KÖLLISKÖ
Kirj.
Kyösti [Juhana Kokko]
Porvoossa, Werner Söderström, kustantaja. Oulun Uudessa Kirjapainossa, 1887.
Ne tämän kirjasen osat, jotka koskevat "villiläisyyteen" kuuluvien henkilöiden opetuksia, saavat todistuksensa seuraavista lähteistä: "Kristillinen Kuukauslehti" v. 1883-1886, muutamat piispan käräjillä pidetyt pöytäkirjat, luotettavain henkilöiden kuin myös kirjoittajan korvakuulo ja silmänäkö.
Kirjantekijä.
Minä olin nuorin isäni viidestä pojasta. Meitä oli siis viisi — ei — "meitä oli neljä poikaa ja Mikko riepu viidentenä", kuten oli tapamme sanoa, Niin — semmoinen oli tosiaanki tapa muilla, paitse Mikolla. Häntäpä ei sitä olisi saatu sanomaan, ei vaikka hänelle olisi kiehautettu pikkusen juuston heraaki, joka muutoin oli hänen himoruokaansa.
Mikko parka, hän ei ollut oikein terve, ruumiinsa ei ollut niin voimakas ja nuortea, kuin muiden, eipä tainneet henkiset lahjansakaan olla juuri niin nokkelat, kuin veljiensä.
Olipahan miten olikaan, Mikko se kumminkin oli meidän veljeksistä se, jota toiset irvihampaat aina pilkkasivat, jonka päälle oli, niinkuin sanotaan, "kaikilla aita matalin", eli niinkuin hän itse sanoi: "vaikka Venäjällä ruuna ammuttaisiin, niin se on minun syyni".
Kivuloinen hän oli tuo Mikko parka, en tiedä kuinka kivuloinen; usein hän kumminkin aamusin, muiden työhön lähdettyä, jäi maata ja sanoi äidille: "Kiehauttakaapas minulle pikkuisen juuston heraa, ehkäpä minä tästä virkistyisin".
Mikkoko se oli joka niin sanoi? — Niin — Mikkopa tosiaankin poikasena, vaan suuremmaksi tultuamme luulen, että se semmoisissa tiloissa kaikui meidän kaikkien suusta yhtä aikaa, johon Mikko vaan loukkautuneena lisäsi: "Voi kun te olette viisaita".
Voimakasta lääkettä se kumminki oli tuo juuston hera, koska Mikko jo ennen puoltapäivää tavallisesti oli terveempi ja iloisempi kuin muulloin, semminki, jos äiti oli sattunut hyvälle tuulelle ja juoksuttanut siihen vähän runsaammin kokkareitaki.
"Ohoo! vielähän Mikkoki elää! — Ethän vielä kuollutkaan! sairasta parkaa!" pilkkailivat toiset veitikat Mikon työpaikkaan tultua.
"Voi kun te olette viisaita!" vastasi tähän Mikko omituisella äänenpainollansa, otti työaseen ja ryhtyi työhön, vaikka tosin, — siitä kumminki olivat kaikki yksimieliset, paitsi Mikko — se oli sama josko hän oli matkassa tahi ei.
Olkoonpa vaan niin, ettei Mikon työ suurin elättänyt, mutta työtä sitä kumminki tehtiin ja tehtiin raittiisti. Meillähän olivat aina kylän rotevimmat rengit ja sitte niittyjätkät, nehän piti olla parasta maata, sillä Kölliskön tapa oli sanoa: "Tupakka se panna pitää, vaan lähtö pitää olla raitis".
Aikomatta sitä lähdettiinki heinäaikana aina kello neljä. Niin, heinäaika, se se oli kovin, mutta se oli iloisinkin aika.
Silloinhan oli meillä aina Kaurismaan Aappo jätkänä. Hän se kyllä sai sekä työn että pilkan sujumaan.
"Soo, nuori isäntä! Pois edestä eli kintut poikki!" huusi hän Kölliskölle, joka aina edellä niitti ja jota hän oli saanut kunnian seurata.
"Soo rengit! soo jätkät! soo talon miehet! Heilukaapa pois, tahi taidatte jäädä kovin pitkän pöydän päähän", huusi hän perästä tulijoille.
"Noo, antakaapa raudan käydä!" huusivat rengit.
"Painakaapa kapulan päälle, niinhän se näyttää kun tästä olisi pahahampainen lehmä jyrsinyt," muistuttivat jätkät.
"Ja Mikko riepuki siellä hanskaa. Katsokaahan! Hän lyö kuin poika ja heinät ne 'pokkaavat', nousevat katsomaan ja kyselevät: kuka tästä on kulkenut".
"Voi kun te olette viisaita", kuului vastaus.
"No Aappo!" huusi Kölliskö, "johan se rauta takaltaa. Eiköhän sitä pitäisi terottaa".
Näin sanoen asetti hän kunnian sakaran maahan, tarttui toisella kädellä vikatteen terään ja toisella kivitikkuun. Muut tekivät samoin ja tik tik tik tik panivat terät.
"Sujuttakaapa selkää pojat", huusi Kölliskö, "kun päästään päähän, niin syödään".
"Soo nuori isäntä! Antakaahan suuta saappahalle; koetetaan seurata", vastasi Kaurismaan Aappo, ja niin sitä taasen niitettiin.
"Haravamiehet hoi!" karjasi taasen Aappo, jonka suu tuskin hetkeäkään pysyi ummessa, "eikö mielenne ruokaa teekään".
"Kyllä pian saavutetaan", vastasivat piiat ja vetivät entistään vinhemmin.
Pian oli kierros loppuun niitetty, pianpa heinätki luo'oksi singotettu ja niin lähtivät miehet vikate ja vaimot harava olalla maja-aitalle kymmenen aikuista syömään.
Kölliskö avasi kontin, lappoi leivät, lappoi kalarasiat aitan permannolle sillä aikaa kuin piiat laskivat piimää leileistä kaksikorvaisiin puutuoppeihin.
"Miten siellä niityllä syödään, kun ei ole pöytää eikä tuolia?" kyseli Aappo.
"Kas näin", vastasi Aaro, heittäytyi permannolle istumaan, otti hienoksi leivotun reikäleivän, alkoi sitä ympäriinsä jyrsiä ja muut tekivät samoin.
Aappo avasi kalarasian, tarjosi sitä jokaiselle kenellekään antamatta ja kyseli: "Syöpikö kukaan kalaa? — Ei kukaan syö kalaa, pannaan kalarasia kiinni".
"Elä sule sitä kalarasiaa", muistutti Mikko, "anna tänne se".
"Siinä on", sanoi Aappo ja antoi rasian Mikolle, joka alkoi veitsellä kaloja käännellä ja koetti valita parasta.
"Eläpä ota sitä isoo kalaa, huonopa olit niittomies", sanoi Aappo tavallisella pilkallisuudellaan.
"Voi kun te olette viisaita!" kuului vastaus.
Kun kaikki olivat saaneet leipänsä, kalansa ja asettuneet piimätuopin suhteen niin mukavaan asentoon, että voivat sitä suuretta vaivatta hyväkseen käyttää, syntyi hetkeksi semmoinen hiljaisuus, jota itse Aappokaan ei joutanut häiritsemään.
"Elä reikää syö, nuori isäntä", sanoi vihdoin Aappo Kölliskölle, joka jo oli ehtinyt leipänsä kanssa siihen määrään, ettei ollut kuin pikkunen kehä jälellä reiän ympärillä; samalla otti hän piimätuopin ja kuilasi sen tyhjäksi.
"Elä kaikkia ryyppää," muistutti hän Mikkoa, joka sen perästä kohta tarttui tuopin korvaan ryypätäkseen.
"Voi kun te olette viisaita", jupisi Mikko itsekseen ja tarjosi tuopin Leenalle, joka tarttui leiliin ja kaasi siitä piimää tuoppiin.
"Jo näkyy!" huudahti Aappo Leenalle kun tuoppi oli täyttymäisillään ja Leena heitti kohta kaatamisen.
"Parempi ruoka syömättä kuin painamatta", arveli Simo syömästä päästyään ja heittäysi vatsalleen permannolle, johon oli vuoteeksi heiniä levitetty. Muut tekivät samoin sitä myöten, kun olivat saaneet itsensä ravituiksi. Sitte seurasi ainoastaan erilaisia hengähdyksiä, vieläpä kuorsauksiaki.
Silmätkäämme hiukan ympärillemme ystävien levähtäessä. Lännessä näemme aavan meren — Pohjanlahden — idässä sakean pajuvarvikon, pohjoisessa ja etelässä sakeaa niittyä niin kauas kuin silmä kantaa. Olemme siis keskisen Pohjanmaan heinävällä rannikolla.
Tahdotko nyt, lukiani, lähemmin tutustua veljieni sekä Kaurismaan Aapon kanssa. Saanko kunnian esittää ne sinulle.
