KUVIA JA KUVITELMIA SUOMEN HISTORIASTA I

Toim.

Juhani Aho

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1913.

SISÄLLYS:

Alkusana.

Esihistoriallisia haaveita:

Isien puu. (Juhani Aho: Lastuja III.) Suomen synty. (Elias Lönnrot: Mehiläinen 1836.) Kansatieteellinen unelma. (A. Oksanen: Säkeniä.) Suomettaren kosijat. (Kanteletar.) Uhrivaara. (Juhani Aho: Panu.) Uhritoimitus. (Juhani Aho: Panu.) Yhteiskasken kaadanta. (Juhani Aho: Panu.) Metsänkävijä. (Juhani Aho: Panu.) Tuhat vuotta siitä vierryt. (Kasimir Leino: Runoja.) Uskon varmaan. (Juhani Aho: Tyven meri.)

Viikinkejä Suomenretkillä — Suomalaisia viikinkiretkillä:

Jumalan kaulakoriste. (Snorre Sturlason: Olavi pyhän taru.) Tyttären kosto. (Ynglingataru.) Gunhild ja lappalaiset. (Harald Haarfagerin taru.) Ruotsill' oli vastus suur'. (Ruotsin vanha riimikronikka.) Viikingit suomensukuisten kimpussa. (Egil Skalle-Grimssonin taru.) Muuan meritaistelu. (Saxo: A.H. Snellmannin suom.) Karsikossa. (Santeri Ivalo: Kansanv. seur. kal. 1911.) Eräs kostoretki. (Santeri Ivalo: Karjalan kirja.) Yngvar Virossa. (Ynglingasatu, suom. A.V. Koskimies.)

Suomalaisten vanhat jumalat:

Epäjumalat monet tässä. (Agricola.) Suomalaisten pakanalliset jumalat. (Kaarle Krohn: Oma Maa.) Vainajia palvelemassa. (Juhani Aho: Panu.) Asunnossa autuaitten, kirj. Juhani Aho. Ukon vakat. (Kansan suusta Kurkijoelta.)

Kristinuskon sarastus:

Piispa Henrikin surma. (Kantelettaren y.m. mukaan.) Eerikki Pyhän ristiretki. (Ote Eerikin legendasta.) Piispa Henrik ja Lalli. (E.F. Jahnsson: Lalli.) Ristilaiva ja lappalaiset. (J.W. Calamnius: Joukahainen.) Ensimäinen lehti suomeksi kirjoitettua Suomen historiaa. Palanen ajantietoa. (Lauritsa Pietarinpoika: Ajantieto v:lta 1658.) Legenda. (Eino Leino: Yökehrääjä.) Pyhän Henrikin ylistysvirsi. (Suom. kokoelmasta Piae Cantiones.) Pyhän Henrikin ihmeitä. Pyhän Henrikin sarkofaagi. (J. Krohn: Suomen Kuvalehti.) Muinaisuuden mustan yössä. (Eino Leino: Tarina suuresta tammesta.) Hävisivätkö haltijat? (Arvid Järnefelt: Maaemon lapsia.) Jumalan kaulakoriste ja Pyhä Olavi. (Juhani Aho.) Tarina Turun synnystä. (Jalmari Finne: Ylioppilaita.) Paavin ensimäinen Suomea koskeva kirje.

Viron valloitus:

Entiset päivät. (Neussin kansanrunokokoelma.) Assamalan tappelu. (Kalevipoegin mukaan.) Kohtauksia liiviläisten ja virolaisten käännyttämisestä. (Otteita Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Tuomas piispa:

Ristiretkelle värväys. (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.) Pyhän Henrikin luut siirretään Nousiaisista Rantamäelle. (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.) Saarnaveljiä roviolla. (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.) Tuomas piispa. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.) Tuomas piispa ja hämäläiset. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.) Tuomas piispa väärentää paavin kirjeen. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.) Ristisotaväki Turussa. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.) Tuomas piispan ristiretki. (Kustavi Grotenfelt: Koitar V.) Takaisin pakanuuteen. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.) Tuomas piispa Visbyssä. (Larin Kyösti.)

Alkulause.

Historia on tietystikin etupäässä tieteen kirjoittama ja sen kirjoitettava. Vasta sitten, kun kansalla on sen tekemiin tutkimuksiin perustuva esitys menneiden aikain tapahtumista, on sillä olemassa ajantietonsa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Ennen tieteellisen tutkimuksen aikaa on kansoilla kuitenkin ollut itsestään se tieto, minkä ne ovat saaneet tarustostaan, runoudestaan. Se on sitä tietoa, minkä mielikuvitus kutoo muistotiedon pohjalle. Vielä sittenkin, kun varsinainen historia on vallannut tarun ja runon paikan, on rinnan sen kanssa kehittynyt mielikuvituksen ja runon sepittämä historia, käyttäen niitä aiheita, joita tiede sille tarjoo. On niinkuin menneisyyttään rakastava kansa ei tyytyisi vain täsmällisiin tosiasioihin, vaan kaipaisi sitä elämää ja henkeä, minkä runous antaa kaikelle, jota se koskettaa.

Siitä tarpeesta on syntynyt m.m. historiallinen romaani, joka pyrkien pysymään todellisuuden pohjalla kuitenkin siitä yhtämittaa vapautuu liikkumaan aloilla, jotka eivät ole varsinaisen historian yletettävissä. Historiallinen romaani loihtii eteemme ihmisiä, intohimoja, taisteluita, selittää aatteellisia ja sielullisia virtauksia kuvin ja kohtauksin tavalla, jolla tiede ei kykene eikä pyrikään sitä tekemään. Ellei olisi olemassa Walter Scottia, Victor Hugota, Shilleriä, Tolstoita, Sienkiewicziä, Mereshkovskia, Rydbergiä, Heidenstamia y.m., puuttuisi meiltä syvin ymmärryksemme, voimakkaimmat vaikutelmamme, kauneimmat näkemyksemme maailman menneisyydestä, ihmiskunnan entisestä elämästä, sen tavoista ja sielunelämästä.

Meidän oma nuori kirjallisuutemme on jo ehtinyt niin pitkälle, että se jo on luonut historiallisen romaanin tyydyttämään mielikuvituksellisen historiallisen esityksen tarvetta. Muistakaamme vain Vänrikki Stoolin tarinoita, Välskärin kertomuksia, Daniel Hjortia ja mitä näköaloja ne ovat avanneet historiaansa harrastavalle suomalaiselle. Suomenkielisessä kirjallisuudessa on meillä Yrjö Koskinen, Ivalo, Wilkuna ynnä muutamia muita, jotka ovat tätä vainiota viljelleet. Eräistä, varsinkin esi-historiallisista ja muista vanhemmista historiallisista ajanjaksoista on meillä jo jotenkin laajoja ja tyhjentäviä esityksiä.

Ja mitäs muuta kuin Suomenkansan historiaa sen laajemmassa merkityksessä on suurin osa nykyistä suorasanaista kaunokirjallisuuttamme, mikäli se kuvaa kansamme elämää ja sen taisteluja varsinkin karua luontoa vastaan viljelyksen puolesta. Jos kaikki se, mikä Suomenkansaa jo on kuvattu, sen luonnetta selitetty, sen tapoja esitetty, sen henki- ja tunne-elämää valaistu, olisi asianmukaisesti ryhmitettynä muutamin silmäyksin nähtävissä, olisi nykyisestä Suomesta olemassa hyvinkin monipuolinen kulttuurihistoriallinen kuvasarja.

Jo useita vuosia sitten heräsi allekirjoittaneessa ajatus teoksen sommittelemisesta, jossa Suomi, sen kansa, luonto, elämä eri aloilla menneistä ajoista nykyisimpiin saakka olisi esitettynä semmoisena kuin sen ovat nähneet ja miksi sen ovat kuvanneet sen kaunokirjailijat. Tämä esittäminen tulisi — niin suunnittelin — tapahtumaan siten, että kaunokirjallisuudesta ja tyylinsä puolesta sitä lähellä olevasta muusta kirjallisuudesta: legendoista, runoista, romaaneista, novelleista, näytelmistä ja keveästi kirjoitetuista tutkielmista valikoitaisiin mitä meillä kunkin alan kuvaamiseen on edustavinta. Siitä tulisi siis jonkunlainen kaunokirjallinen maamme kirja, kansamme kirja, lukemisto kotia ja koulua varten — miksi sitä nyt sitten tahtoisikin nimittää.

Tuuma on nyt sikäli toteutumassa, että olen jotakuinkin valmiiksi suunnitellut ensimäisen osan tätä teosta, sen historiallisen osan.

"Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta" tulee siis sisältämään otteita historiallisesta kaunokirjallisuudestamme. Siinä koetetaan, melkein yksinomaan kirjailijain omin sanoin, esittää Suomenkansan historia siinä valossa, missä he ovat sen nähneet ja mitä he tähän saakka ovat siinä nähneet mielikuvituksensa silmillä.

Teoksen sisällön kuvattuihin aikoihin ja tapauksiin nähden määrää tietenkin olemassa olevan ainevaraston laajuus ja laatu. Koetetaan noudattaa sitä johtolankaa, että aikaa valaiseva ja historiallisesti mahdollisimman asiallinen kuvaus asetetaan etusijaan puhtaasti mielikuvituksellisen rinnalla.

Teos on aijottu etupäässä historiallista lukemista harrastavalle suurelle yleisölle, mutta uskallan samalla myöskin toivoa, että se kelpaisi käytettäväksi kouluissa historian opetuksen ohella, koettaessaan tarjota opettajalle tilaisuutta keveämmän historiallista mielikuvitusta herättävän ja vireillä pitävän lukemisen osoittamiseen siitä huvitetuille oppilaille.

Helsingissä syyskuulla 1912.

Juhani Aho.

ESIHISTORIALLISIA HAAVEITA

ISIEN PUU.

Hyisen, hallaisen, pohjattoman rimpisuon reunassa, joka peninkulmittain kääkkyrä-petäjiä ja vaivaskoivua kasvaa, kohoo kohoamistaan ruokamultainen kukkula, jonka rinteillä tuhatvuotiset koivut, haapapuut, pihlajat ja tuomet tuoksuvat, vihertävät ja lehtiään lepattelevat. Kuta korkeammalle se kohoaa, sitä solkeammaksi käy koivu, sitä lempeämmäksi lehto, sitä mehevämmäksi maa. Mutta kukkulan korkeimmalla laella, keskellä rannattoman, ruskean erämaan, humisee yöt ja päivät hiljaista hummataan koivujen kuningatar, tuuhea-oksainen puu, jonka juuret syvälle maan sydämeen tunkevat ja latva taivasta tavottaa.

Se on Haltijan pyhitetty puu, hänen oma kasvattinsa, jonka siemenen hän kylvi siihen silloin, kun etäisimmän entisyyden ensimäiset pälvet paljastuivat, kun ikuiset lumet sulivat ja jäävuoret alkoivat jokina mereen vuotaa. Siihen hän asettui ajan rannatonta ulappaa eksyksissään harhailtuaan ja siinä oli hänen hyvä olla. Hiljalleen kasvoi hänen kylvönsä ja versoilivat vaaran rinteet hänen ympärillään hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa; — kasvoi puu vaaksan vuosisadassa, tuuhistui tuhannen kuluttua, kutistui talvisten tuiskujen alla, mutta oikaisi aina vartensa tuuman entistään ylemmä kesäisten päivien paisteessa. Kerran kymmenessä vuodessa juoksi peuraparvi alatse, ulvahti susi suota pitkin jolkutellen, tai lepuutti latvassa siipeään Lapista palaava kotka.

Ikäviä aikojaan haikaili Haltija lehtojaan kasvatellen, tietämättä, kenelle niitä kasvatti. Johan alkoivat pyyt metsissä pesiä, jo kuhertelivat kyyhkyset oksilla, jo lauloivat linnut ja oravat iloaan pitivät. Mutta vaikka vilja maassa vilisi, ei kukaan Haltijasta huolinut, ei yksikään hänen koivussa asuvan tiennyt eikä hänelle kiitostaan kantanut. Alakuloisena asui hän kaarnaisen kattonsa alla, tuolloin tällöin lehvien lomasta tähystellen, eikö saapuisi se, jota hän odotti.

Oli hän jo itse mielestään yhdeksän ijäisyyttä odottanut, kun tuli vihdoinkin talvista hankea hiihtäen tuo, jonka hän toivomakseen tunsi: hengeksi omaa henkeään. Oksien alle hän pysähtyi, ei menojaan mennyt, vaan haki suojaa, asettui asumaan hänen jalkojensa juureen. Oudostellen katseli Haltija häntä puunsa suojasta, mutta tunsi sydämensä mielihyvästä vavahtavan, kun outo tulija koivun oksalle parhaat helynsä ripusti, antoi siihen saaliistaan osan ja nuotiotulellaan sen juuria lämmitti. Jo lankesi kasvoilleenkin hänen eteensä ja hymisten lauloi:

Koivutar ihana impi, Metsän hieno haltijatar, Käy avuksi esittäissä, Toveriksi tarvittaissa, Laita kulta kuontaloihin, Pane vaski vartaloihin, Kehreä punanen lanka, Sinilanka siuahuta, Vetele jokien poikki, Lävitse salon sinisen, Siihen juosta joukkojesi, Viiletellä viljojesi — Antanet urholle apusi, Uhrin kannan koivullesi, Esilahjat lehdollesi.

Mielellään hän antoi, kaikki lupasi, jälessä juoksi, kupeella kulki, kuletti kaikki hänen eteensä ja sai kiitokseksi pyydetyistä parhaat.

Poishan tämäkin loittoni, heitti Haltijan siihen yksikseen olemaan, mutta kun aikainsa päästä palasi, niin toi toisiakin tullessaan, eivätkä ne milloinkaan lahjatta lähteneet eivätkä uhriaan unohtaneet.

Hyvillä mielin eleli siinä erämaan Haltija, koivunsa oksia soitteli ja elämästään iloitsi. Hoiteli lehtoaan, tuomiaan tuuhistutti, pihlajoita ja haapapuitaan vaali, odotellen uusia ystäviä, joille nekin kerran lahjaksi kelpaisivat.

Ja keväänä muutamana, kun lehto lempeimmillään tuoksui, kun mahla koivun suonissa kihisi ja Haltijan päätä elämän halu huimasi, näki hän kaksi miestä suolta nousevan ja hänen puunsa juurelle istuutuvan. Heidän haastelustaan kuuli hän, että he asuinpaikkaa etsivät, itselleen kaskimaita katselivat, vaikk'eivät vielä tienneetkään, tähänkö jäisivät vaiko tästä kauvemmaksi kulkisivat.

Silloin loihti koivun Haltija kaikki lintunsa puitten latvoihin, kutsui kukkumaan kaikki käkensä ja hymyyn menivät totisten miesten huulet sitä kuunnellessa. He tekivät tulensa, vuoteensa valmistivat ja koivun alle yöpyivät. Mutta yöllä lähetti Haltija mehiläisensä Luojan luo usvia anomaan ja toisen päiväpaistetta pyytämään. Ja kun miehet aamulla heräsivät, antoi aurinko valoaan täydeltä terältä suven puolella Koivuttaren kukkulan, mutta pohjoisessa seisoi sumuinen seinä korkeana ja sankkana. Eivätkä miehet siitä sen edemmä lähteneet. Ripustivat konttinsa koivun oksaan, ottivat kirveensä ja lehtoon laskeutuivat. Haltija seuraili heitä puulta puulle hiipien ja näki heidän iskevän pilkan joka koivuun, jonka ohitse kulkivat, ja viimein tulivat he samalle puulle, mistä olivat lähteneet. Mutta kun olivat puihin pilkkansa panneet, astuivat he kierroksensa sisään ja alkoivat kaataa kaskea. Lehdossa ruski ja rytisi, puut tutisivat ja parahtaen maahan sortuivat. Haltijata pelotti, mutta samassa oli hänen mielensä hyvä. Kaikki pilkkomansa puut he maahan kaatoivat, mutta yhden heittivät, Haltijan koivun. — Se on pyhä puu, johon konttisi ensiksi ripustat, — kuuli hän heidän hartaasti sanovan. Ja siitä pitäen päätti hän olla heidän ikuinen ystävänsä, noiden miesten, jotka olivat suolta nousten hänen luokseen tulleet, ja heille aina parahintaan suoda, koska hekin hänelle sen soivat.

Ja yhteinen ystävyys siitä alkoi pyhän puun Haltijan ja kaskenkaatajain välillä, eivätkä he siitään enää eronneet. Miehet rakensivat saunansa metsään ja siinä talvensa viettivät. Keväällä polttivat he kaatamansa kasken komeana uhritulena Haltijan puun ympärillä. Mutta ennenkun kylvämään kävivät, astuivat koivun alle, ripottivat siihen jyväsiä muutamia ja kumpikin hiljaa hymisten lauloivat:

Koivutar korea impi, Maitten neito mairueni, Anna meille oiva ohra, Kaura kaunis kasvattele, Varjele vilulta vilja, Pane korret korttumahan, Sekä varret varttumahan, Tuhansin neniä nosta, Saoin haaroja hajota, Kunpa antanet apusi, Kannan lahjat lehdollesi, Uhrin puullesi parahan.

Haltija antoi mitä pyydettiin, jyvän idätti, oraan kasvatti, tähkän tuleennutti ja sen hallalta varjeli, levittäen terheniset siipensä halmeen päälle ja maan alta lämmintä liehtoen, silloin kun pohjonen pakkasella uhkasi. Ja kun kellertävä vilja leikattiin, ripustettiin siitä täyteläisin lyhde hänen koivunsa oksaan — ja oli se hänestä riittävä palkkio.

Vuodet vierivät, lehto kaadettiin kaskeksi yhä laajemmalti ja ajan ollen aaltoili koivun koko tienoo vihantana viljamaana. Maine kuului kauvaksi soiden ja metsien taa, että siellä asuu kukkulalla etäisessä erämaassa suuren koivun siimeksessä ystävällinen, hellämielinen haltija, joka omiaan hoitaa ja heille kaikkea hyvää suo. Tuli miehiä ja naisia ja tekivät tupasiaan kaikille rinteille lähteiden luo. Ja kun ei enää siihen sopinut, niin siirtyivät toisille rinteille. Mutta kun pyhä puu lehteä laittoi ja käet kukkuivat ja linnut lauloivat, niin tulivat kaikilta kukkuloilta Koivuttaren puun alle uhraamaan ja kylvöonnea anomaan. Ja samana päivänä pantiin kasket kaikilla rinteillä palamaan ja tuoksuva auer hunnutteli suot ja metsät ja kääri pehmeään vaippaansa Koivuttaren puun, joka siitä suureni ja tuuhistui. Iloista elämää pitivät lapset, naiset huhuilivat, karjan kellot kalkattelivat ja paimentorvet vastailivat toisiaan vaaralta vaaralle.

Ihmiset vanhenevat ja kuolevat pois ja koivun ympärille haudataan. Mutta koivun Haltija ei vanhene eikä kuole, vaan pysyy ijäti yhtä nuorena, sillä uuden kansan kiitollisuus kantaa hänelle aina uusia uhreja. Hän näkee korpien kaatuvan ja viljamaiksi muuttuvan, näkee soidenkin laihoina vihertävän ja tähkää kellertävän. Mutta vaikkakin puut kaikkialta kaadetaan, ei Haltijan puuta kukaan kaada. Sillä semmoinen on taru, että jos "isien puu" maahan hakataan tai siitä oksakaan taitetaan, katoo vilja maasta ja puute maailman täyttää. Mutta jos sen seista annetaan ja hellivän sydämen lahjoilla häntä muistetaan, ei ikuinen jää eikä lumi enää koskaan Suomea peitä eikä hyvä haltija sille koskaan lakkaa lämpöään leyhyttämästä.

Sentähden sille vielä tänäkin päivänä nuori kansa tyynin kesäilloin kantaa laulunsa lahjan ja ilonsa uhrin. Ja kun he yönsä vaivoista väsyneinä käsi kädessä Koivuttaren kukkulalle kulkevat ja keinun heiluessa ja kantelon soiden hänelle virtensä virittävät, täyttää vieno riemu hänen rintansa, ja hymy sydämmessä piiloutuu hän puunsa tuuheimpaan lehvistöön, joka heikolla kohinallaan hänen kiitolliset tunteensa tulkitsee.

