E-text prepared by Jari Koivisto
AATTEIDEN MIES
Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä
Kirj.
JUHANI AHO
Porvoossa, Werner Söderström, 1901.
SISÄLLYSLUETTELO:
Esipuhe
1. Haminan kadettikoulussa. Soldanien ja Lukanderien suku. — Ulrika Soldan. — Pappi Erik Lukander venäläisten vankina. — Saelanin koulussa. — Kadettikoulu. — Halu antautua taiteilijaksi. — Uusi päällikkö. — Tutkinnot.
2. Insinööriopistossa Pietarissa. Tulo Pietariin 1838. — Aatelisrykmentissä. — Esittely suurruhtinas Mikaelille. — Insinööriopistossa. — Harrastusta maalaukseen ja kemiaan. — Paraatissa Mars-kentällä ja Talvipalatsissa. — V:n 1840 muistojuhla ja promotsiooni Helsingissä. — Matka Petäjävedelle.
3. Insinööriupseerina Dünaburgissa. Sietämättömiä oloja. — Valtion varas. — Kaipausta parempiin oloihin. — "Tahtoisin oppia ajattelemaan." — Lohduttava kirje isälle. — Alakuloisuutta ja sisällisiä taisteluita. — Onnuz ja Ahriman. — Vänrikki August Tavaststjerna. — Frans Liszt. — Käynti Afzeliuksen luona Wendenissä. — Siirtyminen Pietariin.
4. Apuopettajana Sota-akatemiassa. Keltussa. "Koko maailma näkyy hymyilevän minulle." —- Toimet Sota-akatemiassa. — Ystäväpiiri: Soldan, Cygnæus, Löfström, Kommonen. — Isän kuolema ja hautaus. — Koti Lappeenrannassa. — Ilo ulkomaan matkasta. — Vapautus suuresta vankilasta. — Onnetonta rakkautta.
5. Opintomatka Saksassa 1847-48. Lähtö Pietarista. — Tapaa Snellmannin Berliinissä. — Mietteitä Suomen tulevaisuudesta. — Sairautta ja alakuloisuutta. — "Sydänjuuret ovat katkenneet." — Magdeburgin tuomiokirkko. — Gosslar. — Tulo Giesseniin ja Justus Liebig, — Työskentelyä laboratoriossa. — Selontekoa Liebigin metoodeista. — "Louis Philippe ist entflohen!"
6. Vallankumous 1848. Vallankumous Pariisissa ja Berliinissä. — Mielentila ennen Pariisiin lähtöä. — Selonteko ulkonaisista ja sisäisistä syistä matkalle lähtöön. — Kammo palata Venäjälle. — Vallankumouksen vaikutukset Giessenissä. — Taakka omalletunnolle.
7. Matkalla vallankumoukseen. Frankfurt am Mainissa Metternichiä etsimässä. — Rothschild ei osta vekseliä. — Arvostelua Suomen oloista. — Neustadtissa tohtori Freyn luona. — "Seidler, Bürger aus Neustadt." — Liberté, egalité, fraternité. — Eräs henkiheimolainen. — Strassburgissa Gutenbergin patsaan ääressä. — Tulo Pariisiin.
8. Pariisissa. Pariisin vetovoima. — "Au premier en descendant du ciel." — S.A. Hedlund. — Edustajakammarin piiritys. — Paraati Marskentällä. — "Pyhä totuus ihmisen vankin tuki." — Sanomalehdet. — Ei sanaakaan Suomesta. — Pariisilainen ja suomalainen. — Innostus alkaa hälvetä. — Velvollisuuksien ristiriita. — On menetellyt väärin. — "Alkaa toinen sisällinen maailma selvitä." — Lähtö Pariisista.
9. Pakolaisena Norjassa ja Ruotsissa. Lontoossa. — Myrskyssä Pohjanmerellä. — Ringerikessä. — Vallankumous päättynyt idylliin. — Arbogassa ja Strömsholmissa. — Hakee turhaan tointa. — Saa väliaikaista työtä Guldsmedshyttanissa. — Päättää lähteä Ameriikkaan.
10. "Filosoofi Soldan." Kirjeitä Hedlundille. — "Rohkea sana voimasta." — Tulo Tukholmaan. — Ei uskalla jäädä sinne. — Eldgarnissa. — Lähtö Ameriikkaan. — Helsingörissä.
11. Atlantinmerellä. Päiväkirja merellä. — Hänen rukouksensa. — "Strauss ja Ullman." — Straussin oppi nerosta. — Mietteitä Jumalan olennosta. — Jumalan immanensi. — Ulos Atlantille. — Jumalan persoonallisuudesta. — Delfiinejä. — Luonnosta Atlantilla. — Pahoja unia. — Luonnontutkija. — Luonnonihailija. — Ihana yö ja aamu. — Valaskaloja. — Suunnitelma suureen teokseen. — Turskan ongintaa New-Foundlandin matalikolla. — Sandy hook. — Tulo Ameriikkaan.
12. Ensimmäiset vuodet Ameriikassa. Ensimmäinen päivä Ameriikassa. — Etsii turhaan työtä New-Yorkissa. — Opettajana Newarkissa. — Arvostelua Ameriikan oloista. — Ikävyyttä ja alakuloisuutta, — Jatkoa mietteihin merellä. — Ystäviä Filadelfiassa. — Fredrika Bremer. — Kemianopettajana Cambridgessa. — Jenny Lind. — Keksintö. — Perustaa tehtaan. — Lähtee Pennsylvaniaan.
13. Pennsylvanian hiilimailla. Tamaquassa. — Luonnon helmassa. — Henry ja Benjamin Kline. — "Toinen Paganini." — Bostonissa. — Jatkuvia maanmittaustöitä, — Filadelfiassa.
14. Viimeiset vuodet Ameriikassa. Tohtori Enderlinin perheessä
New-Yorkissa. — Myy maitopatenttinsa. — Kesänvietto George-järvellä.
— "The Geology of Pennsylvania." — Asettuu Pottsvilleen. —
Naimapuuhia. — Aarniometsissä. — Saa kutsun palata Suomeen. —
Loppuvaikutus Ameriikasta.
15. Kotia kohti. Uudelleen Atlantin yli. — Uuden ajan airueita.
— Saapuu Düsseldorfiin ja tapaa sisarensa. — Uutisia Suomesta.
— Huviretki Sveitsiin. — Asettuu Gööteporiin. — Hedlund, Rydberg ja
Meijerberg. — Tapaa Cygnæuksen. — Kysymys Cygnæuksen siirtymisestä
Ruotsiin. — Kirjoittaa kirjasen "Valokaasusta ja sen käyttämisestä".
— Keksintö kaasun käyttämisestä keittiöissä. — Armohakemus. — Tulo
Turkuun. — Helsingissä. — Tapaa äitinsä Uuraassa. — "Itkin kuin
pieni lapsi." — Vanha koti Lappeenrannassa. — Tanssiaiset.
16. Isänmaata palvelemassa. Herännyt Suomi, — Kiireisen työn aika. — Opettajana Saelanin reaalikoulussa. — Jäsenenä komiteassa "Suomen hyväksi." — Helsingin uusi kaasulaitos. — Matka Lappiin. — Mietteitä kansan valistamisesta. — Kuvitettua lukemista kansalle. — "Tervanpoltosta Suomessa." — Käynti Lontoon maailmannäyttelyssä 1862, — "Miksi on maamme niin köyhä?" — jäsenenä kansakoulukomiteassa v. 1862. — Vastalause ja arvostelua harhaan joutuneesta sivistyssuunnasta maassamme. — Rahapajan perustaminen. — Suomen pankin setelit.
17. Teos, joka ei valmistunut. Miksi ei teoksesta mitään tullut? — "Streng ist Kühle, doch die Pflicht ist strenger." — Filosoofinen käsikirjoitus-kokoelma. — Teoksen ohjelma. — Kirje Viktor Rydbergille. — "Sinne se meni.".
18. Mietteitä uskonnosta ja siveys-opista. Uskonnon synty. — Uskonto ja Siveellisyys. — Onnellisuuden oppi. — Sielun kuolemattomuus. — Siveys-oppi ja sen sovittaminen oinaan elämään.
19. Mietteitä kansallisuuskysymyksestä. Patriotismi ei ole ehdoton siveellinen aate. — Kansallisuusaate vielä vähemmin, — Kirjeenvaihtoa Viktor Rydbergin kanssa. — Kansallisuusaate voi johtaa heikomman sortoon. — Katkoff oli hegeliläinen. — Mietteitä kieliriidasta. — Valta ei ole oikeutta. — Polemiikkia Z. Topeliusta vastaan. — "Sijaa aatteille." — Hengen jalous. Loppu.
Esipuhe.
Tämä teos on tarina miehestä, jonka koko elämä oli aatteille omistettu, pyhitetty alinomaiselle pyrkimiselle oikeuteen ja totuuteen. Se on selonteko siitä, miten tämä mies — August Fredrik Soldan oli hänen nimensä — kaikissa vaiheissaan ja vastuksissaan, kaikissa taisteluissaan, kärsimyksissään ja kiusauksissaan koetti pitää puhtaiden periaatteiden lippua levällään ja puristaa sen tankoa rintaansa vasten vaikeimmissakin vastatuulissa.
Hän kuoli helmikuun 5 p:nä 1885.
Alan tämän kuvauksen hänen elämästään mainitsemalla hänen kuolinpäivänsä siksi, että hän eläessään lienee ollut suurelle osalle silloista sukupolvea yhtä tuntematon kuin hän oli minullekin. Vasta risti hänen nimensä päällä sanomalehtien muistokirjoituksissa saattoi tämän nimen silmieni eteen. Vasta nuo muistosanat luettuani selvisi minulle, että oli mennyt manalle mies, joka tavallaan oli ollut merkillisimpiä maassamme. Selvisi hetkeksi ja unohtui taas, unohtui minulta ja arvatenkin suurimmalta osalta niitä, jotka hät'hätää olivat sanomalehtensä lukeneet ja heittäneet sen pois.
Sattuma on tehnyt, että tämän miehen nimi myöhemmin tuli kaikumaan korvissani; että hänen elämänsä vaiheet ja hänen elämänsä työt herättivät uteliaisuuttani ja että minä niihin tutustumalla sain luoduksi itselleni yhä selvemmän ja tarkkapiirteisemmän kuvan hänen luonteestaan kaikkine ominaisuuksineen ja omituisuuksineen. Kun mies elää aikansa mukana niin monipuolisesti kuin Aug. F. Soldan teki, on hänen elämänsä myöskin heijastusta ajan elämästä, tehden sen kuvaamisen siten kahta huvittavammaksi.
Soldanin elämänvaiheet olivat suomalaisen miehen vaiheiksi harvinaisen kirjavat, hänen lahjansa tavallista suuremmat, hänen harrastuksensa mitä monipuolisimmat. Hän oli sotilas, kemisti, taiteilija, keksintöjen tekijä, teknikko, virkamies ja ennen kaikkia filosoofi. Hän oli saanut kasvatuksensa Haminan kadettikoulussa, vietti vuosia insinööriupseerina Venäjällä, sai valtiolta matkarahan valmistuakseen kemian professoriksi sota-akatemiassa, antautui innolla tähän tiedemiehen työhön Giessenissä Saksassa, heitti yhtäkkiä kaikki ja matkusti vallankumoukseen Pariisiin v. 1848. Tahtomatta ja voimatta palata enää Venäjälle, päätyi hän, harhailtuaan pakolaisena Norjassa ja Ruotsissa, Ameriikkaan, jossa oli opettajana, maanmittarina ja insinöörinä, ja teki siellä erään tärkeän keksinnönkin. Saatuaan v. 1859 luvan palata Suomeen otti hän vilkkaasti osaa siihen aikaan heränneihin isänmaallisiin harrastuksiin kotimaassaan, perusti ja rakensi rahapajan ja oli sen ensimmäinen johtaja. "Filosoofi Soldan", jolla nimellä häntä silloin tällöin on nähty mainittavan, jätti jälkeensä vielä tavattoman runsaan kokoelman filosoofisia käsikirjoituksia.
Hänen ulkonaiset vaiheensa ja toimensa, niin merkilliset kuin ovatkin, eivät kuitenkaan ole yksin vaikuttaneet siihen, että olen ryhtynyt hänen elämän-tarinansa esittämiseen. Viehättävintä, jännittävintä ja opettavinta ovat hänen elämässään sen sisälliset taistelut ja kärsimykset, hänen sisäinen eetillinen kehityksensä, hänen harrastustensa puhtaus ja vilpittömyys, hänen pyrkimisensä totuuden omistamiseen ja sen sovittamiseen omaan elämään. Semmoisena kuin olen oppinut hänet tuntemaan kirjeistä, päiväkirjoista, muistoonpanoista ja filosoofisista käsikirjoituksista, seisoo hän edessäni kuin perikuvana kansallisen luonteemme parhaista ominaisuuksista, jotka niin moninaisesti esiintyivät henkisen suuruutemme ajan etevimmissä miehissä.
Eihän hän tosin ollut mikään suuri mies, jos häntä töittensä näkyvien tuloksien vaa'alla punnitaan. Mutta jos miestä mitataan myöskin sen mukaan, mihin hän pyrkii, mitä hän tahtoo saada aikaan, niin on Soldaninkin paikka merkkimiestemme kuvastossa varma.
Tämä hänen elämäkertansa on siis tavallaan hänen hyvän tahtonsa historia ja on se tässä esitetty sillä vakaumuksella, että tällaiset hyvän tahdon miehet, jahka heidän tarkoituksensa kerran tulevat tunnetuiksi, voivat viedä maatansa ja kansaansa eteenpäin yhtä paljon tai ainakin mitata sille sen tulevaisuuden tietä yhtä selvästi kuin nekin, joiden on ollut onni suotuisissa oloissa luoda näkyvämpiä tuloksia elämänsä työllä.
1.
Haminan kadettikoulussa.
Soldanien ja Lukanderien suku. — Ulrika Soldan. — Pappi Erik Lukander venäläisten vankina. — Saelanin koulussa. — Kadettikoulu. — Halu antautua taiteilijaksi. — Uusi päällikkö. — Tutkinnot.
Soldanien suku on vanhaa laajaa karjalaista perua.
August Fredrik Soldanin isä oli ruununvouti Lappeen kihlakunnassa Karl Gustaf Soldan, syntynyt v. 1782 Putikon sahalla, jossa isä Erik Soldan oli sahanhoitajana. Myöhemmin oli Erik Soldan nimismiehenä Uukuniemellä. Erik Soldanin iso-isän veli Hans H. Soldan (synt. 1686, kuoli. 1758) lepää haudattuna Mikkelin vanhan sakastin lattian alla. Hän näyttää olleen vanha karoliini, koska hänellä kerran kirstua avattaessa oli kädessä sotilashansikkaat "à la Charles douze". Suvussa kulkevan tarun mukaan, jonka luotettavaisuutta kuitenkin on mahdoton todistaa, ulottuvat suvun juuret aina ristiretkiin saakka. Giessenissä ollessaan tapasi Soldan näet siellä erään Soldan nimisen tohtorin, jolla oli samallainen sinetti, puolikuu ja kolme tähteä, kuin se, joka oli Suomen Soldaneillakin kulkenut polvesta polveen. Tämän tohtori Soldanin mukaan olisi Soldanien kantaisän pitänyt olla eräs turkkilainen Sadok Selim Soldan eli Sultan, joka tuli kristityksi Jaffassa 1305 ja kuoli Brakhanassa 1338. Miehellä oli ollut 11 poikaa, joista erään nimi oli August, ja joka oli pappi — kuoli 1394.
Äidin puoleltakin tunkivat Soldanin sukujuuret syvälle karjalaiseen maahan. Hänen äitinsä nimi oli Ulrika Lucander, jonka isä Erik Lucander oli ensin kappalaisena Pieksämäellä ja sitten Kesälahdella. Ulrika Lucander oli erinomaisen älykäs ja monia kokenut nainen, joka jo pienestä pitäen oli tottunut elämän ankaruuteen. Hän oli syntynyt 1784 ja sai jo nelivuotiaana 1788 v:n sodan aikana paeta vihollisen jaloista Pieksämäen pappilasta erääsen sydänmaan torppaan, jossa viivyttiin koko kesä. V:n 1808 sodan aikana joutui hänen isänsä venäläisten vangiksi. Kun tästä tapauksesta on äidin antama kertomus eräässä Soldanin muistikirjassa, saakoon se tässä sijansa.
Venäläisten päällikkö oli Kesälahdella liikkuessaan kysynyt joltain talonpojalta, oliko tämä kuullut kirkossa luettavan hänen julistuksiaan. "En minä ole kuullut", oli talonpoika vastannut ja kohta sen jälkeen saapui eräs översti Gudevitsch kuuden kasakan kanssa pappilaan sillä käskyllä, että översti tahtoo pastoria puhutella. Lähetystö, joka tuli yön aikaan, pyysi ruokaakin, mutta kun perhe oli juuri muuttamassa pakopirtille, ei pappilasta löytynyt muuta kuin muuan luumurikka. Sen sijaan löytyi rappujen alta pappilan pojan Adolfin pyssy ja se luettiin tietysti raskauttavaksi asianhaaraksi sodan aikana. Kun Lucander oli saapunut ylipäällikön luo Villalan kylään, pidettiin siellä tutkinto, jossa tuli selville, että Lucander kyllä oli lukenut venäläiset julistukset, mutta samalla myöskin ruotsalaiset. Kun venäläiset jo olivat julistaneet valloittaneensa maan, katsottiin ruotsalaisten kuulutusten lukeminen rikokseksi ja Lucander pönkitettiin yöksi aittaan ja vietiin seuraavana päivänä Savonlinnaan, jossa sulettiin vankilaan, aluksi ilman ruokaa. Vasta sitten kun hän oli latinankielen avulla saanut tarpeensa selitetyksi eräälle upseerille, sai hän luvan hankkia itselleen ruokaa.
Eräs vartija-sotamies oli sitä ennen antanut vangitulle suuren palan leipää ottamatta siitä tarjottua maksua.
Tytär Ulrika oli sillä välin lähtenyt viemään isälleen vaatteita ja rahaa. Hän matkusti venheellä Uukuniemelle, pitäen itse perää, kun muuan vanha ukko souti. Uukuniemen rovasti Schroeder ei kuitenkaan, pelkuri kun oli, uskaltanut ottaa tytön asioita toimittaakseen, ei edes mitään neuvoja antaakseen, miten kirjeet ja rahat olisivat perille saatettavat.
Venäläisten päällikkö Dolgoruki oli kuitenkin käyden pappilassa antanut seudun herrain pyynnöistä ja selityksistä heltyneenä käskyn, että ukko Lucander olisi heidän takuullaan päästettävä vapauteen. Kun Lucander Savonlinnasta saapui Viipuriin, jossa hänen oli määrä astua vankeuteen, odottikin häntä siellä ilosanoma, että hän on vapaa ja saa palata kotiinsa. Ennen lähtöään kävi hän kuitenkin linnassa katsomassa sitä kammiota, jossa hän olisi tullut asumaan ja jommoiseen eräs toinen samanlaisissa olosuhteissa vangittu pappi, Winter Liperistä, sulettiin sillä seurauksella, että tuli hulluksi. Liikuttavinta tässä tarinassa on Lucanderin kotiintulo. Perhe, joka oli paennut erääsen Pyhäjärven etäiseen niemeen eikä kuukauden päiviin kuullut mitään vangitusta, oli taas palannut pappilaan. Kun oli yö, niin siellä nukuttiin eikä kukaan huomannut isännän kotiintuloa. Ei hänkään ketään herättänyt, hiipi vaan huoneesensa ja laittoi itse vuoteensa ja kävi levolle. Vasta aamulla tuli palvelija ilmoittamaan: "Jo on rovasti kotona!" Ukko itse tuumasi: "Tiesinhän, ett'ei jumala minua hylkäisi."
Ulrika Lucanderin äiti oli nimeltään Maria Juliana Tuderus. Myöskin Wrightien äiti oli Tuderus, josta Soldan näyttää otaksuneen, että heidän välillään olisi ollut jonkunlaista sukulaisuutta taiteellisiin taipumuksiin nähden.
Soldanin isä Karl Gustaf Soldan oli henkikirjoittajana Sortavalassa ja asui lähellä kaupunkia Helylän tilalla, kun August Fredrik syntyi 13 p:nä heinäkuuta 1817. Silloinen Helylän talo on nyt nimeltään Myllykylä ja tunnettu tehdaspaikka. Siihen aikaan ei siellä ollut muita laitoksia kuin jauhomylly. Kun Soldanin vierailla mailla sittemmin niin voimakkaaksi kehittynyt koti-ikävä ja isänmaan kaipaus melkein aina keskittyi tähän paikkaan, jota ikäväänsä ja kaipaustaan hän useinkin koetti tyydyttää siten, että muistista piirteli ja maalaili sen eri näköaloja, kuvattakoon tämä ensimäinen koti tähän hänen omien muistiinpanojensa mukaan:
"Helylän talo, joka on noin 5 virstaa Sortavalan kaupungista Helylän joen varrella, on luonnonihana paikka. Joki, joka tulee Ruskealasta, kaivaa tässä syvän laakson ja muodostaa kaksi koskea. Ylempi koski on kaksihaarainen, pienen kalliosaaren kahtia jakama. Kohta tämän ylemmän kosken alla tekee joki polvekkeen etelään, niin että rakennuksesta, joka on joen pohjoisella töyräällä, mutta kuitenkin jotenkin lähellä vettä, oli näköala koskelle. Vähän matkaa alempana oli toinen koski, jonka yli vei silta. Sillan korvassa oli mylly ja myllytupa." — Tästä "hurmaavan kauniista" paikasta, jota muutkin taiteilijat ovat rakkaudella kuvanneet, säilytti Soldan varhaisimman lapsuutensa muistona ainoastaan seuraavan himmeän kuvan: "jokilaakso on kirkkaan auringon valaisema ja siinä valaistuksessa esiintyvät mylly ja silta ja jokipinteet voimakkaampina — ilma on hiukan viileä ja tuulinen."
Hän oli vasta nelivuotias, kun perhe 1821 muutti Lappeenrantaan, isän päästyä Lappeen kihlakunnan ruununvoudiksi. Mutta kun hän silloin tällöin ja vielä vanhoillaankin pyhiinvaelsi tälle paikalle, ottaen sieltä kerrankin mukaansa puupalasia vanhan rakennuksen seinästä, muodostui tuo maisema hänelle vähitellen isänmaata kokonaisuudessaan edustavaksi. Kun hän, varsinkin ulkomailla ollessaan, ajatteli isänmaataan, ajatteli hän aina ensin Helylätä. Isänmaan kuvaa täydensivät sitten vielä Lappeenranta ja Saimaa saarineen ja niihin tehtyine kalastusretkineen; Lappeenrannan ympäristöt ja matkustukset niihin isän seurassa; kaikki nämä ynnä kuva Suomen kartasta tummansinisine järvineen yhtyivät hänen mielessään kokonaissäveleksi kotimaasta.
Lappeenrannassa pantiin poika pastori Saelanin kouluun, jossa kuria ajan tavan mukaan ylläpidettiin etupäässä tukkapöllyllä, kämmenlyönneillä ja pään koputuksella. Kun ei poika voinut oikein ääntää saksalaista sch-ääntä, paukutettiin hänen päätänsä pöydän laitaan, johon otsa silloin parahiksi ulottui. Opintiensä ensi taipaleesta oli hänellä siis vaan kauhu muistona, joka lopulta kasvoi niin suureksi, että hänet kerran täytyi väkisin kouluun kantaa.
Vanhemmilla oli Lappeenrannassa oma talo, jonka isä oli rakennuttanut venäläisillä "plotnikoilla". Yksi näistä teki pojalle viulun ja korjasi hänen äitinsä viulun. Äiti soitti näet viulua ja harrasti muutenkin soittoa ja laulua. Viulunsoitto meni perintönä pojallekin ja oli hän jotenkin taitava soittaja. Tuon tuostakin hän kirjeissä ja muistiinpanoissa puhuu viulustaan varsinkin yksinäisten hetkien lohdutuksena vierailla mailla. Nähtävästi oli hän, samoinkuin hänen vanhempi veljensä Karl ja nuorempi sisarensa Augusta, joista edellinen oli jotenkin taitava piirtäjä ja jälkimäinen aikoinaan hiukan tunnettu maalari, perinyt taiteelliset taipumuksensa juuri äidiltään.
Aikaisemmilta poikavuosiltaan on Soldan vielä pannut muistoon Suomen jääkärien harjoitukset, ammunnan ja musiikin leirikentällä ulkopuolella kaupunkia, jääkärien päällikkönä oli översti Ramsay, sittemmin Kuopion läänin kuvernööri ja Snellmanin ja hänen "Saimansa" kiristäjä. Eräs luutnantti von Wendt ynnä joukko muitakin upseereja seurusteli perheessä ja vaikutti kai tämäkin osaltaan siihen, ett'ei August noudattanut vanhemman veljensä esimerkkiä ja pyrkinyt yliopistoon, vaan lähti — tai oikeammin pantiin — kadettikouluun.
Ennen sitä lähetettiin hänet kuitenkin kymmenvuotiaana (v. 1827) Viipurin alkeiskouluun, joka oli saksankielinen, niinkuin kaikki muutkin oppikoulut siihen aikaan Itä-Suomessa. Kaksivuotiselta oloajaltaan tässä sivistyslaitoksessa ei Soldanilla ole mainittavana muuta kuin mitä tapahtui sen ulkopuolella: harrastusta ruumiin harjoituksiin kierteleväin akrobaattien esimerkin mukaan, josta oli tuloksena notkea ruumis ja suuri taito kaikellaisten käsikonstien tekoon, jossa hän vielä vanhoillaankin kuuluu olleen taitava. Ruumiin harjoitukset panivat perustuksen siihen kestävyyteen, jota sittemmin kyllä tarvittiin myöhemmän elämän monissa seikkailuissa.
Samassa elämäkertansa katkelmassa, jossa hän näistä kertoo, on seuraava merkillinen itsetunnustus. Viipurin koulussa ollessaan oli hän kerran lähtenyt 18 virstaa Viipurista olevaan Kaislahteen Uuraassa ja joutunut sinne myöhään illalla. Talon rouva ei kuitenkaan ottanut kuleksijata vastaan, vaan ajoi hänet pois yön selkään. Poika istuutui lukossa olevan korkean portin päälle ja vannoi siinä poikkipuulla ratsastaen sen hiljaisen valan, ett'ei koskaan — varastaisi. Häntä oli näet — yhä oman tunnustuksensa mukaan — vaivannut se pahe, että hän pikkupoikana silloin tällöin näpisteli toisten tavaroita: leikkikaluja, lantteja veljeltään y.m.s. Tästä paheesta ei hän sano päässeensä täydellisesti ennen kuin nuorukaiseksi tultuaan ja antoi hän vielä kadettina ollessaankin vietellä itsensä toisen hyväksi eräästä kauppapuodista puhaltamaan kynäveitsen. Ett'ei tämä pahe nyt suinkaan ollut mikään varsinainen pahe, vaan ainoastaan jonkunlainen paha tapa, jota hänen arka mielensä vanhemmilla päivillä suurenteli, siitä on tämän kirjoittaja vakuutettu. Olen kertonutkin sen vaan osoittaakseni, kuinka Soldan jo pienestä pitäen sai ja osasi taistella itseään vastaan, — taistelu, joka hänellä jatkui kautta koko elämän monenlaisten sisällisten herätysten ja uudistusten muodossa.
Soldanin varsinainen kasvatus- ja oppiaika alkoi vasta hänen kadettikouluun tultuaan v. 1830. Edellä olen jo maininnut sen otaksumisen, että hänen sotilasuralle antaumiseensa mahdollisesti vaikuttivat kaupungissa asuvat ja perheessä seurustelevat sotilaat, joiden käytös ja esimerkki aina ovat omiaan nuorten poikain silmiä häikäisemään ja herättämään haluja, joita todellisuudessa ei heidän luonteissaan aina ole olemassa. Soldanin myöhempi elämä todistaa, että hänellä kyllä oli taipumuksia ja lahjoja kaikille muille aloille paitse sotilaalliselle. Kadettikouluun tullessaan joutui hän siis kokonaan väärälle uralle, josta kaikki hänen vastaiset vaiheensa kyllin selvästi todistavat.
Luultavinta onkin, ett'eivät Soldanin omat sisälliset taipumukset hänen lähtöönsä vaikuttaneetkaan. Pääsyynä lienee ollut isän huonot asiat. Perhe kun oli suurenlainen, kaksi poikaa ja neljä tytärtä, niin olihan luonnollista, että toinen pojista, joka oli reipas, komea ja pitkä hulivili, pantiin kouluun, missä hän ei isälleen paljoa maksanut ja josta päästyä hänen tulevaisuutensa olisi turvattu. Oli sitäpaitse suuri kunnia tähän aikaan päästä kadettikouluun. — "Kadettikoulu oli" — sanoo E. Nervander teoksessaan "Minne af Fredrik Cygnæus" — "siihen aikaan hyvin tarkasti aidotettu kasvatuslaitos maan säätyhenkilöiden perheitä varten. Uusia oppilaita otettaessa oli katsottava isäin ansioihin, etupäässä sotilaallisiin. Jos nuo ansiot olivat tasan, oli aatelisen poika etusijassa." Cygnæus on merkinnyt muistoon, että silloisen kadettikoulun johtajan, kenraali Thesleffin päätöksen mukaan aatelittoman pyrkijän piti olla kymmentä prosenttia taitavamman kuin aatelisen päästäkseen kadetiksi. Kun Soldanin isällä ei ollut sotilaallisia ansioita eikä hän ollut aatelismieskään, lienee siis pojan vastaanotto kadettikouluun ollut yksinomaan hänen hyväin alkutietojensa ansio.
Erinomaisen hyvin näkyy hän siellä edistyneenkin, vaikka pääharrastukset eivät aina olleetkaan suunnattuina siihen tulevaisuuteen, jota kohti oikeastaan oli määrä kulkea. Fredrik Cygnæus, joka siihen aikaan oli opettajana kadettikoulussa, korotti monen sen aikuisen kadetin päämaalin yläpuolelle tavallista näköpiiriä sekä yleisinhimillisiin että isänmaallisiin ihanteihin. Voi pitää varmana, ett'eivät opettajan kaunopuheliaat luennot olleet Soldaniinkaan syviä jälkiä jättämättä.
On syytä olettaa, että tämän opettajan selonteot varsinkin maailman taiteen suurista mestariteoksista synnyttivät vilkasta vastakaikua Soldanissa. Sillä melkein jokaisessa kirjeessään puhuu hän piirustuksesta ja maalauksesta, joka näyttää täyttäneen hänen mielensä enempi kuin mikään muu aine. Sitäpaitse oli hänellä taiteesen innostuneita tovereitakin. Eräässä aivan ensimmäisistä kirjeistä, joita on säilynyt Soldanin kadettiajoilta kirjoittaa hän (17.1.1834): "Toivon voivani tällä lukukaudella piirustaa vähän enemmän kuin ennen. — — Forsténit [kaksoisveljekset Lennart ja Torsten, molemmat sittemmin översti-luutnantteja] ovat pöytänaapureitani 3:ssa osastossa. He pääsivät nyt 3:lle luokalle ja heidän kanssaan tulee varmaankin ahkerammin piirustetuksi. Kerrotaan, että piirustuksenopettaja Nymander ottaisi eronsa — jospa hän tekisi sen hyvin pian ja voi! jos me saisimme Wrightin hänen sijaansa, silloin tulisi toinen ääni kelloon, silloin voisi todellakin oppia jotain!"
