KRUUNUN METSISSÄ

Kirj.

Kyösti

Werner Söderström, Porvoo, 1891.

Kuopion Uudessa Kirjapainossa.

Kyösti (Juhana Kokko)

I.

"Olen ajatellut, että lähtisit tänään käymään kirkolla," sanoi Seinustan ukko Heikille, joka omiin ajatuksiinsa vaipuneena nojasi lynkäpäiksillään pöydän päätä vasten.

"Olisi kai parasta lähteä jo tänään," jatkoi ukko, joka istui pöydän takana tuolla Seinustan pirtissä. Lutheruksen postilla oli hänellä vielä avoinna edessään. Päivän saarnan oli hän juuri loppuun saanut. Muu talon väki oli ukon lukemasta tauottua hajaantunut ulkosalle.

"Tänään ehtisi vielä Korven torppaan yöksi, sieltä ehtisi huomenna pääjoen partaaseen ja sillä tavalla pääsisi tiistaina hyvään aikaan kirkolle," lisäsi vielä ukko ja sipasi vankkaa mustan harmaata tukkaansa. Samalla tirkisti hän pienillä terävillä silmillään vankkain vaskisankain ylitse Heikkiä, käänti suurta mälliä suupielessään, josta valui ilettävää jälää sängettyneelle leuvalle, kohautti löntterömäisiä hartioitaan ja laski suuret nyrkkinsä pöydälle.

Heikki kohautti myös nuorta solakkaa ruumistaan vähän pystympään ja silmäsi ikkunasta elokuun taivaalle, missä aurinko paahtoi ylimmällään.

Ukko kohosi verkalleen seisoalleen, sulki postillan ja pani sen tuolla pöydän päässä seinällä riippuvalle kirjahyllylle. Siellä oli joukko muitakin kirjoja. Oli siellä suuri Raamattu, Huone-Postilla, Uskonharjoitus Autuuteen, Uskon-Peili, Aarre-Aitta, Kristityn Vaellus y.m. hartauskirjoja. Ja tuolla ylähyllyllä oli sen lisäksi vanhoja Lähetys-sanomia, olipa muuan vuosikerta amerikalaisia lehtiäkin.

"Aiotteko tekin, setä, taasen hakea puita?" kysäsi Heikki astuen ikkunan eteen ja silmäillen Isonvaltimon aaltoja, jotka hiljalleen vierivät siitä ohitse yhtyäkseen muutamien penikulmien päässä olevaan pääjokeen ja virratakseen sitten muutamien penikulmien päässä olevaan mereen.

"Niin olen ajatellut."

"Entäs takuukirjat?"

"Mene ja käske Jussin hakea metsänvahti tänne sillä aikaa kuin me syömme," sanoi ukko.

Heikki käveli mielistellen ovea kohden, seisahtui ja näytti arvelevan, astui muutaman askeleen, seisahtui taasen.

"Entäs takuumiehet," sanoi hän vihdoin.

"Käskeköön Jussi Lotvosen myös tänne ja..."

"Saatanhan minä taata toisena, — ettekö te, setä, takaisi minua?"

"Aiotko sinäkin hakea puita?"

"Täytyisihän sitä koettaa, jos..." ja siihen katkesi hänen lauseensa.

"Niin, kauvanhan olet saanut odottaa, mutta moni on odottanut enemmänkin, eihän niillä metsäherroilla kiirettä ole. — Viime syksynäkö se olikaan, kun hakemuksen panit?"

"Johan se oli toissa syksynä; — olisi tuota luullut kerkeävän vähemmälläkin ajalla, mutta hiljasethan ne herrain kiireet," sanoi Heikki katkerasti.

"Niin, käskeköön Jussi vaan Lotvosen tänne, kyllä se takaa toisena minun kanssani sinuakin," sanoi ukko.

Heikki lähti pirtistä.

"Niin, niin," jupisi ukko itsekseen nojaten kyynärpäiksilleen pöytää vasten, "eihän se kumma ole, että mieli katkeraksi käy odotellessa kaksi pitkää vuotta. Ei tuo ennen toki tuommosta ollut, mistä mies mukavan torpan sijan löysi, niin sai sen vähemmittäkin mutkitta. Mutta kaikin puolinhan tuo näkyykin tämä elämä käyvän niin kovin mutkikkaaksi, että saa nähdä, miten sitä tästä puolin eletään."

Pian palasi Heikki jälleen pirttiin.

"Joko Jussi meni?" kysyi ukko.

"Jo," vastasi Heikki.

"Saahan tuota muka koettaa, mutta en usko siitä mitään tulevan... Kummalliseksihan menee tämä aika... Sai tuota ennen vähemmittäkin mutkitta metsää viljellä, miten parhaiten kunakin aikana kannatti, mutta silloin olikin Valtimon kylä varakasta ja ihmiset tulivat hyvin toimeen," arveli ukko.

"Mikähän tämän ajan nyt on niin ikäväksi tehnyt," arveli Heikki siinä muun puheen puutteessa.

"Kun kruunu otti metsät haltuunsa ja metsähallitus tuli, niin nielevät nuo suuripalkkaiset metsäherrat metsien tulot kokonaan. Talonpoikariepuja ahdistellaan vaan kruunun metsistä."

"Eikö sitä voisi muuta keinoa olla kuin kruunun metsät?"

"Eipä se ole niin helppo luopua siitä mihin kerran on tottunut."

"Mutta tulettepahan te ja Lotvonen hyvin toimeen."

"Kun olemme poron hoidon ja vähentyneen metsän annin varassa kokeneet maanviljelystämme enentää, emmekä ole antautuneet kauppiasten keinoihin, niin tulemme jotenkin toimeen, mutta emmepä mekään ole vielä niin pitkälle päässeet, että ilman kruunun metsien avutta eläsimme."

"On siinä sentään ihmisten omaa syytäkin, kun ovat niin itsensä köyhdyttäneet."

"Kun olisivat osanneet pitää itsensä erillään noista kirkonkylän porvareista."

"No eivät suinkaan ne olisi voineet ketään pakoittaa kauppoihinsa, kun eivät itse olisi menneet."

"Siinäpä se juuri erehdys olikin. Kun tulolähteet olivat supistuneet, olivat menot entisellään ja silloin alettiin ottaa velkaa ja..."

"Ei suinkaan siitä voi kauppiaita syyttää että hätääntyneitä auttoivat ja..."

"Sinä et sitä ymmärrä. Katsohan nyt, kun tulot olivat pienenneet, olisi pitänyt pienentää menojakin..."

"Eivät suinkaan kauppiaat kenenkään menoja pienentää voi..."

"No annahan nyt kun minä selitän! — Kauppiaat kehoittivat vaan ostamaan ja sanoivat, että jos ei rahaa sattuisi olemaan, niin pistetään laskuihin..."

"No sehän oli oikein, että auttaa tarvitsevia."

"Niin mutta kun menot olivat tulojen edelle kerran päässeet pyörähtämään, niin lasku kasvoi huimaavaa vauhtia ja nuo ihmisystävälliset porvarimme rikastuivat samalla kun kansa köyhtyi."

Heikki katsoi epäillen ukkoa silmiin ja sanoi vihdoin:

"Minä en voi käsittää sitä, miten velaksi anto ihmistä rikastuttaa."

