Produced by Juha Kiuru

HAJAMIETTEITÄ KAPINAVIIKOILTA I

Ensimmäinen ja toinen viikko

Kirj.

JUHANI AHO

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYSLUETTELO:

Alkulause.

Sunnuntaina 27 p:nä tammikuuta.
Uudenlaista isänmaallisuutta.
Ensimmäiset oireet.
Johtajain älytaso.
Ryssän laskuun.

Maanantaina 28 p:nä tammikuuta.
Vaikutelmia kadulta.
Oikeutta ei voida jakaa.
Senaatti turvassa.
Lakkojulistus.
Raskas taival.
Lopun loppu.
Isketty iskee.
Eduskunta ei kokoonnu.
Huhuja.
Telefoonisensuuriko?
"Työmies" vain.
Kaduilla ammutaan.
Ei tästä mitään tule.
Sosialismin häviö.
Tämän täytyy päättyä romahdukseen.
Aaveita.
He ovat laskeneet väärin.
Selviääkö koskaan?
Yhteistyö lopussa.
Ainahan te kehuitte voittaneenne.
Punakaartilainen.
Missä vihollisesi?

Tiistaina 29 p:nä tammikuuta.
Suomi—Kreikka.
On noloa.
Ei me osata hallita.
Kaksi rintamaamme.
Pyhä vihani.
Vallankumousjulistus Suomen kansalle.
Eduskuntaryhmien julistus.
Heidän senaattinsa.
Huhuja.
Autoilla ajetaan.
Nurinkurista.
Pilasivat oman pesänsä.
Rikos, tyhmyys, petos.
Mikä oli johtajain vaikutus.
Edullinen asemamme.
"Täytyy voittaa".
"Hallitus alotti".
"Työmiehen" tietoja.
Oikeudesta tarttua aseihin.
Mannerheimin täytyy voittaa.

Keskiviikkona 30 p:nä tammikuuta.
Huhuja.
Kadulta.
Edut ja aatteet.
Aakkosia.
Rangaistus ja kosto.
Juttuja ja huhuja.
Kiellettyä kirjallisuutta.
Oulussa palaa.
Paha mieli, hyvä mieli.
Syntipukin tarve.
Uusi eduskunta tulossa.
Luikkimaan tiehensä.
Opettajatar agiteeraa.
Tokoi.
Eiköhän tullut ereys?
Milloin ja minne.
Miltä tuntunee.
Tihutyöt alkavat.
Tulevat näkemään.
Mies paikallaan.
Rauha?
Valhe kukistuu.
Se on Venäjän viljaa.

Torstaina 31 p:nä tammikuuta.
Edusmiehiä etsitään.
Kapitaaliketun ajojahti.
Hyödyllisten valheiden levittämistoimisto.
Tunnelma.
Hajamietteitä.
Se pysyy.
Tuleva taantumus.
Mikä on mikä?
Saksa ja me.
Näenkö aaveita?
Alakuloisia mietteitä.
Värväystä.
Huhuja.

Perjantaina 1 p:nä helmikuuta.
Sovinnon ja rauhan haaveita.
Antti Mikkola murhattu.
Kaupungilla ammutaan.
"Vallankumoustuomioistuimet tarpeen".

Lauvantaina 2 p:nä helmikuuta.
En saa kannatusta.
Ylimys.
Manner pelkää.
Manner ilmiantaa.
Valpas.
Katala asiakirja.
Suomi Trotskin koekaniini.
Se elää sittenkin.
Tilintekoa.
Vapauden, valon kotimaa.
"Otti haltuunsa".
"Vaikeuksia".
Smilgan sodanjulistus.
Laki vallankumousoikeuksista.
Lohduttava tieto.
Rivejä täydennetään.
Ille faciet.
Vankeja surmattu.
Ei sääliä, ei oikeudentuntoa.
Emmekö olleetkaan samaa kansaa — vielä?
Smilgan sodanjulistus — peloitusko?
Sotkuinen vyyhti.
Uskon.

Sunnuntaina 3 p:nä helmikuuta.
Kumpiko parempi?
Miten oikean sosialistin pitäisi.
En koskaan.
Lyökööt päänsä seinään.
"Kansalliskaarti".
Voitto?
Itsenäisyysjuhlat.
Svinhufvud.
Kun "Työmies" takavarikoidaan.
Kaartin vala.
Kuolemanrangaistus poistetaan.
Mitalin toinen puoli.

Maanantaina 4 p:nä helmikuuta.
Ajan kuva.
Välit kiristyy.
Opitaanko?
Kun saisi olla mukana.
Tuleva sananvapaus.
Tuleva hallitusmuoto.
Lapsellinen luulo.
Henkinen jääkautemme.
Mitä tapahtuu Saksassa?
Luvattomasti poistuneet.
Myrkytettyjä jauhoja.
Palvelijattarien rintama.
Länsimainen sivistys ja "Työmies".

Tiistaina 5 p:nä helmikuuta.
Kuka maksaa kulut?
Meidän tiemme.
Metsä arvoton.
Rauhan tarjousko?
Ylipäällikön valta.
Nälkärintamalla.
Tuumiskeluja tulevaisuudesta.
Terrori lisääntyy.
Venäläiset.
Kyllä ne tietää.
Tunnelmia.
He uskovat kykenevänsä.
Myöntävät alottaneensa.
Ursin ja koulupojat.
"Svinhufvudin rintama".

Keskiviikkona 6 p:nä helmikuuta.
Juttu.
Salamurhia.
Suhteemme Saksaan.
Punaisten venäläiset upseerit.
Viipurista.
Erään varakkaan miehen luona.
Ryssän rumpu — ainakin pärisee.
Joukkomurhat alkavat.
Asejuttu.
Pikakuva.
Toistupaiset.
Tapetaan, tuhotaan, kidutetaan.
Haapalaisen päiväkäskyt.
Yllytystä verikostoon.
Mitä he ovat saavuttaneet.
Runebergin päivänä.

Torstaina 7 p:nä helmikuuta.
Huhuja.
Puolueettomat.
Mistä taistellaan.
Työn tasavalta.
Rikos ja rangaistus.
Toverit, sotilaat.

Perjantaina 8 p:nä helmikuuta.
Viljaa Siperiasta.
Työläiset eivät saa palkkojaan.
Heti!
Lupaavat poistaa köyhyyden.
"Virkamies".
Leivättömyys sodan syy — kenen syy sota?
Lahjomisyritys.
Ryöstettyään Suomen pankin.

Lauantaina 9 p:nä helmikuuta.
Smolnassa.
Makian leivän päivät.
Tuikahti ja sammui.
Huhuja.
"Spiriti jest?"
Rotat lähtevät.
Auttaako Saksa?

ALKULAUSE.

Kapinan aikana elimme täällä Helsingissä kuin suuressa yhteisvankilassa. Päivän aikaan saivat vangitut kyllä tavata toisiaan, kun liikkuivat varovasti, yksitellen, enintään kaksin. Jos kolme henkilöä pyrki yhteen, täytyi heidän jo tulla ja lähteä eri aikoina. Vartijoita ja vakoilijoita liikkui kintereillämme kaduilla ja vaani heitä monessa kodissakin. Yöksi olimme kaikki suljettuina kukin koppiimme, jonne kuulimme laukauksia harva se yö ja salaperäisten autojen vimmattua hyrinää. Milloin tahansa voi se pysähtyä portin eteen ja ottaa ja viedä retkelle, josta aina ei ollut palausta.

Olihan se kylläkin kaameata aikaa täälläkin, mutta mitä se olikaan sen rinnalla, mitä maaseudulta kuului jo silloin, varsinkin sen jälkeen kuin rintamat murtuivat ja kaikki kauhut paljastuivat.

Oli vaikea ryhtyä mihinkään entiseen työhön. Päiväinen aika kului "tietotoimistojen" väliä kulkiessa ja välittäessä uutisia paikasta toiseen. Jokainen tuttava oli sellainen tietotoimisto. Juttuja kerrottiin ja tarkistettiin. Kotiin tultua askartelivat ajatukset lakkaamatta sen ympärillä, mitä oli kuullut ja nähnyt. Pitkinä iltoina ja öinä ne keskittyivät siihen, mitä tämä oikeastaan on, miten tähän on tultu, mikä tästä on tuleva. Mitä erilaisimmat ja aina kuitenkin samat mietteet, aavistelut ja suunnittelut syntyivät ja katosivat. Kunpa olisi saanut olla valkoisella puolella, kantamassa korttaan yhteiseen kasaan, innostumassa, ehkä myöskin innostamassa — vaikka eipä siltä, että sitä olisi siellä tarvittu. Siellä tehtiin työtä, täällä odotettiin valmista.

Kun en muutakaan osannut, rupesin merkitsemään muistiin mietteitäni ja vaikutelmiani. Ne olivat yhtenä päivänä yhdet, toisina toiset, usein vastakkaiset. Siksi nimitän niitä "Hajamietteiksi". Ne esiintyvät ilman mitään varsinaista yhtenäisyyttä ja kokonaisuutta, jopa johdonmukaisuuttakin; niissä haparoidaan kuin sokeina, peräydytään, eletään toivossa ja epätoivossakin. Ne kun syntyivät silloisten tilanteiden johdosta, ne kuvastavat tietysti vain niitä eivätkä tulkitse, m.m. sovinnon mahdollisuuteen nähden, kirjoittajan myöhempää kantaa.

Alussa en ajatellut tarjota niitä näin tilapäisinä ja sulattamattomina julaistaviksi. Luettuani ne läpi olen kuitenkin arvellut, että tämän ajan vastainen kuvaaja ehkä saa niistä jonkun piirteen valaistukseen ajan sisäisiä ilmiöitä, osviittoja sen sisäisten tuulahdusten tuntemiseen. Sitä varten, säilyttääkseni purkausten välittömyyden, olen niitä tuskin ollenkaan kirjallisesti muodostellut tai kaunistellut niitä sen siitään, millaisina ne juoksuttautuivat paperille tavallisimmin iltamyöhällä, sen jälkeen kuin oli pysyttävä neljän seinän sisällä.

Elämä oli tapahtumista köyhä varsinkin sille, joka ei ollut mukana siinä työssä, jota täällä salaisuudessa tehtiin isänmaan pelastamiseksi. Se työ kun kuvataan, tulee siitä varmaan jännittävä seikkailukirja. Mitä siitä syrjäinen kuuli, sitä hän ei tietysti tahtonut merkitä edes muistiin kotitarkastusten pelossa. Siksi on näissä muistiinpanoissa tuskin ollenkaan mainittu tapahtumista ja toiminnasta, niissä on ainoastaan niiden etäistä kaikua. Eräissä suhteissa luulisin tältä rintaman nurealta puolelta voivani tarjota jotain uutta ainakin niille, jotka olivat sen oikealla puolella. Saavat näistä ehkä jonkun käsityksen siitä, millä tavalla täällä kapinalliset hoitivat yllytysrintamaansa sanomalehdissään. Sitä varten olen selostellut "Työmiehen" ja "Tiedonantajan" tärkeimpiä, etten sanoisi törkeimpiä, kirjoituksia, joita valkoisessa Suomessa ei ollut saatavana. Polemisoimalla niitä vastaan tuulettelime siitä pilaantuneesta ilmasta, johon vääristely ja valhe pyrki meitä täällä joka päivä tukehduttamaan.

Tässä niteessä on vain se, mikä tuli pannuksi paperille kahden ensimmäisen kapinaviikon aikana. Jatkuuko juttua, se kai riippuu siitä, näyttäytyykö ihmisillä tänä vapauden aikana olevan aikaa ja mielenkiintoa vankeuden aikaisten seuraamiseen.

Helsingissä, 1 p:nä kesäk. 1918.

Juhani Aho.

Sunnuntaina. 27 p:nä tammikuuta.

Uudenlaista isänmaallisuutta.

Tänään oli tämän kirjoittajalta "Helsingin Sanomissa" näin kuuluva kirjoitus:

Onhan tähän maailmanaikaan saanut tottua melkein mihin outoon ja uuteen tahansa, yllätykseen yllätyksen jälkeen. Kansalliset ja isänmaalliset ihanteet entisine sisältöineen kielletään. Ei ole mikään alkeellisinkaan oikea, puhumattakaan kauniista ja todesta ja pyhästä, enää semmoisenaan tunnustettua. Nuo sanat, kun ne lausuu, kuuluvat miltei muinaistarumaisilta, jonain etäisenä historiallisena aikana tunnustetuilta ja käytäntöön sovelletuilta. Kaikki arvot arvotetaan uudestaan. Siitä olen tässä lehdessä jo ennen esittänyt eräitä esimerkkejä. En olisi luullut, että enää voitaisiin esittää mitään oleellisesti uutta. Ja kuitenkin on meillä lausuttu mielipiteitä, joiden takana on ainakin meille suomalaisille ihka uudenlaista valtiollista ajattelua.

Viipurin tapahtumat kyllä ovat voittaneet Turunkin tapahtumat sikäli, että venäläisiä kutsuttiin ja että ne tulivat suomalaisten avuksi vielä senjälkeenkin, kuin Venäjä oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Mutta ilmiö semmoisenaan ei kuitenkaan ollut laadultaan entisestä eroava eikä aatteeltaan uusi. Se oli vain sama taikina, joka kuohui yli reunain toisessa korvossa. Kansamme huonoimmat, valistumattomimmat ja vastuuttomimmat ainekset kyllä taas veriveljeilivät vertaistensa kanssa, ja sitä jatkuu tätä kirjoittaessa, mutta vaikka sitä valittikin, oli kuitenkin vielä olemassa se lohdutus, ettei siinä ollut mitään aatteellisesti ja periaatteellisesti uutta, ettei tapahtuman takana ollut mitään sitä kannattavaa teoriaa. Eihän lopulta ollut tarpeen muuta kuin riittävä fyysillinen voima toisen fyysillisen voiman voittamiseksi.

Se näytti sitä mahdollisemmalta, kun johtavalta sosialistiselta taholta nähtävästi oltiin venäläiseen apuun nähden omia kansalaisia vastaan samalla periaatteellisella kannalla kuin muutkin tämän maan kansalaiset. Sielläkin joskus, vaikkakin yleensä laimeahkosti vakuuteltiin, että oli toivottavaa, että vieraasta sekaantumisesta meidän sisäisiin selvittelyihimme tulisi loppu — niin pian kuin suinkin. Ollaanhan edelleenkin maailmanmattisia, sosiaalisen vallankumouksen asia on kaikkien maiden köyhälistöille yhteinen päämäärä, mutta erikoistaistelut ovat kunkin kansan keskuudessa suoritettavat omin voimin — jotakin sentapaista lausahtivat sosialistien johtajat kireelle pantuina, ja minä uskoin, naivisti kyllä, että tämä oli vilpitöntä suomalaiskansallista vakaumusta. Että veri sittenkin oli vettä sakeampi.

Olin sen mukaisesti kuvitellut, että venäläisen sotaväen täältä poistumisen toivo oli niin yleinen, ettei koko maassa ollut keitään muita kuin pistinsosialistit ja anarkistit sekä "ystävättäret", jotka eivät olisi huoanneet helpoituksesta sinä päivänä, jona viimeinen sotilasjuna oli viheltäytynyt irti Helsingin asemalta. Vaikka nyt keisari olikin "yhteisin voimin" kukistettu, vaikka täkäläisiä porvareja olikin yhteisesti "puristettu" ja "hierottu", saatu heiltä mielenosoitusapua ja muutakin, käyty käsikädessä ja suudeltu ja syleilty ja lippuja yhteen hulmutettu, niin hyvä olisi kuitenkin, jos heistä olisi päästy. Olisi ehkä vähän herkistytty eron hetkellä, itkahdettukin, mutta kuitenkin pian kuivattu kyyneleet niinkuin tavallisesti hiukan liian pitkäaikaisten ystävyyssuhteiden jälkeen.