(Juhani Aho: Lastuja III.)

SUOMEN SYNTY.

Kulki kuuluisa Kaleva, Poikinensa polkutteli, Etsien elinsijoa, Asuinmaata arvaellen. Kaukoa Kaleva kulki Päivän puolelta iteä, Päässyt päätänsä pakohon Ihmisiltä ilkeiltä, Jotk' olivat joutunehet, Tullehet tulille niille, Kussa lasna laaksoloissa Kuunteli kevätkäkeä.

Paljo maita matkusteli, Paljo maita, paljo soita, Paljo synkkiä saloja, Korpimaita kauhe'ita. Ei löynnyt elinsijoa, Asuinmaata armahinta Viikon vierevän ohessa, Eikä viikon, eikä toisen, Yhen kuun kuluajalla; Missä maat ylen matalat, Kussa kankahat katalat, Muut paikat pahannäköiset:

"Ei siinä sijoa mulle, Ei oloa onnellista." Niin tuli Nevan joelle, Laatokan lahen perälle. Siirtyi siitäkin edemmä, Pääsi vielä päiväyksen; Näki maat, metsät ihanat, Saavutti sataiset järvet. Salot, saarimaat tuhannet.

Loi silmänsä loitommalle, Etäämmälle ennähytti, Keksi vuoret, keksi vaarat, Keksi kukkulat komeat, Lehot, laaksot, lempeimmät. Katselevi, kuuntelevi; Niin kuuli kevätkäkösen Laulelevan laaksomailla Kuni muinenkin kotona, Elonmailla entisillä.

Sanan virkkoi, noin nimesi, Itse lausui ja pakisi: "Tuotapa minäkin toivoin, Ikävöin ikäni kaiken, Käen kullan kukkumata, Hopean helähtämätä."

Meni mielehen ajatus, Tuli tuo ikuinen tuuma: "Lietkö suotu, maa suloinen, Maa ihana arvattuna Asunnoksi armahaksi, Onnelliseksi oloksi. Ollet suotu onnekseni, Arvattu asuakseni, Niin sun Suomeksi nimitän, Suomen maaksi mainittelen."

Siitä sai nimensä Suomi, Sai nimensä suomisesta, Kalevasta kansa juuren, Suuresta sukuperänsä, Mainiosta maan eläjät.

Vieläkin kevätkäköset Laulelevat laaksomailla, Yhet laaksot, yhet laulut, Yhet armahat asunnot, Ei ole yhet asujat, Yhet korvat kuulemassa — Jo on kauankin Kaleva Ollut poissa poikinensa.

(Elias Lönnrot: Mehiläinen 1836.)

KANSATIETEELLINEN UNELMA.

Tulin muuanna iltana elokuun lopulla, hiukan hämärissä Koitereen tyyntä vettä soudettuani, Lummesaareen. Aivan rantaäyräällä on talo pienen lahden pohjassa.

Venheeltä menimme taloon. Rahvas oli jo nukkunut, mutta eivät sentään suuttuneet, kysyivät vaan hyväntahtoisesti, niinkuin muulloinkin, kuulumiset. Talontytär levitti keveällä kädellä heiniä lattialle, ja kohta olikin kumppanini unen sylissä. Minä vaan en nukkunut. Mieleeni johtui, mitä tullessani olin nähnyt, länteen nukkuva aurinko, järven rasvatyyni pinta, vakaat ja iäti viheriöitsevät petäjät, armaat torkkuvat koivut, jotka saarissa vastaamme kulkivat; mieleeni johtui taivaansininen kansi ja kirkkaat tähdet, jotka tänä iltana tuntuivat minusta kauniimmille kuin milloinkaan muulloin.

Muuan mies oli saanut tilansa minun viereeni. Se oli vanha, noin seitsemänkymmenen paikoissa oleva mies, talon ruotiukko. Mutta se ei ollut tavallisia ruotiukkoja, sen olet seuraavastakin näkevä. Hän katseli minua ikäänkuin kysyäkseen: semmoinenko se nyt runon ja tarinan kerääjä on?

Hän. Niinkö sie oikein täydellä todella virsiä etsit?

Minä katsahdin häneen, ja hän näkyikin ymmärtävän, mitä aioin sanoa.

Hän. Kävellessäsi lienet kuullut tarinan viidestä tytöstä, jotka kulkivat maata maailmaa?

Minä. En; haasta, hyvä ukko, se iltamme huviksi, kyll' on vielä yötä maataksemmekin!

Hän katseli vielä kerran silmiini, ja silloin tuntui kuin silmäteränsä olisivat sydämeheni menneet. Vaan nähtyänsä, ett'ei silmäni rävähtäneet, alkoi hän, minun tulen otettua ja pöydän ääreen kynä kädessä istuttuani, viimein hiljaa ja pitkällä äänellä:

"Sinä tiedät, missä Altain vuoret ovat, ne, joiden kukkuloilla on raitis ja kirkas olla, ja joiden laaksoissa lounastuulet kukkasia tuudittelevat, ja joiden seuduilla on siimestä? Koska tiedät, niin niiden kunnasten lomassa oli järvi, jossa lummekukat hyötyivät, jonka pintaan kumpujen oli ilo kuvastella. Sen järven rannalla oli eräs äiti lapsinensa, joita oli monta poikaa ja viisi tytärtä. Pojat eivät kuulu tähän tarinaan, vaan tytärten nimet olivat: Tja, Erma, Unus, Kri, Uometar. Nämä lapset riemuitsivat rakkaudessa ja lemmessä, ja elivät niin, kuin ei mikään heimo enää elä. Lammen vedet olivat useammin tyynet, mutta jos joku tuulen puuskaus milloin tuli häntä tervehtimään, niin myhähteli sen muoto vähän, ja hienoja viriä vieri pinnalla. Silloin istuutuivat sisarukset aina venheeseen, pieneen solakkaan ruuheen, ja soutelivat lammille, josta tuuli sitten hiljaa liekutti heidät rantaan. Näissä huvituksissa oli heillä kumppanina eräs nuorukainen, heidän veljensä metsätoveri. Mistä hän oli kotoisin, ei kukaan tietänyt. Kun ei vaan liene tullut yläisistä taivoista, niinkuin muutamat sanoivatkin; se vaan on varma ja tosi, että se oli hoikka nuorukainen, jonka suonissa juoksi raitista verta, jonka käsivarret, ehk'ei paksut, kuitenkin olivat sangen jäykät, ja että sen silmä säihkyi tulta, ikäänkuin revontulten kauneimmat välähdykset. Noiden tyttöjen äiti piti tätä nuorta kuin omana poikanaan, ja hellemminkin, ja tytöt puolestaan rakastivat häntä kuin veljeänsä. Nämä lapset viettivät päiväkaudet metsässä, ei raateilla, niinkuin nykyiset ihmiset tekevät, sillä silloin ei tarvinnut kaskea polttaa, mutta muuten vaan, marjassa ja kukkasilla olemassa, ja sentähden, että rakastivat puiden huminata. Kerran tapasi koillinen ruskokin heidät jo eräällä kunnahalla istumassa, ja useasti sanoivat he nousevalle päivälle: 'terve kulta tultuasi!' Kerran eräänä iltana viivähtivät he niin kauan kukkakummuillansa, että äidin täytyi heitä huhuellen kotihin etsiä, ja sitten kysyttyään, missä niin myöhään olivat olleet, sai hän vastaukseksi: 'tuo käki lauloi kukahteli kauneinta virttänsä, ja siitä emme ennemmin palata voineet.' Näissä kaikissa oli, niinkuin jo sanoin, mainittu nuorukainen heidän kerallansa.

"Mutta kantelen kielet eivät voi helähdellä niin hellästi kuin niiden olisi vavistava laulaessansa siitä, mitä nyt tulee. Muuanna aamuna sisarukset olivat taas iloittelemaansa lähtemässä, kun havaitsivat, että nuorukainen, heidän toverinsa, oli poissa. He etsivät, he huhuelivat; turhaan, hän oli poissa, eikä tullut koko päivänä eikä koko kuulla, ei milloinkaan! Silloin nousi tyttöjen kirkkaalle taivaalle uusi pilvi, jonka nimi on murhe, ja siitä ajasta lähtien se pilvi ei ole sulanut. Kumminkin sataa se aina, ja sitä sadetta sanotaan toisella nimellä kyyneleiksi. Moninaisia uusia mielialoja nousi tyttöjen mieleen. Päivän säteet olivat heistä kuumat, ja siimeksen varjo kylmä. Lampi oli heistä kolkko, ja ruuheansa he eivät kärsineet nähdä. Poissa, poissa oli se, jonka sydäntä vasten kaikkein sydän sykähteli. Niin silloin sanoi Uometar: 'Voi siskot, kullat, älkäämme itkekö näin! — Mitä me sillä voitamme? — lähtekäämme ystävätämme etsimään, kenties tuolla lännen saloilla…'"

— Lähtekäämme, lähtekäämme! sanoivat kaikki, ja he läksivät, ja lauloivat virren äidillensä, joka, kotiin jääden ja silmät vettä kiehuen, kauan katsoi heidän jälkeensä, kunnes viimein kokonaan katosivat. Siitä samosivat he yhdessä monta saloa, monta kangasta, ja näin kului paljo aikaa, mutta ystävä jäi kumminkin löytymättä. Kerran he olivat hyvin väsyksissä ja istuutuivat kaikki kiven ympärille, ja jalkojansa katsellessaan näkivät niissä punaisia naarmuja, ikäänkuin verta olisivat tihuneet. Siinä sanoi Tja: "Eikö olisi parempi, sisaret, että eroaisimme kukin haarallensa, ja niin hakien etsisimme ystävätämme, kenties hänet täältä lännestä viimeinkin löytäisimme, tätä tienotta rakasti hän enemmän kuin muita?" Ja kun toiset sisaret sanoivat siihen suostuvansa, niin virkkoi hän taas: "Mutta ennen erottuamme ottakaamme merkki, josta ystävämme iäti johtuisi mielemme, ja…"

"Minkä otamme siksi merkiksi, eihän meillä ole mitään, joka siksi sopisi?"

"Muistatteko hänen nimensä?"

"Aina, aina!"

"No niin, hänen muistokseen, ja että kerran taas yhdyttyämme toisemmekin paremmin tuntisimme, ottakaamme, jakakaamme se nimi… Mutta minun vanhimman pitää teihin nähden saada puolta enemmän, eikö niin?"

Tarinoija taukosi tähän. Sitten alkoi taas.

"Niin päätettyänsä erosivat sisarukset, ehkä kyllä oli vaikea kunkin itsekseen lähteä. Mutta nyt heillä ei enää ollut samoja nimiä kuin ennen, nyt nimitettiin heitä, milloin nämä sisaret tulivat puheeksi, nimillä: Vatja, Perma, Aunus, Ukri, Suometar. Mikä tuotti tämän muutoksen? Olisiko se ollut nuorukaisen, heidän kadonneen ystävänsä nimi, joka näin teki? Sitä en tiedä. Mutta kukin astui eri teitään, omalle haarallensa, toisistaan mitään tietämättä. Niin Suometarkin. Hän kulki monta saloa, monen suon poikki; nousi kallioille, ja laskeutui niiltäkin, niin ahkerasti etsien ystävätänsä, että hieno valkea hamehensa paljon raiskautui, kun ei malttanut oksiakaan edestänsä väistää. Matka edistyi paljon, vaan paljo meni aikaakin.

"Niin tuli hän viimein eräälle niemelle, ja senkaltaista nientä hän ei vielä ollut nähnyt. Se kasvoi kuusia, jotka tohisivat niin somasti, ja petäjöitä, joiden humina oli vähän jouhikanteleen laatuun; ja koivut myhähtelivät ja nyykäyttivät päitään, ikäänkuin olisivat heille sanoneet: voi kuin on laulunne suloinen! Tämän niemen kainaloon, tyynen poukaman rannalle, seisahtui Suometar ja sanoi itselleen: 'Kuinka kirkkaat näiden kuusien lehvät ovat, ja näiden niinien oksat tuuheat! Tämän hongan ystäväksi tahdon ruveta, ja kotani sen kupeeseen tehdä.' Ja vaikka suru vielä painoi hänen mieltänsä, niin oli hän toisinaan iloinenkin, ja toivoi vielä kerran etsittävänsä löytävänsä. Siitä kului aikaa. Mutta taas tuli uusia tapauksia.

"Muuanna aamuna, mentyään ulos kodastansa, Suometar keksi venheen lahdella rantaa kohti soutavan. Venheen maihin päästyä nousi siitä keskikokoinen vaimo, joka ei vielä vanhalta näyttänyt. Suometar katsoi vaan ja hämmästyi tulijata. — Likemmäksi tultuansa tämä ei tervehtinyt, niinkuin Suometar oli kotonansa nähnyt tehtävän, otti vaan ison hopeaisen ristin kaulastaan, suuteli sitä, milloin tätä ristiä, milloin taivasta sormellansa osoitellen. Kummako oli, että toinen näitä viittauksia ei ymmärtänyt, niistä enemmän vaan hämmentyen? Mutta tulijavaimo ei miettinyt niin. Hän haastoi kieltään, jota Suometar ei tajunnut, vaan sitten näytti vihastuvan, ja silmänsä säihkyi, ikäänkuin olisi sanonut: älä huoli, vielä sinä opit!

"Ja opettamaan hän rupesikin nyt täydellä toimella. Suomettaren pienessä majassa oli ennen kaikki somassa järjestyksessä, ehkä huonekaluja oli vähä, eikä nekään niin siistiä laatua kuin nykyiseen aikaan. Mutta tullut vaimo, joka näytti tässä emäntänä rupeavan elämään, muutteli kaikki toisin. Rahit eivät olleet hänestä hyvät; niiden sijaan asetteli 'penkit'; pirtiksi ei suvainnut Suomettaren majaa sanottavan: 'tupa' oli muka paljoa siistimpi. Aittaa sanoi 'puodiksi', sukaa 'kammaksi'. Ristinsä, jolla tullessaan Suomettarelle viittoili, asetti hän perinurkkaan, ja käski hänet sitä monta kertaa päivässä kumartelemaan. Suometar kyllä vastusteli, eikä olisi näihin hänen mielestään joutaviin puuhiin ruvennut, vaan mikäs, oli täytyminen! Toinen pakotti, hänen täytyi totella.

"Kun nyt oli kaikki oman päänsä mukaan asetellut, alkoi vaimo Suomettarelle opetella kaikenlaisia uusia asioita, joihin tämä välehen oppikin, ehkä kyllä monesti kankealta tuntui, kun piti päiväkaudet istua ja hänen nuhteitaan kuunnella. Silloin ilahdutti aina Suometarta, kun pääsi ulkona askaroitsemaan, ja se tapahtui monesti, sillä eukko itse oli kodassa vaan, kaikki raskaammat työt tytölle jättäen. Tosin kivisti hänen hartioitansa illan tultua, mutta silloin katsahti hän aina taivaalle, ja lävistys lakkasi; tosin lankeilikin hän puutaakan alle toisinaan, sillä puut olivat Suomettaren kannettavat; vaan siitä hän ei mitään välittänyt, hänellä oli metsässä ainoa huvituksensa. Hän meni siellä käydessänsä aina lähteelle, jonka ympärillä oli sankka metsä, istuihe kivelle ja ajatteli siskojansa ja sanoi itselleen: 'Missähän lienet tänäkin iltana, jota etsimään läksimme, löytänenkö sinut koskaan?' Ja silloin puhkesivat hänen silmänsä vettä vieremään, ja kyyneleet juoksivat hänen kasvoillensa, mutta muuttuivat maahan päästyänsä simpsukoiksi. Mutta hänen mielensä keveni, ja keveämmältä tuntui taakkakin hänen kotiin mennessänsä. Sillä kerralla sattui se vaimo, emäntä, porstuan portahilla seisomaan, ja näki tytön itkettyneet silmät. 'Missä olet näin kauan viipynyt, mikä sinull' on siellä metsässä itkettävä, kun aina tulet vesissä silmin kotiin? Se ei käy laatuun, ja varokin, ett'en täst'edes kovemmin senkaltaista uppiniskaisuutta rankaise! Mene pian kotaan!' Tyttö meni, mutta kyynel vierähti nytkin hänen kasvoilleen, ja katosi simpsukkana ruuhkiin. —

"Näin Suometar tämän lännestä tulleen vaimon kanssa eli, ehkä monestikin kesä tuntui varimmalle, vaikeammalle, ja talvi kylmemmälle, kolkommalle, ehkä kadonnut ystävänsä johtui hänelle mieleen useammin kuin ennen itsekseen eläessään. Eräsnä talvisena aamuna istuivat kumminkin molemmat kodassa vierekkäin, sillä vanhempi vaimo opetti Suometarta helmiä rihmalle pujottelemaan. Tähdet olivat sammumaisillaan, taivas ruskotti kauniisti, niinkuin talvisella aamutaivaalla toisinaan on tapana, ja ruskosta näytti jo eräitä säteitäkin sinistä kantta kohden säihkyvän. Kuka ei tiedä, että kirkas tulija on silloin läsnä? Tuvan uunissa roihusi elelevä tuli, ja savu nousi lakeisesta niinkuin lakehen pyrkivä patsas korkeassa kirkossa.

"Silloin aukeni tuvan uksi, huurun perästä tuli vaimoinen ihminen sisään. Sillä oli harmaa hame päällä, päässä pitkä, punainen vaipan kaltainen huivi, joka peitti yläpuolen kokonansa, jättämättä avonaiseksi muuta kuin kasvot ja vähän kaulaa, josta keltainen helmirihma kiilahti. Vaimon muoto oli mustanpuhuva, kaita ja laiha, nenä näytti terävältä. Suomettaren emäntä katsahti tulijata ja hänen kasvonsa nähtävästi vaalenivat, niin että Suometar luuli hänen hämmästyneen. Näin emäntänsä mielialaa kummeksiessaan, sävähti tytön itsensäkin sydän. Tulleen tunnusteli jo ennenkin nähneensä, mutta missä? Viimein johtui hänelle mieleen, että tämä oli sama ihminen, jonka niin useasti oli lähdematkoillansa, joista edellä kerroin, nähnyt ympärillä olevassa metsässä puiden takaa kurkistelevan. Silloin ei se kumminkaan ollut yrittänytkään lähemmäksi. Mutta mikä kumma hänet nyt tänne toi?

"Hän ei vastannut tervehdykseen, eikä istunutkaan, vaikka käskettiin. Tämä tuntui kummalta. 'Ei suinkaan se oikealla asialla nyt ole', sanoi vanhempi kodan asujoista, ja nyt muistui hänen mieleensä, että tämä akka oli jo ennenkin tullut häntä vastaan, että siitä yhdynnästä oli paljo onnettomuutta seurannut, että… ja nyt alkoi päivä mustua hänen silmissänsä. Kuitenkin oli hänellä vielä siksi älyä, että kysyi häneltä, mitä asioitsi."

"Tytärtäni läksin käymään, vastasi kysytty ilkeästi nauraen.

"Tytärtäsikö? kuka sinun tyttäresi on?" huusivat sekä vaimo että Suometar yksin ajoin.

"Sinä!" vastasi hän, Suomettareen katsoen ja silmänsä niin lempeiksi pakottaen, kuin ikään voi.

"Minä? Et sinä minun äitini ole, minulla on äitini kotona."

"Missäs se kotisi on?"

"Se on täältä kaukana, sinä et voi ymmärtääkään, kuinka kaukana se on."

"Oliko se lammin lahdessa, kahden kummun keskessä?"

"Oli, oli."

"Oliko siinä pieni puro, joka juosta lirisi koditsenne, jonka kirkkaassa vedessä te monesti jalkojanne huuhdoitte, jonka…?"

"Oli, oli, ja sen puron reunoilla kasvoi pieniä kukkia, ja sen ympärillä oli suuri, sankka metsä, josta vuohet aina tulivat purosta juomaan; ja me hyväilimme niitä, ja juoksimme… voi, voi sitä riemua! Oletko käynyt meillä, sieltäkö nyt tulet, koska kaikki niin tarkoin tiedät, elääkö äitini vielä? — sano, sano!"

