AATTEIDEN MIES
Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä
Kirj.
JUHANI AHO
Porvoossa, Werner Söderström, 1901.
SISÄLLYSLUETTELO:
Esipuhe
1. Haminan kadettikoulussa. Soldanien ja Lukanderien suku. — Ulrika Soldan. — Pappi Erik Lukander venäläisten vankina. — Saelanin koulussa. — Kadettikoulu. — Halu antautua taiteilijaksi. — Uusi päällikkö. — Tutkinnot.
2. Insinööriopistossa Pietarissa. Tulo Pietariin 1838. — Aatelisrykmentissä. — Esittely suurruhtinas Mikaelille. — Insinööriopistossa. — Harrastusta maalaukseen ja kemiaan. — Paraatissa Mars-kentällä ja Talvipalatsissa. — V:n 1840 muistojuhla ja promotsiooni Helsingissä. — Matka Petäjävedelle.
3. Insinööriupseerina Dünaburgissa. Sietämättömiä oloja. — Valtion varas. — Kaipausta parempiin oloihin. — "Tahtoisin oppia ajattelemaan." — Lohduttava kirje isälle. — Alakuloisuutta ja sisällisiä taisteluita. — Onnuz ja Ahriman. — Vänrikki August Tavaststjerna. — Frans Liszt. — Käynti Afzeliuksen luona Wendenissä. — Siirtyminen Pietariin.
4. Apuopettajana Sota-akatemiassa. Keltussa. "Koko maailma näkyy hymyilevän minulle." —- Toimet Sota-akatemiassa. — Ystäväpiiri: Soldan, Cygnæus, Löfström, Kommonen. — Isän kuolema ja hautaus. — Koti Lappeenrannassa. — Ilo ulkomaan matkasta. — Vapautus suuresta vankilasta. — Onnetonta rakkautta.
5. Opintomatka Saksassa 1847-48. Lähtö Pietarista. — Tapaa Snellmannin Berliinissä. — Mietteitä Suomen tulevaisuudesta. — Sairautta ja alakuloisuutta. — "Sydänjuuret ovat katkenneet." — Magdeburgin tuomiokirkko. — Gosslar. — Tulo Giesseniin ja Justus Liebig, — Työskentelyä laboratoriossa. — Selontekoa Liebigin metoodeista. — "Louis Philippe ist entflohen!"
6. Vallankumous 1848. Vallankumous Pariisissa ja Berliinissä. — Mielentila ennen Pariisiin lähtöä. — Selonteko ulkonaisista ja sisäisistä syistä matkalle lähtöön. — Kammo palata Venäjälle. — Vallankumouksen vaikutukset Giessenissä. — Taakka omalletunnolle.
7. Matkalla vallankumoukseen. Frankfurt am Mainissa Metternichiä etsimässä. — Rothschild ei osta vekseliä. — Arvostelua Suomen oloista. — Neustadtissa tohtori Freyn luona. — "Seidler, Bürger aus Neustadt." — Liberté, egalité, fraternité. — Eräs henkiheimolainen. — Strassburgissa Gutenbergin patsaan ääressä. — Tulo Pariisiin.
8. Pariisissa. Pariisin vetovoima. — "Au premier en descendant du ciel." — S.A. Hedlund. — Edustajakammarin piiritys. — Paraati Marskentällä. — "Pyhä totuus ihmisen vankin tuki." — Sanomalehdet. — Ei sanaakaan Suomesta. — Pariisilainen ja suomalainen. — Innostus alkaa hälvetä. — Velvollisuuksien ristiriita. — On menetellyt väärin. — "Alkaa toinen sisällinen maailma selvitä." — Lähtö Pariisista.
9. Pakolaisena Norjassa ja Ruotsissa. Lontoossa. — Myrskyssä Pohjanmerellä. — Ringerikessä. — Vallankumous päättynyt idylliin. — Arbogassa ja Strömsholmissa. — Hakee turhaan tointa. — Saa väliaikaista työtä Guldsmedshyttanissa. — Päättää lähteä Ameriikkaan.
10. " Filosoofi Soldan." Kirjeitä Hedlundille. — "Rohkea sana voimasta." — Tulo Tukholmaan. — Ei uskalla jäädä sinne. — Eldgarnissa. — Lähtö Ameriikkaan. — Helsingörissä.
11. Atlantinmerellä. Päiväkirja merellä. — Hänen rukouksensa. — "Strauss ja Ullman." — Straussin oppi nerosta. — Mietteitä Jumalan olennosta. — Jumalan immanensi. — Ulos Atlantille. — Jumalan persoonallisuudesta. — Delfiinejä. — Luonnosta Atlantilla. — Pahoja unia. — Luonnontutkija. — Luonnonihailija. — Ihana yö ja aamu. — Valaskaloja. — Suunnitelma suureen teokseen. — Turskan ongintaa New-Foundlandin matalikolla. — Sandy hook. — Tulo Ameriikkaan.
12. Ensimmäiset vuodet Ameriikassa. Ensimmäinen päivä Ameriikassa. — Etsii turhaan työtä New-Yorkissa. — Opettajana Newarkissa. — Arvostelua Ameriikan oloista. — Ikävyyttä ja alakuloisuutta, — Jatkoa mietteihin merellä. — Ystäviä Filadelfiassa. — Fredrika Bremer. — Kemianopettajana Cambridgessa. — Jenny Lind. — Keksintö. — Perustaa tehtaan. — Lähtee Pennsylvaniaan.
13. Pennsylvanian hiilimailla. Tamaquassa. — Luonnon helmassa. — Henry ja Benjamin Kline. — "Toinen Paganini." — Bostonissa. — Jatkuvia maanmittaustöitä, — Filadelfiassa.
14. Viimeiset vuodet Ameriikassa. Tohtori Enderlinin perheessä New-Yorkissa. — Myy maitopatenttinsa. — Kesänvietto George-järvellä. — "The Geology of Pennsylvania." — Asettuu Pottsvilleen. — Naimapuuhia. — Aarniometsissä. — Saa kutsun palata Suomeen. — Loppuvaikutus Ameriikasta.
15. Kotia kohti. Uudelleen Atlantin yli. — Uuden ajan airueita. — Saapuu Düsseldorfiin ja tapaa sisarensa. — Uutisia Suomesta. — Huviretki Sveitsiin. — Asettuu Gööteporiin. — Hedlund, Rydberg ja Meijerberg. — Tapaa Cygnæuksen. — Kysymys Cygnæuksen siirtymisestä Ruotsiin. — Kirjoittaa kirjasen "Valokaasusta ja sen käyttämisestä". — Keksintö kaasun käyttämisestä keittiöissä. — Armohakemus. — Tulo Turkuun. — Helsingissä. — Tapaa äitinsä Uuraassa. — "Itkin kuin pieni lapsi." — Vanha koti Lappeenrannassa. — Tanssiaiset.
16. Isänmaata palvelemassa. Herännyt Suomi, — Kiireisen työn aika. — Opettajana Saelanin reaalikoulussa. — Jäsenenä komiteassa "Suomen hyväksi." — Helsingin uusi kaasulaitos. — Matka Lappiin. — Mietteitä kansan valistamisesta. — Kuvitettua lukemista kansalle. — "Tervanpoltosta Suomessa." — Käynti Lontoon maailmannäyttelyssä 1862, — "Miksi on maamme niin köyhä?" — jäsenenä kansakoulukomiteassa v. 1862. — Vastalause ja arvostelua harhaan joutuneesta sivistyssuunnasta maassamme. — Rahapajan perustaminen. — Suomen pankin setelit.
17. Teos, joka ei valmistunut. Miksi ei teoksesta mitään tullut? — "Streng ist Kühle, doch die Pflicht ist strenger." — Filosoofinen käsikirjoitus-kokoelma. — Teoksen ohjelma. — Kirje Viktor Rydbergille. — "Sinne se meni.".
18. Mietteitä uskonnosta ja siveys-opista. Uskonnon synty. — Uskonto ja Siveellisyys. — Onnellisuuden oppi. — Sielun kuolemattomuus. — Siveys-oppi ja sen sovittaminen oinaan elämään.
19. Mietteitä kansallisuuskysymyksestä. Patriotismi ei ole ehdoton siveellinen aate. — Kansallisuusaate vielä vähemmin, — Kirjeenvaihtoa Viktor Rydbergin kanssa. — Kansallisuusaate voi johtaa heikomman sortoon. — Katkoff oli hegeliläinen. — Mietteitä kieliriidasta. — Valta ei ole oikeutta. — Polemiikkia Z. Topeliusta vastaan. — "Sijaa aatteille." — Hengen jalous. Loppu.
Esipuhe.
Tämä teos on tarina miehestä, jonka koko elämä oli aatteille omistettu, pyhitetty alinomaiselle pyrkimiselle oikeuteen ja totuuteen. Se on selonteko siitä, miten tämä mies — August Fredrik Soldan oli hänen nimensä — kaikissa vaiheissaan ja vastuksissaan, kaikissa taisteluissaan, kärsimyksissään ja kiusauksissaan koetti pitää puhtaiden periaatteiden lippua levällään ja puristaa sen tankoa rintaansa vasten vaikeimmissakin vastatuulissa.
Hän kuoli helmikuun 5 p:nä 1885.
Alan tämän kuvauksen hänen elämästään mainitsemalla hänen kuolinpäivänsä siksi, että hän eläessään lienee ollut suurelle osalle silloista sukupolvea yhtä tuntematon kuin hän oli minullekin. Vasta risti hänen nimensä päällä sanomalehtien muistokirjoituksissa saattoi tämän nimen silmieni eteen. Vasta nuo muistosanat luettuani selvisi minulle, että oli mennyt manalle mies, joka tavallaan oli ollut merkillisimpiä maassamme. Selvisi hetkeksi ja unohtui taas, unohtui minulta ja arvatenkin suurimmalta osalta niitä, jotka hät'hätää olivat sanomalehtensä lukeneet ja heittäneet sen pois.
Sattuma on tehnyt, että tämän miehen nimi myöhemmin tuli kaikumaan korvissani; että hänen elämänsä vaiheet ja hänen elämänsä työt herättivät uteliaisuuttani ja että minä niihin tutustumalla sain luoduksi itselleni yhä selvemmän ja tarkkapiirteisemmän kuvan hänen luonteestaan kaikkine ominaisuuksineen ja omituisuuksineen. Kun mies elää aikansa mukana niin monipuolisesti kuin Aug. F. Soldan teki, on hänen elämänsä myöskin heijastusta ajan elämästä, tehden sen kuvaamisen siten kahta huvittavammaksi.
Soldanin elämänvaiheet olivat suomalaisen miehen vaiheiksi harvinaisen kirjavat, hänen lahjansa tavallista suuremmat, hänen harrastuksensa mitä monipuolisimmat. Hän oli sotilas, kemisti, taiteilija, keksintöjen tekijä, teknikko, virkamies ja ennen kaikkia filosoofi. Hän oli saanut kasvatuksensa Haminan kadettikoulussa, vietti vuosia insinööriupseerina Venäjällä, sai valtiolta matkarahan valmistuakseen kemian professoriksi sota-akatemiassa, antautui innolla tähän tiedemiehen työhön Giessenissä Saksassa, heitti yhtäkkiä kaikki ja matkusti vallankumoukseen Pariisiin v. 1848. Tahtomatta ja voimatta palata enää Venäjälle, päätyi hän, harhailtuaan pakolaisena Norjassa ja Ruotsissa, Ameriikkaan, jossa oli opettajana, maanmittarina ja insinöörinä, ja teki siellä erään tärkeän keksinnönkin. Saatuaan v. 1859 luvan palata Suomeen otti hän vilkkaasti osaa siihen aikaan heränneihin isänmaallisiin harrastuksiin kotimaassaan, perusti ja rakensi rahapajan ja oli sen ensimmäinen johtaja. "Filosoofi Soldan", jolla nimellä häntä silloin tällöin on nähty mainittavan, jätti jälkeensä vielä tavattoman runsaan kokoelman filosoofisia käsikirjoituksia.
Hänen ulkonaiset vaiheensa ja toimensa, niin merkilliset kuin ovatkin, eivät kuitenkaan ole yksin vaikuttaneet siihen, että olen ryhtynyt hänen elämän-tarinansa esittämiseen. Viehättävintä, jännittävintä ja opettavinta ovat hänen elämässään sen sisälliset taistelut ja kärsimykset, hänen sisäinen eetillinen kehityksensä, hänen harrastustensa puhtaus ja vilpittömyys, hänen pyrkimisensä totuuden omistamiseen ja sen sovittamiseen omaan elämään. Semmoisena kuin olen oppinut hänet tuntemaan kirjeistä, päiväkirjoista, muistoonpanoista ja filosoofisista käsikirjoituksista, seisoo hän edessäni kuin perikuvana kansallisen luonteemme parhaista ominaisuuksista, jotka niin moninaisesti esiintyivät henkisen suuruutemme ajan etevimmissä miehissä.
Eihän hän tosin ollut mikään suuri mies, jos häntä töittensä näkyvien tuloksien vaa'alla punnitaan. Mutta jos miestä mitataan myöskin sen mukaan, mihin hän pyrkii, mitä hän tahtoo saada aikaan, niin on Soldaninkin paikka merkkimiestemme kuvastossa varma.
Tämä hänen elämäkertansa on siis tavallaan hänen hyvän tahtonsa historia ja on se tässä esitetty sillä vakaumuksella, että tällaiset hyvän tahdon miehet, jahka heidän tarkoituksensa kerran tulevat tunnetuiksi, voivat viedä maatansa ja kansaansa eteenpäin yhtä paljon tai ainakin mitata sille sen tulevaisuuden tietä yhtä selvästi kuin nekin, joiden on ollut onni suotuisissa oloissa luoda näkyvämpiä tuloksia elämänsä työllä.
1.
Haminan kadettikoulussa.
Soldanien ja Lukanderien suku. — Ulrika Soldan. — Pappi Erik Lukander venäläisten vankina. — Saelanin koulussa. — Kadettikoulu. — Halu antautua taiteilijaksi. — Uusi päällikkö. — Tutkinnot.
Soldanien suku on vanhaa laajaa karjalaista perua.
August Fredrik Soldanin isä oli ruununvouti Lappeen kihlakunnassa Karl Gustaf Soldan, syntynyt v. 1782 Putikon sahalla, jossa isä Erik Soldan oli sahanhoitajana. Myöhemmin oli Erik Soldan nimismiehenä Uukuniemellä. Erik Soldanin iso-isän veli Hans H. Soldan (synt. 1686, kuoli. 1758) lepää haudattuna Mikkelin vanhan sakastin lattian alla. Hän näyttää olleen vanha karoliini, koska hänellä kerran kirstua avattaessa oli kädessä sotilashansikkaat "à la Charles douze". Suvussa kulkevan tarun mukaan, jonka luotettavaisuutta kuitenkin on mahdoton todistaa, ulottuvat suvun juuret aina ristiretkiin saakka. Giessenissä ollessaan tapasi Soldan näet siellä erään Soldan nimisen tohtorin, jolla oli samallainen sinetti, puolikuu ja kolme tähteä, kuin se, joka oli Suomen Soldaneillakin kulkenut polvesta polveen. Tämän tohtori Soldanin mukaan olisi Soldanien kantaisän pitänyt olla eräs turkkilainen Sadok Selim Soldan eli Sultan, joka tuli kristityksi Jaffassa 1305 ja kuoli Brakhanassa 1338. Miehellä oli ollut 11 poikaa, joista erään nimi oli August, ja joka oli pappi — kuoli 1394.
Äidin puoleltakin tunkivat Soldanin sukujuuret syvälle karjalaiseen maahan. Hänen äitinsä nimi oli Ulrika Lucander, jonka isä Erik Lucander oli ensin kappalaisena Pieksämäellä ja sitten Kesälahdella. Ulrika Lucander oli erinomaisen älykäs ja monia kokenut nainen, joka jo pienestä pitäen oli tottunut elämän ankaruuteen. Hän oli syntynyt 1784 ja sai jo nelivuotiaana 1788 v:n sodan aikana paeta vihollisen jaloista Pieksämäen pappilasta erääsen sydänmaan torppaan, jossa viivyttiin koko kesä. V:n 1808 sodan aikana joutui hänen isänsä venäläisten vangiksi. Kun tästä tapauksesta on äidin antama kertomus eräässä Soldanin muistikirjassa, saakoon se tässä sijansa.
Venäläisten päällikkö oli Kesälahdella liikkuessaan kysynyt joltain talonpojalta, oliko tämä kuullut kirkossa luettavan hänen julistuksiaan. "En minä ole kuullut", oli talonpoika vastannut ja kohta sen jälkeen saapui eräs översti Gudevitsch kuuden kasakan kanssa pappilaan sillä käskyllä, että översti tahtoo pastoria puhutella. Lähetystö, joka tuli yön aikaan, pyysi ruokaakin, mutta kun perhe oli juuri muuttamassa pakopirtille, ei pappilasta löytynyt muuta kuin muuan luumurikka. Sen sijaan löytyi rappujen alta pappilan pojan Adolfin pyssy ja se luettiin tietysti raskauttavaksi asianhaaraksi sodan aikana. Kun Lucander oli saapunut ylipäällikön luo Villalan kylään, pidettiin siellä tutkinto, jossa tuli selville, että Lucander kyllä oli lukenut venäläiset julistukset, mutta samalla myöskin ruotsalaiset. Kun venäläiset jo olivat julistaneet valloittaneensa maan, katsottiin ruotsalaisten kuulutusten lukeminen rikokseksi ja Lucander pönkitettiin yöksi aittaan ja vietiin seuraavana päivänä Savonlinnaan, jossa sulettiin vankilaan, aluksi ilman ruokaa. Vasta sitten kun hän oli latinankielen avulla saanut tarpeensa selitetyksi eräälle upseerille, sai hän luvan hankkia itselleen ruokaa.
Eräs vartija-sotamies oli sitä ennen antanut vangitulle suuren palan leipää ottamatta siitä tarjottua maksua.
Tytär Ulrika oli sillä välin lähtenyt viemään isälleen vaatteita ja rahaa. Hän matkusti venheellä Uukuniemelle, pitäen itse perää, kun muuan vanha ukko souti. Uukuniemen rovasti Schroeder ei kuitenkaan, pelkuri kun oli, uskaltanut ottaa tytön asioita toimittaakseen, ei edes mitään neuvoja antaakseen, miten kirjeet ja rahat olisivat perille saatettavat.
Venäläisten päällikkö Dolgoruki oli kuitenkin käyden pappilassa antanut seudun herrain pyynnöistä ja selityksistä heltyneenä käskyn, että ukko Lucander olisi heidän takuullaan päästettävä vapauteen. Kun Lucander Savonlinnasta saapui Viipuriin, jossa hänen oli määrä astua vankeuteen, odottikin häntä siellä ilosanoma, että hän on vapaa ja saa palata kotiinsa. Ennen lähtöään kävi hän kuitenkin linnassa katsomassa sitä kammiota, jossa hän olisi tullut asumaan ja jommoiseen eräs toinen samanlaisissa olosuhteissa vangittu pappi, Winter Liperistä, sulettiin sillä seurauksella, että tuli hulluksi. Liikuttavinta tässä tarinassa on Lucanderin kotiintulo. Perhe, joka oli paennut erääsen Pyhäjärven etäiseen niemeen eikä kuukauden päiviin kuullut mitään vangitusta, oli taas palannut pappilaan. Kun oli yö, niin siellä nukuttiin eikä kukaan huomannut isännän kotiintuloa. Ei hänkään ketään herättänyt, hiipi vaan huoneesensa ja laittoi itse vuoteensa ja kävi levolle. Vasta aamulla tuli palvelija ilmoittamaan: "Jo on rovasti kotona!" Ukko itse tuumasi: "Tiesinhän, ett'ei jumala minua hylkäisi."
Ulrika Lucanderin äiti oli nimeltään Maria Juliana Tuderus. Myöskin Wrightien äiti oli Tuderus, josta Soldan näyttää otaksuneen, että heidän välillään olisi ollut jonkunlaista sukulaisuutta taiteellisiin taipumuksiin nähden.
Soldanin isä Karl Gustaf Soldan oli henkikirjoittajana Sortavalassa ja asui lähellä kaupunkia Helylän tilalla, kun August Fredrik syntyi 13 p:nä heinäkuuta 1817. Silloinen Helylän talo on nyt nimeltään Myllykylä ja tunnettu tehdaspaikka. Siihen aikaan ei siellä ollut muita laitoksia kuin jauhomylly. Kun Soldanin vierailla mailla sittemmin niin voimakkaaksi kehittynyt koti-ikävä ja isänmaan kaipaus melkein aina keskittyi tähän paikkaan, jota ikäväänsä ja kaipaustaan hän useinkin koetti tyydyttää siten, että muistista piirteli ja maalaili sen eri näköaloja, kuvattakoon tämä ensimäinen koti tähän hänen omien muistiinpanojensa mukaan:
"Helylän talo, joka on noin 5 virstaa Sortavalan kaupungista Helylän joen varrella, on luonnonihana paikka. Joki, joka tulee Ruskealasta, kaivaa tässä syvän laakson ja muodostaa kaksi koskea. Ylempi koski on kaksihaarainen, pienen kalliosaaren kahtia jakama. Kohta tämän ylemmän kosken alla tekee joki polvekkeen etelään, niin että rakennuksesta, joka on joen pohjoisella töyräällä, mutta kuitenkin jotenkin lähellä vettä, oli näköala koskelle. Vähän matkaa alempana oli toinen koski, jonka yli vei silta. Sillan korvassa oli mylly ja myllytupa." — Tästä "hurmaavan kauniista" paikasta, jota muutkin taiteilijat ovat rakkaudella kuvanneet, säilytti Soldan varhaisimman lapsuutensa muistona ainoastaan seuraavan himmeän kuvan: "jokilaakso on kirkkaan auringon valaisema ja siinä valaistuksessa esiintyvät mylly ja silta ja jokipinteet voimakkaampina — ilma on hiukan viileä ja tuulinen."
Hän oli vasta nelivuotias, kun perhe 1821 muutti Lappeenrantaan, isän päästyä Lappeen kihlakunnan ruununvoudiksi. Mutta kun hän silloin tällöin ja vielä vanhoillaankin pyhiinvaelsi tälle paikalle, ottaen sieltä kerrankin mukaansa puupalasia vanhan rakennuksen seinästä, muodostui tuo maisema hänelle vähitellen isänmaata kokonaisuudessaan edustavaksi. Kun hän, varsinkin ulkomailla ollessaan, ajatteli isänmaataan, ajatteli hän aina ensin Helylätä. Isänmaan kuvaa täydensivät sitten vielä Lappeenranta ja Saimaa saarineen ja niihin tehtyine kalastusretkineen; Lappeenrannan ympäristöt ja matkustukset niihin isän seurassa; kaikki nämä ynnä kuva Suomen kartasta tummansinisine järvineen yhtyivät hänen mielessään kokonaissäveleksi kotimaasta.
Lappeenrannassa pantiin poika pastori Saelanin kouluun, jossa kuria ajan tavan mukaan ylläpidettiin etupäässä tukkapöllyllä, kämmenlyönneillä ja pään koputuksella. Kun ei poika voinut oikein ääntää saksalaista sch-ääntä, paukutettiin hänen päätänsä pöydän laitaan, johon otsa silloin parahiksi ulottui. Opintiensä ensi taipaleesta oli hänellä siis vaan kauhu muistona, joka lopulta kasvoi niin suureksi, että hänet kerran täytyi väkisin kouluun kantaa.
Vanhemmilla oli Lappeenrannassa oma talo, jonka isä oli rakennuttanut venäläisillä "plotnikoilla". Yksi näistä teki pojalle viulun ja korjasi hänen äitinsä viulun. Äiti soitti näet viulua ja harrasti muutenkin soittoa ja laulua. Viulunsoitto meni perintönä pojallekin ja oli hän jotenkin taitava soittaja. Tuon tuostakin hän kirjeissä ja muistiinpanoissa puhuu viulustaan varsinkin yksinäisten hetkien lohdutuksena vierailla mailla. Nähtävästi oli hän, samoinkuin hänen vanhempi veljensä Karl ja nuorempi sisarensa Augusta, joista edellinen oli jotenkin taitava piirtäjä ja jälkimäinen aikoinaan hiukan tunnettu maalari, perinyt taiteelliset taipumuksensa juuri äidiltään.
Aikaisemmilta poikavuosiltaan on Soldan vielä pannut muistoon Suomen jääkärien harjoitukset, ammunnan ja musiikin leirikentällä ulkopuolella kaupunkia, jääkärien päällikkönä oli översti Ramsay, sittemmin Kuopion läänin kuvernööri ja Snellmanin ja hänen "Saimansa" kiristäjä. Eräs luutnantti von Wendt ynnä joukko muitakin upseereja seurusteli perheessä ja vaikutti kai tämäkin osaltaan siihen, ett'ei August noudattanut vanhemman veljensä esimerkkiä ja pyrkinyt yliopistoon, vaan lähti — tai oikeammin pantiin — kadettikouluun.
Ennen sitä lähetettiin hänet kuitenkin kymmenvuotiaana (v. 1827) Viipurin alkeiskouluun, joka oli saksankielinen, niinkuin kaikki muutkin oppikoulut siihen aikaan Itä-Suomessa. Kaksivuotiselta oloajaltaan tässä sivistyslaitoksessa ei Soldanilla ole mainittavana muuta kuin mitä tapahtui sen ulkopuolella: harrastusta ruumiin harjoituksiin kierteleväin akrobaattien esimerkin mukaan, josta oli tuloksena notkea ruumis ja suuri taito kaikellaisten käsikonstien tekoon, jossa hän vielä vanhoillaankin kuuluu olleen taitava. Ruumiin harjoitukset panivat perustuksen siihen kestävyyteen, jota sittemmin kyllä tarvittiin myöhemmän elämän monissa seikkailuissa.
Samassa elämäkertansa katkelmassa, jossa hän näistä kertoo, on seuraava merkillinen itsetunnustus. Viipurin koulussa ollessaan oli hän kerran lähtenyt 18 virstaa Viipurista olevaan Kaislahteen Uuraassa ja joutunut sinne myöhään illalla. Talon rouva ei kuitenkaan ottanut kuleksijata vastaan, vaan ajoi hänet pois yön selkään. Poika istuutui lukossa olevan korkean portin päälle ja vannoi siinä poikkipuulla ratsastaen sen hiljaisen valan, ett'ei koskaan — varastaisi. Häntä oli näet — yhä oman tunnustuksensa mukaan — vaivannut se pahe, että hän pikkupoikana silloin tällöin näpisteli toisten tavaroita: leikkikaluja, lantteja veljeltään y.m.s. Tästä paheesta ei hän sano päässeensä täydellisesti ennen kuin nuorukaiseksi tultuaan ja antoi hän vielä kadettina ollessaankin vietellä itsensä toisen hyväksi eräästä kauppapuodista puhaltamaan kynäveitsen. Ett'ei tämä pahe nyt suinkaan ollut mikään varsinainen pahe, vaan ainoastaan jonkunlainen paha tapa, jota hänen arka mielensä vanhemmilla päivillä suurenteli, siitä on tämän kirjoittaja vakuutettu. Olen kertonutkin sen vaan osoittaakseni, kuinka Soldan jo pienestä pitäen sai ja osasi taistella itseään vastaan, — taistelu, joka hänellä jatkui kautta koko elämän monenlaisten sisällisten herätysten ja uudistusten muodossa.
Soldanin varsinainen kasvatus- ja oppiaika alkoi vasta hänen kadettikouluun tultuaan v. 1830. Edellä olen jo maininnut sen otaksumisen, että hänen sotilasuralle antaumiseensa mahdollisesti vaikuttivat kaupungissa asuvat ja perheessä seurustelevat sotilaat, joiden käytös ja esimerkki aina ovat omiaan nuorten poikain silmiä häikäisemään ja herättämään haluja, joita todellisuudessa ei heidän luonteissaan aina ole olemassa. Soldanin myöhempi elämä todistaa, että hänellä kyllä oli taipumuksia ja lahjoja kaikille muille aloille paitse sotilaalliselle. Kadettikouluun tullessaan joutui hän siis kokonaan väärälle uralle, josta kaikki hänen vastaiset vaiheensa kyllin selvästi todistavat.
Luultavinta onkin, ett'eivät Soldanin omat sisälliset taipumukset hänen lähtöönsä vaikuttaneetkaan. Pääsyynä lienee ollut isän huonot asiat. Perhe kun oli suurenlainen, kaksi poikaa ja neljä tytärtä, niin olihan luonnollista, että toinen pojista, joka oli reipas, komea ja pitkä hulivili, pantiin kouluun, missä hän ei isälleen paljoa maksanut ja josta päästyä hänen tulevaisuutensa olisi turvattu. Oli sitäpaitse suuri kunnia tähän aikaan päästä kadettikouluun. — "Kadettikoulu oli" — sanoo E. Nervander teoksessaan "Minne af Fredrik Cygnæus" — "siihen aikaan hyvin tarkasti aidotettu kasvatuslaitos maan säätyhenkilöiden perheitä varten. Uusia oppilaita otettaessa oli katsottava isäin ansioihin, etupäässä sotilaallisiin. Jos nuo ansiot olivat tasan, oli aatelisen poika etusijassa." Cygnæus on merkinnyt muistoon, että silloisen kadettikoulun johtajan, kenraali Thesleffin päätöksen mukaan aatelittoman pyrkijän piti olla kymmentä prosenttia taitavamman kuin aatelisen päästäkseen kadetiksi. Kun Soldanin isällä ei ollut sotilaallisia ansioita eikä hän ollut aatelismieskään, lienee siis pojan vastaanotto kadettikouluun ollut yksinomaan hänen hyväin alkutietojensa ansio.
Erinomaisen hyvin näkyy hän siellä edistyneenkin, vaikka pääharrastukset eivät aina olleetkaan suunnattuina siihen tulevaisuuteen, jota kohti oikeastaan oli määrä kulkea. Fredrik Cygnæus, joka siihen aikaan oli opettajana kadettikoulussa, korotti monen sen aikuisen kadetin päämaalin yläpuolelle tavallista näköpiiriä sekä yleisinhimillisiin että isänmaallisiin ihanteihin. Voi pitää varmana, ett'eivät opettajan kaunopuheliaat luennot olleet Soldaniinkaan syviä jälkiä jättämättä.
On syytä olettaa, että tämän opettajan selonteot varsinkin maailman taiteen suurista mestariteoksista synnyttivät vilkasta vastakaikua Soldanissa. Sillä melkein jokaisessa kirjeessään puhuu hän piirustuksesta ja maalauksesta, joka näyttää täyttäneen hänen mielensä enempi kuin mikään muu aine. Sitäpaitse oli hänellä taiteesen innostuneita tovereitakin. Eräässä aivan ensimmäisistä kirjeistä, joita on säilynyt Soldanin kadettiajoilta kirjoittaa hän (17.1.1834): "Toivon voivani tällä lukukaudella piirustaa vähän enemmän kuin ennen. — — Forsténit [kaksoisveljekset Lennart ja Torsten, molemmat sittemmin översti-luutnantteja] ovat pöytänaapureitani 3:ssa osastossa. He pääsivät nyt 3:lle luokalle ja heidän kanssaan tulee varmaankin ahkerammin piirustetuksi. Kerrotaan, että piirustuksenopettaja Nymander ottaisi eronsa — jospa hän tekisi sen hyvin pian ja voi! jos me saisimme Wrightin hänen sijaansa, silloin tulisi toinen ääni kelloon, silloin voisi todellakin oppia jotain!"
Eräässä toisessa kirjeessä taas (5.4.34): "Jos nyt saisin tuon kauvan odotetun oikein kelvollisen värilaatikon, niin koettaisin piirustaa jonkun oikein suuren ja kunnollisen taulun värien kanssa. — — 20 ruplasta saisi niin hyvän värilaatikon kuin minä voisin toivoa. Yksi tovereistani, Forstén Kuopiosta, omistaa semmoisen ja minä olen itse nähnyt sen. Se on ostettu Freseltä (Pietarissa), joka itse on värien sekoittaja ja jolla on suuri makasiini." Oikein vaikuttaakseen isäänsä tässä hänelle nähtävästi hyvin tärkeässä asiassa, lisää poika vielä varmemmaksi vakuudeksi: "hän on saanut kunniamerkinkin taidostaan", ja jatkaa sitten: "Minä tahdon kyllä arvokkaasti ja kauniisti käsitellä tätä laatikkoa, joka on aivan erikoista tekoa, ja käyttää sitä ensin jonkun suuremman taulun tekemiseen. Koko kirjeessä ei näy olevan muusta puhetta kuin tästä piirustuslaatikosta, niin, minä sitä oikein ikävöin." Luultavasti saikin hän haluamansa kapineen, koska toista vuotta myöhemmin hänen taulunsa jo olivat kehyksissä ja ripustetut isän kammarin seinälle.
Missä määrin tämä taiteellinen halu oli hänet vallannut, se näkyy ensimmäisestä muistiinpanosta hänen sunnuntaina 24 p:nä huhtik. 1836 alkamassaan päiväkirjassa:
"Ehkä tärkeä päivä minulle. Meurman, Ruin [sittemmin protokollasihteeri O.E. Meurman ja översti Konst. Ruin] ja minä olimme taas kirkontornissa. Tuuli vinkui komeasti tornin ympärillä, mutta nyt ei puhuttu kesäisistä tutkisteluretkistäinme, vaan — tulevaisuudestamme. Meurman ja Ruin tuumivat mennäksensä Morskoin komppaniaan, ja minä mennäkseni Ruotsiin, maalariakatemiaan — saa nähdä, kuinka asiat ovat ensi vuonna näillä ajoin." Miettiessään vielä tätä samaa asiata sen päivän iltana sanoo hän siitä: "olin keveällä mielellä, sillä valoisampi tulevaisuus koittaa nyt minulle. — — Mielikuvitukseni leijailee vaan Tukholmassa."
Seuraavaan päivään mennessä oli tuo kirkontornissa keksitty korkealentoinen aate jo kehittynyt niin pitkälle, että kun toveri Meurman ehdotti, että hän ottaisi eronsa, hakisi matkarahoja ja kotiopettajatoimella koettaisi elätellä itseään akatemiassa, Soldan lupasi ajatella asiaa Ruotsiin siirtymisestä. Ja seuraavana sunnuntaina kirjoittaa hän jo asiasta isälleen ja odottaa vastausta niin suurella kiihkolla, että 5 p:nä toukok. kirjoittaa muistikirjaansa: "No, tänään sai isä sunnuntaisen kirjeeni; kun nyt kaikki vaan päättyisi onnellisesti" ja 9 p:nä: "Luin että eräs suomalainen Ekman oli otettu Kunink. Ruots. Taideakatemiaan; sydämeni hypähti. Vapaus! vapaus!"
Miehinä, joihin hän perustaa toiveensa Ruotsiin siirtymisen mahdollisuudesta mainitsee hän kaksi kuuluisaa nimeä — Adolf Ivar Arvidsonin ja Anders Erik Afzeliuksen. Edellinen muistui kai siksi, että hän jo siihen aikaan oli tunnettu Ruotsissa olevain suomalaisten hartaaksi suosijaksi. Vaikk'ei tällä kertaa ja tässä asiassa, sai Soldankin myöhemmin maanpaossa ollessaan nauttia hänen tehokasta apuaan hyvinkin suuressa määrin. Jälkimmäinen taas, tuo virastaan erotettu Turun entinen professori, joka juuri tähän aikaan oleskeli Lappeenrannassa, asuen Tyysterniemessä, sotilaallisen valvonnan alaisena, johtui hänelle siksi mieleen, että hän oli hyvä tuttu Soldanin perheessä ja että hän juuri samaan aikaan näkyy toivoneen pääsevänsä Ruotsiin siirtymään. Kirjoittaessaan päiväkirjaansa: "hänen kohtalonsa on ehkä oleva minullekin tärkeä", ajatteli Soldan varmaankin sitä, että hän tuon kunnioitetun miehen seurassa, jota Lappeenrannassa kutsuttiin "viisaaksi ukoksi" ("kloka gubben"), voisi paremmin kuin yksin tulla toimeen vieraalla maalla ja että tämä seikka painaisi vaa'assa isän mieltä taivuttaessa. Ehkäpä näitä toiveita kultaili vielä sekin, että Afzeliuksella oli tytär Mathilda, johon nuori kadetti kaikesta päättäen oli ihastunut ja joka hänkin hiukan harjoitteli maalausta. Afzelius ei kuitenkaan päässyt Ruotsiin, vaan siirrettiin Venäjälle, Itämeren maakuntiin, jonne Soldankin muutamia vuosia myöhemmin komennettiin.
Sillä Ruotsiin siirtymisestä ei tietysti tullut mitään. Liikuttava on lyhyydessään se kohtaus, jossa tämä tuulentupa hajosi. Hän kirjoittaa toukok. 24 p:nä: "Klo 4.15 seisoin 4:ssä luokassa ja vuolin kynääni, kun Molander tuli ja huusi: äitisi on kaupungissa, katso, tuolla seisoo hän toisen kasarmin rappusilla! Minä ulos ja siellä seisoi hän. Pyysin lupaa päästä kaupungille, puin päälleni, kun A. tuli ilmoittamaan, ett'en pääsisikään. Se koski niin, että itkin harmista, häpeä sanoa. Silloin tuli äiti maneesin eteen ja sitten oli meillä valleilla ja sinellihuoneessa kyynelinen keskustelu kadettikoulusta ja minusta: hän tuli lohduttamaan minua ja kehoittamaan minua luopumaan toivostani päästä pois täältä. Hakemus maalariakatemiaan olisi sulaa hulluutta; se koski äitiin hirmuisesti, ja vaikea oli hänen lohduttaa, ollen itsekin lohduton."
Siihen päättyi vangitun linnun ensimmäinen yritys päästä lentoon sillä kertaa. Jos se olisi onnistunut, olisi meillä ehkä Ekmannin ja Wrightien rinnalla Soldan tien raivaajana Suomen taiteelle. Että innostusta ei ainakaan puuttunut, siitä on todistuksena se, että Soldan olisi ollut valmis vaihtamaan varman uran aivan epävarmaan; eivätkä olleet taipumuksetkaan vähäiset, siitä puhuvat kyllä monet myöhemmät piirustukset ja maalaukset. Että hänellä myöskin jo oli omat pienet itsenäiset mielipiteensä maalauksesta, näkyy kyllä seuraavasta arvostelupalasta näiltä kadettiajoilta, jolloin hän ei vielä ollut voinut tutustua mihinkään parempiin esikuviin: "Minun ei pitäisi milloinkaan moittia toisten piirustuksia. Kun minä tänään, vaikkakin hyvin varovasti, tahdoin huomauttaa Forstén 2:lle erästä virhettä (silmää hänen veljensä kyirassieri-upseerissa), niin vaikeni hän ja hymyili. — — En rakasta hänen turhantarkkuuttaan, hänen kankeuttaan ja sitä pientä epäluonnollisuutta, joka on siitä seurauksena, hänen heikkoa mielikuvitustaan ja hänen ahdasta muodostelemiskykyään; mutta minä en saa sanoa sitä kenellekään muulle kuin itselleni. Forsténin blanketit (maalatut nimikortit) ovat siistejä ja huolellisesti tehtyjä, mutta kopioituja."
Mutta kun ei hänestä tullut taiteilijaa, niin ei tullut, ja sillähän asia onkin oikeastaan ratkaistu. Soldanin elämään se kuitenkin luopi tämä välikohtaus, jolloin hän ensi kerran repäsi auki univormutakkinsa ja oli aikeessa sen jo nurkkaan heittää, valaisevan selityksen. Nyt hän ei sitä saanut tehdä, mutta kerran oli hän sen tekevä. Nyt ei auttanut muu kuin panna nuttu entistä tiukempaan nappiin ja seistä smirnaassa, selkä kahta suorempana.
Sillä kadettikoulussa oli siihen aikaan kova komento. V. 1835 oli sinne kenraali Thessleffin sijaan tullut johtajaksi kenraalitaapin översti E. v. Dittmar, joka oli kovakourainen ja jotenkin raaka herra, aivan perehtymätön suomalaisiin oloihin ja tapoihin. Niinpä kertoo Nervander, että hän rangaistuksena käytti m.m. vesikoppia ja että hän, kun Cygnæus huomautti häntä siitä, että rangaistusta Suomessa katsottiin häpeälliseksi, suuttuneena selitti, että maan mielipide hänestä ja hänen toimistaan ei häntä vähintäkään liikuta. Hän kuitenkin näkyy saaneen mukautua maan tapoihin. Kuinka syvästi uuden johtajan rajantakalaisuus vaikutti kadetteihin ja kuinka kiitolliset he olivat Cygnæukselle, sitä osoittaa sekin, että Soldan neljäkymmentä vuotta myöhemmin Cygnæukselle pitämässään puheessa muistuttaa samasta asiasta.
Millaista komentoa uusi päällikkö jo heti tultuaan piti, näkyy eräästä Soldanin kirjeestä (28.1.1835): "Översti Dittmar on tullut. Hän tuli 19 p:nä maanantaina. Seuraavana päivänä, markkinapäivänä, saapui hän luoksemme osastoihin. Varjele, mikä melu sekä ulkona että sisässä! Kaikkien tuli pukeutua univormuihin, niin käskettiin, kaikki kirstut järjestykseen, pöytälaatikot myös. Nyt tulee päivystäjäaliupseeri ja sanoo: kirstuissa ei saa olla mitään muuta kuin kruunun vaatteet. Puhdistetaan vaatteita, kiillotetaan saappaita, juostaan sinne ja tänne. Tuleeko hän kohta? Missä on hän nyt? Viimein tulee käsky, että kaikki seisokoot sänkyjensä ääressä, nyt tulee hän! — Ei hiiskahdustakaan koko koulussa. Yksi sotamies seisoo jokaisen oven edessä sitä avatakseen. Ensin menee hän ensimmäiseen osastoon ja sieltä kuuluu selvästi 'jumala varjelkoon, herra Översti!' — meidän luoksemme kolmanteen. Toisesta osastosta tuli hän meidän luo. Strandman, joka on aliupseerimme, antoi raportin, ja kun se oli tehty, niin meni hän lähemmä Strandmania ja käski hänen avata univormunsa nähdäkseen, oliko paita puhdas. Strandmannin luota kulki hän riviä myöten edelleen, kunnes taas pysähtyi — minun eteeni. 'Mikä on nimenne?' kysyi hän, ja kun minä vastasin, kysyi hän 'kuinka?' niinkuin ei olisi oikein kuullut tuota hänelle outoa nimeä. — 'Avaa univormu!' — Minä avasin sen ja liivit myös, Nyt tarkasti hän taaskin paitaani ja teki sen muistutuksen, ett'ei saa käyttää liiviä, kun on puettu univormuun, ja nyt se oli siis ainiaksi kielletty, mutta kun meillä on kotitakkimme, niin saamme käyttää myöskin liivejä. Niinpä muistutti hän vielä kaulahuiveistakin, omista näet, että ne nyt ovat kokonaan kielletyt ja me saamme ruunulta sellaisia verkalappuja, ja kaikellaisista muista pikkuseikoista, ja kulki edelleen. Sitten tuli hän katsomaan syöntiä, maistoi ruokaa ja on sittemmin melkein joka ateria ollut siellä; hän tulee melkein aina odottamatta. Hän näkyy tahtovan muuttaa kaikki. Uusia määräyksiä annetaan yhtämittaa, järjestystä liioitellaan. Ei hän muuten näy olevan kiivas eikä pikainen, vaikka on ankara, mutta hänen rouvansa, joka ei vielä ole tullut, kuuluu sitävastoin olevan oikein perhanan polska ('en Bengel till Polska'); tyttäret kauniita."
Rauvenneista toiveistaan huolimatta ja kerran nahkansa myytyään antautui Soldan kaikella tarmollaan takomaan tulevaisuudestaan sitä kalua, mikä siitä kadettikoulussa oli mahdollinen saada. Hyväpäinen ja ahkera kun oli, menestyi hän hyvin ja oli koulun etevimpiä oppilaita. Hänen tarkoituksensa oli suorittaa päästötutkinto niin korkeilla arvosanoilla, ett'ei hänen olisi tarvis jäädä tavalliseksi jalkaväen upseeriksi, ei edes tykistöönkään, vaan että hän pääsisi suoraan tieteellisempään insinöörikuntaan. Se hänelle onnistuikin. Ett'ei tämä ura suinkaan ollut helppo ja että siihen vaadittiin tavallista suurempia lahjoja, siitä on todistuksena se, että Soldan oli luokkalaisistaan ainoa, joka voitti vaikeudet. "Ell'ei saa määrättyä äänimäärää (8:aa 12:sta), ei pääse insinöörikuntaan ja silloin olisin minä hukassa" (20.9.1837). "Täytyy siis koettaa — toivon kuitenkin, että niin käy." Kuinka suurella vaivalla tuo korkea päämaali, joka lopulta näyttää häntä sen itsensäkin vuoksi innostuttaneen, vaikka hän myöhemmin sitä innostustaan halveksi, oli saavutettavissa, se näkyy siitä, että viime vuotena lukuja kesti kesät ja talvet ja että hän "useammin kuin yhden kerran sai nousta ylös klo 2 (sanoo kaksi) aamulla. Mutta senpätähden on minulla ollutkin menestystä. Tutkintoni ovat menneet hyvin ja minä pääsen kolmantena ulos, siitä olen varma."
Viimeisessä kadettikoulusta lähettämässään kirjeessä (9.12.37) kirjoittaa hän veljelleen: "Mikä suloinen ajatus! Niin, minä sanon vielä kerran: tutkintoni ovat menneet hyvin ja minä olen yksi niitä, jotka, vaikk'ei heillä suinkaan ole neroa (geni) kuitenkin otsansa hiessä ovat siihen ('på genie' s.o. insinöörikuntaan) päässeet."
Vaikka nuo sanat ovat leikillä sanotut, kuvaavat ne kuitenkin sanojaansa sattuvasti. Sillä juuri tuolla uutteruudellaan ja tuon palavan sielunsa voimalla hän pääsi hengenkin maailmassa kohoamaan sille asteelle, jolla hän siinä seisoi.
Vaan ei nuori lentoon valmistauva kotka kuitenkaan vielä kovinkaan korkealle pyrkinyt. Elämänsä ihanteet sijoitteli hän käytännössä seuraaviin puitteisiin: "Ajattelen mielihyvällä aikaa, jolloin pääsen omaan asuntoon — kuinka sisustan huoneeni parhaan mukaan — siistit huonekalut, sohva, komea kirjoituspöytä, kaunis kirjahylly, joka on kasvava kukkaron kanssa — viuluni — samovaari — piirustuspöytä kunnollisille tarpeineen — ja kahden sylen pituinen piippu tulevat kaikki ilahuttamaan mieltäni."
Näitä tulevan sotilaan rauhallisia toiveita kirkasti hänen mielessään vielä toivo siitä, että hän upseeriksi päästyään voisi ruveta auttamaan isäänsä, jonka asiat olivat joutuneet yhä enemmän rappiolle.
Ei hän kuitenkaan vielä hetikään päässyt käsiksi lempitöihinsä: maalaukseen, musiikkiin ja mielilukuihin; eikä isänkään auttamisesta tullut mitään. Sillä Pietarissa jatkuivat vaan kadettikoulussa alotetut työt.
2.
Insinööriopistossa Pietarissa.
Tulo Pietariin 1838. — Aatelisrykmentissä. — Esittely suurruhtinas Mikaelille. — Insinööriopistossa. — Harrastusta maalaukseen ja kemiaan. — Paraatissa Marskentällä ja Talvipalatsissa. — V:n 1840 muistojuhla ja promotsiooni Helsingissä. — Matka Petäjävedelle.
"No, nyt olen Pietarissa!" huudahtaa Soldan ensimmäisessä kirjeessään Venäjän pääkaupungista. Suoritettuaan loistolla tutkintonsa Haminassa puolenkymmenen muun toverin kanssa astui hän alkupuolella vuotta 1838 Rajajoen yli ja komennettiin aluksi aatelisrykmenttiin lisäoppia saamaan.
Ensimmäinen uutinen, josta hänen ensimmäisessä kirjeessään Pietarista (13.2.1838) kerrotaan, koskee taas — maalausta. "Hotakan majatalossa tapasimme tuon Viipurissa hyvin tunnetun maalarin C. Mazerin, joka sitten seurasi meitä tänne." Vasta kun tämä tärkeä asia on mainittu, käy hän kertomaan tulostaan Pietariin.
Perjantaina helmikuun 9 p:nä klo 9 aamulla saapuivat suomalaiset aatelisrykmenttiin, puettuaan ensin uudet vaatteet ylleen, Liettuan kaartin äärettömän isossa kasarmissa muutamain vanhain toverien luona. Oli juuri suurruhtinas Mikaelin syntymäpäivä ja kaikki oli siis liikkeessä. Parin tunnin odotuksen jälkeen vietiin heidät 1:seen Krenatöörikomppaniaan 5:ssä kerroksessa äärettömän monia leveitä, komeita ja mukavia kivirappuja, jossa sitten saivat paikkansa: sänkyjä, pöytiä y.m. Klo 12 komennettiin syömään päivällistä, Soldan koko "roskan" etunenässä, sillä hän oli täällä kaikista pisin "ja suomalaiset kulkevat aina oikealla siivellä." He tulivat äärettömän suureen saliin, "hyvinkin 8 kertaa niin suureen kuin Dammertin sali Lappeenrannassa", jossa oli yhdeksättä kymmentä katettua pöytää ja joka pöydässä yhdeksän miestä. Kun koko tämä poikarykmentti oli paikoillaan, lauloi se rukouksen; sitten syötiin komean ruokamusikin soittaessa. Syödessä saapui aatelisrykmenttiin kenraali Puschtschin, karski ja ankara herra. Hän kutsui: "suomalaiset tänne!" ja puhutteli heitä vähän aikaa, kysyen heidän nimiään ja minne olivat hakeneet. Upseereja käveli siellä niin että vilisi. Syötyä laulettiin taas rukous ja sitten keisarihymni hyvin komeasti; sitten soitettiin kaunis marssi poistullessa. "Iltapäivä kului kauhean ikävästi." — —
Sunnuntaina klo 10 sullottiin suomalaiset rykmentin dilisanssiin ja ajettiin suurruhtinas Mikaelin luo, jossa heidät oli määrä esitellä. "Töllistelin ihmeissäni noita ihania esineitä, niinkuin ennen muinoin kerjäläinen Aaron, katsellen jättiläisten tekoja, sillä ihmisten rakentamia ne eivät olleet." Mikaelin palatsissa vietiin heidät ensiksi hänen korkeutensa tallin läpi, jossa oli kolmattakymmentä komeata ratsua, maneesiin, jossa heitä puhdistettiin; sitten itse palatsiin, jossa ehkä jo sata vaunua seisoi pihalla. Eräässä etuhuoneessa odotettiin kauvan, ja puhdistauttiin taas, ja yhä kokoontui sinne kenraaleja, överstejä, suuria ja pieniä herroja, kaikissa mahdollisissa univormuissa. Klo 1 pääsivät suomalaiset vihdoin eteen, kahden komean huoneen läpi, täynnä kenraaleja. "Hänen Korkeutensa oli tyytymätön meidän vaatteihimme, puhui muutamia sanoja ja: mars tiehenne!"
Aatelisrykmentissä, joka upseereiksi tuleville oli jonkunlainen hyväin tapain harjoituskomppania, oli heillä kaksi kertaa päivässä rintamaharjoituksia, ja heidän täytyi käydä tanssiluokilla ja voimistelussa "aivan niinkuin muidenkin aatelismiesten". Mutta kohta tämän ilmoituksen tehtyään lisää kirjeen kirjoittaja kuitenkin tuon tutun säestyksensä: "Pian panen minä piirustuskaluni kuntoon; viulua koettelin minä jo tänään — en ainakaan tarvitse täällä unohtaa, mitä olen oppinut." ja oli hänellä pian se ilo, että eräät upseerit, nähtyään hänen piirustuksiaan, kiittelivät niitä.
Odotettuaan aatelisrykmentissä pari kuukautta määräystään saivat suomalaiset kadetit sen vasta maaliskuussa. Kun Soldan ja hänen toverinsa Ruin olivat pyytäneet päästäkseen insinööriopistoon, siirrettiin heidät sinne. Sitä ennen oli kuitenkin suoritettava päasötutkinto. Ruinista lienee tämä tutkinto ollut liika vaikea, koska hän jätti koko homman ja hyppäsi toiseen satulaan — peruutti hakemuksensa ja tyytyi menemään tykkiväkeen. Soldan jäi nyt yksin vaikean uran alkuun ja päätti kaikesta huolimatta kulkea sen päähän asti suorittamalla tuon tutkinnon ensimmäiselle upseeriluokalle. Mutta ennenkun hänet komennettiin tutkintoa suorittamaan, ehti jo ilmestyä joku prikaasi, joka määräsi että insinööreiksi pyrkijäin oli suoritettava korkein upseeritutkinto. Vaatimukset olivat niin suuret, että tämän tutkinnon suorittamiseen olisi mennyt kaksi vuotta. Masentuneena tästä sekä siitä omituisesta sattumasta, että hän, varaton mies, oli tuon uuden asetuksen ensimmäinen uhri, päätti hän luopua kaikista toiveistaan päästä insinöörikuntaan ja pyysi hänkin siirtoa tykistöön. Pian alkoi hän kuitenkin tätä päätöstään katua. Jos hän siirtyisi tykistöön, menisi hän samaa tietä kuin tuhannet muut upseerit. Palkat tällä uralla olivat niin pienet ja yleneminen niin hidasta, ett'ei hänellä olisi ollut toivoa päästä pitkään aikaan vanhempiaan auttamaan, joka oli ollut hänen "kaunein unelmansa". Taistelu kesti useita päiviä ja ratkesi viimein siten, että hän sittenkin päätti ottaa taakan hartioilleen ja peruuttaa hakemuksensa siirrosta tykistöön. Hän oli niin iloinen tästä voitostaan, että hän, saatuaan ministerivaltiosihteeriltä kreivi Rehbinderiltä välttämättömimpään vaatetukseensa 200 ruplaa, heti riensi maalikauppias Fresen luo ja osti piirustus- ja maalaustarpeita — 45 ruplan arvosta.
Kesti kuitenkin kauvan, ennenkun Soldan pääsi pois tyhjäntoimittamisesta aatelisrykmentissä ja sai ryhtyä käsiksi lukuihinsa. "Ei kukaan huoli meistä suomalaisista", valittaa hän, "ei ole meillä omaa upseeria ja kallis aikani menee hukkaan." Koko kevään ja puolen kesää, josta osa vietettiin ikävässä leirissä ilman mitään tointa lähellä Pietaria, sai hän vielä odottaa, kunnes vasta elokuussa voi suorittaa päästötutkinnon insinööriopistoon. Samalla vänrikiksi nimitettynä pääsi hän nyt myöskin palkkaa nauttimaan. Palkka, jota seurasi velvollisuus omien lukujen ohella antaa opetusta insinöörikoulun alemmilla luokilla, oli niin suuri, että sillä voi jotakuinkin tulla toimeen. Vilpitön näkyy Soldanin ilo olleenkin, kun sai 29 p:nä elokuuta 1838 pukeutua upseerin univormuun. Tehtyään yhdessä parin sadan muun vänrikin kanssa virkavalansa ja tultuaan sen jälkeen taas esitetyksi suurruhtinas Mikaelille, muutti hän syyskuun 6 p:nä mukavaan asuntoon, saaden ensi kerran elämässään pistää jalkansa oman pöydän alle ja järjestää kammarinsa sen suunnitelman mukaan, minkä hän oli tehnyt itselleen jo kadettikoulussa. Samana syksynä hankki hän hiukan lomaa käydäkseen kotonaan Lappeenrannassa näyttäytymässä siellä uusissa tamineissaan.
Suomesta palattuaan ryhtyi Soldan palavalla innollaan lukuihinsa, jotka näyttävät tuottaneen hänelle suurta tyydytystä. Varsinkin on hän ihastunut fysiikkaan ja laittelee itselleen elektrofooneja ja sähköpattereita ja kokeilee kaikellaisten sähkökoneiden kanssa. Samaan aikaan aloittelee hän myöskin kokeitaan vastaisessa pääaineessaan kemiassa, joka on hänestä tavattoman hauskaa tiedettä. Insinööriopistossa opiskeleminen tyydyttää häntä varsinkin sen vuoksi, että hän huomaa saavansa oppia siellä ainakin jotain kelvollista. Mutta sitä paitse on sen läpikäyminen tuottava ulkonaisiakin etuja, se kun m.m. antaa akateemiset oikeudet niille, jotka siirtyvät sivilialalle. Loistolla suorittaakin hän kaikki tutkintonsa sekä pienet että suuret. Jo ensimmäisen vuoden kuluessa kohoo hän luokallaan 25:nnestä oppilaasta 6:ksi ja syyskuussa 1839 saa hän aliluutnantin arvon, "hypäten muutamain satain vänrikkien yli sillä tempulla." Toukokuussa 1840 on koko kurssi päätetty ja Soldan siis insinööriluutnantti, valmiina astumaan keisarin palvelukseen.
Jo sitä ennenkin oli hän tavallaan ollut virkatoimessa. Kesäksi komennettiin näet insinööriopiston oppilaat maalle leiriin, jossa heidän oli määrä suorittaa m.m. maanmittaustöitä. Kesällä 1839 oli Soldan yhden osaston kanssa Toksovassa sen johtajana, johtajan toimi näkyy olleen etupäässä siinä, että hän itse sai tehdä kaikki työt, joista olikin suuresti huvitettu, sill'aikaa kun muut laiskottelivat ja katsoivat työtä rangaistukseksi. Suoritetut mittaukset ja niiden mukaan piirustetut kartat saavuttivatkin esimiesten hyväksymisen.
Erittäinkin näkyy luonto Toksovassa ihastuttaneen Soldania. "Seutu on ihmeellisen kaunis!" kirjoittaa hän veljelleen. "Yksin Suomenkin ihanimmissa paikoissa lienee semmoinen harvinaista. Ei ole tosin mitään varsinaisia vuoria, vaan ainoastaan suuria, jyrkkiä, vihreitä kukkuloita, joiden välissä on järviä laaksojen pohjassa." Kun hän nyt on siinä asemassa, että voi hankkia itselleen kaikki tarpeelliset maalauskalut, antautuu hän innolla tätä lempihaluaan tyydyttämään. Uutta intoa oli hänelle antanut maalaukseen sekin, että oli Pietarissa saanut tutustua maalari Godenhjelmiin. "Kohta tuli meistä hyvät ystävät", kirjoittaa hän veljelleen. "Olin kerran hänen luonaan, hän maalasi pitkän aikaa minun nähteni ja näytteli minulle taulujaan ja lupasi auttaa minua, kun aioin ruveta koettelemaan öijymaalausta — oli niin ihmeen hyväntahtoinen — niin, sinä tunnet hänet. Ja hän näkyy sitäpaitse olevan oikein kunnon suomalainen." Kaikki joutohetkensä näyttää Soldan tämän jälkeen käyttäneen maalaukseen öljyväreillä, jota ei ennen ollut harjoittanut eikä edes nähnytkään harjoitettavan. Godenhjelmin kanssa tutustuminen oli hänelle niin muodoin merkkitapaus. Erittäin mielissään on hän, kun maalaus rupee onnistumaan. Kaikista näistä tuumistaan tekee hän tarkkaa selkoa veljelleen, joka oli hänkin aikonut taiteilijaksi ja jonkun aikaa harjoittanutkin piirustusta juuri Godenhjelmin johdolla. Erään kerran kertoo hän taidenäyttelystä Pietarin taideakatemiassa. Hän on tavannut "suuren joukon varsin mainioita teoksia, joista kertomalla voisi täyttää monet arkit." Erään toisen kerran v. 1839 ovat hänen huomiotaan herättäneet Daguerren valokuvat, joka keksintö silloin vasta oli vuoden vanha. "Ei niissä ole mitään elävää, mutta sen sijaan erinomainen siisteys hienommissa osissa, jota ei kädellä tehden voi koskaan saavuttaa. Mutta eivät ne kokonaisuudessaan ole kauniita" — sattuva arvostelu, joka osoittaa, ett'ei hän ole antanut valokuvauksen lumota taideaistiaan ja viedä sitä harhaan.
Kemia se kuitenkin on se, joka hänen mieltään eniten kiinnittää. Vielä useammin kuin kokeistaan taulutelineen ääressä kertoo hän kokeistaan laboratorion pöydällä. Samoin kuin maalauksestaan kertoo hän kemiastaankin veljelleen, kysyen häneltä neuvoja ja lausuen omia mielipiteitään siitä sekä tiedustelee tuon tuostakin teoksia kemiassa. Ennenkun hän saa luvan käyttää opiston laboratoriota, harjoittelee hän ainettaan yhdessä erään apteekkiproviisorin kanssa ja innostuu siihen niin, että alkaa kyllästyä kaikkiin muihin "ruunun lukuihin", matematiikkaan, mekaniikkaan, linnoitustieteesen ja rakennusoppiin y.m.s., jotka estävät häntä mielensä mukaan kemiaa harrastamasta. Hän ei sano sen enää olevan "mikään hetkellinen lempiaate, vaan semmoinen, jonka kanssa hän aikoo totisesti toimia, niinpiankun vaan saa siihen tilaisuutta." Millä valppaudella hän seuraa edistystä tällä alalla, sitä osoittaa hänen (6.2.38) veljelleen kertoma uutinen, että Gay-Lussac'n Pariisissa olisi onnistunut sähkön avulla erittää eräitä metalleja, kultaa, hopea, lyijyä ja kuparia erityisiin alkuaineihin. "Jos tämä on totta, niin tapahtuu suuri vallankumous kemian alalla." Vähitellen on hän hankkinut itselleen oman pienen laboratorion ja saanut aikaan "varsin kauniin kokoelman suoloja ja kristalleja (50 lajia) sekä useita kivennäisiä." Harrastuksensa kemiaan saattavat hänet tuttavuuteen kemianprofessorin sota-akatemiassa Solovieffin kanssa, josta sittemmin tulee hänen suosijansa ja hyväntekijänsä. Muista tuttavuuksista tältä ajalta mainittakoon akateemikko A.J. Sjögren, jonka hän tapasi Toksovan pappilassa.
Aivan vähän näyttää Soldan muuten seurustelleen pietarilaisten kanssa tai ottaneen osaa suuren kaupungin elämään, josta varattomuuskin häntä pidätti. Vuotuisissa paraateissa ja keisarillisissa juhlissa täytyi hänen kuitenkin olla läsnä. Ensimmäisestä näkemästään suuresta paraatista antaa hän seuraavan kuvauksen: "Viime maanantaina toukokuun 5 p:nä (1838) oli tuo jokavuotinen, kautta maailman kuulu toukokuun paraati Marskentällä. Minäkin olin siellä mutta ainoastaan katsojana, ja oli minulla niinkuin muillakin kadeteilla keisarin läheisyydessä paljoa parempi paikka kuin lukemattomiin nousevalla väkijoukolla, joka aitauksen ulkopuolella sai kalliisti maksaa jonkun ikkunan tai rahin. Arviolta lienee sotajoukko, joka kulki keisarin ja keisarinnan ohi, noussut enempään kuin 60,000 mieheen, joista ehkä noin 20,000 ratsuväkeä ja tykistöä. Klo 10-1/2 5 kesti kulku. Kaikki joukot kulkivat ensin hitaasti ja toisistaan eroitetuissa riveissä; sitten toisen kerran paljoa nopeammin, jolloin jalkaväki noin 40:ssä pataljoonakolonnissa kulki ohi ja ratsuväki, tykistö ja pionieerit vaunuineen ja kärryineen milloin laukaten, milloin jousten riensivät ohitse, aina vaan keisarin oman komennon mukaan. Hänellä on aivan erinomaisen selvä ja kaunis ja voimakas ääni, jommoista en ole kuullut kenelläkään muulla. Kunkin rykmentin oma musiikki soitti. Se oli sanalla sanoen niin komeata ja loistoisaa, ett'en tuota kuvata voi."
Toisen kerran joutuu hän Talvipalatsissa (29.4.40) keisarinsa läheisyyteen, tuon keisari Nikolain, joka sittemmin niin voimakkaasti vaikutti hänen kohtaloonsa ja joka unessakin häntä painajaisena seurasi aina Ameriikkaan saakka. "Olin Pääsiäisyönä hovissa — sinne kokoontuu tässä tilaisuudessa kaupungin kaikki upseerit — noin 1000:n paikoilla — kaikki mitä komeimmissa ja moninaisimmissa juhlapuvuissa. Siellä näin myöskin ruhtinas Menschikoffin, sotaministeri Tchernischeffin y.m. y.m. sekä myöskin kreivi Rehbinderin, joka oli kuin kultaan ommeltu. Heidät järjestettiin noin klo 12 aikaan yöllä rykmenttien iän mukaan ja me muodostimme mitä kirjavimman ja mahtavimman käytävän 'läpi Aleksanterin salin' joka on hurmaavan komea valkoinen marmorisali. Sitten tulivat heidän majesteettinsa ystävällisesti tervehtien oikealle ja vasemmalle ja menivät linnan kirkkoon suurruhtinasten, suurruhtinatarten ynnä muiden seuraamina. Kun kulkue oli käynyt ohi, meni kaikki sekaisin salissa. Kaikki huoneet tässä osassa linnaa olivat avoinna ja paitsi muuta aistikasta komeutta oli siellä vielä tällä kertaa kaikki Eremitaasin taulut. Käyskentelin Furuhjelmin [arvattavasti översti Juliana Otto Furuhjelm, joka v. 1839 oli tullut vänrikiksi Semenoffin kaartiin] ja muiden suomalaisten kanssa huoneissa, kunnes keisarilliset taas parin tunnin kuluttua tulivat takaisin kirkosta samalla tavalla."
Ett'ei tämä komeus ja yleensä sotilaallinen elämä ja henki jättänyt kovinkaan syviä jälkiä Soldanin luonteesen ja katsantotapoihin, siitä voinee olla varma. Jotain tyydytystä, ehkä ylpeyttäkin näyttää hän kuitenkin tunteneen siitä, että kantoi olkalappuja, jotka soivat niin monellaisia etuja ja oikeuksia siihen aikaan vielä enemmän kuin muulloin. Kirjoittaessaan veljelleen, joka kesällä 1840 oli kotiopettajana parooni Ramsayn luona Björkbodassa ja joka näyttää epäilleen ylpeän herrasväen ystävällistä vastaanottoa siinä tapauksessa, että Soldan tulisi häntä tervehtimään, vetoo hän olkapoletteihinsa, jotka kyllä tulevat hänelle suojelusta hankkimaan. Tähän vastaa veli ivallisesti: "Sanoit jotain olkapoleteistasi — niin, ne ovat pääsölippuja, suosituskortteja ja täydellisiä anekirjoja tähän aikaan, ja naisten silmissä ovat ne enemmän kuin gloria ja enkelin siivet — — oi, nyt nähdään jaloja tähtiä säteilevän kaikellaisista tsinovnikoista — kaikista, jotka ovat päässeet ihmisten rankiin — minä tarkoitan tähtiä ja säteitä jaloista metalleista, kullasta tai hopeasta — sillä usein on se ainoa jalous, mitä on koko ihmisessä — siitä koko tämä univormukiihko ja tittelitauti. Tiedätkö, J…sta [postimestari, jota Soldanit epäilivät kirjeiden avaamisesta] L…ssa on tehty nimineuvos! — Minun mielestäni olisi kaikista parhain ja sopivin arvonosoitus sellainen taulu, joka klinikassa pystytetään jokaisen sairaan vuoteen päähän —" osoittamaan, mitä tautia heistä mikin potee.
Arvostelu oli epäilemättä aikaansa kuvaava, muutaman valistuneen miehen vastalause silloisia oloja vastaan.
Vielä enemmän sen aikuista käsityskantaa kuvaavia ovat ne tehtävät, joita Soldan sai isältään suorittaakseen Pietarissa. Tämän raha-asiat olivat kyllä huonolla kannalla, mutta oudolta tuntuu, ainakin nykyisiin katsantotapoihin nähden, kun hän poikansa avulla koetti saada keisarilta korottomia lainoja ei ainoastaan ministerivaltiosihteerin, vaan myöskin ruhtinas Menschikoffin, jopa hänen kansliatirehtöörinsä Fischerinkin välityksellä. Soldankin kutsuu sen aikuisissa kirjeissään Pietaria "pääkaupungiksi", niinkuin muidenkin itäsuomalaisten tapana siihen aikaan näyttää olleen.
Mutta pian oli hänelle selviävä, mikä oli hänen oikea pääkaupunkinsa ja missä hänen olentonsa oikeat juuret olivat etsittävät. Suoritettuaan lopullisen päästötutkintonsa insinöörikoulusta ja tultuaan samalla korotetuksi insinööriluutnantin arvoon, pääsee hän kesällä samana vuonna (1840) käymään Helsingissä ja olemaan läsnä noissa suurissa promotsiooneissa, joita vietettiin yliopiston perustamisen kaksisatais-juhlan johdosta. Vuoden 1840:n juhlat olivat ehkä kaikkia Suomessa sitä ennen vietetyitä tällaisia juhlia merkillisemmät sekä suuruudeltaan että seurauksiltaan. Paitse sitä, että tilaisuus oli harvinainen muistojuhla: kaksisataa vuotta kulunut yliopisto-äidin syntymisestä, oli se samalla myöskin kansan uudistuksen aamukoin tervehtimistä. Uusi aika oli kyllä enemmän aavistusta ja kaipausta kuin varmuutta. Ei ollut Snellman vielä huutanut kansaa hereille, mutta kohta oli hän sen tekevä. Kalevala ja Kanteletar olivat ilmestyneet, Runeberg oli jo kuuluisa runoilija, Hirvenhiihtäjät ja Hanna olivat, muita mainitsematta, jo olemassa. Helsingissä oli koolla kaikki Suomen parhaat miehet, siellä oli eteviä vieraitakin sekä lännestä että idästä (m.m. Franzén), ja luonnollista on, että mielipiteitä vaihdettiin ja aatteita saatiin ja annettiin. Itse juhlatkin, varsinkin promotsiooni Nikolainkirkossa, olivat mitä komeimmat päivällisineen, tanssineen, huviretkineen. Koko sivistyneen Suomen sydän sykki entistä voimakkaammin. Tietysti täytyi kaiken tämän vaikuttaa valtavasti nuoren miehen mieleen, joka oli juuri päässyt omaksi miehekseen, joka tuli tänne melkein kuin suoraan koulunpenkiltä. Epäilemätöntä on, että isänmaa nyt vasta avautui hänen eteensä, että se suureni maakunnasta maaksi, laajeni Helylästä ja Lappeen kihlakunnasta suureksi Suomeksi.
Kun hän tapasi Helsingissä sukulaisensa, ainakin yhden sisaristaan ja veljensä, joka vihittiin maisteriksi, ei näiltä päiviltä ole mitään kirjeitä eikä muitakaan muistoonpanoja, jotka ilmaseisivat hänen saamiaan vaikutuksia. Mutta epäilemättä puhuu hänen muistosanainsa kirjoittaja "Helsingfors Dagbladissa" Soldanin itsensä kertomia mainitessaan, että hän yliopiston kaksisatavuotisessa riemujuhlassa vastaanotti syviä vaikutuksia siihen aikaan leimahtaneista uusista henkisistä ja kansallisista harrastuksista — vaikutuksia, jotka sitten kestivät kautta koko elämän, samoinkuin myöskin ne herätykset filosoofiseen mietiskelyyn, jotka pääsivät tällä matkalla hänessä kehittymään hänen tutustuessaan täällä yksin vallitsevaan Hegelin filosoofiseen järjestelmään ja sen moniin oppilaihin.
Palattuaan Pietariin kirjoittaa Soldan isälleen kirjeen, jossa kiittää häntä siitä, että oli rahaa lähettämällä tehnyt tämän matkan mahdolliseksi. Hän ei tahtoisi kymmenen kertaa 150 ruplasta tätä matkaa tekemättömäksi. "Kyllähän se maksoi aika lailla, mutta jos milloinkaan elämässä tahtoo uhrata jotain itsensä ja omaistensa hyväksi, niin totta tämmöisessä tilaisuudessa."
Heränneitä isänmaallisia tunteita vahvisti matka, jonka Soldan saatuaan virkalomaa syksyllä 1840 teki Petäjävedelle, missä eräs hänen sisaristaan oli naimisissa pastori Handolinin kanssa. Matka kulki Lappeenrannasta Lahteen ja sieltä Padasjoen kautta Petäjävedelle sekä takaisin Jyväskylän ja Mikkelin kautta. Nähtävästi olivat sekä luonto että kansa tällä matkalla tehneet Soldaniin syvän vaikutuksen, koska hän teki tarkkoja muistiinpanoja kaikesta mitä näki sekä kirjoitellen että piirustellen. Kun matka muutenkin on silloisia oloja ja matkustustapoja kuvaava, tehtäköön siitä tarkempaa selkoa erään hänen kirjeensä mukaan, jonka hän siitä veljelleen kirjoitti.
Matka alkoi Lappeenrannasta lokakuun 3 p:nä ja kulki Kaipiaisten kautta Uttiin, josta seuraavana aamuna jatkui Kymijoen yli Kouvolan kohdalla Anjalaan. Siellä oli pappilassa kappalaisen Enckellin virkaanastumisjuhla, "Rob. Enckell esitti minulle rouvansa, kälynsä, hauskan Adolf Lyran, Nikolai Åbergin, setä Fabian Wreden y.m. Pieni aamiainen ja sitten kirkkoon, jossa Lyra ja Åberg vihkivät Enckellin virkaansa ja jossa Enckell piti liikutettuna aika kauniin suomalaisen saarnan. Siellä näin myöskin Wredebyn Wredet sekä Emelie Wreden ja Rabben siviilifrakissa ja kapteeni Ridderstålen. Päivällisen jälkeen olivat herrat aika hauskoja (naisia ei ollut saapuvilla), enin kaikista kuidenkin uusi veljeni, tuo juttuja pohjattomasti pulppuileva Lyra, Elimäen kappalainen, sekä Åberg, — Seuraavana aamuna, kun oli saatu kahvit, kahviryypyt, aamiaiset ja taas kahvit, lähdimme kaikki herrat klo l:n aikaan kapteeni Ridderstålen luo Anjalan kartanoon, jossa kahvia ja viiniä, ja sieltä klo 4 Ummeljoelle sahanhoitajan luo, hauska mies, mutta en muista enää hänen nimeään, jossa kahvia ja totia. Tässä voin kuitenkin kerta kaikkiaan sanoa, että mitä toteihin tulee, niin tein minä niiden kanssa niinkuin hyväksi ja sopivaksi katsoin. — Mutta totia kaikkialla vaan tarjottiin. Piirustin kiireimmittäin kosken ja myllyn y.m. Ja klo 5 lähdettiin edelleen Rabbelugniin. — Herrasväki istui yläkerran vierashuoneessa. Takassa paloi tuli — paroonitar istui sohvassa — ja tyttäret (Fredrique, Julie, Mathilda, Lovisa, Miia, kaikki Wredejä, sekä Charlotte Hornborg) työnsä kanssa sohvapöydän ympärillä. Tunsin, että suhde heidän ja minun välillä oli jäykkä ja vieraanlainen — Rabbe oli teeskennellyn ystävällinen ja minusta tuntui kuin olisi minulla ollut kahta vertaa hauskempi, jos hän olisi ollut poissa: en tiedä oikein miksi. Jäin kuitenkin sinne yöksi Lyran kanssa ja lähdin sieltä seuraavana aamuna — kylmempänä noita jumalallisen kauniita tyttöjä kohtaan kuin koskaan ennen."
Seuraavana päivänä kulki matka Vilppulan, Kausalan ja Uudenkylän kautta Villähteen ja sitten edelleen Lahteen, Vesalaan ja Parinpeltoon. Villähdestä Lahteen oli tie hauskaa ja kaunista, suuria mäkiä ja laaksoja, viljeltyjä ja viljelemättömiä, pieniä järviä y.m. Lahdesta näkyi tielle Vesijärvi korkeine ja kauniine, nyt keltaisine saarineen ja Vesalasta lähti tie pohjoiseen ja kosketti taas paikotellen ihanaa Vesijärveä vähää ennen Manskiven majataloa. Kurhilan majatalosta sai Soldan hevosen, jolla pääsi vaan puoli peninkulmaa Ylä-äiniön myllylle, missä hevosta ei miesvoimallakaan saatu tuttua pysähdyspaikkaa sivuuttamaan, vaan täytyi hankkia uusi. Sitä odotettaessa piirustettiin kaunis myllynpaikka. Ennen Padasjoen rajalle tuloa oli kaunis paikka, kuin mikä pieni Punkaharju. "Nystölän ja Kauratun väli oli kauneimpia taipalia koko matkalla. Saha ja mylly ja muita pienempiä myllyjä tien varrella — kaikki hauskoja paikkoja. Padasjoen kappalaisen virkatalo jylhän metsämaan rinteellä oli ihana nähdä. Kauratussa piirustin sen muistiini muutamilla kynän vedoilla. Saksala, Fieandt'in maatila, joka yli peltojen ja niittyjen näkyy eräältä Päijänteen niemeltä, oli ystävällisen näköinen; kun näin sen ja kirkon ja niityt ja järven saarineen, niin muistui mieleeni Stenbrohult. [Linnén syntymäpitäjä.] Olin aivan erinomaisella tuulella koko päivän, — olin itse ohjaksissa koko ajan — kyytimies usein seisoi kiessien takana — matka kulki allegretto, sormet vaan tahtoivat olla hiukan mollassa. — Kaurattu on ihanalla paikalla lammen rannalla. Oli jo pimeä ja alkoi sataa hiukan; jäin sinne yöksi ja pyysin emännän keittämään maanomenia, mutta niitä ei ollut; ei ollut potattiakaan eikä myöskään kartohvelia ja minä jo pelkäsin jääväni illallisetta, kun emäntä kysyi enkö pitäisi perunoista, ja sitten keitti niitä. Kauhean suuri vadillinen potaattia ynnä suolakala, maito, yösija ja kahvi maksoi — 50 kopeekkaa. Puhun tästä, kun Lappeenrannan majatalossa saa maksaa annoksesta pesuvettä 75 kopeekkaa. Vähän matkaa Kauratusta eteenpäin oli komea paikka oikealla puolen tietä: kohtisuoria korkeita kallioseiniä, jotka kuvastuivat tyyneen veteen. — Sitten kulettiin Kuhmoisten kautta. Kirkko on likasella paikalla. Valkialan majatalossa valjastettiin kaksi hevosta vaikealle taipaleelle. Jos tahdot kuvailla mieleesi tarkkaavaisuuden perikuvaa, niin piirusta mies istumassa rattailla ja ohjaamassa kiristetyin ohjaksin reippaita hevosia pitkässä mutkaisessa mäessä, jonka viettäväisyys on 45 astetta. Hämmästyin hiukan Linnanmäessä, mutta sitten laskin täyttä laukkaa ylös kahta muuta jättiläisvuorta ja saavuin 1 tunnin ja 25 minuutin kuluttua onnellisesti Puukkoisiin, joka on kauniilla paikalla Pärämänjärven rannalla." — Puolen päivän aikaan samana päivänä oli matkamies saapunut Jämsään ja yöpynyt, ajettuaan ohitse komean Jämsänkosken, Tervalan taloon herrastuomari Elias Tervalan luo.
Lähtemättömästi painui tämän kansan miehen kuva hänen mieleensä, varsinkin erään pienen tapauksen johdosta. Ajettuaan taloon pyysi hän isäntää toimittamaan tavaroitaan katon alle. "Mitäpä noista", vastasi isäntä, "eihän nyt tule sadetta yöksi." Se, ett'ei isäntä tullut edes ajatelleeksikaan, että pyyntö ehkä oli tehty varkaiden pelossa, oli Soldanin mielestä aivan suuremmoista, ja kertoi hän tapauksen osoitteeksi kansansa rehellisyydestä, joka kerta kun ulkomaalaisten kanssa tuli puhe Suomesta.
Tervalasta lähdettiin seuraavana aamuna kello 3 mitä ihanimmassa kuutamossa ja saavuttiin vasta rakennettua tietä myöten Virtalan taloon Salosen järven rannalla, johon maantie päättyi. Kahden kauniin tytön soutamana kulettiin nyt järven yli Koskelan kylän rantaan, joka taas piirustettiin. Kun oli astuttu kannaksen poikki toisen veden rantaan, soudettu sen yli ja taas kulettu maisin, saavuttiin Taipaleen taloon Petäjäveden kappelissa, josta matkan määrään, pappilaan, oli enää jälellä vaan kaksi neljännestä. "Soudin itse mukana viimeisen selän yli lahden pohjaan, ett'eivät tuntisi rannalta, ukko Soldanin harmaa takki kultanappeineen oli minulla ylläni ja Neiglickin vanha vilttihattu päässä."
"Laskin maihin kellotapulin luona, jätin saattajani matkalaukkuni kanssa venheesen ja astuin, ollakseni oikein talonpojan näköinen, piippu kourassa pappilaan. Pihalla tuli vastaan piika kantaen palavia hiiliä päreiden välissä ja aikoi juosta sisään, mutta minä keskeytin hänet. Astuin saliin. Karoliina istui keittokirjaa tutkien, sukan neule vieressään. Hän ei nostanut päätään. Minä lähdin menemään kyökkikammariin päin. Hän luuli minua Handoliniksi, mutta katsahti kuitenkin taakseen; nyt tarvitsi hän puoli minuuttia selvitäkseen siitä, ett'ei nähnyt, mutta — sitten nousi hän ylös ja juoksi kaulaani. Sellainen oli kohtauksemme, kyyneleet eivät päässeet kurkkua ylemmä, sillä minä aloin heti soittaa suutani tavallista enemmän. Handolin tuli sitten riihestä — sain ruokaa — kello oli 1 — illalla sain saunaa."
"Sunnuntaina olin kirkossa ja näin ne ihmeelliset Herran enkelit, jotka leijailevat saarnastuolin ympärillä (Medusan päätä sen alla en nähnyt)."
Soldan viipyi Petäjävedellä kymmenen päivää ja piirusti kirkon vesivärillä ja muutamia "ukkoja nuttuineen ja sortuutteineen ja erään morsiamen Handolinin vihkiessä."
Paluumatka tapahtui jyväskylän kautta. Tie Petäjävedeltä Jyväskylään oli ihmeen kaunis ja mäkinen. "Näin tällä välillä pari kertaa noita kirkkaan sinisiä metsiä horisontissa, joita niin usein näkee tauluissa (Claude Lorrain) ja niin harvoin todellisuudessa. Useita kertoja näin lampia syvällä korkeiden metsämäkien välissä, jotka näyttivät kuin paistirasvalta padan pohjassa; taivaan kauniin värin sijasta kuvastui niihin synkkää kuusimetsää; mutta oli se maukasta silmälle sekin."
Sen aikuisesta Jyväskylästä, tuosta silloin vasta kolmen vuoden vanhasta kaupungista kirjoittaa Soldan:
"Tiistaina lokakuun 20 p:nä klo 6 illalla saavuin sinne. Jo pimeässä tunsi paikan kaupungiksi. Kaikista ikkunoista loistavat tulet todistivat, että siellä oli jonkunlaista vilkkautta. Pukeuduin ja seurasin lankoani apteekkari Ingmanniile. Siellä 'totattiin' täydessä touhussa: isäntä, pastori Kekoni ja provisori Amilon. Soitettiin suuta ja ilta kului. Huoneet ovat melkein kaikki uuden uutukaisia, pienenlaisia, mutta somasti rakennettuja. Kirkko on Petäjäveden kirkon sisar ja tapuli myös; — paikka on kaunis, tasangolla, ja jyrkkä mäki menee itäisimmästä kadusta suoraan Päijänteesen. Soma maatalo luoteesen olevalla niemellä näyttää kauniilta."
Jyväskylästä lähti Soldan Mikkeliä kohti ja saapui yöksi Ruuhimäen majataloon. "Kuuluu asiaan, että majatalo on neljänneksen päässä maantieltä — sinne pääsee vaan lentämällä. Ei mitään tietä! (oletko kuullut kummempaa?) — ja täytyy pysähtyä torppaan tien varressa. Siellä annettiin minua varten paras huone. Ensimmäinen, minkä täällä kohtasin, oli ilkeä höyry paristakymmenestä maitopytystä, joita oli asetettu lattialle happanemaan. Ensimmäinen, jonka täällä tunsin, oli niinikään ilkeä veto ikkunaruudusta, jonka kissa 2 1/2 vuotta sitten oli särkenyt. Reikä paikattiin paperilla ja villanyytillä, jonka Karoliina lähetti kotiin. Annoin sitten tehdä tulen — ja kysyin: 'onkos teillä sokeria?' — 'Onha sitä, mutt' on vähä.' Pitkän puuhan perästä sain sen nähdäkseni; sitä oli yhdeksi lasiksi riittävä palanen. Mutta kahvipannua ei ollut eikä kuulunut olevan sen enemmän kestikievarissakaan, — vesi keitettiin padassa ja minä heitin siihen teelehtiä — eukko kuori nuorimman pytyn puulusikalla lautaselle — mutta nyt ei ollut lasia eikä kuppia — posliininen ryyppypokaali ammennettiin täyteen pienellä jalattomalla ryyppylasilla — ja juuri kun minä tyhjensin toista pokaalia ja lämmitin uudelleen pataa, tuli emäntä ja toi vielä yhden sokeripalasen, jonka hän sattumalta oli löytänyt jostain toisesta piilosta ja niin jatkoin minä teenjuontiani iloisin mielin — evästä oli minulla itselläni: teeleipää ja maitoa ja lintua. Syötyäni heittäysin Herran huomaan ja nousin ylös klo 3."
"Oli vielä aivan pimeä ja minä tahdoin käyttää tarkasti aikaani — oli vielä 12 peninkulmaa Mikkeliin. Suurella päresoihdulla valaistiin minut rattaille — ja nyt olisi sinun pitänyt nähdä retkeni kivistä tietä myöten maantielle: pitkä mies kulki edelläni kauhean suuri päresoihtu kädessä ja talutti hevosta ja minä istuin varsin tyytyväisenä romantillisesta retkestäni ja kuskasin. Sitten seisoi hän vielä vähän aikaa maantiellä ja heilutti soihtua 'hoch in seiner Linken' [korkealla vasemmassa kädessään]. Puhelimme sitten puheliaan kyytimiehen kanssa tähtitieteestä; hän kertoi m.m. sen hauskan uutisen, että auringon ja kuun pimennykset syntyvät siitä, että jonkunlaiset elukat, kun niille tulee nälkä, matelevat esiin noiden taivaankappalten sisästä, alkavat niitä nakertaa ja peittävät ne niin, ett'eivät ne voi valaista. Mutta hän kummasteli, mistä alnakantekijät saavat tietonsa."
Harjunmaan majatalosta lähdettäessä alkoi pyryttää lunta. Hevonen oli kurja ja kuusivuotias poika kyydissä. "Kun olin kulkenut puolet matkasta, 5 virstaa, oli kaksi tuntia kulunut ja minä hyppäsin alas monessa mäessä, kun alkoi viedä taapäin. Jos sellaista olisi tapahtunut kotimatkalla Haminasta neljä vuotta sitten, olisin minä piessyt avuttoman pojan pahanpäiväiseksi mutta nyt nauroin minä seikkailulleni ja ihmettelin, mihin lopulta tulisin — ympärilläni oli pilkkosen pimeätä lunta tuiskutti — kylmä oli niin, että sormet kangistuivat — eikä taloa missään — hevonen ei lopulta liikahtanut paikaltaan. Huusin heposelle ja sadattelin pojan isää; poika itki. Kaiken tämän kuuli vihdoinkin muuan työmies, joka palasi metsästä maantien yli. — Sain hevosen Liikalan kylästä, vähän matkaa siitä, ja se hevonen oli paras koko matkalla, ja kiidätti minut Vanhalaan."
"Emäntä oli juuri tuomassa kiehuvaa vettä 'kivivadissa' — kun muuan everstiluutnantti Tavaststjerna (räntmestari Heinolassa) saapui sisarensa Marian kanssa Pieksämäeltä — ne ajoivat vaunuissa kolmella omalla hevosella. Kun ukko, joka oli aika hauska veikko ja sangen sivistynyt sitä paitse, kuuli että nimeni olin Soldan, tuli hän sedäkseni teetä juotaessa ja illallista syötäessä — ja Maria serkukseni. Teetä juotiin ja portviiniä — piparkakkua, keitetyitä potatteja ja lintupaistia (minun) ja minulla oli aika hauska Vanhalassa. Serkku Maria jätettiin vihdoin vierastupaan ja Setä ja minä asetuimme pirttiin vastapäätä — hän makasi reessä ja minä sängyssä — ja niin soitimme suutamme myöhään yöhön — Pommerin sodasta, jossa hän oli joutunut ranskalaisten vangiksi y.m.s. Klo 3 aamulla heräsin minä kuumuudesta kun näin ilmielävänä Runebergin 'ömsom skådadt i ljus och ömsom höljdt uti mörker' [vuoron valossa loistaen, vuoron pimeään peittyen] — eukko näet seisoi lieden ääressä ja puhalsi tulta hiiliin. Vaikka olinkin unen horroksissa, muistui tuo mieleeni, ja kun olin noussut ylös klo 7, pantiin tämä näky muistiin paperille."
Mikkelissä kävi Soldan avaamassa ennen mainitun sukulaisensa haudan ja kertoo tästä tapauksesta seuraavaa:
"Iltapäivällä, lokakuun 20 p:nä menin minä haudankaivajan seuraamana ja jälessä joukko uteliaita kaupungin porvareita perhehautaan, joksi Mikkelissä kutsutaan erästä vanhaa kivestä tehtyä sakaristoa, joka on vielä jälellä ikivanhasta kirkosta ja johon koko joukko (15 à 20) ruumisarkkua on sullottu yhteen. Annoin avata lattian, joka oli tehty irtaimista laudoista. Saapuvilla oleva seppä tiesi jotakuinkin missä ukko Soldan lepäsi, ja sattuma teki, että me ihan ensiksi avasimme isoisäni isoisän veljen arkun. Kirjoitin muistoon, mitä oli kirjoitettu läkillä kannen sisäpuolelle (ihmeellistä kyllä ihan isän käsialalla) nimittäin: Hans H. Soldan Född År 1686 d. 3 maj Död år 1758 d. 31 januari. — Sitten aloin lähemmin tarkastella ukkoa ja mitä tunsin, oli todellakin ihmeellistä. Tunsin, että Hansin nenä oli kova kuin puu ja että peruukki oli lujasti kiinni. Hän lienee ollut kovasti velkaantunut eläissään tai on Delacroix'n kohtalo syyttä häntä kohdannut — mutta kivettynyt hän oli ja päällä maan hän makasi. Käärinliina oli kuitenkin vähän, ei paljon mädäntynyt. Sotahansikkaat à la Charles douze samoin. — Piirustin ja sain hänet näköiseksi, tuon aikoinaan nähtävästi reippaan pojan."
Ihailtuaan vielä matkaa jatkaessaan näköaloja Ristiinaan menevältä tieltä ja käytyään Raahelinnan raunioilla, saapui Soldan viimein lokakuun 25 p:nä kotiinsa Lappeenrantaan pitkältä matkaltaan.
Kaikesta päättäen oli matka häntä suuresti virkistänyt, näyttänyt hänelle, joskin vaan syysvalaistuksessa, pienen osan Suomen ihaninta maata, jota hän siihen saakka oli vaan vähän tuntenut, mutta jota hän nyt taiteilijan silmillä tarkasteli ja ihaili. Valitettavasti ovat sekä matkalla tehdyt luonnokset että sittemmin niiden mukaan täydennetyt tarkemmat piirustukset joutuneet hukkaan. Mutta päävaikutus siitä, mitä hän oli nähnyt, on säilynyt tämän matkakirjeen loppusanoissa:
"Sverige, säger jag tili slut, Är det bästa Gud har skapat, Jag ej land begapat, Om jag vetat det förut."
[Ruotsi, sanon lopuksi, on parasta, mitä Jumala on luonut. En olisi muita maita ihaillut, jos sen olisin ennen tietänyt.]
"Nämä Wallenbergin säkeet johtuivat mieleeni ja nyt vasta käsitän, mitä hän niillä tarkoitti. Kyllä on varmaa, että se, joka ihailee vieraita maita välittämättä omasta maastaan — meidän maastamme — se menee mertä edemmä kalaan."
Vieraille maille täytyi hänen kuitenkin kohta lähteä. Loppupuolella vuotta 1840 komennettiin Soldan näet ensimmäiseen varsinaiseen virkaansa Dünaburgiin.
3.
Insinööriupseerina Dünaburgissa.
Sietämättömiä oloja. Valtion varas. — Kaipausta parempiin oloihin. — Tahtoisin oppia ajattelemaan. — Lohduttava kirje isälle. — Alakuloisuutta ja sisällisiä taisteluita. — Ormuz ja Ahriman, — Vänrikki August Tavaststjerna. — Frans Liszt. — Käynti Afzeliuksen luona Wendenissä. — Siirtyminen Pietariin.
Saatuaan vihdoinkin määräyksen varsinaiseen virantoimitukseen, lähtee nuori upseeri reippain ja kevein mielin ajamaan kolmivaljakolla Itämeren maakuntain lakeuksia, mukanaan pitsentti, joku venäläinen Nikolai.
Tammikuussa 1841 saapuu hän siten Dünaburgiin.
Dünaburg on linnoitettu kaupunki Vitebskin kuvernementissa Liettuassa, vuolaan Väinäjoen pohjoisrannalla noin 10 penikulmaa vanhasta Riiasta Kuurinmaan rajalla. Kaupunki oli siihen aikaan juutalaispesä, jonka asukkaista vaan pienempi osa oli venäläisiä, puolalaisia ja saksalaisia. Paitse näitä oli siellä ruotsalaisia ja suomalaisiakin niin paljon, että heitä varten oli olemassa suomalainen pappikin. Suomalaisten joukossa oli myöskin vankeja, joita käytettiin linnoitustöihin. Sotajoukossakin tapasi Soldan suuren joukon suomalaisia, melkein kaikki niitä, jotka v. 1832 olivat myyneet itsensä sotamiehiksi ja joita kasakkien avulla kuletettiin maasta.
Tultuansa Dünaburgiin sai Soldan asuntonsa vanhassa luostarissa eräässä entisessä munkin kammiossa, jonka hän sisusti itselleen niinkuin hänen erääseen kirjeesensä piirtämästä kuvasta näkyy.
Alussa oli hän asemaansa hyvinkin tyytyväinen, etupäässä siitä syystä, että sai olla työssä. Nuori luutnantti pantiin palvelemaan kansliassa ja piirustuskonttorissa ja sai kohta tavallista huomattavamman tehtävän: kustannusehdotuksen laatimisen vedenpäällistä siltaa varten leveän Väinäjoen poikki. Saatuaan ehdotuksensa valmiiksi oli hänellä toivoa päästä siltaa rakentamaankin. Se toivo ei kuitenkaan toteutunut, yhtä vähän kuin toinenkaan suurista korjaustöistä luostarissa. Tämä työ annettiin eräälle "vanhemmalle", mikä oli Soldanin mielestä ilmeinen vääryys. Samalla siirrettiin hänet kesällä 1841 Vilnaan, jossa viipyi vuoden loppuun, johtaen siellä kesänaikana maanmittaus- ja kartoitustöitä sekä tehden ehdotuksia linnain parantamiseksi, kaikki esimiestensä mieliksi. Palattuaan Vilnasta Dünaburgiin ryhtyi hän taas entisiin toimiinsa, jotka olivat osaksi kansliatöitä, osaksi rakennus- ja korjaustöitä. Muun muassa sai hän kesällä 1842 rakentaakseen lähellä kaupunkia olevaa kesäleiriä varten siinä tarvittavat parakit, sekä suuren hospitaalin korjatakseen. Näitä ja samanlaisia töitä kesti sitten koko Dünaburgissa oloajan.
Eivät ne kuitenkaan tekijäänsä pitkän päälle tyydyttäneet, niinkuin hänen kirjallisia, taiteellisia ja tieteellisiä taipumuksiaan lukuunottaen helposti voi ymmärtääkin. Näihin harrastuksiin ei hän tavannut vastakaikua ainoassakaan henkilössä.
Mutta vielä suurempaa tyytymättömyyttä herättivät hänessä olot yleensä, käyden lopulta niin sietämättömiksi, että hänen täytyi ne jättää. Millaiseen maailmaan hän oli joutunut, sen voi päättää seuraavasta arvostelusta, jonka hän antaa kirjeessä 24.6.41: "Ihmiset täällä ovat yleensä niin mitättömiä ja kurjia, ett'en viitsi heistä pitemmältä puhua. Menetin luostarini ja sain toisen toimen — 'puhdas peli ja puhtaat aseet, se on kuitenkin se aisa, joka kestää', sanoo isä. Vaan voi välistä olla hyödyksi elää roistojenkin keskellä."
Ja jonkun aikaa myöhemmin kirjoittaa hän vastamainitun Vilnaan siirron johdosta mystilliset sanat: "Minut siirretään yhtäkkiä Vilnaan. — Huomenna odotetaan kenraaliluutnantti Geroita taas tänne tarkastusmatkaltaan Venäjällä — ja silloin minun pitää olla poissa." Mistä tässä oli kysymys, se selviää Soldanin myöhemmistä muistiinpanoista näiltä ajoilta. Samassa elämäkertansa katkelmassa, jossa hän puhuu noista ennen kerrotuista näpistelemisistään lapsuutensa aikana ja poikavuosinaan, on seuraava kuvaus juuri näiltä Dünaburgin ajoilta:
"Varsin omituista on nyt (40 vuotta myöhemmin) muistella silloisessa insinöörikunnassa vallitsevaa ajatustapaa. Linnakomennossa vallitsi täydellisesti järjestetty varkausjärjestelmä. Urakoitsijat olivat yksinomaan juutalaisia, toinen suurempi roisto kuin toinen. Kaikki olivat he samalla sekä ystävällisissä että kireissä väleissä upseerien kanssa — sillä viimemainittujen täytyi tavallisesti tarkoin valvoa 'oikeuksiaan', ett'eivät juutalaiset saisi heitä petetyiksi heidän 'laillisiksi' katsomiensa osuuksien saamisesta ruunun varoista. Yleisenä ja ammoisista ajoista voimassa olevana sääntönä oli, että urakoitsija upseerikunnan yhteiseen kassaan maksoi 10 % urakkasummasta, joka senvuoksi aina jo alusta laskettiin 10 %:ia suuremmaksi kuin urakan korkein oikeuden mukainen määrä. Mitä tämä voi merkitä, siitä saa käsityksen, kun tietää, että upseeriston tulot voivat nousta 40,000 markkaan vuodessa ja että upseerien luku oli 10 à 15."
"Mutta myöskin suoranaisia sopimuksia tehtiin juutalaisten kanssa ja viekkaimpain upseerien onnistui tätä tietä, jos vaan osasivat pitää puoliaan juutalaista vastaan, kiristää häneltä tätä laillista prosenttia paljoa enemmänkin — jonka hän tietysti piti omina hyvinään — eivätkä sitä toverit panneet ollenkaan pahakseen, päinvastoin vaan ihailivat merkkinä ammattitaidosta."
"Tuntuu melkein uskomattomalta, että niinkin sivistyneessä, nimittäin tieteellisesti sivistyneessä upseerikunnassa noin äärettömän suuri siveellinen turmelus voi saada sijaa, Pidettiin vanhana ja kunnioitusta ansaitsevana lakina sitä, että jolla on tilaisuus ruunua varastaa, hän tehköön se. Mitään häpeätä se ei tuottanut eikä näissä hommissa ujosteltu käskynalaisia neljännesmiehiä, työmiehiä ja juutalaisia enemmän kuin toisiaankaan."
"Erään kerran olin minä mukana erään suuremman summan kantamisessa, jonka juutalaiset olivat maksaneet. Meitä oli kolme upseeria, jokainen omilla rattaillaan, ja oli meillä kullakin pari säkkiä hopearuplia kärryissä. Säkit sijoitettiin päällikön luo, joka asui esikaupungissa, sieltä sitten kohta jaettaviksi. Mutta sillä kertaa sattuikin niin hullusti, että päällikkö, salaliitossa viekkaan nuoremman puolalaisen upseerin kanssa ei pannutkaan jakoa toimeen! Kun häntä asiasta lopuksi mitä ankarimmin ahdistettiin, väitti hän, että herrat jo olivat saaneet osansa sadosta (jonka hän tiesi valheeksi)."
"Samalla tavalla sanottiin muidenkin päälliköiden menetelleen, kun niin sopi. Mutta juutalaisia nylettiin sitä hävyttömämmin."
"Raaka-aineista, joita luonnossa vastaanotettiin makasiineista, myytiin kaikki, mitä ei työssä tarvittu, tovereille, jotka niitä tarvitsivat. Ja paljoa vähemmällä voitiin tulla toimeen siten, että varsinkin korjaustöissä merkittiin tekemättömiä tehdyiksi."
"Erityisen kuvauksensa ansaitsee se, miten minä korjasin hospitaalin katon uusilla rautalevyillä ja uudella maalauksella — hyvä jos 15 uutta levyä pantiin useasta sadasta merkitystä. Tästä syntyi tarkastus. Mutta katto maalattiin kiireen kautta ja ajutantti, joka toimitti tarkastuksen katolla, luki toista sataa uutta levyä vähälle aikaa. Sillä oli se asia selvitetty. Mutta hospitaalin päällystö oli kai vakuutettu siitä, että ruunun taloudessa kaikki lopulta käy oikein päin ja että enempi kovistus ei mitään auttaisi. Mutta plootut olin minä myynyt eräälle toverille polkuhinnasta."
"Mutta vielä kuvaavampi, psykoloogiselta kannalta katsoen, oli minun aivan ensimmäinen tehtäväni Dünaburgissa, suurenlainen työ, jossa minä kuitenkin asioihin perehtymättömänä olin päällikköjeni johdettavana. Oli rakennettavana suuri arsenaali, kaksikerroksinen, hyvin suuri kivirakennus, holvimaisine läpi rakennuksen kulkevine työhuoneineen. Seinät ja katto olivat jo valmiit minun tullessani paikkakunnalle. Sain tehdäkseni lattian paikalleen panemisen alikerrassa. Kustannusarviossa oli määrätty, että 4 jalkaa maata olisi kaivettava pois ja tiukkaan poljettua täytettä savesta ja hakatusta kivestä sijaan pantava. Jalkaväkeen kuuluvia sotamiehiä käytettiin maan kaivamiseen ja poisviemiseen säkeissä, jotka tyhjennettiin suureen kokoon ulkona. — Minun määräykseni kuului: että minä haudan syvyyteen nähden voisin antaa urakoitsijalle jotain helpoitusta — jos hän sen ansaitseisi."
Ja juutalainen, joka tiesi olevansa tekemisissä keltanokan kanssa, suostui maksamaan niin ja niin paljon, jos vaan ei täydettä tehtäisi sen ja sen syvemmäksi. Maksupäivä oli jo määrätty ja samoin työn alkaminen, mutta juutalainen viivytteli suoritustaan viekkaudella, joka voittaa kaiken, mitä ihmisjärki muutoin voi kuvitella. Juttu päättyi lopuksi siten, että lattian syvyys tuli vaan 1 à 2 jalkaa ja että me, minä ja mikäli tiedän myöskin päällikkö, saimme pyyhkiä suutamme. Parasta kaikesta oli se, että sotamiehet saivat yhteen aikaan kantaa maata takaisin arsenaaliin, koska juutalainen oli asettanut maksonsa riippuvaksi haudan syvyydestä ja hautaa jo oli kaivettu syvemmälle kuin sovittu oli.
Semmoisia olivat olot, joihin Soldan yhtäkkiä oli joutunut melkein suoraan Helsingistä, saatuaan siellä uusia ihanteita maisterivihkiäisissä edellisenä kesänä. Vuosi vuodelta kävikin hänen olonsa Dünaburgissa yhä tukalammaksi ja hän joutui lopulta täyteen haarniskaan päällikköään vastaan. Hän puhuu "helvetillisestä Dünaburgista, jossa rehellinen ihminen keitetään elävältä kuin krapu", ja usein mainitussa elämäkertansa katkelmassa kirjoittaa hän: "Se sisällinen inho tällaisesta asemasta, jonka koko kurjuus oli minulle selvillä, vaikutti ehkä vielä enemmän kuin halu kemiaan siihen, että pääsin pois Dünaburgista muihin seikkailuihin."
Kaipaus parempiin oloihin ja kaipaus sisälliseen siveelliseen uudistukseen esiintyykin yhä voimakkaampana kirjeissä tältä hänen ensimmäisen maanpakonsa ajalta. Melkein jokaisessa kirjeessään hän siitä puhuu. Helsingissä saadut herätykset olivat kääntäneet hänen henkiset harrastuksensa uudelle uralle. Maalauksesta puhuu hän harvemmin, mutta sitä useammin filosofiiasta, tai ehkä paremmin filosofeerauksesta. "Snellman väikkyy mielessäni, tahtoisin oppia ajattelemaan!" huudahtaa hän kerrankin. Ja sisarilleen, joille hän muuten antaa neuvoja monenmoisia heidän luvuistaan ja muista toimistaan, kirjoittaa hän (13.7.41):
"Verratessani kirjeenvaihtoamme nyt siihen, mimmoista se oli vuosi sitten, näkyy siinä jotain, joka tekee hyvää mielelle, ainakin minun mielelleni, että olemme kaikki ikäänkuin heränneet horroksista. Minä puolestani olen nukkunut liika kauvan ja on minun oleva kovin vaikea hieroa unta silmistäni. Hyvä meille, jos pysymme valveilla — aina vastedes! — Mutta kyllä kysyy muutos ihmisen olennossa voimia ja hitaasti se käy. Henki on altis, mutta liha on heikko. — Onhan kuitenkin iso askel astuttu, kun ei epäile huutamasta totuutta itsensä kuullen. Auttakoon Jumala minua näin kauniissa aikomuksessa. Äiti tietäköön, että tahdon tulla kunnon ihmiseksi — ainakin niin kunnolliseksi kuin minulle on mahdollista. — Eikä tämä enää nyt ole tuulenpieksämistä eikä suunsoittamista, vaan elähyttää se aate minua päivä päivältä yhä enemmän." (22.8.41.)
Ett'eivät hänen pyrkimyksensä olleetkaan jääneet hedelmää kantamatta ja että hänen aatteensa ja maailman-katsantotapansa jo olivat jotenkin kehittyneet niille omituiseen suuntaan, siitä on todistuksena eräs samaan aikaan hänen isälleen kirjoittamansa kirje, jossa hän mielestäni jo neljänkolmatta ijällä esiintyy valmiina "filosoofina".
Ruununvouti Soldanin asiat olivat yhä huonontuneet niin, että vasara uhkasi. Tiedon siitä saatuaan kirjoitti poika isälleen kirjeen, joka on liikuttava ja kaunopuhelias, kuvaten samalla isää ja poikaa, kuin myöskin heidän keskinäistä suhdettaan:
"Kun Kallen kirje saapui ja minä luin sen, vierähti kyllä pari paksua, suolaista pisaraa nenälleni, mutta ne saivat kuivua siinä itsestään, sillaikaa kun minä otin esille hitaan, mutta nyt jo jotenkin vakaantuneen järkeni ja ajattelin: hin ist hin, verloren ist verloren! — ja sitten ajattelin minä kuinka on sanottu: kohtalo antoi ja kohtalo otti, vaikka joskus voisi sanoa näinkin: kohtalo ei antanut, vaikka kyllä otti. — Mutta sehän oli kovaa, kauhean kovaa! — Niin, se oli kovaa, mutta on tässä maailmassa kovemminkin kolahtanut, kun esim. Natchen F:n äiti kuoli sisaren hautauspäivänä ja 'viisas ukko' [Afzelius] lähetettiin itään päin. — Eiköhän nyt isä todellakin voisi ripustaa surua naulaan. — Minä tahdon kertoa tositapauksen eräästä saksalaisesta talonpojasta. Se oli vanha, köyhä ukko, jolla ei ollut muuta kuin sipulimaa. Kun hän veti sipulikuormaansa kaupunkiin myytäväksi ja tuli kapealle sillalle kuormineen, kaatui kuorma ja koko hänen rikkautensa, sipulit nimittäin, vyörähti virtaan! — Mitä sanoi ukko siihen? Näin sanoi: Ka, siitäpä tuli aimo sipulisoppa! sanoi — palasi kotiinsa yhtä tyytyväisenä kuin oli tullut ja kylvi niinkuin ennenkin. Tämä ukko oli varmaankin varsin viisas ukko ja teki viisaudesta sen, minkä teki, sillä jos hän olisi ollut kevytmielinen, olisi hän heittäytynyt virtaan sipulien jälkeen — ja jos hän olisi ollut tyhmä niin olisi hän istuutunut sillalle itkemään. Ihmiset, jotka olivat sillalla, nauroivat sipuliukon onnettomuudelle — mutta siinä, siinä se on juuri onnettomuus, että ne ovat narrit, joita ihmisiksi kutsutaan. Kaikki viisaat, jotka tämän näkivät, arvelivat varmaan: tuohan oli oikein järkevä ukko. — Kehoitettuaan isäänsä, joka suri häpeätään ja naapurien naurua, olemaan yhtä viisas, jatkaa poika: jos minä nyt olisin Isän sijassa, niin sanoisin naapureille niinkuin Multialan Kalle ennen vanhaan sanoi: tulkaa meille jouluksi ja tuokaa vehnästä tullessanne — niin syödään yhdessä, tai kutsuisin heitä tanssiin ja sanoisin: tilaa on kyllä!"
"Mutta jos nyt tulee kysymys siitä, mitä on tehtävä, niin on päivän selvää, että sipuliukko teki viisaasti, kun meni ja kylvi uudelleen, huolimatta ihmisistä, narreista. Antakoon Isä nyt anteeksi suoruuteni, vaikka olisikin taipuvainen pitämään sitä jonakin, jota se ei suinkaan ole, eikä edes tahdokaan olla, kun se tulee sydämmestä, joka uskallan sanoa sen — liekehtii totuuden puolesta yhtä paljon kuin Isän onnen — ja niiden, jotka siitä riippuvat. Ja ell'en minä puhuisi siitä, mihin Isän onneton luonto voi antaa aihetta, — niin kuka sen sitten lausuisi! Mutta eipä todellakaan ero ylpeyden (myöskin oikean ja jalon ylpeyden) ja typerän ja vahingollisen itsepäisyyden välillä useinkaan ole niin epäselvä, että ne sekoittaisi toisiinsa ja luulisi toista toiseksi. On yleinen ja suuri ennakkoluulo pitää oman tahtonsa muuttamista suurempana häpeänä kuin kaikkia itsepäisyytensä synnyttämiä vääryyksiä ja mahdottomuuksia. Viisas ja totuutta rakastava taipuu kohta — ja ainoastaan pienet, heikot sielut, juuri semmoiset kuin minä olin, ennenkun opin tuntemaan itseni ja ajattelemaan vähänkään niinkuin nyt, antautuvat kokonaan luonteensa valtaan. Eräässä itävaltalaisessa kartassa oli kirjoitettu muutaman paikan päälle, jonka turkkilaiset olivat valloittaneet: Herra antoi, Herra otti. Kaarle XII, tuo rautapää, joka varmaankin oli ihmisistä itsenäisin, kirjoitti kerran Riian kaupungin kartan päälle: Herra antoi eikä itse pirukaan ole sitä minulta ottava. Mutta piru otti sen sittenkin ja Kaarle syöksi itsensä ja kansansa suureen kurjuuteen — itsepäisyydellään. Hän oli täysin rehellinen mies — ja suuri — ja häntä ihmetellään varsinkin hänen järkähtämättömän luonteen lujuutensa takia, — mutta jos hän olisi osannut joskus taipuakin, niin olisi hän ollut kymmentä kertaa suurempi ja onnellisempi. — Olenko oikeassa, Isä? Isä hoi, enkö ole oikeassa?"