Eräässä toisessa kirjeessä taas (5.4.34): "Jos nyt saisin tuon kauvan odotetun oikein kelvollisen värilaatikon, niin koettaisin piirustaa jonkun oikein suuren ja kunnollisen taulun värien kanssa. — — 20 ruplasta saisi niin hyvän värilaatikon kuin minä voisin toivoa. Yksi tovereistani, Forstén Kuopiosta, omistaa semmoisen ja minä olen itse nähnyt sen. Se on ostettu Freseltä (Pietarissa), joka itse on värien sekoittaja ja jolla on suuri makasiini." Oikein vaikuttaakseen isäänsä tässä hänelle nähtävästi hyvin tärkeässä asiassa, lisää poika vielä varmemmaksi vakuudeksi: "hän on saanut kunniamerkinkin taidostaan", ja jatkaa sitten: "Minä tahdon kyllä arvokkaasti ja kauniisti käsitellä tätä laatikkoa, joka on aivan erikoista tekoa, ja käyttää sitä ensin jonkun suuremman taulun tekemiseen. Koko kirjeessä ei näy olevan muusta puhetta kuin tästä piirustuslaatikosta, niin, minä sitä oikein ikävöin." Luultavasti saikin hän haluamansa kapineen, koska toista vuotta myöhemmin hänen taulunsa jo olivat kehyksissä ja ripustetut isän kammarin seinälle.
Missä määrin tämä taiteellinen halu oli hänet vallannut, se näkyy ensimmäisestä muistiinpanosta hänen sunnuntaina 24 p:nä huhtik. 1836 alkamassaan päiväkirjassa:
"Ehkä tärkeä päivä minulle. Meurman, Ruin [sittemmin protokollasihteeri O.E. Meurman ja översti Konst. Ruin] ja minä olimme taas kirkontornissa. Tuuli vinkui komeasti tornin ympärillä, mutta nyt ei puhuttu kesäisistä tutkisteluretkistäinme, vaan — tulevaisuudestamme. Meurman ja Ruin tuumivat mennäksensä Morskoin komppaniaan, ja minä mennäkseni Ruotsiin, maalariakatemiaan — saa nähdä, kuinka asiat ovat ensi vuonna näillä ajoin." Miettiessään vielä tätä samaa asiata sen päivän iltana sanoo hän siitä: "olin keveällä mielellä, sillä valoisampi tulevaisuus koittaa nyt minulle. — — Mielikuvitukseni leijailee vaan Tukholmassa."
Seuraavaan päivään mennessä oli tuo kirkontornissa keksitty korkealentoinen aate jo kehittynyt niin pitkälle, että kun toveri Meurman ehdotti, että hän ottaisi eronsa, hakisi matkarahoja ja kotiopettajatoimella koettaisi elätellä itseään akatemiassa, Soldan lupasi ajatella asiaa Ruotsiin siirtymisestä. Ja seuraavana sunnuntaina kirjoittaa hän jo asiasta isälleen ja odottaa vastausta niin suurella kiihkolla, että 5 p:nä toukok. kirjoittaa muistikirjaansa: "No, tänään sai isä sunnuntaisen kirjeeni; kun nyt kaikki vaan päättyisi onnellisesti" ja 9 p:nä: "Luin että eräs suomalainen Ekman oli otettu Kunink. Ruots. Taideakatemiaan; sydämeni hypähti. Vapaus! vapaus!"
Miehinä, joihin hän perustaa toiveensa Ruotsiin siirtymisen mahdollisuudesta mainitsee hän kaksi kuuluisaa nimeä — Adolf Ivar Arvidsonin ja Anders Erik Afzeliuksen. Edellinen muistui kai siksi, että hän jo siihen aikaan oli tunnettu Ruotsissa olevain suomalaisten hartaaksi suosijaksi. Vaikk'ei tällä kertaa ja tässä asiassa, sai Soldankin myöhemmin maanpaossa ollessaan nauttia hänen tehokasta apuaan hyvinkin suuressa määrin. Jälkimmäinen taas, tuo virastaan erotettu Turun entinen professori, joka juuri tähän aikaan oleskeli Lappeenrannassa, asuen Tyysterniemessä, sotilaallisen valvonnan alaisena, johtui hänelle siksi mieleen, että hän oli hyvä tuttu Soldanin perheessä ja että hän juuri samaan aikaan näkyy toivoneen pääsevänsä Ruotsiin siirtymään. Kirjoittaessaan päiväkirjaansa: "hänen kohtalonsa on ehkä oleva minullekin tärkeä", ajatteli Soldan varmaankin sitä, että hän tuon kunnioitetun miehen seurassa, jota Lappeenrannassa kutsuttiin "viisaaksi ukoksi" ("kloka gubben"), voisi paremmin kuin yksin tulla toimeen vieraalla maalla ja että tämä seikka painaisi vaa'assa isän mieltä taivuttaessa. Ehkäpä näitä toiveita kultaili vielä sekin, että Afzeliuksella oli tytär Mathilda, johon nuori kadetti kaikesta päättäen oli ihastunut ja joka hänkin hiukan harjoitteli maalausta. Afzelius ei kuitenkaan päässyt Ruotsiin, vaan siirrettiin Venäjälle, Itämeren maakuntiin, jonne Soldankin muutamia vuosia myöhemmin komennettiin.
Sillä Ruotsiin siirtymisestä ei tietysti tullut mitään. Liikuttava on lyhyydessään se kohtaus, jossa tämä tuulentupa hajosi. Hän kirjoittaa toukok. 24 p:nä: "Klo 4.15 seisoin 4:ssä luokassa ja vuolin kynääni, kun Molander tuli ja huusi: äitisi on kaupungissa, katso, tuolla seisoo hän toisen kasarmin rappusilla! Minä ulos ja siellä seisoi hän. Pyysin lupaa päästä kaupungille, puin päälleni, kun A. tuli ilmoittamaan, ett'en pääsisikään. Se koski niin, että itkin harmista, häpeä sanoa. Silloin tuli äiti maneesin eteen ja sitten oli meillä valleilla ja sinellihuoneessa kyynelinen keskustelu kadettikoulusta ja minusta: hän tuli lohduttamaan minua ja kehoittamaan minua luopumaan toivostani päästä pois täältä. Hakemus maalariakatemiaan olisi sulaa hulluutta; se koski äitiin hirmuisesti, ja vaikea oli hänen lohduttaa, ollen itsekin lohduton."
Siihen päättyi vangitun linnun ensimmäinen yritys päästä lentoon sillä kertaa. Jos se olisi onnistunut, olisi meillä ehkä Ekmannin ja Wrightien rinnalla Soldan tien raivaajana Suomen taiteelle. Että innostusta ei ainakaan puuttunut, siitä on todistuksena se, että Soldan olisi ollut valmis vaihtamaan varman uran aivan epävarmaan; eivätkä olleet taipumuksetkaan vähäiset, siitä puhuvat kyllä monet myöhemmät piirustukset ja maalaukset. Että hänellä myöskin jo oli omat pienet itsenäiset mielipiteensä maalauksesta, näkyy kyllä seuraavasta arvostelupalasta näiltä kadettiajoilta, jolloin hän ei vielä ollut voinut tutustua mihinkään parempiin esikuviin: "Minun ei pitäisi milloinkaan moittia toisten piirustuksia. Kun minä tänään, vaikkakin hyvin varovasti, tahdoin huomauttaa Forstén 2:lle erästä virhettä (silmää hänen veljensä kyirassieri-upseerissa), niin vaikeni hän ja hymyili. — — En rakasta hänen turhantarkkuuttaan, hänen kankeuttaan ja sitä pientä epäluonnollisuutta, joka on siitä seurauksena, hänen heikkoa mielikuvitustaan ja hänen ahdasta muodostelemiskykyään; mutta minä en saa sanoa sitä kenellekään muulle kuin itselleni. Forsténin blanketit (maalatut nimikortit) ovat siistejä ja huolellisesti tehtyjä, mutta kopioituja."
Mutta kun ei hänestä tullut taiteilijaa, niin ei tullut, ja sillähän asia onkin oikeastaan ratkaistu. Soldanin elämään se kuitenkin luopi tämä välikohtaus, jolloin hän ensi kerran repäsi auki univormutakkinsa ja oli aikeessa sen jo nurkkaan heittää, valaisevan selityksen. Nyt hän ei sitä saanut tehdä, mutta kerran oli hän sen tekevä. Nyt ei auttanut muu kuin panna nuttu entistä tiukempaan nappiin ja seistä smirnaassa, selkä kahta suorempana.
Sillä kadettikoulussa oli siihen aikaan kova komento. V. 1835 oli sinne kenraali Thessleffin sijaan tullut johtajaksi kenraalitaapin översti E. v. Dittmar, joka oli kovakourainen ja jotenkin raaka herra, aivan perehtymätön suomalaisiin oloihin ja tapoihin. Niinpä kertoo Nervander, että hän rangaistuksena käytti m.m. vesikoppia ja että hän, kun Cygnæus huomautti häntä siitä, että rangaistusta Suomessa katsottiin häpeälliseksi, suuttuneena selitti, että maan mielipide hänestä ja hänen toimistaan ei häntä vähintäkään liikuta. Hän kuitenkin näkyy saaneen mukautua maan tapoihin. Kuinka syvästi uuden johtajan rajantakalaisuus vaikutti kadetteihin ja kuinka kiitolliset he olivat Cygnæukselle, sitä osoittaa sekin, että Soldan neljäkymmentä vuotta myöhemmin Cygnæukselle pitämässään puheessa muistuttaa samasta asiasta.
Millaista komentoa uusi päällikkö jo heti tultuaan piti, näkyy eräästä Soldanin kirjeestä (28.1.1835): "Översti Dittmar on tullut. Hän tuli 19 p:nä maanantaina. Seuraavana päivänä, markkinapäivänä, saapui hän luoksemme osastoihin. Varjele, mikä melu sekä ulkona että sisässä! Kaikkien tuli pukeutua univormuihin, niin käskettiin, kaikki kirstut järjestykseen, pöytälaatikot myös. Nyt tulee päivystäjäaliupseeri ja sanoo: kirstuissa ei saa olla mitään muuta kuin kruunun vaatteet. Puhdistetaan vaatteita, kiillotetaan saappaita, juostaan sinne ja tänne. Tuleeko hän kohta? Missä on hän nyt? Viimein tulee käsky, että kaikki seisokoot sänkyjensä ääressä, nyt tulee hän! — Ei hiiskahdustakaan koko koulussa. Yksi sotamies seisoo jokaisen oven edessä sitä avatakseen. Ensin menee hän ensimmäiseen osastoon ja sieltä kuuluu selvästi 'jumala varjelkoon, herra Översti!' — meidän luoksemme kolmanteen. Toisesta osastosta tuli hän meidän luo. Strandman, joka on aliupseerimme, antoi raportin, ja kun se oli tehty, niin meni hän lähemmä Strandmania ja käski hänen avata univormunsa nähdäkseen, oliko paita puhdas. Strandmannin luota kulki hän riviä myöten edelleen, kunnes taas pysähtyi — minun eteeni. 'Mikä on nimenne?' kysyi hän, ja kun minä vastasin, kysyi hän 'kuinka?' niinkuin ei olisi oikein kuullut tuota hänelle outoa nimeä. — 'Avaa univormu!' — Minä avasin sen ja liivit myös, Nyt tarkasti hän taaskin paitaani ja teki sen muistutuksen, ett'ei saa käyttää liiviä, kun on puettu univormuun, ja nyt se oli siis ainiaksi kielletty, mutta kun meillä on kotitakkimme, niin saamme käyttää myöskin liivejä. Niinpä muistutti hän vielä kaulahuiveistakin, omista näet, että ne nyt ovat kokonaan kielletyt ja me saamme ruunulta sellaisia verkalappuja, ja kaikellaisista muista pikkuseikoista, ja kulki edelleen. Sitten tuli hän katsomaan syöntiä, maistoi ruokaa ja on sittemmin melkein joka ateria ollut siellä; hän tulee melkein aina odottamatta. Hän näkyy tahtovan muuttaa kaikki. Uusia määräyksiä annetaan yhtämittaa, järjestystä liioitellaan. Ei hän muuten näy olevan kiivas eikä pikainen, vaikka on ankara, mutta hänen rouvansa, joka ei vielä ole tullut, kuuluu sitävastoin olevan oikein perhanan polska ('en Bengel till Polska'); tyttäret kauniita."
Rauvenneista toiveistaan huolimatta ja kerran nahkansa myytyään antautui Soldan kaikella tarmollaan takomaan tulevaisuudestaan sitä kalua, mikä siitä kadettikoulussa oli mahdollinen saada. Hyväpäinen ja ahkera kun oli, menestyi hän hyvin ja oli koulun etevimpiä oppilaita. Hänen tarkoituksensa oli suorittaa päästötutkinto niin korkeilla arvosanoilla, ett'ei hänen olisi tarvis jäädä tavalliseksi jalkaväen upseeriksi, ei edes tykistöönkään, vaan että hän pääsisi suoraan tieteellisempään insinöörikuntaan. Se hänelle onnistuikin. Ett'ei tämä ura suinkaan ollut helppo ja että siihen vaadittiin tavallista suurempia lahjoja, siitä on todistuksena se, että Soldan oli luokkalaisistaan ainoa, joka voitti vaikeudet. "Ell'ei saa määrättyä äänimäärää (8:aa 12:sta), ei pääse insinöörikuntaan ja silloin olisin minä hukassa" (20.9.1837). "Täytyy siis koettaa — toivon kuitenkin, että niin käy." Kuinka suurella vaivalla tuo korkea päämaali, joka lopulta näyttää häntä sen itsensäkin vuoksi innostuttaneen, vaikka hän myöhemmin sitä innostustaan halveksi, oli saavutettavissa, se näkyy siitä, että viime vuotena lukuja kesti kesät ja talvet ja että hän "useammin kuin yhden kerran sai nousta ylös klo 2 (sanoo kaksi) aamulla. Mutta senpätähden on minulla ollutkin menestystä. Tutkintoni ovat menneet hyvin ja minä pääsen kolmantena ulos, siitä olen varma."
Viimeisessä kadettikoulusta lähettämässään kirjeessä (9.12.37) kirjoittaa hän veljelleen: "Mikä suloinen ajatus! Niin, minä sanon vielä kerran: tutkintoni ovat menneet hyvin ja minä olen yksi niitä, jotka, vaikk'ei heillä suinkaan ole neroa (geni) kuitenkin otsansa hiessä ovat siihen ('på genie' s.o. insinöörikuntaan) päässeet."
Vaikka nuo sanat ovat leikillä sanotut, kuvaavat ne kuitenkin sanojaansa sattuvasti. Sillä juuri tuolla uutteruudellaan ja tuon palavan sielunsa voimalla hän pääsi hengenkin maailmassa kohoamaan sille asteelle, jolla hän siinä seisoi.
Vaan ei nuori lentoon valmistauva kotka kuitenkaan vielä kovinkaan korkealle pyrkinyt. Elämänsä ihanteet sijoitteli hän käytännössä seuraaviin puitteisiin: "Ajattelen mielihyvällä aikaa, jolloin pääsen omaan asuntoon — kuinka sisustan huoneeni parhaan mukaan — siistit huonekalut, sohva, komea kirjoituspöytä, kaunis kirjahylly, joka on kasvava kukkaron kanssa — viuluni — samovaari — piirustuspöytä kunnollisille tarpeineen — ja kahden sylen pituinen piippu tulevat kaikki ilahuttamaan mieltäni."
Näitä tulevan sotilaan rauhallisia toiveita kirkasti hänen mielessään vielä toivo siitä, että hän upseeriksi päästyään voisi ruveta auttamaan isäänsä, jonka asiat olivat joutuneet yhä enemmän rappiolle.
Ei hän kuitenkaan vielä hetikään päässyt käsiksi lempitöihinsä: maalaukseen, musiikkiin ja mielilukuihin; eikä isänkään auttamisesta tullut mitään. Sillä Pietarissa jatkuivat vaan kadettikoulussa alotetut työt.
2.
Insinööriopistossa Pietarissa.
Tulo Pietariin 1838. — Aatelisrykmentissä. — Esittely suurruhtinas Mikaelille. — Insinööriopistossa. — Harrastusta maalaukseen ja kemiaan. — Paraatissa Marskentällä ja Talvipalatsissa. — V:n 1840 muistojuhla ja promotsiooni Helsingissä. — Matka Petäjävedelle.
"No, nyt olen Pietarissa!" huudahtaa Soldan ensimmäisessä kirjeessään Venäjän pääkaupungista. Suoritettuaan loistolla tutkintonsa Haminassa puolenkymmenen muun toverin kanssa astui hän alkupuolella vuotta 1838 Rajajoen yli ja komennettiin aluksi aatelisrykmenttiin lisäoppia saamaan.
Ensimmäinen uutinen, josta hänen ensimmäisessä kirjeessään Pietarista (13.2.1838) kerrotaan, koskee taas — maalausta. "Hotakan majatalossa tapasimme tuon Viipurissa hyvin tunnetun maalarin C. Mazerin, joka sitten seurasi meitä tänne." Vasta kun tämä tärkeä asia on mainittu, käy hän kertomaan tulostaan Pietariin.
Perjantaina helmikuun 9 p:nä klo 9 aamulla saapuivat suomalaiset aatelisrykmenttiin, puettuaan ensin uudet vaatteet ylleen, Liettuan kaartin äärettömän isossa kasarmissa muutamain vanhain toverien luona. Oli juuri suurruhtinas Mikaelin syntymäpäivä ja kaikki oli siis liikkeessä. Parin tunnin odotuksen jälkeen vietiin heidät 1:seen Krenatöörikomppaniaan 5:ssä kerroksessa äärettömän monia leveitä, komeita ja mukavia kivirappuja, jossa sitten saivat paikkansa: sänkyjä, pöytiä y.m. Klo 12 komennettiin syömään päivällistä, Soldan koko "roskan" etunenässä, sillä hän oli täällä kaikista pisin "ja suomalaiset kulkevat aina oikealla siivellä." He tulivat äärettömän suureen saliin, "hyvinkin 8 kertaa niin suureen kuin Dammertin sali Lappeenrannassa", jossa oli yhdeksättä kymmentä katettua pöytää ja joka pöydässä yhdeksän miestä. Kun koko tämä poikarykmentti oli paikoillaan, lauloi se rukouksen; sitten syötiin komean ruokamusikin soittaessa. Syödessä saapui aatelisrykmenttiin kenraali Puschtschin, karski ja ankara herra. Hän kutsui: "suomalaiset tänne!" ja puhutteli heitä vähän aikaa, kysyen heidän nimiään ja minne olivat hakeneet. Upseereja käveli siellä niin että vilisi. Syötyä laulettiin taas rukous ja sitten keisarihymni hyvin komeasti; sitten soitettiin kaunis marssi poistullessa. "Iltapäivä kului kauhean ikävästi." — —
Sunnuntaina klo 10 sullottiin suomalaiset rykmentin dilisanssiin ja ajettiin suurruhtinas Mikaelin luo, jossa heidät oli määrä esitellä. "Töllistelin ihmeissäni noita ihania esineitä, niinkuin ennen muinoin kerjäläinen Aaron, katsellen jättiläisten tekoja, sillä ihmisten rakentamia ne eivät olleet." Mikaelin palatsissa vietiin heidät ensiksi hänen korkeutensa tallin läpi, jossa oli kolmattakymmentä komeata ratsua, maneesiin, jossa heitä puhdistettiin; sitten itse palatsiin, jossa ehkä jo sata vaunua seisoi pihalla. Eräässä etuhuoneessa odotettiin kauvan, ja puhdistauttiin taas, ja yhä kokoontui sinne kenraaleja, överstejä, suuria ja pieniä herroja, kaikissa mahdollisissa univormuissa. Klo 1 pääsivät suomalaiset vihdoin eteen, kahden komean huoneen läpi, täynnä kenraaleja. "Hänen Korkeutensa oli tyytymätön meidän vaatteihimme, puhui muutamia sanoja ja: mars tiehenne!"
Aatelisrykmentissä, joka upseereiksi tuleville oli jonkunlainen hyväin tapain harjoituskomppania, oli heillä kaksi kertaa päivässä rintamaharjoituksia, ja heidän täytyi käydä tanssiluokilla ja voimistelussa "aivan niinkuin muidenkin aatelismiesten". Mutta kohta tämän ilmoituksen tehtyään lisää kirjeen kirjoittaja kuitenkin tuon tutun säestyksensä: "Pian panen minä piirustuskaluni kuntoon; viulua koettelin minä jo tänään — en ainakaan tarvitse täällä unohtaa, mitä olen oppinut." ja oli hänellä pian se ilo, että eräät upseerit, nähtyään hänen piirustuksiaan, kiittelivät niitä.
Odotettuaan aatelisrykmentissä pari kuukautta määräystään saivat suomalaiset kadetit sen vasta maaliskuussa. Kun Soldan ja hänen toverinsa Ruin olivat pyytäneet päästäkseen insinööriopistoon, siirrettiin heidät sinne. Sitä ennen oli kuitenkin suoritettava päasötutkinto. Ruinista lienee tämä tutkinto ollut liika vaikea, koska hän jätti koko homman ja hyppäsi toiseen satulaan — peruutti hakemuksensa ja tyytyi menemään tykkiväkeen. Soldan jäi nyt yksin vaikean uran alkuun ja päätti kaikesta huolimatta kulkea sen päähän asti suorittamalla tuon tutkinnon ensimmäiselle upseeriluokalle. Mutta ennenkun hänet komennettiin tutkintoa suorittamaan, ehti jo ilmestyä joku prikaasi, joka määräsi että insinööreiksi pyrkijäin oli suoritettava korkein upseeritutkinto. Vaatimukset olivat niin suuret, että tämän tutkinnon suorittamiseen olisi mennyt kaksi vuotta. Masentuneena tästä sekä siitä omituisesta sattumasta, että hän, varaton mies, oli tuon uuden asetuksen ensimmäinen uhri, päätti hän luopua kaikista toiveistaan päästä insinöörikuntaan ja pyysi hänkin siirtoa tykistöön. Pian alkoi hän kuitenkin tätä päätöstään katua. Jos hän siirtyisi tykistöön, menisi hän samaa tietä kuin tuhannet muut upseerit. Palkat tällä uralla olivat niin pienet ja yleneminen niin hidasta, ett'ei hänellä olisi ollut toivoa päästä pitkään aikaan vanhempiaan auttamaan, joka oli ollut hänen "kaunein unelmansa". Taistelu kesti useita päiviä ja ratkesi viimein siten, että hän sittenkin päätti ottaa taakan hartioilleen ja peruuttaa hakemuksensa siirrosta tykistöön. Hän oli niin iloinen tästä voitostaan, että hän, saatuaan ministerivaltiosihteeriltä kreivi Rehbinderiltä välttämättömimpään vaatetukseensa 200 ruplaa, heti riensi maalikauppias Fresen luo ja osti piirustus- ja maalaustarpeita — 45 ruplan arvosta.
Kesti kuitenkin kauvan, ennenkun Soldan pääsi pois tyhjäntoimittamisesta aatelisrykmentissä ja sai ryhtyä käsiksi lukuihinsa. "Ei kukaan huoli meistä suomalaisista", valittaa hän, "ei ole meillä omaa upseeria ja kallis aikani menee hukkaan." Koko kevään ja puolen kesää, josta osa vietettiin ikävässä leirissä ilman mitään tointa lähellä Pietaria, sai hän vielä odottaa, kunnes vasta elokuussa voi suorittaa päästötutkinnon insinööriopistoon. Samalla vänrikiksi nimitettynä pääsi hän nyt myöskin palkkaa nauttimaan. Palkka, jota seurasi velvollisuus omien lukujen ohella antaa opetusta insinöörikoulun alemmilla luokilla, oli niin suuri, että sillä voi jotakuinkin tulla toimeen. Vilpitön näkyy Soldanin ilo olleenkin, kun sai 29 p:nä elokuuta 1838 pukeutua upseerin univormuun. Tehtyään yhdessä parin sadan muun vänrikin kanssa virkavalansa ja tultuaan sen jälkeen taas esitetyksi suurruhtinas Mikaelille, muutti hän syyskuun 6 p:nä mukavaan asuntoon, saaden ensi kerran elämässään pistää jalkansa oman pöydän alle ja järjestää kammarinsa sen suunnitelman mukaan, minkä hän oli tehnyt itselleen jo kadettikoulussa. Samana syksynä hankki hän hiukan lomaa käydäkseen kotonaan Lappeenrannassa näyttäytymässä siellä uusissa tamineissaan.
Suomesta palattuaan ryhtyi Soldan palavalla innollaan lukuihinsa, jotka näyttävät tuottaneen hänelle suurta tyydytystä. Varsinkin on hän ihastunut fysiikkaan ja laittelee itselleen elektrofooneja ja sähköpattereita ja kokeilee kaikellaisten sähkökoneiden kanssa. Samaan aikaan aloittelee hän myöskin kokeitaan vastaisessa pääaineessaan kemiassa, joka on hänestä tavattoman hauskaa tiedettä. Insinööriopistossa opiskeleminen tyydyttää häntä varsinkin sen vuoksi, että hän huomaa saavansa oppia siellä ainakin jotain kelvollista. Mutta sitä paitse on sen läpikäyminen tuottava ulkonaisiakin etuja, se kun m.m. antaa akateemiset oikeudet niille, jotka siirtyvät sivilialalle. Loistolla suorittaakin hän kaikki tutkintonsa sekä pienet että suuret. Jo ensimmäisen vuoden kuluessa kohoo hän luokallaan 25:nnestä oppilaasta 6:ksi ja syyskuussa 1839 saa hän aliluutnantin arvon, "hypäten muutamain satain vänrikkien yli sillä tempulla." Toukokuussa 1840 on koko kurssi päätetty ja Soldan siis insinööriluutnantti, valmiina astumaan keisarin palvelukseen.
Jo sitä ennenkin oli hän tavallaan ollut virkatoimessa. Kesäksi komennettiin näet insinööriopiston oppilaat maalle leiriin, jossa heidän oli määrä suorittaa m.m. maanmittaustöitä. Kesällä 1839 oli Soldan yhden osaston kanssa Toksovassa sen johtajana, johtajan toimi näkyy olleen etupäässä siinä, että hän itse sai tehdä kaikki työt, joista olikin suuresti huvitettu, sill'aikaa kun muut laiskottelivat ja katsoivat työtä rangaistukseksi. Suoritetut mittaukset ja niiden mukaan piirustetut kartat saavuttivatkin esimiesten hyväksymisen.
Erittäinkin näkyy luonto Toksovassa ihastuttaneen Soldania. "Seutu on ihmeellisen kaunis!" kirjoittaa hän veljelleen. "Yksin Suomenkin ihanimmissa paikoissa lienee semmoinen harvinaista. Ei ole tosin mitään varsinaisia vuoria, vaan ainoastaan suuria, jyrkkiä, vihreitä kukkuloita, joiden välissä on järviä laaksojen pohjassa." Kun hän nyt on siinä asemassa, että voi hankkia itselleen kaikki tarpeelliset maalauskalut, antautuu hän innolla tätä lempihaluaan tyydyttämään. Uutta intoa oli hänelle antanut maalaukseen sekin, että oli Pietarissa saanut tutustua maalari Godenhjelmiin. "Kohta tuli meistä hyvät ystävät", kirjoittaa hän veljelleen. "Olin kerran hänen luonaan, hän maalasi pitkän aikaa minun nähteni ja näytteli minulle taulujaan ja lupasi auttaa minua, kun aioin ruveta koettelemaan öijymaalausta — oli niin ihmeen hyväntahtoinen — niin, sinä tunnet hänet. Ja hän näkyy sitäpaitse olevan oikein kunnon suomalainen." Kaikki joutohetkensä näyttää Soldan tämän jälkeen käyttäneen maalaukseen öljyväreillä, jota ei ennen ollut harjoittanut eikä edes nähnytkään harjoitettavan. Godenhjelmin kanssa tutustuminen oli hänelle niin muodoin merkkitapaus. Erittäin mielissään on hän, kun maalaus rupee onnistumaan. Kaikista näistä tuumistaan tekee hän tarkkaa selkoa veljelleen, joka oli hänkin aikonut taiteilijaksi ja jonkun aikaa harjoittanutkin piirustusta juuri Godenhjelmin johdolla. Erään kerran kertoo hän taidenäyttelystä Pietarin taideakatemiassa. Hän on tavannut "suuren joukon varsin mainioita teoksia, joista kertomalla voisi täyttää monet arkit." Erään toisen kerran v. 1839 ovat hänen huomiotaan herättäneet Daguerren valokuvat, joka keksintö silloin vasta oli vuoden vanha. "Ei niissä ole mitään elävää, mutta sen sijaan erinomainen siisteys hienommissa osissa, jota ei kädellä tehden voi koskaan saavuttaa. Mutta eivät ne kokonaisuudessaan ole kauniita" — sattuva arvostelu, joka osoittaa, ett'ei hän ole antanut valokuvauksen lumota taideaistiaan ja viedä sitä harhaan.
Kemia se kuitenkin on se, joka hänen mieltään eniten kiinnittää. Vielä useammin kuin kokeistaan taulutelineen ääressä kertoo hän kokeistaan laboratorion pöydällä. Samoin kuin maalauksestaan kertoo hän kemiastaankin veljelleen, kysyen häneltä neuvoja ja lausuen omia mielipiteitään siitä sekä tiedustelee tuon tuostakin teoksia kemiassa. Ennenkun hän saa luvan käyttää opiston laboratoriota, harjoittelee hän ainettaan yhdessä erään apteekkiproviisorin kanssa ja innostuu siihen niin, että alkaa kyllästyä kaikkiin muihin "ruunun lukuihin", matematiikkaan, mekaniikkaan, linnoitustieteesen ja rakennusoppiin y.m.s., jotka estävät häntä mielensä mukaan kemiaa harrastamasta. Hän ei sano sen enää olevan "mikään hetkellinen lempiaate, vaan semmoinen, jonka kanssa hän aikoo totisesti toimia, niinpiankun vaan saa siihen tilaisuutta." Millä valppaudella hän seuraa edistystä tällä alalla, sitä osoittaa hänen (6.2.38) veljelleen kertoma uutinen, että Gay-Lussac'n Pariisissa olisi onnistunut sähkön avulla erittää eräitä metalleja, kultaa, hopea, lyijyä ja kuparia erityisiin alkuaineihin. "Jos tämä on totta, niin tapahtuu suuri vallankumous kemian alalla." Vähitellen on hän hankkinut itselleen oman pienen laboratorion ja saanut aikaan "varsin kauniin kokoelman suoloja ja kristalleja (50 lajia) sekä useita kivennäisiä." Harrastuksensa kemiaan saattavat hänet tuttavuuteen kemianprofessorin sota-akatemiassa Solovieffin kanssa, josta sittemmin tulee hänen suosijansa ja hyväntekijänsä. Muista tuttavuuksista tältä ajalta mainittakoon akateemikko A.J. Sjögren, jonka hän tapasi Toksovan pappilassa.
