ilosta säteilivät. — Suurin ilo heistä kuitenkin oli katsella lastensa viatonta leikkiä; Kertun huolenpitoa nukestaan ja Erkin kilpajuoksua junansa kanssa.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli joulupäivä.

Aamupäivällä, kun isä istui lukien isoäidiltä perittyä raamattua, tuli Antti-kalastajan vaimo kiireesti ovesta. Hän oli aivan hengästynyt. Hänellä oli jotain sanottavaa, mutta oli niin juossut, ettei saanut sanaakaan sanotuksi.

— Matti on — —

— Mitä on? — Risto aavisti pahaa,

— On hukkunut.

Syntyi äänettömyys. Lapset keskeyttivät leikkinsä. Isältä putosi silmälasit. Onneton vaimo istui penkillä, pää käsien varassa.

— Mutia miten? kysyi äiti.

— He joutuivat kaupungissa hunningolle, ja kun sitten pimeässä tuli ajaa kotiin, eksyivät pois tieltä, ajoivat väärin ja viimein tulivat heikolle jäälle, jää murtui heidän aliansa ja siinä löysivät hautansa —

— Anttiko myös?

— Ei, Antti pelastui; millä tavalla, sitä hän ei itsekään tiedä. Vaatteet jäässä oli hän myöhään yöllä tullut kotiin.

— Etkö sinä, Risto, tullutkaan hevosella?

— En jäänyt odottamaan. Tulin jalkaisin.

Onneton vaimo tekee lähtöä. Hänen silmänsä ovat punaiset itkusta.

Äiti ei tarvinnut selitystä, hän ymmärsi hyvin, että isä oli voittanut kiusauksen, oli ollut vahva — muuten hän olisi nyt yhtä onneton kuin Matin vaimo.

Mielihyvällä katseli Risto-kalastaja iltasella lastensa leikkiä joulukuusen luona. Hän tiesi, että Kertun ja Erkin joululahjat pelastivat hänet joutumasta saman kohtalon alaiseksi kuin toverinsakin. Heidän lapsellinen ilonsa oli tullut hänen mieleensä ja juuri siitä syystä oli hän lähtenyt kapakasta kotiinpäin. —

Nyt Ristokin ottaa osaa lastensa leikkeihin. Hän asettaa Erkin junan kulkemaan sekä lupaa tehdä kehdon Kertun nukelle. Lapset kummastelevat isän hellyyttä; he eivät koskaan ole nähneet isää niin lempeänä kuin tänään. Hän ottaa lapset polvilleen keinumaan, silittää heidän pehmoista pellavatukkaansa, taputtelee heitä poskelle. — Ei koskaan ole joulu ollut niin kaunis kalastajamökissä kuin nyt.

Korven Kallen jouluaatto.

Kylmä on talvipäivä, huurteessa seisovat viitat, viluisesti narahtaa lumi kulkijan askelissa, joka repaleissaan jäällä taivaltaa kirkonkylää kohti. Pureva pakkanen tunkeutuu ryysyjen läpi, kohmeessa ovat kädet, jalkoja paleltaa, vilun väreet kiertävät pitkin ruumista. Hän kääntyy takaperin ja koettaa kääriä isoa sarkanuttuaan tiukemmin ympärilleen. Ei apua, kylmä viima tunkeutuu repaleiden läpi, mutta eteenpäin ponnistaa Kalle, Korven pieni huutopoika. Huomenna on joulu, kerran saa olla hänkin joulukirkossa.

Lyhyt talvipäivä alkaa jo hämärtyä, kun poika kylmän kangistamana astuu pappilan tupaan. Hän rientää heti uunille, riisuu nuttunsa, heittää kenkänsä, suloinen lämpö hivelee kohmeista ruumista. Ei yksinäistä poikaa huomaa kukaan, paljon on touhua tuvassa. Kun sitten laskeutuu uunilta repaleinen poika, kasvot hohtavina lämmöstä, ovat kaikki ihmeissään.

"Mistä olet?" kysytään häneltä.

"Tuolla Korven torpassa olen huutopoikana", vastaa Kalle.

"Istu nurkassa, ett'et ole tiellä."

Poika siirtyy nurkkaan, sieltä hän seuraa touhua tuvassa. Se on hänestä niin suurta, ei hän koskaan ole nähnyt sellaista tuoksinaa. Eräs palvelija kysyy sivumennessään häneltä, onko hän pyytänyt rouvalta lupaa olla yötä. "En", vastaa poika. Hänet neuvotaan keittiöön, ja hän kulkee sinne yli pihan. Oven suuhun hän seisahtaa, hattu unohtuu päähän, kädet pyörittelevät repaleisia kintaita. "Mistä olet ja mitä on asiaa?" kysytään häneltä. — "Olen Korven huutopoika ja pyytäisin yösijaa", on vastaus. "Olehan sitten, mutta pysy kiltisti tuvassa, äläkä ole toisten tiellä", neuvotaan pojalle.

Kalle palaa tupaan. "Nouse uunille, ett'et ole jaloissa", käsketään siellä, ja Kalle nousee. Hän riisuu nuttunsa, asettaa sen päänsä alle ja laskeutuu pitkälleen. Uni voittaa matkasta väsyneen ruumiin, pieni huutolainen nukahtaa.

Kun hän herää, on tupa tyhjä, himmeä valo leviää pienestä lamppu-pahasesta. Kallea pelottaa. Unisena kompuroi hän alas, haparoi ja tulee pihamaalle. Peloissaan hiipii hän keittiön eteiseen ja kuuntelee. Hän raottaa ovea, siellä ei ole ketään. Hän menee sisälle ja katselee ihmetellen kiiltäviä astioita. Mutta äkkiä seisahtaa hän, sisältä kuuluu laulua. Hän aukaisee ovea, laulu kuuluu yhä selvemmin, hän tirkistää oven raosta, mutta ei näy ketään. Hiljaa hiipii hän sinne, sieltä on ovi auki toiseen huoneeseen. Oi taivas, sitä hohtoa ja kirkkautta, mikä sieltä välkehtii!