Mutta vaikka hän näin kehoitti isäänsä ripustamaan surunsa naulaan, ripusti hän samalla kuitenkin omat surunsa — kaulaan. Veljelleen kirjoittamissaan kirjeissä kuvastuu joskus hyvinkin synkkä epätoivo ja raskasmielisyys, johon näyttää olleen luontaistakin taipumusta ja joka vuosien kuluessa yhä kehittyi ja muuttui melkein taudiksi, josta hän vasta isänmaahansa päästyään parani. Kukapa ei nuoruutensa ajoilta tuntisi sitä epäluottamusta itseensä ja kaikkeen, joka joskus voi vallata rohkeankin mielen, sitä täydellistä sisällistä vararikkoa, jonka välistä luulee tehneensä, sitä pettymystä lahjoistaan ja toiveistaan, joka painaa ja nöyryyttää miehen maan tasalle. Syy voi olla ulkonainen, mutta lyöpi kuin rokko sisälle päin, jos olojen vilu sitä kylmentää. Muista sen ilmaukset voivat näyttää hyvinkin mitättömiltä, syrjäinen voi sille nauraa, niinkuin sille itsekin nauraa, kun mielen tuuliviiri näyttää toisaanne, mutta sillä kertaa, kun se näyttää sielun päivättömimpään pohjolaan, on tosi kysymyksessä. Yhtä iloinen ja rohkaiseva kuin äsken esitetty kirje isälle on, yhtä synkkä ja alakuloinen on kirje veljelle marrask. 23 p:ltä 1841:
"Että Sinäkin olet niin kaukana! Kaksi karkeaa kiveä voisi toisiinsa hangattuna silitä, mutta tässä kivettömässä maassa en taida tavata ketään, jota vasten tahtoisin hangattaa — ja kirjeellisesti on niin vaikea mitään toimittaa."
Hän kuitenkin kirjoittaa. Ja mikä se on, joka häntä vaivaa ja joka on saattanut hänet epätoivoon? Minä olen tyhmä! Sen lisäksi on hän arkamielinen ja synkkä? Se mieliala valtaa hänet aina, kun hän joutuu seuraan, jossa on joku hyväpäinen mies muistuttamassa häntä siitä, että hänellä ei ole päätä ollenkaan. Hän on ujo, punastuu, kun seuroissa, esim. ruokapöydässä, täytyy jotain sanoa kaikkien kuullen. Ääni vapisee niin, että tuskin saa lusikan suuhunsa. Jos hän voisi esittää edes yhden ainoan itsenäisen aatteen — edes yhden ainoan sukkeluudenkaan! Hän on lukenut saksalaisen kirjailijan Karl Julius Weberin teoksen Demokritos oder hinterlassene Papiere eines lachenden Philosophen, mutta sitä ei hänen omasta mielestään olisi pitänyt tehdä, jos tahtoisi elää rauhallisesti ja onnellisesti, sillä tämä teos osoittaa hänelle hänen oman typeryytensä ja mitättömyytensä. Hän lukee sitä kuitenkin, koska kaikissa tapauksissa on parempi oppia tuntemaan oma itsensä — ensimmäinen ehto pahasta parantumiseen. — Seuraelämässä ei hän enää koskaan luule mihinkään kelpaavansa, koska häneltä puuttuu siihen päätä, kykyä ja rohkeutta. Tämä kykenemättömyys elää hienommassa maailmassa tulee hänen oman arvelunsa mukaan siitä, että hän on kotoisin sellaisesta sopesta kuin Lappeenrannasta, mutta sielläkin oli hän kömpelö ja ujo, vaikka hänellä tarpeellisena tanssijana ja hyvänä valssaajana oli enemmän rohkeutta esiintyä, samoinkuin hänellä ei siihen aikaan ollut käsitystäkään siitä, mikä on ero lampaanpään ja ihmisenpään välillä. Etsiessään syitä kaikkeen tähän kurjuuteensa luulee hän ne löytävänsä ennen muinoin tehdyistä helvetillisistä nuoruuden synneistä. — Sen ajan pahat henget taitavat vielä vaakkua kurjan olentoni ympärillä. Tämän tunnustuksensa à la Tolstoi, joka ei suinkaan ollut helppo tehdä veljellekään, sanoo hän tahtovansa tehdä siksi, että hän palvelee totuutta ennen kaikkea muuta. Kaiken tämän johdosta vaatii hän sitten veljeltään vastausta siihen, onko ihmisellä siinä merkillisessä tilassa, missä hän nyt on — ja jota, ell'ei erehdy, kutsutaan sairasmielisyydeksi (blödsinne) — mitään toivoa pelastumisesta ja kuinka sen tulee tapahtua — ja jos ei — niin miltä on sellainen ihminen näyttävä vanhoilla päivillään? Lopputulos tässä pitkässä kirjeessä tehdyistä itsetutkimuksista ja itsetunnustuksista muistuttaa sekin eteviä esimerkkejä. Soldanillekin herää ajatus lähteä pois, jättää kaikki ja asettua — maanviljelijäksi. "Käydäkseni asian juureen, niin pitäisi minun ehkä — ell'ei parannusta ilmaannu — muitta mutkitta erota koko joukosta — insinöörijoukosta nimittäin — ja ruveta kyntämään peltoa Petäjävedellä. Ett'ei veli kuitenkaan pelästyisi tällaista tekoa, lisää hän heti: ennenkun auraan ryhdyn — annan kuitenkin muutamien siunattujen vuosien kulua — ja silloinhan ei tiedä, mitä voi tapahtua." Saatuaan näin puhumalla vähän keventää mieltään, alkaa mielen painokin haihtua ja kirje päättyy seuraaviin luottaviin sanoihin: "Sen ainakin tiedän, että tietoja minulla on tarpeeksi — omaksi tarpeeksi — ja on niitä tyhmempiäkin kuin minä olen — joskaan ei ole monta sairasmielisempää ja arempaa."
Tuo taistelu palaa kuitenkin kohta taas takaisin. Suoranaisena jatkona edelliselle kirjeelle kuvaa hän itseään muutamia kuukausia myöhemmin seuraavin sanoin:
"Se on todellakin tyhmä kausi elämässäni, johon nyt olen tullut — sota Ormuzin ja Ahrimanin välillä täydessä tulessa rinnassani. Välistä nousen, niinkuin nytkin, yksinäiselle vuorelle tarkastamaan taistelua; se on aivan omituista huvia. Mutta sitten muistan minä Fuldan Piispan. Taistelussa ammuttu viimeinen kuula sattui häneen, katselijaan. Käyköön minun paremmin, sallittakoon minun päästä hengissä taistelusta, ja nähdä — valon voitto! Omituinen on se näky, jonka vuorelta näin, Ahrimanilla on kauhean suuri sotajoukko kauvas ulottuvine sivustoineen — mutta Ormuzilla on vaan heikko joukko, vaikka hänen lipussaan istuu Herran enkeli. Ilman tätä enkeliä lipussaan olisi hän jo aikoja sitten sortunut, mutta nyt voittaa hän vuoroon, ja vuoroon voitetaan. Molemmat viettävät voittojaan muutamain päiväin riemulla. Näin on taistelu kestänyt jo puolen vuotta. Kun viimeksi kirjoitin, oli Ormuzilla nähtävästi vaikea päivä; tänään näkyvät molemmat puolueet nukkuvan, niin että häiritsemättä voin tarkastella heitä molempia. Mutta vielä aivan äsken oli minulla päivä, joka oli täynnä valoa ja ihanuutta. Sinä muistat minun usein valittaneeni sitä, että minulla ei ole yhtä ristinsielua, jonka kanssa voisin puhua oikein sydämmeni sisimmästä."
Mutta yhtäkkiä oli tämä toivo toteutunut. Hän oli, joulun jälkeen 1841, matkustanut Illuxtin kaupunkiin 15 virstaa Dünaburgista ja tavannut siellä kaksi suomalaista upseeria, Rotkirchin ja Backmanin. Rotkirchin kanssa keskusteli hän päivän ja yön. He pudistavat esille sielunsa niin, että ne lepäsivät rinnakkain, kuin kaksi kirkasta vesilähdettä kauniina kesäisenä päivänä — läpikuultavina aina viimeiseen pisaraan. Sillä tavoin en ole kenenkään ihmisen kanssa vielä puhunut. Hän oli sitten kolme päivää minun luonani. Ja kun olimme tanssiaisissa kolmantena päivänä — olin minä iloisempi kuin koskaan ennen elämässäni. Kyllä nyt tiedän jotenkin tarkkaan 'woran ich bin' ja Ormuz kohottaa taas lippuaan, mutta Ahriman ei ole vielä poistunut taistelutantereelta. Tyydytys, jonka satunnainen toveri suo, ei kuitenkaan kestä kauvan, eikä voikaan kestää, kun syyt synkkämielisyyteen: yksinäisyys, vastenmieliset virkatehtävät ja myötätuntoisen sivistyneen seuran puute yhä olivat samat. Hän epäilee siitä syntyneessä sairasmielisyydessään yhäkin omaa voimaansa, omaa päätään ja ymmärrystään, valittaa yhä kehittyvää vastenmielisyyttään ihmisiä kohtaan ja kärsii siitä, että hän on ihan yksin puhtaine (mutta heikkoine) tahtoineen ja lämpimine sydämmineen — ilman ainoatakaan ystävää — jotka sanat kelpaisivat kaikkea selittäväksi motoksi hänen elämänsä runoelmassa, sillä ei koskaan hän päässyt tästä puutteesta ja tästä kaipauksesta.
Näistä pimeistä hetkistä huolimatta eli nuori luutnantti kuitenkin nuorten luutnanttien tavallista elämää, käyttäen hyväkseen huvituksia, joita oli tarjona. Der lange Schwede oli uuttera tanssija, kun sille päälle sattui, ja kaikkialla semmoisena suosittu. Hän otti osaa naamiaisiin, huvittelihe mailla ja vesillä, soitti ja lauloi. Varsinkin silloin kun sattui tulemaan joku suomalainen toveri Dünaburgiin ja pysähtymään sinne joksikin aikaa, niinkuin esim. nuori vänrikki August Tavaststjerna, joka matkallaan Puolaan viipyi Soldanin luona kokonaisen kuukauden.
Hän oli Soldanin täydellinen vastakohta, iloinen, reipas, huoleton laulaja, kaikkialla suosittu hilpeän olentonsa ja kauniin äänensä vuoksi, joutilaat ajat soitettiin viulua, laulettiin kvartetteja ja käytiin iltaisin serenaadeilla kauniissa kuutamossa. Tavaststjerna oli kukkona linnassa (var kukku för alla) ja häntä kestittiin kaikkialla minne tuli. Kerran kutsuttiin hänet Soldanin kanssa aivan tuntemattomaankin taloon, jossa tyttären syntymäpäiviä vietettiin. Siellä laulettiin ja hulluteltiin aamuun asti. Illallispöydässä lauloi Tavaststjerna tuon kauniin laulun: Stille, stille, kein Geräusch gemacht! Hän haaveili ja soitteli ja lauloi pianon ääressä koko illan. — Eräänä sunnuntaina mentiin toverien luo Illuxtiin, joka on 17 virstaa Dünaburgista Kuurinmaan puolella. Tie sinne kulki Väinäjoen eteläistä rantaa. Oikealla puolen näkyi joen yli yksi noita suuria aateliskartanoita, joita näillä seuduin on niin tiheässä. Se oli kreivi Siegberg-Platerin ja näytti suuremmoiselta, ihanalta linnalta kirkkoineen ja kaikkineen. Kreivi omisti 60 tuhatta sielua ja m.m. oli koko Illuxtin kaupunki hänen. Joki oli tyyni, ilma kaunis — ja me olimme hauskoja. Tavattuaan toverit, ennenmainitut Rotkirchin ja Backmanin, kävivät huvimatkailijat katselemassa erästä lähellä olevaa maatilaa, jossa näkivät kauniita maisemia, myllyjä, vesiputouksia, vallihautoja ja niin paksuja tammia, että neljän miehen kädet tuskin ympäri ylettyivät. Laulaen palasivat he sitten kaupunkiin illallista syömään ravintolassa, jonne oli kokoontunut muitakin upseereja. Iloiset pojat lauloivat ja pitivät hauskaa kaikilla kielillä aina kello puoli kahteen yöllä, kun kuu nousi ja lähdettiin paluumatkalle.
"Paluumatka oli jumalallinen — yö ihana, Väinäjoki oli kuin peili ja sitä myöten valui Riikaan parkki parkin ja tukkilautta tukkilautan perästä, joiden ponttuilla tulia tuikki. Laskeusimme välistä kävelemään. Klo 4 lautattiin meidät joen poikki — ja niin oli tuo hauska matka päättynyt — ainoa, jonka olen Dünaburgista tehnyt." (12.5.41.)
Vänrikki Tavaststjerna, joka näin virkisti elämää Dünaburgissa, kirjoitti, saavuttuaan määräpaikkaansa Zamoscen linnaan Puolassa, ystävälleen runollisen kirjeen kiitokseksi kaikesta hauskuudesta: "Olen nyt parhaallaan vahdissa — on yö — kuu paistaa sisään pienistä ruuduista — hiljainen tuuli suhisee puissa, jotka ympäröivät sitä vankkaa muuria, jonka sisässä olen — ainoastaan sotamiesten kamala 'sluschai' keskeyttää hiljaisuuden, joka vallitsee luonnossa, — silloin tällöin juoksee kyllä russakka kirjeeni yli ja saa vapaasti tulla ja mennä. Joskus pysähtyy kynäni ajatusten hurjasti kiitäessä, joita ei mikään vangitse. Muisto ja kaipaus asuvat yhdistettyinä sydämmessäni. Toivo seisoo syrjässä kaukana, kaukana, enkä minä tahdo sen valheita kuunnella." [Vänrikki August Tavaststjerna tuli sittemmin tunnetuksi laulajana ja säveltäjänä ja draamallisena kirjailijana. Hän on julaissut vihon "Airs Finnois" säveltänyt kantaatteja ja operetteja ja kirjoittanut historiallisen näytelmän "Judith och Holofernes". (Ks. Biogr. nimikirja.)]
Kun niinkin iloinen ja huoleton nuorukainen kuin Tavaststjerna kaikesta päättäin näkyy olleen, voi tulla alakuloiseksi tuolla vieraalla maalla, niin mitä sitten raskasmielinen Soldan!
On sentään vielä toinenkin valokohta Dünaburgin ajalta mainittava, nimittäin matka Riikaan ja Wendeniin, jonka Soldan teki keväällä 1842. Eräs Rautenfelt, hänkin insinööriupseeri Dünaburgissa, rikas mies ja aatelinen kartanonomistaja, oli tarjonnut Soldanille vapaan matkan suurissa mukavissa vaunuissaan, joilla ajaen vierailtiin Rautenfeltin sukulaisten ja tuttavien luona suurissa herraskartanoissa. Paitse matkasta ja sen vaihteluista näkyy Soldan nauttineen varsinkin siitä, että tapasi sivistyneitä, intelligenttejä ihmisiä, jommoisia tuskin aavisti ennen olevan olemassakaan. Tapasipa hän muutamakseen täällä kaukana hienoja paroonittaria, jotka osasivat puhua "koko hyväst' suomea". Olivat oppineet sitä Viipurissa ollessaan.
Mutta matkan suurin hauskuus ja virkistys näkyy olleen eräs Lisztin konsertti, jonka hän sai kuulla Riiassa. Sisar Aleksandralle kirjoitetussa kirjeessä (8.4.42), jossa tästä kerrotaan, on suuresta mestarista piirustus pianon ääressä ja seuraava kuvaus konsertista, jonka suomennan tähän hauskuuden ja harvinaisuuden vuoksi, sillä tuskinpa lienee suomalaisessa kirjallisuudessa montakaan alkuperäistä musiikkiarvostelua Frans Lisztin esityksistä. Onhan siinä sitäpaitsi lausuttu pieni toivomus sen painattamisestakin.
"Teaatteri oli täpösen täynnä kansaa. Flyygelit olivat asetetut keskelle teaatteria, siihen, missä orkesteri muulloin soittaa, erittäin sitä varten laitetulle sillalle, näyttämöllä oli penkkejä ja tuolia, kaikki jo täytettyjä, ja minä sain vaan seisomapaikan eräässä loosissa. Kohta astui hän sisään, tuo kummallinen mies — oli hoikka ja pitkä; pitkä vaalea tukka valui alas olkapäiden yli niinkuin auringon valaisema vesiputous kallion yli. Hän näytti kuin olisi ollut henki toisesta maailmasta, eikä näyttänyt edes huomaavankaan, että toiselle flyygelille oli asetettu kukkaiskori. Hän istuutui ja juoksahutti toisella kädellään sävelen soittokoneesta. Kaikki oli hiljaa kuin haudassa. — Hän soitti enimmäkseen omia sävellyksiään. Nuotteja ei näkynyt, ei kuulunut, — ja tuskin lienee edes mahdollistakaan nuoteissa lausua näitä ihmeellisiä asioita. Hän hallitsi täydellisesti koneensa, houkutellen esiin ja voittaen näennäisesti mahdottomia vaikeuksia, keskeyttämällä jos jonkinlaisilla taidetempuilla sointujen kulkua. Hän leikittelee päähänpistoilla, pettää jännityksillä, kiihoittaa hämmästyttävillä käänteillä, harppauksilla, salamoilla ja salamannopeilla tiraadeilla ja rulaadeilla ja ilmaisee drilleissään ylpeää iloa ja riemua. Alemmissa äänilajeissa muistutti soitto aina urkuja, ylemmissä aina harmonikkaa. Fortepianoksi sitä ei tuntenut. — Välistä jyrähti basso — ukkonen kävi — ja silloin ei voinut eroittaa mitään ääntä; oli niinkuin olisi myrsky vyörynyt näppäimien yli, aina kuitenkin synnyttäen mitä ihanimpia sointuja. Välistä taas lirisi soitto diskantissa niinkuin puro laaksossa ja muistutti toisen vuoron alppitorvia, jotka soivat vuorten välissä ja haihtuvat kauvas pois peninkulmien päähän. Ihmeen ihanasti osasi hän usein hetken synnyttämiin säveliinsä kutoa tunnettuja sointuja jo tunnetusta lempiteemasta, ikäänkuin houkutella esiin uusia puolia, niin että hän tuossa katoo ja häviää, samalla kun hän tässä taas sukeltaa esiin; juuri kun hän näyttää hävinneen ja uupuneen, esiintyy hän voittoisana ja iloisena uuteen elämään. Hän soitti m.m. pienen masurkan — siinä salamoi teema yhtämittaa ihmeen kauniisti esiin kaikkien noiden monien koristusten keskestä, — sitten soitti hän kauvan aikaa keskellä pianoa ja päätyi vähitellen diskanttiin, harmonikkaan, siinä kävi soitto yhä hitaammin, kuului yhä hiljemmin — ja hiljemmin — ja hiljemmin… Se jännitti niin, että tuskin voi hengittää: silloin syöksyivät molemmat kädet kuin ukkonen bassoon, ja koko teaatteri kohensihe — istuvat melkein hyppäsivät ilmaan. — — Ja hänet, tämän Lisztin olen minä nyt kuullut omilla korvillani. — — Hamburgissa on äskettäin ilmestynyt kirja 'Frans Liszts Leben und Wirken' ja Berliinissä kirjoittaa parhaallaan neljä kirjailijaa hänestä kukin kirjaansa. Ehkä sinä, Aleksandra, annat painattaa tämän kirjeen Helsingissä!"
Samalla matkallaan käväsi Soldan myöskin muutamia peninkulmia Riiasta olevassa Wendenissä, tapaamassa vanhaa Lappeenrantalaista tuttavataan Afzeliusta, joka Suomesta karkoitettuna oli saanut luvan oleskella missä halusi Itämerenmaakunnissa ja asettunut Wendelliin. Monista merkeistä päättäen näyttää siltä, kuin olisi Afzeliuksen laiton kohtalo ja seurustelu hänen kanssaan ainakin välillisesti vaikuttanut Soldanin omaan tulevaan kohtaloon, asettaen senaikaista hallitusjärjestelmää ja siitä seuranneita oloja hänen silmissään vielä räikeämpään ja epäedullisempaan valoon kuin miksi hän ne jo muutenkin oli nähnyt ja arvostellut. Arvata sopii, ett'ei ukko Afzelius suinkaan mahtanut värejä säästää ja yhtä varmaa on, ett'ei Soldankaan salannut häneltä niitä havaannoita ja kokemuksia, joita hän oli jo Dünaburgissa tehnyt. Kun tietää, mikä vaikutus Afzeliuksella jo Turussa ollessaan oli nuoriin mieliin, niin miks'ei olisi niin herkkä ja vaikutuksille altis ja totuutta ja oikeutta sielunsa koko intohimolla etsivä luonne, kuin Soldanin jo siihenkin aikaan oli, ottanut hänestä pysyviä vaikutuksia.
Afzeliuksella oli kolme tytärtä, joista vanhin Mathilda nähtävästi oli ollut nuoren kadetin lemmikki Lappeenrannan aikoina. He eivät olleet tavanneet toisiaan vuosikausiin, mutta ylläpitivät kuitenkin kirjeenvaihtoa keskenään. Tulostaan Afzeliuksen luo kertoo Soldan:
"Avaan oven ja kohtaan kynnyksellä henkilön, joka omituinen ilme kasvoissaan tarkastaa minua terävästi. — 'Herra Jumala, onko mahdollista — August!' — Itsekin menin minä niin pyörälle, että tuskin osasin vastata — 'On, rakas Thilda, se on mahdollista!' — Äänettömyys. Hän tunsi minut heti, mutta minä sain huonon muistini avulla vasta vähitellen selväksi, että hän oli — aivan näköisensä. Hänen piirustuslautansa oli pöydällä ja hän oli jo työssä. — Ukko oli vielä huoneessaan alikerrassa. Viiden minuutin kuluttua tuli hän ylös, tietämättä, kuka tulija oli. Tahdoin nähdä, tuntisiko hän minut ja menin sentähden hyvin juhlallisesti häntä vastaan sanoen: 'Ich komme aus Dünaburg mit vielen herzlichen Grüssen, j.n.e.' Hän tarttui minua heti ystävällisesti käteen ja kysyi: 'Ihr wehrter Namen?' — 'August Soldan' — vastasin minä. — — Äänettömyys. — Viikseni ja saksalainen tervehdys olivat saattaneet hänet harhaan. — — Lopun voitte arvata. — Ilo oli varmaankin vilpitön molemmin puolin. — Mutta koko täälläoloani painoi jonkunlainen totinen, melkein raskasmielinen henki. Ukko oli terve ja reipas ja näytti höytyisämmältä kuin Lappeenrannassa — sekä oli elävänä kirjana ihan entisensä lainen. Hiukan hajamielisempi hän kuitenkin oli ja pieni raskasmielisyyden pilvi väikkyi hänen otsallaan, kun hän seisoi kakluunia vasten ja kuunteli Idan soittoa tai Agnesin lauluja. — —"
"Mutta jos olet, Aleksandra, lukenut tarkkaan tämän kirjeen ja enemmän kuvaillut mielessäsi itse asiaa kuin seurannut tätä kuivaa kuvausta, niin pitäisi sinulla tällä hetkellä olla pieni kyynel kurkussa — niin ainakin minulla on."
Kirjeen lopussa on seuraava selitys, joka mielestäni selittää juuri päinvastaista mitä sillä tarkoitetaan:
"Vanhemmat lienevät hiukan levottomia koko tästä matkasta. Se on aivan tarpeetonta. En minä ole lapsi enää enkä ryhdy siihen, mikä ei saa olla, yhtä vähän aatteihin kuin tekoihinkaan. Että minä pitkän ja ikävän ajan jälkeen etsin hiukan virvoitusta sydämmellisten ihmisten seurassa ja hiukan korvausta kodin sijaan, jonne en voi tulla — siinä ei kukaan voine löytää mitään pahaa. Mitä hyvää minulla muuten oli tästä matkasta, en huoli tässä kertoa. Sitä ei voi edes oikein selvästi tuntea, vielä vähemmän siitä puhua."
Siitä, mitä kirjeen kirjoittaja ei vielä silloin käsittänyt, siitä, mitkä aatteet hänessä jo silloin kytivät ja mitkä tekojen siemenet häneen jo olivat kylvetyt — siitä on kirjeen nykyisen lukijan helppo olla selvillä.
Yhdestä oli kuitenkin Soldan jo silloin selvillä — ett'ei hän voisi kauvemmin Dünaburgissa viipyä, että hänen pitäisi päästä pois maanpaostaan, jos mieli itsensä henkisestä haaksirikosta pelastaa.
Hän näyttääkin panneen kaikki ne voimat liikkeelle, jotka voisivat tätä tuumaa edistää. Hän on puhunut insinöörikenraali Feldmannille asiasta ja pyytänyt hänen puoltosanaansa ja kirjoittanut professori Solovjeffille Pietariin pyytäen päästä fysikan ja kemian repetitorin eli apuopettajan toimeen sota-akatemiassa. Kaikista näistä toiveistaan ja syistä muuttoonsa tekee hän selkoa yhdessä noista avomielisistä kirjeistään (6.1.1843), joita hän tuon tuostakin elämänsä käännekohdissa kirjoitti veljelleen:
"Tämä asia on minulle mitä tärkein. Se on minulle tuollainen käänne elämäni aletulla uralla, jolla luultavasti tulee olemaan ratkaiseva merkitys kaikeksi ijäkseni. Tuuma on hiljalleen kypsynyt, eikä se siis ole mikään epäluotettava ansarikasvi, vaikkakin sen siemenen kylvivät nuo viimekesäiset peikot: pahatuuli, tyytymättömyys, haaveileminen ja kärsimättömyys, niin että hiukan pelkään, ett'en ole tyynesti asian kaikkia puolia punninnut. Vaan nyt se on päätetty ja minä olen ihmeen iloinen siitä, että minulla on varmuus asiasta — ja niin läheinen mahdollisuus päästä täydellä todella työskentelemään olentoni paremman puolen kehittämiseksi; mutta voinetkohan sinä kanssani pitää oikeana esim. sitä, että minä jätän lukuunottamatta erään lajin asianhaaroja, jotka ehdottomasti seuraavat siitä, että minä heitän nämä proosalliset linnoitustyöt ruvetakseni lukemaan, — sisarieni aseman! — Eikö se näytä pahalta? — Ei, rakas Kalle, kaikkea tätä olen ajatellut — mutta myöskin muutamia muita asioita olen ajatellut ja nämä ovat aivojeni vaa'assa päässeet voitolle. Ylimpänä seisoo tietysti itse tarkoitus pyhän kunniansa kehä ympärillään — oikealla puolen on varma toivo siitä, että minä myöskin tässä uudessa asemassa voin saada kohtuullisen toimeentulon; vasemmalla on taas tuo ruma juttu siitä, että olen täydessä haarniskassa päällikköäni, everstiluutnantti Feodoroffia vastaan, jonka kanssa en tahdo olla missään tekemisissä. (Tässä olisi minulla varsin valaiseva juttu kerrottavana, mutta kirjoittaa siitä en voi.) Sitäpaitse loistavat koko tässä tuumassa, niinkuin aina silloin, kun mieli jotain ikävöi, kaikki aiheet ihmeen voimakkaassa valossa. — Minä pääsen nyt aivan toiseen maailmaan — saan tekemistä lempiaineeni kanssa ex professo — joudun piiriin, jossa tapaan sivistystä, elämää ja liikettä — pääsen monenmoisten lähteiden ääreen; riippuu vaan siitä, mikä luonteeni lapsista janoaa; saan myöskin soittaa viulua, ehkä myöskin maalata, antaa yksityistunteja, kuunnella julkisia luennoita — — saan nähdä omaisiani silloin tällöin — saan nähdä Suomen taas — — ja — ja — — polttaa Geflen vaappenia."
Se oli sinne kuin häntä veti vastustamattomalla voimalla — kotiinpäin — Suomeen — joka houkutteli häntä varsinkin sen isänmaallisen hengen vuoksi, joka siellä oli alkanut puhaltaa ja jonka voimistavaa ja virkistävää hengittämistä hän kaipaa.
Nuo toiveet toteutuivatkin. Suomeen ei hän tosin päässyt, vaikka kyllä näkyy ajatelleen pyrkiä vuorihallitukseen (bergscorpsen) tai johonkin muuhun toimeen — ei päässyt sinne, ennenkun oli tehnyt tuon monimutkaisen retkensä Ameriikkaan — mutta pääsi kuitenkin Pietariin ja sai siellä haluamansa kemian ja fysikan apuopettajan viran sota-akatemiassa.
4.
Apuopettajana Sota-akatemiassa.
Keltussa. "Koko maailma näkyy hymyilevän minulle." — Toimet Sota-akatemiassa. — Ystäväpiiri: Soldan, Cygnæus, Löfström, Kommonen. — Isän kuolema ja hautaus. — Koti Lappeenrannassa. — Ilo ulkomaan matkasta. — Vapautus suuresta vankilasta. — Onnetonta rakkautta.
Muutamia kuukausia myöhemmin eli heinäkuussa 1843 tapaamme sankarimme maalla, luonnon helmassa, lähellä Keltun kirkkoa, Pietarin tienoilla, lepäämässä selällään — hieno sikari hampaissa — päivän puoleisella rinteellä, tuuhean koivun alla ja lukemassa jotain kaunista romaania. Hän nukahtaa ja sitten herää hän voimistuneena ja virkistyneenä, nousee kuninkaalliselta vuoteeltaan kukkulalla ja rinta paisuu niinkuin tahtoisi hän nielaista koko maailman, joka ihanana aukeaa hänen ympärillään. Pään päällä vaan taivasta, tuulista taivasta kiitävine ja maata varjostavine päivineen ja jalkain alla vaan merta — vihreää ruohomerta — kukkulat ovat aaltoja, joiden harjoilla koivulehdot vaahtona tuulessa kuohuvat. Ihmiset ovat kuin kaloja tuossa meressä. Etäämpänä lännessä loistaa Pietarin kaupunki auringon paisteessa. Etualalla näkyy talonpoikia pesemässä hevosiaan talon kaivolla.
Olot ovatkin melkoisesti muuttuneet, synkkämielinen itsensä tutkija ja huoliensa hautelija on muuttunut tyytyväiseksi taiteilijaksi, joka taas maalarin silmillä maailmaa katselee.
Hänen elämänsä on tehnyt kokokäänteen. Hän on päässyt oikealle alalle, noiden lähteidensä ääreen — lähelle isänmaataan ja kotiaan, joskaan ei siellä vaikuttamaan, niin siellä kuitenkin vaikuttimia vastaanottamaan.
Hän on Keltun suomalaisessa pitäjässä 20 km Pietarista johtamassa kesäleirissä olevan insinöörikoulun upseeriluokan töitä. Hän on myöskin tavannut veljensä, tyhjentänyt sydämmensä, saanut muitakin ystäviä, saanut luottamusta itseensä ja päässyt mieleiseensä työhön, "Koko maailma näkyy hymyilevän minulle!" sanoo hän.
Toimi, jonka hän on saanut, antaa hänelle jotakuinkin hyvän toimeentulon, mutta ei kuitenkaan vie aikaa omilta luvuilta ja omilta harrastuksilta. Hänen tulee olla 10-12 tuntia viikossa luokalla kuuntelemassa prof. Solovjeffin luennoita kemiassa ja fysikassa, sekä valmistaa samoja aineita kotona, voidakseen astua katederiin, jos tarvis niin vaatisi. Tutkintojen aikana touko- ja kesäkuussa on hänen oltava apuna oppilaita tutkittaessa. Kesän aikana saa hän seurata insinööreiksi aikovia jonnekin maalle. Muita velvollisuuksia ei hänellä ole.
Ja hän käyttää aikaansa jo ensimmäisenä kesänä tehdäkseen suuria suunnitelmia lukujansa varten. Kuinka perinpohjaisesti hän aikoo käydä käsiksi asiaan, se näkyy "lukujärjestyksestä", jonka hän laatii ja hyväksyy, jota hän sitten osaksi seuraakin läpi koko elämänsä ja josta ovat tuloksena lukemattomat muistikirjat, vihkot ja paksut nidokset. Siinä on m.m. määrätty muistiinpanojen tekemistä varten eri vihkonen filosofialle, toinen runoilijoille, kolmas historioitsijoille j.n.e. Estetiikka, fysiikka, kemia, geognosia, kielet j.n.e. saavat kukin eri vihkonsa, — onpa yksi määrätty sukkeluuksia ja laulunpätkiäkin varten.
Maalauskin pääsee taas vauhtiin. Tältä ajalta on useita hauskoja piirustuksia ja päiväkirjassa vähäväliä selontekoja aiheista. Maalaus, soitto, kirjat — ja suomenkielen kuuleminen — tuottavat hänelle aivan erikoista hauskuutta. Hän seurustelee ahkerasti talonpoikain kanssa, ottaa osaa heidän pitoihinsa, nauttii heidän sukkeluuksistaan, tanssii ja soittaa tanssimusiikkia.
Palattuaan syksyllä Pietariin hankkii hän itselleen hyvän asunnon ja ryhtyy innolla töihinsä. Paitse jo mainituita virallisia tehtäviään ja paitse maalausta ja viulunsoittoa, antaa hän yksityisopetusta m.m. kemiassa. Kaikista suurimman osan aikaansa viettää hän kuitenkin kokeita tehden sekä kotonaan että yliopiston laboratoriossa, jonne tullakseen hänen täytyy soudattaa itsensä Nevan yli Vasili-Ostrovaan tai kulkea jalkaisin kolmen kilometrin matka. Kemia huvittaa häntä päivä päivältä yhä enemmän. Kemia on opettanut minut tuntemaan Jumalan, kirjoittaa hän ja kun hän tekee kokeitaan yliopiston laboratoriossa ja saa pienen räjähdyksen aikaan, jolloin huone täyttyy valkoisella savulla, kuvailee hän olevansa Faust, joka lumoo henkiä ja miettii luonnon salaisuuksia.
Näiden töiden viehätystä lisää vielä se, että hänellä on varma päämäärä. Hänen suosijansa Solovjeff, joka on vanha ja heikko, tahtoo kernaasti tehdä hänet jälkeläisekseen ja silloin tällöin toimittaakin hän jo kemian- ja fysikanprofessorin tehtäviä. Insinööri-luutnantti kulkee suurin askelin loistavaa, vakavaa tulevaisuutta kohti — sota-akatemian professorin virkaa.
Joka vuosi on hän tilaisuudessa matkustamaan kotiinsa, oleskelee vanhempain ja sisarien luona Lappeenrannassa, sekä kesällä että talvella, tekee purjehdusretkiä Laatokalla, tekee kerran pitkän huvimatkan Käkisalmen, Sortavalan, Impilahden, Pitkänrannan, Ruskealan, Uukuniemen, Punkaharjun ja Parikkalan kautta Lappeenrantaan. Hän ottaa vilkkaasti osaa isänmaan asioihin sikäli kuin niitä siihen aikaan harrastettiin, seuraten tarkasti Saimaa, joka näinä vuosina vv. 1843-47 oli ylimmillään. Hän siteeraa päiväkirjassaan Snellmannin kirjoituksia m.m. Kuopion uuden kymnaasin perustamisesta. Toisen kerran mainitsee hän kirjeessä veljelleen (26.4.1847): "Kommonen (eräs hänen tuttavansa) on paljon muuttanut entisiä itsekkäitä tuumiaan — hän hyväksyy, vaikkakaan ei suoraan ja avonaisesti Snellmannin opin siitä, että yhteinen hyvä on tärkeintä." "Olen kuullut erästä pastori Walteria ja tullut selville siitä ihanasta sopusoinnusta, joka on kristinuskon aatteen ja uusimman filosofian välillä." Tämä viimemainittu lause on kuin ensimmäinen välähdys siitä kysymyksestä, jonka valaisemiseksi hän sittemmin koettaa työskennellä.
Ollen hyvin likeisessä yhteydessä Pietarin suomalaisten kanssa — m.m. kirkkoneuvoston jäsenenä — ja seurustellen ahkerasti sukulaisensa rovasti Sirénin perheessä, tapaa hän siellä kaikki etevämmät suomalaiset, jotka oleskelevat Pietarissa tai siellä käyvät, m.m. M.A. Castrénin, E. Lönnrotin ja H. Kellgrénin. Erään Castrénin Pietarin tiede-akatemialle lähettämän kirjeen matkoiltaan Siperiassa Samojeedien luona käänsi Soldan saksaksi.
Hyvä tuttava oli hänellä myöskin puolalainen maalari Budkovsky, jonka kanssa hän jonkun aikaa asuikin yhdessä v. 1845 ja joka on maalannut hänen muotokuvansa. Eräässä kirjeessään mainitsee Soldan, että Budkovsky keväällä 1845 matkusti Helsinkiin viemään sinne maalaamaansa Castrénin muotokuvaa sekä useita satoja kappaleita kivipainoksia Lönnrotista. Myöskin joidenkuiden suomalaisten runoniekkain kuvat oli Budkovsky piirtänyt.
Mutta parhaan ystävänsä sai hän kuitenkin Uno Cygnæuksesta, joka palattuaan Sitkasta oli asettunut opettajaksi Pietarin suomalaiseen kirkkokouluun. Hänkin asui jonkun aikaa Soldanin luona.
Helmikuussa 1846 kirjoittaa Soldan kotiinsa, että Uno Cygnæus on hänelle kallisarvoisin kaikista ihmisistä, joita hän tähän saakka on maailmassa tavannut, ja hänen seuransa on opettavaa ja miellyttävää, Suuri oli nähtävästi Cygnæuksen vaikutus Soldaniin. Cygnæus oli monessa suhteessa avannut hänen silmänsä, vaikka hän toiselta puolen olisikin toivonut, että Cygnæus olisi avomielisemmin häntä ja hänen heikkouksiaan arvostellut. Sillä hänestä olisi ollut virvoittavaa oppia tuntemaan itseänsä, vaikka pahoiltakin puolilta. Mitä Cygnæukseen tulee, on hän Soldanin mielestä siinä suhteessa perin pohjin muokattu ja "ins Reine gebracht". Perustus, pohja on hänessä vakaantunut, vaikkakin muille vaikeasti käsiinsaatavissa. Cygnæus on ollut minulle opettavampi kuin kenties kukaan, kirjoittaa hän. Hän on kuin syvä, syvä kaivo; jossa on kristallin kirkasta vettä. Hän on täydestä vakaumuksestaan uskonnollinen ja hänen uskonsa on elävä ja vaikutuksen haluinen, joskaan se ei vähemmissä erityisseikoissa kestäisi koetusta. Ero hänen ja minun opin-kappaleissa (joka ehkä ilmaantui enemmän termeissä kuin muualla) näkyy häntä vaivaavan — minua taas ei ollenkaan. — Hänen käytöksessään oli etevämmyyttä — ei koskaan sanoissa tai tavoissa, vaan ajatuksen tasaisuudessa ja siveellisesti ylevässä soinnussa. Hänellä ei ole mitään loistavia puolia ollenkaan, mutta itse ydin on loistava jalokivi!
Cygnæuksen ja Soldanin seuraan oli liittynyt pari kolme muutakin, eräs tohtori Pipping ja eräs Löfström. Vielä kaukana vieraalla maallakin Soldan näitä muistelee. Eräässä kirjeessään ruotsalaiselle ystävälleen S.A. Hedlundille kuvaa hän tätä aikaa seuraavin sanoin:
"Olen kaiken ikäni elänyt hyvin erilläni siitä, mitä tavallisesti sanotaan maailmaksi. Minussa heräsi jo tavallista aikaisemmalla ijällä halua lukuihin, vaikkakaan minä en koskaan oppinut niitä järkiperäisesti hoitamaan. Minulla oli viimeksi vv. 1845-47 se arvaamaton onni, että sain nauttia eräiden kansalaisteni mitä puhtainta ja sydämmellisintä ystävyyttä, jotka ystävät samalla olivat ainoa seurani! Meitä oli neljä toverusta: oikeauskoinen pappi ja samalla mies — niin puhdas kuin Franzén. Jos tapaat jonkun, joka tuntee Uno Cygnæuksen — niin on hän arvosteluni oikeaksi todistava. Hänen nimeään ei kuitenkaan ole asetettava yhteyteen minun nimeni kanssa. [Soldan piili silloin Ruotsissa maaseudulla, eikä tietysti tahtonut valtiollisena pakolaisena saattaa ystäviään välikäteen.] Toinen oli matematikko, kemisti ja materialisti (Pipping). Hänen sielunsa oli vetykaasua, tai oli hän ainakin joku semmoinen ilmiö kuin on lämpö, sähkö tai jotain semmoista; Kristus ei voinut hänen väitteensä mukaan sentähden käydä veden päällä, että hänen 'ominainen painonsa oli mahtanut olla 1:n paikoilla.' Kolmas oli filosofian maisteri ja hiukan perehtynyt filosofiaan (Hegel, Snellman). Viime mainitun, joka oli meistä nuorin, sinä ehkä tunnetkin. Hänen nimensä on Löfström. Hänet erotettiin yliopistosta joksikin aikaa syystä, että hän parin muun ylioppilaan kanssa Helsingistä oli saapunut Upsalaan tuohon tunnettuun ylioppilaskokoukseen. Me tulimme säännöllisesti yhteen määrättyinä päivinä viikosta ja juttelimme yökaudet. Luonteiltamme ja erityisiin taipumuksiin nähden olimme me niin erilaisia kuin neljä ilmansuuntaa, ja kuitenkin pidimme yhtä niinkuin 'Hand and Glove'."
"Voit helposti ymmärtää, mikä se tällaista yhteyttä pitää yhdessä. Se on — totuus. Ei tuo jo kerran löydetty, vaan tuo aina etsittävä totuus. Me olimme kuitenkin näissä seurusteluissamme, keskellä barbarisuuden pääkaupunkia, luoneet itsellemme omantunnon-vapauden, joka oli täydellinen. Jokainen sai tyhjentää sydämmensä aina viimeiseen pisaraan. Sielumme lepäsivät toisinaan vierekkäin niinkuin neljä lähdettä, jotka ovat läpikuultavia aina viimeiseen pisaraan. — Minusta ansaitsee tämä suhde tulla psykoloogisena havaintona mainituksi."
"Tässä koulussa opin minä varsinkin yhden taidon, jota pidän hyvin suuressa arvossa, mutta jolla ei jokapäiväisessä elämässä ole äyrinkään arvoa. Se taito on taito puhua niinkuin ajattelee. Se muuttui meille kuitenkin jokapäiväiseksi nautinnoksi, ja kaikkea nautintoa seuraa rangaistus. Suuri kykenemättömyys seuraelämään semmoisena kuin se ilmenee visiteissä, huveissa, tansseissa y.m. tuli siitä osaksemme. Nuo minulle unhottumattomat ukkoset ovat nekin monet kerrat otsansa orteen iskeneet."
Ystäväpiiri oli kuitenkin pari vuotta koossa pysyttyään hajoava Soldanin ulkomaanmatkan vuoksi. Aate tähän hänen koko tulevaisuuttaan ratkaisevaan matkaan oli herännyt jo v. 1845, jolloin hän esitti sen päällikölleen. Päällikkö samoin kuin professori Solovjeffkin oli tuumaan taipuvainen ja käski laatimaan matkasuunnitelman, Jo parin viikon kuluttua olikin Soldanilla matkareitti valmis: Berlin — Giessen — Sweitsi — Reinin matka — München — Dresden — Leipzig — Wien — Prag — ehkä Pariisi ja Lontoo, jonka hän hyvillä toiveilla esitti asianomaisille. Kaikkinaiset esteet vaikuttivat kuitenkin, että asia vasta paria vuotta myöhemmin esitettiin keisarille.
Vasta toukokuun 18 p:nä 1847 on hän tilaisuudessa kirjoittamaan kotiinsa ilosanoman matkan toteutumisesta:
"Tulin eilen kotiin klo 7 j.p.p. ja löysin pöydältä kirjenipun, jossa on kutsumus päällikön luo. Lensin sinne, hän tahtoi 'toivottaa onnea'. Hänen Majesteettinsa on vahvistanut Suuriruhtinaan päätöksen. Minä saan lähteä matkalle heinäkuun 13 p:nä kahdeksi vuodeksi. — Ehdot ovat vielä paremmat kuin osasin toivoakaan. Iloni siitä oli ääretön. Uskoni on auttanut minua; muuta se ei voi olla. Tahdon ilahduttaa teitä kaikkia. ' Soldanin perheessä ei ole koskaan sellaista onnea tapahtunut '." Hän kutsuu tuota matkalle lähtönsä päivää, syntymisensä — uudesta syntymisensä päiväksi; ja aivan erityistä iloa tuottaa hänelle se, että hän nyt saa vaihtaa sinellin palttooseen. "Minut valtaa kummallinen helpotuksen tunne, ajatellessani palttoota; melkein samallainen kuin se, jonka tuntee vapaudessaan arestista, tai kun ensi kerran menee ulos raittiiseen ilmaan taudin jälkeen."
Ennenkun hän kuitenkaan pääsi lähtemään ulkomaille, täytyi hänen käydä hautaamassa isänsä. Melkein samana päivänä kuin hän sai tiedon ulkomaan-matkansa onnistumisesta, tuli tieto isänkin kuolemasta. Siitä on päiväkirjassa seuraava muistiinpano 17 p:ltä toukokuuta 1847. "Helatuorstaina kuoli 65 vuotias, surullisen elämän ja 3 vuorokautta kestäneen ankaran taistelun jälkeen sanomattomia tuskia kärsien." Niinkuin jo usein ennen on mainittu, oli ruununvouti Soldan lähtenyt köyhästä kodista ja ahtaista oloista, niin ahtaista, että yksi hänen veljistään vielä vanhanakin, ollen talonpoika Uukuniemellä, kärsi kovaa puutetta. Ankarilla ponnistuksilla oli hän päässyt virkauralla kohoamaan ruununvoudiksi saakka, mutta ei hänellä näytä olleen yhden ainoan päivän rauhaa aineellisista huolista, vanhoista ja uusista veloista. Ukko oli epäkäytännöllinen mies ja teki huonoja kauppojakin. Ollen aina helppo ja herkkäuskoinen oli hän joutunut apulaistensa ja kirjuriensa kautta vaillinkeihinkin, jotka yhä lisäsivät taakkaa. Millaiseen pulaan hän lopulta oli saattanut itsensä, se näkyy eräästä Augustin kirjeestä Kallelle (Pietari, 28.1.1845), joka kirje samalla kuvaa silloisia virkamiesolojakin Itä-Suomessa: "Isä oli kotona käydessäni useita päiviä Viipurissa. Kuvernööri ehdotti hänelle, että hän jättäisi eronhakemuksensa ja isä puolestaan ehdotti, että kuvernööri hankkisi hänelle jälkeläisen, joka tahtoisi ostaa talon (ja viran) 2 tuhannesta hopearuplasta, johon vastattiin: 'Minä tahdon koettaa.' — Isän virkaero, jos se vaan voi näin tapahtua, lienee paras ratkaisu. Minua aavistuttaa, ett'et sinä ollenkaan tiedä, missä pihdissä hän tätä nykyä on. Hänhän on kauvemman aikaa käyttänyt Benbackin kirkonrakennusaineita, joka nousee noin tuhanteen hopiaiseen, ja hän istuu, niinpiankun siitä tulee kysymys s.o. nyt kohta, tai keväällä. Ei siis ole valittavana täysi tai puolitäysi eläke — vaan kysymys on siitä, saako hän mitään. Mitä Herran nimessä on nyt tehtävä? En näe mitään sarastusta, en mitään tietä tämän summan saamiseen, vaikka vankeuskin uhkaisi. Ainoa keino lienee kauppa — semmoinen kuin tuo jo mainittu. Mutta ei ole otettava orrelta se mies, joka voisi täyttää kaikki ehdot, joka näet olisi tuo juuri kuvernöörin virkaan aikoma ja joka samalla olisi niin ahne sitä saamaan ja niin rahakas, että hän heti paiskaisi pöytään sen, mitä tarvitaan, nimittäin 2 tuhatta hopeaista —!"
"Olen miettinyt kirjoittaa minä puolestani jonkunlaisen armokirjeen von Kothenille ja pyytää häneltä suojelusta tässä asiassa, kuitenkaan puhumatta tuosta yhdestä erityisen pahasta (josta hän ei vielä tiedä), mutta olen niin kahdella päällä enkä tiedä, auttaako se mitään. En todellakaan tiedä, lähetänkö vai enkö sellaisen (jo alotetun) kirjeen, joka sisältää: ensiksi hiukan kohteliaisuuksia (litet krus) ja selitystä siitä, että minä käännyn ihmisystävän puoleen — että kaikki epäilykseni ovat haihtuneet, sittenkun olen nähnyt tuon sydäntäsärkevän, aivan lohduttoman surun siellä kotona j.n.e. — Kaikki tämä järjestettynä niin hyvin kuin olen voinut, ja sitten pyyntö hänen suojeluksestaan — sekä motiivit hänelle, kuvernöörille, ja hänen omalletunnolleen. Stark sanoo tuntevansa hänet hyvin ja tietävänsä hänet ihmisystävälliseksi mieheksi, joka kyllä osaa asettua toisen asemaan."
Lähettikö Soldan kirjoittamansa armokirjeen perille, en tiedä, mutta erota virastaan täytyi ruununvouti Soldanin. Istumaan ei hän tosin joutunut eikä tarvinnut eläessään tehdä pelättyä vararikkoakaan, mutta virkaero hänet kuitenkin lopullisesti mursi.
Viimeiset voimansa ponnistaen oli hän kuitenkin saanut lapsensa eteenpäin autetuksi, viime vuosina ainoastaan poikansa Augustin avulla. Vanhimmasta pojasta tuli lääkäri, Augustista, perheen toivosta ja nerosta, oli tullut upseeri ja tyttäret saivat sen-aikuisiin oloihin nähden hyvin huolellisen kasvatuksen, nauttien opetusta Viipurissa ja Pietarissakin. Isän kuoleman jälkeen muuttivat he äitinsä kanssa Kuopioon ja perustivat siellä naiskoulun. Yksi tyttäristä Augusta on tunnettu maalarina ja toinen Edla oli ensimmäisiä opettajia Jyväskylän seminaarissa.
Millainen muuten oli tämä koti, jossa Augustkin toisena Pietarin-kautenaan silloin tällöin oleskeli, siitä on Kalle Soldan antanut kuvan eräässä kirjeessä (1.1.1842):
"Isä on reipas ja terve ja kaikin puolin entisensä kalttainen, paitse mitä ikä ja huonot asiat vaikuttavat. Antaa lainoja epävakaisten saamisten varaan — ei pidä tarpeeksi lukua oikeutetuista sporteleistaan, on olevinaan tarkka, mutta toimii usein niin kuin olisi hän rikas mies. Kuitenkin eletään meillä nyt kotona niin muista erillään ja köyhästi, että kuka tahansa Lappeenrannassa voi sen huomata. — — Äiti ei ajattele muuta kuin lapsiaan ja heidän onneaan. Itse on hän yksinkertainen, vanhan kansan mummo — vaatimattomampi kuin ennen — nöyrtynyt kohtalon alle — vaan olisi hän kuitenkin onnellisempi, jos hänellä olisi enemmän uskonnollista tunnetta. — Aleksandra auttaa Augustan koulunkäyntiä sillä vähäisellä säästöllä, jota hän saa kotiopetuksestaan. On onni, että Aleksandra rakastaa hyvää kirjallisuutta — josta kuitenkin on puute meillä köyhyyden vuoksi ja muilla sivistymättömyyden vuoksi. Kukkais- ja puutarhaviljelys antaa meille paljon aihetta iloon, aihetta puheluun ja hauskempaan toimintaan. Sisällä on paljon kukkia, jotka luovat jonkunlaista hauskuutta huoneihin, vaikka huonekalut yhä huononevat ja vanhenevat. Huoneet ovat kuitenkin lämpimät, vaikka näyttävätkin huonoilta. Ulkoapäin on talo siistin näköinen, sillä kadun puolelta se vuorattiin laudoilla ja maalattiin keltaisella öljyvärillä. Kun Saimaa on tyyni ja kirkas ja aurinko laskee kultapilviin Voisalmen taa ja ruusut ja reseedat tuoksuvat ja vanhukset istuvat ikkunassa ja katselevat puutarhaan kuunnellen Aleksandran soittoa pianon ääressä — silloin on hauska, vaikka kaihomieltä ja kaipausta ehkä soikin sävelissä. Lahdelta näkevät he ehkä jonkun saariretkyeen, joka palaa kotiin kahvipannuineen, kuppeineen ja tyytyväisine kasvoineen, ja ajattelevat silloin: ehkä mekin kerran vielä pääsemme parempiin varoihin kuin nyt. Ja minä sanon: he ovat kuitenkin rikkaita — sillä heillä on monta vanhan kansan hyvettä, jotka korvaavat eleganssia ja hienompaa sivistystä."
Ruununvouti Karl Gustaf Soldan haudattiin Lappeenrannassa 31 p:nä kesäkuuta 1847. Erinomaisen rakas oli hänen muistonsa perheelle ja August puhuu hänestä tavattoman lämpimin sanoin: "Me perimme hänen puhtaan, hyvän tahtonsa ja me itkimme kiitollisuuden kyyneliä hänen haudallaan. Mutta me perimme häneltä vielä muutakin — keinot onneen tässäkin maailmassa, joita hänellä itsellään ei ollut, mutta jotka hän hankki meille monien ja kovien ponnistusten kautta. Rauha hänen tomulleen! Ett'en koskaan unohtaisi sitä hetkeä, kun pidin kättäni hänen kylmällä otsallaan jota aurinko vielä kerran tervehti ja lämmitti!"
Kohta hautajaisten jälkeen täytyi Augustin lähteä takaisin Pietariin.
Kuukauden päivät sen jälkeen tekee hän viimeisiä valmistuksia matkaansa varten ja kirjoittaa hyvästikirjeitä, joista näkyy, millä silmillä hän tätä matkaansa katseli ja kuinka suureksi hän sen merkityksen arvasi.
Eräs kirjeistä sisar Karoliinalle Petäjävedellä on näin kuuluva:
"Tätä kirjettä alottaessani koittaa minulle yksi tärkeimmistä päivistä luultavasti koko elämässäni. Klo on 12 ja l:n välillä yöllä lauvantaina 4 p:nä heinäkuuta. Alotan siis tänään klo 4 j.p.p. kaksivuotisen ulkomaanmatkani! — — Kuinka paljon olisikaan minulla keskustelemista kanssasi onnestani, tuumistani, toiveistani, suruista ja iloista, maasta ja taivaasta! — — Höyrylaiva 'Der Preussische Adler' kulettaa minut Kronstadtista, jonne lähden pienemmällä laivalla, Stettiniin. Sieltä tullaan rautatietä Berliiniin. Oltuani siellä noin kuusi viikkoa, matkustan minä Sachseniin (Erzgebirge, Saksilainen Sveitsi) ja sitten Harzin vuoristoon, pysähtyäkseni viimein Giessenin kaupunkiin, ei kaukana Reinistä Hessen-Darmstadtissa, jossa on kuuluisa kemiallinen laboratorio. Siellä viivyn ensi elokuuhun — oppiakseni suorittamaan kemiallisia tehtäviä — ja matkustan ehkä Sveitsin kautta ja Tonavata myöten Wieniin ja sitten Pragiin ja Pohjois-Saksaan ja Belgiaan ja viimeksi Pariisiin, jossa viivyn seuraavaan kevääseen (1849). Aion vielä oleskella Englannissa ja Lontoossa noin 10 viikkoa ja sitten palata Kööpenhaminan ja Tukholman ja ehkä Lappeenrannan kautta Pietariin. Koko tämän matkan aikana on tehtävänäni tutkia kemiaa ja sen hyväksikäyttämistä taiteissa, varsinkin rakennustaiteessa. Valtio maksaa minulle runsaan matkarahan, 40 dukaattia (2 rupl. 95 kop. hopeaa kpl) kuussa. Kaikki tämä on onni, jota kyllä uskalsin uneksua, — niinkuin teinkin kauvan, kauvan aikaa — mutta en myöskään muuta kuin uneksua. Katsos, kuinka kohtalo ihmeellisesti meitä ohjaa! Kuinka voisin olla kyllin kiitollinen!"
"Kun palaan, olen minä vakinainen opettaja insinöörikoulussa ja voin saada saman toimen muissakin kouluissa, siis enemmän tai vähemmän vakavalla taloudellisella pohjalla paitsi sitä arvaamatonta voittoa ja nautintoa, että voin olla jotakuinkin itsenäinen rikkaimmassa ja hauskimmassa tieteessä."
Sellaisilla toiveilla jätti hän nyt hyvästinsä omaisilleen. Nuo toiveet tulevaiseen toimintaan nähden Venäjällä eivät kuitenkaan liene olleet hänelle itselleenkään kaikkina hetkinä niin uskottavia kuin miksi hän niitä koettaa uskoa ja uskotella, sillä myöhemmistä lausunnoista näkyy, että hän jo matkalle lähtiessään ajatteli sitä jonkinlaiseksi vapautumiseksi Venäjältä, tuosta suuresta vankilasta, jossa hän vaistomaisesti tunsi joutuvansa hukkaan, jos siinä täytyisi kauvemmin viipyä. Jo kadettikoulussa, aikoessaan Tukholman taideakatemiaan, oli hän tehnyt ensimmäisen pakosuunnitelmansa. Pyrkiminen insinöörikuntaan, pois tykistöstä ja tavalliselta sota-uralta on samaa halua vapautumiseen. Sitä on varsinkin siirtyminen Dünaburgista Pietariin, pois taatulta, varmalta ylenemistieltä, jossa hän piankin olisi voinut saavuttaa etevän aseman ja huolettoman aineellisen toimeentulon, kohota aste asteelta ja lopulta tulla ehkä komeaksi kenraaliksi ja kaikkein parhaimmassa tapauksessa päästä isänmaallisia ihanteitaan toteuttamaan kuuliaisena kuvernöörinä jossain Suomen läänissä hänen ylhäisyytensä kreivi Bergin käskyläisenä. Sellainen ylenemisura olisi hänen luontoiselleen miehelle, kotoa saatuine suomalaisine pyrintöineen, isänmaallisine herätyksineen ja totuuteen pyrkimisineen pakostakin tullut muodostumaan alinomaiseksi tinkimiseksi omantunnon ja oikeudentunnon kanssa, ei olisi ollut ylenemistä, vaan alenemista, mukautumista ja itsensä myymistä.
Ulkomaille pääsö oli siis suuri askel sisällistä ja ulkonaista itsenäisyyttä kohti, oli taaskin vapautumista ja irtautumista. Mutta kuta höllemmiksi siteet näin kävivät, kuta pitemmälle hän pääsi liikkumaan tarkoitusperäänsä kohti, sitä lujemmalle hän samalla niihin kietoutui, sillä juuri silloin, kun hän luuli olevansa kaikista vapain, oli hän kuitenkin enin orja. Hän oli tavallaan joutunut kiitollisuudenvelkaan esimiehelleen, ja siitä seuraavaan riippuvaisuuteen, joka häntä vaan velvoitti heidän toiveitaan täyttämään. Lopullinen vapautuminen oli oleva vaikeampi kuin koskaan ennen. Univormu odotti kahta kireämpänä, joskin entistä kiiltävämpänä.
* * * * *
Niin iloinen kuin matkalle lähtevän mieli ulkonaisista syistä näyttää olleenkin, lähti hän kuitenkin verta vuotava haava sydämmessään Pietarista. Hän oli rakastunut erääseen nuoreen neitoseen, ehkä oli jo olemassa jotain suhdettakin, joka kuitenkin rikkoutui, nähtävästi Soldanin puolelta, siitä syystä että hänen rakkautensa esine oli vielä aivan nuori, tuskin 16-vuotias, ja että hän pitkälle matkalle lähtiessään ei tahtonut ketään mihinkään sitoa.
Maaliskuun 22 p:nä 1847 kirjoittaa hän Cygnæukselle: "Olen tällä hetkellä kuin haavoitettu metsän otus, joka matelee eteenpäin kuula rinnassa. On niin hämärää ympärilläni, — — En tiedä mitä vielä sanoisin. Odotetaan vähän, niin halkeaa rintani ja minä lähetän sitten sinulle koko kalaasin kuulineen ja kaikkineen — mitä?"
Näiden aikain kärsimyksistä kertoo vielä päiväkirja:
"Pääsiäisen edellisellä viikolla (1847) tuli Pappa luokseni. Oli jo vanhuuden heikko ja aivan tahdoton. Oli ikävä hänen täällä ollessaan, sillä minun sieluni kärsi äärettömästi 'pikku ihmisen' tähden. Noin huhtikuun 17 p:n tienoilla nousi piinani korkeimmilleen. — 19 p:nä kirjoitin kirjeen. — 20 p:nä huhtikuuta klo 8 j.pp. jätin sen ja kokonaisen maailman rinta oli revetä. — 21 p. Aleksandran päivä — matka Zarskojeen — rinta tahtoi revetä. Ilta Aleksanterin teaatterissa. Samoin, samoin vielä. — Tiistaina 22 p. Täti luonani — turhia selityksiä."
"Pimeitä päiviä."
Tapauksesta, joka häneen näin kovasti koski, ei ole enempää kerrottu, mutta vast'edes hän siihen silloin tällöin palaa ja lukee sen yhdeksi elämänsä suurimmista murrekohdista, joka pitkäksi aikaa katkasi hänen sekä henkisen että ruumiillisen tarmonsa. Matka, jota hän niin suurella riemulla oli ajatellut ja suunnitellut, oli tämän tapauksen kautta menettänyt suurimman osan viehätystään.
5.
Opintomatka Saksassa 1847-48.
Lähtö Pietarista. — Tapaa Snellmanin Berliinissä. — Mietteitä Suomen tulevaisuudesta. — Sairautta ja alakuloisuutta. — "Sydänjuuret ovat katkenneet." — Magdeburgin tuomiokirkko. — Gosslar. — Tulo Giesseniin ja Justus Liebig. — Työskentely laboratoriossa. — Selontekoa Liebigin metoodeista. — "Louis Philippe ist entflohen!"
Joskin matkalle lähtevän mielentila alussa oli synkkä ja alakuloinen, haihtuivat pilvet kuitenkin pian.
Ensimmäinen kirje ulkomailta (Berlin 9.7.1847) alkaa huudahduksella:
"Olipa sanomattoman suloista alkaa kirjeensä sanalla Berlin. Niin on siis monivuotinen kirjava uni käynyt toteen, muuttunut todellisimmaksi todellisuudeksi."
Astuttuaan lauvantaina 4 p:nä heinäkuuta Pietarissa Krostadtiin menevään laivaan, jonne häntä oli saattamassa maalari Budkovsky, kadettitoveri J.A.A. Westermarck, hänen matamminsa Euphemia ja muuan toinen vaimo Pietarin suomalaisesta köyhäintalosta, nousi Soldan Kronstadtissa ennen mainitsemaansa komeaan ja aivan uuteen rautalaivaan, joka hänestä oli äärettömän siisti ja mukava. Merimatka Pietarista Stettiniin, joka suoritettiin 71 tunnissa, kului kuin unessa — etupäässä nukkumalla. Stettinissä ollessaan asui Soldan Hotel Drei Kronen'issa, niin hienosti kuin ei koskaan ennen. Hän ei tiedä koskaan istuneensa niin mukavassa sohvassa kuin se, missä hän makasi ensi ruokaleponsa saksalaisen päivällisen jälkeen. Jo samana iltana kun oli tullut Stettiniin, meni hän oopperaan, jossa esiintyi eräs vierailija neiti Babbink "Taikahuilussa". Tultuaan teaatterista ja istuessaan ikkunassa miettien, pitäisikö hänen niinkuin Snellman teki antaa nuo melkein täysipitkät vahakynttilät 'kellnerille' juomarahain asemasta, näkee hän ikkunansa alle yhtäkkiä aseteltavan pöytiä, lyhtyjä, nuotteja y.m. eikä aikaakaan, niin siitä syntyy serenaadi — neiti Babbinkille, joka asui viereisessä huoneessa.
Ensi vaikutus oli siis hauska kyllä ja vastasi kaikkia toiveita.
Muutamain päiväin perästä on hän Berliinissä ja alkaa ikävöidä päästäkseen kemiallisiin töihinsä käsiksi ja todenteolla "saadakseen uida tieteen virrassa, joka Berliinissä lienee vuolaampi kuin missään muualla mailmassa." Hän ryhtyykin työhön professori Rammelsbergin johdolla ja käyttää väliaikojaan katsellakseen taidekokoelmia, tehtaita, oppilaitoksia y.m.
Ei hän Berliinissä kuitenkaan näy oikein viihtyneen. "Siellä oli jotain painostavaa suomalaiselle luonteelle, eli ehkä jokaiselle, joka ei ole 'geistreich', 'witzig', 'gebildet'. Joka tahtoo saada itselleen selvän käsityksen tästä valekohdasta sivistyneessä maailmassa, lukekoon Snellmannin kuvaukset Saksasta, jotka huomasin kaikin puolin oikeiksi. Se on jonkinlaista naamiohuvia, jota ihmiset näyttelevät täällä suurella kohteliaisuudellaan; mutta naamiohuvit eivät ole koskaan menestyneet Pohjolassa, me emme ymmärrä semmoista."
Yhden suuren hauskuuden tuotti hänelle kuitenkin Berliinissä olo. Hän tapasi siellä J.W. Snellmannin, joka siihen aikaan matkusteli mesenaattinsa suuren lahjoittajan E.J. Långmannin seurassa. Snellman näkyy rohkaisseen Soldania hänen alakuloisuudessaan, johon etupäässä lienee ollut syynä alkava kivulloisuus, ehkä myöskin tuo yksinäisyyden, turvattomuuden ja masennuksen tunne, joka aina valtaa ensikertalaisen ulkomaalla. Hän on pannut paperille muutamia Snellmannilta saamiaan neuvoja, jotka kuvaavat sekä antajaansa että saajaansa, tuota tarmokasta tahdon miestä ja tuota kaikkiin suuntiin hajaantuvaa haaveilijaa ja kokeilijaa, joka Soldan oli.
"Suuntaa työsi johonkin erityiseen, johonkin perinpohjaiseen", puhuu hänelle Snellman heidän öiseen aikaan mitellessään Berliinin katuja. "Ponnista kiusallakin — ja niin, että unohdat itsesi. Elä ajattele voimaisi heikkoutta. Emme me kaikki ole yleisneroja. Mieti vaikka jotain semmoista kanuunaa, jonka voisi asettaa rajalle ja pyyhkäistä pois koko tuon — — —" Ja Soldan tuntee itsensä niin iloisesti rohkaistuksi Snellmannin seurasta, että palatessaan asuntoonsa katupoikamaisesti hyppää ohiajavien vaunujen taa ja — repii housunsa. Kaipauksella muistelee hän Snellmannia tämän lähdettyä ja kirjoittaa päiväkirjaansa: "Ihmeellisesti rohkaistuneeksi olen tuntenut itseni näinä päivinä Snellmannin seurasta ja sanoista!" Hän lähettää Kuopiossa asuvain sisariensa kautta terveisiä Snellmannille ja usein näkyy tämä olleen hänen mielessään. Arvatenkin ovat hänen filosoofiset, siihen aikaan vielä hegeliläiset taipumuksensa, joita m.m. osoittaa hänen piirustamansa kuva suuren filosoofin haudasta, saaneet uutta virikettä tästä kohtaamisesta.
Epäilemättä oli Snellman osaltaan antanut aihetta myöskin seuraaviin mietteihin Suomesta ja sen kansasta, jotka muutamia viikkoja myöhemmin tavataan hänen päiväkirjassaan. Vertailtuaan toisiinsa eri kansoja ja arvosteltuaan heidän etujaan ja puutteitaan, kirjoittaa hän: "Kun nyt ajattelen, että meidän aikamme viidessä vuodessa edistyy sivistyksen tiellä yhtä paljon kuin ennen viidessäkymmennessä, niin en voi saada sydäntäni vaikenemaan, joka sykkii sitä toivoa, ett'ei Suomenkaan tulevaisuus ole pelkkää mielikuvitusta. Me, jotka uskomme jumalan johtoon maailmanhistoriassa, emme säiky siitä taantumisesta, johon meitä tätä nykyä painettien avulla pakotetaan. Ehkä kääntää Venäjäkin jonain kauniina päivänä kulkunsa — ylöspäin, sen sijaan kuin se nyt kulkee alaspäin; ja kuka tietää, kuinka kaikki tulee käymään. Mutta hyvää tulee aina toivoa. — Ja nyt, jos Jumala kerran meitä auttaisi, — niin olen ajatellut monta kertaa — mikä olisi silloin se pahe — ei, mikä se hyve, jota Suomi erittäin edustaisi?! Onko nuori Suomi ajatellut, mikä jumalallinen aarre sillä on siinä seikassa, että se voi yhtäällä rakentaa saastuttamattomalle pohjalle, jonka muodostavat turmeltumattomat tavat, ankara lainkuuliaisuus ja lainkunnioitus, luottamus oikeuteen, epäitsekkäisyys, mikäli se näin alhaisella kehityskannalla on mahdollista, itsepäisyys, josta kelpaisi tehdä itsenäisyyttä, sanassaanpysyminen ja rehellisyys y.m. hyvää ja kaiken sen lisänä: korkein nykyaikainen sivistys. Elkää naurako näille unelmille! Ei ole valitsemisen varaa minkään muun kuin toivon ja epätoivon välillä. Silloin tietysti valitsee edellisen. Suomen tulee aluksi toimia ainoastaan säilyttävästi, konservatiivisesti ja itseään jalostavasti. Aika tulee sitten ja ojentaa kiitollisen kätensä. Näin uskon minä, koska en tahdo uskoa pahinta. Ja koska nyt kerran on puhe tämmöisestä, niin tahdon huomauttaa eräästä asiasta, josta aikain kuluessa olen tullut täysin vakuutetuksi. Meidän maamme nuoressa sukupolvessa on luonteen piirre, joka on sille aivan omituinen; en tiedä, voinko sitä vaan muutamin sanoin selittää; minä tarkoitan avonaisuutta, vilpittömyyttä ja rehellisyyttä, joka menee aina pohjaan saakka, s.o. mielen hartautta, joka tekee, että suomalaiset esim. paremmin käsittävät Onkel Adamia tai Almqvistia kuin heidän omat maanmiehensä. Tuo metsän tuore henki, jota Runebergin teokset huokuvat, se on se, jota tarkoitan; sitäpaitse tuo ylen hienostuneen, väärennetyn järkevyyden puute, tuo teeskentelemätön omanvoiton-pyytämättömyys, tarkoitan minä. Luonteita semmoisia kuin Mathias Calonius tai And. K(ommonen) tai W. Z(illiacu)s y.m.m. ei mikään muu maa voi luoda, ei ainakaan muuta kuin poikkeustilassa."
Joskin nämä mietteet — sattuvat sekä silloisiin että nykyisiin oloihimme — ehkä olivatkin saaneet aiheensa keskusteluista Snellmannin kanssa, eivät ne kuitenkaan olleet satunnaisia. Ne olivat jo oireita siihen suureen kotikaipaukseen, jota hän alkoi tuntea, siihen käsitykseen Suomen kansan merkityksestä, jota hän sittemmin koetti filosoofisesti esittää, ja niihin siveellisiin periaatteihin, joita hän koki selvittää. Jo Venäjälläkin hän haluaa päästä jotain maansa hyväksi vaikuttamaan ja kuta kauvemmas hän Suomesta poistui, sitä vaikeampi oli hänen olla, sitä tukalampi tulla toimeen ihmisten kanssa, jotka niin vähän vastasivat tuota hänen luomaansa kuvaa ihanne-suomalaisesta, jommoinen hän itsekin monessa suhteessa oli. Ei koskaan tunne hän yksinäisyyttään raskaammaksi kuin silloin, kun tapaa tiellään itsekkäisyyttä, vilppiä ja pienisieluisuutta. Eikä voi hän ollenkaan käsittää, kuinka ahneus ja oman arvonsa puute voivat viedä niin pitkälle, että esim. tieteellisen kasvatuksen saanut mies eräässä Saksan museossa ottaa häntä hiukan opastettuaan — juomarahaa. Se on hänestä "ilettävää". Monista semmoisista piirteistä, joita hän varsinkin Ameriikassa tapasi, kasvaa hänessä vastenmielisyys vieraita maita kohtaan ja kangastaa kotimaa yhä enemmän hänelle eron ja etäisyyden kultaamana ihannemaana.
Oltuaan Berliinissä toista kuukautta lähti Soldan Leipzigiin elokuun 19 p:nä, käyden matkan varrella olevissa Wittenbergissä ja Hallessa. Wittenbergissä herättivät hänen suurinta huomiotaan tietysti Lutherus-muistot Augustinolaisluostarissa, jossa hän käväsi Lutheruksen kammarissa ja istui hetken aikaa ukon tuolissakin. Leipzigistä, jossa hän ei tällä kertaa viipynyt, matkusti hän Dresdeniin. Dresden oli tähän aikaan etevä taidekeskusta ja matkailijain määräpaikka kauniin asemansa vuoksi. Ahkerasti nauttikin Soldan siellä sekä maalaustaiteesta ja musiikista että luonnosta. "Tämä kaikki on meikäläisestä jotain aivan ihmeellistä", kirjoittaa hän. Dresdenissä oloa katkeroitti kuitenkin alituinen pahoinvointi, joka oli jonkinlaista veren tunkeutumista päähän, ja siitä seuraavaa painon tunnetta aivoissa ja niskassa. Se synnytti alakuloisuutta ja "Katzenjammeria", — sana, jonka hyvin usein tapaa Soldanin kirjeissä ja muistikirjoissa — ja teki hänet kykenemättömäksi ryhtymään työhön siinä määrin kuin hän olisi halunnut ja hänen olisi omasta mielestään pitänyt. Hänen nauttimansa matkaraha muistutti häntä joka päivä siitä, mitä varten hänet oli lähetetty ulkomaille ja mitä häneltä odotettiin ja vaadittiin, — sisältörikkaita raportteja, joilla päälliköt voisivat komeilla. Kun ei hän mielestään voinut täyttää kaikkia vaatimuksia, eikä toimia niinkuin kone, jota voi korjata, jos se särkyy, valtasi hänet pitkiksi ajoiksi tuo raskasmielisyys, jota hän joskus ennenkin oli potenut ja joka pyrki tekemään sairautta sielulliseksikin.
Eräässä kirjeessä Cygnæukselle esiintyy toisiakin syitä tähän mielenmasennukseen. Se on tuo sydämmen draama Pietarista. "Sinä et ymmärrä, miksi en ole iloinen ja tyytyväinen. Kun puhut itkusta ja valituksesta naisen tähden, niin erehdyt. Niin korviani myöten kuin olinkin viime kevännä suohon vaipunut, niin puhuin kuitenkin totta sanoessani — leikkauksen jälkeen — että oli kuin olisivat kaikki juuret katkaistut. En tunne sellaista tapausta, jota pitäisi kohdata ainakin romaaneissa, mutta tosiasia on, että rihmat, sydänjuuret katkesivat. En ole enää ikävöinyt sitä, mikä ennen täytti koko sieluni. Hyvin pian tuli tunteitteni esine minulla ihan välinpitämättömäksi. Olin unohtanut hänet, en häntä ajatellut… mutta mikä minun sitten oli?"
"Luulen nyt ymmärtäväni asian, niin, olen ilmaissut sen sanoissa: 'sydänjuuret olivat katkenneet' tai rikkoutuneet. Ei ole se vaan kuva, kun sanotaan, että sydän on elämän kiertokulun keskus. Haavoita sitä ja henki on vaarassa. Särje sitä, revi se irti ja vaan Jumala yksin voi vielä pelastaa! Kun emme rakasta, mitä silloin olemme? Mitä on rakkaus? — — Se, joka rakastaa yhtä, — rakastaa kaikkea, kun se vaan kelpaa rakastettavaksi. Haavoita nyt tuota keskustaa — — Sanalla sanoen, se oli oikea nyrjähdys — henkinen."
Ulkomailla olo alkoi siis vähitellen muuttua pettymykseksi. Muistiinpanoista päättäen hän kyllä paljon tutki, näki ja oppi, käyden mitä erilaisimmissa tehtaissa, valimoissa, laboratorioissa, museoissa ja kokoelmissa ja tehden kaikista näkemistään tarkkoja muistiinpanoja ja piirustuksia ja vähä väliä lähettäen raportteja Pietariin. Mutta ei hän kuitenkaan näytä löytäneen siinä mitään sisällistä tyydytystä. Asema olikin kiero siihen nähden, kenen varoilla hän liikkui ja kenen hyväksi ja kenen palvelukseen valmistuakseen hän työskenteli. Arvatenkin olisi innostus ja tyydytys ollut toinen, jos se olisi ollut isänmaa, joka oli hänet matkalle varustanut.
Dresdenistä oli Soldanilla aikomus pistäytyä Saksin Sveitsiin, mutta kun vuodenaika oli myöhäinen ja sairaus oli häntä liiaksi viivytellyt, pyrki hän suoraa päätä matkansa varsinaista maalia Giesseniä kohti. Matka kulki Leipzigiin ja sieltä Magdeburgin kautta Halberstadtiin, Göttingeniin, Kasseliin ja Giesseniin, josta matkasta osa tehtiin rautateitse, osa postivaunussa ja loput Harzin vuoristossa jalkapatikassa. Leipzigistä käsin pistäytyi hän Werdaussa, Zwickaussa ja Reichenbachissa, joissa katseli useita tehtaita ja laskeutui Zwickaussa muutamaan hiilikaivokseenkin. Erityisenä ihmeellisyytenä kertoo hän, tuleva rautatienrakentaja Ameriikassa, eräästä tekeillä olevasta rautatiesillasta Gottschalkin laakson yli lähellä Reichenbachia, jonka tekoa hän on käynyt varta-vasten katsomassa ja josta kirjeessä on piirustuskin. Leipzigissä otti valpas matkailija selkoa siihen aikaan ihmeellisestä koneesta, nimittäin latomakoneesta, jossa latominen ja, mikä on vielä ihmeellisempää, purkaminenkin tapahtui tangenttien avulla.
Magdeburgissa herättää huomiota etupäässä tuomiokirkko, "tuo kaunis jättiläinen, joka ynnä siihen turvautuneet 4,000 ihmistä oli ainoa linnan rakennuksista, joka pelastui Tillyn hävityksestä 30 vuotisen sodan aikana. Me kuulemme usein puhuttavan noista tuomiokirkoista ja näemme ne kuvattuina ja kiitettyinä, mutta kaikki tämä ei riitä. Niinpä niin, se on tuomiokirkko, suuri, kaunis, kunnianarvoinen rakennus korkeine torneineen ja kovin vanhanaikuisine koristuksineen y.m. ja sillä hyvä. Ei, se on nähtävä omin silmin, on seisottava torilla ja sitä katseltava, ja silloin — kun silmä nousee tietämättäsi ylös taivasta kohti — silloin kääntyy sielukin sinne, minne silmä näyttää tien ja sinä tunnet — jotain — joka kuitenkin nyt jääköön sanomatta. On helppo sanoa: tuomiokirkko! Mutta koettakaapas huvin vuoksi rakentaa semmoinen! Minä luulen, että Kuopiossa olisi vielä sitä varten joku tyhjä tontti!" Myöskin Halberstadtin kaupungissa olevaa tuomiokirkkoa ihaili hän ja sai sen tehdä oppaan seurassa, joita ei satu jokaisen matkailijan tielle, nimittäin kirjallisuushistorioitsija G. Fr. Klemmin seurassa, joka itse tarjoutui siihen toimeen.
Gosslariin saavuttuaan asettui Soldan muutamiksi päiviksi tähän Harzvuoristossa olevaan kauniiseen kaupunkiin, kirjoittamaan matkastaan ja näkemistään virallista selontekoa, joka kontrollin vuoksi oli annettava joka kolmas kuukausi. Sieltä kirjoittamansa kirjeen alussa on seuraava kuva kaupungin torista ja sen varrelta olevasta ravintolasta "Gasthof zum Kaiser Worth", jossa hän majaili.
Gosslarissa viipyi Soldan viikon päivät ja kävi m.m. lähellä olevan Rammelsbergin kaivoksissa. Lokakuun 28 p:nä klo 10 illalla saapui hän vihdoin Giesseniin, matkansa varsinaiseen määrapaikkaan Saksassa.
Ihmeellinen tunne mielessään siitä, että yksi hänen rohkeimmista unelmistaan oli näin merkillisesti toteutunut, meni hän "Zum Rappen'in" ravintolaan, joka oli yleinen Liebigin oppilaiden ja muiden kemistien ravintola.
Seuraavana aamuna kävi hän ensi töikseen Justus Liebigin luona. "Se oli ihmeellinen hetki!" huudahtaa hän. "Hän oli yksin kabinetissaan. Oli hiljaista ja juhlallista tuossa pienessä huoneessa, niin, siinä oli jotain, jota tahtoisin sanoa mystilliseksi. Minut pantiin sohvaan istumaan, hän istuutui tuolille vastapäätä. Käynti ei kestänyt viittä minuuttia. Kun usein puhutaan henkevistä kasvoista, niin on se vaan tapa niin puhua: hänen kasvoissa oli oikein maagillinen loiste henkisäteitä. Tuo tyyni, sielukas, ystävällinen katse syvällä olevista silmistä oli vaikea kestää."
Se mies, jota Soldan näin kuvaa ja jonka laboratoriossa hän kohta alkaa työskennellä, oli maailman mainio kemisti ja hänen työpaikkansa Giessen kaiken maailman kemistien pyhiinvaelluspaikka.
Neljä kuukautta oli kulunut siitä kun Soldan lähti Pietarista, ennenkun hän pääsi varsinaiseen määräpaikkaansa ja varsinaiseen työhönsä, mutta kerran alkuun päästyään ryhtyi hän siihen suurella innolla. Jo pari päivää tulonsa jälkeen alotti hän kokeensa. Kaikki entiset ikävyydet ja sairaloisuudet olivat unohdetut ja kaikki oli taas hyvin. Alkoi aika, tosin lyhyt hänen elämässään, joka oli täynnä tyydytystä ja innostusta ja tulevaisuuden toiveita. Se oli ehkä onnellisin, mikä hänellä oli ollut. Hän oli oikealla alallaan ja hän eli intelligentissä ympäristössä, nerokkaiden toverien seurassa. Annamme hänen itsensä kertoa:
"Ryhdyin heti kemiaan ja jo marraskuun 1 p:nä tartuin minä ratteihin, retorteihin ja pulloihin — ja taas pulloihin. Täällä pidetään miestä kuumana ja työ on äärettömän hauskaa. Olen sitäpaitsi iloinen sieluni pohjaa myöten, sillä työ käy paremmin kuin olin odottanutkaan ja minä olen taas terve ja tyytyväinen. Lähimmät vieruskumppanini pöydän ääressä ovat kaksi englantilaista. Päivät ovat toistensa kaltaiset, mutta hirveän nopeasti ne menevät. Kemia on ääretön — ja mikä on pahempi (tai parempi) — kuta kauvemmaksi siinä ehtii, sitä kauvemmaksi se vetää."
Joulukuussa 1847 kirjoittaa hän veljelleen Kallelle, joka on lääkäri ja tällaisista asioista huvitettu, pitkän kirjeen, joka sisältää melkein yksinomaan kemiaa ja tekee selkoa paitse Soldanin omista kokeista myöskin Liebigin metoodeista.
"Minä teen, niinkuin hyvin arvannet, analyysejä. Ensimmäisinä neljänä viikkona jatkoin minä Rammelsbergin luona alkamiani kvalitatiivisia analyysejä ja kun ne olivat ohi, ryhdyttiin kvantitatiivisiin. Aletaan yksinkertaisilla suoloilla ja kun on siihen jotakuinkin perehdytty, otetaan kivennäisiä y.m. oman valinnan mukaan. Työ on hauskaa ja ainoa tapa, joka voi saattaa itsenäisiin tietoihin tieteessä. Ja se käy päivä päivältä hauskemmaksi sitä mukaa kuin siihen tottuu. — — Yhdessä semesterissa ehtiikin jotakuinkin perehtyä kvantitatiiviseen analyysiin, kun tähän ei lueta elementaarianalyysejä orgaanisista esineistä. Sinä muistat kai, että matkasuunnitelmani samoinkuin oma halunikin pakottaa minua toisen semesterin aikana — s.o. pääsiäisestä elokuuhun — tutkimaan orgaanista kemiaa; nyt alussa on minulla vaan ensimmäisen kanssa tekemistä. Tahdon kuitenkin hauskuuden vuoksi mainita, kuinka määrätään, miten paljon hiiltä, vetyä ja happea orgaaninen esine sisältää: se tapahtuu palamisen kautta (Verbrennen) ja semmoisia näen minä jokapäivä. Nämä analyysit ovat kotoisin Liebigin laboratoriosta." — Tehtyään sitten oikein kuvain kanssa selkoa kokeista Liebigin "kali-apparaatilla" jatkaa hän: "Lukemattomat ovat nyt jo näin tehdyt tutkimukset, vaikka joka päivä joku uusi orgaaninen esine (kropp) löydetään ja määritellään. Näiden lukemattomien tutkimusten kautta, jotka tätä nykyä ovat kaikkien tämän tieteen merkkimiesten päätoimena, ovat myöskin teoriat uudistuneet ja muuttuneet moneen suuntaan, ja vaikkeivät ne tulisikaan ainaisesti pysymään, niin ovat ne ajakseen kuitenkin päteviä ja saattavat yhä uusiin tuloksiin. Ja ne eivät suinkaan ole vähäpätöisiksi arvattavat. — Liebig on vihdoinkin alkanut luentonsa! Tekisi kovasti mieleni kertoa jonkun tai parin luennon sisällöstä. Hän ei lue mitään kurssia — ei sido itseään mihinkään määrättyyn sisältöön — vaan valitsee aineensa aina sen mukaan kuin parhaaksi näkee. Niinpä hän kahdessa luennossa selvitti tuloksia uriinihappoa ja uriiniainetta koskevista tutkimuksista. On selvää, että kemistit tekevät lääketieteen hyväksi mitä tärkeimpiä keksintöjä, vaikkakin lääkärit vielä ylenkatsovat kemiaa. Liebig vertaa ihmisen ruumista uuniin. Se korkeampi lämpömäärä, joka on ylläpidettävä, vaatii happea, jota hengitämme. Se kuluttaa puita — ruumiin orgaanisia osia. Niin kauvan kun sellaisia on ja niin kauvan kun hengitämme happea, niin kauvan palavat ne ja vähenevät. Jos ei puita (ruokaa) lisätä, laihtuu ruumis ja kuihtuu. Mutta puut palavat — ne ovat orgaanisia ja niissä on myöskin palamattomia aineksia; ne antavat hiilihappoa, vettä ja tuhkaa. Ihmisruumiissa palaa myöskin organismiin otetut puut samalla lailla — antavat hiilihappoa, vettä ja tuhkaa. Hiilihappo ja vesi haihtuvat piipun — suun — kautta. Tuhka on toisella tavalla poistettava. Mutta tuhkassa on liukeavia suoloja ja liukenemattomia; ruumiissa on niitä myöskin, mutta liukeaminen tapahtuu jo ruumiissa — ja lipeä ja tuhka päästetään ulostumaan eri teitä. Uriinihappo (vapaa tai sidottu) on yksi liukeavia, ei kaasunmuotoisia tuloksia organismin lakkaamattomasta häviämisestä — ja sen paljous riippuu terveydentilasta y.m.s. En voi näin yhtäkkiä esittää mitään perinpohjaisia ja siis käytettäviä selityksiä tästä asiasta; ehkä vastedes, kun ehdin syventyä orgaaniseen kemiaan enemmän kuin tähän saakka." — — — — —
* * * * *
Mutta siihen jäävät syventymiset orgaaniseen kemiaan. Siihen jäävät ratit, retortit ja kaikki nuo rakkaiksi käyneet kapineet. Sillä juuri kun hän siinä laboratoriopöydän ääressä seisoo ja tutkii tieteensä salaisuuksia ja seuraa opettajansa Liebigin tiedettä mullistavia keksintöjä, valmistuen samalla kemian professoriksi Pietarin sota-akatemiassa, valmistuen virkamieheksi hänen majesteettinsa Nikolain palveluksessa, — lentävät ovet auki laboratoriossa, joukko nuoria miehiä marssii sisään rumpua päristäen ja huutaen: Louis Philippe ist entflohen, Louis Philippe ist entflohen!
Ja tuo tuleva professori ja Venäjän sotatieteen toivo ja kenraalien suosikki rientää mukana, rientää ulos riemuitsemaan vallankumouksesta ja ottamaan osaa Giessenin kaduilla toimeenpantavaan mielenosoitukseen valtaistuimen kukistumisen johdosta.
Hän palaa vielä takaisin laboratorioon ja koettaa tehdä työtä niinkuin ennenkin. Hän on hajamielinen ja levoton, ei usko edes päiväkirjalleen mitä miettii. Eräänä aamuna on hänen paikkansa tyhjä ja jää tyhjäksi. Ei kukaan tiedä, minne hän on kadonnut. Arvellaan, että hän on saanut käskyn, jota odotti, palata Pietariin. Ainoastaan kaksi toveria tietää, että hän on matkalla Pariisiin.
Askel, jonka hän näin ottaa, ei ole ainoastaan odottamaton, vaan vieläpä selittämätönkin sille, joka hakee siihen edellytyksiä hänen tähän lähtöpäivään saakka kirjoittamistaan kirjeistä ja muistiinpanoista. Niissä ei ole mitään, joka viittaisikaan tällaiseen mahdollisuuteen, paitsi ehkä tuo riippuvaisuuden ja kahleutumisen tunne, joka oli häntä ennen Giesseniin tuloa painanut, mutta joka sekin näytti Giessenissä unohtuneen. Selitys tulee vasta jälempänä, tulee tavalla, joka ei anna mitään sijaa epäilykselle, että muu olisi ollut mahdollista.
Se selitys on ensiksikin saatavana historiallisista tapahtumista ja sitten siitä vaikutuksesta, minkä ne tekivät.
Ja niin on meidän yhtä äkkipikaa kuin Soldankin sen teki heittäydyttävä vallankumouksen mellastukseen ja luotava sen myrskyisestä taivaasta se tausta, jota vastaan hänen silhuettinsa muutamiksi tuokioiksi kuvastui.
6.
Vallankumous 1848.
Vallankumous Pariisissa ja Berliinissä. — Mielentila ennen Pariisiin lähtöä. — Selonteko ulkonaisista ja sisäisistä syistä matkalle lähtöön. — Kammo palata Venäjälle. — Vallankumouksen vaikutukset Giessenissä. — Taakka omalletunnolle.
Mitä oli siis tapahtunut maailmassa? Mikä oli se myrsky, joka tempasi nuoren miehen pyörteihinsä rauhallisen työpöydän äärestä?
Historiasta tunnemme v:n 1848 vallankumouksen syyt ja sen menon. Se oli Euroopan kansain suuri ponnistus saada tunnustetuiksi suuren vallankumouksen aatteet yhdenvertaisuudesta, veljeydestä, vapaudesta. Se tahtoi saada kansain itsehallinnon toteutetuksi, vaati uskonvapautta, ajatusvapautta, painovapautta, vaati lisättyä vaalivapautta, vapautta sotaväkien ja vallanpitäjäin ikeistä, jolla kaikella hallitukset Metternichin johtaman pyhän liiton avulla kansoja rasittivat. Ranskassa alkoi varsinainen vallankumous katumelskeellä helmikuun 22 p:nä ja seuraavana päivänä täytyi Louis Philippen paeta St. Cloudiin ja sieltä ulkomaille. Helmikuun 24 p:nä julistettiin tasavalta ja 5 p:nä maaliskuuta julaistiin perustuslakikokouksen kokoonkutsuminen laatimaan Ranskalle uutta valtiomuotoa.
Ranskasta vyöryivät vallankumouksen aallot edelleen joka taholle ja kuohuivat vajaan kuukauden kuluttua Euroopan kaikkien valta-istuinten juurella. Melkein jokaisessa Länsi-Euroopan pääkaupungissa ja valtiossa tapahtui verisiä meteleitä, jotka pakottivat hallituksia vaadittuihin myönnytyksiin. Lähinnä Pariisia olivat metelit Berliinissä muita meluisammat ja verisemmät.
Preussin kuningas Fredrik Wilhelm IV oli valtaistuimelleen noustessaan v. 1840 antanut toiveita maansa edistymisestä ja Saksan liiton perustuslain parannuksesta, mutta ne toiveet olivat pian sammuneet ja niiden kanssa tyytymättömyys alkanut kyteä. Niihinkin hehkuviin hiiliin puhalsivat helmikuun tapahtumat tulen. Maaseuduilla pidettiin valtiollisia kokouksia ja sepitettiin kirjoituksia, joissa lausuttiin noita tavallista laajempain valtiollisten oikeuksien vaatimuksia. Maaliskuun 7 p:nä oli Berliinissä suuri kansankokous Thiergartenissa ja siellä hyväksyttiin kuninkaalle jätettävä kirjoitus, jossa vaadittiin samoja parannuksia kuin muuallakin, paino- ja kokoontumisvapautta, uskonvapautta, aseiden hankkimista kansalle, vakinaisen sotaväen vähentämistä, yleistä edustusoikeutta Saksan kansalle ja yleistä vaalioikeutta. Tämän kokouksen jälkeen pidettiin useita muita, mutta kun sotaväki sekaantui niihin, joutuivat mielet yhä enemmän kuohuksiin.
Mitenkä tapaukset tämän jälkeen Berliinissä kehittyivät, siitä kerrottakoon tässä hiukan laveammin, koska voimme tehdä sen Soldanin omilla sanoilla. Kuvaus on luettavana eräässä kotiin kirjoitetussa kirjeessä, joka on päivätty Pariisissa huhtikuussa 1848 ja siis aivan verekseltään esittää noita jännittäviä tapahtumia. Mainittuaan maaliskuun 1:nä ja 14 p:nä tapahtuneista meteleistä jatkaa hän näin:
"Kuningas (Fredrik Wilhelm) jatkoi kuitenkin yhä kokouksien tukahduttamista, joita sentään pidettiin Thiergartenissa ja muualla 'adressien' toimittamista varten. Niitä ei kuitenkaan saataisi jättää lähetystöjen kautta, vaan kaupunginpostin välityksellä. Mielten kuohu oli uhkaava ja 'Me Fredrik Wilhelm jumalan armosta j.n.e.' suvaitsi mukautua 'lupaamaan' useita myönnytyksiä. Päivä näytti jo selviävän uskollisille Berliiniläisille. Nyt saapui myöskin — maaliskuun 18 p:nä puolen päivän aikaan — eräs lähetystö Kölnistä (tuohon aikaan satoi satamalla kaikellaisia lähetystöjä ja adresseja) — ja tämä lähetystö jätti ultimatumin: ehdoton painovapaus, eduskunnan kokoonkutsuminen huhtikuun 6 p:ksi y.m. Kölniläisten kanssa ei sopinut leikkiä laskea, sillä koko Länsi-Preussissä vallitsi tähän aikaan sangen kova halu antaa kuninkaan Jumalan armosta jäädä hoitamaan maan itäistä osaa; arveltiin, että uusi tasavalta on lähempänä ja edullisempi. Summa oli se, että kuningas armossa otti vastaan lähetystön ja nyt saatiin uusia lupauksia ja riemu oli yleinen ja myrskyisä — hetken aikaa! Nyt tapahtui 'erehdys', joka on aivan omituinen laatuaan. Kun nimittäin tieto kuninkaan viimeisestä lausunnosta julistettiin linnan parvekkeelta, syntyi loppumaton ja meluava huutaminen: Eläköön kuningas, eläköön vapaus! Tämä huuto lienee kaikunut kamalalta sotaväen korvissa, jota linnanpiha oli täynnä; sotaväki (yksi ratsu- ja yksi jääkärirykmentti) uskoi, että kansa tahtoi tunkea linnaan, ja hyökkäsi ulos ja kansanjoukkoa vastaan. Useita henkilöitä murskautui ja pari kolme laukausta ammuttiin jääkärien puolelta. Se kuului olleen mitä ihmeellisin näytelmä: tuhansien ja vielä tuhansien ihmisten ilo ja riemu muuttui yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä mitä hurjimmaksi raivoksi. Huudettiin ja huuto kulki kuin kulovalkea yli koko kaupungin: 'Olemme petetyt! — Aseihin! — Katusulkuja tekemään!' Kahden tunnin kuluessa oli kaupunki, tuo korea, loistava Berliini muuttunut hurjaksi sotakentäksi. Kaikki kadut täynnä sulkuja, jotka tehtiin omnibuksista, kärryistä, vahtikojuista, katukivistä, tynnyreistä — Berliinissä oli porttien ja ovien edessä olevista lukemattomista silloistakin suurta apua. Katu- ja tiilikiviä kannettiin katoille ja yläkertoihin j.n.e. Klo 5 j.p.p. pamahti ensimmäinen laukaus barrikaadeille ja nyt alkoi taistelu. Sotaväellä oli tykkejä ja se toimi useissa osissa kaupunkia — kanuunan- ja pyssynlaukauksia kuului lakkaamatta. Porvarit, jotka taistelivat barrikaadeilla, olivat suureksi osaksi siististi puetuita herroja. Naisia ja lapsia ilmaantui joukottain korjaamaan särkyneitä sulkuja. Hyökättiin asehuoneita, kasarmeja ja asekauppoja vastaan ja työmiehet olivat erittäin reippaita. Kansalla oli verrattain vähän aseita ja varsinkin oli ruudista suuri puute. Pari kasarmia sytytettiin ja siitä syntyneen suuren tulen valossa sekä sitäpaitse mitä kirkkaimmassa kuutamossa jatkettiin hurjaa taistelua — koko yö. Yksityiskohtia tässä taistelussa en tietysti muista, mutta ne olivat osaksi sangen kuvaavia. Niin esim. oli eräs Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtajista läsnä ottelussa erään pienen porvarijoukon ja voimakkaan vartijajoukon välillä muutaman vahtituvan luona. Nuori 19-vuotias poika johti porvareita. 'Te ette saa vahtia voitetuksi; sillä on liika vahva asema!' sanoi kertoja. Nuori poika vastasi: 'Korkeintaan voivat he minut ampua kuoliaaksi.' Ja hetken kuluttua oli vahti voitettu. Kirjoitin seuraavat sanat sanomalehdestä: 'Yhtäällä turvauduttiin ennen aavistamattoman siveelliseen voimaan — toisaalla täytyi heittää pois tuo lainmukaisesta edistyksestä (hallituksen mielilause) taottu naamari ja oikeat raa'at sotakasvot tulivat esiin'."
"Se on sattuvasti sanottu. Berliini oli pääkaupungeista viimeisin ryhtymään välttämättömästi tarpeelliseen taisteluun ja sillä hetkellä kun taistelu oli verisin ja muualla vielä tuntematon, oli koko Saksa levoton ja solvasi tuota reipasta kansaa. 'Tuo yhä rauhallinen Berliini voi saada ihan raivoiseksi' — niin kuuli sanottavan monta päivää — kunnes vihdoinkin tuli tieto, että kauhea verilöyly oli tapahtunut. Mutta kuninkaan rautanaamio toisaalla! Ei ollut muuten mikään salaisuus enää, että nuo kansoja kalvavat, seisovat sotajoukot olivat vaan sortajain henkivartijoita. Mutta nyt täytyi yhden noista 'jumalan armosta' poistaa naamionsa. Se ei auttanut — on kysymys siitä että 'ollako vaiko ei olla!' Ja on hullunkurista, kuinka naiviksi tuo mies näyttäytyi, kun vihdoinkin klo 11 (!) seuraavana päivänä taistelu oli lopussa ja kansa oli voittanut. Hän antaa julistuksen, jossa hän selittää koko tapauksen erehdykseksi (erehdys, joka kesti 17 tuntia) ja pyytää kansaa 'unohtamaan', niinkuin hän itsekin tahtoo 'unohtaa'."
"Kun Kölnin lähetystö oli linnassa ja tuo 80 tuhanteen nouseva ensin riemuava ja sitten raivoava kansanjoukko seisoi linnan ympärillä, myönsi kuningas jo kaikki, mitä oli vaadittu: painovapauden, perustuslain, kokoontumisvapauden y.m., kaiken muun, paitse — kansan aseilla varustamisen. Vaan siinä oli juuri solmu. Jos hän olisi myöntänyt sen ja kieltänyt kaiken muun, niin olisi se käynyt yhteen. Sen tiesi hän kyllä, eikä tahtonut mitenkään purra tuohon happameen omenaan. Runoilija Gutzkow, joka tässä asiassa oli useita kertoja puhunut rauhoittavia sanoja ärtyneille joukoille, lähti linnaan ja kehoitti kuningasta suostumaan kansan aseilla varustamiseen. Hän puhui ultimatumin muotoon ja hänen sanainsa ajatus oli jotakuinkin se — että piru perii Hänen jumal' armollisen Majesteettinsa, jos hän vitkastelee vielä tunninkaan. Kansan aseilla varustaminen myönnettiin klo 11 — ja kansalais-sota oli loppunut; 25 tuhannesta miehestä säännöllistä sotaväkeä oli kaatunut l,000:n paikoille, kuolleet ja haavoitetut siihen luettuina; kansalaisista melkein yhtä monta. Sotaväki sai käskyn lähteä kaupungista — iltapäivällä ei ollut ainoatakaan ehyttä sotamiestä jälellä. Muutamat rykmentit soittivat paraatimarsseja mennessään, mutta kansa käski heidän soittamaan jotain koraalia tai hautausvirttä ja — täytyi totella. Kun kaikki oli hiljaa tai ainakin rauha julistettu, koottiin ruumiit vaunuihin, paljastettiin haavat ja koristettiin kuolleitten päät seppeleillä, ja kulettiin — koko kaupunki otti osaa kulkueeseen — soihtujen valossa ja surusävelten soidessa — linnaan. Siellä pysähtyivät sadat vaunut parvekkeen eteen. Hänen Majesteettinsa kutsuttiin ulos katsomaan teurasuhrejaan. Hän tuli, hattu päässä, rappusille ja puhui isällisiä sanoja. 'Mütze rrunter!' huudettiin nyt ja Hänen Majesteettinsa suvaitsi armossa ottaa hatun päästään. Ansaitsee mainitsemista, että berliiniläiset, tosin kyllä koko muun Saksan yleiseksi harmiksi, kohta, ell'en erehdy jo samana iltana, valaisivat kaupunkinsa ja hurrasivat kuninkaalleen j.n.e. Seikka on se, että Preussin kuninkaalla on suurempi puolue puolellaan kuin Saksan muilla ruhtinailla. Aatelilla on Preussissa ollut suuri merkitys ja tällä hetkellä antaa sen niin kutsuttu 'Junkerthum' paljon ajattelemista parannuspuuhain johtajille. Monta päivää se ei kuitenkaan enää kestä. Muitten Saksan parlamentin päätösten joukossa saadaan ensi toukokuussa kuulla myöskin se että 'kaikki aateluus Saksassa on lakkautettu.' — Niin, minä unohdin mainita, että kun sotaväki lähti kaupungista, asetettiin kiireesti kansalliskaarti: mustiin frakkeihin puetut herrat, patruunasäiliöt vyöllä ja kiväärit olalla, muodostivat patrulleja, vahteja y.m.s. Linnan edustalla näkyi nyt sellaisia 'proosallisia olennoita' komeiden kaartilaisten sijasta. Kuninkaan huoneet jätettiin — sairaaloiksi haavoitetuille. Kuningatar (maan äiti) kävi sairaita katsomassa. On sanalla sanoen koetettu saavuttaa suosiota kaikin tavoin: mutta enintään on se onnistunut vaan Berliinissä. Koko muussa Saksassa ei Preussin kuninkaasta tätä nykyä maksettaisi kahta kopeekkaa; olen nähnyt saksalaisten inhosta sylkevän lukiessaan hänen julistuksiaan 'Gottesgnadenista' ja 'Landesmutterista' j.n.e. Täytyy ihmetellä, kuinka surkean huonosti hän käsittää aikaansa. Hänen lankonsa Nikolaus ei toki ole herättänyt ylenkatsetta kohtaansa. Hän on despootti comme il faut. Hän tunnustaa julki: l'état c'est moi. Mutta Fredrik Wilhelm, jonka taipumukset olivat samat, puhui aina kansan parhaasta, vapaudesta ja edistyksestä — ja esiintyi lopuksi 'suosiollisuudella', joka oikeastaan oli hyvin naurettavaa."
Tähän päättyy Soldanin kuvaus Berliinin vallankumouksesta. Vaikka se onkin tehty tietojen nojalla, jotka hän sai silloisista sanomalehdistä, osoittaa kuitenkin se tapa, millä hän kirjoittaa, kuinka kiihkeästi hän seurasi tuota hänen ympärillään esitettävää maailmannäytelmää ja kuinka täydellisesti hän hyväksyi sen tendenssin.
Jo ennen kun vallankumous Berliinissä tapahtui eli vaan muutamia päiviä sen jälkeen kun Louis Philippe oli Pariisista karkoitettu, näkyy Soldanilla olleen selvillä, miten hän itse tulisi tähän liikkeeseen suhteutumaan. Myöhään illalla maaliskuun 2 p:nä kirjoittaa hän Giessenistä kotiinsa kirjeen, jolla hän tahtoo valmistaa omaisiaan siihen, mitä on tuleva. Kirje on hajanainen ja osottaa hermostusta ja levottomuutta, ilmaisten, että jotain erinomaista oli tekeillä.
"Rakkahin veljeni! — Asia on nyt se, että minun tällä kertaa täytyy kirjoittaa tavallista vielä nopeammin ja lyhyemmin, koska en voi odottaa sopivampaa aikaa. Tämä on vaan ennakkolääke mahdollisesti syntyvää levottomuutta vastaan — levottomuuksien johdosta täällä päin. Tarkoitan etupäässä mammaa, joka voisi ruveta huolehtimaan tietojen johdosta ulkomailla. Sinun tulee siis viipymättä lähettää nämä rivit Kuopioon. Epäilemättä on jo sillä hetkellä kun näitä rivejä kirjoitan tuo maailmaa tärisyttävä uutinen ehtinyt Pietariin ja ehkä myöski Suomeen, nimittäin että Ranska on muuttunut tasavallaksi yhtäkkisen ja tavattoman meluisan vallankumouksen kautta, joka puhkesi Pariisissa helmikuun 23 ja 24 p:nä ja kuningas Louis Philippe vielä kruunusta luopumisensakin jälkeen katsoi olevansa pakoitettu pakenemaan raivostuneen kansan vihaa ja lähtemään Englantiin. — Ranskassa on hyvin levotonta ja tartunnaisen merkkejä alkaa näkyä myöskin Saksassa. Ja tämä viimemainittu asia ei ole sekään hauskaa. Niin, minun täytyy valmistautua siihen, että opintojeni ja matkani valmistettu suunta voipi muuttua. Ja se nyt on se pahin, josta oikeastaan tässä tämän kirjeen kautta tahdoin mainita ja ilmoittaa. Tarkoitan nimittäin, että jos kohtalo tahtoisi loihtia esiin nuo levottomat henget vielä suuremmassa määrin (ja se on, joskaan ei luultavaa, jota en voi päättää, niin ainakin hyvin mahdollista) — niin ei minua omasta puolestani uhkaa mikään muu onnettomuus kuin se, ett'en voi lopettaa matkaani esivallan minulle määräämän matkasuunnitelman mukaan, ja että minulta siten riistettäisiin moni hyvä tilaisuus edistymiseen tieteessäni. Niin näyttää minusta nyt tuskin mahdolliselta voida harjoittaa opinnoita tai edes käydäkään Pariisissa. Ja kuka tietää, kuinka paljon kohtalo ja esivaltani vielä tulevat matkasuunnitelmaani muuttelemaan. — — — Tätä nykyä ovat asiat kuitenkin niin, että minä aivan rauhallisesti työskentelen edelleen Liebigin luona, ja että minä, jos se näyttäytyy tarpeelliseksi, olen valmis lähtemään täältä Saksiin taas, jossa tätä nykyä lähin päällikköni kenraali Meden oleskelee (Dresdenissä)."
Seuraavana päivänä jatkaa hän samaa kirjettä:
"Jos nyt tapahtuisi, että minun täytyy jättää Giessen ja niin poispäin — sillä ei ole mahdollista ajatella mitään erityistä — niin sanon vielä kerran: olkaa te kaikki niin rauhalliset kuin viilipytyt. Jos saan jotain uutta sanottavaa asiassa, — niin kirjoitan viipymättä. Mutta jos ei kirjettä saapuisi aivan pian, niin ei se todista eikä merkitse mitään pahaa, sillä onhan hyvin mahdollista, ett'ei mitään merkillistä tapahdu ja että posti voi viipyä y.m. — Kaikissa tapauksissa tahdon koettaa kirjoittaa ahkerammin, joskin lyhyesti. — — Nyt ei minulla ole aikaa kirjoittaa; joukko puolitekoisia analyysejä odottaa j.n.e. Liebig on lukenut contageista ja miasmeista, lihan rakenteesta, käymisestä (nimittäin sokerin y.m.) y.m. Tavattoman intresantteja asioita. Tohtori Soldan [ks. 1. luvun alku] ja Sürzenit, (joiden luona vietin viime sunnuntai-illan) ovat tänään naamiaisissa, jotka ovat kaikkien kemistien toimeenpanemat. Minä tunnen naamioista tuskin muuta kuin yhden — erään dominon. Siellä sanotaan tulevan hyvin kaunista ja kirjavaa ja hauskaa."
"Nyt on vaan sanottava, että kirjeeni niin kauvan, kunnes toisin määrään, ovat osoitettavat Giesseniin kuten ennenkin. Ell'en olisi täällä enää, kun ne tulevat, niin olen minä järjestänyt sen asian. Ne kaksi kaunista kevätpäivää, joista viimein mainitsin — olivat satunnaisia. Aina siitä pitäen on ollut rumaa ilmaa yhteen menoon. — Sadetta ja pilvistä, joskus myrskyä, mutta — lämmintä myrskyä. Eilen oli lumiräntää. — Kas niin, toivon hyvää vointia ja enemmän rohkeutta. Terveisiä, veljesi August."