Sillä olivathan ne vieraat olleet koko lailla epämukavia. Olivathan ne syöneet talon leipää, herkutelleet maitohuoneessa, makailleet parhaissa paikoissa, n.s. isännän ja emännän omassa sängyssä, kun nämä itse saivat pakoilla ladoissa ja riihissä ja aitoissa ja ullakoilla. Olihan heistä ollut vastusta väentuvassakin. Ei sielläkään yötanssien iloista huolimatta lie ollut vieraista aivan jakamatonta iloa. Eihän siellä ollut ennenkään erin suureen siivoon totuttu, mutta eiköhän sitä sittenkin ollut jonkun verran liikaa lujimmillekin hermoille ja aisteille. Ja kun uhkasi leipäpula, heinäpula, nälkä ja hätä, kun lehmät lakkasivat lypsämästä, kun lypsylehmätkin täytyi teurastaa, kun hevoset laihtuivat luurangoiksi, kun aina piti antaa vieraalle päältä omasta yhä vajuvasta laarista eikä ollut toivoakaan sen täyttymisestä. Ja olihan niiden hyvien veljien joukossa huonojakin veljiä, omin lupinsa ottajiakin — noin vain kaikkein lievimmin sanoen.

Olin siis usein jotenkin varma, parhaimpina päivinäni vallan varma siitä, että sosialistinen johtokin, samoinkuin kaikki muutkin kansalaiset tässä maassa, pitää venäläisen sotaväen täällä maan vaivana, josta on hetimiten päästävä, ja että se kaikessa hiljaisuudessa siihen suuntaan työskenteleekin, valmistaen veljiään, harjoittaen heidän keskuudessaan valistustyötä siihen suuntaan, että Suomi on Suomi eikä Venäjä; opettaen, mitä tämän maan itsenäisyys on ja mihin se oikeuttaa ja pakottaa meitä ja velvottaa heitä; että se oli tsaari, joka heidät tänne toi meidän tuhoksemme, että vallankumoussotamiehen on tehtävä toisin kuin tsaarin sotamiehen, että tulijan on muututtava lähtijäksi, sortajan vapauttajaksemme — myöskin omasta itsestään.

Ja minä olisin antanut pääni pantiksi, että kun tämä vapauttajasotilas tulee kysymään vapautetulta: "Kuules, toveri, kuuluuko se todeltakin vapauteesi, että meidän, aseveljien ja ystävien, täytyy erota nyt heti, sano, olenko minä sinulle epämukava, olenko liikaa?" — silloin suomalainen toveri vastaa: "Hyvä veli, elä pahastu, että sanon suoraan, mutta sinä olet liikaa. Leipä loppuu, kotonasi sitä ehkä on vähän enemmän, mene sinne; jollet mene, kuolemme molemmat nälkään." Venäläinen sanoo: "Mutta sinun porvarisihan on, niinkuin olet monta kertaa sanonut, samanlainen kuin minunkin: verenimijä, riistäjä, sortaja … olet sanonut tarvitsevasi, olet pyytänyt ja saanutkin apuani häntä puristaaksemme, tarvitset ehkä vieläkin. Teemme täällä niinkuin siellä, otamme hänen maansa ja tavaransa ja viljansa, ehkä se meille molemmille riittää kesään mennessä, ja porvarista, kornilovilaisesta, kerenskiläisestä, saksalaisesta ei väliä. Kun olemme suoriutuneet hänestä, silloin minä lähden." Mutta suomalainen toveri sanoo: "Kylläpä kyllä … niinpähän niinkin, kuomaseni … kiitos, kiitos kaikesta, mitä olet tehnyt ja mitä lupaat, mutta meillä tulee tässä sittenkin nälkä … koetan hoitaa itse oman porvarini, hoida sinä omasi." "Sinä siis tahdot?" — "Niin, ky-kyllä minä —"

Toveri, ystävä, jos hän todella oli sitä, olisi varmaankin ymmärtänyt tämän puheen, tai sanokaamme varmuuden vuoksi: hän olisi ehkä sen ymmärtänyt. Ainakin olisi se ollut hänelle sanottava. Ja vieras olisi ehkä lähtenyt talosta, niin pian kuin oli saanut kampsunsa kokoon. Ja olisi pantu toimeen huimaavat erojaiskemut ja eroikävän haihduttamiseksi vaikka lakkautettu niiksi päiviksi kieltolaki. Ja niin olisi asia ollut sitä myöten valmis, enkä luule, että meillä olisi tarvinnut olla tunnonvaivoja siitä, että olimme jääneet vieraalle mitään velkaa; vapautemme tilinpäätöksessä olisivat vastaavat ja vastattavat luultavasti olleet jotakuinkin tasan, varsinkin kun epävakaiset saamiset olisivat jääneet meidän poistettavaksemme.

Mutta nyt on käynytkin kokonaan toisin. Kun venäläinen toveri kysyi suomalaiselta toveriltaan, onko lähdettävä, vastasivat nämä, toveri Sirola ensin ja sitten koko sos.-dem. puolueneuvosto: "Elkää pitäkö kiirettä. Teidän pois kiirehtimisenne on vain asestetun porvariston vastavallankumouksellista provokatsionia. Teidän on jäätävä tänne uhatun köyhälistömme turvaksi. On luonnollista, että täälläolonne aikana edistyneempinä yhä agiteeraatte meidän takapajuisten suomalaisten keskuudessa. Jääkää siis vain tänne ainakin siksi, kunnes rauha on solmittu. Teidän olonne on tarpeen vallankumouksellisen Pietarin suojelemiseksi jonkun imperialistisen hallituksen hyökkäyksiä vastaan. Elintarvepulankin uhalla!"

Mitä tämä vastaus oikein tietää?

Se tietää, että täällä voidaan yhä edelleenkin tarvita venäläisten apua suomalaisille suomalaisia vastaan — tämä on kyllä vain toveri Sirolan yksityinen mielipide, mutta en luule, että tuo omena on pudonnut kauaskaan itse puusta. Se ei ole siis enää punakaartilainen, joka juoksee kasarmiin hakemaan aseellista apua, vaan kansanedustaja ja yksi puolueensa johtomiehiä, joka sen lisäksi vielä toivoo henkistäkin tukea täkäläisiltä sotamiehillä ja matruuseilta kansansa valtiolliseksi valistamiseksi. Se sisältää vielä sen, että Pietaria on täältä päin suojeltava sikäläisen ja samalla tietysti täkäläisenkin yhteiskunnallisen vallankumouksen tukemiseksi ja edelleen kehittämiseksi. Vielä sisältää se sen mahdollisuuden, että tätä apua voidaan pyytää tai tarjottaessa ottaa vastaan toistekin, rauhan tehtyäkin, milloin vain täällä huhutaan tai siellä hoilaistaan.

Edelleen sisältyy siihen se, että tosiasiallisesti puolueettoman Suomen tasavallan, jonka Saksaa vastaan sotiva Ranskakin, tietystikin sen täydellistä puolueettomuutta edellyttäen, on tunnustanut itsenäiseksi valtioksi, on ylläpidettävä taistelumahdollisuuksia Venäjän ja sen vihollisen välillä, jopa niitä mahdollisuuksia tarjottavakin suomalla maan joutua taistelutantereeksi. Sellaisen tilanteen jatkumisen suotavuudestahan on vain yksi askel siihen, että, niinkuin eräs edusmies suoraan muuten lupasikin, vallankumouksellisen Pietarin puolustamiseksi täältä tarjotaan pietarilaisille helsinkiläistä aktiivistakin apua, yksin Ruotsiakin vastaan.

Se on kaikki tämä suomalais-kansalliselta ja isänmaallis-itsenäiseltä kannalta katsoen siihen määrin kamalaa ja katalaa ja turmiollisuudessaan kauas kantavaa uutta oppia, että ne anarkistiset teoriat, jotka käytäntöön saatettuina ovat johtaneet viimeksi Viipurin tapahtumiin, siihen nähden tuntuvat tuiki viattomilta.

Tämän valtioviisauden mukaisesti maamme kohtaloita johtaen ja sen politiikkaa suunnaten ja tuon politiikan saavutuksia odotellen meidän siis olisi jätettävä täkäläisten venäläisten varaan, jokaisen yksityisen kasarmin varaan — sillä myöntäväthän he itsekin kurittomuutensa — milloin he itse katsovat ajan tulleen täältä poistua, s.o. milloin heidän mielestään ei vaara enää uhkaa Pietaria; siihen saakka, kunnes rauha joskus on saatu solmituksi, kenties kuukausien, ehkä vasta vuosien taa — sillä johan siellä taas sotasapeliakin kalkutellaan — ja kunnes sekakomitea on saanut miljaardipesän selvitetyksi. Ja ehkä vielä kauemmaksikin, sillä uhkaako vallankumouksellista Pietaria vaara vain jonkun imperialistisen ulkovallan puolelta? Eikö sitä uhkaa vaara itsestään Venäjältäkin ja eikö sen uhan, ja juuri sen, kestäessä sotaväki Suomessa halua jäädä tänne sen suojaksi? Milloin lakkaa sen vaaran uhka?

Tuota kaukaista lähtöhetkeä odottaessa täällä jokainen lapsi, joka itkee maitoa, jokainen äiti, joka värisee vilusta ja pyörtyy leipä- ja lihajonossa, saa tehdä työtä elättääkseen niitä, jotka täältä käsin ylläpitävät Venäjän nykyistä hallitusta ja sen vallankumousta ja ovat samana tukena meikäläisen punakaartilaishirmuvallan jatkumiselle, kuin ovat olleet sen syntymiselle. Vieläkö meidän pitää niellä tämä malja, suorittaa siitäkin sotavero? Eikö jo riittänyt uhriveromme maailmansodan molokille? Vieläkö täällä täytyy uhrata Venäjän sisällisen sodan alttarille?

Vai onko ehkä koko kansaa näin riistettävä oman sisällisen sodan valmistamiseksi?

Sillä se tästä venäläisten viipymisestä täällä on lopullisena seurauksena, ehkä hyvinkin hartaasti toivottuna tuloksena. Ja sitä vartenko ehkä onkin niin kiihkeästi veljeilty, sitä vartenko siinä Suomen muka vapauden valtalaissakin oli tuo ponsi aseasiain ratkaisemisen jättämisestä Pietarin piiriin, meidän oman määräämisemme ulkopuolelle, samoin kuin ulkopolitiikkakin? Kerenski teki tyhmästi hajoittaessaan eduskunnan, missä oli sen suunnan kannattajaenemmistö. Hän käsitti kokonaan väärin Mannerin ja hänen miehensä. Eivät ne pyrkineet täyteen lopulliseen eroon silloin enempi kuin nytkään. Heidän kaikki aputiensä johtavat aina lopulta Pietariin — nälänhädänkin sieltä uhatessa.

Mahtaneeko tämä politiikka olla vain puoluejohdon politiikkaa? Kuinka yleinen on tämän uuden itsenäisyysopin, näiden isänmaallisten aatteiden, tämän valtioviisauden kannatus työväen keskuudessa? Siitä päättäen, että sosialistinen puoluejohto, joka aina kulkee virran mukana, missä se on voimakkain, uskaltaa antaa ymmärtämyksensä venäläisen sotaväen viipymiselle tässä maassa ja kaikelle, mikä siitä on seurauksena, se kai tietää, ettei se ole yksin. Sen takana on nähtävästi vielä, ainakin tällä hetkellä, puolueen enemmistö, ainakin se, joka kulkee kokouksissa ja äänestää siellä — ja niissä kai liikehtii muutakin työväkeä kuin punakaartilaisia. Siellä täällä nousee tosin vastapärskeitä, mutta virta on toistaiseksi vienyt nekin mukanaan.

Tulleeko se mahdollisesti siitä, että odotetaan vallankumousta ja sen siunauksia ja annetaan johtajain sitä valmistella punakaartien ja venäläisten kanssa. Sellainen vallankumous tai oikeammin vallankaappaus itämaiseen malliin on nähtävästi tekeillä. Jos se tulee missä muodossa hyvänsä, ei se voi olla tähdättynä mitään muuta kuin tämän maan korkeinta vallanpitäjää, eduskuntaa, vastaan, kansan valitsemaa eduskuntaa, siis lopulta itse kansaa ja sen valtaa vastaan, jolla ei ole, ei voi eikä saa olla muuta tahtonsa pysyvää ilmaisumuotoa kuin se, minkä joka miehen ja naisen vaalilippu uurnasta nousten on antanut ja tulee aina antamaan, uudestaan ja uudestaan, pakotusten ja väkivaltaisten pistinhajoitusten jälkeenkin.

Se on ehkä tämä vallankaappaushanke, joka on kaiken takana, suojeluskuntien vainon, ase-etsintäin, lujan järjestysvallan kiihkeän vastustamisen, punakaartilaishemmottelun ja nyt viimeksi sotaväen täällä pidättelemisen taustana ja perimmäisenä tarkoituksena.

*

Ensimmäiset oireet.

Tänä aamuna näin ensimmäiset oireet. Ajoin raitiovaunussa Hbl:n toimituspaikan ohi ja näin siinä seisovan punakaartilaisvartion. Vaunussa sitä päiviteltiin. Minussa syntyi tunne: nytkö taas! Se oli kyllästymisen ja toivottomuuden tunne. Olihan se tuo sama tunne uudistunut niin monta kertaa kaikenlaisten lakkojen aikana, viimeksi marraskuussa, eikä vielä oltu tultu mihinkään parempaan. Eivätkö nuo ihmiset todella voi keksiä mitään uutta? Yhteiskuntaa pidetään vähän aikaa pinnistyksessä ja sitten se pinnistys laukeaa ja tullaan vähän taapäin sikäli, ettei ainakaan ole päästy eteenpäin. Saa nyt nähdä, mitä tästä tulee. Luultavasti ei sen enempää kuin ennenkään positiviseen suuntaan, mutta kyllä kai negativiseen.

Ei lehdet tänä aamuna vielä olleet oikein selvillä tulevasta lakosta tai vallankaappauksesta, siitä, mikä tästä nyt tullee. Vaikka kirjoituksissa näkyykin sen aavistelua, ei kai uskottu sen näin pian puhkeavan. Vaikka minulla tänä päivänä oli "Helsingin Sanomissa" kirjoitus, jossa arvelin venäläisten täällä pidättämishalun viittaavan vallankumoukseen, oli minulla kuitenkin johonkin seuraavaan numeroon tekeillä kirjoitus, jossa aioin osoittaa aseellisen vallankumouksen mielettömyyttä ja sen hyödyttömyyttä sosialistien asialle. Uskoin sen siis vielä olevan estettävissä; sokkosilla täällä olemme kulkeneet, tietämättä muusta kuin mikä sormen päähän sattuu.

