Produced by Juha Kiuru

HAJAMIETTEITÄ KAPINAVIIKOILTA II

Kolmas ja neljäs viikko

Kirj.

JUHANI AHO

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1918.

SISÄLLYSLUETTELO:

Maanantaina 11 p:nä helmikuuta.
Sovinnollisella mielellä.
Kaunokirjailijat haaveilevat.
Vaikutelma Siltasaarelta.
Rauha solmittu.
"Haapalainen on porvari".
Mitä se kaikki kuuluu meihin?
Uusia "neuvostoja".
"Kuulumatonta raakuutta" — kenen?
Tyypillinen yllytyskirjoitus.
Kansanvaltuuskunta — Washingtonin kabinetti.
Ruvetaan jo syömään rukiin siementä.
Kaarti ottaa omansa, mistä saa.
Rahalla ja valheella.

Tiistaina 12 p:nä helmikuuta.
He ja me.
Entinen "vapauden aika" ja nykyinen.
Tahrivat, tuhrivat.
Ryöstösotaa tämä on.
Pääasia.
Pakopirtillä.
Tanssitaan — veri vuotaa.
Verikoston vaistot.
Omantuntoni ovea kolkutetaan.
Ylösalaisin.

Keskiviikkona 13 p:nä helmikuuta.
Millaisen punakaartilaisen pitäisi olla.
Virastoveli rintamaveljelle.
Vielä hirmutekojen rankaisemisesta.
Puolueettomat venäläiset.
Korpilaki.
Ei pidä vaivata valtiota.
"Eteenpäin!"
He toivovat.
Ihmiskalastusta.
Raitiovaunut ja vallankumous.

Torstaina 14 p:nä helmikuuta.
Kun voitamme, kuinka sitten?
Maaseudulla.
Hyvä mies ammuttu.
Viranhakijoita.
Vanhaa kaunaa.
Heidän vaikeutensa.
Virkamiesten vastarinta.

Perjantaina 15 p:nä helmikuuta.
Aivan niinkuin ainakin.
Suurista miehistä.
Senaattori runoilee.
Kiristystä tulossa.
"Mitä varten?"
Tuhatvuotinen valtakunta.

Lauantaina 16 p:nä helmikuuta.
Muuan päivä.
Sotarunoudesta.
Muuan seikkailu.
"Naputtaa vain!"
Punainen idylli.
Pikkueläjät.
Seynin tapaan.
Trotski onnittelee.
Ei tule apua.
Punakaartin raportteja.
En kernaasti uskoisi.

Sunnuntaina 17 p:nä helmikuuta.
Kaivopuistossa.
Tuppurainen ja tappurainen.
Vankien toivo.
Juttuja esimerkin miehistä.

Maanantaina 18 p:nä helmikuuta.
Antonius Caesarin ruumiin ääressä.
Venäläisten lähtö.
Punainen lippu on verilippu.
Onnellisia miehiä.
Veljeytymisestä ja sisartumisesta.

Tiistaina 19 p:nä helmikuuta.
Tyynnyttelyä.
Lohduttava tieto.
Punakaartilaisen palkka.
Valtiopäivämies voidaan panna viralta.
Tokoi on yhä enemmän helisemässä.
Yliopiston vuoro.
Koko hyvin.
Senaattori taas runoilee.
Iivo Härkönen senaatissa.
Kahnauksia.
Vielä autolla ajajista.

Keskiviikkona 20 p:nä helmikuuta.
Kiukuttelua.
Manner evästelee.
Mikä meitä mahdollisesti odottaa.
Ohjeita "tuomareille".
Punaisen armeijan muonitus- ja vaatetushuolet.
Orjatsalo ennustaa.
Matala moraalimme.

Torstaina 21 p:nä helmikuuta.
Kätilö Manner.
Siviilijutut saavat levätä.
Venäläisten irtaimisto.
Aito meikäläistä.

Perjantaina 22 p:nä helmikuuta.
Diplomaattinen kirjeenvaihto.
Vihdoinkin.
Tokoin toimia ja toiveita.
Suuria lapsia.
Lauantaina 23 p:nä helmikuuta.
Uutispörssi.
Pohjalaista sisua.
Sota kuin sota.

Sunnuntaina 24 p:nä helmikuuta.
Ruvetaanko ottamaan panttivankeja?
Hämärtää.
Mitä olisi tehtävä tämän kansan valistamiseksi?

Maanantaina 25 p:nä helmikuuta.
Tämän päivän tietosato.
Rovasti Kössi Ahmala.
Saksa auttaa meitä varmasti.
Valtiosääntö.

Keskiviikkona 27 p:nä helmikuuta.
Kaikki hyvin.
Inhimillisiäkin tunteita.
Tervehdys valkoisesta Suomesta.

Torstaina 28 p:nä helmikuuta.
Ei ole päässyt.
Kuinka ryssät Ilmajoella riisuttiin aseista.

Perjantaina 1 p:nä maaliskuuta.
Ruotsalaisten oikea käsi ja vasen.
Setelisota.
Olevinaan oikein sukkelaa.
Helsingin kaupungin rakennusmailla.

Lauantaina 2 p:nä maaliskuuta.
Toteutui pikemminkin.
Pakko-otto alkaa.

Sunnuntaina 3 p:nä maaliskuuta.
Kokous senaatintorilla.

Maanantaina 4 p:nä maaliskuuta.
Suomi luovutettu Venäjälle.

Tiistaina 5 p:nä maaliskuuta.
Terrori täydessä käynnissä.
Ruotsalaiset sovintoa hieromassa.
Tarkastuksia kahviloissa.
Ojankaivuun talvella.
Nurmijärven Punikit ja punikit.
Narsissit ja tulpaanit.
Muistutus sopimattomasta käytöksestä.

Keskiviikkona 6 p:nä maaliskuuta.
Välivaltioaatteesta.
Onko Suomi ostanut vapautensa halvalla?
Olemmeko marionetteja?
Ei vielä "kyyhkysiä".

Torstaina 7 p:nä maaliskuuta.
Työmiehet, tehkää rauha!
Meitäkin pelätään

Perjantaina 8 p:nä maaliskuuta.
Meitä rohkaistaan.
Päät pystyyn!

Lauantaina 9 p:nä maaliskuuta.
Jotain on tekeillä.
Punaisten puhelinpuheluja.
Vapauttaja saapuu.

Maanantaina 11 p:nä helmikuuta.

Sovinnollisella mielellä.

Kaunis, talvinen päivä. Olisipa ajat niinkuin oli ennen, menisin hiihtämään. Nyt se ei ole sallittua. Saisit kuulan kylkeen. Eivät edes lapsetkaan, pikkutytötkään, saa hiihdellä Kaivopuistossa. Porvarien täytyy tuntea köyhälistön valtaa. Raitioliike on vihdoinkin alkanut. Suurella vaivalla ne ovat saaneet sen käyntiin. En ole ikinä nähnyt laiskempaa tahtia työssä, kuin heidän sytiessään lunta raiteilta.

Menen Rautatietorin kautta Eläintarhaan. Ihana ilmako vaikuttanee, että saan sovinnollisuuden puuskan. Koetan uskotella itselleni, että tästä sittenkin tulee jotain hyvää. En tiedä, mitä se olisi. Jos ne sittenkin voisivat pitää pyörät käynnissä ja rattaat voiteessa, jos ne voisivat saada uutta verta virtaamaan vanhan yhteiskunnan suoniin, epäkohtia korjatuksi, maailman parannetuksi. Sieltä alhaalta päin se sittenkin kansojen elämänneste pursuaa. Tosi homma ja halu ja harrastus niillä on; tarkoitan: heissä on paljon niitä, joilla sitä on. Ne näkevät vain päämaalin, johon ne pyrkivät, niillä ei ole ehkä käsitystä keinojensa tuomittavaisuudesta. Ne kai kyllä, ainakin jotkut valistuneemmat ja herkemmät, valittavat, että ikävä kyllä täytyy tehdä sellaista, mikä ei ole aivan oikein, mutta ne puolustautuvat sillä, että muu ei auttanut. Suuri, pyhä aate ja asia vaatii ja oikeuttaa tavallisen tien syrjäyttämiseen. Ne eivät näe muuta kuin sen. Ne ovat siinä samanlaisia kuin kaikki muut fanaatikot tässä maailmassa. Suurimmalla osalla ei ole ehkä aavistustakaan siitä, että oikeuden ja laillisuuden ja isänmaan asian ja sen semmoisen loukkaamista on tapahtunut. Mistä heillä olisi se tieto? Onko heitä siihen kasvatettu? Ja kun heillä ei sitä ole, niin ovathan he oikeastaan syyntakeettomia eikä heitä voi tuomita, vielä vähemmän rangaista.

Aseman edustalla seisoi rivi punakaartilaisia, nähtävästi lähdössä jollekin rintamalle. Joukossa oli kyllä huligaanityyppejä ja raakoja naamoja, roikaleita ja retkuja, joilla näytti olevan jostain vallattuja vieraita pukuja. Mutta oli siellä myös kovin rehellisiä, kunnon työmiehiä, vanhempia perheenisiä, jotka olivat siisteissä, omissa pyhävaatteissaan. Olivat kuin vaimojensa matkalle, työansiolle, varustamia. On juotu lähtökahvit, on istutettu lapsia polvella, heitetty hellät hyvästit, sytytetty savuke ja kivääri olalla remmissä niinkuin mikäkin työase lähdetty astumaan. Tyttö huutaa jälkeen: "Isä, saanko tulla tuomaan kahvipullon?" Pitkänsillan kautta ja läpi Kaisaniemen huurteisen puiston astelee isä taisteluun "asian", köyhälistön, kaikkien maiden köyhälistöjen ja samalla Suomen, oman Suomen, työväen tasavallan puolesta. Se on liikuttavaa, se on semmoisenaan kaunista. Minunko täytyy pitää heitä vihamiehinä, kaiken sen vihamiehinä, joka minullekin on kallista ja joka kallis on minulle samaa kallista kuin heillekin, eikä ole eroa oikeastaan muuta kuin että keinot, tapa ovat toisella toiset. Ikävä kyllä kovin toiset, perinjuurin, sovittamattomasti. Soisin heidän tähtensä, että heidän tapansa olisi oikea ja minun väärä. Kärsin jo edeltäpäin siitä pettymyksestä, minkä tämä hullun yritys heille, tuolle tuollaiselle miehelle, on tuottava. Hän ei ehkä koskaan palaa retkeltään eikä saa nähdä kaiken loppua. Vaimo ja lapset odottavat isää kotiin, tuomisinaan vapaus ja oikeus ja leipä. Ja sieltä ei tullutkaan muuta kuin isän kylmentynyt ruumis, otsassa kiväärin kuula, ja puute ja nälkä ja entistä kovempi kurjuus.

*

Kaunokirjailijat haaveilevat.

Menin erään kirjailijan luo, jossa tapasin myös erään toisen. Paljon keskustelua asian aatteellisesta puolesta, erittäinkin siitä, onko kapinallisia rangaistava vai armahdettava ja missä määrin, onko pahan poistamiseksi organismista leikkaus parempi kuin hoitaminen, paranteleminen. Se on kansanpsykolooginen kysymys, johon ei ole helppo vastata. Se on oleva loppuselvityksen vaikeimpia ratkaistavia.

Mutta kuinka meneteltäneekin, siitä olimme selvillä, että meidän, kirjailijain, on asetuttava yhteiskunnan säilyttäjäin ensi riviin. Meidän on jätettävä — tämä on vain minun tunnelmani tällä hetkellä — _kauno_kirjallisuus ja omistettava voimamme kansan syvimpien rivien valistamiseen, alkeellisimpien totuuksien heille selvittämiseen. Ei nyt ole aika runoilla tunteista ja rakkaudesta ja pienestä persoonallisesta itsestämme. Miksei siitäkin, kun se henki tulee, mutta minä en luule, että se henki enää tuleekaan, vaan että meidät valtaa aivan toinen henki, että maalimme on oleva toinen, että inspiratio vie meitä uusille aloille, ulkopuolelle itseämme, että meissä on syntyvä uusi herätys ja uusien aiheiden ja aatteiden velvoitus ja pakotus. Me olemme kirjallis- ja kielellisteknillisesti jo sangen korkealla, meillä on mitä suurimmat edellytykset tulla kuulluiksi, jos meillä on jotain sanomista. Me emme voi pysyä syrjässä elämästä, meidän täytyy antautua sen palvelukseen, elää mukana, tuntea mukana, tulkita, opettaa, sanalla sanoen: ottaa itsellemme kanta isänmaan asiassa, mikä tahansa, kunhan ei vain syrjästäkatsojan ja itseämme analysoivan. Aika tarvitsee meitä. Meidän täytyy löytää rintamamme. Ja minä luulen, että ei kestä kauan, ennenkuin meillä on oleva kirjallisuudessamme aivan toinen henki kuin tätä nykyä. Me vanhemmat emme ehkä enää tule uutta luomaan, mutta joll'emme me, niin tekevät sen varmaan nuoret. Vaikka lähteehän uudistus vanhoista yhtä usein kuin nuorista.

On muuten luultavaa, että syntyy useita keskenään aatteellisesti taistelevia kaunokirjailijakouluja. Minä tulen kai pysymään säilyttävänä, mutta se suuri tuleva kansalliskirjailija on mahdollisesti sosialismin ja uudistavan kumouksen mies.

Minulla ei puolestani tuntuisi tällä haavaa pitävän olla tehtävää sen suurempaa kuin valheellisuuden paljastaminen, missä sen tavannenkin. Se on nyt suuri intohimoni ja se luultavasti tulee määräämään kirjallisen toimintani suuntaviivat loppuiäkseni. Minulle ei tule enää olemaan kauneuden intohimoa, vaan totuuden. Jos voisin, niin ajaisin valhetta ja vääryyttä ja vääristelyä takaa, missä ikinä sen tapaan, iskisin siihen haukkana ilmassa, vainoisin mäyräkoirana kettujen luolissa maan alla — mikäli siivet kantaa ja hampaat kestää.

Eiköhän valheellisuus, vilpillisyys, epäritarillisuus, julmuus ole yksi
Suomen kansan kaikkein pimeimpiä puolia?

Innostuimme näistä keskustellessamme niin pitkälle, että olisi saatava painolakiin pykälä rangaistuksista tahallisen valheen levittämisestä, vaikkei olisikaan asianosaista kantajaa. Ainoastaan sillä lailla voisi ehkäistä sitä tietoisesti valheellista yllytystä, joka myrkkyvirtana valuu varsinkin sosialistisista lehdistä. Sillä mahdollisesti voitaisiin säästyä lakkautuksista ja ennakkosensuurista ja se olisi voimakas ase valistuneen hallituksen käsissä. Hätäkeino tosin, väliaikainen. Jos mieli saada perinpohjaisempaa muutosta, täytyisi olla äänenkannattaja, joka säälimättä, uupumatta paljastaisi valheita ja oikaisisi niitä. Sellainen lehti pitäisi olla halpahintainen ja sen pitäisi saada avustusta yleisistä varoista ja koota palvelukseensa parhaat kynät. Totuus olisi mobilisoitava. Mitenkään muuten ei ole mahdollista kasvattaa kansaa itseänsä hallitsemaan ja joutumasta yksipuolisen määrätietoisen kiihoituksen uhriksi. Sellaisen laiminlyönnin seuraukset ovat nyt näyttäytyneet kaikessa kauheudessaan.