"Käynyt olen ja en ole käynyt, sen saat ymmärtää, kummin tahdot. Montako sisarta teitä oli?"

"Viisi."

"Ne sisaresi elävät nyt minun kodissani, taikka ovat ikäänkuin töitä auttamassa, vaan ei niillä elämä vaikeaa ole: riihen puintia, kasken polttamista ja muita semmoisia kevyempiä töitä, mitä talossa on —"

Mitkä työt ne sitten ovat raskaimpia, koska näitä meidänkin emännän vaikeimpia askareita kevyiksi sanoo, ajatteli Suometar itsekseen, vaikka ei mitään virkkanut.

"Äitisi lähetti minut sinua hakemaan, ja sentähden sanoin itseänikin äidiksesi, josta et pahastune. Se alkoi vanheta, talon toimet juoksivat hitaasti; jonka tähden hän viimein köyhtyikin ja hävisi kokonansa, ja antoi talonsa minulle, itse ruotihin meille ruveten. Ja kun nyt lapsensa kaikki tapasi meillä, niin eli tyytyväisenä, mutta mielensä alkoi sinuakin tehdä. Sentähden sanoikin eräsnä päivänä minulle: 'Minusta tuntuu, etten enää kauan elä; jos siis, hyvä emäntä, kuulustaisitte, missä nuorin lapseni Suometar on, se, joka minulle niin rakas oli, niin minä haluaisin häntä vielä kerran halata; paljo, sangen paljo on jo aikaa kulunut siitä kuin oli eronnut sisaristansa, jotka tässä teidän armoillanne elävät, ja sitten eivät hekään ole hänestä mitään kuulleet.' Niin sanoi äitisi minulle. Lähdetkö? Älä usko, että armoilla tulet elämään, niinkuin äitisi, horiseva eukko, sisaristasi virkkoi minulle, minä tahdoin vaan hänen sanansa kertoa! Ei, meillä on toisenlainen elämä."

Suometar ajatteli itseksensä: sisareni ja äiti tämän tykönä! Jonka joukkoon minä en lähtisi, vaikka henkenikin otettakoon! Tämän luona! Mikä onnettomuus niille raukoille lienee tullut? Joko siskoni lienevät yhteisen etsittävämme unhottaneet?

"Entä Vap…?" kysyi hän, mutta sanat sammuivat hänen huulillensa, kun katsahti vaimoon. Tämän muoto oli vielä enemmän mustennut, silmät kiilahtelivat niin kummasti, ja valkeat hampaat välkkyisät sen suussa niin oudosti, että Suometar säikähti ja katsoi anovilla silmillä emäntäänsä, joka kaiken aikaa oli äänettä ollut. Tämä yritti jotain sanoa, mutta toinen, joka näki Suometarta ei hyvällä saavansa, töytäsi emännän päälle, ja…

Siitä nousi sitten suuri tora ja taistelu, jossa ne kaksi mökissä elävää yhtä puolta pitivät, ja se musta, idästä tullut näitä kahta yksinänsä hakkasi. Viimein kävi niin, että se vanhempi, tytön emäntä, pääsi oven puolelle ja pakeni siitä, pakeni rantaan, pääsi venheellensä, työnti sen lahden laineille ja — meni iäksi matkaansa. Kiireessään ei muistanut tavaroitaankaan, ne jäivät kaikki mökkiin.

Mutta itseksensä jäänyt tyttörukka näki nyt sangen hyvästi omin voiminsa ei mitään voivansa. Hän pakeni pihalle, istuihe kannolle ja ajatteli eloansa. Tulleen naisen ensimäiset sanat olivat, vanhemman vaimon paettua, hänelle vakuuttaneet, että tulija ei ollut häntä säästävä, sillä se oli sanonut Suomettaren jättävänsä tähän entiseen mökkiinsä asumaan (äidin ja siskojen luokse menentäkin oli siis hänen omia valheitansa), mutta itse joka päivä sanonut käyvänsä häntä katsomassa, ja sitä paitsi alituisen vartijan kotoansa uhannut lähettää, jonka heti piti Suometarta kovilla aseilla kurittaman, ell'ei totteleisi, ja katsomaan, ett'ei päivätyöstä mitään tekemättä jäänyt. Selvästi näki poloinen, että jos ennen, toisen vallassa, oli vaikea ollut kadonnutta ystävätänsä etsiskelemässä käydä, niin muuttui se nyt aivan mahdottomaksi, ja mahdotonta oli häntä edes ajatellakaan. Kuta enemmin tulevata aikaansa ajatteli, sitä raskaammalta tuntui se vaan, pimeyttä ja huolta edessä, takana, molemmilla puolillansa, niin että viimein ei enää jaksanutkaan pitäytyä, kyynelten salvat olivat heikot, ja vedet alkoivat hiljaa, mutta kuumasti lähteistään kiehua, norahtelivat immen poskille, joilta kirkkaina helminä maahan tipahtelivat. Silloin alkoi kuulua hiljainen, ihana kantelon soitto, niinkuin kaukana metsässä olisi hellästi helissyt, ja ääniä, joiden suloisuutta Suomettaren korvat eivät vielä olleet kuulleet. Ne lauloivat:

Elä itke, armas impi, Elä, vaivainen, valita! Mi apu itkusta sinulle, Mikä kyynelten kylystä! Rintasip' on raukenevi, Povesi pakahtunevi, Niistä pilvistä polojen, Niistä huolen hattaroista! Paljon kestit, kestä vielä, Kestä kuormasi kovuutta, Kanna kaihoa katala, Sieä suuren survimista, Suuren niskan nakkeloa, Sieä syytönkin sysintä. Näetkö, kuten tulevi, Kutenka kohottelekse Kultaisen ruson kipinät, Nep' e'ellä ääntelevät, Eelläpä helähtelevät Tietä kirkkahan tulijan, Matkoa ison jumalan; Se sun auttavi akasta, Päästävi pahan parista; Sill' on ankarat aseensa, Väkevät varustimensa, Se on Luojan lähettämä, Valon valvova isäntä, Koston kultainen kuningas! Siitäp' on apu sinulle, Turva kaiketi tuleva. Elä itke, armas impi, Elä, vaivainen, valita, Mi lepo itkusta sinulle, Mikä kyynelten kylystä!

Tämä laulu vaikutti Suomettareen kummallisesti, ja lohdutuksen virvoittavan nesteen tunsi hän siitä sydämehensä valuvan. Kyyneleet pyyhkäsi pois kasvoiltansa, hänen silmänsä paloivat kirkkaammin, posket helottivat hellemmällä ruskolla, koko hänen luontonsa oli kuulakampi. Yksi ainoa asia vielä huolestutti Suometarta. Laulu ja soittelo oli hänestä niin tuttua, ne äänet, joiden hyminä nyt oli metsästä kuulunut, oli hän jo ennenkin kuullut, varmaan kuullut, niin päätti hän, mutta missä, milloin, unessako, ilmisissäänkö, sitä ei muistanut, jos ei kotonsa laaksoissa ennen lasna ollessansa olisi…? Kuitenkin meni hän sangen toivovalla mielellä takaisin kotaan, päättäen kaikkia nykyisen emäntänsä mieliä palvella, kunnes toivottunsa, kunnes ikävöitynsä tulisi.

Päivä oli eräsnä kevätkesän iltana lännen syliin vaipumaisillaan. Rannan aallot olivat tyynet, ja metsän hongat olivat hohisennan hetkeksi unhottaneet. Muuta ääntä ei kuulunut kuin käkösen kukahteleminen tuolta lahden toiselta rannalta. Silloin oli Suometar lähteellensä menemässä, sillä siellä vietti hän aina illan suloisuuden, siellä iloitsi ja siellä itkikin. Tänä iltana oli hän erinomattain kevyt mielessään, hänen viimeinen päätöksensä ja sammumaton toivonsa antoivat hänelle riemua. Lähemmäksi tultuansa hän keksi puiden keskitse vieraan lähteellä istuvan. Se oli hoikka nuorukainen. Suometarta hämmästytti vähän, ja hän sanoi itsellensä: 'kukahan se kuitenkin lienee, tuo nuori mies, sen olen nähnyt niin usein näillä seuduin astuelevan? Voisikohan tämäkin emäntäni lähettiläitä olla, niitä, joita niin uhkasi tänne metsiin laittaa? Väijyisikö hän minua kukkiani anastaaksensa? Vaan — sen silmä loistaa niin lämpimästi, niin uskollisesti, ja häntä ennenkin nähdessäni on mielestäni tuntunut ikäänkuin hän minulle hyvää toivoisi, vaikk'ei koskaan ole puheille antautunut — minä menen kuin menenkin, eihän tuo mikään peto olle.' Kiireesti astui hän nyt lopun matkaa, ja tuli lähteelle. Vieras ei paennut, nousi vaan seisoalleen ja tervehti, ja kohta he olivatkin hyvin hyvät ystävät, sillä seuraava puhelu syntyi heidän välillänsä.

Nuorukainen. Kuinka kirkas tämä lähde on, ja nämä kukat, kuinka kauniit! Onko nämä sinun?

Suometar. Minä olen tottunut tässä käymään, lähteen kuvastin on minusta niin suloinen, ja kukkia olen aina lempinyt, ne ovat parhaat ystäväni.

Nuor. Niinpä olen sinun näissä metsissä kävellessäni monesti havainnut tässä istuvan, ja toisinaan näin itkeväsikin.

Suom. Mutta mitäs sinä niin alinomaa täällä asioitset, kun aina olen suvis- ja länsipuolitse tämän paikkani nähnyt sinun kävelevän; useasti on mieleni askeleistasi vavahtanut, kun pelkäsin, että olisit… Mutta nyt, nyt en enää pelkää sinua, vaan asiasi kumminkin tärkeä lienee, kun niin aina täällä oleksit, täällä meidän korvessa, joita ei muut rakasta kuin…?

Nuor. Niin, vaan minusta on korven humina hyvä kuulla.

Suom. Korvenko humina? eikös teidän puolella ole…?

Nuor. Ja korven kukka kaunis katsoani.

Suom. Meidän kukista ei ole paljon katsottavaa, nämä ovat vaan sammalkukkia kaikki, lieneehän noita muualla paljon ihanampia. Muu syy sinulla on, mikähän lieneekin, täällä käydä?

Nuor. Tämä lähde on minusta niin lemmittävä, että sen kirkasta vettä juomaan olen tullut, ja sen reunalla rastaan yövirsiä kuunnellut.

Suom. Silmistäsi näen, ett'et tarkkoja tosia sano; totta puhuessasi et aina noin myhähteleisi, kun nyt näen tekeväsi. Mutta salkkusi, mitä siinä on?

Nuor. Tässäkö? Siin' on monta kallista helmeä.

Suom. Mistäs ne olet saanut?

Nuor. Täältä metsästä olen niitä keräellyt, varsinkin tämän lähteen kukkareunoiita, ja…

Suom. Kuka niitä on tänne saattanut, enpähän minä ole yhtään nähnyt?

Nuor. Omilta poskiltasi on jok'ainoa helmi heinikon kätköön kadonnut, ja siitä kätköstä olen ne etsinyt. Tahdotko nähdä, miltä ne näyttävät? (Aukaisee salkkunsa.)

Suom. Voi kuinka kaunis vyö, paljaista helmistä ja simpsukoista kudottu! Mutta mitä sanoit — nämä minun poskiltani…? Mahdotontahan se on; minun poskiltani kyllä on toisinaan… kyynel maahan herahtanut, mutta helmiä, niistä en tiedä mitään!

Nuor. Ja ennenkun tiesitkään, ne kyyneleet muuttuivat näiksi kirkkaina loistaviksi pisaroiksi.

Suom. Sitä en ymmärrä, mutta kaunis, sangen kaunis on tämä vyö; kuka sen on tehnyt?

Nuor. Sen teentä ei isoa aikaa ottanut; helmien yhteen kutominen on minun tekemäni.

Suom. Kirkas on kulta, joilla sen olet kirjaellut, ja helmet välähtelevät niin kummalla säihkyllä. Katsos näitä sinisiä, jotka olet asetellut ikäänkuin pohjaksi, kuinka niiden loisto on armas! Ja noita valkeoita, jotka niiden keskestä niin kuulakasti tuikkaen paistavat, ja noita kellertäviä, jotka reunoilta säihkyävät! Tiedätkös, minä sanoisin noita sinisiä taivaaksi, näitä valkeita tähdiksi, ja noita reunoilla olevia, keltaan vivahtavia, revontuliksi; eikö se kävisi laatuun?

Nuor. Hyvin kyllä; mutta vielä paremmin sopii se, kun se vyö on itselläsi. Sinä hämmästyt. Mutta vähemmin kummastunet, jos muistat, että niiden helmien, joista se on tehty, sanoin sinun omiasi olevan. Sitä epäilet, mutta katsahda minuun, voisinko leikkiä niin vakavassa asiassa puhua. Ota siis, kirkassilmäinen impi, tämä omaksesi, muuta palkintoa en sinulta ansaitse kuin sen, että omin käsin saan sen vyötäisellesi kiinnittää. (Äänetöntä aikaa, jolloin hän solmitsee vyön hämmästyneen ja silmänsä maahan luoneen neidon ympärille, ja sitä tehdessään, melkein tietämättänsä, tyttöä hellästi halaa.)

Suom. (Katsahtaa häneen ujostellen, mutta kiiltävin silmin.) Mutta mitäs se mustaposkinen vaimo virkkaa, kuin näkee tämän vyölläni? Varmaan kiskaisee heti sen minulta pois?

Nuor. Sitä et tarvitse pelätä, siitä, vyöstä on sinulle vaan suuri turva. Mutta estääkseen pahain ihmisten liian suurta ilkeyttä antoi Luoja ihmiselle eräitä välikappaleita, joita lähelle ne eivät uskalla tulla, ja senkaltaisista on tämä uusi vyösikin tehty.

Suom. No eikö emäntä sitten saata enää koskaan niin lähelle minua tulla, että voisi..?

Nuor. Ei milloinkaan, niin kauan kun se vyö on ympärilläsi. Kun sinä tulet tupaan, niin pakenee hän perisoppeen, mutta kun perään menet, niin lymyää hän oven suuhun.

Suom. Suuri ja sanomaton on velkani sinulle, enkä arvaa, millä konsanaan voisin sinua kostaa, sinä suihkusilmäinen nuorukainen, mutta…

Nuor. Niistä elä huoli huolimaan. Vielä tääll' on laukussani enemmänkin helmiä, jotka tänäpänä poimin. Niistä teen sinulle toisia kapineita, ja ne valmiiksi saatuani, tapaamme taas toinen toisemme tässä lähteellä, näiden kukkien hiemuhajuissa. Jää hyvästi siksi!

Panin, viimeiset sanat kirjoitettuani, kynän pöydälle ja odotin. Mikä kumma ukolle on tullut, kun ei virka mitään! arvelin itsekseni, ja viimein jo rohkenin kysyäkin: näinkö poikkinainen tämä onkin satusi, vastahan minä luulin sen alulla olevan? Ukko ei vastannut ennen kuin vähän ajan perästä: "Jo se loppui; voisi kyllä häneen lisätäkin, mutta taatto vainaja ei sanonut enemmältä, enkä min' ole häntä muiltakaan kuullut tätä edemmä."

"Mutta eihän tässä ole muista kuin Suomettaresta puhuttu, eikä sitäkään kunnolla loppuun, ja toisista sisarista emme tiedä mitään. Kumminkin sanoit alusta tätä viiden tytön tarinaksi? Sopivampi olisi ollut: poikkinainen satu Suomettaresta."

"Ka, pane nimi, miksi katsot, mutta enempätä min' en osaa sitä; ehkä muilta sattuisit lisää saamaan", vastasi ukko ja panihe tilalleen. Minun täytyi häntä seurata.

Päre oli jo, pala toisensa perästä, pitkinä hiilen luikareina lattialle pudota risahdellut, ja viimein lyheni niin, että tuli tuli rautaan asti, leimahti siinä vielä eräitä kertoja ja — sammui.

Mutta minun ajatukseni eivät sammuneet. Se poikkinainen satu, jonka nyt olin kuullut, oli johdattanut minut ennen tuntemattomiin tienoihin. Mieleeni astui sadun alussa mainittu tyttöjen koto, ne viisi sisarta ja niiden äiti. Siitä ajattelin sitä kummallista nuorukaista, jota tytöt läksivät etsimään. Kunne olisi tämä heidän rakkaansa saanut, kunne joutunut, kun eivät sanaakaan enää olleet hänestä kuulleet? Olisiko hän mihin vaivaloisiin eli onnettomiin kohtauksiin joutunut, niihin iäti hukkunut? En tiedä, mikä siihen lienee syynä ollut, mutta tätä en voinut uskoa. Tarinoija sanoi häntä jaloksi nuorukaiseksi, uljaaksi sankariksi, sentähden luulin hänen vaaroistakin voineen selvittäytä. Vaan jos nyt elossa olisi, oliko tytöille mahdollista häntä koskaan tavata, ja milloin olisi se tapahtuva? Jos mieleni silmät sitten Suomettareen yksinänsä loin, niin ei siitäkään tullut suurta lohdutusta. Hän oli nähnyt suurta kurjuutta ensimäisen holhoajattarensa aikana, ja nyt oli jäänyt toisen käsiin, paljoa kovemman. Kuinka olisi hän tästä pääsevä, kuka hänet siitä orjuudesta pelastava?

Täänkaltaisia kysymyksiä kokoutui mieleeni toinen toisensa päälle, ja ne valvottivat minua, niin että levotonna heittelime tilallani. Viimeinkin levähytti tervetullut Unonen kuitenkin siipensä minunkin päälleni, silmäni vaipuivat kiinni ja minä nukuin.

Nukunta ei estänyt ajatuksiani samaa juonta juoksemasta, jota valvoessani olivat rakastuneet kulkemaan. Minä olin olevinani suurella summattomalla aavalla lakealla, jonka kahden puolen oli isot synkät tammimetsät. Koko lakea, niin kauas kuin silmä kantoi, oli rahvasta täynnä, niin että minusta tuntui kaiken maailman kansa tähän kokoutuneen. Kaikki olivat juhlapukuihinsa vaatetut, miehet sinisillä kauhtanoilla, vaimot valkeilla esiliinoilla. Ja vaikka puolipäivän säteet kuumasti paahtoivat, niin ei heitä kumminkaan näyttänyt väsyttävän, näkyivät ikäänkuin jotakin eriskummallista ja juhlallista odottavan.

Mutta rahvasjoukon keskessä oli yksi kohta tyhjä. Sille paikalle oli istuin valkeasta kivestä rakennettu, ja joka puolelta kullalla ja hopealla huoliteltu. Vaan itse istuin oli kallisarvoisella samettipeitteellä katettu, ja sen sametin reunat välkkävillä helmillä päärmetyt. Istuin oli tyhjä, vaan siihen sanottiin kohta istujia tulevan, ja rahvaan niitä odottavan. Sen juurella istui neljä valkeaveristä, taivaankaunista impeä, kaksi kummallakin puolen. Ne olivat lumivalkeissa vaatteissa, kalleilla sinisillä vöillä vyötetyt. Heitä näkyi sama odottava, sama toivova mieli ilahduttavan kuin rahvastakin.

Yht'äkkiä nousi rahvaassa suuri humina, ja kaikki huusivat, itäpuolista metsää osottaen: tuolla! tuolla! Hiljainen soitto alkoi kuulua; kaikki paljastivat päänsä, ja soittelon ääni vaikutti niin jalosti, että tässä summattomassa joukossa olisi kyyneleenkin tipahduksen kuullut, niin hiljaa olivat kaikki. Kuitenkin uskalsin eräältä vieressäni seisovalta mieheltä kysyä: ketä tähän odotetaan? Hän katsahti minuun kummeksien, kun kysyin sitä, jonka kaikki maailma tiesi. Kuitenkin suhahti korvaani: "Tähän odotetaan Suometarta; nuo neljä ovat sen sisaret, mutta se tulee sen nuorukaisen, heidän lapsuutensa ystävän kanssa, jonka hän on löytänyt, jota kaikki toivoivat." Nyt selvisi minulle kaikki.