Keskellä salia seisoo kuusi, hopealle hohtava, kullalle kimaltava. Salon poika luulee unta näkevänsä. Laulu jatkuu, repaleinen poika lähestyy salin ovea. Nyt hän on kynnyksellä, ja kuin lumottuna seisoo hän siinä, ihmetellen katselee hän häikäisevää kirkkautta. Kuusessa huomaa hän paperin, johon on jotain kirjotettu säteilevin kirjaimin, hän tavaa: "m-meil-le-meille, meille", etemmäs ei hän pääse. Laulu loppuu. Pappi alkaa puhua. Kalle koettaa kuunnolla, mutta pian kiintyy hän taas kuusta katsomaan. "Meille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja. Jumalan poika tuli taivaan kirkkaista saleista meitä auttamaan", kuulee hän papin lausuvan. Kalle heristää korviaan, jotain ihmeellistä kertoo pappi. Mummo on puhunut Jumalasta, hän on uhannut Kallea Jumalan rangaistuksella silloin, kun Kalle on ollut tottelematon, ja Korven pieni huutopoika pelkää Jumalaa enempi kuin vaariakin. Aivan toisella tavalla kuulee hän nyt puhuttavan Jumalan pojasta. "Hän mahtaa olla mummoakin parempi", ajattelee Kalle. "Koska hän tänään on syntynyt, tahdon minäkin hänet jo tänään nähdä", päättää hän pienessä päässään.

Kalle miettii — miettii. Hän ei huomaa, kuinka puhe on päättynyt, tau'onnut laulukin, ja palvelijat nousevat lähteäkseen. Joku ottaa Kallea kädestä, hän vastustaa: "Minä tahdon nähdä sen, josta pappi puhui." "Lähde vain, ei hän nyt ole syntynyt, et sinä voi häntä nähdä." Kallen täytyy seurata. Keittiössä annetaan hänelle puurokuppi, vähän maitoa ja leipäpala. "Mene tupaan syömään", käsketään hänelle. Itku pyrkii väkisinkin vetämään väärään suupieliä, mutta sanaa sanomatta ottaa hän ruokansa ja kulkee pimeän pihamaan yli puolihämärään tupaan. Miks'ei hän saanut enää olla salissa tai edes keittiössä, miksi käskettiin hänet yksin kolkkoon tupaan? Oi jospa mummo olisi täällä tai se Vapahtaja, josta pappi kertoi!

Pöytää vasten painuu pää, kyyneleet vierähtävät poskille, hän nyyhkii ääneensä. Mutta vähitellen riutuu ääni — hän nukkuu.

"Mummo, mummo, katso, tuolla aukee taivaim kansi ja hän astuu alas. Oi jospa hän tulisi meille! Juuri meille kerrottiin hänen syntyneen. Mutta tuonne hän laskeutuukin, tuonne pappilan komeaan saliin. Miks'ei hän tule meille? Mummo, minä tahtoisin nähdä hänet, vie minut hänen luokseen". Kalle on koettavinaan päästä hänen luokseen pappilan saliin. "Mene tupaan huutopoika", käsketään taas keittiössä. Niin tylyjä ovat kaikki, hänkään ei huoli orvosta huutolaisesta. Kalle itkee… itkee unissaan.

Kun palvelija saapuu tupaan vuoteita tekemään, näkee hän puurokupin koskemattomana ja leipäpalan sen vieressä. Pää kovaa pöytää vasten nyyhkii pieni Kalle. "Mummo, älä jätä, älä! Hän jätti, älä sinä jätä!" Niin sopertaa poika unissaan. Palvelija laskee kätensä hänen hikiselle päälleen ja ravistaa sitä. "Mum", on pojan huulilla vielä herätessäänkin. "Miks'et syö'?" kysyy palvelija, mutta äänetönnä pyyhkii Kalle kosteita kasvojaan. "Syö nyt, äläkä ikävöi!" lausuu palvelija.

"Minkätähden oli kuusi siellä salissa?" kysyy Kalle.

"Joulun kunniaksi, Vapahtajan Jeesuksen muistoksi."

"Onko Jeesus se Jumalan poika, josta sisällä puhuttiin? Etkö veisi minua hänen luokseen?" tiedustaa poika.

"Siitä on jo kauvan — hyvin kauvan, kun hän syntyi, nyt on hän taivaassa, sieltä hän katsoo Kalleakin", vastaa palvelija.

Hän istuutuu Kallen viereen, hänen mieleensä palautuu oma lapsuutensa. Koruttomasti kertoo hän, kuinka Jeesus rakastaa kaikkia, rakastaa huutolais-Kalleakin. Hän muistaa erään lapsena oppimansa laulun. Yhdessä Kallen kanssa hän laulaa:

"Lasten parhain, ystävä Vapahtaja Jeesus on —"

Nyt tuntee Kalle, ett'ei Jeesus mennytkään tuonne kirkkaaseen saliin, vaan laskeutui sittenkin unohdetun orvon sydämeen.

Kauvan he siinä käsikädessä istuivat. Kun muut tulivat levolle, olivat vuoteet tekemättä. Jäähtyneen puurokupin vieressä oli leipäpala koskematta. Kyyneleet kimalsivat molempien silmissä. Ne kertoivat, kuinka Jeesus pienen huutopojan kautta oli löytänyt tien palvelijan sydämeen, ja kuinka oppimaton palvelija oli virittänyt valoa ja rakkautta orvon repaleiseen rintaan.

Kalle riisuu nuttunsa, laskee sen päänsä alle ja kovalle penkille paneutuu hän nukkumaan — onnellisena. Tuvassa sammutetaan lamppu, on pimeä, mutta Kallesta tuntuu niin turvalliselta.

"Kallen parhain ystävä Vapahtaja Jeesus on —" Niin hän lausuu hiljaa pimeässä kovalla vuoteellaan. Kalle on onnellinen.

Keittiönkin puolella sammuvat vähitellen tulet. Mutta sieltäkin kohoo sydän kohti korkeutta. Palvelija siellä rukoilee oman itsensä ja pienen huutopojan puolesta. Tulet sammuvat, tähdet vain tuikkavat, jouluyö leviää rauhallisena yli maan.

Naapurit.

Muistelma entisiltä ajoilta.

Korkealla, puuttomalla mäellä aivan kotitaloni vieressä oli pieni mökki. Se oli mielestämme viehättävin ihmiskoti, sen asukkaat maailman hauskimpia ihmisiä.

Mökissä asui vanha mykkä mies ja hänen yhtä vanha pieni sisarensa.

Kesät, talvet aamusta iltaan he puuhailivat ahkerina kuin muurahaiset vetäen korsia yhteiseen kekoon.