Tapani, tuo pitkä, täysijäntereinen ja pyöreämuotoinen mies tuolla aitan nurkassa on vanhin veljeni. Huomaathan hänen kasvojensa piirteistä, että hän jo aikoja sitten on heittänyt viehkeän nuoruutensa. Hän onki kymmentä vuotta vanhempi ijässä seuraavaa veljeänsä ja on siis jo lähellä neljää kymmentä. Tapani, samoin kuin muutki veljekset, on naimaton; hän on oikein todellinen vanhapoika. Koskaan ei tiedetä hänen laiminlyöneen velvollisuuksiansa, eikä kahteenkymmeneen vuoteen — niin ainaki Leena, tuo meillä ikänsä palvellut vanhapiika on minulle vakuuttanut — ole meidän väkeä nähty tuntiakaan työssä ilman hänettä. Hänen voimiensa määrää, josta hän koskaan ei salli kenenkään edes mainitakaan, ei ole koskaan nähty, koska hän aina — niin ainaki Kaurismaan Aappo on minulle sanonut — on osannut viisaudella välttää niiden näyttämisen. Kerran, noin 15 vuotta sitte, oli kumminki Aappo, jota muutoin pidetään kylän väkevimpänä miehenä, saanut hänen sylipainiin, vaan kohta, kun hän laski kätensä Aapon selän taakse ristiin, oli hän painauttanut semmoisella voimalla, jotta Aappo luuli silmänräpäyksessä selkäluunsa poikki menevän, päästi aivan tahtomattaan semmoisen hätähuudon, jotta Tapanin oli asia hellittää, ja siihen jäi se taistelu, jota sittemmin ei ole uudistettu. — Kirjojensa ääressä viettää hän kaikki lomahetkensä säännöllisesti. Monta sanaa ei kuule hänen päivän pitkään lausuvan, mutta niissä on kylläksi todistamaan hänen luihin ja ytimiin asti pistävää pilkallisuuttansa. Hänen silmäyksensä, hänen kaikki kasvonpiirteensä — todistavat päättäväisyyttä ja älyä. Mistään uudesta aatteesta ei hän ota puhuakseen ennenkuin hän on sen perin pohjin ja kaikin puolin harkinnut ja siten muodostanut käsitteensä, mistä ei hän koskaan ole luopunut, ellei järkiperäisillä syillä ole sitä vääräksi näytetty. Päätöstään, enempi kuin lupaustaankaan, ei hän milloinkaan ole rikkonut. Pyhävaatteisinsa ei hän koskaan ole pukeutunut muulloin, kuin kirkkoon mennäksensä, ei ainakaan viiteentoista vuoteen. Hän ei käy koskaan kylässä; ei edes lähimmässä naapurissakaan, enempi kuin pidoissakaan. Aina hän vaan köllistelee kotona, josta hänelle täydellä syyllä olemme antaneet tuon kauniin lisänimen — Kölliskö. Tämä nimi on vaan meidän veljesten kesken, jota vastaan kaikki muut poikkeamatta nimittävät häntä nuoreksi isännäksi, eikä syyttäkään. Isäni on tosin isäntä ja sinä hän aikoo pysyäki "niin kauvan kuin peukalo liikkuu", kuten sanansa kuuluvat; mutta Kölliskö on kumminki meidän talossa kaikkivaltias herra. Milloinkaan ei hän tosin tee mitään isän ja meidän neuvoa kysymättä, mutta neuvottelu käy poikkeamatta seuraavaan tapaan:
"Mihin huomenna lähdetään", kysyy Kölliskö iltasella perheen keräyttyä isän ja äidin kamariin.
"En tiedä", vastaa isä.
"Olisi kaadettava se viimeinen heinikko takalolla", arvelee Aaro.
"Parasta olisi kumminki, jos ilma seisovaiselle näyttää, mennä huomenna lahden taakse", virkkoo Kölliskö, "takalon heinikon ehtisi jonaki sadepäivänä kaataa, kun ei käy etemmä meneminen".
"Sehän on viisainta", myöntää isä.
Kenelläkään ei tähän ole mitään muistuttamista, joten siis asia on päätetty.
Tapani on siis sekä luonteensa että tapojensa suhteen semmoinen, kuin vanhanpojan arvolle sopii. Mutta kerran on Köllisköki ollut nuori — niin ainaki Leena on minulle kertonut. — Silloin oli hän seudun iloisimpia ja nuorukaisseuroissa kaivatuimpia jäseniä.
"Hänen miehekäs ryhtinsä, hänen pilkallinen, mutta samalla leikillinen ja ystävällinen kohtelutapansa teki sen, että siltä tytöltä, jota nuori isäntä" — niin kertoi Leena — "pyysi purppuriin, ei suinkaan puuttunut iloisen naurun aihetta. Missä nuoriso oli ko'ossa, siellä oli aina nuori isäntäki siihen sunnuntaihin asti kuin…"
"Kuin mitä?" kysyin häneltä.
"Kuin … vaan mitäpä siitä kertoisin, jos nuori isäntä sen saisi tietää, hän varmaan minun keppiselässä ajaisi kaikkoon ja se olisi minulle enemmän kuin kantaa voisin", sanoi Leena ääntään hiljentäen, jotta viimeiset sanat tuskin kuulla voin.
"Hän teidät ajaisi", sanoin kiihkeästi, "hän sen rohkeaisi tehdä, se on mahdotonta! Oi…!"
"Hän sen varmaan tekisi, jos sen tietää saisi", sanoi Leena järkähtämättömästi.
"Mutta, — mutta mistä hän sen saisi tietää?" kysyin.
"Sinä, Kyösti, olisit ehkä paikalla valmis häntä sillä närsäämään", sanoi Leena.
"Minäkö? Olisinko hullu? Mitä te oikeastaan tarkoitatte? Oi kertokaa se minulle!"
"Tarkoitan sitä, että kun sinä tietäisit jotain nuoresta isännästä, niin olisit valmis jo kentiesi ensi ruoka-aikana maksamaan hänelle saman vuolisilla, kun hän sinulle sattuisi mainitsemaan jotain Järvimaan Ellistä, tuosta kasvavasta, koulun käymättömästä tyttö hempukasta, jonka mustan tummien silmien säkenöimisen sanotaan sinulle olevan auringonpaistetta. Mutta miksikä sinä punastut?" sanoi hän viime sanat pilkallisesti.
"Enhän minä punastu", sanoin, ja lisäsin niin pilkallisesti kuin se minulle Ellin nimen kuultuani oli mahdollista: "Ahaa, kyllä käsitän! Sepä taitaaki olla vallan romantillista, joku onnettoman rakkauden historia varmaanki. Kertokaahan se minulle! Minä lupaan, etten siitä ikinä virka kenellekään. En Leena! Minä lupaan sen, minä kunniasanallani vakuutan, ettei Kölliskö saa sitä tietää".
"Lupaatko?" kysyi hän, "ja pidät lupauksesi?"
"Olenko koskaan teitä pettänyt?" kysyin.
"Et ole, Kyösti!" sanoi Leena, "ja luotan siis nytki sinuun; olethan nuoren isännän veli ja voinet siis pitää lupauksesi yhtä hyvin kuin hänki. — Niin — hän, nuori isäntä, oli aina muiden mukana siihen asti kuin Järvimaan Annaa, Ellin äitiä, ensikerran kuulutettiin, sittemmin tuli hän kohta harvapuheiseksi ja jörömäiseksi, mutta entistäänki pilkallisemmaksi, eikä ole sen kovemmin käynyt muualla kuin kirkossa".
"Oliko Kölliskö rakastunut Annaan, kumma ettei sitä kukaan ole minulle sanonut", ihmettelin hämmästyneenä, "luullaanhan yleisesti, ettei hän koskaan ole kenestäkään huolinut, vaikka häntä sanotaan hyväinki käenneen".
"Niin luullaan", sanoi Leena, "ja niinpä minäki luulisin, jos en aivan sattumalta olisi tullut salaisuuden perille. Olimme näet päivää jälkeen Annan vihkimisen Järvimaan takalon uudismaalla muhoja hajottamassa. Selvään olin huomannut sen levottomuuden, sen sisällisen taistelun, mikä nuorta isäntääsi viime viikoilla oli vaivannut; eikä ihmekään" — hän puhui tuskin kuultavasti — "olinhan lapsena maannut samassa kätkyessä hänen kanssaan; olinhan sittemmin haukannut samaa leipäkannikkata; olinhan ryypännyt samasta särvinastiasta; olinhan paimentanut samaa karjaa; olinhan yhtä aikaa uudistanut kasteeni liiton ja vihdoin yhtä rintaa harjautunut kestämään työn kovimmat vaivat. Minäki olin nuori ja sillä ijällä joutua jokapäiväiseen yhteyteen moisen nuorukaisen kanssa kuin Tapani, se olisi liikanainen koetus, jos kenelle kahdeksantoistavuotiselle neidolle. Tiesin kyliä, miten mahdottomat haaveeni olivat, ja aina 24 vuoden ikään en niitä uskaltanut itsellenikään tunnustaa. Mutta kuu Tapanin kuva aina selvemmin sydämeeni kuvausi, ja kun vihdoin huomasin, mille uralle hänen elämänsä kääntyi, päätin minäkin viettää loput päiviäni samoin ja saman katon alla, kuin hänki. — Mutta" — sanoi hän säikähtäen — "eihän minun sitä pitänyt kertoa. Muista, Kyösti, ettet virka näistä enempi.
"Niin — kun olimme Järvimaan takalolla, huomasin, miten vaikeasti kävi nuoren isännän työn teko.
"Vihdoin paiskasi hän lapionsa ja käveli vallan ajatuksiinsa vaipuneena järvelle päin. Hetken päästä menin samaan suuntaan. Kun lähestyin järveä, kuului hiljaista puhetta sen rannikolta. Istahdin lähellä olevan pensaan taa. Selvästi erotin Tapanin äänen ja tunsinpa pian kumppalinki. Se oli Järvimaan Anna. Minä säpsähdin, kun kuulin Annan epätoivoisen äänellä lausuvan: sinua ja yksin sinua. Minä siirryin hiukkasen ja näin pensaan suojasta, miten Anna aikoi heittäytyä Tapanin syliin. — Muista, että sinä olet toisen vaimo! sanoi Tapani kauhistuen ja torjui hänet ulomma.
"— Minua onnetonta! virkkoi Anna epätoivosta vapisevana. Mitä olen tehnyt? Miksi, oi rakas Tapani, miksi et ennen sanonut rakastavasi minua?! Miksi annoit heidän kiduttaa minut miehelle, jota inhon? Pitääkö minun ijäksi erota sinusta? Oi pitääkö, Tapani?
"— Ehdottomasti, lausui Tapani ja aikoi lähteä, en tietänyt sinua vastoin tahtoasi miehelään vaadittavan.
"Oi rakas Tapani! Älä heitä minua! huudahti Anna yrittäen tarttua Tapanin käteen, vaan tämä kauhulla syöksi hänet luotansa.
"— Mitä on minun tehtävä? vaikeroi Anna. Emmekö voisi paeta kauvas, kauvas — Amerikaan?