"Siinäpä se on, ettet sitä käsitä. Mutta kuulehan miten kävi isävainajallesi. Kaikkosen patruunan kanssa teki hän kauppaa vuosikymmenisen. Sieltä otti hän aina talvella jauhonsa, suolansa, kahvinsa ja tarverahansa. Ei siinä kitsasteltu, mielellään sieltä lähti mitä talossa tarvittiin. Sinne vei isäsi aina keväisin tukkinsa, tervansa, palkkinsa ja kaikki mitä olemaan sattui. Ensin tehtiin tili vuosittain, mutta sitten jäi lasku aina pitemmäksi ja pitemmäksi ajaksi. Kerran sitten sanoi patruuna isällesi, että olisi parasta, että hän antaisi hänelle velkakirjan, jotta voitaisiin saada maalle kiinnitys.

"'Mikä velkakirja?' kysyi isäsi.

"Silloin näytti patruuna laskun, joka osoitti, että isäsi oli velkaa 5000 markkaa.

"'Viisituhatta markkaa," huudahti isäsi. 'Ei tässä maailmassa!'

"'Niin, semmoistahan se on teidän kanssanne, kun teitä ensin auttaa, niin kyllä niin kauvan hyvänä pysyy, mutta jos teille jotain saamisistaan mainitsee, niin sitten rupeatte, hävyttömiksi,' arveli patruuna ja uhkasi panna hakemuksen, jos ei isäsi hyvällä velkaa tunnustaisi. Siinä nyt oltiin. Ellei isäsi olisi kohta sen jälkeen kuollut, ei hän penniäkään olisi sinulle perinnöksi jättänyt. Samaten on käynyt useammalle meidän kylässä. Joko nyt käsität miten velkakauppa ihmistä rikastuttaa ja miten..."

Samassa aukeni ovi ja emäntä tuli leipäläjä sylissä pirttiin.

"Missä täältä kaikki muut ovat?" kysäsi emäntä ja laski leivät pöydälle.

"Ulos kai ovat menneet," sanoi ukko ja läksi hänkin. Heikki teki samoin.

"Kil kil kil kil," panivat nuorten ja vasikkain kellot pihassa. "Eivät nuokaan pysy ollenkaan takalolla, pyrkivät vaan tähän koluamaan... Huis! Menkääs siitä. Mitä teille täällä on syömistä, vaikka mitäpä sitä on siellä haassakaan. Kas kas, ettekö mene siitä! Eihän siellä taida paljo mitään sielläkään olla. Aivan ovat menneet laihoiksi. Kelpasi kai se ennen karjaakin kasvattaa, kun saivat käydä kruunun metsissä... No no, ettekö mene! — Mistäpä ne tulevat neljätkymmenet pennit jokaisen edestä, menkää vaan siitä! Niin, inuvat vaan nälissään. Jo häntä aikoihin elettiin, ettekö mene! Niillä herroilla häntä aina on uusia konstia. Eivät enää lehmätkään metsässä saa käydä. Kas kas, kuinka on vastahakoista, eivät menisi mielellään sinne. Tappaa kai nuo saa joka kantturan tuosta nälkää näkemästä. Onhan sitä siinäkin, kun lypsäväin edestä jaksaa maksaa. No jo ne viimeinkin menevät," tuumi ukko ja kääntyi pelloille päin.

"Mihin te menette," huusi Heikki. "Ajattelin käydä katselemaan, eikö jo selkoa saisi, mitä viime öinä on turmellut."

"Minäkin tulen," sanoi Heikki ja yhdessä he painuivat pelloille.

Selvästi huomasi, ettei talossa oltu nukuttu. Viljelys tosin ei ollut vielä takaloon päin pitkälle levinnyt, juoksihan vaan kymmenkunta sarkaa pitkin jokivartta, mutta sitä pitemmältä oli joki-ahdetta viljelykseen otettu. Ukolla olikin kolme vankkaa poikaa, Heikki neljäs ja siihen jätkiä lisäksi. Selvään huomasi, että nykyvuosina oli yhä laajemmalti ruvettu viljelemään tuota hedelmällistä, savipohjaista joki-ahdetta. Olipa siellä täällä heitetty heinän kasvuunkin muutamia sarkoja ja malliksi oli oikein ostosiemenilläkin kylvetty ketoon heittäessä. Uhkeat, täysinäiset heinäladot todistivat kyllä, että maa tällä tavoin käytettynä viljelijänsä vaivat maksaisi.

Silloin tällöin pysähtyi ukko tarkastelemaan puoleksi kypsyneitä, väkevästä kasvusta lakoon painuneita elopeltojansa. Oli maar se terääkin töhkäissyt, harvoin moista jyväläjää näkee muuallakaan Suomessa.

"Onkohan hyvin vikuuttanut," sanoi Heikki, jonka oma silmä ei vielä ollut niin tarkistunut, että olisi itse oikein selkoa saanut.

"Paljon on yöllä vahinkoa tehnyt," sanoi ukko ja käänteli pienellä kepakolla la'ossa makaavia tähkäpäitä. "Katsos nyt tuotakin päätä, minkä on näkönen ja tuota ... ja tuota ... ja tuota ... aijai ... on kerrassaan kolmas osa päitä aivan turmiolla..."

"Ka rietasta minkä vahingon teki, mutta pakkanen se olikin aamulla," sanoi Heikki katsellessaan noita ilkeän ruskeiksi käyneitä tähkäpäitä, joiden siikaset olivat kokoon käpristyneet, "no harvoin se juuri merkitsemättä heittää."

"Eipä juuri koskaan," sanoi ukko tyynesti, "useampi syksy viepi pahemminkin, eikähän tässä vielä hätää ole, jos ei pahemmin ryhdy, saa kiittää Jumalaa, että näinkin ... kaukana vielä leivättömyys on ... mutta kas tuota peltoa, on vähän pystympää, siihen ei ole niinkään sattunut, noita lakopaikkoja se oikein vihaa."

Toivottoman silmäyksen loi ukko takaloa kohden. "Jospa kerrankin saisi kuivatuksi nuo äärettömät rämeiköt ja räseiköt, mutta siihen kuluu monta miespolvea."

Kun ystävämme jälleen pirttiin tulivat, oli jo ruoka pöydällä. Pian kerääntyivät talon miehet ja vaimotkin — niiden joukossa kaksi reipasta miniää — pöydän ympärille. Ukko itse istahti pöydän päähän, mutta emäntä taittoi vaan leipäpalasen ja alkoi syödä ilman istumatta tuolla alempana pöytää, pöydästä kun aina yhtä ja toista puuttui, niin oli mukavampi syödä noin seisapisteessä.

Itsekullekin syömämiehelle oli asetettu oma sievä puukuppisensa täynnä maitokeittoa. Olivatpa vielä lusikatkin viereen laitetut, mutta niitä eivät syömämiehet aluksi käyttäneet. Ryystivät, ryystivät vaan partaan, että pirtti vastaan kajahteli. Jos yksi ryysti lujasti, niin toinen vielä lujemmin. — Mutta vähittäin taukosi tuo yksitoikkoinen ääni ja yksi ja toinen tarttui jo lusikkaan keitoksia pohjalta saadakseen.