Kohta lehahtikin kirkas, säteiden ympäröimä vaunu, neljän valkeasiipisen hevosen vetämä, istuimen eteen, ja siitä astui nuorukainen, jonka kasvot paistoi kuin aurinko. Se auttoi neitisen vaunuistaan, jonka ilolla tunsin Suomettareksi. Hän oli vaatettu aivan samalla tavalla kuin odottavat sisarensa, sillä eroituksella vaan, että hänellä oli helmistä loistava vyö vyöllään ja kirkas seppele otsalla.

Molemmat riensivät niitä neljää kohti, vaan soittelo muutti vähän luontoansa, se helisi niin, että kielten ääntä ei kukaan tainnut kuulla.

Sisarukset ja nuorukainen halasivat kaikki toisiansa ikäänkuin yhdellä syleilyllä, ja syvä, rajaton ilo leimahteli heidän silmistänsä.

Mutta rahvas itki ilosta, minäkin tunsin kyynelten lämpimän kasteen kasvoillani ja — heräsin.

(A. Oksanen: Säkeniä.)

SUOMETTAREN KOSIJAT.

Oli ennen neiti nuori, Läksi lehmien ajohon, Ajoi lehmät suota myöten, Löysi suolta sorsalinnun, Tavin rannalta tapasi.

Kantoi sorsansa kotihin, Syötti, juotti sorsaistansa, Sorsa suorivi pesäsen, Muni kultaisen munasen.

Hierelevi, hautelevi, Muna muuttui neitoseksi. Mikä neielle nimeksi — Sorsatarko, Suometarko? Ei ole sorsatar soria, Suometar nimi soria.

Oli aikoa vähäsen, Kului kuuta viisi, kuusi, Neito kasvoi kaunihiksi, Yleni ylen hyväksi, Kolmet sulhaset käkesi, Yheksiset ylkämiehet: Kulki Kuu, ajeli Päivä, Kulki kolmas Pohjantähti.

Tuli ensin Kuu kosija, Tuli kullassa kulisten, Hopiassa helkkäellen: "Tuleppas minulle, neiti, Lähe pois talosta tästä, Hopeaisihin tupihin, Kultaisihin kammioihin!"

Eipä neiti mennytkänä, Tuon neiti sanoiksi virkki: "Tok' en Kuulle mennekkänä, Kuull' on kumma katsantonsa, Muotonsa monennäköinen: Milloin kaita kasvoiltansa, Milloin liiaksi leviä; öill' on kurja kulkemassa, Päivällä lepeämässä, Ei taia taloa tulla".

Tuli toinen, Päivä poika, Tuli kullassa kulisten, Hopiassa helkkäellen: "Tuleppas minulle neiti, Lähe pois talosta tästä, Hopeaisihin tupihin, Kultaisihin kammioihin!"

Eipä neiti mennytkänä, Tuon neiti sanoiksi virkki: "En mä Päivälle menisi, Päivä se pahantapainen Kesän vaivasi varilla, Talven paahtoi pakkasella; Heliällä hein'ajalla Antoi ainaiset satehet, Kallihilla kaur'-ajalla Teki pouat ponnettomat."

Tuli poika Pohjantähti Kullassa kulisematta, Hopiassa helkkimättä: "Tuleppas minulle, neiti, Lähe pois talosta tästä, Kultaisihin kammioihin, Hopeaisihin tupihin!"

Neiti vasten vastaeli: "Taianpa tähelle mennä, Tähti se hyväntapainen, Talossansa aina tarkka, Koissahan ylen koria, Otavaisten olkapäillä, Seitsentähtisen selällä."

Vieähän Tähen hevonen, Tallihin talutetahan, Hienot heinät heitetähän, Kauravakka kannetahan; Tähti tuoahan tupahan, Päähän pöyän laitetahan; Tuoppi tuoahan olutta, Mettä kannu kannetahan: "Syöppä, juoppa, Tähti kulta!"

"En taho syöä, enkä juoa, Kun en nähne neitoani; Missäp' on minun omani, Kussa Suometar soria?"

Suometar soria neiti. Itse aitasta sanovi: "Sulhoseni suotuseni, Ylkäni ylimäiseni! Anna aikoa vähäsen, Aikoa isottomalle, Emottomalle enempi; Ei mua emoni auta, Oma vanhin valmistele, Auttavat kyläiset eukot, Kylän vaimot vaatehtivat, Kylmä on kyläinen toimi, Valju vieraan vaatehtima."

(Kanteletar.)

UHRIVAARA.

Ison selän pohjukassa Savon ja Karjalan rajoilla oli Korpivaaran suuri karjalaiskylä. Kahtaalta tulevat ylimaiden vedet muodostivat korkean vuorisen niemen, jonka juuressa mantereen puolella kaitaa kannasta oli Panulan kaikkia muita isompi talo. Kesällä meni kaikkien koskia myöten kulkevain tie siitä sivu ja talvella toivat siihen kaikki suksenladut ja porotiet. Kaikki liike, mikä Venäjältä ja Vienasta kulki Suomeen, kävi tästä ohitse.

Korpivaaran kylä oli ammoisista ajoista ollut kaiken pohjoisen Karjalan keskusta ja yhtymäpaikka. Siinä he keskinäiset kauppansa kävivät ja siihen kokoontuivat jokavuotisia uhrejaan viettämään.

Tietäjäsuku, joka niemen talossa asui, oli niin vanha, ett'ei sen alkujuurista vanhimmatkaan miehet tainneet selvää tehdä. Arveltiin sen siinä asuneen satoja vuosia aina siitä alkaen kuin lappalaiset järven rannoilta karkoitettiin ja karkoittajat vakinaisen asumuksen laativat. Se oli rikastunut metsänkäynnillä ja turkisten kaupalla, mutta maanviljelykseen ei vielä oltu suuremmassa määrin perehdytty, kun maat olivat vuorisia ja soisia. Siellä täällä rusotti joku pieni kaski vaaran rinteellä, mutta peltoa ei ollut ollenkaan, ei Panun talon ympärillä eikä muuallakaan. Suurimman rikkautensa ja mahtavuutensa olivat Panut kuitenkin hankkineet tietäjä-ammatillaan. Panulan isäntä oli aina, niin kauvan kuin muistettiin, ollut taikuri. Kaikki olivat he olleet kuuluja noitia, muutamat kuuluja kautta koko Karjalan. Kotipuolessa kerrottiin lukemattomia taruja vanhain Panujen taidosta. He osasivat sairaita parantaa paljaan sanan voimalla, ja jos tarvittiin, myöskin terveet ihmiset tai eläimet sairaiksi saattaa. Metsästys-, kalastus-, karja- ja kauppaonnea he jakoivat kaikille tarvitseville, eikä kukaan viisas ja mielevä mies lähtenyt pitemmälle matkalle käymättä vaaroja vastaan varautumassa Panunniemessä. Tulevia asioita tiesivät he arpaseulan ja taikarummun avulla ilmoitella, varkaita ilmiantaa ja varastettuja tavaroita takaisin tuottaa. Silmä oli Panuilla terävä ja sen luonti niin voimakas, että kerrottiin rohkeimpainkin sitä vavahdelleen. Mutta kuta kauvempana heistä kerrottiin, sitä suurempia sanottiin heidän tehneen. Sanottiin heidän osaavan oman haamunsa muuttaa, tekeytyä karhuiksi, susiksi, kotkiksi, käärmeiksi, jopa ankeriainakin järvien poikki uiskennella. Lapin kuuluisimpiin noitiin heitä verrattiin, vaikk'eivät voineetkaan loveen langeten ja tainnoksiin heittäytyen antaa hengen ruumiista irrallaan vaeltaa ja sen sinne aikansa oltua taas palata näkemiään kertomaan. Mutta loihduissa ja sanainsa voimassa olivat he Lapin noitia etevämmät.

Monet olivat ne tarinat, joita kerrattiin Panujen ja lappalaisnoitain välisistä taisteluista. Kerrankin olivat muuan vanha muinainen Panu ja lappalainen olleet kalassa toinen toisella puolella järven. Lompsalo oli lappalaisen nimi ja oli hänellä seita niemen nenässä, jossa kalasti ja jota palveli. Mutta Panulla ei ollut seitaa eikä hän semmoisia lähitienoillakaan suvainnut, kun tiesi sen pilaavan kalaonnea. Silloin meni Panu salaa yöllä ja särki seidan. Lompsalon kalaonni katosi, mutta nyt sai Panu kaloja niin runsaasti kuin tahtoi ottaa. Uuden rakensi Lompsalo seidan ja paransi oman onnensa, pilasi toisen. Vielä senkin repi vihollinen. Mutta silloin suuttui Lompsalo ja vaati Panun taisteluun korkealle vuorelle, jossa oli sanan voimalla tapeltava, loihtuja ja taikoja tehden. Panu suostui vaateeseen ja varasi parhaat sanansa ja tietonsa terävimmät. Mutta Lompsalo pukeutui porohäräksi ja aikoi sillä tavalla yllättäen säikäyttää luonnon Panulta. Mutta Panu seisoi jo vaaran laella valmiina ja kun näki poron juoksevan vuoren rinnettä ylös, huusi hän: "Sinä olet Lompsalo!" Silloin muuttui Lompsalo siitä manauksesta takaisin omaksi itsekseen ja tunnusti itsensä voitetuksi, eivätkä lappalaiset sen kerran perästä rakentaneet seitojaan sinne, missä panulaiset liikkuivat.

Isästä poikaan kulki tieto ja oli yhä karttumaan päin, sillä he hankkivat sitä muiltakin tietäjiltä läheltä ja kaukaa, anastamalla heidän haltijansa joko väkivallalla tai ostamalla ottaen. Ei ollut tietäjän toimi perinnöllinen, mutta valittiin kuitenkin aina heimon yhteisissä käräjissä isänsä seuraajaksi Panulan vanhin poika, jolle isä parhaat ja salaisimmat tietonsa antoi perinnöksi. Mutta vaikka vanhin poika sai parhaat tiedot, pirahteli siitä muruja nuoremmillekin, jotka suvun kasvaessa eroilivat emätalosta ja rakensivat itselleen talonsa sen läheisyyteen, niin että vähitellen kasvoi kylä toisensa perästä järven rannoille kalaisimpien lahtien pohjaan. Yhtä heimoa olivat kaikki, mutta eivät etäisimmät talot enää pitkiin aikoihin olleet sukulaisuuden polvekkeista osanneet lukua pitää. Mutta pikkutietäjiä olivat kaikki panulaiset. Kannustaan osasi jokaisen talon isäntä kotitarpeikseen päristää, osasi kysyä arvalta neuvoa yksinkertaisimmissa asioissa ja loihtia ja vihoja parannella. Suvun vanhemmilla miehillä oli vielä useammilla oma määrätty tehtävänsä jokavuotisissa suurissa uhrijuhlissa; mutta ylimmäisenä uhripappina toimi aina Panulan isäntä.

Muissakin asioissa oli hän kansansa ensimäinen mies ja sen johtaja. Jokatalviset karhun tapot, suden ja hirven hiihdännät ja suuremmat kaupparetket hän järjesti ja ohjasi. Käräjissä hän oli ylimmäinen tuomari ja tuomion toimeenpanija.

Eikä missään talossa ollut soitto- ja laulutaito niin viljelty kuin Panulassa. Siellä ne enimmät laulut taidettiin ja siellä oli parhaat soittajat ja soittokoneet. Tuvan seinämällä riippui vanha kannel, jota sanottiin samaksi, minkä Wäinämöinen heitti rannalle Suomesta lähtiessään; toiset arvelivat sitä vain sen mukaan tehdyksi. Pitkät talvipuhteet suurissa tuvissa laulettiin ja soitettiin ja kisailtiin, sillä yhtä varakas kuin oli talo, yhtä vieraanvarainen se myöskin oli.

Mutta suurimman maineensa ja merkityksensä olivat panulaiset saaneet siitä, että he uhripaikkaa hoitivat ja pyhää vuorta vartioivat. Korpivaaran korkeimmalla kukkulalla oli tuuhean näreikön ympäröimänä tasanen kenttä ja sen keskellä suunnattoman suuri koivu, mikä näkyi peninkulmien päähän etäisimpien vaarojen harjanteille ja yli aavojen ulappain. Koivun oksille ripustettiin jumalalle uhratut turkikset, kalliit ostokankaat ja helyt kiitokseksi metsästyksen onnistumisesta ja onnistuneista kaupparetkistä, mutta sen juuresta pulppuavan kiiltävän lähteen pohjaan upotettu hopeakattila sai kullat, hopeat, vasket ja tinat. Koivun alla oli kivinen alttari, jonka edessä teuraat tapettiin ja jonka päällä ne pistettiin; alttarin ympärillä oli suuri kehä tasaisia kiviä, joiden päällä istuen tietäjät uhriateriansa nauttivat, mutta muu väki asettui niiden ulkopuolelle. Samain kivien päällä istuttiin käräjätkin.

Paikka oli pyhä ja pyhitetty oli koko laaja niemi kärestään alkaen aina siihen, missä metsä loppui nuolen ampuman päässä Panulan talosta. Ei saanut niemen rannoilla kalaa pyytää, ei vaaran rinteillä metsällistä ampua. Hiljaa, airoja kolistelematta soudettiin sen rantoja ja metsässä ei saanut huhuta eikä tulta virittää muuta kuin uhritulen uhrien aikana. Sillä vuori oli haltijain asuma ja Tapiolaisten käymäpaikka ja he tahtoivat siellä häiritsemättä lepäillä. Sinne ajoi Tapio karjansa, minkä tahtoi metsämiehiltä säilyttää. Kun hirvi ui lahden poikki tai ilves jään yli niemeen juoksi, turvautuen sen rotkoihin ja louhuihin, jotka yhdeltä puolelta veitsiviilo-kallioina veteen putosivat, tuli ajomiehen jättää riista rauhaan ja avopäin astua pyhän puun juurelle uhraamaan ja lepyttämään metsän haltijata siitä, että oli hänen elukkaansa ahdistellut. Siellä kukutteli Mielikki kaunisäänisimpiä käkösiään ja sinne vihelteli Tellervo pikku-karjansa: oravat, teiret ja pyyt. Mutta kun talon väki sattui simasuulle, ajoi se vuoren rinteiltä linnut lentoon ja pani kiirettä neljän jalan juokseville, joita silloin kaikki läheiset metsät vilisi. Itse olivat jumalat vuoren asunnokseen pyhittäneet. Vanha tarina näet kertoi, että kun ensimäinen Panu tähän asettui ja kysyi arvalta, mihin haltija tahtoisi uhrilehdon asettaa, niin vastasi arpa ja neuvoi valjastamaan nuoren poron, joka ei ennen ollut pulkan edessä ollut, ja ajamaan sillä, kunnes pysähtyi. Kuhun poro pysähtyy, siihen tehköön Panu karsikon. Valjasti Panu poron varsan ja hyppäsi pulkkaan. Hihnaton varsa kiiti kuin myrskytuuli ulos järven jäälle, laukkasi niemen vartta ja sen nenän ympäritse ja kun oli kierroksen tehnyt, heitti tiukan mutkan ja kiisi jyrkimmästä kohdasta vaaran rinnettä ylös. Jo luuli ajaja tuhonsa tulleen ja viimeisen päivänsä valenneen; kivet kipenöitsivät ja kaarna puista sinkoili. Mutta päästyään vaaran korkeimmalle kukkulalle pysähtyi poro korkean koivun alle, särpäsi vettä sen lähteestä ja kaatui kuoliaana sen partaalle. Siitä tiesi Panu vaaran ja niemen pyhitettäviksi ja pyhitti tässä lähteen ja koivun, ja uhrasi joka vuosi poron varsan sillä sijalla, missä haltijat olivat omansa ottaneet.

(Juhani Aho: Panu.)

UHRITOIMITUS.

Kevään tullen, kun kirret kankailta sulavat, kun mahla puun suoniin kihahtaa ja lehti luomensa aukasee, herää haltija eloon talvisesta unestaan, virkoo kuin perhonen ja pyrkii siivilleen. Ja silloin on sillä nälkä ja jano pitkän paaston jälkeen ja silloin se vaatii uhrinsa ja otollisin mielin sen vastaanottaa. Silloin on suurien kevätuhrien aika.

Laumoittain on Karjalan saloilta rientänyt kansaa pyhää uhrivuorta kohti, jonka korkea koivu ja kuusiset rinteet näkyvät kauvas yli soitten, järvien ja toisten matalampain kukkulain. Toiset ovat tulleet järviä soutaen ja ylävesistä koskia alas viiletellen, toiset jalkaisin vanhoja uhripolkuja, jotka hiekkaisia harjanteita noudattelevat ja pitkospuita myöten suosalmekkeiden poikki oikasevat.

Yhtä mittaa, öin ja päivin, toitottelevat tulijain tuohiluikut saloilta ja vesiltä, pajupillit soivat ja leppätorvet lurikoivat. Täynnä ovat talot vieraita, tuvat, aitat, saunat ja ullakot.

Runsain uhrein ovat he tulleet, isoja uhrieläimiä suuremmat suvut tuoden, pienempiä pienet, eikä kukaan ole tyhjin käsin tullut, sillä hyvä on ollut vuosi ja suuret saaliit, ja on haltijalle annettava osansa.

Taitavasti oli Panu, suuri tietäjä ja heimonsa johtaja, metsästyksen järjestänyt. Eivät miehet yksitellen hiihtäneet, eivätkä taloittainkaan erän ajoon lähteneet, vaan kaikki heimon miehet yksissä tuumin ja yhteisen neuvonpidon mukaan. Miehissä otukset saarrettiin, nopeasti kävi ajo, kun ajajat vaihtuivat, toiset jälkeen rientäen, toiset vastuuseen ja huonoimmat hiihtäjät kaadetun riistan kotiin kantaen. Eivät karhut päässeet käsistä karkaamaan, uupuivat hirvet ja turkki nujerrettiin susien, ahmain ja ilvesten selästä. Ei ollut hätää eläessä, kun semmoinen mies heimon asioita johti.

Kaikki saapuivat nyt Panulaan härkineen, lehmineen, hiehoineen, lampaineen ja lintuineen, ja ne, jotka eivät voineet elävätä uhrattavaa kaukaisista kotipaikoistaan kulettaa, toivat muuta tavaraa, jolla vaihtoivat uhrieläimiä lähempänä asuvilta, niin että oli kuin markkinat Panulan tanhualla. Kaikki uhrattavat elukat vietiin heti tultuaan pyhälle vuorelle laitumelle, sillä niin vaati vanha taika, että uhrinaudan piti saada haltijain omaa heinää maistaa ja heidän omista lähteistään juoda, ennenkun se teurastettavaksi vietiin. Nuoret pojat, kirjavilla nauhoilla koristetut, pantiin pyhää karjaa paimentamaan.

Paljon oli työtä Panulla uhripäivän aattopäivinä. Panulan suuressa tuvassa otti hän vastaan sairaita, jakoi lääkkeitä, paranti, teki taikoja, kyseli arpaa ja sen vastauksia tulkitsi, möi taikakaluja ja kannuksia ja opetti uusia taikoja: uusia kalataikoja ja uusia karjataikoja tämän kesän varalle. Aamusta varhaisesta myöhäiseen iltaan hän tuvan peräpenkillä istui, ollen tuvan luukut sulettuina ja tuli takassa palaen. Ja yksi oli väijyvä vihollinen ja paha haltija, josta sanoi kaiken pahan tulevan: "Ristin-Kiesus, papin peikko, sitä vastaan kun varainnet, et muita vaaroja varanne".

Vaan jo rusottaa kevätaamu ihana. Yön lyhyen ovat laulurastaat uhrivaaran viidakoissa vihellelleet, aamun koittaessa yltyvät kaikki Mielikin käköset koivujen latvoissa kukkumaan. Hiirenkorvalla heloittavat koivut Uhrivaaran rinteillä, tyyni on taivas ja tyynet ovat vedet, keväistä voimaansa yli rantainsa tulvehtien. Ei ole uhrikansa hennonut silmää ummistaa. Kantelot rannoilla helähtelee, kirjavissa vaatteissaan parveilevat nuoret pihoilla ja penkereillä, siellä täällä syttyy risukokko palamaan ja toitahtaa tuohitorvi tulien äärestä.