"— Luulen, että isänmaani tarvitsee minut ja sinulla ei ole muuta tehtävää, kuin salata ja kärsiä; salata rakkauttomuutesi mieheltäsi ja kärsiä onnettomuutesi, virkkoi Tapani ja läksi.
"Maailma pimeni silmissäni, sillä tiesinhän, että minunki arpani oli heitetty. Tuskin tajusin hiipiä Tapanin edellä pois; sen kumminki tein enemmän vaiston kuin järjen vaatimuksesta.
"Tapani tuli työpaikalle vasta noin puolen tunnin perästä — joka minusta tuntui viittäki tuntia pitemmältä — entistään levollisempana; eikä hän tästä levollisuudestaan ole sittemmin luopunut".
Leenan kertomus teki minuun vaikutuksen, jota ikinä en ole tuntenut. Vaivuin hetkeksi unennäön kaltaiseen tilaan. Minä näin Annan semmoisena, kuin olin hänet eilenki nähnyt, minä näin hänet semmoisena, kuin olin hänen nähnyt mennä vuotena; hän kuvausi eteeni semmoisena kuin hänet olin aina aikaisimmasta lapsuudestani muistanut. Minä näin hänet kalpeana, näin hänet vapisevana seisovan vihillä ja näin vihdoin sen kuvan miten hän mustan tummat epätoivosta säkenöivät silmänsä loi Tapaniin ja aikoi heittäytyä hänen syliinsä järven rannalla; mutta oi! Se oliki — Ellin kuva. — — Minä kuulin Annan ystävällisen äänen kyselevän minulta samaa, mitä hän eilen, mitä hän menneellä viikolla, mitä hän jo toista kymmentä vuotta sitte oli minulta joka päivä kysellyt: "Miten Tapani voipi; eikö hän jo rupea naimaan?" ja johon hän viime vuosina oli aina säännöllisesti lisännyt: "Olisi soma häntä vielä kerran nähdä, eikö hän jo ole hyvin vanhannut?" Minä kuulin sen epätoivosta vapisevan äänen, jolla hän järven rannalla huudahti: "Sinua ja yksin sinua;" mutta oi! se oliki — Ellin ääni.
Silmänräpäyksessä olivat kaikki nuo erilaiset valhekuvat vaeltaneet sieluni lävitse ja kohta olin jälleen selkeällä päällä.
"Nyt ymmärrän", sanoin Leenalle, "miksi Kölliskö aina unissaan valittaa, miten vaikea on salata ja kärsiä; mutta onhan Anna keveästi kantanut kuormansa, koska ei kukaan ole koskaan edes aavistanutkaan hänen olevan onnettoman aviovaimon".
"Sinä et tunne naisen sydäntä", virkkoi Leena vakavasti, "näyttää melkein siltä kuin meidät olisiki luotu vaan salaamista ja kärsimistä varten, näyttää myöskin siltä, kuin Jumala olisi antanut jalolle vaimolle sydämen, joka voi helpommin kohtalonsa kantaa, Tapanin tavoin maailmasta luopumatta. Anna on myöski jalo nainen — muutoin ei Tapanin kaltainen mies olisi häneen niin lujaan kiintynyt — ja hänellä on siis myöski voimaa salata ja kärsiä".
Mutta — lukiani — pitihän minun esittää sinulle kaikki veljeni. Tapani jo nostaa päätään ja katsoo kelloaan. Kohta on siis ruokatunti mennyt. Simo, tuo lyhykäinen, paksu mies tuossa keskilaattialla on 29 vuoden vanha ja Aaro, tuo pitempi hoikkasempi mies Simon pään pohjussa, on 24 vuoden vanha. He ovat kumpiki meidän kylän "polkkasia" poikia, he ovat oikein niinkuin sanotaan "etukärryn väkeä". — Olenpa usein luullut näkeväni iloa ja tyytyväisyyttä hohtavan sen tytön kasvoista, jota Simo tahi Aaro on tanssipirtissä kättään ojentaen lähestynyt, sanoen: "Tulepa tyttö tanssiin". — Samaa on Leenaki vakuuttanut huomanneensa.
Viimeisinä aikoina on näiden veljesten, Simon ja Aaron, välille pistäytynyt jotaki, en oikein tiedä mitä, joka on tehnyt heidän välinsä kylmemmäksi, kuin suotava olisi. En tiedä, olisiko Toisten Mari siihen syypää. Kauvan on jo kuiskailtu Simon likentelevän Maria; mutta Leena sanoo huomanneensa, että Mari tähystelee Aaroa lempeämmin, kuin veljen valvatille kentiesi olisi soveliasta.
Mikko riepu, tuo kalpea, rihanen nuorukainen tuolla oven pielessä, hänen sinä tunnet jo liian hyvin. Hän on nyt 22 vuoden vanha ja minä olen täyttänyt juuri 19 vuotta.
"Holoo", huudahtaa Kölliskö ja hyppää seisoalleen, "eikö jo pohjaa". — Silmänräpäyksessä ovat kaikki seisapisteessä.
"Tupakka se panna pitää, vaan lähtö pitää olla raitis", arvelee Aappo, ottaa tuohisen tuosan ja pistää sieltä yhden nopan suuhunsa, useat miehistä tekevät samoin, toiset pistivät piippuun.
Kölliskö astui aitan ovelle, silmäsi merelle ja sanoi: "ohoo, jopa merivesi on solahtanut, paras kai on että menemme ja kaadamme heti tuon jalkaheinän, kun vesi on alhaalla. Simo, Aaro, Mikko ja Kyösti ottavat hevoset ja vedättävät heinät samalla kuivausmaalle, kun siitä olette ensin siirtäneet heinät perän ympärille, ne kai tämmöisellä poudalla jo ovat eilen aamusta asti kuivanneet ja sinä Aappo otat hangon ja nakkaat mennessäsi kuivausmaan heinät perälle".
Tuskin määräykset olivat annetut, kun jokainen oli jo niitä käytäntöön panemassa, marssien rantaa kohden. "Siinä pitää olla uho mies, joka viisikymmentä rukoa päivässä pielekseen pistää, vaan pitää olla raut'hanko", arveli Aappo, paiskasi hangon olalleen ja alkoi kävellä.
Kölliskö käveli Aapon rinnalla nyt, kuten ainaki, ajatuksiinsa vaipuneena. Aappo huomaa sen ja alkaa pilkkahymy huulilla laulaa:
"Ei saa antaa nuorella ijällä Surulle suurta valtaa.
"Etpä osaa tuota uutta laulua", sanoo hän Kölliskölle. Ja huomattuaan ettei hän sitä kuullut, sanoo hän uudelleen: "Kuuletko sinä, nuori isäntä, etpä osaa tuota uutta laulua", ja laulaa edelleen:
"Vaan antaa ilon leimahtaa, Kuin päivä pilven alta.
"Kuuletko sinä, nuori isäntä, etpä osaa tuota uutta laulua". Laulaa edelleen:
"Siniset silmät ja sihkura hiukset Ne on minun kullallani; Ne on, ne on, ne on, ne on paremmat, Kun rakkaat vanhempani.
"Kuuletko sinä, nuori isäntä!" sanoo Aappo kovemmin.
"Mitä?" sanoi Kölliskö vaistontapaisesti.
"Etpä osaa tuota uutta laulua". Laulaa edelleen:
"Maata oli vähän välimme Ja virran käypä koski; Taasenki muistui mieleheni Toi neito punaposki.
"Kuulitko sinä; etpä osaa tuota uutta laulua".
"Osaanpahan", sanoi Kölliskö yhä hajamielisenä.
"No laulapas". — Kölliskö ei kuule. "Kuuletko sinä", karjasi Aappo.
"Mitä?" sanoi Kölliskö heräten.
"Laulapas, niinkuin minä laulan".
"Laulapas, sinä, niinkuin minä laulan".
"No miten?"
Kölliskö alkaa ilvehymy huulilla laulaa ja muut yhtyvät häneen:
"Semmonen talo, kun meidän talo, Joss'on kuusi renkii, Meill'on myllyt, meill'on sorvit, Jauhin saunan penkit".
Mutta nyt oli jo ehditty rantaperän luo, joka oli noin syltää leveä ja paria kymmentä syltää pitkä, sekä parin kyynärän korkuisten patsasten päälle aidaksista sekä pajun ja koivun risuista tehty lava. Syys- ja kevät-tulvain tähden täytyy näet perän olla noin korkealla maasta. Aappo paiskasi hangon perän viereen pystyyn ja arveli:
"Vain kuin mie olin ennen nuorra miesnä, niin kolmell' neljäll' hevosell' vejätettihin, viisill' kuusill' sapiloill' kannettihin; kolme syltää pitk' oli hangon varsi ja mie vielä kolme syltää perässä hyppäsin ja sentään huusin myötäänsä: tuokaat rukoja! tuokaat rukoja!"
Leikkiä lyöden, lauleskellen ja naureskellen kului päivä työn ankarimmassa kilvassa. Elokuun aurinko paahtoi kaiken päivää pilvettömältä taivaalta ja kun neljänaikusen jälkeen mentiin niskaan heiniä kokoamaan, mihin viileä tuulen henki taajan pensikon lävitse ei päässyt laisinkaan, niin teki se työskentelemisen sitäki tukalammaksi. Hikikarpalot vierivät jokaisen hiuksenki nenästä räykeässä päiväpaisteessa. Mutta tukalammaksi tekivät olon nuo lukemattomat pienet itikat, joita ilma oli puuronaan ja jotka tunkeusivat joka paikkaan saaden ihon semmoiseen poltteesen, jotta hammasta purren oli sitä kestettävä.
"Lähdetään jo pois täältä, en minä jaksa noita kärsiä; sokeaksihan tässä tulee", vaikeroi Mikko silmiään hieroen.
"Syövätkö hyttyset miehen verrakseen", sanoi Kölliskö pistävästi.
Mikko nakkasi haravan olalleen ja sanaa virkkamatta alkoi kävellä majapaikalle, johon Leena oli jo kappaletta ennen mennyt vellin keittoon; oltiin näet yökunnissa.
"No Mikko", huusi Aappo hänelle perään, "miestä päiväksi koiraa viikoksi".