Niin, vallankaappauksen ensi ilmaus oli siis sanomalehtien ilmestymisen ehkäiseminen. Sensuuri bolshevistiseen malliin, vapaan sanan suun tukkiminen, kuonokoppa. Kuinka vaarallisia me kynämiehet sentään mahdamme ollakin, kun meiltä ensiksi riistetään aseet! Ei mahda olla asia paljon arvoinen, joka tarvitsee tätä keinoa. Vaikka nyt kädet sidottaisiinkin selän taa, niin luulisihan sallittavan suun puhua. Kaikki väkivalta, tsaarin, kadettien, menshevikkien, bolshevikkien, taantumuksen, edistyksen, siihen keinoon se aina turvaa — ja joutuu tappiolle. Eihän ajettava asia itsessään tarvitse olla väärä, mutta se on väärä, niin kauan kuin sitä tällä tavalla ajetaan. Olen täysin vakuutettu siitä, että jos valtiollinen tai yhteiskunnallinen mullistus ei ole muuten aikaansaatavissa, sitä ei voida tällaisilla keinoilla aikaansaada. Sillä kerran täytyy kuonokoppa poistaa, paljoa ennen kuin mullistus on saatu aikaan. Tuo mullistustyö voi kestää vuosikausia, ehkä -kymmeniä. Ei suinkaan porvarillisia lehtiä voi estää ilmestymästä koko sinä aikana, ei ainakaan ilman ennakkosensuuria. Mutta jos ne päästetään irti, voi vapaa sana sittenkin kaataa kaiken, mikä oli rakennettu väkivallan pohjalle.

Eikä tällä toimenpiteellä tule mitään voitettavaksi. Uuden vapautemme, kalleimman aarteemme, täydellisen sananvapautemme telkeäminen tyrmään voimistaa sen siellä hirmuiseksi puristukseksi, joka kykenee räjäyttämään päältään minkä painon tahansa vapautuakseen. Maanalainen sanomalehdistö oli Bobrikoffin aikana voima, jonka pullistusta ei mikään kestänyt. Niin tulee käymään nytkin.

*

Johtajain älytaso.

Jos he, johtajat, vievät tämän johonkin, niin vievät he sen siihen ainoaan mihin kykenevät: täydelliseen sekasortoon. Olen koettanut seurata heidän toimiaan eduskunnassa, heidän esiintymistään yleensä, kuunnella heitä, arvostella heidän älyään, tutkia heidän taktiikkaansa, kaikki siltä varalta, että ehkä sieltä päin sittenkin, heidänkin kauttaan, olisi odotettavissa jotain positivista, että kun ajettava asia, köyhälistön asia, monessa suhteessa on niin oikeutettu, itsessään niin suuri, ei ole niin väliä, keitä miehiä on ohjaksissa. Ehkä ne jotenkuten nämäkin pääsevät perille rekineen, vaikkakin yli kivien ja kantojen.

Mutta kuta lähemmä olen päässyt heitä silmäämään kasvoista kasvoihin, sitä vakuutetummaksi olen tullut siitä, että ne miehet eivät voi mitään rakentaa, että vaikka he saisivat aikaan millaisen vallankumouksen hyvänsä, heillä ei ole kykyä käyttää hyväkseen "voittonsa" hedelmiä. He ovat ryhtyneet repimään tupaa, kun uuden tuvan tarpeet vielä olivat pystyssä metsässä. Heidän joukossaan on kyllä kirvesmiehiä, mutta ei ole arkkitehtejä, tuskinpa kunnon rakennusmestareja ja työnjohtajiakaan. Siitä täytyy tulla "rötös", joka hajoo omaan huonouteensa. Sitä en lainkaan epäile, etteivät he saisi rekeä ojaan, mutta nostamaan sitä sieltä, siihen eivät Mannerit, Sirolat ja Tokoit kaikesta päättäen kelpaa. Toisten on kerran korjattava, minkä he särkevät. Mutta silloin nämä toiset korjaavat sen oman mielensä mukaiseksi ja koko touhu oli turha ja maksoi suunnattomasti. Tietysti repiminenkin on tarpeen, kun huone on asuttavaksi kelpaamaton, eikä sitä enää voida paikata. Mutta sitä ei meidän yhteiskuntarakennuksemme varmaankaan ollut. Korjauksin, vuorauksin ja kengityksin siitä vielä olisi saatu mukiin menevä. Niin on suomalainen aina tehnyt taloudessaan. Umpimähkäinen repiminen on mitä epäkansallisinta menettelyä.

Agitaattoreja, puhujia ne kyllä ovat ja läksynsä he osaavat hyvin ulkoa. On siellä myös pikku temppuilua ja sitä kekseliäisyyttä ja jalkakammin taitavaa pistämistä, mikä on ominaista nurkka-advokaateille, tuolle aitokansalliselle intelligenssi-ilmiölle. Mutta heidän älypiirinsä, jonka sisällä he tepastelevat ja pyörähtelevät ja surisevat, on ahdas. On ollut hermostumiseen saakka yksitoikkoista, kuunnella aina ja aina toistuvan yhden ja saman, olipa sitten pöntössä tohtori Gylling, maisterit Manner tai Kuusinen tai advokaatti Airola tai ylioppilas Sirola j.n.e. Se on samaa "toveri"-tasoa kaikki.

Kyllä se lopulta, pohjaltaan, sittenkin kaikki on "etusmies Kujalaa", joka ujostelematta sanelee pikakirjureille silkkaa "Työmiestä". On lainatavaraa heillä kaikki vähänkin asiallinen. Lainattua edistysmielisiltä porvarillisilta, heidän alotteistaan kaapattua, hiukan pyntättyä ja karnevaalikuvina kadulle vietyä. Lainattua myös suoraan teoriakirjoista ja ulkomaalaisista oloista, eniten venäläiskuosista, jos nyt jo saanee venäläistä pitää ulkomaalaisena. Omaa on vain asiattomuus, omaa sanontatapa, esiintyminen, aivan määrätön valheellisuus tosiasiain väärentämiseen tai salaamiseen nähden; omaa ennen kaikkea fanatismi, joka purkautuu hysterisyyteen varsinkin naisissa. Fonograafi on siellä soinut yötä ja päivää marraskuusta alkaen; kun yksi levy on surissut loppuun, pannaan toinen koneeseen, yllytyslevy yllytyslevyn jälkeen, joiden ainoa sävy on ollut kumouksen valmistamisen soittoa. Vieteri, joka heitä on pyörittänyt, on kaikesta päättäen puolueen punakaartilaishenki. Nyt, kun se on vienyt vallankaappaukseen, kapinaan, ymmärrän oikeastaan erittäin hyvin, että se on siihen vienyt. Muuhun he eivät ole valmistautuneet eivätkä muuhun kyenneet. Eivätkä tule kykenemään.

He tietysti koettavat jollain tavalla suoriutua positivisista tehtävistäkin. Kai uskovatkin onnistuvansa. Kuta rajoitetumpi intelligenssi, sitä laajemmalle se luulee ulottuvansa; on oleva tavattoman mielenkiintoista nähdä, miten sosialidemokraattisen puolueen korkein äly, se, joka on ollut edustettuna eduskunnassa ja jota suurempaa ja syvempää puolueella tuskin lienee, tulee suunnittelemaan heidän uuden Suomensa rakentamisen ja mikä käytännöllinen tulos siitä on syntyvä.

*

Ryssän laskuun.

Ymmärrän tämän mullistuksen suotavuuden venäläiseltä kannalta, varsinkin jos, niinkuin luulen, tämän takana on vanhaa taantumusta, sillä tätä tietä he kai toivovat saavansa suhteet Suomeen entiselleen. Uusi-tsarismi pian puhaltaa henkensä "tavaritshiin" ja hän toimii niinkuin ennenkin. Suomea ei tarvittu edes valloittaa uudelleen, sillä se oli jo valloitetussa tilassa eikä mikään ollut muuttunut. Ymmärrän tämän myöskin niiden kannalta, joiden suomalainen politiikka on se, että meidän on pysyttävä parhaissa väleissä tulevan voimakkaan "liittolaisen" kanssa, joka heidän toivonsa ja uskonsa mukaisesti iät kaiket on pysyvä bolshevistisena. Mutta sitä en ymmärrä, mitä suomalainen kansallinen sosialidemokratia voittaa kytkeytyessään venäläiseen. Jos taantumus siellä voittaa ja kytkyt jää olemaan, niin on tulos selvä: ollaan siinä, missä oltiin ennen sotaa. Mutta jos taantumus ei siellä voittaisikaan, kuinka venäläisen avulla saavutettu mikään tilanne voidaan luulla jäävän pysyväksi, niin pian kuin Suomen kansa pääsee ilmaisemaan mielensä? Mikä tästä tulleekaan, sen täytyy viedä meidän sosialismimme johdon tappioon, jos se tahtoo olla hiukankaan kansallinen ja meidän oloihimme soveltuva.

Maanantaina 28 p:nä tammikuuta.

Vaikutelmia kadulta.

Vallankumous on nyt todella puhjennut ja aikoo jatkua. Ei ole epäilystäkään siitä, että arpa on heitetty, että he ovat astuneet Rubikoninsa yli.

Nyt minä olen ne nähnyt, venäläiset pistimet punakaartilaisten olalla ja jalalla Suomen senaatin kaikilla ovilla. He eivät ole enää niitä marraskuun lakon aikuisia ja jälkeisiä punakaartilaisia, jotka kummittelivat kaduilla marssiessaan työväentalolta Kaivohuoneelle ja jotka ottivat haltuunsa sosialihallituksen huoneet kenraalikuvernöörin talossa. He eivät ole enää niitä, joista heidän oman puolueensakin sanottiin tehneen pesäeron tai ainakin siihen pyrkineen. He ovat nyt puolueensa asestettu armeija, heidän asevelvollinen sotaväkensä. Sieltäkö päin siis pantiin pystyyn militarismi?

Menimme, raamatunkomitean jäsenet, pilanpäiten pyrkimään työhuoneeseemme senaatissa Aleksanterin ja Ritarikadun kulmahuoneessa. Emme tietysti päässeet. Oli omituinen näkemys ja kokemus, että Suomen kansan syvät rivit, joiden lukutaito ja sen kanssa kaikki muukin kulttuuri alkoi Agricolan Uudesta Testamentista, estävät meitä jatkamasta tätä työtä. Olisimme noutaneet paperimme ja kirjamme piiloutuaksemme jonnekin muuanne jatkamaan työtä. Olisimme ehkä saaneet ne, jos menimme anomaan oven avausta pistinherralta. Emme katsoneet voivamme tehdä sitä, ennenkuin lailliset olot palaavat. Virukoot siellä raamattumme ja sanakirjamme.

Pistinpojat, joita puhuttelimme, olivat muuten siistejä, viattoman näköisiä ja kohteliaita poikia. Noita samoja kasvoja muistelen nähneeni eräässä sos. dem. nuorisoliiton kokouksessa, jossa tehtiin innokas ponsi asevelvollisuuden voimaansaattamista vastaan maassamme. Nyt ne kantavat palkkaa aseiden kantamisesta, nämä rauhan ystävät, omaa kansaansa vastaan. Jos olisin aseellisen toiminnan kannalla, niin minä, vaikka olenkin porvari ja vaikka tuo pistin nyt onkin tähdätty omaa rintaani kohti, iloitsisin siitä, että he, kun oikein tiukka tulee, ovat valmiit kuolemaankin asiansa puolesta, eikä vain manifesteeraamaan kaduilla ja kokouspaikoissa. Huomenna on ehkä jo se hetki, jolloin he sitä puolustaessaan myöskin puolustavat isänmaataan Rajajoella. Tuolla pojalla on ehkä veli Pohjanmaalla, joka sieltä marssii tätä veljeä vastaan täällä. Sieltä on tänne pitkä matka. Ryssä sillä välin pettää sukaisee ja käy taistelemaan omaa taisteluaan Suomea vastaan. Ennenkuin nämä veljet ovat kohdanneet toisensa, vie toinen juna toisen ja toinen juna toisen, punaisen ja valkoisen, heidän kummankin todellista, ikimuistoista sortajaa vastaan. Historialla on kepposensa. Mutta luultavasti ei kuitenkaan niin käy. Luultavasti käy paljoa surkeammin ja traagillisemmin. Toinen veli kaatuu ryssän rinnalla, toinen saksalaisen tai ruotsalaisen, niinkuin usein ennenkin, jolloin itä ja länsi täällä taistelivat. Tällä tavallako Suomi puolustaa itsenäisyyttään, käy ensimmäisen taistelunsa sen — menettämiseksi? Se on kai oleva ainakin lähin tulos. Poikaparat siinä pistiminenne!

Venäläisiä ei muuten näy missään. He ovat kai kasarmeissaan tai laivoillaan. Mitäpä he tarvitsisivatkaan näyttäytyä. He ovat vain siellä jossain ja tulevat, ainakin täällä pääkaupungissa, edistämään vallankumouksen asiaa pelkällä olemassaolollaan. Heitä ovat valkoiset täällä väistyneet, täytyen jättää meidät vallattuun, muusta maailmasta eristettyyn linnoitukseen, vihollisen armoille, alttiiksi kaikelle hänen kostolleen.

Ryssäin asiaa ne raukat ajavat, luullen ajavansa omaansa. Ja tämän oman asiansa ajamisesta ryssä tietysti maksattaa heillä laskunsa, heillä ja meillä, kaksinkertaisesti, sillä ilmaiseksi se mies ei mitään tee.

*

Oikeutta ei voida jakaa.

Tapaan erään oikeusosaston senaattorin raastuvan kulmassa. Hänkin on käynyt toteamassa, että vallankaappaus on tapahtunut. Yhteiskunnan palvelijat eivät pääse työhönsä, heidän työhuoneensa ovi on suljettu. Lakia ei ole, oikeutta ei saa jakaa. Oliko se meidän vanha laki ja oikeus siihen määrin huono, että se oli tällä tavalla kumottava? Mitä he nyt panevat sijaan? On siinä jättiläistyö. Eiköhän siellä ole köyhälistönkin valituksia ratkaisuaan odottamassa? Tyytyvätköhän he siihen, ettei mitään ratkaisua tule, ennenkuin uudet pykälät sen heille antavat? Eiköhän tuomareita taas pyydetä olemaan hyviä ja tulemaan takaisin? Mutta mitä varten sitten tämä virkaloma?

*

Senaatti turvassa.

Oikeusosaston jäsen sanoo kuulleensa, että Svinhufvud ja hänen senaattinsa ovat turvassa. Se oli iloinen uutinen. Svinhufvud on muka matkalla Pohjanmaalle. Tulee mieleeni Kustaa Vaasa, joka pelastaakseen maataan vieraiden vallasta riensi nostattamaan Taalainmaan talonpoikia tullakseen heidän kanssaan puhdistamaan pääkaupunkia. Olin eduskunnassa silloin, kun hän vaati ja sai eduskunnan enemmistöltä varat sotaretkeä varten epäjärjestysten ja rosvousten ja pistinvallan kukistamiseksi. Hänen pontevat sanansa vaikuttivat kuin sähkösysäys niihin, jotka olivat sitä sysäystä odottaneet. Se ei totisesti tapahtunut hetkeäkään liian varhain, pikemminkin ehkä liian myöhään. Meillä aina nahjustellaan ja sitten tulee helkkarinmoinen kiire. Me emme ole ja olemme hätähousuja. Vihollinen oli jo astunut rajan yli, ei, se hiipi jo kotinurkissa, isänmaan pettämistyö oli täydessä käynnissä, jokainen juna toi aseita Suomen laillisen järjestyksen kukistamiseksi. Hänenkö, hänenkö täytyy nyt kenties naamioituna, kenties heinähäkkiin kätkeytyneenä samota sinne jonnekin, sen vaaran uhatessa, että venäläinen pistin suomalaisen kädessä haavoittaa hänet ja saa veren punaamaan lumista maantietä?