Tämä on tietysti osalta haavetta, jota on ylen vaikea toteuttaa. Sillä mikä on totuus ja mikä on valhe? Missä ovat ne, jotka voivat asettua kaikessa niin yläpuolelle, etteivät sieltä itse horjahda milloin hyvänsä? Tuntuu kuitenkin kuin pitäisi voida semmoisia löytää, ainakin etsiä. Tuntui kuin sellainen arvostelun ja tuomionteon suunta pitäisi kehittyä itsestään, olojen pakosta sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ei ole muuta kuin puolueita, puoluemieltä, puolueoikeutta. En lue yhtään kirjoitusta, en kuule lausuttavan ainoatakaan ajatusta, jossa en huomaisi kieroutta, väärään kasvamista, siveellistä värisokeutta ja jota en huomaisi siinä tai siinä kohdassa pitäväni oikaista.

*

Vaikutelma Siltasaarelta,

Palasimme kirjailijatoverin kanssa Siltasaaren kautta. Lujien miesten astuntaa, uhmailevia hartioita, pullistuvia pohkeita — tavattomasti alkuperäistä voimaa, joka ei näytä olevan kotonaan täällä, vaan jonka pitäisi olla jossain auran kuressa, lapion varressa, tukkimetsässä kirvestä heiluttamassa. Täällä se vaikuttaa tyhmältä uhmalta, hyödyttömältä, hävittävältä voimalta, siellä maalla se on tuottavaa voimaa ja siellä on sen oikea paikka. Siellähän siitä suurin osa nytkin on, mutta mitä se siellä nyt tekee? Tuhoo itseään, hävittää sitä maata, jota se luulee rakentavansa.

*

Rauha solmittu.

Tuli tieto, että rauha on solmittu Venäjän ja Saksan välillä. Miten tämä vaikuttaa meidän asiaamme? Saako Venäjä nyt vapaat kädet menetellä meidän kanssamme, niinkuin tahtoo?

*

"Haapalainen on porvari."

Punaisen Ristin ambulanssi saa Haapalaiselta passin ja menee
Kouvolaan tarjoamaan apuansa. Se pysäytetään ja hajoitetaan. Vedotaan
Haapalaisen, ylipäällikön, antamaan passiin. Vastataan: "Haapalainen on
porvari."

*

Mitä se kaikki kuuluu meihin?

Eilisessä "Työmiehessä" oli pääkirjoituksena "Maailman vallankumouksen aamukoitossa" — sunnuntailukemista aito Työmiesmäiseen henkeen. Sen on kirjoittanut tavallista parempi kynä, nimimerkki Y—ö. Hän on nähtävästi vilpitön mies, aatteellinen sosialisti, joka uskoo siihen, mitä sanoo. Hän perustelee aatteellisesti kapinan välttämättömyyttä. Täällä toteutetaan nyt zimmerwaldilaista ohjelmaa. Internatsionale teki sodan ajaksi välirauhan, "linnarauhan" porvarillisten kanssa. Siitä on nyt tehtävä loppu. Kunkin maan proletariaatin oli julistettava sota maansa riistävälle porvaristolle, mutta rauha juoksuhautojen takana näiden maiden porvaristojen uhrikaritsoina oleville työläisille, veljille. On ryhdyttävä taisteluun rauhan puolesta, ilman aluevaltauksia ja jälkikorvauksia. Ei saa liittää maita väkivaltaisesti toisiinsa, ei solmita pakon avulla taloudellisia liittoja j.n.e.

Tämä uuden internatsionalen ohjelma on — niin väittää kirjoittaja — noussut maailmansodan kauhujen keskellä taas pelottavaksi peikoksi imperialistisille vallanpitäjille. Se aate on kasvanut ja levittänyt siipiään yli savuavien raunioiden kaikkiin maihin. Sen tunnussanat ovat otetut Venäjän rauhanohjelmaksi. Kirjoittaja on tietävinään, että nämä aatteet ovat saamassa jalansijaa muuallakin. "Hetkinen vain ja me olemme maailmansodan pyörteistä siirtyneet maailman vallankumouksen aallokkoon. Historian Nemesis on kostava niille, jotka ovat syypäitä kansain miljoona-murhiin." Kansat ovat pyyhkäisevät pois vallasta sellaiset vallat ja hallitukset, jotka ovat syypäitä suurimpaan vereen, viattomaan verenvuodatukseen, minkä ihmiskunnan historia tuntee.

Se on tietysti kaikki oikein ja totta, vaikka kai lieneekin aikaista ennustaa, tulevatko "suuret lakot ja joukkojen liikehtimiset, jotka kävivät Venäjän vallankumouksen edellä, saamaan yleiseurooppalaisen luonteen" ja tulevatko "kansat pyyhkäisemään pois vallasta nuo luokat ja hallitukset". Mutta käyköön kernaasti, ainakin minun puolestani, kuinka ohraisesti tahansa kaikille niille kansoille ja kansanluokille, jotka ovat syypäät tähän maailmansotaan, jos sen syntipukkeja nyt yleensä on mahdollinen löytää. Uskon kuitenkin, että kärsineet aikanaan tulevat jakamaan oikeutta kärsimystensä aiheuttajille.

Mutta mitä se kaikki kuuluu meihin? Minkätähden sotaporvariston kurituksen täytyi alkaa meistä, kohdistua meihin ennen kuin oikeihin syyllisiin? Miksi meihin ollenkaan? Emmehän me ole alottaneet emmekä käyneet mitään sotaa, kaikkein vähimmin maailmansotaa. Miksi siis alkaa sen hallituksen ja sen yhteiskunnan kukistamisella, joka on kaikista viattomin siinä suhteessa? Jos kapitaali yleensä käy sotaa, ei sitä ainakaan käy meidän kapitaalimme. Kyllä meidän rahamiehemme kernaasti sijoittaisivat säästönsä muuanne kuin pommitehtaihin ja ottaisivat voittonsa muualta kuin aseurakoista. Ja miksi ruveta kukistamaan kapitaalia maassa, jossa sitä on niin mitättömän vähän kuin meillä? Jos maailman vallankumouksen aamunkoitto alkaa näin täältä päin, ei ole suuria edellytyksiä siihen, että sen oikeudenmukainen päivä koskaan valkeaa. Maailman vallankumoushan nousee täältä päin noustessaan väärinpäin vuoteestaan, perä edellä, ja se on sille huono enne.

Kirjoittaja uskoo toisin. Hän on varma siitäkin, että "sosialidemokraatisen tietoisuuden läpitunkemat joukot" pystyvät menestyksellisesti "kaikkiluovalla työllään rakentamaan uusia arvoja, luomaan uutta yhteiskuntaa, kansojen veljesliittoa, jossa velvollisuudet ja oikeudet ovat suorassa suhteessa." Tietysti meilläkin — se on nähtävästi hänen vilpitön uskonsa, hänen polemisoidessaan sitä porvarillista kirjailijan väitettä vastaan, että "joukot eivät voi muuta kuin hävittää." Jään jännityksellä odottamaan suomalaisia tuloksia suomalaisesta zimmerwaldilais-sodasta maailman rauhan puolesta.

*

Uusia "neuvostoja".

On asetettu "Kouluneuvosto" entisen kouluylihallituksen tilalle. Siinä on kaksi jaostoa, toinen kansakouluasioita, toinen oppikoulujen asioita varten. Edellistä johtamaan on jo olemassa miehet ja naiset (J. Pärssinen, Hulda Salmi, R. Penttinen ja Y. K. Laine — ketä sitten lienevätkään). Jälkimäiseen kykeneviä ei nähtävästi vielä ole löydetty. af Ursin on kutsuttu kouluneuvoston puheenjohtajaksi, mutta ei ole ottanut tointa vastaan, heikentyneen terveytensä vuoksi; hän "toivoo" kuitenkin pian paranevansa.

Ne aikovat asettaa myöskin erityisen "Taideasiain neuvoston". Kuka
sitä tullee johtamaan? Mahdollisesti joku "Kurikan" piirustajista?
Kirjallisuuden etuja edustamaan ovat tietysti itsemäärätyt hra Irmari
Rantamala ja rouva (neiti?) Maiju Lassila.

*

"Kuulumatonta raakuutta" — kenen?

Eilisessä "Työmiehessä" on seuraava kuvaus otsakkeella "Kuulumatonta raakuutta", joka, ellei se ole kokonaan keksitty, voi olla kuvaus jostain teosta, jonka punaiset itse joko ovat tehneet tai jonkalaista tulevat tekemään.

Olemme jo aikaisemmin kertoneet siitä rääkkäyksestä, jonka uhriksi joutui Lylyn työväenyhdistyksen puheenjohtaja.

Kun lahtarit olivat mainitun miehen vanginneet, niin lähdettiin häntä suuren lahtarijoukon ympäröimänä kuljettamaan jäälle. Siellä häntä eräässä avannossa virutettiin useampaan kertaan. Tämän jälkeen olivat lahtarit vaatineet mieheltä tunnustusta, mitä, on tietymätöntä. Mutta sitä he eivät nähtävästi saaneet, koska he sen jälkeen leikkasivat häneltä sormen poikki. Petomaisuus jatkui kuitenkin edelleen ja olivat lahtarit nyt tulella kärventäneet miehen takaraivoa. Lopuksi olivat miesparan tuskat lopettaneet, ampuen hänet. Tämä kuulumaton petomaisuus ei loppunut vielä tähän. Hurtat olivat ottaneet miehen jäsenkirjan ja naulanneet sen kolmituumaisella naulalla hänen rintaansa ja lähteneet sen jälkeen raahaamaan ruumista kelkassa pitkin kylää.

Yllä oleva epäilyni siitä, että tässä nähtävästi voi olla kysymys jonkun punaisen teon peittämisestä, ei ole suinkaan aiheeton, sillä tuossa samassa n:ossa myönnetään, että punaiset Porissa ovat ampuneet — 11 vankia. Tätä tekoa vastaan panevat Porin sotilaspiirin sotilaat kyllä vastalauseensa ja vaativat teon johdosta tutkintoa ja rangaistustoimenpiteitä, joita jään odottamaan ja jotka olen oikeutettu katsomaan olemattomiksi, kunnes saan lukea oikeuden tuomiosta ja sen — täytäntöön panosta.

*

Tyypillinen yllytyskirjoitus.

Liimaan tähän tyypillisen yllytyskirjoituksen eilisestä "Työmiehestä". Sen on kirjoittanut joku "Kaisu L—ki". On syytä silloin tällöin vastaisten vertailujen varalle merkitä muistoon tällaisia purkauksia, joista niin voimakkaasti tuulahtelee se ilmapiiri, jossa he elävät ja jota hengittävät.

Vallankumouksen hetki on Suomen köyhälistölle lyönyt. Taistelun — unohtumattomain uhrauksien hetki. Suomen nälässä, vilussa, näännyttävässä puutteessa ja kurjuudessa viruvalle köyhälistölle on koittanut ratkaiseva hetki — kaikki voittaa tai kaikki menettää. Kuinka on se suoriutuva tässä taistelussa? Voittajana vai voitettuna? Joskin tuhansien katsetta tällä hetkellä kirkastaa toivon kirkas välke, niin tuhansien katseet ovat yksin surujen ja kadonneen toivon verhoon peitetty, epäilykset jäytää niiden monien sielua, joille sosialismin uutta yhteiskuntaa ja elämää luova evankeliumi ei vielä ole kirkastunut. — Mutta sittenkin, keskellä näiden synkkien epäilyksien ja surujen, voimakkaana rakentaa uutta uskoa turtuneisiin rintoihin, kärsimysten uuvuttamiin sieluihin, köyhälistön vallankumouksen punaviiri, sen heräävän taistelun voitokas merkki. Suomen porvaristolle on koittanut tilinteon päivä — ratkaiseva tuomion hetki sille anastajaluokalle, joka kansan kamppaillessa nälkäkuolemahautojen partaalla tuotti kansalle leivän asemasta kiväärejä ja murha-aseita, tähdätäkseen ne maansa köyhälistöläissankarien rintoihin työn karkeuttamain kätten kurottuessa anomaan leipäpalaa nääntyville omaisilleen — rakkaimmilleen. Suomen riistoon ja rosvoukseen humaltunut porvaristo ilkkui oman kansansa työväenluokan kärsimyksille ja osti kansanvaroilla vieraasta maasta rautakuulia ja murha-koneita kansan nälkää tyydyttämään. Suomen murhaajaporvaristoa ei liikuttanut nääntyvien vanhuksien toivottomat huokaukset, ei pienoisten lapsosten rukoilevat vaikerrukset, ei koko Suomen köyhälistön sielusta henkivä tuskanhuuto — antakaa meille leipää! antakaa elämää! Ei! Suomen porvariston sydän oli jäätynyt kylläisten patojen ääressä, se oli jähmettynyt hautaakin kylmemmäksi, sillä se vastasi kansan tuskanhuutoihin ivanauruin ja murhaavin nuolin. Niin, se vastasi — ja niitti itselleen kansansa kirouksen, voimakkaan, koko yhteiskuntaa tärisyttävän kirouksen ja se oli sen ansainnut, sillä sen rikokset ei olisi voinut enää raskaammin kansaansa häväistä, sen kärsimyksiä pilkata ja elinvoimaa tuhota. Asevoimin se tahtoi hukuttaa kansan elämänvaatimukset, sen arimmatkin pyyteet elämän oikeuksistaan.

Epätoivoin, viimeisellä hetkellä Suomen työväki vasta tarttui aseisiin, turvatakseen itseään porvariston murhaamiskiihkoa vastaan, porvariston uhatessa hukuttaa leipää anovat köyhälistöläisjoukot verivirtoihin ja kuoleman pimentoihin, vaimentaakseen kuoleman kauhulla nälkäisten huulilta leivän vaatimukset. Mutta kirouksen kylvö niittää vain kirousta, sen sai Suomen porvaristo kokea ja se saa varmasti sen katkeruudella katua — joskin liian myöhään. Suomen köyhälistö on jo ottanut itselleen määräämis- ja hallintovallan yhteiskunnassa, joskin taistelun kalliilla hinnalla ja suunnattomilla uhrauksilla, uhraten proletariaatti-sankarit luokkasodan verisille kentille, nuoret elämät kapitalismin kylvämille ryöstövainioille. Mutta ne uhrit vielä haudoissaankin luovat katkeamattoman taistelun voivoituksen köyhälistöläistovereille. Ja ne, jotka nyt kiroten huutavat veristä kostoa köyhälistön vallankumoukselle, ne vaikenevat vallankumouksen tuottaman siunauksen edessä, kunhan vain porvariston aukomat verivirrat köyhälistön voittaessa ehtyvät, kapitalismin sytyttämät vihan roihut yhteiskunnallisilla uudistuksilla ovat sammutetut. Köyhälistö ei ole koskaan käyttävä voittoaan katkeraan kostoon — ei, vaan yhteiskunnallisia kirveleviä haavoja parantavaan siunaukselliseen uudistustyöhön yhteiskuntamaailman luomiseksi onnelliseksi ja todellisia elämänarvoja vastaavaksi — vastaavaksi uuden maailman köyhälistön ihanteita.