"Voi kun te olette viisaita", jupisi Mikko mennessään.
"Siirräppä hevoset", huusi Kölliskö Mikolle. Ne näet olivat sidotut aitan läheisyyteen pitkillä köysillä pensaisin ja saivat jyrsiä niin kauas kuin köyden pituus myönsi, vaan olivat luonnollisesti uutta ruokamaata saadakseen aina siirrettävät.
"Joko sieltä muut tulevat?" kysyi Leena Mikon aitalle tultua.
"En tiedä", vastasi Mikko vihaisen äänellä.
"Miksi sinä ennen muita pois tulit?"
"Olen jo tarpeeksi tämän talon työtä tehnyt".
"Mihinkä sitte aiot?"
"Meni mihin hyvänsä, kun en tässä ole kaikkein hassuna."
"Mitä ne taasen ovat sinulle tehneet?" kysyi Leena lempeästi.
"En ole nytkään koko pitkään päivään saanut yhtään ystävällistä sanaa", vaikeroi Mikko, "pilkka- ja pisto-sanoja saan kärsiä kaikilta, paitsi sinulta, omat veljeni hassuttavat minua edellä, muut perässä ja mistä syystä? Yksinkertaisesti siitä, ettei minulla ole luontoa heitä vastustaa s.o. maksaa pahaa pahalla".
"Eihän nuori isäntäkään sinua kiusaa".
"Ei! Hänen pistonsa käy kaikkein syvimmälle; vaan kyllä minusta pääsevät".
"Suo siellä, vetelä täällä, kuivaa ei kuulukaan, koe kärsiä, pahoja ne kyllä ovat, vaan ehkä ne heittävät".
"Sitä olen jo tarpeeksi odottanut, enkä enempi odota, menen huomenna kaupunkiin ja näytän heille, ett'en heitä tarvitse".
Samalla alkoi kuulua miesten laulu pensikon takaa niskasta. He ovat siis tulossa. Leena nosti sukkelaan kypseksi kiehuneen vellipadan tulelta. Laulu kuului selvemmin ja he erottivat seuraavat sanat:
"Jos onneas kohtaisi vastanen sää, Jos toivosi turhalle näyttää; Sä riemuitse kuitenki, aikasi tääll' On vaikea murheella viettää.
Vielä on onnea elossasi; Miksikä murhetta kannat? Nuoruuden ruusut on poskillasi; Miksi ne kuihtua annat.
Toivossa taivahan Jumala loi Ihmisen, asetti muinoin Tyytyyn; siis tyytyväisyydessä on Ainoa onni maan päällä.
Se tuottaapi rauhan sun sielullesi, Se poistaapi murheet ja vaivat; Se virkistää ruusut sun poskillesi, Se antaapi elolles' voiman".
Mikko kuunteli pää kallellaan tuota voimakkailla äänillä sointuvasti laulettua laulua ja huokasi syvään sen tauottua.
"Se mies, joka ennen aitalla; koetaampa jalkatemppuja", huudahti Aappo ja kohta oli joka mies valmis kilpajuoksuun.
"Hiuh! Minä olen jo täällä!" kiljasi Aappo ja otti aika hypyn aitan lähelle päästyään.
"Täällä minäki olen! ja minä! ja minä! ja minä!" kiljuivat toiset.
"Mutta hitto vieköön! Velli on jo kupissa! Onko sitä syödä asti, vai loppuuko se aina kesken?" kysyi Aappo Leenalta pistävästi.
"Kyllä velliä on vaikka paljonki söisit," sanoi Leena.
"Onko sitä juodaki asti?"
"Juo päälle! Kyllä velli piisaa".
"Hyvä! Koetaanpa pojat kuinka velliä riittää", kehotti Aappo ja alkoi syödä.
Muut tekivät samoin.
"Saapa nähdä eikö pala tuo niskalato, kun pantiin niin märkinä heinät läjään", arveli Aaro.
"Mikä sen märjän polttaa", pisti Kölliskö.
Samalla kuului etäistä ukkosen jyrinää.
"Sada ny' hyvä Jumala, pane ukko kans", arveli Aappo.
"Velliä!" — "Velliä!" — "Velliä!" kuului sieltä täältä aitassa.
Leena otti tyhjentyneet kupit toisen toisensa perästä ja toi ne jälleen täytettynä paikallensa.
"Eikö se velli jo lopu", sanoi Simo tuskallisesti, "minä jo rupean väsymään".
"Ei ole enään paljo, juokaa pois pojat, kohta loppuu", sanoi Aappo, joka oli hypännyt padan luo nähdäkseen, miten paljo velliä oli jälellä.
"Ei paljo! puoli pataa", sanoi Mikko.
"No niin! Eiköhän sille sairaalle pitäisi olla pikkusen juuston heraa, paha vaan, ettei äiti ole täällä", sanoi Aappo.
"Voi kuin te olette viisaita", jupisi Mikko tuskin kuuluvasti ja huokasi syvään.
"Juokaa pojat velliä! Kupillinen mieheen, kyllä se pian loppuu", kehotti Aappo, otti puolen kannun vetosen vellikupin leu'oilleen, eikä hellittänyt ennenkun se oli pohjaan juotu.
Muutamat miehistä tekivät samoin, toiset empeilivät.
"Mitä sitä turhaa hätäilee", kehoitti Aappo, "eihän mies koskaan ole niin täynnä, ettei syönnin päälle voi kappaa perunoita syödä. — Velliä!"
"Nyt ne sen näköset halkasevat itsensä tuolla vellillä", tuittuili Leena.
"Velliä! — Velliä! — Velliä!" kuului taasen kaikkialta ja tyhjiä kuppia tarjoutui Leenalle useampia.
Leena otti yhden ja täytti sen, mutta nyt oli jo pata tyhjä.
Kenelläkään ei näyttänyt olevan halua käydä täytetyn kupin kimppuun.
"Ei, mutta tuo velli täytyy juoda kaikki", sanoi Aappo, töysäsi vyötään ja tarttui kuppiin.
"Elä hitossa kaikkia juo!" sanoi Aaro ja tarttui kupin laitaan.
Aappo ei hellittänyt, joi vaan.
"Anna minulleki! Anna minulleki!" ja useita käsiä tarttui yhtähaavaa kupin laitaan.
Aapon täytyi hellittää ja kilvan ryypättiin velli viimeiseen pisaraan.
"Velliä! — Velliä! — Velliä! — Leena, Velliä! — Leena! piisaako velli?! —
"Velliä! — Velliä! Velliä! — — —"
"Kyllä te olette aika eläimiä", tiuskui Leena.
Ukkonen jyrähti kovemmin ja koko itäinen taivas oli harmaan vaipan taa kätkeytynyt.
"Mutta se on tuo Leena vielä vanhoillaanki oikein laatu tyttö ja pulska kuin riikin ruhtinatar. — Eiköhän se sopisi, että lyötäisiin ryysyt yhteen. Kumma etten 20 vuotta ennen tuota huomannut; mutta 'kan tenkka', loihan Jumala aikaa, eikä puhunut kiireestä mitään. Komean morsiamen sinusta vieläkin saan", arveli Aappo.
"Elähän ennen nuolase ennenkun tipahtaa", sanoi Leena ärtyisesti.
"So, so! Kyhnyttelemällähän se isoki sika kaadetaan", sanoi Aappo, "kyllähän meistä pulska pari tulee". — samalla iski valkeaa ja rätisevää ääntä kuului vähän päästä.
"Sinusta en huolisi, vaikka kahden maailmassa olisimme", sanoi Leena, käänti ylönkatseellisen näköisesti selkänsä Aapolle ja alkoi korjata ruokaa.
Aappo tarttui nenäänsä, puristi sitä ja alkoi nenäänsä honisten laulaa:
"Jos minun kultani kuolisi, Niin kuppari-ämmän naisin; Sarvista kampoja tekisin, Ja pussista pöksyt saisin".
Samalla välähti kirkas salama, jota seurasi ankaran kova ukkosen jymäys. Kaikki siunasivat yhtä haavaa, vieläpä itse Aappoki. Tuulenpuuska toisensa perästä alkoi kierrellä ympäriinsä pelmuuttaen läheisiä pensaita ja tohisten ränstyneen maja-aitan nurkissa. — Nuori Raudikko laukata vihkasi köysi perässä maja-aitan oven editse.
"Siirritkö hevoset?" kysyi Aaro Mikolta.
"Siirrin", vastasi Mikko.
"Ota nyt kiinni Raudikko, jos luulet saapasi", sanoi Aaro äreästi.
"Minun syynihän se kaikki on", sanoi Mikko.
"Paras on, että menet kotoa sitä noutamaan, niin saat samalla äidiltä pikkusen juuston heraa", sanoi Kölliskö pistävästi.
"Pianhan tuonne päästään ja etemmäksiki", sanoi Mikko tuikeasti, ja alkoi keräillä tavaroitaan kainaloonsa. "Ethän toki tuommoiseen ilmaan lähde, Mikko", lausui Leena leppyisästi.
"Minun aikani on tullut", virkkoi Mikko jäykästi. "Hyvästi, ehk'ei heti tavata", lausui hän kynnyksellä mennessään.
"Oletko mieletön!" huudahtivat kaikki yhteen suuhun.
"Ainaki teidän mielestänne", mutisi Mikko ja alkoi astua, minkä ehti.
Tuuli kiihtyi kiihtymistänsä, pilvet kasvoivat aina synkemmiksi peittäen maan kaamittavaan hämärään. Salama leimahti taas ja kohta kuului hirveää jyminää.
"Isä mene sinne!" huudahti Tapani Mikon perään.
"Itsehän käskit", oli kuiva vastaus. Salaman iskut tihenivät ja taivas kävi yhä synkemmäksi.
"Palaa Jumalan nimessä takaisin! En tahdo vastata hengestäsi!" huudahti Kölliskö käskevällä äänellä.