Velimies, joksi sisar häntä nimitti, hoiti pientä perunamaata, onki, kantoi metsästä suuret taakat risuja polttopuuksi ja paikkasi kyläläisten jalkineita.

Katri sisar perkasi ja suolasi kalat, kokosi marjoja, teki vastoja ja vispilöitä, vieläpä pieniä noitatemppujakin kylän taikauskoisten emäntien pyynnöstä. Siitä avusta emännät pistivät hänelle milloin pääliinan, milloin pellava- tai villanassakan.

Kerran saimme luvan mennä heidän luokseen. Monta kesäpäivää odotimme kärsimätönnä, että mökin suljettu ovi aukeaisi ja sen asukkaat tulisivat kotiin, niin että pääsisimme vierailemaan.

Tuolla jo Katri tulee. Hänellä on lyhyt kotikutoinen villahame, suuriruutuinen liina päässä, karkeassa pakkopaidassa kiiluu hopeasolki. Hän kantaa suurta lehvästaakkaa, mutta hyppää keveästi kuin nuori tyttö kiveltä kivelle. Vietyään lehväkset tuvan taakse, ett'ei eteen roskia syntyisi, kuiskaa hän parisen kertaa ts, ts! — Silloin valkoinen kissa hypähtää piilopaikastaan suoraan emäntänsä syliin. Se on Katrin lelliteltävä lapsi.

Omituinen kunnioituksen tunne valtaa meidät tölliin astuessamme. Tämä kaikki on heidän omaa tekoaan: eteinen kivilattioineen; pieni ruokakonttori, jossa kootut talvivarat säilytetään. Ja itse tupa.

Ovi on niin matala, että lapsenkin täytyy sisään tullessa kyyristäytyä. Mutta siisti ja puhdas on joka nurkka katosta lattiaan asti. Toisesta yksiruutuisesta ikkunapahasesta näkyy jokilaakso taloineen, peltoineen, ja etempänä kohoaa kirkontorni; toisesta näkyy kaivo ja polku.

Siinä jo velimieskin tulee onkivapa olallaan, musta lippalakki päässä ja "sörtuutti" yllään. Tässä puvussa on hän mielestämme kovin arvokkaan näköinen. Kun hänet sellaisena joskus kohtaamme kirkkomatkalla tai joen rannalla onkimassa, niin olemme kuin vento vieraat toisillemme. Mutta kotiasussaan — piikkopaidassa ja -housuissa, musta sakea tukka, keskeltä jakauksella — sellaisena on hän tuttavamme, hyvä ystävämme.

Ikkunasta hän huomaa vieraat ja kiiruhtaa sisään. Viskaa leikillisesti lakkinsa sekä takkinsa penkille, niinkuin nämä liikakorut häntäkin vaivaisivat. Ja alkaa sitten omalla merkkikielellään kertoa päivän tapahtumia.

Kylän pojat olivat nekin ongella, mutta eivät, huononpäiväiset, mitään saaneet. Yhdeltä niistä olivat siimat sekä koukut jääneet veteen.

Hän pienentää lyhytteräisellä suutaripuukollaan tuvantakaisia, täyttää piippunsa ja hakee hiilloksesta, vieläkö tulenkipinää löytyisi. Mutta iloksemme ei sieltä mitään saa. Täytyy siis virittää tulla tuluksilla taulapalaseen. Tämä sitten hehkuu punaisena pallerona piipun sydämessä, kunnes koko sydän alkaa kyteä.

Piipunnysä hampaissaan istuutuu mykkä jalkineita paikkailemaan. Siinä uusi ilonaihe. Hän pistää naskalilla reijän kengänpohjaan. Me saamme panna siihen puupilkkeen ja lyödä vasaralla päälle. Moni pilke menee siinä pilalle, monet lyönnit sattuvat suutarin sormiin, mutta hän ei ole siitä millänsäkään, nauraa kanssamme taitamattomuudellemme.

Katri on sillävälin ottanut kalat kontista ja perkaa niitä mökin takana. Kissa naukuu hänen vieressään. Se odottelee herkkupaloja. Uimarakkulat on ruokkija koonnut kivelle. Me kiiruhdamme sinne niitä rikki paukuttamaan. Tallatessa antavatkin ne oivallisen pamauksen.

Sattuipa vielä niin hyvin, että meitä pyydetään illalliselle. Katrilla on uunissa marjamämmiä, jota emme kotonamme saa. Sitä herkkua pitää vieraille antaa. Velimies vuolee pienet puulapiot, sillä lusikoita ei ole muille kuin talonväelle.

Isäntä istuu vieraineen penkille, emäntä pienelle jakkaralle. Eteemme ja polvillemme pannaan pöytälauta, sillä pöytää ei mahdu mökkiin. Laudalle nostetaan höyryävä mämmipata. Siitä sitten jokainen ottaa lusikallaan. Mutta eipä se meidän suussamme niin hyvältä maistukaan kuin näyttää talonväestä maistuvan.

Illalla isäntäväet tulevat meitä saattamaan ulos portistansa ja jäävät siihen paluumatkaamme katselemaan. Kotiportailta katsahdamme ylös mäelle. Siinä vielä molemmat vanhukset seisovat mustina patsaina punoittavaa iltataivasta vasten.

Onni.

1.

"Äiti", sanoi Alma Lund, "tahtoisin olla oikein onnellinen".

"Kukapa ei sitä tahtoisi", vastasi äiti hymyillen.

"Tahtoisin olla rikas ja kaunis. Minulla pitäisi olla kalliit vaatteet ja hyvää ruokaa joka päivä. En tahtoisi tehdä työtä, vaan muuta mikä huvittaisi, ja — sitten tahtoisin vielä olla 17-vuotias."

Äiti naurahti. "Ja minkätähden jo 17-vuotias?"

"Silloin minua kutsuttaisiin neidiksi, minulla olisi pitkät hameet, ja minä saisin tehdä mitä haluaisin."

"Olet 12-vuotiseksi kovin lapsellinen", sanoi äiti vähän huolissaan. "Minusta on yhdentekevää, miksi ihmiset minua kutsuvat, kunhan vain ovat ystävällisiä. Lyhyet hameet taas ovat paljon mukavammat kuin pitkät; niitä ei tarvitse kannatella, eivätkä ne kulu niin pian."

"Se on totta se", sanoi Alma, "sitä en tullut ajatelleeksi".