"Tuolla ylimaissa päinhän ne eivät kuulu ollenkaan osaavan lusikkaa käyttää," arveli joku joukosta.

"Eiväthän ne siellä osaa," arveli toinen, "kourin vaan keitokset kupista raastetaan."

"Olihan se meilläkin piika kerran sieltä ylimaasta, niin ei rietas osannut ollenkaan, kynnet vaan sekaan pälyivät, ei tietänyt ruoja, mitä lusikoilla tehdään," arveli vielä muuan.

Kului sitten joku tunti, niin jo tulee Jussikin kotia. Metsänvahti ja Lotvonen olivat hänellä matkassa.

Metsänvahti rupesi heti takuukirjoja laatimaan ja pian olivatkin ne valmiit.

"Saattaisit kai sinä hakemuskirjatkin tehdä," tiedusti ukko.

"No miksikäpä en," arveli metsänvahti, "mutta eipä se vorsmestari siitä oikein tykkää."

"Miksi ei?" kysäsi Heikki.

"Hm," äännähti metsänvahti.

"Paljoko se metsäherra hakemuskirjasta ottaa?" kysäsi ukko.

"Hm! — Markan."

"Se on, kahdesta hakemuskirjasta kaksi markkaa," sanoi Heikki, "hulluko tuota ilman aikaa maksamaan rupeaa."

"Ja seitsemästä sadasta hakemuskirjasta seitsemän sataa markkaa," arveli Lotvonen.

"Lieneekö niitä niin paljon hakijoita," tuumi ukko.

"Sanovathan nuo mennäkin vuotena olleen. Mutta eihän niitä puita enään paljo kenellekään anneta. Sietäsi kai niitä meidänkin hakea, vaan saahan sen tyhjän pyytämättäkin," arveli Lotvonen.

"Mutta parashan on teettää metsävahdilla hakemuskirjat ja säästää siten kaksi markkaa," väitti Heikki.

"Herroja täytyy pitää mielillä, jos aikoo puita saada," sanoi Lotvonen.

"No mitä ne siitä suuttuisivat, saatanhan minä selittää metsäherroille, että se tulee helpommaksi ja..."

"Sinä olet lapsi! — Et käsitä ollenkaan tämän maailman mutkia. Ei niitä puita ole ilmankaan hyvä saada, valimiehille niitä annetaan ja joka kerran on metsäherran vihoihin joutunut, niin vaikka nälkään kuolkoon, sille ei mitään anneta. Muutoinkin näyttää siltä, että on aikomus heittää puiden anti pois. Millä häntä sitten elettänee, millä verot suoritettanee," sanoi Lotvonen.

"No mutta joka kerran rehellisesti itsensä käyttää, niin ei suinkaan sen vuoksi..."

"Kyllähän Lotvonen on oikeassa," keskeytti ukko Heikkiä.

Kun Lotvonen vakuutti vielä etteivät ne olleet ennenkään puita saaneet, jotka muiden tekemillä hakemuskirjoilla olivat liikkuneet, niin päättivät ystävämme teettää hakemuskirjat metsäherralla itsellään. Markkahan siinäkin tosin kummastakin hakemuskirjasta hukkaan meni, mutta mikäpä auttoi, täytyi koettaa noudattaa metsäherrojen mieltä, jos mieli puita saada.

Ja niin se Heikki varustausi lähtemään. Emäntä toi uuden poronnahkalaukun, johon oli pantuna säynäjää, voita, leipää ja poronpaistia. Heikki koppoi takkinsa naulasta, mutta ei pannutkaan sitä päälleen. Ripusti vaan laukun selkäänsä, nakkasi takin käsivarrelleen, silmäsi, hyvästijätöksi ympärilleen ja alkoi astua.

Komeasti ne helahtelivat nuo Heikin punakuteiset puseron hihat ja tuppikin se niin tahilleen letkahteli Heikin astuskellessa tuolla joki-ahteella.

Jokivartta olisi hänellä ollut käveltävänä kolmisen neljännestä, mutta kummallista! — Peltojen päähän päästyään kääntyy hän pitkin Kalimen ojan vartta takalolle.

Niin takalolle! — Sinnepä oli hänen tätä samaa jälkeä parin viimeksi kuluneen vuoden ajalla ennenkin niin usein nähty kävelevän.

Verkalleen se vieriskeli vesi ojassa jokea kohden ja verkalleen astuskeli Heikkikin takaloa kohden. Jänis laukata vinkasi ojanpartaalle, mutta keksittyään Heikin, pujahti se yhtäkkiä jälleen räseikköön.

Tultuansa parin virstan päähän Seinustalta, pyörähti Heikki muutamien sylien päähän ojan varresta. Siinä kohosi sievä ylänne, oli ikäänkuin kartanon sijaksi aijottu.

Hän istahti kivelle. "Kas tuohon ojan puolelle — siihenhän olen aikonut rakentaa pirtin ja sitten sopii siihen lisätä muitakin huoneita, sen mukaan kuin jaksaa. Tuonne takalon puolelle, alemma, sopii panna navetta, ei tule suuritöiseksi kaivonkaan teko sinne. Tallin, puodin ja muut huoneet sopii sitten rakentaa sivuille kuten ainakin," niin tuumi Heikki ja Seinustan ukkokin oli pitänyt tätä tuumaa hyvin järkevänä, että perustaa tähän uudistalo, eli aluksi ainakin torppa.

Ja Seinustan ukon isävainaja oli ollut kahdella päällä kummanko paikan hän valitsisi, tämänkö vai Seinustan, ja ainoastaan joen läheisyys oli hänen saanut valitsemaan jälkimäisen. Avarat viljelysmaat ja kaikin puolin hyvät tilukset olisivat Seinustan ukon mielestä tarjona sillä, joka tämän paikan valitseisi, ja aikaa voittaen voisi siihen paisua hyväkin talo, jos vaan tekisi työtä ja pitäisi itsensä erillään viinasta ja kirkonkylän porvareista,

Olisipa uudistalon perustamisesta tälle paikalle ukon mielestä vielä Seinustallekin etua. Kun näet kahden talon voimilla päästäisiin muokkaamaan noita hallan pesiä tuossa ympäristöllä, niin voisivat tulevat polvet olla paremmin suojatut.

Kaikkea tätä Heikki aprikoi siinä istuessaan ja taasenkin johtuivat hänen mieleensä uudet, omat huoneet ja oma hevoinen, omat lehmät ja oma ... mutta niin, senpä hän heitti sanomatta.

Mutta pian haihtuivat jälleen nuo suloiset kuvat, kun hänen mieleensä johtui, että uusi pirtti ja navettakin tuossa jo seisoa töröttäisi ja että jo muutamia sarkoja olisi tuolla ojitettuna, jos vaan metsäherrat olisivat käyneet heti tarkastuksilla; mutta Jumala ties käynevätkö vielä tänäkään kesänä.

Hän kohosi istualtaan ja alkoi kävellä metsäpolkua suoraan jokivartta kohden. Tultuaan joki-ahteelle, kääntyi hän pitkin jokivartta matkaansa jatkamaan.

Hän oli päässyt juuri parhaisiin miehuuden voimiinsa. Toisen työtä oli hän jo mielestään kylliksi tehnyt, vierasta leipää jo tarpeeksi haukannut. Selittämätöin sisällinen voima se pakoitti häntä omanokkaista elämää ajattelemaan.