Kirjeen tarkoitus oli rauhoittaa kotona olevia ja näkyy se onnistuneenkin. [Se tuli kahden viikon kuluttua perille Lappeenrantaan ja tohtori C. Soldan lähetti sen äidille ja sisarille Kuopioon. Hänen eräälle tyhjälle lehdelle kirjoittamastaan kirjeestä näkyy, että hän ei vielä mitään aavistanut. Varoittaa hän kuitenkin jättämästä kirjettä vieraisiin käsiin. Että tieto vallankumouksesta jo oli ehtinyt Lappeenrantaankin, se näkyy kirjeestä: "Sanomalehdet antavat nyt ihmisille paljon puheen ainetta ja ne, joilla on sukulaisia sotaväessä, kiinnittävät kaikkeen tuohon suurempaa huomiota kuin muut. Ranskalaiset eivät ole noudattaneet saksalaisten suloista 'Seid fromm und faul' j.n.e. Nyt politikoivat kaikki ihmiset ja ratkaisevat Ranskan kohtaloa!"] Mutta omasta rinnasta oli rauha kaukana. Eräässä päiväkirjamuistiinpanossa maaliskuun 18 p:ltä on lause, joka osoittaa, mitä taistelua hän taisteli. "Hulluuden rajalla oleva epätoivo, joka valtaa minut vaan ajatellessanikaan, että minun vielä pitää palata orjuuteen, pakottaa minut ottamaan tämän askeleen, tarttumaan tähän…"
Mutta kaikista selvimmin näkyy Soldanin silloinen mieliala kirjeestä, joka tosin on kirjoitettu vasta kesäkuun 7 p:nä Pariisissa, mutta joka selvittää juuri niitä sisällisiä ja ulkonaisia syitä, jotka aiheuttivat lähdön Giessenistä.
"Kohtalo on ihmeellisesti johtanut kulkuani", kirjoittaa hän, "niin, voinenpa väittää, että minä oikein kouraan käyvästi tunnen, kuinka outo, korkeampi voima on johtanut eloni purtta. Kuka profeetta olisikaan esim. noin kymmenen vuotta sitten, kun minä oikeastaan olin vaan surkuteltava kadetti korkeassa kauluksessa ja raskaassa nahkakiveerissä, mutta hengessäni komea ratsastava artilleristi Venäjän Keisarin palveluksessa — kuka olisikaan voinut ennustaa, että minä 1848 istuisin vapaaherrana sivistyneen maailman pääkaupungissa täynnä sydämmenpohjaista suuttumusta niitä oloja ja henkilöitä kohtaan, jotka siihen aikaan mielestäni edustivat suurinta inhimillistä loistoa ja kunniaa."
"Olen senjälkeen, mikäli heikot voimani ovat sallineet, oppinut tuntemaan aivan erikoisen maailman, uuden ja rikkaan tieteen. Olen nähnyt ihmisten elämää Venäjällä, tosin varjokuvia, mutta kuitenkin välttämättömiä ihmiskunnan suuressa taulussa; olen saanut nähdä hyvän palan Eurooppaa, muutamia sen sivistyneimpiä ja merkillisimpiä seutuja, suuren joukon sen taidetta ja osan sen luonnon kauneuksia; olen nauttinut vapaudesta, jota me tuossa suuressa vankilassa ainoastaan kuulon kautta tiesimme olevan olemassa rajain takana, sekä sitten oppinut huomaamaan, että tämäkin vapaus oli orjuutta. — — Viimeinen näkemäni on se myrsky, joka on myllertänyt valtioita ja valtakuntia pohjaansa myöten."
"Sen myrskyn olen omin silmineni nähnyt raivoavan. Kolme tusinaa valta-istuinta kuulin ryskyen kukistuvan ei kaukana minusta ja kuulin — omin korvineni — miljoonien onnellisten ihmisten riemuhuudot. Saatan lyhyesti sanoa, että kohtaloni oli joutua pyörteeseen — ja että myrsky kantoi minut mukanaan. Puhun äidilleni ja siskoilleni; tiedän, että te seuraatte minua, juuri minua, sielläkin missä myriaadit sellaiset vähäpätöiset kuin minä tuiskuavat tuulessa. Ja sentähden lupaan minä teille, että jos seuraatte minua uskollisesti, niin saatte nähdä, kuinka minä vielä olen löytävä rauhallisen paikan ja olosuhteet, joihin en koskaan tahtoisi vaihtaa tuota loistavaa kurjuutta Pietarissa."
"Mutta te kysytte minulta ehkä ihmetellen: Kuinka ihmeessä voi iloita aina innostukseen saakka — vallankumouksesta!? Milloin on kuultu muuta kuin että vallankumous on suurin kauhistus maailmassa? Johan tuo sanakin kuuluu kamalalta. Ennen emme ehkä tienneet muusta kuin tuon sanan kauheudesta. Mutta nyt olemme nähneet, mitä se sisältää; vallankumous on rajatonta häiriötä. Rauhalliset kansalaiset niinkuin roistotkin tarttuvat pyssyihin ja viikatteihin ja kiviin, ja tapellaan kaduilla ja toreilla sotamiehiä ja upseereja vastaan. Siihen tulevat murhapoltot ja ryöstöt, kauppa ja elinkeinot seisattuvat ja puute ja epäjärjestys kaikessa on sen lähin seuraus. Ei, antakaa keisarille, mikä keisarin on! Sehän seisoo raamatussa ja — muualla. Mutta keisarin on kaikki, mitä hän tahtoo, sillä hänen valtansa on rajaton. Hän, maan isä, tahtoo sitäpaitse vaan meidän parastamme. Se on nyt totisinta totta. Mutta meidän parhaamme on nyt esimerkiksi vapautemme — ja sentähden on meidän annettava hänelle sekin. Kansallisuutemme, itsenäisyytemme, meidän on annettava ne hänen isälliseen huoleensa, ja hänen sotamiehensä suojelevat meitä ja ylläpitävät järjestystä."
"Voin tässä huoletta jättää sikseen tutkimuksen siitä, ovatko vallankumoukset oikeutettuja eli ei, sitä enemmän kuin minä muutamilla huhtikuussa kirjoitetuilla lehtisillä olen eräällä esimerkillä (Berliinistä) osoittanut, mitä tuo keisarillinen ja isällinen huolenpito maan menestyksestä oikeastaan sisältää. Tässä tahtoisin vaan lausua sen tosiasian, että sydämmeni pohjasta iloitsin suuresta vallankumouksesta — ja että minä sillä tein suuren rikoksen — vallankumousten suurinta ja mahtavinta vihamiestä vastaan. — En kuitenkaan tehnyt mitään pahaa, ainoastaan iloitsin. Jos minä ennen lähtöäni Venäjältä kärsin siitä, että näin vaan kurjaa itsekkäisyyttä siellä elävässä polvessa, joka on kasvatettu mitä raaimmassa mielivaltaisuudessa, niin tämä kärsimys vaan suureni sen sijaan että olisi kadonnut, kun saavuin sivistyneeseen maahan ja näin niin monta esimerkkiä ihmisten halusta muihinkin kuin vaan persoonallisiin harrastuksiin."
"Tuli sitten uusi vuosi 1848 ja toi tullessaan kapinan Palermossa ja Sisilian luopumisen Neapelista, jossa sielläkin oli tehty vallankumous. Perustuslaki laadittiin samaan aikaan Neapelissa ja Tanskassa. Ranskassa oli jännitys suuri, eikä Saksassakaan juuri sen pienempi, vaikk'ei kummassakaan maassa ajatus vielä uskaltanut kohota niin korkealle kuin täydelliseen olemassa olevien valtiomuotojen kumoamiseen."
"Mutta ilmassa oli ukkosta, joka kiihoitti jokaista ihmisystävää — ja politiikka oli yleisenä puheenaineena! Tarvitsenko huomauttaa, että yhä selvempi tietoisuus siitä, mitä rauhaamme kuuluu, oli minun voittoni tästä politikoimisesta! —"
"Liebigin laboratoriossa 'hallittiin valtakuntia' juuri parhaillaan, puhuttiin reformipidoista Pariisissa, kun (se oli helmikuun 25 p:nä) huuto kuului, että kansa Pariisissa oli hyökännyt Tuilerioihin ja polttanut Palais Royalin. Tämä viimemainittu oli valhe, joka jo oli ehtinyt kasvaa uutisen ytimeksi. Totta oli siinä se, että suuri katumeteli oli syntynyt Pariisissa. Riemuittiin koko kaupungissa, Giessenissä nimittäin, ja kello 6 illalla hyökkäsi kaikki kansa postikonttoriin, niinkuin se olisi ollut Giessenin Tuileriain linna — vapauttamaan postinkantajia kantamasta lehtiä, niinkuin tähän saakka oli tapahtunut. Oikein, se oli totta, postin lähtiessä Pariisista Strassburgiin, sillä rautatie Belgiaan ja Kölniin oli jo epäjärjestyksessä, oli koko pääkaupunki kauheimman metelin vallassa. Tuilerioita oli ahdistettu, samoin edustajakammaria, kuningas oli paennut, sulkuja ja taistelua kaduilla j.n.e."
"Niin oli nyt siis se usein ennustettu Ranskan uusi vallankumous tekeillä. Nyt oli tuli irti. Kansa alkoi ahmia sanomalehtiä, mutta jano ei siitä sammunut, se vaan kävi yhä kovemmaksi! Sanomalehtiklubin huoneusto Giessenissä oli täpösen täynnä kansaa joka ilta ja yliopiston dosentit ynnä muut lukivat ääneen päälletunkevalle joukolle. Joka hetki tuli uutisia uusista, syvälle vaikuttavista tapahtumista. — — Ei kestänyt kauvan, ennenkun koko Saksakin oli täydessä tulessa. Vallankumous Badissa, sama Würtembergissä, Bayerissa, Nassaussa y.m. Mielisuosiollisia myönnytyksiä Hessen-Darmstadtissa, hyvin vastenmielisiä Hannoverissa. Kaikkien ylioppilaiden surukulkue Göttingenissä, jossa poliisi oli käyttäytynyt 'kuninkaallisesti', oli liikuttavimpia niistä tapahtumisia, joita tapahtui tässä osassa Pohjois-Saksaa. Hessen-Kasselissa, jossa tuo yleisesti vihattu vaaliruhtinas kuletteli joukkojaan Kasselin ja Hanaun välillä — Giessenin kautta — toimitti Hanaun kaupunki vallankumouksen. Mutta myöskin Kasselissa tapahtui katukahakoita. Maaliskuun 13 p:nä olivat ensimmäiset järistykset ehtineet Berliiniin. Myöskin Leipzigissä, Weimarissa y.m. puhkesi myrsky, ja odotettiin jo henki kurkussa ratkaisevia tietoja Berliinistä ja Wienistä. Ei se kestänytkään kauvan. Jo 14 p:nä oli das gemütliche Wien, josta oli vähin toivoa, täynnä katusulkuja ja kanuunain pauketta. Metternich kukistettiin vihdoin, 50 vuotisen pirullisen hallinnon jälkeen ja ajettiin pois Euroopan politiikan peräsimestä. Se oli hän, joka opetti, että valtion on kukistettava valloitetut tai muuten hävitettävä kansojen kansallisuudet. Hän ehti vielä alottaa sodan Italiaa vastaan, jossa Lombardia ja Venedig nousivat luomaan Itävallan iestä. Hän elää vielä, tuo vanha kummitus, nähdäkseen tekojensa tuloksen: Itävallan hajaantumisen."
"Vielä kuuluu asiaan, että maaliskuun 14 p:n paikoilla alkoi kuulua uutisia idästä: Venäjä alkoi kaikin voimin koota joukkojaan rajalle. Varsovassa ja Puolassa otettiin kaikki aseet kansalta, sepät eivät saaneet takoa viikatteitakaan. Paskevitsch julisti, ett'ei kukaan saanut iltasella kulkea kadulla ilman lyhtyä — kaksi henkilöä ei saanut kulkea yhdessä — ja jos joku kadulla takaa-ajettu otettiin huoneeseen, olisi sen asukkaita kohdeltava samalla tavalla kuin kapinallista pakolaista. 'Suuremman kapinan sattuessa olisi tuossa tuokiossa koko Varsova poltettava.' Se ei ollut mitään huhupuhetta, ja kuka tietää, minä päivänä Varsova, tuo noiden äärettömän onnettomien puolalaisten vanha pääkaupunki, todellakin on muuttuva soraläjäksi? Silloin ollaan ainakin varmat siitä, että voidaan 'ylläpitää järjestystä ja rauhaa.' Ampumamestauksista Varsovassa kuultiin usein. Sanomalehdet ja kirjeet eivät enää päässeet Venäjän rajan yli, ei ainakaan ennen kun ne oli puhdistettu ruton tartunnaisesta. Varsovan lehdet kertoivat 'maaliskuun 10 p:nä', että kuningas Louis Philippe oli luovuttanut hallituksensa — en muista enää kenelle — 'koska lääkärit olivat neuvoneet häntä lähtemään pitemmälle matkalle.' j.n.e. j.n.e."
"Semmoinen oli aika siihen aikaan. Tosin saa siitä vaan heikon kuvan luettelemalla ainoastaan kuivia tosiasioita, mutta nämä tosiasiat puhuvat kuitenkin jotain nekin, jos ne ajattelee kaikki täysin elävinä. Ymmärtääkseen kuitenkin oikein, mitä tuommoinen aika tietää, täytyy omin silmin nähdä nuo tuhannet nuoret ihmiset riemuissaan siitä, että heidän aikansa on tullut. Ylioppilaat, professorit, porvarit, työmiehet — muodostavat kansalaiskaarteja ja liittyvät veljinä yhden lipun alle, yhdistyneen isänmaan uuden lipun alle. — Proklamatsiooneja, petitsiooneja, konsessiooneja, illuminatsiooneja ja prosessiooneja. — Nuo soihtukulut ja serenaadit niiden kansanystäväin kunniaksi, jotka ovat toimineet rehellisesti ja uhraavaisesti, nuo kissannaukujaiset niille, jotka työskentelevät omaksi hyödykseen tai 'kansan pyhää tahtoa' vastaan. Turhaan koettaisin kuvata tätä elämää, joka muodostaa vallankumouksen 'valopuolen'. Olen nähnyt monen isänmaan ystävän vapisevan ilosta, kun Ruhtinaan julistus luettiin, jossa hän myönsi sen, mitä kansa edellisenä päivänä oli pakottanut hänet lupaamaan: kaikki senssuuri poistettu, rajaton omantunnon- ja sananvapaus, valaoikeuksia, sotaväen vannottaminen uskollisuuteen ei ainoastaan ruhtinaalle, vaan myöskin kansalle y.m. y.m."
"Kun minä lauvantaina 5 p:nä maaliskuuta kävin Wertherin haudalla Wetzlarissa, oli Hessen-Darmstadtin suurherttua luopunut hallituksesta tai oikeastaan näön vuoksi nimittänyt poikansa kanssahallitsijakseen, ja tieto tästä oli jo illalla ehtinyt Giesseniin. Niinkuin sanoin, en minä ollut kotona, vaan saavuin vasta myöhään yöllä, mutta kaksi ikkunaani olivat juhlallisesti valaistut, niinkuin kaikki muutkin ikkunat kaupungissa — ja minä iloitsin siitä. Seuraavana päivänä, kun uuden ruhtinaan julistus, sisältäen sen mitä ylempänä on mainittu, saapui Giesseniin, oli ilo sanomattoman suuri! Lääkärini tohtori Winther, joka asui samoissa rappusissa kuin minä, kutsui luokseen suuren joukon yliopiston miehiä, professoreita ja ylioppilaita ja sen lisäksi — venäläisen upseerin. Kaupunki oli taas juhlallisesti valaistu — Liebigin laboratoriossa oli valmistettu bengaalisia tulia, jotka poltettiin klinikan tornista. Minä valaisin nyt itse ikkunani. Ilo, sanomattoman sydämmellinen ilo täytti rintani — joskaan ei ilo yksin; myöskin surulla oli siellä sijansa, eikä sitä jättänyt. — — Mutta minä vastaanotin Wintherin kutsumuksen ja vietin unohtumattoman illan — ystävällisen emännän kupeella."
"Sanon vielä kerran: semmoinen oli aika. Se ei voinut olla tekemättä vaikutusta minuunkin. Niin, se tunki sydämmeni pohjaan. Toivo ja luottamus heräsivät yhtäällä: Jumalan rangaistus näkyi astuvan maan päälle kukistamaan kaikkea vääryyttä. Mutta toisaalta ärtyi minussa tuo jo suuri tyytymättömyys siitä, mitä minulla kotiin tultuani oli odotettavana. Ja näin olen nyt — tosin vaan ohimennen ja muutamin sanoin esittänyt ulkonaiset syyt epätoivoiseen päätökseeni!"
Kaikkiin näihin syihin, jotka Soldan tässä on näin kaunopuheliaasti ja vaikuttavasti esittänyt, tuli vielä muitakin hänen luonteestaan ja asemastaan riippuvia persoonallisia vaikuttimia tähän suurimpaan käänteeseen, tähän täydelliseen kumoukseen hänen elämässään, joka hänen Pariisin matkansa on.
Niinkuin jo ennen on mainittu oli Soldanin terveys tuon tuostakin ollut huono ja kesällä 1847 kehittynyt Saksassa huonoimmilleen. Giessenissä se kyllä oli ajaksi parantunut, mutta taas uudistunut sielläkin, tuoden mukanaan hermostusta ja raskasmielisyyttä. Tätä mielen sairautta lisäsi tietysti se yhä kieroneva ulkonainen asema, johon hän, vallankumouksiin ja kansojen vapaustaisteluun innostunut, keisari Nikolain matkarahaa nauttiva venäläinen upseeri oli joutunut. Suhde lähimpään päällikköön, kenraali Lomnofskyyn, joka oli Soldanille hänen matkarahansa hankkinut ja jota hän oli pakotettu pitämään hyväntekijänään, vaikka hänen täytyikin miestä halveksia, oli kireä. "Jouduin masentuneeseen mielentilaan muistaessani asemaani tähän mieheen, joka ohimennen sanoen erotettiin luokka-inspehtorin toimesta samassa laitoksessa, jonka johtaja hän nyt on, siitä syystä, että hän saamainsa lahjain mukaan määräsi oppilaiden paikat luokalla. En viitsi kertoa hänen vaikuttimistaan edistäessään minun matkaani ja mitä keinoja hän koetti saadakseen osansa minulle myönnetyistä matkarahoista. Summa on vaan se, että yllä kerrottujen asianhaarojen vallitessa jo pelkkä ajatuskin siitä, että tulisin tekemisiin tuon miehen kanssa, kävi minulle kerrassaan — ilettäväksi."
Kaikista ratkaisevin ja läheisin syy lähtöön lienee kuitenkin ollut tieto siitä, että hänet muutamain päiväin kuluttua kutsuttaisiin Pietariin orjuuteen, tuohon suureen vankilaan.
"Aika oli siis tullut ja minä laitoin laukkuni kuntoon, jos en tässä kerro niistä kolmesta päivästä, jolloin punnitsin syitä sekä myötä että vastaan, niin teen sen siksi, että tahdon säästää teitä kuvasta, joka voisi saada teidät katkeria kyyneliä vuodattamaan. Kyllä minä tiesin mitä uhrasin — — Mutta totuuden pyhä asia — — on kalliimpi kuin kaikki uhrit. Eräs toivo, se koski isäinmaatani, heräsi ja painoi raskaasti vaa'assa. Se oli innostuksen synnyttämä toivo ja sen täytyi kalveta. Mutta varmuus omasta perikadostani, jos edelleen kantaisin iestäni, on yhä kasvanut eikä paina vähemmin kuin hyvä toivo. Mutta vaikk'en toivoisikaan pelastavani sieluani, niin en katuisi, mitä olen päättänyt, sillä se päätös perustui vakuutukseeni. — Olen tullut selvään ja varmaan vakuutukseen siitä, että ainoastaan ne, jotka eivät tunne venäläistä kurjuutta sen oikeassa loistossa, voivat väittää tämän tekoni epäoikeutetuksi. Venäjälle en voinut enkä tahtonut palata, vaikka minulle olisi tarjottu kaiken maailman kulta. Se oli peruuttamaton päätökseni. Sillä mitä eronpyynnin mahdollisuuteen (sairauden vuoksi) tulee, niin on tunnettu asia, että sotaan varustettaessa ei upseeri saa eroaan minkään syyn nojalla. Jos hän on sairas, maatkoon sairashuoneessa. Mutta jos vielä muistamme, että minä nautittuani valtion matkarahaa olisin pyytänyt eroani päästäkseni Suomeen, niin en olisi sitä saanut. Ja jos olisin saanutkin, olisi minun pitänyt kulkea — nuora jalassa. Mutta enhän minä tarvitse enkä etsi nuoraa, vaan — vapautta — vapautta semmoista, jommoisena olen sitä oppinut tuntemaan ja rakastamaan. — Mitä tämä vapaus on, siitä on teillä tuskin aavistustakaan — elkää siis tuomitko minua liika nopeasti!"
"Mainitsin jotain eräästä toivosta, joka heräsi — ja että se koski Suomea; niin onkin. Minun täytyy jättää selittämättä, mihin se perustui. Ehkä puhun siitä aikanaan. Nyt tahdon vaan lisätä: rakkaampi kuin koskaan ennen on minulle nyt Suomi: ja rakkaana on se pysyvä niin kauvan kun elän."
Niinkuin näkyy poltti hän laivansa hyvin tietäen mitä teki. Että taistelu oli kova ja päätöksen tekeminen vaikea, se näkyy siitä, mitkä kaikki voimat, sekä ulkonaiset että sisälliset, saivat rynnätä esiin häntä entisyydestään pelastamaan ja siihen palausta estämään. Toisaalla kultaiset kahleet, loistava aineellinen tulevaisuus, niinkuin jo kerran ennen, vaikka silloin vähemmässä määrin, Dünaburgista lähtiessä; toisaalla vapaus ja maanpako kaikkine epämääräisine lupauksineen. Tieteellinen ura katkaistu, rakas kemia heitettävä tietymättömään tulevaisuuteen. Puute, taistelut, maanpako, isien maahan palaamisesta ei tietoakaan, ei toivoakaan nähdä enää elossa vanhaa äitiä. Vaikeampaa velvollisuuksien ristiriitaa tuskin voi ajatella. Mutta hänen päätöksensä oli tehty, hän ei voinut muuten menetellä, edellytykset tähän olivat hänen luonteessaan, hänen koko entisyydessään. Hänen täytyi riuhtaista itsensä irti, katkaista kahle, joka oli taottu kiinni hänen jalkaansa. Hän teki tempauksensa ja oli vapaa!
Ei kuitenkaan kokonaan. Kahle kyllä katkesi, mutta siitä jäi yksi rengas nilkkaan jälelle, jäi siihen kalvamaan vuosikausiksi eikä sen arpi näytä koskaan menneen täydellisesti umpeen.
Päästäkseen lähtemään oli Soldan, jolla ei tietysti ollut muita tuloja kuin stipendinsä, odottanut neljänneksen saapumista Pietarista. Vasta sen saatuaan lähti hän ja vei siis mukanaan palkan, jota ei enää ollut oikeutettu kantamaan, koska oli palveluksestaan karannut. Siitä jäi hänen tunnolleen taakka, jota hän ei koskaan saanut siitä kokonaan luoduksi. Se painoi häntä läpi koko hänen elämänsä, vaikkakin se samalla tuli hyvin tärkeäksi välikappaleeksi kohtalon kädessä hänen sisälliselle eetilliselle uudistukselleen. Se oli kenties tämä pikku välikohtaus kaikista traagillisin tapaus hänen elämässään. Tämän teon merkitys selvisi hänelle kuitenkin vasta myöhemmin hänen sisällisen silmänsä eteen. Silloin kun erehdys tuli tehdyksi sai hän moitteen nousevan pään painetuksi alas. Sillä samassa kirjeessä, jossa hän on esittänyt lähtönsä syyt, koettaa hän päästä asiasta seuraavalla selityksellä:
"Yksi kohta on vielä mainittava. Minä matkustan valtion kustannuksella. Tämä seikka, niin painavalta kuin se minusta tuntuikin alussa, vaivaa minua nyt kaikista vähimmin. Tiedän liiankin hyvin, mistä ne miljoonat tulevat, joita keisari on jakanut — 60 miljoonaa sinne (esim. Palermoon), tuhat tänne (esim. Giesseniin). En voi väittää, että olisi ollut mitenkään lainmukaista, että käytin viimeisen vekselini matkaani varten — ainoan, jota käytin väärin. Mutta minä voin helposti lohduttaa itseäni sen johdosta, kiitollisuus ei kuulu politiikkaan. Mutta kansa, joka otsansa hiessä hankkii sen kullan, jota hallitsija käyttää sen sortamiseksi — kansa on minulle rakas — ja sen palveluksessa tahdon minä elää — ja — kuolla."
7.
Matkalla vallankumoukseen.
Frankfurt am Mainissa Metternichiä etsimässä. — Rothschild ei osta vekseliä. — Arvostelua Suomen oloista. — Neustadtissa tohtori Freyn luona. — "Seidler, Bürger aus Neustadt." — Liberté, egalité, fraternité. — Eräs henkiheimolainen. — Strassburgissa Gutenbergin patsaan ääressä. — Tulo Pariisiin.
Maanantai-iltana maaliskuun 21 p:nä klo 10 illalla 1848 astuu vallankumoojamme postivaunuihin Giessenissä lähteäkseen tuosta kaikkien vallankumousten ahjosta pärskyvän tulen valossa maailman tapahtumia katselemaan. Vielä vähän aikaa puhelee hän laboratoriotoveriensa John Porterin ja Fr. Boppin kanssa — ainoat, jotka olivat saaneet osan hänen suuresta salaisuudestaan. Sitten paiskataan vaunujen ovi kiinni ja niin lähdetään ajamaan, ensin etelään päin läpi pitkän kapean kaupungin ja sitten yön selässä ja pimeässä Frankfurt am Mainiin päin.
Hän on hyvällä tuulella ja mieli rohkeana — tietäähän sen, kun on matkalla Pariisiin. Seuraavana aamuna klo 5 pysähtyvät vaunut Frankfurt am Mainin komealle postikartanolle ja uniset matkamiehet hajaantuvat kukin taholleen. Soldan kannattaa kapsäkkinsä lähinnä olevaan ravintolaan Café Parrot'iin ja huomaa jo siihen aikaan päivästä ihmisiä istumassa — sanomalehtipöydän ääressä. — Niin, se on ihmeellistä! huudahtaa hän. Läpi vuorokauden istuivat ihmiset tähän aikaan sanomalehtiä lukemassa. Soldankin tarttuu lehteen ja tapaa jo uutisia vastassaan, uusia tietoja levottomuuksista Berliinissä ja muualla.
Itsessään Frankfurtissakin on edellisenä iltana ollut levottomuuksia — kertoo hänelle ravintolan tarjoilija — sen johdosta, että otaksuttiin itsensä Metternichin, Itävallan itsevaltaisen ministerin ja pyhän liiton parhaan tuen olevan kaupungissa. Tarjoilija tiesi vielä senkin, että tuo kaikkien tyrannien tyranni asuu Hotel de Russie'ssa — siis Venäjän nimen turvissa! Kukas sinne, jos ei Soldan, joka oli lähtenyt kuninkaita kukistamaan! Hän rientää Hotel de Russiehin, joka on kaupungin komeimpia ravintoloita, sekä kysyy ystävätään Metternichiä. Se on erehdys, hän ei ole täällä, hän ei luultavasti ole koko kaupungissakaan, väittää kellneri, mutta sitä ei usko Soldan. Kellnerin vastaus ei muka ole muuta kuin verukkeita metelien estämiseksi, ja Soldan lupaa miehelle kokonaisen talarin, jos tämä voisi niin asettaa, että hän saisi nähdä edes avaimen reiästä Metternichin, tuon eläimen, ainoan laatuaan. Mutta täyttämättä jäi tämä toivo. Metternich ei ollut Frankfurtissa — eikä monessa muussakaan Saksan kaupungissa, joissa hän samaan aikaan kummitteli, ja syystä kyllä, sillä juuri niinä päivinä oli hän pakomatkalla Pragin, Dresdenin ja Hollannin kautta Englantiin, Jonkunlaisella vahingonilolla lisää Soldan, että ukkoa, jota salapoliisien eksyttämiseksi yleensä oli kansan kesken kutsuttu "Jemandiksi" [Joksikuksi], nyt maaliskuun päiväin jälkeen kutsuttiin "Fürst Mitternacht'iksi" [Ruhtinas Keskiyöksi].
Kun ei nyt saanut nähdä Metternichiä, täytyi lähteä kaupunkia katselemaan. Frankfurtissa istui juuri siihen aikaan Saksan uusien reformaattorien kutsuman esiparlamentin asettama valiokunta, joka hoiti asioita siksi, kunnes varsinainen parlamentti eli perustuslakia laativa kansalliskokous kokoontuisi toukokuussa. Ell'ei olisi ollut matkalla, olisi Soldan pysähtynyt valiokunnan istunnoita seuraamaan. Mutta nyt täytyi hänen tyytyä vaan kaupungin katselemiseen ja huomasi hän sen yleensä kauniiksi ja siistiksi. Klo 1/2 9 koetti hän saada viimeisen vekselinsä rahaksi muutetuksi, mutta ukko Rothschild antoi sanoa, että hänellä oli niin paljon Hampuriin asetettuja papereita, ett'ei hän voinut ostaa sitä. Levottomien aikain tuottama rahapula oli näet jo silloin alkanut Saksassakin. "Se oli minulle uusi ilmaus vallankumouksesta, mutta tällä kertaa jotenkin ikävä, sanoo Soldan. Kun näet olin ollut varomaton sanomaan, että toivoin saavani ranskalaista kultaa (enkä hopeaa), koska olin matkalla Strassburgiin j.n.e. ja kun sen johdosta syntyi kuiskeita, niin minä, tottumaton kun vielä olin näyttelemään seikkailijan osaa häpeämättömällä naamalla, hätäydyin ja ajattelin, että se voisi jotain merkitä. En viitsi luetella kaikkia niitä peikkoja, joita jo näin; mutta summa oli se, että minä päätin olla kääntymättä kaupungin muiden kauppahuoneiden puoleen ja heti vaan jatkaa matkaani."
Maaliskuun 23 p:nä on hän Mannheimissä Reinin varrella ja saa siellä tiedon levottomuuksista Bayerissa ja Ludvigin luopumisesta poikansa hyväksi. Samana päivänä on hän läsnä sotamiesten ja porvarien välisessä kahakassa Mannheimissa. Mannheimista ajaa hän varhain seuraavana aamuna Reinvirran yli rautatieasemalle ja jatkaa nyt matkaansa rautatievaunussa yhä etelään päin. Mitkä mietteet hänen mielensä täyttävät, se näkyy muutamista hätäisistä muistiinpanoista, jotka hän kirjoittaa "höyryvaunuaan odottaessa":
"Enintään voivat ne minut ampua. — — Semmoiset, jotka tunkeutuvat ylöspäin kauniilla sanoilla, lämmittämättä sydämmiään totiseen ja taivaalliseen rakkauteen kansaa kohtaan — olen kuullut monen heistä sanovan, että täytyy toimia varovasti. Mitä varten ottaa askeleita, jotka vaan saattavat ankarampiin toimenpiteisiin; miksi härnätä karhua? Sehän on nyt hyvin sukkelasti sanottu, mutta siitä on seurauksena niin suuri varovaisuus, että tuota varovaisuutta saarnatessa ei muistetakaan muuta kuin omia persoonallisia toiveita — eikä välitetä siitä, tuleeko ollenkaan mitään muuta tehdyksi. Se on kurjaa sukua, sanon minä — kurjaa, sillä se teeskentelee. Tunnustavat tietäjänsä, mitä kansan rauha ja vapaus vaatii ja pyrkivät kuitenkin kynsin hampain ylimykselliseen valtaan." Nähtävästi ajatteli hän tätä kirjoittaessaan kotoisia oloja, koska kohta sen jälkeen on taas kirjoittanut nämä myöhempiäkin oloja muistuttavat sanat: "Suomessa poliisijärjestelmä. Senssuuri kenraalikuvernöörin käsissä. Korkeammat virat kaikki sotilaiden käsissä, jotka olisivat valmiit kunniamerkistä myymään isänmaansa. Sanomalehtien lakkautuksia y.m., joista ei toden totta viitsi kertoa." Tunnin kuluttua loppui rautatiematka, jota oli vaan pikku palanen Mannheimista Neustadtiin, joka on pieni kaupunki Haardtvuoren juurella.
Neustadtissa oli Soldanilla eräs tuttava tohtori Frey, jonka oli tavannut Mannheimissa ja joka oli kutsunut häntä läpi kulkiessa poikkeamaan luokseen. Tohtori Frey nukkui vielä, kello oli vasta 8, mutta eräs vanha mies, hänen isänsä, tuli ovessa vastaan ja kysyi: "Te olette Venäjältä, eikö totta? — Olen. Poikani on siitä minulle kertonut. Te olette rohkea mies, jääkää nyt meille pariksi päiväksi." Semmoinen oli mieliala maassa siihen aikaan: ventovieraat ihmiset eivät tarvinneet muuta puoltolausetta kuin että eivät olleet tahtoneet palata Venäjälle.
Odottaessaan, kunnes kaikki olisivat nousseet ylös talossa, lähti matkamies, ukon ystävällisistä sanoista rohkaistuna, katselemaan kaupunkia. Hän nousi Viinivuorelle ja hänellä oli jalkainsa alla koko kaupunki ja edessään koko laaja tasanko, aina Reiniin saakka, ilma oli leppoinen, vaikkakin hiukan kostea, aurinko koetti puhkaista pilviä ja vaikka se yhä piilikin hattarain takana, niin ilmaisi se paikkansa sinertävän valkeiden pilkkujen kautta itse pilvissä tai vaalean juovain kautta, jotka vaelsivat yli tasangon. "Sellaista on valo! Se ei voi pitää koossa säteitään, olivatpa ne suuria tai pieniä. Jos se sattuu seinään, niin hakee se reiät siinä, hakee kaikkein hienoimmatkin. Jos seinä on pimeän huoneen seinä, niin syntyy sisässä ainakin yksi valoisa paikka, välistä selvä kuvakin, vaikka se on ylösalasin niin kauvan kun valon rako on pieni."
Tohtori Freyn luona viipyi Soldan vaan muutamia tuntia, puhellen noiden ystävällisten ihmisten kanssa omista oloistaan ja Venäjän oloista. Häntä näkyy ilahuttaneen, ett'ei heillä ollut mitään muistuttamista hänen matkaansa vastaan, vaan sitä enemmän niitä oloja vastaan, joiden he otaksuivat vaikuttaneen tähän matkaan.
Neustadtista tultiin sitten Laudauhun, jossa täytyi tullista ulosmennessä ilmoittaa nimensä sotamiehelle. "Seidler, Bürger aus Neustadt", oli Soldanin ensimäinen salanimi — niitä olisi tuleva sitten montakin. Seudut, joiden kautta kulettiin, olivat vuoriset ja kauniit, siellä täällä näkyi vanhoja linnoja, m.m. Dryfels, jossa Richard Leijonamieltä oli pidetty vankina.
Lähestyttiin Ranskan rajaa, vapauden maata. Viimeinen, mikä Saksan puolella herätti huomiota, oli 14 vuotias tyttö, joka kori käsivarrella ja avojaloin juoksi vaunujen perässä ainakin neljännestunnin. "Se oli hurmaavan kaunis olento enkä voinut kääntää hänestä silmiäni. Eräs vaunutovereistani tiesi, että tyttö oli erään papin tytär läheisyydestä!" — Oli jo hämärä, kun saavuttiin rajalle ja pysähdyttiin tulliin.
Ja mikä tuli rajalla vastaan? Mikä oli ensi näkemä? Vallankumous ja vapauden aatteet tulvahtivat kaikella tuoreudellaan vastaan! Kolmivärinen lippu liehui tullihuoneen oven edessä ja oven päällä luettiin sanat — liberté, egalité, fraternité! Tullissa ei ollut rettelöitä eikä turhia tarkastuksia. Luotettiin miehen sanaan. Kun tulliherra kysyi, oliko mitään tullattavaa, ja sai vastaukseksi, ett'ei ollut, jätettiin kapsäkki avaamatta. Eikä passiakaan kysytty. Tullihuoneelta ajettiin Vissenbourgin linnakaupunkiin ja vaunut pysähtyivät erään ravintolan eteen, jossa niiden kulettaja kehoitti syömään illallista. Lyhtyjen valossa liikkui kadulla iloista kansaa laulaen — marseljeesiä!
Kirjeessä, jossa tästä matkasta kerrotaan, ei näy mitään ilmauksia siitä mielentilasta, joka valtasi matkustajan Ranskan kynnyksellä. Jokainen, joka on tämän rajan yli astunut, tietää kuitenkin, että se yksin rautateidenkin epärunollisessa ympäristössä tekee hauskan vaikutuksen. Vapaus, virkamiesten miellyttävä käytös, iloiset kasvot, kaunis kieli — kaikki se lumoaa. Vaikka kuinkakin tietäisi, että nuo sanat "vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys" ovat menettäneet merkityksensä ja muuttuneet valekyltiksi, jonka takana ei ole mitä luvataan, niin vavahtaa rinta kuitenkin ne ensi kerran nähdessään. Sillä niillä on kerran tottakin tarkoitettu, ne ovat kerran tottakin tietäneet. Ja silloin juuri jos milloin — keväällä 1848 — oli niiden merkitys suurempi ja niihin asetettu toivo vilpittömämpi kuin koskaan ennen ja jälkeen. Ja mitä ne mahtoivat Soldaniile sanoa, sen voi kuvailla tietäessään, ett'ei ollut vielä vuotta kulunut siitä, kun hän oli lähtenyt — Venäjältä, jota hän kutsui suureksi vankilakseen.
Omituinen sattuma oli, että Soldan samassa paikassa tapasi miehen, jonka kohtalo oli sama kuin miksi hänen omansa tulisi sittemmin muodostumaan. Tarjoilija, joka toi hänelle pihviä ja palveli häntä pöydässä, hämmästytti häntä hienolla käytöksellään. Kun ei Soldanin ranskan puhuminen oikein vielä luonnistanut, alkoi mies puhua saksaa ja antoi kernaasti kaikellaisia hyödyllisiä tietoja. Keskustelun kuluessa tuli ilmi, että hän oli maanpaossa oleva puolalainen hyvästä perheestä. Hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän puhui niistä toiveista, joista puolalaiset siihen aikaan uneksuivat isänmaansa pelastukseksi. Laumoittain olikin puolalaisia siihen aikaan palannut Pariisista kotimaahansa ja oli innostus heidän asiaansa niin suuri, että heillä Badissa oli vapaat matkat rautateillä.
Yötä myötenkin jatkuu matka. Tullaan johonkin kaupunkiin, joka on jotenkin suuri ja siisti, mutta jonka nimeä ei tule kysytyksi. Hevosia vaihdettaessa harhailee matkamies läheisillä kaduilla. Kuinka omituista, kuinka merkillistä! Missä on hän, missä kolkassa maailmaa, mikä aika on yöstä? Kaikki on hiljaa, kaikki nukkuvat, hän on matkalla jonnekin, epämääräisille perille. Hän kulkee kuin unessa, pääsee johonkin ravintolaan, tapaa itsensä istumasta viinilasin ääressä, jonka muuan eukko on tynnyristä laskenut, ja sitten taas takaisin vaunuun ja yhä edelleen.
Strassburgiin saavuttiin aamulla varhain maaliskuun 25 p:nä ja ajettiin muutamia kauniita katuja pitkin ja poikki kahden torin. Toreilla olevat kuvapatsaat olivat koristetut trikolooreilla ja Gutenbergin pronssisessa päässä oli punanen frygialainen myssy, vapauden merkki. Eikä Soldan sitä nähdessään malta olla huudahtamatta, että sen päähineen tuo mies kyllä ansaitsee paremmin kuin kukaan muu. Sillä kirjapainotaito, sanoo Lamartine, on kuin ihmisajatuksen alinomaista räjähtelemistä ja on se muuttunut kansoille toiseksi ilmestykseksi. Tietämättään oli Gutenberg laskenut perustuksen uudelle maailmalle. Keksimällä aatteiden välityskeinon, valmisti hän järjen riippumattomuuden. Jokaisella hänen kirjaimellaan oli enemmän voimaa kuin kuninkaiden sotajoukoilla ja paavien pannakirjoilla. Hän pisti älyn käteen sanan aseet. Eikä hän suotta näin ihastunut Gutenbergin patsaan ääressä. 1848:n vallankumous oli m.m. juuri painovapauden hyväksi tehty vallankumous. Sehän se oli yhtenä pääpykälänä kaikissa parannusohjelmissa. Ja varmaankin muistui hänelle taas mieleen, millaiset vastaavat olot olivat Suomessa: että kenraalikuvernööri hoiti senssuuria, että Saima oli lakkautettu… "Davidin tekemä Gutenbergin vartalokuva oli jättiläisen kokoinen ja ylen komea pitkine partoineen. Hartaudella ja kunnioituksella katselin tuon miehen muistopatsasta, joka oli ollut aseena Jumalan kädessä."
Strassburgissa on Soldan piirtänyt kuvan vaunuista, joilla hän sieltä lähti Pariisiin ja pienoiskuvan itsestään aamukahvia juomassa. Vaunussa oli kolme osastoa: katto, taustana (paras paikka) keskusta, jossa Soldan matkusti ja maksoi piletistä Pariisiin 50 frangia.
Strassburgista Pariisiin ei matka tarjonnut mitään erikoista. Hevosia vaihdettiin joka toinen tunti ja ne riisuttiin ja valjastettiin niin pian, että harvoin ehti nousta edes alas vaunuista. Kaupunkien ja kylien läpi ajettaessa ei kukaan katsahtanut päinkään ohi koluuttavia vaunuja, tuota jokapäiväistä ilmiötä, vaikka näissä vaunuissa kulki niin merkillinen matkustaja kuin Sortavalassa syntynyt venäläinen luutnantti matkalla Pariisiin, vallankumoukseen. Korkeampien mäkien alla komennettiin: Descendez messieurs![Astukaa alas, hyvät herrat!] — ja se oli hauskaa vaihteen vuoksi. Kaksi lisähevosta valjastettiin entisten 5:n sijaan ja nyt lähti karavaani soihtujen valossa, jos sattui ilta, kiipeämään savista mäkeä. Eräs nuori sotamies oli kerran Soldanin lähin naapuri vaunuissa ja kovin puhelias hän oli. Hän sai sikarin ja tuli sytyttämään sitä antajan sikarista, suu suuta vastaan — ja vielä joivat he viiniäkin ja kilistelivät kaikessa ystävyydessä — venäläinen luutnantti keisarin palveluksessa ja ranskalainen sotamies tasavallan työssä. Tämä tapahtui Vogesien harjalla. Sitten kulki tie Nancyn, Toursin, St. Aubinin ja Vitryn kautta enimmäkseen yksitoikkoisia seutuja.
Mutta vähitellen lähenee matkan maali. Oli ilta maanantaina maaliskuun 27 p:nä. Sotilastoveri oli poistunut ja sijaan tullut joku lihava, hyväntahtoinen vanha mies. Hän kertoi, että kaupunki, jonka läpi nyt kulettiin, oli nimeltään Neuilly. Oli jo sytytetty tulia. Harmitti vähän, kun täytyi ajaa pimeässä Pariisiin. Omituinen tunne alkoi kuitenkin päästä vallalle ja muistutti se ensimmäisestä tulosta Pietariin 18 vuotta sitten. Siinä oli iloa siitä, että matka oli päättymässä ja että pian oltaisiin Pariisissa, tuossa ihmeellisimmässä paikassa, jota maa pinnallaan kantaa, ja samalla pieni sekoitus surumielisyyttä siitä kovasta kohtalosta, siitä merkillisestä voimasta, joka tempoi minua eteenpäin ja josta minulla sillä kertaa oli vaan puolinainen aavistus. Kohta oli jälellä vaan une heure encore!… encore vingt minutes… voilä[vielä tunti… vielä 20 minuuttia… kas niin!] — ei, se on vasta Vincennes… — mutta kertokoon hän itse yhä edelleen:
"Kun nuo suuret vaunut vyöryivät ohi Vincennesin ja 'Heinäkuun patsaan', joka seisoi Bastillen torilla, muuttui oudoksi mieleni. Tätä outoutta en voi selittää, sillä siinä ei ollut mitään ajatusta, se oli vaan sekaantunut sarja nuolennopeita kuvia kaikista ajanjaksoista elämässäni sekä siihen yhdistettyinä ne kuvat, jotka sillä hetkellä sattuivat silmään, vaikk'ei niitä näe. Sen tapainen tunne valtasi minut, kun ensi kerran näin Pietarin, Helsingin, Berliinin, Leipzigin, Dresdenin. Ja samalla, kuinka ihmeellisiä nyt, nyt, ja Pariisissa! — — Mielentilani voisin kuvaavimmin sovittaa sanoihin: 'Minäkö? — minä! — olen — olen! — siis — siis! — Pariisissa — Pariisissa! — Pa-rii-sissa!' — Oli ilta; tuolla kapealla pitkällä kadulla — rue St. Honoré — oli kaikki jo valoisaa ja iloista; oli juhlavalaistus sinä iltana luulen. Ainakin tapahtui meille, että eräällä torilla joukko nuorisoa poltti pieniä raketteja, joita he yleiseksi iloksi, mutta kuskin suuttumukseksi heittelivät vaunujamme ja hevosiamme vastaan. Silloin tällöin laukaistiin pistooleja. Kuulin marseljeesin rallatusta. Makasiinit loistivat ihanina kaasulamppujensa valossa ja väkeä tulvaili myötä ja vastaan ja kaikille suunnille. Vihdoin ajettiin suuren talon pihalle 'Messageries generales', lähellä Palais Royalia. Piha oli täynnä samanlaisia vaunuja kuin meidän. Suuri hotelli oli lähellä. Siinä vietin ensimäisen yöni."
8.
Pariisissa.
Pariisin vetovoima. — "Au premier en descendant du ciel." — S.A. Hedlund. — Edustajakammarin piiritys. — Paraati Marskentällä. — "Pyhä totuus ihmisen vankin tuki." — Sanomalehdet. — Ei sanaakaan Suomesta. — Pariisilainen ja suomalainen. — Innostus alkaa hälvetä. — Velvollisuuksien ristiriitaa. — On menetellyt väärin. — "Alkaa toinen sisällinen maailma selvitä." — Lähtö Pariisista.
Lumoavalla voimalla on Pariisi kaikkina aikoina loihtinut ihmisiä luokseen, riippumatta siitä, mitkä aatteet siellä ovat olleet vallalla ja mitkä hallitukset. Kaikki odottavat sieltä jotain uutta näkemistä, oppimista ja kokemista. Niinä aikoina, jolloin tässä maailman ahjossa historian ainekset kiehuvat yhteen joko taidolla taottaviksi tai uusina onnen Sampoina siitä täysivalmiina syntyäkseen, on Seinen kaupungilla tavallista suurempi vetovoima. Koko maailma odotti helmikuun vallankumoukselta ainakin jotain hyvää itselleen, ja välillisesti saikin. Ja olihan niitäkin, jotka niinkuin puolalaiset katsoivat uuden tasavallan ensimmäiseksi velvollisuudeksi käydä heitä auttamaan, julistaa sota Venäjää vastaan ja antaa heille takaisin heidän menetetty isänmaansa.
Harvaa miestä lienee Pariisi kuitenkaan vetänyt puoleensa niin vastustamattomasti kuin Soldania. Tosin ei hänellä ollut sieltä mitään varsinaista odotettavana. Hän lähti sinne pelkkänä asianharrastajana, tahtoi vaan olla mukana, tahtoi vaan nähdä rakkaimpien aatteittensa, ihanimpien ihanteittensa toteutumista. Kun ottaa lukuun, miten vähän hänellä oli ulkonaisesti voitettavana ja saavutettavana, saattaa hänen tekonsa siis tuntua naurettavalta ja hullulta. Mutta kun muistaa, mitä hän uhrasi, mistä luopui, ei häntä voi olla ihailematta ja hänelle täydellisintä myötätuntoisuuttaan antamatta.
Ja hän saikin nähdä mitä oli halunnut, sai olla mukana, kun historiaa tehtiin. Tosin oli varsinainen taistelu jo tapahtunut helmikuun päivinä, mutta maininki kävi vielä korkeana myrskyn jälestä. Kansalliskokouksen vaaleja toimitettiin parhaallaan, ja väliaikainen, Lamartinen johtama hallitus oli saanut osakseen yleisen suosion myöskin työväen piireissä, jolle se oli hankkinut työtä valtion kustannuksella. Aika oli juhlain ja riemun aikaa. Kansa oli hurmaantunut voitoistaan ja rajattomasta vallastaan.
Jo tullessaan oli Soldan vaunun ikkunasta nähnyt palan juhlivaa, innostunutta Pariisia. Ja joka aamu, avatessaan ikkunan asunnossaan, joka oli pieni kammari Pierre l'Escot-kadun varrella, viidennessä kerroksessa maasta nousten, mutta "au premier en descendant du ciel" s.o. ensimmäisessä taivaasta tullen, tulvi sinne maailman-kaupungin melu alhaalta kaduilta ja toreilta. Yöt ja päivät kuului sinne isänmaallisia lauluja, milloin girondistien hyvästijättölaulu, milloin marseljeesin sävelet ylinnä muista. Ja jo ensimmäisenä aamuna kadulle astuessaan kohtasi hän näyn, joka siihen aikaan oli hyvin tavallinen Pariisissa, mielenosoituksen vanhaa kuninkuutta vastaan ja uuden puolesta: suuremmoisen ruumissaaton soihtuineen, soittoineen ja paraativaunuineen, joissa jotain helmikuun päiväin haavoittunutta ja sittemmin sairaalassa kuollutta uhria saatettiin hautaan.
Tekemistään muistoonpanoista päättäen oli Soldan läsnä kaikissa merkillisemmissä tapauksissa, ottaen niihin osaa katselijana. Niinpä sanoo hän olleensa mukana veljeyden juhlassa, Fête de la fraternité'ssa Champs Elysées'llä huhtikuun 21 p:nä, jossa hänellä oli paikkansa aivan lähellä väliaikaisen hallituksen lavaa Arc de Triomphen luona, minkä editse kaikki vallankumouksen synnyttämät vapaaehtoiset pataljoonat marssivat suuremmoisessa kansalaisparaatissa. Painetit olivat kukkasilla koristetut ja kanuunat vihreillä oksilla. Väliaikainen hallitus ja sen johtava sielu, runoilija Lamartine, oli näinä aikoina kunniansa ja kansansuosionsa kukkulalla ja huuto " vive Lamartine!" oli yhtä innokas kuin " vive la République!" — Myöskin edustajakammarin piirityksessä toukokuun 15 p:nä, jolloin roistoväki tunki vasta valittujen kansanedusmiesten kokoushuoneeseen Palais Bourbonissa ja uhkasi riistämällä heiltä vallan panna toimeen uuden vallankumouksen, oli hän läsnä. Eräs kaartin pataljoona sai kuitenkin kapinoitsijat karkotetuksi edustajahuoneesta, jonka jälkeen Lamartine ja toinen hallituksen jäsen Ledru-Rollin aseellisten ja aseettomien etunenässä lähtivät valloittamaan Hôtel de Villeä, minne toinen osa kapinallisia oli sijoittunut. Tässäkin tilaisuudessa sanoo Soldan olleensa ja kulkeneensa jonkun matkaa aivan lähellä Lamartinea. — Toukokuun 21 p:nä pidettiin sotaväen katselmus Marskentällä, joka juhla on saanut nimekseen Fête de la Concorde s.o. yksimielisyyden juhla ja jossa kansa, sotaväki ja kansalliskaarti ikäänkuin lopullisesti tunnustivat tasavallan ja hyväksyivät kansan eduskunnan — siinäkin oli Soldan saapuvilla, vaikk'ei hän tästä enemmän kuin muistakaan tapahtumista Pariisissa hänen siellä ollessaan ole jättänyt mitään seikkaperäisempiä muistiinpanoja. Nähtävästi olivat saadut vaikutukset niin voimakkaat ja monilukuiset, ett'eivät ne olleet muutamin sanoin kerrottavissa ja pitempään kirjoittamiseen ei ollut aikaa eikä halua. Eräässä paksussa vihkossa, jonka nimenä on "Min resa", ja johon hän on nidottanut muistoonpanonsa Saksasta, Englannista ja Ruotsista, ei ole Pariisista kuin jonkun sivun verta tietoja.
Jos emme siis voikaan Soldanin omilla sanoilla esittää hänen näkemiään Pariisissa, voimme sen kuitenkin tehdä erään toisen miehen sanoilla, joka samoinkuin Soldankin oli läsnä kahdessa viimemainitussa merkkitilaisuudessa. Tämä mies oli hänen jo ennen mainittu ystävänsä, ruotsalainen sanomalehtimies Sven Adolf Hedlund.
Tutustumisestaan Soldanin kanssa on Hedlund Göteborgs Handels- och Sjöfartstidningissä v. 1885 kirjoittamissaan muistosanoissa ystävävainajastaan kertonut seuraavaa:
"Oli toukokuu 1848. Madame Molinier'n hotellissa, Cour de Commercessa Pariisissa, asui monta pohjoismaalaista: ruotsalaisia, norjalaisia, suomalaisia ja myöskin joku venäläinen. — Kaksi vierasta viipyi vielä aamiaispöydässä, toinen luki sanomalehteä, toinen istui, niinkuin tapansa oli, äänetönnä ja tuijotti synkästi eteensä."
"Lehti oli luettu ja minä aioin mennä huoneeseeni. Silloin kuulin kummakseni ruotsia tuon synkän muukalaisen huulilta, tuolla tunnetulla suomalaisella murteella: 'Tehän olette hra Hedlund. Saanko puhua kanssanne kahdenkesken?'"
"Menimme huoneeseeni. Muukalainen virkkoi: 'Kuninkaallisen kirjaston hoitaja Arvidsson, jolle olen kirjoittanut, on neuvonut minua luoksenne ja sanonut, että voin kääntyä puoleenne täydellä luottamuksella. Tahdon senvuoksi peittelemättä sanoa teille kaikki. Olen insinööriupseeri Venäjän palveluksessa. Olen muutamia kuukausia sitten matkarahaa nauttien tutkinut kemiaa Liebigin johdolla. Minut on kutsuttu takaisin Venäjän ja Saksan välillä mahdollisesti syttyvän sodan vuoksi. Minun olisi siis pitänyt kantaa aseita maata vastaan, jota saan kiittää parhaasta sivistyksestään. Sitä en tahtonut! Olen pannut kokoon univormuni, lähettänyt niin monta preparaattia kuin mahdollista jonkunlaiseksi korvaukseksi matkarahasta ja lähettänyt ne kaikki kotiin ynnä kohteliaan kirjeen päällikölleni. Nyt olen täällä."
"Mies kutsui itseään Bort — hänen oikea nimensä, joka ei moneen vuoteen kuulunut huuliltani oli — A.F. Soldan." [Hänen koko nimensä Pariisissa oli Felix (Onnellinen) Bort (Pois), valittu varmaankin tulkitsemaan sitä onnellista mielentilaa, minkä pois-pääsö Venäjän palveluksesta hänessä synnytti.]
Yllämainituista historiallisista tilaisuuksista on Hedlund, joka oli saapunut Pariisiin "Dagligt Allehandan" kirjeenvaihtajana, kirjoittanut vilkkaita kuvauksia tähän lehteen. Hyvin luultavaa on, että Soldan, joka asui samassa hotellissa kuin Hedlund, oli yhdessä hänen kanssaan liikkeellä kaupungissa ja näki siis hänen silmillään.
Eräässä kirjeessä, joka on päivätty toukokuun 15 p:nä, kertoo Hedlund edellisenä iltana olleensa kokouksessa, joka pidettiin vallankumooja Blanquin klubissa ja jossa tämän ehdotuksesta päätettiin, että seuraavana päivänä olisi kansalliskokoukselle jätettävä anomus puolalaisten vapauttamisen hyväksi. 15 p:nä kokoonnuttiin sitten klo 10:n aikaan sovitulle paikalle Theâtre de la Gaîtén ja Theätre nationalin välille, jonne Hedlundkin riensi.
"Joukko kansaa seisoi jo klubin lipun ympärillä ja pysyttelihe jotenkin tyynenä ja rauhallisena. Keskustelun aineena niissä ryhmissä, jotka olivat muodostuneet erään puhujan ympärille, oli enimmäkseen Puola. Muutamat puhuivat myöskin työmiehistä ja näiden surullisesta asemasta. Liityin muutamaan työmieheen, joka näytti siivolta, pistin käteni hänen kainaloonsa ja me astelimme Bastillen torille. Tänne kokoontui nyt sopimuksen mukaan toinen joukko toisensa perästä, kaikki lippuineen ja vähä väliä huutaen: vive la Pologne! Hetken kuluttua lähti jono liikkeelle. Alinomaa liittyi siihen uusia joukkueita, jäseniä kaikista klubeista, ja melkein kaikki kansallistyöhuoneiden työmiehet. Liput liehuivat kunkin osaston edessä, kulkijoilla oli käsissä vihreitä oksia, laulu soi ja huutoja kaikui: 'Eläköön Puola! Eläköön työmiehet! Eläköön tasavalta! Alas ylimykset!' — ja tämä ääretön väen paljous, jossa arviolla oli ainakin satatuhatta henkeä, tulvaili nyt bulevardeja myöten alas Madeleine-torille. Täällä puhui muuan pappi Chêtet kansalle Puolan puolesta ja tervehdittiin häntä myrskyisillä hyväksymishuudoilla. Samassa tilaisuudessa valittiin myöskin edusmiehiä kustakin yhdistyksestä viemään perille kansan vaatimusta. — Noin klo 1:n tienoissa seisoi koko tämä joukko kansalliskokouksen istuntohuoneen ympärillä ulottuen taajoissa, leveissä riveissä aina suuren Luxorin obeliskin luo Concorde-torilla. Osa linjasotaväestä oli sijoitettu sillalle ja toinen osa ynnä liikkuva kansalliskaarti huoneen rappusille. 'Alas painetit!' huudetaan; 'mehän tulemme aseettomina, emme tahdo tehdä väkivaltaa!' Pyyntö täytettiin heti ja heti kohta kaikui huutoja: 'Eläköön yhteys!' samalla kun käsiä puristettiin ja väkijoukko veljeytyi sotaväen kanssa. Oli levinnyt huhu, että sotaväen kiväärit olivat ladatut. Osoittaakseen tätä huhua vääräksi, vetivät sotamiehet esiin latasimet ja antoivat niiden helähtää tyhjäin pyssynpiippujen pohjaan. Silloin taas uudistuivat hyväksymishuudot. Nyt lähtivät lähetystöt liikkeelle ja astuivat isoja rappuja myöten kansalliskokouksen huoneesen. Väkijoukko odotti. Osa levottomimmista alkoi kiivetä kaiteitten päälle, jotka sulkivat tien huoneen sisäänkäytäviin. Muutamat varomattomat sotamiehet löivät heitä sormille kiväärin perillä, mutta täytyi heidän kohta luopua siitä, ja alkoivat he sen sijaan auttaa kaiteiden päälle niin monta kuin niille mahtui. Sillävälin oli kaupungissa alkanut levitä tieto tapahtumista ja yksi kansalliskaartin osasto toisensa perästä osaksi marssi esiin, osaksi pysähtyi lähellä oleville sivukaduille. Sillä tavalla seisottiin sitten noin klo 1/2 4:ään. Menin muutamaan ravintolaan vastapäätä kokoushuoneen suurta porttia ja istuin siellä noin puolen tunnin verran, kun painetteja alkoi välähdellä leveimmältä kadulta. 'Jumalan kiitos, me olemme pelastetut!' kuulin kuiskattavan vierelläni. Mutta silloin joutui koko väkijoukko liikkeelle ja huutoja: 'aseihin!' kaikui ilmassa. Samassa hyökkää eräästä ikkunasta sisään mies, heiluttaen kädessään jotain klubin lippua ja julistaa: 'Kansalliskokous on lakkautettu! Uusi väliaikainen hallitus on asetettu! Kansa vallitsee salissa! Sisällinen sota syttyy!' Hämmästys oli yleinen. Ikkunaluukkuja ja portteja sulettiin eikä kukaan tiennyt, miten tämä tulisi päättymään."
"Juoksin tietysti ulos, seurasin muutaman ryhmän mukana ylös rappuja ja päädyin eräälle lehterille. Sieltä näin, että koko kansalliskokouksen sali oli täynnä mekkopukuisia työmiehiä, joista suurin osa seisoi yhtä uteliaasti todistellen kuin minäkin; toiset istuivat edusmiesten penkeillä ja kirjoittivat, toiset tunkeilivat ulos pihalle ja vielä toiset seisoivat ylhäällä puhujalavalla. Paitse näitä viimemainituita seisoi siellä joukko mustapukuisia henkilöitä ja deklamoi. Oli mahdoton kuulla, mitä he sanoivat. Menin siis alas saliin ja istuuduin niinkuin muutkin erään pulpetin ääreen ja kirjoitin luettelon uuden väliaikaisen hallituksen jäsenistä, joka kohteliaasti minulle annettiin. Nimet olivat Barbes, Louis Blanc, Albert, Leroux, Ledru-Rollin ja Blanqui. Raspailin nimi oli poispyyhitty. Muitakin listoja lienee kierrellyt, joissa sitäpaitse oli nimet Hubert, Cabet y.m., mutta minä en nähnyt muita kuin nuo mainitsemani. Hengitin helpommin, kun taas olin ulkoilmassa, sillä tuolla sisällä oleminen oli mitä pahimman väkivallan tekoa."
"Ulkona oli nyt jo koolla äärettömän paljon sotaväkeä ja toisia yhä tuli, kaikki huutaen: 'Eläköön tasavalta! Eläköön kansalliskokous!' Suuri osa ympärillä seisovaa väkijoukkoa huusi samaa, mutta useimmat huusivat vaan: 'Eläköön tasavalta!' Jotkut uskalsivat huutaa: 'Eläköön Barbes!' — mutta heidät heitettiin heti kauluksesta sotamiesten keskeen."
Mitä sitten tapahtui, sitä ei Hedlund ollut omin silmin näkemässä, vaan kertoo hän siitä sen mukaan, mitä sai kuulla tovereiltaan, jotka olivat olleet saapuvilla. Näiden toverien joukossa oli varmaankin Soldan yksi, koska hän sanoo olleensa mukana juuri Lamartinen riemukulussa Palais Bourbonista Hôtel de Villeen.
"Kun kansalliskaarti oli puhdistanut kansalliskokouksen salin ja edusmiehet asettuneet paikoilleen ja alkaneet suuren melun kestäessä keskustelunsa, lähtivät Lamartine ja Ledru-Rollin Hôtel de Villeen, minkä uusi väliaikainen hallitus oli ottanut haltuunsa. Matkalla sinne äärettömän, aaltoilevan väkijoukon läpi jymisi yksi ainoa huuto: 'Eläköön Lamartine!' Ihmisiä tunkeili yhtämittaa hänen ympärillään tarttuakseen hänen käsiinsä ja — ainakin muutamain kertomusten mukaan — suudellakseen hänen vaatteitaan. Ainoastaan käyttäen voivat he niin ollen päästä eteenpäin, ollen aivan näännyksissä uupumuksesta, joka oli seurauksena ponnistuksista, mielenliikutuksesta ja kovasta kuumuudesta. Ei kukaan huutanut: 'Eläköön Ledru-Rollin!' Tultuaan Hôtel de Villeen huomasivat he, että kansalliskaarti oli jo sen valloittanut. Tuon n.k. uuden väliaikaisen hallituksen kantajoukko oli noin klo 5:n tienoissa anastanut kaupungintalon, pannut lippunsa sen ikkunoihin ja heittänyt julistuksia alas kansalle, mutta joutui nyt yhtäkkiä satimeen keskellä virkansa toimitusta. Barbes, Blanqui, Raspail y.m. vangittiin heti ja vietiin heidät seuraavana aamuna Vincennes'n vankilaan."
Kun Hedlund myöhemmin illalla kävi Hôtel de Villessä, oli koko sen edustalla oleva avara tori täynnä sotaväkeä. Kansanjoukoissa, joita parveili kaduilla ja Seinen rannoilla, kuulin sanottavan: meitä on petetty, uskoteltiin, että me puolustimme Puolan asioita, mutta nyt näemme, että heillä oli aivan toiset tarkoitukset. Useimmat olivat tyytyväisiä siihen, mitä oli tapahtunut. Ainoastaan yksi mies seisoi puolustamassa Barbes'ia mitä innokkaimmin. "Eihän hän ollut tahtonut muuta kuin ottaa miljardin rikkailta ja antaa sen köyhille."
Mainittakoon vielä, mitä Hedlund sanoo siitä kansallisvartiosta, joka noin oli palauttanut järjestyksen ja sitä ylläpiti: "En ole koskaan nähnyt enkä voinut edes kuvaillakaan sellaista aseellisten paljoutta. Pitkissä riveissä vaan painetteja kaikilla kaduilla niin kauvas kun silmä kantaa ja sen lisäksi vielä vartio-osastoja kaikilla suuremmilla toreilla. Sen nyt kuitenkin käsittää, kun muistaa, että kansalliskaartiin Pariisissa kuuluu noin 250,000 miestä, johon tulee lisäksi 20,000 miestä linjajoukkoja. Nämä viimemainitut ovat ryhtinsä ja käytöksensä kautta herättäneet ihailuani, ja liikkuva kansalliskaarti samaten. Se on kokoonpantu vapaaehtoisista, osaksi työttömistä tehtaan työmiehistä, ja on harjoitettu, ja varustettu univormuilla. On ilo nähdä sen vilkkautta ja reippautta. Siitä, joka on tottunut näkemään oikein hyvin varustettua sotaväkeä, näyttää tämä kuitenkin ensi silmäyksessä hiukan omituiselta. Kaikilla ei ole vielä univormua ja sen vuoksi on viheriäin olkapolettien seassa sangen paljon mekkoja ja siviilipukuja." Hedlund lausuu sitten kummastuksensa siitä, että nämä sotamiehet tupakoivat rivissä seisoessaan ja pyytävät tulta upseereilta, kun se sammuu, että he huutavat eläköön! ei käskystä, vaan "con amore" ja että he kuitenkin tottelevat päälliköitään. Hedlund luulee huomanneensa, että sotamies on alkanut muuttua ihmiseksi, sillä sellaista ruotsalaista luutnanttinulikkaa, joka huutaa "go' mårrån, gossar!" vanhoille harmaantuneille parrakkaille sotavanhuksille ja höystää sitä jollain satavuotisella sukkeluudella, ei hän ole tavannut. "Tuo seurustelun keveys ja herttaisuus, joka juuri on oikeata tasa-arvoisuutta ja josta meillä todellakaan ei ole mitään käsitystä, tekee minuun", sanoo hän, "sanomattoman miellyttävän vaikutuksen." Jos se vaikutti noin Hedlundiin, joka tuli Ruotsista, mitä lieneekään se vaikuttanut Soldaniin, joka tuli Venäjältä. Hauskaa oli hänestä nähdä sekin, ett'ei Pariisissa kukaan ujostellut olemasta työmies; päinvastoin anastivat sen nimen itselleen nekin, joilla ei ollut oikeuttakaan sitä kantaa. "Mekkopukuisia miehiä näkee täällä usein silkkipukuisten naisten kanssa, sillä sekä isännät että työmiehet käyttävät mekkoa."
Viikkoa myöhemmin eli lokakuun 21 p:nä oli Marskentällä suuri yksimielisyyden juhla, jota Hedlund ja Soldan arvattavasti sitäkin samoilla silmillä katselivat. Hedlund kertoo siitä seuraavaa:
"Jo klo 6-7:n aikaan aamulla tulvi äärettömiä kansanjoukkoja Marskentälle. Minä tulin sinne vasta puolenpäivän aikaan, kun suuri osa sotaväkeä ja käsityöläisten vapaajoukkoja jo oli katsastettu. Kenttä vilisi ihmisiä, jotka tungeskelivat toistensa välissä niinkuin muurahaiset. Keskellä kenttää seisoi jättiläisensuuri kuva tasavallasta, la machine de la Liberté, niinkuin eräs työmies sitä kutsui. Sen jalustan ympärille oli pystytetty kaikkien Ranskan departementtien liput. Toiselta kädellään tarjosi kuva miekkaa ja palmunoksaa, jättäen vastaanottajalle vapauden valita. Kuva seisoi korkealla jalustalla, joka etäämpää katsellen näytti marmorilta, mutta lähempää tarkastettaessa huomattiin olevan paikattu puuteline, jonka yli oli vedetty valkeaa kangasta. Kohteliaisuuteni kielsi minua näkemästä siinä mitään allegoriaa, mutta minua hirvitti ajatellessani, että joku kovempi tuulenpuuska voisi heittää maahan koko komeuden, ennenkun asianomaiset olisivat ehtineet purkaa sen."
"Yhdellä puolella kenttää seisoi kaksi suurta obeliskiä kaikellaisine kirjoituksineen; toisen ympärillä seisoivat Italian, Puolan ja Ranskan ja toisella vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden jättiläisensuuret patsaat. Korkeista koristetuista juhlariuvuista liehui äärettömiä lippuja kultaisine kirjoituksineen. Vastapäisellä puolella kenttää, l'Ecole militairen edessä istuivat korkealla lavalla hallituksen ja kansalliskokouksen jäsenet sekä joukko naisia komeissa puvuissa. Tämän paikan ympärillä oli tungos suurin, mutta siinäkin pysyi siihen tottunut kansa hyvässä järjestyksessä. Jokainen tuli esiin aina sen mukaan kuin edelliset poistuivat. Etimmäiset nostelivat toisiaan ylös ja suuri joukko naisia istui vartiota pitäväin kansalliskaartilaisten hevosten satuloissa. Moni ritari oli lainannut hevosensa selän 2 tai 3 naiselle."
"Tässä nyt marssivat kansalliskokouksen editse suunnattomat joukot sotaväkeä kuin myöskin eri ammattikunnat suurten vaunujensa ympärillä, joissa kuletettiin kunkin tunnusmerkkejä. Nämä viimemainitut muistuttivat ehdottomasti niitä aikoja, jolloin leipurien ammattikunta kantoi suuria rinkelejään ja teurastajat jättiläisensuuria makkaroitaan katuja pitkin. Muutamien vaunujen ympärillä kulki kauniita nuoria neitosia — valkosissa puvuissa ja käsivarsiin sidotuissa kolmivärisissä lipuissa ja päässä tammenoksasta tehdyt seppeleet. Mietiskelin, eikö sieltä ehkä ilmaantuisi köyhälistönkin vaunut, joka sekin kuuluu teollisuuteen, mutta luultavasti olisi sen seurue ollut liika suuri mahtuakseen kentälle."
"Erittäin kaunis oli sotaväen ohikulku. Sen alkoi kansalliskaarti sekä ratsain että jalkaisin, ja seurasivat sitä linjajoukkojen sekä jalka- että ratsuväki. Tämä viimemainittu oli sanomattoman kaunista ja vaikuttavaa katsella, komeine hevosineen ja miehineen, jotka olivat puetut kypäreihin ja haarniskoihin, jotka välkkyivät auringossa. Melkein joka sotamies kantoi vihreitä oksia kivääriensä nenässä (silloinkun eivät kantaneet niissä reikäleipiään) ja kulkivat kansalliskokouksen ohitse laulaen ja eläköön-huutoja huutaen. 'Eläköön tasavalta! — Eläköön kansalliskaarti! — Eläköön yhteys!' kaikui yli koko kentän. Kaikkea tätä säestivät kanuunain laukaukset."
"Minulle sanottiin, että siellä olevia sotajoukkoja oli noin 7 sataa tuhatta miestä ja että kentällä kaikkiaan oli 8 à 9 sataa tuhatta henkeä."
"Kaikki ihmiset olivat iloisia ja ystävällisiä ja lauloivat ilman melua ja nauroivat olematta humalassa. Kaikkia hallitsi sama halu nähdä se tai se mainio mies. 'Tuolla istuu Lamartine! — Kas, tuo tuossa valkoisissa liiveissä on Ledru-Rollin! Nyt paljastaa hän päänsä, nyt viittaa hän kädellään!' j.n.e."
"Illalla oli koko Pariisi ynnä Marskenttä juhlallisesti valaistu. L'arc de l'Etoilesta Tuileriain puistoon riippui köynnöksiä ja lamppuja puitten välissä. Muutamin paikoin riippui poikki tien äärettömän suuria kynttiläkruunuja satoine liekkeineen. Pitkin bulevardeja tulvi valoa kaiken väristä kaikista ikkunoista ja kerroksista; Seinevirtaan kuvastui lukemattomia tuikkivia tulia valaistuilta rannoilta ja kylpyhuoneista, ja kaiken tämän yli valoi kuu, taivaan suuri lamppu, rauhallista, surumielistä valoaan. Se antoi valonsa ilmaiseksi, kun nuo muut pienet valot kuuluvat maksaneen pari miljoonaa francia."
Täntapaiset lienevät yleispiirteissään olleet ne vaikutukset, joita Soldan Pariisin elämää seuratessaan vastaanotti. Itse hän niitä, niinkuin jo on mainittu, ei kuvannut. Mutta millä mielellä hän kaikkia näitä tapahtumia katseli, se näkyy kuitenkin hyvin selvästi edellisessä luvussa julaistusta suuresta kirjeestä, jossa hän selittää omaisilleen lähtönsä syitä. Se on kirjoitettu juuri Pariisissa olon vaikutuksesta ja siitä hehkuu läpeensä pyhä innostus vallankumouksen aatteisiin. Kuinka syvästi nuo vastakerrotut tapahtumat häneen vaikuttivat, kuultaa esiin siitäkin vähästä, mitä hän niiden johdosta suorastaankin lausuu. Se, mitä hän on nyt nähnyt s.o. kohtauksia maailman draamasta "Eurooppa v. 1848", on "suuremmoisin näytelmä, mitä vielä koskaan on näytetty. Veljeyden ja yksimielisyyden juhlat ovat merkitykseltään sellaisia, että ne tukahduttavat kaikki pikkumaiset yksityispyyteet." Ja kun hän pelkää, että sukulaiset ehkä luulevat hänen joutuvan onnettomuuteen, huudahtaa hän: "minä olen onnellisempi nyt kuin silloin, kun te luulitte minut onnelliseksi. Totuus, pyhä totuus on kuitenkin lopulta ihmisen vankin tuki!"
Eikä hän seuraa ainoastaan Pariisin tapahtumia. Hänen harrastuksensa ulottuu muihin maihinkin. Hän ahmii ahmimalla sanomalehtiä. Lehdillä olikin siihen aikaan riemun päivät, ne kun sekä Pariisissa että muualla olivat vapautetut ennakkosenssuurista ja ensi kerran saivat puhua suunsa puhtaaksi. Kohta tulonsa jälkeisenä päivänä oli Soldan rientänyt ottamaan selkoa, mistä saisi käsiinsä ruotsalaisia lehtiä. Hänet neuvottiin Hôtel de Dannemarciin lähellä Palais Royalia. Siellä tapasi hän myöskin ruotsalaisia ja puolalaisia ja yhden suomalaisenkin, jonkun räätälinsällin Tampereelta.
Mutta yhtä hän turhaan etsi sanomalehdistä. Ei yhdessäkään lehdessä, joita luki, ei edes ruotsalaisissakaan, näkynyt sanaakaan Suomesta. "Suomen nimestä ei kuulunut hiiskahdustakaan aikana, jolloin muuten kaikkia kansoja Euroopassa tavalla tai toisella muistettiin valtiollisissa artikkeleissa. Ainakin sattui se kovin kipeästi minun sydämmelleni. Aika oli semmoinen, että joka päivä saapui jotain uutta, jonka merkitys oli tärkeä kokonaisuudelle, ja näistä uutisista imin minä parasta voimaa uupuneelle sielulleni."
Eräässä toisessakin, tuttavalleen Porterille kirjoittamassaan kirjeessä johtuu hän niinikään puhumaan Suomesta ja suomalaisista. Hän on tavannut Pariisissa neljä maanmiestään — kolme lääkäriä ja yhden filoloogin. "En voi ajatella kahta suurempaa vastakohtaa kuin pariisilainen ja suomalainen. Edellinen on haapapuu, loistavine, liikkuvine lehtineen, jotka tuon tuostakin heittävät kuperkeikkoja ilmassa, lentävät ympäri, putoavat alas, jolloin ei ole muuta jälellä kuin ruma runko hauraine oksineen. Jälkimmäinen taas on kuin petäjä, joka vaatimatonna karulta kalliolta elantonsa hakee, jonka ulkomuoto on vähäpätöinen, vaan joka samalla on luja ja rauhallinen ja — aina vihreä. Minun osakseni ei, niinkuin hyvin tiedät, tullut näitä pohjoismaisen luonteen ominaisuuksia, ei ainakaan lujuutta ja rauhaa; arvelen kuitenkin, että siitä sentään sallittanee minunkin puhua. Yksilö, joka ei ole mitään maailmassa toimittanut, ei ansaitse otettaa huomioon. Me emme luultavasti enää koskaan tapaa toisiamme. Toivon kuitenkin, että sinä, jos joskus nimeni hämärästi mieleesi muistuu, suuntaisit huomiosi pieneen kansaan 'tuolla puolen valtamerien', johon ystäväsi kuuluu pieneen, kauvan halveksittuun, mutta kuitenkin itsenäiseen ja hyvään kansaan. Toivon, että toiveeni sen suhteen toteutuvat; sillä jo nyt on Suomen kansan kansallinen itsenäisyys tarpeeksi suuri, joskaan ei luomaan iestä niskoiltaan, niin ainakin sitä nääntymättä kantamaan. Kansallinen elämä tässä Euroopan kaukaisessa nurkassa on — merkillistä kyllä — erittäin jaloa ja puhtaasti inhimillistä; ja nythän työskentelee aika kaikin tavoin kaikkien kansallisuuksien vapauttamiseksi."
Loppusanoista näkyy, että Soldanilla sittenkin, vaikk'ei hän kuullut hiiskahdustakaan Suomesta, kuitenkin oli jotain toivoa senkin tulevaisuudesta. Mutta ennen kaikkea osoittaa se, kuinka paljon hän isänmaataan ajatteli.
Vähitellen näyttää kuitenkin se innostus vallankumouksen suuriin aatteisiin ja niitä toteuttaviin tapahtumiin, joka ensi alussa oli ollut niin palava, alkaneen hiiltyä. Kirje, joka on julaistu edellisessä luvussa ja jossa hän selittää lähtönsä syitä, on ilmaus tästä ensi aikain innostuksesta ja kuvaa sitä. Se on niinkuin mainittu kirjoitettu Pariisista, vähää ennen sieltä lähtöä. Mutta jo siitäkin kuultaa läpi toinen mieliala kuin minkä se tahtoo asettaa päällepäin. Hän siinä ikäänkuin panee pienen vastalauseen Giessenin aikaista hurmaustaan vastaan. "Se oli silloin kuin minä otin tuon askeleeni. Mitä minä sittemmin olen osaksi huomannut toisellaiseksi, ei kuulu tähän. Ehkä te niinkuin yleisökin huomaatte paljon arvosteltavaa suhteessani ja syissäni. Ehkä löydän itsekin jotakin. Mutta nyt on kysymys vaan siitä, miten oli silloin. Olin kuumeentapaisen levottomuuden vallassa: kansain riemuhuudot hurmasivat minua, mutta pääkipuni samalla saattoi minut epätoivoiseen sielun tuskaan. Tyyni arvostelukyky oli siis tiessään ja näiden olojen vallitessa päätettiin ja pantiin toimeen — kaikki kolmen päivän kuluessa." — "Ja mitä minä silloin katsoin ainoaksi, joka voisi temmata minut elinkautisesta kurjuudesta." — — — "Se minkä sittemmin olen huomannut osaksi toisellaiseksi — oli usko siihen, että pakoni olisi ollut ainoa pelastuskeino. — — Tapasin matkallani muuntamia hyviä ystäviä, jotka olivat vakuutettuja siitä, ett'ei palaamiseni olisi ollut mahdoton. Silloin näyttäytyi musta haltija (svartälfven) taas, kaikki näytti harmaalta ja mieleni masentui."
"Minun tahtoni oli puhdas kuin lumi, rakkauteni totuuteen oli lämmin kuin tuli, terveyteni oli huono, se oli jumalan tahto joka tapahtui."
"Omassatunnossani saa nyttemmin silloinen mielisairauteni kaiken syyn tyhmyyteeni, jonka tein 20 p:nä maaliskuuta."
"Asia on nimittäin niin, että minä nyt itse asiassa katson menetelleeni väärin ja epäviisaasti. Mutta se onkin kaikki. Olen hairahtunut ja sillä hyvä. Olot, jotka toivat minut siihen, te tunnette."
"Luulin tulleeni Rubikonin yli ja olinkin vaan tullut Reinin yli."
Osa näistä lausunnoista on tosin myöhemmiltä ajoilta, mutta ei ole epäilemistäkään, että muutos tähän suuntaan jo oli tapahtunut Pariisissa.
Mikä nyt tämän uuden mielenmuutoksen oli aikaansaanut?
Epäilemättä oli siihen läheisenä syynä Soldanin terveydentila, joka taas näkyy huonontuneen ja joka pitkiksi ajoiksi saattoi hänet alakuloiseksi ja synkkämieliseksi, mihin hänellä muuten kyllä oli taipumusta terveenäkin ollessa.
Kai siihen myöskin vaikutti se tapa, millä eräät Pariisissa oleskelevat suomalaiset lääkärit Wolmar Styrbjörn Schildt ja J.W. Pipping sekä maisteri Herman Kellgrén arvostelivat hänen outoa tekoaan. Heidän kylmä järkensä ei nähtävästi ulottunut tunkemaan Soldanin sisällisiin vaikuttimiin. Heistä oli koko teko seuraus jostain patologisesta abnormiteetistä ja he, niinkuin jo on mainittu, kehoittivat häntä palaamaan takaisin Venäjälle. Soldan ei itse uskonut sitä mahdolliseksi, mutta ystävät saivat hänet kirjoittamaan Porterille Giesseniin ja tiedustelemaan, oliko venäläisen lähetystön puolelta ehkä ryhdytty joihinkin toimenpiteihin hänen lähtönsä johdosta. Lienevätkö saadut uutiset sen vaikuttaneet vai liekö ystävillekin selvinnyt venäläisen ilkeyden pohjattomuus, niin että hekin ymmärsivät Soldanin palaamisen mahdottomaksi, palaamisesta Venäjälle ei tullut mitään. Vaan niin kauvan kun asia oli auki, oli varmaankin taistelu Soldanin rinnassa ankara. Pitäisikö hänen palata ja myöntää, että kaikki oli ollut turhaa, ett'ei asia — vapaus ja riippumattomuus, etupäässä henkinen, — ollut sitä laatua, että sentähden kannatti tällaisia uhrauksia tehdä? Mikä oli suurempaa ja oikeampaa: palatako velvollisuuden tielle niihin oloihin, joissa oli ollut, ja teeskennellä uskollista alamaista, vaiko pysyä poissa ja säilyttää henkinen vapaus ja pysyä rehellisenä miehenä ainakin omissa silmissään? Mutta mitä taas rehellisyyteen ja oikeuteen tulee — kummallako puolen se taas olikaan? Eikö hän ollut saanut kasvatustaan valtion kustannuksella? Eikö hän ollut täydellä luottamuksella saanut luottamustehtävää suorittaakseen? Eikö hän ollut itse hakenut ja vapaaehtoisesti ottanut vastaan matkarahaa, joka velvoitti ainakin moraalisesti, ja eikö hän ollut paennut vieden mukanaan vieraita rahoja? Eikö hän ollut pettänyt, syönyt sanaansa, käyttäytynyt kunnottomasti?
Kiusaus palaamisesta tosin sen mahdottomuuden takia hälveni, mutta sittenkin jäivät vielä kaikki nuo muut kysymykset auki. Varsinkin vaivasivat häntä mukaan otetut venäläiset rahat. Että hän synkempinä hetkinään piti itseään varkaankin veroisena, osoittaa eräs lause vastamainitussa kirjeessä Porterille. Hän pyytää Porteria pitämään huolta Giesseniin jääneestä kirja-arkustaan, jonka sopivassa tilaisuudessa aikoo toimittaa Suomeen ja lahjoittaa sen sisällön Kuopion kimnaasille. "Kirjat eivät ainakaan ole varastetut", lisää hän ilmeisellä katkeruudella itseään kohtaan.
Lopuksi lienee mielenkäännökseen vaikuttanut sekin, että se kaunis ihanteellinen kuva, jonka hän oli luonut itselleen vallankumouksesta, oli alkanut tummua. Itse oli hän, siinä asemassa kuin oli, tuomittu täydelliseen toimettomuuteen. Kun melkein koko muu maailma toimi uusien aatteiden hyväksi, sai hän luvan istua jossain kahvilassa ja lukea lehtiä, joissa ei Suomesta mitään kuulunut. Mitä toiveita hänellä mielensä hurmauksessa lienee ollutkin, se ei käy selville. Mutta jos hänellä jotain olikin, niin ne tietysti haihtuivat kohta, kun hän vähänkin järkiinsä selvisi. Ja jos ei ennen, niin kyllä kai ystävät pitivät huolta siitä. Sillä voinee pitää jotenkin varmana sitä, että he olivat vallankumouksen suhteen samalla kannalla kuin U. Cygnæus, joka arvosteli maailmaa "hullun koiran puremaksi".
Ja kyllähän vallankumous 1848 antoi siihenkin arvosteluun aihetta, varsinkin kun muistaa kesäkuun kauheata ja veristä meteliä Pariisissa ja ensi edistysten jälkeen alkanutta tosin kyllä ymmärrettävää, mutta tietysti aina katkeroittavaa taantumista. Ei ollut kaukaakaan kulunut, kun Soldan jo sanoo, että hän, joskin hän seuraa tapahtumia yhtä suurella osanotolla kuin ennen, jo katselee niitä tyynemmin, kävipä sitten myötä tai vastaan.
"Minua on tuskin enää harmittanut sekään, että meidän suomalainen kaartinpataljoonamme on lähtenyt sotaan, taaskin taistelemaan vapautta ja oikeutta vastaan; sitä vartenhan ne ovat kaartilaiset."
Oliko siis kaikki ollut turhaa, oliko hän vaan tehnyt suuren fiaskon ilman mitään tulosta?
Ei.
Kaikista pettymyksistä ja omantunnon moitteista huolimatta oli hän saanut moraalisen voiton: oli saanut olla uhraamassa jotain aatteitten ja ihanteitten hyväksi. Eikä se ollut vähän, mitä hän oli uhrannut. Eikä sen moraalinen arvo ollut halveksittava: hän oli parhaassa tarkoituksessa tehnyt mitä teki. Sen vuoksi voikin hän sanoa: "En tahtoisi mitenkään tehdä tehtyä tekemättömäksi. Minun mittakaavani tässä asiassa on toinen kuin suuren joukon, joka sekottaa järkevyyden ja järjen ja kumartaa kultaista vasikkaa sen sijaan, että palvelisivat ainoata totista Jumalaa. On inhimillistä hairahtua, mutta jumalallista on uhrata kaikki, mitä pitää maailmassa kalliina ja rakkaana, sen edestä, mitä katsoo pyhäksi totuudeksi."
Ja tästä hänelle alkaa toinen sisällinen maailma selvitä ja kirkastua.
Mikä se maailma on ja kuinka se hänelle valkeaa, siihen antavat hänen vastaiset vaiheensa tilaisuutta palata.
Innostus ulkonaiseen vallankumoukseen oli hänet pannut liikkeelle. Se oli virvatuli, jota tavotellessaan hän kuoppaan lankesi. Mutta siitä noustessaan oli hänessä tapahtunut sisällinen vallankumous, uusi kehityskausi alkanut, joka teki hänestä moraalisesti eheän luonteen. Siinä kasvoi hän sitä mukaa kuin juopa entisyyden ja nykyisyyden välillä laajeni, laajeten lopulta Atlantin levyiseksi.
Taistelu itsensä kanssa, epävarmuus ja sairaus ovat häntä kuitenkin niin järkyttäneet, että hän sinä aikana näyttää menettäneen kokonaan luottamuksen itseensä ulkonaisissakin asioissa. Hän oli Pariisissa tavannut erään ameriikkalaisen perheen, fysiikan professori Nortonin Delawaresta, joka kehotti häntä tulemaan Ameriikkaan ja lupasi hänelle paikan johtamassaan oppilaitoksessa Newarkissa. Hänellä olisi vielä ollut rahojakin tämän matkan tekemiseen ja olikin hän aikeessa seurata neuvoa. Hän luopui siitä kuitenkin.
"Se oli tyhmästi tehty niissä oloissa, mutta minä olin yhtä paljon ilman omaa tahtoa kuin ilman arvostelukykyä, — muut saivat ajatella ja tahtoa puolestani." Arvattavasti heidän kehoituksestaan suuntasi hän kulkunsa Lontooseen ja sieltä Ruotsiin.
Tehtyään testamenttinsa kirjeessä veljelleen — lahjoittaen hänelle kirjastonsa ja Kuopion kimnaasille kivennäis-kokoelmansa, jos ne olisivat Pietarista pelastettavissa, lähti hän yhdessä Kellgrénin kanssa ensin Boulogneen ja sieltä Lontooseen.
9.
Pakolaisena Norjassa ja Ruotsissa.
Lontoossa. — Myrskyssä Pohjanmerellä. — Ringerikessä. — Vallankumous päättynyt idylliin. — Arbogassa ja Strömsholmissa. — Hakee turhaan tointa. — Saa väliaikaista työtä Guldsmedshyttanissa. — Päättää lähteä Ameriikkaan.
Kesäkuun 10 p:nä lähti Soldan yhdessä maisteri Herman Kellgrénin kanssa Pariisista rautateitse Boulogneen ja sieltä höyrylaivalla Lontooseen, jonne saavuttiin seuraavana iltana. Passin kanssa oli pakolaisellamme — sillä siinä asemassa hän nyt oli — vähän vaikeuksia, kun ei hän tietysti voinut hankkia siihen vaadittua Venäjän lähettilään nimikirjoitusta. Asia autettiin kuitenkin siten, että Soldan ilmoitti olevansa "politillinen pakolainen", jota hän, niinkuin sanoo "ei, jumala paratkoon, suinkaan ollut, vaan päinvastoin hyvinkin — epäpolitillinen". Semmoisesta sai hän kuitenkin tästä lähin käydä kauvankin eteenpäin. Saamissaan suosituskirjeissä mainitaan häntä aina sellaisena, — myöskin Liebig, joka antoi hänelle mitä kauneimmat arvolauseet ja suositukset.
Oli sunnuntai-ilta, kun saavuttiin Lontooseen ja Thamesillä tuli huvilaivoja vastaan toinen toisensa perästä, kaikki täynnä huvimatkailijoita, joista jokainen ilman eroitusta oli puettuna pyöreään lakkiin, valkoiseen kaulahuiviin ja — frakkiin.
Siihen, joka saapuu hauskasta, keveästä, keikkuvasta Pariisista Lontooseen, ei tämä aivan erilainen naapurikaupunki tee mitään miellyttävää vaikutusta, ei ulkomuotonsa eikä asukkaittensa kautta. Ei mitään siististi rakennettuja kivirantoja niinkuin Seinen varrella, vaan ainoastaan makasiineja ja laivasiltoja. Monikerroksiset, likaiset, nokiset huoneet tunkevat rantaan saakka ja seisovat kuin polviaan myöten vedessä. Mutta eloisaa ja vilkasta on liike Thamesillä ja sen rannoilla. Pikkuisia höyryvenheitä kulkee ylös ja alas, tuhansittain seisoo laivoja mastometsineen rannoilla, merimiehet huutavat ja laulavat ja vipukoneet vinkuvat lastatessa ja purkaessa. Ja että tuon rantaliikkeen ohella noiden makasiinien takana mahtaa olla vielä ankarampi aherrus, sen aavistaa tarkastellessaan Thamesin yli vievää London bridgeä, jonka läheisyyteen laiva laskee. Sillan korkean kivikaiteen yli vilkkuu tuhansittain ihmisten ja hevosten päitä ei koskaan keskeytyvässä jonossa, valuen edes ja takaisin, ilmauksena tuon äärettömän muurahaispesän lakkaamattomasta liikkeestä.
Lontoolaiset eivät olleet kohteliaita Soldanille enemmän kuin muillekaan, eikä hänen heistä saamansa vaikutus ollut erilainen kuin muidenkaan, jotka ensikerran Lontooseen tulevat. Ennenkun astuttiin maihin, sanoi Kellgrén, joka oli ennen ollut Lontoossa: "Saat nähdä, kun tulet kaupunkiin, että sinua kaikki ihmiset töllistelevät, kun kulet palttoossa ja lakissa ja ilman valkeaa kaulahuivia." He aikoivat kulkea laivasta jalkaisin hotelliinsa, katsellakseen kaupunkia, mutta täytyi heidän pian ottaa ajuri ja paeta pois uteliaiden ja ihmettelevien ihmisten käsistä. Ei hän siis syyttä sano kirjeessään: "En voinut itsestään Lontoosta nähdä mitään pelkkien pyöreiden lakkien ja valkeiden huivien vuoksi."
Vielä samana iltana koetti hän kuitenkin, yksin ulos mennen, asettua yleistä tapaa vastaan ja lähti puvussa, joka oli Pariisissa hyvin kelvannut, kävelemään hienoon Jamesin puistoon. Mutta nuo juhlalliset sunnuntainaamat katselivat häntä yhäkin niin suurella hämmästyksellä kuin ei hänellä olisi ollut mitään päähinettä eikä mitään muitakaan vaatteita päällään. Kaikki kävelijät näyttivät muuten siltä kuin olisivat he tulleet suoraan ehtoolliselta. Eikä auttanut muu kuin nauraen palata hotelliin ja ostaa seuraavana päivänä pyöreä hattu ja valkonen kaulahuivi. Ja kirjeessä, jossa hän tästä puhuu, kertoo hän seuraavan kaskun: "Tuli kerran maalta gentlemanni Lontooseen ja viipyi siellä pitemmän aikaa. Hänellä oli siellä hyvä ystävä, jota hän tahtoi käynnillään hämmästyttää, mutta jota hän ei koskaan tavannut kotonaan, vaikka kävi kaksikymmentä kertaa tapaamassa. Ystävä oli aina 'mennyt ulos'. Viimein kohtasivat he toisensa sattumalta. Hän oli, mies parka, ollut joka kerta puettuna frakkiin, vaikka oli aamupäivä, eikä palvelija ollut uskaltanut ilmoittaa miestä niin moukkamaista, joka ei tiennyt, että ainoastaan iltapäivällä sopii tulla frakissa visitille." Lontoolaiset olivat Soldanista kylmiä auttomaatteja, jotka hyvin monimutkaisen koneiston avulla pantiin liikkeeseen. Koko kaupunki häntä oikein sydämmensä pohjasta ikävystytti.
Hän viipyikin siellä vaan muutamia päiviä odottaessaan laivan lähtöä Norjaan, jonne hän heti tultuaan oli ostanut piletin. Ainoastaan pikipäin kävi hän katsomassa Lontoon tavallisimpia merkillisyyksiä: Westminster abbeytä, Parlamenttia, Paavalin kirkkoa, Brittiläistä museota, Thamesin tunnelia, Toweria sekä taidekokoelmia, jotka viimemainitut häntä kaikkialla suuresti huvittivat. Erittäin herätti hänen huomiotaan se omituisuus englantilaisten taiteilijain aiheen valinnassa, että melkein joka toisessa taulussa oli — metsästyskaluja, ratsusaappaita ja hevosia, Tyhmä voisi luulla, että englantilaiset rakastavat hevosia enemmän kuin ihmisiä. Muiden merkillisyyksien joukossa pistäytyi hän kuulemassa Jenny Lindiä, joka siihen aikaan oli maineensa kukkulalla.
Saakoon tässä sijansa vielä seuraava pala senaikuisen Lontoon luonteenkuvaukseksi: "Kirjakaupoissa näkyi paitsi Jenny Lindiä ainoastaan Guizot ja Thiers ja joskus Lamartine, sekä kullattuihin kansiin sidottuina Youngin Night thougts ja Miltonin Paradise lost, kuin myös kokkikirjoja, Psalttari ja muita mysterioita."
Ilman mitään erityistä kaipausta jätti Soldan Lontoon, jossa ei ollut aikonutkaan kauvemmin viipyä. Lähdöstään kertoo hän: "Ilta oli tullut. Tallustelin pitkän aikaa laivatelakoita kohti, jouduin Thamesille, nousin Waterloon sillan luona pennyvenheeseen ja laskin alas Lontoonsillalle, josta kulin jalkaisin Blackwellin rautatieasemalle, huristin alas City Channeliin ja nousin junasta — liika varhain. City Channelilla samoin kuin kaikilla muillakin kanavilla on kaksi päätä. Oli jo yö. Sanoin tahtovani nousta Cityn kanavan luona ja minut päästettiin ulos. Eräs gentlemanni oli niin kohtelias, että neuvoi, miten minun oli osattava kanavan suuhun ja rantaan. All right! Haparoin pimeässä ja tulin vihdoin rantaan ja huusin 'Solidea', laivani nimeä. Ei vastausta, huudan kuin äkänen matruusi kerta toisensa perästä — kaiku kuului vaan hiljaisessa, jumalallisen ihanassa kuutamoyössä. Pitkän aikaa etsittyäni sain käsiini matruusin, joka souti minut ulos. Sousimme laivasta toiseen, mutta ainoastaan äkäsiä koiria tapasin minä ja joskus yhtä äkäsiä yövartijoita kahdella jalalla — mutta en mitään 'Solidea'. Viimein tiedettiin eräässä laivassa kertoa, että muuan norjalainen laiva oli purjehtinut myötävirtaan iltapäivällä ja mahdollisesti pysähtynyt Citykanavan alipäähän, jonne olisin voinut tulla rautatiellä, jos olisin pysynyt junassa. Uupuneet jalkani saivat kantaa minua vielä kahden virstan verran. Yö oli kuitenkin jumalallinen, niinkuin jo sanoin, ja kuu valaisi mieltäni ja karttaani ja minä löysin 'Soliden' klo l:n aikaan yöllä, — enkä katunut muuta kuin niitä kahta killinkiäni, jotka tämä huvi minulle maksoi."
Ne olivat vielä keisari Nikolain matkarahoja nuo killingit ja olihan niitä syytä säästäen pitää, sillä ei ollut juuri suurta toivoa uusienkaan saamisesta.
Pian oltiin nyt merellä ja pian puhaltivat raittiit tuulet matkamiestä vastaan. Liiankin raittiit, sillä matka Pohjanmeren yli Englannista Norjaan kesti — kymmenen vuorokautta. Soldan oli halunnut ilmaa, tahtonut pudistaa päältään kaikki suurten kaupunkien painajaiset. Nyt hän sitä sai. Ja vaikkakin mitä kiukkuisimmassa vastatuulessa purjehti hän nyt uutta elämää kohti, kohti uusia maita ja uusia ihanteita. Vaikka laiva keikkui kuin kaarnapalanen meressä, vaikka aallot olivat korkeammat kuin laiva oli pitkä, — ei hän ollut hetkeäkään merikipeä, vaan päinvastoin juuri meriterve ja ravakasti auttoi hän merimiehiä purjeita liikuttelemassa — harjoitus, joka vastedes Atlantin yli mentäessä oli oleva hänelle hyödyksi.
Kesäkuun 28 p:nä laski laiva vihdoinkin Fredrikstadin kaupungin satamaan Glommen-virran suuhun ja jatkoi siitä vuonoa myöten matkaansa hiukan ylempänä olevaan Sarpsburgin kauppalaan, jossa asettui ankkuriin. Sarpsburgista suuntasi Soldan matkansa Kristianiaan, jossa teki tuttavuutta ainoastaan yhden ainoan ihmisen kanssa, erään kirjakauppias Dybvadin, jolle oli saanut suosituskirjeen Kellgréniltä ja joka lupasi koettaa hankkia Soldanille jotain tointa.
Kun Soldan halusi päästä maalle, sai hän Dybvadilta osoitteen paikkaan, jossa hän voisi mukavasti ja hauskasti elellä luonnon helmassa.
Jätettyään kirjansa — ja lontoolaisen pyöreän hattunsa — Dybvadin huostaan astui Soldan jalkaisin neljän peninkulman päässä olevaan Hönefosseniin, joka on pohjoispuolella Tyrifjordia Ringerikessä. Kaksi jokea sattuu siinä yhteen noin tunnin matkan päässä Tyrifjordista ja toinen niistä muodostaa jokien risteyksessä kauniin putouksen, Hönefossenin. Vaan muutamia askeleita kuohuvasta koskesta vuokrasi Soldan itselleen huoneen.
Tässä luonnonihanassa seudussa viipyi hän nyt kymmenen viikkoa ja siitä ajasta lukee hän, mitä ruumiilliseen ja henkiseen uudistukseen tulee, uuden jakson elämässään. Hän alkoi oikein asian alkain harhailla pyssy olallaan tuon äärettömän ihanan ja suurenmoisen seudun metsissä. Hän ampui jäniksiä ja oravia ja sai käyttää sen talon koiria, jossa asui. Hän souteli joella, tuulasteli, niitti heiniä ja haravoi, karhitsi ja nosti potaattia. Ihmisistä oli hauskaa (morsomt), kun Grahn —- se oli nyt hänen nimensä — oli mukana. Hän oli heistä "en pen fyr" [kaunis poika] ja lapset toivat hänelle tuoretta lähdevettä ja saivat juomarahoja: "Han maa vaere grusomt rig den svenske fyren", sanoi emäntäni, "han har kun sidenlommetörklen." [Hän mahtaa olla kauhean rikas tuo ruotsalainen — häneltä on vaan silkkisiä nenäliinoja.]
Tähän idylliin siis Soldanin vallankumous oli päättynyt, samaan aikaan kun vallankumous Pariisissa päättyi vereen kesäkuun kahakoissa. Totta hän puhui sanoessaan, että hän oli niin epäpolitillinen pakolainen kuin mahdollista. Mutta oli hänen vallankumouksensa hänelle tarpeeksi suuri. Hän oli saanut terveytensä takaisin, voittanut luottamuksen itseensä. Ja kun ajattelee, mitä kaikkea hän oli nähnyt ja kokenut ja millainen muutos jo hänen ulkonaisissakin oloissaan oli tapahtunut siitä kun hän Pietarista lähti ja saapui Ringerikeen, oli siinä yllin kyllin vaihtelua yhden vuoden ajaksi.
* * * * *
Kun ei hra Dybvadin ollut onnistunut saada Soldanille mitään tointa hankituksi ja kun ei tämä siis voinut jäädä Norjaan siellä itselleen tulevaisuutta luomaan, päätti hän syyskuun keskipalkoilla kääntää kokkansa Ruotsia kohti, jossa hänellä Arbogassa oli eräs vanha tuttava, tohtori Albert Langell. Tämän miehen kohtalossa oli jotain ulkonaista yhtäläisyyttä Soldanin oman kohtalon kanssa. Hän oli kotoisin Lappeenrannasta, mutta oli harjoittanut opinnoitaan Itämeren maakunnissa, mistä hänet karkoitettiin siitä syystä, että oli käynyt omin lupinsa Ruotsissa ja ottanut osaa erääseen ylioppilasjuhlaan Upsalassa. Hänelle oli Soldan Norjasta kirjoittanut ja saanut kutsumuksen tulla Arbogaan, jonne matkustikin Kongesvingerin, Värmlannin suomalaisseutujen, Karlstadin, Kristinehamnin ja Örebron kautta.
Arbogaan saapui hän 20 p:nä Syyskuuta ja viipyi siellä muutamia viikkoja. Tältä ajalta on säilynyt kirje (2.10.1848), joka osoittaa, kuinka ahdistetuissa oloissa hän eli, kun ei näet uskaltanut itse edes kirjoittaakaan kotiinsa. Suomessa luultiin, että hän oli jo aikoja sitten Ameriikassa ja sitä luuloa tahtoi hän — siinä tapauksessa että hänen kirjeensä ehkä avattaisiin — yhäkin ylläpitää viranomaisissa. Saadakseen olla rauhassa Ruotsissa, mutta samalla kuitenkin ilmaista omaisilleen oikean olinpaikkansa, ei hän itse uskalla kirjoittaa, vaan panee Langellin kirjoittamaan puolestaan. Jos vaara oli olemassa, niin kai se katosikin, sillä kirje oli taitavasti kirjoitettu. Langell kertoo siinä milloin niinkuin itsestään, milloin niinkuin eräästä kirjeensaajan tohtori Soldanin ja hänen yhteisestä ystävästään (Lundbergista), mutta kuitenkin niin, että annetut tiedot sopivat Soldaniin. Sen mukaan on hänen terveytensä parantunut ja hän on hommassa hankkia itselleen tointa jossain tehtaassa. Ilmoittaa hän myöskin saaneensa kirjeet veljeltä ja kehoittaa lisää kirjoittamaan. Sinä voit kirjoittaa minulle kuin omalle veljellesi. Ei kuitenkaan tätäkään kirjettä uskallettu lähettää postissa, vaan toimitettiin se A.I. Arvidsonille Tukholmaan sieltä edelleen lähetettäväksi. Kahta kuukautta myöhemmin (8.12.1848) kirjoittaa sama Langell tohtori Soldanille toisen kirjeen, jossa hän koettaa uskotella mahdollisia nuuskijoita, että heidän takaa-ajamansa otus on jo matkustanut Ameriikkaan ja että hän on New-Yorkista kirjoittanutkin Langellille. "Hänellä on sitäpaitsi uusi nimi, jota en edes minäkään tiedä — poika on kovin varovainen — vaikka hän on antanut tarkan osoitteen eräälle ystävälleen tuossa suuressa kaupungissa. Sitä en tietysti anna kenellekään kuolevaiselle j.n.e. Veli tietysti osasi lukea rivien välitse ja näki tästäkin kirjeestä, että Ameriikkaan muka matkustanut yhäkin oli Arbogassa, sillä Lundberg lähetti taaskin terveisiä, että hän tekee työtä, lueksii uusin voimin ja syventyy m.m. vuoritieteeseen, koska hän kemistinä on mieltynyt kaikkeen, joka on sen kanssa yhteydessä. Hän on terve ja reipas."
Mahtoiko nyt olla syytä näin suureen varovaisuuteen? On mahdoton tietää, koetettiinko Soldania saada kiinni, vai jätettiinkö hänet rauhaan, kun ei siinä onnistuttu. Se oli toki varma, että hänellä ei ainakaan ollut laillista turvaa ja että hänet luultavasti olisi luovutettu venäläisille, jos siitä olisi vaatimuksia tehty. Eikä hän ainakaan saanut mitään ololupaa maassa. Hän kääntyi kyllä kohta Arbogaan tultuaan parooni V.F. Tersmedenin puoleen, joka asui Ramnasin tehtaalla ja kuului olevan hyvä ystävä kuninkaan kanssa, (joka taas kuuluu olevan valistunut ja rehellinen mies), mutta tämä yritys ei ollenkaan onnistunut. Soldanin epävakainen asema teki hänelle siis välttämättömäksi pysyä yhä edelleen piilossa niin paljon kuin mahdollista ja esti häntä itse toimimasta sopivan toimen hankkimisessa. Kun muilla ei ollut samaa harrastusta kuin hänellä, ei hän lopulta mitään tointa saanut ja oli pakotettu jättämään Ruotsin. "Jos minä vaan voisin pysyä piilossa vuodenkaan eteenpäin" — kirjoittaa hän Hedlundille — "niin olisi kaikki ohitse. Minulla on hyvä toivo siihen, että yleinen mielipide, joka ei nytkään ole minulle epäedullinen, on sill'aikaa vakaantunut siihen määrin, ett'ei se pahimmassa tapauksessa sallisi minua luovutettavaksi, varsinkin jos homo quaestionis siihen mennessä olisi ehtinyt tulla tunnetuksi rehellisenä miehenä, jonka ryssä on tuominnut hirtettäväksi. — Niin, voisinhan minä antaa hirtättääkin itseni, mutta kernaasti tahtoisin minä sitä ennen esittää kansalle — syyn tuomioon."
Oltuaan Langellin luona muutamia viikkoja siirtyi Soldan, luultavasti ollakseen paremmassa turvassa maalla ja elääksensä siellä halvemmalla kuin kaupungissa, lähellä olevalle Strömsholmin lastauspaikalle Mälarin rannalla, jossa Langellin appi-isä Moring oli vaakaajana. Täällä viipyi hän jouluun saakka ja näkyy alussa viihtyneen hyvin ja olleen elämäänsä tyytyväinen odottaessaan tointa, joka hänelle oli luvassa jonkun matkaa pohjoisempana olevalla Guldsmedshyttanin tehtaalla. Hän etupäässä lueskeli ja kirjoitteli, ensimmäisiä filososoofisia kokeitaan paperille pannen. Vähitellen alkoi elämä kuitenkin käydä tukalaksi, kuta kauvemmin paikansaanti viipyi. Rahat s.o. loput stipendistä olivat kulutetut ja hänen täytyi syödä armoleipää. Vaikkakin häntä Moringin luona kohdeltiin kuin läheistä sukulaista, oli asema kuitenkin vaikea. Sitä vaikeutti vielä se, että Soldan täällä samoin kuin yleensä muuallakin sopi huonosti tavallisten ihmisten seuraan. "Minussa on aivan auttamaton välinpitämättömyys näihin tuhansiin pieniin kysymyksiin, pitääkö olla puettuna frakkiin vai bonjouriin, onko sitä rouvaa kutsuttava hänen armokseen vaiko armolliseksi rouvaksi, onko Arboga hauskempi kuin Norrköping, — joka välinpitämättömyys tekee minusta 'kummallisen kurjen' ja asettaa minut ulkopuolelle ympäristöni tavallisinta ja välittömintä elämää."
Sentähden hän koetti, samalla kun odotti pääsyänsä Guldsmedshyttaniin, Hedlundin kautta päästä kokonaan pois näiltä seuduilta. "Enkö voisi nyt saapua kaikessa hiljaisuudessa (Arbogassa ja täällä yleensä tunnetaan minut Johnssonin nimellä, vuoriylioppilas Suomesta) maisteri Hedlundin veljen tai isän maatilalle Eldgarnissa ja taas uudella nimellä ja norjalaisena (minä osaan jotenkin 'snakke norsk') tai saksalaisena (puhun sitä kieltä yhtä hyvin kuin ruotsia, ell'en paremminkin). Voisin olla agronoomina tai kartanonvoutina tai jonakin muuna. Voisitte lähettää minulle työtä Tukholmasta: minä taidan ranskaa, englanninkieltä, suomea (myöskin venäjää, jonka jumala minulle anteeksi antakoon!) Voisin siis tehdä käännöstyötä. Enkö voisi olla olevinani kotiopettajana jossain perheessä ja näön vuoksi antaa opetusta maalauksessa tai musiikissa (soitan viulua); tai olla avullisena jotain luonnontieteellistä teosta ulosannettaessa. Jos en muuta, niin osaan ainakin piirtää kuvia."