"Ja sitten, lapsi kulta, luuletko, että 17-vuotias aina saa tehdä mitä haluaa? Täytyyhän veljesi Valfridin olla aamusta iltaan kirjainsa ääressä. Eikä hän lupaa kysymättä saa tehdä pitempiä hiihtomatkojakaan. Ja Siiri-sisko sitten! Hän on jo täyttänyt 20 vuotta, ja yhtä kaikki tekee hän konttorissaan työtä koko päivän; väsyneenä, väliin oikein kalpeana hän iltasin sieltä palaa kotiin."

"Taitaa ollakin parempi olla vain 12-vuotias", sanoi Alma, "eihän sitten tule niin pian vanhaksi, väsyneeksi, sokeaksi, harmaapäiseksi ja ties miksi. Mutta, saahan toki toivoa itselleen rikkautta, hyvää ruokaa ja hienoja vaatteita?"

"Saa kyllä", vastasi äiti vakavasti, "kun vain muistaa, että rikkaus on lahja, josta meidän täytyy tehdä tili Jumalalle ja omalletunnollemme. Hyvä ruoka on kyllä hyvä asia. Mutta tapahtuuhan välistä niin, että rikas mies istuu hienolla valkosella pöytäliinalla, hopeakaluilla ja monenlaisella hyvällä ruualla katetun pöydän ääressä, mutta ei voi nauttia mitään; hänellä ei ole ruokahalua, tai saa hän kovia kipuja, jos syö vaikka kuinkakin vähän. Huolimatta rikkaudestaan ei hän ehkä saa nauttia muuta kuin kauravelliä, munia tai keitettyä maitoa."

"Sehän on kauheata, äiti!" huudahti Alma. "Mutta eikö Erkki-setä ole onnellinen? Hänellähän on suuri maatila, hevosia, vaunuja, kauniit huoneet, ja hän voi matkustaa ulkomaille joka vuosi?"

"Erkki-sedälläkin on vastuksensa, tuo kipeä jalkansa. Kun hänen aina on pakko pysyä paikallaan, niin on hän käynyt kivulloiseksi. Hänen täytyy joka kesä matkustaa kylpylaitoksiin. Lapsena Erkki-setä toivoi, tulevansa upseeriksi ja luuli, että jalka kyllä paraneisi. Mutta jalka ei parantunut, eikä hänestä niin muodoin voinutkaan upseeria tulla."

"Setä raukka! Ja minä kun luulin, että kaikki rikkaat ovat onnellisia! Mutta Winterhjelmit, äiti? Heillähän on kaupungissa hirmuisen hienot huoneet, miespalvelija ja vielä neitsytkin, jolla on valkoinen pieni lakki päässään. Katrilla ja Lillillä on hienoimmat vaatteet koko koulussa."

Surullisesti katsahti äiti Almaan. "Winterhjelmin vanhin poika karkasi keväällä Amerikkaan ja Katri…"

Alma punehtui. "Äiti, minä tiedän… Katri… Katri oli varastanut — oikein varastanut koulussa. Koko luokkamme silloin itki, me häpesimme niin. Katri raukka! Lilli raukka! Heidät lähetettiin sitten sveitsiläiseen kouluun. Ei, Winterhjelmit eivät ole onnellisia. Huomaan sen nyt."

"Kyllähän rikkaus itsessään on hyvä lahja. Sillä voi auttaa muita ja muodostaa omatkin olonsa hauskoiksi ja mukaviksi. Mutta rikkaus ei voi varjella surusta eikä huolista, ei sairaudesta eikä kuolemasta, ei synnistä eikä omantunnonvaivoista."

"Mutta rikkaat eivät tarvitse tehdä työtä?" virkkoi Alma vähän epäillen.

Äiti hymyili. "Onkos työ sitten niin suuri onnettomuus?" kysyi hän lempeästi.

Alma mietti vähän aikaa. "On", sanoi hän, "minun mielestäni on ikävää lukea läksyjä, parsia sukkia tai kitkeä puutarhaa. Kaikki muu on ikävää paitsi — pikkuleipien leipominen ja kahvipöydän kattaminen, sillä silloin saa aina jotakin, ja lämmin leipä tuoksuaa niin hyvälle."

"Sinä pikku laiskuri ja herkkusuu!" huudahti äiti. "Sinä et ole koskaan koettanut olla toimettomana. Jos nyt voisitkin laiskotella kokonaisen kauniin kesäpäivän, niin saatpa nähdä, että täysi-ikäisenä käy työttömänä olo pitkäksi."

"Luuletko niin, äiti?"

"Luulen kuin luulenkin. Tunnen ihmisiä, jotka eivät tee työtä. He ovat aina tyytymättömiä, väsyneitä, haluttomia ja hakevat vain huvituksia ajan kulukkeeksi."

"Hm", sanoi Alma, "kun ajattelen asiaa, niin muistan Katri ja Lilli Winterhjelmin kerran sanoneen, että heillä loma-aikana on aina niin ikävä. Heidän ei tarvitse parsia sukkia eikä kattaa pöytää. He kertoivat, että he silloin usein nukkuvat kahteentoista saakka, niin että päivä tuntuisi lyhyemmältä. Kun sattui sadesää, olivat he ihan epätoivossa, kun eivät koko päivää jaksaneet kertomuksiakaan lukea. En silloin ajatellut, että syy tällaiseen haluttomuuteen oli siinä, etteivät he tehneet työtä. Äiti kulta, olenpa minä puhunut paljon tyhmyyksiä tänään", sanoi Alma. "Sano, äiti, mikä sinun mielestäsi on onnea?"

2.

Äiti veti pikku tyttönsä luokseen, suuteli häntä ja sanoi lempeästi: "Ihmisillä on hyvin erilaiset käsitykset siitä, mitä onni on. Minun mielestäni on se ihminen onnellinen, joka on terve, hyvä ja toimelias, jolla on tyytyväinen luonne ja joka ajattelee enemmän muita kuin itseään."

Alma mietti vähän aikaa. "Terve minä olen", sanoi hän sitten, "ja hyvä? — niin tahdon koettaa, koettaa olla oikein hyvä. Hyvät ihmiset ovat niin hauskoja, niinkuin esimerkiksi Anna-täti. Ja sitten toimelias! Olenko minä toimelias, äiti?"

"Olet. Sinä olet ahkera koulussa ja kotona olet pikku oikea käteni, kun Siiri sisko on poissa."