Elämä ei tuntunut hänestä enää elämälle, ei työ työlle, eikä ruoka ruualle toisen köötin alla ollessaan. Hän tunsi oikein voiman jäsenissään lisääntyvän ja verensä lämpenevän sitä aikaa ajatellessaan, jolloin saisi haukata omaa leipäänsä ja raataa omassa työssään.

Kuta enemmän innostivat hänen tuumansa häntä, sitä kiivaammaksi yltyi kävelynsäkin. Oikein aika vonkaa hän kävellä viuhtoi tuota lihavaa ja saviperäistä joki-ahdetta.

Tuskin oli talo ehtinyt näkyviltään kadota, kun tuolta jokimutkasta näkyi jo toinen. Olipa paikoin kaksikin taloa kohdakkain molemmin puolin jokea.

Mutta viljelykset olivat mitättömän pienet. Ainoastaan muuan peltosarka juoksi jonkun matkaa kahden puolen taloa ja siinä kaikki. Nykyisemmän viljelykseen oton jälkeä ei missään näkynyt.

Niinikään olivat rakennukset saaneet rapistua ihmiskäden koskematta. Ainoastaan siellä, missä asunto oli niin kelvottomaksi käynyt, ettei voinut omistajaansa talven yli suojata, kotistettiin sitä siksi, että hätä hätää toimeen tuli. Kaikkialla kaikui tuo sama valitusvirsi, että sietäsihän sitä meidänkin koettaa laittaa hakemusta, mutta mitäpä siitä sitten hyvää olisi. Eihän niitä enää puita anneta paljo kenellekään. On melkein turhaa haaskata työaikaansa ja rahaansa hakemuksiin, kun ei siitä kumminkaan mitään hyvää lähde.

Muutamat lisäsivät vielä, että herrain tarkoitus lienee kädestä pitäen pakoittaa meitä varastamaan. Toiset taasen arvelivat, että olisi parasta, että joka kynsi lähtisi Amerikaan, kun tämä elämä täälläkin niin tukalaksi käy.

Jalkaportaat johtivat joen yli ja jalkapolku vei suoraan sydänmaata kohden. Heikillä oli vielä kaksipenikulmainen taival, ennenkuin pääsisi yökortteeriinsa, Korven torppaan.

Noin puoli venäjän virstaa jokivarresta, avaantui oikealta pitkin kylän takaloa kulkeva laaja Koukeron neva. — Heikki kierrätti vasempaan päästäksensä nevan päitse sen takana oleville kankaille.

Vyötäsiä myöten kasvoivat nevan ympäristöllä olevat korpimaat heinää. Kelpasi kai siellä kylän lehmien elellä. — Mutta kun kylän varallisuus oli kerran muutoinkin niin kurjaksi käynyt, niin olivat eläimetkin vaan muutamiksi supistuneet.

Eivät olleet tottuneet nämät ihmiset lehmän annilla rahaa ottamaan. Juustokahvia sitä vaan juotiin, kun lehmän antia liijemmin oli. Ja tuo köyhiä asujamia kovin rasittava laidunvero sitten! — Niin — joka paikkaanhan ne herrat nykyjään nokkansa pistävät. Ei häntä enään tiedä mitä eteensä ottaisi. Hävittää kai niistä nuista kantturoistakin saa joka sorkan, milläpä niistä suuria veroja maksettanee! — Niin olivat kyläläiset vuodesta vuoteen vaikeroineet ja aina enemmän ja enemmän olikin karja aikojen kuluessa kylästä supistunut. — —

Jänis juosta vihkasi polun ylitse. Pari metsikanaa pyrähti lentää räpäköimään läheisen puun alta. Ja oravakin ritisi tuolla puun latvassa. Tuo hiekkaperäinen kangasmaa kasvoi runsaasti mustikoita. Puolatkin alkoivat jo näyttää toiselta kyleltä punaisia pilkkuja. Ruohonkortta ei kankaalla näkynyt, sammalta ja valkoista jäkälää vaan kasvoi puolan ja mustikan varsien juurilla.

Hyvin olivat metsätkin mitättömiksi nyyristyneet näiltä seuduilta. Vasta noin penikulman verran jokivarresta alkoi ilmaantua tukki- ja rakennuspuiksi kelpaavia petäjiä. Mutta sitten avautui eteen suuri palomaa. Suurta vahinkoa oli kytövalkea siellä tehnyt. Neljännesmääriä oli rietas maata ja metsää tuhonnut ja kenties miten laajalta olisikaan kulkenut, elleivät ympärillä olevat laajat suot olisi sitä ehkäisseet. Kasvullisuus loppui kokonaan. Mustatyvisiä kuivuneita puita seisoa taarotti vaan taajassa. Puoleksi karisseitten oksien välitse näkyi mustaa maata niin pitkälle kuin eroittaa voi. Missä tuli oli kasviaineita runsaammin uhriksensa saanut, siinä paistoi vaan harmaa tuhka. Vähän ylempänä sitten, puitten latvapuolilla, siirotti puoleksi kellastuneita havupuitten oksia. Siellä täällä seisoa taarotti kuusipuita, jotka olivat ihan latvaa myöten mustiksi muuttuneet. Poikki palaneet puut olivat kaatuneet ristiin rastiin pystöön jääneitä puita vasten. Missä puu oli päässyt maahan asti kellistymään, siihen oli jäänyt jälelle ainoastaan musta kekäle. Yhtään eläintäkään ei palomaalla ollut. Eloa ja liikettä ei missään näkynyt. Haudan hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Luonto oli kerrassaan kuollut. Haukka vaan tuolla ilmassa lentää leijuili ympäriinsä. Laskeusi väliin alemma ja kohosi taasen ylös ilmaan, kunnes keksi Heikin. Alkoi liidellä ympäriinsä Heikin pään päällä. Laskeusi taasen alemma ja alemma, nousi yhtäkkiä ylös ilmaan ja alkoi lentää suoraan palomaalta pois.

Kun ei mitään erinomaisempaa ollut, mikä Heikin huomiota olisi puoleensa kiinnittänyt, vaipui hän jälleen omiin ajatuksiinsa. — Tuntui niin oudolta ja yksinäiseltä tämä elämä.

Ajatuksiin vaipuneena vaelsi Heikki palomaan halki. Polkunsa johti hänet Raision ojan varteen. Raution torpan viljelyksiä alkoi jo ilmaantua ja siitä ei ollut kaukana Korven torppakaan. Heikki saapui korpimaalle, jossa kasvoi vartevaa kuusi- ja koivumetsää. Sen juurella oli tuuhea hillan varsikko. Heikki kumartui poimimaan hilloja. Aurinko oli jo lännelle kallistunut.

Yhtäkkiä kuuli hän outoa koppasemista takaansa polulta. Hän pyörähti ympäri. "Pä ... ä ... ä ... ä ... ää!" äänsi perässä tulija ja töytäsi nuuskimaan Heikin käsiä.

Samalla kajahti metsä ja ilman läpi raikui heleä laulu:

"Kuules kultani näin!
Ja tules tänne päin!
Minulla on niin ikävä, kun yksin tänne jäin.
Heti sulle sydämeni,
Antaisin mä kultaseni,
Kun vaan täksi hetkeksi tulisit mun luokseni."