Ystävä Hedlund ei kuitenkaan näytä voineen käyttää tätä monitaitoista miestä mihinkään näistä toimista, koska hän ehdottaa, että Soldan kirjoittaisi jotain Nya Dagligt Allehandaan, jonka toimitukseen Hedlund kuului, esim. matkoiltaan Pariisista lähdettyä, tai Venäjän oloista tai Suomen. Siihen ei Soldan kuitenkaan suostu, sillä matkallaan oli hän ollut sairas ja "mitä Venäjään tulee, niin tulen minä uudelleen sairaaksi vaan sitä ajatellessanikin; se on minulle todellakin aivan liian vastenmielistä. Mutta Suomi! jolle minä sydämmestäni olen vannonut uskollisuudenvalan, minkä aion pitää, vaikkakin minusta tulisi Ruotsin alamainen — Suomen ja mahdollisesti Suomen ja Ruotsin yhteisissä eduissa voisi ehkä läheisin tulevaisuus tarjota kansanystävillemme erityistä tehtävää. Mielipiteet Suomessa minä kyllä hyvin tunnen, samoinkuin virkamiesluokan kurjan orjamaisuuden, mutta minulta puuttuu kokonaan erityiskohtaisia yksityistietoja, enkä ole pariin vuoteen kuullut sanaakaan Suomen kansan asioista. Haluan kauheasti saada lukea jotain suomalaista lehteä, vaikka se vaan olisi Finlands Allmänna!"
Paikan saanti lykkäytyi siis silläkin taholla yhä epämääräisempään tulevaisuuteen. Ja mitä läheisempiin toiveihin tulee, niin oli tehtaanhoitaja Elzvik Guldsmedshyttanissa, joka oli luvannut hänelle kemistin paikan tehtaalla, niin huonoissa asioissa, että tehdasta hankittiin yhtiön haltuun. Soldan ei kuitenkaan hevillä luopunut toivostaan, koska hän kerran päästyään kemistiksi tehtaalle olisi samalla voinut jatkaa opintojaan kemiassa, jotka olivat niin odottamatta keskeytyneet. Mutta olo Arbogassa, johon hän uudenvuoden aikaan siirtyi Langellin luo, kävi yhä tukalammaksi, varsinkin kun ei näiden molempain nuoruudentuttavain kesken näyttänyt olevan mitään lähempää henkiheimolaisuutta. Helmikuussa (18 p.) kirjoittaa hän Hedlundille, että hän vaan muutamia päiviä tulee viipymään Arbogassa. "Se varjo, joka noin viikon päivät on tehnyt päiväni pimeiksi ja yöni kamaliksi, on ystäväni ja suojelijani Langellin aikaansaama. — — 'Der Teufel hat das Suchen und seine Grossmutter das Warten erfunden.' [Se on piru, joka on keksinyt etsimisen, ja sen isoäiti odotuksen.] Elzvikin yhä uudistuvien lupauksien vuoksi toimen saamisesta hänen luonaan tulin näyttelemään tuota pitkän odotuksen osaa, joka on kaikista vaikein; tietysti tulisin lopulta välttämättä kyllästyttämään sekä isäntäväkeäni että itseäni! — Meidän kesken sanoen on Langell oikein ensi luokan 'prosaicus', järkevyys on hänen mielestään järkeä; ulkonainen riippumattomuus ja arvo ovat ainoat joiden hyväksi ihmisen kannattaa elää y.m.s. Hän on niitä, joiden silmät ovat niin syvälle painuneet heidän omaan pöhöttyneeseen itseensä, että heidän näköpiirinsä ulkopuolella sitä on melkein suljettu. Hän ryhtyi nyt niin innokkaasti selittämään minulle, kuinka 'epäviisas' ja 'hullu' viimeinen elämäni muutos oli, että hän sai minut täydelliseen itkukohtaukseen. Vaikk'ei tuolla miehellä nyt olekaan mitään omaa vakuutusta, joka lepäisi varmalla pohjalla, onnistui hänen levittää eteeni kaikki vajavaisuuteni niin, että minä vähitellen jouduin täydelliseen epätoivoon. — Enkähän voi itseltänikään salata, ett'ei epäpolitillista tekoani voida sanoa oikeaksi. Jos siinä nyt ei ole, niinkuin ihmiset näkyvät tahtovan sitä katsoa, mitään, joka korvaisi sen mikä siinä on väärää, niin on koko juttu todellakin jotenkin surkea, ja silloin en minä ole, paitse suurta ja vaikeasti kannettavaa tyhmyyttä, tehnyt muuta kuin tuottanut suurta surua rakastetulle äidilleni ja sisarilleni. Kun on vaan tahtonut sitä, mikä on hyvää ja oikeata, niinkuin minä olen tahtonut, — niin ei hänellä ole jäleilä muuta kuin itkeä niinkuin minä tänään itkin Arbogan metsissä."
Nämä ystävät, Langell ja hänen appensa, näkyivät osanneen ottaa Soldanilta hänen itseluottamuksensa siihen määrin, ett'ei hän luule voivansa hoitaa edes pehtorinkaan tointa jossain tehtaassa. Eikä edes ruveta torppariksikaan! — jota Hedlund hänelle ehdottaa. Hän on siksi liika epäkäytännöllinen, liika heikko ruumiiltaan, eikä hänellä ole rahojakaan, joita tarvittaisiin alkamiseen, mutta suurin syy tätä Hedlundin ehdotusta vastaan — jos se nyt lieneekään ollut todenteolla tehty — on se, että hänen viihtyäkseen tuollaisessa asemassa tulisi kääntää nurin henkensä hitaasti saavuttama sisältö ja harrastukset, — niinkuin käännämme kintaat nurin — joka hänestä on mahdotonta ja luonnotonta ja väärää. Mutta hätäkeinona voisi hän kuitenkin ilman epäilystä ryhtyä mihin tahansa — niin, hän voisi koettaa olla vaikka pitsenttinä jonkun siivomman, niin, vaikkapa pahankurisenkin (!) herrasväen luona.
Näissä oloissa alkaa Soldanille yhä enemmän selvitä se, että hänen täytyy lähteä Ameriikkaan, että hän ainoastaan siellä voi päästä sopusointuun elämässään ja tavalla tai toisella pestä puhtaaksi nimensä isänmaansa edessä, sillä se häntä lopultakin enin kaikista vaivasi. Ja nimensä puhdistamisella ajatteli hän varmaankin sitä, että jotenkuten saisi takaisin maksetuksi sen osan matkarahaansa, jota oli käyttänyt, siihen oikeutta omistamatta, ja rahaa ei näkynyt olevan ansaittavissa muualla kuin Ameriikassa. Tämä tuuma saavuttaa myöskin hänen ystäväinsä hyväksymisen suuremmassa määrin kuin mikään muu hänen tuumistaan, sitä enemmän kuin he kaiken lisäksi vielä näkyvät luulleen, että Soldan jotenkuten oli valtiollisesti vaarallinen henkilö. "Kuule ja ihmettele", kirjoittaa hän Hedlundille, "täällä luullaan, että minun kirjalliset tuumani koskevat punaista tasavaltaa, kommunismia ja muuta semmoista — ja ell'en minä aivan suuresti erehdy, niin ovat he salaisesti sitä mieltä, että he toimittamalla minut maasta pois, eivät tee ainoastaan minulle, mutta myöskin isänmaalleen erinomaista palvelusta."
Maaliskuussa 1849 olivat ennen mainitun Elzvikin asiat selvinneet sikäli, että hänen tehtaansa oli joutunut yhtiön haltuun ja hän itse päässyt vakavammalle kannalle.
Maaliskuun keskipalkoilla jätti Soldan Arbogan ja muutti Guldsmedshyttaniin siinä toivossa, että hän lupausten mukaan pääsisi yhtiön palvelukseen tehtaan kemistinä ja samalla saisi lisätuloja lasten kotiopettajana. Ja jo ennen lähtöään tilaa hän Hedlundin kautta Tukholmasta paitse filosoofisia teoksia myöskin koko joukon kemiallista kirjallisuutta, sekä suuria että pieniä teoksia, aikoen todenteolla ryhtyä malmeja ja rautoja tutkimaan, jopa harjaantumaan raudansulatuksen käytölliseen johtoonkin ja siinä kohden panemaan parannuksiakin toimeen.
Epäilemättä olisi tämä ala ollut aivan omiansa Soldanille, hän kun oli sekä käytännön että tieteen mies, — minkä hän rahapajan tirehtörinä sitten kyllä osoitti — mutta valitettavasti ei tuleva hopean- ja kullanlyöjä, vaikka olikin nyt kultaseppähytin hopeakaivoksessa, päässyt taitoaan ja taipumuksiaan kehittämään, sillä olot tehtaalla olivat hiukan alkuperäisellä kannalla. Siellä oli näet kyllä entisen omistajan Elzvikin aikana ollut kemisti — 500 kruunun palkalla — mutta laboratorio oli niin vaillinainen, että siitä puuttui kaikkein välttämättömimmätkin tarpeet. Omalla kustannuksellaan tilasi Soldan sinne paitse kirjallisuutta myöskin spriilamppuja, sulattimia ja kuppeja, myyden niiden saamista varten omistamansa kiikarin. Mutta kun uusi yhtiö vihdoin huhtikuun 15 p:nä pitämässään yhtiökokouksessa lopullisesti muodostui, eivät uudet isännät enää luulleet tarvitsevansa kemistiä ollenkaan. Päästäkseen Soldanista, jota kuitenkin oli lupauksilla elähytetty, merkittiin yhtiökokouksen pöytäkirjaan, että hänet oli otettu yhtiön palvelukseen 100 R:t:n palkalla vuodessa ja ilmoitettiin samalla, että tämä päätös olisi voimassa niin kauvan kun Soldan itse tahtoi siihen tyytyä. Kun tuommoinen pestaaminen oli sama kuin poiskäsky, ei Soldan tietysti muuta voinut kuin heti luopua toimesta, jota hän ei vielä ollut ottanut vastaankaan.
Onneksi pysyi kuitenkin voimassa Elzvikin tarjooman sopimuksen toinen puoli: kotiopetus. Soldan sai asunnon ja ruuan siitä, että opetti Elzvikin lapsille kauniita taiteita, soittoa y.m. Ja nyt oli hän pelastettu siitä, mikä hänelle oli ollut kaikkein vaikeinta hänen siihenastisessa asemassaan. Hän sai tehdä työtä, ei syönyt kenenkään armoleipää ja sai, joskaan ei muuta, niin ainakin ruuan ja asunnon. Myöskin joitain pikkutöitä sai hän tehtaalta: maanmittausta, malmikokeiden tekoa ja sen semmoista. "Tämä oli minun iloisin aikani Ruotsissa, sillä minä ansaitsin ainakin leipäni."
Ei se kuitenkaan voinut olla muuta kuin väliaikaista. Soldanin päätös lähteä Ameriikkaan oli jo tehty. Ja kun hän oli saanut sen verran rahaa kokoon, että voi matkustaa Tukholmaan lopulla toukokuuta, pani hän kampsunsa kokoon ja lähti.
Ennenkun häntä kuitenkaan sinne seuraamme, tehkäämme hiukan selkoa hänen filosoofisista tuumistaan, jotka tähän aikaan olivat hänessä päässeet suureen vauhtiin ja jotka täyttivät hänen mielensä. Harrastus filosofiaan, innostus ajattelemiseen ja elämän suurten kysymysten ratkaisemiseen ja palava halu totuuden perille pääsemiseen, — se oli se uusi maailma, jonka ranta oli alkanut hänelle jo Pariisissa ollessa häämöittää ja jonka saavuttaminen siitä lähtien yhä enemmän muuttui hänen elämänsä päätarkoitukseksi. Taiteilija, insinööri, kemisti Soidan, jotka olivat vaan eri puolia tästä monipuolisesta miehestä, alkaa vähitellen kehittyä siksi, joka oli hänen oikea minuutensa: — filosoofi Soldaniksi.
10.
Filosoofi Soldan.
Kirjeitä Hedlundille. — "Rohkea sana voimasta." — Tulo Tukholmaan. — Ei uskalla jäädä sinne. — Eldgarnissa. — Lähtö Ameriikkaan. — Heisingörissä.
Ollessaan ensin Arbogassa ja sitten Guldsmedshyttanissa ilman mitään varsinaista tointa oli Soldaniila hyvää aikaa lukemiseen ja miettimiseen ja mietteittensä paperille panemiseen. Eräässä kotiinsa kirjoittamassaan kirjeessä kertoo hän näkyvällä mielihyvällä, että hänen terveytensä ja yleinen tilansa on parantunut niin, että hän on voinut täyttää paksun kirjan ei ainoastaan muistiinpanoilla muista kirjoista, vaan myöskin omilla. Hän voi ei ainoastaan lukea ja kirjoittaa, mutta myöskin ajatella hiukan.
Hän alkaa miettiä teosta, jonka tarkoituksena olisi esittää luonnontieteellinen tutkimus Jumalan ilmestymisestä luonnossa, hänen tahdostaan ja ihmisen paikasta ja merkityksestä maailmassa ja hänellä on mielestään jo hallussaan se kaaos, josta tämä teos on esiintyvä. Yllyttimenä heikkojen voimiensa liikkeelle saamiseen pitää hän sitä sietämätöntä teeskentelyä, joka vallitsee ei ainoastaan yleisessä opetustoimessa, vaan tieteessäkin, puhumattakaan kirkosta. Niinpä esimerkiksi kerrotaan koululapsille raamatun ihmeistä, ilmaisematta, ett'eivät sivistyneet ja oppineet enää niitä usko. Miks'ei opettaja saa opettaa tuntemaan Jumalaa ja tietämään, että se on hänen tahtonsa, joka tapahtuu ja määrää? Miksi vaan täytyy uskoa sitä ja pysyä laimeana ja toimetonna? Sentähden tahtoo hän helppotajuisesti esittää joukon tuloksia, joista ainoastaan tieteellisesti sivistyneet ovat selvillä. Tieteen helppotajuiseksi tekeminen on hänestä aikamme tärkeimpiä tehtäviä ja se on tehtävä kansallisessa tarkoituksessa s.o. erikseen jokaista kansaa varten siten, että kansan sivistyskanta ja muut olot ja edellytykset otetaan lukuun. Ja hän ryhtyy jo esipuhettakin kirjoittamaan tähän kansanvalistusta tarkoittavaan teokseensa, siteeraten siinä erästä saksalaista leikinlaskua, joka sanoo: "Niin, Lutherus osasi oikeaan, ainoastaan mustetta paholainen hiukan pelkää; ainoastaan sen voimalla voi hänet karkoittaa." Hänkin toivoo voivansa heittää jotain mustetta valheen henkeä vastaan.
Esipuhetta pitemmälle ei teos kuitenkaan joudu, mutta aate siitä väikkyy hänen mielessään vielä Atlantilla keinuessa ja jälkeenkin päin.
Samoilta ajoilta kuin nämä tuumat on Soldanin papereissa säilynyt myöskin joukko häntä erinomaisesti kuvaavia ja hänen mielipiteitään valaisevia kirjeitä ystävälle Hedlundille, jossa hän avaa tälle koko henkensä ja maailmankatsantotapansa, samalla kun saa tyydyttää tuota aina tuntemaansa tarvetta puhua henkilölle, jonka luulee itseään ymmärtävän. Jokainen, joka elämänsä murrosaikoina on löytänyt jonkun, joka tahtoo häntä kuulla ja ymmärtää, käsittää, mikä viehätys mahtoi Soldanille olla saada purkaa sielunsa tämän henkiheimolaisensa eteen. Mielipiteet ja katsantotavat olivat kyllä eroavaisia, samoin kuin luonteetkin olivat vastakkaisia — Soldan haaveilija ja teoreetinen filosoofi, Hedlund käytännön ja terveen järjen mies — mutta tuo vastakohtaisuus oli tietysti vaan omansa antamaan sitä suurempaa viehätystä keskustelulle. Voi olla, että ystävyys Soldanin puolelta oli syvempi ja suurempi, hänellä kun ei kaukana maalla asuen ollut ketään muuta ystävää, mutta että Hedlundkin tunsi lämpimästi, siitä on todistuksena m.m. sekin, että hän Soldanista kirjoittamassaan nekroloogissa laajalti refereerasi juuri näitä Soldanin kirjeitä, koettaen niiden mukaan antaa käsitystä ystävänsä maailmankatsannosta.
He eivät olleet tavanneet toisiaan sen jälkeen kun olivat Pariisissa eronneet. Hedlund oli viipynyt siellä Soldanin jälkeen aina syksyyn saakka. Soldan sanoo hänet "tervetulleeksi politikan meluavasta metropoolista rauhalliseen Ruotsiin!" Mainittuaan sitten, että hänellä olisi kaikellaista, josta haluaisi jutella, kysymyksiä, jotka koskevat kaikkia ja siis etupäässä niitä, jotka harrastavat yleisiä asioita, sanoo hänkin tulleensa varmaan ja itsenäiseen käsitykseen elämästä ja maailmasta ja että tämä vakuutus on yhtäpitävä ajan hengen kanssa. "Sellaisessa tilassa ollen ei ihminen kuitenkaan tyydy siihen erillään oloon maailmasta, jossa minä tätä nykyä elän. Voihan kyllä, missä lieneekään, tehdä lentomatkan maailman ympäri henkensä siivillä, mutta semmoisella retkellä näkee pääasiassa vaan sen, mitä on nähnyt ennenkin. Nähty esiintyy kyllä useimmittain yhä selvemmässä valossa, mutta uusia puolia, uusia olemusmuotoja ei helposti huomaa, ell'ei ole nero. Mutta selvyyskin on verrannollinen asia ja — man kann logisch richtig den grössten Unsinn deuten." [Voidaan loogillisesti suurimpiakin mielettömyyksiä selittää.]
"Se alakuloisuus, joka oli minussa eniten silmiinpistävää, kun tapasimme toisemme ranskalaisen vapauden myrskyn mainingeissa, ei ollut muuta kuin maininkia siitä myrskystä, siitä totisesta ja sentähden ankarasta taistelusta, jota olin taistellut vanhaa pinttynyttä ja monipäistä lohikäärmettä itsekkäisyyttä vastaan. Tämä taistelu oli kuin taistelua elämästä ja kuolemasta hyvän isän ja hänen pahain poikainsa välillä, jossa molemmat puolueet olivat vähällä menehtyä. Voin siis hyvällä omallatunnolla pyytää, ett'ei käyttämääni suoraa kieltä katsottaisi kehumiseksi. — — — Sentähden tahdonkin heti ilmaista, että olen pääasiallisesti työskennellyt luonnontieteiden alalla, ja siellä ja täällä myöskin järsien jotain luuta abstraktisen filosofian luurangosta, sekä että minun suuntani sentähden ei liene se, joka luullakseni on maisteri Hedlundin. Luulen näet, että Maisteri on kääntänyt silmänsä etupäässä puhtaasti politillisiin ja yliteiskunnallisiin kysymyksiin, jota vastoin kirkon taikauskoisuus minua eniten vaivaa."
Päästyään näin alkuun ja saatuaan Hedlundilta ystävällisen vastauksen alkaa hän seuraavassa kirjeessä (12.12.1848) esittää mielipiteitään lempiaineistaan kirkosta ja uskonnosta:
"Meidän protestanttinen pohjolamme on tätä nykyä sairas ja veltto; on olemassa ilmeinen seisaus sen henkisessä kehityksessä. Sinä tunnet ne tuhannet taudit, jotka niin itsepintaisesti jäytävät kansan vapautta ja onnea. Kuinka ne ovat syntyneet, sen sanoo meille historia; mutta kuinka ne ovat parannettavat, — — siinä on kysymys. — Sinä olet radikaali politikassa, minä olen radikaali uskonnossa."
"Uskonto on juuri sekä yksityisten että kansain elämässä ja toiminnassa. Kansain taudit näemme me molemmat; minä luulen, että syy on itse juuressa. Minun mielipiteeni on, että maan uskonto on huono ja juuri sentähden heikko ja sen huonouden päätän minä sen heikkoudesta. En tiedä, kuinka pitkälle voit seurata minua tässä asiassa, mutta jos väität, että maan uskonto on puhdasta kristinuskoa, niin vastaan minä, että ehkä se olisi sitä, ell'ei se olisi kiedottu elähtäneen kirkon kankeaan muotoon. En minä tahdo kristinuskoa, vaan kirkkoa vastaan vetää miekkaani (tai kynääni), niin heikko kuin se olkoonkin. Teen tarkan eron Kristuksen oman opin ja sen opin välillä, johon se ihmiskunnan vahingoksi on kiedottu."
"Uskontoa saarnataan meillä uskona, samalla kun jokainen tietää, että 'usko ei ole joka miehen asia.' Jo kasvavana poikana, vaikk'en suinkaan ollut väliäpitämätön uskonnosta, minun oli kokonaan mahdotonta uskoa kaikkea, mitä saarnattiin raamatusta ja katkesmuksesta. Mutta minä en tiennyt, mitä minun pitäisi uskoa — enkä siis välittänyt erittäin paljon koko asiasta; uskontoni oli silloin huono, niinkuin se on kaikilla muillakin, joita se ei kannusta tehokkaaseen itsensä uhraamiseen. Jos usko muutoin mitään merkitsee, niin tulee sen ainakin olla täydellisesti eheän ja kestävän uskon s.o. vakuutuksen. Ainoastaan semmoisena ollen voipi se temmata ihmiset noista alhaisista ja yksinomaisista kukkaropuuhista. Eikä se ainoastaan voi sitä, vaan se myöskin tekee sen. Jos se ei sitä tee, niin se horjuu itse — ja uskonto on huono."
"Mutta nyt kuuluu tämmöisen uskon lujuuteen myöskin jonkun verran tietämättömyyttä (en puhu tässä niistä, jotka tutkimusten kautta ovat tulleet vakuutukseen, sillä se on silloin tietoa), jonkunlaista sydämmen yksinkertaisuutta, joka meidän päivinämme ja meidän yhteiskunnassamme on auttamattomasti hävinnyt. Ei niin varsinaisessa kansassa, mutta mitä auttaa se, kun se papeissa on mennyttä kalua; ja oppi, jota ei elämässä noudateta, kantaa huonoja hedelmiä. Varmaa on myöskin, että siveellisyys maassa yleensä on huono, varsinkin jos me, radikaaleja ollen, otamme Kristuksen yhtä selvän kuin syvällisen opin määräksi ja mitaksi. Mitä tekevät herrat muuta kuin pelaavat korttia ja mitä tekee talonpoika muuta kuin kyntää ja ahertaa leivän vuoksi, samalla kun hän moraalinsa avulla töin tuskin pääsee purjehtimaan yhteiskunnallisten lakien karisten niemien ohitse. Entä vankilain asukkaat, jotka muuten kaikki kuuluvat tuohon yksinkertaisempaan kansanluokkaan? Ehk'eivät olot nyt ole huonommat (minä luulen, että ne ovat paremmat) kuin puhdistetun opin alkuaikoina; mutta varma on, että ero sen välillä, miten on ja miten pitäisi ja suureksi osaksi voisikin olla, jos uskonnolla olisi elämää, tätä nykyä osoittaa kauhean aukon olevan olemassa. Niin ainakin minusta näyttää, kuinka asiata käännellenkin: suuren joukon uskonnollinen itsetietoisuus — ja seurauksena siitä myöskin valtiollinen itsetietoisuus on kahlehdittu ja puolikuollut."
"Jos kysytään, miksi törkeitä rikoksia tavataan ainoastaan yhteisessä kansassa (en tarkoita virkamiesluokan turmelusta, joka usein on kylläkin suuri, mutta harvinaisempi; vaan varkautta, murhaa ja murhapolttoja), niin näkyy selvästi, millä tavalla valistus yleensä vaikuttaa, nimittäin tapoja jalostavasti. Mutta ilmeistä on, että tuo usko, jota saarnataan yksin autuaaksi tekeväksi, on verrattomasti paljoa heikompi herroissa kuin talonpojissa. Se ei ole luterilaisuus, joka on korottanut edellisten siveyden mainitussa suhteessa, se on syrjästäpäin saatu tieto, joka enemmän tai vähemmän on muodostunut dogmeista riippumattomaksi uskonnoksi. En uskalla vedota siihen niinkuin tosiasiaan, mutta luulen kuitenkin, että yleensä juuri ne herrasmiehet, jotka enin ovat vapautuneet itsekkäisyydestään ja omistaneet omain asiainsa ohella myöskin kanssaihmistensä asian, että juuri nämä ovat niitä, joissa dogmaatinen usko eniten on kadonnut. Mutta se, mikä heissä on heidän opinnoistaan muuttunut todelliseksi ja eläväksi uskonnoksi, se on osoittautunut olevansa todellista ja elävää uskontoa, se on varmaankin ollut sopusoinnussa Kristuksen moraalin kanssa. Näkyy, ett'eivät ne ole dogmit eikä siis kirkko, jotka elähyttävät siveelliseen toimintaan, vaan moraali, joka meillä on Kristuksen oma oppi eikä apostolien lisäykset ja Lutheruksen itsepintainen puustavillisuus — joka ehkä oli hyvä aikanaan. Mutta dogmit eivät ainoastaan ole hyödyttömiä, ne ovat myöskin vahingollisia, sillä ne saavat uskon horjumaan, samalla kun ne sulkevat pois tiedon, joka voisi tukea sitä ja pitää sitä pystyssä. Sentähden en minä usko, että ihmisen autuus voi riippua siitä, mitä hän uskoo, vaan hänen pyrinnöstään seurata Kristuksen esimerkkiä, jos hän kerran huomaa sen järkeväksi. Ja semmoiseksi huomaavat sen kaikki, jotka kerran oppivat sen tuntemaan."
"Sillä seikka on juuri se, että kristinusko on sopusoinnussa järjen kanssa, ja mitä moraaliin tulee, on tiede hyväksynyt saman opin — kenties muutamilla tarpeellisilla lisäyksillä. Ero pappien niin usein tuomitseman tieteisopin ja kirkon opin välillä on se, että jälkimmäistä täytyy uskoa, edellistä voidaan taas tietää ja sitä helpommin myöskin uskoa. Mutta kun usko on heikko, niin on sen aika ohitse, yksin ei sitä voi enää koskaan panna paikoilleen, tiedon on silloin astuttava sijaan, jos ei mieli uskonnon pysyä — huonona."
"Minä luulen sen ajan olevan aivan lähellä, jolloin totinen ja elävä tutustuminen jumalaan ja hänen tahtoonsa ei enää tule olemaan muutamien tiedon ylimysten monopoolina, vaan että ne jätetään myöskin kansan käsiin, jonka arvo ja oikeudet v. 1848 vihdoinkin niin syvältä uurrettiin ihmiskunnan tietoisuuteen, ett'ei sitä enää koskaan saada umpeen menemään. Tiede on vaikeata, mutta sen tulokset ovat yksinkertaiset ja selvät; ainoastaan politillinen absolutismi ja kirkon hierarkia ovat viime vuosina saaneet Saksassa aikaan sen, että noin neljän vuoden kuluessa ei vähemmän kuin 150 tuhatta ihmistä on pannut toimeen vallankumouksen kirkoissaan. Meillä ei välitetä tästä vallankumouksesta uskontomme emämaassa. Mutta mikäli minä uskallan uskoa, on tämä välinpitämättömyys yhtä vaarallinen kuin toinenkin, ja niinkuin jo sanoin — sen alku ja juuri, — samoinkuin tuo saksalainen valtiollinen tulistuminen viime helmi- ja maaliskuussa nähtävästi oli seurauksena ennen tapahtuneesta uskonnollisesta vapautumisesta."
"Mikä nyt on totuus? Sitä nyt ei tosin ratkaista kirjeessä, mutta se ei oikeastaan ollut aikomuksenikaan. Tahdoin vaan henkilölle, joka minut ymmärtää, puhua pari sanaa asiasta, josta sydämmeni on täysi. Jos ei mikään siitä, josta ylempänä olen puhunut, olisi totta, niin on ainakin se totta, ett'ei täällä Ruotsissa ole omantunnon- eikä uskonnonvapautta. Vai olenko väärässä? Minulle sanotaan, että se, joka jättää Lutheruksen opin, ajetaan maanpakoon sen tai sen kaaren mukaan."
"Sinä huomaat, että se aate, joka minua elähyttää, ei ole arvoton. Kun et vaan kirjeeni heikosta yhtenäisyydestä saisi syytä huudahtamaan: 'Nalle hyvä, elä tuossa yrittelekään!' Mutta ei minunkaan uskontoni ole mikään lastentaru, vaan hedelmä ennakkoluulottomista opinnoista. Olen nyt järkähtämättömästi vakuutettu siitä, että se Jumala, josta on puhuttu aina sitten kun löydettiin ainoa Jumala, — ei ole mitään muuta kun se henki, joka elää luonnossa ja luonnon kanssa ja siis myöskin ihmisessä; ja ett'ei siis myöskään ihmissielu ole ainetta, vaan henkeä, joka elää ihmisluonnossa ja sen kanssa."
Yllä oleva kirje Hedlundille on kirjoitettu joulukuun 12 p:nä 1848. Kaksi kuukautta turhaan vastausta odotettuaan ei Soldan enää voinut vastustaa haluaan uudelleen kääntyä sen ainoan henkilön puoleen, jonka hän tunsi Ruotsissa semmoiseksi, joka voisi häntä ymmärtää. Ei tämäkään henkilö näytä liioin joutaneen filosoofiseen ajatustenvaihtoon, mutta välipä sillä — pääasia oli, että kirjoittaja sai koota mietteitään ja harjoitella itseään niiden esittämisessä. Helmikuun 2 p:ltä 1849 on kirje, jossa hän kertoo entisistä ystävistään Pietarissa sekä ulkonaisista asioistaan.
Saatuaan sen johdosta vihdoinkin vastauksen Hedlundilta, lähettää hän hänelle kohta taas uuden kirjeen, jossa ensin lausuu ilonsa siitä, että Hedlund on näistä syvistä ja vaikeista kysymyksistä pääasiassa samaa mieltä kuin hänkin. Sitten seuraa taas mietteitä:
"Sinä kehoitat minua mainitsemaan jotain tieteellisistä tuumistani. Niin, näetkös; mutta sopikaamme ensiksi siitä, että Suomen kohtalo eräissä kohdissa vielä on sidottu Ruotsin kohtaloon ja että me siis niin sanoaksemme olemme veljiä toivossa ja hengessä. Minusta on huonosti kansan kansallisen kehityksen laita, niin kauvan kun kirkossa ei ole elämää eikä liikettä. Kristinusko ja lutherilainen kirkko ovat — kaksi eri asiaa — eikä yksi — ja tämä on käsitettävä ja myönnettävä. Mutta en nyt tahdo tästä puhua."
"On katsottava ihmiskunnalle tärkeäksi asiaksi, että tiede on voinut vahvistaa koko joukon asioita, joita ilmestys, tunne, usko ovat ennen esittäneet. — Kokemukseni on myöskin vakuuttanut minua siitä, että alkuperäinen suuressa yleisössä elävä usko usein on horjuva ja toimeton. Ei mikään ole niin tavallista kuin sunnuntaijumalisuus, johon on sekotettu arkisuruttomuutta. Se ilmenee kansainkin elämässä. Kun minä nyt huomaan, että filosofia tarjoo minulle vakaumuksen, joka pysyy voimassa koko viikon, samalla kun se vapauttaa minut monesta asiasta, jotka ainoastaan rasittavat omiatuntoja — niin en voi muuta kuin uskoa, että kirkon täytyy lähteä liikkeelle jotain vastaan — niin, jotain, joka toistaiseksi on yksinään liikkeessä, sill'aikaa kun kirkko lepää kaikessa rauhassa — rauhassa, joka on äärettömäksi vahingoksi kansoille. Sanalla sanoen, näen suuren ja hedelmällisen työalan, mutta joka on vielä aivan vähän viljeltyä."
"Tässä on nyt vako, jota minä valoisina hetkinäni luulen kykeneväni kyntämään. — — Luulen pienten opintojeni nojalla geologiassa, fysikassa ja kemiassa y.m. voivani sekä oppineille että oppimattomille yleistajuisella tavalla todistaa jumalan immanensin luonnossa, jossa hän esiintyy luovana aatteena ja ihmisessä, jossa hän esiintyy persoonallisena henkenä! Puoli Eurooppaa pyrkii ja haparoi tätä nykyä sillä tiellä, joka viepi tämän asian käsittämiseen — siellä ja täällä itsetietoisesti, mutta usein kuitenkin ainoastaan aavistellen. Seuraukset siitä ovat monet ja runsaat. Tämä väite on itsessään kenties tärkeimpiä todistettavia. Moni on iskevä kirveensä kiveen ja ehkä olen minä niistä ensimmäinen. Mutta kieltämätöntä on, että tämä asia on ihanimpia, joiden eteen voi elää."
Ja hän ryhtyy sillä innolla, joka aina seuraa uuden aatteen ja uuden elämäntehtävän keksimistä, esittämään sitä muillekin. Hän kirjoittaa jonkunlaisen filosoofisen tutkimuskokeen Ett vågadt ord om kraft (Rohkea sana voimasta) joka täyttää kaksitoista tiheään kirjoitettua sivua. Ryhtyessään siihen tuntee hän sen onnistumisesta samoinkuin muittenkin mietteittensä kelpaavaisuudesta, s.o. siitä, onko niissä mitään juurta ja perää, riippuvan, voiko hänen mielensä kohentua. Heikko ääni hänelle sentään kuiskaa: ei ole kaikki hulluutta, joka minua elähdyttää. Ja kun hän on saanut kokeensa valmiiksi, heittää hän laukun selkäänsä ja astuu jalkaisin Guldsmedshyttanista kolmen peninkulman päässä olevaan Linden kaupunkiin, jossa asuu eräs viisas mies, vanha rehtori Pehr Vilhelm Bergstrand. Tämän luo menee hän ja esittää itsensä ja teoksensa. Viikon perästä tekee hän saman matkan uudelleen ja saa ilokseen kuulla, että Bergstrand katsoo hänen harrastuksiansa totisiksi ja perinpohjaisiksi ja kiittää hänen esitystapaansa erittäin intresantiksi ja selväksi, samalla kun kehuu hänen luonnontieteellisiä tietojaan. Kirjoituksen on hän kuitenkin varustanut murhaavilla reunamuistutuksilla ja he joutuvat väittelyyn transcendensistä ja immanensista. Lopputuloksena keskustelusta on se tavallinen, että nuori filosoofi pysyy omissa mielipiteissään ja saa niihin vielä vahvistustakin.
Tämä Soldanin "progradu"-koe on muutamilla lyhennyksillä näin kuuluva:
Rohkea sana voimasta.
"Ihmishenki on aina pyrkinyt ratkaisemaan maailman ilmiöitä. Mutta tähän saakka on se tehnyt sitä n.s. tietämättään. Ihmiskunta on siinä kohden elänyt järkevästi, melkein niinkuin lapsi elää järkevästi. Vanhemmat sanovat lapselle: 'sinun täytyy tehdä niin ja niin, sillä Jumala käskee, katso, me teemme itsekin samalla tavalla.' Ja lapsi uskoo ja on järkevä; usko s.o. järki tunteen muodossa johtaa häntä. Mutta lapsi on järkevä ainoastaan mikäli hänen ajatuksensa seuraa Jumalan tahtoa."
"Kun nyt siis maailman järkevä alku oli tuntematon, tuli luonnonilmiöitä selitettäessä aina eteen jotain selittämätöntä. Täytyi myöntää, että vaikka tunnettiinkin useita perussyitä, ei kuitenkaan tunnettu näiden perussyiden syytä. Ja silloin keksittiin voimat (gravitatsioni, attraktsioni, repulsioni, kohesioni j.n.e.) selittämään maailman syntyä ja sen eri geoloogisia aikakausia."
"Mutta niinpiankun tultiin siihen, että maailmaan ilmestyi eläviä olentoja, kasveja ja eläimiä, silloin väitettiin, että ne ovat Jumalan luomat, että hän astui alas valmiin maan päälle ja viipyi siellä viikkokauden, jolloin elämä sai alkunsa. Muuta ei tarvittukaan jatkuvan elämän selvittämiseksi: Kasvien ja eläinten kylvetyt siemenet kantoivat hedelmiä kukin lajinsa mukaan ja noudattivat määrättyä lakia uuden voiman vaikutuksesta s.o. _elin_voiman."
"Mutta sopiihan kysyä: onko mitään järkevää syytä otaksua, että kaikkien näiden voimain ohessa on olemassa Jumala, joka on niiden ulkopuolella? Miksi ei voi koko kaikkisuutta järjestää kaikista voimista muodostuneella _yleis_voimalla, niinkuin sen erikoisuudet (geoloogiset aikakaudet, kasvin elämä) on järjestetty jollain erikoisvoimalla. Miksi ihmisen luomiseen tarvitaan erityistä Jumalan toimenpidettä? Totta kyllä on, että elinvoimassa vaikuttaa koko joukko erityisiä, ikäänkuin alivoimia, mutta mitä merkitsee se yleisvoimalle? Huomaamme sen päinvastoin olevan ikäänkuin yhteiskudoksen koko kaikkisuudessa aineeseen vaikuttavista voimista. Kun kivi putoo maahan, kun kaksi atoomia yhtyy muodostaakseen uuden, kun nämä uudet atoomit liukenevat vedessä imeytyäkseen ilman painosta ja huokoisvedosta kasviin j.n.e., ei voima siinä ainoastaan vaikuta aineeseen yleisenä attraktsionina ja repulsionina, vaan se myöskin välittömästi johtaa jokaisen atoomin sinne, mihin sen on mentävä. Kasvin elinvoima ei ole muuta kuin summa niistä eri voimista, jotka yhteensä aikaansaavat kasvin s.o. luovat sen. Mutta eikö myöskin tuo suuri yleisvoima ole tuollainen koko luonnon elinvoima, joka erityisten luonnon voimain kautta ei ainoastaan vaikuta aineeseen, vaan myöskin järjestää sen niin, että kaikkisuus luopihe yhtenäisine sisältöineen? Toden totta, ei ole Jumalaa, on vaan yleisvoima, joka on kudos äärettömän moninaisesti yhteisvaikuttavista yksinkertaisemmista voimista. Kirjoittaja koettaa valaista väitettään m.m. kemiallisen heimolais- eli taipumusvoiman avulla, joka ilmaantuu m.m. siinä, että kaksi atoomia vetyä aina yhtyy yhteen atoomiin happea. Tämä yhteys muodostaa uuden yhteyden, nimittäin atoomin vettä. Kysyn, eikö tämä heimolaisvoima, tämä tuntematon ilmiö ole todellinen elinvoima niille uusille yhteyksille, joita sanotaan vesiatoomeiksi. Tai jos elinvoimaa s.o. sitä voimaa, joka järjestää ja yhdistää erilaiset atoomit määrätynlajiseksi yksilöksi, kutsumme sen sieluksi, eikö tämä sielu ole täysin sama asia kuin tuo muuten tuntematon heimolaisvoima?"
"Samalla tavalla voisi tarkastaa myöskin monimutkaisempien atoomien syntyä: jokainen atoomi alunaa on esim. aina saman lain mukaan muodostunut yhteys 66 yksinkertaisesta atoomista, joiden joukossa on aina viiteen erilaiseen aineeseen (kun esim. puun kudoksissa on vaan kolmea lajia: hiiltä, vetyä ja happea). Se ei ole mikään sattuma, joka yhdistää nämä 66 atoomia, sillä jokainen tällainen yhteys on rakennettu aivan samalla tavalla kuin muutkin — niinkuin mansikka on toisensa näköinen, tai vielä enemmänkin. Se kemiallinen voima, joka synnyttää aluna-atoomit, on aivan yhtä pätevästi sen 'elinvoima' kuin mansikan elinvoima on se monimutkainen voima, joka muodostaa atoomit mansikaksi."
"Jos tarkastetaan alunakristallia, joka kasvaessaan suuremmasta määrästä alunaliuosta on erittäin kaunis ja säännöllinen oktaedri, niin täytyy se tunnustaa yhtä selittämättömäksi tulokseksi kuin mansikka tai joku muu luonnontuote. Väitetään ehkä, että sen säännöllisyys on seuraus siitä, että eri aluna-atoomeilla on määrätty muoto ja että ne yhteenliitettyinä muodostavat säännöllisen tuloksen. Niin ehkä onkin. Mutta ei saa unohtaa, että tälläinen selitys — tietysti niin pitkälle kuin se ulottuu — myöskin voidaan antaa kasvin elinvoimasta: se eroitetaan niin hyvin kuin voidaan useiksi eri voimiksi. — Mutta kun tässä ei päästä mihinkään yksinkertaisten tunnettujen voimain avulla, niin keksitään uusi: kasvin elinvoima."
"Mutta tässä sopii kysyä: mitä järkevätä syytä on pitää sellaista monimutkaisempaa voimaa kuin esim. mansikan elinvoimaa riippuvana jostain luonteeltaan toisellaisesta kuin on esim. se yksinkertaisempi sähkövoima, joka yhdistää alunan yksinkertaiset atoomit yhdeksi ryhmäksi? Jos sähkö on erityisellä tavalla kokoonpantu aine, joka välittää kemiallista yhteyttä korkeampaan tarkoitukseen aijottujen atoomien välillä, mistä tulee sitten tämä sähkö? Eikö sen alulla ole mitään tekemistä niiden korkeampien tuotteiden alun kanssa, joiden yhteyttä se välittää?"
"En voi muuta ymmärtää kuin että syynä siihen, miksi luulemme paremmin tuntevamme aineellisten atoomien vetovoiman alkua kuin kasvin syntymisen alkua, on se, että meidän mielestämme attraktsioni on jotain yksinkertaista ja ilmenee kaikessa aineessa, jota vastoin viimemainittu ilmenee vaan pienessä osassa siitä. Kasvin syntyä emme voi selittää — se on siis varmaankin Jumalan luoma, mutta atoomien yhteys on yksinkertainen asia, se perustuu atoomien — attraktsioniin. Niin tavallisesti selitetään. Mutta mistä syystä attraheerautuvat atoomit? Niin, sitä ei kukaan tiedä. Jumala on ehkä sen niin luonut, antanut niille semmoisen voiman. (Varotaan sanomasta, että Jumala ehkä yhäkin luopi niin.)"
"En voi tässä olla syyttämättä kemistejä yleensä jonkinlaisesta epätieteellisyydestä. Heidän kuulee usein, ylistäessään luonnon syvimpiin salaisuuksiin tunkevaa tiedettään, huudahtavan, että Jumalan tunteminen on ainoastaan sen kautta mahdollinen. Olkoon vaan, että tämä tie on siihen tarpeellinen, mutta kun he väittävät, että he ovat oppineet tuntemaan Jumalan paremmin kuin muut, niin he erehtyvät. He kun tutkivat Jumalan ihmeellisiä ja lainmukaisia tekoja niiden yksityiskohdissa, niin heidän uskonsa siitä voimistuu, mutta tieto Jumalan todellisesta laadusta on heidän kauttaan vaan aivan vähän laajentunut."
"Ne ovat voimat, jotka minun käsitykseni mukaan ovat tämän tiedon tiellä. Puhuakseni vielä kemistien kieltä on koko luonto tulos voimista. Ainoastaan niitä tarvitaan kaikkien aineellisten ilmiöiden synnyttämiseksi alkuaineesta. Nämä voimat ovat enemmän tai vähemmän laajaperäiset. Yksinkertaiset ovat yhdistetyimpien palveluksessa ja syntyvät niistä ja niitä taas järjestävät toiset j.n.e. Meillä on sanalla sanoen kouraantuntuva selitys maailmanluomisesta."
"Vahinko vaan, että kaikessa tässä on unhotettu yksi asia, joka muistuttaa eukosta, joka mitä kauneimmin kehui vastasyntynyttä lasta: sillä oli niin kauniit siniset silmät, niin suloinen suu, niin kaunismuotoinen pää; sillä ei sanalla sanoen ollut muuta vikaa kuin se että — siltä puuttui henkeä."
"Samoin on nykyisen luonnontieteellisen maailmanluomisen laita: henki on poissa. Noiden monien voimien joukosta on unohdettu yksi, joka sittenkin on kaikista tärkein."
"Mitä se on kuin intialaiset tarkoittavat Brahmalla? Muhamettilaiset Allahilla? Kristityt Jumalalla? Ei kukaan kieltäne, että niillä on tarkoitettu maailman alkua, voiman luojaa ja ylläpitäjää."
"Me voimme siis ilman epäilystä sanoa, että tuo yllämainittu yleis_voima_ on juuri jumala, joko häntä sitten mainitaan yhdellä tai toisella nimellä. Jumala ei siis ole muuta kuin vastamainittujen kaikkien voimain yhteys; hän on luonnon elinvoima, joka luonnossa ilmaisekse äärettömässä määrässä äärellisiä voimia, jotka lukemattomilla tavoilla ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa."
* * * * *
Usein olivat Soldanin mieliharrastukset keskeytyneet ulkonaisten vaikutusten vuoksi. Milloin olivat siihen olleet syynä olot, niinkuin silloin kun hänen oli pakko luopua maalauksestaan, milloin taas hän itse yhdessä olojen kanssa, niinkuin Giessenissä, jossa hänet temmattiin pois kemian kokeilupöydän äärestä. Tällä kertaa täytyi filosoofisen ja teoloogisen kirjailijan panna paperinsa kokoon ja jättää se harrastus lepäämään epämääräisiin aikoihin. Sillä eihän kaukaisessa maaseudussa ruokapalkoillaan eläminen ollut juuri omansa kehoittamaan kirjailemiseen. Eikä tuottavampaakaan toimialaa ollut tiedossa. Ei siis muuta neuvoa kuin mitä pikimmin toteuttaa tuuma Ameriikkaan lähdöstä. Siellä häämöitti vapaus, siellä tulisi aina olemaan työtä tekevälle, siellä voisi jokainen itse valita harrastustensa piirin, siellä löytää alansa tai luoda sen.
Ja kun oli käsissä toiveiden toukokuu, kun nurmet vihersi ja kosken kohina kuului yksinäisen avonaisesta ikkunasta ja Mälari loi jääpeitteensä, niin astui Soldan höyrypurteen ja riensi Tukholmaan etsiäkseen siellä laivaa, joka veisi hänet vesien taa.
Sekavat tunteet rinnassa katseli hän Mälarin jälelle jääviä rantoja. Suomessa luuli hän kulkevansa, Suomesta lähtevänsä. Sillä Mälari on Saimaan näköinen niinkuin mansikka on toisen mansikan näköinen.
Maisteri S.A. Hedlund istui eräänä päivänä loppupuolella toukokuuta asunnossaan Sperlingin mäellä Tukholmassa, kun ovi avautui ja sisään astui roteva suippopartainen mies, päässä siniset lasisilmät. Hedlund oli juuri saanut maksaa takauksen erään karanneen ystävänsä edestä ja oli siis huononlaisella tuulella vieraita vastaanottaakseen.
— Etkö tunne minua? kysyi tulija.
— En.
Mies otti pois lasisilmänsä ja huudahti:
— Mainiota! Sitten eivät venäläiset nuuskijatkaan tunne minua.
Se oli Soldan, Mutta yhtäkkiä huudahti hän, katsahdettuaan ulos kadulle: — Mitä näen minä? Westermarck? Huuda hänet sisään.
Hedlund juoksi avopäin kadulle ja huusi sisään vieraan, joka oli Soldanin vanha kadettitoveri, kapteeni Westermarck — sama, joka oli ollut saattamassa häntä laivaan Pietarista lähdettäessä — ja oli nyt Tukholmassa toimittamassa jotain kanuunain tilauksia Venäjän valtiolle. Se oli iloinen kohtaus.
— Katsos, sanoi Soldan, osoittaen univormuun puettua upseeria Hedlundille. — Tuollainen komea herra olisin minäkin voinut olla ja kantaa tuommoisia koristuksia ja ritarimerkkejä, jos olisin siivosti käyttäytynyt.
— Kadutko?
— Kadunko! Ei, veliseni, en suinkaan kadu!
Soldan jäi asumaan Hedlundin luo muutamiksi päiviksi, mutta eräänä aamuna sanoi hän: Nyt täytyy minun lähteä. Kävelin tois-iltana Karlsbergin käytävässä Westermarckin kanssa, kun Suchtelen (Venäjän silloinen lähettiläs) ajoi ohi. Tietysti tervehti Westermarck. Eilen tiedusteli konsuli Mollerius Westermarckilta, kenen seurassa hän oli kulkenut. Westermarck ei voinut tehdä siitä selkoa. Nyt täytyy minun poistua täältä, sekä hänen tähtensä että itseni tähden.
Tämän kohtauksen on Hedlund kertonut muistosanoissaan Soldanista. Se tapahtui alkupuolella kesäkuuta ja kun ei Hedlundillakaan ollut sillä haavaa mitään tekemistä Tukholmassa, vei hän pakolaisen varmaan piiloon isänsä maatilalle Eldgarnin saareen Mälarin vesien turviin. Täällä viipyi Soldan kolme viikkoa ystävällisessä perheessä, eli kuin Saimaan saaressa ja oli onnellinen. Vihdoin viimeinkin sai hän mielinmäärin sivistynyttä seuraa, sai puhella ja vaihtaa mielipiteitä ystävän kanssa, joka häntä ymmärsi ja tahtoi häntä kuunnella. "Me nautimme yhdessä luonnosta", kirjoittaa Hedlund, "istuimme sammaleisessa vuoren halkeamassa, ja katselimme, kuinka aurinko laskeutui Vendtholmin taa. Filosofia ja uskonto olivat aina uudistuvat puheenaineemme. Soldan oli hegeliläinen, minä olin silloin vielä kirkollinen, jolla kannalla vielä pysyin pari vuotta, kunnes lukemalla raamattua ja panemalla muistiin paralellikohtia tulin vakuutetuksi raamatun auktoriteetin kestämättömyydestä. Mielipiteiden eroavaisuus ei kuitenkaan häirinnyt sydämmellistä väliämme."
Eräänä päivänä oli Soldan Eldgarnin perheen kanssa vieraissa lähellä olevassa Farentunan pappilassa. Soldanilla oli viulunsa mukanaan. Nuoriso lähtee marssimaan viheriän pihamaan ympäri, Soldan asettuu etunenään ja alkaa soittaa — marseljeesia. Marseljeesia rauhallisessa, lainkuuliaisessa, kuninkailleen uskollisessa Ruotsin maalaispappilassa! Kovin kauhistuivat siitä ukkoset: vanha rovasti ja hänen lankonsa intendentti Axel Nyström. Mikä lienee vallankumoilija koko tuo pitkä huikari, jonka ei tiedä edes oikeata nimeä. Mutta vanha ukko Hedlund pelkää vielä pahempaa: että hänen poikansa Sven on joutunut venäläisen vakoilijan pauloihin.
Sillä välin kun Soldan piili Eldgarnissa, oli Arvidsson Tukholmassa toiminut hänen hyväkseen kuulustelemalla hänelle sopivaa tilaisuutta päästä Ameriikkaan. Hänen onnistuikin saada tietoonsa norjalainen laiva, joka lastasi rautaa New-Yorkiin, ja kapteeni lupasi ottaa Soldanin mukaansa. Saatuaan siitä tiedon lähti Soldan kesäk. 21 p:nä Eldgarnista Tukholmaan.
Maasta pääsö kohtasi kuitenkin vaikeuksia passin vuoksi. Soldan itse ja hänen ystävänsä saivat juosta sinne tänne, kunnes Arvidssonin vihdoinkin onnistui Tukholman silloisen poliisimestari Bergmannin kautta järjestää asiat niin, että passiin tarvittavat allekirjoitukset saatiin. Hän ei sanonut sietävänsä nähdä, että suomalainen luovutettaisiin Venäjälle, ja niin oli asia reilassa.
Hedlund saattoi Soldanin venheellä peninkulman matkan sinne, missä laiva oli ankkurissa laivasillan ääressä. Soldan nousi laivaan ja Hedlund seisoi maissa ja ystävykset heittivät toisilleen lakkinsa viimeisiksi hyvästiksi. Se oli juhannusaatto. Ja niin oli Soldan alkanut pitkän retkensä suureen länteen.
Kesti kuitenkin useita päiviä, ennenkun Bröderne — se oli laivan nimi — pääsi ulos Tukholman saaristosta. Tuuli oli vastainen, puhalsi idästä, juhannuspäivänä ei oltu tultu pitemmälle kuin Sjötulleniin, jossa laskettiin ankkuri ja mentiin maihin juhannusta viettämään Ladugårdsgärdetissä, missä oli soittoa, tanssia, juhlariukuja, taalalaistyttöjä, sotamiehiä ja punssia. Soldankin oli siellä. Vasta 29 p:nä pääsi laiva ulos Sandhamnista, kun tuuli vihdoinkin oli kääntynyt länteen.
Laivan maatessa Sandhamnissa kirjoittaa Soldan sieltä kirjeen Hedlundille. Hän on pahalla tuulella viivykin tähden ja sitten eivät kaikki vaarat vielä ole ohitse. Laivan on määrä pysähtyä Helsingörissä. "Juutinrauma painaa rintaani kuin laivan ankkuri, vaikka minä luulen olevani jotakuinkin selvillä itseni kanssa siinä tapauksessa, että vihollinen saisi minut käsiinsä. Siitä olen varma, että ne kyllä kustantaisivat kuriirin ja antaisivat hänelle kunniamerkin palkinnoksi tyhmästä päästäni." — — "Mutta sanohan itse, eikö ole aika omituista kulkea näin milt'ei Suomen nenän editse — ja ett'ei sinne luultavasti koskaan saa palata? Jääkää hyvästi, te ystäväni, ja muistelkaa joskus tuota ikävää, mutta hyvää tarkoittavaa hupsua, joka repi rikki oman elämänsä kartan ja heitti palaset tuulen viedä."
Helsingöriin saapui laiva vasta heinäkuun 11 p:nä, oltuaan siis matkalla Tukholmasta kolmatta viikkoa ja koko ajan vastatuulessa, joka kerran ruvettuaan sille sijalle pysyi yhtäläisenä aina Ameriikkaan saakka. Helsingörissä ei tapahtunut mitään onnettomuutta eikä kiinniottajia näkynyt eikä kuulunut. Varmuuden vuoksi oli perämies kuitenkin rautaharkkojen väliin kaivanut kuopan, jonne Soldan saisi ryömiä piiloon vaaran uhatessa. Odottaessaan kapteenia maihin tulevaksi kirjoittaa hän kirjeitä sekä Hedlundille että veljelleen Suomeen. Jälkimmäisen pyytää hän jättämään Arvidssonnin toimitettavaksi edelleen. Se on kirjoitettu niin hienolle paperille, että sen voi kääntää kuinka pieneksi tahansa ja pistää liivintaskuun. "Nyt juuri tuli kapteeni ja ilmoitti 'all right'. On siis kaikki päivänselvää. Me nostamme ankkurin varhain aamulla. On siis myöskin päivänselvää, ett'en puhu siitä asiasta sen enempää. Niin, sen verran saat vielä tietää, että minä huomenna tarjoon punssia matruuseille; on näet minun syntymiseni päivä, 32 vuotta, toivoakseni samalla myöskin uudestasyntymiseni. Annoin tuoda maista aarakkia ja sokeria. — Saavun kyllä köyhänä kuin lutikka Ameriikkaan, mutta minä ajattelen, ainakin nyt, että juuri se on kaikista hauskinta. — — P.S. — Oletko kuullut sen liikuttavan tarinan Kukosta ja Hanhesta? He lähtivät purjehtimaan ja silloin pyysi hanhi kukkoa kiipeämään maston nenään ja tähystämään maata, ja kukko kiipesi maston nenään ja huusi: — 'Siinä on Helsin — göör!' — — johon hanhi vastasi: — 'Onko niin — onko niin — onko niin!' Terveisiä! — Minulla on kunnia piirtää j.n.e. Mutta kunniasta muistuu mieleeni, että sinä saat olla hyvä ja suorittaa postimaksun tästä kirjeestä: minä suorastaan en voi sitä tehdä. — Tahdon kuitenkin koettaa pientä viekkautta. Ehkä tekee laivan isäntä, nähdessään kuoren päällä kapteenin käsialan, pienen taloudellisen erehdyksen! ja niin jääpi petos viimeiseksi työkseni Euroopassa — hyvä merkki!"
Näin hilpeällä mielellä erosi siis Soldan vanhasta Euroopasta ja lähti hyvällä luottamuksella pyrkimään valtamerien yli uuteen maailmaan.
11.
Atlantinmerellä.
Päiväkirja merellä. — Hänen rukouksensa. — "Strauss ja Ullman" — Straussin oppi nerosta. — Mietteitä Jumalan olennosta. — Jumalan immanensi. — Ulos Atlantille. — Jumalan persoonallisuudesta. — Delfiinejä. — Luonnosta Atlantilla. — Pahoja unia. — Luonnontutkija. — Luonnonihailija. — Ihana yö ja aamu. — Valaskaloja. — Suunnitelma suureen teokseen. — Turskan ongintaa New-Foundlandin matalikolla. — Sandy hook. — Tulo Ameriikkaan.
Hän on päässyt rauhaan, sekä sielun että ruumiin puolesta. Ei ole enää pelkoa takaa-ajajista, eivät ahdista enää pienet jokapäiväiset kysymykset, miten tulla toimeen, miten olla. Ei hermostuta epätietoisuus tulevaisuudesta eikä elinkeinoista, sillä ennen Ameriikkaan tuloa on niitä turha ajatella.
Maailma on nyt siinä, missä se on, laivassa, käsin koskettavissa, ja elämä, se on elämää laivalla. Edestä ei näy muuta kuin merta, takaa ei muuta kuin merta ja molemmilla kupeilla on maailmanlaitaan yhtä pitkä matka. Ja sentähden hän nyt nauttii sanomattomasti ja on onnellinen ja tyytyväinen. Kirjeissä ja päiväkirjoissa olemme ennen tuon tuostakin tavanneet alakuloista mieltä, Atlantilla pidetystä päiväkirjasta emme tapaa siitä ainoatakaan ilmausta.
Ameriikasta kirjoittamassaan kirjeessä Hedlundille antaa hän seuraavan kokonaiskuvan matkastaan:
"Merellä olin minä erinomaisen hyvässä kunnossa, vaikka matka kestikin 80 vuorokautta. Monesta ihanasta päivästä minä nautin ulkona aalloilla. Mutta kun useiden päivien itsepäisen vastatuulen jälkeen 'purjetuuli' valjastettiin laivan eteen ja kuletti sitä niinkuin nelivaljakolla, tai kun yö oli pimeä ja taivas valaistu hohtokivillä tai kun pieni myrsky pilvisenä yönä hämmenteli oikean komean fosforisopan 'Veljesten' kokan edessä, silloin oli ihanaa merellä. Siellä oli usein ihanaa; minä opin rakastamaan merta, eikä minua mikään painanut. Ajattele vaan: uusi aurinko joka aamu, yksi toistaan ihanampi, jonka, ynnä rinnan täyden raitista aamuilmaa, saapi palkaksi muutamain tuntien unesta, josta ei tule puutetta laivalla; ja ilta-aurinko tulee aina kaupanpäällisiksi. — Usein näytti minusta kuin voisi merellä päästä vielä paremmaksi tutuksi luonnon kanssa kuin maalla, jossa luonto on ikäänkuin sotkuksissa. Se on niin rehellistä ja puhdasta peliä, kun aamuaurinko luo ensimmäisen kultauksensa tasasesta meren laidasta; aivan toisenlaista kuin silloin, kun se matelee ylös aitoja ja kattoja myöten maalla. Sinä näet merellä ihan kuin kouraan tuntuvasti, että tässä on matematiikkaa mukana, sinä näet silmilläsi, että maa on pyöreä; vasta merellä huomaat sinä oikein selvästi, että taivaankappalten radat eivät ole vedetyt vapaalla kädellä, vaan kompassin ja sirkkelin avulla. — Kun ei valtameren yli purjehtiessa ole mitään parempaa ajateltavaa kuin — taivas ja maa, niin käy mielikuvitus niin korkealentoiseksi, että ihminen leikkii palloa maapallon kanssa ja kiinnittää tuhannet tähtöset märän sormensa päähän, niinkuin olisivat ne hiekkajyväsiä. On jotain oikein jumalallista tuollaisessa leikissä."
Sellainen on kuva yleispiirteissä, yksityiskohdissa on se vielä viehättävämpi, tarjoten maisemia mereltä ja kuvia purjehtijan aate-elämästä. Seuraamme näitä molempia esittämällä niitä päiväkirjan mukaan, jota hän pitää rinnakkain näistä molemmista: merestä ja mietteistään merellä.
Päiväkirja alkaa keskiviikkona heinäkuun 25 p:nä. Laiva on pääsemässä Englanninkanavaan Galloperin majakan ja Flamandin matalikon välillä. Lähtien Helsingöristä 11 p:nä on se siis ollut Pohjanmerellä liki kaksi viikkoa. Ja yhä vaan kestää kiukkuinen vastatuuli. He ovat jo viidettä vuorokautta koettaneet päästä kanavaan, mutta aina vaan kantaa tuuli ja laiva luovailee yhä Galloperin matalikon tienoilla.
Varhain aamulla mainittuna päivänä tulee höyrylaiva näkyviin ja "kulkee suoraan tuulta vastaan ja meidän ohitsemme. Se kohoo pystyyn ja painuu alas kuin ylpeä hevonen, kuitenkin juhlallisemmin ja suuremmoisemmin. Tuo rohkea rinta nouse esiin vedestä ja kohoo niin korkealle, että emäpuu tulee näkyviin; ja sen liikkeen aikana näkyy kuin suonenvedontapaisia tempauksia vähäisillä väliajoilla. Kun sellainen seisaus ilmaantuu, luulee ja ikäänkuin toivoo katsoja, että liikunta alaspäin aaltoa myöten alkaisi, mutta niin ei tapahdu; sen sijaan tunkee uusi vesivuori ja taas uusi rintaa vastaan ja kohottaa jättiläisen kokkapuolen niin korkealle, että luulee perän välttämättä pitävän sukeltaa veden alle." —
Höyrylaivat olivat silloin vielä uudet, olivat olleet tuskin kymmentä vuotta käytännössä ja olivat siis omiansa huomiota herättämään, varsinkin niissä, jotka eivät purjeilla päässeet paljon paikalta liikkumaan. Sinäkin päivänä oli edistytty taapäin. Iltapäivällä kiihtyy myrsky. Aalto toisensa perästä huuhtelee kantta. Purjeita pienennetään niin paljon kuin mahdollista. "Kasvot käyvät totisiksi, kun koko laivan runko natisee, mutta pelkoa se totisuus ei ole. Se on vaan arvokkain tapa olla läsnä niin totisessa ja suuremmoisessa elementtien näytelmässä. — — Kun joimme teetä, puhalsi ankara vihuri ja yht'äkkiä kuului ukkonenkin. Rautalasti romisee laivan ruumassa ja kun laiva jonkun kerran kallistuu oikein kovasti, kuuluu rautatankojen kolinaa, joka päättyy pahaan rämähdykseen. Lasti on kuitenkin hyvin telkitty, vakuutetaan minulle."
Seuraavana päivänä, heinäkuun 26 p:nä, muistiinpanot alkavat näin:
" Sillä muuta perustusta ei taida yksikään panna, vaan sen, kuin pantu on, joka on Jeesus Kristus. Kor. 3:II.
" Ettekö te tiedä itseänne Jumalan tempuksi ja että Jumala asuu teissä. 1 Kor. 1:14."
Ja sitten seuraa näin kuuluva kappale, jonka päällä ovat sanat: "Minun rukoukseni esim. Guldsmedshyttanissa."
"Olen kärsinyt, olen kovia kokenut, vaikeita päiviä olen elänyt. Ja minä olen jättänyt sieluni Kaikkivaltiaan huostaan ja muserrettuna anonut hänen apuansa. Kylmät väreet olivat kerran sellaisena hetkenä — eräänä hetkenä kohta uudestasyntyneen vakaumukseni jälkeen — saamani kauhea vastaus kysymykseeni: 'Onko sinulla Jumala? Etkö ole teeskentelijä? Sinä olet todistellut pois häntä sielustasi! Auta nyt itseäsi tai menehdy!' Minä en ole sepittänyt tätä, tapaus on mainittu päiväkirjassani. Syvästi liikutettuna heittäysin minä polvilleni ja painoin vetiset silmäni päänaluseeni: 'Isä, käsitettävä tai käsittämätön, mikä olletkin! Sinä näet, että minä kaikella sillä voimalla, minkä minun sielulleni annoit, etsin Sinua ja pyrin päästä tahtoasi täyttämään: Ohjaa minua oikealle tielle, jos olen eksynyt. Että annat minulle anteeksi, jos olen hairahtunut, sen tiedän!"
Tämä mielenpurkaus tulee hiukan odottamatta, mutta itse on hän kuitenkin selvillä sen syistä. Moneen vuoteen ei hän sano osanneensa rukoilla. Syynä siihen ovat olleet hänen filosoofiset lukunsa, "jotka meidän aikanamme niin kernaasti ja helposti johtavat epäilykseen, mutta eivät silti yhtä helposti vapauta. Koettelemuksen hetkinä, sen tietää jokainen, joka ei ole tyhmä tai kevytmielinen ja jolla on ollut kovia taisteluita elämässä, vedetään epäilijää niinkuin uskovaistakin vastustamattomalla voimalla, joskaan ei aina rukoilemaan tavallisessa merkityksessä, niin ainakin ajattelemaan kaiken onnen ja surun alkua. Tunnemme oman voimattomuutemme ja meitä kehoitetaan ja pakoitetaan ikävöimään ja samalla toivomaan voimaa, joka voi antaa tukea kaikissa kohtaloissa."
Vielä paremmin selittää hänen mielialansa kääntymistä näihin asioihin seuraavat sanat, jotka hän samana päivänä on kirjoittanut päiväkirjaansa: "Olen lukenut 'Strauss och Ullmannin'", — ja toiset, jotka tavataan niinikään samana päivänä veljelle kirjoitetussa kirjeessä: "Jos tahdot tietää, millainen maailman-katsantotapani tätä nykyä on, niin hanki itsellesi kirja: 'Strauss och Ullmann'."
Hänellä oli matkalukemisenaan tuo siihen aikaan niin suurta huomiota herättänyt teos, kuuluisan tohtori D.F. Straussin, Jeesuksen elämän kirjoittajan ruotsiksi ilmestynyt kirjanen "Det förgängliga och beståndande i Christendomen." [Katoova ja pysyvä kristinopissa.] Tässä kirjasessaan esittää tuo suuri filosoofi selvästi ja pelkäämättä oppinsa äärimmäisenä tuloksena, että Kristus hänen käsityksensä mukaan ei ole jumalanpoika, vaan ihminen korkeimmassa ilmestymismuodossaan s.o. nero. Kun Straussin oppi ainakin siksi kerraksi teki Soldaniin mitä valtavamman vaikutuksen ja oli nähtävästi käännekohtana hänen fiiosoofisessa kehityksessään, tehtäköön kirjan sisällöstä lyhyesti selkoa.
Mainittuaan esipuheessaan, että hänen teostansa Jeesuksen elämä on käsitetty negativisesti eli ett'ei siinä muka olisi mitään asetettu sen Jeesuksen sijaan, joka siinä kielletään, nimittäin yliluonnollinen, ihmeitä tekevä Jumalan poika, käy Strauss tässä toisessa teoksessaan luomaan hänestä sitä kuvaa, jonka hän hänestä on saanut.
Kirjanen alkaa polemiikilla Paavalia vastaan, joka (Kor. 15:32) sanoo tulevassa elämässä odotettavan palkinnon toivossa taistelevansa Kristuksen puolesta. Tätä katsantotapaa Strauss pitää paljoa alempana kuin sitä, joka kaikista toivotuista palkinnoista huolimatta vaikuttaa totuuden puolesta, totuuden itsensä voiton vuoksi. Hän itse ainakaan ei semmoista toivoa tarvitse, yhtä vähän kuin häntä pelottaa toisessa elämässä uhkaava rangaistuskaan. Ei hän siltä kuitenkaan kiellä kuolemattomuutta. Hän vaan perustaa sen kokonaan muuhun kuin kostoon. Paha ja hyvä kantaa palkkansa jo tässä elämässä ja tuntuvat niiden seuraukset tulevassa elämässä siellä yhä jatkuvan kehityksen muodossa.
Niinikään vastustaa Strauss apostoolista käsitystä siitä, että ell'ei Kristus olisi noussut ylös kuolleista, olisi heidän saarnansa mitätön ja usko häneen turha. Hänelle ei ole ylösnousemisen ihme minkäänarvoinen, vaan perustaa hän uskonsa Kristukseen yksinomaan hänen elämäänsä ja vaikutukseensa maan päällä.
Ei hän myöskään katso kristinopin elinjuureksi sitä, että Kristus olisi kuolemansa kautta vapauttanut meidät jumalan vihasta ja synnin rangaistuksesta. Kieltämättä on Uuden Testamentin väärinselitystä väittää sen opiksi oppia vihastuneesta, kostonhimoisesta jumalasta, joka vasta Pojan veren kautta voitiin saada muuttamaan mieltänsä lempeämmäksi syntistä ihmiskuntaa kohtaan. Ei ole totta, että Jumala vaatii uhria, sillä jo Jeesus itse ja apostolit esittävät Jumalan armoa ja vanhurskautta ei seurauksena Jeesuksen kuolemasta, vaan edelläkäyvänä syynä siihen. Jos syntein anteeksiantaminen on mahdollinen muuttumattoman ja kaikkivaltiaan Jumalan puolesta, niin on sen täytynyt Hänen puoleltaan olla olemassa samanlaisena ijankaikkisesti, mistään satunnaisesta tapahtumasta riippumatta. Sitäpaitse ei ole Jumalan oikeudentunnon mukaista, että yksi saa kärsiä kaikkien edestä. Jumalan hyvyys muka kyllä tahtoisi vapauttaa kaikki rangaistuksesta, mutta hänen vanhurskautensa ei myönnä rangaistuksen täydellistä anteeksiantamista. Vaan ei ole hyvyyttä se hyvyys, niinpian kun viaton tietäen tahtoen jätetään rangaistavaksi, silloinkun syylliset saavat kulkea vapaina.
Vaan Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa ei olekaan tältä kannalta katsottava. Sen tarkoitus oli toinen. Se tuli välttämättömäksi hänen tahtonsa puhtauden ja voiman kautta, joka kielsi hänet väistymästä taistelussa hänen käsittämänsä totuuden ja hänen elämänsä tehtävän puolesta.
Koetettuaan sitten osoittaa, että Jeesuksen n.k. ihmeteot eivät enää voi semmoisina esiintyä meille, joskin ne semmoisina esiintyivät hänen aikalaisilleen, tahtoo Strauss vielä osoittaa, että hänen tehtävänsä siveellis-uskonnollinen arvo ja merkitys ei niiden kautta lisäänny, vaan päinvastoin kärsii, koska niiden täytyy olla joko väärin tulkituita, erehdyttävästi esitetyitä tai seurauksia joko tekijäinsä tai ympäristön, esim. parannettujen sairaiden, sairaloisesta tilasta.
Kristuksen synnynnäinen jumaluus, hänen sikiämisensä pyhästä hengestä ja syntymisensä neitseestä Mariasta on lopuksi sekin Straussin mielestä hylättävä, koska Jeesus, vaikkakin hän olisi syntynyt ilman maallista isää, ja siis siltä puolen synnitönnä, kuitenkin olisi saanut synnin äidinperinnöksi. Ei siis Jeesuksen syntyminen ilman isää anna meidän uskollemme mitään uutta tukea, mitä sillä ei jo ennestään ole.
Mutta kaikista vaikeinta on meidän käsittää — sanoo Strauss — Jeesus Nikealaisen uskontunnustuksen mukaan, syntyneenä isästä ijankaikkisesta; ja Johanneksen mukaan sanana, joka oli ijankaikkisesti Jumalan tykönä, jonka kautta Jumala on maailman luonut, joka sitten muuttui lihaksi ja asui meidän tykönämme palatakseen viimein siihen ihanuuteen, joka sillä aina on ollut Jumalan tykönä. Kuinka vieraaksi ja kaukaiseksi muuttuu meille Kristuksen kuva tämän kautta! Emme voi enää ajatella hänessä mitään tosi-inhimillistä, eivät hänen tietoisuutensa ole meidän, eivät hänen hyveensä inhimillisiä hyveitä, koska koko hänen henkinen ja siveellinen elämänsä lepää perustuksilla, jotka meiltä muilta kokonaan puuttuvat.
Ja vielä vaikeampi on Straussin ajatella Luoja ihmiseksi muuttuneena, yhtenä ainoana henkilönä. Sen hän kyllä voi käsittää ja pitää sen välttämättömänä käsitteenä, että absoluuttinen ilmasekse kaiken äärellisen tuloksena, mutta kuinka se voisi koko täydellisyydellään uppoutua yhteen ainoaan äärelliseen olentoon, se tuntuu hänestä yhtä mahdottomalta kuin tahtoisi joku väittää, että harmonian sisältö voi ilmaantua yhdessä ainoassa säveleessä. Joko on siis Jumalan ihmisenä ilmestyminen tapahtunut koko ihmiskunnassa tai ei se ollenkaan tapahtunut.
Strauss on taipuvainen ensimainittuun. Pantheismi opetti näkemään Jumalan ilmautumista luonnossa, mutta silloin se myös ilmestyy hengen maailmassa: taiteessa, valtiossa ja historiassa. Hengen maailman korkeimpia edustajia ovat nerot, ne, jotka elähyttäen ja uutta luoden ovat vaikuttaneet ihmiskuntaan. Neroja jo kaikkialla ihaillaan ja niille patsaita pystytetään. Ja kaiken tämän johdosta lausuu Strauss rohkean väitteensä: Ainoa ihailu (dyrkan) — valitettakoon sitä tai iloittakoon siitä, kieltää sitä ei voi — joka meidän aikamme sivistyneillä vielä on jälellä uskonnollisen rappeutumisen jälkeen, on neron ihailu (Cultus des Genius). Ja neron tekee hän Kristuksesta sen perusteella, että tapaa hänessä kaikki neron tunnusmerkit: sielunvoimien sopusoinnun, suuren aatteen, jonka hyväksi taisteli ja uhrautui, suuremmoisen voiman, jolla hän vaikutti ensin ympäristöönsä ja sitten jälkimaailmaan ja sitä seuraavat vaikutukset rakkauteen ja vihaan. Samalla kun Kristus siis on nero, verrattava esim. Sokratekseen, seisoo hän kuitenkin muita neroja äärettömästi ylempänä työnsä kautta, sillä ei mikään ennen häntä elänyt nero ole siihen määrin kuin hän kohottanut kansakuntain katseita korkeuteen ja opettanut heitä syvemmin ja oikeammin tuntemaan, käsittämään ja kunnioittamaan niitä voimia, rakkautta ja hyvyyttä, jotka kaikkea olevaista hallitsevat. Ja sentähden ansaitsee kristinuskon perustajanero ihailumme ennen kaikkia muita neroja. Häntä etevämpää ei ole ollut, eikä tulekaan olemaan.
Samassa kirjassa on vastaus Heidelbergin professorilta Ullmannilta, joka puolustaa protestanttisen kirkon tavallista käsitystä Kristuksesta.
Tämä kirjanen, jossa taistellaan ihmiskunnan suurimmasta ja kaikkina aikoina jännittävästä kysymyksestä, on nyt Soldanilla luettavana. Taivaan ja maan välillä väikkyessään on hän sen johdosta tullut pakoitetuksi vastaamaan kysymyksiin, joista ei kukaan ajatteleva ihminen koskaan ole päässyt ohi.
Ja hän ryhtyy sitä tekemään hänelle omituisella innolla. Se on melkein se ainoa asia, jota hän merta kyntäessään ajattelee ja miettii. Hän kävelee kannella milloin myrskyssä, milloin tyynessä, milloin auringon noustessa ja laskiessa, milloin tähtien tuikkaessa ja kuun valaistessa. Hän miettii ja punnitsee ja silmä tuijottaa kauvas taivaan rannalle, jota vasten hänen pitkä vartalonsa liikkumatonna kuvastuu. Ja sitten laskeutuu hän alas kajuuttaan kirjoittamaan ja kirjoittaa, kunnes se jostain syystä keskeytyy, jatkuakseen taas jonain toisena päivänä.
Vastamainitussa kirjeessä veljelleen lausuu hän nyt lukemansa kirjan johdosta mietteensä m.m. Straussin nero-opista:
"Ihaileminen ei ole palvelemista, ei uskontoa. En voi jättää koko sieluani neron haltuun. Nero ei ole Jumala. Neron persoona ei anna minulle mitään autuutta." Mutta joskaan hän ei voi hyväksyä Straussin oppia, ei Ullmanninkaan oppi saavuta hänen hyväksymistään tuskan ja koettelemuksen hetkinä. "Mutta uskontoa tarvitsevat kaikki, sekä nerot että nerottomat. Kenen puoleen minä sitten käännyn, ell'en Jumalan?"
"Herra Ullman, — kirjoittaa hän edelleen, — seuraako nyt kaikesta, mitä Strauss ja kumpp. ovat sanoneet, ett'ei Jumalaa ole, ett'ei hän ole se ääretön, suuremmoinen, ihana, ylen kaikkea ihana? Nero ei todellakaan ole Jumala. Mutta se, mikä on nerokasta ja ihailtavaa, on jumalallista ja on juuri osa itse Jumalasta. Me emme palvele luontoa, emme Jumalaa Luojana, vaan kun me haemme lohdutusta, haemme me persoonaa, järjellistä, itsetietoista henkeä. — — Eikö Jumala voi olla yhtä suuri ja ihailtava, vaikkakin hän luo itselleen maailman, joka on hänen elämänsä? Käykö hän pienemmäksi olemalla immanentti? Päinvastoin! Jos hänellä kerran on maailma oman itsensä ulkopuolella, vaikka se olisikin vaan henkinen, vaikka vaan yksi ainoa ihmishenki, niin on se ulkopuolella häntä vaillinaisuus, hänen rajoituksensa. Hän tulee siitä kohta pienemmäksi. Lakkaako hän olemasta persoona siksi, ett'ei kaikki toiminta hänessä ole tietämistä; siksi, että hän myöskin luopi. Onhan hän kuitenkin kaikkitietäväinen; ja persoonahan on sama kuin tieto itsestään, itsetietoisuus. Jos nyt tietämiseen ajatuksen ja Jumalan omien lakien mukaan kuuluu välikappaleita ja jos hän sellaisia käyttää, voiko se alentaa häntä? Voipi ainakin semmoisen silmissä, joka tyytyy sellaiseen kuviteltuun Jumalaan, jonka itsetietoisesti pitäisi tehdä jokainen oljenkorsi."
Kirjettä, jossa hän näitä mielipiteitä terottaa veljelleen ja joka oli aikomus lähettää maihin luotsien mukaan Englannin kanavasta, ei lähetetty ennen kuin Ameriikasta (16.2.1850). Siellä on lähettäjä siihen lisännyt, että se kuvaa hänen aatesuuntaansa siihen aikaan. "Se voi näyttää hävittämishalulta ja kieltämiskiihkolta. Se on kuitenkin aivan päinvastoin; mutta järjen puolesta on meidän taisteltava ja myöskin kitkettävä rikkaruohoa niin paljon kuin voimme. Jumalan avulla olet sinä kerran kuuleva, että mitä minä olen miettinyt, ei ollut, niinkuin ehkä sinä itse ja ainakin moni muu on luullut, vaan pelkkää huijausta. Melkein päivä päivältä selviää minulle yleissilmäys tähän merkilliseen maailman-ilmiöön (ilmiöön maailmasta) yhä enemmän. Filosofia on aivan jumalallisen ihana tiede, kun se yhdistetään luonnontieteihin."
Samassa kirjeessä heinäk. 26 p:ltä kertoo hän vielä olleensa "erinomaisen hyvissä nesteissä" merellä. Usein muistaa hän kotiaan ja muistelee sitä pitkät jaksot jotenkin rauhallisesti. "Mutta kun äidin kuva esiintyy vilkkaammin — silloin — niin silloin lopetan minä vierailuni nopeasti sillä toivomuksella: Antakoon Jumala äitiparallemme siunauksensa. — — En tiedä ollenkaan, miltä nyt Euroopassa näyttää. On aivan kuin olisin Suomessa. — — Minua kutsutaan laivassa vuoron Mister Johnssoniksi, vuoron Soldaniksi. Laivaväki on hauskaa ja erinomaista. Ovathan norjalaiset maailman taitavimpia merimiehiä. Näiden luonne on sekoitus miehekästä reippautta ja uskonnollista hurskautta. Matruusien ruumassa pidetään rukous aamuin ja illoin ja sillä välin lauletaan hauskoja lauluja."
Heinäkuun 27 p:nä pääsee laiva vihdoinkin Englanninkanavaan, saatuaan yöllä suotuisampaa tuulta. Luotseja tulee laivaan ja ostetaan heiltä ruokavaroja, mutta eivät he tiedä mitään maailmanmenosta. Kun luoviessa joudutaan milloin millekin puolelle kanavaa, niin ollaan vuoron Calais'n kohdalla, vuoron Doverin ja Soldan piirustaa ne molemmat kiikaristaan.
Mutta enempi kuin yksitoikkoinen matka ja sen pienet tapahtumat huvittavat häntä yhä hänen mietteensä. Paitse mietteitä muistikirjaan tulee jälkikirjoitus äsken kerrottuun kirjeeseen veljelle. On yhä kysymys kirjasta Strauss och Ullman, joka näkyy kokonaan vallanneen hänen mielensä. Veljen on hankittava se kirja, joka tuskin lienee kielletty Suomessa, koska se — korkeasti oppiaineiden mielestä kumoo tuon pakanan Straussin oppeja, joka tässä kumminkin on ilman sarvia ja hampaita.
— — — "Immanensin voi todistaa — tehdä silmäänpistäväksi. Se on äärettömän tärkeä asia, ja asia, jonka hyväksi voi elää ja kuoliakin."
Ja hän käy sitä todistamaan, tarttuu rohkeasti kynäänsä ja muistikirjan lehdet täyttyvät sivu sivulta hienolla kirjoituksella.
"Vanha käsitys Jumalasta, tuosta vanhan miehen muodossa esitetystä persoonasta, on hänestä mahdottomuus. Onko Hänen tuumailtava jokaista oljenkortta ja tarvitseeko Hänen miettiä, niinkuin ihminen tehdäkseen esim. jotain konetta? Onko hän todellakin sellainen nerojen nero, että hän vaan älynsä ja terävyytensä avulla saa tehdyksi sen, mitä tekee? Mutta jos inhimillistä persoonallisuutta tavallisessa merkityksessä tällä tavalla tahdotaan sovittaa häneen, niin täytyneehän kuitenkin myöntää, että hänen ajatuksensa, joskin väsymättä, täytyy toimia pala palalta, atoomi atoomilta, että tulisi tehdyksi, mikä tehtävä on. Olettakaamme siis, että se myönnetään. Mutta kuinka on silloin luomakunta ajateltava? Jos itsetietoinen ajatus seuraa pikaisen atoomin liikettä, niin ovat nämä atoomit siis itsetietoisia. Kivi, joka tekee liikkeen, esim. pudotessaan maata kohden, on siis itsetietoinen putoamisestaan tai täytyy ainakin itsetietoisen ajatuksen tästä määrätystä liikkeestä olla kivessä tai kiven mukana ja sitäpaitse olla syynä sen putoamiseen. Sen voimme ainakin otaksua. Se, jolla ei mielipidettämme vastaan ole muuta sanomista kuin että ajatus voisi olla järkevä ilman itsetiedottomuutta, hän kuvitelkoon kernaasti luovaa ajatusta itsetietoisena, s.o. samanlaatuisena kuin vapaata ihmisajatusta. Ei ole näet mitään keinoa tarkastaa, eikö sentapaista tietoisuutta ole kivelläkin. On kuitenkin myönnettävä, että sellainen ajatus ei ole vapaa siinä tarkoituksessa, että se voisi vaikuttaa mielensä mukaan eri haaroille. Kivi ei voi muuta kuin pudota."
"Silloin voisi kyllä ehkä kuvailla itselleen itsetietoisen Luojan ilman mitään välikappaletta. Mutta mihinkä silloin ihmistä tarvitaan? Mitä varten on hänen tutkittava luontoa ja maailmaa? Ja mikäli eroaa sillä tavalla myötävaikuttava Luoja meidän tunnustamastamme? Siinä ei ole vielä mitään vapaata itsetietoisuutta, ei mitään yhtenäisyyttä, joka järjestää kaikki vapaasti rakkaudesta ja viisaudesta j.n.e."
"Ja tahdotaanko hänet siitä huolimatta asettaa ulkopuolelle maailman? Hän sanoo: tulkoon! ja niin tapahtuu; sanoo esimerkiksi: tulkoon ihminen! ja ihminen syntyy s.o. hän on siinä tuokiossa valmis. Mutta onko mahdollista ajatella, että ihminen voi syntyä muuten kuin muodostumalla askel askeleelta atoomeista, jotka ovat saatettavat yhteen ja järjestettävät — vaikkakin tuo yhtäkkinen syntyminen voitaisiin ajatella tapahtuvaksi tavattoman lyhyessä ajassa s.o. luonnon lakeja sivuuttamalla. Vaan silloinkin tarvittaisiin järjestäjää, järjestävää ajatusta. Eikö sen vuoksi olisi järkevintä koettaa käsittää tuota sanaa 'tulkoon!' kaikkien niiden ajatussarjain sisällöksi, jotka järjestävät aineen?"
Näitä hän miettii. Mutta yht'äkkiä on kynä pantava pois ja noustava kannelle, sillä ollaan lähellä maata ja illan pimeässä näkyy siellä Brightonin tulilla valaistu kaupunki. Yö on ihana, kuu paistaa kirkkaasti ja muuan höyrylaiva lähenee, suuri ja komea, jonka mastosta paistaa punanen lyhty, ja paksu ja korkea savutorvi kuumottaa valkeana pitkän matkan päähän, Seuraava aamu elokuun 26 p:nä on tyyni ja tavattoman ihana ja purjehtijat ovat Wight saaren kohdalla. St. Catherinan niemestä näkyy suuri kylä ja torni ja puutarhoja.
Mutta tuuli pysyy yhä vastaisena ja matka edistyy hitaasti. Se harmittaisi ja suututtaisi, vaan ei auta merimiehen kyllästyä. Hänen tapansa on panna lauluksi, ja lauluksi panee Soldankin, sepittää seuraavat säkeet:
När man seglar ifrån ost, då vinden är från väst, Då vet jag intet bättre än sjunga som är bäst. Tussi rullan — rullan.
Man seglar en vecka och vinden är emot, Men det är sjömans vishet, han seglar utan knot. Tussi rullan — — —
Man seglar i tre veckor och seglar i motvind, Man sjunger dock och seglar och vinden ger man hin. Tussi rullan — — —
I fyra veckor kryssas, men kommes inte fram, Då kryssar man och sjunger, att knota vore skam. Tussi rullan — — —
Och än är vinden mot, fast den sjette veckan går, Men vi sjunga då vi segla, ty skulden är ej vår. Tussi rullan — — —
Och upp vi spänna vingarne alla på en gång Och i med- som motvind vi segla under sång. Tussi rullan — — —
Ja juuri kun hän on saanut laulunsa valmiiksi ja esittänyt sen, niin kääntyy tuuli ja puhaltaa suoraan perän takaa ja lupaa tulla pysyväiseksi. Kaikki purjeet vedetään ylös eikä kestä kauvan, ennenkun laiva pääsee ulos Englannin kanavasta ja voi panna suuntansa New Foundlandin matalikkoa kohti. Klo 10 seuraavana aamuna näkyy Cap Lizard, Englannin eteläisin niemi, viimeisen kerran, Eurooppa painuu pois näköpiiristä, aallot alkavat kasvamistaan kasvaa ja vaahto sähisee kokassa ja kupeilla. Ollaan Atlantilla.
Taas kynä käteen, taas mietteet kohoamaan kohti maailman korkeimpia kysymyksiä, jatkoksi edellisille. Se on yhä kysymys Jumalan immanensista, jota hän koettaa ratkaista.
"Jo ensi silmäyksellä, minkä luomme luonnon järjestykseen, aavistamme immanensin. Näemme, kuinka kaikki on järjellisessä yhteydessä kaiken muun kanssa, niin että siis yhteinen ja yksi ainoa järki luopi, järjestää ja yhdistää kaikki. Yksi ajatus, sisällöltään äärettömän vaihteleva, elää maailmassa ja luopi sitä. Se on tehnyt sitä niin aina, sekä silloin kun ei maailmassa vielä ollut itsetietoisia olennoita ja sittemmin, kun ne sinne ilmaantuivat. Luova ajatus on siis immanentti n.k. hengettömässä luonnossa, samoinkuin myöskin henkeä omistavassa. Kun me lopuksi näemme ajatuksen eläinsarjassa matelevan esiin aina järjelliseen ja vapaaseen ajatukseen saakka ihmisessä, niin näyttää kouraantuntuvalta, että se on itse Luoja, joka tässä viimeisessä luonnontuotteessa, ihmisessä, on se olento, joka muodostaa hänen sielunsa ja hänen henkensä."
"Jos kuvailemme ajatusta vibratsionina hengen substansissa, niin auttaa se meitä ihmeellisellä tavalla käsittämään filosoofillisia esityksiä (ainakin minun käsitykseni mukaan). Yksi määrätty ajatus on yksi määrätty vibratsioni, toinen ajatus toinen. Se voi kuitenkin olla hyvinkin monenkertainen — melkein niinkuin kokonainen kuva, joka väräjää esim. hermokalvosta taapäin. Mutta yksi vibratsioni voi nyt kohdata yksiä aivoja, satoja aivoja, voi sattua maahan, ilmaan, koko kaikkisuuteen, nyt ja silloin ja aina jatkuvasti ja katkonaisesti j.n.e. Vibratsioni ei ole sitä mitä se on sen kautta, että se ulottuu niin ja niin suureen alaan avaruudessa, aivoissa, koko ruumiissa, eikä senkään kautta, että se kestää niin ja niin kauvan: sekunnin tai tunnin tai ijäisyyden, vaan se on sitä mitä on olemalla tuo määrätty vibratsioni, niinkuin ääni on määrätty sointu tai sointujen harmonia ainoastaan määrätyn nopeuden tähden ilman värähdyksissä. Täten on nyt ymmärrettävä ajatuksen riippumattomuus ajasta ja paikasta, tai sen ijäisyys ja kaikkialla läsnäolevaisuus. Yksi määrätty ajatus, jonka esim. Jumala ajattelee koko universumissa, mahtuu vallan hyvin ihmisen aivoihin, niin, jopa hyönteisenkin, kuinka pienen tahansa, kunhan se vaan on suurempi kuin muutamain aaltojen pituus väräjävässä henkisubstansissa. Melkein niinkuin ääni pienessä pelilaatikossa tuskin täyttää tavallisen asuinhuoneen, jota vastoin samat sävelet suuremmasta soittokoneesta voidaan ajatella ulottuvan läpi koko ilmameren, samalla kun ne mahtuvat pienen lapsenkin korvaan."
Vaan vaikka hän näin koettaa näyttää Jumalan immanensia luonnossa, ei hän kuitenkaan mitenkään tahdo kieltää hänen persoonallisuuttaan. Kysymystä persoonallisuudesta ei hänen mielestään voida kyllin lämpimästi puolustaa. Sillä persoonana me jumalaa palvelemme, rakastamme Häntä ja toteutamme Hänen tahtoaan. "Mutta tyhjää pelkoa on, että me kadottaisimme hänet käsittämällä hänet niissäkin suhteissa, joissa hän ennen oli meille outo olento, eläen toisessa maailmassa kuin meidän. Sillä käsitys Jumalasta vaihtelee aikain kuluessa. Se käsitys, että Jumala olisi jonkinlainen ukko, on syntynyt siitä, että ihmiset persoonallista Jumalaa ajatellessaan eivät voineet vapautua siitä, että hänellä olisi aistillisen ihmisen ominaisuudet. Olihan ihminen ainoa persoona koko luomakunnassa. Sen sijaan, että olisi Jumalalle siirretty ainoastaan se osa ihmisestä, joka todella muodostaa hänen persoonallisuutensa, nimittäin järjellinen itsetietoisuus, joka on henkinen sisältö, henkinen prosessi tietämistä ja tahtomista s.o. hänen minuutensa, ja jolla ei ole mitään tekemistä semmoisten asiain kanssa kuin pään muoto, sydän, kädet ja jalat ja vielä vähemmin minkään paikan kanssa jossain avaruuksissa niinkuin esim. taivaan, siirrettiin häneen käsitys ihmisestä kaikkineen päivineen. Tämä käsitys on kyllä luonnollinen, kun muistaa, minä aikoina se syntyi ja miten se sitten pääsi juurtumaan ja muodostumaan järjestelmäksi, mutta siitä ei seuraa, että se, mikä yhtenä aikana tuntui järjelliseltä, tarvitsee tunnustettaa sellaiseksi toisena."
Lopputuloksena kaikista näistä mietteistä on sitten se, että Jumalan ominaisuudet jäävät samoiksi kuin ennenkin, kun niitä ei vaan käsitetä järjettömällä tavalla. Hän on siis ijäinen, sillä henki on ijäinen ja kaikkialla läsnäoleva tai oikeastaan riippumaton paikasta ja paikkakäsitteistä; hän on kaikkivoipa, sillä se on hän, joka voipi kaiken, mikä voidaan, paitse ei omia laatimiaan lakeja vastaan. Vapaa on hän, sillä ei ole mitään, joka hänet voittaa; on hyvä, laupias, kärsivällinen, kaikkiviisas, sillä hän on itse viisaus, järki j.n.e. Tarvitsee vaan ajatella, mitä nämä nimitykset merkitsevät, huomatakseen, että ne kyllä soveltuvat yleiseen henkeenkin. Mutta ei voi Jumala itsekään ruokkia 4 à 5 tuhatta nälkäistä ihmistä parilla pienellä leivällä.
Mutta luonto, Atlantti ja sen tapahtumat, vetävät taas väkisin huomiota puoleensa. Keskellä filosoofista lausetta pujahtaa muistiinpano: "Ilta ihana. Näkyi muutamia delfiinejä." Kohta niitä ilmaantuu enemmän. Laivassa laitetaan harpunat kuntoon ja koetetaan iskeä, mutta ilman menestystä.
"Torstaina elokuun 9 p:nä vastatuulta vähän aikaa. Illalla taas kaikki hyvin. Pilkkosen pimeää ja sadetta, mutta noidantuli (marelden) oli suurenmoinen. Seisoin kokassa ja näytti välistä siltä kuin tuolla alhaalla olisi poltettu lyhtyä, niin kovaa oli valo. — — Koetin seistessäni kokassa kuvailla syvyyttä tuolla alhaalla; on niinkuin ei mielikuvitus voisi tunkea veden läpi, joka jo muutamain satain jalkain syvyydessä on melkoista tiukemmassa. — Lauvantaina 11 p:nä. Laineet kuohuvat korkeina. Niitä kuvataan huonosti, kun sanotaan: ne ovat huoneen korkuisia. Eivät ne valtamerellä ole vähääkään huoneen laisia. Mutta erittäinkin on huomattava, että ne eivät seuraa säännöllisesti toisiaan, eivätkä myöskään näytä korkeilta. Profiilin avulla ne paremmin käsittää, Oginskin poloneesi (tai?) rupesi soimaan korvissani ja sai minut ottamaan esille mustepullon ja kynttiläjalan, joka kiinnitettiin pöydän yli kulkevan nuoran alle. — Viuluni kaula on mennyt poikki. — Poloneesi käy eräässä paikassa nain":
[Nuottirivi].
"Näen sisareni Karoliina vainajan soittavan suuressa salissa! — — Olemme nyt melkein samalla pituusasteella kuin Atsoorit. — — Näin taaskin unta isävainajastani, joka oli terve ja reipas ja ikäänkuin nuorentunut, mutta samalla kuitenkin kuin palanneena tuolta puolen — jenseits. — Myöskin Venäjän keisarista näin kerran unta; juoksin ylös korkeita rappuja eräässä linnassa välttääkseni häntä, hänen seurueensa kuului jo tulevan: se oli jossain kadettikoulussa tai semmoisessa; — en saa koskaan nappejani ja hakasiani kiinni sellaisissa tilaisuuksissa ja epämiellyttävä hätä ahdistaa minua silloin."
Yhtäkkiä muuttuu hän luonnontutkijaksi. Tiistaina, elokuun 14 p:nä pidetty päiväkirja kertoo: "Aamulla nostettiin merestä kimppu nilviäisiä. Niiden ruumis on jonkunlainen silinterimäinen säkki, joka on avoin toisesta päästä; se on väritöntä, läpikuultavaa ainetta, melkein kuin lasia tai munanvalkuaista. Sen toinen pää oli kova kuin ihmissilmän kristallilinssi (mutta keskusta oli pehmeämpi), samoin kuin pääkin, joka liikkui ja tykki säännöllisesti; liikunta oli kuin huulten aukeilemista ja sulkeutumista. Keskiruumis tykki myöskin, mutta siinä kiertelevää nestettä ei voinut erottaa. — — Leikkasin yhden keskeä poikki vesilasissa ja nyt jatkuivat samat liikkeet kauvan aikaa molemmissa puoliskoissa, vaikkakin hitaammin. Kun repäsin b-päätä, ei eläin näyttänyt millään eri liikkeellä siitä kärsivänsä." — — —
Ja luonnontutkijasta taas luonnonihailijaksi, maalariksi, runoilijaksi!
"Kuinka voisin kuvata merta niin, että se, joka ei ole sitä nähnyt, saisi siitä elävän käsityksen? — Ilta oli pimeä ja viileä ja taivas tähdessä. Valvoin puoleen yöhön saakka ja liitelin kaukana ylhäällä avaruuksissa, kävellen edestakaisin kannella, joka verkalleen nousi ja laski, — Päivällä vaihtelee meren väri taivaan ja ilman värin mukaan. Kun taivas on jotakuinkin kirkas, on synkän sininen sen pääväri; lähimmäisillä aalloilla, jotka esiintyvät selvemmin, ovat valopaikat indigon ja berliininsinisen välistä sinistä, ja varjot melkein mustia. — Kun ei myrsky käy ja vaikka vähän kävisikin, ei näy mitään vaahtoa aaltojen terävillä harjoilla. Kun tuuli on heikompi, niin ovat aallot silloinkin niin suuret, että laivaa keikuttavat, mutta ne ovat samalla pyöreät ja verkkasat. Jos tuuli kiihtyy, niin väreilevät suuret aallot, meri muuttuu läheisyydessä tummemmaksi ja nyt voidaan vihuri nähdä silmillä, mutta aaltojen muoto ei muutu niin helposti. Jos taivas on pilvessä, on merikin harmaa ja nyt näkyy parhaiten tuo väreily, joka alkaa aivan lähellä näennäistä horisonttia, jossa se on pimein, samoinkuin se on valoisin lähellä laivaa, vaikka varjot täällä ovatkin räikeämmät ja pimeämmät kuin meri kokonaisuudessaan tuolla kaukana. Kuutamo ja varsinkin aurinko laskiessaan, kun taivas ja pilvet moninaisella tavalla vaihtelevat valkoisina, keltaisina, punaisina ja violetteina, synnyttävät vastaisella puolella meren näköpiiriä vastaavia värivivahduksia. —"
"Äskettäin kun meri kuohui ja laiva kovasti keinui, näytti siltä kuin horisontti säännöllisesti olisi laahannut noin 50 à 100 sylen päässä laivasta palatakseen taas seuraavana hetkenä tavalliseen asemaansa. Seikka oli se, että aika-ajoittain aina oltiin tuon mutkaisen pinnan pohjalla, jolloin lähimmäisen suuren aallon selkä muodostui horisontiksi. Tästä horisonttiviivasta ulottui nyt tuo pienempiin aaltoihin murtunut pinta melkein tasaisena myötämäkenä aina laivaan saakka. Oli hyvin vaikeata huomata tätä meren hetkellistä kaltevuutta, joka synnytti näköhäiriön." — — —
"Kun minä syvennyn uskonnolliseen tunteeseen, tai kun se valtaa mieleni, niin tapahtuu se varsinkin kirkkaina tähtiöinä tai auringon laskua tai nousua katsellessa, tai kun olen noussut vuoren huipulle ja annan mieleni levätä siinä taivaan vapaiden ja tuoreiden tuulien tanssissa, tai kun katselen kukkaa, kristallia tai hyönteistä, varsinkin suurennuslasilla. — — Tahdon minäkin kernaimmin nähdä Jumalan taivaassa ja minä teenkin sen. Mutta minun taivaani on maailman kaikkisuus. Sentähden on minulle vapaa tähtiyö myöskin parahin kirkko. Tahdon nyt nauttia onnesta, ihailla Jumalan suuruutta hänen tekojensa suuruudessa, Silloin hakee silmäni muutamia usvapilkkuja pimeällä taivaan kannella ja minä muistan, että se on linnunrata miljoonine aurinkoineen, annan ajatukseni liidellä edelleen niihin usvapilkkuihin, joita ainoastaan teleskoopit kykenevät löytämään ja sitten vieläkin sinne, mihin ihmisen silmä ei koskaan ole tunkenut. Sillä lailla liidän yhä kauvemmas ja kauvemmas, yhä lähemmä sitä rajaa, jota — ei ole, mutta jonka järjellinen (tai järjetön) mielikuvitus on keksinyt. Minä katselen näin tuota äärettömyyttä avaruudessa, mutta minä nautin löytäessäni aurinkokunnan kunkin miljoonan auringon ympärillä kussakin noista miljoonista linnunradoista. Sillä ehdottomaksi käy minulle silloin vakaumus siitä, että Jumala kaikissa näissä aurinkokunnissa elää jonkunlaista elämää, joka on verrattavissa meidän omaan elimelliseen ja henkiseen elämäämme. Mielikuvituksella on näissä sijaa enemmän kuin kaikkein rohkeimmissa unelmissa. Mutta se sinään, minulle on vertailu verrattain vähäpätöistä. Sillä tällä suuruudella on merkityksensä mitattuna ainoastaan kyynärällä tai maan säteellä. Se suuruus on sanalla sanoen enemmän aineen kuin hengen. Mutta Jumalalle, Hengelle, persoonalle, jota meillä kutsutaan ihmisten Isäksi, notkistan minä polveni."
Niin, mistä hän alkaneekin, luonnosta tai lukemastaan — aina kiertävät ajatukset tuohon ainaiseen kysymykseen Jumalan immanensista.
On ollut myötäinen tuuli ja on elok. 17 p:nä saavuttu keskelle Atlanttia paikkaan, joka on pit. 28° 7' ja lev. 45° 16'. Siinä tyyntyy sää ja meri käy niin lepposaksi, että siinä voisi soutaa pienellä savolaisvenheellä. Ilta on taas jumalallisen ihana ja yö niin hurmaava, että on mahdotonta mennä levolle. Laivamiehet alkavat leikkiä kannella pimeässä ja tekevät kaikellaisia voimistelutemppuja. Soldankin, vanha akrobaatti, yhtyy leikkeihin. Mutta kun muut ovat menneet levolle, kiipee hän kajutan katolle, laskeutuu siihen selälleen ja katselee tähtitaivasta. Linnunrata loistaa eteläpäässään niin kirkkaasti, että sen valo heijastaa vedestä. Tähdenlentoja näkyy kuin kiitäviä nuolia oikealla ja vasemmalla.
Hän nukkuu siinä yönsä ja herää aamulla auringon nousuun. Se on jännittävä hetki; on niinkuin odottaisi merkkiä, jota aijotaan sytyttää kaukana peninkulmain päässä ja joka vihdoinkin leimahtaa ilmituleen, vaikka se välimatkan pituuden vuoksi loistaa vaan kuin hehkuva piste tai tähtönen. Ja nyt ilmaantuu vavahtelevia säteitä, nopeasti toisiaan seuraten, pilven epätasaiseen reunaan, joka kulkee horisonttia pitkin. Se ei ole aurinko itse, joka on vielä horisontin alla, ne ovat vaan murtuneita kultasäteitä. Nyt leviää loisto ikäänkuin hyppien pilvestä toiseen, toinen syttyen, mutta toinen ei siitä sammuen. Yhtäkkiä pelmahtaa esiin valokimppuja, mutta aurinkoa ei vielä näy. Katsojan mieli jännittyy ja hän koettaa säteiden suunnasta arvata paikan, missä aurinko itse piilee. Silloin hämmästyttää uuden tähden ilmaantuminen, joka ikäänkuin nykäisten ampuu esiin pilven reunasta; mutta nyt ei se tähti enää ole kultaa, vaan puhtainta, häikäisevintä auringonvaloa, valkeaa ja kultaista ja kaikkea yhtaikaa. Ja nyt nousee se esiin ja valo levähyttelee yhä useampia sädekimppuja; kaikki katoaa sen läheisyydessä ja kun noin puolet sen ylenevästä kehästä on yläpuolelta pilven reunaa, näyttää siltä kuin sen alipuoli vuotaisi sen yli. Kohta näkyy punainen raide hehkuvan kehän ympärillä ja musta ja liikkuva ympyrän segmentti tanssii sen ympäri niinkuin mikä komplimenttien tekijä, — se on komplementtiväri-ilmiö, joka näytäkse. Vähitellen valuu kulta aalloille, jotka ovat lähinnä laivaa ja siitä edelleen. "Ja kun minä kerran olen auttanut Phoiboksen näin ylös, niin jaksanee tuo siitä yletä edelleen ilman minuakin, kunnes kapteeni ja perämies klo 12 tulevat sekstantteineen ja pyytävät häntä laskeutumaan alas."
Elokuun 21 p:nä oli meri taas tyyntynyt ja aaltoili ulappa pitkinä, leveinä suurenmoisina maininkeina. Siitä alkaa suotuisa tuuli puhaltaa ja seuraavat päivät muodostuvat mitä ihanimmiksi ajatella voi. Meri on puhtaan sininen, tuuli tasanen koko päivän, ilma lämmin, mutta ei painostava. Laiva liukuu tasaisesti ja nopeasti puolitoista meripeninkulmaa tunnissa. Vesilintuja, jotka muistuttavat kalalokkeja, mutta jotka ovat suurempia ja väriltään harmaita, uiskentelee meressä, ja kerran näkyy laivan edessä pari sorsaakin. Se on merkki siitä, että aletaan lähestyä New Foundlandin matalikkoa. Kuta lähemmä sitä tullaan, sitä useammin ilmaantuu lintuja. Eräänä päivänä näkyy viisi laivaa ja yksi niistä tulee suoraan "Veljeksiä" vastaan. Siinä tervehditään viireillä ja vaihdetaan suurelle mustalle taululle kirjoitetuin numeroin pituusmitat. Myöskin valaskaloja ilmaantuu laivan läheisyyteen ja piirustetaan. Kerrankin tulee niitä 3 tai 4 yhdessä parvessa. Valaskala keinuu aalloilla kuin laiva tahi venhe. — — Tuo tunnettu vesisuihku muuttuu myrskyssä tai tuulessa vaaleaksi vesiusvaksi. Ne eivät pelkää laivaa, vaan lähenevät sitä iltahämärässä aina 20 sylen päähän. Se on elokuun 26 päivä.
Seuraavana päivänä selviää Soldanille suunnitelma suureen teokseen 3:ssa, ei, 7:ssä osassa! — Mitä se tulisi sisältämään, siitä voi saada jonkunlaisen aavistuksen sisällysluettelosta:
I. Luonnontieteet (fysiikka, kemia, astr., fysiol.) — II. Järjestelmän pääaatteen esitys. — Immanensi. — 1. Distinktsioneja ja definitsioneja (joita esitetään välttämättöminä ehtoina tekijän kannan oikeaan ymmärtämiseen). Kategorioita j.n.e. 2. Kuvaus vallitsevista käsitteistä ja niiden vaikutuksesta yleiseen tapaan. Slentriaani. — 3. Katsaus uskontoihin. 4. Hengen luonto ja olento useissa luvuissa, hengen elämä, historian koko johto. — III. Jumala, meidän suhteemme häneen. Uskonto, tiede, taide. — Moraali. Tahdon vapaus. Hyvä ja paha. Omatunto. Tunne. Usko. Aavistus. — IV. Seurauksia uskontoon ja kirkkoon nähden. 1. Kristinusko, historiallinen katsaus siihen lyhykäisyydessä ja sen historiallinen suhde muihin uskontoihin. 2. Kristinuskon merkitys oikeaoppisen käsityksen mukaan. 3. sama meidän käsityksemme mukaan. 4. Kristinusko suhteessaan elämän kolmeen salaisuuteen: a) rakkauteen (hyvyyteen), b) uhrautumiseen ja c) työhön. 5. Kristuksen persoona ja historia. Strauss ja evankeliot. — Ullman y.m. Voitto siitä. Vastaväitteiden torjuminen. 6. Tulevaisuuden uskonto. — Politiikka y.m. Vapaus, vapaus! Liberté chérie! Kirkon merkitys ja suhde valtioon. — V. Seurauksia luonnontieteihin nähden. Maailman luominen. Voimat. Attraktsiooni ja repulsioni. Sähkö ja lämpö. Valo. — Magnetismi. Hypoteeseja substansista. — Etheri. — Eläimellinen magnetismi. Uusi lähde kysymyksiin luonnontutkijoille. VI. Loppumietteätä, Historiallisen kehityksen välttämättömyys ja vastaansanomattomuus. Vanhoillisuus. Vallankumousten syy ja merkitys. Uusien aatteiden voitto.
Siis laajasti suunniteltu teos, koko maailmanrakennuksen ja ihmiskunnan johtavien aatteiden esittämiseksi — ei ensimmäinen eikä viimeinenkään laatuaan ja siinä muiden kaltainen, että supistui suunnitelmaansa, — mutta kaikessa tapauksessa omansa antamaan käsitystä miehen aatteiden lennosta ja harrastusten suunnasta.
Tiistaina elokuun 28 p:nä ollaan New Foundlandin matalikolla, joka huomataan siitä, että luoti vetää ainoastaan 50 syltä nuoraa jälessään ja tuopi pohjalta hiekkaa. Kun sää tyyntyy, aletaan laittaa turskan pyydyksiä kuntoon ja kun ne ovat vedessä, vedetään toinen toistaan komeampi turska ylös. Neljällä koukulla saadaan noin viidessä tunnissa 145 turskaa. Filosoofimme saa puolikymmentä hänkin, mutta on hänellä sen lisäksi onni saada koukkuunsa jättiläiskampela, joka vihdoin ylös saatuna painaa 5 leiviskää ja on leveydeltään kyynärä ja pituudeltaan kaksi.