Talonsa pihalla järjestää Panu uhrikulkuetta liikkeelle lähtemään. Eläimet ovat illalla kytketyt ja pihaan tuodut ja asetetaan kulettajineen ja ajajineen eturiviin. Uhrikarjan jälkeen asettuu Panu heimojen vanhimpain kanssa ja heidän jälkeensä muut miehet, kaikki puhtahimpiinsa valkeihin sarkakauhtanoihin puetut, jalassa uudet ennen käyttämättömät virsut. Yhdet heistä uhrikaluja kantavat: patoja, kattiloita ja hahloja, kuppeja, roppeita ja vakkasia, lusikoita ja kapustoita, jotka kaikki eri uhriaitassa Panulan pirtin perässä säilytetään ja sieltä vain uhrien aikana otetaan esille, toiset soittokaluja ja kannuksia. Mutta aseita ei ole muilla kuin Panulla ja hänen apulaisillaan uhrintoimittajilla, sillä ei saa kynttä terävämpää eikä hammasta purevampaa asetta kukaan pyhälle uhrivuorelle mukanaan viedä. Mutta jälkijoukossa, erillään muusta, ovat naiset ja tyttölapset, jotka saavat vain loitolta seurata.

Vaan on heilläkin uhrinsa, joita aikovat miehillä haltijain hyvitykseksi annattaa: on millä kesy kana tai muu lintu, millä elättijänis, millä käsin tehtyjä antimia minkinlaisia.

Yhä enemmän kirkastuu taivaan ranta päivän nousun pohjolassa. Jo heittää päivätär ensimäiset säteensä ylös aamupilviin ja ruiskauttaa sieltä niitä kimppusen pyhän koivun latvaan korkean uhrivaaran harjalla… hehkuu taivas, helottaa koivun latva ja vaaran rinteet, kirkastuvat vedet ja maat…

Helähtää vanhan Jorman kannel saattueen etupäässä, yhtyy siihen kanteleita jälkijoukosta ja toisia joukon keskestä; alottaa Jorma ikivanhan uhrivirren vapisevalla äänellään, joka pian peittyy miesten karkeiden ja naisten kimeiden äänien alle, ja kohta laulaa koko uhrikansa:

"Kuule meitä, metsän joukko, Tapio talon isäntä, Metsän kultainen kuningas, Mielikki metsän emäntä, Kaunotar valio vaimo Sekä kaikki korven kansa! Ukko pilvien pitäjä, Hattaroiden hallitsija, Ahti aaltojen alainen, Vellamo veden emäntä, Edellämme astukatte, Kupehella kulkekatte, Tulkatte ottamaan omanne. Uhrit kaikki kallihimmat, Lahjat suuret suotuisimmat."

Ulos Panulan pihasta kulkee jono, läpi uhriportin, joka on koristettu lehvillä, yli alavan niittykannaksen, jonka kahden puolen tyynet vedet välkkyvät, ja alkaa siitä nousta uhrivuorelle leveää polkua, joka milloin lehtoon katoo, milloin kulkee aukean ahon laitaa, milloin vie harvan, viileän hongikon läpi. Kuta korkeammalle kohotaan, sitä jyrkemmäksi käy tie ja viepi viimein pystynä törmänä ylös kukkulan laelle.

Tuohesta punotulla köydellä on uhrikenttä sitä ympäröivine puineen erotettu eri pyhätöksi, jonka sisälle miehet astuvat, mutta naiset ja tyttölapset jäävät ulkopuolelle. Maahan kumartuu Panu haltijan kuvan ja pyhän puun eteen ja kaikki muut miehet seuraavat hänen esimerkkiään. Panu nousee, lähestyy haltijan kuvaa, heittää hopearahoja kourallisen jumalan maljaan ja rukoilee, sill'aikaa kun muut miehet vielä polvillaan maassa odottavat:

"Annan kullat kuppihisi, Hopeat pikarihisi, Nämä on kullat kuun ikuiset, Päivän polviset hopeat, Aartehet on uhrikansan, Kullat kansan karjalaisen — Sulle tuovat tuomisensa. Antimensa ensimäiset."

Uhrikentän keskellä, haltijan kuvan edessä on kivinen arina vuoresta itsestään yhdeksi paadeksi lohennut, jonka päälle on pinottu puita viisikannan muotoiseen kuvioon, tuohia keskessä ja tuohia halkojen välissä; puut ovat ukon kaatamista hongista pilkotut ja tuohet kiskotut pyhältä vuorelta. Uhriarinan edessä lepää ristiin pantujen puiden varassa pitkä riuku, johon nyt hahlat kiinnitetään ja hahlain koukkuihin kattilat uhrilihain keittämistä varten. Keskelle riukua uhrikiven kohdalle ripustetaan koko heimon yhteinen suuri uhrikattila ja kahden puolen sitä kylien, talojen ja yksityisten kattilat ja padat.

Uhritoimitus alkaa. Kattilat ja padat kannetaan vettä täyteen suuren koivun alla olevasta uhrilähteestä, tulet viritetään niiden alle ja uhrielukat talutetaan nuora-aitauksen takaa esiin.

Ensin tuodaan koko heimon yhteinen uhri, Panulassa kasvatettu nuori härkä, vanhaa rotua, jota polvi polvesta on tietäjän talossa kasvatettu ja jonka sukuperä on yhtä vanha kuin Panujen. Se asetetaan keskelle kenttää, vastapäätä uhrikiveä ja haltijan kuvaa. Panu asettuu sen eteen. Ilpo, hänen ystävänsä ja apumiehensä, on toisella puolella kaulaa, kädessä teurastuskirves ja toisella puolella on Patva, heimon miehistä vanhin, puukko kädessä, ja vähän syrjemmällä seisoo Panun poika Jouko, hopeinen vedellä täytetty malja kädessä.

Kääntyy Panu taas puolittain haltijan puoleen ja sanoo:

"Otollinen uhri ollos, Kelvollinen kaiken kansan, Jos vähän värähtelevi, Päältä vettä puistanevi."

Ottaa Panu maljan Joukon kädestä ja heittää sen sisällön jääkylmää vettä uhrielukan selkään. Elukka pudistaa nahkaansa ja otollinen on uhri, kelpaa sille, jolle se tarjotaan, ja heimonsa puolesta puhuu Panu, uhrieläintä osoittaen:

— Hyväksi katsoit, haltija, uhrimme halvan, kuitenkin parhaan, minkä antaa taidamme kiitokseksi kaikesta, minkä meille soit… paljon soit, suuret annoit… vierasten vihoista varjelit, kirot kiersit, kiukut käänsit, katehet vitahan väänsit. Kalaonnen ison annoit, metsäonnen sitäkin isomman, kauppaonnen kaikista isoimman. Siitä sinua kiitämme ja siitä sinulle uhrit kannamme. Anna onnea vastaistakin… riista eteemme aja, kalat ainaisille apajille kutemaan kuleta, karjamme kasvata ja varjele… yhä isommat uhrit, yhä uhkeammat elukat sinulle teurastamme… katso, kuinka komea on elukka edessäsi, kuule, kuinka tuolla toiset vuoroansa vartovat… kuule malttamatonta mylvintää… sinun eteesi polvilleen pyrkivät, sinun jalkaisi juureen verensä vuodattavat!

Panun rukoillessa soivat yhä kanteleet ja kun hän viimeiset sanansa on sanonut, tempaa hän kirveen Ilpon kädestä ja iskee sillä uhrihärkää otsaan, joka siitä maahan lyykähtää ja niitten jalkainsa sijoilla henkensä heittää. Patva sysää puukon sydämeen ja Jouko jouduttaa astian vuotavan veren alle. Kiireesti nyhtäistään nahka uhrieläimen päältä ja pyhään puuhun ripustetaan. Lihat paloitellaan luuta rikkomatta ja parhaat niistä suurimpaan uhrikattilaan pannaan. Mutta sydämen ja keuhkot sijoittaa Panu uhripaaden päälle, valelee halkoja verellä ja sytyttää tuohet kitkavalkealla, jonka puut ovat orrella vuoden kuivaneet. Ja hyvänmielen hymähdys karehtii huulilta huulille, kun savu otollisen uhrin merkkinä kohoo kohtisuorana ilmaan ja kohotessaan pyhän koivun latvuksia pyyhkäisee.

Heimon yhteinen uhri kun on haltijalle uhrattu, tuodaan toiset uhrielukat esiin vuorotellen siinä järjestyksessä kuin olivat saattueeseen asetetut, tapetaan ja paloitellaan, sydän ja keuhkot annetaan haltijalle ja lihat pannaan patoihin ja kattiloihin. Siinä paloitellaan hiehoja, vasikoita ja lampaita, ja lopulta, kun sukujen ja talojen uhrit ovat tehdyt, ojentelevat naiset sulkunuoransa takaa kukkoja, kesyjä metsälintuja: metsoja, teiriä ja metsäkanoja uhrattavaksi.

— Tässä paras kaluni, tätä haltijalle hoidin ja kasvatin, antakoon haltija paraansa minulle, — kuiskaavat naiset uhrieräänsä antaessaan.

— Mitä toivot haltijalta? kysyy Panu.

Mikä pyytää karjaonnea, mikä onnea lapsilleen, mikä itselleen.

Mutta ne, jotka eivät mitään nimitä, vaan sanovat: "haltija itse tietää", ne itselleen sulho-onnea toivottavat.

Juhlallinen hiljaisuus on vallinnut isompien uhrien aikana ja alallaan on totisena seisonut uhrikansa. Mutta kun naisten uhria aletaan toimittaa, kun kukot kotkottavat, linnut siipiään räpyttävät ja padat iloisesti porisevat, hilpenee juhlamieli ja kielet laukeilevat kantimistaan.

Ilpotar, iso emäntä, joka seisoo etumaisena naisten joukossa sulkunuoran takana, kutsuu Panua nimeltään ja ojentaa hänelle pienoisen valkeavillaisen karitsan.

— Anna, Panu, uhriksi erinomaiseksi tämä… anna, iso tietäjä, isolle haltijalle tämä vähäinen villavuonani.

Aina oli Ilpottarella joku erikoinen uhrinsa loppu-uhriksi varustettu, milloin valkea vuona, milloin musta, milloin jänösen poika.

Panu ottaa vuonan, mutta kysyy piloillaan:

— Antaisin, jos tietäisin, onko uhrisi otollinen.

— Kaada vettä koetteheksi, tokko pudistelekse.

Vuona lasketaan maahan ja pirautetaan vettä sen selkään. Se kyyristäkse, ponnistakse ja potkasekse irti pitäjänsä kädestä. Syntyy naurua ja hälinää, koetetaan ottaa kiinni karkuria, mutta se hyppii sinne ja hyppii tänne, pelastuu käsistä ja karkaa piirin pensaikkoon, ja katoo sinne.

— Elävänä otti uhrin! huutaa riemuiten Ilpotar, — elävänä otti, ei henkeään hennonut ottaa!

Ja sitä kaikki muutkin sanomaan, että elävänä haltija hempeimmän uhrielukan otti, ei tahtonut siitä muille osaa antaa. Eikä huoli enää lisää uhrattavaa, vaan on kylläinen siihen, mitä jo on saanut.

— Panuhan sen päästi! sanoo joku, mutta toinen kääntyy päin sanojaan ja virkkaa: — Entäpä jos päästikin, kun haltijain tahdon tiesi!

Padat ovat alkaneet kiehua yhä kiivaammin. Olutta ja makeaa mahlasimaa lasketaan hopeamaljoihin tietäjämiehille ja heimojen vanhimmille ja visakupposiin ja tuohisiin muille miehille suurista tynnöreistä, joita on pyhän puun juurelle pinottu. Kohta ovat lihat kypsyneet ja uhriateria alkaa. Suurimmasta uhrikattilasta nostelee Panu lihakimpaleita astioihin ja nuoremmat miehet ja poikaset kantavat niitä vanhempain eteen, jotka ovat istuutuneet uhrikentän vihreälle nurmelle. Ei riitä astioita kaikille, mutta sill'aikaa kun toiset syövät, laulavat toiset odotellessa ja kanteloitaan helkyttelevät:

"Hyvä on meidän ollaksemme, Armas aikaellaksemme, Kun on ruuat, kun on juomat, Kun on hyvät haltijamme! Haihdu huoli, poistu puute, Kadotkosi köyhän kiusa, Nääntyösi näihin nälkä, Näihin juhlajuominkeihin, Suuriin uhrisyöminkeihin!"

— Nyt uhri viimeinen tehkäämme, savu viimeinen suitsuamaan pankaamme! käskee Panu.

Huolellisesti oli kaikki luut syödyistä lihoista talteen pantu ja koottiin nyt uhriarinan päälle. Sen tehtyä pinottiin pitkiä halkoja kodan muotoiseksi suippopinoksi paaden ympärille ja sytytettiin. Miehet seisoivat puolikehänä tulen ympärillä ja naiset sulkunuoran takana. Panu kohotti kätensä taivasta kohti ja kiitti vielä kerran haltijoita siitä että olivat uhrit otollisin mielin vastaanottaneet, pyysi heitä muistossaan pitämään, mitä heille oli annettu ja uhrattu ja kuinka miehet kaukaisenkin matkan takaa olivat tänne tulleet. Jos palkitseisivat hyvällä onnella, metsän viljan onnella, veden viljan onnella ja onnella kaikella muullakin, yhä upeammat uhrit ensi vuonna tuotaisiin, yhä tarkemmin tahtoaan noudatettaisiin, minkä unessa ja arvan avulla ihmisille ilmaisevat. Ei vieraihin jumaliin taivuttaisi, pois heidän viettelyksensä torjuttaisiin ja haltijain pyhiä paikkoja, lehtoja, vuoria ja karsikoita tarvittaessa puolustettaisiin. Vielä kiitti Panu haltijoita hyvistä neuvoista ja viisaista tiedoista, joita miesten mielissä herättävät ja siellä älykkäiksi päätöksiksi kypsyä antavat, ja lausui lopuksi:

— Niinkuin aurinko nousee, kuu kohoaa ja joet ja järvet äyräittensä tasalle täyttyvät, niin te, hyvät haltijat, ilahuttakaa meitä viljan paljoudella, perheen siunauksella, karjan runsaudella ja kaikellaisella yltäkylläisyydellä! Niinkuin pääsky visertelee ja käki kukkuu, niin olkoon elämämme huoleton ja iloinen. Niinkuin lehto leikitsee ja tuuli lehvissä lehahtaa, niin asukoon mielemme iloisena ja rinta riemuisena sykkiköön! Ja niinkuin tuo savupatsas päivää kohti kohoaa ja ilmaan haihtuu, niin kohotkoon toivomuksemme taivaan kaaren takaisten luo.

Sykkivin sydämin, riemuisin mielin ja suut ja silmät hyväksyvässä hymyssä otti uhrikansa osaa tietäjän rukoukseen ja kiitokseen.

(Juhani Aho: Panu.)

YHTEISKASKEN KAADANTA.

Kiven päällä uhrivaaralla seisoo Panu uhrien päätyttyä, miehet ovat kokoontuneet hänen ympärilleen ja hän puhuu heille näin asiasta, jota on kauvan mielessään hautonut, mutta jonka ilmaisemiseksi hän vasta nyt katsoo sopivan tilaisuuden tulleen: — Karjalan miehet, miehet Panujen heimon ja heimojen kaikkien muidenkin! Uhrattu on jumalille ja puolellemme on haltijoita lepytelty. Ei ole miesmuistiin tällä vuorella näin suuria lahjoja tehty eikä näin runsaita antimia annettu. Hyvitetty on haltijain mieli, mielellä hyvällä on uhrit otettu vastaan, ihanan ilman on Ukko antanut ja savun kohtisuorana taivaalle kohottanut. Siitä olkoon mielemme iloinen!

— Iloinen on siitä mielemme, Panu, että hyvin osasit uhrit otollisiksi laatia! säestää Ilpo.

— Aika on nyt käydä nuorison kisakentälle karkeloimaan ja vanhain ilovirsillä virkisteleimään, sillä siitä käy haltijain mieli hyväksi ja herttaisin silmin he ihmisten ilonpitoa pyhällä vuorella katselevat, kuuntelevat. Mutta ennenkun huvihuilut puhaltamaan panemme, pitäkäämme totinen tuuma, pankaamme miesten neuvo käymään miesten asiasta.

— Mikä on mielesi, Panu? Puhu, sinua kuuntelemme.

— Tämä on tuumani, joka on kauan mielessäni kytenyt, tuon nyt tuleen puhallan, kohentanette, kun tahtonette, — kun ette, siihen sammuttanette! — Hyvä oli riistavuosi tämä, hyvä kaupan vuosi, kaiken vuosi. Hyvä oli Tapio lapsilleen, joita suosii ja joille mielensä leppeänä asustaa. Mutta oikullinen on hän isäntä, emme tiedä taata tuuliansa, milloin myötä puhaltavat, milloin vastaan. Yhtenä vuonna ylenmäärin antaa, toisena kaiken viljan kadottaa. Hyvä on Tapio, mutta vielä parempi sitäkin Pellervo. Kun kourallisen siementä maahan kylvät, antaa välistä vuoden viljan. Katsokaa, miten Savon miehet Kontojärvellä elävät ja hyötyvät. Kaskia kaatavat, polttavat ja kylvävät, viljan Viipuriin soutavat, hyvät hinnat kotiin tuovat, äveriäinä elävät! Miks'emme mekin, Karjalan miehet, viljaa Viipuriin vietäväksi kylväisi! Hyötyvät ovat hongikot ja hikevät lehtomme vesien varsilla, niitä jo Kontojärven kansakin himoiten katselee. Mutta ei ole apua joka miehen pienestä puurojauhokaskesta, tuskin omaksi leiväksi riittää. Suuri hakatkaamme kaski, koko heimon yhteinen kaski miehissä kaatakaamme; yhdessä sen poltamme, vierrämme ja kylvämme, ja yhteen aittaan viljan korjaamme ja sen miehiä myöten ja'amme. Se on tuumani!

Kun ei kukaan mitään virkkanut, jatkoi Panu:

— Käykäämme kirveinemme jo huomenna metsään! Ennen juhlapäivät haarikoita kallistellen vietimme, nyt ne kirveitä keikutellen viettäkäämme, suuri aukeama korpeen hakatkaamme! Sanokaa mielenne, miehet!

Kuului ääniä miesjoukosta:

— Mitä Tapio sanonee, jos tanhuansa poltamme?

— On Tapiolla tanhuvia! vastasi Panu, kädellään metsiä ja maita osoittaen.

— Vaan jos sattunee asumuksensa siihen, mistä metsän kaadamme? virkkaa toinen.

— Paikan olen katsonut ja siitä arvan mieltä kysynyt, eikä ole siinä Tapiolla taloaan. Tuolla vastapäätä Lehtoniemen rinteellä, esi-isäin vanhalla kaskipaikalla, siellä on kasken paikka parasta lajia.

— Kyllä Panu paikat tietää ja osaa arvan ajatukset!

— Osanneehan Panu, osannee, mutta syttyy tuleen salo, ryöstäkse kulo käsistäsi, etkä tiedä minne karkaa.

— Saataneehan tuli sammumaan ja onhan saloja palamaankin, paremmin heinää kasvaa ja helpompi on metsän kävijän kulkea.

— Heitämme sen asian Panun haltuun, lie hänellä taikoja tulellekin.

— Mitä miehet arvelevat? kysyy vielä kerran Panu.

— Ei ole tyhmä tuumasi, voipi kasvaa vilja runsas, mutta miten kaukaisten paikkain miehet tänne tullemme kaatamaan ja polttamaan?

— Niinkuin metsällekin tulette ja niinkuin me taas vuorostamme hiihdämme riistan ajoon teidän saloillenne. Nyt kasken kaadamme, ensi kevännä sen miehissä poltamme, kun taas uhreillenne tulette. Jos Pellervo nyt meille onnea antaa, käymme toiste teidän korpianne kaatamaan. Vuoron Karjalan kankaat viljelemme emmekä päästä vierasta maillemme, emme halmeillemme. Hyödymme, rikastumme, ei köyhyys paina, ei puutetta tule, vaikka Lappi metsän karjan veisi.