Niin se laulu kaikui ja omituisesti sykähti Heikin rinta.

"Tuku lampia, tuku lampia, tuku, tuku, tukuu," kaikui taasenkin metsässä.

Heikki ei enää voinut hillitä kauvan pidätettyjä tunteitaan.

Ne puhkesivat ... ei, ne raikuivat ilmassa:

Tules tänne kultaseni lohduttamaan minua!
Sillä minun sydämmeni halaa nähdä sinua! —

Sinussapa sydämmeni lohdutuksen löydän viel',
Vaikka se on niin kaukana ja eksyksissä surun tiell'.

"Pöh!" kuului ääni ja nuori iloinen tytön veitikka pujahti viidakosta. "Pä ... ä ... ä ... ä ... ää!" oli ensimäinen vastaus ja juotto hyökkäsi tytön käsiä nuuskimaan.

"Ka täällähän sinä oletkin hupakkoni! — Mutta mikä sinut tänne viskasi? Oletko menossa kirkolle?"

"Sinnehän minä menen."

"Niin, kylläpä tiedän, sinähän hankit uudistorppaa. — Mutta tiedätkö mitä sinun ensin pitää hankkia, kun torpan laittoon rupeat?"

"Minunko? — No tietysti pirtti, tahi ainakin sauna."

"No entäs sitte?"

"Pä ... ä ... ä ... ä ... äää!"

"Tietysti peltoa."

"No entäs sitten?"

"Tietysti navetta ja talli."

"No entäs sitten?"

"Tietysti hevonen, lehmä ja lampaita."

"Hihhihhih! — Entäs sitte?"

"Hahhahhah! — Vaikkapa akka!"

"Pä ... ä ... ä ... ä ... äää!"

"Sittekö vasta?! — Hihhihhih."

"No vaikkapa ennenkin, jos niin tahdot."

"Pä ... ä ... ä ... äää!"

Näin keskustellen painui seurue Raution torppaa kohden.

Silmät puhuivat omaa kieltänsä ja heleä nauru kajahteli kauvas metsään.

Tuskin he huomasivatkaan, ennen kuin olivat jo joutuneet ihan kaikki Raution torppaan.

"Ka, Raution Aappo!" — huudahti Korven Kaisu, sillä se oli tuon tyttöhupakon nimi, ja osoitti tuossa veräjän pielessä lojuvaan mieheen, joka kömpi verkalleen seisalleen, käänsi suuren nenänsä ja lihavan puoleiset leveät kasvonsa ystäviämme kohden ja alkoi keikkasta — suu pilkallisessa hymyssä — heidän luokseen.

Toinen jalka oli hänellä kasvanut kappaletta pitemmäksi toista, joten hänen kävelynsä näytti jokseenkin lystikkäältä. Hän asettui seisomaan pitemmälle jalalleen tukien lyhemmän jalan varpailla ruumistaan tasapainossa.

Hän tirkisti niin veitikkamaisesti silmiin ensin Heikkiä, sitten Kaisua ja vilkasi niin merkillisen ivallisesti sitten heitä kumpaakin ja lausui vihdoin:

"No emmehän me sinua vihaa, vaan emme sinua olevankaan sois."

"Pä ... ä ... ä ... äää!" äänsi juotto.

"Joko te kauvan niin viisas olette olleet?" kysyi Kaisu.

"Alusta luomisesta! — Mutta ken tuota olisi uneksinut," ja taasen hän vilkasi heitä kumpaakin silmiin, "mutta kyllähän se vakka aina kantensa valitsee ja yhdenlaiset linnuthan ne parhaiten pesivät. — — Joko teillä kauvan noin lysti on ollut?"

"Pä ... ä ... ä ... ä ... äää!"...

"Minkälaiset kylvöt teillä ovat?" sanoi vihdoin Heikki kääntääkseen puhetta toisaalle.

"Hyvät kylvöt, kauniit kylvöt, monellaista kukkaa."

"Taisitte aikaisin tehdä?"

"Ei se ollut aikanen. — Korven torpassakin oli jo oltu aikaa yläällä."

"Pä ... ä ... ä ... ä ... äää!" Tuku piikaa tukuu! — — Hyvästi!" sanoi Kaisu ja alkoi mennä takaperin kotiansa kohden.

"No elä nyt vielä mene!" sanoi Aappo.

"Menenpä suottakin!" sanoi Kaisu samalla kuin hänen ja Heikin palavat silmät seurasivat toisiaan.

"No mihin sinulla semmoinen hoppu on?"

"Mitä te olette semmoisia! — Hyvästi!"

"Pä ... ä ... ä ... ä ... äää!" pani juotto ja seurasi tyttöä.

"Hyvästi, hyvästi! — Koeta vaan kiinnittää länkiä olkapäihin, sen minä sanon, ettei mies mistään parane ja hyvä siitä lopultakin tulee, ei se siitä sakene..." huusi Aappo.

"Hyi kun te olette ilkeä!" —

"Sen minä vaan sanonkin, että sinusta tulee vielä onnen poika, kylän raittiin tyttö ja semmoisen äidin kasvattama. — — Mutta ethän vaan kirkolle asti ole menossa?" kysyi Aappo Heikiltä.

"Semmoinenhan se oli aikomus."

"Niin, sinulla on torpan laiton puuhat?"

"Niinhän ne ovat — ja vähän muutakin asiaa."

"No mitä sitten — vissiinkin tuumit puiden hakemista?"

"Niin."

"Hahhahhah! — Oletko lapsellinen?! — Etkö tuota jo ole tullut näkemään, mimmoista huushollia se on tuo metsähoito; kuluttaa ensin viikkokausi parasta työaikaa, maksaa päälliseksi kartoista, hakemiskirjoista, takuukirjain todistuksista ja kumarrella sitten metsäherroja, kaikki turhaa. — Ainoastaan ne, jotka osaavat tekeytyä metsäherroille hyvin ulkokullatun näköisiksi ja haukkua kanssaveljiään metsän varkaiksi, ainoastaan ne saavat puita, jos sattuu. — Mutta kylän rehellisimmille miehille ei puita anneta, ei vaikka itkisi ja inusi, vaivataan vaan käräjiin metsän hakkuusta muka, kuten tiedät Lotvosellekin käyneen. Vuosikausia niitä sitten pinkutetaan käräjillä; sillä aikaa kun oikeat metsän varkaat kävelevät rehellisinä miehinä, kuletetaan koko kylän väki käräjille, vieraiksi miehiksi muka. Niin sitä rehellisille ihmisille tehdään. Ei, opi viisaaksi poikaseni — koskei kerran puita muutoin saa, niin paras on varastaa. Siitä ei syytä kukaan, jos viisaasti menettelee."

"Hyvästi!" sanoi Heikki, jota jo alkoi kauhistaa Aapon puheet.

"Hyvästi! — Mutta usko vaan minua ettei rehellinen ihminen nykyisen metsähoidon aikana hyödy."

"Jolla kerran oma torppa niinkuin teilläkin, ja viitsii siihen työtä tehdä, niin sen en usko varastaa tarvitsevan," arveli Heikki ja alkoi kävellä.