Kuu ollaan juuri kalanpyyntipuuhissa, lähestyy laivaa soutuvenhe eräästä pyyntilaivasta. Se keinuu kovasti ja katoo aina hetkiseksi aaltojen väliin. Tulijat olivat portugalilaisia kalastajia Lissabonista, toivat turskia ja pyysivät niillä vaihtaa jauhoja, tupakkaa ja muuta hyvää. "Näiden matruusien eli kalastajain kasvot olivat tarkkapiirteiset ja etelämaalaiset, jommoisia näkee hyvissä italialaisissa tauluissa. Ne herättivät huomiota siistillä käytöksellään ja kauneilla miehekkäillä kasvoillaan, joista loisti aivan erinomainen hyväntahtoisuus ja vaatimattomuus. He puhuivat kohteliaasti ja tervehtivät lakeillaan. Ainoastaan yksi taisi hiukan englanninkieltä. Kun he olivat saaneet ryyniä, kääretupakkaa (minäkin uhrasin neljänneksen kartuusia pienestä varastostani), näkyi selvästi, että he mielellään olisivat ottaneet ryypynkin; mutta he eivät pyytäneet, ollen siinä suhteessa vastakohtana hävyttömille englantilaisille luotseille kanavassa. Kun sitten ryyppy tarjottiin (juomalasissa), syntyi ilmeinen mielihyvä; mutta useimmat maistoivat vaan vähän tuosta herkusta, johon he eivät edes näyttäneet liioin tottuneenkaan, ja kursailivat keskenään arvojärjestyksestä. He olivat olleet kolme kuukautta täällä ulkona pyytämässä turskaa, joka on tärkeä ruoka-aine Portugalissa paaston aikana."
Syyskuun 2 p:nä alkaa vihdoinkin taas monen tyynen päivän perästä tuuli puhaltaa ja laiva pääsee pois New Foundlandin matalikolta, suunnaten nyt hyvää vauhtia kulkuansa New-Yorkia kohti. Matka lähenee loppuaan ja päiväkirja myös. Se sisältää yhä mietteitä tuosta samasta suuresta kysymyksestä ja päättyy seuraavin sanoin:
"Kun me sanomme: jumala on henki, niin voimme me puhua tästä hengestä ja nimittää sitä Jumalan hengeksi. Tämä Jumalan henki ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin Jumala itse. Mutta tämä Jumalan henki, jos se kerran on henki, on myöskin sama kuin ihmishenki; sillä henki on vaan yksi, sillä tavalla, tarkoitamme, että Jumalan henki ja ihmishenki ovat sama asia."
"Ero syntyy vasta, kun tulee kysymys Jumalasta, jota me palvelemme uskonnossa: siinä teemme eron sen välillä, jota me kutsumme jumalalliseksi, ja sen välillä, joka ei ole jumalallista. Ja mitä tähän jumalalliseen tulee, niin täytyy senkin, hengen yhteyden ja kokonaisuuden vuoksi, välttämättä löytyä ihmishengessä, joka sisältää sen kaiken, vaikkakin vaan mahdollisuutena. Ei mitään henkeä ole ulkopuolella ihmishenkeä; siis on siinä jumalallinenkin, on se, mikä on palveltavaa ja pyhää."
"Mitä se on, se on toinen kysymys."
Tähän päättyvät päiväkirjan mietteet eikä se sisällä mereltä enää muuta kuin kuvauksen Ameriikkaan tulosta. Eräänä päivänä ilmoitetaan, että Sandyhookin majakka on näkyvissä ja Soldan kiipeää kapteenin kanssa kokkamaston raakapuulle, josta hän nyt näkee ensimmäisen kiinteän esineen Ameriikan mantereelta. "Se oli kaksiloistoinen majakka, jonka tulista toinen aina vilkahteli vähäisen väliajan kuluttua. — Ihana näky! — Laiva tuolla alhaalla oli lapsellisen ja samalla niin totisen, mutta ennen kaikkea kaitasen näköinen. Kun klo 11 istuimme alhaalla tupakoiden, tuli perämies ilmoittamaan, että nyt näkyy majakka kanneltakin. Se oli vielä aivan taivaan ja meren rajassa; joka kerta kun laivamme painui aallon pohjaan, sammui se s.o. upposi mereen, niinkuin runoilijat sanovat. Siten ilmaantui Ameriikka eteeni kirkkaasti kimmeltävän tulen tai tähden muodossa."
Mitä toiveita uusi maa hänessä herätti, siitä oli hän jo ennen eräässä kirjeessä veljelleen tehnyt selkoa. "On oleva ilo ja riemu päästä lukemaan ja tutkimaan vapaudessa ja uusilla vereksillä voimilla. Tahdon koettaa päästä Ameriikassa opettajauralle, jos mahdollista; mieluummin opettajana kemiassa ja piirustustaidossa tai maanmittauksessa ja semmoisessa, joka on minulle helppoa ja hyvää s.o., jota kannattaa tehdä ilman suurta ajanhukkaa. Jos olisin niin onnellinen, että minä — kielitaitoni nojalla, kun taidan useita kieliä — voisin löytää (tietysti ajan ollen) kelvollisen kirjastonhoitajan paikan, niin luulen minä, että silloin olisin tyytyväisin. En kuitenkaan liikoja toivo. Uskon menestykseeni, mutta olen mieli iloisena valmis mihin työhön tahansa, jota vaan voin tehdä. Mielilauseeni on oleva: 'Schwarzbrot und Freiheit.' [Ruisleipää ja vapautta.] Ja viimeisen sanan valta — se on suurin."
Nukuttuaan hiukan keski-yötä nousee Soldan ylös klo 4:n tienoissa, juuri kun laiva on tulossa satamaan. "Loistavampaa yötä ja tähtitaivasta en ole koskaan nähnyt. Puolikuu paistoi kirkkaasti, niin että sen varjopuolikin näkyi. Oikealla siitä oleva Kalevan miekka oli kirkkaaksi hangattu ja Sirius muodosti häikäisevän keskustan sillä puolen taivaan- ja merenrantaa. Viisi majakkaa ja siellä täällä joku lyhty laivoista, jotka olivat ankkurissa, ja kun oli tultu sopivaan paikkaan satamassa, annettiin ankkurin mennä ja niin oltiin New-Yorkissa. Silloin oli syyskuun 13 päivä."
Purjehdusretki, joka näin oli päättynyt, oli niinkuin jo on mainittu, ollut kaikin puolin mieluinen varsinkin siihen nähden, että matkustaja koko ajan oli minkään häiritsemättä saanut tehdä mielityötään lukemista ja kirjoittamista. Vaan ennen kaikkea oli hän päässyt selvyyteen itsensä kanssa. Hänen maailmankatsantokantansa oli vakaantunut varmalle pohjalle ja hänen fllosoofiset mietteensä olivat saaneet syvyyttä ja voimaa. Niinkuin jo tässä julaistuista otteista näkyy, olivat hänen aatteensa monestikin alkuperäiset ja sanansa sattuvat. Tuota suurta suunnittelemaansa systeemiä ei hän tosin koskaan saanut loppuun kehitetyksi ja valmistetuksi. Syynä siihen oli kai etupäässä se, että hän, niinkuin jo näkyy hänen päiväkirjastaan Atlantilla, oli niin sanoakseni lyyrillinen filosoofi. Siinä oli hänen voimansa ja heikkoutensa ajattelijana. Aatteet pyrähtävät yht'äkkiä lentoon, nousevat korkealle ja niille avautuu laajoja näköaloja, mutta kun ne eivät pysy kauvan yhdessä paikassaan, ei kartta kuletuista taipaleista ole yhtenäinen. Mutta lyyrillisen kyvyn ominaisuuksia on toiselta puolen välittömyys ja taipumus elämään mukana aatteissaan. Kaikki, mistä Soldan tuli selville ja mitä huomasi oikeaksi ja todeksi, pyrki hän sovittamaan takaisin itseensä, niinkuin se oli hänestä itsestään lähtenytkin. Hänen ajattelemisensa tulokset muuttuivat siten ohjeiksi hänen omalle elämälleen. Mitä hän siten filosoofina mahdollisesti kadotti, sen voitti hän ihmisenä. Jokainen löytämänsä uusi totuus oli aina uusi askel sisällisen jalostumisen tiellä. Perinpohjaisemmin kuin koskaan ennen sai hän Atlantin matkallaan antautua tämän tien suuntaa selvittelemään. Se suunta oli kyllä muuttunut paljon entisestään, se ei ollut se, mitä sovinnainen teologia kulki, mutta pysyi pääpiirteissään samana, mikä aina oli ollutkin: kristillisenä pyrkimyksenä oikeuteen ja totuuteen. Eikä hän tältä tieltä Ameriikassakaan hairahtunut.
12.
Ensimmäiset vuodet Ameriikassa.
Ensimmäinen päivä Ameriikassa. — Etsii turhaan työtä New-Yorkissa. — Opettajana Newarkissa. — Arvostelua Ameriikan oloista. — Ikävyyttä ja alakuloisuutta. — Jatkoa mietteihin merellä. — Ystäviä Filadelfiassa. — Fredrika Bremer. — Kemianopettajana Cambridgessa. — Jenny Lind. — Keksintö. — Perustaa tehtaan. — Lähtee Pennsylvaniaan.
Satamaan saavuttuaan lähti Soldan — eli Dalson, joksi hän nyt kutsui itseään — maihin kapteenin kanssa, suunnaten kulkunsa "Broadwayhin", joka on New-Yorkin pääkatu. Vähääkään välittämättä hänen puhtaista vaatteistaan, "joissa hän on kuin gentlemanni ikään", tuuppivat vastaantulijat häntä oikealta ja vasemmalta, ikäänkuin tahtoisivat sanoa: "Sinä näet, hyvä ystävä, että meillä on täällä kova kiiru, meillä on business to attend" [asioita, jotka odottavat], ja me kyllä selittäisimme sinulle, mikä on ero mietiskelijän ja liikemiehen välillä, mutta siihenkään ei meillä ole aikaa; sentähden tuupimme me sinua ja sinä varmaankin ymmärrät, mitä se merkitsee.
Kun on tottumaton kävelemään, hakee hän istumapaikkaa ja löytää vaivoin tavaroista vapaan rapunnurkan, jonka nenällä kahareisin ratsastaen levähtää hetkisen pitäessään joukkojensa tarkastusta. Neekereitä olkihatuissa ja mustissa takeissa vilisee siinä vähemmin hienojen naisten joukossa omnibussien välissä ja ympärillä, jotka ovat kirjavia ja kullattuja ja ulkoa ja sisältä täynnä kuvia ja osoitteita. Hänellä on taskussaan 1 1/2 dollaria ruotsinrahaa ja kuningas Oskarin kaunis muotokuva kiiltää uutena molemmista rahoista. Erään vaihtajan puodista saa hän maan rahaa toisesta, ostaa sikarin, sytyttää sen, istuutuu taas ja töllistelee. Kaasulamput sytytetään ja ympäristö alkaa nyt näyttää hiukan runollisemmalle. Hän hakee käsiinsä hotellin ja juo teetä. Siellä on siistiä, mutta jäykkää, ja tee maksaa puoli dollaria. Sitten menee hän kotiinsa s.o. laivaan ja lopputulos on seuraava: "Päivä, ensimmäinen päiväni Ameriikaasa oli ikävä."
Se oli esimakua Ameriikasta yleensä, sillä sen suurempaa hauskuutta ei se juuri jälkeenpäinkään tarjonnut. Puolitoista dollaria oli Soldanilla rahaa, mistä hän jo ensi päivänä kulutti yli puoli dollaria teehen ja tupakkaan. Ei sellaisella pääomalla panna suurtakaan liikettä alkuun, ja vaikeaa olikin alku. Jo siihen aikaan oli siirtolaistulva Ameriikkaan niin suuri, ett'ei hänen onnistunut saada mitään tointa, vaikka hänellä oli hyvät todistukset ja taskut täynnä erinomaisia suosituskirjeitä ja vaikka hän kohta tapasi ystäviä ja tuttavia, jotka häntä koettivat auttaa alkuun. Jo seuraavana päivänä tulonsa jälkeen haki hän näet käsiinsä erään mr. Harriksen, jonka tuttavuuden hän oli tehnyt Giessenissä ja jolla oli kemiakoulu ja laboratorio New-Yorkissa, ja asui tämän luona ne kolme viikkoa, jotka oleskeli New-Yorkissa, turhaan leipätointa hakien kivipainoissa, topograafisissa toimistoissa ja sen semmoisissa. Toinen tuttava oli ruotsalainen professori Pehr Erik Bergfalk, jolle hänellä oli Ruotsista suosituskirjeitä. Vieraiden apuun turvaaminen ei kuitenkaan ollut hauskaa. Päiväkirjassaan kirjoittaa hän saaneensa tuntea "nöyryytystä köyhyyden vuoksi, jota ihmeellisen väärinkäsityksen tähden pidetään häpeällisenä. — Minulle annettiin raha-apua, kun ei ollut muuta apua, ja sitten oltiin pulassa siitä, kuinka sen tulisi tapahtua. Väärää ritarillisuutta. Eivät ymmärtäneet Kommosen tavoin sanoa: 'Niin paljon voin minä antaa sinulle niin ja niin pitkäksi aikaa.' Mutta mitä onkaan englantilaiseen jäykkyyteen pinttynyt ameriikkalainen tuollaisem talonpoikaispojan rinnalla!"
Pariisissa oli Soldan, niinkuin jo ennen on mainittu, tutustunut erääsen professori Nortoniin, jolla oli poikakoulu eli n.k. "College" Newarkissa Delawaren valtiossa, muutamain tuntien matkan päässä New-Yorkista. Kun ei maailma muualla valjennut, kirjoitti hän tälle ja tarjoutui opettajaksi hänen kouluunsa. Kutsut heti saatuaan saapui Soldan lokakuun 19 p:nä Newarkiin.
Newark oli siihen aikaan pieni maaseutukaupunki Delawaren valtiossa. Sen asukasluku oli kuusisataa, joista suurin osa oli presbyterejä ja metodisteja. Koulu oli yksityinen ja huonoissa asioissa. Se oli sen ajan korkeampia Ameriikassa ja oli olevinaan yliopisto, mutta ei vastannut enempää kuin meikäläistä kimnaasia. Siinä oli vaan kolmekymmentä oppilasta, ylioppilasta, koska sitä ei kannattanut mikään uskonnollinen lahko, joka muuten oli tavallista ja tarpeellista Ameriikassa. Palkka, jonka Soldan siinä sai, oli senvuoksi mitätön nälkäpalkka. Sen lisäksi täytyi hänen asua samassa rakennuksessa poikain kanssa, jotka olivat laitoksen hoidossa. Huone oli pieni, epäsiisti ja epämukava ja hän viihtyi siinä huonosti, kun ei voinut tehdä työtä niinkuin olisi halunnut. Kohta tulonsa jälkeen oli hän vielä vähällä kuolla häkään. Usein hänen oli kuin olisi hän siirtynyt takaisin kadettikouluaikoihin.
Ikävintä oli hänestä kuitenkin se, että henkinen ilmanala oli kokonaan toinen kuin mitä hän oli toivonut Ameriikassa tapaavansa. Noin puoli vuotta tulonsa jälkeen kirjoittaa hän Hedlundille: "En ole vielä ollenkaan koteutunut uudessa maailmassa ja suuresti epäilen, että se koskaan tulee tapahtumaan. En pidä koko siitä henkisestä ilmanalasta, jota täällä hengitetään mihin vaan kääntyy. Varsin harvat ovat tuttavani, eikä yksikään heistä kykene silmäilemään yli maanosien ja kansain olojen. Heillä on kyllä jonkunlaista yleistä sivistystä ja he ovat kyllä sen verran perehtyneet useimpiin tieteenhaaroihin, että häikäilemättä käyttävät termejä, eivätkä aja kiinni, vaikka vaikeampikin kysymys tulee vastaan; josta saavat kiittää monia aineita, joita niissä luetaan. Tekisi mieleni kuvata jotain täkäläistä koulua ja näyttää, kuinka pitkälle charlataneria ja pintapuolisuus menee — humbuugia, humbuugia! Ihmiset yleensä käyttäytyvät hyvin, ovat kohteliaita ja ystävällisiä ja minä olen tavannut paljon hyväntahtoisuutta ja sydämmellisyyttä, Mutta se ei estä heitä puhumasta vaan ilmasta ja ihmisistä (tuttavista). Kun siitä kohenevat, niin kiittävät ja kehuvat 'our glorious country'aan'. Se näkyy olevan aiheena heidän lehdissään, alituista itsensä kehumista ja itseensä tyytymistä. Mutta paksuinta ja ainakin minulle vastenmielistä on se, että tähän kaikkeen on sekotettu kirkollisuutta, lahkolaisuutta ja tekopyhyyttä — uskonnon nimellä, joka mies käy joka pyhä kirkossa, ja siitä päätetään, että tässä maassa ollaan hyvin — uskonnollisia. 22 miljoonan ihmisen osaksi on täällä 25 tuhatta pappia, joista enempi kuin 22 tuhatta toimii sielunpaimenena ja saarnaa kristinuskoa. Yksi tuhatta kohti, se on ehkä 5 à 10 kertaa enemmän charlataneriaa, tekopyhyyttä ja itsekkäisyyttä kuin meidän pohjolassamme. Ollaan erinomaisen kristillisiä sanoissa ja kauhistutaan kuin ruttoa jokaista itsenäistä ajatusta Jumalasta; mutta ystävääkin nyletään laillisella tavalla, niinpiankun se kannattaa. — Tämä Newark on oikea pimeyden pesä täynnä presbyterejä ja methodisteja."
Tämä jumalisuus, jota Soldan katsoi ulkokullaisuudeksi, näyttää olleen hänelle pahin loukkauskivi ja enin katkeroittaneen hänen elämäänsä Newarkissa. Päiväkirjassa ja kirjeissä se vähä väliä tulee esiin ja antaa aihetta pitkiin filosofeerauksiin uskonnon oikeasta suhteesta Jumalaan, — samaan suuntaan kuin merellä pidetyssä päiväkirjassakin. Se on hänelle niin vastenmielistä, että arvostelu joskus pukeutuu ivankin muotoon, vaikk'ei iva ja pilkka yleensä kuuluneetkaan Soldanin tapoihin. — "Nyt juuri, 10 minuuttia sitten kolkutti joku ovelleni ja me menimme ulos kadulle, jossa jäätelökonditoria oli avattu viikko sitten. Huone oli täynnä nuoria tyttöjä paikkakunnan 'female seminarystä' opettajineen ja opettajattarineen. Automaatteja, jäätelöä syöviä automaatteja, jotka istuvat kukin tuolillaan ympäri seiniä ja syövät. En suuresti ihmettelisi, jos kuulisin jonkun opettajattarista lukevan isoäänisen rukouksen, ennenkun toimitus alkaa!"
Yksinäisyyden synnyttämä ikävä on pian kietonut hänet niin, ett'ei hän voi luonnon helmassakaan ympäristöään valoisemmalta kannalta katsoa. Sen tunteen harsoittamana on hänen mielensä, kun hän kerrankin eräänä kirkkaana sunnuntaipäivänä käyskennellessään ulkona kaupungista joutuu seuraaviin mietteihin: "On merkillistä, kuinka suljetuilta ja elottomilta ameriikkalaisten talot yleensä näyttävät, ja varsinkin maalla. Uutimet ovat alhaalla kaikkialla ja luukut ja ovetkin ovat suljetut — niissä on jotain rakennuksellista noli me tangere'a. Ulko-ovessa on vaan pyöreä messinkinuppi. Jos koetat sitä vääntää, niin tuntuu se liikkumattomalta. Täytyy kolistella päästäkseen sisään — ja jos sitten pääset sisään, niin et ehkä aluksi saa nähdä yhtään ihmistä. Asetut sitten etehiseen ja jätät sinne hattusi — ja sitten vastaanottohuoneeseen — käyntisi on hiljaista kuin aaveen — ja sisällä on synkkää ja pimeää — ja kohteliaisuutta ja seremoniaa sekä siitä seuraavaa pimeyttä mielipiteissä — se on kylläkin kamalaa."
Eikä kestäkään kauvan, ennenkun tuo vanha valitus puhkee esiin, valitus omista vioista ja myötätuntoisuuden ja ystävyyden puutteesta. "Minä kärsin surkeasti tarmon puutteesta ja haluan äärettömästi sen korvaamista myötätuntoisuudella jotain kunnon ihmistä kohtaan. Aina siitä lähtien kuin erosin Budkovskysta ja Cygnæuksesta en ole saanut nauttia ainoankaan sellaisen seurasta; en ole edes nähnyt heitä — ell'en ota lukuun Bergfalkia ja Hedlundia. — Se on yhteiskunnan ääretön teeskenteleväisyys, joka vihloo minua. Mutta nyt on minusta taas väärin taipua sen alle, ja tässä olentoni sisäinen ristiriitaisuus. — Oli miten oli, minä elän kurjaa elämää täällä Newarkissa. Ei ainoakaan terve ajatus tunge esiin aivojeni pimeydestä, enkä voi edes kirjoittaa kirjeitäni. — — On jotain epäluonnollista siinä, että ihminen temmataan irti omasta kansastaan ja heitetään noin 'mir nichts, dir nichts' esim. Ameriikkaan. En sanoisi mitään, jos tämä ihminen olisi saksalainen; mutta suomalainen!"
Ja tästä johtuu hän taas niinkuin kerran Berliinissä samallaisen mielentilan painamana vertailemaan toisiinsa eri kansoja — pitää esim. norjalaisista enempi kuin ruotsalaisista, koska ovat avonaisempia ja suorasukaisempia — ja tulee siihen johtopäätökseen, että mitä suoruuteen ja rehellisyyteen tulee, niin on sen ihanne suomalainen talonpojan poika, "jota ei voi missään muualla maailmassa saada kasvamaan. Muualla maailmassa eivät ihmiset ollenkaan kasva siihen kuosiin; he ovat kyllä täynnä tietoja, yleviä tai vapaamielisiä aatteita, joka kaikki on kiedottu sävyisyyden ja vaatimattomuuden kuoreen — mikä usein ehkä on jotenkin teennäistä — ja jota aina kannattaa ujostelematon käytös. Meiltä suomalaisilta puuttuu kaikki tämä hienostus ja ehkä meidän vastenmielisyytemme sitä kohtaan seuraa samoista syistä kuin ketun vastenmielisyys pihlajanmarjoja kohtaan. Mutta se on ainakin varmaa, että tuo rehellisyys voi viihtyä valistuneiden mielipiteiden ja sopivan käytöksen seurassa, joskaan ei aina niin tapahdu. En voi toisekseen kuitenkaan olla kehumattakaan: kuulukoon se paksulta, se on kuitenkin suuremmoista, kun tuollainen olento sanoo ystävälleen: 'Veli kulta, nyt olet käyttäytynyt sikamaisesti' ja saa vastaukseksi: 'Onko se mahdollista, mitä olen sitten tehnyt?' Semmoista olen nähnyt Suomessa. — — Oi, että tämä luonteenpiirre olisi, niinkuin luulen olevan, kansallinen Suomessa, ja oi, jos sitä voisi säilyttää ja samalla jalostaa! Siinä on minun mielestäni jotain vielä kauniimpaa kuin tieteellisessä totuudenrakkaudessa, joka tavallisuutensa vuoksi tuskin on edes mikään ansiokaan. Kunpa vaan kykenisin kuvaamaan sitä tarkasti ja oikein; kirjoittaisin silloin kansallisen romaanin, jossa päähenkilöinä olisi entisiä talonpoikia, ylioppilaita ja maistereita — ja tietysti vielä muutamia naisia Kuopion sosieteesta, vai mitä?"
Olen näistä mietteistä tehnyt näin tarkkaa selkoa, koska niissä näkyy jo sarastusta hänen vastaiseen mitä ankarimmasti eetilliseen maailmankatsantotapaansa, joka Suomeen palattua ja Herbartin filosofiaan tutustuttua hänelle täydellisesti selviää.
Vähitellen alkoi hän kuitenkin viihtyä ainakin hiukan paremmin, kun hänen ulkonaiset olonsa kävivät siedettävämmiksi siten, että hän m.m. sai mukavamman asunnon, jossa voi työskennellä rauhassa. Muutoksen aiheutti se, että se koulu, jossa hän ensin työskenteli, ja johon hän oli tullut syksyllä, lakkasi keväällä, ja professori Norton perusti uuden oppilaitoksen nimeltä "Delaware High School". Soldan sai siinäkin paikan, nyt paremmalla palkalla ja velvollisuudella antaa opetusta kemiassa, ranskankielessä ja piirustuksessa. Samaan aikaan eli kesällä 1850 tutustui hän myöskin pariin mieheen, joissa löysi myötätuntoisuutta ja henkiheimolaisuutta. Ne asuivat tosin Filadelfiassa, mutta kun tuo kaupunki oli vaan muutaman tunnin päässä Newarkista, pistäytyi hän siellä tuon tuostakin. Toinen näistä oli tanskalainen muinaistutkija ja historioitsija Ludvig Koeppen ja toinen liikemies, entinen Yhdysvaltain konsuli Göteporissa Richard Schmidt, joista varsinkin jälkimmäisen kanssa suhde myöhemmin muuttui erittäin sydämmelliseksi ja jonka kanssa seurustelu oli harvoja valopilkkuja Ameriikan ajalta.
Nuo hiukan muuttuneet olotko lienevät vaikuttaneet, että Soldan alkoi nähdä jotain hyvääkin Ameriikan oloissa. Sitä, mitä hän kaikkialta haki, nimittäin ympäristöä, joka tuntisi samaa harrastusta kuin hänkin elämän suurten kysymysten filosofiseen käsittelemiseen, ei hän kyllä löytänyt uudessa maailmassa, jossa hänen mielestään vallitsi ääretön raakuus tieteitten tieteeseen nähden. Mutta oli siellä kuitenkin jotain hyvää. Orjuutta oli hän paennut Venäjältä ja vapauden hän löysi Ameriikassa. Keisari Nikolain itsevaltiudesta oli hän tullut maahan, jossa kansanvaltaiset periaatteet oli pantu käytäntöön. Rakkaus vapauteen oli siellä vähitellen muuttunut yhtä luonnolliseksi vaistoksi kuin nälkä ja jano. "Siitä seuraa tuhansia tuloksia, joista paras on rajaton mahdollisuus kehitykseen missä hyvässä tarkoituksessa tahansa. Täällä ei rakenneta ritarihuoneita ja kasarmeja, mutta kyllä kouluhuoneita ja kirkkoja. Arvomerkkejä ja arvonimiä ei täällä ole, eikä myöskään matelijoita; suutari ei nosta lakkiaan edes tuon suuren maan kansan valitsemalle presidentille — ell'ei hän satu olemaan tuttu hänen kanssaan. Ei mitään univormuja, ei mitään salaisia poliisimiehiä. Olen varma siitä, että jos kirje jätettäisiin postiin sulkematonna, ei koskaan pistäisi minkään postimestarin päähän lukea sitä." — Tämä oli tietysti suuri hyve Soldanista, joka ei uskaltanut koskaan kirjoittaa suoraan kotiinsa siinä pelossa, että kirjeet välillä, myöskin Suomessa, avattaisiin, vaan täytyi hänen koko maanpakonsa aikana lähettää tiedot itsestään kyläkyydillä toisten kirjeiden sisässä ensin Ruotsiin ja sieltä sitten jotenkuten Suomeen. — "Sanalla sanoen: lain laatii kansa ja se pannaan käytäntöön julkisten tuomioistuinten kautta, josta yhtäläisyys lain edessä on enemmän tai vähemmän välttämätönnä seurauksena. Tällä lailla ei tietysti voi olla mitään sitä vastaan, että esim. suutari nimitetään senaattoriksi, puotilainen raha-asiain ministeriksi j.n.e. Sen vuoksi ei olekaan mitään alamaisia, vaan ainoastaan kansalaisia; 'a good Citizen' on täällä arvonimi, korkeampi kuin hovineuvos, puhumattakaan nimineuvoksesta." Lausuttuaan sitten vielä ihastuksensa siitä, ett'ei Ameriikassa ole poliisia, vaan että järjestystä ylläpitää tuo näkymätön henki, kansan oma tahto, ett'ei mitään poliisijärjestystä ole, ett'ei kukaan kysy, kuka olen, niin kauvan kun lakia tottelen, ja ett'ei Yhdysvalloissa ole kerjäläisiä, ei ainakaan ryysyisiä, lopettaa hän tämän kirjeessä veljelleen antamansa kuvauksen: "Vanha ja hyvä Keisarin alamainen voisi mahdollisesti katsoa ikäväksi yksitoikkoisuudeksi, että tuhannet ja taas tuhannet miehet, ajurit, rengit, kisällit, taiteilijat, virkamiehet, kaikki käyvät puettuina samaan mustaan takkiin ja pyöreään lakkiin, eikä kenelläkään ole laakerinmarjoja tai muuta kultaa kauluksissaan, mutta kun hän huomaa, että kerjäläistenkin kirjavuus on poissa, niin luulisin hänen pian tyytyvän tuohon yksitoikkoisuuteen."
* * * * *
Paitse tavallista opetustointaan harrasti Soldan Newarkin aikanaan ahkerasti omien aatteidensa selvittämistä ja esittämistä ainakin itselleen, jos ei muille. Päiväkirja oli hänen alinomainen, joskin ainoa ystävänsä. Se sisältää jatkoa mietteihin mereltä ja mietteet yhä laajenevat ja syventyvät. Siinä paisuvat paisumistaan ainekset tuohon teokseen, jonka tarkoitus olisi tieteellisellä, etupäässä luonnontieteellisellä tiellä ja helppotajuisen esitystavan avulla selittää ja mikäli mahdollista todistaa immanensin aatteen totuus. Kysymys, jonka ratkaisua hän miettii, on hänen mielestään ajan tärkein. Sillä kaikki muut ihmiskunnan nykyiset elinkysymykset, niinkuin kansain vapautuminen mielivaltaisesta yksinvallasta ja sotilasdespotismista, työmiesten oikeus osallisuuteen työn voitosta ja kasvatuksesta, uskonnon korottaminen sokean ja siis heikon uskon kannalta järjelliseen tietoon, juureutuvat hänen mielestään tuohon pääkysymykseen Jumalan immanensista luonnossa tai toisin sanoen kysymykseen ihmisen suhteesta Jumalaan.
Ehk'eivät ne mielipiteet, joita hän lausuu ja se kanta, jolla hän seisoo, olekaan uusia eivätkä kaikinpuolin hänen omiaan, tehnen niistä kuitenkin tässä yhteydessä selkoa hänen sisäisen aatemaailmansa valaisemiseksi, varsinkin kun esitystapa on hänen omaansa ja hänelle kylläkin omituista. Muistettava on myöskin että se, mikä ehkä näyttää vanhalta, siihen aikaan oli verrattain uutta. Terää hänen sanoilleen antoi nähtävästi se, että hän eli keskellä korkeakirkollista yhteiskuntaa, jossa hänen mielestään rehoitti tekopyhyys ja tekojumalisuus ilman oikeata siveellistä sisältöä.
Jumalan kieltämisestä.
"Muitten väärinesitysten joukossa uudesta filosofiasta on sekin, että se muka kieltää Jumalan. Sellaisia paukkusanoja ottaa ortodoksia tietysti riemulla vastaan ja käyttää aseena ei ainoastaan niitä argumentteja vastaan, joita tällä filosofialla on esiintuotavana, vaan myöskin niiden kuulemisen sopivaisuutta vastaan. Ortodoksia ei hae totuutta semmoisenaan, vaan vaatii pysymistä ennen tehdyssä uskossa, olkoon se mikä tahansa. Se sanoo ilman hetkenkään epäilystä, että jos todellakin niin olisi, ett'ei mitään Jumalaa ole olemassa, niin tahdon minä kuitenkin uskoa sen, sillä sen uskominen tekee minut onnelliseksi. Järjettömyys pistää tässä tapauksessa selvästi esiin; sillä tarkemmin selitettynä ei se kai ole muuta kuin että minä tahdon ennemmin uskoa jotain epätotta, joka tekee minut onnelliseksi kuin todellista totuutta, joka tietysti, olkoon sen sisältö mikä tahansa, lopulta on oleva se, jonka täytyy tehdä onnelliseksi koko ihmiskunta."
"Mutta nyt on, niinkuin sanottu, kuitenkin niin, että uusi filosofia ei suinkaan kiellä Jumalaa. On päinvastoin sen lopullinen päämaali oikein ymmärtää häntä ja esittää häntä niin, ett'ei häntä ole ainoastaan sokeasti uskottava, vaan myöskin tiedettävä. Jos silloin näyttäytyy, että monet vallitsevista käsitteistä ovat ristiriidassa vapaan ja totuutta hakevan tutkimuksen kanssa; jos jumala kielletään asuvan taivaassa, jolla ortodoksia käsittää jotain kovin epämääräistä, kun maa on hänen astinlautansa, niin ei kai siltä ole kielletty Jumalaa."
Luominen.
"Yksi pääkysymyksiä on se: onko luonto luotu yhdellä kertaa — esim. 5 päivässä — vai luodaanko sitä yhä vieläkin? Me voimme — tähtitieteen ja geologian avulla — mennä niin kauvaksi taapäin, että saamme kiinni jonkunlaisesta alusta; mutta mitä on tämäkään alku muuta kuin äärellisen ilmiön alku, alku jonkun tähtikunnan tai aurinkokunnan. Se olisi kuitenkin alku, ja kun se olisi ainoa laatuaan, niin voisi sitä kutsua luomiseksi. Mutta nyt on se näennäisesti vaan lapsen järki, joka repii irti tämän alun itsessään olemassa olevaksi momentiksi ilman mitään yhteyttä sen kanssa, joka seuraa. Syy siihen on taaskin siinä, että tahdotaan sovittaa aistillisia käsitteitä Jumalan käsitteeseen. Ajatellaan näet heti jotain taidokkaasti tehtyä esinettä, esim. höyrykonetta tai kelloa, ja tiedetään varmuudella, että joku mestari on ne rakentanut. Sitä paitse tullaan pian vakuutetuksi siitä, että kaikella on syynsä j.n.e. Johtopäätös siitä on se, että maailma kaikkine ihanuuksineen täytyy olla sekin jonkun tekemä, jonkun luoma; tämä joku on tietysti Jumala. Sanalla sanoen, on siis olemassa täydellinen yhtälö kellosepän ja Jumalan välillä. Hän, Jumala, kelloseppä, on luonut koneiston ja pannut sen käymään, ja nyt käy se — hänen valvontansa alla."
"Tämä tieto jumalasta ja sitä vastaava oppi on syntynyt aikana, jolloin ei ollut mitään aavistusta elävästä luonnosta yhtenäisenä ilmiönä; aikana, jolloin ei tunnettu aggregati-muotojen suhteita, jolloin ei ollut sitä mitä nyt on: luonnontiedettä. Tuota oppia voikin hyvällä omallatunnolla puolustaa ainoastaan se, joka ei tätä tiedettä tunne."
"Sillä eikö ole ilmeistä, että on olemassa tätä meidän kysymystämme aivan varmasti ratkaiseva ero kellokoneiston ja luonnon välillä. Kellossa on pääasia mekaaninen liike, ainakin sen tarkoitukseen nähden, ja itse koneisto on muuttumaton, sittenkun se kerran luotiin, ja tämä taas tarvitsi varman, rajoitetun ajan valmistuakseen. Kello ei kuitenkaan synnytä mitään uusia tuloksia itsestään, vaan ainoastaan liikkuu, käy, ja on huomenna sama kuin tänäänkin. Luonnossa taas on liikunta vaan keino, ell'ei tahdo otaksua, että Jumala tahtoo leikitellä. Näemme muunnoksia, tuloksia, ja kaikki viittaa siihen, että tämä tuloksien aikaansaaminen on sen tarkoitus, joskaan ei viimeinen. Voisihan kyllä ajatella, että itse koneiston valmistamiseen tarvittiin määrätty aika (esim. 6 päivää tai 6 miljoonaa vuotta); mutta jo tässä väittää luonnontiede vastaan — koska on selvää, että itse koneistossakin tapahtuu muutoksia vielä meidänkin aikanamme. Sekin, että muka eläimetkin luotiin muutamien päivien kuluessa ja sitten sikisivät itsestään, on kovin mielivaltaista. Sillä kuinka voimme olettaa, että ensimmäinen pari oli tuloksena yhdestä syystä ja seuraavat jostain toisesta? Ja mitä merkitsee se, että eläin sikiää, ell'ei sikiäminen ole sen voiman toimintaa, joka synnyttää, luopi eläimen aineesta? Mutta tämä voima on kai muuttumaton, koska sen tuloskin on muuttumaton?"
"Voisi myöskin esittää esimerkeiksi geoloogiset aikakaudet ja sanoa, että ne vastaavat alkua (esim. kun niitä on kuusi); mutta missä on sanottu, että geolooginen revolutsiooni on mikään yhtäkkinen mullistus tai paukaus; on pikemminkin selvää, että sekin on pitkällistä työtä — jatkuvaa luomista — eikä eläinten ilmaantuminen yhtenä aikakautena ole yhden päivän työ enemmän kuin oli päivän työ erottaa maa taivaasta."
"Ei siis ollenkaan riitä ruveta selittelemään Mooseksen kirjaa (tieteen, geologian vuoksi) niin, että nuo 6 päivää eivät merkitse päiviä tavallisessa merkityksessä, vaan että niillä on vaan symboolinen merkitys. On myöskin myönnettävä, että samalla kun luominen ei ole kuuden päivän työtä, vaan ainakin joku epämääräinen ja hyvin pitkä ajanjakso, samalla on myöskin olemassa se mahdollisuus, että tämä luomistyö ei ole vieläkään päättynyt — joka mahdollisuus muuttuu täydelliseksi varmuudeksi, kun tieteen valossa vertailee sitä, joka tätä nykyä tapahtuu maanpallolla, siihen, joka siinä ennen tapahtui. — On kai otaksuttava, että esim. elimellinen maailma, useita kertoja luotu ja taas hävitetty, ennen muinoin syntyi samoista voimista kuin tähänkin aikaan, ja samalla tai melkein samalla tavalla. No niin, voidaanko siis käsittää sana ajanjakso (geolooginen ajanjakso) siinä tarkotuksessa kuin olisi kysymys jostain äkkinäisestä ja nopeasta tapahtumasta, jostain jyrinästä ja jonkun tulkoon-sanan kaiusta? Eikö ole jo pikemminkin otaksuttava, että nämä tulokset ovat syntyneet sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti vaikuttavista luonnonvoimista, vähä vähältä ja varmasti, eikä ihmeen kautta puhaltamalla henkeä nenään tai kylkiluita katkomalla. — Kuinka nyt tuumittaneekin, niin syntyy siitä aina toisellainen luomistyö, minkä alaiseksi luonto joutui, kuin tuo raamatullinen, joka näyttää paljoa enemmän silmänkääntäjän tempulta kuin todelliselta tapahtumalta luonnossa — joka viimemainittu se kuitenkin tahtoo olla, ell'ei tahdo olla mitään muuta kuin — taru — anteeksi: jumalaistaru!"
Henki ja aine.
"Jonkunlaista valtaa lienee toki myönnettävä hengelle aineessakin — jos jumala on henki. Tavallisesti pannaan henki luontoa vastaan, ja päinvastoin, ja nyt julistetaan toinen pyhäksi ja toinen epäpyhäksi. Mutta millä perusteella on luonto epäpyhä? Puhtaalle on kaikki puhdasta. Eikä minun mielestäni Jumalata sillä ylistetä ja kiitetä, että hänen töitään halvennetaan. Vai mitä muuta tehdään, kun ihminen julistetaan kaikista kurjimmaksi olennoksi? 'Ei palastakaan puhdasta lihaa ole ruumiissani', lausuttiin eräässä rukouskokouksessa, jossa äsken kävin."
Pantheismi.
"Se yleinen vaikutus, jonka tämä sana — joka valitettavasti päättyy ism'iin — synnyttää vastustajissaan, näyttää olevan se, että se muka kieltää Jumalan olemassaolon. Ei ole mitään jumalaa! Mikä järjettömyys! Mutta silloin unohdetaan, että filosofia aina silloin, kun se työskentelee tieteellisesti ja ilman ennakkoluuloa, juuri hakee tätä merkillistä olentoa, jonka koko ihmiskunta yksimielisesti, vaikkakin tuhansin eri tavoin on tunnustanut. Pantheismi ei suinkaan kiellä maailman synnyttäjää ja johtajaa. Ainoastaan maailman ulkopuolella olevan Jumalan se julistaa mielikuvituksen luomaksi. Pantheismin tarkoitus on vaan näyttää, kuinka kaikki maailmassa on selitettävissä (niin pitkälle kuin ihmiset sitä yleensä ovat selittäneet) ilman tuollaista maailmantakaista Jumalaa. Kun nyt tähän tulee, että tuollaisen transcendentin Jumalan olemassa olo, juuri sen vuoksi että se on ulkopuolella meidän tietomme piiriä, on yksinomaan uskon hyväksi olemassa oleva oppi, niin on selvää, että kaikella tuolla huudolla jumalattomuudesta ei ole mitään merkitystä tieteelle, joka tyynesti odottaa sitä voittoa, jonka jokainen totuus kerran tietää saavuttavansa."
Kaikkeuden meri.
"Kylve kaikkeuden meressä? Se on ihmishengen elementti. Niin keinuu merisorsa valtameren aalloilla, viihtyy ja voimistuu myrskynkin raivotessa. Jos se vaan osaa elää siinä maailmassaan, on se hyvässä turvassa, jos petolintu jostain toisesta maailmasta vaakkuu hänen päänsä päällä, niin sukeltaa hän pohjaan. Ja jos siellä alhaalla alkaa tuntua tukehduttavalta ja kamalalta, ui hän taas esiin aallon harjalle. Mutta vierailut kuivalla kamaralla jättää se kernaimmin — petolinnuille."
Totuudesta.
"Kun me sanomme, että me pidämme sitä ja sitä totuutena, niin emme tarkoita sitä, mitä lapset tarkoittavat sanoessaan keppiä hevoseksi ja sillä ratsastaessaan; vaan me tarkoitamme, että me katsomme sen todella olevan totuutta. Se on totuutta, me ymmärrämme, että se on totuutta, että meidän järkemme on pakotettu sen siksi tunnustamaan. Sen teemme me välittämättä tulevaisuudesta. Se ei tosin ole laiminlyövä lausumasta tuomiotaan meidän totuudestamme, niinkuin me olemme lausuneet tuomiomme entisten aikain totuuksista. Tulevaisuus on ehkä kieltäväkin totuutemme, mikäli se tahtoo olla korkein totuus; ehkäpä se vielä synnyttää uuden totuuden, joka on suurempi kuin meidän. Mutta kaikki se liikuttaa meitä vähän, jos me vaan olemme löytäneet absoluutisen totuuden s.o. sen, joka on meille absoluutinen totuus. Me emme saa tietää mitään sellaisesta tulevaisuuden tiedosta, yhtä vähän kuin voimme tietää menneisyydenkään tiedosta (sovittamatta siihen omia tietojamme). Mutta juuri sen vuoksi vaadimme me kullekin aikakaudelle oikeutta pitää tietoansa, todellista vakuutustaan, todellisena totuutena."
Jumalan kaikkitietoisuus.
"Jumalan kaikkitietoisuus on sikäli rajoitettu, ettei hän tiedä kaikkea, mitä tietää, yhdellä haavaa — vaan ainoastaan aikain kuluessa; sillä hän on henkisarja tietoa, tai tuhat sarjaa, mutta niin, että kustakin sarjasta vaan yksi rengas erällään kulkee nykyhetken kautta ja tietoisuuden-peilin kautta, olin vähällä sanoa. — Mutta se on vaan varmaa, että sitä, mitä ei kukaan tiedä, sitä ei tiedä Jumalakaan. Silloin kun hän tietää — ja hän tietää aina — niin käyttää hän siihen orgaaneja…"
Kristuksen persoonasta.
"Nyt on tosiasia, että on ollut olemassa Mozart, Tasso, y.m. ihmelapsia. Jos nyt joku heistä olisi ollut nero uskonnossa, niinkuin joku toinen taiteessa, niin eikö hän silloin olisi jotenkin — jumalallinen. Onko mahdotonta, että sellainen nero kerran olisi syntynyt, ehkä useampiakin kertoja, vaikkakin eri oloissa ja eri aikoina. Entäpä Kristus oli sellainen nero? Se kysymys on ainakin esitettävä. Voisihan tapahtua, että sitä tietä löydettäisiin selitys, joka lopulta antaisi jo kauvan orjuudessa kituneelle kansalle totuuden ja lohdutuksen varjon ja tekopyhyyden asemasta."
Onnellisuudesta tulevassa paratiisissa.
"Oikein taitavasti kuvatussa taivaassa (Dante, Milton) ovat autuudet aistillista laatua, ainakin puoleksi. Inhimillinen mielikuvitus, joka kuvaa sellaisia ihanuuksia, ottaa esikuvakseen elämän maan päällä ja sijoittaa sen taivaaseen vaan hienonnettuna taiteilijan käden kautta. Mutta mitä järkeä on tuollaisessa hienontamisessa? ja epäiltävää on sitäpaitse, onko tämä hienontuminen ylenemistä, onko tuo autuus todellakin korkeampaa kuin todellisuus maan päällä? Maito- ja hunajavirrat olisivat ainakin vastenmielisiä pitkän päälle (ijäisyydestä puhumattakaan). Mutta onko mitään, voiko edes ajatella mitään autuutta, joka olisi korkeampaa ja puhtaampaa kuin se, minkä tunnemme oppiessamme tuntemaan uuden ja suuren totuuden?"
"Mutta semmoista autuutta on maan päällä, jossa tallustelemme. Sitä paitse tehdään tavallisesti erehdys arvosteltaessa onnellisuuden eri asteita. Sanotaan, että toinen tila on verrattomasti korkeampi ja parempi kuin toinen. Sen suhteen, joka tuntee kaikkein korkeinta, on tämä totta, mutta myöskin ainoastaan sen suhteen. Niinpä on hänelle puhdas jumalallinen (eli n.k. kristillinen) rakkaus korkein mahdollinen ja todellinen autuus, ja hunaja, ehkä maitokin suorastaan kauhistus."
"Mutta useimmille ihmisille on tämä toivo ikuisen onnen toteutumisesta varsin huono kehoitus hyvyyteen. Lupaa laiskalle koulupojalle kultahevonen saatavaksi 25 vuoden päästä ja saa hänet vakuutetuksi siitä, että hän todellakin on saava sen, ja seuraus on oleva — ei mikään. Sellainen on ihmisen luonto. Poika pysyy laiskana, paitse ehkä yhtenä tai kahtena ensi päivänä."
"Opilla taivaan valtakunnasta ei ole käytöllistä merkitystä."
"Eikähan kukaan tarkoittane, että jos tällainen taivaan valtakunta on olemassa, rehellinen totuuteen pyrkivä ihminen, joka ei usko tällaiseen taivaan valtakuntaan, sulettaisiin siitä tämän epäuskonsa vuoksi. Se olisi sama kuin rangaista miestä, joka ei parhaalla tahdollaankaan voi löytää oikeata tietä; se olisi samaa kovuutta Herrassa kuin mikä ilmaantuu Lappeen talonpojan käytöksessä, joka seipäällä pieksää hevosensa melkein kuoliaaksi sentähden, ett'ei tällä ole voimia vetää hänen luonnottoman raskasta lautakuormaansa."
"Vastakohtana helvetille voisi tuo vielä menetellä, mutta rangaistuksen laita on sama kuin palkinnonkin. Tosin kyllä näyttää siltä kuin rangaistuksen uhka olisi tehokkaampi kuin tulevan palkinnon lupa. (Ainakin on koulupojalle rangaistus erittäin huonosta läksystä tehokkaampi kuin palkinto satunnaisesta hyvästä). Mutta jos mieli sen olla jotain muuta kuin illusoorinen, niin tulee sen todellakin muuttua kannukseksi tai edes vaikuttimeksi hyvään elämään — ja sitten ei sitä saa epäillä. — Totta kyllä, että innokas pappi voi ennakkotoitotuksillaan viimeisen tuomion pasuunaan tärisyttää kuulijansa kyyneliin — mutta se ei estä heitä iltasilla juopottelemasta, vaikkakin se aamulla tuntui vaaralliselta pelättävän tuomion vuoksi."
Oli kaunis kevätaamu.
"Oli kaunis kevätaamu ja maa viherti nuorta nurmea ja vuokot kukkivat ja ilmassa lauloivat leivot. Komeasti loisteleva aurinko huokui elämää ja lämpöä seudun yli. Jo luonto yksin olisi tehnyt päivästä juhlapäivän; nyt tekivät sen ihmisetkin puolestaan; oli sunnuntai, Kellot soivat ja minä seurasin kirkkoon rientävää joukkoa. Sydämmeni oli niin täysi ja lämmin; luulin olevani yhtä ansiokas kuin kaikkein ansiokkaimmat kirkkomiehet."
"Tarkkaavasti kuuntelin saarnaa. Se oli syvästi kristillinen ja liikuttava. Mutta hartauteni alkoi pian hälvetä, ja minä tunsin selvästi, että sydämmeni jähtyi yhä nopeammin kuta enemmän saarnamies läheni helvetin hehkuvaa kuumuutta. Vierustoverini oli mies, jonka moraali oli jotenkin huono. Mutta hän oli liikutettu ja minä näin hänen vuodattavan kyyneliä. Olin jo itsekin tuntenut halua itkemään, ei hartaudesta, vaan mielen haikeudesta, mutta kun näin miehen kyyneleet, rauhoituin. Mahtaahan se olla pyhä tunne, ajattelin, ja nämä ihmiset voisivat olla sekä jaloja että epäjaloja, jos he vaan olisivat — siihen oppineet. Mutta kun lähdin kirkosta, tuli tuhansittain kysymyksiä ja epäilyksiä mieleeni."
"Miksi eivät nuo ihmiset ole parempia kuin ovat, vaikka he joka sunnuntai hartaasti kuuntelevat jumalansanaa? Ehkä on heidän uskonsa heikko? Mutta sittenhän he eivät voisi liikutuksesta itkeä? Vaan jos he ovat väkevät uskossa, s.o. ovat vakuutetut sen sisällön totuudesta, miksi ovat he itsekkäitä ja maallisia harrastuksissaan? Ja taas: miksi on tärkein kohta saarnassa yhä uudistuvaa vakuuttelemista uskon välttämättömyydestä ja tärkeydestä, uhkailemista niille, jotka eivät usko ja palkkion lupaamista uskovaisille? Eikö se ole epäiltävää tuo tuollainen alinomainen vakuutteleminen? Eikö se monessa suhteessa muistuta heikon asian puolustamista? Olisi syytä tutkia, eikö ehkä tuo yleinen epäusko ole kotoisin ei ihmisen pahasta luonnosta, vaan itse tarjotun opin epäuskottavaisuudesta ja epäluonnollisuudesta?"
Elinkysymysten yhtenäisyydestä.
Elinkysymysten yhtenäisyydestä ja toisistaan riippuvaisuudesta kirjoittaa hän muistoon:
"Tavallisesti tapahtuu niin, että me istahdamme jollekin tiedonpuun monista oksista ja nakerramme sen pala palalta ihan paljaaksi; ja niin me tulemme johonkin varmaan johtopäätökseen. Ja jos me ummistamme silmämme kaikilta muilta tieteen haaroilta, niin luulemme olevamme kauhean suuria sankareja ja hosumme ympärillemme vitsoilla, jotka tietysti ovat otetut siitä oksasta, joka on meidän. Mutta se on juuri tämä ilmiö, jota jokapäiväisyytensä vuoksi voidaan kutsua inhimilliseksi lyhytnäköisyydeksi. Se ei oikeastaan ole lyhytnäköisyyttä, vaan silmien sulkemista pelästymisen tähden."
Jumalan suuruudesta.
"Johtui mieleeni seuraava: Ajattele ylevä alppimaisema, ihmeen ihana laakso vihreine niittyineen jyrkkien vuorenseinien välillä, joiden rinteillä kasvaa somia lehtoja ja niiden välitse metsäpuroja syöksyy syvyyteen, ja perällä lumihuippu, jota aamuauringon ensimmäiset säteet valelevat lempeällä ruusunpunallaan, joka vähitellen vaihtuu kullan keltaiseksi. Ja nyt astuvat hauskan alppimajan asukkaat esiin ja pitävät aamurukouksensa varhaisen aamun raittiissa ilmassa. He veisaavat virren ja paimen puhaltaa hartautta huokuvan sävelen alppitorvellaan. Ja rukoukseen ja lauluun vastaavat vuoriseinät juhlallisen amenen. Se on jumalallisen kaunista todellisuudessa, se on suuremmoista! — Mutta katselehan sitä korkeudesta, esim. ylhäältä ilmameren pinnalta, niin että näet puolen maanpalloa ja monen tuhannen muun paikan ja esineen joukossa myöskin tämän alppilaakson. Miten on nyt tuon suuremmoisuuden laita? Kuinka pieneltä se nyt näyttääkään, kun vertaat sitä kokonaisuuteen! Kuinka pieneltä näyttää kokonainen maanosakin! Voidaan tutulta seudulta valita yksi paikka ja ajatella sen suurenmoisia yksityiskohtia, ja sitten toinen ja taas toinen j.n.e. Suurin mahdollinen määrä tätä lajia on kai enin jumalallista, ja näin saamme käsityksen siitä, kuinka Jumala katselee esiintyjiä alhaalla maan näyttämöllä. Hän ei koske sitä — heillä on ankarat lait, jotka liikuttavat heitä eteenpäin — hän vaan katselee ja nauttii. Jos he rukouksissaan alppilaaksossa anovat päiväpaistetta ja rauhaa maahan, niin hän kyllä sen näkee ja kuulee — mutta nuo rukoukset ovat täysin tehottomat hänen laitoksiinsa nähden, jotka kulkevat laillista kulkuaan. Ajattele toki ihminen; kuka oli se, joka tuolla tavalla katseli alas maahan — se oli henki, se oli oma henkesi jumalallisena hetkenä, se oli Jumala."
On erotus.
"On erotus hartauden ja hartauden välillä, tunteen ja tunteen. Minäkin olen ollut liikutettu ilosta ja onnesta tietäessäni avanneeni sydämmeni ja puhdistaneeni sen Jumalan kasvojen edessä ja hänen avullaan — esim. ensi kertaa ripille mennessäni. Olen sittemminkin taas astunut Jumalan alttarin eteen uskomatta enää vanhalla tavalla — ja olen taas vavissut onnesta tietäessäni omaavani puhtaan sydämmen — ehkä täynnä heikkoutta ja syntiä, jotka kuitenkaan eivät ole lisääntyneet suuruudessa ja voimassa kääntymiseni jälkeen, jos sitä tahtoo sillä nimellä nimittää. Mutta laitani oli silloin nykyisyyteen verraten, niinkuin on kuulla mainiota soittoa ulkoa sen sijaan että istuu sisällä konserttisalissa."
Yhdestoista käsky.
"Työ on itse hyve ja synnyttää muita hyveitä sekä taistelee paheita vastaan; jota vastoin laiskuus synnyttää paheita. Mutta Mooseksen kymmenissä käskyissä ei ole siitä mitään mainittu. Etelän lapset ovat laiskoja. Olisi hyvin tarpeellista piirtää tauluihin yhdestoista käsky: 'Ei sinun pidä laiskotteleman'."
Aavistuksia Darwinismista.
"Väitetään, että keskeytykset esim, ihmistä luotaessa ovat omansa osottamaan luojan itsetietoisuutta. Millä ihmeen tavalla voisi sellainen aineen yhtyminen kuin esim. ihmisen siemen syntyä sokean voiman kautta, joka olisi samallainen kuin se, joka nyt vie sukua eteenpäin? Tai jos apina on ihmisen isä ja äiti, miksi ei enää synny useampia ihmisiä samalla tavalla?"
"Kysymys on vielä hämärä ja selittämätön, mutta jotain voitanee esittää, joka melkoisesti tasoittaa sen pulmallisuutta."
"Ei tuollainen siemenen luominen yksistään ole ihme — vaan jokainen erityinen kohta luomisessa on samallainen ihme, samallainen arvoitus."
"Nuo keskeytykset! Mutta kuka on sanonut, että ne ovat keskeytyksiä. Eivät geoloogiset ajanjaksot ole keskeytyksiä, ainoastaan käännekohtia. Jo alkuvuorten aikoina — jopa paljoa ennenkin, maan sulaumiskautena — oli olemassa sama loogillinen, nykyistä maailmaamme kohti tähtäävä johto, joka on huomattavana minä murroskautena tahansa."
"Vaikk'emme olekaan vielä keksineet, minkä lakien mukaan ja millaisissa olosuhteissa uusi elimellinen siemen syntyy, täytyykö sen siltä olla ulkoapäin tuleva voima, joka sen saa aikaan? Ja onko se vähimmässäkään määrässä parempi vastaus kysymykseen kuin mikä meidän on? Ulkoapäin vaikuttavasta voimasta ei meillä ole minkäänlaista merkkiä tai kokemusta, mutta voimain immanenttisen vaikutuksen huomaamme kaikkialla."
Tämän mietelmän perään on niiden kirjoittaja v. 1874 kirjoittanut seuraavan muistutuksen: "Aavistuksia Darwinismista, joka tuli noin 1860 — — — nämä lehdet ovat kirjoitetut 1850."
* * * * *
Niinkuin nämä otteet Soldanin muistikirjasta osoittamat oli hänen vastasyntynyt vakuutuksensa, joksi hän kutsui silloista katsantokantaansa, sotakannalla kirkon hyväksymää oppia ja käsitystä vastaan. Hän haaveili, niinkuin jo on mainittu, teoksen kirjoittamista näiden lempiaatteittensa esittämiseksi ja tutuksi tekemiseksi sekä Ruotsissa että Suomessa. Uskonnon ja filosofian sopusointuun saattaminen oli hänen suuri — ja saavuttamaton — ihanteensa. Mutta vaikka se varsinkin alussa oli etupäässä taistelua kirkon dogmeja vastaan, oli sen syvin sisältö kuitenkin eetillinen, niinkuin on jo huomautettu. Valitukset omasta kehnoudesta, virheistä, heikkouksista: varsinkin itsekkäisyydestä ja itserakkaudesta, olivat säännöllisesti uudistuvana kertona hänen sieluntilansa analyyseissä. Asteettain herkkenee hänen omatuntonsa ja vuosi vuodelta käy hän yhä ankarammaksi itseään kohtaan. Aatteiden ja ihanteiden selvittäminen ensiksi ja toiseksi niille uskollisena oleminen, se on hänen elämänsä jokapäiväinen pyrintö ja sen ainoa sisältö.
Vaatien paljon itseltään vaatii hän sitä muiltakin tai ainakin koettaa vaikuttaa muihin. Mutta nyt samoinkuin ennen Pariisissakin on hän siinä asemassa, ett'ei voi päästä mitään toimimaan sen hyväksi, mitä katsoo oikeaksi. Isänmaataan hän nytkin etupäässä ajattelee, mutta hänen äänensä olisi jäänyt huutavaksi ääneksi merien taa, jos olisi koettanutkin huutaa. Siinä ympäristössä taas, jossa hän elää, ei hänellä ole mitään mahdollisuutta herättää huomiota, vielä vähemmän myötätuntoisuutta. Puuttuu kaikkea tilaisuutta keskusteluun erimielisten kanssa ja vielä enemmän heidän voitolliseen vakuuttamiseensa. Näin yksin jääneenä valtaa hänet vähä väliä alakuloisuus ja masennus, joka joskus painaa häntä niinkin raskaasti, että hän epäilee oman kantansa oikeutta. "Eikö ole velvollisuutemme antaa arvoa jokaisen katsantokannalle, kun ei kuitenkaan voi sitä kohottaa? Onko kaiken halveksuminen todellakin korkein kanta?" kysyy hän ja vastaa: "luultavasti ei!"
Epäilyksensä on kuitenkin vaan hetkellinen, pian on hän taas selvillä siitä, ett'ei hänellä ole mitään mahdollisuutta onnelliseen elämään noiden ihmisten kanssa, joita kirkon yövartijat johtavat. "Minun täytyy päästä takaisin Eurooppaan, täytyy päästä joka tapauksessa!" huudahtaa hän ikäänkuin lopputuloksena ensimmäisen vuotensa kokemuksista toiveittensa luvatussa maassa. "Kun vaan osaisin olla käytöllinen ja ansaita matkarahoja!"
Eurooppaan palaaminen sai kuitenkin tuon käytöllisyyden puutteesta vielä toistaiseksi jäädä hurskasten toivomusten joukkoon, ja sitäpaitse muistutti yöllisenä painajaisena usein ilmaantunut keisari Nikolai siitä, mitä siellä olisi ollut odotettavana. Katkaistakseen yhdellä iskulla kaikki siteet entisyytensä ja turhain toiveittensa houkutuksilta ja päästäkseen siihen rauhaan ja resignatsioniin, minkä voittamattomat esteet luovat, näyttää hän näinä vaikeina aikoina miettineen perheen perustamista. Nainen, joka oli saanut hänet näihin tuumiin, oli joku Susanne Gilbert, johon hän oli tutustunut Nortonin luona. Kosimiskirjekin oli jo valmis, mutta jäi lähettämättä. Hän huomasi näet, että hänen tunteensa ei ollut rakkautta, vaan rakastumista. He olivat Susannen kanssa soitelleet, Soldan viuluansa ("Kaisaansa") ja toinen säestänyt. Ja sen johdosta huokaa hän haikeasti: "Oi, että täytyy vaeltaa elämän läpi ilman säestävää sydäntä."
Heinäkuussa 1850 päättyi viimeinkin Newarkissa olo Nortonin koulun lakkautuksella, joka ei ollut kannattanut sekään.
Lähtiessään sai Soldan kokea uuden pettymyksen, sai uutta vahvistusta epäedulliselle arvostelulleen ameriikkalaisista oloista ja ihmisistä. Hänelle oli näet luvattu palkkaa 125 dollaria, mutta maksettiinkin vain 120. "Tämä kurja pikkumaisuus suututti minua enemmän kuin jos olisin kadottanut 50 dollaria. Ero Nortonista oli — kylmä. Siinä on meillä nyt oikein perikuva ameriikkalaisesta! Mies, joka on tehnyt keksinnön tieteessä ja on oikein hieno ja hauska ja taitava mies, mies, joka nauttii kaikkien parempien ihmisten kunnioitusta mikäli tiedän. Hän pitää palveluksessaan kolme opettajaa, joista kaksi ulkomaalaista, erittäin epävarmoilla ehdoilla, tiedustelee hiljaisuudessa toista paikkaa ja saa asian milt'ei päätökseen, mutta ei hiisku vielä sanaakaan aikeistaan, vaikka lukukausi lähenee loppuaan. Vaikka hänen tuumansa toteutuisivat vasta uuden lukukauden alussa, niin kumartaa hän heille vaan ja sanoo: 'en enää tarvitsekaan teitä.' Pääsin salaisuuden perille omituisen sattuman kautta. Hän sai avonaisen minulle osoitetun kirjeen toisen kirjeen sisässä, joka oli osoitettu hänelle. Siinä kirjeessä ilmoitettiin minulle, että olin saanut paikan Cambrigdessä. Mutta Nortonin tuli jättää se ainoastaan siinä tapauksessa, että hän itse tahtoi vastaanottaa paikan, joka tarjottiin hänelle Bostonissa. Mutta minulle menevän kirjelipun tuli hän lähettäneeksi minulle, ennenkun oli ehtinyt lukea läpi oman kirjeensä. Niinpiankun huomasin erehdyksen, annoin sen hänelle takaisin sillä selityksellä, että tahdoin pitää tapahtunutta tapahtumattomana. Se oli vaikea uhraus minun puoleltani, mutta minä katsoin sen rehellisimmäksi. Ja hän, hän oli iloinen kuin pelimanni! Ja mitä seurasi? Samallaista teeskentelyä, samallaista salaperäisyyttä! Minua etoo kertomasta sen enempää asiasta."
* * * * *
Kohta Newarkista päästyään kiirehti Soldan Filadelfiaan, jossa vietti kesäkuukaudet miellyttävissä oloissa, varsinkin sitten kun ystävänsä John Porterin välityksellä, joka oli saapunut Giessenistä kotimaahansa, oli saanut lupaan uuden paikan Cambrigden yliopistokaupungissa. Toimi oli kemian apuopettajan virka erään professori Horsfordin luona. Filadelfiassa pääsi Soldan nyt sitäpaitse lähemmin tutustumaan Richard Schmidtiin. Schmidt oli varakas liikemies, erään laivavakuutusyhtiön johtaja ja monipuolisesti sivistynyt ja kaikin puolin hieno mies, sekä sitäpaitse mieltynyt filosoofisiin ja uskonnollisiin mietiskelyihin — siis juuri sellainen, jommoista Soldan ystäväkseen kaipasi. Heidän välillä syntynyt laaja kirjeenvaihto soi Soldanin nauttia tämän miehen seurasta vielä sittenkin, kun hän oli jättänyt Filadelfian, ja jatkui se vielä Soldanin Ameriikasta lähdettyäkin. Myöskin aineellisesti auttoi Schmidt varatonta ystäväänsä, tehden hänelle mahdolliseksi hänen kokeensa keksintöjään tehdessään. Apuansa antoi Schmidt aina gentlemannin hienoudella.
Filadelfiassa oli Soldanilla onni tutustua myöskin Fredrika Bremeriin, joka siihen aikaan oli Ameriikassa ja jota siellä kovasti juhlittiin. Kohtauksestaan mainion kirjailijan kanssa kertoo hän päiväkirjassaan, että hän meni häntä tapaamaan hänen asuntoonsa professori Haardtin luona. Odotellessaan häntä vastaanottohuoneessa sanoo hän tunteneensa suurta ja samalla jotain omituista, samallaista kuin kerran Kasselissa eräänä kauniina syysaamuna kävellessään muiden vielä nukkuessa ulos kaupungin portista, jossa hänellä oli mitä ihanin näköala uuteen ja kauniiseen luontoon. Kuinka olen tullut tänne! Ja missä ovat äitini ja sisareni? — se oli jotakuinkin hänen tunteittensa sisältö. Ensi kohtaus oli kuitenkin pieni pettymys. "Siinähän hän kyllä oli rikkaine sydämmineen, mutta ensi tuttavuudessa on aina jotain proosallista. Täytyy välttämättä puhella välinpitämättömistä asioista tai ainakin, niinkuin nyt, välinpitämättömyydellä asiasta, joka — tällä kertaa Suomi — on rakas." Kohtaus kesti vaan puolen tuntia, mutta ehti Soldan kuitenkin suureksi harmikseen osoittaa ei 'osaavansa isämeidän rukousta', jota neiti Bremer halusi kuulla, tehtyään sen huomautuksen, ett'ei suomalaisessa Isämeidässä ole ainoatakaan r:ää. Parin päivän perästä oli Soldan yhdessä muiden kanssa kutsuttu Fredrika Bremerin vastaanottoon. "Hän puheli jokaisen kanssa erikseen. Minä voin päästä esille vasta hyvästiä heitettäessä, kun kaikki olivat poistuneet; mutta ei minulla ollut sydäntä viipyä, kun hän lienee ollut jo tarpeeksi ikävystynyt. Kaksi 10 ja 12 vuoden vanhaa tyttöä tuotiin näkemään Fredrika Bremeriä. Hän suuteli heitä. Se oli heille siunaus saatuna koko elämän ajaksi. Eräs nuori nainen oli erittäin tuttavallinen ja lienee ollut mielestään oikein 'congenial'. Minusta oli hän hyvin teeskennelty, puhui pilvistä ja meren aalloista ja sanoi tahtovansa käydä Ruotsissa noiden vaatimattomien ihmisten luona y.m.s. Fr. Bremer näkyi tulevan liikutetuksi, kun minä mainitsin maanpaostani, josta hän ei tiennyt. On kaunista nähdä, kuinka hänen päänsä ei vähintäkään joudu pyörälle siitä paljosta suitsutuksesta, joka tulee hänen osakseen; hän on ja pysyy todellisena alusta loppuun."
Elokuun 5 p:nä lähti Soldan Filadelfiastä uuteen toimeensa Cambridgessä, viipyen muutamia päiviä New-Yorkissa tuttavansa Harrisin luona ja käyden samalla katselemassa erästä New-Yorkin läheisyydessä olevaa — sota-akatemiaa. Tästä näkemästään teki hän tarkkoja muistiinpanoja, niinkuin hän yhäkin olisi ollut keisarillinen venäläinen stipendiaatti. Joskaan eivät sota-asiat häntä enää huvittaneet, on tämä pieni poikkeus matkan varrelta kuitenkin osoituksena siitä, kuinka suuri hänen tiedonhalunsa yleensä oli ja kuinka hän ei laiminlyönyt ainoatakaan tarjona olevaa tilaisuutta sen täydentämiseen kaikilla aloilla. Kaikesta tahtoi hän selkoa ottaa, kaiken perille päästä, ja haikeasti valittaa hän usein esim. historiallisten ja kasvitieteellisten tietojensa puutetta, jotka olisivat olleet hänelle tarpeellisia tuota hänen suurta teostansa varten.
Cambridgessä joutui Soldanin harrastusten esineeksi hänelle verrattain uusi tieteenhaara, geologia, josta eräs professori Agazzis piti luentoja. Nämä luennot, joita pidettiin samassa laboratoriossa, jossa Soldan työskenteli, ynnä siitä johtuva tuttavuus Agazzisin kanssa, olivat hänelle sittemmin suureksi hyödyksi, kun hän toimi maanmittarina ja geoloogina Pennsylvanian valtion palveluksessa. Agazzisin tuttavuus näkyy muutenkin olleen hänelle mieluinen. Paitse sitä, että tämä mies oli perinpohjaisempi ja totisempi tiedemies kuin hänen muut siihen asti tapaamansa ameriikkalaiset, sointuivat hänen uskonnolliset ja filosoofiset aatteensa Soldanin omiin, jotka niistä saivat uutta virkistystä.
Cambridgessä olo oli muutenkin Soldanille suureksi kohennukseksi ja alkoi hän nyt vähitellen koteutua uuteen isänmaahansa ja saada vähän enemmän ilmaa siipiinsä. Ei hänen tosin onnistunut päästä siihen asemaan, jota hän eräässä ennen mainitussa kirjeessä veljelleen oli haaveksinut, nimittäin kirjastonhoitajaksi, jossa toimessa voisi lukea ja tutkia rauhassa, mutta oli hän nyt ainakin paikassa, jossa oli kirjasto käytettävänä silloin, kun siihen aikaa riitti. Usein lausuu hän ilonsa siitä, ja hänen muistoonpanonsa osoittavat, että hän kirjastoa ahkerasti käytti. Yliopiston kirjastossa tapasi hän m.m. Grimmin teoksen Kalevalasta ja joutui kai sen johdosta puhumaan siitä ystävälleen Porterille, joka ryhtyi englanniksi kääntämään Kalevalaa ja sai osan siitä valmiiksikin.
* * * * *
Vaikka John Porter vasta pari vuotta myöhemmin eli v. 1855 ryhtyi tätä käännöstyötä suorittamaan, tahdon sitä kuitenkin tässä yhteydessä kosketella. Eräässä kirjeessä marraskuun 17 p:ltä 1855 kertoo hän Schiefnerin saksalaisen käännöksen mukaan mitä suurimmalla ihastuksella lukeneensa osia tuosta ihmeellisestä epoksesta. "Vertailen sitä juuri parhaallani professori Longfellowin uuteen runoelmaan 'Hiawatha', jonka ikäväkseni olen huomannut selväksi jäljennökseksi Kalevalasta. Aion saattaa tämän seikan yleisön tietoon jossain aikakauskirjoistamme. Ameriikkalaisten huomio tulee sen kautta suunnatuksi Suomeen." Sitten seuraa kirjeessä englantilainen käännös osasta Kalevalan ensimmäistä runoa, jota Porter pyytää Soldania vertaamaan Longfellowin Tribune'ssa julaistuun runoelmaan.
Niinkuin tunnettu leimahti tästä asiasta kiihkeä kynäsota Ameriikan ja Englannin lehdissä. Suoranaisesti ei Soldan tosin liene tähän osaa ottanut, mutta hänen ansiokseen on kuitenkin luettava, että selvitys asiasta näin tuli toimeen, sillä se oli hän, joka ensiksi oli kiinnittänyt Porterin huomion kansanrunouteemme.
Joulukuun 17 p:nä samana vuonna kirjoittaa Porter Soldanille Lancasterista: "Sittenkun olitte täällä, on riita 'Hiawathan' johdosta yhä kiihtynyt. Englannin sanomalehtien kanta asiassa on antanut sille uutta yllykettä. Runoilija William Howitt on eräässä Lontoon Atheneum'issa julkaisemassaan kirjeessä sanonut, että Longfellow on ihmeteltävällä taidolla omistanut Kalevalan muodon ja hengen. — The National Intelligence ei ottanut vastaan toista kirjoitustani siitä syystä, että se oli jo antanut sananvuoroa molemmille puolueille ja pelkäsi, että riita painuisi yli niiden rajain, joita he voivat myöntää tähän vuodenaikaan. Lähetin silloin viime keskiviikkona kirjoitukseni New-York Tribune'en, mutta en ole vielä siitä mitään kuullut. — Kun tästä olen päässyt, aion ryhtyä Kalevalaan ja käydä läpi nuo mainiot runot ('the glorious runes')."
Sitten seuraa kirjeessä käännöskatkelma 41:stä runosta, jota hän pyytää Soldanin korjailemaan. Hän pyytää myöskin Soldanilta selontekoa Kalevalasta, joka olisi tarkempi kuin Schiefnerin käännöksen esipuheessa oleva. Nähtävästi hän sen saakin, koska Soldanin paperien joukossa on konsepti selontekoon kansanrunoudesta yleensä ja erittäin Kalevalasta.
John Porter ei ehtinyt kääntää koko Kalevalaa, ainoastaan muutamia osia siitä, jotka hänen kuolemansa jälkeen v. 1860 ilmaantuivat painosta nimellä Selections from the Kalevala. Mutta kuinka innostunut hän oli kirjallisuuteemme, sitä osoittaa se, että hän siihen oikein tutustuakseen rupesi oppimaan ruotsinkieltä ja osaksi oppikin sen. Hän oli suuresti ihastunut Runebergiin ja varsinkin Hirvenhiihtäjiin ja käänsi m.m. Maamme-laulun englanniksi.
* * * * *
Cambridgessä pääsi Soldan taas käsiksi rakkaaseen kemiaansa, johtaessaan professori Horsfordin oppilaiden opinnoita käytännöllisessä kemiassa. Oppilaansa näkyivät olleen häneen erittäin tyytyväiset ja herätti hän ehdottomasti virkaveljiensäkin kunnioitusta, sillä tiedemiehenä oli hän heitä etevämpi, eikä suinkaan näy arvosteluaan säästäneen heidän heikkouksistaan. Horsfordin laboratoriota hän esim. koetti saada parempaan kuntoon huomauttamalla sen puutteellisuuksista. Heillä oli heilläkin, ylioppilailla ja professoreilla, tiedeseuransa, Scientific Society'nsä, joka joutui Soldanin ankaran arvostelun esineeksi. Hän puhuu siitä suurella ylenkatseella. Eräässäkin kokouksessa, jossa tehtiin joitain lapsellisia kokeita johtamalla vetykaasua tärpätin kautta, ehdotti Soldan häikäilemättä, että tiedeseura toistaiseksi kokonaan lakkaisi tiedettä edistämästä — poikanulikoita kun ovat — ja asettaisi päätehtäväkseen jäsentensä oman vaurastumisen. Soldanin papereissa löytyy se puhekin, jossa hän tämän ohjelmansa esittää. Vaikkakin esitys loukkasi itsekylläisien ameriikkalaisten hyvää luuloa itsestään, täytyi läsnäolijain kuitenkin myöntää ansaituksi hänen arvostelunsa, ehk'ei olekaan säilynyt jälkiä siitä, missä määrin hän sai vähennetyksi sitä humbuugia, joka häntä tieteen alalla niinkuin muillakin niin suuresti suututti Ameriikassa.
Joskin Cambridgessä olo vilkkaamman henkisen elämänsä kautta tyydyttikin enemmän kuin Newark ja vaikka kaupunki olikin siedettävämpi ja toimi siellä mieluisempi, vaivasi häntä sielläkin tuo ainainen henkiheimolaisuuden puute. Hän kyllä sai tehdä tuttavuuksia ja joutui perheihin, jotka olivat seudun parhaita, hän oli kernaasti nähty salongeissa kieli- ja muiden taitojensa tähden, hän oli intresantti ilmiö, kun oli palvellut Venäjän armeijassa ja sieltä karannut, mutta siitä huolimatta viihtyi hän yhäkin huonosti seuraelämässä. Eräästäkin illanvietosta tultuaan huudahtaa hän: "Kun ne eivät vaan puhuisi niin paljon roskaa!" Ja toisen kerran: "No niin, ihmiset ovat erittäin järkeviä ja osaavat hyvin käyttäytyä. Mutta miksi en minä löydä heistä ainoatakaan, joka ottaisi minut huostaansa ja ohjaisi minua, oikaiseisi minua? Mutta jos minä en ole ohjattavissa, niin sanoisivat minulle edes sen suoraan ja rehellisesti. Sillä semmoinen minuun kyllä vaikuttaa. Mutta minulla näkyy olevan oma kurjuuteni ja heillä on omansa; mutta minun on suurempi. Ei se ole ainoastaan lämpöä minun puoleltani ja väärinkäsitystä heidän puoleltaan; se on tuo kirottu henkinen ylpeys, joka näkyy kulkevan filosofiani kintereillä. — — Voi, jos saisi edes puhutella jotain elävätä ihmistä sen sijaan, että uskoo vaan kaikki kynälleen!"
Samallaista tasapainon puutetta ja sairaloisuutta osoittaa myöskin seuraava tapaus, johon on yhdistetty niin kuuluisa nimi kuin Jenny Lind. Tämä mainio laulajatar, joka syksyllä v. 1851 oleskeli Ameriikassa, pani Soldan-parankin pään pyörälle, vaikk'ei hän ollut satakieltä nähnyt eikä kuullutkaan kuin hyvin kaukaa teaatterin paratiisista Lontoossa ollessaan. Oli julistettu kilpailu parhaasta tervehdys- ja ylistysrunosta "jumalattaren" kunniaksi. Porterkin oli arvatenkin sen johdosta tullut kirjoittaneeksi runon, joka Soldanin mielestä oli parempi kuin palkinnon saanut. Tähän runoon sepitti Soldan säveleen ja lähetti sen ynnä kirjeen Jenny Lindille, toivoen saavansa siihen jonkunlaisen vastauksen. Kuta useampia päiviä kului ilman vastausta, sitä suuremmalla jännityksellä Soldan sitä odotti. Häntä hermostutti varsinkin se, ett'ei tiennyt, oliko kirje tullut perille vai ei. Hän oli näet jättänyt sen hotellin palvelijalle, joka luettuaan osoitteen loi hyvin halveksivan silmäyksen Soldanin vanhaan nappia puuttuvaan päällystakkiin eikä näyttänyt siltä kuin aikoisi hän toimittaa kirjeen perille. Epätietoisuus siitä, oliko kirje tullut perille vai oliko vastaanottaja pitänyt sen sisällön niin mitättömänä, ett'ei viitsinyt siihen vastata, saattoi hänet monta päivää kestävään "katzenjammeriin". "On toki ääretön välimatka meikäläisen ja Jenny Lindin välillä! Ja minä olen sitäpaitse narri. — Olen tuntenut kauheaa nöyryytystä tuon kirjeen johdosta Jenny Lindille. Mitä se on? Olinko todellakin tyhmä? Enkö ole puolihöperö? Eikö hermoheikkouteni ole surullinen ilmiö? Mutta onko se vika? Voinko sitä auttaa? Tai luulottelija ja itserakas? Mutta mitä sitten olen luulotellut? Että hän olisi läpitsensä jalo ihminen? Tyhmä minä lienen ollut, sillä en minä ollut niinkuin muoti vaatii. Mutta aikomukseni oli rehellinen, sen tietää Jumala. — — Kun vaan olisi seuraa!"
Niin lapselliselta kuin tämä epätoivo moisen vähäpätöisyyden vuoksi näyttääkin, oli se samoinkuin kaikki muukin Soldanilla likeisessä yhteydessä hänen käsityksensä kanssa ihmisistä yleensä. Jenny Lind ei ollut ainoastaan suuri taiteilija, vaan myöskin harvinaisen jalo ja hyväsydämminen ihminen. Nähtävästi odotti hän semmoiselta ainakin kiitosta, ja kun ei sitä tullut, vaikutti se häneen — ei niin, että syy olisi ollut Jenny Lindissä, vaan hänessä itsessään. Sillä luottamusta omaan itseensä ei hän koskaan saavuttanut elämässään.
* * * * *
Ja kuitenkin oli hän jo tällä lyhyellä Ameriikassa oloajallaan ehtinyt tekaista keksinnönkin. Kemiallisessa opetustoimessaan joutui Soldan itsekin tekemään kokeita tällä alalla, eikä aikaakaan, kun hän keskellä filosoofisia, korkealle tähtääviä mietteitään sielun kuolemattomuudesta, uskosta ja totuudesta hämmästyttää päiväkirjansa selailijaa seuraavalla ilmoituksella:
"Olen tehnyt kokeita haihduttamalla maitoa sokerin ja gummin avulla — hyvä taito merimatkoja varten."
"200 Cub. centm. tuoretta maitoa, pari tippaa NaOCO2 liuosta; 2 1/2 gr. gumm. arab. (liuosta), 20 gr. sokerijauhoa — näkyy vastaavan hyvin, — lakataan, kun kaikki on melkein kuivaa — sekotetaan veteen, hämmennetään."
Tarkempia tietoja tästä hänen harrastustensa odottamattomasta esineestä tapaamme samaan aikaan alkaneessa kirjevaihdossa Rich. Smithin kanssa. Heinäkuun 28 p:nä 1851 päiväämässään kirjeessä kertoo hän joku aika sitten sattumalta saaneensa nähdä Englannissa valmistetun tuotteen kuivattua maitoa, joka oli suljettu ilmaa pitävään tina-astiaan ja josta veteen sekoitettuna tuli maitoa. Teos oli jotenkin ala-arvoista, mutta itse kysymys maidon kuivaamisesta oli hänestä hauska. Hän otti sen kotiinsa ja alkoi kohta kokeilla samallaisen teoksen aikaansaamiseksi omalla tavallaan. Ennen pitkää eli noin parin kuukauden kuluttua onnistuikin hänen keksiä metoodi ja valmistaa apparaatti, joiden avulla hän taisi valmistaa maitokakkua, joka täydellisesti vastasi tarkoitustaan. Koettaakseen sitä käytännössä antoi hän sitä eräälle kapteeni Huntille merimatkoilla käytettäväksi ja sai tältä sittemmin kiittävät arvostelut. Soldanin maidolla oli kapteenin mielestä paljoa paremmat ominaisuudet kuin englantilaisella, jota hän myöskin oli koettanut. Itse oli Soldan huomannut sen säilyttävän tuoreutensa useita viikkoja avonaisessakin astiassa, mutta iimanpitävästi sulettuna luulee hän sen pysyvän vuosia. Hinta voisi olla melkoista halvempi kuin englantilaisen teoksen.
Keksintö oli siis valmis ja kysymys oli nyt saada se käytännössä toteutetuksi. Vaan se puoli asiasta ei ollutkaan yhtä näppärästi suoritettavissa. Vasta seuraavana vuonna voi hän ruveta sitä puolta asiasta hommaamaan, muutettuaan New-Yorkiin asumaan.
* * * * *
Heinäkuussa lähti Soldan Cambridgestä ja lähti yhtä kyllästyneenä ja pettyneenä kuin Newarkistakin, sillä Cambridgessäkin oli hän joutunut melkein samanlaisen kohtelun alaiseksi kuin Newarkissa. Hänen esimiehensä professori Horsford käytti hyväkseen suomalaisen herkkäuskoisuutta ja hyväsydämmisyyttä ja sai hänet houkutelluksi luopumaan osasta pientä palkkaansa, estäen hänet siten tekemästä maitokokeitaan siinä määrin kuin olisi tahtonut. — "Horsford on roisto!" — Se oli hänen arvostelunsa miehestä, sitä katkerampi kun hänelle ei mikään ollut vastenmielisempää kuin pakko olla varoillaan ihmisiä kohtaan. Todellisella ilolla jätti hän sen vuoksi Cambridgen ja lähti ystävänsä Ludvig Koeppenin kanssa kävelyretkelle lähellä olevaan White Mountainsin vuoristoon.
Retki ihanissa seuduissa oli erinomaisen virkistävä ja herätti se Soldanissa taas eloon kauvan kadoksissa olleet taiteilijataipumukset. Hän matkallaan piirusteli luonnossa ja maalasi sitten New-Yorkiin tultuaan tekemiensä luonnoksien mukaan öljyväri-taulujakin, tullen siihen iloiseen huomioon, että "hänellä näkyy olevan oikea taipumus maisemamaalaukseen."
Jalkamatkan päätyttyä asettui Soldan Concorden kaupunkiin Newhampshiren valtiossa, jonne oli saanut kutsut tulla loppukesää viettämään erään Joseph Elan luo, joka oli ollut hänen oppilaitaan Cambridgessä ja nyt tarjosi hänelle tilaisuutta jatkamaan maitokokeita luonaan. Tuskin oli Soldan kuitenkaan päässyt asettumaan nuoren ystävänsä luo, kun tämä sairastui äkillisesti ja kuoli muutaman viikon kuluttua. Suurella kaipauksella puhuu Soldan Elasta päiväkirjassaan: "Tässä suoraluontoisessa ja vapaamielisessä nuorukaisessa, se on uskoni, menetti Ameriikka voimakkaan totuuden sankarin. 23 vuotias, mutta kypsynyt kuin vähintäin 33 vuotias. Voimakkain yhdyssiteeni tämän kaupungin kanssa." Soldan jäi kuitenkin lukukauden loppuun saakka Concordeen, ruveten pelkästä hyväntahtoisuudesta opettajaksi siellä olevaan naiskouluun, jonka johtaja oli Elan täti ja joka ilman Soldanin apua olisi ollut pakoitettu opettajan puutteessa lakkaamaan.
Marraskuussa v. 1851 lähti Soldan Concordesta ja saapui saman kuun 30 p:nä New-Yorkiin, jossa hän oli saanut edullisen kotiopettajan toimen erään rikkaan liikemiehen mr. Pellin luona. Hän on hyvin tyytyväinen asemaansa ja huudahtaa kirjeessä äidilleen: "On tuhatta kertaa makeampaa leipä, jonka vuoksi saa vähän ahertaa, kuin se, minkä varastaa insinöörinä Venäjän palveluksessa!" Toisissakin suhteissa oli hän ihastunut New-Yorkissa oloonsa, ainakin alussa. Siellä olivat hänen mielestään olot eurooppalaisemmat kuin missään muualla Ameriikassa ja siellä löysi hän vihdoinkin sen kodin tapaisen, jota oli kaivannut. Hän joutui näet asumaan erään saksalaisen lääkärin Enderlinin perheeseen, jossa hän hyvin viihtyi. Enderlin oli naimisissa erään leskirouva Müllerin kanssa, jolla oli kaksi lasta edellisestä avioliitosta. Toinen niistä, tytär Maria, tuli sittemmin Soldanin vaimoksi.
Suurinta tyydytystä ja mielihyvää tuotti hänelle kuitenkin New-Yorkissa oloaikanaan hänen siellä jatketut puuhansa maito-keksinnön kanssa. Hän haki ja sai patentin keksinnölleen ja onnistui hänen myöskin löytää apumiehiä teostaan suuremmassa määrin valmistaakseen ja kauppaan saattaakseen. Hänen vanha toverinsa Giessenin ajoilta, Harris, ja eräs toinen ameriikkalainen Blatchford lupasivat ruveta hänen yhtiömiehiksensä. Suunnitellun sopimuksen mukaan tulisi heidän panna rahat ja hänen aate, he perustaisivat tehtaan ja Soldan saisi kolmanneksen puhtaasta voitosta, jos hän olisi läsnä valmistuspaikalla ja ottaisi osaa työhön, mutta vaan neljänneksen, jos hän olisi muissa toimissa. Huhtikuuhun v. 1852 mennessä kehittyikin asia niin pitkälle, että yhtiö vuokrasi tehtaan lopullisten kokeiden tekemistä varten suuremmassa mitassa. Kokeet olivat näet kaikki tehtävät uudestaan ja niihin kului useita kuukausia. Huhtikuun 2 p:nä 1852 kirjoittaa hän kotiinsa tästä asiasta: "Olen nyt ehtinyt niin pitkälle, että on hyviä toiveita siitä, että tehdas saadaan kuntoon vuoden kuuluessa, ja ensi vuosi tulee jo antamaan meille pienen, kauniin voiton, mikä sitten jaetaan miehiä myöten, niinkuin jo olen maininnut. Jos kaikki käy hyvin, niinkuin nyt näyttää, niin voin minä jo ensimmäisenä vuonna kaapata tuhannen dollaria omalle osalleni."
Mutta samassa lisää hän seuraavat häntä ylen kuvaavat sanat:
"Mutta olkoon kuitenkin sanottu, ett'en rakenna minä onneani semmoiselle pohjalle enkä minä koskaan tahdo tulla affäärimieheksi tavallisessa merkityksessä. Olen jo näinä kahtena kuukautena tuntenut ja kokenut, kuinka sielua ja sydäntä tappavaa tämä rahan perään ahertaminen semmoisenaan on: minua inhottaa ajatella kaikkia niitä likalätäköitä, jotka ovat rahamiesten tiellä ja kuinka helppoa on niihin joskus kiireessä tai harmissa astua ja askeleensa pilata. Minä katsonkin koko tätä juttua vaan ameriikkalaiseksi yritykseksi, joka saakoon onnistua tai olla onnistumatta: minua ei kumpainenkaan tapaus tule sen suuremmin liikuttamaan, vaikkakin minä hartaasti toivon ja siitä toivosta iloitsen, että minä ainakin parin vuoden päästä olen saava mahdollisuutta ja tilaisuutta antautua koko sielullani ja koko sillä sydämmellä, minkä olen onnistunut siihen mennessä puhtaana säilyttää, siihen harrastukseen, mikä on minulle kaikesta kallein, nimittäin elämän kysymysten ratkaisemiseen. — Ei missään ole iloa niin paljon tarjolla kuin elämän totisuudessa."
Voisi jo edeltäpäin sanoa, että ken sellaisilla tarkoituksilla antautuu affäärimieheksi Ameriikassa, hän ei pitkältäkään potki niiden rinnalla, joiden tarkoitukset ovat enemmän sopusoinnussa maan tapojen ja tarkoitusten kanssa. Siitä on Soldaninkin maito-affääri hyvä esimerkki, niinkuin vielä tulemme näkemään.
* * * * *
Niinkuin jo on mainittu, ajatteli hän tehdessään sopimusta maitoasiasta jotain poissaoloa New-Yorkista, sill'aikaa kun muut maidon valmistamistehdasta hoitaisivat. Samaan aikaan eli huhtikuussa 1852, kun hän puuhasi keksintönsä kanssa, oli hän saanut tarjouksen toimeen, joka häntä kovasti houkutteli. Professori Henry D. Rogers, Pennsylvanian valtion geoloogisten tutkimusten johtaja, tarjosi näet — R. Smithin suosituksen johdosta ja nähtyään hänen piirustuksensa edellisen kesän jalkamatkalta — Soldanille assistentin paikan palveluksessaan. Ehdot olivat hyvät, 700-800 dollaria vuodessa ja työtä tulisi kestämään parikin vuotta. Hänen tehtävänään tulisi olemaan profiilien tekeminen kivihiilikerroksista ja geoloogisten karttain piirtäminen, luonnosten ottaminen geologisesti merkillisistä ryhmistä ja paikoista, sekä myöskin tavallisten maanmittaustöiden toimittaminen — siis toimi, johon hän jo upseerina ollessaan oli perehtynyt. Se häntä myöskin viehätti, että pääsisi tutkimaan käytännössäkin geologiaa, johon hän oli Agazzisin luentojen kautta saanut uutta harrastusta. Suurimpana vetovoimana oli ehkä kuitenkin se, että hän pääsi maalle ja liikkumaan metsissä ja siten vahvistamaan terveyttään, joka aina tuontuostakin juonitteli.
Kaikellaista oli hän kyllä jo ehtinyt kokeakin niinä puolena kolmatta vuotena, jotka oli ollut Ameriikassa: olla opettajana yhdessä poikakoulussa, yhdessä tyttökoulussa, yhdessä yliopistossa, olla kotiopettajana ja lopuksi tehdä huomattavan keksinnön ja panna sitä varten kokonaisen tehtaankin käymään. Väliaikoina hoiti hän vielä lukujaankin ja mietti yhä samoja suuria kysymyksiään, josta kaikesta muistokirjat ja kirjeet todistavat. Eivätkä olleet Euroopan politiikka ja kotimaan kysymyksetkään kadonneet kokonaan näköpiiristä. Niihin kiinnitti hänen huomiotaan Kossuthin tulo Ameriikkaan. Unkarilainen patriootti oli loppupuolella vuotta 1851 saapunut New-Yorkiin koettaakseen innostuttaa ameriikkalaisia maansa asiain hyväksi. Hän otettiin vastaan suurilla mielenosoituksilla, joissa Soldankin oli läsnä ja joista hän mainitsee päiväkirjassaan ja eräässä kirjeessään, piirustaapa hänen unkarilaisen lakkinsakin, jolla hän tervehti riemuitsevaa kansaa: "Mieliala on yleisesti hänen puolellaan", — kirjoittaa hän — "vaikka jesuiittain ja rahamiesten lehdet kirjoittavatkin häntä vastaan. Hän uneksuu ohimennen sanoen myöskin skandinavialaisesta aatteesta ja toivoo jotain Suomellekin, tai on ainakin sitä tekevinään. — — 10 p:nä joulukuuta 1851 piti kaupunki suuret päivälliset Kossuthin kunniaksi — ja nyt piti hän tuon suuren, ihanan maailmaa tärisyttävän puheensa, jossa hän kehoittaa Ameriikkaa muuttamaan tyhmää politiikkaansa."
Ei Ameriikka kuitenkaan muuttanut politiikkaansa eikä sekaantunut Euroopan asioihin, jotka siellä olivat Soldanin mielestä yhtä tyhmästi Unkarissa kuin muuallakin. "Totta tosiaan", kirjoittaa hän, "on maailma nyt taas kurjalla kannalla. Kaikki hyvät kärsivät ja vääryys rahoittaa. — — En voi kieltää, että innostukseni ajan merkkeihin on melkoisesti jähtynyt — ja minä miltei iloitsen (harmissani) siitä, että 'setäni varjo' (Louis Napoleon) tehtiin kuninkaaksi Pariisissa. Onhan sentään hauskaa sekin, kun on nähnyt omin silmin ja läheltä maailmanhistoriaa luotavan. Mutta muuhun täytyy paremmat ajat perustaa eikä barrikaadeihin."
Tätä pessimismiä lisäsivät vielä hänen Suomesta saamansa tiedot. Nikolain hallitusjärjestelmä oli siellä kehittynyt huippuunsa. "Kotka hioo kynsiään. — Suomea eivät saa kirjoittaa muut kuin asianomaiset (teologiaa ja ekonomiaa — minun pitää jouduttaa hiukan teologiaa saadakseni sen painetuksi suomenkielellä!)" — — Ja kun veli Kalle on kirjoittanut ei saaneensa lupaa matkustaa ulkomaille opinnoitaan jatkamaan, päättää Soldan sen tapahtuneen hänen tähtensä ja lisää ivallisesti: "Hermoheikko pelkää rottaa, vaikkakin hän on hävytön tai näyttää karskilta; kipinää ajetaan välistä takaa paloruiskulla" — joissa sanoissa ei ole lausuttu sattuvaa arvostelua ainoastaan Nikolai I:n aikuisesta politiikasta.
Harvoin lienee Suomen kansan kohtalo ollut toivottomampi kuin vuoden 1850:n vaiheilla. Mutta sinne, tuohon murjottuun maahan, jossa vapaus tuikki kuin kynttilä umpilyhdyssä, oli kuitenkin hänen ainainen halunsa maasta, jossa vapaus loimona liekehti. Vaan yhä kauvemmas siitä vei hänen tiensä, vei vaan yhä lännemmäksi, eikä palauksen aamukoita edes sarastanutkaan idän ilmoilta, ei hänelle eikä hänen maalleenkaan.
13.
Pennsylvanian hiilimailla.
Tamaquassa. — Luonnon helmassa. — Henry ja Benjamin Kline. — "Toinen Paganini." — Bostonissa. — Jatkuvia maanmittaustöitä. — Filadelfiassa.
Kesäkuussa v. 1852 on Soldan — heitettyään kaikki kemialliset kaupunkilaispuuhansa — jo täydessä toimessa ulkona luonnon helmassa. Hänen tehtävänään on kartoittaa sekä topograafisesti että geoloogisesti kivihiiliseutuja Pottsvillen ja Mauch Chunkin kaupunkien välillä Pennsylvanian valtiossa ja ottaa selkoa siitä, missä hiiltä löytyy. Tästä toimestaan on hän tehnyt hauskaa selkoa kotiinsa kirjoittamissaan kirjeissä, joihin hän tapansa mukaan on piirtänyt karttoja ja kuvia. Mistään päiväkirjasta fiiosoofisine mietteineen ei nyt ole jälkeäkään olemassa, sen tekemiseen kun ei nyt tietysti ollut aikaa. Sen sijaan on piirustusvihko, joka kauvan on ollut unohduksissa, taas otettu esille.
Ensimmäinen Soldanin metsäkauden kirjeistä on päivätty 20 p:nä heinäkuuta Tamaquan pikkukaupungissa Pennsylvaniassa. Siinä selvittää hän äidilleen ja sisarilleen maanmuodostusopin alkeita, eri maakerrosten niinkuin kivihiili-, hieta-, kivi-, stukki- y.m. kerrosten muodostuksia niissä seuduissa, joissa hän työskentelee. Sitten puhuu hän kaivoksista ja miten niissä työskennellään ja antaa lopuksi valaisevan kuvauksen siitä, kuinka kivihiiltä kuletetaan kaivoksista lastaus- ja ulosvientipaikkoihin Pottsvillessä ja Mauch Chunkissa, Se tapahtuu siten, että vaunut suurimman osan matkasta kulkevat omasta painostaan ja että niitä vaan muutamissa penkereissä autetaan ylös nostokoneilla.
Tässä keskellä vuorista metsämaata työskenteli hän nyt mitä ihanimman luonnon helmassa. Kukkuloilta, jotka kaikki kasvoivat metsää: kastanjaa, tammea, myöskin kuusta ja petäjää ja laakeripuuta, on joskus mitä ihanimpia näköaloja sinisine harjuineen. Ilma on mainio, sää enimmäkseen kaunis. Millaista hänen elämänsä tuossa ympäristössä on, siitä antaa toinen kirje (Dauphinista, 7 p:nä marraskuuta 1852) selvän ja mitä miellyttävimmän kuvan. Annan hänen itsensä taas pitemmältä puhua:
"Tätä kirjoitan minä Dauphinin pikkukaupungissa, lähellä Susquehannah-jokea, 8 engl, peninkulmaa Harrisburgista, joka on Pennsylvanian pääkaupunki. Viime kirjeessäni piirustin jonkunlaisen kartan seudusta, jossa oleskelin. Olen sittemmin joustanut paljoa pitemmälle. Dauphin on Pottsvillen hiilipiirin äärimmäisessä, läntisessä osassa, noin 70 peninkulmaa Mauch Chunkista, josta alotin työni keväällä. 70 peninkulmaa on pitkä matka, kun sitä samoilee ja risteilee minun tavallani. Jos olisin pannut kaikki kesäiset askeleeni yhteen linjaan, niin ulottuisi se Lissabonista sinne Kuopioon, luulen ma, eli kuinka paljon tekee 15-20 virstaa päivässä seitsemän kuukauden aikana. En ole tietysti voinut muuta kuin edistyä terveydessä, voimassa ja reippaudessa. En ollut juuri ollenkaan uupunut iltasin ja kuitenkin on paljoa raskaampaa tunkea ja kiivetä läpi metsäin ja pensastoiden, yli mäkien ja poikki laaksojen kuin marssia avonaisella maantiellä. Antaakseni mammalleni nyt kuvan elämästäni, niin olivat päiväni melkein tämänkaltaiset":
"Nukuin makeinta untani jossain jonkun pikkukaupungin hotellissa. (Usein näin mammaa unissani, aina terveenä ja rauhallisena omana mammanani). Suuri 'porokello' soi rappusissa kello 1/2 7 tai niissä seuduin. Silloin alettiin kai kaikissa vuoteissa käännähdellä ja alkuasukkaat — niin arvelen — hyppäsivät kohta ulos. Puolta tuntia myöhemmin kutsui kello taas aamiaiselle. Silloin olin jo minäkin siksi valpastunut, että olin — ainoastaan 10 minuuttia myöhemmin kuin muut — aamiaispöydässä, jossa tavallisesti tarjottiin kahvia, teetä, lämpimiä lettuja, munapiirakkaa, pihviä ja omena- ja persikkaseosta — potaatit unohdin — mutta viime aikoina en koskaan unohtanut panna mukaan — mutta niistä toisessa paikassa. Nyt seurasi sikari, tuo valitettavasti unohtamaton — ja niin kauvan kun sitä kesti, tehtiin valmistuksia päivän retkeä varten. Emäntä sai panna leipää ja lihaa ja juustoa ja kurkkuja läkkirasiaani ja maitoa toiseen pienempään — ja ne sijoitettiin nahkalaukkuun ynnä niiden kanssa — mutta niistä toiste. Kaksi nuorta poikaa, Henry ja Benjamin Kline, saksalaista sukuperää, oli minulla uskollisina aseenkantajina, ketjun ja kontin kantajina. He olivat aina valmiit, minäkin jotakuinkin ajoissa. Nuori Mr. Poole, urkujen rakentaja, kuului viime kuukausina pieneen retkikuntani, tehden kuitenkin enemmän kotityötä."
"Klo 8 ja 9:n välillä lähdimme me liikkeelle. Allekirjoittanut oli puettu lyhyeen keltasen harmaaseen kesätakkiin, olki- tai huopahattuun, varsisaappaihin, kupeellani rakas Leipzigin markkinoilta ostettu mainio, nyt vanhuudesta jo ruskettunut nahkalaukku, ja kädessä piirustuslauta keppineen. Välistä marssittiin englannin peninkulma, välistä kaksi tai kolmekin työpaikalle. Minä määräsin suunnan. 'Norr 16 Vest!' esimerkiksi. Henry Kline asetti kompassin paikoilleen, määräsi pisteen ja tuo vikkelä, hyväluontoinen Ben alkoi nyt vetää ketjua Henryn komennon mukaan — läpi risujen ja pensaiden, miten milloinkin sattui — sill'aikaa kun minä kulin ympäri sekä itään että länteen lukien askeleitani ja sihtaillen pienellä kompassillani. Sillä tavoin tultiin esim. harjun selälle. Poikain oli määrä odottaa minua siellä. Noin puolen tunnin kuluttua kuului hoilaamista metsästä. Kuka se oli? Minä. Vastaus kuului: 'More east!' [Enemmän itäänpäin!], sillä Henry tiesi aikoja sitten, että minä toisella korvallani en voinut erottaa äänen suuntaa. Nyt olin kohta heidän luonaan ja määräsin asianhaarain mukaan uuden suunnan — mutta aina niin, että me päivällisen aikaan joutuisimme johonkin laaksoon, jossa olisi puronen ruokaviineineen. Vasta syksymmällä, kun päivät alkoivat jäähtyä, tapahtui päivällisen syönti näin: Ben, joka kantoi kirvestä ja melkein yhtämittaa hyräili Carneval de Venise'ä tai jotain muuta minun kappalettani, hakkasi puut, sittenkun ensin oli siivonnut paikan noista tavattoman tiheistä laakeripensaista ja muista köynnöksistä, joita laaksot täällä ovat täynnä. Minä Henryn kanssa keräsin sill'aikaa kaatuneita puita, ja ennen pitkää hulmusi hauska kokko puron varrella — aivan niinkuin meillä — niin, ja nyt vasta tulivat potaatit esiin, paistettaviksi ja roviolla poltettaviksi. Entä suola? Se unohtui - ensi kerralla — mutta sitten oli minulla aina suolaa liivintaskussa. Eräänä semmoisena hetkenä 25 p:nä heinäkuuta avasin minä paksun kirjepakan kotoa, jonka olin saanut juuri lähtiessämme aamulla majapaikasta. Tulta ei meillä sillä kertaa ollut, mutta ihana ja laaja näköala lähteen partaalta korkealla vuoren harjulla. Lepäsimme tuolla tavoin noin puolen tuntia siksi, kunnes minua alkoi nukuttaa loikoessani siinä keveä ilmatyyny pääni alla; silloin herätin Henryn ja hän Benin ja nyt jatkoimme samoilemistamme läpi risujen ja pensastoiden, hoilaten, mitaten ja piirustaen, — kunnes noin 6 tai 7:n aikana palasimme suorinta tietä entiseen hotelliimme tai johonkin uuteen muutamia peninkulmia vanhasta, jonne matkakapineemme y.m. oli jo ennen lähetetty dilisanssilla tai höyryvaunulla. — Illallinen oli valmis ja me myöskin valmiit sitä nauttimaan. — Puolen tunnin kuluttua alkoivat jalat tuntua jotenkin väsyneiltä — mutta tavallisesti olin minä vielä siksi virkeä, että jaksoin avata viululaatikkoni ja — 'give us a tone' — antaakseni konsertin ruokasalissa tai avonaisessa vieras- ja tarjoiluhuoneessa; ja silloin oli minulla aina onni nähdä parvi vuori- ja muita miehiä tunkevan sisään. Yleensä eivät he pitäneet musiikistani; vähä väliä sain minä kuulla peittelemättömiä ja naiiveja arvosteluja siitä; mutta siitä, että minä olin toinen Paganini taitavuuteen nähden, olivat he kaikki yhtä mieltä. Jos satuin olemaan hyvällä tuulella soitellakseni etupäässä heidän huvikseen, niin soitin semmoisia kappaleita kuin 'I'm coming from Alabama' tai jonkun Värmlannin polskan, ja silloin oli kaikki hyvin. Ja kyllä siinä on koko joukko tervettä järkeä tuollaisessa ma'ussa; 'tone' (ääni) on heistä sävel, ja sellaista tahtovat he kuulla, mutta juonikkaita variatsiooneja ja monimutkaisia italialaisia kappaleita jos jonkinlaisista uvertyyreistä eivät he ymmärrä ja ne ovat heistä ikäviä. Näkyy olevankin niin, että yksinkertainen ja luonnollinen sisältörikkaampi musiikki on aivan hukkunut ja kadonnut kaikellaisten variatsionisotkujen taa. — Kuitenkin tuotti minulle sanomatonta iloa tehdä heille seuraava pila. Kun halusin päästä joskus hyvinkin sekalaisesta kuulijakunnastani, niin aloin soittaa — Ernstin elegiaa. En ehtinyt vielä puoleenkaan, kun näin heidän solahtavan kadulle toinen toisensa jälestä samalla hiljaisella ja kursailemattomalla tavalla kuin olivat tulleetkin. Ja kuitenkin sanoo Porter, yksi niistä harvoista tuttavistani, jotka kernaasti tahtovat kuulla tätä ihanaa kappaletta, että minä nyt soitan sen verrattomasti paremmin (omasta mielestäni kylläkin kurjasti) kuin ennen muinoin Giessenissä. Mutta kello on 9, on aika mennä levolle, ja kun minä hetken kuluttua nukun makeasti — niin on päiväni lopussa. — Tällä retkellä tekemäni kartta peittää — yli 200 engl. neliöpeninkulmaa; paikan voi helposti löytää jokaisesta suuremmasta Yhdysvaltain kartasta. Piirustin tähän ylimalkaisen kartan, jossa viime kesänä 'kartoittamani' alue on merkitty harmaalla. Vähän pohjoisempana on vielä muitakin hiilimaita, ne saavat olla siellä ensi kesään, jolloin minä uudistunein voimin ja lisääntyneellä taidolla toivon saavani nekin selville. Mutta eikö ole merkillistä, ett'ei sellaista topograafista karttaa kuin minun, joka on Euroopassa niin tavallinen ja joka tarkkaan näyttää jokaisen mutkan maan pinnassa, vielä ole koskaan ennen tehty tässä maassa, paitse muutamista kaistaleista meren rannalla. Niin, harvoin tapaa jonkun, joka edes ymmärtää semmoista karttaa, vaikka se valmiina asetettaisiin hänen nenänsä alle. — — — Tahdon vielä lisätä, että mamman hyvät kirjeet, jotka kirjoitettiin joulukuussa kaksi vuotta sitten, saapuivat perille viime kesänä. Eivät näy kirjeet hukkuvan, on kuin seuraisi niitä kallis siunaus. Mamma kutsui kirjettä kyyhkyseksi, ne ovat ja ansaitsevat olla jonkinlaisia pyhiä kyyhkysiä — ainakin niin kauvan kun ne ovat viattomia. —"
— — "Olen tyytyväinen tähän uuteen elämänuraani. Enhän tosin voi olla aivan innostunut tähän alinomaiseen samoilemiseen, mutta minä ajattelin ja ajattelen vieläkin, että tarvitsin tätä puhaltaakseni uutta elämää ja uusia voimia itseeni. Toimeentuloni on hyvä kyllä eikä mikään estä minua parantamasta sitä vastaisuudessa. Ei täällä ole työn puutetta sille, joka tahtoo ja voi tehdä sitä. Ja minä viisastun vuosi vuodelta sikäli, että opin antamaan arvoa työn merkitykselle ja kunnialle. Elämäni oli toki liiaksi haaveellista ennen. Totinen elämä ei lopulta kuitenkaan ime voimaansa usvaisista unelmista, — vaan tarvitsee tunkea juurensa elävään todellisuuteen. Olen tyytyväinen, sisällisesti oikein onnellinen sen johdosta, miten asiat ovat kehittyneet. En luule, että olisin voinut saada sopusointuun sairaloisesti levotonta ja intoilevaa henkeäni — ell'en olisi tuona merkillisenä hetkenä syöksynyt myrskyiseen mereen: ei se ainakaan olisi tapahtunut ajoissa. Tekoni kautta onnistui minun saada aika odottamaan itseäni, Matti-Myöhäistä; ja minä toivon — olevani pelastettu. — Toisaalta ei haaveilu ollut ainoastaan unta, ei ainoastaan harhaluuloa; siinä oli paljon, vaikkakin vääristynyttä todellisuutta, ainakin sen verran kuin tarvitaan sen terveellisen tasapainon saavuttamiseksi, joka oli kerran tuleva. Elämä on minulle kallis ja pyhä vielä ja on semmoisena pysyvä, ihmiselämä nimittäin." —
Lopetettuaan kartoittamistyönsä Pottsvillen kaivosseudussa siirtyi Soldan talveksi Bostoniin valmistaakseen ne kartat, joihin hän oli tehnyt mittauksia kesän kuluessa. Mitä hän muuta siellä toimitti, siitä ei ole mitään muistiinpanoja säilynyt. Että hän taas oli päässyt rakkaaseen filosofiaansa, sitä todistavat hänen muistikirjassaan tavattavat mietteet. Suurin osa ajasta näyttää kuitenkin kuluneen karttatyöhön.