"Mutta tyytyväinen luonne — eikö niin? Onko minulla sitä, äiti?"

Äiti nauroi. "En oikein tiedä. Olet toivonut rahoja, hyvää ruokaa, hienoja vaatteita ja vielä 17 vuoden ikääkin."

"En enää ajattele niitä", sanoi Alma. "Tavallisesti meillä on hyvää ruokaa ja seitsemäntoista vuotta täytän viiden vuoden perästä. Kyllähän minä soisin, että minulla olisi kauniimmat vaatteet ja paljon enemmän rahaa, mutta olen tyytyväinen siihen, mitä on — koetan olla tyytyväinen. Minä saan nyt 4 markkaa kuussa. Winterhjelmin tytöt saavat tosin 12 markkaa, mutta monella tovereistani ei ole kuin 1 markka, ja toisilla ei ole sitäkään. Ilma Heinollakaan ei ole mitään, ja kuitenkin on hän iloisin tyttö koko luokalla. Olikos sitten vielä muuta?"

"Ajatella enemmän muita kuin itseään", vastasi äiti.

"Luulen, että minä ajattelen vain omaa itseäni. Mutta tahtoisitko, äiti, auttaa minua ajattelemaan muita?"

"Kernaasti!"

"Ja iskeä silmää, kun sattuu tilaisuus ilahuttaa tai auttaa muita?"

"Kyllä, tyttöseni."

"Hyvä! Mutta, äiti, älä sano mitään Valfridille ja Tommolle, he vain nauraisivat. Tahdon auttaa heitä ja tehdä heidät onnellisiksi, mutta he eivät saa huomata mitään. He jo pitävät itseänsä herroina. Sitten on minulla Tessu ja Piiju! Ei ole vaikeata olla heille hyödyksi. Tessu on onnellinen, kun saa kuulla satuja, ja Piiju oikein loistaa ilosta, kun häntä keinussa kiikuttaa. Mutta isä ja äiti? Mitä voisin tehdä teidän hyväksenne?"

Äiti vastasi: "Lapset valmistavat vanhemmilleen suurimman onnen käyttäytymällä hyvin ja seuraamalla vanhempiensa neuvoja. Jokaisessa kodissa sattuu sitäpaitsi pienelle tytölle monen monta tilaisuutta olla heille iloksi ja avuksi."

"Tiedän, mitä tarkotat. En ole muistanut koota isän sanomalehtiä enkä tuoda hänen tohveleitaan, kun hän tulee kotiin. Tahdon tehdä parannuksen. — Ja nyt täytyy mennä pöytää kattamaan. Äiti! Tuotanko kellekään onnea, kun keitän kahvia ja katan pöydän?"

"Jos teet sen hyvin, niin valmistat iloa isoille siskoillesi, ja saavathan Sohvi ja Kaisa sill'aikaa levähtää, lukea, kirjottaa tai ommella omiksi tarpeikseen."

"Minä siis voin tehdä palvelustytötkin onnellisiksi!"

Alma kiiruhti askareilleen, niin että lyhyet hameet vain lehahtivat. Keittiössä hän hääri kahvipannuineen, kiiti sitten tuomaan kellarista kermaa ja ottamaan ruokasäiliöstä vehnäsiä. Koko ajan lauleskeli hän iloisia lauluja. Välistä hän löi vakavaa Tommo-veljeään olkapäälle tai antoi Tessulle rusinan tai suuteli pikku Piijua. Suorittuaan hiuksensa juoksi hän ilmottamaan, että kahvi oli pöydässä.

3.

Almalla oli hyvä ystävä, voudin Reetu. Tyttöset olivat samanikäisiä, ja yhdessä olivat he leikkineet siitä saakka, kun pysyivät istuallaan lattiamatolla. Reetu kävi kansakoulua ja Almalla oli kotiopettajatar. Alma opetti Reetulle saksalaisia sanoja ja Reetu opetti Almaa lypsämään. Yhdessä he tekivät puutarhatyötä, josta Alman äiti maksoi heille 10 penniä tunnilta. Yhdessä he parsivat sukkia, kun Reetu oli saanut pikku veikkonsa nukkumaan. Kun Reetu pesi siskoilleen vaatteita, niin puuhasi Alma nuken pesua. Alma auttoi voudin vaimoa kun tämä leipoi reikäleipiä ja Reetu opetteli silittämään ja pieniä leivoksia leipomaan kartanon keittiössä.

Nyt oli kesäloma, ja kun Alma oli jo pannut kaikki astiat paikoilleen, meni hän Reetun luo.

Reetu istui portaalla pieni veljensä Pietari sylissään. Useita muita lapsia leikki siinä läheisyydessä.

"Tiedätkö mitä?" sanoi Alma istahtaen Reetun viereen. "Olen keksinyt jotain hauskaa."

"Mitä?" kysyi Reetu uteliaana.

"Pitää ajatella muita enemmän kuin itseään", vastasi Alma. "Etkö tahdo tehdä samaa sinäkin?"

Reetu katseli pikku siskojaan, ensin yhtä sitten toista. "Minulla ei olekaan aikaa ajatella itseäni", vastasi hän vähän nolona. "Nämä lapset tarvitsevat aina jotain. Jos he huutavat, niin isä toruu, jos he satuttavat itseänsä, toruu äiti."

"Mutta kun auttaa muita ja tuottaa heille iloa, niin tuntee itsensä niin onnelliseksi", arveli Alma.

Reetu silitteli pikku veikon mekkoa, mutta ei virkkanut sanaakaan. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä Alma tarkotti. Viimein hän sanoi: "En tiedä, kuinka onnellinen olisinkaan, jos saisin tämän pojan nukkumaan. Porsas vinkuu nälissään tuolla lätissä, ja kun äiti tulee rannasta, niin suuttuu hän, jos se on saanut nähdä nälkää."

"Kuule Reetu, minä tahdon tehdä sinut onnelliseksi. Anna tänne pikku Pietari niin hoidan minä häntä sillaikaa, kun sinä annat porsaalle ruokaa."

"Tässä on", huudahti Reetu iloisena. "Hänet on äsken pesty, saat ottaa pelotta syliisi."