Minussa kiehahtaa voimaton raivo, huolimatta siitä, että minulla on kainalossani — raamattu. Ja rinnallani kulkee vielä suurempi rauhan mies kuin minä, kirkkoherra, jonka kasvoilla on outo ilme, kiinteä, syvä katse likinäköisissä silmissä. Hän on pohjalainen, hän on väärällä paikallaan — täällä.

Lakkojulistus.

Siirrymme hiljalleen senaatintorin laitaa yliopiston kulmaan. Siellä on pylväässä lakkojulistus. Muistooni jäi siitä kaksi kohtaa. Aseiden kantamisesta ja kotonaan pitämisestä tuomitaan niinkuin aseellisesta vastarinnasta. Säädetään muonitus- ja _työ_velvollisuus vaadittaessa vallankumouksen hyväksi. Tämä viimeinen kai tietää sitä, että minun täytyy — sillä ja sillä uhalla, sen ja sen piiskan heilahtaessa selkäni päällä — tehdä, mitä käsketään. Minua voidaan pakottaa tekemään heidän lukuunsa, heidän asiansa edistämiseksi sitä, mihin luulevat minun kykenevän. Persoonallista vapautta ei siis enää ole tässä maassa olemassa. Kuitenkin kaikitenkin: Eläköön isänmaa! Eläköön vapaus.

*

Raskas taival.

Tallustelen, tuossa klo 12:n tienoissa, kotiini, meren rannalle, Engelaukean laitaan. Lienenkö monestikaan elämässäni astunut niin raskasta taivalta. Ellen silloin, kun helmikuun manifestin luettuani Järvenpään asemalla astelin kotiini Aholaan. Se oli ristintien alku sekin, ja kuitenkin, kuinka helppo siihen nähden, mikä nyt nähtävästi on tulossa. Se oli alkua tähän. Linja, minkä Bobrikoff viittoi, sen avaa nyt Lenin. Ne apurit, joita Bobrikoff koetti palkata, ne on nyt Lenin saanut. Maanjakajat, maitten jakajat tekevät riemulla työtä toivottua. Mitä olikaan senaikuisen isänmaallisen rintaman hajanaisuus nykyiseen nähden! Mikä monin verroin vaikeampi taistelu onkaan nyt tulossa! Minä en tule näkemään vapaata Suomea. Se oli lyhyt kuin joulukuun päivä.

Eräs nuori mies tulee vastaan. "No, mitä kuuluu?" — "Ei mitään." — Tulee toinen nuori mies vastaan, hän, sosialisti, yhteiskunnallisten parannusten haaveilija, niinkuin minäkin. — "No, mitä kuuluu?" Heitän hänen jälkeensä, en hänelle, mutta terveisinä hänen tovereilleen, kiukkuisen: — "Suomen senaatin ovilla seisoo suomalaisia ryssiä kiväärit olallaan!" — Hän menee ja minä menen. En tiedä, mitä hän ajattelee. Eroavatko tiemme?

On ihana talvinen päivä. Aurinko on vihdoinkin ilmautunut monikuukautisesta pilviharsostaan. Meri on jäässä silmän kantamattomiin. Jäällä Ursinin uimahuoneen ulkopuolella istuu ryhmä onkimiehiä teltoissaan. Ne ovat siellä aina sunnuntaisin ja silloin kuin sattuu lakko tai vallankumous. Ehkä tästä muutkin pian joutavat ongelle. Eihän porvarikirjailija saane pitkään aikaan mitään painetuksi.

Päätän toistaiseksi keskittää voimani seuraamaan tapahtumia, mikäli niitä voi seurata piiritetyssä linnassa, ja merkitä muistiin mietteitä ja mielialoja. Muusta työstä ei mahda tulla mitään.

*

Naulaan kotiin tultuani eräälle ovelleni seuraavan julistuksen siltä varalta, että sattuisi joku "punainen" pistäymään talossa:

Suomen kansa ei voi koskaan tunnustaa mitään hallitusta, joka on
saatu aikaan väkivallalla.

Se tunnustaa ainoastaan sen hallituksen, jonka eduskunta on
asettanut.

Olkoon se hallitus millainen tahansa, minä tottelen sitä.

28.1.18.

Minut on vallannut voimaton, sisäinen raivo. On kuin olisin saanut sisäisen verenvuodon. Isku on huumannut minut, isku takaapäin, niin etten oikeastaan voi vielä ajatella enkä tuntea mitään. Sen vain vaistomaisesti tunnen, että on tapahtunut samanlainen Suomen konstitutsionin väkivaltainen kumous kuin Bobrikoffin vallankaappauksessa. Mutta samalla, mikä ero! Silloin pani sen toimeen venäläinen, apunaan joitakuita, jotka taipuivat ja myötävaikuttivat — joitakuita harvoja. Nyt kokonainen puolue, Suomen suurin, itse tekee vallankaappauksen, apunaan venäläiset. Järkeni toistaiseksi seisoo enkä voi millään tavalla selittää enkä ymmärtää heidän mielialaansa, sieluntilaansa, vielä vähemmän, mitä he tällä tavalla aikovat luoda, ja miten.

*

Luen koneellisesti korrehtuuria "Rautatiehen" koottuja teoksiani varten. Mahtaneeko siitäkään yrityksestä enää tulla mitään?

*

Lopun loppu.

Luultavasti he, ainakin täällä Helsingissä, toistaiseksi voivat ylläpitää "järjestystään" ainakin sikäli, ettei tule tapahtumaan suurempia ryöstöjä ja murhia, ei ainakaan ennen kuin puhkeaa täydellinen elintarvepula. Jos se puhkeaa, silloin tulee anarkia. Riippuu paljon siitä, saavatko he ruokaa. Mutta mistä he sitä saisivat? Pyy ehkä vielä saadaan jaetuksi kahtia, orava ehkä pannuksi kolmia. Mutta sitten? Sitten kai saadaan aikaan se sovinto, että työmies ja porvari kaatuvat hankeen toinen toisensa viereen. Siinä on sitten Suomen itsenäinen tasavalta korppien saaliina.

*

Isketty iskee.

Tästä vallankaappauksesta ei voi olla seurauksena muu kuin Suomen itsenäisyyden tuhoutuminen. Vaikka se paperilla säilyisikin, niin ei siitä todellisuudessa jää mitään jälelle. Rutiköyhäksi kerjäläiseksi hävinnyt entinen talonisäntä ei ole itsenäinen mies. Hän toki voi liikkua vapaasti, niin kauan kuin hänellä on pussissaan saamansa armopala. Mutta hänen tiensä täytyy viedä toiseen taloon — kerjäämään. Niin me kaikki varmaan, kun kaikki täällä on haaskattu ja hävitetty, tupa palanut, karja syöty, pellot siemenen puutteessa jääneet kesannoiksi, saamme kolkutella armeliaiden vieraiden valtain ovilla ja antautua, tulla pakotetuksi koronkiskurikapitaalin työorjiksi. Se on nyt se kapitaali, vieras kapitaali, joka tulee täällä olemaan herrana. Mitä köyhälistö voitti vaihtokaupassa?

Ja tämä tapahtui heti senjälkeen, kun itsenäisyys oli saatu ja kun oli olemassa vanha pohja, vanha yhteiskuntajärjestys sen turvana, ainakin toistaiseksi. Jos sisäisen mullistuksen täytyi tulla, olisivathan voineet lykätä sitä hiukan tuonnemmaksi.

Sen senaatin ne kukistivat, joka hankki heille tuon itsenäisyyden, toi sen tunnustuksen lännestä ja idästä. Idästäpäinhän se heidän mielestään tosin ei ollut taattu. He tiesivät muka saavansa paremmat takeet kuin me. Niin, jos todella niin olisi, jos he saisivat sen apurinsa täältä pois, maurin menemään, niin pian kuin mauri oli tehnyt tehtävänsä. Mutta meneekö mauri? Ja tahtovatko he edes, että hän menee? On kaamea se epäluulo, josta en pääse, että he tahtovat pidättää ja että heidän kai täytyykin se tehdä hänet valtansa jatkuvana tukena.

Olisi ehkä viisainta, ryhtymättä aseelliseen vastarintaan, antaa heidän ajaa se siihen. Ei pitäisi myöskään pyytää apua ulkoa. Säästyisimme syytöksestä, että olemme vuodattaneet veljesverta, ei missään tapauksessa, ei niin epätoivoista tilannetta, että olisimme sen tehneet. Kävi, miten kävi — ja luultavasti kävisi niin, että niiden ennen pitkää täytyisi, saadakseen koneen käymään ja ohjauksen onnistumaan, vapauttaa vangitut koneenkäyttäjät ja kapteenit ja perämiehet ja pyytää heitä olemaan hyvät ja tulemaan avuksi. Ja silloin saisivat porvarit sanella ehtonsa, yhtä hyvin kuin jos tulevat aseellisesti voittamaan.

Mutta luultavasti on meissäkin tunne voimakkaampi kuin järki. Isketty iskee.

*

Eduskunta ei kokoonnu.

Pistäysin eduskuntatalolla. Se oli kuulema kutsuttu koolle klo 2:ksi. Vahtimestari ei tiennyt, tuleeko istunnosta mitään. Eteinen oli tyhjä. Vanha Hoikka yksin siellä kummitteli. Sanotaan, että kaikki sosialistit eivät ole tässä mukana. Ehkä hän on yksi niitä. Eetu Salin tuli kadulla vastaan. Näytti kuin ei hänkään olisi mukana. Ehkei hänestä huolittu. Hänen valtiollinen uransa päättyi siihen, että hän täysistunnossa ilmiantoi prof. Th. Homénin saksalaisystävällisyydestä.

Kuulin myöhemmin, ettei eduskunta tule kokoontumaan. Tietysti. Mitäs sellainen "korkein valta" merkitseisi, kun sillä ei ole voimakeinoja valtansa tukena. Koko kansa on lukemattomat kerrat historiassa ollut olematon, kun tyrannit ovat hallinneet. Mutta liekö koskaan historiassa tapahtunut, että siinä määrin "koko" kansalta on riistetty kaikki valta kuin meidän kansalta, joka ilmaisi tahtonsa joka miehen ja joka naisen vaalilipulla. Tämä on kaikkein kansanvaltaisimman kansanvallan kukistamista. Voiko ja tahtooko kansa kukistaa valtansa anastajat? On sanottu, että tämä kansa onkin pohjaltaan monarkinen. Valmistetaanko tässä sittenkin tietä ensin harvainvallalle ja sitten yksinvallalle — joko siellä jossain joku saksalainen prinssi Friedrich opettelee suomenkieltä?

*

Huhuja.

Klo 3.15: Soitan eräälle tuttavalle rouvalle, joka kertoo kuulleensa, että Saksa on antanut ultimatumin Venäjälle sotaväen siirtämisestä täältä 24 tunnin kuluessa. — Pohjanmaalla on venäläisiltä riistetty aseet. — Kymin silta on räjähdytetty. — Senaattoreita on etsitty, mutta ei löydetty. Kaarlo Castrénin luota on haettu hänen veljeään. — Kuulen ensi kerran mainittavan kenraali Mannerheimin nimen. — Rouva sanoo kuulevansa ammuntaa kadulta "Helsingin Sanomain" edustalta. Siis on kuin onkin olemassa sota, sisällinen sota.

*

Telefooni-sensuuriko?

Eräs telefoonikeskustelu katkaistaan. Ne kai siis ovat ehtineet jo sinnekin, kuuntelemaan, vakoilemaan, sensuroimaan. Pianpa ehtivätkin. Väkivalta, ajakoonpa mitä aatetta tahansa, pukeutuu aina samoihin muotoihin. Se ei keksi mitään uutta.

*

"Työmies" vain.

On se aika päivästä, jolloin maanantain iltalehdet alkavat putoilla eteiseen. Nyt on siellä hiljaista. Kuuluu jotain rapinaa. Se on "Työmies", hallituksen sanansaattaja, yksinvaltias, hirmuvaltias.

*

Kaduilla ammutaan.

Tullaan ja kerrotaan, että kaduilla, varsinkin esplanadilla yhä ammutaan. On yleensä ammuttu ilmaan, kertojani arvelun mukaan siksi, että ihmiset eivät kokoontuisi. Mutta ihmiset juoksevat juoksemalla sinne, missä "vaara" on suurin. Seisoksivat ja naureskelevat. Täytyyhän nähdä, kuinka uljaat, sankarit toimivat. Esplanadilla on ollut hassunkurinen kohtaus. Catanin ylikertaa on pommitettu aivan vimmatusti. Punaiset ovat lumivallien takana ryömien ja niistä suojaa hakien laskeneet yhteislaukauksen toisensa perästä. Ullakolle piiloutuneet "lahtarit" ovat alottaneet. Nehän ne tietysti aina alottivat, koko tämän sodankin. Sittemmin on selvinnyt, että joku punainen on ampunut ensin. Rappaukseen sattunut kuula pamahtaa iskiessään ja pölähyttää rappausta. Kuta vimmatummin sinne ammutaan, sitä vimmatummin pamahtelee ja pölähtelee. Vasta sitten, kun ei ketään piirittäjistä kaadukaan, huomaavat he erehdyksensä ja ammunta vähitellen lakkaa. Pauke oli houkutellut venäläisen kuularuiskuosastonkin kaartin kasarmista tovereita auttamaan. Koemobilisointiako?

*

Ei tästä mitään tule.

Kun ei voi olla mukana juuri missään, joutuu väkisinkin vain kuvittelemaan. Ja aina palaa kuvittelu siihen, kuinka ne aikovat saada pystyyn uuden yhteiskuntansa, kuinka sitä hallita, järjestää, kuinka hoitaa nälänhädän. Sillä kai heidän täytyy tietää, että se on nyt heidän suoritettavansa, ilman porvariston apua muussa kuin mikäli porvaristo on siinä apuna omia asioitaan järjestäessään. Eivät kai he voine kuvitellakaan, että porvarit tämän väkivallan ja suunnattoman oikeudenloukkauksen jälkeen ja kaikkien heidän ihanteittensa häväistyksen jälkeen voisivat olla mukana muuten kuin passiivisina katselijoina, jotka samalla joka hetki vaanivat, miten kaataisivat heidän valtansa. Porvarit tulevat tietysti olemaan lakkotilassa. Rikkureita tulee mahdollisesti olemaan, mutta ei näillä uusbobrikoffilaisilla pitkällekään päästäne. Niitä vastaan varmaan nousee sitkeä moraalinen ja aineellinen boikotti, eivätkä mitkään paremmat ainekset liity heihin jo siinäkin pelossa, että kun asiat rupeavat menemään entistä menoaan, heidän kautensa on lopussa. Jos sosialistien omasta leiristä löytyy kykyjä, sitten se ehkä menee jonkun aikaa. Mutta ellei löydy, silloin tulevat uutta regimiä avustamaan vain heikot voimat, joiden avulla he eivät saa mitään aikaan. Kuta perinpohjaisemmin kumouksellinen suunta koettaa mullistaa, sanokaamme vaikka uudistaa, sitä suurempi on työ. Siihen vaadittaisiin neroja ja korkeampaa sivistystasoa, kuin mitä meidän maassa on. Olisivat kai ne jo tulleet näkyviin, jos niitä olisi ollut. Puoluejärjestömiehiä heillä kai on, mutta ei sen monimutkaisen koneiston hoitajia, jommoinen yhteiskunta on. Varsinkin nyt, kun tuhannet uudet alotteet ja tehtävät kysyvät maan kaiken älyn ja tarmon. Ei siitä mitään tule. Yritys tuntuu tällä hetkellä niin mielettömältä, että siihen ryhtyminen ehkä oli vain pakotus, jota äärimmäisten puolelta mahdollisesti on harjoitettu johtajia kohtaan hengen uhalla.