Seuraavana kevännä (1853) on hän taas samoilla seuduilla kuin edellisenäkin ja samoissa toimissa, yhä Rogersin palveluksessa, jolta hän ystävänsä Smithin toimesta nyt lienee saanut hiukan paremman palkan kuin edellisenä vuonna. Rogers oli näet tietysti niinkuin melkein kaikki muutkin ameriikkalaiset, joiden kanssa Soldan tuli asioihin, koettanut käyttää hänen hyväntahtoisuuttaan edukseen sälyttämällä hänen niskoilleen työtä enemmän kuin oli sovittukaan. Smith kehoittaa Soldania tekemään kirjallista kontrahtia — millä menestyksellä, ei käy selville.
Oltuaan ensin kolme viikkoa Schylkill-joen lähellä olevan Phoenixvillen lyijy- ja kuparikaivosseudussa, valmisti hän siitä kartan, joka heti valmistuttuaan sai kunnian joutua suureen New-Yorkin kristallipalatsissa olleeseen näyttelyyn. Työskenneltyään Hatzletonin hiiliseudussa yhden kuukauden siirtyi hän Susquehannah-joen varrella olevaan Vilkesbarreen, jossa mitä ihanimman luonnon helmassa viipyi heinäkuusta lokakuuhun.
Kun kartoittamistyö siellä oli loppunut, vei Soldan joukkonsa, johon paitse ennen mainituita Henry ja Benjamin Klineä kuului vielä kaksi muuta apulaista ja yksi hevonen, aution seudun läpi Haztletonista Cliftonin kylään, jossa hän heistä erosi. Cliftonissa piirusti hän vielä joukon maisemaluonnoksia geoloogista kertomusta varten mittaamistaan seuduista ja matkusti sitten lokakuun lopussa (1853) Filadelfiaan ja sieltä New-Yorkiin.
Hän oli päättänyt jättää maanmittaustyön, osaksi siitä syystä, että oli sen vaivaloisuuksiin kyllästynyt, osaksi sen vuoksi, että työn paljous oli estänyt häntä omistamasta mitään aikaa geologisiin tutkimuksiin puhtaasti tieteelliseltä kannalta, niinkuin oli toivonut. Ja vilkas ja vaihteleva kun oli, väikkyi hänen mielessään jo taas halu henkisiin harrastuksiin ja muihin toimiin, jotka pitäisivät sydämmen ja sielun reippaina ja eloisina.
Sillä se oli tuo henkinen, aatteellinen puoli elämästä, jota hän aina koki hoitaa ja vaalia. Halu siihen pakotti hänet muuttamaan suuntaa, niinpiankun joku alotettu ura uhkasi viedä — rahapajaan. Siihen, aineellisiin etuihin, olisi topograafin toimikin ehdottomasti vienyt, sillä kilpailu kenen muun kanssa tahansa silläkin alalla olisi hänelle ollut ylen helppo. Ystävät, etupäässä Smith, eivät lakanneet puhaltamasta tuulta purjeisiin, niinpiankun hän ne levitti, mutta Soldanin elämänpurren peräsimessä oli toiset voimat.
14.
Viimeiset vuodet Ameriikassa.
Tohtori Enderlinin perheessä New-Yorkissa. — Myy maitopatenttinsa. — Kesän vietto George-järvellä. — "The Geology of Pennsylvania." — Asettuu Pottsvilleen. — Naimapuuhia. — Aarniometsissä. — Saa kutsun palata Suomeen. — Loppuvaikutus Ameriikasta.
Marraskuussa 1853 saapui Soldan New-Yorkiin ja asettui asumaan entiseen paikkaansa Enderlinillä, nauttien kauvan kaivatuista mukavuuksista ystävällisen perheen helmassa. Hänen päätyönään talven kuluessa oli karttain piirustaminen kesällä tehtyjen piirustusten mukaan ja sivutöikseen sai hän tekemistä maitopatenttinsa kanssa.
Niinkuin on jo mainittu, oli se hänen lähtiessään maanmittaustöihin Pennsylvaniaan jäänyt sille kannalle, että Harris & Blatchford hoitaisivat tehdasta ja valmistaisivat tavaraa luovuttamalla neljännen osan voitosta keksijälle. Voittoa ei kuitenkaan liene tullut sanottavasti jaettavaksi, koska tuli puhe yhtiön liikkeen lakkauttamisesta. Sopimuksen nojalla, joka sisälsi pykälän siitä, että patentti siirtyisi takaisin Soldanille, ell'ei yhtiö voisi sitä hyväkseen käyttää, alkoi hän etsiä uusia yhtiömiehiä. Syy ei näet ollut keksinnössä, vaan sen käyttäjissä. Blatchfordin johtama tehdas ei ollut voinut panna käytäntöön mitä vaadittiin ja niin oli tuote tullut huonoa. Soldan huomasi kyllä vian, mutta kun hänellä oli ollut rettelöitä ja ikävyyksiä yhtiömiestensä kanssa, ei hän suostunut sitä ilmaisemaan, ennenkun suhde oli uudesta järjestetty. Monien keskustelujen ja sovittelujen jälkeen ratkaistiin asia viimein siten, että entinen yhtiö lakkasi ja Soldan möi koko keksintönsä entisille yhtiömiehilleen. Summa, minkä hän siitä sai, oli 4,000 dollaria. Kauppasopimus sisälsi muun ohessa sitoumuksen, ett'ei Soldan millään tavalla toimisi maidon valmistamisen alalla, niin kauvan kun keksintö olisi ostajain tai heidän oikeudenomistajainsa hallussa.
Se oli siis Soldanin hyöty keksinnöstä, josta myöhemmin lienee kehittynyt miljoonaliike. Paitse sitä, että hän oli siihen uhrannut aikaa parisen vuotta, oli hänellä ollut suoranaisia kustannuksiakin kokeiden teosta, patentin hankkimisesta y.m. Myöhemmin näkyy hän kauppojaan katuneen ja arvelee kerran eräässä muistiinpanossaan Suomeen palattuaan, että hänestä minä päivänä tahansa voisi tulia rikas mies, jos keksintö vielä olisi hänen käytettävänään.
Myydessään piti hän kuitenkin kauppaa edullisena ja oli iloinen siitä, että saamansa rahat — suuri summa kyllä hänen siihenastisiin pääomiinsa nähden — sallivat hänen maksaa vanhat velkansa ja elää joitakuita vuosia leipähuolista vapaana. Ruotsalaiset ystävät, Langell, Hedlund y.m. saivat nyt takaisin sen vähän, mikä heiltä oli liiennyt Soldanin Ameriikkaan lähtiessä. Silloin hänelle myöskin pisti päähän suorittaa velkansa Venäjän valtiolle ja aikoi hän jo lähteä viemään sitä Venäjän lähettiläälle Washingtoniin, kun Smith sai hänet tästä tuumasta luopumaan, arvatenkin sillä syyliä, että rahat, jos ne, mikä ei ollut luultavaa, otettaisiinkin vastaan, eivät varmaankaan kilahtaisi sen kirstun pohjaan, jonne olivat aijotut.
Innostuneena tästä hyvästä tuloksesta ja kun hän nyt rahakkaana miehenä voi käyttää aikaansa mihin tahtoi, ryhtyi Soldan miettimään uusia keksintöjä. Koko talven 1854 teki hän kokeita koneita varten, joiden avulla voisi valmistaa muitakin säilykkeitä kuin kuivattua maitoa. Kokeissaan hän näkyy joutuneenkin niin pitkälle, että sai patentin jonkinlaiselle kuivauskoneelle, jonka avulla voisi säilyttää m.m. hedelmiä. Keksintö ei kuitenkaan näy oikein onnistuneen, koska se jäi siihen, sittenkun se varmaankin oli niellyt sievosia summia. Keksijällä oli näet työssään kaksi apulaistakin, eräs ruotsalainen Svederus ja toinen muuan merimies Fonselius Oulusta, joka oli karannut laivastaan ja joutunut suureen puutteeseen, kunnes Soldan otti häntä auttaakseen. Näistä keksinnöistään sanoo hän eräässä kirjeessään: "Tein yrityksen ameriikkalaisella tavalla vuolla kultaa veitsellä vielä kerran, mutta en onnistunut. Tuo ala on liika epävarma rehelliselle muukalaiselle." Sen jälkeen ei hän enää esiinnykään tällä alalla ja päättyy sankarimme keksijäkausi tähän. Olkoon kuitenkin vielä mainittu, että hän muistiinpanojensa mukaan sanoo 16 p:nä helmikuuta 1857 keksineensä konkaavin peilin määrätyn pinnan valaisemista varten ja (17 p. maalisk. 1857) työskennelleensä Niagarapumpun keksimiseksi. Myöskin sanoo hän keksineensä keinon matkia tähtien loistetta — mitä ne kaikki sitten lienevät olleetkaan.
Kesän tultua pudisti hän kaupungin pölyn jaloistaan ja lähti taas hengittämään raitista maaseudun ilmaa, ei kuitenkaan työmiehenä, vaan huvimatkailijana. Hän suuntasi kulkunsa ihanan, Cooperin romaaneista kuuluisan George-järven rannalle ja vietti siellä hauskoja hetkiä, niinkuin ennen Ringerikessä. Hänen ystävänsä Porter, joka asui Providencessa ja jota Soldan tuontuostakin tapasi, tuli häntä sinne tervehtimään. "Me haaveilimme yhdessä, soutelimme, uimme, kalastimme, piirustelimme ja makasimme pari yötä järven rannalla Norrovsissa." Omiksi huvikseen mittaili Soldan järven rantoja ja maita sen ympärillä ja valmisti sitten seudusta matkailijakartan, johon on liitetty muutamia historiallisia tietojakin George-järven ympärillä tapahtuneista taisteluista sataluvulla. Kartan piirsi hän itse kiveen ja julkaisi sen omalla kustannuksellaan, myytäväksi m.m. George-järven laivoilla, mutta ei näy sekään affääri liioin leiville lyöneen.
Toinenkin kartta Ameriikassa kantaa Soldanin tai oikeastaan Dalsonin nimeä. Se on Rogersin johdolla tehty suuri ja komea geolooginen ja topograafinen kartta Pennsylvanian kivihiilimaista ja mainitaan sen valmistamisessa apuna olleiden kolmen topografisen assistentin joukossa myöskin A. Dalson. Sitä paitse piirsi hän tämän erinomaisen hienon, paljotöisen ja monivärisen kartan siihen lopulliseen kuntoon, josta se sitten kivelle siirrettynä ilmestyi painosta v. 1858. Tämä hänen suuri työnsä, josta hän itse vaan ohimennen puhuu, sai ansaitun kiitoslauseen sen suuren teoksen esipuheessa, jonka Rogers julkaisi karttaa selvittäväksi tekstiksi. Tässä teoksessa, jonka nimi on " The Geology of Pennsylvania Governament Surrey, by Henry Darvin Rogers, State geologista " ja jota ilmestyi kaksi jättiläisnidosta yhteensä 2,000 sivulla, on useita piirroksia Soldanilta. Ei ole siis vähäinen se osa, joka tällä kaukaisen, pienen Suomen pojalla oli tällä erikoisalalla suuren lännen viljelykselle voittamisessa.
Keskipaikoilla syyskuuta palasi Soldan taas New-Yorkiin, jonne hän joutui juuri ystävänsä tohtori Enderlinin hautajaisiin. Perheenisän kuoltuakin jäi hän perheeseen ja asui lesken luona vuoden loppuun. Tämä aika näkyy olleen huoletonta ja onnellista ja kulutti hän sen, yhä kapitalistina eläen, harjoitellen lempitöitään lueskelemista, maalausta, kokeilemista, soittoa ja filosoofista mietiskelyä.
Alkupuolella vuotta 1855 Enderlinin leski kuitenkin palasi takaisin Eurooppaan ja kun Soldan silloin kadotti tämän kotinsa, jätti hänkin markkinatouhuisen New-Yorkin ja asettui Pottsvilleen, joka oli kaunis vuorikaupunki ja seutu muutenkin hänelle tuttu edellisten vuosien maanmittaustöistä. Hän avasi siellä oman liikkeensä, joka tapahtui hänen oman kertomuksensa mukaan seuraavalla tavalla: hän maalasi kyltin, jossa oli hänen nimensä ja tiedonanto siitä, että hän oli vuori- ja siviili-insinööri, naulasi kyltin ovensa päälle, ja niin oli hän valmis. Toverina tässä toimessa, jossa hän muuten oli oma herransa, oli hänellä ennen mainittu mr. Poole, joka oli ollut hänen apunaan maanmittaustöissä v. 1853. Poole oli hänkin keksijä, oli rakentanut jonkunlaiset yksiharmooniset urut. He ajattelivat samalla tavalla elämän pääkysymyksissä, ymmärsivät toisensa hyvin ja näkyivät viihtyneen toistensa seurassa. Heillä oli oma pieni talonsa puutarhoineen, oli neekeripoika palvelijana ja kaiken tämän komeuden huippuna — oma hevonen. Pottsville oli sitten Soldanin pääkortteerina siksi, kunnes hän lähti Ameriikasta.
Työtä näyttää ilmaantuneen runsaasti, sillä puute tietopuolisesti sivistyneistä insinööreistä oli siihen aikaan tavattoman suuri Ameriikassa. Hänen taitoaan käyttivät varsinkin rautatieyhtiöt uusia linjoja tutkittaessa, toisin ajoin toimitti hän geoloogisia tutkimuksia ja suoritti nämä tehtävänsä niin hyvin, että Smithin mielestä, erään hänen kirjeensä mukaan, Soldanille tarjottaisiin suuria summia, jos hänen taitojensa perille kerran oikein päästäisiin. Soldanilla itsellään ei niistä kuitenkaan ollut suurta iloa, ne kun estivät häntä hänen filosoofisissa mietteissään ja kun hän niitä teki pääasiassa vaan terveydellisistä syistä, saadakseen olla ulko-ilmassa.
Kesällä v. 1855 oli Soldanilla pieni sisällinen taistelu kestettävänä, ratkaistavana vielä kerran kysymys siitä, olisiko hänen ainiaksi sidottava itsensä Ameriikkaan lemmen siteillä. Tytön nimi oli Clara Chapman, erään farmarin tytär, hyvä ja kaunis. Soldan oli tutustunut häneen jo Concordessa ollessaan v. 1851, jossa Clara kävi miss Elan koulua ja oli Soldanin oppilas. Sittemmin työskenteli miss Chapman eräässä puuvillatehtaassa Lovellissa, jossa Soldan miss Elan kehoituksesta kävi häntä tapaamassa v. 1854, uudistaen tuttavuutta ja sopien kirjeenvaihdosta. Kirjeenvaihto jatkui sitten heinäkuuhun 1855, jolloin Soldan, yhä haaveksien kotimaahan palaamista, joka naimisten kautta olisi käynyt mahdottomaksi, kirjoitti jäähyväiskirjeen ja kun siitä oli seurauksena kutsumus Clara Chapmannin vanhempain luo, vähän päästä toisen vielä selvemmän. Mitään rakkautta ei vielä ollut kummallakaan puolella herännyt. "Tytöllä oli kuitenkin minua kohtaan ystävällisiä tunteita ja miss Elan arvelujen mukaan — hiukan muutakin. — — Surullista ja raskasmielistä on, muutamia terveitä väliaikoja lukuunottamatta, elämäni sen jälkeen ollut — niinkuin sitä ennenkin", kirjoittaa hän päiväkirjassaan tätä asiaa muistellessaan.
Tuo ainainen raskasmielisyys se häntä painamistaan painoi ja kirjeet samoin kuin päiväkirjakin käyvät niin niukoiksi, että niistä vuosilta 1855-56 on tuskin mitään jälkeä. Se on koti-ikävä, joka häntä vaivaa ja käy päivä päivältä yhä raskaammaksi kantaa. Halu palata kotimaahan saa uutta virikettä, kun olot siellä ovat sikäli muuttuneet, että tämä monivuotinen unelma ei ehkä olisi ollut aivan mahdoton toteuttaa. Keisari Nikolai on kuollut ja uusi aika alkanut sarastaa myöskin siihen nähden, että useat muut maanpakolaiset ovat armahdusjulistuksen nojalla voineet palata kotimaahan. Soldan auttaa yhtä heistä, Fonseliusta, käyttämään hyväkseen armoplakaattia, mutta jättää sen omasta kohdastaan käyttämättä. Hän ei mielestään kelpaa sen saamiseen.
Ja ikäänkuin koettaisi hän välimatkaa isänmaahansa pitentämällä saada kaipaustaankin sinne kuoleutumaan, painuu hän yhä syvemmälle Ameriikan erämaihin. Se kuitenkin vaan lisää hänen koti-ikäväänsä. Kesällä 1856 on hän Mc Keanissa pohjoisessa Pennsylvaniassa ja kirjoittaa sieltä heinäkuun 25 p:nä kirjeen Arvidsonilie tehden siinä selkoa oloistaan ja asemastaan:
"Nyt on kulunut seitsemän vuotta siitä, kun tulin Ameriikkaan, ja tämän suuren tasavallan kansalainen olen ollut jo aikoja sitten; pitäisihän siis alkaa jo koteutua. Mutta tämä 'most glorious country in the world' [kaikkein mainioin paikka maan päällä] polttaa päivä päivältä vaan yhä kuumemmin jalkapohjiani. Se on koti-ikävä, ja samalla henkisen ravinnon puute, joka lamauttaa minua yhä enemmän. Välttämättömyys rehellisellä tavalla saada kokoon tarpeellisia varoja ja niiden avulla koettaa vielä yhtä uutta elämän vaihetta — pusertaa voimaa minuun ja minä teen työtä. Mitä hedelmiä se kantanee, sen saa tulevaisuus osoittaa."
Samassa kirjeessä lisää hän vielä, että hänen olisi hauska nähdä, mitä Snellman on uudelleen alkamassaan Litteraturbladetissa kirjoittanut kahtena viime vuotena. Tämän sanoo hän kuitenkin olevan vaan uteliaisuutta, sillä hänen omat filosoofiset tuumansa ovat ruostuneet ja homehtuneet. Ja lieneekö se jonkunlainen ajatuksen yhteys Snellmannin mainitsemisen johdosta, joka tuopi hänen kynäänsä huokauksen: "Tässä on kaikkien surujeni raskain kohta: mies, joka ei neljänkymmenen vanhana ole mitään toimittanut, ei ole koskaan enään mitään saava aikaan."
Jotain hyötyä hän kuitenkin koettaa hänkin kuvailla tekevänsä, jotain aatteellista sisältöä elämälleen hankkia. Hän työskentelee täällä metsissään raa'assa, uudessa ja harvaan asutussa maassa. Hänestä on hauskaa olla vaikuttamassa sen kehitykseen ja hän koettaa katsoa tointansa yleisinhimilliseltäkin kannalta. "Luonto hänen ympärillään" — näin kuvaa hän sitä eräässä kirjeessä Smithille v. 1856 — "on suuri ja kaunis, valkoisia miehiä rientää sinne paikkoihin, joilla on intiaanien antamat nimet, intiaanien, jotka äsken vielä vaelsivat siinä jousineen ja nuolineen. Rauta ja kivihiili, nuo sivistyksen kulmakivet, odottavat vaan uudisasukkaita. Ja yksi niistä olen minä, joka juuri olen aikeessa ruveta porarautoineni hakkaamaan, avaamaan suonia, joista rikkaudet virtaavat ulos." Mutta samassa lisää hän taas, että hän kaikessa tässä on edistynyt niin pitkälle, että hänen elämänsä on vararikko ja että hän on niin kovettunut ja välinpitämätön, ett'ei hänen tee mieli edes toivoakaan, että joku noista saatavina olevista sadoista tuhansista tynnyrinaloista maata olisi hänen omansa.
Ei niistä! Niistä hän ei välitä, mutta on muualla, merien takana, toisella puolella maanpallon, maa samanlainen vuorineen, erämaineen, korpineen, jota hän ei saa mielestään ja jota haaveksii hirsituvissa asuessaan, nuotion ääressä levätessään ja siinä välihin viuluaankin soittaessaan, ympärillään honkain humina ja suojana vaan kaarnainen katto. Ja kerran loihtii hän eteensä ihanan unelman: hän matkustaa Haaparantaan, jossa toisella puolen joen, Torniossa, hänen veljensä on lääkärinä, sisaret ja äiti, tuo 78-vuotias, mutta vielä reipas vanhus, tulevat myöskin sinne ja he viettävät juhannusyön Aavasaksalla. Hän tahtoo ainakin katsoa luvattuun maahan, joskaan ei voi sinne päästä.
Mutta juuri silloin kun hänen kotikaipauksensa on korkeimmillaan, saa hän yhtäkkiä Pennsylvanian erämaahan Mc Keanin metsiin tiedon siitä, että hänen on sallittu palata isänmaahansa. Eikä vaan sallittu, vaan häntä vielä kutsutaankin tulemaan, isänmaa odottaa. Syksyllä 1856 saa hän näet kirjeen veljeltään, että Suomen kenraalikuvernööri Berg lähettää terveisiä ja kutsuu häntä rakentamaan rautateitä Suomessa.
* * * * *
Monta hämmästystä valmisti Soldan tuttavilleen ja sukulaisilleen vaiherikkaan elämänsä aikana, monta odottamatonta tapausta kohtaa hänen elämäkertansa kirjoittaja. Suurin niistä on se, että kotimaahansa melkein sairaloisesti ikävöivä, lähes kymmenvuotinen maanpakolainen silloin, kun hänelle ilmaantuu varma mahdollisuus päästä toiveittensa perille — aluksi kieltäytyy tätä mahdollisuutta hyväkseen käyttämästä. Hän viettää talven 1856-57 karttatöissä Filadelfiassa ja keväällä 1857 palaa hän takaisin Pennsylvaniaan samoille seuduille kuin edellisenä vuonna ja elää kuusi pitkää sateista kuukautta samanlaisissa toimissa kuin edellisenäkin vuonna. Talven 1857-58 on hän vielä yhä Ameriikassa Pottsvillessä.
Saatuaan sinne uuden kehoituksen veljeltään, vastaa hän siihen pitkässä kirjeessä, joka on kirjoitettu helmikuussa 1858. Kun tästä kirjeestä selviävät syyt hänen näennäisesti outoon viivyttelyynsä ja kun se on kuin yhteen paikkaan koottu kokonaisvaikutus, minkä hän sai Ameriikasta, otettakoon siitä tässä laajempia otteita: — — — — —
"Tärkeämpi kuin mikään muu on minulle tietysti tieto siitä, että Suomen Kenraalikuvernööriltä on tiedusteltu, olisiko mahdollista, että palaisin kotimaahan, ja että hänen sanainsa mukaan tämä mahdollisuus on olemassa — Keisarillisen hallituksen puolesta. Kun asia kerran on tullut niin pitkälle, — vaikkakin se on tapahtunut suureksi hämmästykseksi minulle — on kai paikallaan, että teen selkoa ajatuksistani asiassa. Sinä saat siitä kertoa, mitä katsot sopivaksi ja jotain kai pitänee sinun vastata; mutta sitä ennen täytyy sinun itsesi tuntea kaikki tähän kuuluvat asianhaarat."
"Mitä nyt tuohon suureen tervehdykseen tulee, niin suoraan sanoen iloinen olen ja kiitollinen, sillä lähes kymmenen vuoden kuluessa olen koettanut kantaa seurauksia hairahduksesta eräänä synkkänä hetkenä: kaikki vierasta; vieras maa, vieras kansa ja vieraat tavat ja katsantotavat; puute kaikesta, joka luonnon järjestyksen mukaan on ihmissydämmelle kallista. Turhaan! Ei ole se koskaan minulle onnistuva. — Syy siihen on minun kohdallani — persoonallinen. Ja kun sama seikka vaikuttaa, ett'en minä empimättä voi käyttää hyväkseni sitä iloista mahdollisuutta, minkä Kenraalikuvernöörin sanat ovat antaneet minulle, niin täytyy minun keskeyttää se vaitiolo, jota jo kauvan olen noudattanut. Nimittäin terveyteni todellinen tila, joka — meidän kesken puhuen — on huono, kurja." — — — — —
"Sinä kai muistat, että minulla sitten vatsatulehdukseni vv. 1835 tai 36 on ollut heikko terveys. Sairauteni lienee jo silloin alkanut. Tuo vaikea kriisi, joka minulla, niinkuin tiedät, oli kestettävänä v. 1847 vähää ennen lähtöäni Pietarista, lienee kuitenkin pääsyynä siihen sillä vasta siitä lähtien olen ollut oikea Latsarus. — On vaikea antaa Sinulle niin selvää kuvausta voinnistani kuin tahtoisin nyt, kun haluaisin kertoa sinulle kaikki. Sinähän tiedät: ubi caput melancholicum, ibi diaboli balneum. Useiden vuosien kuluessa odotin, että murhenäytelmä päättyisi halvaukseen; siihen aikaan minulla näet muutamien päivien väliajalla oli verentunkeutumista aivoihin, josta oli seurauksena ylen kurja mielentila: velttoutta, alakuloisuutta y.m.s. V:na 1854 ilmaantui verentunkeutumisen sijasta, joka vähitellen katosi, eräs oire, joka vaikutti vielä pahemmin sieluuni. Eräs kohta aivoissa, oikealla puolella, kävi kipeän helläksi ja vaivasi minua välistä parikin viikkoa lakkaamatta; vaiva uudistui aika ajoittain ja aina samalla paikalla. Surkeinta tässä on kuitenkin ollut se, että hajamielisyys ja muistamattomuus ovat lisääntyneet ja että siihen liittyvä hypokondrinen mielentila eivät anna minulle muuta rauhaa kuin välinpitämättömyyden ja apathian. — — On aivan ihmeellistä, kuinka minä aina tähän saakka olen voinut saada suoritetuksi ne monet vastuunalaiset tehtävät, joita viime aikoina olen täyttänyt. Viime kesänä ja syksynä (vuoden aika oli tavattoman ruma) oli mieleni usein synkkää synkempi enkä minä silloin enää pelännyt, niin paljon halvausta kuin — järkeni menettämistä. Koneentapainen tottumukseni kaikenlaisiin mittaus- ja maantutkimuksiin auttoi minua kuitenkin pulasta viimeisessäkin toimessani, joka oli geolooginen tutkimus eräästä osasta Pennsylvaniaa. Suuri oli kuitenkin vaikeuteni usein ja minulle selvisi, ett'en mitenkään voi yrittää sellaista toista kertaa, etsimättä ensin parannusta sille vaivalle, joka näin yhä kovemmin kourin kouristaa ja uhkaa minua."
"Jo kesällä 1856 ollessani Mc Kean Countryssä aloin minä miettiä matkaa vanhaan maailmaan takaisin, sen taitavampien lääkärien luo. Minulla ei kuitenkaan ollut varoja toteuttaa matkasuunnitelmaani ja kun sitäpaitse tutkimukseni olivat jatkettavat v. 1857 jäin minä vielä tänne ja suoritin sen niinkuin jo olen sanonut ja niin hyvin kuin taisin. Mutta toivoni terveyteni takaisin saamisesta tai oikeammin sanoen uskoni siihen, että ainoa mahdollinen keino sen parantumiseksi olisi matka johonkin kylpylaitokseen Saksassa ynnä sen yhteydessä oleva muutamain kuukausien kävelyretki, — tämä usko on vakaantunut sikäli, että todellakin olen päättänyt koettaa tätä keinoa ja lähteä matkalle, jos voin, se on: jos onnistun keskittää muutamia satoja dollareita matkarahoiksi ja jos ei mitään esteitä ilmaannu hallituksien puolelta ulkomailla. Edellinen puoli lienee toteutumassa; eihän tarvita paljoa vaatimattoman, muutamia kuukausia kestävän matkan tekemiseksi. Mutta tuo toinen seikka minua huolettaa. Selvää on, että sairaloisen ja hätäilevän mielentilani tähden matkani menettäisi merkityksensä, jos Venäjän hallitus häiritseisi minua vanhan erehdykseni vuoksi. Varsinkin pelottaa minua se, että äidin rauha minun tulevaisuuteeni ja turvallisuuteeni nähden vielä kerran häirittäisiin. — Sitä tuskin kuitenkaan voin uskoa mahdolliseksi: Eikö jo se seikka, ett'en minä koko elämässäni koskaan ole sekaantunut mihinkään valtiollista laatua olevaan kysymykseen — en ainakaan muuten kuin yksinkertaisin ja vaarattomin puhein ja että nyt kymmenen vuoden kuluessa olen mitä huolellisemmin karttanut kaikkea sen suuntaista — eikö jo tämä riittäisi todistamaan, että maanpakolaisuudellani, vaikkakin se on niin kutsuttu valtiollinen rikos, ei ole mitään valtiollista merkitystä edes minulle itselleni. Sitä vähemmin voinee se merkitä sitä asianomaisille; niin, vielä vähemmin siihen surkuteltavaan olentoon nähden, joksi itseni olen edellä kuvannut. En ole mitään tehnyt enkä mihinkään ryhtynyt, jota minun täytyisi salata edes arkatuntoisimmilta viranomaisilta, mutta enpä ole sitten myöskään toimittanut mitään, johon voisin vedota. Enkö siis ole kyllin vähäpätöinen saadakseni rauhassa kuljeskella jossain kauniissa vuoriseudussa Saksanmaalla, ollen rauhallinen ja, ainakin nyt jo, jotenkin vaatimaton Yhdysvaltain kansalainen. — Valitettavasti olen minä kuitenkin huono kansalainen täälläkin siihen nähden, että minulla yhäkin on kovin vähän halua rahaan ja rikkauteen ja 'businessiin', joka siihen johtaa — valitettavasti sanon minä, varsinkin jälkimäisessä suhteessa. Jos minulla olisi käytännöllisemmät taipumukset kuin on, niin olisi minun epäilemättä parempi olla monessa suhteessa. Mutta tuskin tiedän minä mitään maailmassa, joka todella mieltäni kiinnittäisi, paitse luonnontiedettä semmoisenaan, (jota kuitenkin olen vaan laimeasti harrastanut viime aikoina), ja maisemamaalausta, joka lakkaamatta, ehkä kuitenkin vaan kaukaisuutensa vuoksi — (sillä ei mihinkään semmoiseen ole minulla aikaa) houkuttelee minua vastustamattomalla voimalla. Mutta tämä halu olisi hyvin kyllä yhdistettävissä jatkamatkaan jossain kauniissa vuoriseudussa (esim. Alpeilla ja sieltä Salzkammergutiin) — samoinkuin kylpykauteen jossain sopivassa paikassa Reinin varrella. Sammumaton, koska tyydyttämätön, näyttää sitäpaitse haluni olevan kerran saada kulkea alppien yli — niin, se näkyy saaneen vielä järkevänkin tarkoituksen, sittenkun silmäini tottumukseen nähdä maiseman kauneuksia on tullut toinen tottumus ymmärtää maan geoloogisen rakenteen ilmauksia. — Minulla on siis, lyhyesti sanoen, tarkoitus matkustaa keväällä Eurooppaan — niinpiankun saan viimekesäisiin tutkimuksiini kuuluvat kotityöt suoritetuiksi."
"Nyt on tietysti se kysymys lähinnä ratkaistavana, palaanko kotimaahan? Mieleni käy haikeaksi, niinpiankun sitä ajattelen. Ei vastaukseni kuitenkaan ole hetken päähänpisto, vaan ainoa järkevä tulos tuumailuista itseni kanssa: Jos minun suuri, vaikkakin vaan puolinainen toivoni siitä, että olen saava terveyteni takaisin ja sen kanssa tarmoni ja elämänhaluni, toteutuu, silloin tahdon kirjoittaa armonpyyntikirjeen Hänen Majesteetilleen. — Semmoisena kuin nyt olen ei minusta ole hyötyä eikä iloa kenellekään, joten kernaasti voin pysyä poissa. Ellei se siis onnistu, niin palaan tänne takaisin ja käytän hyväkseni sitä suloista piirrettä uudessa isänmaassani, ett'ei kukaan ihminen täällä välitä lähimmäisestään. Keinoja täällä elääkseni tulen kyllä löytämään niin kauvan kun sitä tarvitsen; täällä ei ole sidottu mihinkään ammattiin — ei liikuta ketään nähdä professori rihkamakauppiaana tai insinööri kivipainajana tai kylttimaakarina; kunhan se vaan on 'bussinessia', niin on kunnia pelastettu. Jos elämän kerran pitää kulua ilottomasti, niin on yksilölle todellakin yhdentekevää, minkä nimellistä tuo 'bussiness' on. — Mitä siis tulevaisuuteen tulee, niin saamme kai nyt niinkuin ainakin jättää sikseen sen, mitä se mahdollisesti on tuova tullessaan. Ei edes pääkysymyskään ole vielä ratkaistu, vaan Kenraalikuvernöörin omien sanain mukaan ainoastaan todenmukainen. Mutta kun ottaa huomioonsa ne hallitustoimet, jotka jo säteilevät Aleksanteri toisen nimen ympärillä, ei ole liika rohkeaa rakentaa toivoaan tuolle mahdollisuudelle ja sellainen toivokin tekee jo hyvää. Kuinka toisellaiselta tulevatkaan kaunis luonto ja sivistyneen maailman ilmiöt näyttämään invalidinkin silmissä, jos hän sen lisäksi huomaa itselleen mahdolliseksi elää varmaa, niin, rakastakin päämäärää varten — joka ei ole ainoastaan hänen oma ahdas itsensä ja sen elättäminen. — Mutta Ameriikka on kokonaan itsekkäisyyden maa. Kyllähän itsekkäisyyttä on kaikissa kansoissa, mutta se ei missään sivistyneessä maassa liene niin vakaantunut, niin sekä periaatteessa että käytännössä vahvistettu kuin täällä ' in this glorious contry ' vaikka he täällä ylpeilevätkin ' charity'stään '."
Mainittuaan sitten, että hän siinä tapauksessa, ett'ei pääsisi takaisin Suomeen ja että häntä mahdollisesti sittenkin vielä alettaisiin ahdistaa venäläisten viranomaisten puolelta, kertoo Soldan, että hän on saanut lupaan apua Tanskan entiseltä konsulilta Filadelfiassa Billelta, joka siihen aikaan oli konsulina Haagissa ja joka tunsi persoonallisesti Soldanin, ja jatkaa sitten yhä samaan pessimistiseen henkeen:
"Mutta otaksukaamme kaikkein pahinta: että tämä apu (todistus siitä, että hän ei ole ottanut osaa minkäänlaisiin valtiollisiin vehkeihin) olisi tarpeen, vaan huomattaisiin käytännössä riittämättömäksi — entä sitten? Jumalan nimessä! Ylen huonon saaliin ovat ne saaneet, jotka ovat saaneet minun: raunion, joka on jälellä kymmenvuotisen rangaistuksen hävityksestä (rikoksen tähden, joka tehtiin hypokondrisessa mielentilassa). Enhän ole mitään muuta rikkonut. — — — Toivon kuitenkin parasta niin kauvan kun voin ja koetan käyttäytyä järkevästi. En myöskään tahdo kieltää, että ihmeellisen suloista olisi minun vielä kerran nähdä isänmaa ja äitini ja sisaret ja ystävät; mutta se on Herran kädessä ja tulevaisuuden helmassa, niinkuin myöskin tuo vuorimatka, joka kaikissa tapauksissa on tehtävä ennen kun palaan — joka on ehtona mahdollisuudelle tulla Suomeen. — — — Jos nyt sattuisi niin onnellisesti, että tapaisit Kenraalikuvernöörin persoonallisesti tai jonkun niin korkean herran kuin esim. kuvernööri Lavoniuksen, joka sekä voisi että tahtoisi olla välittäjänä tässä asiassa, niin pidä sitä meidän keskemme sovittuna asiana, ett'et tarvitse minun tähteni salata mitään minua koskevata seikkaa. Minun historiani ei, jumala paratkoon, suinkaan ole kunniakas — mutta se on todellakin kuin 'valkonen laastari' ja parhaiten ansaitsisin minä kotiin palattuani hiljaisen nurkan, en siinä hävetäkseni, vaan saadakseni elää kenenkään huomaamatta. Tämän sanon minä sen johdosta, mitä kirjoitat toiveistani ottaa osaa julkisiin töihin maassamme. Onhan turhaa vielä miettiä mahdollisuuksia siinä suhteessa — ja niissä suhteissa, joissa elän, on parasta arvella: 'kommt Zeit, kommt Rath'. Jotenkin varmaa on kuitenkin, että jos sotapalvelukseen uudelleen astuminen asetettaisiin ehdoksi kotimaahan tulolleni, rohkeuteni ei tulisi siihen riittämään, sillä valitettavasti ei minulla koskaan ollut taipumusta sotilasuralle."
Kirje päättyy sitten pyyntöön, että veli kirjoittaisi pian vastauksensa ja osoittaisi sen Düsseldorffiin, jossa Soldanin sisar Augusta oli maalausta oppimassa. "Etkö voisi aivan avonaisesti anoa Kenraalikuvernööriltä lupaa saada kohdata minua Düsseldorfissa sisar Augustan luona?"
* * * * *
Tämä on Soldanin viimeinen kirje Ameriikasta. Saatuaan asiansa kuntoon ja ottamansa työt lopetetuiksi, lähti hän. Mutta niin iloinen kuin hän, kaikista epäilyksistään huolimatta, lienee ollutkin, täytyi hänen kuitenkin vähää ennen lähtöään niellä katkera pala kiitokseksi ja palkaksi kaikesta siitä itsensä uhraavaisuudesta, jolla hän oli työskennellyt väliaikaisen asuinmaansa hyväksi.
Aina siitä pitäen kun hän oli tehnyt tuon suuren erehdyksensä luvatta luopumalla hänelle uskotusta luottamustoimesta Venäjän valtion stipendiaattina ja sen lisäksi vielä anastamalla hänelle sitä varten uskotuita valtionvaroja, oli hän mitä huolellisemmin koettanut välttää kaikkea, mikä ei ainoastaan hänen itsensä, mutta myöskin muiden silmissä voisi näyttää itsekkäisyydeltä ja oman voiton pyynniltä. Kaikki hänen toivonsa ja harrastuksensa Ameriikassa ovat sitä kohden suunnattuina ja siitä todistuksena, ja parhaana se, että hän sieltä lähti verrattain melkein yhtä köyhänä kuin oli sinne tullutkin. Ja siitä huolimatta lähti hän Ameriikasta sillä tiedolla, että häntä siellä pidettiin miehenä, joka laiminlöi velvollisuutensa ja — otti lahjoja.
Edellisen salasyytöksen tiesi hän tulleen osaksensa erään yhtiön puolelta, jolle oli erämaita mitannut ja kartoittanut. Hänen yht'äkkinen lähtönsä selitettiin näet siten, että hän tahtoi paeta pois edesvastausta siitä, että hänen työnsä mahdollisesti havaittaisiin virheelliseksi, tai ett'ei hän ainakaan välittänyt asettaa niin, että yhtiö, joitain neuvoja tai selityksiä mahdollisesti tarvittaessa, olisi tilaisuudessa niitä häneltä saamaan. Yhtiön asiamies oli viitannut jotain siihen suuntaan ja Soldania vaivasi vielä kauvan jälkeen päin se, ett'ei hän ollut selittänyt asianomaisille oikeata syytä lähtöönsä eli ett'ei se ollut aiheutunut mistään muusta kuin siitä, että hän ei voinut luopua tilaisuudesta palata kotimaahansa, mikä valtiollisista syistä ei sitä ennen ollut mahdollista.
Toinen syytös oli vieläkin loukkaavampi ja julkeampi. Soldan oli saanut tehdäkseen tutkimuksen ja antaakseen lausuntonsa jostain kaivostyöstä eräässä hiilikaivoksessa lähellä Pottsvilleä. Oli ratkaistavana joku riitakysymys kahden kilpailevan yhtiön välillä ja ratkaisu tulisi riippumaan Soldanin lausunnosta. Hän oli siis tavallaan tuomarina riita-asiassa ja oli tästä suuresta luottamustehtävästä hyvin mielissään. Hänen lausuntonsa tuli epäedulliseksi sille yhtiölle, joka oli palkannut hänet tutkimusta tekemään ja kohta oli yhtiön johtaja valmis otaksumaan, että Soldan oli ottanut lahjoja toiselta yhtiöltä. Syytös tehtiin niin salaperäisin sanoin, että se selvisi hänelle vasta myöhemmin, kun ei selityksen vaatiminen enää ollut mahdollinen. Se oli hänelle sitä katkerampi kuin ei hän koskaan sano tehneensä mitään työtä tarkemmin ja huolellisemmin ja oli sitä tehdessään vielä pilannut silmänsäkin suurennuslasia käyttäessään. Kaikista ikävintä Soldanista oli kuitenkin se, että kun hänen ystävänsä Smith oli kehottanut häntä tuon selityksen vaatimiseen, hän, Soldanin jätettyä 'väärästä ylpeydestä', niinkuin hän sanoo, asian silleen, oli ehkä saattanut ruveta hänkin epäilemään hänen rehellisyyttään. Tuo luulo, joka Smithin suhteen tietysti oli vaan Soldanin omaa sairaloista mielikuvitusta, vaivasi häntä niin, ett'ei hän Ameriikasta lähdettyään viiteentoista vuoteen kirjoittanut sanaakaan tälle miehelle, jonka kanssa hän sitä ennen oli ollut lakkaamattomassa kirjeenvaihdossa.
Katkerampaa muistoa olisi Soldan tuskin voinut ottaa mukaansa Ameriikasta kuin nämä kaksi salasyytöstä. Arempaan paikkaan ei hänen pahin vihamiehensäkään olisi voinut iskuaan tähdätä kuin nämä kylmäveriset yankien edustajat, joille hän kaikesta päättäen oli tehnyt monia suuria palveluksia, vaatimatta niistä läheskään sitä palkkiota, jota olisi voinut, jos olisi tahtonut. Heidän mieleensä ei tietysti mahtunut muu kuin että mies, joka ei yhdeltä ota, hän tietysti tekee sen vaan sitä varten, että saisi toiselta sitä enemmän ja että jonkun tehtävän kunnolliseen suorittamiseen ei voi olla muita vaikuttimia kuin pelko tulevasta tarkastuksesta. Mies, joka tahtoo toteuttaa omista eduistaan riippumatonta oikeutta ja täyttää velvollisuutensa vaan tarpeesta täyttää sitä, oli heistä liiaksi mahdoton olemassa olemaan. Eivätkä he näy hänen avonaisista kasvoistaan, rehellisistä, suurista silmistään, luottamusta herättävästä ryhdistään ja totisuutta todistavasta olennostaan, joista jo valokuvatkin kertovat sille, joka häntä ei ole nähnyt, voineen muuta päättää kuin että hän oli vaan tavallinen seikkailija-siirtolainen.
Loppuvaikutus Ameriikasta muodostui tämän kautta varmaankin vielä suuremmaksi pettymykseksi kuin miksi se muuten olisi tullut. Jo muutenkin oli se kylläkin suuri. Ei ollut hän löytänyt siellä sitä uutta maailmaa, jota oli lähtenyt etsimään, eivät olleet hänen toiveensa siellä juuri missään kohden toteutuneet. Henkinen ilmapiiri oli ollut hänelle sopimaton, ei saanut hän harrastuksilleen mitään kannatusta, ei tavannut ketään, jota olisi voinut sanoa henkiheimolaisekseen syvemmässä merkityksessä ja hyvin harvat olivat nekin, joita hän olisi voinut edes kunnioittaa rehellisinä ja vilpittöminä ihmisinä. Pakotettuna suuntaamaan suurimman osan voimiaan, joita ruumiin sairaus ja sielun sairaloisuus usein vielä heikonsivat, välttämättömimmän aineellisen toimeentulon hankkimiseksi mitä ankarimmalla työllä ja täytyen mikäli mahdollista terveenä pysyäkseen valita nämä työnsä niin paljon kuin suinkin ulkoilmassa suoritettaviksi, ei häneltä jäänyt juuri ollenkaan aikaa varsinaisiin henkisiin harrastuksiin, jotka hän asetti yläpuolelle kaikkea muuta. Niinpiankun hän rupesi kokoomaan mietteitään ja keskittymään filosofiaansa, tempasivat leipähuolet hänet taas pois kirjoituspöydän äärestä. Kokonaan ei kuitenkaan syy tähän liene ollut epäsuotuisissa oloissa. Hänen oma saamattomuutensa ja käytännöllisen tarmon puute siihen myöskin vaikuttivat. Ei voi olla kysymättä, eikö hänen, jos olisi hiukan ponnistanut ja vähän paremmin pitänyt itseään esillä, olisi ollut mahdollista saada jalansijaa tieteellisessä maailmassa ja jatkaa sitä tietä, mikä hänelle oli Cambridgen yliopistokaupungissa avautunut. Joskin tieteellinen ilmapiiri siinä vallitsevan kypsymättömyyden ja humbuugin vuoksi oli hänelle vastenmielinen, olisi kuitenkin luullut, että se sittenkin oli puhtaampaa ja helpompaa hengittää kuin muilla aloilla. Hänen heikkoutensa oli se, että liian nopeasti ja liian syvästi antoi persoonallisten vastenmielisyyksien vaikuttaa itseensä ja tuomitsi ihmisten mukana asiatkin. Tämä suvaitsemattomuus ja hengellinen ylpeys oli kyllä hänelle itselleenkin selvillä, vaikk'ei hän voinut sitä voittaa. Muistettava on kuitenkin, että tarkoitus hänen filosoofisilla harrastuksillaan siihen aikaan vielä oli kansallinen eli että hän aina ajatteli niiden esittämistä omalle kansalleen, joskin hän ohimennen näkyy ajatelleen ruveta kirjoittamaan englanninkielellä.
Niin hukkaan menneitä kuin miehuuden parhaat vuodet Ameriikassa Soldanin mielestä siis olivatkin, oli tällä ajalla kuitenkin häneen terveellinenkin vaikutus. Hän myöntää itsekin, että hänen elämänsä siihen asti oli ollut liiaksi fantastillista, liiaksi suunnattuna pois todellisuudesta. Nyt sai hän oppia katsomaan todellisuutta suoraan silmiin, sai kärsiä sekä ulkonaisesti että sisällisesti ja karaistua taisteluissa. Hän oppi käytännölliseen työhön ja säännölliseen työhön ja valmistui siten siksi ankaraksi velvollisuuksien täyttäjäksi, mikä hän sitten oli kuolemaansa saakka. Se kaikin puolin kunnollinen, vilpitön, suora, itsensäkieltävä ja luja luonne, joka hänen omaistensa ja tuttaviensa todistuksien mukaan oli, kehittyi etupäässä Ameriikan ajalla. Siellä oppi hän lisäksi resigneerauksen eli kohtaloonsa tyytymisen vaikean taidon, joka hänen sangviiniselle ja herkästi liikutetulle, aina toivon ja epätoivon välillä heilahtelevalle luonteelleen oli ehkä kaikista vaikeimmin saavutettava avu.
Sen taidon oppimisesta kiittää hän etupäässä Richard Smithiä, joka, paitse sitä että oli hänelle aineellisena tukena, myöskin koetti, itse elämän koulussa kokeneena, istuttaa tyyntä ja tyytyvää maailmankatsantoansa nuorempaan ystäväänsä. Heidän aatesuuntansa olivat näennäisesti perin vastakkaiset, sillä Smith hyväksyi kirkon opin, jota vastoin Soldan oli sitä vastaan oppositionissa. Se ei kuitenkaan estänyt heitä yhtymästä sillä paikalla, mitä Soldan kauniisti sanoo sydämmen pyhäksi maaksi ja molemmat ihailivat he toistensa jaloja puolia ja sanoivat sen avonaisesti toisilleen. Eräässäkin kirjeessä siteeraa Smith professori Bergfalkin hänelle kirjoittamia sanoja, että hän on rakastanut harvaa miestä niinkuin Soldania ja Smithinkin laita näkyy olleen melkein sama. Epäilemättä oli se Soldanin aatteellisuus ja korkeampien kysymysten harrastus, joka hänessä Smithiä viehätti. Tuo hiukan yksitoikkoinen, vanha liikemies, jonka täytyi päivät päästään istua pulpettinsa ääressä ja jonka koko elämä oli siihen kulunut, tunsi varmaankin vastakohdan vetovoimaa nuorta monia kokenutta ja aina uusia tuumia haaveilevaa nuorta miestä kohtaan. Hänellä puolestaan oli Soldanille annettavana vahva uskonsa yhteen ainoaan oikeaan ja toteen, elävään kristillisyyteen, jota hän koetti elämässään toteuttaa m.m. hyvää tehden ja kärsiviä ja puutteellisia auttaen. Sellaista puhdasta ja valistunutta kristillisyyttä ei Soldan ollut ennen tavannut ja vaikutti se häneen uutuuden voimalla. Vielä vuosikausien kuluttuakin lausuu hän ilonsa siitä, että hän oli ollut tilaisuudessa nähdä sen hedelmiä. Se jakso hänen elämässään, jona hän sai nauttia Smithin ja hänen perheensä seurasta, oli hänelle erityisesti rakas ja kallisarvoinen, kirjoittaa hän. Se oli epäilemättä hänen puhtain voittonsa Ameriikan ajalta.
Hän ei ollut siellä kaikkea maailmaa voittanut, mutta ei myöskään saanut sielulleen vahinkoa. Päinvastoin oli hän siellä lisännyt henkistä ja aatteellista leiviskäänsä ja oli nyt valmis kantamaan sen entisten erehdystensä sovitusuhriksi isänmaansa alttarille.
15.
Kotia kohti.
Uudelleen Atlannin yli. — Uuden ajan airueita. — Saapuu Düsseldorfiin ja tapaa sisarensa. — Uutisia Suomesta. — Huviretki Sveitsiin. — Asettuu Gööteporiin. — Hedlund, Rydberg ja Meijerberg. — Tapaa Cygnæuksen. — Kysymys Cygnæuksen siirtymisestä Ruotsiin, — Kirjoittaa kirjasen "Valokaasusta ja sen käyttämisestä". — Keksintö kaasun käyttämisestä keittiöissä. — Armohakemus. — Tulo Turkuun. — Helsingissä. — Tapaa äitinsä Uuraassa. — Itkin kuin pieni lapsi. — Vanha koti Lappeenrannassa. — Tanssiaiset.
Erääsen piirustusvihkoonsa v:lta 1858 on Soldan kuvannut höyrylaivan, sen alla on myöhemmin kirjoitetut sanat: Ariel, jolla pappa keväällä 1858 palasi Ameriikasta.
Matka Atlantin yli kävi nyt paljoa nopeammin kuin kymmenen vuotta sitten. Mutta hauskempi se tuskin lienee ollut. Sillä joskaan maanpaossa vietetyt vuodet eivät olleet häntä murtaneet, olivat ne kuitenkin häntä melkoisesti muuttaneet. Hän ei ollut enää tuo uskoa, intoa ja toiveita täynnä oleva nuori mies, joka Veljesten kannelta tähysteli luvattua maata. Hänen Sturm und Dranginsa, hänen kuohuntakautensa oli päättynyt Pariisissa, hänen matkavuotensa olivat nyt lopussa ja hän oli laskemassa siihen satamaan, jossa totinen työaika ja varsinainen vaikutusala miestä odottaa. Tämän vaikutusalan epätietoisuus ja terveyden tilan epävarmuus teki kuitenkin, ett'ei ilo päästä kotimaahan kuitenkaan oikein sille ilolle tuntunut, miksi hän sitä aikaisemmin oli kuvaillut.
Matkaltaan Eurooppaan ei Soldan ole jättänyt mitään sanallisia muistiinpanoja, ainoastaan kuvallisia. Näyttää kuitenkin siltä kuin vastamainitussa piirustusvihkossa oleva toinen kuva, samoinkuin muutamat muutkin samanlaiset, kuva tyynesti aaltoilevasta Atlantista pienine pinnalla liikkuvine virilaineineen, olisi vertauskuva jonkunlainen hänen mielentilastaan tällä matkalla tai ainakin niistä hetkistä, joina hän sen piirsi, vertauskuva pohjaltaan syvästi, joskin tasaisesti aaltoilevasta rinnasta, jonka tunteet ovat oppineet jo talttumaan, joskin ne mielen kalvoa karhentavatkin. On tuskin satunnaista, että hän sellaisen aiheen valitsi ja sen niin huolellisesti esitti. Piirustus on New Foundlannin matalikolta 19 p:ltä toukokuuta, samoilta paikoilta, joilla hän tulomatkallaan turskia pyysi. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa onkimiseen. Lakkaamatta pyörivät laivan rattaat ja perintakainen tuuli puhalsi. Ei ollut nyt vastusta vastatuulista.
Ajat olivat muuttuneet, suuret mullistukset suoritetut. Jos purjelaiva Veljekset, joka viipyi kaksi kuukautta matkalla, edusti entisyyttä, niin oli höyrylaiva Ariel tavallaan uuden ajan edusmies kulkiessaan kahdessa viikossa saman matkan.
Ja uuden ajan airut oli tavallaan Soldan itsekin ainakin Suomelle. Häntä kantoi kotimaahansa juuri se uuden ajan aalto, joka 60-luvun alkupuolella toi tänne niin suuremmoista edistystä kaikilla aloilla, ei ainoastaan henkisellä ja valtiollisella, mutta myöskin aineellisella rautateineen, uusine höyrylaivoineen ja kaikenpuolisine teknillisine harrastuksineen. Niihin tiesi Soldankin tulevansa osaa ottamaan, vaikkeivät yksityiskohdat vielä olleetkaan selvillä. Mutta sen hän varmaankin ymmärsi, että hänen nyt oli tilaisuus näyttää, mihin kelpaisi.
Toukokuun 24 p:nä saapui Ariel Southamptoniin ja 29 p:nä Havreen, jotenka siis ylimeno, laivan lähdettyä New-Yorkista 15 p:nä, oli suoritettu 15 päivässä. Havresta jatkoi se matkaansa Bremeniin saapuen sinne toukok. 31 p:nä, josta Soldan kohta riensi Düsseldorfiin tapaamaan sisartaan Augustaa. Valitettavasti ei tästä kohtauksesta ole säilynyt muuta kuin huudahdus: "klo 9 tuli Augusta!" — hotelliin, jossa oli päätetty yhtyä — ja lyhyitä muistiinpanoja siitä, että he söivät yhdessä päivällistä ja tekivät sitten kävelyretken Reinin rantoja pitkin. Mutta niinpiankun kotimaastaan kauvan poissa ollut on saanut tärkeimmät tiedot äidistä ja sisarista ja sukulaisista, alkaa hän tiedustella vuosien vanhoja tapahtumia ja saa niitä sikin sokin vastauksiksi kysymyksiinsä ja sen mukaan mitä sisarelle johtuu mieleen uteliaasti kuuntelevalle kerrottavaksi. Puhukoon ote muistikirjasta mitä hän sai tietää:
1850 Castrénin häät Nathalia Tengströmin kanssa. 1850 Riippusilta Imatran yli. 1851 Perintöruhtinaan matka Helsinkiin. Lääket. Prof. Ilmoni k. 1856 lavantautiin. R. ja L. kunniamerkkejä. 1856 ja 57 oli katovuosi Suomessa. Hedlund ja Arvidsson rahankeräyksen hätää kärsiville, 32 tuhatta Rtl. Ferdinand Wright (ruvennut) maalariksi. 1850 k. Suometar.
Kuinka hyvin nuo muutamat korret, joita hän ahnaasti hamuillen haukkaa pahimman, kauvan kärsimiänsä nälän sammuttamiseksi kuvaavat kohtausta veljen ja sisaren välillä! Ja kuinka liikuttavaa on, että hän ne, joista muutamat ovat jo toista kymmenen vuoden vanhoja, kirjoittaa muistoon kuin suuret tapahtumat. Jotkut niistä viittaavat kylläkin merkillisiin ja aikaa kuvaaviin tapahtumiin kotimaassa: nälkävuosiin, Suomettaren lakkautukseen, perintöruhtinaan käyntiin.
Sisarensa kautta joutui Soldan heti yhteyteen useiden taiteilijain kanssa, jotka silloin opiskelivat maalausta Düsseldorfissa. Niiden joukossa oli norjalaiset maalarit Hans Gude, silloin jo professori Düsseldorfissa ja V. Lerche, suomalaiset Werner Holmberg ja Alexandra Frosterus (Såltin).
Oltuaan viikon päivät Düsseldorfissa lähti Soldan sisarensa kanssa virvoitusretkelle Sveitsiin. Matka kulki Reiniä myöten Kölnin ja Koblentzin kautta Wiesbadeniin, josta edelleen Frankfurt am Mainiin, Heidelbergiin ja Bisschoffsheimiin, missä pysähdyttiin, Siellä tapasi Soldan vanhat ystävänsä tohtori Enderlinin lesken ja tämän tyttären Marian, joiden luona hän oli asunut Ameriikassa. Tytär Maria oli nyt 18-vuotias ja riitti parin päivän yhdessäolo painamaan nuoren, kauniin neitosen kuvan niin syvälle nyt jo nelikymmenisen Soldanin mieleen, että hän siltä näkemältään pari vuotta myöhemmin nouti hänet vaimonaan kotiinsa.
Bisschoffsheimistä jatkettiin matkaa Baselin kautta Berniin ja Thuniin ja käytiin Sveitsin merkillisimmissä paikoissa. Oli siis toteutunut tuo Ameriikassa haaveiltu toivo matkasta Alpeilla ja että se herätti eloon vanhan halun piirusteluun ja maalaukseen, siitä kertovat lukuisat piirustukset nähdyistä seuduista, alppi- ja muista maisemista. Toinenkin toivo, terveyden hoito jossain eurooppalaisessa kylpylaitoksessa, toteutui, Sveitsin matkan jälkeen asettui näet Soldan, erottuaan sisarestaan Frankfurt am Mainissa, Wiesbadeniin. Pohjola lienee kuitenkin vetänyt puoleensa, sillä jo elokuun alussa tapaamme hänet piirustamassa näköaloja Hampurista ja Lyypekistä. Hän on matkalla Marstrandiin ja asettuu sinne loppukesäksi. Sinne ovat häntä tulleet tapaamaan hänen veljensä Kalle ja sisar Edla.
Koottuaan näin voimia niin paljon kuin niitä oli hänelle saatavissa siirtyi Soldan syksyllä Gööteporiin ja asettui sinne. Suomeen ei hän voinut lähteä, ennenkun oli saanut armon sinne palata ja kestikin lähes vuoden, ennenkun tämä asia oli järjestetty. Syynä siihen, miksi hän valitsi Gööteporin odotuspaikakseen, oli kai yksinomaan se, että hänen vanha ystävänsä Hedlund oli siellä. Hänet hakikin hän heti käsiinsä.
"Oli eräs päivä syyskesästä 1858" — kirjoittaa Hedlund. "Soitettiin ovellani, joka avattiin, mutta ei kukaan tullut sisään. Käännähdin kirjoituspöytäni äärestä ja avonaisessa ovessa seisoi sen pieleen nojaten pitkä mies, kädet ristissä rinnan päällä."
"Soldan?"
"Niin, juuri hän! Tässä nyt saat hänet taas."
Iloisia ja liikutettuja olivat he molemmat ja ystävyyden siteet solmittiin uusiin solmuihin.
Ja siellä oli hän nyt taas pitkästä kotvasta siinä ympäristössä, missä harvoin sai olla, mutta jota aina kaipasi: häntä ymmärtäväin, älykästen, hyvää harrastavien ihmisten seurassa. Siellä oli tuo ensiksi hänestä itsestään niin suuresti eroava, käytännöllisten aatteiden mies S.A. Hedlund, joka sanomalehtensä Handels- ja Sjöfartstidningin kautta puuhasi parannuksia sekä kaupunkinsa että maansa hyväksi. Sen jälkeen kun he viimeksi tapasivat toisensa oli Hedlund jo tullut tavallaan kuuluisaksi mieheksi, taistellessaan uupumattomalla innolla vapaamielisten ja humanististen aatteittensa puolesta. Uskonvapaus ja kansanopetus olivat hänen mieliaatteistaan niitä, jotka herättivät vilkkainta vastakaikua Soldaninkin mielessä. Puhtaasti valtiolliset asiat yhdistivät näitä vähemmin toisiinsa, sillä niinkuin Hedlund sanoo, huvitti politiikka Soldania vaan vähän. "Tietysti oli hän vapauden ystävä, ja erittäinkin Suomen vapauden ja itsenäisyyden, mutta hän oli yhtä vähän mullistusten mies kuin hänen politillinen ystävänsäkään. Molemmat olimme yhtä mieltä siinä, että vapaus olisi saavutettava kansallisen kehityksen tietä, kansoja valistamalla, herättämällä heidän itsetuntoaan ja vuodattamalla mieliin korkeampaa siveellistä henkeä ja herättämällä hallitsevissa käsitystä omista velvollisuuksista ja omasta todellisesta tulevaisuuden turvaamisesta."
Hedlundin apumiehenä hänen sanomalehdessään toimi Viktor Rydberg, jonka kanssa Soldan oli paljon yksissä, Rydberg kun tavallaan kuului Hedlundin perheeseen. Soldanin ollessa Gööteporissa julkaisi Rydberg G.H.o.S.T:ssä m.m. "Viimeistä Athenalaistaan", sekä kirjoitussarjaansa "Kuinka voi Ruotsi säilyttää itsenäisyytensä?" Ei ole tosin säilynyt mitään lähempiä kuvauksia heidän suhteestaan siihen aikaan, mutta olettaa sopii, että Soldanin suuri kysymys, kysymys Jumalasta ja maailmasta ja kaiken tarkoituksesta ei voinut jäädä esille tulematta. Rydbergin Soldaniile myöhemmin lähettämät kirjeet kuin myöskin konsepti erääseen Soldanin Rydbergille aikomaan kirjeeseen, jossa hän testamenttaa ystävälleen runoilija-filosoofille filosoofiset kyhäyksensä julkaisua varten, ja joista tuonnempana — osoittavat, että he panivat suurta arvoa toisiinsa ja että Rydberg oli täysin käsittänyt Soldanin etevyyden ja alkuperäisyyden sekä ajattelijana että ihmisenä. Hyvin luultavaa on, että seurustelu Rydbergin kanssa osaltaan vaikutti muutokseen hänen filosoofisessa kannassaan, suunnaten sen pois hegeliläisyydestä. Rydbergin elämäkerrassa on Karl Varburg maininnut Soldaninkin ynnä Anders Chydeniuksen niiden kirjalliseen Gööteporiin kuuluvain miesten joukossa, jotka antoivat lisiä Rydbergin henkiseen elämään.
Kolmas mies, jonka kanssa Soidan joutui sydämmellisiin väleihin oli koulumies C.J. Meijerberg, jolla oli oma realikimnaasinsa Gööteporissa ja joka suuresti vaikutti kansakouluopetuksen kehittymiseen kaupungissaan. Meijerberg oli tavattoman hyvä-sydämminen, hienotuntoinen ja samalla älykäs ja selväpäinen mies ja kun hän niinkuin Soldankin oli naimaton, tulivat nämä vanhat pojat hyvin toimeen toistensa kanssa. Eräässä kirjeessään Soldanille (Leipzig 12 p. huhtik. 1859) on Uno Cygnæus sattuvasti kuvannut Meijerbergiä sanoessaan hänestä: "Sano terveisiä ystävä M:lle ja kiitä häntä hänen hauskasta kirjeestään. On todellakin omituista, kuinka jonkun henkilön luonne kuvastuu hänen käsialassaan. M:n kirkas, valoisa sisällinen ihminen on esitettynä hänen kauniissa, selvässä käsialassaan, ja minun sekasortoinen, puuromainen sisältöni on valokuvattuna epäselvissä variksen varpaissani, joita M. kutsuu loihturunoiksi (trollrunor)." Hedlund kertoo, että Soldan sai Meijerbergistä erinomaisen auttajan ja ystävän, otti hänet hoitoonsa ja antoi hänelle opetustointa ja siten myöskin rahanansiota koulussaan.
Iloisimpia tapahtumia oli Soldanille hänen yhtymisensä Cygnæuksen kanssa Gööteporissa alkupuolella vuotta 1859. He eivät olleet tavanneet toisiaan eivätkä paljon olleet kirjeenvaihdossakaan keskenään, sittenkun Soldan v. 1847 lähti Pietarista. Cygnæus oli jäänyt sinne verrattain ikävään asemaan hoitamaan kirkkokouluaan ja antamaan yksityisopetusta milloin missäkin laitoksessa. Monessa suhteessa olivat näiden ystävysten vaiheet samanlaiset ja näkyvät heidän luonteensakin olleen sukua toisilleen. Cygnæus oli hänkin viettänyt osan parhaita vuosiaan kaukana isänmaastaan, Sitkassa, ja tavallaan oli hänen olonsa Pietarissakin olemista vieraalla maalla, josta hänen halunsa paloi ei ainoastaan asumaan Suomessa, mutta sen hyväksi jotain vaikuttamaankin. Taipumus yksinäisyyteen ja erakkouteen ja siitä seuraavaan epäluuloon ihmisiä kohta oli yhteinen heille molemmille, samoinkuin epäluottamus omaan itseensä synnytti Cygnæuksessakin alakuloisuutta ja sairasmielisyyttä. Heidän suhdettaan valaisee erinomaisesti eräs kirje, jossa Cygnæus vuosi sen jälkeen (25 p. huhtik. 1848) kun Soldan oli matkustanut Saksaan, avaa tälle sisimmän sydämmensä ja paljastaa sisälliset taistelunsa. Mainittuaan aluksi, että se on turhamaisuuden musta haltija, joka häntä vaivaa ja että hän on koettanut sitä voittaa, mutta että ulkokuoren laastaroiminen on vaikeata, niin kauvan kun ydin on mädännyt ja että on turhaa perata virran väylää, niin kauvan kun lähde on mutainen, kirjoittaa hän:
"Nyt kun koko maailmaa uusitaan, olisi aika uudesta syntyä, nimittäin sanan vanhassa, pyhässä merkityksessä, eikä uudenaikaisessa, sillä se olisi minulle joutumista ojasta allikkoon. Että tahdon vähän enemmän ja vähän parempaa kuin voin, ei ole turhamaisuutta, niinkuin luulet, vaan on se ainoa valojuova tässä omien hukkaan menneiden voimieni pimeydessä ja sekasorrossa; se on juuri tieto siitä, joka tekee, ett'en joudu epätoivoon, vaan toistaiseksi toivon. Toivo on tosin vaan yksi sydänlehti elämän kukkasessa, ainoastaan yksi sanoista elämän arvoituksessa, yksi avaimista Jumalan valtakuntaan, mutta kaksi tärkeintä puuttuu vielä. On kuitenkin lohduttavaa, että tuo yksikään on olemassa, sillä se elähdyttää noita toisiakin etsimään." Hän sanoo puuttuvansa sovitusta, puuttuvansa sitä rakkauden henkeä, joka sietää kaikkea, kärsii kaikkea ja antaa anteeksi kaiken. Itsekkäisyys, rakkauden vastakohta, on syynä kaikkiin hänen kärsimyksiinsä, kaikkeen siihen kauhistuttavaan taisteluun, jota taistellaan hänen sydämmensä hiljaisessa kammiossa. Tästä taudistaan ei hän usko voivansa koskaan parantua ja se on hänen elämänsä suuri onnettomuus, hänen kuolemantautinsa. Hänellä on kyllä aavistus todellisesta rauhasta, on tieto tiestä, joka siihen vie, "sillä hän on muutamia kertoja elämässään saanut pyhimpiä vakuutuksia uskottavilta, viehättäviltä olennoilta siitä, että he juuri hänen neuvomallaan tiellä ovat saavuttaneet tuon valoisan päämaalin", mutta miksi ei hän itse ole onnistunut perille tulla: "Niin, muita olen auttanut, mutta itseäni en voi auttaa!" — On hän kuitenkin hänkin valoisempina hetkinään aavistanut mitä on rauha, sovitus ja uhraava rakkaus; se on tapahtunut siiloin, kun hän unettomien öiden jälkeen näki taivaan avoinna ja Vapahtajan istumassa Jumalan oikealla kädellä, mutta tämä valoisa, kirkastunut kuva on taas kadonnut ja hänen hengellisen silmänsä edessä hämärsi ja pimeni. "Näistä autuaista hetkistä on alkuisin tuo kauhea taistelu rinnassani, siellä, missä sota ei ole vähemmin verinen, vaikk'eivät aseet kalskahtelekaan. — — Ne, jotka ovat minut tuntevinaan, sanovat, että olen tullut synkäksi, suletuksi ja epäluuloiseksi Sitkassa, ja he ovat sikäli oikeassa, että sisällinen taisteluni oikeastaan alkoi siellä, ja koko tuo joukko 'kauniita ominaisuuksia', joita he minussa nyt löytävät, on seuraus sovinnon ja rakkauden puutteesta sanan korkeimmassa, taivaallisessa merkityksessä, jommoisena se sisältää kaiken, mitä ihminen voi käsittää. — — Et voi mitenkään käsittää, kuinka raskas tämä vuosi viime syksystä saakka on ollut minulle; olen useita kertoja valoisina hetkinä kysynyt itseltäni, onko kaikkien ruuvien ja saranain laita pimeiden päiväin aikoina ollut oikea, enkä ole ollut varma vastauksesta. Mutta nyt kun 'våren kommer, fogeln qvittrar, träden löfvas, solen ler', on taas hiukan valennut sisässäni, ja suokoon jumala, että tätä pohjanpaloa elämäni taivaalla ei aivan pian seuraisi tuo tavallinen, kamala, nokimusta yö." — Itsetunnustus päättyy siihen ilmoitukseen, että hän ainoastaan Soldanille, ainoalle ystävälleen näistä asioista puhuu. "Muulle maailmalle olen mykkä kuin kala, kylmä kuin kuolema!"
Kirje voisi olla yhtä hyvin Soldanin kirjoittama kuin Cygnæuksenkin, niin on mieliala siinä samanlainen kuin hänenkin synkimpinä hetkinään; nuo ulkonäöltään ja toimiltaan niin lujat ja tarmokkaat miehet pelkäävät molemmat sisällisten ristiriitainsa vaikeimpina hetkinä täydellistä murtumistaan.
Oli sentähden varmaankin ilo molemmille saada taas tavata toisensa ja avata sydämmensä, asettaa ne avonaisiksi lähteiksi vierekkäin, niinkuin oli ennen muinoin tapahtunut. Ja että ainakin Soldan kaipasi lohdutusta ja tukea, siitä puhuu eräs Cygnæuksen myöhempi kirje. Sen mukaan olisi Soldan heidän tavatessaan ollut "sekä ruumiillisesti että henkisesti paralyseerattu ihmisruumis, näkin kuori, josta elämä oli madellut tiehensä." Ett'ei nyt Soldanin tila kuitenkaan ollut aivan niin kurja kuin miksi Cygnæus sitä viisi vuotta myöhemmin kirjoittamassaan kirjeessä muistelee [Kirje on Jyväskylästä 18 p:ltä toukok. 1864 ja käyttää Cygnæus yllä siteerattuja sanoja itsestään. Kaikellaiset rettelöt seminaarissa olivat saattaneet hänet sellaiseen epätoivoon, että hän kutsuessaan Soldania itseään lohduttamaan huudahtaa: "Kom derföre, K.B., om det någonsin är möjligt. Du kan dessutom hafva den lärorika synen att för dina ögon skåda afbilden af Dig sjelf vid tiden af din vistelse i Göteborg d.v.s. en lekamligt och andligt paralyserad menniskokropp, en mussla, hvarur lifvet krupit ut. Aldrig skulle jag kunnat tro mig blifva så afsigkommen, så eländig som jag nu finner mig vara och kanske förblifver den korta tid detta elände kan räcka"], siitä antaa Hedlund elämäkerrassaan liikuttavan todistuksen. "Sairaus, koti-ikävä ja alakuloisuus olivat pilviä hänen taivaallaan, jotka harvoin haihtuivat. Kun se joskus tapahtui, oli hän iloinen kuin lapsi. Sellaisia hetkiä olivat ne, jolloin hän sai muutamia päiviä olla yhdessä ystävänsä Uno Cygnæuksen kanssa, joka oli täynnä tuumia Suomen kansakoulun perustamisesta."
Eikä se liene ollutkaan ainoastaan vanhojen muistojen uusiminen, joka sai Soldanin näin keveämmälle mielelle. Cygnæus toi tullessaan tuulahduksen uudesta Suomesta, nuoresta, nousevasta Suomesta, siitä, jota oli alettu ennen kuulumattomalla innolla rakentaa, jossa hän itse oli saanut yhden tärkeistä tärkeimmän nurkkakiven pannakseen ja jossa oli yksi nurkka Soldaninkin salvukirvestä odottamassa. Cygnæus oli jo päässyt alalleen, oli vihdoinkin joutunut kaipaamaansa rakkauden työtä täyttämään ja kohta oli toinenkin pääsevä siihen asemaan, että voisi uhrautua yhteisen hyvän harrastukseen, joka hänen mielestään oli Hegelin ja Snellmanin mukaan ihmisen pyhin velvollisuus.
Ystävyyden liitto, joka näin uudelleen solmittiin, kesti sitten aina Soldanin kuolemaan saakka. Lähin seuraus kohtauksesta Gööteporissa oli kirjeenvaihto Cygnæuksen ulkomailla ollessa ja Soldanin vielä viipyessä Gööteporissa. Parissa pitkässä ja yhdessä lyhyemmässä kirjeessä tekee Cygnæus Soldanille laajasti selkoa matkansa kulusta Saksassa, siellä tekemistään huomioista ja saamistaan opeista ja kokemuksista, jotka epäilemättä ovat arvokkaita lisiä hänen kasvatusopillisten aatteittensa kehityksen valaisemiseksi, mutta joista tässä kävisi liian pitkäksi tehdä selkoa. Turhaan ei Cygnæus näin verekseltään esittänytkään aatteitaan ystävälleen. Kylvö lankesi hyvään maahan ja kantoi Cygnæukselle mieluisia hedelmiä, sillä pian oli hän saava Soldanista arvokkaan asetoverin taistelussa vastustajiensa kanssa. Niitä oli paljon ja mahtavia ja niiden joukossa näkyy hänestä olleen yksi vaarallisimpia Suomen silloinen uusi finansslpäällikkö parooni Langensköld. Vaikka aivan silminnähtävästi puolueellinen saakoon tässä kuitenkin sijansa Cygnæuksen arvostelu rahalaitoksemme uudistajasta. "Meidän kesken puhuen aavistelen minä, että siitä miehestä tulee vaikein ajanmukaisen ja järkiperäisen kansanopetuksen vastustaja ja sitä hän tulee olemaan sekä periaatteesta, koska hän vihaa kaikkea itsehallinnon varjoakin, että vanhasta kannasta minun vähäpätöistä persoonaani kohtaan, jota aina on koettanut murjoa, usein mitä sydämmettömimmällä tavalla. — — Eräässä tilaisuudessa, jossa hän huomiota herättämättä tuskin olisi voinut olla lausumatta ainakin jotain sanaa minusta, matkastani ja tulevasta kansakoulusta, kuuluu hän noudattaneen kaikkia kummastuttavaa vaitioloa, samalla kun hänen kasvonliikkeensä kuuluvat olleen sitä puhuvammat. — — Hänen halunsa minun kurjan persoonani murjomiseen kasvaa sitä mukaa kuin hän näkee muiden minua kannattavan ja työntävän eteenpäin. Kaksitoistavuotisen taisteluni kestäessä obskurantismia, absolutismia ja jesuitismia vastaan en minä ole karaistunut, vaan arkiunut, koska olen oppinut huomaamaan, että minä sellaisessa taistelussa joudun tappiolle, kun katson arvoani alentavaksi ihmisenä käyttää samanlaisia aseita kuin joita nuo -ism'ien kannattajat käyttävät. Kuinka minun tulevaisuudessa on käyvä, se on Herran kädessä — nyt ainakin sitoo minua kunnia ja velvollisuudet voimieni mukaan hyödyttämään isänmaatani."
Viimeinen vakuutus on vastaus tarjoukseen, jonka hän siihen aikaan sai Ruotsista ja joka ei sisältänyt sen vähempää kuin hänen houkuttelemistaan pois Suomesta ja sitomista Ruotsiin. Meijerbergin kautta annettiin hänen tietää, että hän vaan tarvitsisi kuiskata muutaman sanan ja hänet kutsuttaisiin Rudensköldin jälkeen Ruotsin kansakoululaitosta järjestämään. Tämän johdosta kirjoittaa hän Soldanille, että "tarjous ei ole hänelle ainoastaan mielistelyä paljon yli sen mitä hän on voinut aavistaakaan, mutta että se ilahuttaa häntä myöskin sikäli, että se osoittaa olevan asiantuntevia ja arvostelukykyisiä ihmisiä, jotka uskovat hänen kelpaavan muuksikin kuin mahtavain sylkilaatikoksi, jona häntä jo pitemmän aikaa on totuttu pitämään." Ei hän tietysti kuitenkaan voi vastaanottaa tarjousta, koska hänellä on kallis velvollisuus ja sitoumus täytettävänä köyhää isänmaataan kohtaan, ja vielä vähemmin antaa asiasta mitään alkuunpanevaa kuiskausta. Mutta diplomaatti kun oli, ei Cygnæus kuitenkaan hennonut jättää tätä tilaisuutta kokonaan hyväkseen käyttämättä. Hän ehdottaa näet Soldanille, että tämä omassa nimessään vaikuttaisi ruotsalaisten ystäviensä kautta siihen, että tuollainen tarjous todellakin tehtäisiin, sillä se olisi minulle verrattoman kallisarvoinen dokumentti, kun minua taas, niinkuin odotan, aletaan vanhan tavan mukaan koirana potkia. — Suostuiko Soldan lainaamaan apuansa tähän, en tiedä, mutta tuntien hänen vastenmielisyytensä kaikkia sentapaisia temppuja kohtaan, en luulisi hänen sitä tehneen. Eikähän sitä tarvittukaan, sillä Cygnæuksella oli kyllä suuret suosijansa, jos oli vastustajiakin. Samassa kirjeessä (huhtik. 17 p:ltä 1859) hän näet kertoo, että parooni Stjernvall-Valleen oli lukenut Heidän Majesteeteilleen erään hänen kirjeensä, jossa hän puolustaa n.k. työkasvatusta Fröbelin metoodin mukaan ja jossa hän samalla ilmoittaa aikovansa kustantaa sisarentyttärensä saamaan opetusta rouva Fröbelin luona. Siihen olisi Majesteetin pitänyt sanoa: "lähetämme sinne ei vaan yhden, vaan useampia." — Tämän yhteydessä mainittakoon lopuksi, että yksi niitä naisia, jotka sitten saivat tilaisuuden matkustaa ulkomaille valmistumaan tulevan kansakoulun opettajaseminaariin opettajiksi, oli Soldanin sisar Edla, joka oleskeli Gööteporissa veljensä luona ja jonka antautuminen tälle alalle varmaankin oli seuraus Soldanin ja Cygnæuksen herättävistä keskusteluista.
Seurustelu kaikkien näiden ystävien kanssa valoi uutta verta Soldanin tyhjentyneihin suoniin ja pani koko elimistön vilkkaampaan liikkeeseen. Tavallisella innollaan ja harvinaisella tarmollaan ja työkyvyllään ryhtyi hän tekemään itseään hyödylliseksi väliaikaisessa kotimaassaan. Siihen aikaan kun Soldan tuli Gööteporiin, oli siellä kiihkeänä kunnallisena kysymyksenä kysymys kaupunkia valaisevan kaasulaitoksen lunastamisesta kaupungille sitä omistavalta ulkomaiselta yhtiöltä. Asiata valmistamaan asetettuun komiteaan tuli Soldan kutsutuksi yhtiön puolesta. Sen töihin osaa ottaessaan tuli hän kuitenkin huomaamaan, että näitä etuja, joita oman kaasulaitoksen omistaminen olisi tuottanut kaupungille, ei ammattitietojen puutteesta tällä alalla kyetty tässä komiteassa kyllin perusteellisesti punnitsemaan, ja päätti poistaa tuon puutteen. Hän ryhtyi perin pohjin tekemään selkoa kaasun valmistamisesta ja tuloksena oli teos "Om lysgas och dess användning" [Valokaasusta ja sen käyttämisestä]. Se oli aiottu suurelle yleisölle eikä vaan ammattimiehille ja sisälsi laajan esityksen valokaasun kemiallisesta kokoonpanosta, sen valmistamisesta ja mittauksesta, kaasuvalaistuksen historiasta y.m. y.m. Soldanin mielestä olisi kaasulaitoksen lunastamisesta tuleva erinomainen affääri kaupungille, niinkuin sitten kävikin. Yhdessä luvussa otti tekijä tutkiakseen kaasun käyttämistä lämpöaineena ja oli tilaisuudessa esittämään tulokset eräästä omasta keksinnöstään sillä alalla. Hän oli taas, niinkuin Ameriikassa, joutunut keksintöjen ladulle ja onnistunut rakentamaan apparaatin, jonka avulla mahdollisimman suuri määrä kaasun lämpövoimaa voitiin hyväksi käyttää. Johtavana aatteena oli hänellä siinä siirtää tuo hieno tieteellinen kone, jota kutsutaan kalorimetriksi, muutetussa ja käytöllisessä muodossa fysikaalisesta kabinetista keittiöön, jonka hellaan johdettiin kaasua tavallista kaasuputkea myöten. Ruuan valmistus tapahtui höyryn avulla sitä varten rakennetussa kattilalaitoksessa. Keksintö edistyi niin pitkälle, että Soldan kesäkuun alussa 1859 voi kutsua yleisön katsomaan, miten keittäminen sen avulla tapahtui. Hän oli laskenut, että hänen kaasukeittiönsä tulisi halvemmaksi kuin halkotulen käyttäminen niissä seuduissa, missä puut ovat kalliita ja että sen käytäntöön tuleminen voisi helpoittaa kaasun hankkimista kaupunkeihin, joiden asukasluku ei jaksaisi kustantaa kaasulaitosta yksinomaan valoaineen valmistamista varten.
Tämä Soldanin keksintö, joka periaatteeltaan lienee ollut sama kuin sittemmin käytäntöön tulleet kaasukeittiöt, ei kuitenkaan ehtinyt valmistua lopulliseen täydellisyyteensä, ennenkun hän sen jätti matkustaakseen Suomeen. Hän kyllä antoi ohjeita keksintönsä käytännöllistä täydentämistä varten eräälle mekanikko Hansenille, joka oli ollut hänelle avullisena koneita valmistamassa, mutta ei tässä näytä olleen miestä työtä yksin jatkamaan.
Kaikki nämä olivatkin vaan välitöitä, joita Soldan aikansa kuluksi teeksenteli ja jotka hän heitti luotaan ilman kaipausta, kun lähdön aika oli tullut. Kesäkuun 29 p:nä jätti hän Gööteporin, saatuaan sitä ennen tietää, että hänen armopyyntönsä oli hyväksytty, ja matkusti Tukholmaan.
* * * * *
Jo Düsseldorfiin tultuaan oli Soldan saanut eräältä tuttavattaan Suomesta kirjeen, jossa tämä lähetti hänelle kaavan armohakemuskirjaan. Kirjeen kirjoittaja, Viipurin silloinen pormestari Robert Örn kertoo siinä olleensa tilaisuudessa kenraalikuvernöörin kreivi Bergin kanssa puhumaan Soldanista ja hänen halustaan palata kotimaahan. Soldanin äidin puolesta sanoo hän pyytäneensä kreivi Bergiä hakemusta perille saattamaan.
Kenraalikuvernööri suostuikin siihen ja ilmoitti haluavansa vastaanottaa armohakemuksen kuta pikemmin sitä parempi. Pantuaan sitten sanat Soldanin suuhun, kehoittaa Örn Soldania niitä empimättä käyttämään. Vaikkakin ne "au point de vue de yanki" tuntuisivatkin hänestä sopimattomilta, ei hänen kuitenkaan pitäisi pilata hyvää asiata sanoja säikkymällä.
Ei armonanoja säikkynytkään sanoja, vaan noudatti pääasiassa Örnin konseptia täydentämällä sitä vielä samaan suuntaan omasta puolestaan. Anomus on monessa suhteessa merkillinen asiakirja Soldanin elämässä.
Kosketeltuaan siinä ensin kasvatustaan kadettikoulussa ja Pietarin sota-akatemiassa sekä mainittuaan ulkomaan matkastaan ja sen tarkotuksesta, kirjoittaa hän:
"Tapahtui silloin, mitä Esivallalleni vaan vähässä määrin voi olla tunnettua, että minua ulkomailla seurasi, paitse vilpitöntä intoa tieteelliseen edistymiseen, myöskin sairaaloinen, masentunut mieli. Aina seuraavaan kevääseen saakka työskentelin minä matkani päämaalia kohti rehellisellä harrastuksella. Sen saavuttaminen tuntui kuitenkin välistä riittämättömältä, ja siitä seiskasta tapahtui minussa onnettomuus, joka on syynä tähän kaikkein alamaisimpaan armonpyyntöön. Euroopassa siihen aikaan vallitsevan yleisen kiihoituksen johdosta ja kevytmielisen elämän minua ympäröidessä joutui muutenkin jo alakuloinen mieleni täydelleen häiriöön. Rikoksen kautta luulin minä voivani saada takaisin kadonneen sielunrauhani ja päätin minä kieltäytyä alamaisesti ja velvollisuuden mukaisesti tottelemasta pian odotettavaa ja sitten kohta saapunuttakin kaikkein korkeinta käskyä palata Pietariin."
"Kymmenvuotinen koditon ja sisällötön elämä oli erehdykseni ankara seuraus ja on se vähitellen muuttunut sietämättömäksi rikokseni rangaistukseksi."
"Kun minä siis hyvällä omallatunnolla voin sanoa, ett'eivät kapinalliset ajatukset eivätkä epäpuhtaat tarkoitukset, vaan yksinomaan sairasmielisyyden aikaansaattama mielenhäiriö vei minut rikokseeni; ja kun sen jälkeinen toimintanikin — kun olen Pohjois-Ameriikan yhdysvalloissa ollut milloin kemistinä, milloin insinöörinä rautatien rakennuksissa ja geoloogisissa tutkimustoimissa — tämän väitteen todenmukaisuutta osoittaa, niin uskallan minä heittäytyä Teidän Keisarillisen Majesteettinne mahtavan valtaistuimen eteen ja syvimmässä alamaisuudessa anoa, että Teidän Keisarillinen Majesteettinne tahtoisi antaa minulle armon rikoksestani ja kaikkein armollisimmasti luvan palata ilman rangaistusta isänmaahan uudistaakseni Teidän Keisarilliselle Majesteetillenne valan uskollisuudestani ja velvollisuuksistani ja osoittaakseni uskollisena alamaisena Suomessa työn ja palveluksen kautta voimieni mukaan kiitollisuutta ja tunnustusta tästä suuresta armosta. Pyssyn edelleen j.n.e."
Kun muistelee niitä innostuneita, hehkuvia sanoja joilla Soldan kirjeessään Pariisista puhui vallankumouksen aatteista ja vertaa niitä siihen selitykseen, minkä hän armonanomuksessaan antaa lähtönsä syistä, ei voi tätä eroavaisuutta olla jollain mielenhaikeudella ajattelematta. Silloin hän ei mitään katunut, joskin myönsi, että oli voinut erehtyä, nyt on hänen tekonsa rikos ja aiheena siihen vaan mielenhäiriö ja toisten kiihoitus. Nöyristyneenä heittäytyy hän valtaistuimen juureen armoa anoen. Tottahan on, ett'ei hän ollut mihinkään valtiolliseen kiihoitustyöhön osaa ottanut, mutta kyllä hyväksynyt sen aatteet silloin ja hyväksynyt ne jälkeenpäinkin. Hänen armonpyyntinsä oli siis tavallaan entisyyden kieltämistä, uskottomuutta aatteille, jotka häntä olivat elähyttäneet ja joista hän sydämmensä sopukassa ei vieläkään ollut luopunut, joskin hänen varsinaiset elämänihanteensa nyt olivat toiset. Oliko se nyt siis raukkamaisuutta, että hän näin kielsi osan parhaasta itsestään, oliko se vaan hätävalheita, pelastuksen toivossa?
Se ei ollut kumpaakaan, vaan vilpitöntä katumusta ja todellista halua päästä sovittamaan sitä, mitä oli rikkonut. Kun hän puhuu rikoksestaan ja sanoo tahtovansa sovittaa sitä työllä ja palveluksella, niin ajattelee hän varmaankin ennen muuta sitä velkaa, mikä hänellä oli maksettavana, niitä rahoja, jotka luvatta ja oikeudetta oli ottanut mukaansa Giessenistä. Sen lisäksi oli hänelle selvinnyt, että hän saadessaan matkarahan oli saanut luottamustoimen ja jättänyt sen täyttämättä, ei sanalla sanoen pitänyt mitä oli vapaaehtoisesti luvannut. Se oli siis oikeastaan suuri siveellinen sovitustyö, julkinen anteeksipyyntö, jonka hän näin teki ja joka teko, niin vastenmieliseltä kuin se kauvan oli mahtanut hänestä näyttää, nyt lienee tuottanut hänelle vilpitöntä sisällistä tyydytystä ja päästänyt hänet vihdoinkin omantunnon rauhaan, selvittäen hänen elämänsä vaikeimman ristiriidan.
Tässä valossa katsottuna esiintyy armonpyynti miellyttävämpänä kuin miltä se ensi lukemalla näyttää. Sen hyväksyttäväisyyttä lisää vielä sekin, ett'ei hän sen kautta alentunut vapaasta amerikkalaisesta kansalaisesta itsevaltiaan alamaiseksi, ei pukenut vihattua univormua uudelleen päälleen, vaan astui isänmaansa palvelukseen ja vannoi uskollisuuden valan Aleksanteri II:lle.
Heinäkuun 7 p:nä 1859 ilmoittautui Soldan, saatuaan C.H. Molanderilta tiedon armonsaannistaan, Venäjän lähettiläälle Tukholmassa. Kun hän kohta sen jälkeen omalla passilla varustettuna, johon oli kirjoitettu hänen vanha sukunimensä Soldan, jota hän ei ollut kuullut eikä kirjoitettuna nähnyt kymmeneen vuoteen, astui höyrylaiva Fürst Menschikoffin kannelle, oli hän jälleen Suomen kansalainen, oli hänellä isänmaa, jota ei hänellä ollut sitä ennen oikeastaan koskaan ollutkaan.
* * * * *
Kymmenen vuotta oli kulunut siitä kun Soldan pyrki ulapalle Tukholman ahtaasta saaristosta Ameriikkaan paetakseen. Sandhamnista, jossa laiva makasi sopivaa tuulta odottaen, kirjoitti hän silloin Hedlundille: "Sanokaa, eikö ole aika omituista kulkea näin milt'ei Suomen nenän editse ja ett'ei sinne luultavasti enää koskaan saa palata! Jääkää hyvästi, te ystäväni, ja muistelkaa joskus tuota ikävää, mutta hyvää tarkoittavaa hupsua, joka repi rikki elämänsä kartan ja heitti palaset tuulen viedä!" Musiikin soidessa vei komea höyrylaiva nyt häntä samoja väyliä myöten suoraan Suomen syliin ja elämän kartan kappaleet olivat myöskin vähitellen keräytymässä kokonaisuudeksi.
Tuo suuri muutos, siirtyminen vanhasta uuteen, tapahtui kallioiden ja karien välitse pujoteltaessa niin vähitellen, ett'ei hän oikeastaan voinut sanoa, milloin Suomen ranta alkoi ja milloin hän ensi kerran näki kauvan kaivatun synnyinmaan.
Millaiseksi tämä suuri, hänen elämäänsä mullistava siirtyminen isänmaahan muodostui ja millaiset olivat hänen siitä saamansa ensi vaikutukset, saakoon hän taas kertoa omilla koruttomilla sanoillaan. Syksyllä samana vuonna kirjoittaa hän Hedlundille:
"Matkastani Tukholmasta Turkuun ei ole muuta kerrottavaa kuin että 'Fürst Menschikoff', jossa oli soittokunta mukana, kuletti meidät karien ja saarien lomitse niin vähitellen Suomen rannalle, ett'en oikeastaan huomannut hetkeä, jolloin näin niin kauvan kaivatun synnyinmaani. Niin, Observatoriomäeltä Turussa (jossa nyt ensi kertaa kävin ja jossa viivyimme päivän) — näin minä suuren näköalan maatani; mutta — suokaa se minulle anteeksi — en aivan ilman ahdistusta rinnassani. Aina Gööteporista lähdettyäni painuksissa ollut mieleni ei tahtonut ottaa oikein kohentuakseen. — — —"
"Heinäkuun 11 p:nä saavuttiin Helsinkiin. Oli lupa-aika. Melkein koko kaupunki oli maalla. Myöskin Kenraalikuvernööri oli matkoilla. Sain viipyä muutamia päiviä laivavuorojenkin vuoksi — ja vihdoin, hyvin lyhyen audienssin jälkeen, matkustin minä heinäkuun 17 p:nä Viipuriin. Koti kaupungissa, (joka oli minulle uusi), oli outo ja tyly, äiti ja sisaret olivat muuttaneet maalle, erääsen saareen Uuraan saaristossa. Sinne seurasinkin varhain seuraavana aamuna Pietariin menevässä laivassa ja siellä oli minulla onni tunnin kestäneen matkan jälkeen todellakin nähdä vanha, hyvä äitini terveenä ja hyvissä voimissa — ensi kerran sitten toukokuun 1847! Seitsemänkymmenenviiden vuoden vanhana ja valkoisena kuin kyyhkynen riensi mummu ulos pihanurmikolle minua vastaan, joka laivasillalta juoksin minkä kerkesin ylös pientä jyrkkää törmää, ehtiäkseni ennen häntä."
"Vasta useiden minuuttien kuluttua puhkesivat pidätetyt ilokyyneleet esiin."
"Kun niihin vähitellen liittyi surumielisiä muistoja monista ja pitkistä kaipauksen ja kaikellaisen aution ikävän vuosista — hiivin minä ulos tuuheiden kuusien taa, jotka ympäröivät tuota hauskaa kesä-asuntoa, ja itkin — itkin vanha mies kuin pieni lapsi taas pitkästä ajasta."
Uuraan kauniissa salmessa, Suonion saaressa, vietti Soldan äitinsä ja siskojensa kanssa nyt muutamia onnellisia viikkoja, ja kaikki kärsimykset olivat unohdetut, kaikki huolet haihtuneet. Se oli kuin suvinen sunnuntai, lepopäivä pitkän työkauden päätyttyä, unhotus vanhan ja valmistus uuteen elämään. Suomenlahden kirkas laine loiski rantoja vastaan, majan takana humisi kotoinen kuusikko ja väsynyt, matkalta palannut poika souskenteli merellä elokuun leutoina iltoina, käyskeli metsässä, lepäili nurmikolla, äidin pitäessä hellää huolta hänestä, jota oli jo iäti kadonneeksi katsonut.
Mutta vielä oli rakkain paikka näkemättä, kaikkein hauskimpain muistojen tallettaja Lappeenranta, missä maailman kiertäneen miehen lapsuuden ystävät ja nuoruuden tuttavat poika-ajoilta ja kadettivuosilta vielä entisellään elelivät. Saman vuoden joulun pyhinä tekee hän sinne retken ja antaa siitä Hedlundille seuraavan vilkkaan kuvauksen:
"Kolmantena joulupäivänä hankin minä hyvän kuomireen ja ajaa karehdin kulkusten kilistessä sisareni Augustan kanssa Viipurista Lappeenrantaan, vanhaan kotiini (1822-48). — Oli teenjuonnin aika viiden peninkulman matkan jälkeen; me menimme erään tädin luo; tunsin jokaisen huonekalun, jokaisen taulun seinällä; jotenkin hyvin ihmisetkin — se ero vaan, että lapset olivat tulleet täysikasvuisiksi. Join teeni, mutta ei ollut minulla kauvan rauhaa vastata kysymyksiin, vaan vedin minä saappaat jalkaani ja läksin pimeässä paarustamaan paksussa lumessa; tein kierroksen, näin tulia tutuissa ikkunoissa, mutta en ainoatakaan ihmistä pikkukaupungin kaduilla. Tulin tuosta vanhan talomme eteen kadun kulmassa. Siellä oli valoisaa ja vilkasta, näytti minusta. — Kaivo porttimme edustalla oli muuttunut temppeliksi (pumpun kanssa tietysti). Puutarhamme — sen oli joku reformatsioni höylännyt pois; ranta oli onnellistutettu kaijilla ja koivukäytävällä. Pistäysin pihaan, paljon oli siellä toisin kuin ennen. — — Vasta seuraavana päivänä, sittenkun minä kirkkomaalla olin paarustanut kinoksien läpi isäni haudalle (vanhan kuusen painuneiden oksien alle), lakaissut pois lumen kivestä ja lukenut kirjoituksen, jonka tunsin ennestään, menin sen rikkaan värjärin luo, joka asui niissä huoneissa, joissa olin heittänyt ensimmäiset kuperkeikkani. Ainoastaan kyökin lukolla ja parilla kakluunilla oli ollut aikaa odottaa takaisin tuloani, ja ne tervehtivät minua nyt niin ystävällisesti ja tuttavallisesti. — Vinttikammarini, jossa v. 1826 olin hoitanut kesyä kettua, täytti nyt tuomarin arkisto; tärkeitä papereita luulen, ainakin raskaita ja vanhoja, sillä 1700-lukukin oli edustettuna. Minua miellytti hyvin, että värjäri, entisen naapurimme sorvarin poika, tarjosi minulle vapaan asunnon milloin vaan tulisin Lappeenrantaan."
"Illalla oli suuret tanssiaiset raastuvan salissa. Minä, kaikkien kumma, tietysti sinne. Enkä vaan minä, sillä on historiallinen tosiasia, että neljä henkeä (ehkä vielä enemmänkin! mistäs tuon tietäisin) menivät tansseihin ainoastaan tuota kummaa katsomaan. — Sitä ennen olin tavannut monta vanhaa ystävää: tätejä ja vanhoja koulu- ja tanssitovereita. Se oli todellakin oikein sydämmellisen suloista ja ihmeellisesti jouduin minä takaisin poika-aikani ja nuoruuteni muistoihin. Tanssiaisissa tunsin minä puolet seurasta, vaikka minulle oli ennustettu, että tapaisin vaan ani harvoja tuttavia. Tämä seikka sekä se teeskentelemätön sydämmellisyys, jolla kaikki (paitse kaupungin pormestari, joka ei tietysti voinut olla yhtä varomaton) tervehtivät minua, teki sen, että minä näissä tansseissa tunsin olevani yhtä kotoinen ja asiaankuuluva kuin ennen muinoin kadettina. Pitkään aikaan ei kuitenkaan pistänyt päähäni mennä mukaan; mutta juuri kun tuossa laskin leikkiä muutamain kanssa, jotka ennen olivat olleet suosikkejani valssissa, mutta jotka nyt olivat heittäneet tanssimisen, koska heidän nuoret tyttärensä jo olivat siinä mukana, niin alkoivat he taipua tuumiin — tämän harvinaisen tilaisuuden vuoksi ja — ja niinkuin sanottu, minä valssasin, vanha mies, niinkuin iloinen poika."
Hän on hyvällä tuulella, pitkästä ajasta, eikä liene jalkaansa tanssiin astunut, sittenkun vänrikki Tavaststjernan kanssa vietti Dünaburgissa ensimmäisiä upseeriaikojaan ja der lange Schwede'nä tanssitteli kenraalien tyttäriä. Synkkä on hänen mielensä ollut, otsa totinen, kulmat rypyssä, joko sitten Pariisin bulevardeja käveli tai asteli Ameriikan aarniometsissä ja harvoin hänen huulensa hymyyn meni, vaikkakin sisällistä intoa hehkuvat kasvot joskus kirkastuivat. Siinä hän nyt tämä maailman matkamies — kaulassa oudonlainen kravatti ja vaatteissa vähän vierasta kuosia — siinä hän nyt pitkine jalkoineen harppailee, vähän kumartuneena naistaan kohden, oikea kätensä vanteena hänen vyötäisissään, ja vasen kyynärpää olkapäästä ulkona, paksut huulet hymyssä ja suuret kasvot ilosta loistaen, niinkuin ei olisi koskaan huolia hautonut eikä hukkaan elettyä elämäänsä surrut. "Sitä Augustia!" huudahtavat vanhat valssitoverit ja herrat tulevat totilasiensa äärestä ja pysähtyvät ovelle tuota kummaa katsomaan, mutta koulupojat ja kadetit kuiskaavat seinämällä seisten toisilleen, että se nyt on se Soldan, jonka ihmeellisistä vaiheista vanhemmat ovat kertoneet, mitkä ihaellen, mitkä päätänsä pudistaen. Mutta heidän myötätuntoisuutensa on aina ollut hänen puolellaan, ja se on vaan Nikolain aikuinen pormestari, joka ei ymmärrä, kuinka mies, jonka oikeastaan olisi oltava Siperiassa, tässä kaikkia muita korkeimpana keikkuu.
16.
Isänmaata palvelemassa.
Herännyt Suomi. — Kiireisen työn aika. — Opettajana Saelanin reaalikoulussa, — Jäsenenä "komiteassa Suomen hyväksi". — Helsingin uusi kaasulaitos. — Matka Lappiin. — Mietteitä kansan valistamisesta. — Kuvitettua lukemista kansalle. — "Tervanpoltosta Suomessa". — Käynti Lontoon maailmannäyttelyssä 1862. — Miksi on maamme niin köyhä? — Jäsenenä kansa-koulukomiteassa v. 1862. — Vastalause ja arvostelua harhaan joutuneesta sivistyssuunnasta maassamme. — Rahapajan perustaminen. — Suomen pankin setelit.
Se oli kiireisen työn aika, joka 1860-luvulla vallitsi Suomessa. Kuumeen tapainen toimintahalu valtasi kaikki, jotka työhön kykenivät. Paljon oli aikaa turhaan kulunut, paljon oli laiminlyöty, mitä pitkästä takatalvestakin huolimatta olisi voitu saada aikaan. Puolen vuosisataa oli Suomi nukkunut ja vihdoin herättyään nähnyt, että kesä jo oli puolessa ja että edistyksen aurinko paistoi jo elokuun taivaalta, Milloin tahansa saattaisivat tulla syksyn hallat. Maata alettiin muokata, kylvöjä tehdä, kaikki miehet, jotka vaan johonkin kykenivät, manattiin vainiolle. Tehtävät jaettiin, kaikki jäsenet jännittyivät. Kun vaan voimat riittäisivät, kun ei vaan selkä kesken katkeaisi! Suomi oli ennen ollut vaan isänmaa, nyt oli se ensin valtiopäiväin toivossa ja sitten niiden toteutuessa muuttunut valtioksi. Että se semmoisena voisi paikkaansa puolustaa, oli sitä siihen kaikilta puolin kehitettävä, edistystyötä kaikilla aloilla kiirehdittävä, niin kauvan kun vielä oli aika. Että se niinkin hyvin onnistui tämä nykyisen Suomen orren alle saanti, siitä saadaan kiittää lämmintä loppukesää ja pitkää syksyä, mutta ennen kaikkia isänmaallisten miesten työtä, joka eri aloilla ja eri puolueissa oli yhtä tarmokasta, yhtä uhraavaa. Persoonallista itsensäkieltämistä siinä ennen muuta vaadittiin. Eivät joutaneet sen työn harvat tekijät ajattelemaan, mille alalle he olisivat parhaiten sopineet, mikä työ olisi heitä enin miellyttänyt, vaan missä heitä enin tarvittiin.
Soldanin elämä oli ollut pienoiskuva hänen kansansa elämästä. Hänkin oli olojen pakosta saanut huokailla Nikolain hallinnon painon alla, saanut vierailla mailla kuin erossa omasta itsestään harhailla ilman mitään tyydyttävää tarkoitusta elämälleen; henki riutui ja kitui odottaessa sitä kesää, joka ei koskaan näyttänyt tulevan. Kun kesä sitten tuli, kun työmiehiä vainiolle tarvittiin, sai hänkin tyytyä siihen aseeseen, mikä ensiksi käteen sattui. Hän tarttui siihen ja käytti sitä napisematta. Käytti sitä ilolla ja riemulla, saaden vihdoin tyydyttää elämänsä suurta halua vaikuttaa isänmaan palveluksessa ja samalla maksaa velkaansa, sovittaa sitä rikostaan, jonka luuli tehneensä. Ne vuodet, jotka hän terveyttä nauttien sai näin työskennellä, olivat hänen elämänsä kesäistä, kirkasta poutaa.
Syyskuussa 1859 tapaamme hänet Helsingissä, jossa hän kohta saa paikan kemianopettajana Saelanin teknillisessä reaalikoulussa. Pedagogiaa, rikkihappoista kalia ja suolahappoa, sekä kokonainen laboratorio kahdentoista vasta-alkajan kanssa, joiden pitäisi ryhtyä filtreeraamaan ja kristalliseeraamaan — se nyt ei tosin ollut sitä, mitä hän oli hakenut, mutta oli hän kuitenkin tyytyväinen saadessaan jalansijaa ja ansiota.
Seuraavan vuoden alussa istuu Soldan jo eräässä komiteassa, jolle Hedlund antaa nimen komitea Suomen hyväksi. Sen oli kutsunut kokoon Teollisuusjohtokunta keskustelemaan kysymyksiä maan teollisuuden elvyttämiseksi. Paitse Soldania kuului siihen yksitoista muuta jäsentä. Hän ottaa vilkkaasti osaa komitean töihin tehden sille useita ehdotuksia. Hän ehdottaa palkintojen määräämistä helppotajuisista ja tarpeen mukaan kuvilla varustettavista tieteellisistä kirjasista, joissa olisi käsiteltävä varsinkin teollisuutta koskevia kysymyksiä; — graafillisen laitoksen perustamista Helsinkiin hyvien kuvien valmistamista varten kansankirjasiin kuin myöskin erityiskarttain tekemistä varten maastamme; — perinpohjaisia tutkimuksia tervanpolttotavoista sekä meillä että ulkomailla; — sekä erinäisiä toimenpiteitä käsiteollisuusnäyttelyjen aikaansaamiseksi. Komitea hyväksyi nämä ehdotukset, mutta hylkäsi ehdotuksen teollisuusseuran perustamisesta.
Nähtävästi oli Soldan hetikohta teknillisillä tiedoillaan vetänyt huomiota puoleensa, koska häntä ajateltiin Helsinkiin silloin perustettavan kaasulaitoksen johtajaksi. Se toimi olisikin hänen mielestään sopinut hänelle hyvin, varsinkin kun hän jo Gööteporissa oli asiaan perehtynyt ja kun hän siihen olisi voinut yhdistää heränneen harrastuksensa maamme metsätuotteiden jalostamisesta m.m. ajanmukaisemman tervanpolton kautta. Mutta hänen omat ankarat periaatteensa ja lahjomaton oikeudentuntonsa veivät häneltä tämän toimen. Oli näet Helsingissäkin riita siitä, olisiko kaupunki itse ryhtyvä laitosta perustamaan vai annettaisiinko se sitä varten perustuneelle yhtiölle, Soldan oli tietysti sitä mieltä, että kaasulaitos olisi Helsingissä samoinkuin se olisi ollut Gööteporissakin otettava kaupungin huostaan, ja antoi hän sentähden valita itsensä asiata pohtimaan asetettuun komiteaan yhdeksi kaupungin edustajaksi, vaikka yhtiö jo oli pyytänyt häntä laitoksen johtajaksi. Seuraus siitä oli tietysti se, että kun raastuvankokous päätti antaa kaasun hankkimisen yhtiölle, Soldan menetti hänelle luvatun paikan ja hyvät tulot, saaden tyytyä sittemmin saamaansa valontarkastajan vähäiseen palkkaan. Tieto siitä, että niin tulisi käymään, ei kuitenkaan ollut voinut saada häntä vaikenemaan asiassa, josta hän oli luonut itselleen vakaumuksen. Tulevaisuus on sittemmin osoittanut, että Soldan oli oikeassa. Helsingin kaasulaitoksen yhtiölle joutuminen on ollut huono affääri kaupungille.
Ne ehdotukset, joita Soldan oli tehnyt vastamainitussa komiteassa tervanpolttamisen parantamiseksi, olivat vetäneet puoleensa silloisen finanssäpäällikön parooni Langensköldin huomion ja seurauksena siitä oli, että Soldania pyydettiin seuraamaan mukana virkamatkalle, jonka Langensköld kesällä 1860 teki maassa. Matkan tarkoituksena oli tutkia kruununmetsiä ja niiden suuremman tuottavaisuuden mahdollisuutta valtiontaloudessa sekä yleensä ottaa selkoa kansan oloista varsinkin Pohjan perillä. Mukana seurasi myöskin saksalainen metsäneuvos von Berg ja vasta perustetun metsähallituksen ylitirehtööri Rabbe Wrede, Matka kulki ensin Jyväskylään ja sieltä Saarijärven, Viitasaaren ja Pihtiputaan kautta Reisjärvelle — Ouluun — Tornioon — Muonionniskaan — Kemijärvelle — Kajaaniin — ja Karjalan kautta Viipuriin. Kaikkialla pidettiin kokouksia ja kuulusteltiin kansan mielipidettä metsän käyttämisestä y.m. Varsinkin Pohjanmaalla ja Lapissa tehtiin pitkiä vaelluksia erämaihin, tutkittiin metsäin laatua, mitattiin puita, otettiin selkoa soiden viljelysmahdollisuuksista ynnä monenmoisista muista elinkeinoja koskevista asioista. Soldanin tehtävänä oli erityisesti tervanpolttoa koskevien tietojen hankkiminen.
Matka oli hänelle mitä hauskin ja opettavin. Hän kutsuu sitä Eriksgatakseen, kuninkaan matkakseen, ja nyt vasta oppi hän isänmaansa oikein tuntemaan ja sen itselleen omaksumaan. Kynä muistiinpanoja varten ja piirustin kuvia varten olivat yhtä mittaa työssä, niinkuin lukuisat luonnokset sauvotuista koskista, kahlatuista soista, läpikuletuista saloista, nähdyistä kirkoista, taloista ja maisemista osoittavat. Se oli taas taiteilija, joka oli päässyt esille, ja osoittaa minusta tarkkuus ja huolellisuus, jolla hän viivansa vetää ja se taiteellinen aisti, millä hän aineensa valitsee, kuinka suuri hänen luontainen, ainoastaan omassa koulussa harjaantunut taipumuksensa todella oli tälläkin alalla. Ja kun vertaa hänen luonnoksiaan esim. Ameriikasta niihin, joita hän nyt teki, niin näyttää minusta kuin kuultaisi niistä se tyydytys, jota hän mahtoi tuntea saadessaan taas omaa maataan kuvata.