*

Kaikki kelpaa ja joutuu heillä yllytyksen palvelukseen. Kaunokirjalliset palat, runot, novellit, ovat läpeensä tendenssikirjallisuutta. Siinä suhteessa olisi porvarillisilla aatteittensa ja asiainsa ajajilla heiltä tavattomasti opittavaa. Eilen oli "Työmiehessä" kirjallisestikin verrattain mukiinmenevä kuvaus ("Kurjien yöpuu", kirj. Feeli M—n) miehestä, jonkinlaisesta Juudas Iskariotista, joka puutteen ajamana pettää aatteensa, liittyy suojeluskuntaan, tappaa entisen toverinsa ja omantunnonvaivoissaan lopulta hirttäytyy.

*

Kansan valtuuskunta — Washingtonin kabinetti.

Yhtämittaa elää minussa psykolooginen uteliaisuus varsinkin johtajiin nähden siitä, mitä miehiä he oikein ovat, ovatko puhtaita itsetietoisia seikkailijoita, vai missä määrin he ovat itsepetoksensa uhreja. Enkä minä aina voi torjua sitä uskoa, että he todella ovat sammakoita, jotka puhaltauvat häriksi. He huumaavat itseään omalla luulo- ja tekosuuruudellaan. He kuvailevat olevansa jotain aivan erinomaista. Nähtävästi on tässä aito suomalaista pikkuitserakkautta ja piilevää suuruudenhulluutta, joka silloin tällöin puhkeaa esiin ja jota joukkojen ainaiset hyvähuudot eivät suinkaan ole omiansa vaimentamaan.

Heidän oma äänenkannattajansa "Suomen kansanvaltuuskunnan tiedonantaja" julkaisee tänään kirjoituksen "Työväen hallitus ja sen tehtävät", joka alusta loppuun on äitelintä itsensä kehumista. Tässä muutamia näytteitä:

Työväen hallitus eli "Suomen Kansan Valtuuskunta", kuten sen virallinen nimi kuuluu, ei voi ylpeillä loistavilla nimillä. Tosin on eksynyt joukkoon muutamia maisterin, tohtorin ja tuomarin arvon saaneita miehiä, vaan pääasiassa on hallitus kokoonpantu kovan elämänkoulun käyneistä henkilöistä, jotka ovat katsoneet syvälle ihmiskunnan kurjuuden kuiluun, oman voiman miehistä, jotka raskaan työn lomassa ovat hankkineet teoreettiset tietonsa ja käytännöllisesti kypsyttäneet niitä moninaisissa yhteiskunnallisissa luottamustoimissa. Se edustaa karaistua, koeteltua voimaa, varmaa kestävyyttä ja horjumatonta päättäväisyyttä.

Tämä Suomen tasavallan ensimäinen vallankumoushallitus muistuttaa monessa suhteessa Yrjö Washingtonin kabinettia, noita työnkaraisemia, ahavoittuneita lännen miehiä, joille korkeasti oppinut europalainen valtioviisas nauroi, mutta jotka sillaikaa, kun vanha maailma pudisteli epäilevästi päätään, tekivät väsymättömästä työtä ja kykenivät ei ainoastaan hallitsemaan, vaan luomaan perusteet maailman mahtavimmalle ja rikkaimmalle tasavallalle.

Semmoisia poikia ne uskovat olevansa: karaistuja, koeteltuja, kestäviä, voimakkaita, päättäväisiä. Minä uskallan pudistaa päätäni, mutta he uskovat Washingtonin miesten malliin luovansa perusteet mahtavalle ja rikkaalle Suomen työväen tasavallalle ameriikkalaiseen malliin. He nähtävästi todella sitä uskovat. He asettavat itselleen kysymyksen: Onko se (Kansanvaltuuskunta) tässä tehtävässään onnistuva? ja vastaavat ehdottomasti: On!

Se on onnistuva, ei viisautensa eikä voimansa vuoksi, vaan ennen kaikkea sen vuoksi, että sen pyrkimykset johtuvat historiallisesta välttämättömyydestä ja ovat sopusoinnussa suurten joukkojen, yhteiskuntamme valtavan enemmistön taloudellisten etujen ja siveellisten vaatimusten kanssa.

Että voitto on oleva vallankumouksen, siitä tuo joka päivä todistuksia. Palavan vallankumouksen innostuksen valtaamana rientää joka päivä punaisten lippujen juurelle miehiä ja — naisia paljon enemmän kuin voidaan ottaa vastaan. Aseistaminen sujuu nopeasti. Ei mitään pelkoa, ei mitään epäilystä, ei mitään erimielisyyttä, rintama on eheä ja luja kuin kraniittivuori.

Niskoittelevain virkamiesten rintama on kyetty yhdessä viikossa murtamaan. Rautatie, posti, sähkölennätin toimii Etelä-Suomessa jo säännöllisesti. Rahavaikeuksia ei ole. Viljaa on tullut Venäjältä ja nykyisen sopimuksen mukaan saadaan sitä niin paljon kuin vain keritään omilla junilla noutamaan. Vallankumous on — samalla kun se on virittänyt uutta tulevaisuuden toivoa, — avannut joukon uusia elämänmahdollisuuksia. Kun tähän lisäämme, että porvaristo ja sen rahalla ostetut joukot, jotka taistelevat vain rahakukkaron, kuolleen pääoman puolesta, ne eivät voi koskaan leikata työväen lihaa, leikkaamatta samalla omaa lihaansa; ne eivät voi koskaan hävittää työväen luokkaa hävittämättä oman elämänsä edellytyksiä, sillä työväenluokan häviö merkitsee koko yhteiskunnan kuolemaa.

Porvariston voitto on kansan itsemurha!

Siinä uskossa, että Suomen kansa ei ole sortuva minkään Mannerheimin joukkojen pistimiin, vaan on tämän raskaan ajan läpi vaeltava uutta elämää kohti, siinä uskossa tehdään yötä ja päivää väsymätöntä luomistyötä "Kansanvaltuuskunnan" kaikilla osastoilla, rakennetaan uutta Suomea.

*

Ruvetaan jo syömään rukiin siemeniä.

Yllä selostetussa kirjoituksessa kehaistaan, että "viljaa on tullut Venäjältä ja että sitä saadaan niin paljon kuin vain keritään omilla junilla noutamaan." Seuraavassa kirjoituksessa sitä kuitenkaan ei enää sanotakaan saatavan, "vaikka kansanvaltuuskunta onkin ryhtynyt tarmokkaisiin toimenpiteihin viljan saamiseksi Venäjältä. Pietari tarvitsee itsekin paljon viljaa". Ja mitä tekee kansanvaltuuskunta? Se antaa määräyksen, jolla puolet ensi syksyä varten varatusta rukiin siemenestä takavarikoidaan. "Jos tarve vaatii, niin tämä syödään." Epäilemättä tarve tulee vaatimaan, että syödään puolet ja toisetkin puolet.

*

Kaarti ottaa omansa mistä saa.

Syödään nähtävästi mielin määrin, vatsan täydeltä, kun kerran on päästy viljavarain herroiksi. Kaarti ei näe hyväksi noudattaa korttijärjestelmää. Intendenttilaitos koettaa heitä siihen mielinkielin taivutella. Tietystikin turhaan, sillä kaarti ei varmaankaan välitä kiertokirjeistä, koska elintarvelautakunnatkaan eivät sitä tee. Ne takavarikoivat eri paikkakunnilla omaan lukuunsa eivätkä ilmoita valtuuskunnalle takavarikoidun tavaran laadusta eikä määrästä. Näkyvätpä ottavan sitä asemiltakin ohi kulkevista junista. Mutta täällä Helsingissä vaimot jonottavat kärsivällisesti ja uskovat, että Tokoi lopulta kaikki hyvin toimittaa.

*

"Tiedonantaja" ilmoittaa senaatista löytyneen papereita, joista muka käy selville, että Tukholmassa on toiminut "telegatsioni", joka ennen rauhanneuvottelujen alkamista on "puuhannut saadakseen Saksan valtaamaan Ahvenanmaan". Entä sitten?

*

Rahalla ja valheella.

Mistä porvaristo on saanut miehiä taistelemaan vääryyden puolesta? kysyy "Työmies" tänään. On nähtävästi yhä edelleen hyvin kiusallinen tosiasia, että lahtareita on niin paljon. Tilasto kuulemma osoittaa, että varsinaisia kapitalisteja on maassamme mitättömän vähän verrattuna "varsinaisiin" eri työaloilla ahertaviin kansalaisiin. Mutta "rahalla saa ja hevosella pääsee". Kapitalistimme ovat ostaneet itselleen miehiä. Miehet ovat rahalla maksetut. Ei sentään kaikki. Toiset on saatu mukaan "valheilla ja inhoittavilla, mädännäisyyttä uhkuvilla vääristelyillä"; nämä ovat henkisesti kehittymättömiä, konttoristeja, pieniä virkailijoita, jopa koululaisiakin, yleensä "sivistyneistöön" kuuluvia, joita on saatu liittymään mukaan saarnaamalla huligaaneista ja anarkismista. Näitä koettaa "Työmies" kääntää puolelleen. "Ettekö ole tulleet ajatelleeksi sitä seikkaa, että tarvitaanko noita huligaaneja ja anarkisteja vastaan niin pirulliset varustukset kuin tykit ja kiväärit, granaatit ja kuularuiskut? Mistä näitä huligaaneja noin mahdottomasti olisi voinut yhtäkkiä ilmestyä?"

Niin, mistä? Se on kysymys, josta kai moni muukin kuin "Työmies" nyt päätään punoo.

Rintamalla olleet punakaartilaiset kai muuten voisivat "Työmiehelle" ilmaista, onko sen takana vain konttoristeja ja koululaisia. Kyllä siellä näyttää olevan hiukan kovakouraisempaakin väkeä, lienevätkö sitten rahalla ostetuita.

*

He ja me.

Tänään on 18 astetta pakkasta. Siellä ylhäällä pohjoisessa, rintamalla, on kai vielä kylmempi. On noloa istua lämpimässä huoneessaan auringon paistaessa sisään ja kahvikupin ja aamutupakan ääressä lukea lehteään, ainoata, mikä on saatavana, tätä vastenmielisen valheellista "Tiedonantajaa", jonka on käynyt ostamassa katukulmassa naukuvalta pojalta.

Siinä on tutut kirjasimet, tuttu koko ja tuttu paperi — "Helsingin Sanomain", joiden painossa sitä väkivaltaisesti painetaan. On surkeaa nähdä oma hevonen vieraissa valjaissa, vieraan ruoskan alla. Missä kunnossa sen Erkko kerran löytänee.

Mutta vielä kiusallisempaa on nähdä nuoruutensa haaveet ja mieliaatteet väärennettyinä ja turmeltuina, ylösalaisin asetettuina. Niinkuin tänäänkin kirjoituksessa: "Me lopetamme herravallan ja annamme kansalle vapauden." Herravallan lopettamista tai ainakin rajoittamista ja kansanvallan laajentamista sitä meikäläisetkin olemme kaiken ikämme harrastaneet. Merkitsihän K.P.T. aikoinaan ei ainoastaan "koko programmi toimeen", mutta myöskin "kansan pyhää tahtoa".

Eihän oikeastaan periaatteessa pitäisi olla mitään muistuttamista sitä vastaan, miten heidän hallituksensa, kylläkin kaunisniminen, Suomen Kansanvaltuuskunta, tehtävänsä paperilla ilmaisee. "Se ei kohoa korkealle jalustalle, jakaakseen käskyjä kansalle. Se odottaa vain kansan tahdon ilmaisua pannakseen kansan tahdon täytäntöön. Se julistaa kansan ainoaksi auktoriteetiksi, ainoaksi todelliseksi majesteetiksi. Se lopettaa kaiken virkavaltaisuuden niin ylhäälle kuin alhaallekin. Ei ole olemassa mitään virka-armeijaa eikä virkamiehiä entisessä merkityksessä, on vain kansan luottamusmiehiä, jotka kansa useassa tapauksessa itse valitsee yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden perusteella ja jotka toimivat ja täyttävät tehtävänsä kansan välittömän valvonnan alla. Vanha virkakoneisto on siirtynyt iäksi muinaismuistojen joukkoon ja sijalle on astunut toveri, kansan luottamusmies."

Sellaiseksihan mekin ennen kuvittelimme suomalaista, demokraatista hallitusta ja kansallista suomenmielistä virkamiestä. Saimme nyt nämä, jotka hutiloivat kaiken ehkä iäksi. Taka-askeleena tästä, kun kaikki on päättynyt, luultavasti kehittyy vielä entistäkin lujempi ja pönäkämpi virka- ja harvainvalta. Meitä luultavasti kyllä tullaan hallitsemaan entistä hiukan suomemmin, mutta samalla huonommin.

*

Entinen "vapauden aika" ja nykyinen.

Kirkkoihin taitavat ihmiset vielä saada vapaasti kokoontua, mutta en tiedä, uskalletaanko yhtyä yksityisiin hartausseuroihin. Kaikki muut harrastukset täytyy hoitaa salaa. Olihan se aikaa sekin ryssän aika, kun esim. Kirjailijaliiton ja Kirjallisuuden Seuran ja yleensä kaikkien seurojen kokouksissa kökötti poliisi oven suussa — usein hyvinkin häpeissään. Nyt, jos ehkä saisikin milisiltä samalla ehdolla luvan kokouksen pitoon, ei kuitenkaan kenenkään kunnia sallisi tehdä ilmoitusta kokouksesta. Ennemmin kokoonnutaan salaa hajottamisen ja vangitsemisenkin uhalla.

Oli tänään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran valmistusvaliokunnan kokous. Kapinallinen seura, kymmenkunta miestä, hiipi eri aikoina takaovesta ja takateitä kellarikerran kautta johonkin varastohuoneeseen, ettei vain Ritarihuoneen edustalla tepastelevat kiväärimiehet saisi vihiä työväen tasavaltaa uhkaavista salahankkeista. Kokouksessa keskusteltiin runoista ja saduista ja sen semmoisista. Menin varomattomasti kyllä ikkunaan. Vartija, hyvin tärkeän näköinen, totinen ja velvollisuudentuntoinen, huomasi minut ja loi minuun tuiman ryppykulmakatseen. Hän oli keksinyt "lahtarin", joka mene tiedä vaani ties minkä kuularuiskun takaa. Siellä olisi muuten ollut kylläkin turvallista ampua vanhojen kirjavarastopinkkojen takaa. O tempora! Bobrikoffin aika oli "vapauden aikaa" nykyisyyden rinnalla.