*

Sosialismin häviö.

Eräs nuori mies, joka on sosialisti, on vakuutettu siitä, että tämä on sosialismin häviö vuosikymmeniksi. Minä sanoin siihen, että jos vanha järjestys saadaan palautetuksi ja itsenäisyytemme turvatuksi ja venäläiset pois, meistä kaikista tulee sosialisteja siinä merkityksessä, että koetamme vaikuttaa yhteiskunnallisten epäkohtien poistamiseksi niin paljon, kuin se suinkin on mahdollista.

*

Tämän täytyy päättyä romahdukseen.

Herää itseä tutkisteleva kysymys, onko tämä vain villiintymistä, mielettömyyttä ja venäläistä tartuntaa, vai olivatko epäkohdat niin suuret, niiden poistaminen tavallisilla keinoilla niin mahdoton saada aikaan, että muuta mahdollisuutta päästä siedettävämpiin oloihin ei enää ollut olemassa. En tunne työmiesköyhälistön tilaa niin hyvin, että tietäisin, kuinka suuri heidän paljon huudettu kurjuutensa todella on. Mutta sen ainakin luulen huomanneeni, että tuskin koskaan reformeeraushalu porvarillisissa on ollut vilpittömämpi ja suurempi kuin juuri nyt, jo Suomen tasavallan valtiollisenkin tukemisen vuoksi. Minä luulen, että joka jänne, joka hermo olisi ponnistautunut ja pinnistäytynyt saamaan aikaan olotilaa, joka olisi turvannut sen vaurastumisen sisäänkinpäin. Tämän raivokohtauksen täytyy olla suurelta osalta ei fyysillisen, vaan psyykillisen. Se on kuumetila, joka syntyy terveimmässäkin organismissa ulkoapäin tulleesta vaikutuksesta. Se on huumausta, myrkytystä ja sitä seuraavaa hermostusta. Se on hypnoosia ja humalaa, jonka päätän siitäkin, että se on saanut valtaansa niitäkin, jotka eivät ole olleet kurjuuden kanssa missään suoranaisessa kosketuksessa, vaan menevät mukana intoutuneina ainoastaan aatteesta ja sanoista. Onhan näistä huumausaineista monta kertaa puhuttu: kiihoitus, valhe, vääristely, kaikkein kehnoimpiin intohimoihin vetoaminen, rajantakainen tartunta, punakaartilaispakotus j.n.e. — jonka kaiken hermovalmistelun jälkeen kiihoittuneissa aivoissa saadaan syntymään usko mustimpaan valheeseen, mitä tässä valheen maassa on koskaan keksitty: että porvaristo aikoi asevoimalla hyökätä köyhälistön kimppuun. Sen vuoksi täytyi köyhälistön asestautua. Tämä vallankaappaus on perustunut valheeseen ja vääristelyyn ja sentähden täytyy sen päättyä romahdukseen, jos totuus yleensä voittaa. Se on hulluutta ja valhetta ja rikosta kaikkea sitä vastaan, mitä Suomessa on totuttu pitämään totena, oikeana ja pyhänä. Minun täytyy tässä päiväkirjassani luultavasti vielä monesti palata tähän ja purkaa mieleni ainakin itselleni, neljän seinäni sisässä, sillä olenhan vanki, jonka ääni ei kuulu niitä kauemmas.

*

Aaveita.

Olemmehan täällä vihollisen vallassa, hänen armoillaan, hänen panttivankeinaan. Mahtaneeko sota jatkua niin kauan, että linna joutuu piiritettäväksi? Kuinka meitä silloin kohdellaan? Valitaanko meistä joitakin ammuttavaksi? Eiväthän nämä ole mitään järjestynyttä väkeä, vaan osaksi kaikkein raakamaisinta joukkoa, marraskuun murhamiehiä, joita johtajat eivät voi pitää kurissa, vaikka tahtoisivatkin.

*

Jos vallankaappaus jää pysyväiseksi pitemmäksi aikaa ja valtion raha-asiat menevät niin rappiolle, että ei voida maksaa ulkomaisten lainain korkoja, valtion ja kuntain, jos kaikki pysähtyy, niinkuin kaiken varmaan käy, joudumme nuorine itsenäisyyksinemme ehdottomasti ulkovaltain administratsion alaisiksi. Ne tietysti silloin muutenkin käyttävät hyväkseen meidän ahdinkoamme. Vieneekö Ruotsi sittenkin Ahvenanmaan?

*

He ovat laskeneet väärin.

Vallankaappaajilla on kyllä takanaan ja tukenaan suuri maailman aate. En ole erityisesti perehtynyt sosialismiin, mutta siitä päättäen, että se kaikissa maissa on niin levinnyt, siinä täytynee olla niin paljon oikeata ja totta, että sen on päästävä aatteillaan kokeilemaan. Mutta kuinka hyvänsä, se teko, millä meidän sosialistimme ryhtyivät sitä toteuttamaan, tulee ikuisiksi ajoiksi leimaamaan heidät asiansa ja isänmaansa pettureiksi. He kantavat nurjaa kilpeä kumpaakin vastaan. Voisivatko Ranskan sosialistit koskaan tulla kutsumaan saksalaisia sosialisteja tällä tavalla avukseen, jos Saksa olisi miehittänyt maan? Olisiko Belgiassa tällä hetkellä mikään täntapainen mahdollista?

Meidän sosialistimme näyttävät tehneen sen kevein mielin, aivan niinkuin olisi luonnollisin asia maailmassa, että isänmaanrakkautta sanan tavallisessa merkityksessä ei olisi olemassa meidän kansassamme. Sitä tietysti on. Sitä on työväessäkin, toivottavasti kurjimmassakin köyhälistössä. Valkoisen armeijan nousun luulisi todistavan, kuinka voimakas tunne venäläisviha todella on. Laskivatko "taktikot" näin täydellisesti väärin? Kuinka he muutoin olisivat uskaltaneet käydä taisteluun porvarillis-talonpoikaista rintamaa vastaan ja sitä rintamaa vastaan, jonka täytyy ennemmin tai myöhemmin syntyä heidän omienkin miestensä rinnoissa?

Toinen laskuvirhe, yhtä suuri, oli se, että he alottivat taistelunsa, ennenkuin sosiaalinen taistelu muissa maissa oli ehtinyt alkaa. Tässä niinkuin kaikessa muussakin he nähtävästi luottivat Leniniinsä, hänen uskotteluihinsa. Auttaako Lenin heidät pulasta? Hän on luvannut. Mutta onko venäläinen koskaan pitänyt, mitä on luvannut? ja onko juutalainen? Mannerilaisen mullistuksen onnistuminen lepää venäläis-juutalaisten lupausten pohjalla.

Jos he kuitenkin saisivat pysyväistä apua, ja jos me taas tarvitsisimme apua, mutta emme saisi, jos Mannerheimin armeija ei kestäisi, Saksa ei pääsisi eikä tahtoisi tulla, eikä Ruotsikaan, olisi asemamme todellakin toistaiseksi koko lailla arveluttava. Mutta minä olen varma siitä, että me ajan ollen selviäisimme voittajina siitä pelkästään sen kautta, että meidät kukistettiin venäläisten avulla.

Suomen itsenäisyys Venäjää vastaan ei olisi voinut toivomallakaan toivoa itselleen voimakkaampaa liittolaista kuin sosialistien liitto venäläisten kanssa. Nehän olivat tataarit, jotka yhdistivät Venäjän ja valmistivat sen vapauden. Ja samantapaisia esimerkkejä kai historia tarjoaisi muitakin.

*

Selviääkö koskaan?

Kuinka kauan kestänee yksimielisyys sosialistien kesken? Kuinka pitkälle seuraavat n.s. paremmat ainekset mukana? Kyllä kai se kestää niin kauan, kuin leipää ja lämmintä riittää eikä leskiä tehdä liiaksi. Ne ovat muuten luultavasti keskenäänkin yhtä häikäilemättömiä kuin porvareja kohtaan.

Selviääkö heille milloinkaan että se ei ollut porvaristo, joka hankki sotaa, ja ettei se tahtonut tuhota työväen luokkaa? Tuskin, viimeiseen saakka he pitävät kiinni siitä harhastaan, jottei taistelun siveellistä oikeutusta heiltä riistettäisi. Sen kysymyksen selvittää vasta tyyni vastainen tutkimus. Se sekoittuu nyt vereen. Niin kauan kuin aseet kalskaa, ei kysytä, kenen ase ensiksi kalskahti. Ne heiluvat nyt molemmin puolin eikä kukaan luovu taistelusta, vaikka huomaisikin olevansa alkusyyllinen.

*

Yhteistyö lopussa

Jos eduskunta vielä joskus voisi kokoontua, ei tietysti voisi tulla kysymykseenkään, että sen porvarilliset voisivat työskennellä niiden sosialistien kanssa, jotka ovat olleet mukana toimeenpanemassa tätä vallankaappausta.

*

Ainahan kehuitte voittaneenne.

Ne puhuvat yhtä mittaa siitä sorrosta, jota työnantajat harjoittavat työväkeään kohtaan. Sen ikeen luomiseksi tarvittiin nyt muka tämä kaappauskin. Olen seurannut "Työmiestä" kohta vuoden päivät. Jokikisen lakon jälkeen, olipa lakko tehdastyömiesten tai maatyöväestön, on "Työmies". suurilla kirjaimilla julistanut: "Lakko päättynyt työläisten täydelliseen voittoon." Ovatkohan olot tässä vanhassa yhteiskunnassa olleet niin tuiki mahdottomat, kun sen puitteissa aina on päästy siihen, mihin on pyritty?

*

Punakaartilainen.

Kun palaan illalla kotiin ja näen noiden nuorien poikien pistin olalla patrulloivan kadulla synkkien kivimuurien välissä, kysyn itseltäni, mikä mahtanee oikein olla heidän mielialansa. He ovat nyt aseman herroja. Ei kukaan saa liikkua ilman heidän lupaansa, he voivat vangita kenen tahansa, ampua sinne ikkunoihin ja saada kipsin katosta rapisemaan porvarin sänkyyn, jossa tämä loikoo pehmoisella patjallaan, hiukan peloissaan ja harmissaan ehkä, mutta kuitenkin vielä verrattain ennallaan.

Jaksaako punakaartilainen ylläpitää itsessään vihaa ja kiukkua? Luuleeko hän olevansa vangitun pahantekijän vartija? Onko hän mielestään ehkä yhteiskunnan herra nyt, väristessään tuiskussa ja tuulessa? Luuleeko hän porvarin häntä ja hänen pistinvaltaansa vapisevan? Ajatteleeko hän, että kun aika tulee ja toinen menee, hän todella on valtaava nuo kivimuurit ja kansoittava ne omillaan, ja että porvarit saavat muuttaa Sörnääsiin ja Kallioon? Arvatenkin.

Tietysti hän ei ole niin paljon ajattelija, että ymmärtäisi, että vaikka Catanin ja Grönqvistin kivimuurit tyhjennettäisiin nykyisistä asukkaistaan, ne eivät minkään yhteiskunnallisen vallankumouksen jälkeen muuttuisi köyhälistön kasarmeiksi. Kyllä niissä aina tulee asumaan porvari, rahamies, rikas, "riistäjä". Sinä, poikaseni, ehkä ajat entisen porvarin pois, mutta sijaan tulee toinen porvari, oma porvarisi. Ne porvarit kantavat jo korkeita palkkoja sinun senaatissasi ja sinun virastoissasi.

Ei ole isoa eroa sen vartiosotilaan välillä, joka Seynin patrullina kierteli kaupunkia ja seisoi hänen palatsinsa edessä, ja sen välillä, joka punakaartin käskystä seisoo passissa. Onhan tosin hiukan. Entinen vartijasotilas raahasi uupuneet raajansa Turun kasarmiin, ja heittihe siellä vartiohuoneen kovalle penkille levähtämään hetkeksi, kunnes taas tuli vuoro lähteä passiin. Tämä nykyinen, vallankumouksen vartija, astelee ylpeänä Smolnaansa entiseen kenraalikuvernöörin palatsiin, potkaisee kengät jalastaan hienolle matolle ja heittäytyy savuke hampaissa ylpeän venakkorouvan entiseen sohvaan. Tunteeko hän siinä sijassaan ollessaan suurtakin tyydytystä ja saavutetun vallan hunajan makua? Suon sen hänelle kernaasti, jos niin on. Erohan on olemassa, mutta kuinka oleellinen se on? Eikö se ole talviyön unelma niinkuin kaikki tämä muukin, ainakin häneen nähden? Saavuttiko hän muuta kuin hetken vahingonilon marssia kadulla porvarin kauhuna, porvarin, joka pysyy, vaikka kaikilta maailman keisareilta katkaistaisiinkin kaula, jota kaikilta porvareilta ei voida katkaista?

Et sinä siinä tuon pistimesi kärellä ehdi maailman pellosta kaivaa kaikkia ohdakkeita. Juuret jäävät, ja ennenkuin olet ehtinyt pellon laitaan ja luulet viimeisen hävittäneesi, tekee ensimmäinen uhrisi jo taintaan pellon toisessa laidassa.

Sanonko sinulle jotain, harhaantunut nuori mies, heitä pistimesi, mene maalle, osta lähtiessäsi oikein iso kuokka, tee siihen tukeva varsi ja astu isävanhasi torpparin pellolle, joka kasvaa rikkaruohoa, koska hän ei ole jaksanut niitä kyntää pois, käy kaikella reformiraivollasi niiden kimppuun. Maatasi noin mullistamalla sinä olet alkanut mullistaa maailmaa.

Hyvää yötä, vihamieheni, jota en osaa vihata, vaikka tahtoisin ja pitäisi.

*

Missä vihollisesi?

En saa sinua vielä ajatuksistani, pistinpoika. Sinä tartuit aseeseesi siinä tuimassa tunnossa, että nyt sinä näytät lahtarille, joka väijyy sinua joka ullakolla, joka ikkunassa, hiipii takanasi joka katukulmassa, Kaivopuiston ja Kaisaniemen joka puun takaa. Sinä et pelkää, sinä astut silmä säihkyen toverisi rivissä, käsi liipasimella, alttiina kuolemalle, jolla herra sinua uhkaa, valmiina antamaan takaisin, valmiina kaatumaan ja valmiina kaatamaan kansansortajan, työväen verivihollisen, porvarin, herran, joka muka valmistautui sinua teurastamaan, jota kavalampaa ja katalampaa ei ole maailmassa. Häntä vastaan olet lähtenyt sotaan, tarttunut murha-aseeseen, jonka sait veljeltäsi venäläiseltä — kiitos hänelle, kunnon toverille, joka auttaa ja tukee sinua ja porhaltaa kanuunoineen ja kuularuiskuineen avuksi, jos tulee hätä ja tarvis.