Kansan parissa ollessaan ja sen puutteita nähdessään ja tarpeita tutkiessaan heräsi hänessä kohta tuumia sen sivistämiseksi. Suurimpia puutteita oli hänen nähdäkseen lukutaidon tai oikeammin lukuhalun puute. Se riippuu hänen nähdäkseen suureksi osaksi sopivan lukemisen puutteesta. Jos keskustelee rahvaanmiehen kanssa asioista, jotka jollain tavalla häntä koskevat, niin on hänen huomionsa heti vireillä. Tiedonhalua ei häneltä puutu. Sen tyydyttämiseksi olisi turvauduttava sopivan sanomalehdistön luomiseen. Mutta sillä kannalla kuin senaikuinen sanomalehdistö oli, ei se tätä tehtäväänsä kyennyt täyttämään.
"Sanomalehtemme" — kirjoittaa Soldan päiväkirjaansa Sodankylän pappilan yliskammarissa heinäkuun 29 p:nä 1860 — "ovat jälittelyjä ulkomaalaisista eivätkä sovellu kansan tarpeihin ja käsityskantaan. Kun kansalla ei ole mitään maantieteellisiä tietoja, ei mitään historiallisia edellytyksiä valtiollisten tapahtumain käsittämiseen, ei mitään käsitystä valtiolaitoksen elimistöstä, on valtiollinen uutisosasto sille arvoton. Kun sillä ei ole mitään selvää käsitystä luonnonvoimista ja luonnonlaeista, ovat selitykset fyysillisistä ilmiöistä, esim. maasta, ilmasta, vedestä, eläimistä, kasveista, hyödyttömät mikäli ne sisältävät sovituksia jokapäiväiseen elämään. Opettavain kirjoitusten sisältö on lehdissämme vähemmin käytännöllinen kuin suotavaa olisi. Syynä siihen, mikseivät lehdet täytä tarkoitustaan, onkin se, ett'ei osata lukea sisältä ja ett'ei sisältö sovellu lukijakunnan käsityskantaan."
Kansakoululta, joka silloin vielä oli kapalossaan, ei Soldan odota apua tämän epäkohdan poistamiseksi, ennenkun vasta miespolvien kuluttua. "Vaan eikö voisi — niiden satojen uusien ehdotuksien joukossa, joita tätä nykyä koetetaan, käytetään ja hylätään — ottaa esille asiaa, josta ainakin minä toivon enemmän todellista hyötyä kuin mitä monet muut ehkä uskonevat mahdolliseksi. Tarkoitan kuvitettua lukemista kansalle — sellaista kuvitettua lukemista, jota ei vielä tietääkseni missään muussakaan maassa ole olemassa."
Ja hän tekasee kokonaisen ohjelman kuvateoksensa sisällöstä. Sen tulisi ilmestyä vihkottain suuressa 8:ossa ja sisältää etupäässä alkeisopettavaista, aina sovitettuna käytölliseen elämään. Kussakin vihkossa pitäisi olla joku pitempi kuvitettu kirjoitus esim. seuraavista aineista: ulkomaan teollisuuden laadusta; maanviljelyksestä eri osissa, niinkuin suonviljelyksestä, lannoituksesta, siemenlajeista, metsänhoidosta, karjanhoidosta, kynnöstä, kylvöstä, metsäpaloista, myllyistä; käsiteollisuudesta; yksinkertaisista luonnonlaeista kuvineen ja sovituksineen käytölliseen elämään (painolaki, vipu, vaaka, puntari, pendeli), vedestä, lumesta, ilmasta ja sen suhteesta tuleen, hengitykseen, liikkeeseen. Siitä laajenisi ohjelma kuvauksiin eri sivistysasteista, kaupasta, merenkulusta, rautateistä; tiilinpoltosta; kalkinpoltosta; — sisältääpä vielä viittauksen PeIlervo-aatteestakin s.o. maanviljelijäin yhdystoiminnasta.
Peläten, ett'ei kehittymätön lukija osaisi katsella kuvia s.o. selittää niitä, tulisi häntä siihen opettaa siten, että kuvat kehittyisivät helposti tajuttavista vaikeampiin. Luonnonhistoriallisissa kertomuksissa voisi esim. alkaa kotieläimillä, hevosella tai lehmällä, ja niistä vähitellen siirtyä oudompiin ulkomaalaisiin.
Tällainen kansan kuvakirja tulisi hänen uskoakseen vaikuttamaan paljon hyvää, kun ajattelee, missä määrän sivistyneet Robinson Crusoesta alkaen vaikeimpain koneiden käsittämiseen ovat nauttineet hyötyä kuvallisista esityksistä. Se yllyttäisi myöskin lukuhaluun, kun uteliaisuus kehoittaisi selon ottamiseen kuvia selittävästä tekstistä.
Epäilemättä olisi tämä ehdotus korvannut kipeän tarpeen siihen aikaan, jolloin se tehtiin, ja joskin kuvitetun lukemisen tarvetta myöhemmin on tyydytetty, puuttuu meiltä vieläkin Soldanin suunnittelema kansalle aiottu kuvateos. Kenties ajatteli hän, joka jo kauvan oli tuuminut tieteen kansantajuiseksi tekemistä, voivansa itse ryhtyä aatteensa toteuttajaksi. Siihen olisi hänellä tiedemiehenä ja taiteilijana ollut paremmat edellytykset kuin kenelläkään niistä, jotka ovat myöhemmin tällä alalla toimineet. Asia ei kuitenkaan tullut ehdotusta edemmä, yhtä vähän kuin niin monet muutkaan hänen hyvistä aatteistaan. Ehkä ajatteli hän juuri tätä, päästäessään kerran vanhoilla päivillään paperille seuraavan huokauksen: "Tulin Helsinkiin neljänkymmenen vuoden ijällä, varustettuna lämpimällä halulla kaikellaisia yleishyödyllisiä harrastuksia kohtaan, mutta ilman kykyä ottaa johtoa omiin käsiin, kun ymmärtävää kannatusta muiden puolelta puuttui."
Varsinaisena ja näkyvämpänä tuloksena Soldanin matkasta oli 100:n sivun suuruinen, kuvilla varustettu kirjanen " Tervanpoltosta Suomessa ja kuinka se olisi parannettava ", joka senaatin toimesta painettiin seuraavana vuonna. Siinä luetellaan ensiksi pääasiallisimmat tervanpolttopaikat maassamme, tehdään selkoa tervan valmistuksen eri asteista: kolomisesta, hakkauksesta ja poltosta, tervan kuletuksesta eri seuduissa sekä maitse että meritse, tervan myynnistä ja hinnoista ja tervan polton kannattavaisuudesta. Se ansio, jota tervanpoltto tuotti, oli jo siihen aikaan niin huono, että tässä teollisuudessa osallisina olleitten päiväpalkka oli keskimäärin 27 kopeekkaa. Köyhyys oli samassa määrin suurempi kuta enemmän tervanpolttoa harjoitettiin maanviljelyksen ja karjanhoidon kustannuksella. Paikotellen, niinkuin Pohjanmaan rantaseuduilla, oli tervanpoltto lopen hävittänyt metsät ja uhkasi tehdä sen niilläkin seuduilla, missä se ei vielä ollut tapahtunut.
Ei kirjoittaja kuitenkaan tahdo ehdottaa tervanpolttoa kiellettäväksi, ainoastaan järkiperäisemmin harjoitettavaksi, niin että myöskin kolottujen puitten pihka käytettäisiin hyväksi ja että etupäässä kannot tervaksi poltettaisiin. Samalla olisi erityisten tervauunien avulla muitakin aineita, niinkuin esim. tärpätti ja hiilet, saatava tuottaviksi. Tekemäinsä laskujen nojalla oli Soldan tullut siihen tulokseen, että tervanpolton alkuperäisyyden takia 1 miljoona ruplaa haihtui savuna ilmaan.
Kirjoittajan loppuehdotus sisälsi seuraavat parannukset: 1) että kolottujen puitten sijasta olisi käytettävä juuria, kantoja ja kaatuneita puita; 2) että kolomista olisi harjoitettava ainoastaan muun metsänhakkuun yhteydessä ja etupäässä pihkan keräämistä varten; 3) että lisätuotteiden (tärpätin, hiilen, potaskan y.m.) saamista varten olisi rakennettava tervauuneja korvaamaan tervahautoja. Kun tervauunien rakentaminen ja käyttäminen vaatii teknillistä taitoa, niin olisi 4) niitä valtion välityksellä perustettava tervaseutuihin ja meren rannoille. Sitä varten olisi valtion toimesta metsähallitukseen asetettava henkilö, joka asiaan perehdyttyään ottaisi tätä uudistusta ajaakseen ja sen käytäntöönpanoa johtaakseen.
Aate, jonka Soldan näin esitti, oli epäilemättä tulevaisuuden aate, vaikka se sillä kertaa jäi vaan ehdotukseen. Varsinkin tuntuu ehdotus pihkan keräämisestä kaadettavaksi tuomituista puista käytännölliseltä. Kannot ja juuret lahovat yhäkin vielä metsissämme mitään hyötyä tuottamatta. Tervanpolton ehkäiseminen valtion metsissä oli siitä kuitenkin seurauksena.
Syynä siihen, ett'eivät nämä ehdotukset metsän teknillisestä jalostamisesta kehittyneet sen pitemmälle, oli kai osalta sekin, ett'ei Soldan itse, niinkuin oli toivonut, päässyt tällä alalla työskentelemään. Niinkuin kohta tulemme näkemään; tarvittiin hänen kykyään tähdellisempiin tehtäviin. Päästyään perille hänen taidoistaan teki näet Langensköld hänestä rahapajan johtajan.
* * * * *
Ennenkun hän tälle alalle antautui, teki Soldan v. 1862 valtion kustannuksella matkan suureen maailmannäyttelyyn Lontoossa tutkiakseen siellä teollisuuden silloista kantaa ja antaakseen havaantojensa nojalla meidän oloihimme soveltuvia ehdotuksia m.m. meilläkin mahdollisesti toimeenpantavista näyttelyistä. Hänen kirjoittamansa kertomuksen konsepti sisältää laajan tutkimuksen maailmannäyttelyjen synnystä ja hyödystä. Sen lisäksi on siinä arvosteluja aineellisen edistyksen ja työtaidon alhaisesta kannasta omassa maassa ja mietteitä syistä siihen. Sattuvasti kuvaavat nämä mietteet silloisia oloja ja näkyy niissä myöskin ensimmäisiä epäilyksiä Soldanin sittemmin niin ankarasti tuomitsemasta hegeliläisestä filosofiasta, jossa hän vanhoilla päivillään näki syyn kaikkeen onnettomuuteen maassamme.
"Miksi on maamme niin köyhä?" kysyy hän. "Onko syy siihen yksinomaan voittamattomissa luonnon-esteissä?"
"Ei", vastaa hän, "syy takapajuisuuteemme niin monella alalla on haettava yksipuolisesti mietiskelevästä tieteellisestä sivistyksestämme. Se on se, joka jarruttaa kaikkia harrastuksiamme kohota nykyajan kannalle ja panna toimeen teknillisiä parannuksia. Tämä meidän toimettomuutemme imee alinomaista mehua kansassa vallitsevasta maailman-katsannosta, joka periaatteellisesti halveksii aineellisen luonnon, aistillisen maailman merkitystä ihmishengelle. Yksinomaisesti uskonnollinen oppi ei tahdo olla missään tekemisissä ruumiillisen elämän kanssa, ell'ei se tapahdu kukistavaan suuntaan. Kirkko katsoo aistillinen maailman enemmän tai vähemmän syntiseksi. Siitä on seurauksena, että kaikkea aineelliseen työhön ja pääomaan perustuvaa sivistystä halveksitaan. Se on tämä käsitys elämästä, jota voi kutsua yksipuolisesti mietiskeleväksi ja joka saattaa käytölliseen toimettomuuteen. Suurin osa kansastamme hyväksyy tämän kannan kansan sivistykseenkin nähden. Me puhumme kyllä vuosisatain sivistystyöstä, mutta ell'ei ota lukuun parina viimeisenä vuosikymmenenä vaikuttaneita sanomalehtiä, jotka ovat, vaikeiden paino-olojen vallitessa, koettaneet levittää muutakin kuin uskonnollista ja mietiskelevää valistusta, niin mikä on ollut tämän kansan henkisenä ravintona? Katkismus, raamattu ja sen lisäksi runot ja sadut. Tosin on tämän kansan jokapäiväinen työ henkensä elatukseksi sen varakkaammissa jäsenissä herättänyt halua realististen ja käytännöllisten tietojen hankkimiseen, mutta sellaisten tietojen lähteet ovat vielä harvat ja pienet. Meillä on kyllä korkeasti sivistyneitä ja taitavia tehtailijoita, kauppiaita, liikemiehiä ja teoretikoita kansallistalouden harrastajoita, siis henkilöitä, jotka kyllä myöntävät aineellisten harrastusten merkityksen. Mutta ne ovat vaan poikkeuksia yleisestä säännöstä."
"Enin silmiinpistävä on meillä teollisten tietojen ja taitojen alhainen kanta. Me viemme ulos vaan raakatavaroita ja tuomme jalostettuja. Käsiteollisuus on alkuperäisellä ja vähän tuottavalla kannalla. Teostemme kauneus ja huolellisuus on vaan sivuasia. Teknillisen sivistyksen puute on täydellinen. Tehtaamme ovat pakotetut käyttämään ulkomaalaisia työmiehiä, teknillinen reaalikoulumme tarvitsee ulkomaalaisia ammattiopettajia. Yksinkeriaisimpia teknillisiä ammatteja on maanmittaus, ja valitukset sen alhaisesta kannasta ovat yleiset. Käytöllisistä sivistysvälineistä on graafillinen taito tärkeimpiä. Tätä taitoa harjoittavia suomalaisia saamme turhaan hakea. Maassa on kaksi kivipainoa, sanoo kaksi 1 milj, 7 sataatuhatta asukasta kohti, mutta nimet Leevin ja Lievendahl eivät ole kotoisin Suomesta."
"Mitä erittäin tulee tieteelliseen sivistykseemme, niin on se ainoastaan siihen nähden ollut käytöllistä laatua, että se on valmistanut meille virkamiehiä. Mutta me tiedämme muutoin, että aina viimeisiin aikoihin saakka vaadittiin kaikkia erikoistutkintoja edelläkäypä tutkinto filosofiassa. Se oli oikein, sillä se tapahtui yleisen sivistyksen nimessä, opetti itsenäiseen ajattelemiseen, yhtenäiseen käsitykseen maailmasta ja elämästä. Epäilemättä onkin filosoofinen sivistys kansassamme korkealla asteella. Mutta filosofia, uskonnon sisar, voi johtaa yhtä suureen yksipuolisuuteen kuin tämäkin, ell'ei se perustu realiselle pohjalle, s.o. luonnontieteihin. Niin on meillä tapahtunutkin. Luonnontieteet ovat meillä pysyneet Linnén aikuisella kannalla, niillä kun etupäässä on ymmärretty luonnonhistoriaa. Professorin virka geologiassa, joka ennen muita avaa henkisiä silmiämme, on kauvan ollut avoinna — hakijain puutteessa. Mutta myöskin kemia ja fysikka, nuo välttämättömät perustukset maailmanrakennuksen todelliselle ymmärtämiselle, jotka Euroopan varsinaisissa sivistysmaissa samalla ovat mitä voimakkaimmin vaikuttaneet teollisuuden ja yleisen sivistyksen kohottamiseksi, ovat nekin meillä esiintyneet vaan mietiskelevänä, tietopuolisena. Niiden vaikutus käytölliseen elämään on meillä ollut verrattain vähäinen. Vanhin elinkeinomme maanviljelys ei ole meillä niitä vielä hyväkseen käyttänyt."
"Näissä oloissa on absolutisella idealismilla ollut maailmankatsantomme muodostamisessa rajaton valta ja niinpä onkin filosofia oppisaleissamme aina tähän päivään saakka kukoistanut hegelianismin muodossa."
"Kansallistuntomme puolesta olemme me äärettömässä kiitollisuudenvelassa sen opeille maailmanhengestä, vapaasta ajatuksesta, historiallisesta kehityksestä. Mitä niitä vastaan tieteelliseltä kannalta voitaneekin muistuttaa, ne ovat kuitenkin olleet soihtuja elämämme tiellä. Mutta ne ovat yksipuolisia ja johtavat ei ainoastaan eteenpäin, mutta myöskin harhaan."
"Ei voi tässä yhteydessä tulla kysymykseen tuon filosoofisen rakennuksen alasrepiminen, ei varsinkaan niin sitkeän ja venyvän järjestelmän kuin hegeliläisen. Mutta yhteys vaatii meitä kuitenkin selvästi lausumaan varman vakuutuksemme siitä, että seuraava askel, joka kansallishenkemme on astuttava kehityksensä tiellä, on totiseen taisteluun asettuminen tuota noin syntynyttä yksipuolisuutta vastaan, Hegeliläisyys on syystä ylpeillyt siitä, että se on halkaissut esiripun, joka erotti 'tuon-puolisen' (das jenseits) todellisesta maailmasta. Että sitä tehdessä myöskin 'tänpuolinen' todellisuus tungettiin tuolle puolelle esirippua ja haihtui toimettomien unelmien maailmaan, siitä on meidän nyt tultava selville, — jos mieli meidän toteuttaa kaunista unelmaamme: elää kansakuntana ja kunnialla ja menestyksellä täyttää tehtäväämme. Lumottu spekulatsioni luulotelkoon kernaasti voivansa ajatuksen omalla voimalla käsittää ja hallita luontoa tuntematta sen lakeja, voimia ja laitoksia. Sellaisen spekulatsionin hetki on kuitenkin lyönyt, niinpiankun ajatus on ehtinyt ottaa selkoa myöskin tästä luonnosta. Siinä toivossa, että vähäisellä rovollamme voisimme jouduttaa tämän tärkeän hetken tuloa, uskallamme me näissä tutkimuksissamme teollisuusnäyttelyn johdosta käyttää esitystapaa, jonka avulla, niin paljon kuin tällaisessa esityksessä on mahdollista, selviäisi tämä tärkeä suhde hengen ja luonnon välillä, tämä lakkaamaton vuorovaikutus, niin, me voimme sanoa, tämä aineellisen työn historian yhtyminen koko inhimillisen kehityksen historiaan."
* * * * *
Ei ollut se siis mikään tavallinen senaatille annettava matkakertomus, jonka Soldan kirjoitti. Epäilemättä on tutkimus aineellisen välinpitämättömyyden ja tarmottomuuden syistä alkuperäinen ja sattuva, joskaan ei perinpohjin asiata tyhjentävä.
Tuota yksipuolisesti idealistista ja epäkäytännöllistä suuntaa vastaan sai Soldan samaan aikaan vielä taistella toisellakin alalla, nimittäin siinä komiteassa, joka v. 1862 tarkasti Cygnæuksen kansakouluehdotusta.
Kuten tunnettu oli käsitöiden opetus seminaareissa ja kansakouluissa yksi Cygnæuksen kansakoulu-järjestelmän pääpylväitä. Tämän pylvään katsoi komitea tarpeettomaksi ja sahasi sen pois. Soldan oli toista mieltä ja liitti vastalauseen komitean lausuntoon.
Komitean ehdotus, että käytölliset työt seminaareissa olisivat supistettavat ainoastaan virkistystöiksi lomahetkillä, oli Soldanin mielestä seuraus niistä sivistyssuunnista, jotka siihen saakka olivat olleet vallalla maassamme. Yhtäältä on kansamme valistaminen ollut ainoastaan papiston käsissä ja muodostunut siten ennen kaikkea uskonnolliseksi. Toisaalta oli korkeampi tieteellinen sivistys ollut yksipuolisesti humanistista. Kielitaito, kaunokirjallisuus, historia ja filosoofinen spekulatsioni olivat tässä suunnassa sivistyksen välittäjinä ehdottomasti etusijassa matematiikan ja luonnontieteen sekä varsinkin niiden käytäntöön-sovittamisen kustannuksella. Molemmat nämä suunnat ovat koulunkin alalla johtaneet samaan tulokseen, nimittäin idealismiin, joka ei osaa panna arvoa aineellisen elämän vaatimuksille, kuinka tärkeätä niiden tyydyttäminen lieneekin myöskin henkiselle kehitykselle. Niistä on siis yhteisenä seurauksena realisten tietojen ja käytännöllisten taitojen merkityksen yleinen halveksuminen.
Mutta jos tämä käsitys pääsee seminaareja järjestettäessä siihen määrin vallalle, että ainoastaan kuudes osa oppitunneista määrätään käytännöllisiin harjoituksiin maanviljelyksessä ja käsitöissä ja niiden johtaja sijoitetaan seminaarin palvelijain joukkoon, niin joutuu suomalaisten seminaarien järjestäminen kokonaan väärälle tolalle.
Selitettyään, että hän käytännöllisillä työharjoituksilla seminaareissa tarkoittaa sellaisia teknillisiä töitä (sahausta, höyläystä, sorvausta, takomista, viilausta, juottamista y.m.), joiden avulla puusta, metallista ja muista raaka-aineista valmistetaan hyödyllisiä tuotteita sekä kotitarpeeksi että myytäväksi tai vaihdettavaksi, käy hän esittämään niiden kasvattavaa merkitystä. Kätevyydestä seuraa aina itseluottamusta, toimeliaisuutta, ahkeruutta, säästäväisyyttä ja kykyä tulla toimeen elämän eri vaiheissa, sanalla sanoen luonteen ominaisuuksia, joita ei liene suuremmassa määrin tavattavana suomalaisessa kansassa ja joita ei voitane yksimielisesti aatteellisen opetuksen kautta saavuttaakaan. Kun on kysymys kansakoulusta eli etupäässä ruumiillista työtä harjoittavain kansanluokkain valistamisesta, niin on tarjona vaara, että yksipuolisesti aatteellinen opetus vieroittaa sen pois omasta käytännöllisestä elämäntehtävästään, voimatta sille kuitenkaan avata onnellisempia tai yhtä onnellisia elämän-uria.
"Jos asiata katsotaan erityisesti oman maamme olojen kannalta, niin saadaan vaan vahvistusta sille, mitä edellä on sanottu. Maanlaatu on karua, ilmanala kovaa, asema kaukainen. Tylyn luonnon helmassa täytyy täällä kansan rohkeudella ja sitkeydellä hankkia keinoja ei ainoastaan niukaksi toimeentulokseen, mutta myöskin — niin ainakin tekee mielemme toivoa — sivistyksen ja hyvinvoinnin luomiseksi. Mutta luonnonvoimia ei kukisteta abstraktisten tietojen, ei mietiskelevän luonteen, ei kieltäymyksen hengen avulla. Siihen vaaditaan älykästä työvoimaa s.o. yritteliäisyyteen yhdistynyttä reaalitietoa."
"Lukemattomat ja osaksi myöskin äärettömät ovat ne jo tunnetut ja tunnustetut tarpeet, jotka ovat seurauksena maamme laadusta ja kansamme tähänastisesta historiasta. Vesiä ja soita on kuivattava, koskia perattava, rautateitä rakennettava, metsän- ja maanviljelystä korotettava nykyajan kannalle, kouluja on perustettava — mutta joka askeleella kaikuu vastaan tuo kamala totuus, että maamme on köyhä. Kaikkialla tarvitaan ja puuttuu pääomaa. Köyhyytemme on muuttunut sananparreksi. Täällä siis, tässä luonnon niin niukasti suosimassa maassa, olisi toki todeksi myönnettävä, ett'ei työhalua ja työtaitoa saa kansalliseen kehitykseen pyrittäessä rankaisematta syrjäyttää yksipuolisesti idealistisen maailmankatsannon nimessä."
"Tunnustakoon Suomen kansa kernaasti aina, missä äärettömässä kiitollisuuden velassa se on papistolleen, ajattelijoilleen ja historian- ja kielentutkijoilleen. Mutta inhimillinen kulttuuri puskeutuu alinomaa uusiin muotoihin. Katsaus uusimpina aikoina voimakkaimmin edistyviin kansoihin osoittaa peittämättä, että nämä kansat imevät elinvoimansa, hyvinvointinsa ja kansallisen itsetuntonsa juuri älykkäästä aineellisesta työstään ja reaalisten tieteiden kannattamasta teollisuudestaan. Näissä maissa on myöskin huomattu, että uskonto ja aatteellinen elämä yleensä eivät kärsi aineellisen toiminnan korkeampaan arvoon saattamisesta, vaan päin vastoin siitä elpyvät Kaikkien maiden kokemus osoittaa mitä selvimmin, että korkeampi henkinen tieto ja jalostuneet tavat kulkevat käsikädessä aineellisen hyvinvoinnin kanssa, samalla kun tietämättömyys, raakuus, paheet ja rikokset viihtyvät köyhyyden majoissa."
"Mutta historian kulku on sellaista, että tätä kansain todellista valloitusta, nimittäin vapautusta luonnonvoimien ylivallasta, ei saada aikaan ilman taistelua ja yhteentörmäyksiä. Ja mikäli yksipuolinen idealismi siinä, joskin tietämättään, esiintyy näiden voimain liittolaisena, silloin on taistelu tiukka. Sillä houkuteleva sana ja dialektiikka ovat tämän vastustajan kadehdittavia etuoikeuksia."
Näihin näkökohtiin perustuen ehdottaa vastalauseen kirjoittaja järjestettyjen ja totisten työharjoitusten toimeenpanemista opettajaseminaareissa, koska juuri seminaari on hänen mielestään oikea paikka tällaisen hyvän siemenen kylvämiseen. Sillä tarkoitus on oleva koko kansan käsityksen selvittäminen teollisen taidon tarpeellisuudesta. Ei niin, että seminaarista etupäässä olisi tehtävä käsityökoulua ja vielä vähemmin polyteknillistä opistoa, vaan niin, että oppilaista olisi kasvatettava opettajia, jommoisia meidän maamme nykyisellä kannallaan ennen kaikkea tarvitsee, nimittäin sekä aatteellisesti että käytännöllisesti sivistyneitä, reippaita, yritteliäitä, ahkeria ja työtaitoisia. Kansakoulunopettajan tulee olla perehtynyt kansan työkysymyksiin ja olla sekä halukas että kykenevä ottamaan niihin osaa ja jos mahdollista myöskin vaikuttamaan niiden ratkaisemiseen.
"Kansakoulun tulee meidän maassamme välttämättä olla työkoulu ainakin niin kauvan, kunnes tarve ja varallisuus vaatii niiden erottamista."
"Siis käytännöllinen laitos ja käytännöllinen opettajisto. Se on sitä välttämättömämpi kun myöskin koulun käyttäminen ja menestys siitä melkoisessa määrässä tulee riippumaan. Vaikka rahvastamme syytettäneekin tietämättömyydestä, hitaudesta ja puuttuvasta työtaidosta, niin on se varmaankin tuleva suosimaan koulua, josta sen lapset palaavat omaten ei ainoastaan yleisiä tietoja historiassa, kieliopissa y.m., vaan myöskin saavutettua kokemusta ja halua ruumiilliseen työhön. Sillä jokapäiväinen kokemus antaa tälle rahvaalle oikean käsityksen tämän työn arvosta ja merkityksestä, jota vastoin puhtaasti opillinen tieto on sille enemmän tai vähemmän arvoitus."
"Varsinkin miesseminaareissa harjoitetuista käytännöllisistä töistä voisi olla arvaamatonta hyötyä kansalle. Mutta selvää on, että se asema, mihin komitea on asettanut näiden harjoitusten johtajan (tehden hänestä työnjohtajan 1,200 markan vuosipalkalla) ei vastaa tarkoitusta, joskin ehdotettua tuntimäärää melkoisesti korotettaisiin. Näitä harjoitustöitä on tehtävä järjestelmällisesti ja järkiperäisten ja samalla kansantajuisten perusteiden nojalla. Niitä on myöskin johdettava siihen suuntaan, että ne vastaavat tulevan kansakoulunopettajan tarvetta, ja vastaista suurta lopputarvetta silmällä pitäen. Tämän opettajan tulee siis olla tieteellisesti ja samalla käytännöllisesti monipuolisesti sivistyneen miehen, ja täytyy hänen asemansa — palkkaetuihin, apulaisiin, huoneustoon ja työtarpeihin nähden — vastata hänen tärkeätä tehtäväänsä. Käytännöllisten harjoitusten toimeenpaneminen seminaarissa tuottaa siis kustannuksia, jotka ovat enemmän kuin kymmenen kertaa suuremmat kuin mitä komitea on tätä varten laskenut; mutta kaiken sen jälkeen mitä edellä on sanottu, ei tarvinne teroittaa, että nämä kustannukset elkööt millään tavoin olko esteeksi toimenpiteen toteutumiselle."
Tämä taitavasti ja vakuuttavasti kirjoitettu vastalause oli tekijänsä mielestä arvokkainta mitä hän varsinaisen virkatoimensa ohessa on onnistunut aikaansaamaan ja varmaa on, että se yhdessä Cygnæuksen omien lausuntojen kanssa ratkaisevasti vaikutti niihin, joiden vallassa oli asian lopullinen päättäminen.
Sen varsinainen merkitys hänen elämäkertansa kirjoittajalla on kuitenkin siinä tavassa, jolla Soldan vastalauseessaan mielipiteensä esittää. Siinä pistää siinäkin esiin mies, joka aina ottaa asiat suurelta ja laajalta kannalta, joka aina näkee edessään periaatteita ja asettaa ne lähtökohdaksi. Mutta tuo totinen, välistä melkein juhlallinen tapa ei kuvaa ainoastaan Soldanin luonnetta, vaan myöskin hänen aikansa luonnetta, jolloin kaikilla puuhilla isänmaan ja kansan hyväksi, niin suuremmilla kuin pienemmilläkin, oli aatteellinen ja ihanteellinen tausta. On kuin näkisi Fredrik Cygnæuksen suuret liikkeet ja rypistetyt kulmat. Kysymys näennäisesti niin vähäpätöinen kuin käsityöopettajan asemasta ja palkasta kasvaa suureksi, koko kansan tulevaisuuteen vaikuttavaksi asiaksi.
Niinkuin jo olemme maininneet sai Soldan maan rahapajan järjestämisen tehdäkseen. Ennen tätä suurta käännöstä hänen elämässään tapahtui siinä toinenkin: perheen perustaminen. Ett'ei hänen sydämmensä paleltuisi kuoliaaksi — sellaisesta kuolemasta hän jo kerran ennen elämässään sanoo oireita tunteneensa — ja ett'ei hän aivan auttamattomasti joutuisi raudankovain periaatteittensa uhriksi — kävi hän kohta Lapista palattuaan syksyllä 1860 noutamassa itselleen puolison Saksasta, entisen oppilaansa Ameriikan ajoilta, neiti Maria Müllerin.
Keväällä seuraavana vuonna on hän jo uudella alallaan, valmistumassa suurimpaan käytölliseen tehtäväänsä maansa palveluksessa, rahapajan perustamiseen, jonka tuli olla valmiina toimeensa ja alkamaan työtänsä heti kohta, kun Suomi oli saava oman rahakannan. Hän teki kesällä 1861 matkan ulkomaille, Ruotsiin ja Saksaan, tutustuakseen siellä oleviin rahapajoihin. Langensköldille kirjoittamissaan kirjeissä ja lausunnoissa tekee hän selkoa havaannoistaan. Niistä päättäen oli koko tämä suuri ja meillä tuntematon laitos alusta loppuun saakka hänen toimeenpantava. Hänen oli tehtävä piirustukset itse rakennukseen, hänen hankittava koneet, hänen pidettävä huoli kaikista yksityiskohdista, suurimmasta pienimpään. Tunnollisempaa ja taitavampaa miestä siihen toimeen ei olisikaan voinut toista saada. Eikä olisi ollut varaa valitakaan. Hän oli itse paras esimerkki teknillisen taidon alhaisesta kannasta maassamme, sillä hän oli ainoa, joka voi tähän toimeen tulla kysymykseen.
Työ, jonka Soldan tässä tärkeässä luottamustoimessa suoritti, ei suinkaan ole vähäisimpiä oman rahalaitoksemme historiassa. Lähinnä Langensköldiä ja Snellmannia on ansio muutoksen onnistumisesta Soldanin.
Kun ei tässä voi tulla kysymykseen yksityiskohtainen selonteko rahapajan perustamisesta, mainittakoon siitä vaan muutamia kohtia. Lokakuun 9 p:nä 1862 kirjoittaa Soldan olevansa täydessä puuhassa saadakseen rakennuksen alulle ja seuraavana kevännä huhtikuussa ruvettiin sen perustusta panemaan. Työ oli käynyt hitaasti, kun harrastus sen menestyksestä Langensköldin eron jälkeen oli laimentunut, mutta kun Snellman samana vuonna heinäkuussa oli saanut ohjakset käsiinsä, jatkui työ suurella vauhdilla. Elokuussa kirjoittaa Soldan: "minulla on ollut hirmuinen kiire yhtä mittaa, kun rahapaja alkaa valmistua ja tuhannet pikkuasiat ovat toimitettavat. Nyt ovat kaikki pienet kapineet tehtävät kuparina muiden seppien luona, piirustuksia ja suunnitelmia kaikkeen odotetaan tähän minulta. Ympärilläni on alituista hälinää — puuseppiä, mekanikoita, vahtimestareita — lausunnoita senaattiin j.n.e. Mehän aiomme ruveta lyömään rahaa jo tänä syksynä." Niin tapahtuikin. Syyskuussa kohosi rahapaja korkealle Katajanokan rannalla ja Lokakuun 15 p:nä 1864 on työ siinä ehtinyt niin pitkälle, että ensimmäinen satanen yhden markan kappaleita on leimattu. Siitä lähtien alkaa työ käydä täydellä vauhdilla. "Moni on kyllä jo ollut kärsimätön", kirjoittaa Soldan äidilleen joulukuun 8 p:nä, "mutta 3 tai 4 kuukautta tällaisen laitoksen esipuheeksi oli kuitenkin kovin lyhyt aika ja minä puolestani olen varsin tyytyväinen, että jo nyt olen voittanut kaikki vaikeudet, jotka seuraavat työväen täydellisestä tietämättömyydestä ja tottumattomuudesta tässä erikoisammatissa. Huomenna (jouluk. 9 p:nä) jätetään ensimmäinen sarja hopearahoja, 30,000 markan kappaletta, pankkiin, joka summa vastedes tultanee antamaan joka kolmas päivä."
Ensimmäisen leimaamansa kiiltävän ja kauniin hopeamarkkasen, jonka alakulmassa oli hänen nimikirjaimensa S, lähettää hän joululahjaksi äidilleen. Se oli varmaankin riemunhetki vanhukselle, jolle tuo pieni kapine oli kuin sinetti hänen poikansa elämänkirjassa. Ensimmäinen oma suomalainen raha oli pieni sinetti koko kansammekin elämänkirjassa ja tuotti sen siihen painaminen epäilemättä vilpitöntä iloa miehelle, joka oli saanut tehtäväkseen tuon sinetin valmistamisen. Suomen vaakuna Suomen rahassa ynnä postimerkki-vainajissamme, jotka nekin lienevät olleet Soldanin piirtämät, on levittänyt tietoa Suomesta ehkä enemmän kuin mikään muu tapa tehdä sitä tunnetuksi.
Paitse varsinaisia virallisia tehtäviään oli Soldanilla sen lisäksi suuri joukko muitakin käytöllisiä sivutoimia, joista hän hyvän asian vuoksi ei voinut eikä tahtonut kieltäytyä. Niinpä hän jo v. 1862 oli valittu Teollisuusyhdistyksen puheenjohtajaksi, jossa toimessa ollessaan hän paitse muita toimiaan kirjoitti kirjoituksia kemiallisista ja teknillisistä kysymyksistä m.m. ilmanvaihdosta huoneissa ja metrijärjestelmästä. Eräs kiertokirje v:na 1865 aijotusta teollisuusnäyttelystä on sekin Soldanin kirjoittama. Eräällä lentokirjasella pani hän alkuun kaupunginpostin perustamisen Helsinkiin.
Soldanin tärkeimpiä käytännöllisiä sivutoimia oli kuitenkin hänen osansa Suomen pankin uusien setelien valmistamisessa. Siihenkin toimeen näyttää hän olleen aikanaan ainoa kykenevä mies. Se oli hän, joka teki ehdotukset leimasinten alkupiirustuksiin ja niistä suuren osan valmistikin lopullisessa muodossaan kaivertajille jätettäviksi. Ensimmäisissä seteleissämme olevat maisematkin hän luonnosta piirusti tehden sitä varten matkoja Hauholle ja Uuraaseen. Useilla ulkomaan matkoilla vuosina 1873, 1875, 1876 ja 1877 hän sitten hankki laattojen kaivertajia ja valvoi heidän töitään, viipyen v. 1875-76 lähes kokonaisen vuoden Kööpenhaminassa, jossa seteleitä hänen valvontansa alla painettiin Thielen kivipainossa.
Työ, jonka Soldan näin suoritti isänmaansa hyväksi, oli siis sekä monipuolinen että perinpohjainen, kysyen kykyä, tarmoa ja sitkeyttä. Sattuvasti kuvaa häntä eräässä kirjeessä hänen nuori ystävänsä ja oppilaansa professori W. Ruin sanoessaan: "Setä on minun silmissäni yksi noita vanhan kansan miehiä, jotka puhuvat meille siitä nuorekkaasta voimasta ja toimintahalusta, mikä tämän ajanjaksomme aamuna virtasi läpi nuortuneen yhteiskunnan ja jotka uhrautuvan työnsä ja aatteellisia tarkoituksia kohti tähtäävien rientojensa kautta saattavat häpeään nuoremman sukupolven."
Soldanin käytännöllisten harrastusten arvoa lisää vielä se, että ne kauttaaltaan olivat perustavaa ja alustavaa laatua. Ja että niiden ainoana ponnistimena oli isänmaanrakkaus ja velvollisuuden tunto ilman minkäänlaisia itsekkäitä pyyteitä ja vähemmän jalojen intohimojen tyydyttämistä.
Se ei suinkaan ollut ainoata laadultaan tämä työ siihen aikaan, se oli omituista koko sille ajanjaksolle, jossa hän vaikutti. Mutta yksi sen suunnan puhtaimpia edustajia hän oli.
Mutta kaikista kauneimpaan valoon joutuvat hänen toimensa virka- ja luottamusmiehenä siihen nähden, että hän niiden täyttämiseksi uhrasi lempilapsensa filosofian.
17.
Teos, joka ei valmistunut.
Miksi ei teoksesta mitään tullut? — "Streng ist Kühle, doch die Pflicht ist strenger." — Filosoofinen käsikirjoitus-kokoelma. — Teoksen ohjelma. — Kirje Viktor Rydbergille, — "Sinne se meni."
Niinkuin jo useat kerrat olemme Soldanin lausunnoista nähneet, oli hänen elämänsä suuri unelma saada luoduksi jotain filosoofisena kirjailijana. Sitä oli hän haaveksinut Pietarissa univormuun kiristettynä, sitä Dünaburgissa juutalaisten ja valtionvarkaiden keskessä eläessään. Filosofia oli auttanut häntä irtaumaan tuosta ympäristöstä, joka uhkasi viedä hänet siveellisen turmion tielle. Filosofia oli tukenut ja lohduttanut häntä vallankumouksen aikana kärsityssä haaksirikossa, antanut hänelle uskallusta uuteen elämään ja avannut hänelle toisen sisällisen maailman. Eikä hän liene vilpittömämpää iloa elämässään tuntenut kuin silloin, kun ensimmäinen käsikirjoitus taskussaan kulki peninkulmamääriä rehtori Bergstrandin luo Lindeen saamaan arvostelua kyhäykseensä " Ett vågadt ord om kraft." Kirjeet Hedlundille Guldsmedshyttanista ja päiväkirjamietteet Atlantilla ovat todistuksena siitä, kuinka tärkeä tämä ajattelemisen asia oli hänelle ja kuinka selvillä hän jo silloin oli suhteestaan elämän suuriin kysymyksiin.
Mutta kaikki tutkiminen ja kirjoittaminen täytyi olla hänellä vaan väliaikaista työtä, joutohetkien aikana suoritettua. Ameriikassa ei hän saanut aikaa enemmän kuin muuallakaan käydäkseen siihen todenteolla käsiksi. Se oli kuitenkin siellä niinkuin muuallakin se päämaali, jonka saavuttamisen mahdollisuutta kaikki muut työt koettivat valmistaa. Hänen maitokeksinnöiläänkään ei ollut muuta tarkoitusta kuin saada varoja sen verran kokoon, että voisi antautua siihen harrastukseen, joka oli hänelle kaikista kallein, nimittäin elämänkysymysten ratkaisemiseen.
Tämä harrastus se tuli Suomeenkin palattua hänen elämänsä sisimmäksi tarkoitukseksi. Mutta yhtä vähän kuin sen tarkoituksen saavuttaminen oli hänelle ennen onnistunut, onnistui se hänelle nytkään. Selville hän kyllä pääsi suuresta kysymyksestään, löysi vihdoin sen lähteen, jonka pinnalla totuus kuvastui ja jonka pohjalta elämänvesi pulppusi, mutta kun hänen piti ryhtyä sitä muille kantamaan, pettivät voimat, herposi malja kädestä ja uupuneena vaipui hän sen ääreen, saamatta tuskin huudetuksi, missä se oli etsittävissä. Ja ne olivat taaskin etupäässä ulkonaiset asianhaarat, jotka tulivat häiriten väliin.
Ensimmäiset vuodet kotimaassa kuluivat tuiki tarkkaan etupäässä rahapajan perustamispuuhiin. Epäilemättä oli tyydytys tämän samoinkuin muidenkin isänmaallisten tehtäväin täyttämisestä omansa viihdyttämään kaipausta filosofiaan. Mutta jo vuonna 1865, kun valmistuspuuhat olivat suoritetut eikä alkuunpanon innostavaa toimintaa enää tarvittu, alkoivat säännölliset ja koneelliset virkatehtävät taakkana painaa. Kesäkuussa 1865 kirjoittaa Soldan Hedlundille: "Minulla on työssä 35 henkeä ja sinä ymmärrät, ett'en saa levätä montakaan tuntia päivässä. Ikävää, että tämä toimi, vaikka se on näennäisesti hyvinkin kirjava, kuitenkin on hyvin yksitoikkoinen ja yksipuolinen. Olen muuttunut n.s. leimauskoneeksi" — rahan tekijäksi hän, joka ei mitään niin halveksinut kuin rahaa. — Ja eräässä muistiinpanossa, jossa valittaa sitä, ett'ei hänen filosofiastaan mitään valmista tullut, sanoo hän itseään lantiksi, josta ei koskaan talariksi ollut. Kun rahapajan työt tasaantuivat ja alkoivat mennä hiljaisempaa menoaan, näyttää hän muutamien vuosien kuluessa saaneen jotenkin paljon aikaan. Paksut nidokset omia mietteitä ja varsinkin muistiinpanoja filosoofisten kirjailijain teoksista todistavat, että hän vv. 1866-69 oli ahkerassa henkisessä työssä. Vaikeat sairauden kohtaukset kuitenkin sittemmin tuon tuostakin keskeyttivät tätäkin työtä. Kun hän taas tointui sen verran, että varsinaisilta virkatoimilta olisi voinut riittää aikaa filosofiaan, tuli este taas rahasetelien muodossa väliin. Vuodet 1873-76 hukkuivat niiden synnyttämiin puuhiin.
Alussa näyttää häntä kylläkin miellyttäneen tämä toimi, jossa hänen taiteellinenkin halunsa sai hiukan tyydytystä, mutta vähitellen se muuttui rasitukseksi. Tammikuussa 1876 kirjoittaa Soldan Köpenhaminasta: "Köyhälle kansalle köyhässä maassa ei sitä näy sallittavan, työskentelemistä myöskin sisään päin, vaan täytyy täällä leipäkullan vuoksi elää, kunnes kaatuu. Minulle tuottaa se usein todellista kärsimystä, että minun pitää, pää ja sydän täynnä etiikkaa, istuutua kirjoittamaan ikäviä ja pitkiä kirjeitä juonitteleville liikemiehille."
"Streng ist Kühle, Doch die Pflicht ist strenger."
Että hän tavattomalla tarmollaan kuitenkin koetti tehdä mitä suinkin voi ja että hän sittenkin sai niin paljon aikaan, siitä ovat hänen käsikirjoituksensa mitä selvimpänä todistuksena. Joskin nämä käsikirjoitukset ovat järjestämättömiä ja keskentekoisia, sisältävät ne kuitenkin semmoisen määrän jo loppuun suoritettua henkistä työtä, että sitä tekisi mieli uskomaan hänen päätyökseen eikä vaan lyhyiden lepohetkien tai unettomain öiden tulokseksi.
Soldanin filosoofinen käsikirjoituskokoelma käsittää ensiksikin 125 pienempää tai suurempaa taskukirjaa, joihin hän virastossa ja matkoilla ollessaan kirjoitti lyhyemmin tai pitemmin saamansa aatteet. Nämä taskukirjat muuttuivat hänen rakkaimmiksi ystävikseen ja olivat hänen ainoa seuransa vuosikausien kuluessa. Sillä kun hän oli kodin perustanut ja saanut itselleen oman pesänsä, ei hän siitä paljon liikkunut, ei hakenut seuraa eikä etsinyt ystäviä. Hän oli, kertoo Hedlund, "laittanut itselleen työhuoneeseensa melkein suljetun paikan, kirjoituspöytä edessään ja kirjahyllyt ympärillä — ulospäin oli suuria häkkiä kanarjalintuineen — ja siinä istui hän kuin keskiajan erakkomunkki" — istui ja kirjoitti suuriin foliokirjoihin joko referaatteja filosoofisista teoksista tai myöskin niin kutsutuita omiaan, jotka osaksi ovat laajennuksia taskukirja-muistiinpanoista. Näitä folionidoksia on 18 kappaletta, joista useampi sisältää noin pari sataa sivua. Lopuksi on olemassa liki kolmekymmentä kvarttinidosta, jotka sisältävät osaksi referaatteja, osaksi taskukirjoista puhtaaksi-kirjoitettuja mietteitä.
Kaikesta, minkä hän pani paperille sekä otteina toisten ajatuksista että ominaan, valmisti hän tarkan aakkosellisen nimi- ja asialuettelon. Mainittakoon tässä vaan hänen omistaan muutamia päärubriikkeja: Siveellisistä ja käytöllisistä aatteista. — Etiikasta. — Totuudesta. — Lainmukaisuudesta ja mekanismista. — Uskontokysymyksiä. — Yleistä filosofiaa. — Yleistä psykologiaa. — Tajunnasta. — Vapaudesta. — Kansallisuudesta.
Kokoontuneet ainekset ovat siis verrattain hyvin järjestetyt ja olisivat ne helposti kokonaisuudeksi koottavissa sen, joka tahtoisi ottaa tuon vaivakseen. Ainakin olisi niiden avulla saatavissa valaiseva esitys siitä, mitä Soldan ajatteli, mikä oli hänen filosoofinen kantansa ja miten hän aikain kuluessa oli tämän kantansa, lopullisen ja järkähtämättömän maailmankatsantonsa saavuttanut. Se olisi filosoofista vakaumusta hakevan psykologiaa, palanen filosofian sisäistä historiaa, meille sitä läheisempää, kun se johtaa pois siitä filosoofisesta kannasta, joka meillä lähes puolen vuosisataa oli kaiken ajattelemisen ja tästä ajattelemisesta johtuvan kansallisen kehityksen pohjana — pois vanhoista Hegeliläis-Snellmannilaisista ihanteista uusiin Herbartilais-Soldanisiin.
Soldanin filosoofisen pesän selvittämistä helpoittaisivat vielä ne programmit joita hän laati aikomaansa suurta teosta ja sen eri osia varten. Tämä teos alkoi häämöttää hänelle jo Ruotsissa ja näyttää yhä selvinneen Ameriikassa. V. 1869 sanoo hän olevansa niin selvillä lempiaatteistaan, ett'ei olisi muuta jälellä kuin niiden kokoaminen ja järjestäminen.
"Minä tahtoisin kirjoittaa teoksen, kooltaan kohtalaisen ja käsittelemiltään aiheilta niin intressantin, että se luettaisiin. Sen tulisi siis olla helppotajuisen sen sanan paremmassa merkityksessä. Se lepäisi kauttaaltaan tieteellisellä pohjalla siten, että siinä olisi hyväksi käytetty tulokset uudemmista tutkimuksista luonnontieteissä, kielitieteessä, psykologiassa, etnologiassa j.n.e."
"Teos tulisi lyhyissä, selvissä pykälissä, hyvin luokitettuna ja keskitettynä, esittämään nämä tulokset."
"Sen päätarkoituksena tulisi olemaan säälimätön, mutta tyyni taistelu taikauskoa vastaan sen tuhansissa eri muodoissa."
"Se traditsioni, jota meihin on lapsuudesta saakka ammennettu, sisältää äärettömän määrän taikauskoa, johon vaan muutamia totuuden murusia on kätketty: jo peruskäsitteemme ajasta ja paikasta ovat vääristetyt ja sekoitetut. Me katsomme maailmaa äärelliseksi esineeksi 'kansi päällä ja Jumala kannen päällä'. Me uskomme, että aika on vaan noin kuusituhatta vuotta vanha. Me uskomme vielä, että usko on samaa kuin totuus. Me uskomme, että Jumala on lahjoittanut ihmiselle kielen, tavat ja siveyden täysin valmiina, että uskonto on samaa kuin kristinusko, — että kuolemattomuus on sielujen vaellusta; uskomme hyvin laajalti Hegelin ja Snellmanin mukaan, että oikeata on se, mikä on pysyväistä, että kaikki se, mikä on, on järkevää."
Hänen tarkoituksensa olisi sentähden kirjoittaa teos seuraavan ohjelman mukaan.
"I:n osa käsitteleisi orienteerauksen avaruudessa: 1) W. Herschelin teleskoopin avulla tehdyt tutkimukset ja saavutetut tulokset tähtisysteemistämme, nebuloosista, yleensä etäisistä maailmoista. 2) Aurinkokunta kuvineen taivaankappalten verrannollisesta suuruudesta ja välimatkoista. 3) Maa, katsaus sen pinnalla vallinneeseen viimeiseen maan ja veden jakoon; sen eri geoloogiset aikakaudet aina historialliseen aikaan saakka."
"II:n osa: olisi orienteeraus ajassa: 1) ihmissuvun ikä, 2) sen esihistoriallinen kausi (porokausi, mammutti), 3) historiallinen kausi (kivikausi, pronssikausi, paalurakennukset)."
"III:s osa: Ihminen kansojen edustamana: 1) heimot, kansat, rodut, 2) sivistyksen jakauminen ajassa ja paikassa, kulttuurin päävirrat, 3) etnograafinen yleissilmäys, 4) luonnonkansain tila tätänykyä ja muinaisina aikoina."
"IV:s osa: Katsaus sielun elämään 1) erityisine kohtineen sielutieteestä, tajunnasta, järjestä, käsitteistä, aatteista. 2) Kansallispsykoloogisia mietteitä kielen, tapojen y.m. synnystä."
"V:s osa: Uskontotutkimuksia: 1) eri kansain uskonnollisia aatteita, 2) fetishismi, 3) eläinten-palvelus, 4) tähtien-palvelus, 5) tulen-palvelus, 6) Brahman oppi, 7) Budhan oppi, 8) Zoroasterin oppi, 9) Muhamedin oppi 10) Kristinoppi."
"VI:s osa: Uskonnon teoria: 1) sen olento, 2) aatteet, 3) uskonnollinen ja tieteellinen tieto, 4) uskonto ja moraali."
"VII:s osa: Taikauskon huono vaikutus, 1) mythien synty, 2) ylösnousemusaate."
Tätä laajaa ohjelmaa Soldan aikain kuluessa supisteli, ja samalla kun se puristui kokoon, syventyi sen sisältö tieteellisemmäksi. Hänen tutkimustensa pääesineiksi, joista hän muita enemmän kirjoitti, tulivat etupäässä uskontokysymys, psykologia, ja Herbartin filosofiaan perustuva ja Hegeliä vastustava siveysoppi. Tämän viimeisen kanssa hänelle läheisessä yhteydessä oleva kysymys patriotismista ja kansallisuusaatteesta oli hänen viimeisten elinvuosiensa tärkeimpiä tutkimusaiheita.
Mutta, niinkuin sanottu, painokuntoon ei hän näistä mitään saanut, Ainoa filosoofinen kirjoitus, jonka hän julkaisi, oli Finsk Tidskriftissä v. 1877 ollut kirjoitussarja " Herbart och Rein, lekmannabetraktelser ur realistisk synpunkt." Kirjoitus oli oikeastaan arvostelua Reinin "Psykologiasta", mutta laajeni siitä esitelmäksi tahdon vapaudesta Herbartin käsityksen mukaan, jonka hänen mielestään Rein oli väärin ymmärtänyt.
Kun tarkempi selonteko tästä filosofian pulmallisimpia kysymyksiä käsittelevästä kirjoituksesta ei voi tulla tässä kysymykseen, mainittakoon vaan, mitä tekijä itse sillä sanoo tarkoittaneensa. Vaikka se näennäisesti koskikin vaan kysymystä tahdon vapaudesta, oli siinä kuitenkin hänen mielestään itse asiassa kysymys absolutisen idealismin elämästä ja kuolemasta, "joka on suvainnut naamioituna sukeltaa esiin Reinin uudessa psykologiassa. On siis lopultakin kysymys koko tuosta ilkeästä elukasta, joka on kulkenut kintereillämme vuosikymmeniä ja uhannut niellä kitaansa maan rauhan ja todellisen onnen." — "Sen piti tapahtua nyt tai ei koskaan ja niin tapahtui se nyt — ja muuan mynttimestari mikä lie on nyt uskaltanut käydä yliopiston psykologian kimppuun. — Mutta iloinen siitä olen, tavattoman iloinen. Tuntuu kuin olisin tullut maanalaisesta vankeudesta päivän valoon ja raittiiseen ilmaan."
Tyydytys, jota tekijä tunsi, vaihtui kuitenkin vähitellen pettymykseksi. Hän oli toivonut, että professori Granfelt ja ennen kaikkia professori Rein ryhtyisivät väittelyyn ja että hän yhäkin saisi selvittää kantaansa. Mutta ei kumpikaan heistä tarttunut kynään, jälkimmäinen kai siitä syystä, että Soldanin todistelu lienee ainakin osaksi järkyttänyt hänen kantaansa. Suuremmasta yleisöstä tuskin oli monta, jotka olivat huomanneet kirjoituksen. "Täällä eletään sellaisessa Grönlannissa, ett'en ole vielä tavannut yhtä ainoata joka olisi lukenut sen", valittaa Soldan sen jälkeen kun kirjoitus oli ilmestynyt. Ett'ei se kuitenkaan jäänyt kokonaan huomaamatta, ilmenee niistä sanoista joita Helsingfors Dagbladissa hänelle omistettiin hänen kuoltuaan: "Varmaankin muistavat vielä monet, millä hämmästyksellä luimme hänen totisen ja tarkkaan mietityn kirjoituksensa 'Herbart och Rein', joka osoitti, että maassamme oli filosofian ongelmallisiin kysymyksiin perehtynyt mies, josta ei kenelläkään ollut edes aavistustakaan. Sen jälkeen oli hänellä ilo nähdä ainakin muutamain oppilaiden seuraavan hänen jälkiään." Yksi näitä oppilaita oli nykyinen kasvatustieteen professori Waldemar Ruin, jonka filosoofisia opinnoita Soldan johti ja josta hänellä — siihen saakka henkisenä erakkona eläneellä — oli suurta iloa vanhoilla päivillään. Herbart och Rein oli siis sittenkin tavallaan merkkitapaus kotimaisen filosofiamme historiassa. Sen kautta astui uusi ennen kaikille tuntematon ajattelija esiin kauvas tähtäävällä tarkoituksella osoittaa vääräksi siihen aikaan meilläkin yksivaltiaassa asemassa oleva Hegelin absolutinen idealismi ja asettaa sijaan toinen meillä tuntematon suunta, Herbartin realismi.
Vilpitöntä tyydytystä tuotti Soldanille se ystävällinen ja ymmärtävä arvostelu, jonka hän sai kirjoituksestaan Viktor Rydbergiltä. "Olen lukenut kirjoituksesi ilolla sekä mietteittesi selvyyden että niiden perusteellisuuden tähden", — kirjoittaa Rydberg syyskuussa 1878. — "Mahdollista on, ett'et saa vastausta itse ydinkohtaan nähden; mutta jos niin käy, niin voit olla vakuutettu siitä, että se on seuraus todistelusi kumoamattomuudesta. Erittäinkin olet vakuuttavalla tavalla osoittanut ei ainoastaan, mitä laatua Herbartin determinismi on — jota tähän suureen filosofiin perehtymättömät ovat usein väärin selittäneet, vaan myöskin, miten välttämätön tälläinen determinismi on todellisen vapauskäsitteen pelastamiselle. — — Et saa missään tapauksessa antaa alakuloisuutesi luulotella itseäsi, että se, mitä olet sanonut ja ajatellut, on ajateltu ja sanottu turhaan. Joskaan et ole välittömästi kääntänyt vastustajaasi, on kuitenkin luultavaa, että hänellä on ollut jotakin hyötyä siitä, mitä olet asian valaisemiseksi esiintuonut ja että hän vastedes ottaa tarkempaa selkoa Herbartista, ennenkun häntä arvostelee; ja mahdollista myös, että itse perusajatuksesi, niinkuin ne ovat esitetyt, tekevät häneen jotain vaikutusta. Mutta paitse häntä onhan aikakauskirjalla monta muuta lukijaa, ja kuka tietää, eikö voi niin tapahtua, että joku tuleva professori Helsingissä, Upsalassa tai Lundissa on sanova, että hän nuoruudessaan sai sinulta ensimmäiset huomautuksensa mestaristaan Herbartista? Niin tavallisesti tapahtuu. Terveet siemenet, joita järkevä tarkoitus kylvää, putoavat tuulen kulettamina itämiselleen sopivaan maahan, vaikkakin osa lankeisi kalliolle ja osa ohdakkeiden sekaan. — — Ajatellessasi niitä näköaloja, joita sinulle on avaunut aatteiden maailmaan, ja sitä kaunista vaikutusalaa, joka sinulla on maasi palveluksessa, et voi sanoa, että elämäsi raha ei olisi kauniisti leimattu, vaikkakin ruumiilliset kärsimykset hiukan sen reunoja nakertavat. Toivon, että nämä kärsimyksesi vähenevät ja että sinä paljoa enemmän kuin tähän saakka saat tilaisuutta työskennellä mielivainiollasi filosofian alalla! Mitä sillä alalla voit saada aikaan ja kuinka harvinaisesti sinussa yhtyvät ajatuksen syvyys ja sen selvyys, sen osoittaa juuri esityksesi 'Herbart och Rein'."
Soldanin ruumiilliset kärsimykset lisääntyivät kuitenkin vuosi vuodelta niin, ett'ei hän kyennyt enää aina virkaansakaan hoitamaan ja sitä mukaa vähenivät toiveet tuon suuren teoksen tai jonkun sen osankaan valmistumisesta. Tuon tuostakin virkoo hänen ajatusvoimansa ja hän kirjoittaa päästyään selville jostain tärkeästä ydinkohdasta vihkonsa reunaan iloisen huudahduksen: "heureka!" tai: "nyt sain sen!" Mutta yhä useammin uskoo hän muistikirjainsa lehtisille, joiden kanssa hän puhelee kuin ystävänsä kanssa, huolensa ja epätoivonsa. Maaliskuun 1 p:nä 1880 hän m.m. kirjoittaa: "Kas niin, nyt keksin oikean käänteen! Se on jonain toisena aamuna vereksin voimin ja yhdellä silmäyksellä läpitungettava. Oli kysymys perustavasta alkuesityksestä käytölliseen filosofiaan mahdollisimman selvästi ja lyhyesti, voidakseni sitten osoittaa sitä sekaannusta, joka vallitsee näissä käsitteissä. Oli taas kysymys tuosta eetillisestä epäselvyydestä, ja sen lisäksi vielä tiestä, joka saattaa pois tästä epäselvyydestä siveellisen tajunnan kirkkaaseen päivänvaloon."
"Voi, kun olisi vielä voimia työskentelemään! Nyt näyttää minusta kuin olisi asia päivän selvä minulle itselleni, mutta myöskin vaan minulle itselleni! Vaan jos koetan pitää kiinni noista yhä harvemmin ilmaantuvista ajatuslangoista, niin uupuvat siipeni pian ja päässäni pimenee ja kamaloita mietteitä välkkyy mielessäni. Ja silloin jätän minä — niinkuin nytkin — koko asian siinä toivossa että kohtalooni tyytyminen on käyvä helpommaksi kuin se nyt on."
Ja kun hän näin huomaa ei enää itse voivansa luoda kokonaisuutta kirjoituksistaan, alkaa hän etsiä toista, joka mahdollisesti haluaisi ottaa sitä tehdäkseen. Hän ajattelee parasta ystäväänsä Hedlundia, tekee jo v. 1870 erään kovemman sairauden aikana kirjallisen testamenttinsa hänen hyväkseen. Ja v. 1873 käy hän palatessaan kylpymatkalta Saksasta Gööteporissa tapaamassa Hedlundia ja Rydbergiä sillä tarkoituksella, että saisi heille esittää suunnitelmansa ja lukea joitain osia käsikirjoituksistaan. Hän viipyy useita päiviä Hedlundin maatilalla Bjurslätissä, jossa myöskin Rydberg oleskeli lomahetkinään, mutta ei saavuta tarkoitustaan. Tästä pettymyksestään on hän elokuun 4 p:nä kirjoittanut muistikirjaansa seuraavat alakuloiset sanat:
"Pelkään, ett'eivät Hedlund ja Rydberg enää voi pelastaa karille ajautuvaa, vanhaa alusta."
"He eivät voi sitä, sillä vanhuus, sairaus ja — vastahakoinen kohtalo ovat tehneet tehtävänsä."
"Ei Bjurslätin 'ilmakaan' enää voi puhaltaa minuun uutta henkeä, sillä ei itse Herrakaan, kaikkien aikain ja avaruuksien Herra, enää voi minua auttaa!"
"Se on raskas hetki tämä, kun täytyy selvin ja varmoin sanoin tunnustaa joutuneensa — hylyksi!"
"Niin paljon filosofiaa olen minä kuitenkin viimeisten vuoksien kuluessa onnistunut lastata laivaani, että tämä huudahdukseni ei ole vaan pelkkä hätähuuto, tai epätoivon ilmaus."
"Olenhan jo tottunut siihen ajatukseen, että se hetki tulisi piankin lyömään. No niin, mitäpä siis minun kohdallani merkitsee, tulkoonpa tuo hetki hiukan ennemmin tai myöhemmin."
"Ikävältä kuitenkin tuntuu, että erityinen ja satunnainen vastoinkäyminen piti kohdata minua juuri tällä hetkellä — pahoinvoinnin ja mielenmasennuksen muodossa."
"Toivoin näet saavani ystävilleni täällä selittää kantani kysymyksissä, jotka ovat sydämmelläni. Nyt se tuskin enää on onnistuva."
"Tarkoitukseni oli saada selville: onko Soldanissa todellakin mitään, joka ansaitsee tulla talteen pannuksi, vai onko se vaan pelkkää luulottelua?"
"On nyt kuusi tai seitsemän vuotta siitä kun sattuma sai aikaan merkillisen murroksen sisällisessä elämässäni. Minulla oli jotain harrastusta milt'ei kaikkiin mahdollisiin suuntiin, mutta tämä harrastus oli haihtuvaa ja pintapuolista. Oli minulla kumminkin aina jonkunlaista filosoofista vakaumusta, mutta se oli sekin häilyvää ja pintapuolista, sillä minä olin, vaikkakin dilettantin tavoin, pinttynyt hegeliaani."
"Silloin sattui käteeni Lazaruksen kirjanen tapojen synnystä. Se oli lähtökohtana uuteen ja vähitellen yhä yksinomaisempaan ja keskittyvämpään harrastukseen: Herbartin filosofiaan."
"Jo oli kyllä nuoruuteni voima tiessään — eikä sekään ollut koskaan suuri. Mutta nuoruuden lämpö oli vielä tallella, ja tuosta mainitusta tapauksesta kasvoi vähitellen uusi harrastus, niin, aukeni ainakin omasta mielestäni aivan uusi sisäinen maailma."
"Kaiken tämän ohella olin minä selvillä siitä, että olin vaan dilettantti. Roomassani ympäröi minua koneiden räminä ja kotini ei ollut mikään — Tusculum. Harvoin oli terveytenikään hyvä."
"Mutta totuuden aurinko paistoi kuitenkin sieluuni ja aika-ajoin tapahtui, että ensimmäinen aamuhetki soi minulle ajatuksia. Ne olivat tietysti yleensä kaikua opinnoistani, mutta tuntuivat minusta joskus uusiltakin. Kaikissa tapauksissa olivat ne minun ajatuksiani, olkoonpa sitten, että olivat alkuisin mistä tahansa, ja minä kirjoitin niitä muistiin, usein pitkälläni, koska eivät voimani sallineet nousta ylös."
"Sellainen on nyt asema. En ilmaissut haluani saada vetää paperejani esille saarnatakseni filosofiaa, vaan keskustellakseni perusajatuksista siinä opissa, jonka olen hyväksynyt."
"Jos ette, ystäväni, hyväksy mielipiteitäni eräissä pääkohdissa, niin on selvää, ett'en näiden kirjoituksieni kanssa sen enempää tahdo teitä ikävystyttää."
Perinpohjaisempaa selkoa ei Soldan näy saaneen tehdä mielipiteistään. Mutta arvattavasti ei kuitenkaan kehoituksia ystäväin puolelta puuttunut, koska hän eräässä kirjeessä kohta tältä matkalta palattuaan kirjoittaa Hedlundille: "Herää kummallisia kuvia mielessäni, kun ajattelen viimeistä yhdessä oloamme — tuota niin merkillistä epäsivuista kolmiota (Rydberg, Hedlund, Meijerberg), jossa minä olin tylsänä kulmana siihen kuuluvine kapeine jalkoineen. Ja kuitenkin kävin minä vähemmän alakuloiseksi kuin tavallista. Päinvastoin — minusta näyttää kuin olisin minä Ruotsissa saanut uusia herätyksiä ja uutta luottamusta itseeni."
Kun Hedlund myöhemmin tarjoutuu poikansa Torstenin uudessa kirjapainossa painattamaan Soldanin psykologian tai propedeutikan, vastaa tämä siihen: "En tahdo kieltää, että olen ajatellut mahdollisuutta saada jonkun osan teoksestani painetuksi Torstenin luona — jos vaan olisi käsikirjoitusta, jopa olen kuvitellut sitäkin, että uusi laitos soisi minulle, mitä ei mikään muu laitos maailmassa voi, nimittäin tuulahduksen myötätuntoisuutta. — Mutta mitäpä sanoisin filosoofisista harrastuksistani? Pää ja sydän ovat halkeamaisillaan kuin liika täydet kapsäkit — jotka ovat tehdyt huonosta nahkasta. Vielä kerran sanon sinulle: jos sinä olisit täällä tai minä läheisyydessäsi, ei toden totta olisi käynyt niinkuin nyt on käynyt. Sinä tunnet laulun erämaan kuoritusta puusta. — Enkä voi minä muuta kuin kirota sitä kohtaloa, joka piti minua kiedottuna idealismin savupilveen elämäni syysmyöhään saakka. — Nyt katson minä kaikki jo kadotetuksi."
Muutamia vuosia myöhemmin, v. 1879, kirjoittaa hän Rydbergille vastaukseksi hänen ystävälliseen kirjeeseensä kirjoituksen "Herbart och Rein" johdosta: "Kirjeesi oli rakkaimpia mitä koskaan elämässäni olen saanut. Se oli myöskin, jos en ota lukuun paria lahjakkaan nuorukaisen ujoa hyväksymistä, ainoa arvoa ansaitseva osanoton ilmaus, joka tässä sydämmeni asiassa on tullut osakseni. Ja kuitenkin vaikenin kuin muuri. Sinä ymmärrät ilman sen pitempiä selityksiä, että se merkitsee pitkälle kehittynyttä alakuloisuutta eikä mitään muuta. — — Tuo pitkällinen, kiusallinen asema, kun sydän täynnä aatteellisia harrastuksia päivä päivältä ja vuosi vuodelta täytyy kulkea aineellisen toimeentulon tietä ja kun täytyy olla erillään kaikesta elähyttävästä seurasta ja osanotosta siinä, millä on minulle jotain korkeampaa merkitystä; kaikki tämä vaikuttaa kovin herpaisevasti koko henkiseen olentooni ja toimintaani."
"Niin, sinä olit onnen lemmikki, joka sait elää kauniin osan tästä elämästä hyvän ystävämme Hedlundin perhepiirissä. Olen kerran hänelle maininnut, että koko elämäni olisi saanut toisen ja varmaankin paremman suunnan, jos minulla olisi ollut tekemistä yhdenkään hänenlaisensa ystävällisen ja uskollisen ihmisen kanssa. Ja minä olen yhäkin vielä sitä mieltä."
V. 1882 erään ankaran taudin jälkeen ottaa Soldan vielä kerran puheeksi teoksensa ja kirjoittaa konseptin kirjeeseen, joka oli osoitettu ystävälleni runoilijalle idealistille:
"Kauvan olen toivonut — mutta turhaan! Nyt alkavat voimat väsähtyä, elämä paeta, ja raskasta, kovin raskasta on poistua täysin, mutta kohtalon kädellä lukituin sydämin."
"Sinun käsiisi, ystävän käsiin, joka minut ymmärtää, tahdon minä laskea nämä eloni syksymyöhällä poimimani hajalehdet. Sinä ehkä voit tavalla tai toisella suojella niitä siltä kylmältä viimalta, joka uhkaa ne uudelleen hajoittaa."
"Ne ovat muodon kahleet, jotka nyt minua painavat. Tahdon sen vuoksi kääntyä sellaisen runouden suurmestarin puoleen kuin sinä olet."
Kirjettä ja niitä seuraamaan aiottuja käsikirjoituksia ei lähetetty perille. Ja filosoofisella tyyneydellä tyytyi filosoofi vähitellen kohtaloonsa. Eräässä muistiinpanossa puolitoista kuukautta ennen kuolemaansa heittää hän tyynet jäähyvästit elämänsä ihanalle unelmalle. Antaen vielä viimeisen kerran haaveittensa ja toiveittensa kulkea ohitsensa, sanoo hän:
"Vaan kuinka kävikään, niin kasaantuivat vaan paperini eikä aijotusta järjestämisestä ja kokonaisuudesta mitään tullut. Henkiset voimani olivat liian heikot voidakseen yhteen henkilöön yhdistää virkamiestä ja kirjailijaa. — — Pahin viholliseni oli hajaannus ja epäsäännöllisyys. Minulla oli aina jotain toimitettavaa viran puolesta, ei ainoastaan rahapajassa, vaan myös Suomen Pankille, Teollisuusjohtokunnalle y.m.s. Summa se: siitä ei mitään lähtenyt! ja se, joka on minua voimiltaan etevämpi, lisätköön kernaasti: ex nihilo nihil fit."
"Mutta sen saanen kuitenkin lisätä: puhtaampaa ja lämpimämpää harrastusta totuuden asiaan niissä kysymyksissä, joita muistiinpanoni ja tutkimukseni koskivat kuin mikä minua näinä 20 vuotena elähytti, en tarvitse toivottaa kenellekään niistä, jotka vast'edes ehkä tulevat vaeltamaan siihen suuntaan, mihin nämä hyvän tahtoni työt viittaavat."
"Yksi hyöty näistä papereistani voisi ehkä vielä olla sille, joka tahtoisi tutustua niihin totisesta hartaudesta filosofiaa kohtaan s.o. tulevaisuuden filosofiaa, johon Herbartin realismi on avannut suuremmoisia näköaloja, nimittäin seuraava:"
"Nämä hajalehteni ja vihkoni sisältävät melkoisen määrän käännöksiä saksalaisten kirjailijain teoksista, mutta on niissä koko joukko hyviä otteita Thilelta, Volkmannilta, Zimmermannilta, Lazarukselta, Waitzilta y.m."
"Vahinko — kuinka helposti olisin voinut ruotsintaa ainakin näytteitä Herbartin omista teoksista!"
"Mutta sinne se meni!"
18.
Mietteitä uskonnosta ja siveys-opista.
Uskonnon synty. — Uskonto ja siveellisyys. — Onnellisuuden oppi. — Sielun kuolemattomuus. — Siveys-oppi ja sen sovittaminen omaan elämään.
Sinne se meni! — elämän työ.
Ett'ei se nyt kuitenkaan olisi kokonaan hukkaan mennyt, sallittakoon tämän kirjoittajan vielä lopuksi koettaa luoda edes jonkunlainen käsitys Soldanin filosoofisesta kannasta ja maailmankatsannosta. Tarpeellisia tietoja puuttuen en voi — eikä sitä minulta vaadittanekaan — ajatellakaan täyttää sitä programmia, jonka Soldan oli ajatellut teoksensa pohjaksi. En voi antaa edes mitään yhtenäistä selontekoa hänen systeemistään. Olen vaan vaeltaessani hänen ajatustensa puutarhassa poiminut oksan sieltä toisen täältä näytteeksi siitä, mitä siellä löytyy. Tuon esille nämä näytteet, jotka pääasiallisesti ovat valikoima hänen muodollisesti valmistuneimmista esityksistään, osaksi siinäkin toivossa, että joku tällä alalla taitavampi tarhuri on kerran kassaroiva pois kuivat oksat, kitkevä rikkaruohot ja aukaseva käytävät, joita myöten hän ajatteli voivansa päästä sen tieteen puun luo, minkä juurien lomitse hänen löytämänsä ikuisen oikeuden ja muuttumattoman totuuden lähde pulppusi…
Niinkuin Soldanin kirjeet Ruotsista ja muistiinpanot Atlantilta ja Ameriikasta osoittavat, oli uskontokysymys niitä kysymyksiä, jotka eniten hänen mieltään kiinnittivät. Se oli ensimmäisiä, joista hän ryhtyi kirjoittamaan Suomeen palattuaankin ja jonka ympärillä hänen mietteensä alinomaa kiertelivät.
Lienee sentähden paikallaan alkaa tämä esitys hänen mietteistään uskontokysymyksessä. Tässä niinkuin muissakin esityksissä tulen niin paljon kuin mahdollista seuraamaan Soldanin alkuperäistä esitys- ja kirjoitustapaa ja referaateissakin säilyttämään hänen omia sanojaan.
* * * * *
Uskonnon synty.
Uskonto oli hänen ymmärtääkseen syntynyt vainajain palvelemisesta. Oli kuollut esimerkiksi joku mahtava mies, joku johtaja, patriarkka vielä luonnon kannalla elävässä heimossa. Kun henkeä yleensä ajateltiin aistilliseksi, vaikkakin näkymättömäksi olennoksi — joka jo unessa oli ikäänkuin matkoilla — niin heräsi helposti kysymys, minne tuo henki oli joutunut, kun se kuoltua oli kokonaan kadonnut?
Mielikuvituksen ja järjen tekemien vertailujen avulla johduttiin silloin päättelemään, ett'ei tuo mahtava, apua ja neuvoja aina antava henkilö voinut olla kovinkaan kaukana. Hän on siinä missä hänen luunsa lepäävät, jossain läheisyydessä. Hän voisi siis ehkä yhä edelleen auttaa tai rangaista ja kun häntä palveltiin eläessä ja hänen tahtoaan täytettiin ja tarpeitaan tyydytettiin, täytyi hänen yhä edelleen saada osansa saaliista. Hän eli siinä, mihin hänet haudattiin tai missä kuoli. Paikkaa ei tosin aina varmuudella tiedetty, mutta silloin alettiin palvella jotain paikkaa tai esinettä, kiveä tai puuta, missä hänen otaksuttiin olevan.
Mutta kun niin oli, niin oli selvää, että henget myöskin voitiin ajatella ja ajateltiinkin kätkeytyneiksi niihin esineihin, joilla on henki s.o. eläimiin. Siitä syntyi käsitys sielujen vaelluksesta, joka niin runsaasti esiintyy alkukansain saduissa. Kaikissa vanhoissa jumalaistaruissa vilisee muunnoksia s.o. sielu muutetaan ja muuttaa itse itsensä olennosta toiseen.
Tämä kaikki ei vielä ole uskonnon ilmiö, vaan on kuitenkin sen valmistusta, sen ensimmäistä sarastusta. Se on vaan taikauskoa ja tarua.
Taikausko on syyperäisen yhteyden näkemistä siinä, missä sitä todella ei ole olemassa: vainajat, esineissä asuvat henget ovat nyt syynä kaikkeen, mikä tapahtuu.
Mutta vähitellen vaalenee kansan muistossa, sen tarustossa, kuolleiden yksilöiden muisto. Mutta niistä syntyneet henget metsissä ja maissa, vuorissa, puroissa ja järvissä elävät kansan uskossa. Toiset niistä tulevat suuriksi ja mahtaviksi, toiset jäävät vähäpätöisiksi; toiset ovat hyviä ja ystävällisiä ihmisille, toiset pahoja ja vihamielisiä. Merkitsevimmät niistä saavat nimensäkin ja jäävät muistossa elämään.
Kun ne ovat jo alkujaan persoonallisia olennoita, niin sepittää mielikuvitus niistä taruja. Ja kun ei ole olemassa mitään todellisuuden pohjaa, koska nuo henget ovat vaan mielikuvituksen tuotteita — niin kehrää taru rihmansa analogiian ja symboolien rullille. Ja niin ovat meillä valmiina tarut kuolleista ja kuitenkin yhä elävistä sankareista ja hengistä. Ja ne ovat ne tarut, joita kutsutaan jumalaistarustoksi.
Se muodostaa kansain jaloimman ytimen, sillä siinä aatteet ja aavistukset puhtaasti henkisestä ja jumalallisesta orastavat.
Mutta vielä ei meillä ole muuta kuin taikauskoa ja tarua — vielä ei meillä ole uskontoa.
Tulee sitten uusi vaikutin, uusi momentti lisää kehityksen kulkuun, nimittäin tunne, tuo vaihteleva, ihmeellinen ja vaikeasti selitettävä sieluntila, joka niinkuin tausta ja väritys sisältörikkaassa taulussa seuraa melkein jokaista ajatuksen ja tahdon ilmausta. Ja tämä mielentila ilmaisee usein niinkuin sumuisessa kokonaiskuvassa kokonaisen ajatusjakson, jopa kokonaisen sarjan aatteita.
Ja tunteen tarttuessa tarujen kehitykseen alkaa uskonnon ensimmäinen sarastus.
Syyperäinen ajatteleminen, refleksioni, vaikkakin se on, niinkuin on nähty, kovin taikauskoista, ei kuitenkaan lakkaa koskettelemasta elämän kaikkia suhteita. Luonnon kannalla olevan ihmisen ajatukset kiertelevät alussa yksinomaan häntä itseään ja hänen omia aineellisia harrastuksiaan, ja vaikka tunne tässä niinkuin ainakin on valmis seuraamaan ajatusta, on kuitenkin kaikki mitä se kuvastaa ja mitä se vaikuttaa, ainoastaan aistillista laatua.
Mutta vähitellen muuttuvat menot. Yksitoikkoinen elämä johtaa määrättyihin tapoihin, ja kun on saavuttu sille asteelle, jossa tietoisuus henkivainajain elämästä s.o. hengen itsenäisyydestä on selvä ja vakaantunut ja kun näitä henkiä aletaan palvella, olkoonpa että tämä palveleminen on kuinka yksinkertaista tahansa (niinkuin esim. että nuija lasketaan ruumiin viereen, että vainaja saisi puolustautua petoja vastaan), silloin on se tunne, joka seuraa tätä tekoa, tuo osanoton, pelon, kiintymisen ja kiitollisuuden tunne, uskonnollinen tunne, ja muodostaa yhdessä taikauskoisen käsityksen kanssa uskonnon ensimmäisen idun.
Jo näillä elämänsä asteilla huomasi ihminen olevansa kiedottuna moninaisiin suhteihin luonnon kanssa, joka, kun oli kysymys hänen ainoasta harrastuksestaan, henkensä elättämisestä, milloin tuli ystävällisesti häntä vastaan, milloin taas vihamielisesti pakoitti hänet vaivoihin, kärsimyksiin ja myöskin ennenaikaiseen häviöön.
Niinpiankun metsät ja vedet kerran olivat näin kansoitetut, seurasi siitä itsestään, että näitä sen asukkaita hyvää ja pahaa vaikuttavina henkinä oli hyvitettävä. Ja kaikki, mikä tiettiin olevan eläville mieluista, otaksuttiin olevan sitä myöskin vainajille.
Ja siitä alkaa luonnon henkien palveleminen. Heille kannetaan uhreja, mairittelua (kiitosta ja ylistystä), lupauksia ja rukouksia. Tunne, joka ajaa osoittamaan vainajille kiintymystä, alamaisuutta, on uskonnollista tunnetta. Ja tätä uskonnollista tunnetta seuraava palvelus on — uskonnon alku.
Tästä alusta, näistä monista jumaliksi muuttuneista vainajista kehittyi sitten vähitellen yksi kansallisjumala, jollainen on esim. juutalaisten yksi ainoa jumala, joka sittemmin hajosi useampiin ja jonka henki otti asuntonsa ihmisessä.
* * * * *
Uskonto ja siveellisyys.
Uskontokysymyksestä siirtyy Soldan mietelmissään toiseen häntä yhtä paljon huvittaneeseen kysymykseen, nimittäin kysymykseen siveellisyydestä.
Sellaisena kuin hän käsitti uskonnon synnyn ja kehityksen, ei ihmisen siveellisyydellä ja uskonnolla ollut alussa toistensa kanssa mitään tekemistä. Jos tapain kehittyminen saisi kulkea omaa kulkuaan, johtaisi se siveellisyyteen, kaikkein korkeimpaan ihanteelliseen humaniteettiin, kaikkein korkeimpaan eetilliseen päämäärään, johon sivistynyt ihminen voi kohota ilman uskonto-ilmiön apua, ilman semmoisenkin, jommoisena se kautta vuosisatojen elää historiallisissa muodoissaan (kirkossa), jos vaan olisi mahdollista tapojen purjehtia ympäri kaikkialla esiin pistävien uskonnollisten tunteiden.
Uskonto ja siveellisyys eivät alkujaan kuulu välttämättä yhteen, — vaikkakin keinotekoinen kristillinen mielipide sitä tavallisesti väittää. Mutta kun ihmissielu on yksinkertainen olento, ei se voi samalla kertaa käsittää rajattoman mahtavaa ja vaikuttavaa henkeä ja ajatella, että tällä voimalla ei olisi mitään vaikutusvaltaa ihmisen siveellisiin suhteihin. Kun hänellä on hyviä ja pahoja jumalia ja niillä on oikkunsa ja vaatimuksensa, täytyy hänenkin jo niiden vuoksi, muodostella siveellistä elämäänsä. Sillä tavalla sekaantuu siveellisyys uskontoon, mutta ei muodosta sen varsinaista sisältöä.
Sillä ei voi kieltää, että uskonnollisesta uskosta huolimatta ihmisten kesken on olemassa hyvin paljon epäsiveellisyyttä. Sen, joka ei tahdo ummistaa silmiään, tulee huomata, että on tekoja, jotka ovat suoranaisia seurauksia uskonnosta, jopa joskus sen antamia määräyksiäkin, ja jotka kuitenkin, ainakin kristillisen käsityskannan mukaan, ovat puhtainta epäsiveellisyyttä, niinkuin esim. pakanain ihmisuhrit, muhamettilaisten uskontonsa levittäminen miekan avulla ja kristinuskon uskonvainot uskonnollisista syistä. Tähän väitetään, että vainot olivat seurauksia väärinkäsitetystä uskonnosta. Mutta minä vastaan, että tämä väite itse on väärinkäsitystä ja käsitteiden sekaannusta. Sillä minä en puhu uskonnosta teoriana, en siitä siveysopista, joka aikain kuluessa on rakennettu alkuperäisten, jalojen siveyskäskyjen pohjalle, vaan uskonnosta kokonaisuudessaan, uskonnosta ihmishengen hyvin moninkertaisena ja monimutkaisena ilmauksena. Ja silloin ei saa puhua yksinomaan opista, vaan myöskin tunteesta ja tahdosta. Kysymys on siitä, mitä uskonto merkitsee ihmisen siveellisessä elämässä ja silloin puhumme me uskonnosta yleensä, sekä pakanallisesta että kristillisestä. Vaan silloin ei saa ajatella kristinuskoa kutistuneeksi joihinkuihin ihanteellisiin opinkappaleihin, joita lausui sen perustaja ja jotka hän vahvisti tahrattomalla elämällään ja sankarillisella kuolemallaan. Näitä henkisen valon ihanteita vastaan ei meillä ole mitään muistuttamista. Mutta nämä opit ja tämä yksityinen elämä eivät ole kristinusko. Ei voi valitettavasti edes sanoa, että ne olisivat kristinuskon teoreettisen opin tarkoituksenakaan. Sillä osaksi on kristinusko kehittymisensä aikana, niin, jopa aivan alussaan, omaksunut kohtia, jotka olivat sille vieraita: ei koskaan ole esim. Jeesus Natsarealainen sanonut tai opettanut, että Isä, Jumala, Poika ja Pyhä Henki olisivat samalla kertaa kolme eri persoonaa, ja osaksi taas on jo varhain ja sitten yhä edelleen alkuperäistä oppia ainakin osaksi väärin käsitetty tai väärin selitetty. Se selviää jo satain erilaisten oppien olemassa olosta, jotka osittain hyvinkin suuressa määrin ovat ristiriidassa. — Jossain täytyy siis olla erehdyksiä, sillä kaikki tahtovat ne olla kristinoppia.
Siveellisillä aatteilla on siis omat juurensa aivan toisella taholla historiassa, nimittäin yhteiskuntaelämän luomissa tavoissa. Vastustajamme kyllä tulevat väittämään vääräksi, että tapain kehitys on vaan uskonnon paralelli eikä yksi sen haaroja, mutta se on seurauksena lyhytnäköisyydestä ja puuttuvasta historiallisten tosi-asiain tutkimuksesta ja punnitsemisesta. Tämä tutkimus päinvastoin eittämättä osoittaa, että uskonto alkuasteillaan on aivan erityinen asia, joka ei mitenkään tee ihmistä siveellisemmäksi ja että sivistyksen johonkin määrin kypsyessä ero uskonnon sisällön ja siveellisyyden välillä käy yhä suuremmaksi.
Ainoastaan väliasteilla on kaikissa järjestelmäksi muodostuneissa uskonnoissa, olkootpa ne sitten pakanallisia tai kristillisiä, tämä yhteys olemassa, joka siis kyllä on faktillinen ja historiallinen, mutta ei, siveyden oman olennon mukaan, välttämätön.
Niin voi uskontokin, käsitettynä yleisessä merkityksessään, olla alemmille sivistysmuodoille todellinen tarve, mutta edistyneemmillä asteilla usein luonnoton ja pakollinen rasitus. Siveellisen kehityksen korkeammilla asteilla jää siveellinen tunne pysymään, vaikkakin usko jumaliin ja koko uskonnollinen käsitys vaalenee tai pukeutuu uusiin muotoihin. Korkeamman siveellisyyden toteutuminen historiassa odottaa juuri tätä vapautumista uskonnollisuudesta sanan tavallisessa merkityksessä, siinä nimittäin, että ihmisen muka pitää harrastaa hyveitä jumalanpelosta ja palkinnon toivossa, iankaikkisen elämän toivossa tämän maallisen elämän jälkeen.
Juuri tämä kehno eudemonismiin s.o. onnellisuuden oppiin perustuva moraali, joka vaivaa myöskin tähänastista jalointa historiallista uskontoa, kristinuskoa, todistaa, että siveellisyys, joskin se vaatii uskonnon suojelusta, ei kuitenkaan ole sen työtä.
* * * * *
Onnellisuuden oppi.
Kun oikein ajattelen, niin on se kauhea asia tuo eudemonismi! Se on juuri se, joka lopulta katkaisee kärjen ihmisen siveelliseltä arvostelukyvyltä.
Elämän äärimmäinen tarkoitus on epäilemättä siveellinen täydellisyys. Mutta mitä on siis tämä siveellinen täydellisyys, missä se ilmasekse?
Ensiksikin vaaditaan siihen täydellinen tunnollisuus eli omantunnon mukaisuus ajatuksissa, sanoissa ja töissä s.o. tahdon vapautuminen kaikista itsekkäistä laskuista. Kunnon miehen tulee, jos omatunto sitä käskee, ilman epäilystä tyhjentää katkeruuden malja ja mennä tuleen laskematta, mitä siitä on seuraava. Mutta omantunnon vaikuttimiin sisältyvät kaikki siveellisten aatteiden korkeimmat käskyt, jos ne vaan ilman keskinäistä ristiriitaa voivat toteutua. Paitse tahdon vapautumista syrjävaikuttimista kuuluu niihin siveellisen tahdon mahdollisimmasti perinpohjaisin ja laajaperäisin täytäntöönpano, sen täydellisyys, siihen kuuluu vielä hyväntahtoisuus, kohtuus ja oikeus, jotka kaikki ovat toteutettavat itsensä vuoksi ilman mitään itsekkäitä sivutarkoituksia ja joita paitse siveellisyyden ihannetta ei voi ajatella. Ei siis sanalla sanoen saa etsiä vaikuttimiaan miltään muulta taholta kuin tahdon omasta sisällöstä.
Mutta nyt on onnellisuus se, mitä ihmiset vaistomaisesti hakevat elämässään. Ja tämä onnellisuuden hakeminen tapahtuu sellaisella taukoamattomalla innolla, että se on ainoana vaikuttimena ihmiskunnan koko pyrkimiseen.
Onnellisuuden halveksimista elämän siveellisissä taisteluissa on kuitenkin jotenkin usein tavattu historiassa. Tyhjentäessään lainkuuliaisuudesta myrkkypikarin näytti Sokrates siitä iäti muistettavan esimerkin. Myöskin meidän kunnianarvoinen tohtori Martti Luther teki psykoloogisesti katsottuna samoin, kun hän matkalla Wormsiin ilmoitti tahtovansa mennä sinne, vaikka siellä olisikin niin monta pirua kuin tiilikiveä katoilla. Luther nimittäin uskoi piruihin ja hänen sanainsa tarkoitus oli se, että kun on oikeutta tehtävä, niin ei saa ajatella onneaan. Se siis ei ole onneaan kuin sellaiset miehet hakevat niinä hetkinä, jolloin he tällä tavalla toimivat. Heitä johtaa eetillinen tunne, puhdas ja oikea itsessään, mutta joka sen lisäksi on kehittynyt yhä useammin ja useammin harjoitettujen jalojen tekojen kautta. Nämä miehet, he tyhjentävät katkeruuden maljan, he antavat polttaa ja ristiinnaulita itsensä, he toimivat vähääkään välittämättä siitä, mitä on jälestä tuleva. Ajatelkaamme vaan lähemmin kuinka surkeana esiintyisikään suuri Luther edessämme, jos meidän pitäisi ajatella hänen seisoessaan siinä keisarin ja valtakunnan mahtavien edessä, sanoneen itselleen: "totta on, että jos en nyt taivu, niin nuo munkit ja Paavilaiset polttavat minut elävältä; mutta olkoon menneeksi! Rääkkäys ei voi kestää kaukaa. Mutta kun se kerran on ohitse, niin tiedän minä, että silloin alkaa ijankaikkinen onnellisuus ja onhan se kuitenkin jotain, jonka vuoksi kannattaa antaa hiukan kärventää itseään. Siis: minä sanon kuin sanonkin keisarille: mielipidettäni ei ole voitu järkähdyttää, peruuttaa en voi, tässä seison enkä voi muuta." Kysyn nyt: olisiko Luther, jos hän silloin olisi epäillyt palkintoa kuoleman jälkeen, osoittanut vähemmän rohkeutta ja lujuutta kuin mitä hän osoitti?
Lutherin loppusanoja: "Jumala minua auttakoon, amen!" ei mielestäni voi muuten käsittää kuin niin, että hän yleensä aina ja kaikissa tilaisuuksissa oli valmis uskomaan itsensä Jumalan haltuun. Hän lienee jotenkin selvästi käsittänyt, että vaaraton ei hänen asemansa ollut ja varmaankin väikkyi hänen mielessään hämärä ajatus ruumiillisista kivuista, joka jokaisessa kristityssä aivan vaistomaisestikin pusertaa huokauksen Jumalan tykö. Mutta nuo sanat tekevät syvän vaikutuksen vieläkin syvemmäksi. Sillä ne todistavat tietämättään siitä, että se ääni hänen sisässään, joka oikeastaan ajaa häntä eteenpäin, on juuri Jumalan ääni, on niin sanoaksemme välittömästi. Se on jumalallinen tunne puhtaudessaan — on sen ihanne!
Ja tätä ihannetta ei mikään teoria, olkoon se väärä tai oikea, voi saada häviämään. Sen olemassaolo on absoluutinen s.o. kaikkialla läsnäoleva, ja mahtava aina täydelliseen kukistamattomuuteen saakka, eli niinkuin sitä sanotaan kaikkivaltiuteen saakka.
Asia ei muutu, jos jätämme nuo suuret ihmiset syrjään ja tarkastelemme sitä jokapäiväisyyden valossa. Niin, minä uskon, että ilmiöt jokapäiväisessä elämässä vielä paremmin selittävät meille asiain oikeata yhteyttä.
Mikä merkitys onkaan uskolla iankaikkiseen elämään jokapäiväisissä toimissamme? Jos tarkastelemme pikku tapahtumia ympärillämme, niin emme koskaan näe ainoankaan ihmisen pysähtyvän miettimään elämän totisia kysymyksiä. Kun kerran on jotain toimitettava, niin ajattelemme toden totta kaikkea muuta kuin moraalisia vaikuttimia. Me toimimme tottumuksesta, ehkä myöskin usein periaatteiden mukaan. Mutta silloin huomaamme, että kaikki nämä pikku askeleemme ovat jo niin yhtyneet toimintatapoihimme, ett'ei niitä tarvitse herättää eloon tietoisuudessamme vaikutuksen aikaansaamista varten; mutta tottumuksesta tehty teko ei ole harkinnan mukaan tehty teko. Jos joku määrätty teko suoritetaan niinkuin sanotaan ajattelemattomasti, niin etsitään siinä ainoastaan sitä mielihyvän tunnetta, joka sisältyy totuttujen tekojen mukavaan suorittamiseen. Mutta jos taas näyttäisi paljoa mukavammalta olla täyttämättä siveellistä velvollisuutta, silloin tulee toinen vaikutin lisäksi ja ohjaa jatkuvan toiminnan oikeaan. Mutta ei tässäkään tapauksessa pelko onnellisuuden menettämisestä määrää toimintaa, vaan tekee sen tunne meidän sisässämme, joka hetikohta ilmaisee, että tuo on hyvää ja tämä pahaa. Tämä tunne on siveellinen tuomio, se on omantunnon tuomio. Vasta sitten kun ryhdymme filosofeeraamaan tai ehkä oikeammin teologiseeraamaan (teologia ei ole muuta kuin huonoa filosofiaa), matelevat ne esiin kaikki nuo tyhmät vaikuttimet palkinnoista ja rangaistuksista, joita meidän velvollisuus sitten on uskoa.
Tuossa uskossa ei kyllä itsessään ole mitään pahaa. Mutta paha syntyy siitä, että tämä usko periaatteeltaan on väärä eikä anna mitään johtoa kysymyksessä hyvästä ja pahasta. Mutta periaatteena ja sen lisäksi vakaumukseksi muuttuneena periaatteena karkoittaa se pois toisen periaatteen, joka on oikea ja joka voi olla tarpeellisena osviittana. Se, niinkuin jo on sanottu, katkasee kärjen itsestään orastavalta siveelliseltä tunteelta. Se on suuremmoista itsensä pettämistä. Kaikki yleensä ja jokainen erikseen, jotka luulevat, että se on korkein onnellisuus semmoisenaan, joka ajaa ihmisiä siveellisesti hyviin tekoihin, pettävät itsensä auttamattomasti. Onnellisuuteen pyrkiminen ei ole muuta kuin aistillisten halujen, miellyttävien tunteiden, sanalla sanoen itsekkäisyyden tyydyttämistä. Mutta vaikuttimet ovat samat myöskin huonoihin tekoihin. Täytyykö siis vastustaa siveellisyyttä siveellisyydellä? Ja kuinka käy silloin ristiriitain ilmaantuessa? Jos minä esim. pienen petoksen avulla voin saada voiton noissa suurissa arpajaisissa? Teenkö sen? Se on kysymys onnellisuudesta, joka lopulta ratkaisee!
Mutta jos ei saa olla onnellisuus, joka ratkaisee kysymyksen siveellisesti hyvän ja pahan välillä, mikä se sitten on? Mistä me sitten tiedämme mikä on hyvää ja pahaa? Voidaksemme tahtoa hyvää ja inhota pahaa, täytyy meidän tavalla tai toisella päästä tietoon erosta niiden välillä. Missä on sillä alkunsa?
Siinä on se suuri arvoitus, jonka ratkaiseminen on etiikan suurin tehtävä. Ratkaisun on antanut Herbart Kantin valmistamalla tiellä eikä saavutettua tulosta voida maailmassa enää koskaan hävittää — mitä ponnistuksia onnellisuuden opin puolustajat sitä varten tehnevätkin.
Se on siveellisen ratkaisukykymme alkuperä, joka on tässä salaperäisintä. Se on synnyttänyt kaikellaisia rohkeita kuvitteluja jostain mystillisestä korkeammasta voimasta, jonka pitäisi olla synnynnäinen ihmisessä ja asua hänen sydämmessään. Puhutaan kyllä paljon Jumalan äänestä ihmisessä, mutta se on vaan kuvaannollinen puheenparsi, joka ei mitään selitä. Ja kuitenkin on varmaa, että ihminen oppii erottamaan hyvän ja pahan ja tekemään sen sitä suuremmalla varmuudella ja hienoudella kuta korkeammalle hänen siveellinen kasvatuksensa ulottuu. Suotuisissa ulkonaisissa ja sisällisissä oloissa voipi tämä arvostelukyky osoittaa mitä suurinta ja nerokkainta edistystä yksilön tavallisesta ympäristöstä. Sitä osoittavat jotkut yksityiset tapahtumat ihmiskunnan viljelyksen historiassa.
Mutta juuri näissä ihmiselämän loistokohdissa voimme todellakin löytää avaimen arvoitukseemme.
Luokaamme silmäys yhteen noista ihmeellisistä ilmiöistä taiteen maailmassa, jotka ainakin uudempina aikoina eivät näy olevan ollenkaan harvinaisia. Ihmisen sielussa on ala, jonka rajat ovat aivan lähellä hyvän maailmaa. Se on kauneuden maa. Tehkäämme sinne pieni retki ja katselkaamme, emmekö sieltä löytäisi jotain viittausta siihen, miten siellä asiat tapahtuvat. Sillä kauneuskin suopi ihmiselle puhdasta iloa ja suopi sen täydellisesti epäämättömällä ja epäitsekkäällä tavalla, kun ei meidän puoleltamme siihen tarvita mitään muuta ehtoa kuin innostusta.
Katselkaamme vaan esim. tuota ihmeellistä näkyä, minkä nuori Mozart tarjosi maailmalle, kun hän toisella vuodella ollessaan meni vanhemman sisarensa pianon ääreen ja sisaren soittaessa haki käsiinsä sointuvat intervallit. Hän harjoitti silloin kauneutta. Hän valitsi oikein ja osasi, niinkuin kerrotaan, ihmeteltävällä varmuudella erottaa musiikissa sen, mikä oli kaunista ja rumaa.
Epäilemättä tunsi hän itse mielihyvää tästä kauniista, niinkuin hänen kuulijansakin. Ja vaikuttimena hänen valintaansa oli varmaankin juuri tämä mielihyvä. Mutta kysymys ei nyt ensi sijassa ole tästä vaikuttimesta, vaan tämän lapsen omistamasta mahdollisuudesta niin valita s.o. erottaa kaunis rumasta. Sillä vasta mainittu vaikutin ja valinta edellyttää jo kykyä erottaa kaunista rumasta, edellyttää tietoa tästä erosta. Ja kysymys on nyt siitä, mistä sai lapsi tämän tiedon?
Sanottakoon sitä vain kernaasti neroksi tai Jumalan lahjaksi tai jumalalliseksi kipinäksi; mutta myönnettävä kuitenkin on, että tämä Jumalan lahja oli juuri tuossa koko hänen rakenteestaan seuraavassa kyvyssä tuntea ehdottomasti miellyttäviä tunteita, niinpiankun intervallit olivat soinnukkaita ja päinvastoin. Tämä ehdoton ja tahdoton tuomio kauniin ja ruman välillä on juuri arvoituksemme ei ainoastaan silloin, kun on kysymys kauneudesta musiikissa, vaan myöskin silloin, kun on kysymys siitä, mikä on kaunista s.o. mikä on hyvää ihmisen teoissa.
No niin! Jälkimmäisessä tapauksessa on kyky ratkaista se, mitä sanomme eetilliseksi arvosteluksi. Tämä arvostelu on kyllä ilmaus siveellisen mielihyvän tunteesta hyvän ja pahan välillä ja valinta on epäilemättä seuraus siitä, että tämä valinta miellyttää.
Mutta nyt ei oikeastaan ole kysymys valinnan vaikuttimesta, vaan mahdollisuudesta erehtymättä tajuta ja tuntea, mikä on hyvää ja erottaa se pahasta, tai mikä on sama asia: mahdollisuudesta tuntea ehdotonta mielihyvää hyvästä ja yhtä ehdotonta mielipahaa pahasta. Tämä mahdollisuus on jo alkujaan olemassa ihmisessä, kuuluu hänen omituiseen rakenteeseensa eikä sillä ole ollenkaan mitään tekemistä hänen tekojensa vaikuttimien kanssa, koska hän itse asiassa ei aina valitse sitä, mikä on hyvää, vaan varsin usein sen, mikä on pahaa.
Tämä vapaus hänellä on, hän voi valita pahan, mutta ei voi, paitse raakuuden tilassa, pitää pahana sitä, mikä todellisuudessa s.o. koko siveellisesti sivistyneelle maailmalle on ehdottomasti hyvää.
Tässä näkyy minusta täysin selvästi, että siveellinen tajunta itse asiassa on jotain toista kuin teon vaikutin. Tuosta tajunnasta syntyy alkuperäinen ja ehdoton siveyden tunne melkein samalla tavalla kuin tunne musikaalisia sointuja kohtaan voipi kehittyä milt'ei jokaisessa ihmisessä — vaikkakin vaan muutamat olivat valittuja neroja.
Se on siis tämän alkuperäisen tajunnan pohjalla kuin kysymys onnellisuuden opista on ratkaistava.
Ero hyvän ja pahan välillä on aivan riippumaton siitä, mitä yksilö siitä kykenee käsittämään, mutta suotuisissa oloissa oppii hän helposti tajuamaan tämän eron.
Sitten esiintyy toinen kysymys: mikä se on, joka saa hänet tahtomaan hyvää ja inhoomaan pahaa?
Olemme jo nähneet, ett'ei hän aina tee niin. Ja me voimme lisätä: tehtyään huonon valinnan, tuntee ihminen omantunnon vaivoja osoitukseksi siitä, että hänessä kuitenkin jo on olemassa tajunta hyvästä ja pahasta, mutta oikean valinnan ehto ei kuitenkaan ole siitä välttämätönnä seurauksena.
Ja tässä se nyt alkaa tuo pitkällinen riita onnellisuuden opista.
Ei ole epäilemistäkään, että monet ihmiset monissa tilaisuuksissa tekevät valintansa itsekkäistä vaikuttimista, jotka vaihtelevat mitä moninaisimmalla tavalla, korkeimmista kaikkein hienoimpiin. Palkatun salamurhaajan palkkio on sellainen vaikutin, hän saa onnellisuutensa rahasta. Sellainen on iankaikkinen elämä puhtaimmassa siveydessä ja onnellisuudessa, sellainen iloinen kaikesta aistillisuudesta riippumaton tunne-elämä, sellainen taivaan valtakunta.
Ja kukapa tahtoisi kieltääkään, että kaikki nämä tuhannen tuhannet viettelykset ja uhkaukset vaikuttavat paljon hyvääkin — paremman puutteessa. Mutta kieltämätöntä on toiselta puolen, että oman edun lukuunottaminen ei ole vähääkään tarpeellinen siveellisesti kehittyneelle ihmiselle, joka todella on oppinut erottamaan hyvää pahasta. Hyvä vaikuttaa häneen samalla lumousvoimalla kuin kauniskin; hän valitsee hyvän vaan senvuoksi, että se on hyvää ja hän valitsee sen, seisoessaan siveellisyyden korkeimmalla asteella, ollenkaan ottamatta lukuun yksityisiä etujaan, niin, varsin usein aivan ilmeisesti oman onnensa vahingoksi. Se on tämä ihmisen luontoon istutettu määräys täyttää hyvän aatetta — ehdottomasti ja kaikissa olosuhteissa — jota me nimitämme Jumalan tahdoksi.
Eikä siinä voi ollakaan mitään pahaa, että me kutsumme hyviä vaikutuksiamme jumalan tahdoksi, kunhan vaan kerran käsitämme asian oikein. Sillä jos minä teen jotain ainoastaan alistuakseni jonkun toisen tahdon alle, silloin ei tahtoni enää ole omani, vaan toisen; vastuunalaisuuteni heikontuu ja tekoni arvo riippuu vaan saamani käskyn hyvyyden arvosta; ansio siitä on oikeastaan sen, joka minua käski ja joka määräsi tekoni.
Mutta toinen asia on, jos hyvä on ehdottomasti mieluista, niin että jokainen, joka onnistuu läpitunkemaan sen sisällön ja laadun, siitä ehdottomasti viehättyy, niinkuin kauniista musiikista. Silloin on selvää, että se korkein olento, jota emme voi ajatella muullaisena kuin itsenään täydellisenä hyvyytenä, ei myöskään voi pyytää eikä toivoa (eikä myöskään vaatia) ihmiseltä muuta kuin hyvää.
Silloin tulee lopputulokseksi tämä: Jumala on käskenyt ihmisiä tekemään hyvää sen vuoksi, että se on hyvää, ja ihmisten tulee valita se sen vuoksi, että se on hyvää. Silloin voivat he olla varmat siitä, että täyttävät tarkoituksensa elämässä ja että he myöskin samalla täyttävät Jumalan käskyjä.
Sen vuoksi on lopuksi onnellisuuden oppi paljoa alempi siveellinen aste kuin eetillinen.
* * * * *
Sielun kuolemattomuus.
Soldanin kanta uskonnon syntyyn ja onnellisuuden oppiin johtaa hänet kysymykseen sielun kuolemattomuudesta, ja käsitteleekin hän näitä toistensa yhteydessä muistiinpanoissaan. Ne sivut, joilla hän tätä kysymystä käsittelee, kirjoitti hän taudin käsissä ja kuolemaa ajatellen. Mietteiden hajanaisuuden korvaa niiden välittömyys:
"Loukkaannutaan tuosta yhä enemmän heräävästä epäilyksestä, mahtaako sielu henkisenä yksilönä jatkaa elämäänsä vielä sittenkin, kun ruumis on mennyt kaiken maailman tietä, loukkaannutaan siitä epäilyksestä, että usko sielun ikuiseen olemassa oloon perustuu enemmän kuoleman pelkoon kuin haluun elää ikuisesti."
"Tämä kuoleman pelko on sangen yleinen sekä villikansoissa että sivistyneissä, mutta näkyy jotenkin yleisesti perustuvan eräihin refleksioneihin, jotka eivät tosin pääse selvyyteen itsetietoisuudessa, mutta sentähden kuitenkin tekevät tunteen voimakkaammaksi — niin, ehkä sitä voimakkaammaksi kuta hämärämpi refleksioni on."
"Näyttäytyy nimittäin, että tämä muuten niin tavallinen kuoleman pelko katoaa tai kokonaan voitetaan eräissä tapauksissa, esim. kun sotaväen osasto hyökkää eteenpäin, tai kun jalot ihmiset oman henkensä uhalla pelastavat toisten henkeä, tai kuu julmat villit taistelevat vihollisia tai petoja vastaan. Niin, matkakertomuksista näemme sen merkillisen ilmiön, että esim, intiaaniheimot Ameriikassa, jotka yleensä ovat rohkeita ja mitä suurimmalla kylmäverisyydellä käyvät kuolemaan, siitä huolimatta pelkäävät kaikellaisia luultuja vaaroja, joiden luulevat henkimaailmasta itseään uhkaavan. Linnun odottamaton lento, lepattava lehti voi saada heidät kauhistumaan, ollen muka joku salainen 'enne'."
"Kuinka on tämä selitettävä? Siten, että refleksioni, vaikkakin hämärä, voidaan saada vaikenemaan ulkoapäin tulevain voimakkaiden kiihoitusten kautta, joita se seuraa vetäen tahdon ja tunteen uusille aloille ja uuteen mielentilaan. Sotamiehet, jotka hyökkäävät patterin kimppuun, saatetaan usein siksi hetkekseen mitä aistillisimmilla keinoilla, niinkuin rumpujen pärinällä, aimo ryypyllä unohtamaan, kuinka vastenmielistä on jättää tämä elämä iloineen. Jalommissa tapauksissa kohtaamme taas toisia jalompia tunteita, jotka aiheuttavat saman rohkeuden, joka silloin on jaloa rohkeutta ja herättää ihailuamme."
"Tämä on muistettava. Mutta epäilemätöntä on, että sekä kuoleman pelon että kuoleman halveksimisen pohjana on refleksioni. Nyt kysytään, eikö ole mahdollista päästä tämän salaperäisen pohjan perille? Se on epäilemättä vaikeaa, mutta ei liene mahdotonta."
"Kysymys on siitä, mistä on alkuisin se tunne, jota me kutsumme kuoleman peloksi, ja mitä on se refleksioni, joka kaikissa kansoissa ja kaikissa maissa kuvastaa tätä kuoleman pelkoa."
"Päästäksemme sen hienoimpain juurien perille täytyy meidän astua jotenkin syvälle ihmishengen kehitykseen. Sillä kuoleman pelkoa tavataan jo eläimissäkin."
"Vaan jos tahdottaisiin, niinkuin moni on taipuvainen tekemään, lukea kuolemanpelkoa todellisiin eli välittömiin vaistoihin, niin tehtäisiin varmaankin suuri erehdys tutkimuksessa. Elävänä kiinni saatu eläin ilmaisee kyllä ruumiinsa liikkeiden kautta suurta levottomuutta ja se koettaa kaikin voimin irtautua. Mutta joka siinä näkee kuoleman pelkoa, hän erehtyy yhtä paljon kuin se, joka pitää näitä vaistomaisia liikkeitä kokeina poistaa sitä vastenmielisyyttä, joka seuraa vapauden menettämistä, tai sitä mekaanista painoa johonkin ruumiin osaan, jonka kahle synnyttää. Katso vaan, kuinka koulupoika vääntelekse, niinpiankun voimakkaampi toveri tarttuu hänen ranteeseensa, tahtoen vastoin hänen lähimpiä liikkumisaikeitaan pysyttää häntä paikallaan. Monet tunteet voivat risteillä vangitun mielessä, mutta kuoleman pelkoon ei ole aikaa eikä syytä. Ei mitään syytä ole olettaa, että eläimenkään laita on toinen."