*

Kuuluisi saavan ostaa ryssiltä kuularuiskuja, jos olisi rahaa. Ne nähtävästi alkavat realisoida pesäänsä. Turun kasarmilla myödään saappaita 50 markasta pari. Suksia saisi hyviä ja halpoja.

*

Tahrivat, tuhrivat.

Myöhään yöhön kuuluu senaatin talosta tulet tuikkavan. Siellä ne hiki hatussa istuvat ja laativat lakeja ja ottavat haltuunsa virastoja ja laitoksia toisen toisensa perästä. Ovat laativinaan, ottavinaan. Ovat touhussa kuin lapset talosilla ollessaan. Ei se ole totta, eikä siitä totta tule. Niillä on ohjat, niillä läiskää ruoskat puuhevosen selkään, ne huutavat ja manaavat ja ne tekevät mielikuvituksessaan huimaavia retkiä niinkuin Peer Gynt — valehdellen niinkuin hänkin, käyttäen miten kuten toisten aatteita ominaan. Sillä nämä heidän mielikuvitusretkensäkin ovat varastettuja porvareilta. Ne hakevat laatikoista vanhojen virastojen alotteita ja ottavat osan ja jättävät toisen, tahrien, tuhrien ja pannen omiaan väliin.

*

Tämä on kaikin puolin niin tragikoomillista, niin hullunkurisen totista ja totisen hullunkurista, että on suorastaan anteeksiantamatonta, ettei kukaan sano järjen ja rauhan sanaa. Mutta eihän tässä voi. Ja hyvä kai on, että saavat näytellä kappaleensa loppuun. Ei ole epäilystäkään, että siitä tulee loistava, murheellinen fiasko.

*

Ryöstösotaa tämä on.

Tämä on kuin jotain vanhan ajan villi- ja valloittajaheimon ryöstösotaa: Tullaan maahan, ryöstetään, poltetaan, syödään, hävitetään kuin vihollismaata, otetaan mistä saadaan. Sitten palataan omalle maalle ja jätetään rauniot savuamaan. Mutta yhtäkkiä huomataan, että on oltukin omassa maassa. Luultiin hävitettävän vierasta, ja hävitettiinkin omaa.

*

Pääasia.

Ne nyt ottavat rahaa ja ruokaa. Fyysillisesti väkevämpi vain muitta mutkitta ottaa, mistä saa. Hän ei voi muuta, hänen täytyy, sillä hetkellinen hätä ja tarve ei voi valita keinoja. Ei voi eikä tarvitsekaan. Kun on rajoitettu varasto, jota ei osattu jakaa tasan, niin että kaikki olisivat saaneet yhtä paljon, jaetaan se nyt näin: se ottaa, joka ensin ehtii, ja työntää heikommat syrjään. Eiköhän tässä pohjalla ollut kaiken alkuunpanijana vain se vaisto, että täytyi joutua ja takavarikoida elintarpeet voimakkaimmalle, ottaa ne, ryöstää ne ja viedä ja jättää laari tyhjäksi. Hoitakoot porvarit asiansa, kuolkootkin. Kunhan me elämme. He elävätkin ehkä viikon pari kauemmin, jos sitäkään. Siinä se todellinen kannustin, se ei ole ehkä tietoista, ainoastaan vaistomaista. Siinä sivussa hoidetaan politiikkaa ja ajetaan köyhälistön asiaa, mutta se ei ollut sittenkään pääasia. Pääasia oli saada kaapatuksi leipä porvarin suusta. Viimeisen kannikan vienee kaarti ja aseettomat omatkin saanevat nuolla näppejään.

*

Pakopirtillä.

Olin eilen illalla rovasti Mannermaan luona, hänen pienessä huoneessaan erään pihan perällä. Siellä oli myös piispa Koskimies. Olivat pohjoisen hiippakunnan päämiehet täällä etelässä kuin "pakopirtillä", ison vihan aikuisella, kuin erämaassa Suomen pääkaupungissa. Oltiin sitä mieltä, että punaiset ennen vaikka voittakoot kuin että heidän kanssaan ruvettaisiin minkäänlaista rauhaa hieromaan. Jos antautuisimme hiukankaan, niin tämä pian taas uudistuisi. Parempi, että pysyy leppymätön sotakanta ja siveellinen rintama ehjänä, kuin että ruvetaan tinkimään ja kompromissaamaan. Sitten voidaan puhtain aattein ja puhtain lipuin lähteä valloittamaan takaisin, mitä olemme menettäneet. Tätä väkivaltaa ei saa koskaan tunnustaa, vaikka siihen täytyisikin väliaikaisesti ja pakollisesti alistuakin.

*

Tanssitaan — veri vuotaa.

Täällä kuulutaan tanssittavan joka ilta, kaikissa kasarmeissa, kaikissa työväen huoneustoissa, Smolnassa, ehkä Säätytalolla, mahdollisesti senaatin linnassakin. Työväen talot ovat kaikkialla maallakin muuttuneet tanssitaloiksi, jo kauan sitten. Agitatsiokokouksia, jotka päättyvät tanssiin. Johto ei pane sille mitään sulkuja. Se nähtävästi suosiikin näitä orgioita, sillä eivät ole ne tilaisuudet vain viattomia toverikarkeloita. Kansalle annetaan se vapaus. Mitään siveellistä tai aatteellista kuria ei vaadita, kunhan valtiollinen puoluekuri pysyy lujana. Nuorukaiset ja neidot tanssivat ja tottelevat, äänestävät niinkuin käsketään ja saavat siitä palkakseen vapauden viettää illatsuita pyhänä ja arkena ilman mitään kontrollia. Se on sitä lajiaan panem et circenses… Avaan ikkunani, kuuluu jostain sotilassoittokunnan valssin soitto. Se kuuluu joka ilta, jo ennen auringon laskua. Toisia viruu verissään rintaman metsissä, kanuunat ammuvat ja kuularuiskut rätisevät…

*

Verikoston vaistot.

Jos punaiset voittavat ja heidän valtansa jää joksikin aikaa olemaan eikä ole muita keinoja sen kukistamiseksi, syntyy varmaankin porvarillinen salaterrori. Tulee syntymään uusia Schaumanneja. Mannerin, Tokoin ja muiden täytyy ympäröidä itseänsä lujalla henkivartiostolla. Kysyin eräältä papilta, miten hänen tuntonsa ja oikeudentuntonsa suhtautuisi semmoisiin tekoihin tyranneja vastaan. Hänen silmänsä välähti, sitten hän virkkoi: "Se on nyt niin, että ihmisen oikeudentunnon täytyy purkautua tavalla tai toisella, epänormaalisestikin, ellei muuten voi." Ihmisessä piilee verikoston ja omankäden tuomio-oikeuden ja lainkäytön vaisto herätäkseen vuosisatainkin unesta.

*

Omantuntoni ovea kolkutetaan.

Kuinka me nyt noita punaisia tuominnemmekin, kironnemmekin, omituista kuitenkin on, että kirous sittenkään ei tahdo oikein karskahtaa. Tämä on rangaistus eikä siitä pääse, että tämä on rangaistus "syntiemme" tähden. Että rangaistus olisi tasapainossa "rikosten" kanssa, sitähän ei tahtoisi myöntää. Mutta kai näillä seurauksilla on ollut syynsä. Kaikki, mikä tapahtuu, on mekaanista loogillisuutta. Onhan muuten monen monta kertaa myönnetty, että emme ole tehneet läheskään kaikkea, mitä olisi pitänyt, emme edes, mitä olisimme voineet. Laiminlyönti-syntejä katsotaan yleensä niiksi pienemmiksi, mutta talouden hoidossa on sitä rappiolle päästävä, vetelä, saamaton isäntä suuri syyllinen. Me emme olleet kyenneet tätä taloamme aikain kuluessa hoitamaan niin, ettei tätä olisi tullut. Ei se lopultakaan ole kaikki kiihoitusta. Emme ole osanneet emmekä ymmärtäneet tehdä "oikeutta kaikille". Tulemmeko sitä voitettuammekaan tekemään? Menneisyyden varjot yhtyvät tulevaisuuden varjoihin ja päämme päällä vaakkuu pessimistinen pimeä.

*

Ylösalaisin.

Tänään tuli luokseni eräs tuttava, otti taskustaan leikkeleen jostain, niinkuin otaksuin, rintaman takaa salaa tulleesta maaseutulehdestä, ja luki:

Suomen historiasta tunnetaan, että vieraiden maiden sotajoukot ovat aikoinaan tässä maassa tehneet kamalata tuhoa. Taloja ovat hävittäneet, karjan tuhonneet tai vieneet mennessään, asukkaat ajaneet metsään, tallanneet viljavainiot, surmanneet rauhallisia asukkaita ja muuta tuhoa tehneet. Mutta se kansantaloudellinen hävityksen määrä ei vetäne vertoja sille hävitykselle, mitä (he) tämän puolentoista viikon aikana ovat tehneet. (Heidän) rikkomat rautatiesillat ja muu heidän aikaansaamansa tuho on markoissa laskien varmasti paljon suurempi, kuin mitä aikoinaan esim. ison vihan kauhut tälle kansalle tuottivat.

— Epäilemättä, vaikka lieneekin vaikea arvioida ison vihan kauhuja markoissa ja penneissä.

Toverini jatkoi:

(Heidän) hävitysvimma ei näet rajoitu ainoastaan rautateihin ja siltoihin. Sillä mikäli on kerrottu, ovat (he) maaseudulla tuhonneet asukkaiden omaisuutta, rosvoten asukkailta kaikki elintarpeet, siemenviljaa myöten. Lisäksi karjan ottavat navetoista, lampaat läävistä ja siat — mitä niitä vähän jälellä, onkin — läteistä, kaikki mitä suinkin saavat mukanaan kuljetettua, lainkaan välittämättä siitä, millä tavalla rauhalliset asukkaat tulevat toimeen, elävätkö vai kuolevatko nälkään. Näin menettelevät he asukkaiden kanssa, jotka ovat omia kansalaisia, puhuvat samaa kieltä. Julmemmin ei voi ajatella enää minkään vihollisen menettelevän.

Moista menettelyä, moista tuhoa ja turmaa tuovaa julmuutta harjoittavat (he) arvatenkin n.s. strategisista syistä. Se on kuitenkin maailmanlopun strategiaa, joka kostaa myös tekijöilleen. Se on julmuutta, määrätöntä julmuutta, josta kärsimään joutuvat etupäässä viattomat ihmiset, vaimot ja lapset, joilla nykyiseen asiaintilaan ei ole ollut varsinaisesti mitään osuutta. Sellainen on sydämettömyyttä, jollaista lienee maailman sodassakin sattunut vain joitain kertoja. Mutta jos sellaista sattuikin, sai se aina maailman sanomalehdistössä ankaran vastustuksen osakseen. Sellainen menettely onkin tuomittavaa. Ei kansalaissotakaan oikeuta sellaiseen julmuuteen, jollaista (he) harjoittavat hävittäessään asumuksia, ryöstämällä viljan ja karjan ja siten saattaen viattomat ihmiset hätään ja kurjuuteen.

Mutta moiset tuhotyöt eivät kohdistu ainoastaan nykyajan ihmisiin ja nykyisiin oloihin, vaan on niillä vastaisuuteenkin nähden ratkaiseva vaikutus. Ajatellaan esim. maanviljelystaloja, joista viedään karja ja siemenvilja pois, miten ne pääsevät vastaisuudessakaan elämään? Moniksi vuosiksi menettävät sellaiset talot maataloudellisen tuotantokykynsä ja vielä aikana, jolloin pitäisi kaikki voimat ponnistaa elintarvetuotannon lisäämiseksi, aikana, jolloin ei mistään tavarasta ole niin puute kuin juuri elintarpeista. Julmuuksillaan he tahtovat siis tuhota maan maanviljelystä ja tehdä tuottavan toiminnan mahdottomaksi. Niin raskaita koettelemuksia tahtovat he kaikkien onnettomuuksien lisäksi tälle kansalle ja etupäässä sen tuottavalle luokalle aikaansaattaa. He tahtoisivat saada maasta, tai ainakin sen eri alueista erämaita hävittämällä taloudellisen viljelyksen ja sen avulla vuosien aikana kokoonsaadut hedelmät. Raakalaisia ovat. Monin kerroin nimensä arvoisia.

— Niin ovat. Raakalaisia ovat.

Toverini katsoi minuun hetken aikaa toinen silmä sirrallaan ja virkkoi:

— Täällä on sitten mitalin toinen puoli. Seuraavassa on esitys siitä, miten toisella puolella menetellään:

Nälkiintyneille ihmisille, vaimoille ja lapsille ovat he jakaneet omista vähistä eväistään leipäpalasen, auttaneet asukkaita palaamaan asuinsijoilleen, joilta he ovat vainoa pakoon lähteneet. Sellainen menettely on kaiken kiitoksen arvoista ja osoittaa se, että he… ovat säilyttäneet kalliin avun, inhimillisyyden tunteen… Sen tunteminen on opettanut heitä avuttomia auttamaan ja oikeutta tekemään. — Mutta vielä toisestakin syystä on tällä menettelyllä kaikkea tunnustusta ansaitseva puolensa, sillä nimittäin, että tuotantolähteitä, olivatpa ne maita, tehtaita tai mitä muita laitoksia tahansa, ei ole hävitettävä, vaan mitä tarkimmin suojattava ja saatettava ne käyntiin ja niiden kautta saatava luoduksi tärkeitä taloudellisia arvoja. Tämä varsinkin elintarvetuotannon alalla on monin verroin tärkeätä, että näin menetellään, sillä tottakai me aiomme elää vielä kansalaissodan jälkeenkin ja elää entistä paremmin… Mutta näin ei suinkaan tapahdu, jos tuotantolähteet hävitetään tai turmellaan. Käyntiin ne on saatava ja paljoa paremmin kuin tähän asti on ollut asian laita. Tähänastinen kokemus onkin osoittanut, että he tässä suojelustehtävässäkin ovat onnistuneet sillä tavalla, että ovat ripeästi ja rohkeasti etenemällä saaneet estetyksi toisten katalat hävitysaikeet. Rosvojen on ollut monasti suin päin paettava pahateostaan ja sillä tavalla ovat rauhalliset maalaiset säästyneet hävitykseltä ja roistontöiltä. Maalaiset saavat olla kiitollisia siitä, että heidän omaisuutensa on säilynyt. Ja varmaa on, että tämä menettely saa aina täyden tunnustuksen, jota vastoin toisten inhat konnuudet tulevat kaikki vähänkin ajattelevat kansalaiset tuomitsemaan.