Samalla kiiti puntarin muotoinen äärettömän kirkas nuoli aitan lävitse, hirmuinen tärähdys seurasi sitä; maailma pimentyi, vikatteet tärisivät seinillä, koko maan perustus vapisi. Mikko kaatui paikalle ja kaikki tyrmistyivät. Hirveä, pitkällinen rätinä seurasi sitte. Tuntuipa ikäänkun taivaan kansi olisi kahtia revennyt ja hirmuinen rankkasade lankesi maahan.
En voi sanoa miten kauvan olimme tiedotoinna viruneet aitan permannolla, kun vihdoin Kölliskö hyppäsi ylös, huudahti kolkosti: "Missä on Mikko", ja kiiruhti paikalle, mihin oli nähnyt hänen kaatuvan. Muut kiiruhtivat perässä ankaraan sateesen sitä myöten kuin olivat ehtineet jälleen tietoisuuteensa.
Mikko makasi suullansa, jalat, kädet levällänsä ja tavaramyttynsä oli muutaman kyynärän päässä. Tapani tarttui hänen olkapäähänsä ja kohotti häntä, mutta ruumis oli kankea ja kylmä, ei karvanjuurikaan värähtänyt.
Kaikki olivat äärettömän liikutuksen vallassa. Kölliskön huulet värähtelivät ja kauhistuksen leima näkyi hetkisen hänen kasvoillansa, mutta kohta oli hän jälleen tavallisessa tyyneydessänsä.
"Kantakaa ruumis aittaan", lausui hän käskemään tottuneella tavallansa, mikä vaatimus olikin pian täytetty.
* * * * *
Siirrymme nyt noin kahdeksan kuukautta ajassa eteenpäin. Kaikki on nyt muuttunut. Viheriöitsevät Pohjolan lakeudet ovat saaneet tavallista vahvemman lumivaippansa, joka jo keväimen suoja-ilmoista on melkoisesti alennut. Lainehtivaa Pohjanlahtea sitovat vielä vahvat jääkahleet, mitkä viime pakkasista ovat saaneet sileän, lasikirkkaan pinnan. On eräs kevätaamu. Vinha tuuli vinkuu nurkissa. Talvi on vielä luonnossa. Mutta talvi näyttää olevan ihmissydämissäki. Kaikki on nyt muuttunut. Tuo rattoisa iloisuus, tuo pistävä iva ja tuo joskus liikanaisuuksiin asti menevä pilkallisuus on kokonaan meidän talosta hävinnyt. Sen lähteet näyttävät edellä kerrotun tapauksen perästä kerrassaan kuivuneen.
Kaurismaan Aappo, joka meillä nyt muutaman viikon on ollut heinän vedossa, kokee tosin vielä ylläpitää entistä rattoisuutta, mutta turhaan. Kun Kölliskön huulilta kerran on ilvehymy kadonnut, näyttää aivan mahdottomalta meillä enään minkään viehkeämmän elämän syntyminen.
Minun ei tarvitse tässä ruveta kertomaan sitä kauhistusta, minkä Mikon tapaturmainen kuolema koko talon väessä vaikutti. Tarpeetonta on kuvata isän surua, äidin lohduttomuutta, ja veljien katkeraa katumusta ja murhetta. Mutta aika kaikki parantaa ja niinpä olisi epäilemättä meilläki käynyt, ellei Tapanin lohduttomuus olisi tehnyt sen mahdottomaksi. Kun isä itki, kun äiti puolitiedotonna virui sängyssä ja kun muut veljet eivät näyttäneet katkeran surun ja katumuksen takia voivan mihinkään ryhtyä, silloin hääri Kölliskö levollisena kaikkialla. Niityllä johti hän työn kulkua kuten ennenki ja antoi kotona määräykset mihin toimiin oli Mikon hautajaisten suhteen ryhdyttävä.
Hautajaisissa surkuttelivat kaikki Mikon onnetonta loppua, lohduttelivat vanhempia ja ihmettelivät Tapanin tyyneyttä. Useampi vieras loi epäilevän silmäyksen häneen, kuten sydämettömään olentoon, jonka sydän ei nimeksikään ole murtunut tuosta kauheasta tapauksesta. Kukaan ei aavistanut, että tuon kylmän, tyynen ja kivikovan kuoren sisällä piili pahoin haavoitettu ja vertavuotava sydän. Kukaan ei käsittänyt sitä luonteen jäykkyyttä, jota ankarimmatkaan iskut eivät voi kohta murtaa. Mutta kun muutamia viikkoja kului, kun isä, äiti ja muut veljet olivat ensimäisestä lohduttomuudestaan tointuneet ja ryhtyneet jälleen tavallisiin toimiinsa, silloin alettiin Kölliskössä huomata yhä enenevää levottomuutta.
Usein seisoi hän akkunan edessä huulet suljettuina ja hautuumaalle päin katsellen tuntikaudet. Ruoka ei hänelle näyttänyt maistuvan ja hänen silmiinsä ilmaantui outo kiilto, jonka Leena selitti tulevan vähästä nukkumisesta, "sillä" — niin vakuutti hän — "nuoren isännän kamarista kuuluu liikettä usein kaiken yötä". Entisen ivan ja pilkallisuuden sijaan alkoi ilmaantua yhä karttuvaa ärtyisyyttä ja kiukkua. Ja nyt alkoi myöskin tapahtua sitä, mitä tähän asti ei vietä koskaan ollut tapahtunut, että muiden työhön lähdettyä jäi Kölliskö toimettomaksi kotia kaikeksi päivää.
Illallisessa perheneuvottelussa oli tullut päätökseksi, jotta heinät ovat nyt kierän jään aikana Lahdentakaa kotia vedettävät. Sen johdosta olisi jo ennen kello 4:jää koko talonväki liikkeessä, jotta ehdittäisiin käydä kahdesti päivässä tuon kolmineljänneksisen matkan päästä heinässä.
Sillä aikaa kuin miehet menivät hevoisia juottamaan ja häkkiä reelle köyttämään, laittoi vaimoväki kiireenkautta miehille ruokaa pöydälle. Pian olivat miehet toinen toisensa perästä vetäytyneet pirttiin. Simo viipyi vielä ulkona, mutta kun ei häntä alkanut kuulua, istahti Kölliskö pöydän päähän, painoi kätensä ristiin ja ryhtyi sen perästä ruokaan käsiksi. Muut miehet tekivät samoin. Pian tuli Simoki, asettui paikallensa pöydän ääreen ja arveli, että olisi parasta heittää Lahdentaka lähtö toiseen kertaan.
"Miksikä?" kysyi Tapani huolettomasti.
"Siksi että tuuli yltyy yhä ankarammaksi ja päällimmäinen jää on sileä kuin peili", vastasi Simo.
"Ei haittaa, onhan siellä ennenki kulettu tuulella, jos tuiskullaki", sanoi Kölliskö tavallisella päättäväisyydellään.
"Se on merkillistä, että sinun tahtosi se aina pitää tapahtua, olkoon se kuinka mieletön tahansa", sanoi Simo äkäisesti.
Tämä oli enempi kuin luvallista. Ei kukaan koskaan, eipä edes isäkään, ollut rohjennut noin julkeaa vastarintaa tehdä Kölliskölle. Sen tähden kavahti hän yht'äkkiä seisoalleen, hänen huulensa vapisivat ja silmänsä säihkyivät vihasta. Kaikki kammahtivat säikähdyksestä.
"Simo", huudahti äiti, "kuinka rohkenet Tapania noin vastustaa".
"Luuletko sinä olevasi kaikkivaltias herra tässä talossa", sanoi Simo, nousten hänki äkkiä seisoalleen, "luuletko, että minä ikäni sinua rupean palvelemaan".
"Suus' kinni poika!" kiljasi Tapani ja löi raskaan nyrkkinsä pöytään sillä vauhdilla, että sirpaleet sinkoilivat pöydän laidasta ja ruuat lentelivät sinne tänne. Kaikki väistyivät pöydän luota, paitsi Simo, joka vihasta punottavin poskin potkasi lattiaa, ojensi jäntevän nyrkin Köllisköä kohden ja kiljasi: "lyö miestä, elä värkkejä;" mutta samalla tunsi hän kaksi vahvaa kouraa tarttuvan täyteläisiin vyötäisiinsä, jotka hänet äkki arvaamatta paiskasivat pöydän luota keskilaattialle ja hän kuuli Kaurismaan Aapon karjasevan:
"Minä en anna teidän tapella. — Ja sinä, nuori isäntä, kuinka kehtaat pitää tuommosta elämää ja häväistä hyvän nimesi ja maineesi".
Tämän kuultuansa kavahti Kölliskö paikalleen pöydän päähän istumaan. Tämmöistä ei ollut hänelle koskaan ennen tapahtunut. Hän oli kymmenvuotiaaksi asti kasvanut suopean isän ja äidin ainoana poikana varakkaassa kodissa, jossa häntä kaikki olivat jumaloineet tavattoman aikaisin kehkeentyneiden luonnonlahjojensa tähden. Kukaan ei milloinkaan yrittänyt hänen tahtoaan vastaan tehdä, koska kaikki, mitä hän näki hyväksi vaatia, oli jokaisen mielestä niin sanomattoman viisasta. Vähän suuremmaksi tultuansa, kun hän alkoi talon töihin ryhtyä, kävi häneltä kaikki työ ikäänkuin itsestään, jotta hän jo kuuden seitsemän toista vanhana kysyi parrahimpia miehiä rinnalleen. Sitä paitsi harjaantui hän jo aikaiseen tarkaksi työnjohtajaksi, sillä olihan hän sekä luonteensa että kasvatuksensa suhteen ikäänkuin käskemään luotu. Sen lisäksi oli hän jo nuoruudestaan hankkinut itselleen melkoiset maanviljelystä koskevat kirjalliset tiedot.
Tällä luonteen etevyydellä oli hän jo aikaisin anastanut talossa ensimmäisen sijan, joten jokainen, vieläpä isäki, totteli häntä aivan huomaamattaan. Myöskin nuoremmat veljet tottelivat ikäänkuin itsestään Köllisköä, sillä olihan hän jokaisen mielestä melkein erehtymätön. Se tapahtui siis tänä päivänä ensi kerran että joku ihminen rohkeni sanoa hänen päätöksessään ei ainoastaan erehtyneen, vaan vieläpä siinä olevan aivan mieletöntäki. Ei siis ihmettä, että se hänen muutoinki kovin ärtyneesen mieleensä vaikutti noin hurmaavasti.