Aivan vähän näyttää Soldan muuten seurustelleen pietarilaisten kanssa tai ottaneen osaa suuren kaupungin elämään, josta varattomuuskin häntä pidätti. Vuotuisissa paraateissa ja keisarillisissa juhlissa täytyi hänen kuitenkin olla läsnä. Ensimmäisestä näkemästään suuresta paraatista antaa hän seuraavan kuvauksen: "Viime maanantaina toukokuun 5 p:nä (1838) oli tuo jokavuotinen, kautta maailman kuulu toukokuun paraati Marskentällä. Minäkin olin siellä mutta ainoastaan katsojana, ja oli minulla niinkuin muillakin kadeteilla keisarin läheisyydessä paljoa parempi paikka kuin lukemattomiin nousevalla väkijoukolla, joka aitauksen ulkopuolella sai kalliisti maksaa jonkun ikkunan tai rahin. Arviolta lienee sotajoukko, joka kulki keisarin ja keisarinnan ohi, noussut enempään kuin 60,000 mieheen, joista ehkä noin 20,000 ratsuväkeä ja tykistöä. Klo 10-1/2 5 kesti kulku. Kaikki joukot kulkivat ensin hitaasti ja toisistaan eroitetuissa riveissä; sitten toisen kerran paljoa nopeammin, jolloin jalkaväki noin 40:ssä pataljoonakolonnissa kulki ohi ja ratsuväki, tykistö ja pionieerit vaunuineen ja kärryineen milloin laukaten, milloin jousten riensivät ohitse, aina vaan keisarin oman komennon mukaan. Hänellä on aivan erinomaisen selvä ja kaunis ja voimakas ääni, jommoista en ole kuullut kenelläkään muulla. Kunkin rykmentin oma musiikki soitti. Se oli sanalla sanoen niin komeata ja loistoisaa, ett'en tuota kuvata voi."
Toisen kerran joutuu hän Talvipalatsissa (29.4.40) keisarinsa läheisyyteen, tuon keisari Nikolain, joka sittemmin niin voimakkaasti vaikutti hänen kohtaloonsa ja joka unessakin häntä painajaisena seurasi aina Ameriikkaan saakka. "Olin Pääsiäisyönä hovissa — sinne kokoontuu tässä tilaisuudessa kaupungin kaikki upseerit — noin 1000:n paikoilla — kaikki mitä komeimmissa ja moninaisimmissa juhlapuvuissa. Siellä näin myöskin ruhtinas Menschikoffin, sotaministeri Tchernischeffin y.m. y.m. sekä myöskin kreivi Rehbinderin, joka oli kuin kultaan ommeltu. Heidät järjestettiin noin klo 12 aikaan yöllä rykmenttien iän mukaan ja me muodostimme mitä kirjavimman ja mahtavimman käytävän 'läpi Aleksanterin salin' joka on hurmaavan komea valkoinen marmorisali. Sitten tulivat heidän majesteettinsa ystävällisesti tervehtien oikealle ja vasemmalle ja menivät linnan kirkkoon suurruhtinasten, suurruhtinatarten ynnä muiden seuraamina. Kun kulkue oli käynyt ohi, meni kaikki sekaisin salissa. Kaikki huoneet tässä osassa linnaa olivat avoinna ja paitsi muuta aistikasta komeutta oli siellä vielä tällä kertaa kaikki Eremitaasin taulut. Käyskentelin Furuhjelmin [arvattavasti översti Juliana Otto Furuhjelm, joka v. 1839 oli tullut vänrikiksi Semenoffin kaartiin] ja muiden suomalaisten kanssa huoneissa, kunnes keisarilliset taas parin tunnin kuluttua tulivat takaisin kirkosta samalla tavalla."
Ett'ei tämä komeus ja yleensä sotilaallinen elämä ja henki jättänyt kovinkaan syviä jälkiä Soldanin luonteesen ja katsantotapoihin, siitä voinee olla varma. Jotain tyydytystä, ehkä ylpeyttäkin näyttää hän kuitenkin tunteneen siitä, että kantoi olkalappuja, jotka soivat niin monellaisia etuja ja oikeuksia siihen aikaan vielä enemmän kuin muulloin. Kirjoittaessaan veljelleen, joka kesällä 1840 oli kotiopettajana parooni Ramsayn luona Björkbodassa ja joka näyttää epäilleen ylpeän herrasväen ystävällistä vastaanottoa siinä tapauksessa, että Soldan tulisi häntä tervehtimään, vetoo hän olkapoletteihinsa, jotka kyllä tulevat hänelle suojelusta hankkimaan. Tähän vastaa veli ivallisesti: "Sanoit jotain olkapoleteistasi — niin, ne ovat pääsölippuja, suosituskortteja ja täydellisiä anekirjoja tähän aikaan, ja naisten silmissä ovat ne enemmän kuin gloria ja enkelin siivet — — oi, nyt nähdään jaloja tähtiä säteilevän kaikellaisista tsinovnikoista — kaikista, jotka ovat päässeet ihmisten rankiin — minä tarkoitan tähtiä ja säteitä jaloista metalleista, kullasta tai hopeasta — sillä usein on se ainoa jalous, mitä on koko ihmisessä — siitä koko tämä univormukiihko ja tittelitauti. Tiedätkö, J…sta [postimestari, jota Soldanit epäilivät kirjeiden avaamisesta] L…ssa on tehty nimineuvos! — Minun mielestäni olisi kaikista parhain ja sopivin arvonosoitus sellainen taulu, joka klinikassa pystytetään jokaisen sairaan vuoteen päähän —" osoittamaan, mitä tautia heistä mikin potee.
Arvostelu oli epäilemättä aikaansa kuvaava, muutaman valistuneen miehen vastalause silloisia oloja vastaan.
Vielä enemmän sen aikuista käsityskantaa kuvaavia ovat ne tehtävät, joita Soldan sai isältään suorittaakseen Pietarissa. Tämän raha-asiat olivat kyllä huonolla kannalla, mutta oudolta tuntuu, ainakin nykyisiin katsantotapoihin nähden, kun hän poikansa avulla koetti saada keisarilta korottomia lainoja ei ainoastaan ministerivaltiosihteerin, vaan myöskin ruhtinas Menschikoffin, jopa hänen kansliatirehtöörinsä Fischerinkin välityksellä. Soldankin kutsuu sen aikuisissa kirjeissään Pietaria "pääkaupungiksi", niinkuin muidenkin itäsuomalaisten tapana siihen aikaan näyttää olleen.
Mutta pian oli hänelle selviävä, mikä oli hänen oikea pääkaupunkinsa ja missä hänen olentonsa oikeat juuret olivat etsittävät. Suoritettuaan lopullisen päästötutkintonsa insinöörikoulusta ja tultuaan samalla korotetuksi insinööriluutnantin arvoon, pääsee hän kesällä samana vuonna (1840) käymään Helsingissä ja olemaan läsnä noissa suurissa promotsiooneissa, joita vietettiin yliopiston perustamisen kaksisatais-juhlan johdosta. Vuoden 1840:n juhlat olivat ehkä kaikkia Suomessa sitä ennen vietetyitä tällaisia juhlia merkillisemmät sekä suuruudeltaan että seurauksiltaan. Paitse sitä, että tilaisuus oli harvinainen muistojuhla: kaksisataa vuotta kulunut yliopisto-äidin syntymisestä, oli se samalla myöskin kansan uudistuksen aamukoin tervehtimistä. Uusi aika oli kyllä enemmän aavistusta ja kaipausta kuin varmuutta. Ei ollut Snellman vielä huutanut kansaa hereille, mutta kohta oli hän sen tekevä. Kalevala ja Kanteletar olivat ilmestyneet, Runeberg oli jo kuuluisa runoilija, Hirvenhiihtäjät ja Hanna olivat, muita mainitsematta, jo olemassa. Helsingissä oli koolla kaikki Suomen parhaat miehet, siellä oli eteviä vieraitakin sekä lännestä että idästä (m.m. Franzén), ja luonnollista on, että mielipiteitä vaihdettiin ja aatteita saatiin ja annettiin. Itse juhlatkin, varsinkin promotsiooni Nikolainkirkossa, olivat mitä komeimmat päivällisineen, tanssineen, huviretkineen. Koko sivistyneen Suomen sydän sykki entistä voimakkaammin. Tietysti täytyi kaiken tämän vaikuttaa valtavasti nuoren miehen mieleen, joka oli juuri päässyt omaksi miehekseen, joka tuli tänne melkein kuin suoraan koulunpenkiltä. Epäilemätöntä on, että isänmaa nyt vasta avautui hänen eteensä, että se suureni maakunnasta maaksi, laajeni Helylästä ja Lappeen kihlakunnasta suureksi Suomeksi.
Kun hän tapasi Helsingissä sukulaisensa, ainakin yhden sisaristaan ja veljensä, joka vihittiin maisteriksi, ei näiltä päiviltä ole mitään kirjeitä eikä muitakaan muistoonpanoja, jotka ilmaseisivat hänen saamiaan vaikutuksia. Mutta epäilemättä puhuu hänen muistosanainsa kirjoittaja "Helsingfors Dagbladissa" Soldanin itsensä kertomia mainitessaan, että hän yliopiston kaksisatavuotisessa riemujuhlassa vastaanotti syviä vaikutuksia siihen aikaan leimahtaneista uusista henkisistä ja kansallisista harrastuksista — vaikutuksia, jotka sitten kestivät kautta koko elämän, samoinkuin myöskin ne herätykset filosoofiseen mietiskelyyn, jotka pääsivät tällä matkalla hänessä kehittymään hänen tutustuessaan täällä yksin vallitsevaan Hegelin filosoofiseen järjestelmään ja sen moniin oppilaihin.
Palattuaan Pietariin kirjoittaa Soldan isälleen kirjeen, jossa kiittää häntä siitä, että oli rahaa lähettämällä tehnyt tämän matkan mahdolliseksi. Hän ei tahtoisi kymmenen kertaa 150 ruplasta tätä matkaa tekemättömäksi. "Kyllähän se maksoi aika lailla, mutta jos milloinkaan elämässä tahtoo uhrata jotain itsensä ja omaistensa hyväksi, niin totta tämmöisessä tilaisuudessa."
Heränneitä isänmaallisia tunteita vahvisti matka, jonka Soldan saatuaan virkalomaa syksyllä 1840 teki Petäjävedelle, missä eräs hänen sisaristaan oli naimisissa pastori Handolinin kanssa. Matka kulki Lappeenrannasta Lahteen ja sieltä Padasjoen kautta Petäjävedelle sekä takaisin Jyväskylän ja Mikkelin kautta. Nähtävästi olivat sekä luonto että kansa tällä matkalla tehneet Soldaniin syvän vaikutuksen, koska hän teki tarkkoja muistiinpanoja kaikesta mitä näki sekä kirjoitellen että piirustellen. Kun matka muutenkin on silloisia oloja ja matkustustapoja kuvaava, tehtäköön siitä tarkempaa selkoa erään hänen kirjeensä mukaan, jonka hän siitä veljelleen kirjoitti.
Matka alkoi Lappeenrannasta lokakuun 3 p:nä ja kulki Kaipiaisten kautta Uttiin, josta seuraavana aamuna jatkui Kymijoen yli Kouvolan kohdalla Anjalaan. Siellä oli pappilassa kappalaisen Enckellin virkaanastumisjuhla, "Rob. Enckell esitti minulle rouvansa, kälynsä, hauskan Adolf Lyran, Nikolai Åbergin, setä Fabian Wreden y.m. Pieni aamiainen ja sitten kirkkoon, jossa Lyra ja Åberg vihkivät Enckellin virkaansa ja jossa Enckell piti liikutettuna aika kauniin suomalaisen saarnan. Siellä näin myöskin Wredebyn Wredet sekä Emelie Wreden ja Rabben siviilifrakissa ja kapteeni Ridderstålen. Päivällisen jälkeen olivat herrat aika hauskoja (naisia ei ollut saapuvilla), enin kaikista kuidenkin uusi veljeni, tuo juttuja pohjattomasti pulppuileva Lyra, Elimäen kappalainen, sekä Åberg, — Seuraavana aamuna, kun oli saatu kahvit, kahviryypyt, aamiaiset ja taas kahvit, lähdimme kaikki herrat klo l:n aikaan kapteeni Ridderstålen luo Anjalan kartanoon, jossa kahvia ja viiniä, ja sieltä klo 4 Ummeljoelle sahanhoitajan luo, hauska mies, mutta en muista enää hänen nimeään, jossa kahvia ja totia. Tässä voin kuitenkin kerta kaikkiaan sanoa, että mitä toteihin tulee, niin tein minä niiden kanssa niinkuin hyväksi ja sopivaksi katsoin. — Mutta totia kaikkialla vaan tarjottiin. Piirustin kiireimmittäin kosken ja myllyn y.m. Ja klo 5 lähdettiin edelleen Rabbelugniin. — Herrasväki istui yläkerran vierashuoneessa. Takassa paloi tuli — paroonitar istui sohvassa — ja tyttäret (Fredrique, Julie, Mathilda, Lovisa, Miia, kaikki Wredejä, sekä Charlotte Hornborg) työnsä kanssa sohvapöydän ympärillä. Tunsin, että suhde heidän ja minun välillä oli jäykkä ja vieraanlainen — Rabbe oli teeskennellyn ystävällinen ja minusta tuntui kuin olisi minulla ollut kahta vertaa hauskempi, jos hän olisi ollut poissa: en tiedä oikein miksi. Jäin kuitenkin sinne yöksi Lyran kanssa ja lähdin sieltä seuraavana aamuna — kylmempänä noita jumalallisen kauniita tyttöjä kohtaan kuin koskaan ennen."
Seuraavana päivänä kulki matka Vilppulan, Kausalan ja Uudenkylän kautta Villähteen ja sitten edelleen Lahteen, Vesalaan ja Parinpeltoon. Villähdestä Lahteen oli tie hauskaa ja kaunista, suuria mäkiä ja laaksoja, viljeltyjä ja viljelemättömiä, pieniä järviä y.m. Lahdesta näkyi tielle Vesijärvi korkeine ja kauniine, nyt keltaisine saarineen ja Vesalasta lähti tie pohjoiseen ja kosketti taas paikotellen ihanaa Vesijärveä vähää ennen Manskiven majataloa. Kurhilan majatalosta sai Soldan hevosen, jolla pääsi vaan puoli peninkulmaa Ylä-äiniön myllylle, missä hevosta ei miesvoimallakaan saatu tuttua pysähdyspaikkaa sivuuttamaan, vaan täytyi hankkia uusi. Sitä odotettaessa piirustettiin kaunis myllynpaikka. Ennen Padasjoen rajalle tuloa oli kaunis paikka, kuin mikä pieni Punkaharju. "Nystölän ja Kauratun väli oli kauneimpia taipalia koko matkalla. Saha ja mylly ja muita pienempiä myllyjä tien varrella — kaikki hauskoja paikkoja. Padasjoen kappalaisen virkatalo jylhän metsämaan rinteellä oli ihana nähdä. Kauratussa piirustin sen muistiini muutamilla kynän vedoilla. Saksala, Fieandt'in maatila, joka yli peltojen ja niittyjen näkyy eräältä Päijänteen niemeltä, oli ystävällisen näköinen; kun näin sen ja kirkon ja niityt ja järven saarineen, niin muistui mieleeni Stenbrohult. [Linnén syntymäpitäjä.] Olin aivan erinomaisella tuulella koko päivän, — olin itse ohjaksissa koko ajan — kyytimies usein seisoi kiessien takana — matka kulki allegretto, sormet vaan tahtoivat olla hiukan mollassa. — Kaurattu on ihanalla paikalla lammen rannalla. Oli jo pimeä ja alkoi sataa hiukan; jäin sinne yöksi ja pyysin emännän keittämään maanomenia, mutta niitä ei ollut; ei ollut potattiakaan eikä myöskään kartohvelia ja minä jo pelkäsin jääväni illallisetta, kun emäntä kysyi enkö pitäisi perunoista, ja sitten keitti niitä. Kauhean suuri vadillinen potaattia ynnä suolakala, maito, yösija ja kahvi maksoi — 50 kopeekkaa. Puhun tästä, kun Lappeenrannan majatalossa saa maksaa annoksesta pesuvettä 75 kopeekkaa. Vähän matkaa Kauratusta eteenpäin oli komea paikka oikealla puolen tietä: kohtisuoria korkeita kallioseiniä, jotka kuvastuivat tyyneen veteen. — Sitten kulettiin Kuhmoisten kautta. Kirkko on likasella paikalla. Valkialan majatalossa valjastettiin kaksi hevosta vaikealle taipaleelle. Jos tahdot kuvailla mieleesi tarkkaavaisuuden perikuvaa, niin piirusta mies istumassa rattailla ja ohjaamassa kiristetyin ohjaksin reippaita hevosia pitkässä mutkaisessa mäessä, jonka viettäväisyys on 45 astetta. Hämmästyin hiukan Linnanmäessä, mutta sitten laskin täyttä laukkaa ylös kahta muuta jättiläisvuorta ja saavuin 1 tunnin ja 25 minuutin kuluttua onnellisesti Puukkoisiin, joka on kauniilla paikalla Pärämänjärven rannalla." — Puolen päivän aikaan samana päivänä oli matkamies saapunut Jämsään ja yöpynyt, ajettuaan ohitse komean Jämsänkosken, Tervalan taloon herrastuomari Elias Tervalan luo.
Lähtemättömästi painui tämän kansan miehen kuva hänen mieleensä, varsinkin erään pienen tapauksen johdosta. Ajettuaan taloon pyysi hän isäntää toimittamaan tavaroitaan katon alle. "Mitäpä noista", vastasi isäntä, "eihän nyt tule sadetta yöksi." Se, ett'ei isäntä tullut edes ajatelleeksikaan, että pyyntö ehkä oli tehty varkaiden pelossa, oli Soldanin mielestä aivan suuremmoista, ja kertoi hän tapauksen osoitteeksi kansansa rehellisyydestä, joka kerta kun ulkomaalaisten kanssa tuli puhe Suomesta.
Tervalasta lähdettiin seuraavana aamuna kello 3 mitä ihanimmassa kuutamossa ja saavuttiin vasta rakennettua tietä myöten Virtalan taloon Salosen järven rannalla, johon maantie päättyi. Kahden kauniin tytön soutamana kulettiin nyt järven yli Koskelan kylän rantaan, joka taas piirustettiin. Kun oli astuttu kannaksen poikki toisen veden rantaan, soudettu sen yli ja taas kulettu maisin, saavuttiin Taipaleen taloon Petäjäveden kappelissa, josta matkan määrään, pappilaan, oli enää jälellä vaan kaksi neljännestä. "Soudin itse mukana viimeisen selän yli lahden pohjaan, ett'eivät tuntisi rannalta, ukko Soldanin harmaa takki kultanappeineen oli minulla ylläni ja Neiglickin vanha vilttihattu päässä."
"Laskin maihin kellotapulin luona, jätin saattajani matkalaukkuni kanssa venheesen ja astuin, ollakseni oikein talonpojan näköinen, piippu kourassa pappilaan. Pihalla tuli vastaan piika kantaen palavia hiiliä päreiden välissä ja aikoi juosta sisään, mutta minä keskeytin hänet. Astuin saliin. Karoliina istui keittokirjaa tutkien, sukan neule vieressään. Hän ei nostanut päätään. Minä lähdin menemään kyökkikammariin päin. Hän luuli minua Handoliniksi, mutta katsahti kuitenkin taakseen; nyt tarvitsi hän puoli minuuttia selvitäkseen siitä, ett'ei nähnyt, mutta — sitten nousi hän ylös ja juoksi kaulaani. Sellainen oli kohtauksemme, kyyneleet eivät päässeet kurkkua ylemmä, sillä minä aloin heti soittaa suutani tavallista enemmän. Handolin tuli sitten riihestä — sain ruokaa — kello oli 1 — illalla sain saunaa."
"Sunnuntaina olin kirkossa ja näin ne ihmeelliset Herran enkelit, jotka leijailevat saarnastuolin ympärillä (Medusan päätä sen alla en nähnyt)."
Soldan viipyi Petäjävedellä kymmenen päivää ja piirusti kirkon vesivärillä ja muutamia "ukkoja nuttuineen ja sortuutteineen ja erään morsiamen Handolinin vihkiessä."
Paluumatka tapahtui jyväskylän kautta. Tie Petäjävedeltä Jyväskylään oli ihmeen kaunis ja mäkinen. "Näin tällä välillä pari kertaa noita kirkkaan sinisiä metsiä horisontissa, joita niin usein näkee tauluissa (Claude Lorrain) ja niin harvoin todellisuudessa. Useita kertoja näin lampia syvällä korkeiden metsämäkien välissä, jotka näyttivät kuin paistirasvalta padan pohjassa; taivaan kauniin värin sijasta kuvastui niihin synkkää kuusimetsää; mutta oli se maukasta silmälle sekin."
Sen aikuisesta Jyväskylästä, tuosta silloin vasta kolmen vuoden vanhasta kaupungista kirjoittaa Soldan:
"Tiistaina lokakuun 20 p:nä klo 6 illalla saavuin sinne. Jo pimeässä tunsi paikan kaupungiksi. Kaikista ikkunoista loistavat tulet todistivat, että siellä oli jonkunlaista vilkkautta. Pukeuduin ja seurasin lankoani apteekkari Ingmanniile. Siellä 'totattiin' täydessä touhussa: isäntä, pastori Kekoni ja provisori Amilon. Soitettiin suuta ja ilta kului. Huoneet ovat melkein kaikki uuden uutukaisia, pienenlaisia, mutta somasti rakennettuja. Kirkko on Petäjäveden kirkon sisar ja tapuli myös; — paikka on kaunis, tasangolla, ja jyrkkä mäki menee itäisimmästä kadusta suoraan Päijänteesen. Soma maatalo luoteesen olevalla niemellä näyttää kauniilta."
Jyväskylästä lähti Soldan Mikkeliä kohti ja saapui yöksi Ruuhimäen majataloon. "Kuuluu asiaan, että majatalo on neljänneksen päässä maantieltä — sinne pääsee vaan lentämällä. Ei mitään tietä! (oletko kuullut kummempaa?) — ja täytyy pysähtyä torppaan tien varressa. Siellä annettiin minua varten paras huone. Ensimmäinen, minkä täällä kohtasin, oli ilkeä höyry paristakymmenestä maitopytystä, joita oli asetettu lattialle happanemaan. Ensimmäinen, jonka täällä tunsin, oli niinikään ilkeä veto ikkunaruudusta, jonka kissa 2 1/2 vuotta sitten oli särkenyt. Reikä paikattiin paperilla ja villanyytillä, jonka Karoliina lähetti kotiin. Annoin sitten tehdä tulen — ja kysyin: 'onkos teillä sokeria?' — 'Onha sitä, mutt' on vähä.' Pitkän puuhan perästä sain sen nähdäkseni; sitä oli yhdeksi lasiksi riittävä palanen. Mutta kahvipannua ei ollut eikä kuulunut olevan sen enemmän kestikievarissakaan, — vesi keitettiin padassa ja minä heitin siihen teelehtiä — eukko kuori nuorimman pytyn puulusikalla lautaselle — mutta nyt ei ollut lasia eikä kuppia — posliininen ryyppypokaali ammennettiin täyteen pienellä jalattomalla ryyppylasilla — ja juuri kun minä tyhjensin toista pokaalia ja lämmitin uudelleen pataa, tuli emäntä ja toi vielä yhden sokeripalasen, jonka hän sattumalta oli löytänyt jostain toisesta piilosta ja niin jatkoin minä teenjuontiani iloisin mielin — evästä oli minulla itselläni: teeleipää ja maitoa ja lintua. Syötyäni heittäysin Herran huomaan ja nousin ylös klo 3."
"Oli vielä aivan pimeä ja minä tahdoin käyttää tarkasti aikaani — oli vielä 12 peninkulmaa Mikkeliin. Suurella päresoihdulla valaistiin minut rattaille — ja nyt olisi sinun pitänyt nähdä retkeni kivistä tietä myöten maantielle: pitkä mies kulki edelläni kauhean suuri päresoihtu kädessä ja talutti hevosta ja minä istuin varsin tyytyväisenä romantillisesta retkestäni ja kuskasin. Sitten seisoi hän vielä vähän aikaa maantiellä ja heilutti soihtua 'hoch in seiner Linken' [korkealla vasemmassa kädessään]. Puhelimme sitten puheliaan kyytimiehen kanssa tähtitieteestä; hän kertoi m.m. sen hauskan uutisen, että auringon ja kuun pimennykset syntyvät siitä, että jonkunlaiset elukat, kun niille tulee nälkä, matelevat esiin noiden taivaankappalten sisästä, alkavat niitä nakertaa ja peittävät ne niin, ett'eivät ne voi valaista. Mutta hän kummasteli, mistä alnakantekijät saavat tietonsa."
Harjunmaan majatalosta lähdettäessä alkoi pyryttää lunta. Hevonen oli kurja ja kuusivuotias poika kyydissä. "Kun olin kulkenut puolet matkasta, 5 virstaa, oli kaksi tuntia kulunut ja minä hyppäsin alas monessa mäessä, kun alkoi viedä taapäin. Jos sellaista olisi tapahtunut kotimatkalla Haminasta neljä vuotta sitten, olisin minä piessyt avuttoman pojan pahanpäiväiseksi mutta nyt nauroin minä seikkailulleni ja ihmettelin, mihin lopulta tulisin — ympärilläni oli pilkkosen pimeätä lunta tuiskutti — kylmä oli niin, että sormet kangistuivat — eikä taloa missään — hevonen ei lopulta liikahtanut paikaltaan. Huusin heposelle ja sadattelin pojan isää; poika itki. Kaiken tämän kuuli vihdoinkin muuan työmies, joka palasi metsästä maantien yli. — Sain hevosen Liikalan kylästä, vähän matkaa siitä, ja se hevonen oli paras koko matkalla, ja kiidätti minut Vanhalaan."
"Emäntä oli juuri tuomassa kiehuvaa vettä 'kivivadissa' — kun muuan everstiluutnantti Tavaststjerna (räntmestari Heinolassa) saapui sisarensa Marian kanssa Pieksämäeltä — ne ajoivat vaunuissa kolmella omalla hevosella. Kun ukko, joka oli aika hauska veikko ja sangen sivistynyt sitä paitse, kuuli että nimeni olin Soldan, tuli hän sedäkseni teetä juotaessa ja illallista syötäessä — ja Maria serkukseni. Teetä juotiin ja portviiniä — piparkakkua, keitetyitä potatteja ja lintupaistia (minun) ja minulla oli aika hauska Vanhalassa. Serkku Maria jätettiin vihdoin vierastupaan ja Setä ja minä asetuimme pirttiin vastapäätä — hän makasi reessä ja minä sängyssä — ja niin soitimme suutamme myöhään yöhön — Pommerin sodasta, jossa hän oli joutunut ranskalaisten vangiksi y.m.s. Klo 3 aamulla heräsin minä kuumuudesta kun näin ilmielävänä Runebergin 'ömsom skådadt i ljus och ömsom höljdt uti mörker' [vuoron valossa loistaen, vuoron pimeään peittyen] — eukko näet seisoi lieden ääressä ja puhalsi tulta hiiliin. Vaikka olinkin unen horroksissa, muistui tuo mieleeni, ja kun olin noussut ylös klo 7, pantiin tämä näky muistiin paperille."
Mikkelissä kävi Soldan avaamassa ennen mainitun sukulaisensa haudan ja kertoo tästä tapauksesta seuraavaa:
"Iltapäivällä, lokakuun 20 p:nä menin minä haudankaivajan seuraamana ja jälessä joukko uteliaita kaupungin porvareita perhehautaan, joksi Mikkelissä kutsutaan erästä vanhaa kivestä tehtyä sakaristoa, joka on vielä jälellä ikivanhasta kirkosta ja johon koko joukko (15 à 20) ruumisarkkua on sullottu yhteen. Annoin avata lattian, joka oli tehty irtaimista laudoista. Saapuvilla oleva seppä tiesi jotakuinkin missä ukko Soldan lepäsi, ja sattuma teki, että me ihan ensiksi avasimme isoisäni isoisän veljen arkun. Kirjoitin muistoon, mitä oli kirjoitettu läkillä kannen sisäpuolelle (ihmeellistä kyllä ihan isän käsialalla) nimittäin: Hans H. Soldan Född År 1686 d. 3 maj Död år 1758 d. 31 januari. — Sitten aloin lähemmin tarkastella ukkoa ja mitä tunsin, oli todellakin ihmeellistä. Tunsin, että Hansin nenä oli kova kuin puu ja että peruukki oli lujasti kiinni. Hän lienee ollut kovasti velkaantunut eläissään tai on Delacroix'n kohtalo syyttä häntä kohdannut — mutta kivettynyt hän oli ja päällä maan hän makasi. Käärinliina oli kuitenkin vähän, ei paljon mädäntynyt. Sotahansikkaat à la Charles douze samoin. — Piirustin ja sain hänet näköiseksi, tuon aikoinaan nähtävästi reippaan pojan."
Ihailtuaan vielä matkaa jatkaessaan näköaloja Ristiinaan menevältä tieltä ja käytyään Raahelinnan raunioilla, saapui Soldan viimein lokakuun 25 p:nä kotiinsa Lappeenrantaan pitkältä matkaltaan.
Kaikesta päättäen oli matka häntä suuresti virkistänyt, näyttänyt hänelle, joskin vaan syysvalaistuksessa, pienen osan Suomen ihaninta maata, jota hän siihen saakka oli vaan vähän tuntenut, mutta jota hän nyt taiteilijan silmillä tarkasteli ja ihaili. Valitettavasti ovat sekä matkalla tehdyt luonnokset että sittemmin niiden mukaan täydennetyt tarkemmat piirustukset joutuneet hukkaan. Mutta päävaikutus siitä, mitä hän oli nähnyt, on säilynyt tämän matkakirjeen loppusanoissa:
"Sverige, säger jag tili slut,
Är det bästa Gud har skapat,
Jag ej land begapat,
Om jag vetat det förut."
[Ruotsi, sanon lopuksi,
on parasta, mitä Jumala on luonut.
En olisi muita maita ihaillut,
jos sen olisin ennen tietänyt.]
"Nämä Wallenbergin säkeet johtuivat mieleeni ja nyt vasta käsitän, mitä hän niillä tarkoitti. Kyllä on varmaa, että se, joka ihailee vieraita maita välittämättä omasta maastaan — meidän maastamme — se menee mertä edemmä kalaan."
Vieraille maille täytyi hänen kuitenkin kohta lähteä. Loppupuolella vuotta 1840 komennettiin Soldan näet ensimmäiseen varsinaiseen virkaansa Dünaburgiin.
3.
Insinööriupseerina Dünaburgissa.
Sietämättömiä oloja. Valtion varas. — Kaipausta parempiin oloihin. — Tahtoisin oppia ajattelemaan. — Lohduttava kirje isälle. — Alakuloisuutta ja sisällisiä taisteluita. — Ormuz ja Ahriman, — Vänrikki August Tavaststjerna. — Frans Liszt. — Käynti Afzeliuksen luona Wendenissä. — Siirtyminen Pietariin.
Saatuaan vihdoinkin määräyksen varsinaiseen virantoimitukseen, lähtee
nuori upseeri reippain ja kevein mielin ajamaan kolmivaljakolla
Itämeren maakuntain lakeuksia, mukanaan pitsentti, joku venäläinen
Nikolai.