Koskaan ei mikään vihollinen liene tässä maassa sellaista taloudellista tuhoa aikaan saanut. Mutta tämä kaikki innostakoon meitä kaikkia ponnistamaan voimiamme, että moisista yhteiskunnan vihollisista päästäisiin ikiajoiksi rauhaan. Saataisiin rauhassa kehitellä ja kasvatella yhteiskunnallisia ja valtiollisia oloja tällä nurkalla sellaisiksi, että kansa olisi oloihinsa tyytyväinen.

Kysyin, mikä lehti se oli ja miten hän oli saanut sen käsiinsä.
Toverini ojensi minulle leikkeleen. Se oli tämänpäiväisestä
"Työmiehestä".

— Se, mitä sinä luulet sanotuksi punaisista, on sanottu valkoisista ja päinvastoin. Ne ovat valkoiset, jotka vievät karjan ja ryöstävät siemenviljan, ja punakaartilaiset ne, joille maalaiset saavat olla kiitollisia siitä, että heidän omaisuutensa säilyy.

*

Millaisen punakaartilaisen pitäisi olla.

Olemmehan jo hiukan alkaneet kuulla, miten siellä punaiset sotaa käyvät, millaiset ovat heidän sotalakinsa, miten he kohtelevat aseettomia ja vankeja, miten ryöstävät, polttavat, surmaavat, telottavat ja kiduttavat. Ja me tietysti saamme tietoomme vain murto-osan siitä, mitä tehdään ja tapahtuu. Kaikessa tapauksessa alkaa meillä olla jotenkin selvä kuva siitä tyypistä, joka on nähty ja tunnettu perikuvallisen punakaartilaisen nimellä. Semmoiseksi, kuin miksi hän on osoittautunut, emme olisi häntä toivoneet mekään, jotka olemme hänen vihollisensa. Sen kansan vuoksi, johon kuulumme, olisimme suoneet hänet toisenlaiseksi. Niin olisivat nähtävästi suoneet johtajatkin. Heille on tyypillinen punakaartilainen nähtävästi ollut katkera pettymys. Aatteen sotilas ei kaikesta päättäen vastaa ihannetta, minkä heikäläiset idealistit ovat tahtoneet hänestä itselleen luoda. Yksi näistä idealisteista on nähtävästi Yrjö Mäkelin. Hän tekee nyt kaikki voitavansa vielä viime hetkessä puhaltaakseen miehiin oman paremman henkensä. Hänellä on tänäisessä "Tiedonantajassa" kirjoitus "Aseellinen mies", jossa hän ottaa esittääkseen kapinan ja kapinasotilaan mallikuvan ylhäiseltä, miltei akateemiselta juhlapuhujakannalta. Hän maalaa meille molemmat oman paatoksensa väreillä.

Tausta, jota vastaan hänen ihannemiehensä asetetaan seisomaan, on kylläkin komea. Hän on jo kauan ollut selvillä siitä, että työläiset kautta maan tulisivat vaihtamaan työaseensa kivääreihin. Oli valittavana vain joko alistettu asema tai nouseminen vastarintaan. Ja Suomen työväki valitsi yksimielisesti jälkimäisen vaihtoehdon. Hän on varma siitä, että historia on hyväksyvä tämän Suomen työväen menettelyn. Historia hyväksyy aina välttämättömyyden, ja tämä jos mikään oli välttämätöntä.

Historia hyväksyy työväen vallankumouksen kuitenkin eräällä ehdolla, sillä, että se voi hyväksyä sen tavan, millä asestettu työväki panee sen toimeen. "Sinun toiminnastasi se riippuu yksinomaan, toveri, joka kivääriä kannat", huudahtaa Mäkelin ja asettaa hänet jalustalle semmoisena kuin hän soisi hänen olevan.

Punakaartilaisen tulee Yrjö Mäkelinin hahmottelemana olla 1) valiomiehen, kaikista alhaisista vaistoista vapaan henkilön ja moraalisesti korkealle kehittyneen yksilön; 2) siveellisiltä ominaisuuksiltaan paljoa etevämmän vastustajaansa, jos hän mielii tämän todella ja lopullisesti voittaa; 3) ei kostonhaluisen; 4) toverikuria pyhänä pitävän; 5) lujan ja järkähtämättömän niitä kohtaan, jotka uhkaavat työläisten elämisen oikeutta, j.n.e., mutta 6) lempeän ja oikeudenmukaisen kaikkia niitä kohtaan, jotka tahtovat pysyä syrjässä tästä nyt syttyneestä taistelusta. Hänen tulee toimia niin, että sotajalalle nousemista kauhistuneetkin ovat lopulta pakotetut tunnustamaan, että hän on 7) jalo ja ylevämielinen, oikeudentuntoinen ja ritarillinen. Hänen, vallankumouksen sotilaan, on pyrittävä siihen, että ase työläisen kädessä ei ole sorron välikappale, vaan kaikkien aseettomien turvaamisväline, hänen tulee suojella kaikkia työn luomia arvoja, pitää kurissa hylkyaineksia, joita niitäkin myönnetään olevan, mutta jotka (tietysti) ovat porvarillisen, kapitalistisen järjestyksen luomat.

Jos hän, punakaartilainen, on kaikkea tätä ja vielä vähän muutakin, jos hän kykenee säilyttämään puhtaana vallankumouksen punaisen lipun, silloin on tulevaisuus, lähinkin tulevaisuus heidän ja silloin "voidaan jokaisesta laukauksesta asettua vastuunalaiseksi historian jumalan ja kansainvälisen köyhälistön edessä."

Mutta ellei hän nyt olekaan sellainen eikä tule toimimaan niinkuin Y.M. toivoisi? Jos hän ei olekaan mikään valiomies, henkisesti ja siveellisesti vastustajaansa korkeammalla, jos hän on kostonhaluinen, kuriton, julma ja puolueellinen toisin ajattelevia kohtaan, epäritarillinen, aseettomien kauhu j.n.e., jos hän ei ole eikä hänestä tule kaikkea sitä, mitä hänen pitäisi olla ja miksi tulla — kuinkas silloin käy sen asian, joka on pantu hänestä riippumaan? Y.M.:n resonemangin mukaan ei historian silloin tarvitse antaa sille hyväksymistään.

En olisi Yrjö Mäkelininä uskaltanut asettaa kaikkea tuon yhden kortin, punakaartilaisen korkeiden siveellisten avujen, varaan. Mutta uhkapeliähän tämä on ollut kaikki.

Niinkuin jo sanoin: olisin tietysti suomalaisena ylpeä, jos suomalainen punakaartilainenkin seisoisi aatteellisesti ja siveellisesti sillä jalustalla ja sitä taustaa vastaan, minkä Y.M. hänelle asettaa ja luo. Mutta jos hän olisikin sellainen, vaikka millainen — hän on virittänyt kansalaissodan, kulkee ja taistelee venäläisen riveissä, kylki kyljessä kiinni maansa peri- ja verivihollisen kanssa, kantaa nurjaa kilpeä isänmaataan vastaan, saattaa sen sanomattomaan turmioon ja hätään, turmelee oman asiansa, toimii tietämättään taantumuksen palveluksessa — vaikka hän olisi persoonallisesti pyhimys ja Herran enkeli, ei mikään historian jumala voi kruunata häntä sädekehällään, ainoastaan kietoa säälin ja surkuttelun kuolinliinan hänen, erehtyneen ja harhaanjohdetun, ympärille.

*

Virastoveli rintamaveljelle.

Leikkaan ja liitän tähän päiväkirjaani seuraavan, erään "Veljesi virastossa" kirjoittaman "Kirjeen kaartilaistoverille", joka hyvin valaisee nuoren vallankumouksellisen, nähtävästi herkän ja runollisen "sielun" mielipiteitä ja mielentilaa. Se on nähtävästi vilpitön esitys ilman varsinaista vääristelyä ja agitatsiotarkoitusta. Semmoisena sillä on melkoinen psykoloogisen asiakirjan arvo. Siitä näkyy m.m. mikä suuri merkitys varsinkin nuorten kumouksellisen mielialan kehittymisessä oli sillä aina toistetulla ja uskonkappaleeksi käyneellä valheella, että ne olivat porvarilliset, jotka alottivat ja että aseihin tarttuminen oli muka välttämätöntä itsepuolustusta.

Kunnon veli!

Tämä on merkillistä. En tahdo saada sitä päähäni, että sinä olet sotilas ja minä virkamies. Joka aamu, kun havahdan virastohuoneen sohvalla, hierasen silmiäni ja kysyn itseltäni: mitä minä täällä teen? — Mutta sitten muistan sinut ja teidät kaikki, tuhannet toverimme siellä pakkasen kynsissä Pohjolan hangilla, ja heti selviää minulle tehtäväni: olen sen koneiston palveluksessa, jonka on vastattava "selkäpuolen järjestämisestä". Kavahdan pystyyn ja käyn käsiksi papereihin, joilla saan valuttaa mustetta teidän vuodattaessa vertanne valkohangille. —

— — — Kun tuntuu olevan hetken rauha yön tunneilla, pistän paperille joitakin mietteitä, joita aivoissani kuumeisina pyörii.

Kummallinen on tämä kumous. Ei osannut sitä tuollaiseksi kuvitella. Kuvauksissa, joita luimme, oli etualalla suuret mielenosoitukset, valtavat kansanjoukot, katusulut, taistelu poliiseja ja sotaväkeä vastaan, muutaman vuorokauden hurja temmellys ja sitten ratkaisu: voitto tai tappio. Nyt ei ole niin. Miksi? Siksi, että se temppu suoritettiin meidänkin puolestamme Pietarissa jo lähes vuosi sitten ja silloin keskeneräiseksi jäänyttä kumousta korjattiin jonkun kerran kesällä, kunnes sitten marraskuun vallankumous loi bolshevikitoveriemme johdolla työväen vallankäytön.

Muistathan, kuinka sydäntämme sykähdytti viime kevättalvella tulleet tiedot, että kukistettu oli verisen tsaarin valta. Salamana iski silloin mieleemme, molempien mieleen yhtaikaa: entä meillä? Mitä teemme me? Onhan niin paljon kumottavaa täälläkin! — Tuo ajatus mielessä syöksyimme tuhansin tovereinemme työpaikasta kadulle ja Siltasaarta kohti ohjasimme askeleemme. Lähdimme tunnussanaa hakemaan.

Muistathan, että meitä kohtasi pettymys. Meille ei osoitettu välittömästi kumottavaa. Sen sijaan, kuten niin monesti ennenkin, saimme hyväksyä joukon ponsia. Kyllä ne vaatimukset, sen myönsimme, oikeita olivat: valtiollinen kansanvalta, kunnallinen äänioikeus, torpparien vapautus, työväen lait, vanhuudenvakuutus! Ja kyllähän me senkin ymmärsimme, että kun kerran oli kokoontumassa eduskunta, jossa oli sosialistinen enemmistö, niin olisihan hyvä, jos voisi tehdä vallankumouksellisia päätöksiä muodon puolesta ihan laillisesti! Alistuisivat vastustajammekin helpommin, sanottiin. Lienee totta, mutta kyllä minä sydämestäni yhdyin sen vanhan työtoverin hartaaseen kiroukseen, että "olisi nyt edes ajettu ne valtuusherrat ulos." — Olisi tosiaankin sietänyt.

Mutta saimmehan toki jotain tyydytystä mekin. Saimme tapella itsellemme 8 tunnin työpäivän, saimme olla mukana valtavissa mielenosoituksissa ja poistimme poliisin. Tämä "reformi" tuntui silloin minusta aika lailla mitättömältä, mutta nyt ymmärrän, kuinka tärkeä se temppu oli. Olihan poikki se porvarien palvelussapeli. Ja olihan meidän poikia tutustumassa siihen koneistoon, jonka langoissa koko suurkaupunki on — aika tarpeellinen asia nyt.

Mutta mitäpä minä sinulle historiaa latelemaan rupean. Voithan ajatuksissani itsekin kerrata viime kesän tapahtumat: eduskuntaenemmistömme taistelun porvarien matalaa jarrutusta ja Kerenskin hallituksen kierouksia vastaan; suuret mielenosoitukset, joilla ajettiin eduskunnassa läpi kunnallinen äänioikeus ja 8 tunnin laki; valtalain hyväksyminen ja eduskuntamme hajoitus. — Ja silloin, kuten hyvin muistanet, meille alkoi vasta selvitä, mitä vallankumous todella vaatii. Meidän vaistomme sanoi, että nyt on jotain tehtävä tai nylkevät porvarit meidän selkänahkamme lopultakin — eivät tietenkään itse sitä nylkytyön likaisinta osaa viitsi suorittaa, vaan palkkaavat sitä varten lahtareita! Meidän vaistomme, proletaarinen tuntomme sanoi, että taistelua on nyt jyrkennettävä. — Mutta onko se sosialidemokraattista? kysyttiin. Meillä oli taikainen kunnioitus tuota sanaa kohtaan. Olihan sen nimessä meille, työn uuvuttamille raatajille, auennut aatteiden ja ihanteiden taivas. Se oppi oli antanut käsiimme elämän ymmärtämyksen avaimen. Historian porvarisvalheet paljastuivat, luonnon ihmeet selkenivät ja kapitalismin ovela riistokoneisto oli alastomana edessämme. Ei ollut sitä kysymystä, johon emme oli sosialidemokratialta vastausta saaneet. Ja vaikka eivät kirjamme yksityiskohtaista opastusta joka asiaan antaneetkaan, niin antoivat lehtemme lisää ja oma järki sanoi loput.

Nyt me kysyimme siltä rakkaaksi käyneeltä sosialidemokratialtamme: eikö ole meillä muuta pelastusta miekkojaan hiovia lahtareita vastaan kuin ammattiyhdistysten aseettomat järjestöt, järjestöjen kokoukset ja mielenosoitukset sekä edustajaimme sanasota porvarien parlamentissa? Meillä oli, kuten muistat, tovereita, jotka sanoivat, että siinä se on kaikki. Vakuuttivat vielä, että se riittää, ja kielsivät "hosumasta" ja "haaveilemasta".

Mutta me emme uskoneet niitä. Parempi tuntomme sanoi, että niin ei voi olla. Ja me otimme esille kirjamme. Tutkimme Kautskya: "Tie valtaan", "Yhteiskunnallinen vallankumous", luimme Marxin puheita ja suomennoksia venäläisten tovereitten artikkeleista. Ja meille valkeni vallankumouksellinen sosialidemokratia! Me ymmärsimme "laillisen" taistelun merkityksen, mutta me näimme myös sen rajat. Me saimme vahvistuksen oman vaistomme äänelle, joka sanoi, että aseistettu vastustaja on vain aseilla masennettavissa. Me totesimme, että vallankumouksen saavutusten takaamiseksi on tärkeimpiä tehtäviä työtä tekevän kansan aseistaminen kaiken varalta.