— Hyvä on tuumasi, Panu! Minä tulen, vaikk'eivät muut tulisi!

— Tulen minäkin!

— Koetamme, sitten näemme! — Emmehän tässä mitään menetä. Huomenna olisi karkelopäivä nuorten ja meidän vanhain maljojen edessä istuminen. Siirtäkäämme ilot ja karkelot ja juomingit tuonne vastaisen vaaran rinteelle. Kirves kädessä siellä karkelemme, nuorukaiset ja neidot kassaroita heiluttavat.

— Ja Jorma kannelta soittaa!

Jorma ei ollut tähän saakka mitään virkkanut.

— En minä haltijain uhripyhiä häpäise arkitöihin menemällä.

— Vanha on Jorma ja viisas, mutta viisaampi on vielä haltija ja paremmin etunsa ymmärtää. Yhtä uhria on kasken kaadanta, kun se haltijan hyväksi koituu. Karjalan kansalle kun siitä kerran valta kasvaa, kasvaa haltijainkin valta. Miksi ristinkansa niin hyvin elää, miksi Kiesuksensa voimat varttuu? Anna meidän saada sama valta, niin ei ole tarvis haltijamme väistyä. Kontokoskella on kirkko Kiesuksella, missä meillä ennen oli uhripyhättö. Kaskensa siihen kaasivat ja siihen jäivät. Olisi meillä ollut siinä heitä ennen kaski, ei olisi väistytty eikä haltijamme ollut pakko perästä tulla.

— Sanoin mieleni, kun kysyitte… pidän oman pääni, pitäkööt muut omansa, virkkoi Jorma.

— Koetammehan, koetamme!

— Hyvä siitä sukeuu!

— Lähdemme heti kaskea kaatamaan! huusivat herkkämieliset miehet yhdestä suusta.

— Teemme talkoot, ett'ei moisista ole ennen kuultu!

— Tullette, jotka tahtonette osalle päästä. Niinkuin metsän viljan ja'amme jousia myöten, niin ja'amme maan viljan kirveitä myöten.

— Kaikki tulemme!

— Heti lähdemme!

— Hetikö lähtenemme, vaiko huomisaamuna?

— Yöllä on viileä lehdossa liehua.

— Olkoon päätetty!

Päätetty on Panun tuuma, hyvä tuuma, ja tyytyväisin mielin astui hän alas kiveltä.

Kun Panu yön tultua palasi kylään, soivat siellä kanteleet ja pillit, nuoriso karkeli Panulan tanhualla ja vanhat miehet kellettelivät penkereillä maljain ja haarikkain keskessä olutta ja simaa ryypiskellen.

Mutta kun Panun näkivät tulevan, ottivat he hänet ilohuudoilla vastaan, ylistivät hänet ikihyväksi, kirveensä tempasivat ja olivat heti valmiit kaskimaalle lähtemään.

— Yön kun miehissä riehumme — olivat keskenään tuumineet ja sen nyt Panulle ilmaisivat — niin on aamulla metsä jo maan tasalla ja huominen päivä on karkelon ja ilon päivä koskematon!

Ja siitä kaikki kaskimaalle hankkiutumaan. Kirveet olalla he rantaan riensivät ja siitä itsensä salmen yli soudattivat. Laulaen, soittaen ja iloa pitäen siirtyi uhrikansa täysissä venheissä tyyntä järven pintaa pitkin Lehtoniemen nenään, josta Panu heidät hakkauspaikalle opasti, itse edellä kulkien.

Hyötyvää lehtoa, raitaa, pihlajaa, tuomia ja pajuja kasvoi niemen nenä ja ranta kahdenpuolinen. Maan yletessä muuttui metsä koivikoksi, sitä komeammaksi, kuta ylemmäksi tultiin kukkulalle, joksi maa niemen keskikohdalla kohosi, mutta kukkulan takana maan puolella kohoili kuusia ja honkia lehdon sisästä, ja etäämpänä alkoi havumetsä suureen saloon yhtyen.

Kukkulan korkeimmalle kohdalle johdattaa Panu miehet; siinä suuren koivun ympärillä, joka itse käen kukkumapuuksi pyhitetään, osoittaa hän jokaiselle puun, mihin ensin kirveensä iskeä. Vuolasee Panu sitten koivun alle palan hopeaa, toisen kultaa ja metsänväeltä ja Tapiolta anteeksi anoo. Ei sano puita omin lupinsa ottavansa, ei arvan kysymättä kaatavansa. Eikä ilmaiseksi ota eikä ainaiseksi, lainaksi lehdon ottaa, uudet puut ja paremmat siihen sijalle kasvattaa. Siihen kun kaski kaatuu, hyvä on teirien, riekkojen ja metsojen rytöjen alla pesiä ja poikiansa piilotella. Kun laiho kasvaa, ei lopu jänöltä helpeinen ruoho, ja kun ohra olkea työntää, tulkoon hirvi vasikoinensa osansa ottamaan. — Emme itse isoa osaa himoitse, emme suuren saaliin toivossa koivujasi kaada, sinulle kaadamme, Tapio, sinun mieliksesi, Mielikki, siinä on kukkaisella aholla kevyt impiesi ilakoida, kun itse tämän koivun alla istut ja käkesi latvassa kukkuu.

Ei Panu ylen totisin suin puhunut, hymy parran alla piili ja ilo silmissä säteili. Ja noin puhuttuaan puoli runoon iski hän kirveensä koivuun ja samoin tekivät muut.

Iloiset tuli siitä illatsut ja iloiset öitsyt miesten paitahihasillaan heiluessa ja naisten tullessa jälestä vastoja ja kerppuja taittaen ja tyynenä, valoisana kesäisenä yönä työmiesten iloksi laulellen. Kaatui vanhoja rosoisia koivuja, joiden ympäri ei miehen syli ylettynyt, kaatui ikihonkia sikin sokin yhä kasvavaksi röykkiöksi, suunnattomaksi kaskeksi kukkulalta alas niemen kärkeen päin ja korven puolelle päin. Tuon tuostakin pyrähti lintuja lentoon tai lähti jänö tiehensä hippasemaan, mutta ei ahdistettu lintuja eikä jänöä hätyytetty — rauha täytyi nyt Tapion karjalle antaa. Ja tuon tuostakin jätettiin joku suurempi puu pystyyn käkien kukkumapuuksi ja kokkojen leposijaksi.

Ylinnä muita liehui Panu ja välkkyi hänen kiiltävä kirveensä muita vinhemmin singotellen lastuja ympärilleen kuin myllyn ratas veden pärskyä. Niin oli mielensä kiihkeä kuin sotilaan, joka voitollisena temmeltää pakenevassa vihollislaumassa sen viimeistä vastustusta murtaen. Hyvin olivat kaikki hankkeensa käyneet, kaikki häntä kuulivat ja kaikki tottelivat.

Kun aamu valkenee ja aurinko nousee, on kaski kaadettu, metsä avattu, iso aukeama lohkaistu suunnattoman salon niemeen. Siihen, minne ei metsän sisään näkynyt muuta kuin taivasta palanen puiden latvojen läpi, näkyy nyt vihertävä uhrivaara ja sen niemitse siintävät selät.

Istuivat miehet aamun tultua keskelle kaskea käkikoivun alle einettä nauttimaan, jonka naiset olivat heille valmistaneet. Uuvuksissa olivat jäsenet oudosta työstä, mutta mieli oli hilpeä työaloja tarkastaessa.

Kukahti silloin aamukäki pyhältä vuorelta. Paljastuivat kaikki päät ja Panu virkkoi:

— Onnen käki, Karjalan onnea kukkuu!

Kauan kukkui pyhän vaaran käkönen yhteen menoon. Mutta kun viimein lakkasi, tarttui sen säveltä jatkamaan toinen käki koivun latvasta keskeltä kaskea.

— Onnen käki, kaskemme onnea kukkuu!

(Juhani Aho: Panu.)

METSÄNKÄVIJÄ.

Vinha ukko Jorma eleli omia aikojaan omassa salvamassaan metsäsaunassa vähän matkaa Panulasta. Ilta- ja aamupuhteet hän verkkoja kutoi, ansoja punoi, suksia valmisteli ja nahkoja muokkasi, eikä kellään ollut verkot niin hienot, ansat niin näpsät, sukset niin sujakat ja nahkat niin puhtaat. Päivät hän metsissä hiihti pyydystellen jäniksiä ja metsäkanoja langoilla ja loukuilla ja kettuja raudoilla, ja läpi talven oli hänen latunsa auki, kulkien ensin järven yli, sitten erään lahden pohjasta metsään upoten ja noudatellen puron vartta, kunnes vei pienen jyrkkärantaisen metsälammen luo, jossa oli hänen pyydysmaansa ja jonne eivät muut kunnioituksesta vanhaa miestä kohtaan käyneet ansojaan virittämään. Vaikka olikin Jorma-ukko useimmassa asiassa toista mieltä kuin heimon johtajat, suosi häntä hänen sukunsa, sillä oikeat olivat usein ukolla tuumat, aina hän nuorten iloissa soitteli ja lauloi, opetti muillekin laulujaan ja jakoi tarvitseville saaliistaan sen, mikä itseltä tähteeksi jäi.

Oli vielä varhainen aamuyö, kun Jorma majansa ovella asetti sukset jalkaansa ja valmistautui pyydyksilleen lähtemään. Kontti selässään, kupeellaan jousi ja kädessä sauva solahutti hän alas tuttua latuaan järven jäälle. Ketterästi nouseskeli vielä vanhuksen jalka ja säännöllisesti loksahteli suksi ennen tehdyn ladun kovaan pohjaan. Aamu oli kirkas ja kylmä ja tähdet leimusivat taivaalla revontulten kanssa kilvan. Kun mäen antama vauhti loppui ja sileä jää oli alla, hiljeni hiihtokin ja verkkasata kulkua eteni iäkäs suksimies tarttuen tuumiinsa kiinni, jotka näin aamusta päivin aina olivat virkeimmillään.

— Paha on, kun ei nykykansa enää kallista korvaansa Wäinön viisaudelle, joka sananparsiin puki ajatustensa aarteet ja soiton ja laulun opetti. Pilkaten hänestä puhuvat, Panu itse kaikista pahimmin. Hyvähän saattaa olla kaupan mies ja hyvässä kurissa pitää kansaa, mutta ne sen taiat ja temput, jotka Wäinön tietojen rinnalle asettaa — julkeata se on ja häpeä se on, ja kerran jumalat kostavat. Ei nykykansa osaa jumalien kera seurustella eikä haltijain tahtoa tajua. Luulevat Tapiota ja Mielikkiä ahneiksi pohatoiksi, jotka ihmisten tavaroita himoitsevat, kultaa, hopeaa, ja herkkuisia uhreja kysyvät. Eivät ne sitä kysy, kysyvät tuota, miten mieli on herkkä, miten heitä sydämessäsi hyvittelet ja miten rinnassasi hellänä pitelet — niille näyttäytyvät ja mielihyvänsä hymähtävät. Eivät kaikille näyttäy, vaikka mitä temppuja tekisivät ja mitä antimia tahansa eteensä levittäisivät. Sille, joka osaa oikein katsoa, ilmaantuu haltija siinä, missä et luulekaan. Vaan ei osaa nykykansa enää haltijata huomata.

Jorma oli hiihtänyt joen poikki ja läheni rantaa, joka korkeana metsäisenä rinteenä kohosi hänen edessään muodostuen vähitellen kaitaiseksi lahdeksi, minkä pohjassa oleva puro vei syvemmälle metsään.

— Haltija on kuin otus metsässä, jatkoi hän mietteitään, saattaa olla lähellä, saatat kulkea ihan ohitsensa etkä huomaa, ennenkun jo on pakosalla, — voi katsella sinua kuin metso puun mallosta ja säikäyttää sinua pääsi päältä lentoon lähtiessään; jälkeensä lähdet, vaan et enää saavuta.

Mutta mikä siinä on, ett'ei nykyisen kansan silmä näe haltijata niin hyvin kuin niitä ennen nähtiin, jolloin heitä joka oksalla istui, jolloin joka aholla iloaan pitivät? kysyi Jorma itseltään, kun latu vei hongikkoon, jonka katon läpi tähdet tuikkivat. Paljon oli Jorma sitä miettinyt… lie siinä syy, että silmä on huijennut metsänväen aarteita liiaksi tähysteltäessä. Ei huolita Tapiosta, vaan hänen tavaroistaan. Tapetaan kaikki, mitä eteen ilmaantuu. Siitä jumala työlästyy ja riistansa arkiuttaa. Ei metsän ukko itsekään teurasta karjastaan enempää kuin tarvitsee. Niin tehtiin ennen ja niin teki Jorma vieläkin. Kun oli tarpeekseen saanut, nosti loukkunsa puun oksaan ja viritti taas, kun tuli puute. Aina sai hän siten, mitä tarvitsi. Siinä se oli. Mutta oli se siinäkin, että vaikka heimo tietäjänsä Panun käskemänä suuria uhria suitsutteli, eivät metsämiehet Mielikin mieltä lepytelleet, niinkuin esi-isäin oli tapana. Eivät puhtoisimpiinsa pukeuneet, eivät lauluilla lumoilleet, vaan rumilla Lapin taioilla pettääkseen pyysivät.

Mielikki rakastaa sitä, joka metsälle lähtiessään hienoimman paitansa ja kauneimman kauhtanansa yllensä pukee ja uusimmat kenkänsä jalkaansa vetää eikä haisevissa vaatteissa hänen siistityissä huoneissaan värjöttele. Mutta enin kaikesta ihastuu salon emäntä metsämieheen, joka hänen tyttäriensä iloksi virtensä virittää.

Eikä sitä kertaa hiihtänyt Jorma metsässä, ett'ei jotakuta vähää hyräillyt:

"Mielikki metsän emäntä, Metsän muori muoto kaunis, Lyöte lykkyvaattehisin, Antipaitoihin panete, Sormet kullan sormuksihin, Käet kullan käärehisin, Pää kullan vipalehisin, Tukka kullan suortuvihin, Korvat kullan koltuskoihin, Kaula helmihin hyvihin."

— Eihän se minun ääneni enää metsässä kajahda, mutta tarkka on korva metsän väellä, kyllä kuulevat, kun tahtovat…

"Tuo'os metsä tuonnempata, Etsiös etempätäkin, Saata tälle saarekselle, Tälle kummulle kuleta, Saata poikki salmistakin, Vetele vesien poikki."

Aamu alkoi vähitellen kuultaa puiden läpi. Pakkanen oli kiihtynyt ja tähdet liekehtivät niinkuin olisivat vilun käsissä hyppineet. Jorma oli puron vartta noudatellen tullut lammille, josta puro lähti. Lampi oli korkeiden harjujen välissä ja kasvoivat sen rinteet tuuheata lehtimetsää ja toisin paikoin sakeata näreikköä. Puron niskassa oli lumen alla patoja, sillä keväisin tulvaveden aikana oli purossa Jorman paras kalastuspaikka ja lähellä sitä havumaja suuren kuusen alla, johon hän oli talviteloilleen ripustanut pyydyksiään: vitsamertoja, ongenvapoja, linturihmoja ja loukkujen lukkoja. Aina pistihe Jorma sitä kautta kulkiessaan, ennenkun edemmä meni, katsomaan, olivatko kaikki paikoillaan. Ja aina uhrasi hän puunsa alle palasen hopeaa, toisen vaskea. Ei ollut nyt viimeisestään muuta muutosta tapahtunut kuin että jänö oli käynyt puun juurella tepastelemassa ja kettu sen jälkiä nuuskimassa. Päivä oli valkenemistaan valennut ja metsässä alkoivat sen eläjät liikkeelle lähteä. Palokärki huuteli, oravat kurahtelivat ja ylhäällä harjulla kukerteli teiri toverejaan houkutellen. Jorma nousi suksilleen ja lähti pyydyksiään kokemaan. Lammin rannalle pajukkoon oli hän laittanut riekkopihan risuista. Kaksi valkoista kanaa oli käynyt lankaan. Ylempänä rinteellä olivat jänislangat maahan kaadettujen haapojen ympärillä. Puolikymmentä lankaa oli Jormalla vireessä ja kahteen oli käynyt. Mutta kokonainen karja niitä näytti vielä olevan jälellä, tantereeksi oli lumi haapojen ympärillä polkeutunut. Jorma myhäili siinä jänöjen yöllistä temmellystä, myhähteli hangen pinnalla kelluvia papanoita ja siististi nakerrettuja haavan oksia, joissa näkyi hampaitten sijat ja milteipä hennon turpasenkin jälki. Kohta olivat kaikki hipleimmät ja hienoimmat oksat jyrsityt, uutta elämistä pitää antaa… ja Jorma kaatoi maahan muutamia vereksiä haavan vesoja lehdosta. Keskelle aukkoa oli jäänyt saareke haapoja ja pikku näreitä. Tuuheimman näreen juuressa vilkkuivat nytkin nuo ruskeat silmät ja mustat korvan päät, jotka siinä olivat koko talven näkyneet. Se oli suuri, kesy jänis, joka ei koskaan käynyt pyydykseen, loikkasi aina loukkujen yli ja liisi langat. Milloin tahansa olisi Jorma saanut sen nuolella makuukseensa kolkatuksi, mutta ei kolkannut asentojänistä, jolla oli siinä kotonsa; ja hän alkoi uskoa, että se on haltijan jänis, kun ei pyydykseen mene, saattaa olla haltija itsekin, jota jos hätyyttää, kaikoo muille maailmoille ja vie kaiken riistan mukanaan. Ja varovasti, ett'ei pyhä elävä turhaa pelästyisi, vetäytyi Jorma viidakkoon ruskeain silmäin häntä seuratessa ja mustakärkisten korvain hörhällään seistessä.

Koettuaan pyydyksensä vei Jorma saaliinsa suuren majakuusen alle lammin rannalle ja ripusti ne puun oksaan niin korkealle kuin yletti. Sen tehtyään läksi hän Karin mökille hiihtämään.

Korkean hiekkaharjun selkää hän hiihteli, joka kahden suon välitse kulki. Pitkät hoikat hongat pyrkivät rinteiden alta aina sen tasalle kohoamaan. Alempana oli metsä sakeaa, mutta harjun selällä harvempaa ja puitten välitse näkyi etäisiä vaaroja. Karin mökki oli siellä vuoristossa korkeimman vaaran vierteellä, mistä savupatsas ilmaan suitsusi.

Ei ollut nuoressa kansassa Jorman mieleisiä miehiä muita kuin Kari. Kari oli puhdas poika, äitinsä kanssa kahden eleli. Ei kukaan osannut Jorman mielestä niin laulaa ja soittaa kuin Kari. Kaikki Jorman laulut oli hän oppinut ja uusiakin hän sepitteli, niin soinnukaita, ett'ei aina isän vanhoista virsistä eroittaa tiennyt; vanhoillaankin oli niitä vielä Jormankin pitänyt ruveta oppimaan, niin ne häntä viehättivät. Puhdas oli poika sekä mieleltään että tavoiltaan ja taisi ja tahtoi metsolaa miellytellä, niinkuin Kalevan miesten ennen oli tapana. Ei hänkään taikoihin ja temppuihin luottanut, sanaan uskoi ja sanaa viljeli ja Wäinön tietoa piti tiedoista korkeimpana.

Kun Jorma oli harjun selkää kappaleen hiihtänyt, kohahti yhtäkkiä hiihtäjän edestä iso metso lentoon. Kuulostettuaan, minne se asettui, lähti Jorma jälestä hiihtämään. Ollakseen oikein varma siitä, ett'ei metso keksisi häntä ennen kuin hän metson, laskeutui ukko suksiltaan, heitti pois tuuhean ketunhäntähattunsa ja hiipi metsästysintoa palaen sinnepäin, minne metso oli lentänyt. Korpi oli sakeaa, puut korkeita ja tuuheita ja tiheimpään kuuseen lentää Tapion kukko, katselee sieltä maurottaa, pää kallellaan ja nokkaansa väliin hiaisten huomatessaan puitten juurilla paarustelevan vaanijan, joka ei näe, vaikka hänet nähdään. Liika laiska on lentoon lähtemään raskas lintu, puun maltoa vain kiertää sitä mukaa kuin toinen puuta kiertää. Mutta jo on Jorma saanut vihiä linnusta, ei pysäytä kulkuaan, vaan virittää salaa jousensa, maahan painuu mättään taa ja tähtää, mutta ei ennätä laukaista, kun suhahtaa ilmassa ja Jorman varma saalis vieraan nuolen lävistämänä tulla rumistaa puusta alas.