Mutta tässä tapahtui vielä muutaki Kölliskölle kovin odottamatointa. Kuka olisi voinut aavistaa, että häntä, joka käytöksessään oli aina ollut kylän nuhteettomin mies, häntä, jolle mielen tyvenyydessä ei vertoja tietty, että häntä nyt tuommoinen juopporenttu, kylän suurin tappelia ja irvihammas, kuin Kaurismaan Aappo, kutsuu tavalliseen järjestykseen hänen omassa kodissaan, nuhtelee häntä, muistuttaa häntä hyvästä nimestään ja maineestaan ja vielä päälliseksi tekee tätä — sen kyllä Kölliskön tunto selvästi sanoo — täydestä syystä ja pakosta.
Tämä kaikki yhteen laskettuna teki sen, että hän lamahti hermotonna ikäänkuin lankavyhti tuohon paikalleen istumaan; että hän vihasta, hävystä ja harmista ei edes silmiäänkään uskaltanut kohottaa.
Mutta hallitsemaan tottunut mies ei niin vähällä lannistu, Ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä tarvitsi Kölliskö tyynnyttääkseen kiihtyneen mielensä.
"Menemme sitteki Lahdentaakse", sanoi hän muutaman minutin kuluttua, otti hevoskalut pirtin naulasta ja katosi ovesta. —
Simonkaan ei näyttänyt enään tekevän mieli uudistaa alettua vastarintaa, sillä edellisestä oli hän jo kyltin nähnyt, ettei Tapania ollut niinkään helppo kukistaa, ja kuka tietää, mitenkä olisi hänelle tässä taistelussa käynyt, jos ei Kaurismaan Aapon odottamaton tuuppaus olisi häntä noin selittämättömällä tavalla viskannut Kölliskön kynsistä, sillä vaikka oliki hän kylän väkevimpiä miehiä, ei hän kumminkaan olisi Kölliskön kynsissä paljon painanut. Kaikissa tapauksissa näki hän parhaaksi seurata Köllisköä ja muut miehet tekivät samoin.
Pian olivat hevoset aisoissa. Kölliskö hyppäsi häkkiin ja nuolen nopeudella kiiti hevonen pihasta. Muutamien kymmenien syltien päässä pihasta sai kuitenki Kölliskö asettaneeksi raivostunen hevosen ja seisotti sen.
Ankara vihuri kiepotti irtisaatua lunta sinne tänne. Kölliskö tähysteli taivasta kaikilta kulmilta ja näytti miettivän. Epäilemättä joku pieni olento kuiskasi hänen korvaansa, että Simo oli sittenki oikeassa. Mutta tunnustaako se, antaako perään, että hän olisi mielettömiä päättänyt? — Ei sittekään.
"Pois alta!" huusi Kaurismaan Aappo.
"Aja yli!" huusi joku hänen edellään olevista rengistä.
"Palaapa Kyösti ja ota joku niistä vasta terotetuista rautakangista ja köysiä matkaan", huusi Kölliskö minulle.
Pian oli hänen käskynsä täytetty ja matkaa jatkettiin. Tuuli näytti yhä yltyvän. Tuskin olimme päässeet lahden rannalle ja Kölliskö, joka edellä ajoi, jäälle ehtinyt, kun virraa — — — reki alkoi kierällä jäällä huilata tuulen matkassa ja pyöräytti hevoisen pään tuulta vasten.
"Tuule nyt, hyvä isä, revi kattoja ja kaada myllyjä, siispähän nuo köyhät työmies paratki työtä saavat", arveli Kaurismaan Aappo.
"Tuo tänne, Kyösti, se rautakanki", sanoi Kölliskö. Kangin saatuaan pisti hän sen tuulta vastassa olevaan torrakkovitsaan, tarttui toisella kädellään suitsiin, käänti hevoisen matkan mukaan, painoi toisella kädellään rautakankia jäätä vasten, jotta kangen kärki piirti jäätä. Näin ollen ei tyhjän häkin parraspuihin, rekeen ja mieheen vastaava tuuli saanut sitä voimaa, jolla olisi saanut rekeä virraamaan. Sitte käski hän ajaa kaikki hevoset rinnakkaa tuulen puolelle itseään ja niin sitä aika vauhdilla huilattiin tuon kolmea neljännestä leveän lahden yli.
"Konsti se on, joka pelaa", arveli Kaurismaan Aappo Kölliskön konstit nähtyänsä.
Ennen mainitun rantasauran luo päästyämme sitoi Kölliskö hevosensa sauran tukeen ja sanoi Kaurismaan Aapolle:
"Käännä hevosesi suojan puolelle!"
"Kyllä ymmärrän, kun äänen kuulen", arveli Aappo ja käänti hevoisensa sauran suojaan ja veti häkin aivan lähelle sauran kylkeä.
Muut miehet ryhtyivät tuulikkailla sukimaan lunta sauran päältä ja kyljiltä. Kölliskö pisti hangon sauran kylkeen, painoi sen varren häkinparraspuuta vasten ja hyppäsi parraspuulle. Kaurismaan Aappo hyppäsi niinikään parraspuulle, otti hangon, löi sen ylemmän sauran kylkeen, painoi hangon varren olkapäätään vasten ja yhdellä hyppäyksellä oli Kölliskö hangon varrella seisomassa. Siitä hän hätä hätää ylettyi sauran pielestä kiini ottamaan ja veti itsensä sauran päälle. Tämä ei ollut semmoisella myrskyllä pelkurin tekoa, mutta hyvin harjaantuneesti kiersi Kölliskö jalkansa tukevimman pielen pään ympäri ja alkoi syytää heiniä alas häkkiin, jossa Kaurismaan Aappo oli niitä vastaanottamassa. Ensimäiset heinät, mitä Kölliskö sai irti, sieppasi tuuli kohotetusta hangosta ja vei mennessään ympäri niittyä.
"Pieniä ne ovat silahkat joulukaloiksi", arveli Aappo, nähdessään ensimäisten heinäin lentävän, "koettakaapas, pysyttekö tuulen mukana".
Mutta pian harjaantui Köllisköki, hän ei enään nostanutkaan heiniä rintuuksesta ylös, irroitti vaan paikaltaan heinät ja pudotti niitä ylemmä nostamatta häkkiin, jossa Aappo oli niitä vastaan ottamassa ja polkemassa. Näin ollen ei tuuli kovinkaan paljoa heiniä mukaansa saanut, pian olivat häkit heinillä täytetyt, kun hankomiestä aina vähän päästä muutettiin.
Muut miehet sitoivat sillä aikaa täytettyjä heinähäkkiä köysillä toisiinsa kiinni, heittäen kumminki noin syllän verran itsekunki häkin toisestaan erilleen. Tämä tehtiin siinä tarkoituksessa, etteivät missään tapauksessa pääsisi heinähäkit menomatkalla toisistaan kovin kauvas erkaantumaan. Kun kaikilla hevoisilla oli määrä ajaa rinnakkaa jäällä, niin oli tarpeellista näin kuormat toisiinsa kiinittää, ettei hevosen pilttoutumisen eikä minkään muun syyn tähden pääsisi mikään kuorma toisista erkaantumaan, sillä silloin sen tuuli silmänräpäyksessä kaataisi ja tappaisi päällä olevan miehen. Mutta kun kaikki kuormat ovat kylki kyljessä kiini, syntyy siitä semmoinen paino, että on mahdoton ankarimmankaan tuulen saada pahasti rekiä virraamaan. Niin arveli Kölliskö ja siinä oliki hän oikeassa.
Muut hevoset olivat jo asetetut paikalleen riviin paitse nuori Raudikko, joka vielä seisoi sauran vieressä. Kaurismaan Aappo suki sen häkkiä ja Simo oli häkin päällä poleskellen viimeisiä irtaimia heiniä keulapajun alle. Samalla kaatoi tuuli mahineen pielen Raudikon selkään. Enempää ei tarvittu. Silmänräpäyksessä kiiti tuo pilttomus hevoinen jäälle. Simo keikahti seljälleen täytetyn häkin päälle.
"Pudota itses alas", karjasi Kölliskö.
Mutta siinä ei ollut aikaa. Virraa — — — pani reki, surkea karjahdus kuului, häkki oli suullaan ja mies hävinnyt sen alle. Raudikko seisoi, merkillistä kyllä, ikäänkuin tuomittu paikalleen.
Pian oli miesjoukko kaatuneen häkin luona ja silmänräpäyksessä oli häkki viskattu paikaltaan. Simo makasi tunnotonna ja surkean näköisesti rutistettuna. Kämmen oli jäätä vasten, käsiselkä vääntynyt olkapäätä vasten, toinen jalka pahasti rääpsöllään, ja verta tulvaili sekä suusta että sieraimista.
"Minua onnetonta, nyt olen tappanut toisen veljeni", vaikeroi Kölliskö kokonaan murtuneena.
Mutta vielä kerran tyynnytti hän jättiläistahdollaan nyt kokonaan murtuneen sydämensä. Vielä kerran käski hän entisellä ryhdillään:
"Kantakaa Simo häkkinsä päälle, tuokaa kirves perältä ja lyökää sillä poikki nuo köydet, jotka sitovat Raudikon häkin sen rekeen, jotta saadaan siitä tyhjä reki. Jääköön häkki heinineen parempaa aikaa odottamaan. Ja sinä, Kyösti, otat Raudikon ja ajat tohtori R:n luo, hän on minun vanha tuttuni, sanot minulta terveisiä, selität asian ja tuot hänen omalla kuomillaan meille. Ja joudu!" silmänräpäyksessä tulivat hänen määräyksensä täytetyksi. Miehet huilasivat kotia kohden ja minä tohtori R:n luo.