Raution Aappo ottaa lyyhäsi muutamia askelia hänen jälkeensä, asettui taasenkin seisomaan pitemmälle jalalleen tukien maasta lyhemmän jalan varpailla ruumistaan tasapainossa, suunsa vetäysi pilkalliseen hymyyn kuullessaan Heikin puhuvan omasta torpasta ja hän jatkoi:

"Oma torppa! — hahhahhah! — Oma torppahan se oli Korven vaarillakin. Hän oli nuori ja raitis, samoin kuin sinäkin ja hänen vaimovainajalleen ei kylässä vertoja tietty, pani mihin työhön hyvänsä. Kolmisen kymmentä vuotta tekivät he työtä, perkasivat niittyjä ja väänsivät kantoja kuin nuoret karhut, kasvoi heille kaksi soreaa poikaa, yhtä rotevia kuin vanhemmat ja halukkaita työhön kuin muurahaiset; uusia aloja aikoivat he viljelykselle voittaa. Mutta mikä onnettomuus! Heinävuosi tuli mitättömän huono, halla vei syksyllä ihmisten ruuan.

"Ei hätää, arveli Korven vaari, menemme poikain kanssa keväillä tukkiurakoille... Tuli sitten kevät. Kova kuume ruhjoi vuoteesen kaikki kolme miestä, eläinten ja ihmisten eväät alkoivat loppua. Muori sanoi hourivalle miehellensä: On tuolla perkkausmaalla kymmenen syltä vanhoja koivuhalkoja, meille on sitä paitse halkoja nykyvuosina niittyjä perkatessa hakattu enemmän kuin polttaa ehdimme, minä toimitan ne rahaksi, lahovat ne kuitenkin, kun emme itse niitä tarvitse. — Tee niin, vastasi heikko sairas ja niin se muori tekikin.

"Tuskin oli vaari parantunut, kun jo metsänvahti kävi hänelle ilmoittamassa, että oli torpan kontrahdin rikkonut ja että hän sen vuoksi tulee torpasta häädettäväksi niin pian kuin asia on laillista tietä loppuun ajettu. Niin se käypi, kun on oma torppa! — hahhahhah."

"Hm!" sanoi Heikki ja silmäsi vielä hyvästijätöksi taaksensa Aappoa, jonka silmät loistivat voiton riemusta, mutta huomattuaan Heikin vakavasta katseesta, ettei hän vieläkään ollut saanut häntä vakuutetuksi siitä, että metsän varkaus on välttämätöin, jos mieli elää, huusi hän vielä Heikille jälkeen:

"Sinä olet näemmä saanut päähäsi körttisten houreita, mutta antaahan ajan kulua, niin kentiesi vielä neuvojani tarvitset ja silloin tulee meistä hyvät ystävät."

Heikki jatkoi vaan matkaa enää päätäkään taakseen kääntämättä. Raisionojan vartta käveli hän Korven torppaa kohden.

Aapo oli hänen mieleensä johtanut Korven torpan asujanten kohtalon. Hän oli aina kuullut säälitettävän Korven vaaria sentähden, että hänen täytyi jättää koko elämänsä työnteko muiden hyväksi ja luopua torpasta mitään korvausta saamatta; oli hän myöskin kuullut sanottavan, että syy tähän oli se, että vaari oli vastoin torpan kontrahtia myönyt torpasta halkoja, mutta että asia olisi noin viatonta laatua kuin Aapo sanoi, sitä ei hän oikein uskonut.

Korven torpan viljelyksiä alkoi jo ilmaantua. Tuossa oli pari ladon alaa ihmiskäden raivaamaa niittyä. Mutta metsä oli jälleen sen valtaamaisillaan. Pitkin ojan vartta kulki Heikki edelleen. Perkkuumaa loppui pian ja jälleen tuli hän raivaamattomalle korpimaalle, missä koivut ja kuuset sekaseuraisin rehentelivät. Pitkää heinää kasvoi niiden juurilla.

Aukeni jälleen uusia perkattuja niittymaita ja pian jo töröttivät Korven rakennuksetkin tuossa Heikin nokan edessä. Niiden takaa välkkyi ilta-auringon kultaamana Raision järven lasityyni pinta. Torppa oli juuri siinä paikassa, mistä Raision oja alkoi järvestä.

Oli siinä jo pelloksikin raivattu koko palsta tuota hedelmällistä ojan vartta, mutta kaikki näyttivät nyt olevan aivan umpeen uikahtamassa. Suuri osa oli kokonaan ketoon ryöstäytynyt, ja se, mitä vielä sulana oli, sekin oli juolaan ja rikkaruohon vallassa.

Torpan rakennukset olivat vielä jotenkin kunnossa, katot vaan olivat rappeutumassa ja navetta kokonaan lytistymässä.

Heikki astui porstuaan. Vasemmalla oli huoneen kehä, joka oli siinä jo vuosikymmeniä valmistamatonna seisoa töröttänyt. Hän avasi pirtin oven oikealta ja työntäytyi sisään. Tuli siistiin valoisaan huoneeseen.

Pirtissä ei muita asujia ollut kuin vanhanpuoleinen hartiakas vaari, joka lojui vuoteellaan tuolla karsinaikkunan puolella.

"Hyvää iltaa!" äänsi Heikki.

"Jumal' antakoon! — Mistäs tämä nuori mies on?" kysyi vaari pystympään kohoten ja silmiään hieroskellen.

"Olenpahan tuolta. — Seinustan miehiä."

"Oletko sinä Simunavainajan poikia?"

"Olenhan tuota."

"Kas niin ne nuoret kasvavat, etkös sinä ollut Kaisun kanssa yhtaikaa rippikoulussa, muistelen Kaisun joskus puhuneen, että sinä olit paras vastaamaan ... mutta mihinkä se Kaisu nyt tästä lienee pistäytynyt, kun..."

"Istuissani ja murheissan
Otin minä pännän käteeni,
Jolla aijon kirjoittaa,
Kuin on pitkät mun päiväni,
Frallallaa fralihili fralilali frallallaa.

Sinun sini silmäsi
Sytytti sydämen palamaan;
Sinun kasvois kauneus
Ijäti muistuu mielehen,
Frallallaa fralilali fralilali frallallaa."

Niin sieltä pihalta laulu kajahteli, askelia kuului portailta ja porstuasta, ovi aukeni ja Kaisu tuli sisään.

"Pöh! — Johan sinäkin olet täällä," sanoi hän Heikille, sieppasi huivin, viskasi sen hartioilleen, ja läheni taasen ovea.

"Minnekäs nyt?" kysäsi vaari.

"Ajattelin käydä kokemassa noita koukkuja," sanoi Kaisu ja samalla kohtasivat Heikin ja Kaisun silmäykset toisiaan.

"Miksi et heitä laukkua seljästäsi?" sanoi Kaisu Heikille.

"Niin — taitaapa sitä talossa saada yösijaa," arveli Heikki vaariin kääntyen.

"Onhan tässä lämmintä," arveli äijä.

Mutta Heikin ja Kaisun silmäykset seurasivat vaan toisiaan.

Heikki riisui laukun seljästään, työnsi sen penkin alle, raappasi korvallistaan ja sanoi vihdoin Kaisulle:

"Järvellekö aijot?"

"Niin."