Eihän ole Jorma kiivas mies eikä kiroisa, mutta kun ei ole vielä ennen sattunut, että toinen hänen saartamansa riistan viepi, niin jo kirasee hän metsään ja kysyy, kuka lempo se siellä hänen lintujaan ampuu.

Ei kuulu metsästä vastausta ja Jorma rientää anastamaan otusta, jonka hän pitää omanaan, oli ampuja kuka tahansa.

— Eläpä vie toisen lintua! kuulee hän tutunomaisen äänen sanovan ja kun kääntyy jälelleen, näkee hän Karin astuvan esiin paksun puun suojasta.

Jorma on olevinaan vihainen ja tiuskasee:

— Minun on lintu.

Karikin on olevinaan tiukkana ja vastaa:

— Sen on lintu, joka linnun ampuu.

— Sen se on, joka löytää ja saartaa!

Mutta sitten he molemmat nauramaan ja kättelemään.

— Lähdemme lintuun vielä, ehdotti Kari. Kierrämme vaaran ja menemme toiselta rinteeltä kotiin.

Oli jo pimenemässä ilta, kun metsämiehet saapuivat Karin majalle, kontit täynnä riistaa. Maja oli viettävällä, aukealla rinteellä ja tuvan ovelle näkyi koko Korpiselkä ja Uhrivaara ja Panulan kylä takaisine maineen.

Aina on Jorma tervetullut vieras Karilaan ja aina häntä siellä hyvänä pidetään. Lämpimin käsin ottaa emäntä hänet vastaan, saunaan vie, hyväksi kylvettää ja saunasta tultua pöydän päähän istuttaa. Myhäellen katselee Jorma siinä eteensä katettua ruokapöytää, johon emäntä kiidättää uunin arinalla hautuvia hutturoppeita toisen toisensa perästä, niin pian kuin entiset tyhjenevät. Mutta kun vieras on veronsa saanut ja pöytä pyyhitty, istuu emäntä takan viereen karsinanpuolelle värttinänsä kanssa ja Jorma nostaa kanteleen seinältä eteensä pöydälle ja sitä virittelee. Kari käy karhukeihäänsä aitasta ja alkaa sitä lujitella ja kärkeä hijoa. Siinä on vielä terässä ja varressa kuivunutta verta viimeisen karhun jäleltä ja siitä muistuu emännälle jotain mieleen. Hän pistäkse ulos ja kun tulee takaisin, heittää hän ovesta sisään kannannaisensa mytyn, suuren karhun nahkan, joka peittää puolet pienen pirtin lattiaa.

On Jorma isojakin nahkoja nähnyt, mutta ei koskaan niin isoa ja komeaa.

— Olet malttanut myymättä jättää?

— Tätä nahkaa ei myydä, tämä on nuoren naisen vuoteeksi pyydetty. Ja siitä emäntä selittämään, millä lailla se oli saatu.

Monena kesänä oli se näillä mailla maleksinut, välistä koto-ahollakin kellehtinyt, vaan ei koskaan saatu sitä kierretyksi. Luultiin sen jo niinkuin aina ennenkin ennen lumien tuloa makuilleen menneen, kun viime talvena Kari näkee Panulasta tullessaan karhun jälet Uhrivuorelta tulevan ja puhaltau jälkeen. Monta päivää ajattaa, kerran juoksee Uhrivaarankin poikki, mutta pois hylkäsi Tapio koiransa ja tänne kuletti. Kotiahon alle ajaessaan tekee Kari sen lupauksen, ett'ei myy turkkia, vaan morsiusvuoteeksi pyhittää. Jo alkaa uupua Metsolan ukko, siinä odottaa läähättäen suuren kiven kupeella, ja kun Kari keihäineen kohti käy, niin suin päin syöksähtää rautaan, niinkuin olisi elämäänsä kyllästynyt, ja hangelle kellahtaa.

— Tuoss' on vielä haavan jälki rinnassa.

— Tapion huomenlahja se on, siksi sitä ei myydä.

— Hyvä on siinä nuorikon kanssa kelliä.

— Kun tuon nyt tuoduksi saisi, huokasi Karin emäntä.

— Anopiksi mielesi tekisi!

— Olisihan rattosampi ollakseni, kun Kari metsiä kiertää ja saisinhan kerran soudateltavani minäkin.

— Mutta metsäonnesi sinä menetät, Kari, kussa naisen kotiisi kuletat. Kateita ovat sinipiiat, eivät näyttäy, pois kaikottavat edestäsi riistan ja harakan tiellesi ajavat, laski Jorma leikkiään.

— Eivät aja sen edestä, joka ei metsäaamuna päivän nousuun vuoteellansa virune, niin sanoi ennen isä vanha.

— Ei sillä kuulu väliä olevan, kunhan mies puhtosena metsään menee ja viljavirret hyvin helkytellä taitaa.

— Puhdas on mies tämä Kari ja pulska ja virsikäs verraton.

— Ei ole Jorman virsille vertojen vetäjää, kehahti Kari puolestaan.

— Nähnettekö noita sinipiikoja ja metsän väkeä, vaikka aina kehutte? arveli Karilan emäntä.

— Monesti on nähty, hyvä emäntä. Olen Tapiotakin vilahdukselta saanut silmätä. Talvella Tapion parhaiten näkee, kovana pakkasaamuna, kun päivä vaarojen välistä kiiluu, silloin se suuren kuusen takana seisoo ja partaansa sukii… Mielikki syksyllä näytäkse, kun lehtoisen vaaran rinne koreimmillaan paistaa, punaisena ja keltaisena hohtaa, silloin se vähää ennen auringon laskua samannäköisissä kirjavissa vaatteissa vaaran rinteellä istuu. Silloin kun metsään menee, metsä niillä mailla viljaa vilisee, on kuin kaiken metsän elävät mukanaan kulettaisi: oravat kurahtelevat, teiret kukertavat, metso kotkottaa, metsäkana kokkaa pekkaa panee ja palokärki huilauttelee.

— Sinipiiat, Tapion tyttäret, liikkuvat kesäilloin, kun käki vielä kukkuu ja lahorastas laulaa, virkkoi Kari… vetten vaiheilla ne näkee tai luhtain ranteilla metsän rinnassa… sumuhameihin pukeutuvat, ja jos kaukaa laulat toiselta rannalta tai hiljaa kannelta järvellä soittelet, niin karkeloon käyvät…

— Mutt'ei niitä joka mies näe, ei näe nykykansa.

— Mikä lie siihen syynä, ett'eivät näe?

— Eivät katsoa osaa, ei ole silmä siihen teroittunut, ei mieli haltijoita kohtaan herkistynyt. Ystävinä ennen haltijoita pidettiin, jotka hyvää soivat, nyt vihamiehinä kohdellaan, joita manataan ja penätään ja taioilla ja tempuilla vangita ja sitoa koetetaan.

— Vaan eikö ole tehonsa taioissakin?

— Ei teho taika muihin kuin tyhmään kansaan, jolla Panu niitä teetättää. Manaukset ovat tarpeen, aseet pitää olla puhtaat, pyydystykset siistit ja mies hajuton, ja kun sitten metsän väen iloksi laulaa tai soittaa, niin siinä on taikain taika. Muuta ei tarvita, kun mies muuten kykenee. Mutta kymmeniä kujeita, satoja sotkuja vaatii nyt Panu ja niitä opettaa ja on ne kaiken kansan uskoksi ylentänyt. Ei nyt olekaan ylempää tietoa, ei korkeampaa viisautta muuta. Katsokaahan, mitä teetättää jäniksen pyytäjällä. Minä kun vien langat metsään, pyyhin havuilla, poltan pois pirtin hajun enkä paljaalla kädellä koskettele. Kun olen ne virittänyt, loihdin näin:

"Minä laitan lankojani, Liitän näitä liinojani, Liitän liinani lumelle, Lasken langat hangen päälle, Jänön poika kyykelöinen, Juokse noron notkokkeita, Painekkeita painattele, Juoskos kullaisna käkenä, Hopeaisna möykkyränä Vasten minun pyytöäni, Kohen kultalankojani."

— En sen enempää pakottele enkä pinnistele, annan vallan, menköön jos tahtoo, ja useimmittain se menee. Mutta millainen on Panun opettama taika? No, puhdistaa hänkin käskee pyydykset ja sitten panna tuvan pohjoisnurkalle, joka on hyvä, mutta sitten kun metsään lähtee, niin pitää kolmasti vasemmalla kantapäällään painaa ovea lähtiessään ja sitten kirveellä tehdä tiehen kolme viisikantaa, joiden päällitse astua. Sitten kun menee pyytäjä näreikköön, niin siellä pitää katkaista kolme kolmikantaista näreen lehvää ja ne tielle viskata ja niiden päälle polkea, jotta ne kolmeen askeleeseen tulevat. Sitten ottaa yhden havun lehvä käteensä ja minkä langan panee polulle, sillä pyyhkii se sen lankansa ja panee vyönsä alle sen havun lehvän niin kauvaksi kuin toisen saa pannuksi. Sitten kun tulee kotiinsa, niin heittää aitan taa sen havun lehvän. Kun menee katsomaan lankojaan ja jos on siellä jänis, niin se pitää olla vyön alla se havun lehvä. Sitten pitää se jänis pyyhkiä myötäkarvaan joka paikasta, ja ennenkun sitä liikuttaa, niin pitää painaa lehvä siihen jäniksen tilalle, tyvipuoli päähän päin ja vasemmalla kantapäällään polkea se havun lehvä. Sitten kun ottaa siitä sen jäniksen, pitää vielä kerran taittaa kolmikantainen näreen oksa ja panna molempiin korviin… ja tiesi hänen, mitä kaikkea sitten vielä täytyy tehdä!

Ja Jorma nauroi niin makeasti, että vesi silmään kihosi. Mutta sitten hän suuttui.

— Ja näitä mielettömyyksiä niitä nyt körötellään Wäinön tietoja ylemmä! Mutta eivät ole Wäinön tietojen veroisia, jolle Ilmatar-emo viisautensa neuvoi ja hän sen meille säilytti. Mutta niitä nyt halveksitaan, sanotaan: se on sitä joka miehen tietoa, mutta taika se on salaperäistä ja voimallista, sillä ne henget hallitaan.

— Kuka hänen tiennee, huokasi Karin emäntä, paljon on nykyaikana tietoja, mitkä heistä oikeita lienevät. Kuka hänen tiennee sen Kiesuksenkaan, paljon on hänelläkin palvelijoita.

— En tiedä hänestä enkä hänestä kysy… vieras on minulle ja muukalainen. Sen vain tiedän, että kun Wäinön tavoin haltijoita palvelee ja pitää hänen tietonsa suurinna tietonaan, ei oikeista tiedoista puutetta tule. Mutta mitä pajatan semmoisista asioista joka kerta käydessäni… vanhan aatos entisiä latujaan hiihtää.

— Pajata, taatto, pajata, harvoin käyt, mutta viisaita puhut. Hupainen on sinua kuullaksemme.

Puhellessaan oli Jorma kannelta sormiellut ja säveliä juoksetellut.

— Laulamme, Kari, ei ole viikkoihin taas virsikkäin oltu, virkkoi Jorma.

— Laulakaatte! kehoitteli Karin äiti.

— Laulamme, kun, äiti, säestänet.

Pöydän nurkalle asettuivat miehet, liittivät sormensa sormien lomahan ja kävivät laulamaan, Karin äidin, kantele polvellaan, heitä takan ääressä säestäessä.

— Mistä laulamme? kysyi Kari.

— Laulamme Wäinöstä, joka venettä rakenti, mutta ei saanut valmiiksi, kun kolmea sanaa puuttui.

Ja he lauloivat Wäinöstä, joka lähti sanojansa Tuonelasta hakemaan, ja kun ei sieltä saanut, upposi Vipusen vatsaan ja sieltä ne toi. Innosta tutisi Jorman harmaa parta Wäinön vaelluksia laulaessaan ja riemuiten lopetti hän laulunsa Wäinön sanoilla:

"Jo nyt sain sadan sanoja, Tuhansia tutkelmia, Sain sanat salasta ilmi, Julki luottehet lovesta!"

Mutta kun laulu oli lopussa, muistui hänelle mieleen entiset ajat ja nykyiset ja huoaten hän virkkoi:

— Sieltä hän ne haki ja sieltä hän ne sai viisauden sanat. Mutta sinne ne taas katosivat, vainajain kera manalle menivät, eikä ole nuorisossa nousevassa, kansassa kasvavassa miestä, joka tietojen oikeat ongelmat uudelleen ilmi toisi. Ei ole eikä taida tulla. Pirstaleina on sanojen sampo.

Pitkälle karstalle oli päre pihdissään palannut, uupumus valtasi mielet ja uupumus miehet ja levolle laskeutuivat Jorma, Kari ja hänen äitinsä.

(Juhani Aho: Panu.)

TUHAT VUOTTA SIITÄ VIERRYT.

Tuhat vuotta siitä vierryt Lie jo ammoin ummellensa, Kun on joutui näille maille, Vuoksen vuolahan vesille, Mahtavan meren tiloille, Kalevaisten kuulu kansa, Heimo vanhan Väinämöisen.

Kaatui päivin kaskimaita, Öisin huhdat tuprueli; Kulki sauhut soita myöten, Käry kankaita samosi, Saatellen sanomat siitä, Viestit vieden loitommalle, Ett' on tullut toinen aika, Aika Sampsa Pellervoisen, Karjalan keväisen kylvön. Uusi kansa metsät kaatoi, Päivät raatoi, yöt lepäsi, Punoi verkot puhtehella. Onget aamulla väkäsi; Käkesi kalalle käydä: Lammet lahnoja vilisi, Syvät järvet säynähiä, Haukia matalat rannat, Virrat vuolahat lohia. Taikkapa katajan taittoi, Josta jousen jännitteli, Sata vuoli sulkanuolta, Vasamoita viinen täyden, Saalihille saadaksensa: Korvet kaikui koppeloita, Metsät mehtoja mekasti. Pihalla jänöset juoksi, Ketut keittiön takana.

Päivin pyyteli kaloja Tai on metsän antimia. Yönsä öitsi nuotiolla, Tulen leimuvan lähellä, Korven synkän kainalossa, Joen varsia varaten.

Vienosti tohisi tuuli Hyötyhongan latvuksissa, Suloinen suvinen henki Leikki miesten suortuvilla; Taivas siinteli sinessä, Reunat ruskoa punersi, Käki kukkui kuusikossa, Loitommalla laulurastas — Lehdossa joen takana Satakielinen liversi, Lähellä lorisi lähde, Puro pieni pulputteli.

Kaunis on kesäinen päivä. Suloinen suvinen ilta, Ihanin valoisa yöhyt Suomen suurilla saloilla, Sydämessä laajan luonnon! Luonto laululle lumosi, Vanhat virsille viritti; Laulettihin, kuunneltihin Noita saatuja sanoja, Otettuja ongelmoita Vyöltä vanhan Väinämöisen Alta ahjon Ilmarisen, Kaukomielen kalvan päästä, Joukahaisen jousen tiestä.

Niit' ennen isot jo lauloi Kirvesvartta vuollessansa, Niitä emotkin opetti Värttinätä väätessänsä, Niitäpä vilu viritti, Sade liitteli sanoja, Virttä toista tuulet toivat, Meren aaltoset ajoivat Sille, joka puhde-illat Istui yksin ikävöiden, Kuullen luonnon suuren kieltä, Metsän taruja tajuten.

Tai oli kisat kylässä, Riemunpito raitiolla, Kunne kulki kukkahuivit, Tinarinnat riiaeli, Kestihin on kekrijuhlan, Kaiken kansan karkeloihin. Soipa siellä soittoneuvot, Koivukantelet helisi, Soi surua, soi iloa, Kaikui mieltä kaikenlaista; Milloin lietona lirisi Niinkuin laaksossa puronen, Milloin leivona liversi, Satakielen soittimella, Nuoren joukkuen ratoksi, Kassapäiden karkeloksi.

Siellä nuoret nuorten lailla, Tuollapa tuvan perällä, Päädyssä pisimmän pöydän Loihe vanhat laulamahan, Tietäjät runontekohon Pärevalkean valossa; Lauloi syntyjä syviä, Virsiä Antero Vipusen, Eikä sanat sanoen puutu, Virret veisaten vähene; Ennen kalliot kiviä, Umpilammet lumpehia Kuin on lauluja pitoset, Virsilöitä Keyrin kestit.

(Kasimir Leino: Runoja.)

USKON VARMAAN.

Uskon varmaan, että Suomessa on ollut aika, jolloin sen kansa kokonaisuudessaan harrasti kaunotaiteita ja niitä kokonaisuudessaan harjoitti… omalla tavallaan… aikansa kaikkia taidelajeja yleensä ja kutakin erikseen.

Se oli silloin — niin ainakin tekee mieleni kuvitella — kun Kantelettaren tunnelaulut sepitettiin, kun Kalevalan sankarirunot luotiin, kun lukemattomien loihtujen runous syntyi ja kasvoi, ja kun kantele joka miehen polvella helisi.

Mikä omituinen viehätys kutsua eteensä noita aikoja! Kuvitella, että jokainen mies ja nainen — tai vaikka kymmenes tai olkoonpa vaikka sadaskin — oli runoniekka, lauluseppä tai ainakin laulaja ja soittaja; — ajatella, että joka kylässä, kenties joka talossakin oli luova taiteilija, runojentekijä tai satujensanelija, ja että koko kylän väki oli tähän taiteeseen innostunut ja sitä rakasti; — että naisilla oli omat lempirunoilijansa ja miehillä omansa, samoinkuin nuorukaisilla ja neitosillakin, että ne olivat heillä aina mielessään ja että he muistelivat, mitä olivat muilta kuulleet, ja lisäilivät omasta itsestään sen, mitä eivät muistaneet.

Ja että joka tupa oli teatteri, jossa talvisin iltapimeän tultua jokainen voi päästä kuulemaan parasta, mitä heidän taiteensa voi tarjota. Ja se taide, se oli samaa, jota me vielä tänäkin päivänä ihastuksella mainitsemme: Suomen kansan omaa, vanhaa runoutta ja soittoa! Se oli köyhimmänkin kuultavata, se kykeni kaikkia ilahuttamaan, kaikkien tunteita tulkitsemaan ja kaikkien huolia huojentamaan!

Jospa voisi siirtyä ajassa takaisin ja päästä vaeltamaan entisille "Kalevalan kankahille" kaikkea tuota kuulemaan ja näkemään!

Kuulemaan, kuinka yksinäinen tyttö kulkee metsäpolkua ja hyräilee mielentilansa laulussa, joka syntyy hänen kulkiessaan, kuinka nuori mies metsää kävellessään lepyttelee sen haltijoita omalla sepittämällään loihdulla ja kuinka miniä käsikiveä vääntäessään pukee runomuotoon vanhan kotinsa kaipuun. Näkemään, kuinka tupa kokoutuu kansaa täyteen… kaikki eivät sinne mahdukaan… ja siellä sisällä vanhat laulajat, sormet sormien lomassa, esittävät osia maailman luomisesta, Väinämöisestä, Ilmarisesta, Kullervon kurjasta kohtalosta, Sammon ryöstöstä ja Pohjolan häistä. Kuinka vanhain lopetettua astuu esille uusia miehiä uusi-aiheisilla, vasta sepittämillään säkeillä, kuinka heitä arvostellaan, kuinka he saavat suosiota ja hyvähuutoja tai joutuvat ankarankin arvostelun alaisiksi.