Tammikuussa 1841 saapuu hän siten Dünaburgiin.
Dünaburg on linnoitettu kaupunki Vitebskin kuvernementissa Liettuassa, vuolaan Väinäjoen pohjoisrannalla noin 10 penikulmaa vanhasta Riiasta Kuurinmaan rajalla. Kaupunki oli siihen aikaan juutalaispesä, jonka asukkaista vaan pienempi osa oli venäläisiä, puolalaisia ja saksalaisia. Paitse näitä oli siellä ruotsalaisia ja suomalaisiakin niin paljon, että heitä varten oli olemassa suomalainen pappikin. Suomalaisten joukossa oli myöskin vankeja, joita käytettiin linnoitustöihin. Sotajoukossakin tapasi Soldan suuren joukon suomalaisia, melkein kaikki niitä, jotka v. 1832 olivat myyneet itsensä sotamiehiksi ja joita kasakkien avulla kuletettiin maasta.
Tultuansa Dünaburgiin sai Soldan asuntonsa vanhassa luostarissa eräässä entisessä munkin kammiossa, jonka hän sisusti itselleen niinkuin hänen erääseen kirjeesensä piirtämästä kuvasta näkyy.
Alussa oli hän asemaansa hyvinkin tyytyväinen, etupäässä siitä syystä, että sai olla työssä. Nuori luutnantti pantiin palvelemaan kansliassa ja piirustuskonttorissa ja sai kohta tavallista huomattavamman tehtävän: kustannusehdotuksen laatimisen vedenpäällistä siltaa varten leveän Väinäjoen poikki. Saatuaan ehdotuksensa valmiiksi oli hänellä toivoa päästä siltaa rakentamaankin. Se toivo ei kuitenkaan toteutunut, yhtä vähän kuin toinenkaan suurista korjaustöistä luostarissa. Tämä työ annettiin eräälle "vanhemmalle", mikä oli Soldanin mielestä ilmeinen vääryys. Samalla siirrettiin hänet kesällä 1841 Vilnaan, jossa viipyi vuoden loppuun, johtaen siellä kesänaikana maanmittaus- ja kartoitustöitä sekä tehden ehdotuksia linnain parantamiseksi, kaikki esimiestensä mieliksi. Palattuaan Vilnasta Dünaburgiin ryhtyi hän taas entisiin toimiinsa, jotka olivat osaksi kansliatöitä, osaksi rakennus- ja korjaustöitä. Muun muassa sai hän kesällä 1842 rakentaakseen lähellä kaupunkia olevaa kesäleiriä varten siinä tarvittavat parakit, sekä suuren hospitaalin korjatakseen. Näitä ja samanlaisia töitä kesti sitten koko Dünaburgissa oloajan.
Eivät ne kuitenkaan tekijäänsä pitkän päälle tyydyttäneet, niinkuin hänen kirjallisia, taiteellisia ja tieteellisiä taipumuksiaan lukuunottaen helposti voi ymmärtääkin. Näihin harrastuksiin ei hän tavannut vastakaikua ainoassakaan henkilössä.
Mutta vielä suurempaa tyytymättömyyttä herättivät hänessä olot yleensä, käyden lopulta niin sietämättömiksi, että hänen täytyi ne jättää. Millaiseen maailmaan hän oli joutunut, sen voi päättää seuraavasta arvostelusta, jonka hän antaa kirjeessä 24.6.41: "Ihmiset täällä ovat yleensä niin mitättömiä ja kurjia, ett'en viitsi heistä pitemmältä puhua. Menetin luostarini ja sain toisen toimen — 'puhdas peli ja puhtaat aseet, se on kuitenkin se aisa, joka kestää', sanoo isä. Vaan voi välistä olla hyödyksi elää roistojenkin keskellä."
Ja jonkun aikaa myöhemmin kirjoittaa hän vastamainitun Vilnaan siirron johdosta mystilliset sanat: "Minut siirretään yhtäkkiä Vilnaan. — Huomenna odotetaan kenraaliluutnantti Geroita taas tänne tarkastusmatkaltaan Venäjällä — ja silloin minun pitää olla poissa." Mistä tässä oli kysymys, se selviää Soldanin myöhemmistä muistiinpanoista näiltä ajoilta. Samassa elämäkertansa katkelmassa, jossa hän puhuu noista ennen kerrotuista näpistelemisistään lapsuutensa aikana ja poikavuosinaan, on seuraava kuvaus juuri näiltä Dünaburgin ajoilta:
"Varsin omituista on nyt (40 vuotta myöhemmin) muistella silloisessa insinöörikunnassa vallitsevaa ajatustapaa. Linnakomennossa vallitsi täydellisesti järjestetty varkausjärjestelmä. Urakoitsijat olivat yksinomaan juutalaisia, toinen suurempi roisto kuin toinen. Kaikki olivat he samalla sekä ystävällisissä että kireissä väleissä upseerien kanssa — sillä viimemainittujen täytyi tavallisesti tarkoin valvoa 'oikeuksiaan', ett'eivät juutalaiset saisi heitä petetyiksi heidän 'laillisiksi' katsomiensa osuuksien saamisesta ruunun varoista. Yleisenä ja ammoisista ajoista voimassa olevana sääntönä oli, että urakoitsija upseerikunnan yhteiseen kassaan maksoi 10 % urakkasummasta, joka senvuoksi aina jo alusta laskettiin 10 %:ia suuremmaksi kuin urakan korkein oikeuden mukainen määrä. Mitä tämä voi merkitä, siitä saa käsityksen, kun tietää, että upseeriston tulot voivat nousta 40,000 markkaan vuodessa ja että upseerien luku oli 10 à 15."
"Mutta myöskin suoranaisia sopimuksia tehtiin juutalaisten kanssa ja viekkaimpain upseerien onnistui tätä tietä, jos vaan osasivat pitää puoliaan juutalaista vastaan, kiristää häneltä tätä laillista prosenttia paljoa enemmänkin — jonka hän tietysti piti omina hyvinään — eivätkä sitä toverit panneet ollenkaan pahakseen, päinvastoin vaan ihailivat merkkinä ammattitaidosta."
"Tuntuu melkein uskomattomalta, että niinkin sivistyneessä, nimittäin tieteellisesti sivistyneessä upseerikunnassa noin äärettömän suuri siveellinen turmelus voi saada sijaa, Pidettiin vanhana ja kunnioitusta ansaitsevana lakina sitä, että jolla on tilaisuus ruunua varastaa, hän tehköön se. Mitään häpeätä se ei tuottanut eikä näissä hommissa ujosteltu käskynalaisia neljännesmiehiä, työmiehiä ja juutalaisia enemmän kuin toisiaankaan."
"Erään kerran olin minä mukana erään suuremman summan kantamisessa, jonka juutalaiset olivat maksaneet. Meitä oli kolme upseeria, jokainen omilla rattaillaan, ja oli meillä kullakin pari säkkiä hopearuplia kärryissä. Säkit sijoitettiin päällikön luo, joka asui esikaupungissa, sieltä sitten kohta jaettaviksi. Mutta sillä kertaa sattuikin niin hullusti, että päällikkö, salaliitossa viekkaan nuoremman puolalaisen upseerin kanssa ei pannutkaan jakoa toimeen! Kun häntä asiasta lopuksi mitä ankarimmin ahdistettiin, väitti hän, että herrat jo olivat saaneet osansa sadosta (jonka hän tiesi valheeksi)."
"Samalla tavalla sanottiin muidenkin päälliköiden menetelleen, kun niin sopi. Mutta juutalaisia nylettiin sitä hävyttömämmin."
"Raaka-aineista, joita luonnossa vastaanotettiin makasiineista, myytiin kaikki, mitä ei työssä tarvittu, tovereille, jotka niitä tarvitsivat. Ja paljoa vähemmällä voitiin tulla toimeen siten, että varsinkin korjaustöissä merkittiin tekemättömiä tehdyiksi."
"Erityisen kuvauksensa ansaitsee se, miten minä korjasin hospitaalin katon uusilla rautalevyillä ja uudella maalauksella — hyvä jos 15 uutta levyä pantiin useasta sadasta merkitystä. Tästä syntyi tarkastus. Mutta katto maalattiin kiireen kautta ja ajutantti, joka toimitti tarkastuksen katolla, luki toista sataa uutta levyä vähälle aikaa. Sillä oli se asia selvitetty. Mutta hospitaalin päällystö oli kai vakuutettu siitä, että ruunun taloudessa kaikki lopulta käy oikein päin ja että enempi kovistus ei mitään auttaisi. Mutta plootut olin minä myynyt eräälle toverille polkuhinnasta."
"Mutta vielä kuvaavampi, psykoloogiselta kannalta katsoen, oli minun aivan ensimmäinen tehtäväni Dünaburgissa, suurenlainen työ, jossa minä kuitenkin asioihin perehtymättömänä olin päällikköjeni johdettavana. Oli rakennettavana suuri arsenaali, kaksikerroksinen, hyvin suuri kivirakennus, holvimaisine läpi rakennuksen kulkevine työhuoneineen. Seinät ja katto olivat jo valmiit minun tullessani paikkakunnalle. Sain tehdäkseni lattian paikalleen panemisen alikerrassa. Kustannusarviossa oli määrätty, että 4 jalkaa maata olisi kaivettava pois ja tiukkaan poljettua täytettä savesta ja hakatusta kivestä sijaan pantava. Jalkaväkeen kuuluvia sotamiehiä käytettiin maan kaivamiseen ja poisviemiseen säkeissä, jotka tyhjennettiin suureen kokoon ulkona. — Minun määräykseni kuului: että minä haudan syvyyteen nähden voisin antaa urakoitsijalle jotain helpoitusta — jos hän sen ansaitseisi."
Ja juutalainen, joka tiesi olevansa tekemisissä keltanokan kanssa, suostui maksamaan niin ja niin paljon, jos vaan ei täydettä tehtäisi sen ja sen syvemmäksi. Maksupäivä oli jo määrätty ja samoin työn alkaminen, mutta juutalainen viivytteli suoritustaan viekkaudella, joka voittaa kaiken, mitä ihmisjärki muutoin voi kuvitella. Juttu päättyi lopuksi siten, että lattian syvyys tuli vaan 1 à 2 jalkaa ja että me, minä ja mikäli tiedän myöskin päällikkö, saimme pyyhkiä suutamme. Parasta kaikesta oli se, että sotamiehet saivat yhteen aikaan kantaa maata takaisin arsenaaliin, koska juutalainen oli asettanut maksonsa riippuvaksi haudan syvyydestä ja hautaa jo oli kaivettu syvemmälle kuin sovittu oli.
Semmoisia olivat olot, joihin Soldan yhtäkkiä oli joutunut melkein suoraan Helsingistä, saatuaan siellä uusia ihanteita maisterivihkiäisissä edellisenä kesänä. Vuosi vuodelta kävikin hänen olonsa Dünaburgissa yhä tukalammaksi ja hän joutui lopulta täyteen haarniskaan päällikköään vastaan. Hän puhuu "helvetillisestä Dünaburgista, jossa rehellinen ihminen keitetään elävältä kuin krapu", ja usein mainitussa elämäkertansa katkelmassa kirjoittaa hän: "Se sisällinen inho tällaisesta asemasta, jonka koko kurjuus oli minulle selvillä, vaikutti ehkä vielä enemmän kuin halu kemiaan siihen, että pääsin pois Dünaburgista muihin seikkailuihin."
Kaipaus parempiin oloihin ja kaipaus sisälliseen siveelliseen uudistukseen esiintyykin yhä voimakkaampana kirjeissä tältä hänen ensimmäisen maanpakonsa ajalta. Melkein jokaisessa kirjeessään hän siitä puhuu. Helsingissä saadut herätykset olivat kääntäneet hänen henkiset harrastuksensa uudelle uralle. Maalauksesta puhuu hän harvemmin, mutta sitä useammin filosofiiasta, tai ehkä paremmin filosofeerauksesta. "Snellman väikkyy mielessäni, tahtoisin oppia ajattelemaan!" huudahtaa hän kerrankin. Ja sisarilleen, joille hän muuten antaa neuvoja monenmoisia heidän luvuistaan ja muista toimistaan, kirjoittaa hän (13.7.41):
"Verratessani kirjeenvaihtoamme nyt siihen, mimmoista se oli vuosi sitten, näkyy siinä jotain, joka tekee hyvää mielelle, ainakin minun mielelleni, että olemme kaikki ikäänkuin heränneet horroksista. Minä puolestani olen nukkunut liika kauvan ja on minun oleva kovin vaikea hieroa unta silmistäni. Hyvä meille, jos pysymme valveilla — aina vastedes! — Mutta kyllä kysyy muutos ihmisen olennossa voimia ja hitaasti se käy. Henki on altis, mutta liha on heikko. — Onhan kuitenkin iso askel astuttu, kun ei epäile huutamasta totuutta itsensä kuullen. Auttakoon Jumala minua näin kauniissa aikomuksessa. Äiti tietäköön, että tahdon tulla kunnon ihmiseksi — ainakin niin kunnolliseksi kuin minulle on mahdollista. — Eikä tämä enää nyt ole tuulenpieksämistä eikä suunsoittamista, vaan elähyttää se aate minua päivä päivältä yhä enemmän." (22.8.41.)
Ett'eivät hänen pyrkimyksensä olleetkaan jääneet hedelmää kantamatta ja että hänen aatteensa ja maailman-katsantotapansa jo olivat jotenkin kehittyneet niille omituiseen suuntaan, siitä on todistuksena eräs samaan aikaan hänen isälleen kirjoittamansa kirje, jossa hän mielestäni jo neljänkolmatta ijällä esiintyy valmiina "filosoofina".
Ruununvouti Soldanin asiat olivat yhä huonontuneet niin, että vasara uhkasi. Tiedon siitä saatuaan kirjoitti poika isälleen kirjeen, joka on liikuttava ja kaunopuhelias, kuvaten samalla isää ja poikaa, kuin myöskin heidän keskinäistä suhdettaan:
"Kun Kallen kirje saapui ja minä luin sen, vierähti kyllä pari paksua, suolaista pisaraa nenälleni, mutta ne saivat kuivua siinä itsestään, sillaikaa kun minä otin esille hitaan, mutta nyt jo jotenkin vakaantuneen järkeni ja ajattelin: hin ist hin, verloren ist verloren! — ja sitten ajattelin minä kuinka on sanottu: kohtalo antoi ja kohtalo otti, vaikka joskus voisi sanoa näinkin: kohtalo ei antanut, vaikka kyllä otti. — Mutta sehän oli kovaa, kauhean kovaa! — Niin, se oli kovaa, mutta on tässä maailmassa kovemminkin kolahtanut, kun esim. Natchen F:n äiti kuoli sisaren hautauspäivänä ja 'viisas ukko' [Afzelius] lähetettiin itään päin. — Eiköhän nyt isä todellakin voisi ripustaa surua naulaan. — Minä tahdon kertoa tositapauksen eräästä saksalaisesta talonpojasta. Se oli vanha, köyhä ukko, jolla ei ollut muuta kuin sipulimaa. Kun hän veti sipulikuormaansa kaupunkiin myytäväksi ja tuli kapealle sillalle kuormineen, kaatui kuorma ja koko hänen rikkautensa, sipulit nimittäin, vyörähti virtaan! — Mitä sanoi ukko siihen? Näin sanoi: Ka, siitäpä tuli aimo sipulisoppa! sanoi — palasi kotiinsa yhtä tyytyväisenä kuin oli tullut ja kylvi niinkuin ennenkin. Tämä ukko oli varmaankin varsin viisas ukko ja teki viisaudesta sen, minkä teki, sillä jos hän olisi ollut kevytmielinen, olisi hän heittäytynyt virtaan sipulien jälkeen — ja jos hän olisi ollut tyhmä niin olisi hän istuutunut sillalle itkemään. Ihmiset, jotka olivat sillalla, nauroivat sipuliukon onnettomuudelle — mutta siinä, siinä se on juuri onnettomuus, että ne ovat narrit, joita ihmisiksi kutsutaan. Kaikki viisaat, jotka tämän näkivät, arvelivat varmaan: tuohan oli oikein järkevä ukko. — Kehoitettuaan isäänsä, joka suri häpeätään ja naapurien naurua, olemaan yhtä viisas, jatkaa poika: jos minä nyt olisin Isän sijassa, niin sanoisin naapureille niinkuin Multialan Kalle ennen vanhaan sanoi: tulkaa meille jouluksi ja tuokaa vehnästä tullessanne — niin syödään yhdessä, tai kutsuisin heitä tanssiin ja sanoisin: tilaa on kyllä!"
"Mutta jos nyt tulee kysymys siitä, mitä on tehtävä, niin on päivän selvää, että sipuliukko teki viisaasti, kun meni ja kylvi uudelleen, huolimatta ihmisistä, narreista. Antakoon Isä nyt anteeksi suoruuteni, vaikka olisikin taipuvainen pitämään sitä jonakin, jota se ei suinkaan ole, eikä edes tahdokaan olla, kun se tulee sydämmestä, joka uskallan sanoa sen — liekehtii totuuden puolesta yhtä paljon kuin Isän onnen — ja niiden, jotka siitä riippuvat. Ja ell'en minä puhuisi siitä, mihin Isän onneton luonto voi antaa aihetta, — niin kuka sen sitten lausuisi! Mutta eipä todellakaan ero ylpeyden (myöskin oikean ja jalon ylpeyden) ja typerän ja vahingollisen itsepäisyyden välillä useinkaan ole niin epäselvä, että ne sekoittaisi toisiinsa ja luulisi toista toiseksi. On yleinen ja suuri ennakkoluulo pitää oman tahtonsa muuttamista suurempana häpeänä kuin kaikkia itsepäisyytensä synnyttämiä vääryyksiä ja mahdottomuuksia. Viisas ja totuutta rakastava taipuu kohta — ja ainoastaan pienet, heikot sielut, juuri semmoiset kuin minä olin, ennenkun opin tuntemaan itseni ja ajattelemaan vähänkään niinkuin nyt, antautuvat kokonaan luonteensa valtaan. Eräässä itävaltalaisessa kartassa oli kirjoitettu muutaman paikan päälle, jonka turkkilaiset olivat valloittaneet: Herra antoi, Herra otti. Kaarle XII, tuo rautapää, joka varmaankin oli ihmisistä itsenäisin, kirjoitti kerran Riian kaupungin kartan päälle: Herra antoi eikä itse pirukaan ole sitä minulta ottava. Mutta piru otti sen sittenkin ja Kaarle syöksi itsensä ja kansansa suureen kurjuuteen — itsepäisyydellään. Hän oli täysin rehellinen mies — ja suuri — ja häntä ihmetellään varsinkin hänen järkähtämättömän luonteen lujuutensa takia, — mutta jos hän olisi osannut joskus taipuakin, niin olisi hän ollut kymmentä kertaa suurempi ja onnellisempi. — Olenko oikeassa, Isä? Isä hoi, enkö ole oikeassa?"
Mutta vaikka hän näin kehoitti isäänsä ripustamaan surunsa naulaan, ripusti hän samalla kuitenkin omat surunsa — kaulaan. Veljelleen kirjoittamissaan kirjeissä kuvastuu joskus hyvinkin synkkä epätoivo ja raskasmielisyys, johon näyttää olleen luontaistakin taipumusta ja joka vuosien kuluessa yhä kehittyi ja muuttui melkein taudiksi, josta hän vasta isänmaahansa päästyään parani. Kukapa ei nuoruutensa ajoilta tuntisi sitä epäluottamusta itseensä ja kaikkeen, joka joskus voi vallata rohkeankin mielen, sitä täydellistä sisällistä vararikkoa, jonka välistä luulee tehneensä, sitä pettymystä lahjoistaan ja toiveistaan, joka painaa ja nöyryyttää miehen maan tasalle. Syy voi olla ulkonainen, mutta lyöpi kuin rokko sisälle päin, jos olojen vilu sitä kylmentää. Muista sen ilmaukset voivat näyttää hyvinkin mitättömiltä, syrjäinen voi sille nauraa, niinkuin sille itsekin nauraa, kun mielen tuuliviiri näyttää toisaanne, mutta sillä kertaa, kun se näyttää sielun päivättömimpään pohjolaan, on tosi kysymyksessä. Yhtä iloinen ja rohkaiseva kuin äsken esitetty kirje isälle on, yhtä synkkä ja alakuloinen on kirje veljelle marrask. 23 p:ltä 1841:
"Että Sinäkin olet niin kaukana! Kaksi karkeaa kiveä voisi toisiinsa hangattuna silitä, mutta tässä kivettömässä maassa en taida tavata ketään, jota vasten tahtoisin hangattaa — ja kirjeellisesti on niin vaikea mitään toimittaa."
Hän kuitenkin kirjoittaa. Ja mikä se on, joka häntä vaivaa ja joka on saattanut hänet epätoivoon? Minä olen tyhmä! Sen lisäksi on hän arkamielinen ja synkkä? Se mieliala valtaa hänet aina, kun hän joutuu seuraan, jossa on joku hyväpäinen mies muistuttamassa häntä siitä, että hänellä ei ole päätä ollenkaan. Hän on ujo, punastuu, kun seuroissa, esim. ruokapöydässä, täytyy jotain sanoa kaikkien kuullen. Ääni vapisee niin, että tuskin saa lusikan suuhunsa. Jos hän voisi esittää edes yhden ainoan itsenäisen aatteen — edes yhden ainoan sukkeluudenkaan! Hän on lukenut saksalaisen kirjailijan Karl Julius Weberin teoksen Demokritos oder hinterlassene Papiere eines lachenden Philosophen, mutta sitä ei hänen omasta mielestään olisi pitänyt tehdä, jos tahtoisi elää rauhallisesti ja onnellisesti, sillä tämä teos osoittaa hänelle hänen oman typeryytensä ja mitättömyytensä. Hän lukee sitä kuitenkin, koska kaikissa tapauksissa on parempi oppia tuntemaan oma itsensä — ensimmäinen ehto pahasta parantumiseen. — Seuraelämässä ei hän enää koskaan luule mihinkään kelpaavansa, koska häneltä puuttuu siihen päätä, kykyä ja rohkeutta. Tämä kykenemättömyys elää hienommassa maailmassa tulee hänen oman arvelunsa mukaan siitä, että hän on kotoisin sellaisesta sopesta kuin Lappeenrannasta, mutta sielläkin oli hän kömpelö ja ujo, vaikka hänellä tarpeellisena tanssijana ja hyvänä valssaajana oli enemmän rohkeutta esiintyä, samoinkuin hänellä ei siihen aikaan ollut käsitystäkään siitä, mikä on ero lampaanpään ja ihmisenpään välillä. Etsiessään syitä kaikkeen tähän kurjuuteensa luulee hän ne löytävänsä ennen muinoin tehdyistä helvetillisistä nuoruuden synneistä. — Sen ajan pahat henget taitavat vielä vaakkua kurjan olentoni ympärillä. Tämän tunnustuksensa à la Tolstoi, joka ei suinkaan ollut helppo tehdä veljellekään, sanoo hän tahtovansa tehdä siksi, että hän palvelee totuutta ennen kaikkea muuta. Kaiken tämän johdosta vaatii hän sitten veljeltään vastausta siihen, onko ihmisellä siinä merkillisessä tilassa, missä hän nyt on — ja jota, ell'ei erehdy, kutsutaan sairasmielisyydeksi (blödsinne) — mitään toivoa pelastumisesta ja kuinka sen tulee tapahtua — ja jos ei — niin miltä on sellainen ihminen näyttävä vanhoilla päivillään? Lopputulos tässä pitkässä kirjeessä tehdyistä itsetutkimuksista ja itsetunnustuksista muistuttaa sekin eteviä esimerkkejä. Soldanillekin herää ajatus lähteä pois, jättää kaikki ja asettua — maanviljelijäksi. "Käydäkseni asian juureen, niin pitäisi minun ehkä — ell'ei parannusta ilmaannu — muitta mutkitta erota koko joukosta — insinöörijoukosta nimittäin — ja ruveta kyntämään peltoa Petäjävedellä. Ett'ei veli kuitenkaan pelästyisi tällaista tekoa, lisää hän heti: ennenkun auraan ryhdyn — annan kuitenkin muutamien siunattujen vuosien kulua — ja silloinhan ei tiedä, mitä voi tapahtua." Saatuaan näin puhumalla vähän keventää mieltään, alkaa mielen painokin haihtua ja kirje päättyy seuraaviin luottaviin sanoihin: "Sen ainakin tiedän, että tietoja minulla on tarpeeksi — omaksi tarpeeksi — ja on niitä tyhmempiäkin kuin minä olen — joskaan ei ole monta sairasmielisempää ja arempaa."
Tuo taistelu palaa kuitenkin kohta taas takaisin. Suoranaisena jatkona edelliselle kirjeelle kuvaa hän itseään muutamia kuukausia myöhemmin seuraavin sanoin:
"Se on todellakin tyhmä kausi elämässäni, johon nyt olen tullut — sota Ormuzin ja Ahrimanin välillä täydessä tulessa rinnassani. Välistä nousen, niinkuin nytkin, yksinäiselle vuorelle tarkastamaan taistelua; se on aivan omituista huvia. Mutta sitten muistan minä Fuldan Piispan. Taistelussa ammuttu viimeinen kuula sattui häneen, katselijaan. Käyköön minun paremmin, sallittakoon minun päästä hengissä taistelusta, ja nähdä — valon voitto! Omituinen on se näky, jonka vuorelta näin, Ahrimanilla on kauhean suuri sotajoukko kauvas ulottuvine sivustoineen — mutta Ormuzilla on vaan heikko joukko, vaikka hänen lipussaan istuu Herran enkeli. Ilman tätä enkeliä lipussaan olisi hän jo aikoja sitten sortunut, mutta nyt voittaa hän vuoroon, ja vuoroon voitetaan. Molemmat viettävät voittojaan muutamain päiväin riemulla. Näin on taistelu kestänyt jo puolen vuotta. Kun viimeksi kirjoitin, oli Ormuzilla nähtävästi vaikea päivä; tänään näkyvät molemmat puolueet nukkuvan, niin että häiritsemättä voin tarkastella heitä molempia. Mutta vielä aivan äsken oli minulla päivä, joka oli täynnä valoa ja ihanuutta. Sinä muistat minun usein valittaneeni sitä, että minulla ei ole yhtä ristinsielua, jonka kanssa voisin puhua oikein sydämmeni sisimmästä."
Mutta yhtäkkiä oli tämä toivo toteutunut. Hän oli, joulun jälkeen 1841, matkustanut Illuxtin kaupunkiin 15 virstaa Dünaburgista ja tavannut siellä kaksi suomalaista upseeria, Rotkirchin ja Backmanin. Rotkirchin kanssa keskusteli hän päivän ja yön. He pudistavat esille sielunsa niin, että ne lepäsivät rinnakkain, kuin kaksi kirkasta vesilähdettä kauniina kesäisenä päivänä — läpikuultavina aina viimeiseen pisaraan. Sillä tavoin en ole kenenkään ihmisen kanssa vielä puhunut. Hän oli sitten kolme päivää minun luonani. Ja kun olimme tanssiaisissa kolmantena päivänä — olin minä iloisempi kuin koskaan ennen elämässäni. Kyllä nyt tiedän jotenkin tarkkaan 'woran ich bin' ja Ormuz kohottaa taas lippuaan, mutta Ahriman ei ole vielä poistunut taistelutantereelta. Tyydytys, jonka satunnainen toveri suo, ei kuitenkaan kestä kauvan, eikä voikaan kestää, kun syyt synkkämielisyyteen: yksinäisyys, vastenmieliset virkatehtävät ja myötätuntoisen sivistyneen seuran puute yhä olivat samat. Hän epäilee siitä syntyneessä sairasmielisyydessään yhäkin omaa voimaansa, omaa päätään ja ymmärrystään, valittaa yhä kehittyvää vastenmielisyyttään ihmisiä kohtaan ja kärsii siitä, että hän on ihan yksin puhtaine (mutta heikkoine) tahtoineen ja lämpimine sydämmineen — ilman ainoatakaan ystävää — jotka sanat kelpaisivat kaikkea selittäväksi motoksi hänen elämänsä runoelmassa, sillä ei koskaan hän päässyt tästä puutteesta ja tästä kaipauksesta.
Näistä pimeistä hetkistä huolimatta eli nuori luutnantti kuitenkin nuorten luutnanttien tavallista elämää, käyttäen hyväkseen huvituksia, joita oli tarjona. Der lange Schwede oli uuttera tanssija, kun sille päälle sattui, ja kaikkialla semmoisena suosittu. Hän otti osaa naamiaisiin, huvittelihe mailla ja vesillä, soitti ja lauloi. Varsinkin silloin kun sattui tulemaan joku suomalainen toveri Dünaburgiin ja pysähtymään sinne joksikin aikaa, niinkuin esim. nuori vänrikki August Tavaststjerna, joka matkallaan Puolaan viipyi Soldanin luona kokonaisen kuukauden.
Hän oli Soldanin täydellinen vastakohta, iloinen, reipas, huoleton laulaja, kaikkialla suosittu hilpeän olentonsa ja kauniin äänensä vuoksi, joutilaat ajat soitettiin viulua, laulettiin kvartetteja ja käytiin iltaisin serenaadeilla kauniissa kuutamossa. Tavaststjerna oli kukkona linnassa (var kukku för alla) ja häntä kestittiin kaikkialla minne tuli. Kerran kutsuttiin hänet Soldanin kanssa aivan tuntemattomaankin taloon, jossa tyttären syntymäpäiviä vietettiin. Siellä laulettiin ja hulluteltiin aamuun asti. Illallispöydässä lauloi Tavaststjerna tuon kauniin laulun: Stille, stille, kein Geräusch gemacht! Hän haaveili ja soitteli ja lauloi pianon ääressä koko illan. — Eräänä sunnuntaina mentiin toverien luo Illuxtiin, joka on 17 virstaa Dünaburgista Kuurinmaan puolella. Tie sinne kulki Väinäjoen eteläistä rantaa. Oikealla puolen näkyi joen yli yksi noita suuria aateliskartanoita, joita näillä seuduin on niin tiheässä. Se oli kreivi Siegberg-Platerin ja näytti suuremmoiselta, ihanalta linnalta kirkkoineen ja kaikkineen. Kreivi omisti 60 tuhatta sielua ja m.m. oli koko Illuxtin kaupunki hänen. Joki oli tyyni, ilma kaunis — ja me olimme hauskoja. Tavattuaan toverit, ennenmainitut Rotkirchin ja Backmanin, kävivät huvimatkailijat katselemassa erästä lähellä olevaa maatilaa, jossa näkivät kauniita maisemia, myllyjä, vesiputouksia, vallihautoja ja niin paksuja tammia, että neljän miehen kädet tuskin ympäri ylettyivät. Laulaen palasivat he sitten kaupunkiin illallista syömään ravintolassa, jonne oli kokoontunut muitakin upseereja. Iloiset pojat lauloivat ja pitivät hauskaa kaikilla kielillä aina kello puoli kahteen yöllä, kun kuu nousi ja lähdettiin paluumatkalle.