"Jos minäkin tulisin."

"Tule," sanoi Kaisu ja pyrähti ulos.

Heikki pisti takin päälleen ja seurasi perässä.

Nopeasti kuin orava hypähti Kaisu veräjän ylitse, otti airot, auskarin ja melan viidakosta ja alkoi hipsutella rantaan.

Samalla pyrähti peippo viidakosta ja lensi läheisen koivun oksalle.

Peippo se pieni lintu
Aamuruskon siivillä
Lenteli hän sinne tänne
Etsien itsellensä ystävää.

Vaan kun ei hän löytänyt,
Niin hyppäsi oksalle laulamaan,
Lauleli hän tälläkin lailla:
"Minä se yksin maailmassa oon."

"Maailmassa avarassa
On niin monta ystävää,
Vaan ne on niin sangen harvat,
Jotka ne liittonsa pitävät."

Niin se Kaisu hyräili peipposen nähtyänsä.

Pian oli Kaisu valkamassa ja puottaa romahutti venevärkit veneeseen, mutta samalla oli Heikkikin rannassa, sieppasi auskarin ja syyti veden veneestä. Yhtä haavaa tarttui neljä kättä veneen keulaan ja vene soljahti vesille.

Heikki tarttui airoihin ja Kaisu ohjasi venettä koukkuja kohden.

Elokuun aurinko oli mailleen menossa. Viimeisiä säteitään heitti se metsäjärven rasvatyynelle pinnalle. Heikin ja Kaisun silmäykset kohtasivat toisiaan, mutta pian kääntyivät molempain katseet ylös, siellä taivaalla ne sitten harhailivat hetkisen. Kaisu vilkasi taasen Heikkiin ja loi sitte silmänsä itää kohden, sieltä oli ohutta pilven verhoa taivaalle kohoamassa. Samalla vilkasi Heikki Kaisuun ja heitti sitten silmäyksen pitkin järven pintaa etelään — aivan oikein — sieltä lähtee hieno väre pitkin vesikalvoa pohjaiseen päin... Molemmat vilkasivat taasenkin toisiinsa ikään kuin sanoakseen: Jumalalle olkoon kiitos!

Heikki veteli taasen vinhemmin, mutta pian pyöräytti Kaisu perän läheisen vavan luo, vetäsi siimasta ja samalla loiskahti aikalainen ahven veneeseen, hyppeli siinä kunnes sai auskarilla kolahduksen otsaansa.

Sitten he kulkivat koukku koukulta, kunnes olivat kaikki koetut.

"Kalastipahan siksi, että syömään päästään," arveli Kaisu.

Tämä oli ensimäinen sana minkä he toisilleen olivat virkkaneet koko kalastusretkellä, eikä Heikki tiennyt mitä siihenkään vastaisi. Hänellä tuntui olevan niin paljon Kaisulle sanomista, mutta kuolemakseenkaan ei hän tietänyt mistä päästä alkaisi. Hän mietti hetkisen, vaan kun ei muuta keksinyt, tarttui lujemmin airoihin, veteli vinhemmin ja alkoi laulella:

"Mökkini laitan maantien viereen
Ja maalaan sen keltaiseksi ja -seksi,
Mökkini laitan maantien viereen
Ja maalaan sen keltaiseksi.

Kun kultani tulee lähelle,
Niin luulee sen herraiseksi ja -seksi,
Kun kultani tulee lähelle,
Niin luulee sen herraiseksi."

"Eihän siitä sinun mökkisi laitosta mitään valmista tahdo tulla," keskeytti Kaisu.

"Eihän siitä; — ajattelin pyytää metsäherroja edes tänä syksynä syynäämään, kun sinne muutoinkin nyt menen."

"Mutta jos eivät syynää?"

Heikki loi kysyvän katseen Kaisuun, joka näytti odottavan vastausta. Airot heltyivät hänen käsistään, hän loi silmänsä veneen pohjaan, vetäsi jonkun kerran airoilla ja taasenkin jäivät airot hetkeksi omiin valtoihinsa, hänen sydämestään kohosi kysymys:

"Joko sinäkin epäilet?" — Tuo kysymys kohosi kurkkuun, siirtyi siitä kielelle, mutta huulien yli se ei päässyt; ei, Heikki nielasi sen jälleen alas, hänen kätensä puristuivat airoihin, hän alkoi vedellä vinhemmin ja lauleli:

"Joka on järvelle joutunut,
Se rannalle kai soutaa ja soutaa;
Joka on järvelle joutunut,
Se rannalle kai soutaa."

Pian saapuivatkin he jälleen rantaan. Kaisu kokoili kalat veneen pohjalta. Heikki taittoi pajun oksan viidakosta ja ripusti kalat kitasista oksaan, sieppasi airot ja kantoi ne samaan paikkaan, mistä Kaisu oli ne äsken ottanut.

Aurinko oli jo mailleen mennyt.

Kuu mollotti täysinäisenä taivaslaella.

"Pää ... ä ... ä ... ää," kuului taasenkin vastaan tuolta veräjän luota.

"Vai jo sinä hupakkoni olet taasen navetasta päässyt, — odotahan!" ja samalla hypähti Kaisu veräjän yli, "tuku piikaa, tuku," sanoi hän sitten ja juoksi navettaa kohden.

"Pä ... ä ... ä ... ää," pani juotto ja seurasi emäntäänsä. Heikki asteli myös kädessään kalanippua heilutellen samaan suuntaan, kunnes saapui navetan ovelle, josta juotto hypähti Kaisun perässä sisälle.

"Onhan sinulla täällä puhdas vuode, tuku piikaa! no, hyppääpäs tuonne," sanoi Kaisu, koppoi juoton syliinsä, nosti karsinaan ja jäi sitten siihen karsinan aidan viereen seisomaan ja katseli karitsan liikkeitä karsinassa.

Heikkikin meni sinne lähemmä ja seisahti tuohon, karsinan aidan luo aivan Kaisua lähelle.

Kaisu ojensi kätensä juotolle, joka töytäsi sitä nuolemaan. Sitten loi hän silmänsä Heikkiin ja sanoi:

"Sain tuon Lotvosen emännältä keväällä, ajattelin, että saamme siitä ehken lampaan siementä."

Nyt loi Heikkikin silmänsä Kaisuun, hänen otsansa kirkastui ja sydän se sykähti iloisemmin tuolla Heikin rinnassa, mutta mitään ei hän Kaisulle vastanneeksi saanut,

"Innimöö!" kuului toisesta nurkasta ja pian oli Kaisu Ensikkiä taputtelemassa.

Heikki meni sinne lähemmä ja katseli tuota lihavaa nuorimullukkaa,

"Tämän minä myöskin olen meitä varten juottanut," sanoi Kaisu ja kääntyi Heikkiin.

"Hm!" sanoi Heikki, jonka silmät ilosta säteilivät tuossa hämärässä, mutta siistissä navetassa.

Hänen mieleensä kuvastui jälleen oma uusi navetta, jossa Kaisu lehmien ja lammasten kanssa hääräileisi, oma uusi karjalato, oma talli ja viimein oma hevonenkin, jonka vuoksi hän vihdoin Kaisulle sanoi, että setä oli hänelle luvannut omaksi laukin.