Ja me liityimme kaartiin. Kuinka minua naurattaakaan porvarien puheet, että me kaartilaiset muka olisimme olleet innostuneita (!) sotilaallisiin harjoituksiin ja sotalaitokseen! Me, sodan viholliset, jyrkät antimilitaristit, aseitten riisumisen vaatijat, mekö olisimme niitä himoinneet? Hyi semmoisen ajattelijoillekin. Eikä ne harjoitukset meitä miellyttäneet. Muistat, kuinka niitä väliin kiroilimme. Mutta me ymmärsimme, että jos missä, niin tarvitaan sotilaallisessa toimensa järjestystä ja kuria. Siksi alistuimme harjoituksiin.

Ikävä kyllä kävi aseistautuminen hitaasti. Käsitykseni on, että jos olisimme ennättäneet aseistautua edes yhtä rintaa lahtarien kanssa, ei ehkä tätä sotaa olisi syttynytkään. Ne olisivat taipuneet tyydyttäviin uudistuksiin ja kansamme olisi säästynyt sisällissodan hävityksiltä. Mutta, vielä kerran: ikävä kyllä, emme voineet saada riittävästi aseita. Pietarissa kukkoili Kerenski. Sitä totteli suuri osa sotaväkeä ja enimmäkseen vain rahalla ostaen saimme aseen tapaisia — jos saimme ollenkaan. Porvarit sen sijaan saivat niitä mistä lienevät saaneetkaan. Saksasta, Ruotsista, Venäjältäkin, jopa täkäläisiltä upseereilta ja pimeiltä sotilailta ostaen.

Huolestuneina ja kasvavalla kiukulla katselimme niiden röyhkeilyä. Palavasti odotimme käännettä, joka meille antaisi turvaa niiden teurastaja-aikeita vastaan. Odotimme, odotimme. Jo tuli marraskuun vallankumous Venäjällä ja sen heikko heijastus meillä: suurlakko. Muistathan, kuinka silloin kirosimme sitä, ettei menty pitemmälle. Raskaasti arvostelimme puolueemme luottamushenkilöitä. Voimme vieläkin sitä asiaa arvostellen ajatella. Mutta historia vasta ratkaisee, olisiko silloin ollut parempi kuin nyt. Ymmärrän kyllä esitetyt syyt: meillä varsin vähän aseita, puolueemme keskuudessa ei sellaisen toiminnan välttämättömyys vielä selvinnyt — ja yhtä ja toista muuta.

Mutta mitä siitä enää. Asiat ovat niinkuin ovat. Sen olen materialistisen historiankäsityksen koulussa oppinut. Pääasia on, että Suomen työväelle, koko puolueemme laajoille joukoille, toki sen jälkeen kävi selväksi yksi suuri totuus, se että nyt on edessä ratkaiseva ottelu. Porvaristo tahtoo hinnalla millä tahansa masentaa työväen liikkeen. Se tahtoo maamme valtiollisesta itsenäisyydestä tehdä rahamyllyn, joka kulassivoitot kymmenen-, satakertaisiksi kohottaa. Talonpojillekin se uskotteli kultaista tulevaisuutta voikauppojen kautta. Sen tiellä oli vain sosialidemokratia. Hinnalla millä tahansa oli se lyötävä maahan.

Vasta suurlakon jälkeen selvisi kaikille Suomen porvarien verenkarvainen sisu. Niiden lehdet purkivat sappea ja valoivat myrkkyä. Kostoa, kostoa, kostoa! Niin ne huusivat. Sama, vaikka hienompaan muotoon pukeutuneena, oli sävy niiden edustajapuheissa. Muistathan, veljeni, kuinka eduskunnan lehterillä ilta- ja yökausia istuen kiroilimme kuunnellessamme niiden tekopyhää julkeutta. "Järjestyksen" nimessä ne julistivat aikovansa lahtarikaartit laillistuttaa — ja olivathan ne jo sen salassa tehneetkin. Ja meidän kaartimme ne sanoivat muka "laittomina" hajoittavansa.

Asema kävi selväksi. Kysymys oli vain ajasta. Jännitys kasvoi. Koetimme kiireisesti saada varustuksemme kuntoon. Mutta sittenkin, kuten kai aina, tuli taistelu yllättävänä vyörynä yllemme. Lahtarit lähtivät liikkeelle ja meidän täytyi iskeä.

Ja sinä olet nyt rintamalla! Sinä, anti-militaristi ja lempeäluontoinen nuorukainen, sinä vuodatat verta ja uhraat veresi työväen asian puolesta. Minä kadehdin sinua. — Sinä voit arvostella ankarastikin meitä, konttorien kirjoittajia, ettemme tee enemmän hyväksesi, eikä vain sinun, henkesi uhraavan veljesi, mieskohtaiseksi hyväksi, vaan asiamme hyväksi. En kadehdi sinun kärsimyksiäsi, sillä olen ihminen. Sinä sen sijaan voit kadehtia minun lämmitettyä huonettani. Kun sanoin kadehtivani sinua, tarkoitin sitä, että tahtoisin mieluummin antaa henkeni kentällä, kuin kantaa ajatusta, että ehkä emme tee kyllin voimaperäistä työtä täällä.

Minä virkamiehenä! Ajattele, kuinka naurettavaa! Minä, runollinen sielu, jolle korkeat paperipinkat ovat tuiki vastenmieliset, minä istun nyt viheriäverkaisen pöydän ääressä, vanhojen kirjain ja tomuisten asiakirjakaappien keskellä! Mutta, herran kiitos, ne vanhat kirjat ja paperit saavat meidän puolestamme olla rauhassa. Emme ole tulleet tänne niitä käännelleiden byrokraattien koneellista työtä matkimaan. Me olemme luomassa uutta. Meidän täytyy, kuten sanottu, pitää huolta selkäpuolen järjestämisestä. Työt on saatava käyntiin, liikenne pidettävä kunnossa, työväen valta siviilihallinnossa vakiinnutettava, kansalle ja armeijalle saatava leipää ja taisteluvälineitä. Kaikki tuo on tehtävä tai on edessä turmio. Siksi käy kuumeinen työ kanslioissa, siksi täytyy meidän pelata byrokraattia ja siksi istun nyt täällä, tappelen kynälläni sekä puhelimen ääressä. Ja samalla kuvittelen joukkojamme huurteisissa metsissä vaanivien lahtarisissien luodeille alttiina.

On aamuyö. Täytyy vetäytyä muutamaksi tunniksi tuohon sohvalle, jotta pää olisi taas aamulla selkeänä. Olen aatoksissa luonasi ja — ehkä vielä taistelen rinnallasikin!

Tervehdä tovereitasi.

*

Vielä hirmutekojen rankaisemisesta.

Sosialistien paremmisto on aina vaatinut, että yksityisten rikoksia ja hirmutekoja ei saa kirjoittaa puolueen laskuun. Mellakat ja ryöstöt ovat tuomittavat ja rangaistavat. Ja niitä kyllä ohimennen tuomitaankin ja luvataan rangaista, mutta niin pian kuin tuomion välttämättömyys on myönnetty, seuraa säännöllisesti pitkä puolustuspuhe, jossa koetetaan selittää ja ymmärtää, ja lopulta pannaan kaikki porvarien syyksi. Kun eduskunnassa oli esillä välikysymys Turun mellakoista, oli siellä yksi ainoa sosialisti, joka todella tuomitsi niitä, kaikki muut "ymmärsivät". Merkitsen taas sellaisen tapauksen muistiin. Eräässä kirjoituksessa tämän päivän "Tiedonantajassa" on puheen ollessa sodan raakuuksista, seuraava lause: "Emme voi emmekä tahdo väittää, että jokainen punakaartilaisen teko olisi puolustettava, joskin se on ymmärrettävä." Mutta jos jokainen punakaartilaisen teko on ymmärrettävissä, on se kai myöskin anteeksiannettavissa ja tulee luultavasti anteeksi annettavaksikin. En ole ainakaan nähnyt mainittavan ainoatakaan tuomiota, vielä vähemmän sen täytäntöön panoa, jonka näin totean, en tiedä joko monennenkin kerran.

*

Puolueettomat venäläiset.

Kun eräässä salaa levitetyssä lehtisessä "joukko Helsingin puolueettomia venäläisiä" kääntyy venäläisten sotilaiden puoleen antaen heille tietoja valkoisten etenemisestä ja punaisten mieshukasta ja kehottaen heitä pysymään erillään valkoisen ja punaisen Suomen välisestä sodasta, huudahtaa "Tiedonantaja" sen johdosta: "Konnat käyttävät konnan keinoja… Me toivomme, että venäläiset toverimme pitävät huolen siitä, etteivät heidän vähemmän itsetietoiset asetoverinsa takerru Suomen porvariston niin katalasti virittämiin ansoihin", ja vaatii "sellaisten sepustusten levittäjät kiinni otettaviksi ja saatettaviksi hyvin ansaittuun rangaistukseen vallankumouksen vahingoittamisesta."

*

Korpilaki.

Mitä sanottaneekaan seuraavasta oikeuden periaatteesta, jonka lausuu julki eräs Taavi Korpi hallituksen äänenkannattajan tänpäiväisessä n:ossa:

"Oikeusistuin on muutettava kansanvaltaasemmaksi, sikäli kuin se voidaan muuttaa näillä voimilla. Luokkatuomio on hävitettävä, niin että ei edes nykyisin vallassa oleva työväestö harjoita luokkatuomioitaan niitä kohtaan, jotka ovat nyt meidän vihollisiamme. Kuitenkin olkoon syrjäytetty oikeuskäsite aikana, mitä me nyt elämme. Siinä muodossa, että meidän pitäisi kohdella vastustajiamme hellävaroin, koska he ovat tehneet itsensä syypäiksi niin suureen verenvuodatukseen, mitä nykypäivinä tapahtuu."

*

Nyt on Suomen Pankin Kotkan konttorikin saatu toimimaan, kun on saatu kassat "inventtoiduiksi". Inventtoiminen = sisäänmurto.

*

Ei pidä vaivata valtiota.

Jotkut punaiset kunnat ovat nähtävästi kääntyneet hallituksen puoleen laina-anomuksilla. Raha-asiain osasto vastaa valtuutetun J. Kohosen kautta kiertokirjeellä, että vaikka porvarillinen kunnalliskomento onkin saattanut kuntain raha-asiat kurjaan tilaan, jopa useilla seuduin, tyhjentänyt kuntien kassat ihan tyhjiksi, kuntien kuitenkin on parasta itse hoitaa taloudelliset asiansa eikä yksinomaan kääntyä valtion puoleen laina-anomuksillaan. Toveri Kohonen antaa pari hyvää neuvoakin kuntien finanssien parantamiseksi. Työttömiä on ohjattava hyödylliseen ja suunnitelmalliseen työhön, tuloja tuottavia yrityksiä on perustettava (ei kuitenkaan sanota mitä) — noin vain ilman muuta, yhtäkkiä. "Tällä tavoin vahvistetaan suuresti vallankumouksen asemaa ja turvataan sen saavutukset."

*

"Eteenpäin!"

Irmari Rantamalalla on tänään "Työmiehessä" komea, asian paatosta uhkuva, voimakkain rytmein vyöryvä, runoilijan innoituksen sanelema kirjoitus "Eteenpäin". Hän yleensä rähisee ja väittelee, väärentää ja valehtelee, on ilkeä, on ilmiantaja, kummallinen sekoitus kaikenlaista, minulle henkilönä ja kirjailijana arvoitus. Hän on sitä sekavaa, mitä hänen mammuttiromaaninsa — Harhama. Tässä muutamia otteita:

Eteenpäin!

Sillä mitään muuta tietä ei enää ole. Takana ovat portit kiinni muuratut. Paluutiet ovat haudoiksi avautuneet. Takana on kuolema. Ei ole siis enää muuta käskyä kuin: Eteenpäin!

— Viime kesäisten pulien aikoina lausuin eräälle: "Kansalaissota on ovella." "Niinkö luulette?" kysyi kuulijani. "Aivan varmasti."

Ja niin on nyt kutsuttu eteemme onnettomuus. Se on kutsuttu maillemme yhdistyneen porvariston voimalla. Tuho ja turma on astunut tähän maahan porvariston tahdosta ja käskystä. Kun riistävän luokan sokeat laumat tarttuivat aseisiinsa, oli verinen haamu loihdittu ulos piilostansa. Orjuutettu työväen luokka tajusi, mikä tuho ja turma oli sen eteen asetettu. Sillä työväenluokalle oli porvariston aseistautumisena lausuttu luja: Kädet ylös! Kautta maan kuului työväen luokalle riistäjien luja ja armoton käsky: Polvillenne!

Mikä turman ja tuhon käsky! Mikä onnettomuuksien ja tuskien sana! Kaikki sovittelut oli haudattu. Kaikki rauhan sanat oli paareille pantu ja hautausmaalle viety. Työväen edessä oli vaali elämän ja kuoleman välillä, vaan ilman miettimisaikaa, harkintaa, ilman armoa ja ehtoja. Sen työväen piti antaa nopea vastaus ja se ei voinut antaa muuta kuin yhden ainoan vastauksen:

Aseisiin!

Sillä muuta vastausta ei voitu antaa, jos mielittiin elää. Aseistautuneen orjuuttajan edessä oli valittava joko kahleet käsiin tai pistin olalle. Kädet tarttuivat silloin kivääreihin. Orjajoukko nosti pistinmetsän olallensa, sillä muuta se ei voinut tehdä.

Eteenpäin!

Sillä nyt oli riistävän luokan pakoituksesta astuttu se askel, jota ei voida koskaan takaisin astua. Kaikki paluutiet oli tuhottu. Kaikki sillat takana on veteen hajoitettu. Elämän toivo oli enää ainoastaan edessä. Takana on orjan häpeällinen kuolema. Työväestöllä ei enää voinut olla itsellensä muuta kuin yksi ainoa käsky, käsky:

Eteenpäin mars!

Se käsky kuuluu nyt köyhälistön povesta äänettömänä ja lujana, kuin tulisi se vuorien ytimien lujasta hiljaisuudesta. Työn kovettamat kourat puristuvat yhä tiukemmin aseen ympärille. Rauhallisen työmiehensä majan ovelle oli porvaristo kutsunut tuhon. Se oli käskenyt paljon kärsineen orjansa kantamaan vapautensa idut hautaan. Ei ole silloin muuta tietä kuin:

Eteenpäin!

Historian sortokausi hajoaa. Kuoleva aika vavahtelee kuolintuskissansa. Hautansa ääressä seisova riistoluokka on syössyt maan veriin, huutanut taivaalle pimeyden ja yön. Veren, kaiken hinnalla se on päättänyt täyttää oman hautansa työläisluokan vapaudella.

Eteenpäin!