"Paluumatka oli jumalallinen — yö ihana, Väinäjoki oli kuin peili ja sitä myöten valui Riikaan parkki parkin ja tukkilautta tukkilautan perästä, joiden ponttuilla tulia tuikki. Laskeusimme välistä kävelemään. Klo 4 lautattiin meidät joen poikki — ja niin oli tuo hauska matka päättynyt — ainoa, jonka olen Dünaburgista tehnyt." (12.5.41.)
Vänrikki Tavaststjerna, joka näin virkisti elämää Dünaburgissa, kirjoitti, saavuttuaan määräpaikkaansa Zamoscen linnaan Puolassa, ystävälleen runollisen kirjeen kiitokseksi kaikesta hauskuudesta: "Olen nyt parhaallaan vahdissa — on yö — kuu paistaa sisään pienistä ruuduista — hiljainen tuuli suhisee puissa, jotka ympäröivät sitä vankkaa muuria, jonka sisässä olen — ainoastaan sotamiesten kamala 'sluschai' keskeyttää hiljaisuuden, joka vallitsee luonnossa, — silloin tällöin juoksee kyllä russakka kirjeeni yli ja saa vapaasti tulla ja mennä. Joskus pysähtyy kynäni ajatusten hurjasti kiitäessä, joita ei mikään vangitse. Muisto ja kaipaus asuvat yhdistettyinä sydämmessäni. Toivo seisoo syrjässä kaukana, kaukana, enkä minä tahdo sen valheita kuunnella." [Vänrikki August Tavaststjerna tuli sittemmin tunnetuksi laulajana ja säveltäjänä ja draamallisena kirjailijana. Hän on julaissut vihon "Airs Finnois" säveltänyt kantaatteja ja operetteja ja kirjoittanut historiallisen näytelmän "Judith och Holofernes". (Ks. Biogr. nimikirja.)]
Kun niinkin iloinen ja huoleton nuorukainen kuin Tavaststjerna kaikesta päättäin näkyy olleen, voi tulla alakuloiseksi tuolla vieraalla maalla, niin mitä sitten raskasmielinen Soldan!
On sentään vielä toinenkin valokohta Dünaburgin ajalta mainittava, nimittäin matka Riikaan ja Wendeniin, jonka Soldan teki keväällä 1842. Eräs Rautenfelt, hänkin insinööriupseeri Dünaburgissa, rikas mies ja aatelinen kartanonomistaja, oli tarjonnut Soldanille vapaan matkan suurissa mukavissa vaunuissaan, joilla ajaen vierailtiin Rautenfeltin sukulaisten ja tuttavien luona suurissa herraskartanoissa. Paitse matkasta ja sen vaihteluista näkyy Soldan nauttineen varsinkin siitä, että tapasi sivistyneitä, intelligenttejä ihmisiä, jommoisia tuskin aavisti ennen olevan olemassakaan. Tapasipa hän muutamakseen täällä kaukana hienoja paroonittaria, jotka osasivat puhua "koko hyväst' suomea". Olivat oppineet sitä Viipurissa ollessaan.
Mutta matkan suurin hauskuus ja virkistys näkyy olleen eräs Lisztin konsertti, jonka hän sai kuulla Riiassa. Sisar Aleksandralle kirjoitetussa kirjeessä (8.4.42), jossa tästä kerrotaan, on suuresta mestarista piirustus pianon ääressä ja seuraava kuvaus konsertista, jonka suomennan tähän hauskuuden ja harvinaisuuden vuoksi, sillä tuskinpa lienee suomalaisessa kirjallisuudessa montakaan alkuperäistä musiikkiarvostelua Frans Lisztin esityksistä. Onhan siinä sitäpaitsi lausuttu pieni toivomus sen painattamisestakin.
"Teaatteri oli täpösen täynnä kansaa. Flyygelit olivat asetetut keskelle teaatteria, siihen, missä orkesteri muulloin soittaa, erittäin sitä varten laitetulle sillalle, näyttämöllä oli penkkejä ja tuolia, kaikki jo täytettyjä, ja minä sain vaan seisomapaikan eräässä loosissa. Kohta astui hän sisään, tuo kummallinen mies — oli hoikka ja pitkä; pitkä vaalea tukka valui alas olkapäiden yli niinkuin auringon valaisema vesiputous kallion yli. Hän näytti kuin olisi ollut henki toisesta maailmasta, eikä näyttänyt edes huomaavankaan, että toiselle flyygelille oli asetettu kukkaiskori. Hän istuutui ja juoksahutti toisella kädellään sävelen soittokoneesta. Kaikki oli hiljaa kuin haudassa. — Hän soitti enimmäkseen omia sävellyksiään. Nuotteja ei näkynyt, ei kuulunut, — ja tuskin lienee edes mahdollistakaan nuoteissa lausua näitä ihmeellisiä asioita. Hän hallitsi täydellisesti koneensa, houkutellen esiin ja voittaen näennäisesti mahdottomia vaikeuksia, keskeyttämällä jos jonkinlaisilla taidetempuilla sointujen kulkua. Hän leikittelee päähänpistoilla, pettää jännityksillä, kiihoittaa hämmästyttävillä käänteillä, harppauksilla, salamoilla ja salamannopeilla tiraadeilla ja rulaadeilla ja ilmaisee drilleissään ylpeää iloa ja riemua. Alemmissa äänilajeissa muistutti soitto aina urkuja, ylemmissä aina harmonikkaa. Fortepianoksi sitä ei tuntenut. — Välistä jyrähti basso — ukkonen kävi — ja silloin ei voinut eroittaa mitään ääntä; oli niinkuin olisi myrsky vyörynyt näppäimien yli, aina kuitenkin synnyttäen mitä ihanimpia sointuja. Välistä taas lirisi soitto diskantissa niinkuin puro laaksossa ja muistutti toisen vuoron alppitorvia, jotka soivat vuorten välissä ja haihtuvat kauvas pois peninkulmien päähän. Ihmeen ihanasti osasi hän usein hetken synnyttämiin säveliinsä kutoa tunnettuja sointuja jo tunnetusta lempiteemasta, ikäänkuin houkutella esiin uusia puolia, niin että hän tuossa katoo ja häviää, samalla kun hän tässä taas sukeltaa esiin; juuri kun hän näyttää hävinneen ja uupuneen, esiintyy hän voittoisana ja iloisena uuteen elämään. Hän soitti m.m. pienen masurkan — siinä salamoi teema yhtämittaa ihmeen kauniisti esiin kaikkien noiden monien koristusten keskestä, — sitten soitti hän kauvan aikaa keskellä pianoa ja päätyi vähitellen diskanttiin, harmonikkaan, siinä kävi soitto yhä hitaammin, kuului yhä hiljemmin — ja hiljemmin — ja hiljemmin… Se jännitti niin, että tuskin voi hengittää: silloin syöksyivät molemmat kädet kuin ukkonen bassoon, ja koko teaatteri kohensihe — istuvat melkein hyppäsivät ilmaan. — — Ja hänet, tämän Lisztin olen minä nyt kuullut omilla korvillani. — — Hamburgissa on äskettäin ilmestynyt kirja 'Frans Liszts Leben und Wirken' ja Berliinissä kirjoittaa parhaallaan neljä kirjailijaa hänestä kukin kirjaansa. Ehkä sinä, Aleksandra, annat painattaa tämän kirjeen Helsingissä!"
Samalla matkallaan käväsi Soldan myöskin muutamia peninkulmia Riiasta olevassa Wendenissä, tapaamassa vanhaa Lappeenrantalaista tuttavataan Afzeliusta, joka Suomesta karkoitettuna oli saanut luvan oleskella missä halusi Itämerenmaakunnissa ja asettunut Wendelliin. Monista merkeistä päättäen näyttää siltä, kuin olisi Afzeliuksen laiton kohtalo ja seurustelu hänen kanssaan ainakin välillisesti vaikuttanut Soldanin omaan tulevaan kohtaloon, asettaen senaikaista hallitusjärjestelmää ja siitä seuranneita oloja hänen silmissään vielä räikeämpään ja epäedullisempaan valoon kuin miksi hän ne jo muutenkin oli nähnyt ja arvostellut. Arvata sopii, ett'ei ukko Afzelius suinkaan mahtanut värejä säästää ja yhtä varmaa on, ett'ei Soldankaan salannut häneltä niitä havaannoita ja kokemuksia, joita hän oli jo Dünaburgissa tehnyt. Kun tietää, mikä vaikutus Afzeliuksella jo Turussa ollessaan oli nuoriin mieliin, niin miks'ei olisi niin herkkä ja vaikutuksille altis ja totuutta ja oikeutta sielunsa koko intohimolla etsivä luonne, kuin Soldanin jo siihenkin aikaan oli, ottanut hänestä pysyviä vaikutuksia.
Afzeliuksella oli kolme tytärtä, joista vanhin Mathilda nähtävästi oli ollut nuoren kadetin lemmikki Lappeenrannan aikoina. He eivät olleet tavanneet toisiaan vuosikausiin, mutta ylläpitivät kuitenkin kirjeenvaihtoa keskenään. Tulostaan Afzeliuksen luo kertoo Soldan:
"Avaan oven ja kohtaan kynnyksellä henkilön, joka omituinen ilme kasvoissaan tarkastaa minua terävästi. — 'Herra Jumala, onko mahdollista — August!' — Itsekin menin minä niin pyörälle, että tuskin osasin vastata — 'On, rakas Thilda, se on mahdollista!' — Äänettömyys. Hän tunsi minut heti, mutta minä sain huonon muistini avulla vasta vähitellen selväksi, että hän oli — aivan näköisensä. Hänen piirustuslautansa oli pöydällä ja hän oli jo työssä. — Ukko oli vielä huoneessaan alikerrassa. Viiden minuutin kuluttua tuli hän ylös, tietämättä, kuka tulija oli. Tahdoin nähdä, tuntisiko hän minut ja menin sentähden hyvin juhlallisesti häntä vastaan sanoen: 'Ich komme aus Dünaburg mit vielen herzlichen Grüssen, j.n.e.' Hän tarttui minua heti ystävällisesti käteen ja kysyi: 'Ihr wehrter Namen?' — 'August Soldan' — vastasin minä. — — Äänettömyys. — Viikseni ja saksalainen tervehdys olivat saattaneet hänet harhaan. — — Lopun voitte arvata. — Ilo oli varmaankin vilpitön molemmin puolin. — Mutta koko täälläoloani painoi jonkunlainen totinen, melkein raskasmielinen henki. Ukko oli terve ja reipas ja näytti höytyisämmältä kuin Lappeenrannassa — sekä oli elävänä kirjana ihan entisensä lainen. Hiukan hajamielisempi hän kuitenkin oli ja pieni raskasmielisyyden pilvi väikkyi hänen otsallaan, kun hän seisoi kakluunia vasten ja kuunteli Idan soittoa tai Agnesin lauluja. — —"
"Mutta jos olet, Aleksandra, lukenut tarkkaan tämän kirjeen ja enemmän kuvaillut mielessäsi itse asiaa kuin seurannut tätä kuivaa kuvausta, niin pitäisi sinulla tällä hetkellä olla pieni kyynel kurkussa — niin ainakin minulla on."
Kirjeen lopussa on seuraava selitys, joka mielestäni selittää juuri päinvastaista mitä sillä tarkoitetaan:
"Vanhemmat lienevät hiukan levottomia koko tästä matkasta. Se on aivan tarpeetonta. En minä ole lapsi enää enkä ryhdy siihen, mikä ei saa olla, yhtä vähän aatteihin kuin tekoihinkaan. Että minä pitkän ja ikävän ajan jälkeen etsin hiukan virvoitusta sydämmellisten ihmisten seurassa ja hiukan korvausta kodin sijaan, jonne en voi tulla — siinä ei kukaan voine löytää mitään pahaa. Mitä hyvää minulla muuten oli tästä matkasta, en huoli tässä kertoa. Sitä ei voi edes oikein selvästi tuntea, vielä vähemmän siitä puhua."
Siitä, mitä kirjeen kirjoittaja ei vielä silloin käsittänyt, siitä, mitkä aatteet hänessä jo silloin kytivät ja mitkä tekojen siemenet häneen jo olivat kylvetyt — siitä on kirjeen nykyisen lukijan helppo olla selvillä.
Yhdestä oli kuitenkin Soldan jo silloin selvillä — ett'ei hän voisi kauvemmin Dünaburgissa viipyä, että hänen pitäisi päästä pois maanpaostaan, jos mieli itsensä henkisestä haaksirikosta pelastaa.
Hän näyttääkin panneen kaikki ne voimat liikkeelle, jotka voisivat tätä tuumaa edistää. Hän on puhunut insinöörikenraali Feldmannille asiasta ja pyytänyt hänen puoltosanaansa ja kirjoittanut professori Solovjeffille Pietariin pyytäen päästä fysikan ja kemian repetitorin eli apuopettajan toimeen sota-akatemiassa. Kaikista näistä toiveistaan ja syistä muuttoonsa tekee hän selkoa yhdessä noista avomielisistä kirjeistään (6.1.1843), joita hän tuon tuostakin elämänsä käännekohdissa kirjoitti veljelleen:
"Tämä asia on minulle mitä tärkein. Se on minulle tuollainen käänne elämäni aletulla uralla, jolla luultavasti tulee olemaan ratkaiseva merkitys kaikeksi ijäkseni. Tuuma on hiljalleen kypsynyt, eikä se siis ole mikään epäluotettava ansarikasvi, vaikkakin sen siemenen kylvivät nuo viimekesäiset peikot: pahatuuli, tyytymättömyys, haaveileminen ja kärsimättömyys, niin että hiukan pelkään, ett'en ole tyynesti asian kaikkia puolia punninnut. Vaan nyt se on päätetty ja minä olen ihmeen iloinen siitä, että minulla on varmuus asiasta — ja niin läheinen mahdollisuus päästä täydellä todella työskentelemään olentoni paremman puolen kehittämiseksi; mutta voinetkohan sinä kanssani pitää oikeana esim. sitä, että minä jätän lukuunottamatta erään lajin asianhaaroja, jotka ehdottomasti seuraavat siitä, että minä heitän nämä proosalliset linnoitustyöt ruvetakseni lukemaan, — sisarieni aseman! — Eikö se näytä pahalta? — Ei, rakas Kalle, kaikkea tätä olen ajatellut — mutta myöskin muutamia muita asioita olen ajatellut ja nämä ovat aivojeni vaa'assa päässeet voitolle. Ylimpänä seisoo tietysti itse tarkoitus pyhän kunniansa kehä ympärillään — oikealla puolen on varma toivo siitä, että minä myöskin tässä uudessa asemassa voin saada kohtuullisen toimeentulon; vasemmalla on taas tuo ruma juttu siitä, että olen täydessä haarniskassa päällikköäni, everstiluutnantti Feodoroffia vastaan, jonka kanssa en tahdo olla missään tekemisissä. (Tässä olisi minulla varsin valaiseva juttu kerrottavana, mutta kirjoittaa siitä en voi.) Sitäpaitse loistavat koko tässä tuumassa, niinkuin aina silloin, kun mieli jotain ikävöi, kaikki aiheet ihmeen voimakkaassa valossa. — Minä pääsen nyt aivan toiseen maailmaan — saan tekemistä lempiaineeni kanssa ex professo — joudun piiriin, jossa tapaan sivistystä, elämää ja liikettä — pääsen monenmoisten lähteiden ääreen; riippuu vaan siitä, mikä luonteeni lapsista janoaa; saan myöskin soittaa viulua, ehkä myöskin maalata, antaa yksityistunteja, kuunnella julkisia luennoita — — saan nähdä omaisiani silloin tällöin — saan nähdä Suomen taas — — ja — ja — — polttaa Geflen vaappenia."
Se oli sinne kuin häntä veti vastustamattomalla voimalla — kotiinpäin — Suomeen — joka houkutteli häntä varsinkin sen isänmaallisen hengen vuoksi, joka siellä oli alkanut puhaltaa ja jonka voimistavaa ja virkistävää hengittämistä hän kaipaa.
Nuo toiveet toteutuivatkin. Suomeen ei hän tosin päässyt, vaikka kyllä näkyy ajatelleen pyrkiä vuorihallitukseen (bergscorpsen) tai johonkin muuhun toimeen — ei päässyt sinne, ennenkun oli tehnyt tuon monimutkaisen retkensä Ameriikkaan — mutta pääsi kuitenkin Pietariin ja sai siellä haluamansa kemian ja fysikan apuopettajan viran sota-akatemiassa.
4.
Apuopettajana Sota-akatemiassa.
Keltussa. "Koko maailma näkyy hymyilevän minulle." — Toimet Sota-akatemiassa. — Ystäväpiiri: Soldan, Cygnæus, Löfström, Kommonen. — Isän kuolema ja hautaus. — Koti Lappeenrannassa. — Ilo ulkomaan matkasta. — Vapautus suuresta vankilasta. — Onnetonta rakkautta.
Muutamia kuukausia myöhemmin eli heinäkuussa 1843 tapaamme sankarimme maalla, luonnon helmassa, lähellä Keltun kirkkoa, Pietarin tienoilla, lepäämässä selällään — hieno sikari hampaissa — päivän puoleisella rinteellä, tuuhean koivun alla ja lukemassa jotain kaunista romaania. Hän nukahtaa ja sitten herää hän voimistuneena ja virkistyneenä, nousee kuninkaalliselta vuoteeltaan kukkulalla ja rinta paisuu niinkuin tahtoisi hän nielaista koko maailman, joka ihanana aukeaa hänen ympärillään. Pään päällä vaan taivasta, tuulista taivasta kiitävine ja maata varjostavine päivineen ja jalkain alla vaan merta — vihreää ruohomerta — kukkulat ovat aaltoja, joiden harjoilla koivulehdot vaahtona tuulessa kuohuvat. Ihmiset ovat kuin kaloja tuossa meressä. Etäämpänä lännessä loistaa Pietarin kaupunki auringon paisteessa. Etualalla näkyy talonpoikia pesemässä hevosiaan talon kaivolla.
Olot ovatkin melkoisesti muuttuneet, synkkämielinen itsensä tutkija ja huoliensa hautelija on muuttunut tyytyväiseksi taiteilijaksi, joka taas maalarin silmillä maailmaa katselee.
Hänen elämänsä on tehnyt kokokäänteen. Hän on päässyt oikealle alalle, noiden lähteidensä ääreen — lähelle isänmaataan ja kotiaan, joskaan ei siellä vaikuttamaan, niin siellä kuitenkin vaikuttimia vastaanottamaan.
Hän on Keltun suomalaisessa pitäjässä 20 km Pietarista johtamassa kesäleirissä olevan insinöörikoulun upseeriluokan töitä. Hän on myöskin tavannut veljensä, tyhjentänyt sydämmensä, saanut muitakin ystäviä, saanut luottamusta itseensä ja päässyt mieleiseensä työhön, "Koko maailma näkyy hymyilevän minulle!" sanoo hän.
Toimi, jonka hän on saanut, antaa hänelle jotakuinkin hyvän toimeentulon, mutta ei kuitenkaan vie aikaa omilta luvuilta ja omilta harrastuksilta. Hänen tulee olla 10-12 tuntia viikossa luokalla kuuntelemassa prof. Solovjeffin luennoita kemiassa ja fysikassa, sekä valmistaa samoja aineita kotona, voidakseen astua katederiin, jos tarvis niin vaatisi. Tutkintojen aikana touko- ja kesäkuussa on hänen oltava apuna oppilaita tutkittaessa. Kesän aikana saa hän seurata insinööreiksi aikovia jonnekin maalle. Muita velvollisuuksia ei hänellä ole.
Ja hän käyttää aikaansa jo ensimmäisenä kesänä tehdäkseen suuria suunnitelmia lukujansa varten. Kuinka perinpohjaisesti hän aikoo käydä käsiksi asiaan, se näkyy "lukujärjestyksestä", jonka hän laatii ja hyväksyy, jota hän sitten osaksi seuraakin läpi koko elämänsä ja josta ovat tuloksena lukemattomat muistikirjat, vihkot ja paksut nidokset. Siinä on m.m. määrätty muistiinpanojen tekemistä varten eri vihkonen filosofialle, toinen runoilijoille, kolmas historioitsijoille j.n.e. Estetiikka, fysiikka, kemia, geognosia, kielet j.n.e. saavat kukin eri vihkonsa, — onpa yksi määrätty sukkeluuksia ja laulunpätkiäkin varten.
Maalauskin pääsee taas vauhtiin. Tältä ajalta on useita hauskoja piirustuksia ja päiväkirjassa vähäväliä selontekoja aiheista. Maalaus, soitto, kirjat — ja suomenkielen kuuleminen — tuottavat hänelle aivan erikoista hauskuutta. Hän seurustelee ahkerasti talonpoikain kanssa, ottaa osaa heidän pitoihinsa, nauttii heidän sukkeluuksistaan, tanssii ja soittaa tanssimusiikkia.
Palattuaan syksyllä Pietariin hankkii hän itselleen hyvän asunnon ja ryhtyy innolla töihinsä. Paitse jo mainituita virallisia tehtäviään ja paitse maalausta ja viulunsoittoa, antaa hän yksityisopetusta m.m. kemiassa. Kaikista suurimman osan aikaansa viettää hän kuitenkin kokeita tehden sekä kotonaan että yliopiston laboratoriossa, jonne tullakseen hänen täytyy soudattaa itsensä Nevan yli Vasili-Ostrovaan tai kulkea jalkaisin kolmen kilometrin matka. Kemia huvittaa häntä päivä päivältä yhä enemmän. Kemia on opettanut minut tuntemaan Jumalan, kirjoittaa hän ja kun hän tekee kokeitaan yliopiston laboratoriossa ja saa pienen räjähdyksen aikaan, jolloin huone täyttyy valkoisella savulla, kuvailee hän olevansa Faust, joka lumoo henkiä ja miettii luonnon salaisuuksia.
Näiden töiden viehätystä lisää vielä se, että hänellä on varma päämäärä. Hänen suosijansa Solovjeff, joka on vanha ja heikko, tahtoo kernaasti tehdä hänet jälkeläisekseen ja silloin tällöin toimittaakin hän jo kemian- ja fysikanprofessorin tehtäviä. Insinööri-luutnantti kulkee suurin askelin loistavaa, vakavaa tulevaisuutta kohti — sota-akatemian professorin virkaa.
Joka vuosi on hän tilaisuudessa matkustamaan kotiinsa, oleskelee vanhempain ja sisarien luona Lappeenrannassa, sekä kesällä että talvella, tekee purjehdusretkiä Laatokalla, tekee kerran pitkän huvimatkan Käkisalmen, Sortavalan, Impilahden, Pitkänrannan, Ruskealan, Uukuniemen, Punkaharjun ja Parikkalan kautta Lappeenrantaan. Hän ottaa vilkkaasti osaa isänmaan asioihin sikäli kuin niitä siihen aikaan harrastettiin, seuraten tarkasti Saimaa, joka näinä vuosina vv. 1843-47 oli ylimmillään. Hän siteeraa päiväkirjassaan Snellmannin kirjoituksia m.m. Kuopion uuden kymnaasin perustamisesta. Toisen kerran mainitsee hän kirjeessä veljelleen (26.4.1847): "Kommonen (eräs hänen tuttavansa) on paljon muuttanut entisiä itsekkäitä tuumiaan — hän hyväksyy, vaikkakaan ei suoraan ja avonaisesti Snellmannin opin siitä, että yhteinen hyvä on tärkeintä." "Olen kuullut erästä pastori Walteria ja tullut selville siitä ihanasta sopusoinnusta, joka on kristinuskon aatteen ja uusimman filosofian välillä." Tämä viimemainittu lause on kuin ensimmäinen välähdys siitä kysymyksestä, jonka valaisemiseksi hän sittemmin koettaa työskennellä.
Ollen hyvin likeisessä yhteydessä Pietarin suomalaisten kanssa — m.m. kirkkoneuvoston jäsenenä — ja seurustellen ahkerasti sukulaisensa rovasti Sirénin perheessä, tapaa hän siellä kaikki etevämmät suomalaiset, jotka oleskelevat Pietarissa tai siellä käyvät, m.m. M.A. Castrénin, E. Lönnrotin ja H. Kellgrénin. Erään Castrénin Pietarin tiede-akatemialle lähettämän kirjeen matkoiltaan Siperiassa Samojeedien luona käänsi Soldan saksaksi.
Hyvä tuttava oli hänellä myöskin puolalainen maalari Budkovsky, jonka kanssa hän jonkun aikaa asuikin yhdessä v. 1845 ja joka on maalannut hänen muotokuvansa. Eräässä kirjeessään mainitsee Soldan, että Budkovsky keväällä 1845 matkusti Helsinkiin viemään sinne maalaamaansa Castrénin muotokuvaa sekä useita satoja kappaleita kivipainoksia Lönnrotista. Myöskin joidenkuiden suomalaisten runoniekkain kuvat oli Budkovsky piirtänyt.
Mutta parhaan ystävänsä sai hän kuitenkin Uno Cygnæuksesta, joka palattuaan Sitkasta oli asettunut opettajaksi Pietarin suomalaiseen kirkkokouluun. Hänkin asui jonkun aikaa Soldanin luona.
Helmikuussa 1846 kirjoittaa Soldan kotiinsa, että Uno Cygnæus on hänelle kallisarvoisin kaikista ihmisistä, joita hän tähän saakka on maailmassa tavannut, ja hänen seuransa on opettavaa ja miellyttävää, Suuri oli nähtävästi Cygnæuksen vaikutus Soldaniin. Cygnæus oli monessa suhteessa avannut hänen silmänsä, vaikka hän toiselta puolen olisikin toivonut, että Cygnæus olisi avomielisemmin häntä ja hänen heikkouksiaan arvostellut. Sillä hänestä olisi ollut virvoittavaa oppia tuntemaan itseänsä, vaikka pahoiltakin puolilta. Mitä Cygnæukseen tulee, on hän Soldanin mielestä siinä suhteessa perin pohjin muokattu ja "ins Reine gebracht". Perustus, pohja on hänessä vakaantunut, vaikkakin muille vaikeasti käsiinsaatavissa. Cygnæus on ollut minulle opettavampi kuin kenties kukaan, kirjoittaa hän. Hän on kuin syvä, syvä kaivo; jossa on kristallin kirkasta vettä. Hän on täydestä vakaumuksestaan uskonnollinen ja hänen uskonsa on elävä ja vaikutuksen haluinen, joskaan se ei vähemmissä erityisseikoissa kestäisi koetusta. Ero hänen ja minun opin-kappaleissa (joka ehkä ilmaantui enemmän termeissä kuin muualla) näkyy häntä vaivaavan — minua taas ei ollenkaan. — Hänen käytöksessään oli etevämmyyttä — ei koskaan sanoissa tai tavoissa, vaan ajatuksen tasaisuudessa ja siveellisesti ylevässä soinnussa. Hänellä ei ole mitään loistavia puolia ollenkaan, mutta itse ydin on loistava jalokivi!
Cygnæuksen ja Soldanin seuraan oli liittynyt pari kolme muutakin, eräs
tohtori Pipping ja eräs Löfström. Vielä kaukana vieraalla maallakin
Soldan näitä muistelee. Eräässä kirjeessään ruotsalaiselle ystävälleen
S.A. Hedlundille kuvaa hän tätä aikaa seuraavin sanoin:
"Olen kaiken ikäni elänyt hyvin erilläni siitä, mitä tavallisesti sanotaan maailmaksi. Minussa heräsi jo tavallista aikaisemmalla ijällä halua lukuihin, vaikkakaan minä en koskaan oppinut niitä järkiperäisesti hoitamaan. Minulla oli viimeksi vv. 1845-47 se arvaamaton onni, että sain nauttia eräiden kansalaisteni mitä puhtainta ja sydämmellisintä ystävyyttä, jotka ystävät samalla olivat ainoa seurani! Meitä oli neljä toverusta: oikeauskoinen pappi ja samalla mies — niin puhdas kuin Franzén. Jos tapaat jonkun, joka tuntee Uno Cygnæuksen — niin on hän arvosteluni oikeaksi todistava. Hänen nimeään ei kuitenkaan ole asetettava yhteyteen minun nimeni kanssa. [Soldan piili silloin Ruotsissa maaseudulla, eikä tietysti tahtonut valtiollisena pakolaisena saattaa ystäviään välikäteen.] Toinen oli matematikko, kemisti ja materialisti (Pipping). Hänen sielunsa oli vetykaasua, tai oli hän ainakin joku semmoinen ilmiö kuin on lämpö, sähkö tai jotain semmoista; Kristus ei voinut hänen väitteensä mukaan sentähden käydä veden päällä, että hänen 'ominainen painonsa oli mahtanut olla 1:n paikoilla.' Kolmas oli filosofian maisteri ja hiukan perehtynyt filosofiaan (Hegel, Snellman). Viime mainitun, joka oli meistä nuorin, sinä ehkä tunnetkin. Hänen nimensä on Löfström. Hänet erotettiin yliopistosta joksikin aikaa syystä, että hän parin muun ylioppilaan kanssa Helsingistä oli saapunut Upsalaan tuohon tunnettuun ylioppilaskokoukseen. Me tulimme säännöllisesti yhteen määrättyinä päivinä viikosta ja juttelimme yökaudet. Luonteiltamme ja erityisiin taipumuksiin nähden olimme me niin erilaisia kuin neljä ilmansuuntaa, ja kuitenkin pidimme yhtä niinkuin 'Hand and Glove'."
"Voit helposti ymmärtää, mikä se tällaista yhteyttä pitää yhdessä. Se on — totuus. Ei tuo jo kerran löydetty, vaan tuo aina etsittävä totuus. Me olimme kuitenkin näissä seurusteluissamme, keskellä barbarisuuden pääkaupunkia, luoneet itsellemme omantunnon-vapauden, joka oli täydellinen. Jokainen sai tyhjentää sydämmensä aina viimeiseen pisaraan. Sielumme lepäsivät toisinaan vierekkäin niinkuin neljä lähdettä, jotka ovat läpikuultavia aina viimeiseen pisaraan. — Minusta ansaitsee tämä suhde tulla psykoloogisena havaintona mainituksi."
"Tässä koulussa opin minä varsinkin yhden taidon, jota pidän hyvin suuressa arvossa, mutta jolla ei jokapäiväisessä elämässä ole äyrinkään arvoa. Se taito on taito puhua niinkuin ajattelee. Se muuttui meille kuitenkin jokapäiväiseksi nautinnoksi, ja kaikkea nautintoa seuraa rangaistus. Suuri kykenemättömyys seuraelämään semmoisena kuin se ilmenee visiteissä, huveissa, tansseissa y.m. tuli siitä osaksemme. Nuo minulle unhottumattomat ukkoset ovat nekin monet kerrat otsansa orteen iskeneet."
Ystäväpiiri oli kuitenkin pari vuotta koossa pysyttyään hajoava Soldanin ulkomaanmatkan vuoksi. Aate tähän hänen koko tulevaisuuttaan ratkaisevaan matkaan oli herännyt jo v. 1845, jolloin hän esitti sen päällikölleen. Päällikkö samoin kuin professori Solovjeffkin oli tuumaan taipuvainen ja käski laatimaan matkasuunnitelman, Jo parin viikon kuluttua olikin Soldanilla matkareitti valmis: Berlin — Giessen — Sweitsi — Reinin matka — München — Dresden — Leipzig — Wien — Prag — ehkä Pariisi ja Lontoo, jonka hän hyvillä toiveilla esitti asianomaisille. Kaikkinaiset esteet vaikuttivat kuitenkin, että asia vasta paria vuotta myöhemmin esitettiin keisarille.