Nyt sinä siellä marssit ja tähystelet ja odotat, mutta missä on vihollisesi? Miksi lahtari ei hyökkääkään, ammukaan? Laukaiset ilmaan, manataksesi, kiihottaaksesi hänet esiin. Et ole vielä oikein tottunut aseeseesi, kuula menee omia teitään, sattuu seinään, pölähtää, pamahtaa. Ahaa, siellä hän on! Ja sinä alat vimmatusti paukuttaa siihen, mistä pölähti. Koko komppania sinuja ampuu. Te valtaatte talon, te pidätte kotitarkastuksen — "aseet tai henki!" Siellä on jossain komerossa vanha ruostunut haulikko, seinällä sapeli 1808-09:n sodan ajoilta, jotka viet voittosaaliinasi; olet säikäyttänyt puolikuolleeksi jonkun vanhan rouvan, herättänyt sylilapsen keskellä yötä parkumaan. Mutta vihollistasi, aseellista vihollistasi et ole löytänyt. Et löydä häntä mistään täältä, et voisi vuodattaa ainoata veripisaraa, jollet ampuisi aseetonta ja pakolaista. Drumsön ja Degerön jäillä olet kai saanut ammutuksi joitakuita nuoria miehiä, jotka pyrkivät pois piiritetystä kaupungista ja yön hämyssä hiipivät ohitsesi. Venäläinen veikko Harakan patterista valaisee sinulle ampumalinjaasi — ahaa, tuolla se hiihtää — pang! — pang! Sinä riemuitset, se oli lahtari, herraspoika — yhden sait, satoja pääsi. Sinulla ei ole täällä, urhea sankari, vertaistasi vihollista, kuinka ja mistä häntä etsinetkin.

Mihin ihmeeseen ne katosivat? Sinä saat tietää, että oikea sinun arvoisesi vastustaja ei ole kokoontunut Helsingin ullakoille, vaan että hän on päässyt siirtymään Pohjanmaalle, Savoon ja Karjalaan, Suomen sydämeen, sinne, mistä sinäkin olet kotoisin, missä veljesi raataa torpparina tai pikkutilallisena maalla, jonka sinä jätit. Sinä palat taistelun halusta, sinä tahdot vapauttaa heidät lahtarien hirmuvallasta, ja sinä riennät Mannerheimin rintamaa vastaan Vilppulaan tai jonnekin sinne.

Minä nyt en tahdo kysyä, mitä tunteita sinussa mahdollisesti herättää matruusinen matkaseurasi. Sivuutan sen tällä kertaa ja kysyn toiste, kun olet hiukan tyyntynyt. Pyydän vain, että puhut totta, kun tulen kysymään: eikö sinua sentään pari kertaa, puoli kertaa ilettänyt jokin, etkö tuntenut tunnossasi jonkun pahan ja äitelän makua?

Sinä saavut rintamalle. Sinä makaat vallihaudassasi ja tuolla lakeuden toisessa laidassa makaa joitain toisia, jotka sinua ampuvat ja joita sinä.

Keitä ne ovat? Minä tiedän, ja minä kuiskaan sen täältä saakka korvaasi. Ne ovat niitä, mitä muuten lienevätkin, jotka tahtoivat puhdistaa tämän maan, jonka nimi on Suomenmaa ja joka heille on n.s. isänmaa — et kai kuule näitä sanoja aivan ensi kertaa, joskaan et ole kuullut niitä aivan usein — puhdistaa niistä, joille tämä maa on ollut vieras maa, jota he ovat vuosisadan sortaneet, orjuuttaneet, ryöstäneet, syöneet ja saastuttaneet sekä aineellisesti että aatteellisesti. Niitä ne ovat, joita sinä nyt ammut ja ajat takaa. Noita kohtaan ovat heidän kuulansa tähdätyt, ja samalla myös sinua. Sinä et kuule minua, ja jos kuulet, tiuskaat tietäväsi sen asian paremmin kuin minä. Ne ovat helsinkiläisiä herraslahtareita, jotka ovat valmistaneet tätä sotaa köyhälistöä vastaan, porvareita ne ovat, kansan ja köyhälistön verivihollisia, ja niitä sinä ammut.

Ja sinä ammut ja hyökkäät pistin tanassa. Ne pakenevat! Hurraa!
Voitto!

Mutta kuka on tuo, joka makaa verissään sinun tielläsi metsän reunassa, suullaan hangessa, kaatuneena suksiensa päälle, selässä kontti?

Porvariko, lahtariko, riistäjäkö, kapitalisti?

Talonpoika se on, köyhä talonpoika vaatteista päättäen. Paikatut housut, lammasnahkalakki. Aioit ensin potkaista roistoa, mutta jätät sen tekemättä. Olet jossain nähnyt tuon kontin. Kumarrut ja käännät kiireesti ruumiin selälleen nähdäksesi kasvot.

Tunnet vanhimman veljesi, torpan miehen. Hätkähdät kysymään itseltäsi: minunko kuulani hänet tappoi? vaiko ehkä veljesi venäläisen kuula? Et sillä hetkellä saa selvitetyksi, kummanko soisit tapahtuneen.

Sitten kysyt: mitä hänellä oli täällä tekemistä? Hän ei voi vastata, hänen lasiset silmänsä tuijottavat ilmeettöminä lumettuneiden luomien alta kylmään avaruuteen. Sinä et uskalla itse vastata: hän taisteli lahtariaatteen puolesta köyhälistöä vastaan, — vaikka mielesi ehkä tekeekin. Et myöskään usko, että joku entisen tsaarin entinen kenraali olisi saanut hänet liikkeelle korkeata palkkaa vastaan. Et myöskään usko, että hän oli harhaan johdettu. Minä voisin vastata, mutta en sitä tee, koska tiedän, ettet minua usko. Siksi en vastaa. Mutta miksi en sittenkin vastaisi, uskoitpa tai et. Hän lähti liikkeelle puhdistaakseen maansa ryssistä ja ryöstäjistä.

Hetken päästä kysyt taas: mitä minulla on täällä tekemistä?

En tiedä, mitä vastaat, mitä sinulle alkaa selvitä sen johdosta, kenen olet ampunut, ketä vastaan taistelet?

Se sinulle kaikessa tapauksessa on täytynyt selvitä: tapoin veljeni.

Ja jos sinä et ole luokkapeto, ihmishirviö, vaan olet suomalainen ja ihminen, niin sinä heität pistinkiväärin maahan ja otat veljen selkääsi ja kannat hänet lähimpään riiheen odottamaan, kunnes olet saanut kyhätyksi arkun, johon hänet panet, ja ajat lähimpään hautausmaahan. Mitä sinun sitten on tehtävä tällä hetkellä, sen saat selvittää Jumalasi ja omantuntosi kanssa, jos sinulla niitä on. Jos ne sanovat sinulle, että sinun on etsittävä käsiisi kivääri siitä, mihin sen jätit, ja riennettävä uuteen taisteluun ja vielä ammuttava toinen veljesi ja kolmas, niin monta kuin niitä on, niin mikset tekisi sitäkin kaiken sen lisäksi, mitä jo olet tehnyt.

Tiistaina 29 p:nä tammikuuta.

Suomi—Kreikka.

Vanha Venäjä pyrkii varmasti valloittamaan meidät takaisin tätä tietä. Entinen koetti yhdenmukaistuttaa meitä ylhäältä päin, painaa alas uppiniskaisia päitä omien päittensä tasalle ja alemma. Se alotti virastoista ja virkamiehistä, se oli sen tekniikkaa. Tämä uusi demokratian yhdenmukaistuttamistyö kouraisee alhaaltapäin, sisempää, se alkaa kansasta ja imettää sitä tuhansista nisistään. Tänne on nyt saatava Leninin Venäjän taso, niinkuin ennen oli aikomus saada ja osaksi saatiinkin tsaarin Venäjän taso. Meidän lammikkomme ja heidän suonsa välille oli jo syntymässä, tai ainakin ajateltiin syntyväksi vedenpitävä väliseinä, pato, jossa olevien sulkujen avulla toivoimme saavamme itse määrätä oman vedenkorkeutemme. Tuo sulku vuotaa ja sitä ei tahdotakaan paikata, ja siten heidän vedenkorkeutensa määrää edelleenkin meidän vedenkorkeutemme.

Tässä jatkuvassa tasallapitämistyössä on vanhoilla "mustilla sotnioilla" varmasti kätensä mukana. Ne pyörähtivät hetkeksi pihalle, mutta tulivat kohta takaisin ja istuvat luultavasti vanhoilla istuimillaan ja johtavat salaisia lankojaan. Ennen Venäjä päästää veljeskansansa, Puolat, Ukrainat, Donit vapaiksi kuin meidät, jos suinkin voi sitä estää. Kun olisi tarvittu koko kansan tarmo keskitetyksi tätä vaikutusta ja vaaraa vastaan, juuri silloin jakautuu kansa kahtia ja toinen puoli siitä toimii, tietenkö vai tietämättään, herpaisevasti Suomen suurimman unelman, sen itsenäisyyden, toteutumista vastaan.

Se hyvä mahdollisesti uudistuvasta venäläisvallasta ehkä on oleva, että veljeily loppuu. Kun ruoska taas vinkuu ympäri korvia, herättää se nekin, jotka nyt vielä eivät kykene käsittämään, että veljeilystä ei missään muodossa ole mitään hyötyä millekään luokalle tässä maassa. On kaameaa nähdä, ettei tästä ole oltu sen enemmän selvillä.

Venäjä on oleva vastedes niinkuin tähänkin saakka meille sitä, mitä Persia oli Kreikalle. En ole tähän saakka omaksunut sitä käsitystä, että me olisimme, niinkuin me kehumme ja niinkuin meitä kehutaan, länsimaisen kulttuurin etuvartio itää kohti. Olen antanut m.m. heidän kirjallisuutensa vaikuttaa vaatimattomuuteeni. Vasta nyt alan huomata, että me todella sitä olemme ja että meillä on siinä suhteessa yleis-eurooppalainen vartiopalvelus suoritettavana. Jos heidän yhteiskuntaa hävittävät voimansa pääsevät meidän ylitsemme kulkemaan länttä kohti, jos meidän muurimme kaatuu, silloin se menee tätä tietä Eurooppaankin ja tässä on sen Termopylaia. Meillä on varmaan edessämme monet Maratonit ja monet Salamiit. Meidät pelastaa se, mikä meissä on germaanisuutta, länsimaisuutta. Sitä me samalla myös puolustamme ja siitä meidän on saatava palkkamme siinä muodossa, että se meitä auttaa jo itsensäkin vuoksi. Tässä on yhteiset edut. Emme pyydä apua enää itsemme vuoksi.

On surullista, että se länsimainen henki meissä suomalaisissa, rotusuomalaisissa, on näin heikko, että olemme saaneet sen hengen tunkemaan osaan kansastamme vasta niin matalaan, että tällaista on voinut tapahtua, että ne ovat voineet joutua tuon itämaisen vaikutuksen alaisiksi. Tietysti me sen kestämme, länsimaisuus kyllä kai kestää, mutta sairaita olimme, kovasti sairaita, koska meidän täytyi käydä läpi tällainen parannus, tällainen kriisi, hevoskuuri.

*

On noloa.

Näin paljon olen kirjoittanut ja vasta on menossa vallankaappauksen kolmas päivä. Mikä tästä päiväkirjasta paisuukaan, ennenkuin muutos tulee. Mutta eihän tässä voi muutakaan kuin kirjoittaa se, joka ei koskaan ole muuta voinut. On välistä noloa tuntea, että ainoa ase on kynä, ainoa taistelutanner paperi.

*

"Ei me osata hallita".

Menin, lainkuuliaisena kansalaisena, valitsemaan taksoituslautakuntaa. Siellä seisoi vain joitakuita, joukossa työmiehiäkin. Ovet olivat kiinni. Nähtävästi ei vaalia tulla toimittamaankaan. No niin, eivät sitä ainakaan suurituloiset surre. Vai aiottaneeko heitä verottaa jotenkuten muuten?

Juttelin siellä erään tuttavan kanssa. Hän sanoi odottavain työmiesten päivitelleen, että herrat ovat ryhtyneet panemaan toimeen tämmöistä. Joku oli sanonut: "Kun antaisivat työtä ja palkkaa; eihän me kuitenkaan osata hallita." Niinkuin ei sitä olisi annettu ja annettaisi niin paljon, kuin suinkin voidaan. Kaikesta päättäen he nyt kuitenkin luulevat osaavansa hallita. Sopiihan koettaa.

*

Kaksi rintamaamme.

Eräs toinen tuttava, joka hänkin oli tullut valitsemaan, sanoi kuulleensa, että Svinhufvud on päässyt pakenemaan erään konsulin autolla. — Luuli, että heidän uutta hallitustaan ei tulla tottelemaan. Minä luulen, että he eivät olisi ryhtyneet tähän, elleivät olisi toivoneet saavansa ainakin osaa valtiokoneistosta entiseen käyntiin, kentiespä joitakin ylihallituksiakin. Yleissulkua he nähtävästi eivät odota tai uskovat sen vastustuksen piankin murtuvan. Kai he laskivat, että tulee olemaan niinkuin Bobrikoffin aikana, että virkamiehet pysyvät, kunnes heidät erotetaan. Ja että on niitä, jotka taipuvat pelosta menettävänsä leipänsä, ja toisia, onnenonkijoita, jotka rupeavat palvelemaan "systeemiä".

Täytyyhän ainakin vissien laitosten, esim. rautatien ja postin, ruveta toimimaan, jos tätä kestää kauan. Eihän voi sanoa, kuinka kauan porvarillinen rintama kestää. Luultavasti se kuitenkin pääasiassa pysyy, vaikkakin liikkuvana, siirtyen asemasta toiseen. Kuka tietää, kuinka sydämmikköjä meillä lopulta ollaan. Asemaamme lujittaa suunnaton oikeuden loukkaus ja isänmaan kavallus — ryssät sillä puolella ovat parhaina kiihoittimina vastarintaan. Ja sitten täällä muistetaan, että toiset siellä uhraavat henkensä ja vuodattavat verensä.

Passiivinen rintama täällä ja aktiivinen siellä kestää ainakin niin kauan, kunnes saamme apua ulkoa, johon kai on turvattava, ellei muu auta.

*

Pyhä vihani.

Olisin ehkä suvaitsevampi, jos olisin varmasti vakuutettu siitä, että tästä koituu köyhälistön onni, jos kätketyt voimalähteet pääsisivät purkautumaan ja pulppuamaan työtä ja varallisuutta, jos viljelykset ja elinkeinot tämän kautta alkaisivat kukoistaa. Sanalla sanoen: jos tästä murtuisi tokeet ja vettä tulvisi kostuttamaan kuivaa maata. Silloin kai maan hyöty siirtäisi syrjemmälle kysymyksen periaatteen pettämisestä, sovittaisi tapahtuneen vääryyden ja yleisen mielipiteen amnestia levittäisi sovittavan huntunsa kaiken yli. Ja me periaatteen, oikeudentunnon ja totuuden miehet saisimme toistaiseksi tyytyä platoniseen vastalauseeseen.

Niin ei kuitenkaan tule tapahtumaan. Kumous ei pääse niin pian näyttämään hyviä vaikutuksiaan, jos siltä niitä olisikin joskus odotettavissa. Tilanne, joka tästä syntyy, terästää vain niitä aseita, joita periaatteella on käytettävänään. Ja yhä voimakkaammin minussa päivä päivältä, tunti tunnilta, nousee kumouksen kiukkuinen henki kumousta vastaan. En ymmärrä, mitä minulla enää olisi tässä maailmassa muutakaan tehtävää kuin koettaa ajaa takaa, paljastaa, vainota viimeiseen luolaansa niitä valheen kettuja ja väkivallan susia, jotka karkasivat itsenäisen Suomen kurkkuun ja raahasivat sen raadeltavakseen. Minä julistan tälle rikokselle ja sen tekijöille ikuisen pyhän vihan sodan, kunnes se on tullut sovitetuksi. Sen uusiutuminen on tehtävä mahdottomaksi niin pitkäksi ajaksi, kuin se nykypolvelle on mahdollista. Ohdake on nyhdettävä maasta juuriaan myöten.