Reetu juoksi navettaan päin ja Alma puhutteli pikku Pietaria. Tommo oli luvannut ottaa Alman pitkälle veneretkelle — Alma huokasi — niin armollinen ei Tommo usein ollut —, mutta ei auta, täytyy ajatella muita enemmän kuin itseään. Aivan oikein! Tuolla tulee jo Tommo.

"No, Alma, tule pian!"

"En voi, Tommo, en nyt juuri, minun täytyy auttaa Reetua." Itku pyrki kurkkuun nousemaan.

"Heitä poika nurmelle ja tule pois! Minä en odota."

Hän meni. Alma nieli kyyneleensä. Tommo ei odota, sen hän kyllä tiesi! Mutta sitten hän taas koetti ajatella, että hän tällä tekisi Reetun, hänen äitinsä, vieläpä pikku porsaankin onnelliseksi. Hän hyräili hiljaa itsekseen, ja poika nukkui hänen syliinsä. Kun Reetu tuli takaisin, kantoi hän veljensä kehtoon ja sanoi Almalle: "Kiitos, Alma kulta! Nyt saan levähtää vähän ja sitten pesen astiat ja panen puuroveden tulelle. Oi, kuinka hyvä onkaan, että tuo poika nukkui."

Alma riensi rantaan. Tommo oli lähtenyt. Sydäntä kirveli.

4.

Reetu ja Alma keskustelivat sitten usein siitä, miten työskenteleminen muitten hyväksi tekee ihmisen onnelliseksi. Alma oli Reetua vilkkaampi ja sai hänet tavallisesti ajatuksiaan ja puuhiaan ymmärtämään, Reetulla oli niin paljon työtä, ett'ei hän ehtinyt juuri muuhun. Koulussa oli läksyt ja kotona lapset ja porsas. Mutta kun hänessä kerran oli herännyt ajatus, että oli hauskaa palvella muita, niin sai hän usein tilaisuutta auttaa ja ilahuttaa ihmisiä. Koulussa tarvitsi joskus pieni toveri hänen apuaan, kun läksy oli vaikea; joskus taas täytyi pelastaa pienempiä kumppaneita suurempien poikien käsistä. Välistä hän sai sitoa riepuja sormien ympäri, kun joku oli veistohuoneessa loukannut itsensä. Reetu ei oikein uskonut, että porsas ymmärtäisi olla pahoillaan, kun sitä potkittiin, mutta Alma vakuutti, että kyllä se sen ymmärtää yhtä hyvin, kuin Pietari ymmärsi, kun häntä lyötiin. Reetu lupasi tästedes olla kärsivällinen sekä poikaa että porsasta kohtaan. Vaikeata se kyllä oli. Molemmat kirkuivat vähimmästäkin syystä, molemmat pyrkivät karkuun, Pietari kehdosta ja porsas lätistä.

Alma oli puhunut hyvin vakuuttavasti Reetulle, mutta hänestä itsestään oli usein hyvinkin vaikeata ajatella muita enemmän kuin itseään. Hänestä tuntui kuin Valfrid ja Tommo aina muistaisivat vain itseään, pitäisivät huolta vain omasta mukavuudestaan ja omista huvituksistaan. Eivät he ollenkaan huomanneet niitä pieniä palveluksia, joita pikku Alma-sisko heille teki. Ne olivat heidän mielestään aivan luonnollisia. Mutta äiti oli muitten hyväksi, ja hän kyllä huomasi pikku tyttönsä pyrkimykset ja palkitsi häntä ystävällisin katsein.

"On niin hauskaa, kun äiti tietää, että koetan olla kiltti", sanoi Alma väliin. "Ikävää on ponnistaa voimiaan, jos ei kukaan sitä kuomaa."

Muutamana päivänä oli Alma käynyt naapurikylässä asioilla, ja palasi nyt sieltä kotiin.

"Äiti", huudahti hän, "ei taida olla yhtään päivää, jona ei voisi jotain toisen hyväksi tehdä".

"Mitä nyt on tapahtunut?" kysyi äiti hymyillen.

"Se koskee Juntulan Liisua. Hän istui tien vieressä itkien sitä, ett'ei hän enää syksyllä pääsekään kansakouluun. Kaksi vuotta on hän koulua käynyt, ja nyt osaa hän isän mielestä kylliksi sekä lukea että kirjottaa. 'Onko isäsi sitten köyhä?' kysäsin. 'Ei suinkaan', vastasi Liisu. 'Onhan meillä iso talo ja veljeni ansaitsevat jo työllänsä.'"

"'Mennään isäsi luo asiasta puhumaan', sanoin minä. Mutta Liisu ei uskaltanut. Minä lähdin silloin yksin. Juntulan isäntä istui pellonpientareella ja lepuutti hevostaan. Rupesin puhumaan Liisusta. Ensin isäntä nauroi, sitten suuttui, mutta viimein kuitenkin lupasi, että Liisu pääsee syksyllä kouluun. Eikö se ukko ollut kiltti! Minä juoksin Liisun luo ja kerroin asiasta, ja nyt hän on onnellinen."

"Etkös sinä itse ole?" kysyi äiti.

"Olen. Sydän tuntuu nyt niin keveältä. Jahka tulen isoksi, rupean työskentelemään koko maailman hyväksi, kaikkien köyhäin, murheellisten, sairaitten, syntisten, hyljättyjen, vanhojen ja turvattomien hyväksi — kaikkien niiden hyväksi, jotka tarvitsevat apua ja lohdutusta. Reetu tahtoisi mennä seminaariin, sitten kun häntä ei enää kotona tarvita. Hän sanoo, että hän kansakoulunopettajattarena saa tekemistä 30-40 lapsen kanssa joka vuosi. Hän rakastaisi noita lapsia, toimittaisi köyhille vaatteita ja kirjoja ja keittoruokaa. Sitten kävisi joka mökissä ja puhuttelisi äitejä, niinkuin hänen opettajansa nyt tekee. Eikö se ole jalo päämäärä, äiti?"

"On kyllä, rakas lapseni. Meidän täytyy koettaa auttaa, että Reetu pääsee seminaariin."

Siiri-sisarella oli kuukauden aikaa vapautta toimistaan. Sen hän vietti kotonansa maalla. Ensin hän oli niin väsyksissä, ett'ei jaksanut muuta tehdä kuin riippumatossa loikoa ja lukea romaaneja tai silloin tällöin uida. Mutta sitten hän virkistyi, meni soutelemaan ja kävelemään ja otti osaa kodin askareihin niinkuin ennen vanhaan. Silloin hän myöskin näki nuoremman sisarensa puuhat.