Jokainen harha-askelkin taapäin on nyt askel orjuutta ja kuolemaa kohti. — Pieninkin epäilys on jo askel armotonta tuomaripyöveliä kohti. Köyhälistön aseistuneiden rivien yllä vaakkuvat yön mustat korpit.

Eteenpäin!

Pois kyselyt, pois kaikki. Korvat ovat nyt tukitut, sillä orjuuttajan korva on muulloinkin kiveä orjansa äänelle. Jalka yhä lujemmin taistelupaikan maaperään, sillä ainoastaan orjansa miekan ääntä kuulee orjuuttajan korva. Takana on ainoastaan vapauden hauta. Vapaus on edessä. Sitä kohti.

Eteenpäin!

— — —

Eteenpäin! Sun luo, vapaus, sun luo!

Kaikki muut käskyt ovat meille kuolleet. Kaikki muut äänet maailmassa ovat meille haudatut. — — — Takanamme odottavat meitä orjuuttajiemme kahleet. Siellä istuvat julmat tuomarit, verimaljat valmiina kädessä. Vain sinun luonasi on meillä elämä ja maailma luvassa. Yhä päättävämmin siis:

Eteenpäin!

Yhä tiheämmin riviin eteenpäin! Koko maailman köyhälistö katsoo tänne, odottaa. Ei väsymystä. Sortaja on kutsunut aseet olallemme. Yhä lujemmin siis käsi niihin kiinni, siksi kunnes suureen päämääräämme on päästy! Näkymättöminäkin täytyy niiden voida tehdä näkyviä tekoja. Ahtaimpiinkin soppiin pakoitettuna täytyy niiden jaksaa tehoita halki maan, laajoille aloille. Valittavana ei ole muuta kuin joko riistäjien säätämä orjuus ja kuolema, tai sitten niillä aseilla ja verellä ostettu vapaus ja elämä. Ei siis ole myös mitään muuta käskyä, ei muuta tunnussanaa kuin raudanluja:

Eteenpäin!

*

He toivovat.

Punaisten pysäyttäminen Vilppulassa, josta oli seurauksena, että heidän aikeensa saada haltuunsa Haapamäen—Pieksämäen rata ja siten eristää Pohjanmaan ja Karjalan joukot, on heille nähtävästi katkera pettymys. "Työmiehessä" lohduttelekse eräs strateegi kuitenkin sillä, että vaikka liikuntamahdollisuus linjalla Haapamäki—Pieksämäki—Elisenvaara—Viipuri vielä onkin lahtarien käsissä, sen käyttäminen kuitenkin nyt on käynyt vaaranalaiseksi, koska se milloin tahansa voi katketa useammasta kohtaa.

*

Ihmiskalastusta.

Tuskinpa sitä numeroa, jossa ei kalastettaisi ihmisiä, milloin verkko-, milloin syöttipyydyksillä, koetettaisi vuoroon pelotella, vuoroon houkutella, joskaan ei porvarillisia, niin ainakin pikkuporvarillisia. Koulunopettajia, ylioppilaita ja koulunuorisoa taistelee murha-ase ojennettuna työväkeä vastaan, teurastaen säälimättömästi. Heitä, kurjia kouluherroja on kohdeltava köyhälistön vihollisina. Rautatien alempaa virkakuntaa ei uhata, vaan koetetaan houkutella sillä, että heillä on kaikki voitettavana vallankumoukselta. Kirjoittaja ei tahdo jaksaa mitenkään ymmärtää, kuinka pikkuvirkailija "sokaistuna, kärsimyksistä huolimatta, yhä edelleen on valmis kumartamaan ja palvelemaan sitä herraa, joka häntä on säälimättä nälkäpalkalla ilman oikeuksia pakottanut tekemään työtä kapitalistien hyvinvoinnin takia."

*

Eräässä kirjoituksessa "Miksi oikeuskäsitteet ovat alkaneet horjua" koetetaan työväen aktiivista esiintymistä puolustaa m.m. sillä, että porvaristokin on aktiivisesti vastustanut eräitä kansanvaltaisia lakeja m.m. elintarvelakia, joka syntyi eduskunnassa sosialistien toimesta. Sitä lakia ovat vastustaneet ja rikkoneet kaikki tuottajat, elintarvelautakunnat, jopa maan hallituskin. "Jos tuollaisia tapauksia nähdessään myöskin työväestö joskus horjahtaa pois oikeuden poluilta, ei sitä tarvitse ensinkään pitää ihmeteltävänä." Siis jotakuinkin näin: kun porvaristo rikkoi elintarvelakia, saa työväki tehdä vallankumouksen. Mooseksen laki salli ottaa hampaan hampaasta, työväki on ottanut koko pään.

*

Raitiovaunut ja vallankumous.

Olen tässä kenkiäni säästääkseni ajellut raitiotiellä kaikessa viattomuudessa, kuitenkin ihmetellen, että niin monet kulkevat jalkaisin. Joku huomautti minulle että raitiolla ajaminen on kapinallisten kassan lisäämistä ja että raitioliikettä joka on takavarikoitu vallankumouksen hyväksi, siis on boikotattava. Vaikka en luulekaan, että raitioteiden tulot missään tapauksessa riittävät menoihin, eikä teolla ole käytöllistä merkitystä, on se periaatteellisesti aika reippaasti tehty. Sillä on ainakin kauas kantava kasvattava vaikutus. Lapsi pyrkii vaunuun niinkuin ennenkin. Äiti jatkaa jalkaisin matkaansa ja selittää hänelle syyn, miksei hän nouse vaunuun. Lapsi tulee luultavasti ikänsä muistamaan tapauksen ja opetuksen. Pitäisi vain olla samalla matkustamatta rautatiellä, olla käyttämättä sähköä, kaasua ja vettä ja puhelinta ja syömättä Tokoin viljaakin. Onhan juttu pulmallinen. Joku tahtoi minulta vastausta kysymykseen: kummallako tavalla edistän enemmän omaa asiaani: olemalla ajamatta raitiovaunussa ja käyttämättä vihollisen nopeita kulkuneuvoja vastavallankumoukselliseen toimintaani vaiko kuluttamalla kenkiäni ja siten tekemällä itselleni vahinkoa ja hidastuttamalla samalla toimintaani? En osannut vastata muuta kuin: Yksi taitaa enemmän kysyä kuin j.n.e. En rohkene kuitenkaan väittää, että tämä olisi oikea vastaus kysymykseen. Ihailen kaikessa tapauksessa niitä, jotka jaksavat pitää aatteen lipun niin korkealla, että kulkevat lumisohjussakin, ennenkuin nousevat vaunuun. Siellä on muuten runsaasti tilaa tätä nykyä.

*

Kun voitamme, kuinka sitten?

On oikeastaan ollut joutavaa väitellä siitä, kuka tämän taistelun alotti ja kenen oli syy. Eihän voi olla epäilystäkään siitä, mistä päin hyökkäys tuli. Onhan meidän sosialidemokraattisella liikkeellä jo aikoja sitten, miltei alunpitäenkin, ollut tappelua hierova, kimppuun käyvä luonne. Se pääsi alkuvauhtiinsa ensimäisen vallankumouksen, marraskuun suurlakon aikana. Se tosin silloin yhdessä muiden kanssa vain pysähytti pyörät, mutta tyytyi vain pakosta panemaan ne jälleen liikkeelle. Pian yritetään uudelleen! siihen uhkaukseen päättyi suurlakko ja siitä aikoi aktiivisen toiminnan valmistelu, sen höyrypannun lämmittäminen, jonka kone nyt puhkuu. Senjälkeen se määrätietoisesti pyrkii kumoukseen. Kumous, vallankumous, väkivaltainen vallananastus on ollut sen teoretikoiden tietoisena suunnitelmana. Tämän teorian toteuttajain menettelytapana on aina ollut asettaa uusi päämaali, niin pian kuin joku oli saavutettu, ettei vain pysähdyttäisi tähän rauhalliseen saavutukseen. Ensin suurlakko, sitten alinomaiset pikkulakot, alinomainen ryntäily ja jalkakampipolitiikka eduskunnassa, joka tilaisuuden agitatoorinen hyväkseen käyttäminen. Kuta enemmän annettiin, sitä enemmän vaadittiin. Kuta enemmän porvarillinen yhteiskunta, taistelua välttääkseen, väistyi, sitä kiinteämmin oli sosialidemokratia sen kintereillä niinkuin susilauma ahdistamassa hirveä, antamatta sen hetkeäkään hengähtää. Tämä kaikkihan on todettu jo tuhat kertaa, mutta todettakoon vielä tuhatyhdennen kerran. Viimein täytyi ahdistetun pysähtyä ja antautua taisteluun. En sano sitä päivitellen, sillä sellainenhan on aina maailmanmeno. Uusi ryntää, vanha puolustakse ja turha on tulla siitä senttimenttaaliseksi. Se on voitto, joka ratkaisee ja voiton antaa voima ja ennen kaikkea elinvoima.

Me varmasti nyt voitamme, mutta voitammeko seuraavallakin kerralla, joka varmasti tulee? Mutta voitimmepa tai tappasimme, ei täällä meillä nyt ratkaista kapitaalin ja työn maailmantaistelua, ei lopullisesti edes tätä omaamme. Tulipa Suomesta länsimainen porvarillinen tasavalta tai hetkiseksi itämais-bolshevistinen kommissaarivalta, ei se, niinkuin johtajat omahyväisyydessään laumoilleen uskottelevat, vaikuta mitään muuanne, tuskin edes Ruotsiinkaan asti.

Heidän heikoin kohtansa on se, että he voittaenkaan eivät saa toteutetuksi omia ihanteitaan. He tahtovat pystyttää kansanvallan, työväen tasavallan, mutta heidän kömpelöissä ja samalla heikoissa käsissään siitä syntyy työväen diktatuuri, tirannius, ehkä hirmuvalta, joka kaatuessaan kaataa.

Mutta mitä tulee, jos me porvarit voitamme? Siinä vasta koetetaan, mihin porvarillinen yhteiskunta kykenee. Voittomme on meille vaarallisempi kuin tappio, sitä vaarallisempi kuta helpompi se on. Tulemmeko lainkaan olemaan uuden tilanteen tasalla? Sallin itseni sitä epäillä. Mekin luultavasti iskemme yli maalin, kurkotamme kuuseen ja kapsahdamme katajaan. Olemme siinäkin suhteessa "katajainen kansa". Touhuamme, riitelemme, rähisemme, niinkuin ukot kirkonkokouksessa, ja joku kirkkoherra sanelee päätöksen pöytäkirjaan, tukenaan ja takanaan joku korkea-arvoinen tuomiokapituli.

On siis verrattain vähän merkitystä sillä, kuka alotti ja kuka lopetti. Kaikki riippuu siitä, mitenkä asiat järjestetään sen jälkeen, kuin niitä päästään järjestämään.

*

Maaseudulla.

Sain kuulla jotain oloista maaseudulla, m.m. Tuusulassa. Siellä ovat punaiset pitäneet kotitarkastuksia joka huvilassa, on etsitty aseita, m.m. Hjeltien Lepolasta, Eero Järnefeltiltä ja Jean Sibeliukselta, joilta on saatu joitain vanhoja muistomiekkoja ja seinäkoriste-aseita. He eivät saa olla missään telefooniyhteydessä edes keskenään. Joka tien haarassa on vartija, joka vaatii passia. Kun Sibelius aamukävelyillään säveltää, pysäytetään hänet, ja täytyy hänen näyttää passi jollekin Järvenpään kartanon muonamiehen pojalle. Suuri säveltäjä on heille vain tavallinen porvari.

*

Hyvä mies ammuttu.

Suurtilan omistaja A. Aminoff Ruovedellä on ammuttu. Lienee matruusien työtä. Hän oli kansan mies, kuntansa asioita lämpimästi harrastava, hoiti hyvin väkeään ja alustalaisiaan, oli tehnyt melkoisia lahjoituksia m.m. keuhkotaudin vastustamisen hyväksi. Tapasimme usein toisemme Päivälehden aikoina. Vaikka olikin ruotsinmielinen, kallistui hän silloisiin nuoriin.

*

Viranhakijoita.

Kaikenlaisten virkojen hakijoita kuuluu seisovan pitkät jonot senaatin käytävissä. Kun tuollaiselle jonolle ilmoitettiin, että kelpoisuusehtona jonkun viran saamiseen vaaditaan todistus viiden luokan oppimäärästä, kuului tyytymätöntä murinaa: "Otetaan siis sittenkin vain herroja!"

*

Vanhaa kaunaa.

Siihen aikaan kun sosialidemokratia, uuden eduskunnan kokoontuessa, otti ensi askeleitaan julkisessa valtiollisessa elämässä, joutuivat silloiset edustajat — syystä kylläkin — persoonallisenkin arvostelun alaisiksi. Heistä tehtiin melkolailla pilkkaa, raakaa, epähienoa ja epäonnistunuttakin, niinkuin meillä herrasväen on tapana tyhmästi tehdä pilaa talonpojasta, "tuppeliinista", moukasta. Semmoinen aina ärsyttää, katkeroittaa ja herättää pitkää vihaa. Nousukas on aina arka arvostaan. Kuinka kauan tuollainen kauna ja viha jäytää mielissä, näkyy tänpäiväisen "Tiedonantajan" pääartikkelista, jossa sanotaan m.m.:

Kun yksikamariset valtiopäivät kokoontuivat, ja työläisten edustajat asettuivat lainlaatijain joukkoon, otti porvarillinen sanomalehdistö tehtäväkseen pilkata ja saivarrella yksityiskohtia heidän esiintymisessään, asettaen naurunalaiseksi koko valtiopäivät, syystä että edustajien joukossa oli työläisiä. Sanottiin, että kaikki todellinen lainlaatijatyö kävi mahdottomaksi sellaisten pätemättömien ainesten mukana ollessa. Sosialidemokratisten edustajain sanoja ja lauseita morkattiin, heidän henkilökohtaisia ominaisuuksia herjattiin ja heidän yrityksensä esiintuoda ja puoltaa valitsijainsa mielipiteitä selittivät porvarislehdet kerrassaan epäonnistuneiksi.

*

Heidän vaikeutensa.

Eilinen "Vapaa Sana" kuvaa valaisevasti sitä tukalaa asemaa, johon kapinalliset ovat joutumassa.

Parhaan kuvan kavaltajien tukalasta asemasta saapi lukemalla tarkoin heidän sanomalehtiensä pääkirjoituksia. Niistä käy empimättä selville, että heidän omassa leirissään ei nähtävästi suurin osa hyväksy venäläismallista sorto- ja hirmuhallitusta, vaan olisi halunnut pysyä rauhallisen ja laillisen parlamentaarisen toiminnan kannalla. Niiden sävy kohdistuu oikeastaan enemmän omien joukkojen kiihoittamiseen ja uskon vahvistamiseen, kuin uhkailuun ja kerskailuun laillisen yhteiskunnan kannattajia vastaan.