Jos kumous jäisi joksikin aikaa olemaan ja minulta tukittaisiin suu, niinkuin se vähin väliajoin on ollut siitä alkaen kuin olen voinut jotain sanoa, minä sittenkin sanon, tavalla millä tahansa, ehkä keksin keinoja, joilla heidän painoasiamiehensä petän, niinkuin petin Bobrikoffin kätyrit. Ja mitä en saa sanotuksi täällä, sen sanon vieraalla maalla, ja on oleva ihanaa taas taistella vapauden puolesta sortoa vastaan, olkoon sortaja vaikka kokonainen toinen puoli omaa kansaani ja olkoon sillä takanaan vaikka koko bolshevikinen Venäjä.

*

Vallankumousjulistus Suomen kansalle.

Eilisessä "Työmiehessä", maanantaina 28 p:nä tammikuuta, vallankumouksen varsinaisena ensi päivänä, on Suomen Työväen Toimeenpanevan Komitean puheenjohtajan, Eero Haapalaisen 27 p:nä allekirjoittama "Vallankumousjulistus Suomen kansalle". Tämän herran nimi on ensimmäinen nimi, joka sukeltaa pinnalle kuohumaan pannusta kansamerestä. Onko hän vallankaappauksen pää? Hänkö on sen spiritus rector, sen keulakuva, hänen merkeissäänkö kaikki tulee tapahtumaan vai onko hän vain toisten bulvaani?

Asiakirja on ensimmäisenä siksi mielenkiintoinen, että se kannattaa tulla kokonaisuudessaan tässäkin jäljennetyksi:

'Suomen työväenluokan suuren vallankumouksen hetki on lyönyt.

Tänä päivänä on pääkaupungin työväki uljaasti kukistanut sen synkän harvainvallan päämajan, joka alkoi verisen sodan omaa kansaansa vastaan.

Rikoksellisen senaatin jäsenet valmistivat maan pääkaupungissakin inhoittavaa veljesveren vuodatusta ja salakavalaa hyökkäystä Suomen järjestyneen työväen kimppuun. Samalla he tekivät itsensä syypäiksi niin julkeaan valtiopetokseen, että pyysivät vieraiden valtioiden monarkistisia hallituksia lähettämään murhajoukkoja Suomen työtätekevää kansaa teurastamaan. Koko kansamme vapaus ja elämä oli täten suuressa vaarassa.

Nyt on tuolta lahtarisenaatilta otettu kaikki valta pois. Sen rikokselliset jäsenet olemme määränneet vangittaviksi, missä ikinä heidät tavataan, sillä vankilassa olisi aikoja sitten ollut sellaisten kansan vihollisten oikea paikka.

Kaikki valtiovalta Suomessa on päätetty ottaa tämän maan työtätekevän kansan omiin luotettaviin käsiin.

Näin on työväen täytynyt nousta omalla voimallaan vihdoinkin pelastamaan itsensä ja koko kansamme siitä turmiosta ja hädästä, jonka kuiluun rikoksellinen politiikka, kapitalistinen politiikka on ollut kansaamme syöksemäisillään. Kamalia ja vaarallisia senaatin ja sen kätyrien juonia on paljastunut. Toisen lainrikoksen toisensa jälkeen teki tämä senaatti anastaakseen käsiinsä valtiovallan, joka itse asiassa kuuluu kansalle itselleen. Nähtävästi oli pääjuoni se, että senaatti tahtoi koko maan työväenliikkeen verisesti tukehuttaa, lyödä kaikki kansanvaltaiset edistyspyrinnöt kahleisiin ja haudata kärsineen kansan keväiset uudistustoiveet kalman rauhaan.

Mutta niin kauhean taantumuksen orjaksi ei Suomen työväenluokka ikinä alennu. Niin rumien vallankaappaushankkeiden täytyi sortua häpeällä. Ja niiden täydellinen sortuminen on nyt alkanut. Juurineen tulee työväenluokka hävittämään vaarallisen taantumuksen ja sortovallan.

Sosialidemokratisen Puoluetoimikunnan valtuuttamana Suomen työväen vallankumouksen korkeimpana elimenä me nyt julistamme, että

kaikki vallankumouksellinen valta Suomessa nyt kuuluu
järjestyneelle työväelle ja sen vallankumouselimille.

Maan sosialidemokratinen vallankumoushallitus muodostetaan nyt heti. Sen jäsenistä julkaistaan tieto ensitilassa.

Eikä ole kysymyksessä se, että vain uusia miehiä pantaisiin vanhoihin virkoihin. Vaan kysymyksessä on koko virkavallan kukistaminen.

Suomen työväen järjestöt ja kaartit kaikkialla maassa täyttäkööt nyt vallankumouksellisen velvollisuutensa kukin voimainsa mukaan. Luja vallankumouksellinen järjestys on säilytettävä riveissämme!

Venäläistä sotaväkeä on kaikkialla kohdeltava hyvin, sillä tietoiset venäläiset toverit ovat vallankumouksellisen työväen ystäviä.

Suurlakko ei ole läheskään kaikilla paikkakunnilla vallankumouksen onnistumiselle välttämätön. Missä se on välttämätön ja missä ei, sen päättäköön kunkin paikkakunnan vallankumouksellinen työväki itse järjestöjensä kautta. Helsingissä on mielestämme vallankumouksen takia tarpeen heti alkaa suurlakko.

Mutta kunnallishallinnot ja muut valta-asemat otettakoon työväen haltuun, missä se näyttää sopivalta ja hyödylliseltä.

Ei missään horjumista eikä perääntymistä! Ei pitkiä neuvotteluja kavalain aseellisten vihollisten kanssa! Työväen voitto on perille vietävä!

Rauhallisten kansalaisten, jotka eivät tahdo työväen vihollisia avustaa, ei ole vallankumousta pelättävä. Pieneläjät maalla ja kaupungeissa älkööt uskoko sellaisia vaiheita, että työväki heidän omaisuuttaan tahtoisi. Päinvastoin työväen voitto voi kohottaa heidänkin yhteiskunnallista asemaansa. Työväen voima on oikeudenmukaista voimaa, joka aina kokee välttää tarpeetonta väkivaltaa ja viattomain ihmisten kärsimyksiä. Mutta kaatuneen senaatin aseelliset avustajat kukistetaan armotta. Ketkä heistä ovat petollisesti mukaan houkuteltuja, heittäkööt ne aseensa heti pois, kun huomaavat nyt, että heitä on tahdottu eksyttää taistelemaan työtätekevän kansan jaloa asiaa vastaan.

Työväen vallankumous on ylevä ja ankara. Se on ankara röyhkeille kansan vihollisille, mutta avulias turva kaikille sorretuille ja puutteenalaisille.

Luottakaa työväen vallankumouksen voimaan! Sen on vielä toisilla seuduilla taisteluja käytävä. Mutta vastustamattomasti se vie nyt lippunsa voittoon!

Uskomme varmasti, että työtätekevän kansamme niin nykyiset kuin tulevatkin polvet vielä moneen kertaan siunaavat tätä vallankumousta, josta on alkava Suomessa uusi, onnellisempain olojen aika.

Helsingissä, 27 päivänä tammikuuta 1918.

Suomen työväen Toimeenpaneva Komitea.

Eero Haapalainen, puheenjohtaja.'

*

Eihän tämä julistus olisi tullut siltä taholta miltä se on, jollei se alkaisi valheella, päättyisi valheeseen ja olisi valhetta melkein läpeensä rivi riviltä.

Sillä senaatti ei valmistanut missään, kaikkein vähimmin maan pääkaupungissa veljesveren vuodatusta ja salakavalaa hyökkäystä järjestyneen työväen kimppuun. Se valmisti järjestysvaltaa niitä vastaan, jotka jo monta viikkoa olivat ryöstäneet ja murhanneet ja uhkasivat uusilla ryöstöillä ja murhilla. Ne, jotka niin tekivät, eivät olleet järjestynyttä työväkeä eivätkä mitään työväkeä lainkaan, vaan huligaaneja ja hirtehisiä.

Senaatti ei pyytänyt vieraiden valtioiden hallituksia kukistamaan työtätekevää kansaa. Senaatti pyysi ja sai heiltä tunnustuksen Suomen itsenäisyydelle.

Senaatti ei tehnyt mitään anastaakseen itselleen valtiovaltaa, "joka itse asiassa kuuluu kansalle itselleen", vaan se ainoastaan käytti sitä valtaa niissä puitteissa, jotka sille oli rakentanut kansan vallan, korkeimman vallan haltija, eduskunta. — Sen teki päinvastoin juuri herra Haapalaisen komitea, joka julistaa, että kaikki valta Suomessa nyt kuuluu järjestyneelle työväelle ja sen vallankumouselimille, vaikka se juuri ikään myönsi, että tämä valta "itse asiassa kuuluu kansalle."

Senaatti ei tahtonut verisesti tukahuttaa työväen liikettä eikä lyödä edistyspyrinnöitä kahleisiin eikä haudata kärsineen kansan keväisiä uudistustoiveita kalman rauhaan — koska se harva se päivä lähetti eduskuntaan reformialotteen toisensa perästä ja valmisteli yhä uusia ja odotti eduskunnan laatimia lakeja pannakseen ne täytäntöön.

Ei mikään kaikesta siitä, minkä pohjalle vallankaappaus julistuksessaan rakentaa vallananastuksen oikeutuksen, ole totta.

Sen sijaan komitean kaikki syytökset voidaan kohdistaa siihen itseensä. Sitä, mitä senaatti ei tehnyt työväelle, sen ovat vallankaappaajat tehneet ja tulevat tekemään porvareille.

Ne ovat ne, jotka ovat vuodattaneet ja tulevat vuodattamaan veljesverta, ne ovat ne, jotka lähettävät vieraan valtion murhajoukkoja teurastamaan suomalaisia; — jotka ovat anastaneet käsiinsä kansalle kuuluneen valtiovallan j.n.e.

Ei ole muka kysymyksessä se, että vain uusia miehiä pantaisiin vanhoihin virkoihin, vaan kysymyksessä on koko virkavallan kukistaminen. Luulen, että te kyllä kernaasti pitäisitte vanhat virat, jos vain voisitte niitä hoitaa, ja että te hävitätte tai jätätte hoitamatta ne, joihin ette kykene. Totta kyllä on, että silläkin tavalla häviää virastoista suurin osa, sen parhain ja tärkein ja maalle hyödyllisin osa. Maaherrain, nimismiesten, poliisimestarien virat, joita on kaikkein alkuperäisimmissä ja despootisimmissa itämaisissa valtioissa, kyllä kai tulevat tavalla tai toisella hoidetuiksi sikäläisiin malleihin ja tulee siis jäämään juuri se, mikä pakostakin on virkavallan virkavaltaisinta ainesta. Miehet muuttuvat, mutta järjestelmä ei muutu eikä parane. Se, mikä virkavallassa on parasta ja maalle hyödyllisintä, joka järjestää ja rakentaa maata ja panee käytännössä toimeen kansanvaltaisen eduskunnan määräämiä uudistuksia: opetustoimi yliopistosta kansakouluun, kaikki virallinen teknillinen toimi, rautatierakennukset, kanava- ja tierakennukset, kaikki teollisuus- ja maanviljelystoiminta ja hallinto, koko oikeuslaitos kaikkine haaroineen — kaikki se pysähtyy ja kukistuu nyt aivan itsestään, sillä eiväthän nämä ammattitaidottomat agitaattorit, suutarit, räätälit, kirvesmiehet ja sanomalehtimiehet mitenkään kykene niitä tehtäviä hoitamaan. Eikä niitä hoitamaan saada porvareita, sitä varten orjuuttamalla.

Sanalla sanoen: ei valheella, vääryydellä, väkivallalla ja kykenemättömyydellä mitään rakenneta. Ei tästä tämmöisestä tule ikinä alkamaan Suomelle "uusi, onnellisempain olojen aika" eikä työtätekevän kansan "niin nykyiset kuin tulevat polvet tule moneen kertaan siunaamaan tätä vallankumousta", vaan ennen pitkää, ennen kuukautta paria, ennenkuin on ehditty edes kesäänkään, sitä haikeasti kiroamaan. Kirous kuuluu pian etupäässä omista riveistä.

Kirous tämä on maalle ja kansalle, kirous sen alku, kirouksin sitä ajetaan ja kiroukseen se päättyy.

*

Eduskuntaryhmien julistus.

Tulkoon tähän vastapainoksi edelliseen liitetyksi porvarillisten eduskuntaryhmäin julistukset t.k. 27 ja 29 p:Itä:

Pyydetään levittämään.

Kansalaiset.

Kansamme äsken saavuttamaa itsenäisyyttä uhkaa turmio. Eri paikoissa maata on noussut pimeitä voimia, jotka laillisen järjestyksen ja kansalaisvapauden tilalle tahtovat panna epäjärjestyksen ja vähemmistön harjoittaman sorron. Kansan valitsemaa eduskuntaakin ja sen asettamaa hallitusta ne väkivallalla estävät tehtäväänsä täyttämästä. Jos nämä voimat pääsevät tarkoitustensa perille, silloin on Suomen nuori valtiollinen itsenäisyys tukahutettu alkuunsa, ja me saamme palata vieraan raskasta iestä jälleen kantamaan.

Nuo hävittävät voimat levittävät sellaista katalaa valhetta, että maan porvarilliset puolueet edustajainsa kautta eduskunnassa ja hallituksessa muka aikovat hyökätä työväen kimppuun, jota he väittävät yksin puolustavansa.

Puolueilla, joita me edustamme, ei ole pienintäkään tarkoitusta käydä työväestön vapautta sortamaan. Kaikkien kansamme kerrosten laillisia oikeuksia on tuettava ja voimassa pidettävä. Maamme kansalaisilla pitää olla se varma tieto, että ne, jotka ovat käyneet puolustamaan kotien rauhaa ja yhteiskunnan järjestystä, yhtäläisesti puolustavat kaikkien laillisia oikeuksia ja vapauksia.

Kansamme vapautta uhkaavat pimeät voimat ovat turvautuneet vieraaseen apuun. Maassamme olevalle venäläiselle sotaväelle he ovat ilmoittaneet puolustavansa kansan pohjakerrosten oikeuksia porvarillisten muka suunnittelemia hyökkäyksiä vastaan, ja siten sieltäpäin saavuttaneet aseellista kannatusta. Vapaan Suomen täytyy vaatia, että vieras sotaväki maastamme poistetaan. Mutta yksityisiä sotaväenosastoja tai sotamiehiä, jotka eivät sekaannu oloihimme eivätkä täällä harjoita ilkivaltaa, älköön tehtäkö vastuunalaisiksi siitä, että vielä ovat täällä.

Kansalaiset.