"Senkö sinun oman ajokkaasi?" kysäsi Kaisu ja siirrähti Heikkiä lähemmä, samalla kun hänen mieleensä kuvastui tuo pulska hevonen, "kehtaa kai sillä talvella kirkolle ajella. — Mutta tulehan tänne?" lisäsi hän ja kiiruhti navetasta.

Heikki silmäsi toista isompaa lehmää, joka oli Korven ainoa lypsävä ja seurasi sitten Kaisua toisella puolella pihaa olevaan aittaan.

"Katsoppas!" sanoi Kaisu osoittaen orrelle.

Heikki siirtyi lähemmä ja näki ihan uuden ryvinpää-aluspolstarin, useampia höyhenisiä päänaluspolstereita sekä muutamia täkkiä ja lakanoita niin komeasti orrella rippua kellottavan. Hänen mieleensä johtui taasenkin oma pirtti ja oma pöytä, jonka ääressä he yhdessä Kaisun kanssa syödä suikuttelivat. Valoisampana kuin koskaan ennen kuvastui Heikille oma koti.

"Jospa sentään kävisivät metsäherrat tänä syksynä syynäämässä, niin tulevana vuotena tähän aikaan asuisimme jo omassa pirtissämme," sanoi Heikki vihdoin.

"Jaksasimmekohan toki niin pian laittaa?" kysäsi Kaisu siirtyen lähemmä ovea. Heikki seurasi perässä ja siinä kuun valossa näki hän selvään miten Kaisunkin silmät toivosta säteilivät.

"Konstikos on jaksaessa, jolla kerran on neljäsataa markkaa korolla isältä perittyjä rahoja," sanoi Heikki, "ja onhan tuo setäkin luvannut auttaa, kun huoneita laitamme."

"Neljäsataa markkaa! — Hm — sepäs vasta summa, etkä ole koskaan ennen siitä puhunut... Konstikos se silloin on..."

"Konstikos se on ollessa kuin osaa," sanoi Heikki noin vähän niinkuin veitikkamaisesti ja nakkasi niskojansa.

"Niin että," sanoi Kaisu tehden samallaisen liikkeen ja alkoi laulella:

"Penni oli mulla perintöä,
Vaan hellullani oli kaksi
Ja tuon yhden pennin tähden hän
On tullut mahtavaksi."

"Niinkö on tehnyt?!" sanoi Heikki, tirkisti Kaisua silmiin, ja sipasi etusormellaan häntä leuvasta.

"Elä tule minun tilani reunalle!" sanoi Kaisu, hypähti kynnyksen ylitse ja istahti kynnykselle, jotta jalkansa jäivät ulkopuolelle.

"Tulenpa suottakin," sanoi Heikki, istahti hänkin kynnykselle, jotta jalkansa jäivät sisäpuolelle, ja tirkisti niin veitikkamaisesti Kaisun palaviin silmiin.

Kuu se paistaa killotti tuolta taivaslaelta, yölepakko lentää livahti aitan editse ja hiljainen tuulen huokaus suhautti lähellä kasvavan koivun lehtiä, mutta sitten seurasi tyyni hiljaisuus. Ei yölepakkoa näkynyt, eikä puun lehtikään liikahtanut.

Kaisu ei raahtinut häiritä tätä luonnon hiljaisuutta, eikä sitä hennonnut tehdä Heikkikään. Hiljaan nauttivat he siinä onnen suloisuutta, hiljaan ja kauvan; kunnes taasenkin vilahti yölepakko ja tuulen huokaus kuului puun lehdissä. Pirtin ovi aukeni ja askelia kuului.

Kaisu hypähti ylös, koppoi kalanipun ja alkoi juosta hipsutella pirttiä kohden.

"Kyllä se tulee, jahka se joutuu,
Jahka se joutuu, jahka se joutuu,
Kyllä se tulee, jahka se joutuu;
Kultani minua hakemaan.

Sitten se vasta rakkaus syttyy,
Rakkaus syttyy, rakkaus syttyy;
Sitten se vasta rakkaus syttyy;
Frallalla tallalla lallallaa."

Niin se Kaisu lauloi siinä juostessaan. Ohut pilvi oli silloin jo verhonnut puoli taivasta.

"Öhhöm," rykäsi vaari, joka tuli pirtistä pihalle ja tähysteli taivaalle.

Heikki hypähti myöskin aitan kynnykseltä ja läheni ukkoa.

"Eipä nyt pakkasesta pelkoa ole," arveli vaari yhä taivaalle tirkistellen.

"Ei ole," vakuutti Heikki, "tuulen henki on etelässä, väre kävi järvellä pohjaseen."

"Eteläänhän tuo kuukin juoksee," arveli ukko ja todella näyttikin kuin kuu olisi oikein aika hamppua tuolla pilven verhon takana etelään kiiruhtanut, — "Ylätuulikin on etelässä," arveli vielä vaari siinä miesten taivahalle tirkistellessä.

Miehet painuivat pirttiin, josta iloinen takkavalkea heille vastahan räiskähteli. Kaisa puuhaili siellä piisin ääressä kalavarrasten kanssa.

Ukko istahti piisin eteen jakkaralle, Heikki teki samoin.

Kaisu silmäsi heitä kumpaakin. Valkea leimusi piisistä vasten heidän kasvojaan.

"Tässähän ne pojatkin aina ennen iltasilla istuivat näin pyhä-iltoina," sanoi Kaisu.

Ukon otsalle nousi synkkä pilvi, mutta mitään hän ei sanonut, katsoa tuijotti vaan eteensä.

"Ovatko pojat kirjoittaneet," tiedusti Heikki.

"Ovathan ne," sanoi Kaisu.

"Siellä ne ovat Amerikassa?"

"Siellähän ne ovat."

"Eivätkö aijo kotiin tulla?"

"Eivät."

"Kummapa se on."

"Mikä kumma se on," puuttui vihdoin puheesen vaari, "mitä täällä nuorimies tekee."

"Eivätkö he olisi voineet elää tässä, ja tehdä työtä yhdessä teidän kanssa," arveli Heikki.

"Hm!" sanoi vaari ja yhä synkemmäksi kävi hänen muotonsa.

"Etkö sinä tiedä, ettei tässä meilläkään ole ikuista istunta; — etkö tiedä, että meidät tänään tahi huomenna ajetaan tästä taivas-alle ja kumma, että näinkin kauvan olemme saaneet olla, kun jo kaksi vuotta sitten meidät lähtemään tuomittiin," sanoi Kaisu.

"Mutta Raution Aappohan sanoi, että te möitte ainoastaan niitä halkoja, jotka olivat teille itsellenne liijaksi ja jotka muutoin olisivat perkkausmaalle lahonneet," sanoi Heikki.

"Sitä ei laki katso," sanoi ukko synkästi.

"Mutta ettekö te koettaneet metsäherroille selittää että..."

"Sinä olet lapsi ja puhut kuin lapsi," arveli ukko jyrkästi, nousi piisin luota ja läheni pöytää.

Sillä välin oli Kaisu saanut jo kalat paistaneeksi. Hän otti puukuppisen, pani siihen vettä, nakkasi suoloja sekaan, vei sen paistinvarrasten kanssa pöydälle, nouti leipää ja maitoa ja käski Heikkiäkin syömään.