Anarkisteillamme on kestettävänä vaikeuksia, jotka yksinäänkin tulevat heidät ennen pitkää kukistamaan. Niinpä on heidän rahallinen ja taloudellinen asemansa mahdoton. Ne miljoonat, jotka he ryöstivät Suomen pankista, ovat pian käytetyt, ja silloin tulee turmiollisena eteen se rahapula, jonka poistamiseksi he nyt jo ponnistavat kaikkensa. Kruununveroja ei heille makseta, suurten tulojen veroja he eivät tule saamaan penniäkään, kunnallisveroja ei makseta liioin ollenkaan, sillä mitään laillista taksoitusta tai ulosotto-tointa ei voida nyt harjoittaa, vaan muuttuu sekin rosvoukseksi. Heti kun valmiina olevat setelit ovat käytetyt, rupeavat he luultavasti painamaan "omaa rahaa", mutta kansantaloudellisen lain mukaan häviää silloin heti viimeinenkin oikea raha käytännöstä jäljettömiin, eikä sitä saada liikkeeseen millään mahdilla. Suomen pankin ulkomaisia saatavia eivät he saa mistään muualta perityksi kuin korkeintaan Venäjältä, ja heidän maksumääräyksiään ei hyväksy ainoakaan pankki muualla ulkomailla. Kun Suomen pankin kultakassa ja kaikki arvopaperit ovat laillisen hallituksen käsissä, toisin sanoen, koko Suomen pankki sen hallussa, ei anarkistijoukkio voi keksiä mitään finanssisuunnitelmaa, jolla olisi vähintäkään menestymismahdollisuuksia. Jo siitä, ettei heillä ole minkäänlaista valuuttaa uusien seteleidensä arvovastikkeeksi ja takuuksi, seuraa, että tuota rahaa ei ainoakaan järkevä kansalainen, ei punaisinkaan kaartilainen, voi millään luottamuksella vastaan ottaa.

Toinen vaikeus johtuu elintarvepulasta. Kun koko se osa maatamme, jossa elintarpeita vielä oli, on hallituksemme vallassa, ei Uudenmaan lääni sekä puolet Turun ja Porin sekä Hämeenläänistä ymmärrettävästi voi hankkia lähestulkoonkaan sitä elintarvemäärää, joka siellä tarvitaan. Julkinen salaisuus on, että vilja Helsingissä on jokseenkin lopussa ja että ne määrät, mitä punakaarti saa siemenviljaa maaseudulta rosvotuksi, eivät riitä edes sen omien joukkojen ruokkimiseksi. Tuoretta lihaa ei ole ollut enää pitkään aikaan saatavissa ja maitomyymälät joutuvat sulettaviksi ennenpitkää, sillä maalta ei maitoa enää tule. Me hallituksen uskolliset kannattajat kestämme tämän tyynesti, mutta mielenkiintoista on nähdä, miten siihen suhtautuvat Helsingin kymmenet tuhannet työttömät, jotka jo nyt kärsivät kurjuutta johtajiensa hirvittävän kevytmielisyyden vuoksi.

Kolmas vaikeus on siinä, että koko yhteiskuntakoneistomme seisoo auttamattomasti. Ne oppimattomat ja sivistymättömät voimat, jotka he ovat haalineet kokoon apureikseen, eivät pysty mihinkään muuhun kuin armottomasti sotkemaan kaikki. Silläkin alalla on edessä ehdoton romahdus, jota he eivät voi millään asevoimalla välttää.

Neljäs vaikeus on siinä, että he eivät ole herroja omassa leirissäänkään. Mitä punakaarti tahtoo, se on komissarien täytettävä vastaan sanomattomasti. On suorastaan sääli nähdä sitä liehittelyä, jolla he kaartiansa kohtelevat. Voittamatonta surua ja murhetta näyttää johtajille tuottavan myös se, että kaikista varoituksista ja opetuksista huolimatta tämä kaarti yhä jatkaa yksityistä kostoansa laillisen yhteiskuntamme palvelijoita vastaan, käyttäen edelleenkin "rangaistuksena" kylmäveristä murhaamista.

Rauhallisesti voimme odottaa tämän "vallankumouksen" päättymistä: sen loppu on selvin sanoin määritelty Suomen voimassa olevassa rikoslaissa.

*

Virkamiesten vastarinta.

Valtion virkamiesten lakko ei anna rauhaa "Työmiehelle", uudestaan ja uudestaan se siihen palaa. Kun virkamiehet aikoinaan palvelivat Bobrikoffia, Seyniä ja Borovitinoffia, mikseivät he nyt palvele Manneria ja Tokoita? Esivalta kuin esivalta, ei toinen laillisempi eikä laittomampi kuin toinenkaan.

Vertailu ei oikeastaan aivan pahasti onnu, sillä ei olisi pitänyt silloinkaan palvella. Olisi pitänyt silloinkin tehdä lakko niinkuin nyt. Mutta se, mikä silloin jäi tekemättä, se tehdään nyt. Erehdys korjataan, on vahingosta viisastuttu. Vertailu ei onnu siinäkään, keitä ne palveltavat ovat, joita "Työmies" vertaa toisiinsa. Totean, että he itse vertaavat omaa hallitustaan Bobrikoffin ja Seynin vastaaviin.

J. K—la väittää tämänpäiväisessä "Työmiehessä", että lahtarit puhkaisevat uhriensa silmät pistimillä ennen pään murskaamista ja hakkaavat vielä elävältä jalat poikki, lisäten: "Ei mikään peto ole niin julma kuin porvari, jonka kukkaroon kosketaan."

*

Perjantaina 15 p:nä helmikuuta.

Aivan niinkuin ainakin…

Tämä kaikki on kyllä niin verisen totista, tai sanoisinko niin kuolemankalpean kaameaa — mutta joskus tarjoutuu kuitenkin joku koomillinen näky tai tapaus, joka väkisinkin vetää mielen hilpeäksi. On virkistävää nähdä porvarin esiintyvän aatelismiehenä kaikkine hänen eleineen ja sosialistin porvarina vastaavine eleineen.

Kullervo Manner on eilen avannut Suomen työväen tasavallan ensimäiset valtiopäivät niinkuin konsanansa joku valtionhoitaja, presidentti tai kuningas. Ja kaikki on muutenkin niillä valtiopäivillä käynyt samaan malliin ja tahtiin kuin niillä porvarillisilla valtiopäivillä, joiden puhemiehenä Mannerkin kerran toimi — lukuunottamatta juhlallista jumalanpalvelusta, jota ei ole pidetty.

Heidän duumansa kokoontui takavarikoidussa entisen eduskunnan Heimolassa. Sen nimenä on Työväen Pääneuvosto. Siellä on samat tuolit, samat pöydät, samat penkit ja osaksi samat penkinpainajatkin; luultavasti samat vahtimestaritkin ottamassa vastaan päällysvaatteita eteisessä ja jakelemassa asiakirjoja pulpeteille. Lain leijonaa tuskin on siirretty sijoiltaan, ellei se mahdollisesti itse ole kääntynyt päin seinää tai verhoutunut punaiseen lippuun. Lehdet eivät mainitse, oliko lehteriyleisöä ja millaista saapuvilla ja oliko keitään ulkomaiden diplomaateja läsnä.

Kullervo Manner, tämän tasavallan presidentti, avaa istunnon (sitä nimitetään, vaatimattomasti kylläkin, "kokoukseksi" à la Lundson) ja pitää puheen. Hän seisoo, luultavasti vesilasi vierellään, samalla paikalla, missä Svinhufvud vajaa kuukausi sitten. Hänen takanaan hallituksen tuoleilla mahdollisesti ovat ottaneet sijansa muut hallituksen jäsenet. Hänen ryhtinsä on komean etukumara, katse luja, ääni syvä. Puhe on painettu hallituksen sanansaattajan ensi sivulla niinkuin ainakin valtaistuinpuheet. Se on tyyni ja arvokas, niinkuin suuren valtiomiehen puheen tuleekin olla. Se tekee lyhyesti, asiallisesti ja aito-porvarillisparlamenttaariseen tapaan ja tyyliin selkoa hallituksen toimenpiteistä, luoden suuntaviivoja tulevaisuutta varten.

Syvältä ovat vallankumouksen voitot jo järkyttäneet Suomen yhteiskuntaa. Porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen monet valta-asemat ja voimakeinot on riistäjäluokalta temmattu. Niitten virkavalta on huomattavalta osaltaan kukistettu ja avattu tie vallankumouksellisen kansanvallan hedelmälliselle vaikutukselle. Maan valtiollinen keskusvalta ja sen elimet ovat työväen käsissä. Kunnallisen vallan käyttö on niinikään työväenluokan vankoissa kourissa. Vallankumouksensa suurten tarkoitusten puolesta toimimaan on työväki nyt kerran pannut nuo vuosisatojen kehityksen luomat elimet, tarpeettomat niistä poispyyhkäisten ja toisiin valaen työväenluokan tarpeitten mukaisen uuden sisällön.

Vallankumous hävittää vanhaa ja lahonutta. Porvariston luokkalait on suistettu voimastaan ja vaikutuksestaan. Tilalle on ehditty luoda joukko köyhälistön eri kerrosten taloudellista ja henkistä vapautta turvaavia säädöksiä ja siten vakiinnutettu Suomen köyhälistön voittoisaa etenemistä lopullista vapautumistaan kohti. Paljon on tässä vielä työtä. Se on oleva lähimpäin aikojen päätehtävä.

Ne tehtävät, mitkä vallankumous on asettanut työväen elimien suoritettaviksi, eivät ole helpot. Porvariston valtakausi jätti jälkeensä äärimmilleen kärjistyneen elintarvekurjuuden. Kapitalistit ja niiden virkakätyrit koettavat saattaa koko yhteiskuntakoneiston seisaukseen, ja häiritä kansan uudestiluovaa työtä. Näiden suurten vastusten voittaminen on epäilemättä lähiaikoina kysyvä erityisesti vallankumouksen ylimmän valtaelimen, Työväen Pääneuvoston, kaikkea tarmoa.

Suomen työväen suuren vallankumouksen yhtenä tärkeimpänä päämääränä on rakentaa kukistetun herravallan raunioille valtiollisen kansanvallan korkea rakennus. Se on tapahtuva uuden valtiosäännön säätämisellä. Niin pian kuin julmat kansan viholliset ovat koko maassa voitetut, on Suomen kansalle tarjottava tilaisuus yleisellä kansanäänestyksellä hyväksyä itselleen uusi valtiosääntö. Tästä aikoo Kansanvaltuuskunta lähimmässä tulevaisuudessa esittää Työväen Pääneuvostolle perustuslakiehdotuksen, jonka kautta luotaisiin maahan todellinen kansaneduskunta sekä varma pohja kaiken työtätekevän kansan tulevaisuudelle. Näin voidaan varmimmin edistää Suomen työtätekevän kansan suurten joukkojen yhteisonnen lähentymistä.

Valheellista parjausta on siis se vastavallankumouksellisten syytös, että työväki tavottelisi vähemmistövaltaa. Vallankumouksellinen työväenluokka edustaa tosiasiassa kansan enemmistön asiaa, puoltaa palkkatyöläisiä, torppareja, maaseudun maatonta köyhälistöä ja pikkuviljelijöitä, kaupunkien kurjalistoa ja muita suurkapitalistien riistämiä. Kaikille näille taisteleva työväki suuria uhreja kantaen valloittaa paremman elämän perustukset.

Vallankumouksellinen taistelu ei ole päättynyt. Raskaat ponnistukset ovat vielä edessä. Kansan viholliset saavat apua ulkomaisilta kapitalistiryhmiltä muodossa ja toisessa. Se on hidastuttanut työväen lopullisen voiton saavuttamista. Mutta työtätekevän kansan asia ei voi sortua. Sen voitto on historiallinen välttämättömyys. Sen taistelu on elimellinen osa köyhälistön kansainvälistä vapausliikettä. Sen takia se on voitokkaana etenevä.

Kasvakoon Suomen työtätekevän kansan taistelujoukko! Lisääntykööt sen voimat! Mukaan kaikki, joille kansan yhteisonni on rakas! Siten on vallankumouksen voitto taattu ja sen saavutukset turvatut!

Toverit! Pääneuvoston jäsenet! Teillä on tärkein asema työväen suuren vallankumouksen asian valvomisessa. Kansanvaltuuskunnan puolesta tervehdin Teitä, toverit, nyt alkaessanne työnne.

Tämän jälkeen käy kaikki voidellusti ja virallisesti niinkuin konsanaan. Nimenhuudon toimitettua valitaan Pääneuvoston puheenjohtajaksi tov. V. Perttilä ja varapuheenjohtajiksi K. Tuominen ja A. Lehto. Sihteeriksi oli tähän istuntoon kutsuttu Väinö Jokinen. Puhemiesneuvoston — sekin siis on — on tehtävä ensi kokoukselle ehdotus sihteerin toimen järjestämisestä.

Juhlatilaisuudesta ei puutu sähkösanomaakaan. Sen on lähettänyt Hangon sos. dem. työväenneuvosto.

Näiden alkuvalmistelujen jälkeen alkaa asiain käsittely. Kansanvaltuuskunnan jäsenten puolesta esitetään kokoukselle kirjelmä, jossa he jättävät paikkansa Työväen Pääneuvoston päätösvaltaan. "Jos tahdotte, toverit, toisia miehiä vallankumoushallituksen tehtäviä täyttämään, niin sanokaa se millä hetkellä tahansa yhteisten järjestöjemme kokousten kautta, ja on heti jokainen meistä valmis siirtämään ohjat kenelle te määräätte."

Kokous lähettää kirjelmän vasta perustettavaan perustuslakia laativaan valiokuntaan kehoituksella, että Kansanvaltuuskunta siihen saakka, kunnes asia palaa valiokunnasta, hoitaa keskeymättä edelleen tointansa.

Sen jälkeen esitetään kokoukselle Kansanvaltuuskunnan esitys, sisältävä ehdotuksen Työväen Pääneuvoston Perussäännöiksi. Ehdotus lähetetään lyhyen keskustelun jälkeen valiokuntaan.

Kokoukselle esitetään vielä Kansanvaltuuskunnan Sisäasiain Osaston valtuutetun ehdotus Punaisen Kaartin palkkauskysymyksestä. Asia lähetetään lyhyen keskustelun perästä sota- ja talousvaliokuntaan lähemmin harkittavaksi.

Kansanvaltuuskunnan Oikeusosaston puolesta esitetään kirjelmä, jossa kunnioittaen ehdotetaan, että Työväen Pääneuvosto kiireellisimpinä käsittelemiensä asioitten joukkoon asettaisi Vallankumouksellisen Ylioikeuden nimittämisen.

Esitys lähetetään valiokuntaan.

Päätetään asettaa viisi eri valiokuntaa, nim. perustuslaki-, valtiovarain-, ulkoasiain-, sota- ja talousasiain- sekä lakivaliokunnat, joihin kaikkiin jäsenetkin valitaan.