"Alma on hyvin edistynyt sill'aikaa kun olen ollut poissa kotoa", sanoi hän äidille. "Hän on niin kiltti ja ystävällinen."

"Jumala siunatkoon pikku tyttöäni", vastasi äiti liikutettuna. "Hän koettaa tulla onnelliseksi muiden onnea valvomalla."

Kesäinen tarina.

Äiti oli lähtenyt Viertolan heinäniitylle ja jättänyt poikansa Yrjön ja Riston räätikkämaata kitkemään. Jonkun aikaa pojat työskentelivätkin ahkerasti, mutta sitten oikaisi Yrjö väsynyttä selkäänsä ja haukotellen virkkoi:

"Tämä on niin ikävää työtä, Risto, että emmekö heitä valtaan koko kitkemistä ja lähde ongelle? Ahvenetkin siellä jo varttuvat suuruspalaa."

"Entä mitä luulisit äidin sanovan, kun hän näkisi, että räätikkämaa onkin vielä kitkemättä?" Risto vakavana muistutti.

"Toruisi vähän ja siinä kaikki", naurahti Yrjö, mutta lisäsi heti miehekkäämmällä äänellä: "Ja ehdimmehän tuon ongelta palattuammekin tehdä, jos niikseen tulee."

"Minä en kuitenkaan lähde, ennenkuin olen saanut osani valmiiksi", Risto lausui ja painautui jälleen entistä ahkerampana työhönsä.

"Mutta minä lähden. Hauskempihan sitä siellä on istua, kuin tässä mullassa rypeä." Ja Yrjö haki kuopasta matoastiansa, heitti onget olalleen ja lähti iloisesti vihellellen läheiseen rantaan.

Aurinko oli kohonnut keskitaivaalle. Suristen lentelivät hyönteiset mettä hakien kukasta kukkaan, pehmyt kesätuulonen humisi leppeästi puiden oksissa ja tuolloin tällöin kuului rannasta leikkivien lasten iloinen kujerrus. —

"Mutta mikä se oli?" Risto karkasi pystyyn ja kuulosti, Toistamiseen kuului rannasta kova avunhuuto. Hetkeäkään aikailematta hän kiiruhti sinne.

"Mitä täällä on tapahtunut?" hän hengästyneenä kysyi nähdessään siellä lehtori Ahavan vanhemman tytön Annikin palvelustytön kanssa itkevän.

"Voi, hyvä Risto! Lyyli putosi järveen."

"Lyylikö?… Sanokaahan, kuinka se tapahtui?"

Saappaat lensivät Riston jalasta hietikolle.

"Tuossa se Näkkäkivellä laivaansa uitteli ja jalkansa livetti ja voi, voi!…"

Annikki kätki kasvonsa esiliinaansa ja alkoi jälleen rajusti itkeä.

"No, no, älkäähän nyt! Ehkäpä saamme hänet vielä pelastetuksi." Takki jo putosi Riston päältä.

Samassa alkoivat keltaiset kutrit näkyä veden pinnalla lähellä Näkkäkiveä. Yhdellä harppauksella oli Risto kivellä ja tarttui käsin hiuksiin kiinni, Ponnistettuaan hetkisen sai hän vedetyksi Lyylin kivelle, josta kantoi hänet rannan pehmeälle nurmikolle lepäämään.

"Herra Jumala! Hän on kuollut!" huudahti Annikki, nähdessään sisarensa kalpeana, liikkumattomana makaavan. Mutta kun Risto hetkisen liikutteli pelastetun käsiä ylös-alas ja palvelustyttö ohimoita hieroi, niin virkosi hän eloon.

Yhdessä lähtivät he sitten Viertolaan, jossa lehtori Ahava oli kesävieraana, mutta Risto palasi jälleen työhönsä.

Kun äiti illansuussa palasi kotiin, oli hän hyvin iloinen huomatessaan, että poikansa olivat kunnolla täyttäneet tehtävänsä.

"Sinäkin, Yrjö, olet tällä kertaa kitkenyt osasi ja aivan yhtä puhtaaksi kuin Ristokin", virkkoi hän hyvillään.

Risto istui akkunanpielessä penkillä ja korjasi äitinsä haravaa, mutta Yrjö loikoili sängyssään.

"Lehtori rouvineen näkyy tulevan tänne", virkahti Risto akkunanpielestä. Tämän kuultuaan sitaisi äiti puhtaan esiliinan eteensä ja silitti vähäsen hiuksiaan, ja Yrjökin nousi sängyn laidalle istumaan. Samassa jo vieraat astuivatkin sisään.

"Kiitos sinulle, Risto, tämänpäiväisestä urhoollisuudestasi!" virkkoi rouva tervehdittyään. "Lyyli oli vielä niin heikko, ettei hän jaksanut itse tulla tänne, mutta toinnuttuaan lupasi hänkin tulla sinua kiittämään."

"Eihän siinä mitään kiittämistä ole; jokainen poika olisi minun sijassani tehnyt aivan samoin."

"Älä sano niin", puuttui lehtori puheeseen; "moni olisi hätääntyneenä ja neuvottomana rannalle pysähtynyt. Ota tämä, urhoollinen poika, vähäisenä kiitollisuuden osoituksena minulta!"

Kiiltävä kultaraha solahti Riston käteen.

"Toivon, että vastakin osotat yhtä suurta neuvokkuutta vaaran hetkellä", jatkoi lehtori ja kääntyen äidin puoleen sanoi: "Kiitos teillekin, joka olette noin kunnollisen poikasen kasvattaneet!"

"Minä olen niin hämmästynyt, että… mitä siis on oikein tapahtunut?" äiti ihmeissään kysyi.

"Ettekö siis tiedä, että Ristonne pelasti meidän Lyylimme tänään hukkumasta. Kerrohan, Risto, koko tapaus!"

Ja Risto kertoi. Kun hän oli lopettanut, sulki äiti hänet kyyneleet silmissä syliinsä, huudahtaen:

"Ja tuosta et sinä virkkanut minulle sanaakaan!"

"Eikö se ole totta, äiti, että minä täytin ainoastaan velvollisuuteni?" sanoi Risto katsellen suurilla ruskeilla silmillään luottavasti äitiään.