Allekirjoittaneet eduskuntaryhmät ovat lujasti päättäneet tukea ja voimassa pitää nuoressa tasavallassamme yhteiskuntajärjestystä ja suojata kansalaisten laillisia oikeuksia. Jokainen teko, joka on ristiriidassa tämän tarkoitusperän kanssa, on leimattava kansamme vapaudelle vihamieliseksi teoksi. Sen hallituksen ympärillä, jonka Eduskunta on asettanut maata lailla ja oikeudella hallitsemaan, lujina seisomme. Isänmaan vapaus on nyt vaarassa. Suomi kutsuu kaikki kansalaiset hellittämättömään taisteluun maamme itsenäisyyden ja kaikkien, köyhän niinkuin rikkaankin, oikeuksien puolustamiseksi niitä vastaan, joiden tie kulkee yli vapauden haudan, kohti sortoa ja häpeää. Ainoastaan täten voidaan kansallemme säilyttää ja turvata sen kauan hartaasti toivoma ja vihdoin saavuttama vapaus.

Helsingissä 27 p:nä tammikuuta 1918.

Suomalaisen puolueen eduskuntaryhmä. Maalaisliiton eduskuntaryhmä. Nuorsuomalaisen puolueen eduskuntaryhmä. Ruotsalaisen kansanpuolueen eduskuntaryhmä. Kansanpuolueen eduskuntaryhmä.

*

Suomen kansalle.

Maassamme on tapahtunut suunnaton väkivalta. Sosialidemokratisen puolueen johto on, antautuen kannattamaan rikollisten ainesten mielettömiä pyyteitä ja nojaten vieraan sotaväen apuun, noussut kumoamaan Suomen laillisen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen, pannakseen tilalle oman mielivaltansa. Se on rohjennut käskeä vangitsemaan maan laillisen hallituksen jäsenet ja koettaa saada haltuunsa määräämisvallan maassa.

Allamainitut eduskuntaryhmät, jotka edustavat Suomen kansan enemmistöä, panevat jyrkän vastalauseen tätä vähemmistön julkeata vallankaappausyritystä vastaan. Valtiovalta Suomessa kuuluu yksinomaan Suomen lailliselle Eduskunnalle ja sille hallitukselle, jonka tämä Eduskunta on asettanut, sekä maan laillisille viranomaisille. Ainoastaan mitä nämä kukin kohdastansa käskevät, tulee kaikkien noudattaa. Määräyksiä vastaan, joita omavaltaiset vallananastajat ja niiden käskyläiset voivat antaa, on jokainen velvollinen puolustamaan laillista yhteiskuntajärjestystä.

Helsingissä 29 p:nä tammikuuta 1918.

Suomalaisen puolueen eduskuntaryhmä. Maalaisliiton eduskuntaryhmä. Nuorsuomalaisen puolueen eduskuntaryhmä. Ruotsalaisen kansanpuolueen eduskuntaryhmä. Kansanpuolueen eduskuntaryhmä.

*

Heidän senaattinsa.

He ovat nyt panneet pystyyn senaattinsa, Sinatyörien nimet ja naamat ovat minulle outoja. Ulkomuodolta tunnen ja olen joskus kuullut eduskunnassa puhuvan Kullervo Mannerin, O. V. Kuusisen, Yrjö Sirolan ja O. Tokoin. Muut ovat minulle tuntemattomia suuruuksia. Heidän joukossaan on 7 toimittajaa, 2 puheenjohtajaa, 2 työläistä (viilaaja ja puuseppä), 1 asiamies, 1 veturinkuljettaja ja 1 puoluesihteeri. Siis toinen puoli sanomalehtimiehiä, joiden ensimmäinen hallitustoimi kai oli sulkea sanomalehtien suu venäläiseen malliin. Enhän ole spesialisti vallankumoustaktiikassa, kuinka pitää ja kuinka ei. Mutta kun astuu näyttämölle, luulisi olevan hauskaa kuulla kritiikkiäkin. Olisi sen suvaitseminen vallankumouksenkin aikana ollut originelli teko.

Jos olisin saanut jotain ehdottaa, olisin ehdottanut annettavaksi ukaasin oikeinkirjoituksen uudistamisesta työväen tasavallassa. Miksi he kirjoittavat prokuraattori Matti Turkia? Kirjoittaisivat "rokuraattori", niin että kaikki syvät rivitkin voisivat nähdä sanan painettuna niinkuin lausuttunakin. Sitä latua mennen voisi samalla ottaa käytäntöön voneetisen, tarkoitan: äänteellisen kirjoitustavan muissakin suhteissa. Emme kirjoittaisi enää demokraatinen, vaan temokraatinen, emme eduskunta, vaan etuskunta. Eihän meillä koskaan ole ollut sosialidemokraatista puoluetta eikä eduskuntaa, vaan sosialitemokraatinen ja etuskunta.

Muuten tuntuu siltä kuin ei olisi tarvittu koko "rokuraattoria". Sehän on suomeksi "korkein lain valvoja", joka saattaa syytteeseen virkamiehiä lain rikoksista. Kukas nyt enää rikkoisi lakia, kun lakia ei ole. Niitä laaditaan uusia. Mutta voiko olettaakaan, että vallankumouksen virkamies rikkoisi vallankumouksen lakia? Turkia olisi voinut hankkia tulonsa muualta ja sekin menoerä säästyä.

Uusi hallitus on uskollinen kopia venäläisestä. Sen nimenä on Suomen Kansanvaltuuskunta ja sen toimintaa valvoo Työväen Pääneuvosto, jonka valitsevat erityiset järjestöt, niiden mukana Helsingin Punainen Kaarti, joka, ihmeellistä kyllä, saa valita puolestaan vain 5 jäsentä, kun muut valitsevat kukin 10. Vallankumouksen voimakkain elin on siis kovin heikosti edustettuna. Mutta onhan sillä toiset voimakeinonsa, pistimensä, tahtonsa toteuttamiseksi.

Tämä hallitus hoitaa maan asioita toistaiseksi, "kunnes Suomen työtätekevä kansa toisin päättää." Mikä on työtätekevä kansa? Kaikki ahkeratko, jotka itse ansaitsevat leipänsä. Mikä on työtätekemätön kansa? Kaikki laiskuritko ja kykenemättömät? Sehän olisi aika järkevä äänioikeusperiaate. Mihin luokkaan mahtanen minä kuulua? Mikä tehty työn määrä oikeuttaa olemaan mukana "toisin päättämisessä"? Täytyykö esittää todistus 8-tuntisen työpäivän suorituksesta? Saako puolta enemmän sananvaltaa se, joka tekee työtä 16 tuntia? Ennen oli sensus kapitaalin mukaan, nytkö se on työn mukaan eikä kapitaali saa sanoa mitään? Siinä reformissa olen minä mukana kaikesta sydämestäni — jos tarkoitus on se. Yksinomaan koroillaan eläjän ei ehkä todellakaan olisi tarvis saada äänioikeutta, enemmän kuin hoitolaisenkaan. Nehän ovat yhteiskunnan elättejä molemmat.

*

Huhuja.

Tuli tietoja, että senaatti, kai vain osa siitä, olisi Vaasassa. Vaasassa ja Kuopiossa on venäläisiltä riisuttu aseet. — Kerrotaan, että vallankaappauksen tekemisestä olisi ollut olemassa eri mieliä sosialistisen eduskuntaryhmän keskuudessa, jopa että heistä joitakin olisi vangittukin.

*

Autoilla ajetaan.

Päivällä menin erään tuttavan luo, joka asuu Siltasaarella. Pitkin katuja ajaa punakaartilaisia autoissaan kiväärit ojoina, valmiina ampumaan. Luullevatko he todellakin, että tuota tarvitaan, että mikään vaara heitä uhkaisi? Se on kai vain mielenosoituksellista touhua, joka muuten niin täydellisesti muistuttaa viimetalvista venäläistä samanlaista matruusisvabodaa. Kaikki on pienimpiä yksityiskohtia myöten venäläistä kopiaa. Olen taikauskoinen kaikkiin autoilla ajajiin, ketä lienevätkin. Kuinka moni autoherra tässä maassa onkaan päätynyt maantieojaan! Sananlasku sanoo: "Pois tieltä talonpoika, päästä herra helvettiin".

*

Nurinkurista.

Voiko ajatella nurinkurisempaa, sekapäisempää tilannetta? Kun oikein hullusti käy, niin käy niinkuin Suomessa. Ensin tapahtuu vallankumous Venäjällä ja seurauksena siitä me saamme itsenäisyytemme tunnustuksen sille sekä Venäjältä itseltään että muilta valloilta. Siis vapaus Venäjästä venäläisten avulla. Tuskin on se saatu, kun tätä itsenäisyyttä ruvetaan tuhoamaan, taas venäläisten avulla.

*

Pilasivat oman pesänsä.

Tämä vallankumous on olevinaan tähdätty porvaristoa vastaan, sen vallan kukistamiseksi. Mutta samalla se on kohdistettu koko kansaa vastaan, sen suurinta puoluetta vastaan, yleistä äänioikeutta vastaan, siis kansanvaltaisinta kansanvaltaa vastaan. Köyhälistö käy taistelua omaa äitiään, omaa periaatettaan vastaan, tuhoo valtansa alkutekijän. Tälle tielle lähteneenä se ei voi enää koskaan turvata siihen, vaatia sitä oikeutenaan. Konservatismin täytyy nyt ryhtyä taistelemaan sen kaikkein äärimmäisimmän radikalismin puolesta, minkä ilmaus on meidän nykyinen hallitusmuotomme. Jos ne kerran taas palaisivat entisille jälilleen ja vetoaisivat kansaan ja pääsisivät sitä tietä valtaan, olisi meillä heidän menettelynsä mukaan tietysti oikeus meilläkin varustautua aseilla ja olla alistumatta heidän eduskuntansa alle, tehdä samanlainen väkivaltainen kaappaus. Tästä on siis seurauksena se, että korkein oikeusaste ei ole kansa ja sen tahto ja sen tahdon ilmaukseen vetoaminen, vaan aseellinen voima. Rauhallinen aseeton vaalilippu oli tekijä, jota ei enää koskaan tarvitse ottaa lukuun. Ei voida siis luoda mitään muuta pohjaa kuin aseellinen voima, mitään lopullista ratkaisukeinoa kuin loppumattomiin jatkuva sisällinen sota. Kansalaisoikeus tässä rauhallisessa maassa tunnustetaan siis ainoastaan aseita kantavalle miehelle eikä aseettomalle miehelle ja naiselle. Se on se ihanneyhteiskunta, joka tästä syntyy, se tuhatvuotinen valtakunta, jota nyt luodaan. Kaikki on ylösalaisin. Minulla oli tosin hiukan toiset haaveet. Jos olisin kapitalistisen yhteiskunnan ehdoton kannattaja ja ihailija, iloitsisin. Kun en sitä ole, valitan.

*

Rikos, tyhmyys, petos.

Jos lopullisena tuloksena olisi se, johon tähän saakka tässä maassa olemme kaikin voimin pyrkineet, että pääsisimme irti Venäjästä, tosiasiallisesti eikä vain näennäisesti, ja jos se ei muuten voinut tapahtua s.o. ei porvarillisen hallituksen toimesta, vaan sitä varten täytyi sysätä se syrjään ja ottaa tarkoituksen saavuttamiseksi ohjat omiin käsiin, silloin minäkin voisin alistua mihin tahansa ja unohtaa rikoksen, koska kai sittenkin salus rei publicae suprema lex, — mutta kun minä en usko, että se on ollut heidän tarkoituksensa, että, vaikka olisi ollutkin, he eivät sitä saavuta, ja ettei se tule olemaan tuloksena edes vastoin heidän tahtoaan ja heistä huolimatta, vaan että he tuovat tänne uusia venäläisiä ja aina tulevat hakemaan heiltä apua, milloin sitä luulevat tarvitsevansa, ja heidän avullaan hallitsemaan, niin on tämä kansalaisten rikos omaa kansaansa vastaan suurimpia rikoksia mitä historia tuntee, hirveintä maansa kavallusta. Se on rikos ja samalla tyhmyys, ja lisäksi heidän oman asiansa petos, josta heidän harhauttamansa työmies saa jäädä kärsimään ja maksamaan työllään ja verellään ja orjuudellaan sen seuraukset, kun aiheuttajat jättävät heidät ikeen alle ja itse korjaavat luunsa.

*

Mikä oli johtajain vaikutus?

Tämänlainen liike tietysti syntyy monenmoisista syistä: luokkavastakohdat, sota, sielullinen tartunta, utopistiset haaveet, epäkohdat y.m. Mutta varmaankin on olemassa myös suuri joukko persoonallista vaikutusta. Olisi niin ollen valaisevaa voida luoda silmäys johtavien henkilöiden luonteihin, mitkä vaikuttimet heitä johtavat, millaisia miehiä he ovat: heidän luonteensa, vallanhimonsa, älynsä, tempperamenttinsa; missä väleissä he ovat keskenään, mitä vehkeilyjä heillä on ollut kulissien takana, missä määrin tässä taistelevat Manner ja Valpas, Tokoi ja joku muu j.n.e. Kenen tai keiden heikäläisten henki tässä enin vaikuttaa. Millä kannalla lie esim. Valpas? Häntä ei taaskaan näy missään. Kiihoittaako hän vai pidättää? Kuinka tämä kettu lopulta vetänee häntänsä saksista? Onko hän jo tehnyt tehtävänsä vai vieläkö hän nousee harjalle, kun toinen aalto nousee? Pitäisi päästä kosketukseen jonkun heikäläisen psykoloogin kanssa saadakseen materiaalia. Ne ovat kaikessa tapauksessa kirjallisesti katsoen intressantteja miehiä. Sitä ovat muuten pahantekijätkin.

*

Edullinen asemamme.

Taistelu, joka nyt on alkanut, tulee olemaan meille erittäin kiitollinen siihen nähden, missä asemassa me seisomme. Se on vanha ja tuttu. Vastassa on väkivalta kaikkein räikeimmässä ja häikäilemättömimmässä muodossaan. Me taistelemme kansanvallan ja kansan itsemääräämisoikeuden puolesta ja pyrimme "rauhaan ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia", tahdomme vain antaa kansalle, koko kansalle, minkä yksi sen luokka siltä riisti. Tämä taistelu ei siis ole luokkataistelua, vaan vapaustaistelua. Me tahdomme vapauttaa maamme Venäjästä.

Heidän aatteellinen asemansa, köyhälistön tilan parantaminen, on kyllä luja sekin, mutta vain näennäisesti; sitä heikontaa jokainen reformialote, joka meidän puolelta jo oli tehty ja joka todistettavasti olisi tullut tehdyksi ilman tätä keinoa. Muuta etua heillä ei ole. Mutta monta epäetua: he rikkoivat oman aatteensa kansan oikeudesta kokonaisuudessaan päättää kohtaloistaan. He turvasivat Venäjään. Heidän täytyy tunnustaa väkivallan oikeutus. Sitten se suunnaton määrä käytöllisiä vaikeuksia, jotka kohtaavat heitä joka askelella, jo repimistyössäkin, mutta vielä tuhat kertaa enemmän rakentamistyössä. Heidän oma puolueensa ei tyydy repimiseen. Kansa m.m. tahtoo leipää ja nyt se on heidän hankittava. Meiltä voidaan ottaa, mikä meillä sitä vielä mahdollisesti on, mutta meitä ei voida pakottaa sitä heille luomaan. Ja vaikka pakotettaisiinkin, ei sitä tietä kuitenkaan saataisi mitään aikaan. Ei vanki ja orja voi tehdä luovaa työtä.

Taistelun lopullisesta päättymisestä ei voi olla muuta kuin yksi mieli, vaikka me aseellisesti joutuisimmekin tappiolle ja vihollinen miehittäisi koko meidän maamme.

*