Vasta toukokuun 18 p:nä 1847 on hän tilaisuudessa kirjoittamaan kotiinsa ilosanoman matkan toteutumisesta:
"Tulin eilen kotiin klo 7 j.p.p. ja löysin pöydältä kirjenipun, jossa on kutsumus päällikön luo. Lensin sinne, hän tahtoi 'toivottaa onnea'. Hänen Majesteettinsa on vahvistanut Suuriruhtinaan päätöksen. Minä saan lähteä matkalle heinäkuun 13 p:nä kahdeksi vuodeksi. — Ehdot ovat vielä paremmat kuin osasin toivoakaan. Iloni siitä oli ääretön. Uskoni on auttanut minua; muuta se ei voi olla. Tahdon ilahduttaa teitä kaikkia. 'Soldanin perheessä ei ole koskaan sellaista onnea tapahtunut'." Hän kutsuu tuota matkalle lähtönsä päivää, syntymisensä — uudesta syntymisensä päiväksi; ja aivan erityistä iloa tuottaa hänelle se, että hän nyt saa vaihtaa sinellin palttooseen. "Minut valtaa kummallinen helpotuksen tunne, ajatellessani palttoota; melkein samallainen kuin se, jonka tuntee vapaudessaan arestista, tai kun ensi kerran menee ulos raittiiseen ilmaan taudin jälkeen."
Ennenkun hän kuitenkaan pääsi lähtemään ulkomaille, täytyi hänen käydä hautaamassa isänsä. Melkein samana päivänä kuin hän sai tiedon ulkomaan-matkansa onnistumisesta, tuli tieto isänkin kuolemasta. Siitä on päiväkirjassa seuraava muistiinpano 17 p:ltä toukokuuta 1847. "Helatuorstaina kuoli 65 vuotias, surullisen elämän ja 3 vuorokautta kestäneen ankaran taistelun jälkeen sanomattomia tuskia kärsien." Niinkuin jo usein ennen on mainittu, oli ruununvouti Soldan lähtenyt köyhästä kodista ja ahtaista oloista, niin ahtaista, että yksi hänen veljistään vielä vanhanakin, ollen talonpoika Uukuniemellä, kärsi kovaa puutetta. Ankarilla ponnistuksilla oli hän päässyt virkauralla kohoamaan ruununvoudiksi saakka, mutta ei hänellä näytä olleen yhden ainoan päivän rauhaa aineellisista huolista, vanhoista ja uusista veloista. Ukko oli epäkäytännöllinen mies ja teki huonoja kauppojakin. Ollen aina helppo ja herkkäuskoinen oli hän joutunut apulaistensa ja kirjuriensa kautta vaillinkeihinkin, jotka yhä lisäsivät taakkaa. Millaiseen pulaan hän lopulta oli saattanut itsensä, se näkyy eräästä Augustin kirjeestä Kallelle (Pietari, 28.1.1845), joka kirje samalla kuvaa silloisia virkamiesolojakin Itä-Suomessa: "Isä oli kotona käydessäni useita päiviä Viipurissa. Kuvernööri ehdotti hänelle, että hän jättäisi eronhakemuksensa ja isä puolestaan ehdotti, että kuvernööri hankkisi hänelle jälkeläisen, joka tahtoisi ostaa talon (ja viran) 2 tuhannesta hopearuplasta, johon vastattiin: 'Minä tahdon koettaa.' — Isän virkaero, jos se vaan voi näin tapahtua, lienee paras ratkaisu. Minua aavistuttaa, ett'et sinä ollenkaan tiedä, missä pihdissä hän tätä nykyä on. Hänhän on kauvemman aikaa käyttänyt Benbackin kirkonrakennusaineita, joka nousee noin tuhanteen hopiaiseen, ja hän istuu, niinpiankun siitä tulee kysymys s.o. nyt kohta, tai keväällä. Ei siis ole valittavana täysi tai puolitäysi eläke — vaan kysymys on siitä, saako hän mitään. Mitä Herran nimessä on nyt tehtävä? En näe mitään sarastusta, en mitään tietä tämän summan saamiseen, vaikka vankeuskin uhkaisi. Ainoa keino lienee kauppa — semmoinen kuin tuo jo mainittu. Mutta ei ole otettava orrelta se mies, joka voisi täyttää kaikki ehdot, joka näet olisi tuo juuri kuvernöörin virkaan aikoma ja joka samalla olisi niin ahne sitä saamaan ja niin rahakas, että hän heti paiskaisi pöytään sen, mitä tarvitaan, nimittäin 2 tuhatta hopeaista —!"
"Olen miettinyt kirjoittaa minä puolestani jonkunlaisen armokirjeen von Kothenille ja pyytää häneltä suojelusta tässä asiassa, kuitenkaan puhumatta tuosta yhdestä erityisen pahasta (josta hän ei vielä tiedä), mutta olen niin kahdella päällä enkä tiedä, auttaako se mitään. En todellakaan tiedä, lähetänkö vai enkö sellaisen (jo alotetun) kirjeen, joka sisältää: ensiksi hiukan kohteliaisuuksia (litet krus) ja selitystä siitä, että minä käännyn ihmisystävän puoleen — että kaikki epäilykseni ovat haihtuneet, sittenkun olen nähnyt tuon sydäntäsärkevän, aivan lohduttoman surun siellä kotona j.n.e. — Kaikki tämä järjestettynä niin hyvin kuin olen voinut, ja sitten pyyntö hänen suojeluksestaan — sekä motiivit hänelle, kuvernöörille, ja hänen omalletunnolleen. Stark sanoo tuntevansa hänet hyvin ja tietävänsä hänet ihmisystävälliseksi mieheksi, joka kyllä osaa asettua toisen asemaan."
Lähettikö Soldan kirjoittamansa armokirjeen perille, en tiedä, mutta erota virastaan täytyi ruununvouti Soldanin. Istumaan ei hän tosin joutunut eikä tarvinnut eläessään tehdä pelättyä vararikkoakaan, mutta virkaero hänet kuitenkin lopullisesti mursi.
Viimeiset voimansa ponnistaen oli hän kuitenkin saanut lapsensa eteenpäin autetuksi, viime vuosina ainoastaan poikansa Augustin avulla. Vanhimmasta pojasta tuli lääkäri, Augustista, perheen toivosta ja nerosta, oli tullut upseeri ja tyttäret saivat sen-aikuisiin oloihin nähden hyvin huolellisen kasvatuksen, nauttien opetusta Viipurissa ja Pietarissakin. Isän kuoleman jälkeen muuttivat he äitinsä kanssa Kuopioon ja perustivat siellä naiskoulun. Yksi tyttäristä Augusta on tunnettu maalarina ja toinen Edla oli ensimmäisiä opettajia Jyväskylän seminaarissa.
Millainen muuten oli tämä koti, jossa Augustkin toisena Pietarin-kautenaan silloin tällöin oleskeli, siitä on Kalle Soldan antanut kuvan eräässä kirjeessä (1.1.1842):
"Isä on reipas ja terve ja kaikin puolin entisensä kalttainen, paitse mitä ikä ja huonot asiat vaikuttavat. Antaa lainoja epävakaisten saamisten varaan — ei pidä tarpeeksi lukua oikeutetuista sporteleistaan, on olevinaan tarkka, mutta toimii usein niin kuin olisi hän rikas mies. Kuitenkin eletään meillä nyt kotona niin muista erillään ja köyhästi, että kuka tahansa Lappeenrannassa voi sen huomata. — — Äiti ei ajattele muuta kuin lapsiaan ja heidän onneaan. Itse on hän yksinkertainen, vanhan kansan mummo — vaatimattomampi kuin ennen — nöyrtynyt kohtalon alle — vaan olisi hän kuitenkin onnellisempi, jos hänellä olisi enemmän uskonnollista tunnetta. — Aleksandra auttaa Augustan koulunkäyntiä sillä vähäisellä säästöllä, jota hän saa kotiopetuksestaan. On onni, että Aleksandra rakastaa hyvää kirjallisuutta — josta kuitenkin on puute meillä köyhyyden vuoksi ja muilla sivistymättömyyden vuoksi. Kukkais- ja puutarhaviljelys antaa meille paljon aihetta iloon, aihetta puheluun ja hauskempaan toimintaan. Sisällä on paljon kukkia, jotka luovat jonkunlaista hauskuutta huoneihin, vaikka huonekalut yhä huononevat ja vanhenevat. Huoneet ovat kuitenkin lämpimät, vaikka näyttävätkin huonoilta. Ulkoapäin on talo siistin näköinen, sillä kadun puolelta se vuorattiin laudoilla ja maalattiin keltaisella öljyvärillä. Kun Saimaa on tyyni ja kirkas ja aurinko laskee kultapilviin Voisalmen taa ja ruusut ja reseedat tuoksuvat ja vanhukset istuvat ikkunassa ja katselevat puutarhaan kuunnellen Aleksandran soittoa pianon ääressä — silloin on hauska, vaikka kaihomieltä ja kaipausta ehkä soikin sävelissä. Lahdelta näkevät he ehkä jonkun saariretkyeen, joka palaa kotiin kahvipannuineen, kuppeineen ja tyytyväisine kasvoineen, ja ajattelevat silloin: ehkä mekin kerran vielä pääsemme parempiin varoihin kuin nyt. Ja minä sanon: he ovat kuitenkin rikkaita — sillä heillä on monta vanhan kansan hyvettä, jotka korvaavat eleganssia ja hienompaa sivistystä."
Ruununvouti Karl Gustaf Soldan haudattiin Lappeenrannassa 31 p:nä kesäkuuta 1847. Erinomaisen rakas oli hänen muistonsa perheelle ja August puhuu hänestä tavattoman lämpimin sanoin: "Me perimme hänen puhtaan, hyvän tahtonsa ja me itkimme kiitollisuuden kyyneliä hänen haudallaan. Mutta me perimme häneltä vielä muutakin — keinot onneen tässäkin maailmassa, joita hänellä itsellään ei ollut, mutta jotka hän hankki meille monien ja kovien ponnistusten kautta. Rauha hänen tomulleen! Ett'en koskaan unohtaisi sitä hetkeä, kun pidin kättäni hänen kylmällä otsallaan jota aurinko vielä kerran tervehti ja lämmitti!"
Kohta hautajaisten jälkeen täytyi Augustin lähteä takaisin Pietariin.
Kuukauden päivät sen jälkeen tekee hän viimeisiä valmistuksia matkaansa varten ja kirjoittaa hyvästikirjeitä, joista näkyy, millä silmillä hän tätä matkaansa katseli ja kuinka suureksi hän sen merkityksen arvasi.
Eräs kirjeistä sisar Karoliinalle Petäjävedellä on näin kuuluva:
"Tätä kirjettä alottaessani koittaa minulle yksi tärkeimmistä päivistä luultavasti koko elämässäni. Klo on 12 ja l:n välillä yöllä lauvantaina 4 p:nä heinäkuuta. Alotan siis tänään klo 4 j.p.p. kaksivuotisen ulkomaanmatkani! — — Kuinka paljon olisikaan minulla keskustelemista kanssasi onnestani, tuumistani, toiveistani, suruista ja iloista, maasta ja taivaasta! — — Höyrylaiva 'Der Preussische Adler' kulettaa minut Kronstadtista, jonne lähden pienemmällä laivalla, Stettiniin. Sieltä tullaan rautatietä Berliiniin. Oltuani siellä noin kuusi viikkoa, matkustan minä Sachseniin (Erzgebirge, Saksilainen Sveitsi) ja sitten Harzin vuoristoon, pysähtyäkseni viimein Giessenin kaupunkiin, ei kaukana Reinistä Hessen-Darmstadtissa, jossa on kuuluisa kemiallinen laboratorio. Siellä viivyn ensi elokuuhun — oppiakseni suorittamaan kemiallisia tehtäviä — ja matkustan ehkä Sveitsin kautta ja Tonavata myöten Wieniin ja sitten Pragiin ja Pohjois-Saksaan ja Belgiaan ja viimeksi Pariisiin, jossa viivyn seuraavaan kevääseen (1849). Aion vielä oleskella Englannissa ja Lontoossa noin 10 viikkoa ja sitten palata Kööpenhaminan ja Tukholman ja ehkä Lappeenrannan kautta Pietariin. Koko tämän matkan aikana on tehtävänäni tutkia kemiaa ja sen hyväksikäyttämistä taiteissa, varsinkin rakennustaiteessa. Valtio maksaa minulle runsaan matkarahan, 40 dukaattia (2 rupl. 95 kop. hopeaa kpl) kuussa. Kaikki tämä on onni, jota kyllä uskalsin uneksua, — niinkuin teinkin kauvan, kauvan aikaa — mutta en myöskään muuta kuin uneksua. Katsos, kuinka kohtalo ihmeellisesti meitä ohjaa! Kuinka voisin olla kyllin kiitollinen!"
"Kun palaan, olen minä vakinainen opettaja insinöörikoulussa ja voin saada saman toimen muissakin kouluissa, siis enemmän tai vähemmän vakavalla taloudellisella pohjalla paitsi sitä arvaamatonta voittoa ja nautintoa, että voin olla jotakuinkin itsenäinen rikkaimmassa ja hauskimmassa tieteessä."
Sellaisilla toiveilla jätti hän nyt hyvästinsä omaisilleen. Nuo toiveet tulevaiseen toimintaan nähden Venäjällä eivät kuitenkaan liene olleet hänelle itselleenkään kaikkina hetkinä niin uskottavia kuin miksi hän niitä koettaa uskoa ja uskotella, sillä myöhemmistä lausunnoista näkyy, että hän jo matkalle lähtiessään ajatteli sitä jonkinlaiseksi vapautumiseksi Venäjältä, tuosta suuresta vankilasta, jossa hän vaistomaisesti tunsi joutuvansa hukkaan, jos siinä täytyisi kauvemmin viipyä. Jo kadettikoulussa, aikoessaan Tukholman taideakatemiaan, oli hän tehnyt ensimmäisen pakosuunnitelmansa. Pyrkiminen insinöörikuntaan, pois tykistöstä ja tavalliselta sota-uralta on samaa halua vapautumiseen. Sitä on varsinkin siirtyminen Dünaburgista Pietariin, pois taatulta, varmalta ylenemistieltä, jossa hän piankin olisi voinut saavuttaa etevän aseman ja huolettoman aineellisen toimeentulon, kohota aste asteelta ja lopulta tulla ehkä komeaksi kenraaliksi ja kaikkein parhaimmassa tapauksessa päästä isänmaallisia ihanteitaan toteuttamaan kuuliaisena kuvernöörinä jossain Suomen läänissä hänen ylhäisyytensä kreivi Bergin käskyläisenä. Sellainen ylenemisura olisi hänen luontoiselleen miehelle, kotoa saatuine suomalaisine pyrintöineen, isänmaallisine herätyksineen ja totuuteen pyrkimisineen pakostakin tullut muodostumaan alinomaiseksi tinkimiseksi omantunnon ja oikeudentunnon kanssa, ei olisi ollut ylenemistä, vaan alenemista, mukautumista ja itsensä myymistä.
Ulkomaille pääsö oli siis suuri askel sisällistä ja ulkonaista itsenäisyyttä kohti, oli taaskin vapautumista ja irtautumista. Mutta kuta höllemmiksi siteet näin kävivät, kuta pitemmälle hän pääsi liikkumaan tarkoitusperäänsä kohti, sitä lujemmalle hän samalla niihin kietoutui, sillä juuri silloin, kun hän luuli olevansa kaikista vapain, oli hän kuitenkin enin orja. Hän oli tavallaan joutunut kiitollisuudenvelkaan esimiehelleen, ja siitä seuraavaan riippuvaisuuteen, joka häntä vaan velvoitti heidän toiveitaan täyttämään. Lopullinen vapautuminen oli oleva vaikeampi kuin koskaan ennen. Univormu odotti kahta kireämpänä, joskin entistä kiiltävämpänä.
* * * * *
Niin iloinen kuin matkalle lähtevän mieli ulkonaisista syistä näyttää olleenkin, lähti hän kuitenkin verta vuotava haava sydämmessään Pietarista. Hän oli rakastunut erääseen nuoreen neitoseen, ehkä oli jo olemassa jotain suhdettakin, joka kuitenkin rikkoutui, nähtävästi Soldanin puolelta, siitä syystä että hänen rakkautensa esine oli vielä aivan nuori, tuskin 16-vuotias, ja että hän pitkälle matkalle lähtiessään ei tahtonut ketään mihinkään sitoa.
Maaliskuun 22 p:nä 1847 kirjoittaa hän Cygnæukselle: "Olen tällä hetkellä kuin haavoitettu metsän otus, joka matelee eteenpäin kuula rinnassa. On niin hämärää ympärilläni, — — En tiedä mitä vielä sanoisin. Odotetaan vähän, niin halkeaa rintani ja minä lähetän sitten sinulle koko kalaasin kuulineen ja kaikkineen — mitä?"
Näiden aikain kärsimyksistä kertoo vielä päiväkirja:
"Pääsiäisen edellisellä viikolla (1847) tuli Pappa luokseni. Oli jo vanhuuden heikko ja aivan tahdoton. Oli ikävä hänen täällä ollessaan, sillä minun sieluni kärsi äärettömästi 'pikku ihmisen' tähden. Noin huhtikuun 17 p:n tienoilla nousi piinani korkeimmilleen. — 19 p:nä kirjoitin kirjeen. — 20 p:nä huhtikuuta klo 8 j.pp. jätin sen ja kokonaisen maailman rinta oli revetä. — 21 p. Aleksandran päivä — matka Zarskojeen — rinta tahtoi revetä. Ilta Aleksanterin teaatterissa. Samoin, samoin vielä. — Tiistaina 22 p. Täti luonani — turhia selityksiä."
"Pimeitä päiviä."
Tapauksesta, joka häneen näin kovasti koski, ei ole enempää kerrottu, mutta vast'edes hän siihen silloin tällöin palaa ja lukee sen yhdeksi elämänsä suurimmista murrekohdista, joka pitkäksi aikaa katkasi hänen sekä henkisen että ruumiillisen tarmonsa. Matka, jota hän niin suurella riemulla oli ajatellut ja suunnitellut, oli tämän tapauksen kautta menettänyt suurimman osan viehätystään.
5.
Opintomatka Saksassa 1847-48.
Lähtö Pietarista. — Tapaa Snellmanin Berliinissä. — Mietteitä Suomen tulevaisuudesta. — Sairautta ja alakuloisuutta. — "Sydänjuuret ovat katkenneet." — Magdeburgin tuomiokirkko. — Gosslar. — Tulo Giesseniin ja Justus Liebig. — Työskentely laboratoriossa. — Selontekoa Liebigin metoodeista. — "Louis Philippe ist entflohen!"
Joskin matkalle lähtevän mielentila alussa oli synkkä ja alakuloinen, haihtuivat pilvet kuitenkin pian.
Ensimmäinen kirje ulkomailta (Berlin 9.7.1847) alkaa huudahduksella:
"Olipa sanomattoman suloista alkaa kirjeensä sanalla Berlin. Niin on siis monivuotinen kirjava uni käynyt toteen, muuttunut todellisimmaksi todellisuudeksi."
Astuttuaan lauvantaina 4 p:nä heinäkuuta Pietarissa Krostadtiin menevään laivaan, jonne häntä oli saattamassa maalari Budkovsky, kadettitoveri J.A.A. Westermarck, hänen matamminsa Euphemia ja muuan toinen vaimo Pietarin suomalaisesta köyhäintalosta, nousi Soldan Kronstadtissa ennen mainitsemaansa komeaan ja aivan uuteen rautalaivaan, joka hänestä oli äärettömän siisti ja mukava. Merimatka Pietarista Stettiniin, joka suoritettiin 71 tunnissa, kului kuin unessa — etupäässä nukkumalla. Stettinissä ollessaan asui Soldan Hotel Drei Kronen'issa, niin hienosti kuin ei koskaan ennen. Hän ei tiedä koskaan istuneensa niin mukavassa sohvassa kuin se, missä hän makasi ensi ruokaleponsa saksalaisen päivällisen jälkeen. Jo samana iltana kun oli tullut Stettiniin, meni hän oopperaan, jossa esiintyi eräs vierailija neiti Babbink "Taikahuilussa". Tultuaan teaatterista ja istuessaan ikkunassa miettien, pitäisikö hänen niinkuin Snellman teki antaa nuo melkein täysipitkät vahakynttilät 'kellnerille' juomarahain asemasta, näkee hän ikkunansa alle yhtäkkiä aseteltavan pöytiä, lyhtyjä, nuotteja y.m. eikä aikaakaan, niin siitä syntyy serenaadi — neiti Babbinkille, joka asui viereisessä huoneessa.
Ensi vaikutus oli siis hauska kyllä ja vastasi kaikkia toiveita.
Muutamain päiväin perästä on hän Berliinissä ja alkaa ikävöidä päästäkseen kemiallisiin töihinsä käsiksi ja todenteolla "saadakseen uida tieteen virrassa, joka Berliinissä lienee vuolaampi kuin missään muualla mailmassa." Hän ryhtyykin työhön professori Rammelsbergin johdolla ja käyttää väliaikojaan katsellakseen taidekokoelmia, tehtaita, oppilaitoksia y.m.
Ei hän Berliinissä kuitenkaan näy oikein viihtyneen. "Siellä oli jotain painostavaa suomalaiselle luonteelle, eli ehkä jokaiselle, joka ei ole 'geistreich', 'witzig', 'gebildet'. Joka tahtoo saada itselleen selvän käsityksen tästä valekohdasta sivistyneessä maailmassa, lukekoon Snellmannin kuvaukset Saksasta, jotka huomasin kaikin puolin oikeiksi. Se on jonkinlaista naamiohuvia, jota ihmiset näyttelevät täällä suurella kohteliaisuudellaan; mutta naamiohuvit eivät ole koskaan menestyneet Pohjolassa, me emme ymmärrä semmoista."
Yhden suuren hauskuuden tuotti hänelle kuitenkin Berliinissä olo. Hän tapasi siellä J.W. Snellmannin, joka siihen aikaan matkusteli mesenaattinsa suuren lahjoittajan E.J. Långmannin seurassa. Snellman näkyy rohkaisseen Soldania hänen alakuloisuudessaan, johon etupäässä lienee ollut syynä alkava kivulloisuus, ehkä myöskin tuo yksinäisyyden, turvattomuuden ja masennuksen tunne, joka aina valtaa ensikertalaisen ulkomaalla. Hän on pannut paperille muutamia Snellmannilta saamiaan neuvoja, jotka kuvaavat sekä antajaansa että saajaansa, tuota tarmokasta tahdon miestä ja tuota kaikkiin suuntiin hajaantuvaa haaveilijaa ja kokeilijaa, joka Soldan oli.
"Suuntaa työsi johonkin erityiseen, johonkin perinpohjaiseen", puhuu hänelle Snellman heidän öiseen aikaan mitellessään Berliinin katuja. "Ponnista kiusallakin — ja niin, että unohdat itsesi. Elä ajattele voimaisi heikkoutta. Emme me kaikki ole yleisneroja. Mieti vaikka jotain semmoista kanuunaa, jonka voisi asettaa rajalle ja pyyhkäistä pois koko tuon — — —" Ja Soldan tuntee itsensä niin iloisesti rohkaistuksi Snellmannin seurasta, että palatessaan asuntoonsa katupoikamaisesti hyppää ohiajavien vaunujen taa ja — repii housunsa. Kaipauksella muistelee hän Snellmannia tämän lähdettyä ja kirjoittaa päiväkirjaansa: "Ihmeellisesti rohkaistuneeksi olen tuntenut itseni näinä päivinä Snellmannin seurasta ja sanoista!" Hän lähettää Kuopiossa asuvain sisariensa kautta terveisiä Snellmannille ja usein näkyy tämä olleen hänen mielessään. Arvatenkin ovat hänen filosoofiset, siihen aikaan vielä hegeliläiset taipumuksensa, joita m.m. osoittaa hänen piirustamansa kuva suuren filosoofin haudasta, saaneet uutta virikettä tästä kohtaamisesta.
Epäilemättä oli Snellman osaltaan antanut aihetta myöskin seuraaviin mietteihin Suomesta ja sen kansasta, jotka muutamia viikkoja myöhemmin tavataan hänen päiväkirjassaan. Vertailtuaan toisiinsa eri kansoja ja arvosteltuaan heidän etujaan ja puutteitaan, kirjoittaa hän: "Kun nyt ajattelen, että meidän aikamme viidessä vuodessa edistyy sivistyksen tiellä yhtä paljon kuin ennen viidessäkymmennessä, niin en voi saada sydäntäni vaikenemaan, joka sykkii sitä toivoa, ett'ei Suomenkaan tulevaisuus ole pelkkää mielikuvitusta. Me, jotka uskomme jumalan johtoon maailmanhistoriassa, emme säiky siitä taantumisesta, johon meitä tätä nykyä painettien avulla pakotetaan. Ehkä kääntää Venäjäkin jonain kauniina päivänä kulkunsa — ylöspäin, sen sijaan kuin se nyt kulkee alaspäin; ja kuka tietää, kuinka kaikki tulee käymään. Mutta hyvää tulee aina toivoa. — Ja nyt, jos Jumala kerran meitä auttaisi, — niin olen ajatellut monta kertaa — mikä olisi silloin se pahe — ei, mikä se hyve, jota Suomi erittäin edustaisi?! Onko nuori Suomi ajatellut, mikä jumalallinen aarre sillä on siinä seikassa, että se voi yhtäällä rakentaa saastuttamattomalle pohjalle, jonka muodostavat turmeltumattomat tavat, ankara lainkuuliaisuus ja lainkunnioitus, luottamus oikeuteen, epäitsekkäisyys, mikäli se näin alhaisella kehityskannalla on mahdollista, itsepäisyys, josta kelpaisi tehdä itsenäisyyttä, sanassaanpysyminen ja rehellisyys y.m. hyvää ja kaiken sen lisänä: korkein nykyaikainen sivistys. Elkää naurako näille unelmille! Ei ole valitsemisen varaa minkään muun kuin toivon ja epätoivon välillä. Silloin tietysti valitsee edellisen. Suomen tulee aluksi toimia ainoastaan säilyttävästi, konservatiivisesti ja itseään jalostavasti. Aika tulee sitten ja ojentaa kiitollisen kätensä. Näin uskon minä, koska en tahdo uskoa pahinta. Ja koska nyt kerran on puhe tämmöisestä, niin tahdon huomauttaa eräästä asiasta, josta aikain kuluessa olen tullut täysin vakuutetuksi. Meidän maamme nuoressa sukupolvessa on luonteen piirre, joka on sille aivan omituinen; en tiedä, voinko sitä vaan muutamin sanoin selittää; minä tarkoitan avonaisuutta, vilpittömyyttä ja rehellisyyttä, joka menee aina pohjaan saakka, s.o. mielen hartautta, joka tekee, että suomalaiset esim. paremmin käsittävät Onkel Adamia tai Almqvistia kuin heidän omat maanmiehensä. Tuo metsän tuore henki, jota Runebergin teokset huokuvat, se on se, jota tarkoitan; sitäpaitse tuo ylen hienostuneen, väärennetyn järkevyyden puute, tuo teeskentelemätön omanvoiton-pyytämättömyys, tarkoitan minä. Luonteita semmoisia kuin Mathias Calonius tai And. K(ommonen) tai W. Z(illiacu)s y.m.m. ei mikään muu maa voi luoda, ei ainakaan muuta kuin poikkeustilassa."
Joskin nämä mietteet — sattuvat sekä silloisiin että nykyisiin oloihimme — ehkä olivatkin saaneet aiheensa keskusteluista Snellmannin kanssa, eivät ne kuitenkaan olleet satunnaisia. Ne olivat jo oireita siihen suureen kotikaipaukseen, jota hän alkoi tuntea, siihen käsitykseen Suomen kansan merkityksestä, jota hän sittemmin koetti filosoofisesti esittää, ja niihin siveellisiin periaatteihin, joita hän koki selvittää. Jo Venäjälläkin hän haluaa päästä jotain maansa hyväksi vaikuttamaan ja kuta kauvemmas hän Suomesta poistui, sitä vaikeampi oli hänen olla, sitä tukalampi tulla toimeen ihmisten kanssa, jotka niin vähän vastasivat tuota hänen luomaansa kuvaa ihanne-suomalaisesta, jommoinen hän itsekin monessa suhteessa oli. Ei koskaan tunne hän yksinäisyyttään raskaammaksi kuin silloin, kun tapaa tiellään itsekkäisyyttä, vilppiä ja pienisieluisuutta. Eikä voi hän ollenkaan käsittää, kuinka ahneus ja oman arvonsa puute voivat viedä niin pitkälle, että esim. tieteellisen kasvatuksen saanut mies eräässä Saksan museossa ottaa häntä hiukan opastettuaan — juomarahaa. Se on hänestä "ilettävää". Monista semmoisista piirteistä, joita hän varsinkin Ameriikassa tapasi, kasvaa hänessä vastenmielisyys vieraita maita kohtaan ja kangastaa kotimaa yhä enemmän hänelle eron ja etäisyyden kultaamana ihannemaana.
Oltuaan Berliinissä toista kuukautta lähti Soldan Leipzigiin elokuun 19 p:nä, käyden matkan varrella olevissa Wittenbergissä ja Hallessa. Wittenbergissä herättivät hänen suurinta huomiotaan tietysti Lutherus-muistot Augustinolaisluostarissa, jossa hän käväsi Lutheruksen kammarissa ja istui hetken aikaa ukon tuolissakin. Leipzigistä, jossa hän ei tällä kertaa viipynyt, matkusti hän Dresdeniin. Dresden oli tähän aikaan etevä taidekeskusta ja matkailijain määräpaikka kauniin asemansa vuoksi. Ahkerasti nauttikin Soldan siellä sekä maalaustaiteesta ja musiikista että luonnosta. "Tämä kaikki on meikäläisestä jotain aivan ihmeellistä", kirjoittaa hän. Dresdenissä oloa katkeroitti kuitenkin alituinen pahoinvointi, joka oli jonkinlaista veren tunkeutumista päähän, ja siitä seuraavaa painon tunnetta aivoissa ja niskassa. Se synnytti alakuloisuutta ja "Katzenjammeria", — sana, jonka hyvin usein tapaa Soldanin kirjeissä ja muistikirjoissa — ja teki hänet kykenemättömäksi ryhtymään työhön siinä määrin kuin hän olisi halunnut ja hänen olisi omasta mielestään pitänyt. Hänen nauttimansa matkaraha muistutti häntä joka päivä siitä, mitä varten hänet oli lähetetty ulkomaille ja mitä häneltä odotettiin ja vaadittiin, — sisältörikkaita raportteja, joilla päälliköt voisivat komeilla. Kun ei hän mielestään voinut täyttää kaikkia vaatimuksia, eikä toimia niinkuin kone, jota voi korjata, jos se särkyy, valtasi hänet pitkiksi ajoiksi tuo raskasmielisyys, jota hän joskus ennenkin oli potenut ja joka pyrki tekemään sairautta sielulliseksikin.