"Niinpä kyllä, lapseni", äiti myönsi. Mutta rouva jatkoi:

"Lisätkäämme siihen kuitenkin, että täytit sen hyvin!… Ja nyt, Jumalan haltuun!"

Kun vieraat menivät, kietoi Yrjö nyyhkyttäen kätensä äitinsä kaulaan ja huusi:

"Äiti, anna minulle anteeksi!"

"Mitä nyt, lapseni?"

"Minä olen taas ollut tottelematon poika. Risto se oli, joka minunkin osani kitki, sillä minä olen ollut ongella koko päivän ja revin siellä housuni."

"Niinkö?" Äidin ääni oli lempeästi nuhteleva.

"Anna minulle anteeksi vielä tämä kerta, ja minä lupaan tulla myöskin kuuliaiseksi pojaksi."

"Saat, lapseni", virkkoi äiti hellästi huomatessaan Yrjön rehellisestä katseesta, että hänen aikeensa olivat vilpittömät. "Jumalan avulla toteutukoon hyvä päätöksesi ja muistaos nyt tästä tapauksesta, että hyvä Omatunto on ainoastaan velvollisuutensa täyttäneellä."

Joulu Syrjälässä.

Kaukana sinisalolla, etähällä erämaassa, mistä kontio kutoisin, suden pentuset peräisin, tölli seisoa töllötti, pirtti pieni piilotteli. Syrjälä nimenä sillä, "Aatun mökki" mainehena. Siinä Aatami asuvi kanssa kasvavan perehen, toverina vaimo valpas, pikku pallerot ilona…

Kesä kukkiva katosi, maahan lenti keltalehti, tuisku tukkesi kujaset, kinosteli karjan raitit… Pyhä saapuvi salolle, syntyjuhla Syrjälähän, sekös kiirettä keräsi, puuhan tuotti pikkusille. Päivä alkoi jo aleta, hämärä jo häiritellä, suuret touhut taukoavat, pikkupuuhat vain jälellä.

Kirves Aatulla kädessä, joulupuita pilkkoavi; siinä pikkuset pinolta, sylen täyden sieppoavat, sitten tuiskuna tupahan, puhurina pirttisehen. Siellä syytävät sylyksen alle kiukahan kamaran, jotta permanto parahti, laudan liitos liikahteli.

Äiti pannua pesevi kattiloita kirkastavi: "So, so", sormella varotti, "pukki pelkoa pitävi, jos on veljet vallattomat taikka suulahat sisaret. Menkääpä mäelle tästä joulukuusen katsontahan, hakuhun havun halutun".

Silloin pikkuset pihalle, kasvavaiset kartanolle; pienet reutoiksen rekehen, suuret aisoihin asettui. Mielin kiitävät mäelle, kuusikkohon kiirehtivät; sieltä näppäävät närehen, joulutunnuksi tupahan. Kohta kuuluvat kujalla, tanhualla touhuavat, saattelevat saalihinsa lieden lämpimän lähelle. Kuusi kuurasta sulavi, huurtehesta hälvenevi, Aatu jalkahan asetti, keskelle tutun tupasen pirtin pienen permannolle. Lapset piirihin paneikse, siinä kuusen kunniaksi, keijuisina karkeloivat. Kävyt kuusessa koruina, kylmän helmet kynttilöinä, joulutuntu on tuvassa, pyhänpito pirttisessä.

Kuka ulkona kolisi, kynnyksellä kompasteli, tarttui taidotta ripahan? Pienet piirinsä pysähti, äidin taakse turvautuivat, silmät siirtyivät ovehen aavistellen, arkaellen.

Pukki työnnäikse tupahan tuohikonttinsa keralla; siitä lahjoja lateli, kelle lakin, kelle liinan, kelle kintahat koreat, kelle sukat sorjavarret, sitten pirtistä pakeni tanhualle tähtiyöhön.

Siitäkös mikä meteli, riemu suuri riehahtihe! Kilvan kiittivät emoa, kättelivät kaitsijaansa. "Mutta missä on isämme?" marjahuulet huutelevat. Äiti pilkisti pihalle; "Taisi tallihin Pokulle: viedä viljat syötäväksi, mutta tuossa jo tulevi!"

Isän tultua tupahan lapset leikkiä pitävät, mieli reipas rinnan täytti, sulotuntehet sydämen; puna poskilla rusotti, silmät säihki tähtösinä, kätöstä käsi hyväili, jalka polki permantoa. Isä kasvoilla kajastus sisimmästä sielustansa mielin katsovi kisoa, hymyellen hyppelöä… Äiti ääressä patasen, jossa puuronen porisi, hilskettä pikku pulujen, kisaa lapsikultiensa kaunokatsein seuroavi hymy hertas huulillansa — kyynel silmähän kihahti. Mitä miettivi emonen, aattelevi armas äiti? — — Tätä tuumivi emonen äiti armas aattelevi;

"Tokko puhtaana puluni, kullan murut kirkkahana sydämensä säilyttävät mailla maailman pahoilla, teillä tuntemattomilla; vieläkö ilo viaton, lapsiajan riemu runsas heillä silloinkin hupina, laulu yhtä laadullisna!"

Pienet viimein jo väsyvät, pikku ressut raukenevat, pöytä katsehet keräsi, puurokuppi puolellensa. Aatu raamatun avasi, siitä pienille pakisi Betlehemin pilttisestä, Luojan lapsesta hyvästä, pienten yli-ystävästä, joka ihmisten iloksi syntyi, seimessä lepäsi, heille taivahan takasi, Isän armon ansioitti… Sitten virren veisasivat… Ääni hertasna helisi, joulurauha rinnan täytti, pyhä puhtaus sydämen.

Äiti syömähän sijotti, pikku ressut puuroansa, siinäkös kävi kalina, herkin heiluivat lusikat punahuulien hyväksi, vahingoksi valkopuuron…

Siunattua syötyänsä pienet pankolle pakovat, siellä hetkinen hälyä — sekin vihdoin vaikenevi.

Tonttu hiipivä tupahan, Uni-Jukka uunin päälle, lapset uuvutti unehen, satumaille saattaeli…

Päre sammui pihdissänsä pirtti tummaksi pimeni, hiillos hetken tuikahteli seki höydyksi hupeni…

Kuuhut kaartansa kuleksi hopeoiden harjanteita, tähdet tietänsä valaisi, revontulet riemahteli; sunnuntai oli salolla, syntyjuhla Syrjälässä!…