* * * * *
Kolme vuotta on kulunut edellä kerrotusta päivästä. Runsaasti kolme vuotta. Se on niinkuin pisara meressä verrattuna ijankaikkisuuteen, mutta lyhyessä ihmiselämässä merkitsee kolmeki vuotta paljon. Ajan kiertelevät aallot ovat viskanneet minunki useoita penikulmia kodistani. Suvetar on levittänyt viheriän vaippansa yli armaan Pohjolamme, se on täplittänyt maan tuhatvärisillä, vasta puhjenneilla kukkasilla ja levittänyt virkistävät hengähdyksensä kaikkialle. Se on vapauttanut talven siteistä Oulujoen mahtavat aallot, jotka nyt vallattomasti tanssien kiiruhtavat syleilemään, suutelemaan rannan kukkaisia. Pohjolan kesäinen aurinko alkaa jo kallistua lännelle, puiden lehdet suhisevat nuoruuden tuoreutta ja koko Muhoksen kirkon kylän mahtava luonto lausuu Pohjolan suloutta.
On kesäinen sunnuntai-ilta, jolloin maanmieski saa hetken hengähtää ankarasta työstään. Ikäänkuin itsestään johtuu mieleeni kuvia menneiltä ajoilta. — Mitähän siellä kotona nyt puuhataan? — Kuinka paljo sentään ovat nuo olot kodissa muutamien vuosien kuluessa muuttuneet. — —
Kun tuon onnettoman heinäretken perästä saavuin tohtori R:n kanssa kotia, oli Kölliskö menettänyt kerrassaan entisen ryhtinsä. Aivan hajamielisenä otti hän tohtoria vastaan ja johti hänet saliin, jossa tohtori riisui päällysvaatteensa. Sen perästä meni hän kohta sairaan tilaa tutkimaan. Simo makasi unennäön kaltaisessa tilassa. Huolellisen tarkastuksen perästä ilmoitti tohtori loukkaantumisen ei olevan hengen vaarallisen. Simo oli vaan saanut heikonlaisen tärähdyksen päähänsä, josta hän kyllä pian tointuisi. Mutta sen sijaan oli reisiluu taittunut, käsivarsiluun pää tunkeutunut kyynärluun ja värttinäluun väliin sekä rikkonut värttinäluuta, joiden vammain tähden sairas saisi maata useoita viikkoja. Nämät rauhoittavat tiedot annettuaan, ryhtyi tohtori särkyneiden luiden sitomiseen, jonka tehtyään hän tarkoin määräsi miten sairasta olisi hoidettava ja lähti sotiansa.
Mutta Kölliskö parka, häntä eivät nuo rauhoittavat tiedot näyttäneet paljon huvittavan. Hänen sydämensä oli kokonaan murtunut. Kun nuoruutensa rakkautta oli hänen täytynyt uhrata oman vitkastelemisensa ja valvattinsa vanhempain tyhmyyden tähden, oli hän vakavasti päättänyt erota maailmasta ja elää rehellisenä, vakavana ja kunniallisena vanhanapoikana, hoitaa suurellaista taloutta ja elämänsä lopulla antaa osansa siitä yleishyödyllisiin tarkoituksiin.
Mitä hän kerran oli päättänyt, sen hän myöski tahtoi toteuttaa ja kukapa voisikaan häntä siitä estää. Saisihan sitten kuolla hyvällä omallatunnolla, kuten kelpo kristitty ainakin, eikä kenelläkään olisi muuta kuin hyvää hänestä sanottavaa. Näin sydämessään tuumien otti hän elämänsä onnen omiin käsiinsä ja päätti sitä johtaa jättiläistahdollaan.
Helposti johtiki hän tekonsa tavalla, ettei kukaan voinut niitä muuta kuin kunnioittaa. Mutta tuota pahanilkistä sydäntä, sitä ei ole niinkään helppo kurissa pitää, sen sai Kölliskö parkaki aikanaan huomata. Eräs taipumus, jonka hän aluksi oli pitänyt vaan aivan viattomana, versoi hänen sydämessään pian suureksi jättiläispuuksi, ja se oli tuo luihin ja ytimiin tunkeutuva pilkallisuus. Vasta silloin kun tämä taipumus oli uhrikseen vaatinut hänen oman veljensä, vasta silloin huomasi Kölliskö itseki sen turmiollisuuden.
"Mitäpäs sille", arveli hän, "jos loiskasvi on peltoon tunkeutunut, on se sieltä juurineen pois reväistävä". — Ja sen hän tekikin. — Mutta sen jättämät jäljet vaikuttivat sydämessä sairautta, raskasmielisyyttä ja ennenkuin hän oli ennättänyt huomatakaan, kasvoi entisen sijalle entistään turmiollisempi loiskasvi ja se oli suvaitsemattomuus ja ärtyisyys. Tämä oli jo muutamassa päivässä vaatinut entistä useampia uhria. Kotirauha, veljesrakkaus, hyvä nimi ja maine, ne olivat jo ainaki hetkeksi menneet ja kuka tietää miten edelleen käy.
Sitä paitsi makaa tuossa toinen veli pahoin muserrettuna. — Ja mitä on niiden sijaan saatu? — Menetetty luottamus, häpeä, katumus ja murhe. — "Jospahan saisin vielä vuodenkaan takaisin entisestä elämästäni, niin olisi toki molemmat veljeni terveinä ja raittiina ja oma nimeni tahraantumatonna. Mutta nyt — — — nämä katkerat muistot viiltävät sydäntäni. Minua onnetonta! En voi enään toiseksi muuttaa sitä, mikä tapahtunut on. Haa — — — jospa kuolema pelastaisi kärsimiseni! — Mutta mihin sitte? Kadotus ja helvetti suurentelevat vaan kitaansa. — Mitä on tämä kärsimys? — Kadotuksen esimakua vaan! — Mitä tämä tuli täällä rinnassani? — Helvetin liekkiä ainoastaan! — Kuolemalta en huojennusta toivo, elämä ei minulle paljon maksa! — Kaikkialla on mustaa ja kolkkoa! Mikon haamuja on joka paikka täynnä, ne huutavat kostoa — hirmuista kostoa!" — — —
Simoki tointui hiljalleen. Muutamien viikkojen kuluttua oli hänen särkyneet luunsa paranneet siihen määrään, että hän kepin avulla ja särkynyt käsi hihnalla kaulaan ripustettuna saattoi ruveta huoneella liikkumaan. Mutta elämänsä onnen — nuoruutensa lemmen — oli hänki kadottanut.
Kun hän ensi kerran eräänä iltana tuli isän ja äidin kamariin tavalliseen perheneuvotteluun, olivat siellä muut perheen jäsenet jo kappaleen aikaa olleet, paitsi Köllisköä, joka ei tähän aikaan näyttänyt piittaavan talon toimista mitään. Isä ilmoitti hänelle lyhyesti mitä hän nuorimpain poikainsa kanssa oli päättänyt huomisenpäivän tehtävistä. Siihen ei Simolla ollut mitään muistuttamista.
"Olisi minulla, rakkaat vanhempani, teille yksi asia ilmoitettava", sanoi Aaro ujosti.
Pitkällinen äänettömyys syntyi. Simon kasvot vaalenivat.
"Ethän naimaan puuhaa?" sanoi tuokion perästä isä.
"Niin — jos siihen suostuttaisiin", vastasi Aaro arasti.
"Ja morsiamesi sitte kuka on hän?" kysyi isä.
Aaro ei vastannut kauvaan aikaan. Kaikkein silmät kääntyivät odottaen häneen, paitsi Simon, joka kalman kalpeana tuijotti maata vasten. — "Olemme Toisten Marin kanssa jo muutaman vuoden rakastaneet toisiamme, ilmoitimme sen eilen Marin kotona ja saimme siunauksen", sanoi vihdoin Aaro, "ja pyytäisimme nyt vaan teidän suostumustanne".
"Onhan Mari hyväsydäminen, siveä ja toimellinen tyttö", sanoi vihdoin äiti, kun isä ei virkannut mitään, "olen aina toivonut häntä miniäkseni ja semmoista jo todella tarvitsenkin, sillä voimiani on jo vanhuus siihen määrään heikontanut, etten enään jaksa kunnolla hoitaa näin suurta taloutta, vaan mitä sinä arvelet, isä".
"Kyllä kai tässä talossa työtä ja ruokaa on, kun vaan nuoret keskenään sopivat, eihän Marilla tosin rikkautta ole, vaan sitähän tuota valitettiin sinustaki, mutta olemmehan sentään pärjänneet", arveli isä verkallisesti.
"Mutta minä en suostu asumaan samassa talossa Aaron ja Marin kanssa", sanoi kotvasen äännettömyyden perästä Simo koleasti.
Kaikki katsoivat Simoon ja sitten vuorottain toisiinsa. Kaikki näyttivät ymmärtäneen hänen suonenvedontapaisesti liikkuvista kasvoistaan, mitä Simon sydämessä liikkui. Kukaan ei siis pyytänyt mitään selitystä hänen päätökseensä.
"No siinä tapauksessa täytyy Aaron ja Marin naiminen lykätä vähän tuonnemmaksi", arveli pitkän äänettömyyden perästä isä.
Tähän se asia jäi tällä kertaa. — — —
* * * * *
Tuo aika vuosina 1865, 1866 ja 1867, joilta tämä kertomus on, oli kamalin aika, mitä tämä miespolvi on kokenut näillä raukoilla rajoilla. Pitkät talvet, myöhästyneet ja kylmät kesät ja aikaiset syyshallat tuottivat paikkakunnalle mitä suurinta kurjuutta. "Kova kaikkiin koskee", sanoo suomalainen sananlasku ja tällöin se toteentui, jos koskaan. Ihmiset alkoivat erottaa huonojen vuosien tähden palvelioita palveluksistaan. Näiden taasen työn puutteessa täytyi seoittaa leipään olkia ja pettua. Mutta sekään ei pitkälle auttanut.