Eräässä kirjeessä Cygnæukselle esiintyy toisiakin syitä tähän mielenmasennukseen. Se on tuo sydämmen draama Pietarista. "Sinä et ymmärrä, miksi en ole iloinen ja tyytyväinen. Kun puhut itkusta ja valituksesta naisen tähden, niin erehdyt. Niin korviani myöten kuin olinkin viime kevännä suohon vaipunut, niin puhuin kuitenkin totta sanoessani — leikkauksen jälkeen — että oli kuin olisivat kaikki juuret katkaistut. En tunne sellaista tapausta, jota pitäisi kohdata ainakin romaaneissa, mutta tosiasia on, että rihmat, sydänjuuret katkesivat. En ole enää ikävöinyt sitä, mikä ennen täytti koko sieluni. Hyvin pian tuli tunteitteni esine minulla ihan välinpitämättömäksi. Olin unohtanut hänet, en häntä ajatellut… mutta mikä minun sitten oli?"
"Luulen nyt ymmärtäväni asian, niin, olen ilmaissut sen sanoissa: 'sydänjuuret olivat katkenneet' tai rikkoutuneet. Ei ole se vaan kuva, kun sanotaan, että sydän on elämän kiertokulun keskus. Haavoita sitä ja henki on vaarassa. Särje sitä, revi se irti ja vaan Jumala yksin voi vielä pelastaa! Kun emme rakasta, mitä silloin olemme? Mitä on rakkaus? — — Se, joka rakastaa yhtä, — rakastaa kaikkea, kun se vaan kelpaa rakastettavaksi. Haavoita nyt tuota keskustaa — — Sanalla sanoen, se oli oikea nyrjähdys — henkinen."
Ulkomailla olo alkoi siis vähitellen muuttua pettymykseksi. Muistiinpanoista päättäen hän kyllä paljon tutki, näki ja oppi, käyden mitä erilaisimmissa tehtaissa, valimoissa, laboratorioissa, museoissa ja kokoelmissa ja tehden kaikista näkemistään tarkkoja muistiinpanoja ja piirustuksia ja vähä väliä lähettäen raportteja Pietariin. Mutta ei hän kuitenkaan näytä löytäneen siinä mitään sisällistä tyydytystä. Asema olikin kiero siihen nähden, kenen varoilla hän liikkui ja kenen hyväksi ja kenen palvelukseen valmistuakseen hän työskenteli. Arvatenkin olisi innostus ja tyydytys ollut toinen, jos se olisi ollut isänmaa, joka oli hänet matkalle varustanut.
Dresdenistä oli Soldanilla aikomus pistäytyä Saksin Sveitsiin, mutta kun vuodenaika oli myöhäinen ja sairaus oli häntä liiaksi viivytellyt, pyrki hän suoraa päätä matkansa varsinaista maalia Giesseniä kohti. Matka kulki Leipzigiin ja sieltä Magdeburgin kautta Halberstadtiin, Göttingeniin, Kasseliin ja Giesseniin, josta matkasta osa tehtiin rautateitse, osa postivaunussa ja loput Harzin vuoristossa jalkapatikassa. Leipzigistä käsin pistäytyi hän Werdaussa, Zwickaussa ja Reichenbachissa, joissa katseli useita tehtaita ja laskeutui Zwickaussa muutamaan hiilikaivokseenkin. Erityisenä ihmeellisyytenä kertoo hän, tuleva rautatienrakentaja Ameriikassa, eräästä tekeillä olevasta rautatiesillasta Gottschalkin laakson yli lähellä Reichenbachia, jonka tekoa hän on käynyt varta-vasten katsomassa ja josta kirjeessä on piirustuskin. Leipzigissä otti valpas matkailija selkoa siihen aikaan ihmeellisestä koneesta, nimittäin latomakoneesta, jossa latominen ja, mikä on vielä ihmeellisempää, purkaminenkin tapahtui tangenttien avulla.
Magdeburgissa herättää huomiota etupäässä tuomiokirkko, "tuo kaunis jättiläinen, joka ynnä siihen turvautuneet 4,000 ihmistä oli ainoa linnan rakennuksista, joka pelastui Tillyn hävityksestä 30 vuotisen sodan aikana. Me kuulemme usein puhuttavan noista tuomiokirkoista ja näemme ne kuvattuina ja kiitettyinä, mutta kaikki tämä ei riitä. Niinpä niin, se on tuomiokirkko, suuri, kaunis, kunnianarvoinen rakennus korkeine torneineen ja kovin vanhanaikuisine koristuksineen y.m. ja sillä hyvä. Ei, se on nähtävä omin silmin, on seisottava torilla ja sitä katseltava, ja silloin — kun silmä nousee tietämättäsi ylös taivasta kohti — silloin kääntyy sielukin sinne, minne silmä näyttää tien ja sinä tunnet — jotain — joka kuitenkin nyt jääköön sanomatta. On helppo sanoa: tuomiokirkko! Mutta koettakaapas huvin vuoksi rakentaa semmoinen! Minä luulen, että Kuopiossa olisi vielä sitä varten joku tyhjä tontti!" Myöskin Halberstadtin kaupungissa olevaa tuomiokirkkoa ihaili hän ja sai sen tehdä oppaan seurassa, joita ei satu jokaisen matkailijan tielle, nimittäin kirjallisuushistorioitsija G. Fr. Klemmin seurassa, joka itse tarjoutui siihen toimeen.
Gosslariin saavuttuaan asettui Soldan muutamiksi päiviksi tähän Harzvuoristossa olevaan kauniiseen kaupunkiin, kirjoittamaan matkastaan ja näkemistään virallista selontekoa, joka kontrollin vuoksi oli annettava joka kolmas kuukausi. Sieltä kirjoittamansa kirjeen alussa on seuraava kuva kaupungin torista ja sen varrelta olevasta ravintolasta "Gasthof zum Kaiser Worth", jossa hän majaili.
Gosslarissa viipyi Soldan viikon päivät ja kävi m.m. lähellä olevan Rammelsbergin kaivoksissa. Lokakuun 28 p:nä klo 10 illalla saapui hän vihdoin Giesseniin, matkansa varsinaiseen määrapaikkaan Saksassa.
Ihmeellinen tunne mielessään siitä, että yksi hänen rohkeimmista unelmistaan oli näin merkillisesti toteutunut, meni hän "Zum Rappen'in" ravintolaan, joka oli yleinen Liebigin oppilaiden ja muiden kemistien ravintola.
Seuraavana aamuna kävi hän ensi töikseen Justus Liebigin luona. "Se oli ihmeellinen hetki!" huudahtaa hän. "Hän oli yksin kabinetissaan. Oli hiljaista ja juhlallista tuossa pienessä huoneessa, niin, siinä oli jotain, jota tahtoisin sanoa mystilliseksi. Minut pantiin sohvaan istumaan, hän istuutui tuolille vastapäätä. Käynti ei kestänyt viittä minuuttia. Kun usein puhutaan henkevistä kasvoista, niin on se vaan tapa niin puhua: hänen kasvoissa oli oikein maagillinen loiste henkisäteitä. Tuo tyyni, sielukas, ystävällinen katse syvällä olevista silmistä oli vaikea kestää."
Se mies, jota Soldan näin kuvaa ja jonka laboratoriossa hän kohta alkaa työskennellä, oli maailman mainio kemisti ja hänen työpaikkansa Giessen kaiken maailman kemistien pyhiinvaelluspaikka.
Neljä kuukautta oli kulunut siitä kun Soldan lähti Pietarista, ennenkun hän pääsi varsinaiseen määräpaikkaansa ja varsinaiseen työhönsä, mutta kerran alkuun päästyään ryhtyi hän siihen suurella innolla. Jo pari päivää tulonsa jälkeen alotti hän kokeensa. Kaikki entiset ikävyydet ja sairaloisuudet olivat unohdetut ja kaikki oli taas hyvin. Alkoi aika, tosin lyhyt hänen elämässään, joka oli täynnä tyydytystä ja innostusta ja tulevaisuuden toiveita. Se oli ehkä onnellisin, mikä hänellä oli ollut. Hän oli oikealla alallaan ja hän eli intelligentissä ympäristössä, nerokkaiden toverien seurassa. Annamme hänen itsensä kertoa:
"Ryhdyin heti kemiaan ja jo marraskuun 1 p:nä tartuin minä ratteihin, retorteihin ja pulloihin — ja taas pulloihin. Täällä pidetään miestä kuumana ja työ on äärettömän hauskaa. Olen sitäpaitsi iloinen sieluni pohjaa myöten, sillä työ käy paremmin kuin olin odottanutkaan ja minä olen taas terve ja tyytyväinen. Lähimmät vieruskumppanini pöydän ääressä ovat kaksi englantilaista. Päivät ovat toistensa kaltaiset, mutta hirveän nopeasti ne menevät. Kemia on ääretön — ja mikä on pahempi (tai parempi) — kuta kauvemmaksi siinä ehtii, sitä kauvemmaksi se vetää."
Joulukuussa 1847 kirjoittaa hän veljelleen Kallelle, joka on lääkäri ja tällaisista asioista huvitettu, pitkän kirjeen, joka sisältää melkein yksinomaan kemiaa ja tekee selkoa paitse Soldanin omista kokeista myöskin Liebigin metoodeista.
"Minä teen, niinkuin hyvin arvannet, analyysejä. Ensimmäisinä neljänä viikkona jatkoin minä Rammelsbergin luona alkamiani kvalitatiivisia analyysejä ja kun ne olivat ohi, ryhdyttiin kvantitatiivisiin. Aletaan yksinkertaisilla suoloilla ja kun on siihen jotakuinkin perehdytty, otetaan kivennäisiä y.m. oman valinnan mukaan. Työ on hauskaa ja ainoa tapa, joka voi saattaa itsenäisiin tietoihin tieteessä. Ja se käy päivä päivältä hauskemmaksi sitä mukaa kuin siihen tottuu. — — Yhdessä semesterissa ehtiikin jotakuinkin perehtyä kvantitatiiviseen analyysiin, kun tähän ei lueta elementaarianalyysejä orgaanisista esineistä. Sinä muistat kai, että matkasuunnitelmani samoinkuin oma halunikin pakottaa minua toisen semesterin aikana — s.o. pääsiäisestä elokuuhun — tutkimaan orgaanista kemiaa; nyt alussa on minulla vaan ensimmäisen kanssa tekemistä. Tahdon kuitenkin hauskuuden vuoksi mainita, kuinka määrätään, miten paljon hiiltä, vetyä ja happea orgaaninen esine sisältää: se tapahtuu palamisen kautta (Verbrennen) ja semmoisia näen minä jokapäivä. Nämä analyysit ovat kotoisin Liebigin laboratoriosta." — Tehtyään sitten oikein kuvain kanssa selkoa kokeista Liebigin "kali-apparaatilla" jatkaa hän: "Lukemattomat ovat nyt jo näin tehdyt tutkimukset, vaikka joka päivä joku uusi orgaaninen esine (kropp) löydetään ja määritellään. Näiden lukemattomien tutkimusten kautta, jotka tätä nykyä ovat kaikkien tämän tieteen merkkimiesten päätoimena, ovat myöskin teoriat uudistuneet ja muuttuneet moneen suuntaan, ja vaikkeivät ne tulisikaan ainaisesti pysymään, niin ovat ne ajakseen kuitenkin päteviä ja saattavat yhä uusiin tuloksiin. Ja ne eivät suinkaan ole vähäpätöisiksi arvattavat. — Liebig on vihdoinkin alkanut luentonsa! Tekisi kovasti mieleni kertoa jonkun tai parin luennon sisällöstä. Hän ei lue mitään kurssia — ei sido itseään mihinkään määrättyyn sisältöön — vaan valitsee aineensa aina sen mukaan kuin parhaaksi näkee. Niinpä hän kahdessa luennossa selvitti tuloksia uriinihappoa ja uriiniainetta koskevista tutkimuksista. On selvää, että kemistit tekevät lääketieteen hyväksi mitä tärkeimpiä keksintöjä, vaikkakin lääkärit vielä ylenkatsovat kemiaa. Liebig vertaa ihmisen ruumista uuniin. Se korkeampi lämpömäärä, joka on ylläpidettävä, vaatii happea, jota hengitämme. Se kuluttaa puita — ruumiin orgaanisia osia. Niin kauvan kun sellaisia on ja niin kauvan kun hengitämme happea, niin kauvan palavat ne ja vähenevät. Jos ei puita (ruokaa) lisätä, laihtuu ruumis ja kuihtuu. Mutta puut palavat — ne ovat orgaanisia ja niissä on myöskin palamattomia aineksia; ne antavat hiilihappoa, vettä ja tuhkaa. Ihmisruumiissa palaa myöskin organismiin otetut puut samalla lailla — antavat hiilihappoa, vettä ja tuhkaa. Hiilihappo ja vesi haihtuvat piipun — suun — kautta. Tuhka on toisella tavalla poistettava. Mutta tuhkassa on liukeavia suoloja ja liukenemattomia; ruumiissa on niitä myöskin, mutta liukeaminen tapahtuu jo ruumiissa — ja lipeä ja tuhka päästetään ulostumaan eri teitä. Uriinihappo (vapaa tai sidottu) on yksi liukeavia, ei kaasunmuotoisia tuloksia organismin lakkaamattomasta häviämisestä — ja sen paljous riippuu terveydentilasta y.m.s. En voi näin yhtäkkiä esittää mitään perinpohjaisia ja siis käytettäviä selityksiä tästä asiasta; ehkä vastedes, kun ehdin syventyä orgaaniseen kemiaan enemmän kuin tähän saakka." — — — — —
* * * * *
Mutta siihen jäävät syventymiset orgaaniseen kemiaan. Siihen jäävät ratit, retortit ja kaikki nuo rakkaiksi käyneet kapineet. Sillä juuri kun hän siinä laboratoriopöydän ääressä seisoo ja tutkii tieteensä salaisuuksia ja seuraa opettajansa Liebigin tiedettä mullistavia keksintöjä, valmistuen samalla kemian professoriksi Pietarin sota-akatemiassa, valmistuen virkamieheksi hänen majesteettinsa Nikolain palveluksessa, — lentävät ovet auki laboratoriossa, joukko nuoria miehiä marssii sisään rumpua päristäen ja huutaen: Louis Philippe ist entflohen, Louis Philippe ist entflohen!
Ja tuo tuleva professori ja Venäjän sotatieteen toivo ja kenraalien suosikki rientää mukana, rientää ulos riemuitsemaan vallankumouksesta ja ottamaan osaa Giessenin kaduilla toimeenpantavaan mielenosoitukseen valtaistuimen kukistumisen johdosta.
Hän palaa vielä takaisin laboratorioon ja koettaa tehdä työtä niinkuin ennenkin. Hän on hajamielinen ja levoton, ei usko edes päiväkirjalleen mitä miettii. Eräänä aamuna on hänen paikkansa tyhjä ja jää tyhjäksi. Ei kukaan tiedä, minne hän on kadonnut. Arvellaan, että hän on saanut käskyn, jota odotti, palata Pietariin. Ainoastaan kaksi toveria tietää, että hän on matkalla Pariisiin.
Askel, jonka hän näin ottaa, ei ole ainoastaan odottamaton, vaan vieläpä selittämätönkin sille, joka hakee siihen edellytyksiä hänen tähän lähtöpäivään saakka kirjoittamistaan kirjeistä ja muistiinpanoista. Niissä ei ole mitään, joka viittaisikaan tällaiseen mahdollisuuteen, paitsi ehkä tuo riippuvaisuuden ja kahleutumisen tunne, joka oli häntä ennen Giesseniin tuloa painanut, mutta joka sekin näytti Giessenissä unohtuneen. Selitys tulee vasta jälempänä, tulee tavalla, joka ei anna mitään sijaa epäilykselle, että muu olisi ollut mahdollista.
Se selitys on ensiksikin saatavana historiallisista tapahtumista ja sitten siitä vaikutuksesta, minkä ne tekivät.
Ja niin on meidän yhtä äkkipikaa kuin Soldankin sen teki heittäydyttävä vallankumouksen mellastukseen ja luotava sen myrskyisestä taivaasta se tausta, jota vastaan hänen silhuettinsa muutamiksi tuokioiksi kuvastui.
6.
Vallankumous 1848.
Vallankumous Pariisissa ja Berliinissä. — Mielentila ennen Pariisiin lähtöä. — Selonteko ulkonaisista ja sisäisistä syistä matkalle lähtöön. — Kammo palata Venäjälle. — Vallankumouksen vaikutukset Giessenissä. — Taakka omalletunnolle.
Mitä oli siis tapahtunut maailmassa? Mikä oli se myrsky, joka tempasi nuoren miehen pyörteihinsä rauhallisen työpöydän äärestä?
Historiasta tunnemme v:n 1848 vallankumouksen syyt ja sen menon. Se oli Euroopan kansain suuri ponnistus saada tunnustetuiksi suuren vallankumouksen aatteet yhdenvertaisuudesta, veljeydestä, vapaudesta. Se tahtoi saada kansain itsehallinnon toteutetuksi, vaati uskonvapautta, ajatusvapautta, painovapautta, vaati lisättyä vaalivapautta, vapautta sotaväkien ja vallanpitäjäin ikeistä, jolla kaikella hallitukset Metternichin johtaman pyhän liiton avulla kansoja rasittivat. Ranskassa alkoi varsinainen vallankumous katumelskeellä helmikuun 22 p:nä ja seuraavana päivänä täytyi Louis Philippen paeta St. Cloudiin ja sieltä ulkomaille. Helmikuun 24 p:nä julistettiin tasavalta ja 5 p:nä maaliskuuta julaistiin perustuslakikokouksen kokoonkutsuminen laatimaan Ranskalle uutta valtiomuotoa.
Ranskasta vyöryivät vallankumouksen aallot edelleen joka taholle ja kuohuivat vajaan kuukauden kuluttua Euroopan kaikkien valta-istuinten juurella. Melkein jokaisessa Länsi-Euroopan pääkaupungissa ja valtiossa tapahtui verisiä meteleitä, jotka pakottivat hallituksia vaadittuihin myönnytyksiin. Lähinnä Pariisia olivat metelit Berliinissä muita meluisammat ja verisemmät.
Preussin kuningas Fredrik Wilhelm IV oli valtaistuimelleen noustessaan v. 1840 antanut toiveita maansa edistymisestä ja Saksan liiton perustuslain parannuksesta, mutta ne toiveet olivat pian sammuneet ja niiden kanssa tyytymättömyys alkanut kyteä. Niihinkin hehkuviin hiiliin puhalsivat helmikuun tapahtumat tulen. Maaseuduilla pidettiin valtiollisia kokouksia ja sepitettiin kirjoituksia, joissa lausuttiin noita tavallista laajempain valtiollisten oikeuksien vaatimuksia. Maaliskuun 7 p:nä oli Berliinissä suuri kansankokous Thiergartenissa ja siellä hyväksyttiin kuninkaalle jätettävä kirjoitus, jossa vaadittiin samoja parannuksia kuin muuallakin, paino- ja kokoontumisvapautta, uskonvapautta, aseiden hankkimista kansalle, vakinaisen sotaväen vähentämistä, yleistä edustusoikeutta Saksan kansalle ja yleistä vaalioikeutta. Tämän kokouksen jälkeen pidettiin useita muita, mutta kun sotaväki sekaantui niihin, joutuivat mielet yhä enemmän kuohuksiin.
Mitenkä tapaukset tämän jälkeen Berliinissä kehittyivät, siitä kerrottakoon tässä hiukan laveammin, koska voimme tehdä sen Soldanin omilla sanoilla. Kuvaus on luettavana eräässä kotiin kirjoitetussa kirjeessä, joka on päivätty Pariisissa huhtikuussa 1848 ja siis aivan verekseltään esittää noita jännittäviä tapahtumia. Mainittuaan maaliskuun 1:nä ja 14 p:nä tapahtuneista meteleistä jatkaa hän näin:
"Kuningas (Fredrik Wilhelm) jatkoi kuitenkin yhä kokouksien tukahduttamista, joita sentään pidettiin Thiergartenissa ja muualla 'adressien' toimittamista varten. Niitä ei kuitenkaan saataisi jättää lähetystöjen kautta, vaan kaupunginpostin välityksellä. Mielten kuohu oli uhkaava ja 'Me Fredrik Wilhelm jumalan armosta j.n.e.' suvaitsi mukautua 'lupaamaan' useita myönnytyksiä. Päivä näytti jo selviävän uskollisille Berliiniläisille. Nyt saapui myöskin — maaliskuun 18 p:nä puolen päivän aikaan — eräs lähetystö Kölnistä (tuohon aikaan satoi satamalla kaikellaisia lähetystöjä ja adresseja) — ja tämä lähetystö jätti ultimatumin: ehdoton painovapaus, eduskunnan kokoonkutsuminen huhtikuun 6 p:ksi y.m. Kölniläisten kanssa ei sopinut leikkiä laskea, sillä koko Länsi-Preussissä vallitsi tähän aikaan sangen kova halu antaa kuninkaan Jumalan armosta jäädä hoitamaan maan itäistä osaa; arveltiin, että uusi tasavalta on lähempänä ja edullisempi. Summa oli se, että kuningas armossa otti vastaan lähetystön ja nyt saatiin uusia lupauksia ja riemu oli yleinen ja myrskyisä — hetken aikaa! Nyt tapahtui 'erehdys', joka on aivan omituinen laatuaan. Kun nimittäin tieto kuninkaan viimeisestä lausunnosta julistettiin linnan parvekkeelta, syntyi loppumaton ja meluava huutaminen: Eläköön kuningas, eläköön vapaus! Tämä huuto lienee kaikunut kamalalta sotaväen korvissa, jota linnanpiha oli täynnä; sotaväki (yksi ratsu- ja yksi jääkärirykmentti) uskoi, että kansa tahtoi tunkea linnaan, ja hyökkäsi ulos ja kansanjoukkoa vastaan. Useita henkilöitä murskautui ja pari kolme laukausta ammuttiin jääkärien puolelta. Se kuului olleen mitä ihmeellisin näytelmä: tuhansien ja vielä tuhansien ihmisten ilo ja riemu muuttui yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä mitä hurjimmaksi raivoksi. Huudettiin ja huuto kulki kuin kulovalkea yli koko kaupungin: 'Olemme petetyt! — Aseihin! — Katusulkuja tekemään!' Kahden tunnin kuluessa oli kaupunki, tuo korea, loistava Berliini muuttunut hurjaksi sotakentäksi. Kaikki kadut täynnä sulkuja, jotka tehtiin omnibuksista, kärryistä, vahtikojuista, katukivistä, tynnyreistä — Berliinissä oli porttien ja ovien edessä olevista lukemattomista silloistakin suurta apua. Katu- ja tiilikiviä kannettiin katoille ja yläkertoihin j.n.e. Klo 5 j.p.p. pamahti ensimmäinen laukaus barrikaadeille ja nyt alkoi taistelu. Sotaväellä oli tykkejä ja se toimi useissa osissa kaupunkia — kanuunan- ja pyssynlaukauksia kuului lakkaamatta. Porvarit, jotka taistelivat barrikaadeilla, olivat suureksi osaksi siististi puetuita herroja. Naisia ja lapsia ilmaantui joukottain korjaamaan särkyneitä sulkuja. Hyökättiin asehuoneita, kasarmeja ja asekauppoja vastaan ja työmiehet olivat erittäin reippaita. Kansalla oli verrattain vähän aseita ja varsinkin oli ruudista suuri puute. Pari kasarmia sytytettiin ja siitä syntyneen suuren tulen valossa sekä sitäpaitse mitä kirkkaimmassa kuutamossa jatkettiin hurjaa taistelua — koko yö. Yksityiskohtia tässä taistelussa en tietysti muista, mutta ne olivat osaksi sangen kuvaavia. Niin esim. oli eräs Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtajista läsnä ottelussa erään pienen porvarijoukon ja voimakkaan vartijajoukon välillä muutaman vahtituvan luona. Nuori 19-vuotias poika johti porvareita. 'Te ette saa vahtia voitetuksi; sillä on liika vahva asema!' sanoi kertoja. Nuori poika vastasi: 'Korkeintaan voivat he minut ampua kuoliaaksi.' Ja hetken kuluttua oli vahti voitettu. Kirjoitin seuraavat sanat sanomalehdestä: 'Yhtäällä turvauduttiin ennen aavistamattoman siveelliseen voimaan — toisaalla täytyi heittää pois tuo lainmukaisesta edistyksestä (hallituksen mielilause) taottu naamari ja oikeat raa'at sotakasvot tulivat esiin'."
"Se on sattuvasti sanottu. Berliini oli pääkaupungeista viimeisin ryhtymään välttämättömästi tarpeelliseen taisteluun ja sillä hetkellä kun taistelu oli verisin ja muualla vielä tuntematon, oli koko Saksa levoton ja solvasi tuota reipasta kansaa. 'Tuo yhä rauhallinen Berliini voi saada ihan raivoiseksi' — niin kuuli sanottavan monta päivää — kunnes vihdoinkin tuli tieto, että kauhea verilöyly oli tapahtunut. Mutta kuninkaan rautanaamio toisaalla! Ei ollut muuten mikään salaisuus enää, että nuo kansoja kalvavat, seisovat sotajoukot olivat vaan sortajain henkivartijoita. Mutta nyt täytyi yhden noista 'jumalan armosta' poistaa naamionsa. Se ei auttanut — on kysymys siitä että 'ollako vaiko ei olla!' Ja on hullunkurista, kuinka naiviksi tuo mies näyttäytyi, kun vihdoinkin klo 11 (!) seuraavana päivänä taistelu oli lopussa ja kansa oli voittanut. Hän antaa julistuksen, jossa hän selittää koko tapauksen erehdykseksi (erehdys, joka kesti 17 tuntia) ja pyytää kansaa 'unohtamaan', niinkuin hän itsekin tahtoo 'unohtaa'."
"Kun Kölnin lähetystö oli linnassa ja tuo 80 tuhanteen nouseva ensin riemuava ja sitten raivoava kansanjoukko seisoi linnan ympärillä, myönsi kuningas jo kaikki, mitä oli vaadittu: painovapauden, perustuslain, kokoontumisvapauden y.m., kaiken muun, paitse — kansan aseilla varustamisen. Vaan siinä oli juuri solmu. Jos hän olisi myöntänyt sen ja kieltänyt kaiken muun, niin olisi se käynyt yhteen. Sen tiesi hän kyllä, eikä tahtonut mitenkään purra tuohon happameen omenaan. Runoilija Gutzkow, joka tässä asiassa oli useita kertoja puhunut rauhoittavia sanoja ärtyneille joukoille, lähti linnaan ja kehoitti kuningasta suostumaan kansan aseilla varustamiseen. Hän puhui ultimatumin muotoon ja hänen sanainsa ajatus oli jotakuinkin se — että piru perii Hänen jumal' armollisen Majesteettinsa, jos hän vitkastelee vielä tunninkaan. Kansan aseilla varustaminen myönnettiin klo 11 — ja kansalais-sota oli loppunut; 25 tuhannesta miehestä säännöllistä sotaväkeä oli kaatunut l,000:n paikoille, kuolleet ja haavoitetut siihen luettuina; kansalaisista melkein yhtä monta. Sotaväki sai käskyn lähteä kaupungista — iltapäivällä ei ollut ainoatakaan ehyttä sotamiestä jälellä. Muutamat rykmentit soittivat paraatimarsseja mennessään, mutta kansa käski heidän soittamaan jotain koraalia tai hautausvirttä ja — täytyi totella. Kun kaikki oli hiljaa tai ainakin rauha julistettu, koottiin ruumiit vaunuihin, paljastettiin haavat ja koristettiin kuolleitten päät seppeleillä, ja kulettiin — koko kaupunki otti osaa kulkueeseen — soihtujen valossa ja surusävelten soidessa — linnaan. Siellä pysähtyivät sadat vaunut parvekkeen eteen. Hänen Majesteettinsa kutsuttiin ulos katsomaan teurasuhrejaan. Hän tuli, hattu päässä, rappusille ja puhui isällisiä sanoja. 'Mütze rrunter!' huudettiin nyt ja Hänen Majesteettinsa suvaitsi armossa ottaa hatun päästään. Ansaitsee mainitsemista, että berliiniläiset, tosin kyllä koko muun Saksan yleiseksi harmiksi, kohta, ell'en erehdy jo samana iltana, valaisivat kaupunkinsa ja hurrasivat kuninkaalleen j.n.e. Seikka on se, että Preussin kuninkaalla on suurempi puolue puolellaan kuin Saksan muilla ruhtinailla. Aatelilla on Preussissa ollut suuri merkitys ja tällä hetkellä antaa sen niin kutsuttu 'Junkerthum' paljon ajattelemista parannuspuuhain johtajille. Monta päivää se ei kuitenkaan enää kestä. Muitten Saksan parlamentin päätösten joukossa saadaan ensi toukokuussa kuulla myöskin se että 'kaikki aateluus Saksassa on lakkautettu.' — Niin, minä unohdin mainita, että kun sotaväki lähti kaupungista, asetettiin kiireesti kansalliskaarti: mustiin frakkeihin puetut herrat, patruunasäiliöt vyöllä ja kiväärit olalla, muodostivat patrulleja, vahteja y.m.s. Linnan edustalla näkyi nyt sellaisia 'proosallisia olennoita' komeiden kaartilaisten sijasta. Kuninkaan huoneet jätettiin — sairaaloiksi haavoitetuille. Kuningatar (maan äiti) kävi sairaita katsomassa. On sanalla sanoen koetettu saavuttaa suosiota kaikin tavoin: mutta enintään on se onnistunut vaan Berliinissä. Koko muussa Saksassa ei Preussin kuninkaasta tätä nykyä maksettaisi kahta kopeekkaa; olen nähnyt saksalaisten inhosta sylkevän lukiessaan hänen julistuksiaan 'Gottesgnadenista' ja 'Landesmutterista' j.n.e. Täytyy ihmetellä, kuinka surkean huonosti hän käsittää aikaansa. Hänen lankonsa Nikolaus ei toki ole herättänyt ylenkatsetta kohtaansa. Hän on despootti comme il faut. Hän tunnustaa julki: l'état c'est moi. Mutta Fredrik Wilhelm, jonka taipumukset olivat samat, puhui aina kansan parhaasta, vapaudesta ja edistyksestä — ja esiintyi lopuksi 'suosiollisuudella', joka oikeastaan oli hyvin naurettavaa."
Tähän päättyy Soldanin kuvaus Berliinin vallankumouksesta. Vaikka se onkin tehty tietojen nojalla, jotka hän sai silloisista sanomalehdistä, osoittaa kuitenkin se tapa, millä hän kirjoittaa, kuinka kiihkeästi hän seurasi tuota hänen ympärillään esitettävää maailmannäytelmää ja kuinka täydellisesti hän hyväksyi sen tendenssin.
Jo ennen kun vallankumous Berliinissä tapahtui eli vaan muutamia päiviä sen jälkeen kun Louis Philippe oli Pariisista karkoitettu, näkyy Soldanilla olleen selvillä, miten hän itse tulisi tähän liikkeeseen suhteutumaan. Myöhään illalla maaliskuun 2 p:nä kirjoittaa hän Giessenistä kotiinsa kirjeen, jolla hän tahtoo valmistaa omaisiaan siihen, mitä on tuleva. Kirje on hajanainen ja osottaa hermostusta ja levottomuutta, ilmaisten, että jotain erinomaista oli tekeillä.