"Voi pitää yleisesti tunnustettuna tosiasiana, että eläimet kaikkein alkuperäisimmällä luonnon kannalla, jommoista vielä tapaa n.k. asumattomilla saarilla, eivät tunne mitään pelkoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ensiksi tulevat saarelle. Pelko, olkoon sitten kuoleman tai vapauden menettämisen pelko, riippuu siis eläimissäkin refleksionista, niin, näyttää melkein siltä kuin se kulkisi perintönäkin. Sillä ensimmäisten laukausten perästä jotka ovat tappaneet joitakuita tovereita, käyvät eläimet asumattomalla saarella aroiksi ja koettavat välttää uusia vihollisiaan. Ja tämä jo vivahtaa jotenkin paljon kuoleman pelolta, ell'ei se olekin sitä."
"Mutta jos me siis todellakin pidämme refleksionni kuolemanpelon pohjana ja sen välttämättömänä ehtona, niin kysytään uudelleen, mikä on tämän refleksionin sisältö? Sillä nyt on kysymys ajatuksen juoksusta, joskin epäselvästä ja niiden vääräin valaistusten pimentämästä, jotka ovat tulleet sen osaksi historiallisessa elämässä. Kuoleman pelko yksinään ei sitä kuitenkaan tee. Myöskin voisi tapahtua, että sittenkun myönnetään sen syntyneen tätä aistillista tietä, se kuitenkin tahdotaan 'moraalisista' syistä pysyttää."
"(En voi hyvin tänään.) Mutta yksi asia on muistettava. Summa on kuitenkin yleensä se, että luullaan tultavan elämään vielä sittenkin, kun on lakattu sitä tekemästä."
"Siihen tulee lisäksi toivo saada tavata rakkaita poismenneitä."
"Mutta iankaikkisen elämän halu lienee sulaa (ja mitä hämärintä) mielikuvitusta."
"Klo 11 yöllä (4 p. maalisk. 1869)."
"Koetan nukkua, mutta se ei tahdo onnistua. Ajatukset tunkevat päälleni kaksinkertaisella vauhdilla. On niinkuin olisin minä tänä aamuna tehnyt sielutieteellisen keksinnön kirjoittaessani: me pelkäämme kuolemaa, mutta emme todenteolla ikävöi iankaikkista elämää. Siihen tulee vielä lisäksi ikävä ja kipu siitä, että täytyy erota siitä, mikä on rakasta elämässä. Tämä tunne olisi kuitenkin mieletön ja lapsellinen, ell'ei se edellyttäisi tuota mainittua käsitystä, että me todellakin vielä elämme, vaikka olemmekin kuolleet ja haudatut, elämme aistillisessa tai jossain haaveellisessa aistillis-hengellisessä hahmossa, kirkastuneessa ruumiissa t.m.s. Sillä jos me olisimme ehdottomasti varmat siitä, ett'ei niin ole asianlaita, niin me paljoa helpommin taipuisimme siihen katsantokantaan, joka tähän saakka tunnettujen luonnonlakien perusteella (tietysti vaan minun mielipiteeni mukaan, sillä vielä ei ole tiede tätä loppuun tutkinut) vaatii ehdotonta luopumista kaikista vaatimuksista, jotka vivahtavat aistillisen ja yksilöllisen elämän jatkumiselta haudan takana. Vaan niinkuin asiat nyt ovat, liikutaan ympyrässä. Uskotaan, sama se mistä syystä, sielun kuolemattomuutta ja edellytetään, että se on tosiasia. Ja silloin käy todisteleminen kuin tanssi vaan. Lyön vetoa, että kaikki eskatologiat pitkin matkaa liikkuvat tämän ympyrän sisällä. Aivan niinkuin teolooginen tuumailu yleensä liikkuu raamatullisessa ympyrässä. Otaksutaan ratkaistuksi asiaksi, että raamatun auktoriteetti on järkähtymätön ja päätetään siitä, että raamattu on järkähtymätön auktoriteetti!"
"Ymmärtääksemme sen itsepintaisuuden, millä tässä katsantotavassa riiputaan kiinni, tulee meidän muistaa, että aistilliset käsitteet ovat tajunnan avulla siirretyt henkisen maailman piiriin. Ajatelkaamme vaan lähtökohdaksi omistusoikeus ei ainoastaan maalliseen hyvyyteen niinkuin omaan maatilaan, omaan suojaan tai vaan rauhalliseen nurkkaan toisen rauhallisessa majassa, vaan myöskin arvo ja kunnia julkisessa elämässä; tai rakkaat sukulaiset ja ystävät; ehkä myös oma perhe — tai lopuksi mikä muu maallinen hyvä tahansa, jota me ihastuksella, ilolla tai vaan rauhallisella tyytyväisyydellä sanomme omaksemme. Ja ajatelkaamme nyt toisaalta raudankova välttämättömyyden käsi, joka tulee ja panee yhdellä ainoalla iskulla koko aarteen takavarikkoon, iäksi päiväksi, ja sen tehtyään antaa omistajalle tämän neuvon: saat mennä ulos maailmaan, mihin vaan haluttaa; mutta ainoastaan sielusi saat ottaa mukaasi, muu jää minun haltuuni ainiaksi!"
"Ah minua! Eiköhän silloin ole musteneva sen sijaan, että valkenisi tuolla tavalla ryöstetyn silmissä — niin, vaikkapa hän olisi repaleinen kerjuri, kun hänellä vaan olisi kipenekään toivoa leipäpalasesta kituvalle, kärsivälle ruumiilleen? Tavallinen maanpako ei olisi mitään sen rinnalla. — — Se moraali, joka perustetaan käsitykselle sielun yksilöllisestä jatkumisesta, on nyt kerta kaikkiaan kurja moraali! Kaikki, no, mitä nyt onkaan 'onnellisuuden oppi' oppineiden kielellä (näyttää niinkuin muisto heikkenisi päänkivistyksestä, vaikka ajatukset tuulena tuiskuavat!) ei — en saa siitä kiinni — no niin, kaikki [eudemonismi] — kristinusko on vaan ala-arvoista etiikkaa. —- — Kaikki palkitseminen, kaikki rangaistus, kaikki jälkilaskut (Jumalan puolelta) ovat vaan kurja piirre, joka raakoina aikoina siirrettiin isästä, päälliköstä, kuninkaasta j.n.e. Jumalaan."
"Mutta alhainen mateleva ajatustapa ei voi tätä ymmärtää."
"On toki muitakin arvoja ja aarteita elämässä kuin nuo kuvitellut, joita on nautittava kuvitellussa tulevaisuudessa!"
"Kaikkea tätä kirjoitan minä uhalla ja mielihyvällä — niin, suurella mielihyvällä, maaten alkavan kuumeen käsissä, joka tänä sairaaloisena jäiden lähtöaikana voi panna minut kovalle koettelemukselle, — —"
"Totta on, että ajatus jättää työni kesken koskee minuun kipeästi ja täyttää mieleni jollain pelolla. Mutta kun lähemmin tutkin sydäntäni, niin minä ainoastaan hyvin vähässä määrin haluaisin elää itseni vuoksi — vaan vaimon ja lasten, jotka jäävät ilman turvaa, jota niin hyvin tarvitsevat — ja myöskin keskeneräisen, puolinaisen työni vuoksi, jota en ole ehtinyt tai voinut valmistaa. Varsinkin (nyt istun vuoteella jotenkin levotonna ja päänsärkyisenä) kirvelee minua tämä viimeinen ajatus vielä katkerammin senvuoksi, että minulle nyt vasta — psykoloogisten tutkimusten kautta, niin vaillinaisia ja hajanaisia kuin ne lienevätkin — on alkanut nämä kysymykset selvitä — varsinkin uskontokysymys — antaen minun uskoa, että kun vaan vielä jaksaisin elää muutamiakaan vuosia, minulla sentään olisi jotain valaisevaa ilmoitettavana pohjolallemme, joka vielä aivan viattomasti kulkee lahoneen kirkon talutusnuorassa. Ainakin voisin minä levittää valistusta, joskaan en sitä syventää. — Ja tämä ajatus (ehkä sekin lopulta vaan pelkkää turhamaisuutta, sillä heikko ja ylen köyhä on muistini ja mielikuvitukseni lamautunut) on viehättävä ajatus. Mutta jos on jotain, jota minä elämän viimeisenä hetkenä vielä haluaisin pyytää jumalalta 'tuolla puolen maailman', niin on se tämä: jaloa ja selvää miehuutta pysyä uskollisena sille, minkä täydestä sydämmestäni katson olevan totuutta! — Ai! — Totuutta, joka kerran vielä (ssittenkun paavit, suuret ja pienet, ovat lakanneet kahlehtimasta ja kiduttamasta ihmishenkeä) on tärisyttäen kulkeva läpi maailman, aluksi sivistyneen maailman! — Amen!"
* * * * *
Täydentääkseni tätä esitystä Soldanin uskonnollisista ja filosoofisista mielipiteistä tahdon vielä panna tähän otteita hänen ajatuksistaan Jumalasta ja Jumalan suhteesta maailmaan. Ennen olemme nähneet, että hän oli straussilaisen immanenssiteorian kannalla ja koetti sen avulla selittää suurta kysymystä. Hän luulikin selityksen löytäneensä, luuli voivansa määritellä Jumalan kaikkea johtavaksi alku- ja yleis- voimaksi, niinkuin olemme nähneet kirjoituksesta "Rohkea sana voimasta."
Tutkittuaan sittemmin Kantia ja varsinkin lempifilosoofiansa Herbartia muuttuivat hänen mielipiteensä melkoisesti.
Uskontunnustukseni -nimisissä mietteissä kirjoittaa hän:
"Näkyy tulleen muotiin sanoa olevansa ateisti. Mutta yleensä katsotaan sitä kuitenkin kaikkien kristillisten kansain kesken mitä suurimmalla inholla sekä yksityisessä että julkisessa elämässä. Se on nyt kuitenkin filosofian suuri kysymys; oletettuna tietysti, että filosofian on mahdollista ratkaista tämä kysymys. Tämä ratkaiseminen ei ole äärettömän tärkeä ainoastaan kristitylle ihmiselle, mutta ihmiselle ylipäänsä. Voipi ajatella, ett'ei asiata ollenkaan voi tieteellisesti ratkaista, koska tosiasioita puuttuu. Mutta silloin on vielä jälellä usko täysikelpoisena pelastusankkurina. Sanon tahallani täysikelpoisena, sillä todellisenkin tiedon totuus on meille olemassa totuus ainoastaan mikäli sitä uskomme s.o. meidän vakuutuksemme on sen ehto, olkoonpa se sitten subjektiivinen tai myöskin samalla objektiivinen."
"Mutta jos filosofia, niinkuin nyt usein sattuu, siellä ja täällä suorastaan kieltää Jumalan olemassaolon tavallisessa merkityksessä, silloin näyttää koko kysymys meidän tarkoituksestamme, velvollisuudestamme, uskostamme j.n.e. olevan kaikkea merkitystä vailla ja seuraus siitä on täydellinen nihilismi. Kysytään sen vuoksi, kuinka asiata on käsiteltävä tullaksemme siitä varmuuteen?"
"Strauss oli spinozalainen ja kuului Hegelin koulun äärimmäiseen vasemmistoon. Hänen kantansa oli spinozalainen immanenssi, joka muutamin sanoin voidaan määritellä näin: Jumalan henki on ihmisen henki, sillä Jumala on kaikessa, jumala on luonnossa, niin, on itse luonto j.n.e. Kun Hegel väitti, että Kristus oli ensimmäinen ihminen, joka itsessään tiesi tämän suhteen, sekä että juuri tässä oli hänen suuri merkityksensä ihmiskunnan opettajana ja pelastajana, niin saattoi Strauss puolestaan selittää: kun ihminen rukoilee Jumalaa, rukoilee hän oikeastaan vaan itseään; mitään muuta Jumalaa ei ole, koska jumaluusoppi on mielikuvitusta."
"Strauss ei ole koskaan kieltänyt Jesuksen jumalallista täydellisyyttä siinä merkityksessä, että kutsutaan jumalalliseksi sitä, mitä ihminen tuntee korkeinta; hän myöntää myöskin, että Jeesus oli täysin vakuutettu tehtävästään maailman vapahtajana. Ainoastaan ihmeet ja kaikki epäluonnollisuudet s.o. luonnonlakeja vastaan sotivat asiat on Strauss kieltänyt."
"Voidaan kieltää ihmeellisyydet Jesuksen elämässä tarvitsematta silti kieltää uskoa persoonalliseen maailman Luojaan — tähän ihmisen korkeimman tietoisuuden kruunuun, jota vailla hänen elämänsä maan päällä näyttää alenevan mitättömäksi sattumaksi!"
"Jumala, johon uskon, ei ole kukaan muu kun aatteiden isä itse, se olento, joka tietoisuudessamme yhtyy kaikkeen, mitä me ihmiset voimme ajatella korkeinta ja jalointa."
"Minä uskon aatteen yhteyteen, iankaikkisen, täydellisen, pyhän aatteen yhteyteen. On olemassa aatteellinen, iankaikkisesti täydellinen maailma. Tuo aatteellinen maailma on iankaikkisen aatteen sisältö, josta todellinen maailma on vaan oleellinen ilmaus. Ja minä olen täysin vakuutettu siitä, että tätä aatetta oikeastaan tarkoitamme, kun ryhdymme tutkimaan ja selittämään Jumalan olentoa, persoonallisuutta ja tahtoa."
"Sanon vieläkin, että minä uskon tähän iankaikkiseen, joka on jumalallinen ja persoonallinen olento, joka on alkuaihe kaikkeen, mikä on ja tapahtuu."
"Ja minä tahdon ilmaista syynkin, miksi en muuta voi kuin täydellä todella uskoa niinkuin uskon ei ainoastaan oleellisen maailman olemassaoloon, vaan myöskin tuohon puhtaaseen aatemaailmaan, joka on sen ikuinen pohja ja perustus s.o. miksi minä koko ymmärrykselläni ja koko sydämmelläni uskon jumalaan."
"Perustan sen siihen vanhaan, usein jo tuhansissa muodoissa uudistuvaan huomioon tarkoituksenmukaisuudesta luonnossa, tämä sana käsitettynä suurimmassa laajuudessaan. Pari päivää sitten olin minä tilaisuudessa hyvän suurennuslasin avulla katselemaan hyvää preparaattia ihmissilmän hermokalvosta noin 700 kertaa suurennettuna. Ja sen johdosta tahdon nyt sanoa, että tuota jotakin, joka esim. miljaardeissa silmissä uudelleen ja aina uudelleen äärettömän älykkään alkukaavan mukaan synnyttää tuon hermokalvon ihmisen silmässä, ei tämä silmä itse tai ylipäänsä mikään ihmisjärki voi käsittää. Olen sanonut ja sanon vielä kerran uskovani tähän ihmeelliseen salaperäiseen ja niinkuin minusta näyttää kaikkivaltiaaseen voimaan, jonka kuitenkin sisäisestä loogillisesta välttämättömyydestä täytyy noudattaa ankarasti määrättyä järjestystä. En voi sitä käsittää muuna kuin älykkäänä olentona, josta kaikki vaikuttimet tapahtumiseen lähtevät. Se on siveellinen olento, jolle ulkonainen luonto ainoastaan on välikappaleena ja perustuksena. Mutta selvää on, että meillä itse siitä tavasta, millä tuo niin kutsuttu luominen saadaan aikaan, ei ole aavistustakaan, vielä vähemmin mitään todellista tietoa."
"Jos katsomme näitä ihanteellisia alkukaavoja, sekä luonnossa että henkimaailmassa, suoraan silmiin, niin täytyy meidän huomata, että todella on olemassa sellaisia katoamattomia alkukaavoja — joita varsin usein myöskin nimitetään luoviksi aatteiksi tai myöskin Jumalan luoviksi ajatuksiksi, vaikkakin hyvin kyllä voi tapahtua, että ehdot niiden toteutumiselle voivat jatkuvan kehityskulun kautta muuttua aina siihen määrin, että aate ei voi kaikessa puhtaudessaan toteutua. Sillä jos me nyt, yleisen ja läpikäyvän lainmukaisuuden vuoksi, tahtoisimme olettaa alkuaan olemassaolevan sopusoinnun, joka tekisi kaikkinäkevän Jumalan n.s. tarpeettomaksi, niin on kuitenkin selvää, että tämä 'sopusointu' on vaan sana ja muuten jotenkin hämärä käsite käsittämättömästä asiasta, mutta ei selitä mitään siitä tavasta, jolla elimellinen luominen todella tapahtuu. Kutsu sitä alkuaan olemassaolevaksi sopusoinnuksi, että ihmisen silmä kaikkina aikoina niin luodaan, että sitä jälkeenpäin voidaan käyttää tuona ihmeellisenä camera obscurana, joka silmä on; mutta kysymys on tämä: mikä se on se, joka noin liittää yhteen lukemattomat atoomit? Kuka se on, joka niinkuin mikäkin kaikkia näkevä marsalkka suuressa näytelmässä osoittaa jokaiselle atoomille oikean paikkansa varmuudella, niin välttämättömyydellä, jolla ei ole vertaistaan. Sillä välttämättömän ja lainkuuliaisen täytyy tämän vaikutuksen olla, koska se ei aina onnistu, kun kehityksen ehdot eivät ole täytetyt."
"Seisomme siis tässä todellakin luonnon herran ja luojan kanssa kasvokkain. Yhtäällä on syvä, käsittämätön viisaus ja kyky katsoa tulevaisuuteen, toisaalla sokea ja järkähtämätön lainmukaisuus. Ole hyvä ja välitä ja yhdistä ne selvään ja ristiriidattomaan käsitteeseen! Spinozalaisuuden monismi ja Hegelin n.k. dialektinen metoodi eivät siihen riitä."
"Tahdon siis tulla tähän lopputulokseen: että minä uskon tuon mainitun jumala-aatteen todellisuuteen, ijäisyyteen, viisauteen, hyväntahtoisuuteen, hyvyyteen, rakkauteen ja oikeuteen ja seurauksena kaikesta tästä uskon hänen persoonallisuuteensa ja kaikkialla läsnäolevaisuuteen, tai ainakin hänen rajattomaan, kaikkeen ulottuvaan vaikutusalaansa. Uskon siihen siitä syystä, että minä, viisikymmenvuotisen hegeliläisen harhailuni jälkeen, huomasin mahdottomaksi uskoa päinvastaista s.o. epäillä tätä Jumalan totuutta, jonka me kaikki pohjaltaan ja pääasiassa tunnustamme, vaikka käsityksemme traditsionein sitkeyden vuoksi kulkevatkin hajalleen."
"Mutta kun minä näin vakuutan täydellä todella uskovani Jumalaan ja myöskin luulen näkeväni, että se on ainoastaan ja yksinomaan hegeliläinen idealismi ja myöskin sen sukulainen materialismi, joka on synnyttänyt tähän aikaan yhä kasvavan ateismin, niin on erikoinen tarkoitukseni se, että minä uskon, mutta en tiedä sitä. Idealistinen vaatimus absoluutisen tiedon omistamisesta on se, jota minä oikeastaan tahdoin vääräksi väittää. Sillä juuri tämä luuloteltu, mutta ei todellinen tieto tekee, että itserakkaus on kasvanut yli kaikkien rajain. Muka maailmaa selittääkseen keksittiin yksi ainoa substanssi — ja nyt luultiin yhdestä ainoasta käsitteestä voitavan johtaa kaikki selitykset."
"Tuota aina kaivattua henkistä siltaa äärellisen ja äärettömän välillä ei siis ole olemassa. Tiedon avulla sitä ei voida rakentaa ja todellinen tiede tekee oikein, kun se tunnustaa tuon puutteen. Ei ole ollenkaan varma vielä tälläkään hetkellä, että filosofian tehtävä olisi selittää tämä yhteys, jota ihmiset eivät voi selittää ja joka, minun tunteeni mukaan, ei edes ole aijottu selitettäväksi. Sillä jos minun uskoni tässä kohden muuttuisi todelliseksi tiedoksi, niin luulen minä vielä, ett'en minä mitenkään enää voisi tulla samaan mielentilaan kuin minä uskonnollisen tarpeen tullessa välttämättä haluaisin olla. En voi palvella Jumalaa, josta tiedän, millainen hän on. Mutta jo itse se luulottelu, että puheena oleva arvoituksen arvoitus on selitettävissä, tuntuu jotenkin typerältä. Eihän toki ole todenmukaista, että kaikki hullutukset, jotka suvaitsevat syntyä ihmisen aivoissa, olisivat oikeaa ja perusteellista totuutta!"
"Ja jo sen vuoksi asetan minä etusijaan sen eksaktisen filosofian tyynesti hyväksymän vaatimattomuuden, joka arvoitusten arvoitusta ratkastaessa voi totuudenmukaisesti vastata: emme sitä tiedä; mutta me uskomme sen siitä päättäen, mitä todella tiedämme."
Kierros, jonka Soldanin käsitys Jumalasta on tehnyt, oli alkanut siitä, että hän luuli voivansa hänet tieteen avulla selittää, ja on nyt päättynyt siihen, ett'ei hän Jumalasta mitään tietänyt eikä voinut häntä tieteen apuneuvoilla käydä selittämään.
* * * * *
Siveysoppi.
Niinkuin edellisistä uskontokysymyksen ja onnellisuuden opin yhteydessä esitetyistä otteista on näkynyt, pani Soldan suurta painoa siveysopille. Se oli hänen filosofiansa ydin ja sen polttopiste. Oli hänen luonteensa mukaista, että se puoli filosofiasta häntä enin viehätti. Kaiken ikänsä oli hän koettanut ratkaista elämänsä ristiriitoja sen mukaan mikä oli oikeaa, tahtoen aina jättää syrjään sen mikä oli hyödyllistä. "Oikea oikean vuoksi", oli yksi hänen tunnussanojaan. "Totuus on jumalankuvani ydin", oli toinen.
On ennen mainittu, että Soldan nuoruudessaan oli innokas hegeliaani ja snellmanniaani. Häntä niinkuin muitakin aikalaisiaan viehätti ja häikäisi idealismin ihana aaterakennus. Sen opin innostamana oli hän joutunut suureen käänteeseen Pariisiin lähtiessään ja luki sen hegeloimisen syyksi. Hegelismi ei kuitenkaan opillaan tarjonnut ihmisille tukea sisällisissä taisteluissa, ei ohjannut heitä oikeaan. Kun se lähti siitä olettamuksesta, että historia on henkinen kehitysprosessi, jossa itsessään järjellinen absoluutinen henki kehittää sisältöään ja siis synnyttää järjellisen maailman, niin kaikki, mikä historiassa tapahtuu ja saavuttaa jotain merkitystä on siis jo alustaan alkaen järjellistä. Historialliset henkilöt toimivat välikappaleina sallimuksen kädessä ja ovat seurattavia esimerkkiä tuleville polville. Se mikä on järjellistä ja mikä näin tapahtuu, on siis myöskin oikeaa ja hyvää. Sankarien innostus katsotaan uhrautumiseksi kansan hyväksi ja on kaikki toiminta yhteiseksi hyväksi itsessään hyvää ja ansiokasta. Mutta mitään ikuisia siveellisiä aatteita, mitään ikuista mittakaavaa ei tunnusteta. Suurten miesten viat ovat esim. anteeksi annettavat siksi, että heillä on suuret ansionsa; heitä ei saa tuomita saman mittakaavan mukaan kuin muita kuolevaisia.
Hegel ei siis välittänyt siitä, miten ihmisen tulee toimia, vaan mitä hänen tulee saada aikaan. Inhimillinen suuruus oli hänestä tarmokkaassa toimintakyvyssä ja laajaperäisessä vaikutuksessa. Ero hyvän ja pahan välillä tallattiin jalkain alle. Hegelin oppi joutuu siis periaatteessa hyvin lähelle jesuiittain oppia, joka ei kysy keinoa, vaan tarkoitusta.
Tämä oppi ei kuitenkaan pitkän päälle Soldania tyydyttänyt. Kuta enemmän hän syventyi itseensä, kuta pohjemmalle hän tunki eetilliseen kysymykseen, sitä matalammalta ja tyhjemmältä Hegelin filosofia hänestä rupesi näyttämään. Ja kun hän oli tutustunut Herbartin teoksiin, tapahtui hänessä täydellinen käänne, hänen toinen suuri heräyksensä, joka lopullisesti vapautti hänet filosoofisesta entisyydestään ja johti hänen ajattelemisensa aivan uusille urille.
Herbartin filosofia viehätti häntä varsinkin sen vuoksi, että se asetti ikuiset siveelliset aatteet ihmisen kaiken toiminnan pohjaksi. Niiden mukaan ovat kaikki yksityisten teot, niin pienten kuin suurtenkin, mitattavat ja tuomittavat. Toiminta yleiseksi hyväksi on kyllä se muoto, missä järjellisen ihmisen tulee esiintyä, mutta ei kukaan ole järjellinen, vielä vähemmän siveellinen ainoastaan sen vuoksi, että hän toimii yhteiskunnan palveluksessa. Se mikä tapahtuu, ei millään muotoa ole semmoisenaan järjellistä ja oikeaa, sillä todellisuudessa tapahtuu paljon sekä hyvää että pahaa. Ei siis kelpaa leimata historiaa mallikelpoiseksi. Ainoastaan se, mikä historiassa täyttää ikuisesti siveellisten aatteiden vaatimuksia, on mallikelpoista. Mutta tuo mallikelpoisuus on ja pysyy semmoisena, kokonaan riippumatta siitä, toteutuuko se historiassa vai ei.
Niiden samain siveellisten periaatteiden mukaan kuin historialliset tapahtumat tuomitaan, ovat myöskin historialliset henkilöt nuo n.k. suuret miehet arvosteltavat. Kun nerokas ja tarmokas mies käy kansansa etuja ajamaan — uskonpuhdistajana, sotilaana, lainlaatijana t.m.s. — sanotaan häntä Jumalan lähettämäksi, hän on ase yleisen hengen käsissä. Siitä on seurauksena, että suurta miestä ei muka saa arvostella niinkuin tavallisia ihmisiä, ei nähdä hänessä heidän vikojaan ja puutteitaan ja itsekkäisyyttään, sillä ilman sitä ei ole historiassa mitään suurta saatu aikaan. Tarvitsee vaan ajatella Beaconsfieldiä, Bismarckia, Aleksanteri suurta, Napoleonia y.m., nähdäkseen että historian tuomio on tällä tavoin tehty.
Mutta jos historian oma todistus on se, että ihmiskunta todellakin näin käsittää ja arvostelee suuria luonteita, niin eikö siihen ole tyytyminen? Suuri mies on ja pysyy suurena, sankari sankarina, — ja kansa seuraa hänen johtoaan ja antaa mielellään johtaa itseään.
Kysymys olisi helposti ratkaistavissa, jos meillä historiassa olisi tekemistä vaan luonnon kannalla tai lähellä sitä olevien kansain kanssa, jolloin siveellinen arvostelukyky suureksi osaksi puuttuu ja jolloin kansa hakee ja löytää menestyksensä tarmokkaassa toiminnassa ulospäin, esim. valloitussodissa, ja urhoollisuus ja äly ovat ainoita avuja, joita tunnustetaan tai joille jotain arvoa annetaan. Nerokas mies on niissä oloissa urhokas ja älykäs, muita avuja ei häneltä vaadita. Jos joku nero silloin esiintyy, niin hän pääsee ilman muuta johtavaan asemaan, hän on Jumalan lähettämä ja usein häntä semmoisena palvellaan.
Mutta meitä kohtaa historiassa muutkin suhteet kuin alkuperäiset ja luonnolliset.
Siveellinen tajunta herää vähitellen ja tulee tunnustetuksi. Kansansa kehityksen huipulla olevain miesten lukumäärä kasvaa ja silloin aletaan ottaa lukuun ei ainoastaan etevyyden määrää, mutta myöskin sen laatua. Opitaan erottamaan hyvää pahasta ja siveellinen arvostelu herää. Historiallisen sankarin tekoja tarkastellaan puolelta jos toiseltakin ja tuomio aikanaan mainiosta miehestä joko muuttuu tai tulee erilaiseksi sen mukaan, millainen arvostelijain oma käsitys on hyvästä tai pahasta, ja täten tullaan vähitellen siihen, että ehtona todelliseen menestykseen historiassa, todelliseen ja arvokkaaseen inhimilliseen kehitykseen ei suinkaan ole ainoastaan voiman ja älyn osoittaminen ja tarkoituksen saavuttaminen, vaan sen ohella myöskin siveellisten periaatteiden toteuttaminen. Monet kansan suosion saavuttaneet miehet, jotka ovat vedonneet suuren joukon intohimoihin, ovat kansan onneksi toimiessaan, mutta siveellisiä periaatteita laiminlyödessään saattaneet kansansa perikadon partaalle. Syynä siihen, että sellaiset miehet ovat niin suuresti päässeet kansain kohtaloihin vaikuttamaan, on ollut juuri kansan puuttuva siveellinen tajunta.
Sellaisetkin suuret miehet voivat kyllä ehkä hyödyttää tulevia polvia. Mutta jos paha ja väärä lopultakin kulettaa mukanaan jotain hyvääkin, ei se silti kuitenkaan lakkaa olemasta pahaa ja väärää, eikä saa heikontaa arvostelumme ankaruutta. Mutta kun ei kukaan meistä voi nähdä tulevaisuuteen eikä tietää, missä määrin oikeus ja totuus, kaikesta vääryydestä ja valheesta huolimatta, on voittava, niin ei meillä itse asiassa ole mitään muuta jälellä kuin pitää kiinni siitä ainoasta mittakaavasta, minkä tunnemme, nimittäin siveellisistä periaatteista.
Näitä siveellisiä periaatteita, joiden tulee olla ainoana ojennusnuoranamme, on Herbartin mukaan viisi. Soldanille muodostavat ne hänen "huoneentaulunsa", johon hän aina katsahtaa, kun on ratkaistava kysymys oikeasta ja väärästä, olipa sitten julkisessa tai yksityisessä elämässä, historiassa tai politiikassa, ja ne ovat hänen kantansa lähtökohtana kansallisuuskysymyksessä ja kotoisissa puolueriidoissammekin, niinkuin kohta tulemme näkemään. Annamme niistä sentähden seuraavan selonteon erään hänen käsikirjoituksensa mukaan, joka oli aijottu lähetettäväksi hänen ystävälleen Hedlundille. Se on kirjoitettu v. 1877 ja on siinäkin suhteessa merkille pantava, että Soldan siinä samalla selvittää kantansa siihen aikaan päivänkysymyksenä olevassa asevelvollisuusasiassa.
Selonteko on vastaus erääseen Hedlundin kirjeeseen (4 p:ltä toukok. 1877), jossa ystävä sanoo olevansa taipuvainen hyväksymään yleisen asevelvollisuuden periaatteet, jos se nimittäin tarkoittaa isänmaan puolustusta. Se on hänen mielestään se ehto, joka vaaditaan tämän velvollisuuden täyttämiselle. Sen yli meneminen on väkivaltaa, mutta ei oikeutta. "Nyt kysytään: eikö filosofiassa ole jossain paikassa näitä oikeusperusteita kehitetty? Eikö Herbart ole niistä mitään kirjoittanut? Haluaisin kovin mielelläni saada vastauksesi tähän."
Viitattuaan Kantin mielipiteihin hänen kirjassaan (v. 1795) ikuisesta rauhasta, jossa m.m. sanotaan, että paitse kiitosjumalanpalveluksia päättyneen sodan jälkeen olisi myöskin määrättävä julkinen katumus- ja parannuspäivä armon anomiseksi siitä suuresta synnistä, jota ihmiskunta yhä vielä harjoittaa, kun ei alistu laillisiin suhteisiin toisiin kansoihin nähden, kirjoittaa Soldan hiukan pistävästi, ett'ei hänen viisautensa sota-asioissa ulotu tätä rauhan aatetta kauvemmas. Hän on niin sydämmellisesti yhtä mieltä Kantin ja varsinkin Herbartin kanssa rauhan ja oikeuden merkityksestä, että hänet valtaa jonkinlainen inho kaikkia keskusteluja kohtaan siitä, miten sotatyö on parhaalla tavalla toimitettava. "Sinä siis ymmärrät ett'en minä suinkaan kykene tätä asiata mitenkään valaisemaan. Mutta jos sinä, tuttavallisen keskustelun muodossa tahdot kuulla, kuinka nämä yksityiset mielipiteeni, joihin filosoofinen vakuutukseni tietysti on painanut leimansa, ovat muodostuneet, niin antaisin minä sinulle melkein tämäntapaisen selityksen":
"Oikea, missä ja milloin se esiintyneekin, on pohjaltaan siveellinen aate. Väärät teoriat ovat moraalin alalta poistaneet oikean, väittäen sen kuuluvan eri alalle. Niin teki yksin Kantkin. Muut sitäkin enemmän harhautuneet ovat Kantin kanssa sivuuttaneet siveelliset aatteet ja asettaneet oikeusopin siveysopin sijaan, selittäen, että 'oikeata on se, mikä onnistuu', s.o. mikä onnistuu päästä voitolle historiassa; jota vastoin ero hyvän ja pahan välillä on toisarvoinen asia, joka korkeintaan koskee yksiköitä, eikä sitä vastoin 'yleistä henkeä' — esim. kansaa. Niin on absoluutisen aatteen oppi julistanut. Kant seisoi tienhaarassa ja hänestä erosi kaksi tietä kahteen päinvastaiseen suuntaan. Toinen oli (Hegelin) idealismi, joka meni ulos kaikkeen maailmaan ja opetti kaikkia kansoja ja perehtyi pohjolaankin. Toinen oli Herbartin realismi, joka vielä tänäkin päivänä on tuntematon vierailla mailla ja rauhallisesti odottaa tulevaisuuttaan omassa maassaan. Mutta tämä Herbart, joka ollen Kantin vertainen itsenäisyydessä, mutta nöyrästi kutsuen itseään varsinkin etiikassa Kantin oppilaaksi, koska hän Kantin kanssa hylkäsi onnellisuuden opin, löysi mitä Kant ei ollut nähnyt: siveellisten aatteiden olemassaolon ja merkityksen."
"Jo Kant lausui nuo kuolemattomat, vaikkakin vielä kovin vähän huomioon otetut sanat: 'Ei ole maailmassa mitään, niin, ei edes sen ulkopuolella mitään, jota ilman rajoitusta voisi ajatella hyväksi paitse hyvä tahto', ja hän näki selvästi, että ero hyvän ja pahan välillä on absoluutinen eikä relatiivinen. Kaikkinainen tahdon ilmaus on nimittäin aina joko hyvä taikka paha; tai on se siveellisesti yhdentekevä, jolloin sillä etiikan kanssa ei ole mitään tekemistä. Mutta Kantin ei onnistunut näyttää, missä tämä ero on olemassa. Hänen maailmankuulu 'kategoorinen imperatiivinsa', joka järjen nimessä käskee: 'sinun pitää!' ja hänen vastauksensa kysymykseen: ' mitä minun pitää', joka kuului: 'ole vapaa', 'ole mallikelpoinen' j.n.e., olivat kyllä oikeita, mutta jättivät asian selvittämättömäksi, niinkuin se muutamia viittauksia lukuunottamatta oli ollut vuosituhansia."
"Miltä nyt näyttää tuo hyvä tahto täydellisenä vastakohtana pahalle? — se on nyt elinkysymyksemme. Mitä minun pitää, että tahtoni olisi vapaa ja että se varmuudella voitaisiin julistaa mallikelpoiseksi?"
"Vastaus tähän on Herbartin kuolematon keksintö. Sen vastauksen antavat meille siveelliset periaatteet, jotka johtuvat siitä ihmisen sielussa olevasta ominaisuudesta, että hän tahtonsa ilmausten johdosta voi tuntea joko mielipahaa tai mielihyvää, saada niistä osakseen joko kiitosta taikka moitetta. Tällä tavoin lausuttu tuomio on ehdoton eli toisin sanoen ihmisen omasta tahdosta riippumaton."
Nämä tahdon ilmaukset voidaan nyt Herbartin mukaan n.s. laskea viidellä sormella. Ne ovat seuraavat:
1) Tahdon sopusointu meidän oman ymmärryksemme kanssa. Tätä aatetta, jota myöskin on kutsuttu omantunnonmukaisuudeksi, rehellisyydeksi y.m., nimittää Herbart sisällisen vapauden aatteeksi, osoittaakseen sillä hyvän tahdon riippumattomuutta kaikesta muusta kuin omasta vakaumuksestamme siitä, mitä meidän pitää, s.o. riippumattomuutta sekä ulkonaisista että sisällisistä vaikutuksista päinvastaiseen suuntaan, niinkuin palkinnon toivosta, rangaistuksesta, himoista j.n.e. Tämä aate on absoluutisesti hyvän tahdon ensimmäinen ja välttämätön ehto, mutta ei ainoa. Se ei näet anna mitään osviittaa siihen mitä meidän pitää. Siihen tietoon tullaksemme täytyy omantuntomme siveellisesti kehittyä ja se tapahtuu omaksumalla muut siveelliset aatteet. Niitä on, lähinnä sisäisen vapauden aatetta:
2) Tahdon voima eli tarmon aate, jota Herbart kutsuu täydellisyyden aatteeksi ja jonka mukaan voimakkaampi, täyteläisempi, perinpohjaisempi tai yleensä ulkonaisesti täydellisempi tahdon ilmaus aina herättää suurempaa tyydytystä kuin heikompi ja vaillinaisempi. Tämän aatteen ihanne, sen korkein kehitysaste on kaikkivaltius. Mutta ei tämäkään aate vielä anna tietoa siitä, mitä meidän pitää tehdä, ainoastaan, miten meidän pitää, eli toisin sanoen, että meidän pitää toteuttaa se, mikä hyvää on, niin täydellisesti, voimakkaasti ja perinpohjaisesti kuin se meille on suinkin mahdollista.
3) Hyväntahtoisuuden aate eli määrätyn tahdon antauminen toimimaan toisen henkilön onneksi. Se on puhdas, silloinkun se on vapautunut kaikista syrjävaikuttimista, jotka tarkoittavat omaa etua, olkoon sitten läheistä tai kaukaista. Myötätuntoisuus ei vielä semmoisenaan ole hyväntahtoisuutta, vaikkakin se sitä usein kyllä tukee. Puhdas hyväntahtoisuus on ja tulee sen olla todellista tahtoa. Myötätuntoisuus ei ole mikään vapaa tahdon ilmaus, ainoastaan tahdoton mielenliikutus. Sillä ei siis itsessään ole mitään siveellistä arvoa. Ei myöskään voi myötätuntoisuus ilman muuta täyttää hyväntahtoisuuden korkeinta käskyä: rakastakaa teidän vihamiehiänne. Rakkaus on meidän kielemme käytännön mukaan ei ainoastaan monikäsitteinen ja siis valitettavasti eksyttävä, vaan myöskin suorastaan sopimaton nimitys hyväntahtoisuudelle, joka yksinään on se, mitä kristinusko tarkoittaa. Minä voin vihata ihmistä, jonka ominaisuudet ovat minulle vastenmieliset. Ihmisen voimissa ei ole välttää vihaa esim. varkaita ja pettureita kohtaan, sillä tahdon ilmausten ominaisuudet siirtyvät sielutieteellisten lakien mukaan välttämättä niihin, joista ne ovat lähteneet, olkoon sitten asiaan tai henkilöön. Mutta tämä viha ei estä minua millään tavalla osoittamasta samoja henkilöjä kohtaan mitä puhtainta hyväntahtoisuutta. Epäilemättä on pyhän mestarimme oppi ymmärrettävä ainoastaan tällä tavalla. Me tarkoitamme, niinkuin hänkin, hyväntahtoisuutta, mutta puhumme rakkaudesta, suureksi vahingoksi asialle.
4) Kostannan eli palkitsemisen aate sisältää sen, että hyvä ja paha vaativat kostantaa niin paljon kuin mahdollista samassa mitassa. Siellä, missä ei niin tapahdu, syntyy siveellistä mielipahaa. Tämä aate edellyttää osaksi korkeampaa astetta siveellisessä kehityksessä kuin hyväntahtoisuus, joka alkaa jo aarniometsissä ja äidinrakkaudessa. Mutta suorittamaton kiitollisuuden velka, samoinkuin rankaisematon pahateko painavat jalostunutta mieltä ehdottomalla voimalla. Hyväntahtoisuus ja käytännölliset syyt käskevät kuitenkin panemaan rangaistusoikeuden, joka perustuu yksinomaan tähän aatteeseen, yhteiskunnan käsiin. Ainoastaan siveellinen rappeutuminen voi kieltää tunnustamasta kiitollisuuden velvollisuutta.
5:s ja viimeinen siveellinen periaate on oikeuden aate. Se perustuu siihen mielipahan tunteeseen, joka siveellisen kehityksen alkuasteillakin herää, niinpiankun kaksi tahtoa samaan aikaan suuntautuu samaan esineeseen, joka voi vaan tyydyttää niistä toisen. Sillä sellaisessa tapauksessa syntyy taistelua ja se on semmoisenaan vastenmielistä. Luonnollinen itsekkäisyys saattaa aina yhteentörmäyksiin. Ei mitään rauhaa, ei mitään mahdollisuutta siihen olisi ihmisten kesken, jos asia saisi siihen jäädä. Sentähden täytyy sopia säännöllisestä menettelystä määrätyissä uudistuvissa tapauksissa — välttääkseen muutoin uhkaavia taisteluita. Sääntöjä sanotaan laeiksi ja sopimus niiden käyttämisestä on lakiin perustuvaa oikeutta. Sen noudattaminen on velvollisuutta samoista syistä kuin hyväntahtoisuuden tai kostannan noudattaminen. Mutta yhteiskunnan käytännölliset edut vaativat alistumisen pakkoakin, silloinkun siveellinen tahto pettää. Siten syntyy yhteiskunta-oikeus, sekä siviili- että rikosoikeus, näennäisesti riippumatta siveyden vaatimuksista, mutta todellisuudessa sen vaatimuksen pohjalla, että taistelua on väistettävä. Se oikeus riippuu sopimuksesta s.o. keskustelusta siveellisten periaatteiden pohjalla, tai ainakin niiden hyväksymisestä, silloinkun itsevaltias on sitä säätämässä. Niin voi siis myöskin tapahtua, että väkivalta pannaan oikeuden sijaan, mutta väkivalta ei ole oikeutta vaikkakin se julistautuu laiksi — se on vaan väkivaltaa tai pakkoa.
"Jokainen näistä aatteista kehittyy korkeimmilleen siellä, missä tahdon vapaus ja elävä tahdon voima esiintyvät täydellisimpinä. Se on ihanne. Ihminen ei sitä voi toteuttaa, mutta yksityiset tahdonilmaukset voivat sen saavuttaa ja kokonaiset luonteet voivat kohota korkealle tätä täydellisyyttä kohti. Jos ajattelemme sen täysin toteutuneena, on meillä siveellisenä ihanteena pyhyyden käsite ja se pakottaa meidät uskomaan olentoa, joka itse pyhästi vaatii meiltä pyrkimistä siveelliseen täydellisyyteen."
Näin pitkälle kirjeessä Hedlundille. Eräässä toisessa paikassa kokoo hän Herbartin etiikan sisällön seuraavaan vuorisaarnaan:
"Siveyslain summa on tämä: rakasta lähimmäistäsi omantunnon mukaisesti enemmän kuin itseäsi ja Jumalaa ylitse kaiken. — Elä kanssaihmistesi ja lähinnä kansasi hyväksi, joille olet suurimmassa kiitollisuuden velassa ja joita syntyperäsi ja kasvatuksesi kautta parhaiten ymmärrät ja tunnet. — Uhraa itsesi isänmaan onneksi, sillä ilman itsensä-uhraavaisuutta on rakkaudesta puhuminen helisevä kulkunen. — Rakkaus on puhdasta, epäitsekästä hyväntahtoisuutta kaikkia ihmisiä kohtaan. Se vaatii sinulta rehellisyyttä ja totuutta velvollisuuksina itseäsikin kohtaan ja kohtuutta lähimmäistämme kohtaan. Sinun ei pidä siis ainoastaan itsesi tähden tehdä oikein, vaan myös voimaisi mukaan vaikuttaa oikeuden ylläpitämiseksi siinä yhteiskunnassa, jossa elät, niin, jopa koko ihmiskunnassa. Mutta kun ihmiset siveyslaista huolimatta usein rikkovat oikeuden käskyjä vastaan, täytyy yhteiskunnassa ylläpitää lakia, jonka mukaan ihmiset hätätilassa pakon avulla estetään tekemästä toisille vääryyttä. Pidä sen vuoksi yhteiskuntalakia pyhänä ja työskentele sen parantamiseksi."
"Ja kaikki tämä tulee sinun tehdä mahdollisimmalla voimalla ja selvyydellä s.o. mahdollisimmalla täydellisyydellä."
Esitettyään näin maailmankatsantonsa ytimen ja sen vuosikymmenien kuluessa vakaantuneen sisällön käy Soldan sovittamaan sitä siihen kysymykseen, jonka hänen ystävänsä oli hänelle tehnyt: saako yhteiskunta pakottaa jäsenensä pukemaan päälleen veristä paitaa? Hänen vastauksensa on näin kuuluva:
"Minä uskon kyllä, että jokainen rakastaa omaa kansaansa enemmän kuin muita; mutta minä en usko, että hänen, Jumalan kunniaksi, tulee niin tehdä. Patriotismi on luonnollinen vaikutin, mutta toisarvoinen, eikä sillä ole mitään äänivaltaa siveellisten aatteiden kesken. Hyväntahtoisuus kohdistuu kanssaihmisiimme ja ne ovat lähinnä — nimittäin maantieteelliseltä, ja historialliselta, vaan ei siveelliseltä kannalta — maanmiehemme. Mutta niinkuin opetti suuri mestarimme, niin opettaa meitä myös tieteellinen arvostelu: meidän tulee rakastaa myöskin vihamiehiämme."
"Lienet sentähden ehdottomasti oikeassa, kun vaadit, ett'ei asevelvollisia saa pakottaa sen kauvemmas kuin isänmaan puolustukseen. Mutta minusta näyttää sen lisäksi, että koko asevelvollisuutta ei oikeuden mukaan voi asettaa ensimmäiseen eikä edes toiseenkaan sijaan. Vapaaehtoisten tulisi — ainakin minun mieleni mukaan — lähteä ennen muita, vaikka olisi kysymys isänmaan puolustamisestakin. Sitten palkkasoturien, sillä on paljon ihmisiä, jotka mielellään tekevät näinkin raakaa työtä, kunhan heille maksetaan. Mutta yhdenkään pakottaminen, joka inhoo asiaa uskonnolliselta tai siveelliseltä kannalta, näyttää minusta kaikin puolin raakamaiselta."
* * * * *
Se siveysoppi, jonka pääpisteet edellä on esitetty ja jota Soldan käsikirjoituksissaan monilla selityksillä ja kehityksillä valaisee, ei jäänyt hänelle pelkäksi teoriaksi, pelkäksi opiksi. Niinkuin jo usein ennen olemme huomauttaneet tahtoi hän saattaa elämänsä täyteen sopusointuun aatteittensa kanssa. Hän vaati niiden noudattamista ensin itseltään ja sitten myöskin muilta. Sekä yksityisessä että julkisessa elämässä tuli niiden olla ainoana ojennusnuorana. Kaikki, jotka tunsivat Soldanin hänen vanhoilla päivillään, vakuuttavat kuin yhdestä suusta, että suorempaa, rehellisempää ja velvollisuutensa tunnossa ja sen täyttämisessä ankarampaa miestä ei ole ajateltavissa. Kun tuli kysymys jostain tehtävästä, jonka hän katsoi velvollisuudekseen, silloin täytyi kaikkien omien etujen, kaikkien lempituumain ja mielitekojen väistyä. Hänen menettelynsä kaasulaitosta perustettaessa on siitä yksi esimerkki. Toinen on hänen toimintansa Suomen pankin setelien kanssa, joka monena vuotena vei häneltä sen vähänkin ajan, mikä häneltä olisi ilman sitä liiennyt filosoofisiin töihin ja lukuihin. Missä määrin tämä yksi ainoa suuri kysymys hallitsi häntä, osoittaa monien muiden joukossa seuraavakin ote eräästä kirjeestä (15 p. marrask. 1876): "Vaatimukseni, että totuuden rakkauden on oltava ensimmäinen kaikista avuista, on vuosien kuluessa käynyt yhä itsepäisemmäksi ja ankarammaksi. Vetäydyn siinä määrin kuin se on suinkin mahdollista pois jokaisesta, joka ei osoita halua sitä täyttämään."
Mutta kaikessa eetillisessä loistossaan esiintyy Soldan tehdessään muistiinpanoja erään sisäisen taistelun johdosta, joka selviää seuraavassa. Otettakoon se tähän, kun se paremmin kuin mitkään tieteelliset esitykset valaisee sitä kantaa, jolla hän seisoi, samalla kun se näyttää, millainen elävä voima hänen filosofiansa hänessä oli.
Syyskuun 18 p:nä 1872 klo 5.30 aamulla.
"Kultainen aamuhetki! Epäilemättä kaikua nyt niinkuin melkein aina niistä henkisistä ilmapiireistä, joissa olen viime aikoina asustellut."
"Se on viittaus Jumalaltani, tuolta melkein ainoalta todelliselta ystävältäni s.o. ystävältä, joka puhuu peittelemätöntä totuutta."
"Onhan mahdollista, ett'en näe oikein, vaikka luulen näkeväni."
"Mutta yksi asia on varma kuin kallio, se nimittäin, ett'en minä tieten tahtoen ole valehteleva itselleni — tai niille, jotka mahdollisesti kerran tulevat lukemaan nämä muistiinpanoni!"
"On kulunut jo vähän toista vuotta siitä kun — sen jälkeen kun olin alkanut parantua kovasta taudistani — omituinen epäselvyys ja häiriö alkoi vallata sielunelämäni."
"Vähitellen ja epämääräisesti, melkein niinkuin usva ilmassa muodostuu pilveksi, alkoi minusta tuntua niinkuin tekoihini olisi hiipinyt jotain sotkua, joka ei millään tavalla minulle kuulunut s.o. joka olisi ollut minulle omituista tottumuksen vuoksi tai mistään muusta ymmärrettävästä syystä. Tarkoitan, että minä nyt ja aina siitä pitäen kuin pääsin täyteen kypsyyteen, joka tapahtui jotenkin myöhään, voin hyvällä omallatunnolla torjua syytöksen siitä, että tässä olisi jäännös omasta luonteestani. Tuo kypsyys alkaa minun kohdallani vasta 25-30 ikävuoteni vaiheilla — s.o. epämääräisesti v. 1842 — jolloin minä, senaikuisen insinööritavan mukaan, Dünaburgissa kannoin prosentteja juutalaisilta ja urakkamiehiltä ja kavalsin kruunulle kuuluvia rakennustarpeita y.m. — ja v. 1848, jolloin minä kruunun kustannuksella ollessani ulkomailla tein kaikkein suurimman siveellisen kuperkeikkani koko elämässäni — paetessani virantoimituksestani ja bona fide vastaanottamastani luottamustoimesta. Ett'ei tuo kypsyys silloin 1848 ja vielä sittenkin ollut kovin kehuttavaa, näkyy siitä, ettei omatuntoni ole minua koskaan vaivannut ja vasta myöhemmin, nyt vanhoilla päivilläni olen minä alkanut huomata siinä asiassa jotain todella huonoa."
"Kun nyt vaan muistini ja sielunvoimani riittäisivät minua auttamaan! Tahdostani ja tarkoituksestani olen selvillä."
"Olin pormestari S.-vainajalta useita kertoja, muistaakseni kolme kertaa, aina kun palkanmaksoaika kaasuntarkastustoimestani lähestyi, saanut yksityisenä lainana etukäteen 25-50 ruplaa. Palkka, 250 ruplaa, maksettiin näet kerta vuodessa ja suoritus tahtoi aina käydä hitaasti, ainakin minun mielestäni, kun aina olin rahapulassa. Kirjallista kuittia ei koskaan vaadittu ja minä maksoin velkani tavallisesti samana päivänä kuin vihdoin sain nostaa palkkani."
"Mutta yksi sellainen suoritus 200 markan velasta lykkäytyi jostain minusta riippumattomasta syystä ei ainoastaan muutamia päiviä, vaan myöskin viikkoja, jopa kuukausiakin. Pormestari lienee ollut sairaana tai matkoilla."
"Yksi seikka tässä tapahtumassa on kuitenkin selvästi painunut mieleeni, se nimittäin, että kun minä sittemmin — luullakseni hra S:n palattua kotiin — olisin ollut tilaisuudessa jättämään hänelle rahat, minulla — ei ollut niitä. Satuin olemaan rahapulassa! — Se oli kiusallinen tila, johon jouduin — siksi muistan sen niin hyvin."
"Emme tavanneet toisiamme pitkiin aikoihin. Hän oli sairas, matkusti vielä kerran pois, muistaakseni. Näin hänet sitten ylipäätään vaan pari kertaa kadulla, jossa hän käveli halvattuna."
"Olin liiaksi kömpelö, liiaksi hämilläni käyttääkseni tilaisuutta — enkä ollut tullut mihinkään sisälliseen selvyyteen asiassa, kun eräänä päivänä luin lehdistä, että pormestari S. oli kuollut."
"— — — Tämän asian arin kohta oli nyt siinä, että minä siis vähitellen olin onnistunut nukkua velvollisuuteni täyttämisestä. Sen sijaan, että edes heti kuolinilmoituksen luettuani olisin ottanut päättävän askeleen ja ilmoittautunut velalliseksi, veltostuin minä ja odottelin jotain tointa kuolinpesän puolelta. Tässä ei tietysti ole kysymys mistään laittomuudesta. Yleinen lakihan käskee jokaisen valvomaan oikeuksiaan ja tekee yleensä eron vaan oikean ja väärän välillä. Mutta tässä on kysymys hyvästä ja pahasta. Tässä on kysymys siitä, mistä ihmiset lausuvat arvostelunsa vetoomatta yleiseen lakiin s.o. ainoastaan ihmisyyden mittakaavan mukaan. Ja tämän mittakaavan mukaan olin minä menetellyt häpeällisesti."
"Jumala, joka katsoo ihmisten sydämmiin, tietää kuitenkin, että vaikuttimeni tällä kertaa eivät olleet huonot, ainoastaan heikot ja epäselvät. Hän tietää, että se oli rahapula, eikä mikään halu vetäytyä maksamasta, joka ensin aiheutti viivytyksen, mutta että se sittemmin ei ollut edes rahan puute, vaan rohkeuden puute eli toisin sanoen aseman tukaluus, joka ylläpiti heikkouttani ja sai minut odottamaan ikävän asian ratkaisua — kädet ristissä!"
"Huono muistinikin vaikutti, että vaan silloin tällöin ja ohimennen ja epäselvästi muistin koko asian, kunnes viime kesänä tautivuoteella jouduin sitä tarkemmin miettimään. Sittemmin on minua usein vaivannut ajatus, että olen menetellyt alhaisesti, mutta mitään keinoa siitä puhdistuakseni en sokeudessani löytänyt. Vaan tänään luulen sen kuitenkin löytäneeni. Tänään on Jumala vihdoinkin siunannut mieleni valonkipinällä. Herätessäni salamoi seuraava ajatus mielessäni:"
"'Kas niin! — Filosofian avulla et onnistunut tunkea asian ytimeen: mutta tunteesi ei ole pettänyt sinua.'"
"Käy tosin kipeästi itsekkääseen mieleen, kun täytyy ryhtyä itsesyytökseen! Ja kuitenkin oli se juuri se kultamurunen, jonka tänään löysin."
"En ollut nimittäin tähän päivään saakka tuntenut mitään oikeata omantunnon moitetta. Jumala kyllä näkee, ajattelin tähän saakka, että menettelyni ei ollut mikään tulos epäpuhtaista vaikuttimista. Nyt sitä vastoin aloin todenteolla epäillä juuri tuota puhtautta. Huomasin, ett'en tiennyt, oliko S. vainaja edes merkinnyt kirjaan puheena olevan menoerän, niin, ett'en edes pitänyt sitä todenmukaisena ja että siis olettamiseni velan uloshakemisesta hänen kuoltuaan lepäsi mitä höllimmällä pohjalla."
"Kunnon miehenä olisi velvollisuuteni ollut olla odottamatta velkomista, sillä olinhan minä saanut rahat ainoastaan etukäteen palkastani."
"Tänään selvisi minulle nyt kaikki tuo. Heti herätessäni tuntui minusta niinkuin olisi pitkällinen ja pimeä pilvi nukkuessani häipynyt. Ja minä päätin heti pitää kiinni tuosta valopilkusta."
"Siitä on seurauksena kysymys: Kuinka on minun meneteltävä saadakseni asian korjatuksi? — Sillä korjattava se on — viipymättä — vaikka minun pitäisikin istua vapaaehtoiseen mustaanpenkkiin."
" Syyskuun 20 p:nä klo 5 aamulla. — Ajattelin vainajan veljeä valtioneuvosta."
"Asia olisi kai järjestettävä hänen kauttansa. Mutta me emme ole tuttuja! Mutta miksi en sitten tunne häntä enkä muitakaan? Miksi ovat kaikki minulle vieraat? Syy ei voi olla kaikissa, sen täytyy olla yhdessä — ja silloin tietysti siinä, joka elää kuin metsässä kolottu puu, liiaksi sisäänpäin."
"Mutta täytyykö minun sitten välttämättä istua mustaa penkkiä kenenkään edessä? jos S:n perhe olisi varaton, niin voisin ehkä nimettömässä kirjeessä lähettää nuo viisikymmentä ruplaa ja sopia loput Jumalan kanssa; vai kuinka? — Hm! Ehkäpä vielä odottaa heiltä hiljaisen kiitoksen siunausta kaupan päälliseksi?"
"Kurjia kuvitteluja! Onhan selvää kuin päivä, että kaikissa tapauksissa persoonallinen välitys on välttämätön. Tämä huomio, joskin hiukan katkera, on tämän aamun kullanmurunen herätessäni."
"Syvällä jokaisen ihmisen sisäisen elämän pohjassa on olemassa — ell'ei hän elä täydellisessä luonnontilassa, — ainakin hämärä tunne tai aavistus korkeammasta maailmanjärjestyksestä, joka hallitsee onneamme, kohtaloitamme. Jos me jossain määrinkään osaamme ymmärtää ja tuntea sen suuremmoista yhteyttä, emme voi olla tuntematta itseämme siinä pieniksi ja heikoiksi raukoiksi, mutta itse tämä maailmanjärjestys on katoamattoman voiman ilmiö — kaikkivaltias olento. Uskomme kautta tuohon olentoon saa elämämme arvonsa ja merkityksensä, niinkuin ihminen heikkoudessaan löytää tässä uskossa turvansa ja johtonsa korkeimpaan päämääräänsä."
"No niin, minä puhun sinusta ja sinun kanssasi, Jumalani!"
"Sinä käsittämättömän suuri, jonka olentoa minä joskus, filosoofien eksyttämänä, olen luullut voivani nähdä kirkkain ja selvin piirtein!"
"Mutta miksi haen minä nyt ihmisen välitystä Jumalan ja minun välisessä asiassa? Siksi, että minä kalpaan korvarippiä ja synninpäästöä, sillä minä olen tehnyt häpeällisen teon. Että se on tapahtunut velttoudesta, heikkoudesta, ei ole mikään puolustus. Siveysoppi käskee juuri olemaan voimakas, kun on kysymys oikein tekemisestä. Mutta nyt on niin, että tuo teko on tehty ja vaatii oikaisua. Se taas voi tapahtua ainoastaan uuden teon kautta, joka on oikea ja muuten omansa kumoamaan edellisen vaikutuksen. Ja siihen tarvitaan, asian luonnon mukaan, ainakin kaksi ihmistä."
"Jumala katselee tätä tekoa kolmantena, ja tämä ajatus antaa minulle voimaa voittamaan sen häpeän tunteen, joka niin kauvan on sitonut kieleni ja masentanut mieleni." — — — — —
"Tällä tavoin luo yksi esimerkki omasta elämästäni kirkasta valoa yhteen siveysopin pääkysymyksistä." — — — — —
"P.S. illalla: Puolen päivän aikaan tapasin valtioneuvos S:n eräässä puodissa. Olin jo pyytämässä lupaa saada puhutella häntä. Mutta sydän alkoi tykyttää rinnassani ja minusta olivat aika ja paikka sopimattomia. Tunsin kuitenkin, että minä kohta olisin valmis."
" Syyskuun 21 p:nä klo 5.30. — On niinkuin jo paljas päätös tehdä sen mukaan kuin katsoo oikeaksi soinnuttaisi sieluni sisäiseen rauhaan ja onneen."
"Jumalaa kutsun minä tässä asiassa ainoastaan todistajaksi, mutta kuitenkin päätodistajaksi."
"En pyydä Häneltä mitään armoa, sillä se maailmanjärjestys, jonka synty Jumala on minun silmissäni, tuo ihmeellisen täydellinen maailma, on täynnä sitä armoa, jota tarvitsen. Jumalan olento on minulle arvoitus. Mutta kun minä välistä aivan vaistomaisesti koetan tehdä itselleni selkoa hänen suuruudestaan, niin en voi löytää mitään sijaa sille käsitteelle, että Jumala voisi vihastua tai muuten esiintyä niinkuin ihmiset epätäydellisyydessään tekevät. Ei Häntä siis myöskään ole tarvis lepyttää tai Häneltä armoa rukoilla. Jos voisin käsittää Jumalan ihmisenlaisena, en voisi ajatella häntä muuna kuin iäti lempeänä ja iäti puolueettomana. Sillä Jumala on minulle kaiken totuuden, kauneuden ja hyvyyden perikuva. Mutta nyt katson minä Jumalaa totuuden Jumalana, totuuden alkuperänä."
"Siis todistajaksi, ei tuomariksi. Hänen tuomionsa on näet aina tietty ja varma, kun omantunnon ääni puhuu. Ja me saamme aina itse lukea sen tuomion, sillä se on selvän selvästi kirjoitettu meidän sydämmeemme."
"Ei ollut velvollisuuteni sisältö minulle epäselvä, ainoastaan tapa sovittaa, mitä olin huonoudessani rikkonut. Se se on, joka on maksanut minulle kovan sisällisen taistelun, joka ei tätä kirjoittaessani ole vielä päättynyt. Mutta jos minun onnistuu tätä tietä päästä sovitukseen ja rauhaan, niin on se epäilemättä totuuden Jumalan työtä."
" Syyskuun 23 p:nä klo 6. — Mieltäni yhä kirvelee ajatellessani, että hetki lähenee. Uusia epäilyksiä herää vielä. Kuinka luonnoton onkaan askel, jota nyt olen ottamassa? Onko säädyllistä mennä melkein tuntemattoman henkilön luo ja esittää hänelle omantunnon vaivojaan, joiden kuuntelemista tuskin voisi pyytää läheiseltä ystävältä? Onko se hyväntapaista? Eikö se ole haaveilua, eikö se ole naurettavaa?"
"On se, se on naurettavaa, ainakin jokapäiväisen mittakaavan mukaan. Jokapäiväisen elämän ei ole tapana sovittaa uskontoa täydellä todella. Me kyllä ihailemme ja pidämme kaiken korskean hengenjalouden huippuna Kristuksen oppia: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Mutta yhteiskuntamme jokapäiväisissä oloissa on se vaan korulause. Koetahan vaan kerrankin tehdä siitä täyttä totta, johon tietysti kuuluu, että lähimmäisesi olkoon kuka tahansa, ei vaan hyvä ystävä ja tuttava; kyllä vaan joutuisit pilkattavaksi haaveilijana ja hulluttelijana."
" Syyskuun 24 p:nä klo 6. — Eilen illalla kokous Seurahuoneella. Sanat takertuivat taas kurkkuuni. Mitä merkitsee se? Ajattelenko ulkona kaupungissa toisin kuin kotonani? Siltä todellakin näyttää. Ainakin oli se eilen, niinkuin minusta tuntui, seuraus siitä vaikutuksesta, minkä nuo 12 tyyntä, rauhallista ja ymmärtäväistä miestä tekivät minuun. Ei kukaan heistä tekisi tai edes tarvitseisi tehdä niinkuin minun oli aikomus tehdä. Ja niin sitä mentiin — kukin kotiansa."
"Vai oliko se siksi, että uusia epäilyksiä oli tulossa? Eikö se ole ilveilyä, itseni pettämistä, että minä kutsun Jumalan todistajaksi? Kuinka hän voi todistaa? Eihän Jumala voi ihmiskielin puhua. Hän on äänetön ja mykkä. Hän jättää ihmisen itsensä ratkaistavaksi sen, mikä on oikein — tai väärin. Tuomioistuimemme valantehneine todistajineen voivat tästä kertoa."
"Valantehneine! Kas, siinä on ehkä avain koko arvoitukseen! Miksi vaaditaan todistajalta valaa? Siksi, että hänen puheensa olisi yhtäpitävä hänen omantuntonsa, hänen salaisimpien ajatustensa kanssa. Vaan ett'ei tälläkään tiellä täydellistä varmuutta saavuteta, on tunnettu asia. Nyt on selvää, ett'ei minunkaan haluni korvarippiin asiassa, jossa ei ole saatavana muita todistajia kuin Jumala ja minä itse, ole pohjaltaan muuta kuin vapaaehtoinen puhdistusvala. On siis vaan merkittävä, että sanottu on yhtäpitävä syytetyn omantunnon kanssa, joka samalla on todistajan omatunto tässä asiassa."
"Ja kun Jumala ei itse voi puhua eikä tuomari tunne todistajan omantunnon laatua, niin ei ole jälellä muuta kuin antaa tuomarin omin silmin katsahtaa todistajan ajatuksen juoksuun ja tekojen vaikuttimiin s.o. hänen omaantuntoonsa."
" Joulukuun 21 p:nä klo 4. — Taas on viikkoja kulunut, viikkoja omituisessa, laimeassa ja kuitenkin sietämättömässä sisällisessä taistelussa."
"Näin eilen valtioneuvos S:n etehisessä konsertista tullessa. Ratkaisun viipymiseen oli monet syyt. Suurin niistä se, että yhä pelkäsin tulevani naurunalaiseksi, esiintyä narrina 55 vuoden ijällä."
"Velan maksaminen ilman selitystä asian laadusta ei olisi vienyt päämaaliin."
"Kuinka kernaasti olisinkaan ostanut omantuntoni rauhan kahden- tai kolmenkertaisella rahasummalla, jos se vaan olisi rahalla saatavissa."
"Pelko tulla naurunalaiseksi ratkaisi tällä kertaa asian."
"Ja mitä minä lopulta pelkään? Mahdollista väärinkäsitystä?"
"Siis vielä tänään! — — — mutta seis! Onko omatuntoni siis epäpuhdas? Eihän minulla ollut mitään epäpuhdasta tarkoitusta. Eikö taistelua siis voi ratkaista omassa rinnassani, omassa kammiossani?"
"Ei!"
"Syystä siitä, että velka vielä on maksamatta. Ja siitä, että minulle nyt on selvinnyt kuin kirkkaaksi päiväksi: että se, mitä kirkko ja teoloogit sanovat heikkouden synniksi on puhtaalla suomenkielellä kutsuttava epäsiveellisyydeksi. Jesuksen sanoilla: 'olkaat täydelliset niinkuin taivaallinen isänne täydellinen on', ei ole muuta järkevää merkitystä kuin se, että meidän, kun siveellisiä vaihtopuolia ilmaantuu elämässämme — aina täytyy antaa etusija täydellisemmälle teolle s.o. voimakkaammalle, suuremmalle, täyteläisemmälle mitalle siitä, mitä omatunto hyväksyy. Olkoon se mitta suuri tai pieni, — meidän tulee täyttää se — ilman tinkimättä! Mene siis — ja mene viipymättä."
"Valitse siveellinen voima ennen siveellistä heikkoutta. Jumala kyllä pitää huolen muusta. Siis —"
"Tässä seison enkä taida muuta."
* * * * *
" Samana 21 p:nä Jouluk. j.p.p. pyysin päästä hänen puheilleen. Iltapäivällä 4.30—5.30 tapahtui tuo vaikea tunnustus, jäykän vaitiolon kestäessä. Ei mitään vastakaikua niinkuin olin pelännytkin, ei jälkeäkään tuosta lämmöstä, joka oli ollut aiheena minun menettelyyni. Mutta ei myöskään mitään suoranaisesti tympäsevää tai hylkäävää. Voisin kadehtia tuon miehen rauhaa."
"No hyvä — olen tehnyt kaikki mitä olen voinut. Kovin masentuneena kulin kotiini, ostin muutamia joululahjoja, jätän huomenna rahat ja sitten olen minä tässä ikävässä asiassa tunteva olevani selvillä."
19.
Mietteitä kansallisuuskysymyksestä.
Patriotismi ei ole ehdoton siveellinen aate. — Kansallisuusaate vielä vähemmin. — Kirjeenvaihtoa Viktor Rydbergin kanssa. — Kansallisuusaate voi johtaa heikomman sortoon. — Katkoff oli hegeliläinen. — Mietteitä kieliriidasta. — Valta ei ole oikeutta. — Z. Topeliusta vastaan. — "Sijaa aatteille!" — Hengen jalous. — Loppu.
Soldanin ankara oikeudentunto ja hänen siveelliset periaatteensa määräsivät hänen kantansa myöskin sen ajan suuressa kysymyksessä, kansallisuuskysymyksessä. On luonnollista, että hän vilkkaalla luonteellaan ei voinut pysyä kylmänä ja välinpitämätönnä riidassa, joka kiehui kuumimmillaan maassamme 1870-80 -luvulla. Hän ottikin siihen osaa koko sielunsa innolla ja sen kysymyksen ratkaiseminen muuttui hänelle hänen viimeisten vuosiensa sisällöksi.
Käytöllinen politiikka oli ja pysyi hänelle kuitenkin vieraana. Siihen hän ei ottanut osaa, siltä kannalta ei asia häntä liikuttanut. Ell'ei ota lukuun sitä, että hän — senkin vastenmielisesti ja vain toisten kehoituksesta — allekirjoitti liberaalisen puolueen ohjelman, ei hänen nimensä tullut näkyviin julkisuudessa päivän kysymyksiin kytkettynä. Luultavaa kuitenkin on, että hän ollen likeisissä suhteissa Anders Chydeniukseen jossain määrin vaikutti tämän kirjoituksiin Helsingfors Dagbladissa.
Hän oli asettanut itselleen toisen tehtävän, paljoa suuremman ja syvemmän: sen, oliko kansallisuusaate niinkuin sen Hegel ja Snellman käsittivät, siveellisesti oikea, ja oliko se sopusoinnussa ikuisten siveellisten periaatteiden kanssa.
Hänellä oli aikomus julaista filosoofinen tutkimus kansallisuusaatteesta, koettaa kumota meillä yksin vallitseva hegelianismi ja asettaa sijaan Herbartin siveellisiin vaatimuksiin perustuva oppi ihmisyydestä.
Näyttääkseen, ett'ei kansallisuusaate ole se suuri absoluutinen aate, joksi Hegel oli sen julistanut, koettaa Soldan ensiksi osoittaa, ett'ei patriotismikaan semmoisenaan ole mikään ehdoton siveellinen aate, jonka ennen muita muka pitäisi päästä tekojamme määräämään. Patriotismi, niin jalo ja suuri kuin se onkin, ei ole siksi ehdoton siveellinen aate, että on olemassa korkeampia ja suurempia aatteita, jotka ovat ikuiset ja ehdottomasti oikeat ilman poikkeuksia ja jotka voivat kumota sen antamia määräyksiä.
Se on kyllä hyvää ja kiitettävää ja usein sitä syystä ylistetään kaikkein korkeimmaksikin. Mutta se ei ole rajattomasti, ei absoluutisesti hyvää. Kant oli oikeassa sanoessaan, ett'ei ole muuta rajattomasti hyvää kuin hyvä tahto.
Patriotismi, isänmaanrakkaus on ihana asia niin kauvan kun se perustuu hyvään tahtoon ja onneksi tekee se sen varsin usein, jolloin se on jaloa ja puhdasta, siveellistä ja kiitettävää. Semmoisessa muodossa on patriotismi esiintynyt miehissä semmoisissa kuin Porthan, Lönnrot, Runeberg, Castrén, Calonius, Fredrik Cygnæus, Uno Cygnæus, ja niin monessa muussa isänmaanystävässä, joiden siveellinen hyvyys tässä kohden oli ehdotonta hyvää tahtoa.
Mutta kaikki tuo ei kuitenkaan mitään auta, sillä on olemassa patriotismia, vaikutusta yhteiseksi hyväksi, joka ei ole hyvää ja jota ei ole johtamassa puhdas ja epäilemättömästi siveellinen tahto, vaan tahto, joka kyllä voi tarkoittaa hyvää, mutta joka erehtyy keinoista juuri siveellisen epäselvyyden ja sekaannuksen vuoksi.
Sellaista epäiltävää patriotismia on m.m. natsionalistinen patriotismi joka sallii väkevämpien sortaa heikompia kansallisuuksia. Eräässä kirjeessä Viktor Rydbergille (Helsinki, 2.3.79) kirjoittaa hän tästä asiasta: "Minun on nyt koskettaminen erästä asiaa, joka aika-ajoin on tuottanut minulle omantunnon vaivoja. Tarkoitan muutamia satunnaisesti lausumiani sanoja isänmaanrakkaudesta luuloteltuna siveellisenä aatteena. Mitä ihmettä ajattelee Björnstjerne, joka (Norjan lippukysymyksessä) asettuu kansain yhä edistyvää veljeytymistä vastaan. Hänen epäonnistunut esiintymisensä Kristianiassa muistutti minua eräästä satunnaisesta kohtauksestani professori Daa vainajan [historian professori Kristianian yliopistossa Ludvig Daa, kuoli 1877] kanssa rautatiejunassa. Hän väitti, että Skandinaaviassa oli samallainen sisäisen hajaantumisen 'liike' kuin Suomessakin (jota olin valittanut) ja joka intoillessaan 'itsenäisestä edistymisestä' ainoastaan vaikeutti ja hidastutti hyvää asiata. Me molemmat pahottelimme tätä ilmiötä ylipäänsä, mutta olimme eri mieltä sen välttämättömyydestä. Hän piti kiinni historiasta, siitä, mikä tapahtuu, minä taas siitä, minkä pitäisi tapahtua ja mitä siis jokaisen rehellisen kansanjohtajan tulee vaatia. Ei edes Hegelin hävittävä nero (härjande snille) uskalla kieltää, että jonkunlainen 'epävastaavaisuus' on olemassa todellisuuden ja 'itseään toteuttavan aatteen' välillä. Mutta hän hyväksyy absoluutisen, syihin perustaumattoman olemisen. Historia tekee itse itsensä. Filosofia on vaan myöhästynyt käsitys 'ajanhengestä.' Kun se istuu ja maalaa 'grau in's grau', on ajanhenki jo edistynyt ja 'luonut' (s.o. loihtinut) uusia muotoja, ja todellisuus hymähtelee filosoofin hyväntahtoisille spekulatsioneille. — Minusta näyttää kuitenkin siltä kuin ei nerokkaan runoilijan pitäisi edes runollisissa haaveissaan hyljätä yksinkertaista ja päivän selvää periaatetta, että kaikki, joka edistää kansain välien rikkoumista, on pahasta. Björnson tietää aivan varmaan, että ainakaan hänen filosofiansa ei ole väritön taulu ja että ajan henki itse asiassa on tulos kansain villinä kasvavasta älystä ja filosofien (tai paremmin: tietäjäin ja runoilijain) onnistuneesta tai myöskin epäonnistuneesta ajatustyöstä. Minä puolestani surkuttelen suuresti sitä idealismia, joka ei tiedä muusta vakavammasta ihmiskunnan harrastusten johdossa kuin mitä on ihmisten historiallisesti faktillinen tahto ja ajan tuulenpuuskat. Totta kyllä on, että tätänykyä kollektiivinen itsekkäisyys kansallisten harrastusten, patriotismin y.m. nimessä on intoilijain tunnussanana. Mutta yhtä paljon kuin yksilön tärkein harrastus, itsensä jalostaminen, on sodassa kaikkea yksilöllistä itsekkäisyyttä vastaan, niin on ja tuleekin olla kansan korkeimpana määränä itsensä jalostaminen ilman kansallista itsekkäisyyttä. Kaiken ihmisyyden johtavana tähtenä olkoon aatteiden aate, pyhä tahto. Mutta kiihoitus veljeytymistä vastaan, olkoon se kuinka isänmaallista tahansa — ei ole pyhä."
"Mutta minä huomaan tulleeni liian syville vesille. Se uhkaa tulvia yli äyräittensä. Kokoan purjeeni. Vaan minun teki todellakin mieleni sinulle kerran, joskaan ei esittää, niin ainakin koskettaa noiden harhaoppisten sanojeni tarkoitusta: että isänmaanrakkaus ei kelpaa siveelliseksi mittapuuksi tai johdoksi."
Tähän kirjeeseen vastaa Rydberg (Göteborg, huhtik. 1879): "Norjan lippujuttu on tyhmä juttu — ehkä sitä tyhmempi sen vuoksi, että sen tarkoitus ei alkujaan ollut huono. Tunnen Björnsonin hyvin ja tiedän, kuinka kansain veljeytyminen on hänen sydämmellään ja kuinka vierasta hänelle nyt on itsekäs patriotismi. Ei ole kauvan siitä, kun hän esiintyi ja lisäsi vihamiestensä ja panettelijainsa suurta lukua sanomalla tuolle norjalaiselle rievulle katkeria totuuksia vasten naamaa. Kysyn itseltäni turhaan, mitä hyvää on luultu voitavan odottaa koskemalla tuohon mitättömään asiaan; mitä pahaa siitä on odotettavissa, on sitä vastoin aivan selvä."
"Kun sinä ja professori Daa tapasitte toisenne rautatievaunussa ja keskustelitte erilaisista historiallisista näkökannoista, niin törmäsi siinä yhteen kaksi maailmankatsantotapaa, joiden juuret ulottuvat aina Parmenideksen ja Heraklideksen aikoihin, joka viimemainittu 'absoluutisine olemisineen' uudistihe Spinozassa, Hegelissä ja nyt viimeksi noissa uudenaikaisissa kokeissa, joiden avulla historiaa tahdotaan käsitellä luonnontieteellisesti ja selittää kaikki sen ilmiöt seurauksiksi fyysillis-mekaanisesta syyperäisyydestä. Pahaksi onneksi tämä syysarja kuitenkin riippuu aivan ilmassa ja jättää oman syntynsä — siis filosofian pääkysymyksen — selittämättä. Jos tämä katsantotapa todella pääsisi vallalle ja määräämään valtiomiesten, eduskuntain ja kansanjoukkojen kantaa, niin vaipuisi koko eurooppalainen elämä, siveellisen joustavuuden ja tuoreen persoonallisen tahdon puutteessa, itämaisen kvietismin tautia uhkuvaan hetteeseen. En tiedä, oletko lukenut erästä kirjoittamaani runoelmaa Ahasverus och Prometheus, joka on ollut julkaistuna Litterärt albumissa (Tukholma 1878). Ahasverus, historiallisen täytymyksen edustaja, taistelee siinä Prometheusta vastaan, joka edustaa sitä, jonka tulee olla. Siinä olette te nyt, sinä ja Daa. Ei kuitenkaan ole mitään vaaraa olemassa. Kaikki tulevain vuosisatain syvimmät luonteet ja lämpimimmät sydämmet tulevat olemaan Promethidejä, jotka tuntevat epämukaisuuden todellisuuden ja 'itseään toteuttavan aatteen välillä' ja koettavat sitä poistaa. On käyvä yhä selvemmäksi, että 'historia', käsitettynä kaikista yksilöllisistä tahdoista riippumattomaksi tai kaikkia yksilöllisiä tahtoja määrääväksi faktumiksi, on yksi noita monia suuria mielikuvitteita, joita väärä abstraktsioni on synnyttänyt. 'Historia tekee itse itsensä', sanotaan; mutta nyt tullaan sanomaan: 'aatteet tekevät historian'. Kansa, jota ihanteelliset voimat eivät vielä ole vallanneet, ei ole historiallinen kansa. Sillä ei ole mitään historiaa. Se on lauma ja pysyy laumana, joskin se elää tuhansia vuosia. On näyttäytyvä, että terveellinen determinismi (tahdon rajoitus) hyvin sopii yhteen sen tiedon kanssa, että harrastuksemme itsetietoisesti määräämiämme päämaaleja kohti tulevat yhä tehokkaammin vaikuttamaan historialliseen syyperäisyyteen. Kansan korkeimmaksi päämaaliksi asetan siis minäkin sinun kanssasi sen 'itsensä jalostamisen', joka ehdottomasti kumoaa 'kansallisen itsekkäisyyden'."
Mutta vielä vähemmin kuin patriotismi kelpaa Soldanin mielestä kansallisuusaate siveelliseksi periaatteeksi. Se on vaillinainen siveellisenä periaatteena ja sangen epäilyttävä politillisenakin.
Kansalliset pyrinnöt ovat kyllä täysin oikeutetut siinä tapauksessa, että ne sisällöltään ja tarkoitukseltaan ovat siveellistä ja oikeata laatua. Mutta ilmauksina luonnollisesta itsekkäisyydestä, johon niillä on taipumus vajota, ovat ne hyljättävät. Ei mikään ole hyvää sentähden, että se on kansallista tai isänmaallista. Isänmaallista on vaan se, mitä me isänmaassamme tapaamme hyvää.
Kierointa oli Soldanin mielestä kansallisissa pyrinnöissä se, että ne näyttävät kaikkialla tähtäävän voimakkaamman valtaan ja heikomman sortoon. Kun Hegelin mukaan historia oli korkein tuomioistuin ratkaisemaan, mikä oli lopulta oikeaa s.o. että se, mikä tapahtui ja pääsi voitolle, oli oikeaa, niin syntyi pian käsitys siitä, että valtakin oli oikeutta, että voimakkaimmalla oli aina oikeus puolellaan. Kun kansallisuusaate aina on voimakkain suuressa joukossa, niin johtui se helposti pitämään omaa valtaansa oikeuden korkeimpana ilmauksena. Mihin tämä oppi vie, se näkyy Soldanin mielestä siitäkin, miten esim. Katkoff sovitti tarkoituksiinsa opin absoluutisesta eli yleisestä hengestä. Hänen oppinsa oli, että slaavilaisen hengen piti päästä valtaan ja sortaa ja häväistä kaikkia muita, koska ne olivat heikompia, Se oli suoranainen seuraus Hegelin oikeusopista.
Siirtäessään nämä yleiset periaatteensa, — joita hän paljoa tarkemmin ja perusteellisemmin käsittelee kuin mitä tässä on voitu tehdä — Suomen oloihin, tulee hän siihen johtopäätökseen, että kansallisuusaatteen yksipuolinen käsittäminen ja ainoaksi oikeaksi kohottaminen on saattanut meidät suurimpaan onnettomuuteemme, vallitsevaan puolueriitaamme, että fennomania semmoisena kuin hän sen käsittää on hylättävä, koska se muka tarkoittaa sekä luvultaan heikomman aineksen sortamista että korkeamman kulttuurimuodon hävittämistä. "Yksikieli"-teoria on hänestä epäsiveellinen. Ja vielä enemmän väite siitä, että ruotsinkieli olisi Suomessa vieras kieli, jolla muka ei ole täällä samaa oikeutta olemiseensa ja kehittymiseensä kuin suomenkielellä.
Mutta antakaamme hänen puhua omilla sanoillaan, joissa hän esittää teoksensa ohjelman ja sitä itselleen selvittää ikäänkuin puheluissa itsensä kanssa:
"En tahdo minä taistella suomalaisuuden asiaa vastaan sen järkevässä merkityksessä, vaan fennomaniaa, suomikiihkoisuutta vastaan tahdon minä taistella: en näet tarkoita fennomanialla työtä suomenkielen kehitykseksi kirjalliselta kannalta katsottuna. Tämä työ on nimittäin ihmisyyttä ja ihmisyyteen perustuvaa toimintaa, juuri sellaista, miksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustajat sitä katsoivat ja niinkuin sen käsittivät Lönnrot, Castrén y.m. Ei kukaan heistä vihannut maan sivistyskieltä, eivätkä he katsoneet sitä ulkomaalaiseksi, vaan vaativat he ainoastaan molempien kielten tasa-arvoisuutta. Vasta tuo hegeliläinen yksipuolisuus etnograafisine kansallisuuksineen muutti tämän kannan."
"En tahdo myöskään taistella isänmaallista työtä vastaan suomenkielen oikeuksien hyväksi, sillä ei suomenkielen käyttäminen julkisessa elämässämme, joka kansamme historiallisen kehityksen vuoksi aina viimeisiin aikoihin saakka on ollut varsin vaillinaista, ole sekään vielä fennomaniaa. Niin totta kuin humaaninen elämä on kansan todellinen päämaali, ei kansassa, josta 7/8 puhuu ainoastaan suomea, voida muuta vaatia kuin että suomenkieli on tähänastisesta alhaisesta asemastaan kaikilla laillisilla keinoilla autettava. Tältä kannalta katsottuna — tunnustakaamme se suoraan — ovat suomenkielen oikeudet suuri päämaali ja elinehto kansallemme tämän sanan väärentämättömässä ja humaanisessa merkityksessä — ei ainoastaan kansan suomalaiselle osalle, vaan koko kansallemme. Sillä myöskin ruotsia puhuvalle osalle on katsottava inhimilliseksi tehtäväksi kaikkien kansalaisten sivistäminen ja kohottaminen, olkoon näiden kieli mikä hyvänsä. Sillä me olemme vanha historiallinen yhteiskunta syvälle juurtuneine yhteisine traditsioneineen. Oli siis verrattoman suuri urotyö se herätys, joka lähti kansallisten harrastusten tarmokkaimmasta edustajasta maassamme. Ei ole hän herättänyt ainoastaan suurta ja yleistä innostusta suomenkielen harrastusten hyväksi, vaan myöskin korkean yhteiskunnallisen asemansa kautta vaikuttanut laillisten uudistusten aikaansaamiseksi."
"Kaikki tämä ei nyt minun mielestäni ole mitään muuta kuin inhimillistä ja oikeaa ja sellaisenaan oikeutettua harrastusta enkä minä siis tahdo sitä vastaan mitään muistuttaa. Se ei ole mitään fennomaniaa — vaan ainoastaan järkevätä kansallista toimintaa. Kielitaistelumme ei olekaan leimahtanut tuleen näiden rajain sisällä. Totta kyllä on, että se osaltaan oli seuraus tarpeellisistakin uudistuksista, koska ne koskettivat useita yksityisiä etuja, niinkuin pakkoa esim. uuden kielen oppimiseen, joista oltiin vastahakoisia luopumaan. Mutta tällä bona fide-pohjalla ei kielitaistelu kehittynyt siihen huippuunsa, joka teki sen onnettomuudeksi maallemme. Se kehittyi siihen vasta sitten, kun siihen yhtyi viha ja nurjuus maan toista kieltä ja sen ystäviä kohtaan."
Ja tätä vastaan hän tahtoo taistella. Sellainen suomikiihkoisuus ei ole hänestä isänmaallista, vaikka usein kuulee niin väitettävän.
"Te sanotte: valta on oikeutta! Suomalainen kansa, tuo omituinen edustaja maailman hengestä, on 7/8:tta Suomen kansasta. Sentähden on tämä maa teidän. Sentähden on ruotsi täällä ulkomainen, vieras kieli, jonka ennemmin tai myöhemmin täytyy väistyä enemmistön kielen tieltä. Sen vuoksi olette te myöskin muka oikeutetut kiihoittamaan mieliä sitä vastaan ja siis välillisesti saarnaamaan vihaa kansalaisianne vastaan, noita 'ulkomaalaisia', jotka ovat vähemmistössä ja siis heikompia. Teidän johtopäätöksenne, että suuri enemmistö on sama kuin kansa, on väärä. Se on väärä siksi, että premissi on väärä. Valta ei ole oikeutta. — — Te kehoitatte meitä kuuntelemaan ajan siipien suhinaa, ja te uhkaatte murskata sen, joka uskaltaa asettua 'yleistä henkeä' vastaan, jota te kutsutte absoluutiseksi. Minä vastaan: oikeutta ei voi sillä tavalla ilmaista. Oikeus musertaa on tosin valtaa, mutta ei se kuulu hyviin valtoihin. — — Kokeenne yllyttää rauhallista suomalaista heimoa ruotsalaista vähemmistöä vastaan on moitittavaa — eikä ainoastaan sitä, vaan epäviisastakin. Tuo ulkomaalaiseksi kutsumanne vähemmistö on sivistyksensä ja kielensä kautta välittänyt ja välittää yhä vieläkin sivistystyötä enemmistönkin hyväksi. Yksipuolisessa käsityksessänne kansan yhteydestä etnograafisena yhteytenä ja vallasta oikeutena vahingoitatte te maatanne ja omaa enemmistöännekin vieroittamalla sivistynyttä luokkaa ottamasta osaa työhön kansan hyväksi. Ehkä siihen ivaten vastaatte, että suomenkansan enemmistö nyt jo on ottanut asiat omiin käsiinsä ja että siis tämä puhe kieliharrastusten yksipuolisuudesta on joutavaa. Mutta täten ei kuitenkaan kumota mitään väitteistämme, että on olemassa suuremmoinen eksymys, joka on seuraus muutamista houkuttelevista ja loistavista, mutta yhtä hyvin tieteellisesti perin vääristä ja siveellisesti ehdottomasti moitittavista opeista."
"Voidaan kyllä luulotella, että mitä suomenkansan valistukseksi on tehty, se on tulos etnograafisesta kansallisuusharrastuksesta, jonka alotti J.W. Snellman ja jota fennomaanit ovat jatkaneet. Mutta se ei ole totta, täällä tehtiin työtä ennenkin, ei erityisesti kielen hyväksi, vaan koko isänmaan, eikä nurjuus suomenkieltä kohtaan ole muuta kuin reaktsionia liiallisuuksia kohtaan." — — — — —
"Hegelianismi ja snellmannismi ovat ristiriidassa itsensä kanssa. Etnograafisen kansanhengen toiminnan perustus natisee sisäisen ristiriitansa painon alla. Se julistaa näet toisaalta erinomaiseksi uskonkappaleeksi sen, että yleisen eli absoluutisen hengen kehitys vaatii, että sen tulee tapahtua etnograafisen yhteishengen muodossa, ainakin silloin kun kahdesta yhteen joustaneesta heimosta toinen on jollain tavalla mahtavampi kuin toinen. Mutta toiselta puolen on ikävä tosiasia, että maamme kehitystyö on tapahtunut siinä järjestyksessä, että suomalainen henki siinä on näytellyt verrattain toimetonta osaa. Yrjö Koskinen sanoo historiassaan, että se on ollut seurauksena ruotsalaisten harjoittamasta sorrosta. Siihen vastaamme: nuo ilkeät ruotsalaiset, ne ovat pakoittaneet maamme viljelyksen tielle ja kulkeneet etunenässä, joka absoluutisen idealismin selväin lakien ja asetusten mukaan kuuluu etnograafisen hengen itsensä tehtäviin. Tämäkin tosiasia siis osoittaa, ett'ei kehitys asian sisäisen luonnon mukaan välttämättä ole kytketty etnograafiseen kansanyhteyteen. Se on: tämä yhteys, jota aitosuomalaiselta taholta nyt niin ylpeästi vaaditaan, ei ole mikään asian luontoon peruskuva järjestys, vaan hegeliläinen epäselvästä kokemuksesta johdettu ja alhaiseen historialliseen kantaan perustuva vaatimus: 'yksi kieli, yksi mieli!'"
"Sanalla sanoen, ei ole olemassa mitään järkevää perustusta siihen, että kansa asettuisi sallimuksen määräyksiä vastaan, kun ne niin selvästi ovat luettavina kansamme väärentämättömässä historiassa."
"Kun Snellman nuoruudessaan nousi ja neronsa koko voimalla kehoitti työhön tähän asti niin laiminlyödyn aitosuomalaisen heimon kehityksen hyväksi, niin oli sekin ihana asia ja kaikki isänmaan ystävät sen hyväksyivät. Snellman vuodatti kieltämättä uutta voimaa suomenkansan suoniin. Se oli suuri ja kaunis aate, jonka hän oli omaksunut seuratessaan sitä uraa, jonka Porthan, Lönnrot ja Castrén olivat löytäneet. Se oli kaikki hyvää ja kiitettävää, sillä se oli historiallisesti ja samalla eetillisesti oikeutettua, eikä sitä alussa pilattu riidalla ja vihalla. Tämä aate on sittemmin vienyt harhaan. Valitettavasti tapahtui se silloin, kun Snellman itse opillisessa yksipuolisuudessaan johti sen tähän väärään suuntaan. Sillä tavoin työskentelevät historiassa rinnakkain parhain tahto ja tyhmimmät teoriat. Sillä ei todellakaan tarvita mitään hegeliläisiä tuumailuja käsittääkseen kansallisen kehityksen tarpeellisuutta, vaikk'ei tässä tapauksessa kansallisella enää voikaan käsittää etnograafisesti yhteistä kansaa."
"Yrjö Koskinen omaksui Snellmannin aatteen. Mutta voiko kukaan käsi sydämmellään väittää, että jos Snellman esim. silloin kun Koskinen ensiksi alkoi esiintyä hänen rinnallaan, olisi huomannut sen, mikä jo ennen oli näyttäynyt mahdolliseksi, nimittäin että työ suomalaisen kansanaineksen korottamiseksi voi tapahtua ilman vähintäkään yritystä ruotsalaisen aineksen syrjäyttämiseksi, — jos, lyhyesti sanoen, Snellman olisi korottanut mahtavan äänensä ja huutanut suomenkansalle: eteenpäin, mutta ilman kateutta ja veljesvihaa! — eikö isänmaallinen työ Suomen hyväksi olisi muodostunut työksi ilman kiihkoa, ilman intohimoa ja ilman sitä surullista hajaannusta, joka nyt yhä kasvavalla voimalla on vallannut meidän vanhan, rehellisen ja rauhallisen Suomen kansan?"
"Onko sellainen työ enää mahdollinen, sitä en tahdo käydä ennustamaan. Minulla on kyllä luja luottamus siihen oikeudentuntoon, joka vuosisatain kuluessa on imenyt ravintoaan siitä jalosta oikeuden hengestä, mikä on vanhassa Ruotsin laissa. Tätä henkeä ei yhden tai kahden vuosikymmenen kiihoitus toki liene siihen määrin hämmentänyt, ett'ei järkevämpiä ääniä vielä voisi päästä kuuluville. Mutta missä ovat nämä äänet? Huutavan ääniä korvessa, hegeliläisten sofismien sankassa korvessa!"
Ei ole tarvis tehdä useampia otteita osoittaakseen, mikä Soldanin kanta oli kansallisuuskysymyksessä ja mikä hänelle siinä tuotti tuskaa ja mielipahaa. Epäilemättä katseli hän kansallista liikettä liiaksi yksipuolisesti ja tuomitsi sitä sen hairahdusten mukaan. Hänen luonnollinen herkkätuntoisuutensa sai hänet samalla suurentamaan ja synkentämään niiden usein kyllä kiivaiden ja vihaakin uhkuvien sanain ja syytösten merkitystä, joita taistelun tuoksinassa sateli. Se sorto, jota suomenmieliset muka ovat ruotsalaisia kohtaan harjoittaneet, on ollut enemmän uhkausta kuin toimintaa. Snellmannin-Hegelin kansallisuusteoria ansaitsi kyllä sen oikaisevan arvostelun, minkä hän — samoin kuin Rein myöhemmin Snellmanin elämäkerrassa — siitä antaa. Mutta teorian käytäntöön pano Suomessa ei ainakaan vielä ole ollut se, miksi Soldan pelkäsi sen tulevan. Se on ollut oman pellon takaisin perimistä eikä vieraan anastamista.
Hänen mielensä kuohunta on kuitenkin hyvin ymmärrettävä. Se on selitettävissä sekä hänen yllä esitetyn eetillisen maailmankatsantonsa nojalla että myöskin psykoloogisista syistä. Tulee näet muistaa, että sisältönä hänen elämässään oli ollut ensin varman maailmankatsannon hakeminen ja sitten isänmaan ikävöiminen. Hänen siveelliset periaatteensa vakaantuivat vähitellen jo ennen kotimaahan palausta, sittenkun hän suuresta haaksirikostaan pelastuttuaan oli saanut vankkaa maata jalkainsa alle jo Ameriikassa. Mutta isänmaan kaipaus ei tullut tyydytetyksi ennen kuin Suomeen palattua. Kuinka suuri tämä kaipaus oli, kuinka palava hänen isänmaanrakkautensa oli, kuinka tyhjäksi, mitättömäksi ja ontoksi hän tunsi elämänsä vierailla mailla, siitä olemme ennen nähneet liikuttavia todistuksia. Eräässä muistoon panossa v:lta 1867 sanoo hän vielä samasta asiasta: "Tunnen kuuluvani siihen ryhmään, jota sanotaan suomenkansaksi. Olen siihen sieluni ja sydämmeni pohjasta kiintynyt. — — Elin yhdeksän vuotta Ameriikassa, niinkuin ennen yhdeksän vuotta Venäjällä, eikä minussa herännyt tunteen vivahdustakaan siihen suuntaan, että olisin kuulunut Ameriikan kansaan. — Kun olin Venäjällä, pysyi minussa suomalainen tunne alinomaa vireillä kirjain ja henkilöjen avulla, kirjain semmoisten kuin 'Saima' ja 'Kallavesi', ja miesten sellaisten kuin Castrén, Lönnrot, Bergstadi, H. Kellgrén, Pipping, joita kaikkia heidän Pietarissa käydessään tapasin. Ameriikassa sitä vastoin tunsin alinomaista kaipausta ja tämä kaipaus oli nyt minun kansallisuustunteeni."
Isänmaa, johon hän ikävöi, oli se yhtenäinen ja kokonainen, yksimielisten ja kaikkien kannattamain ihanteellisten pyrintöjen Suomi, jommoisena hän oli sen jättänyt 1840 ja jonka kuvaa varsinkin Runebergin teokset hänessä säilyttivät. Se oli tuollainen suuri jakamaton tila, jossa veljekset sovussa ja rauhassa elivät.
Mutta se Suomi, jonka hän vihdoin viimeinkin maanpaosta päästyään täällä tapasi, ei ollut enää se, miksi hän sitä oli kuvitellut Ameriikan aarniometsissä. Veljekset olivat riitaantuneet eikä sovinnosta näyttänyt olevan toivoakaan. Se oli sitä katkerampi pettymys, sitä suurempi suru, kun riidan aihetta hänen mielestään ei ollut olemassa, kun sen asiallinen puoli, suomalaisen kansanaineksen oikeutetut vaatimukset, olisi ollut rauhallistakin tietä ratkaistavissa. Se perustui hänen mielestään vaan alhaisiin vaikuttimiin, vallanhimoon ja epäselvään etiikkaan.
Näin ollen on ymmärrettävää, että Soldan näki vaan riidan eikä sen tarkoitusta ja ett'ei hän yhä enemmän kamarifilosofiksi käyden nähnyt niitä pakottavia syitä, joilla käytöllinen politiikka ajaa miehet hyökkäyksiin ja puolustukseen. Ja jos näkikin, jos myönsikin, että maailmassa niin aina on, niin ei hän sitä hyväksynyt.
Hän panee sitä vastaan leimuavan vastalauseensa, joka omituista ajatella, kohdistuu — Z. Topeliusta kohtaan. Topelius oli syyskuussa 1878 pitämässään rehtorinpuheessa kuvaillut aikaisemman kansallisen liikkeen veljellistä luonnetta, kuinka kielestä huolimatta voitiin jakamattomin sydämmin ryhmittyä kaikkien harrastusten yhteisen päämaalin ympärille, kaikkien elinkysymysten yhteisen vastauksen ympärille, noiden yleväin, jalojen, elähyttäväin Stenbäckin — Runebergin — Cygnæuksen sanojen: suomalainen isänmaamme ympärille, mutta oli sitten lisännyt: "Vaan hajaannuksen aikain täytyi tulla. Ei mitään suurta ole syntynyt kansojen helmasta ilman taistelua ja meidän tulee uskoa, että nykyisyyden varjosta on koittava vielä kauniimpi tulevaisuus maallemme."
Tämän johdosta kirjoittaa Soldan: "Topelius sanoo, ett'ei mitään suurta ole syntynyt kansojen helmasta ilman taistelua. Se ei sanalla sanoen ole totta. Todellisesti suuret ja nerokkaat ja hyvät työt syntyvät täydellisesti ilman taistelua. Mitä Sokrates teki ja mitä Plato ja Aristoteles ja mitä Keppler ja Newton, Kant, Linné, Liebig, Schiller, Goethe ja Runeberg — sanalla sanoen ei ole totta, ett'ei mitään suurta olisi toimitettu ilman taistelua. Kaikki, mikä on nerokasta ja totta ja kaunista ja hyvää, syntyy kokonaan ilman taistelua. Ei saa sanoa: ei mitään suurta ilman taistelua — siis: taistelkaamme; vaan: koska ei mitään suurta ilman taistelua, niin on siis kaikki suuri tähän saakka ollut epätäydellistä, jota meidän tulevaisuudessa täytyy koettaa poistaa rakkauden voimalla, joka on suurempi kuin taistelun."
On liikuttavaa, milt'ei sydäntäsärkevää nähdä, kuinka Soldan kärsi siitä kaikesta, mitä näki ympärillään. Muistoonpanokirjat ovat täynnä katkeria huudahduksia ja valituksia sen johdosta. Saattaa melkein sanoa, että se katkeroitti hänen loppuelämänsä. Puheet kansallisesta yhtenäisyydestä kieliyhteyden perustalla olivat hänelle "puukon pistoja sydämmeen." Eniten koskivat häneen väitteet semmoiset, ett'eivät ruotsinkielen puhujat olisi patriootteja, ett'ei heillä tässä maassa olisi mitään oikeutta olemiseensa. Kun Hedlund v. 1872 kävi Suomessa, oli Soldan häntä odottamassa rannalla ja huusi tulijaa vastaan: "Tiedätkö, että nyt ovat asiat Suomessa niin, ett'ei se ole isänmaanystävä, joka puhuu ruotsia!" Hän otti sen kuin persoonalliseksi loukkaukseksi, sitä enemmän kun hän tunsi kuuluvansa ei maamme ruotsalaiseen kansanainekseen, vaan sen suomalaiseen. Suomen ruotsalainen oli hänelle vierasta rotua. "Kerjäävä uusmaalainen tekee minuun vastenmielisen vaikutuksen. Minä annan hänelle roposeni samalla tunteella kuin neekerille, venäläiselle tai italialaiselle." Hän oli ja pysyi suomalaisena, karjalaisena. Suomenkansa oli hänen kansansa. Helylä ja Saimaan seudut olivat hänen Suomen maansa. Ja kuinka vähän puoluemies hän oli, kuinka täydellisesti hän käsitti ajan vaatimukset, osoittavat ne mietteet, joita hän tammikuun 11 p:nä 1880 kirjoitti:
"Suomenkansa on nyt saavuttanut kauvan toivotun päämaalinsa, kielensä yhdenvertaisuuden ruotsinkielen kanssa. Paljon tarmoa ja paljon taitoa on tämän toivotun päämaalin saavuttaminen kysynyt suomenkielen oikeuksien puolesta taistelleilta innostuksen miehiltä. Kuolemattoman kunnian ovat tulevat sukupolvet antavat sekä sen aatteen alkuunpanijoille että sen ajajille, ja koko sydämmestäni onnittelen minä kansaamme tähän voittoon. Sillä kieli on ja pysyy kuitenkin ei ainoastaan hengen lähimpänä ilmauksena, vaan sen tärkeimpänä aseena ja elinehtona."
Molempien kielten tasa-arvo johti päämaaliin molempien kansanainesten yhdenarvoisuudesta tässä maassa. Sinun pitää rakastaman ja kunnioittaman koko isänmaatasi! Ja isänmaallista oli hänestä jokainen harrastus, joka tarkoitti koko isänmaan onnea. Ja hyvää oli hänestä jokainen harrastus, joka johti rauhaan ja yksimielisyyteen. Sellaiseen harrastukseen oli jokaisessa yhteiskunnassa yllinkyllin ja rajattomasti tilaisuutta. "Astukaa vaan esiin, niin on isänmaan tarkoitus, ja ottakaa eteenne ja pitäkää hyvänänne. Kaikista on täällä täysin määrin huolta pidetty, nuorista ja vanhoista, köyhistä ja rikkaista, voimakkaista ja heikoista, kaikki ovat kutsutut kukin leiviskänsä mukaan toimimaan isänmaan hyväksi. Mutta hyvä tapa vaatii, ett'ei kukaan pistä mitään taskuunsa kantaakseen sitä pidoista ystävilleen ja suosikeilleen. Kantakoon kukin roponsa isänmaan alttarille. Hakekoon hän toimialansa missä avaran juhlasalin nurkassa tahansa, työskennelköön hän kokonaisuuden tai jonkun sen osan palveluksessa, ei ole hän missään tapauksessa siveellisesti oikeutettu vaatimaan kokonaisuuden tai enemmistön luuloteltua parasta jonkun yksityisen tai jonkun vähemmistön kustannuksella."
Mutta missä hän ennen kaikkia näkee kansansa pelastuksen, mikä on hänestä se ainoa tulevaisuuden ohjelma, jonka mukaan voimme menestyksellä toimia, mikä se näkymätön lippu, jonka hän kohottaa, sen on hän lausunut seuraavissa sanoissa, jotka hän kirjoitti 21 p. huhtik. 1878 ja jotka hän ajatteli suuren teoksensa loppusanoiksi:
"Sijaa aatteille!"
"Me olemme pieni kansa. Harrastakaamme senvuoksi korskeata ja jaloa moraalia. Ei niin kuin olisimme oikeutetut alhaisempaan ja epäjalompaan, joskin olisimme suuret ja mahtavat, mutta se on hyväksyttävää viisautta, joka koettaa yhdistää edullisen siihen, mikä on itsessään hyvää ja oikeaa. Harrastakaamme siveellisiä aatteita ja me voimme käydä kohti tulevaisuuttamme suuremmalla luottamuksella kuin jos meillä olisi oma panssarilaivasto ja sadantuhannen miehen armeija."
"Meille on puolen vuosisadan kuluessa opetettu, että oikeus on sitä, jolla on voimaa päästä valtaan. Sanokaamme suoraan, että sellainen oppi on pohjaltaan jumalaton oppi. Sillä se, mikä varmemmin kuin mikään muu pääsee valtaan, on väkivalta. Jos me yhä edelleenkin tunnustamme tämän opin totuudeksi, niin tapahtuu meille oikein vielä sinäkin hetkenä — jota Jumala varjelkoon tulemasta — jolloin se kohdistetaan kansallista itsenäisyyttämme vastaan, mikä nyt ja vastedes on valtiollinen turvamme."
"Vedotaan historiaan ja huomautetaan, että kaikkina aikoina on niin tapahtunut, että valta on ratkaissut kansojen olemassaolon, että voimakkaammat ovat aina nielleet heikompansa, ja että kansain oikeuden korkeimmat tuomarit ovat kansat itse; jos kaksi heistä joutuu riitaan, on se valta, joka sen ratkaisee; s.o. voimakkaammalla on oikein, heikompi häviää. Raakuus ja vallanhimo ovat aina olleet vallassa ja ovat yhä vieläkin. Mutta on toki toinenkin valta, joka on voimakkaampi kuin raakuus ja itsekkäisyys, mahtavampi kuin se, joka perustuu aineelliseen valtaan. Se on hengen jalouden, se on aatteen voima."
"Voiman siveysoppi viittaa menneisyyteen, aatteen siveysoppi tulevaisuuteen."
"Harrastakaamme tulevaisuuden siveysoppia!"
* * * * *
Päättyköön esityksemme August Fredrik Soldanin elämästä tähän toivomukseen, jonka hän ikäänkuin jätti perinnöksi kansalleen. Sillä se oli siihen kuin tämä elämä kaikissa vaiheissaan oli tähdännyt: hengen jalouden ja korkean ja jalon moraalin omistamiseen.
Hajanainen oli tämä hänen elämänsä ollut, vaillinainen ja keskeneräinen sen työ, ja usein oli se hänelle itselleenkin ollut tarkoitusta vailla. Monia oli hän koetellut: taiteita ja tieteitä, käytäntöä, keksintöjä ja kirjailemista. Mutta kaksi johtavaa, aina esiytyvää punaista lankaa siinä pujottelihe sen silmäkkeiden läpi: toinen palava rakkaus isänmaahan, joka ei hetkeksikään heikentynyt, kuinka kauvas hän siitä poistuikaan ja kuinka vähän näytti olevankaan toivoa sinne palaamisesta; — ja toinen vielä palavampi rakkaus totuuteen ja sen toteuttamiseen ensin omassa elämässä ja sitten kansan.
"Usein olen mielessäni kuvitellut alabasteri-uurnaa, joka on asetettuna ajan virtaan, missä sen reunat yhä läpikuultavammiksi hioutuvat. Uurnan sisässä asuu aate, ihmiskunnan iäti loistava lamppu, ja kuultaa läpi — ensin ei ollenkaan, sitten vähitellen yhä heleämmin kuta enemmän kuori kuluu — kunnes sen valo kerran kirkkaana ja kauniina loistaa seinien läpi kaikkein sameimpaankin silmään."
Noin oli aatteen iäti loistava lamppu aikain kuluessa hänessä itsessäänkin valjennut, vuosi vuodelta yhä kirkkaammaksi käyden. Muulle maailmalle ei se vedenalaista valoaan paljonkaan levittänyt. Harvat hänet tunsivat, harvoille hänen lamppunsa loisti. Mutta yksi oli varma — niinkuin Hedlund hänestä kirjoitti, — "August Fredrik Soldanissa omisti Suomi isänmaata rakastavan, lämminsydämmisen, läpirehellisen, runsailla tiedoilla varustetun pojan, joka voi olla ja jonka tulee olla nuoremmalle sukupolvelle jalona esikuvana. Tuo totuutta hakeva mietiskelijä ei enää ole olemassa, mutta hänen muistonsakin on yhdysside."
Niin, olkoon se yhdysside tuon vanhan ja vankan sukupolven miehistä, jotka nykyisen Suomen katon alle saivat, niihin nuoriin, jotka nyt sen katon alla asuvat ja tahtovat sitä repimästä estää.
Jos tämän elämäntarinan on onnistunut tuota sidettä lujittaa ja osoittaa, että Suomitupa mahdollisesti kerran revittynä on uudelleen rakennettava niille ikuisesti järkähtämättömien siveellisten ja oikeudellisten periaatteiden salvaimille, jotka ovat sen seiniä tähänkin saakka pystyssä pitäneet, silloin ei ollut tämä elämä turhaan elettyä, ja silloin on sen kertojankin tarkoitus saavutettu.