Pian joutui perhe perheen perästä vaivaishoidon hartioille, joka niitä alkoi järjestää "komppaniioihin", noin pari kolme kymmentä yhteen joukkoon, mitkä sitten kiersivät ympäri kinkeriä, tahi asettaa niin sanottuihin "meijereihin", missä neljä viisi kymmentä henkeä asui yhdessä neli- tahi viisisylisessä pirtissä. Kaikkea sitä kurjuutta, mikä näissä syntyi, ei nyt ole paikka ruveta kertomaan, koska se ei kuulu aineesemme.
Pian täytyi talollisten itsensäki ruveta syömään olkia ja pettua. Ainoastaan varakkaimmat talot, kuten meidänki talo, söi enään "selvää" leipää. Mutta köyhemmissä taloissa ei vuoden niukka anti riittänyt edes välttämättömimpiinkään tarpeisin. Verot ja ulosteot sekä velkojen korot alkoivat yhdeltä ja toiselta jäädä maksamatta ja kun tätä pitkittyi vuodesta vuoteen, niin tuli kruunu yhä kiinteämmäksi saatavistaan, velkojat aina vaativammiksi ja kauppamiehet tyytymättömämmiksi, josta taasen seurasi vararikko toisensa perästä.
Ihmiset ovat toisihinsa niin monenmoisilla siteillä kiinnitetyt ja löyhimpiä eivät suinkaan ole rahalliset siteet. Kun ei velallisen omaisuus riittänyt, kävivät ahnaat velkojat takausmiesten kimppuun. Tällä tavoin joutui moni varallisempiki vararikkoon. Semmoisia oli Leppiniemen isäntäki.
Niin kauvan kuin ihmiset muistivat ja kirkon kirjoista voitiin selkoa saada, oli Leppiniemessä asunut tämä sama suku. Nykyinen isäntä, samoin kuin kaikki hänen esi-isänsäki, niin pitkälle kuin muistaa jaksettiin, oli ollut seudun hyväntekiä. Kuka ikänä hänen apuaan oli tarvinnut, oli hän sitä aina tinkimättä saanut. Siitä syystä eliki Leppiniemen väki kaikkien paikkakuntalaisten siunaamana.
Mutta tuon rajattoman auttavaisuuden tähden oli Leppiniemi joutunut kymmeniin takauksiin, joita nyt alettiin häneltä vaatia. Useimmat velalliset kokivat toki suorittaa ne velat, missä Leppiniemi oli takuussa ennen kuin luovuttivat omaisuutensa velkojilleen, mutta kaikki eivät sitä voineet ja ahtaat velkojat eivät näkyneet säälivän Leppinientä enempi kuin muitakaan. Muuta neuvoa ei siis Leppiniemelläkään ollut, kuin luovuttaa omaisuutensa velkojilleen.
Vuosi oli nyt kulunut siitä kuin Aaro oli ensi kerran ilmaissut naimahankkeensa vanhemmille. Kukaan ei siitä ollut sen enempää puhunut. Eräänä iltana olimme taasen isän ja äidin kamarissa tavanmukaisessa perheneuvottelussa. Kun siis huomisen päivän tehtävistä oli sovittu, sanoi Aaro ujosti:
"Olemme Marin kanssa arvelleet, että jos suostuttaisiin ostamaan meille tuo Leppiniemen maa, — — Marin isä on luvannut hankkia meille pari hevosta, kymmenkunta lehmää ja muuta maanpäällisen alkua, jos" — — — enempää ei hän saanut sanoneeksi. — Kukaan ei puhunut mitään esitykseen. Kaikki katselivat toisiaaan silmiin, paitse Kölliskö, joka ei näkynyt tietävän mistä oli kysymys.
"On niin ikävää tämmöinenkin elämä", sanoi kappaleen ajan perästä Aaro.
"Kuuletko sinä?" kysyi vihdoin isä Köllisköön päin kääntyen.
"Mitä?" sanoi Kölliskö hajamielisesti.
"Aaro esittelee että ostaisimme hänelle ja Marille Leppiniemen maan, joka myödään pakkohuutokaupalla nousuviikolla".
"Marille".
Isä selitti likemmin asiaa Kölliskölle, joka näkyi rupeavan huomaamaan mistä oli kysymys.
"Leppiniemi on hyvästi asuttu maa ja on ollut semmoinen ijänpäivän, eikä luultavasti nouse kalliiksi", arveli Kölliskö ja vaipui taasen omiin mietteisinsä.
"Mutta minä soisin", sanoi Simo omituisen kolealla äänellään, "että, jos Leppiniemi kerran meille huudetaan, se annettaisiin minulle. Minusta tuntuu, että olen tullut sopimattomaksi yhteiselämään, kun sitä vastaan Aaro, joka on hiljainen ja nöyrä luonnostaan, sopisi tässä paremmin olemaan ja saisihan sitten äitiki mieluisen avun Marista. Muutoin ei ehkä kotiminiää äiti voine saadakaan. Tapanista ja minusta ei taikaa ole ja Kyösti kai", — hän kääntyi pilkallisesti minuun päin — "puuhaa kotivävyksi".
Pitkällinen äänettömyys syntyi taasenki. Simo oli totta puhunut, sen lienee jokainen tunnossaan myöntänyt. Simo oli sen perästä, kun Aaro oli liittonsa Marin kanssa ilmaissut, tullut kummallisen rauhattomaksi. Hän halusi joka paikkaan, missä tiesi tanssia, huutokauppaa tahi muita kokouspaikkoja olevan. Koti ei hänelle näyttänyt olevan koti, ei työ työ, eikä ruoka ruoka. Kun hänelle tuollaisen elämän sopimattomuudesta huomautettiin, tuli hän sangen tyytymättömäksi olemaan muitten hallittavana. Siitäpä syystä sanoiki isä kappaleen ajan perästä: "Saammepa sitten tarkemmin tuumia, jos kerran Leppiniemen sovimme saamaan, kuka sinne muuttaa. Minä kumminki menen huutokauppaan ja huudan, jos niin soveltuu". — — —
Niin tehty, kuin päätetty. Isä meni Leppiniemen huutokauppaan. Kun maa tuli myötäväksi, huutelivat sitä suurimmat velkamiehet 4000:teen markkaan. Sitten ei kukaan puhunut mitään. "Eikö tuu lisää; yks, kaks! — — —!" — "5000:tta", kuului vihdoin ovensuun puolelta. Kaikkein silmät kääntyivät sinne päin.
"Kuka se oli? — Kuka se oli?" kuului uteliaita kysymyksiä. Vasaramieski jäi uteliaana seisomaan ja tirkistelemään oven puolella olevaan väkijoukkoon.
Isäni nimeä mainittiin useita kertoja ja se vihdoin tuli vasaramiehen ja uskottuin miestenki korville. Nämä nyökkäsivät tyytyväisesti ja vasaramies alkoi uudella innolla huutaa: "5000:tta on tarjottu! — Tuleeko lisää! — — Yks — kaks — — ja — kolme!" Naps, vasara paukahti. —
Kaikki asianomaiset olivat nyt erinomaisen hyvällä tuulella, vieläpä entinen Leppiniemen isäntäki, sillä kukaan ei noin luotettavaa maan ostajaa ollut toivonut. — Hinta tosin oli kovin mitätön, se kun ei vastannut kolmatta osaa talon luonnollisesta arvosta, mutta muut siitä eivät sitäkään olisi maksaneet, sen jokainen tiesi, sillä kullaki oli tekemistä omista asioistaan.
Sitten mentiin saliin kirjoja tekemään.
"Käske Simoki saliin", sanoi minulle isä. — Minä etsin Simon väkijoukosta ja menin hänen kanssaan saliin.
Entinen Leppiniemi haki alakuloisen näköisenä talon kirjat esille ja laski ne raskaasti huoaten pöydälle. Huutokaupan pitäjä alkoi niitä järjestää, selitti lyhyesti itsekunki sisällön isälleni. Niissä oli muun muassa erään talon ulkopalstalla olevan Haikola nimisen torpan kontrahti, joka jo oli vanhentunut, mutta huoneet olivat vielä hyvässä kunnossa, vaikka asukkaat olivat siitäki joutuneet vaivashoitoon. Torpan tilukset, jotka olivat erittäin hyvät, olivat täten joutuneet talolle ja huoneet vaivaishoidon haltuun.
Kun siis kirjat olivat läpi käydyt, rupesi huutokaupan toimittaja tekemään kauppakirjoja.
"Eiköhän se sopisi jättää kirjain tekoa huomiseksi", sanoi isäni, "haluaisin asiasta vähän keskustella perheeni kanssa".
"Sehän oikeen sopii". sanoi kirjuri, "meillä on kyllä täksi illaksi muutaki tekemistä".
"Minun ajatukseni on", sanoi isä illalla perheen jäsenten kokoonnuttua, "tehdä Leppiniemen kauppakirjat Simon nimiin, jos hän suostuu eroamaan kaikista perintövaatimuksista tähän taloon, saa tavallisen maanpäällisen Leppiniemeen ja sitoutuu antamaan Haikolan torpan entiselle Leppiniemelle hänen elinkaudekseen 25 markan vuotuista arentia vastaan. Minä aivon ostaa Haikolan huoneet, jotka eivät paljon maksa, ja antaa ne entiselle Leppiniemelle. Hän saa ne aikaa myöten maksaa minulle, jos jaksaa, tahi hänen kuoltuaan lankeavat huoneet minun perilliselleni. Vai suostuuko Simo tähän?"
"Minä suostun", sanoi Simo kappaleen ajan päästä.
Vaikea on kuvailla sitä iloa, mikä entisessä Leppiniemen talon väessä syntyi seuraavana päivänä isäni ehdot kuultuaan.
"Olen luullut saavani viettää viimeiset päiväni vaivaishuoneessa; olen luullut, että ainoa tyttäreni Saara joutuu vierasten palvelukseen", sanoi entinen Leppiniemi, "mutta nythän on Jumala meille valmistanut oman asunnon".
"Minä annan vielä Haikolan uudelle isännälle sen lehmän, jonka eilen täältä 30 markalla huusin", sanoi eräs Leppiniemen velkojista.
"Ja minä sen vanhan laukin, joka nousi vaan 50 markkaan", sanoi toinen.