"Rakkahin veljeni! — Asia on nyt se, että minun tällä kertaa täytyy kirjoittaa tavallista vielä nopeammin ja lyhyemmin, koska en voi odottaa sopivampaa aikaa. Tämä on vaan ennakkolääke mahdollisesti syntyvää levottomuutta vastaan — levottomuuksien johdosta täällä päin. Tarkoitan etupäässä mammaa, joka voisi ruveta huolehtimaan tietojen johdosta ulkomailla. Sinun tulee siis viipymättä lähettää nämä rivit Kuopioon. Epäilemättä on jo sillä hetkellä kun näitä rivejä kirjoitan tuo maailmaa tärisyttävä uutinen ehtinyt Pietariin ja ehkä myöski Suomeen, nimittäin että Ranska on muuttunut tasavallaksi yhtäkkisen ja tavattoman meluisan vallankumouksen kautta, joka puhkesi Pariisissa helmikuun 23 ja 24 p:nä ja kuningas Louis Philippe vielä kruunusta luopumisensakin jälkeen katsoi olevansa pakoitettu pakenemaan raivostuneen kansan vihaa ja lähtemään Englantiin. — Ranskassa on hyvin levotonta ja tartunnaisen merkkejä alkaa näkyä myöskin Saksassa. Ja tämä viimemainittu asia ei ole sekään hauskaa. Niin, minun täytyy valmistautua siihen, että opintojeni ja matkani valmistettu suunta voipi muuttua. Ja se nyt on se pahin, josta oikeastaan tässä tämän kirjeen kautta tahdoin mainita ja ilmoittaa. Tarkoitan nimittäin, että jos kohtalo tahtoisi loihtia esiin nuo levottomat henget vielä suuremmassa määrin (ja se on, joskaan ei luultavaa, jota en voi päättää, niin ainakin hyvin mahdollista) — niin ei minua omasta puolestani uhkaa mikään muu onnettomuus kuin se, ett'en voi lopettaa matkaani esivallan minulle määräämän matkasuunnitelman mukaan, ja että minulta siten riistettäisiin moni hyvä tilaisuus edistymiseen tieteessäni. Niin näyttää minusta nyt tuskin mahdolliselta voida harjoittaa opinnoita tai edes käydäkään Pariisissa. Ja kuka tietää, kuinka paljon kohtalo ja esivaltani vielä tulevat matkasuunnitelmaani muuttelemaan. — — — Tätä nykyä ovat asiat kuitenkin niin, että minä aivan rauhallisesti työskentelen edelleen Liebigin luona, ja että minä, jos se näyttäytyy tarpeelliseksi, olen valmis lähtemään täältä Saksiin taas, jossa tätä nykyä lähin päällikköni kenraali Meden oleskelee (Dresdenissä)."
Seuraavana päivänä jatkaa hän samaa kirjettä:
"Jos nyt tapahtuisi, että minun täytyy jättää Giessen ja niin poispäin — sillä ei ole mahdollista ajatella mitään erityistä — niin sanon vielä kerran: olkaa te kaikki niin rauhalliset kuin viilipytyt. Jos saan jotain uutta sanottavaa asiassa, — niin kirjoitan viipymättä. Mutta jos ei kirjettä saapuisi aivan pian, niin ei se todista eikä merkitse mitään pahaa, sillä onhan hyvin mahdollista, ett'ei mitään merkillistä tapahdu ja että posti voi viipyä y.m. — Kaikissa tapauksissa tahdon koettaa kirjoittaa ahkerammin, joskin lyhyesti. — — Nyt ei minulla ole aikaa kirjoittaa; joukko puolitekoisia analyysejä odottaa j.n.e. Liebig on lukenut contageista ja miasmeista, lihan rakenteesta, käymisestä (nimittäin sokerin y.m.) y.m. Tavattoman intresantteja asioita. Tohtori Soldan [ks. 1. luvun alku] ja Sürzenit, (joiden luona vietin viime sunnuntai-illan) ovat tänään naamiaisissa, jotka ovat kaikkien kemistien toimeenpanemat. Minä tunnen naamioista tuskin muuta kuin yhden — erään dominon. Siellä sanotaan tulevan hyvin kaunista ja kirjavaa ja hauskaa."
"Nyt on vaan sanottava, että kirjeeni niin kauvan, kunnes toisin määrään, ovat osoitettavat Giesseniin kuten ennenkin. Ell'en olisi täällä enää, kun ne tulevat, niin olen minä järjestänyt sen asian. Ne kaksi kaunista kevätpäivää, joista viimein mainitsin — olivat satunnaisia. Aina siitä pitäen on ollut rumaa ilmaa yhteen menoon. — Sadetta ja pilvistä, joskus myrskyä, mutta — lämmintä myrskyä. Eilen oli lumiräntää. — Kas niin, toivon hyvää vointia ja enemmän rohkeutta. Terveisiä, veljesi August."
Kirjeen tarkoitus oli rauhoittaa kotona olevia ja näkyy se onnistuneenkin. [Se tuli kahden viikon kuluttua perille Lappeenrantaan ja tohtori C. Soldan lähetti sen äidille ja sisarille Kuopioon. Hänen eräälle tyhjälle lehdelle kirjoittamastaan kirjeestä näkyy, että hän ei vielä mitään aavistanut. Varoittaa hän kuitenkin jättämästä kirjettä vieraisiin käsiin. Että tieto vallankumouksesta jo oli ehtinyt Lappeenrantaankin, se näkyy kirjeestä: "Sanomalehdet antavat nyt ihmisille paljon puheen ainetta ja ne, joilla on sukulaisia sotaväessä, kiinnittävät kaikkeen tuohon suurempaa huomiota kuin muut. Ranskalaiset eivät ole noudattaneet saksalaisten suloista 'Seid fromm und faul' j.n.e. Nyt politikoivat kaikki ihmiset ja ratkaisevat Ranskan kohtaloa!">[ Mutta omasta rinnasta oli rauha kaukana. Eräässä päiväkirjamuistiinpanossa maaliskuun 18 p:ltä on lause, joka osoittaa, mitä taistelua hän taisteli. "Hulluuden rajalla oleva epätoivo, joka valtaa minut vaan ajatellessanikaan, että minun vielä pitää palata orjuuteen, pakottaa minut ottamaan tämän askeleen, tarttumaan tähän…"
Mutta kaikista selvimmin näkyy Soldanin silloinen mieliala kirjeestä, joka tosin on kirjoitettu vasta kesäkuun 7 p:nä Pariisissa, mutta joka selvittää juuri niitä sisällisiä ja ulkonaisia syitä, jotka aiheuttivat lähdön Giessenistä.
"Kohtalo on ihmeellisesti johtanut kulkuani", kirjoittaa hän, "niin, voinenpa väittää, että minä oikein kouraan käyvästi tunnen, kuinka outo, korkeampi voima on johtanut eloni purtta. Kuka profeetta olisikaan esim. noin kymmenen vuotta sitten, kun minä oikeastaan olin vaan surkuteltava kadetti korkeassa kauluksessa ja raskaassa nahkakiveerissä, mutta hengessäni komea ratsastava artilleristi Venäjän Keisarin palveluksessa — kuka olisikaan voinut ennustaa, että minä 1848 istuisin vapaaherrana sivistyneen maailman pääkaupungissa täynnä sydämmenpohjaista suuttumusta niitä oloja ja henkilöitä kohtaan, jotka siihen aikaan mielestäni edustivat suurinta inhimillistä loistoa ja kunniaa."
"Olen senjälkeen, mikäli heikot voimani ovat sallineet, oppinut tuntemaan aivan erikoisen maailman, uuden ja rikkaan tieteen. Olen nähnyt ihmisten elämää Venäjällä, tosin varjokuvia, mutta kuitenkin välttämättömiä ihmiskunnan suuressa taulussa; olen saanut nähdä hyvän palan Eurooppaa, muutamia sen sivistyneimpiä ja merkillisimpiä seutuja, suuren joukon sen taidetta ja osan sen luonnon kauneuksia; olen nauttinut vapaudesta, jota me tuossa suuressa vankilassa ainoastaan kuulon kautta tiesimme olevan olemassa rajain takana, sekä sitten oppinut huomaamaan, että tämäkin vapaus oli orjuutta. — — Viimeinen näkemäni on se myrsky, joka on myllertänyt valtioita ja valtakuntia pohjaansa myöten."
"Sen myrskyn olen omin silmineni nähnyt raivoavan. Kolme tusinaa valta-istuinta kuulin ryskyen kukistuvan ei kaukana minusta ja kuulin — omin korvineni — miljoonien onnellisten ihmisten riemuhuudot. Saatan lyhyesti sanoa, että kohtaloni oli joutua pyörteeseen — ja että myrsky kantoi minut mukanaan. Puhun äidilleni ja siskoilleni; tiedän, että te seuraatte minua, juuri minua, sielläkin missä myriaadit sellaiset vähäpätöiset kuin minä tuiskuavat tuulessa. Ja sentähden lupaan minä teille, että jos seuraatte minua uskollisesti, niin saatte nähdä, kuinka minä vielä olen löytävä rauhallisen paikan ja olosuhteet, joihin en koskaan tahtoisi vaihtaa tuota loistavaa kurjuutta Pietarissa."
"Mutta te kysytte minulta ehkä ihmetellen: Kuinka ihmeessä voi iloita aina innostukseen saakka — vallankumouksesta!? Milloin on kuultu muuta kuin että vallankumous on suurin kauhistus maailmassa? Johan tuo sanakin kuuluu kamalalta. Ennen emme ehkä tienneet muusta kuin tuon sanan kauheudesta. Mutta nyt olemme nähneet, mitä se sisältää; vallankumous on rajatonta häiriötä. Rauhalliset kansalaiset niinkuin roistotkin tarttuvat pyssyihin ja viikatteihin ja kiviin, ja tapellaan kaduilla ja toreilla sotamiehiä ja upseereja vastaan. Siihen tulevat murhapoltot ja ryöstöt, kauppa ja elinkeinot seisattuvat ja puute ja epäjärjestys kaikessa on sen lähin seuraus. Ei, antakaa keisarille, mikä keisarin on! Sehän seisoo raamatussa ja — muualla. Mutta keisarin on kaikki, mitä hän tahtoo, sillä hänen valtansa on rajaton. Hän, maan isä, tahtoo sitäpaitse vaan meidän parastamme. Se on nyt totisinta totta. Mutta meidän parhaamme on nyt esimerkiksi vapautemme — ja sentähden on meidän annettava hänelle sekin. Kansallisuutemme, itsenäisyytemme, meidän on annettava ne hänen isälliseen huoleensa, ja hänen sotamiehensä suojelevat meitä ja ylläpitävät järjestystä."
"Voin tässä huoletta jättää sikseen tutkimuksen siitä, ovatko vallankumoukset oikeutettuja eli ei, sitä enemmän kuin minä muutamilla huhtikuussa kirjoitetuilla lehtisillä olen eräällä esimerkillä (Berliinistä) osoittanut, mitä tuo keisarillinen ja isällinen huolenpito maan menestyksestä oikeastaan sisältää. Tässä tahtoisin vaan lausua sen tosiasian, että sydämmeni pohjasta iloitsin suuresta vallankumouksesta — ja että minä sillä tein suuren rikoksen — vallankumousten suurinta ja mahtavinta vihamiestä vastaan. — En kuitenkaan tehnyt mitään pahaa, ainoastaan iloitsin. Jos minä ennen lähtöäni Venäjältä kärsin siitä, että näin vaan kurjaa itsekkäisyyttä siellä elävässä polvessa, joka on kasvatettu mitä raaimmassa mielivaltaisuudessa, niin tämä kärsimys vaan suureni sen sijaan että olisi kadonnut, kun saavuin sivistyneeseen maahan ja näin niin monta esimerkkiä ihmisten halusta muihinkin kuin vaan persoonallisiin harrastuksiin."
"Tuli sitten uusi vuosi 1848 ja toi tullessaan kapinan Palermossa ja Sisilian luopumisen Neapelista, jossa sielläkin oli tehty vallankumous. Perustuslaki laadittiin samaan aikaan Neapelissa ja Tanskassa. Ranskassa oli jännitys suuri, eikä Saksassakaan juuri sen pienempi, vaikk'ei kummassakaan maassa ajatus vielä uskaltanut kohota niin korkealle kuin täydelliseen olemassa olevien valtiomuotojen kumoamiseen."
"Mutta ilmassa oli ukkosta, joka kiihoitti jokaista ihmisystävää — ja politiikka oli yleisenä puheenaineena! Tarvitsenko huomauttaa, että yhä selvempi tietoisuus siitä, mitä rauhaamme kuuluu, oli minun voittoni tästä politikoimisesta! —"
"Liebigin laboratoriossa 'hallittiin valtakuntia' juuri parhaillaan, puhuttiin reformipidoista Pariisissa, kun (se oli helmikuun 25 p:nä) huuto kuului, että kansa Pariisissa oli hyökännyt Tuilerioihin ja polttanut Palais Royalin. Tämä viimemainittu oli valhe, joka jo oli ehtinyt kasvaa uutisen ytimeksi. Totta oli siinä se, että suuri katumeteli oli syntynyt Pariisissa. Riemuittiin koko kaupungissa, Giessenissä nimittäin, ja kello 6 illalla hyökkäsi kaikki kansa postikonttoriin, niinkuin se olisi ollut Giessenin Tuileriain linna — vapauttamaan postinkantajia kantamasta lehtiä, niinkuin tähän saakka oli tapahtunut. Oikein, se oli totta, postin lähtiessä Pariisista Strassburgiin, sillä rautatie Belgiaan ja Kölniin oli jo epäjärjestyksessä, oli koko pääkaupunki kauheimman metelin vallassa. Tuilerioita oli ahdistettu, samoin edustajakammaria, kuningas oli paennut, sulkuja ja taistelua kaduilla j.n.e."
"Niin oli nyt siis se usein ennustettu Ranskan uusi vallankumous tekeillä. Nyt oli tuli irti. Kansa alkoi ahmia sanomalehtiä, mutta jano ei siitä sammunut, se vaan kävi yhä kovemmaksi! Sanomalehtiklubin huoneusto Giessenissä oli täpösen täynnä kansaa joka ilta ja yliopiston dosentit ynnä muut lukivat ääneen päälletunkevalle joukolle. Joka hetki tuli uutisia uusista, syvälle vaikuttavista tapahtumista. — — Ei kestänyt kauvan, ennenkun koko Saksakin oli täydessä tulessa. Vallankumous Badissa, sama Würtembergissä, Bayerissa, Nassaussa y.m. Mielisuosiollisia myönnytyksiä Hessen-Darmstadtissa, hyvin vastenmielisiä Hannoverissa. Kaikkien ylioppilaiden surukulkue Göttingenissä, jossa poliisi oli käyttäytynyt 'kuninkaallisesti', oli liikuttavimpia niistä tapahtumisia, joita tapahtui tässä osassa Pohjois-Saksaa. Hessen-Kasselissa, jossa tuo yleisesti vihattu vaaliruhtinas kuletteli joukkojaan Kasselin ja Hanaun välillä — Giessenin kautta — toimitti Hanaun kaupunki vallankumouksen. Mutta myöskin Kasselissa tapahtui katukahakoita. Maaliskuun 13 p:nä olivat ensimmäiset järistykset ehtineet Berliiniin. Myöskin Leipzigissä, Weimarissa y.m. puhkesi myrsky, ja odotettiin jo henki kurkussa ratkaisevia tietoja Berliinistä ja Wienistä. Ei se kestänytkään kauvan. Jo 14 p:nä oli das gemütliche Wien, josta oli vähin toivoa, täynnä katusulkuja ja kanuunain pauketta. Metternich kukistettiin vihdoin, 50 vuotisen pirullisen hallinnon jälkeen ja ajettiin pois Euroopan politiikan peräsimestä. Se oli hän, joka opetti, että valtion on kukistettava valloitetut tai muuten hävitettävä kansojen kansallisuudet. Hän ehti vielä alottaa sodan Italiaa vastaan, jossa Lombardia ja Venedig nousivat luomaan Itävallan iestä. Hän elää vielä, tuo vanha kummitus, nähdäkseen tekojensa tuloksen: Itävallan hajaantumisen."
"Vielä kuuluu asiaan, että maaliskuun 14 p:n paikoilla alkoi kuulua uutisia idästä: Venäjä alkoi kaikin voimin koota joukkojaan rajalle. Varsovassa ja Puolassa otettiin kaikki aseet kansalta, sepät eivät saaneet takoa viikatteitakaan. Paskevitsch julisti, ett'ei kukaan saanut iltasella kulkea kadulla ilman lyhtyä — kaksi henkilöä ei saanut kulkea yhdessä — ja jos joku kadulla takaa-ajettu otettiin huoneeseen, olisi sen asukkaita kohdeltava samalla tavalla kuin kapinallista pakolaista. 'Suuremman kapinan sattuessa olisi tuossa tuokiossa koko Varsova poltettava.' Se ei ollut mitään huhupuhetta, ja kuka tietää, minä päivänä Varsova, tuo noiden äärettömän onnettomien puolalaisten vanha pääkaupunki, todellakin on muuttuva soraläjäksi? Silloin ollaan ainakin varmat siitä, että voidaan 'ylläpitää järjestystä ja rauhaa.' Ampumamestauksista Varsovassa kuultiin usein. Sanomalehdet ja kirjeet eivät enää päässeet Venäjän rajan yli, ei ainakaan ennen kun ne oli puhdistettu ruton tartunnaisesta. Varsovan lehdet kertoivat 'maaliskuun 10 p:nä', että kuningas Louis Philippe oli luovuttanut hallituksensa — en muista enää kenelle — 'koska lääkärit olivat neuvoneet häntä lähtemään pitemmälle matkalle.' j.n.e. j.n.e."
"Semmoinen oli aika siihen aikaan. Tosin saa siitä vaan heikon kuvan luettelemalla ainoastaan kuivia tosiasioita, mutta nämä tosiasiat puhuvat kuitenkin jotain nekin, jos ne ajattelee kaikki täysin elävinä. Ymmärtääkseen kuitenkin oikein, mitä tuommoinen aika tietää, täytyy omin silmin nähdä nuo tuhannet nuoret ihmiset riemuissaan siitä, että heidän aikansa on tullut. Ylioppilaat, professorit, porvarit, työmiehet — muodostavat kansalaiskaarteja ja liittyvät veljinä yhden lipun alle, yhdistyneen isänmaan uuden lipun alle. — Proklamatsiooneja, petitsiooneja, konsessiooneja, illuminatsiooneja ja prosessiooneja. — Nuo soihtukulut ja serenaadit niiden kansanystäväin kunniaksi, jotka ovat toimineet rehellisesti ja uhraavaisesti, nuo kissannaukujaiset niille, jotka työskentelevät omaksi hyödykseen tai 'kansan pyhää tahtoa' vastaan. Turhaan koettaisin kuvata tätä elämää, joka muodostaa vallankumouksen 'valopuolen'. Olen nähnyt monen isänmaan ystävän vapisevan ilosta, kun Ruhtinaan julistus luettiin, jossa hän myönsi sen, mitä kansa edellisenä päivänä oli pakottanut hänet lupaamaan: kaikki senssuuri poistettu, rajaton omantunnon- ja sananvapaus, valaoikeuksia, sotaväen vannottaminen uskollisuuteen ei ainoastaan ruhtinaalle, vaan myöskin kansalle y.m. y.m."
"Kun minä lauvantaina 5 p:nä maaliskuuta kävin Wertherin haudalla Wetzlarissa, oli Hessen-Darmstadtin suurherttua luopunut hallituksesta tai oikeastaan näön vuoksi nimittänyt poikansa kanssahallitsijakseen, ja tieto tästä oli jo illalla ehtinyt Giesseniin. Niinkuin sanoin, en minä ollut kotona, vaan saavuin vasta myöhään yöllä, mutta kaksi ikkunaani olivat juhlallisesti valaistut, niinkuin kaikki muutkin ikkunat kaupungissa — ja minä iloitsin siitä. Seuraavana päivänä, kun uuden ruhtinaan julistus, sisältäen sen mitä ylempänä on mainittu, saapui Giesseniin, oli ilo sanomattoman suuri! Lääkärini tohtori Winther, joka asui samoissa rappusissa kuin minä, kutsui luokseen suuren joukon yliopiston miehiä, professoreita ja ylioppilaita ja sen lisäksi — venäläisen upseerin. Kaupunki oli taas juhlallisesti valaistu — Liebigin laboratoriossa oli valmistettu bengaalisia tulia, jotka poltettiin klinikan tornista. Minä valaisin nyt itse ikkunani. Ilo, sanomattoman sydämmellinen ilo täytti rintani — joskaan ei ilo yksin; myöskin surulla oli siellä sijansa, eikä sitä jättänyt. — — Mutta minä vastaanotin Wintherin kutsumuksen ja vietin unohtumattoman illan — ystävällisen emännän kupeella."
"Sanon vielä kerran: semmoinen oli aika. Se ei voinut olla tekemättä vaikutusta minuunkin. Niin, se tunki sydämmeni pohjaan. Toivo ja luottamus heräsivät yhtäällä: Jumalan rangaistus näkyi astuvan maan päälle kukistamaan kaikkea vääryyttä. Mutta toisaalta ärtyi minussa tuo jo suuri tyytymättömyys siitä, mitä minulla kotiin tultuani oli odotettavana. Ja näin olen nyt — tosin vaan ohimennen ja muutamin sanoin esittänyt ulkonaiset syyt epätoivoiseen päätökseeni!"
Kaikkiin näihin syihin, jotka Soldan tässä on näin kaunopuheliaasti ja vaikuttavasti esittänyt, tuli vielä muitakin hänen luonteestaan ja asemastaan riippuvia persoonallisia vaikuttimia tähän suurimpaan käänteeseen, tähän täydelliseen kumoukseen hänen elämässään, joka hänen Pariisin matkansa on.
Niinkuin jo ennen on mainittu oli Soldanin terveys tuon tuostakin ollut huono ja kesällä 1847 kehittynyt Saksassa huonoimmilleen. Giessenissä se kyllä oli ajaksi parantunut, mutta taas uudistunut sielläkin, tuoden mukanaan hermostusta ja raskasmielisyyttä. Tätä mielen sairautta lisäsi tietysti se yhä kieroneva ulkonainen asema, johon hän, vallankumouksiin ja kansojen vapaustaisteluun innostunut, keisari Nikolain matkarahaa nauttiva venäläinen upseeri oli joutunut. Suhde lähimpään päällikköön, kenraali Lomnofskyyn, joka oli Soldanille hänen matkarahansa hankkinut ja jota hän oli pakotettu pitämään hyväntekijänään, vaikka hänen täytyikin miestä halveksia, oli kireä. "Jouduin masentuneeseen mielentilaan muistaessani asemaani tähän mieheen, joka ohimennen sanoen erotettiin luokka-inspehtorin toimesta samassa laitoksessa, jonka johtaja hän nyt on, siitä syystä, että hän saamainsa lahjain mukaan määräsi oppilaiden paikat luokalla. En viitsi kertoa hänen vaikuttimistaan edistäessään minun matkaani ja mitä keinoja hän koetti saadakseen osansa minulle myönnetyistä matkarahoista. Summa on vaan se, että yllä kerrottujen asianhaarojen vallitessa jo pelkkä ajatuskin siitä, että tulisin tekemisiin tuon miehen kanssa, kävi minulle kerrassaan — ilettäväksi."
Kaikista ratkaisevin ja läheisin syy lähtöön lienee kuitenkin ollut tieto siitä, että hänet muutamain päiväin kuluttua kutsuttaisiin Pietariin orjuuteen, tuohon suureen vankilaan.
"Aika oli siis tullut ja minä laitoin laukkuni kuntoon, jos en tässä kerro niistä kolmesta päivästä, jolloin punnitsin syitä sekä myötä että vastaan, niin teen sen siksi, että tahdon säästää teitä kuvasta, joka voisi saada teidät katkeria kyyneliä vuodattamaan. Kyllä minä tiesin mitä uhrasin — — Mutta totuuden pyhä asia — — on kalliimpi kuin kaikki uhrit. Eräs toivo, se koski isäinmaatani, heräsi ja painoi raskaasti vaa'assa. Se oli innostuksen synnyttämä toivo ja sen täytyi kalveta. Mutta varmuus omasta perikadostani, jos edelleen kantaisin iestäni, on yhä kasvanut eikä paina vähemmin kuin hyvä toivo. Mutta vaikk'en toivoisikaan pelastavani sieluani, niin en katuisi, mitä olen päättänyt, sillä se päätös perustui vakuutukseeni. — Olen tullut selvään ja varmaan vakuutukseen siitä, että ainoastaan ne, jotka eivät tunne venäläistä kurjuutta sen oikeassa loistossa, voivat väittää tämän tekoni epäoikeutetuksi. Venäjälle en voinut enkä tahtonut palata, vaikka minulle olisi tarjottu kaiken maailman kulta. Se oli peruuttamaton päätökseni. Sillä mitä eronpyynnin mahdollisuuteen (sairauden vuoksi) tulee, niin on tunnettu asia, että sotaan varustettaessa ei upseeri saa eroaan minkään syyn nojalla. Jos hän on sairas, maatkoon sairashuoneessa. Mutta jos vielä muistamme, että minä nautittuani valtion matkarahaa olisin pyytänyt eroani päästäkseni Suomeen, niin en olisi sitä saanut. Ja jos olisin saanutkin, olisi minun pitänyt kulkea — nuora jalassa. Mutta enhän minä tarvitse enkä etsi nuoraa, vaan — vapautta — vapautta semmoista, jommoisena olen sitä oppinut tuntemaan ja rakastamaan. — Mitä tämä vapaus on, siitä on teillä tuskin aavistustakaan — elkää siis tuomitko minua liika nopeasti!"
"Mainitsin jotain eräästä toivosta, joka heräsi — ja että se koski Suomea; niin onkin. Minun täytyy jättää selittämättä, mihin se perustui. Ehkä puhun siitä aikanaan. Nyt tahdon vaan lisätä: rakkaampi kuin koskaan ennen on minulle nyt Suomi: ja rakkaana on se pysyvä niin kauvan kun elän."
Niinkuin näkyy poltti hän laivansa hyvin tietäen mitä teki. Että taistelu oli kova ja päätöksen tekeminen vaikea, se näkyy siitä, mitkä kaikki voimat, sekä ulkonaiset että sisälliset, saivat rynnätä esiin häntä entisyydestään pelastamaan ja siihen palausta estämään. Toisaalla kultaiset kahleet, loistava aineellinen tulevaisuus, niinkuin jo kerran ennen, vaikka silloin vähemmässä määrin, Dünaburgista lähtiessä; toisaalla vapaus ja maanpako kaikkine epämääräisine lupauksineen. Tieteellinen ura katkaistu, rakas kemia heitettävä tietymättömään tulevaisuuteen. Puute, taistelut, maanpako, isien maahan palaamisesta ei tietoakaan, ei toivoakaan nähdä enää elossa vanhaa äitiä. Vaikeampaa velvollisuuksien ristiriitaa tuskin voi ajatella. Mutta hänen päätöksensä oli tehty, hän ei voinut muuten menetellä, edellytykset tähän olivat hänen luonteessaan, hänen koko entisyydessään. Hänen täytyi riuhtaista itsensä irti, katkaista kahle, joka oli taottu kiinni hänen jalkaansa. Hän teki tempauksensa ja oli vapaa!
Ei kuitenkaan kokonaan. Kahle kyllä katkesi, mutta siitä jäi yksi rengas nilkkaan jälelle, jäi siihen kalvamaan vuosikausiksi eikä sen arpi näytä koskaan menneen täydellisesti umpeen.
Päästäkseen lähtemään oli Soldan, jolla ei tietysti ollut muita tuloja kuin stipendinsä, odottanut neljänneksen saapumista Pietarista. Vasta sen saatuaan lähti hän ja vei siis mukanaan palkan, jota ei enää ollut oikeutettu kantamaan, koska oli palveluksestaan karannut. Siitä jäi hänen tunnolleen taakka, jota hän ei koskaan saanut siitä kokonaan luoduksi. Se painoi häntä läpi koko hänen elämänsä, vaikkakin se samalla tuli hyvin tärkeäksi välikappaleeksi kohtalon kädessä hänen sisälliselle eetilliselle uudistukselleen. Se oli kenties tämä pikku välikohtaus kaikista traagillisin tapaus hänen elämässään. Tämän teon merkitys selvisi hänelle kuitenkin vasta myöhemmin hänen sisällisen silmänsä eteen. Silloin kun erehdys tuli tehdyksi sai hän moitteen nousevan pään painetuksi alas. Sillä samassa kirjeessä, jossa hän on esittänyt lähtönsä syyt, koettaa hän päästä asiasta seuraavalla selityksellä:
"Yksi kohta on vielä mainittava. Minä matkustan valtion kustannuksella. Tämä seikka, niin painavalta kuin se minusta tuntuikin alussa, vaivaa minua nyt kaikista vähimmin. Tiedän liiankin hyvin, mistä ne miljoonat tulevat, joita keisari on jakanut — 60 miljoonaa sinne (esim. Palermoon), tuhat tänne (esim. Giesseniin). En voi väittää, että olisi ollut mitenkään lainmukaista, että käytin viimeisen vekselini matkaani varten — ainoan, jota käytin väärin. Mutta minä voin helposti lohduttaa itseäni sen johdosta, kiitollisuus ei kuulu politiikkaan. Mutta kansa, joka otsansa hiessä hankkii sen kullan, jota hallitsija käyttää sen sortamiseksi — kansa on minulle rakas — ja sen palveluksessa tahdon minä elää — ja — kuolla."
7.
Matkalla vallankumoukseen.
Frankfurt am Mainissa Metternichiä etsimässä. — Rothschild ei osta vekseliä. — Arvostelua Suomen oloista. — Neustadtissa tohtori Freyn luona. — "Seidler, Bürger aus Neustadt." — Liberté, egalité, fraternité. — Eräs henkiheimolainen. — Strassburgissa Gutenbergin patsaan ääressä. — Tulo Pariisiin.
Maanantai-iltana maaliskuun 21 p:nä klo 10 illalla 1848 astuu vallankumoojamme postivaunuihin Giessenissä lähteäkseen tuosta kaikkien vallankumousten ahjosta pärskyvän tulen valossa maailman tapahtumia katselemaan. Vielä vähän aikaa puhelee hän laboratoriotoveriensa John Porterin ja Fr. Boppin kanssa — ainoat, jotka olivat saaneet osan hänen suuresta salaisuudestaan. Sitten paiskataan vaunujen ovi kiinni ja niin lähdetään ajamaan, ensin etelään päin läpi pitkän kapean kaupungin ja sitten yön selässä ja pimeässä Frankfurt am Mainiin päin.
Hän on hyvällä tuulella ja mieli rohkeana — tietäähän sen, kun on matkalla Pariisiin. Seuraavana aamuna klo 5 pysähtyvät vaunut Frankfurt am Mainin komealle postikartanolle ja uniset matkamiehet hajaantuvat kukin taholleen. Soldan kannattaa kapsäkkinsä lähinnä olevaan ravintolaan Café Parrot'iin ja huomaa jo siihen aikaan päivästä ihmisiä istumassa — sanomalehtipöydän ääressä. — Niin, se on ihmeellistä! huudahtaa hän. Läpi vuorokauden istuivat ihmiset tähän aikaan sanomalehtiä lukemassa. Soldankin tarttuu lehteen ja tapaa jo uutisia vastassaan, uusia tietoja levottomuuksista Berliinissä ja muualla.