Ja näitä iloja kestää, vuoroin yhdessä talossa, vuoroin toisessa, kestää myöhään yöhön. Vihdoin väki hajautuu, lähtee kotiinsa, mutta metsänpolkuja suurissa joukoissa kävellen tai tyyniä selkiä valoisina kesäöinä soudellen keskustelevat he "taidekysymyksistään" ja vaihtavat mielipiteitä siitä, mitä olivat kuulleet.

Aate synnyttää aatteen, ennen kuultu runo ja laulu antaa aihetta uusien syntymiseen, vaatimukset nousevat, aisti kehittyy, eri suunnat taistelevat keskenään uusissa laulujuhlissa ja kilpalaulajaisissa, lyyrillinen runo ja kertomarunous voittavat vuorotellen alaa ja toisin ajoin rakastetaan laulua enemmän kuin soittoa, suorasanaista enemmän kuin runoa.

Minä uskon, että ne ajat ovat olleet olemassa.

(Juhani Aho: Tyven meri.)

VIIKINKEJÄ SUOMENRETKILLÄ SUOMALAISIA VIIKINKIRETKILLÄ

JUMALAN KAULAKORISTE.

Tore Hundin retki Perman maahan.

Sinä talvena oleskeli kuningas Olavi Sarpsborgissa ja hänellä oli siellä luonaan paljon miehiä. Silloin lähetti hän Karlen asioilleen pohjan puolelle maata. Karle meni ensin ylämaihin ja sitten pohjoisessa vuorien yli, tuli Nidarosiin ja otti siellä kuninkaan tavaraa niin paljon kuin hän niistä oli edeltäpäin ilmoituttanut, ja hyvän laivan, joka hänestä näytti kelpaavan sitä retkeä varten, minkä kuningas oli antanut hänen tehtäväkseen, nimittäin että hänen oli mentävä pohjolaan Perman maahan. Oli sovittu niin, että Karle olisi yhtiössä kuninkaan kanssa niin, että kummankin oli pantava tavarat tasan.

Karle ohjasi keväällä varhain laivansa pohjoista kohti Haalogalandiin. Siellä liittyi hänen seuraansa hänen veljensä Gunstein, ja hänellä oli kauppatavaraa omaan lukuunsa; siinä laivassa oli noin 25 miestä. He lähtivät heti varhain keväällä pohjoista kohti Finmarkeniin. Tore Hund sai kuulla tästä; silloin lähetti hän miehiä ja sanan veljeksille, että hänellä oli aikomus kesällä lähteä Perman maahan ja sanoi toivovansa, että matkustettaisiin yhdessä ja että kullakin olisi yhtä suuri osa anastettavasta saaliista. Karle ja Gunstein lähettivät hänelle sen vastauksen, että Toren oli otettava 25 miestä, samoinkuin hekin; ja voitettava saalis oli jaettava tasan laivojen kesken, paitsi kauppatavara, joka miehillä oli mukanaan. Mutta kun Toren lähettiläät palasivat, oli hän jo antanut asettaa esiin suuren sotalaivan, jonka hän omisti, ja laitattanut sen kuntoon. Hän otti siihen laivaan talonsa miehet, ja laivassa oli lähes 80 miestä. Torella yksin oli tämän miehistön johto ja samoin kaikki heidän matkalla voitettavansa saalis. Mutta kun Tore oli saanut kaikki kuntoon, ohjasi hän laivansa pohjoista kohti rannikkoa myöten ja tapasi Karlen Sandvärissä. Sitten jatkoivat he matkaansa yhdessä ja saivat hyvän myötätuulen. Gunstein sanoi veljellensä Karlelle, niinpiankun he ja Tore olivat kohdanneet toisensa, että Torella hänen mielestään oli liika paljon miehiä. "Ja minä luulen", sanoo hän, "että meidän olisi viisaampaa kääntyä takaisin eikä lähteä matkalle näin, kun olemme kokonaan Toren vallassa, sillä minä en luota siihen mieheen." Karle sanoi: "En minä käänny takaisin; vaan onhan niinkin, että jos tiesin kotona Langössä, että Torella tulisi matkallaan meidän kanssamme olemaan niin suuri miesjoukko kuin hänellä on, olisi meilläkin ollut enemmän miehiä mukanamme." Veljekset puhuivat tästä Torelle ja kysyivät, mikä oli syynä siihen, että hänellä oli mukanaan paljoa enemmän miehiä kuin mistä oli ollut puhetta. Hän vastasi näin: "Meillä on suuri laiva, jossa tarvitaan paljon väkeä; minusta näyttää, ett'ei näin vaarallisella retkellä koskaan voi olla liika paljon hyviä miehiä."

He kulkivat kesän aikana useimmittain niinkuin tuuli laivoja kuletti: kun oli heikko tuuli, purjehti Karlen laiva paremmin, ja niin laskettelivat he edellä; mutta kun tuuli oli terävämpi, pysyi Toren venhe mukana; he olivat harvoin yhdessä, mutta tiesivät kuitenkin aina toisistaan.

Perman maahan tultuaan laskivat he maihin kauppakaupunkiin [Vienanjoen suussa, luultavasti sama, jolle venäläiset myöhemmin antoivat nimen Cholmogory]. Siellä syntyi kaupanteko ja ne miehet, joilla oli tavaraa mukanaan, saivat kaikki paljon nahkoja. Tore sai paljon oravannahkoja ja majavan- ja soopelinnahkoja. Myöskin Karlella oli paljon tavaraa, jolla hän osti paljon nahkoja. Mutta kun kaupanteko oli loppunut, ohjasivat he laivansa pois Wienanjokea myöten; silloin irtisanottiin sen maan miesten kanssa sovittu kaupparauha.

Mutta kun he tulivat merelle, pitivät he neuvottelun laivaväen kanssa. Tore kysyy, onko miehillä halua nousta maihin ja voittaa saalista; he vastasivat olevansa siihen halukkaita, jos oli hyvä toivo saaliista. Tore sanoo, että saalista on voitettavissa, jos retki onnistuu. "Mutta mahdollista on, että henki on vaarassa matkalla". Kaikki vastasivat tahtovansa yrittää, olisiko saalista voitettavana. Tore sanoi, että täällä oli tapa semmoinen, että kun joku varakas mies kuolee, jaetaan irtaimisto vainajan ja hänen perillistensä kesken; hänen osalleen tulee puolet tai kolmas osa, joskus vähemmän, ja se osa omaisuudesta vietiin metsiin, välistä kumpuihin, ja sen päälle ajettiin multaa; joskus rakennettiin sitä varten huoneita. Hän sanoo, että heidän olisi oltava valmiina matkalle illan tultua. Sitten sovittiin, ett'ei kukaan saisi erota toisista eikä myöskään jättäytyä jälkeen, kun johtajat sanovat, että on lähdettävä. He jättivät miehiä vartioimaan laivoja, mutta itse he menivät maihin.

Ensin oli niittymaata ja sitten suurta metsää. Tore kulki eillimäisenä, mutta veljekset Karle ja Gunstein viimeisinä. Tore käski miesten kulkea hiljaa, ja "ottakaa kaarnaa puista, niin että toiselta puulta voi nähdä toisen". He tulivat suurelle aukeamalle, mutta aukeamassa oli korkea pystyaita ja portti, joka oli lukossa. Aidan sisässä oli kuuden sen maan miehen määrä olla vartioimassa joka yö, kaksi vuorollaan kolmannen osan yöstä. Kun Tore ja muut tulivat aidan luo, olivat vartijat menneet kotiin, mutta ne, joiden heidän jälkeensä oli valvottava, eivät vielä olleet saapuneet vartioimaan. Tore meni aidan luo ja kurkotti kirveensä sen selälle ja vetihe ylös; sillä tavalla nousi hän aidan yli toiselta puolelta portin. Silloin oli myöskin Karle tullut aidan yli toiselta puolelta. He tulivat samaan aikaan portille, ottivat sulkupuun pois ja avasivat portin. Miehet tulivat silloin aituuksen sisään. Silloin sanoi Tore: "Tässä aituuksessa on kumpu, joka on luotu kullasta ja hopeasta ja mullasta; käykööt miehet siihen käsiksi; mutta aituuksessa seisoo permalaisten jumala, jonka nimi on Jomale; kukaan älköön rohjetko ryöstää häntä." Sitten menivät he kummun luo ja ottivat niin paljon tavaraa kuin jaksoivat ja kantoivat sitä vaatteissaan; paljon multaa seurasi mukana, niinkuin ymmärrettävää on. Sitten käski Tore miesten lähteä pois, ja hän sanoi näin: "Menkää nyt, veljekset, Karle ja Gunstein, edeltä, mutta minä lähden viimeksi." He kääntyivät kaikki menemään portista ulos. Tore palasi takaisin Jomalen luo ja otti hopeamaljan, joka oli hänen polvillaan; se oli täynnä hopearahoja. Hän kaatoi hopean takkinsa helmaan, mutta ripaan, joka oli maljan päällä, pisti hän käsivartensa ja meni porttia kohti. Miehet olivat silloin kaikki päässeet ulos aituuksesta; silloin huomasivat he, että Tore oli jäänyt jälkeen. Karle kääntyi takaisin lähteäkseen häntä etsimään ja he kohtasivat toisensa portissa; Karle huomasi Torella hopeamaljan. Sitten riensi Karle Jomalen luo; hän näki, että sen kaulassa oli raskas koriste. Karle heilautti silloin kirveensä sitä kohti ja iski poikki niskasta nauhan, johon koriste oli kiinnitetty. Isku oli niin voimakas, että Jomalen pää putosi alas;, siitä syntyi niin suuri rysähdys, että se oli kaikkien mielestä merkillistä. Karle otti koristeen; sitten he lähtivät pois. Mutta samalla hetkellä, kun rysähdys oli tapahtunut, tulivat vartijat aukeamaan ja puhalsivat heti torviinsa. Sitten kuului torventoitotusta joka taholta. He riensivät metsän rantaan ja metsään, mutta kuulivat takaa aukeamalta päin huutoa ja melua; permalaiset olivat tulleet sinne. Tore Hund kulki miehistään viimeisenä. Kaksi miestä kulki hänen edellään säkkiä kantaen; siinä oli jotain tuhkan tapaista. Tore otti sitä käteensä ja kylvi sitä jälkeensä; joskus heitti hän sitä miesten päälle. Niin he tulivat metsästä niittymaille. He kuulivat permalaisten sotajoukon rientävän heidän jälkeensä huutaen ja ilkeästi ulvoen. He syöksivät heidän jälkeensä metsästä ja samoin molemmin puolin heitä; mutta eivät missään permalaiset tai heidän aseensa tulleet heitä niin lähelle, että siitä olisi ollut haittaa, ja siitä he päättivät, ett'eivät permalaiset heitä nähneet. Mutta kun he tulivat laivoille, astuivat Karle ja Gunstein ensiksi laivaan, sillä he olivat matkalla olleet ensimäisinä, mutta Tore jäi maihin kauas jälelle. Niinpiankun Karle ja hänen miehensä tulivat laivaansa, purkivat he teltat, ja irroittivat köydet, joilla laiva, oli kiinnitetty maihin; sitten nostivat he purjeensa ja laiva eteni nopeasti merelle.

Mutta Toren ja hänen miestensä lähtö tapahtui myöhemmin; heidän laivansa ei ollut niin helposti hoidettavissa. Mutta kun he pääsivät purjehtimaan, oli Karlen laiva jo tullut kauvas maista. Niin he molemmat purjehtivat Gandvikin [Valkea meri] poikki; yö oli vielä valoisa. He purjehtivat siis yötä päivää, kunnes Karle eräänä iltana laski maihin muutamien saarien luona; he laskivat purjeen, ankkuroivat ja odottivat veden laskeutumista, sillä heidän edessään oli suuri akanvirta [Svjatoi Nosin (pyhän niemen) luona]. Silloin tuli siihen Toren laiva; hekin ankkuroivat. Sitten työnsivät he venheen vesille; siihen astui Tore ja hänen kanssaan muutamia miehiä, ja he soutivat Karlen laivaan. Tore nousi laivaan. Veljekset tervehtivät häntä ystävällisesti. Tore pyysi Karlea antamaan hänelle koristeen: "Minusta näyttää kohtuulliselta, että minä saan ne kalleudet, jotka siellä otettiin, sillä minun ansioni oli, että pääsimme pakoon ilman mieshukkaa; mutta sinä, Karle, olisit saattanut meidät pahimpaan onnettomuuteen." Silloin sanoo Karle: "Kuningas Olavi omistaa puolet saaliista, minkä minä voitan tällä retkellä; aion luovuttaa koristeen hänelle. Mene hänen luoksensa, jos mielesi tekee; mahdollisesti antaa hän sinulle koristeen, joll'ei itse tahdo sitä pitää, sillä minä otin sen Jomalelta." Silloin vastaa Tore ja sanoo tahtovansa, että on noustava maihin saareen saalista jakamaan. Gunstein sanoo, että nyt on veden vaihtumisen aika ja että on lähdettävä purjehtimaan. Sitten vetävät he ylös peräköytensä. Mutta kun Tore näki sen, astui hän venheeseensä; he soutivat laivaansa. Karlen miehet olivat nostaneet purjeensa ja olivat jo tulleet kauas, ennenkun Toren miehet olivat saaneet purjeensa ylös.

Nyt kuljettiin niin, että Karlen laiva purjehti aina edellä, ja molemmin puolin purjehdittiin mikä suinkin voitiin. Sillä tavalla tehtiin matkaa, kunnes tultiin Geirsväriin [nykyinen Gjesvär, kalastuskylä luoteeseen päin Mageröstä, lähellä Nordkapia]; se on ensimäinen valkama pohjoisesta päin tultaessa. Sinne saapuivat molemmat laivat eräänä iltana ja asettuivat satamaan. Toren laiva oli sisäsatamassa, mutta Karlen oli sataman ulkopuolisessa osassa. Mutta kun Toren miehet olivat laittaneet telttansa, lähti hän maihin yhdessä useiden miestensä kanssa, ja he menivät Karlen laivaan; he olivat laittautuneet valmiiksi. Tore huusi laivaan ja pyysi johtajia tulemaan maihin. Veljekset lähtivät maihin, mukanaan muutamia miehiä. Silloin rupesi Tore puhumaan samaa kuin ennen, pyytäen heitä tulemaan maihin ja kantamaan jaettavaksi sen mitä sotaretkellä oli saatu. Veljekset sanoivat, ett'ei se ollut tarpeellista, ennenkun oli saavuttu kotiin. Tore sanoo, ett'ei ole tapana jättää jakamatta, kunnes on tultu kotiin, ja niin panna koetukselle ihmisten rehellisyyttä. He vaihtoivat siitä muutamia sanoja, ja kumpainenkin puoli pysyy kannassaan. Silloin lähti Tore pois, mutta kun oli tullut jonkun matkan päähän, käännähti hän ja käski väkensä odottamaan siinä. Hän huutaa Karlelle: "Tahdon puhutella sinua kahden kesken", sanoo hän. Karle meni häntä vastaan. Mutta kun he kohtasivat toisensa, iski Tore keihään hänen ruumiiseensa niin, että se meni sen läpi. Karle kuoli kohta, mutta Tore miehineen palasi laivaansa. Gunstein ja hänen miehensä näkivät Karlen kaatuvan; he juoksivat heti luo ja ottivat ruumiin ja kantoivat sen laivaansa. He ottivat heti teltat alas ja vetivät pois lautaportaan ja työnsivät laivan maista; sitten he nostivat purjeen ja menivät menojaan. Tore ja hänen miehensä näkivät sen, he purkivat telttansa ja laittautuivat pian valmiiksi. Mutta purjetta nostettaessa meni taaki rikki ja purje putosi alas poikkiteloin laivaan; se viivytti kauan Toren miehiä, ennenkun he toisen kerran saivat purjeen ylös.

Gunsteinin laiva oli ehtinyt pitkälle, ennenkun Toren laiva pääsi liikkeelle. Toren miehet sekä purjehtivat että soutivat, ja samoin tekivät Gunsteinin. He kulkivat molemmat niin kiihkeästi kuin suinkin, yötä päivää. Kesti kauan, ennenkun he yhtyivät, sillä niinpiankun tultiin saarien salmiin, oli Gunsteinin laivan helpompi päästä tieltä, mutta kuitenkin pysyttelihe Toren laiva perässä, niin että kun Gunsteinin miehet tulivat Lengjuvikiin [nykyinen Lenvik], pujahtivat he siellä maihin ja juoksivat pois laivastaan; mutta vähää myöhemmin tulivat Toren miehet sinne ja juoksivat heidän jälkeensä ja ajoivat heitä takaa. Muuan nainen sai autetuksi Gunsteinia ja piilotetuksi hänet, ja niin on sanottu, että hän oli hyvin taitava tekemään taikoja. Toren miehet menivät takaisin laivaan ja ottivat kaiken tavaran, joka oli Gunsteinin laivassa, ja panivat kiviä sijaan; he siirsivät laivan lahden ulapalle, hakkasivat reikiä siihen ja upottivat sen. Sitten purjehti Tore miehineen kotiinsa Björköhön. Gunstein ja hänen miehensä kulkivat ensin hyvin salaisesti, siirtyivät eteenpäin pikku venheissä ja olivat liikkeellä öiseen aikaan, mutta pysyivät paikoillaan päivällä; sillä tavalla he kulkivat, kunnes tulivat Björköhön ja pääsivät pois Toren alueelta. Gunstein meni ensin kotiinsa Langöhön, mutta viipyi siellä vain vähän aikaa. Sitten lähti hän etelään päin eikä pysähtynyt, ennenkun tuli Trondhjemiin, ja tapasi siellä Olavi kuninkaan ja kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut Perman retkellä. Kuningas oli pahoillaan heidän matkastaan, mutta pyysi Gunsteinia jäämään luokseen ja sanoi, että hän tulee antamaan tuomionsa hänen asiassaan, niinpiankun saa siihen tilaisuuden. Gunstein suostui siihen ja jäi nyt Olavi kuninkaan luo.

* * * * *

Eräänä päivänä kutsuu Olavi kuningas puheilleen Finn Arnenpojan ja vielä useita muitakin miehiä, joita hänellä oli tapana pitää läsnä neuvotteluissaan. Silloin ryhtyi Olavi kuningas puhumaan ja sanoi: "Se päätös on nyt vakaantunut mielessäni, että minä keväällä aion vaatia sekä väkeä että laivoja ja sitten koko saamallani sotajoukolla lähteä Knut mahtavata vastaan. Nyt sanon sinulle, Finn Arnenpoika, että sinun on mentävä lähettiläänäni pohjoiseen päin, Haalogalandiin."

Finnin matkalta on mainittava, että hänellä oli pursi ja siinä noin 30 miestä. Finn lähetti miehiä Björköhön Tore Hundin luo vaatimaan sotaväkeä sieltä niinkuin muualtakin. Mutta kun kuninkaan lähettiläs tuli Toren luo, valmistautui tämä matkalle ja otti talonsa väestä miehistön samaan laivaan, joka hänellä edellisenä kesänä oli ollut Perman retkellä; sen varusti hän omalla kustannuksellaan. Finn kutsui Vaaganiin kaikki ne haalogalantilaiset, jotka olivat pohjoisesta päin; niin kokoontui sinne keväällä suuri joukko ja ne odottivat kaikki siellä Finnin saapumista; myöskin Tore Hund oli tullut. Mutta kun Finn saapui, soitatti hän koolle kaiken sotaväen käräjiin ja niissä käräjissä näyttivät miehet aseensa. Mutta kun se oli toimitettu, sanoi Finn: "Sinulta kysyn, Tore Hund, minkä tarjouksen aiot tehdä kuningas Olaville siitä, että tapoit Karlen, hänen miehensä, ja siitä, että ryöstit kuninkaan tavaran Lengjuvikissä? Minulla on kuninkaan valtuus siinä asiassa; mutta nyt tahdon kuulla sinun vastauksesi." Tore katsahti ympärilleen ja huomasi, että molemmin puolin seisoi monta täysin asestettua miestä; hän tunsi Gunsteinin ja monta muuta Karlen sukulaista. Silloin sanoi Tore: "Tarjoukseni on pian tehty, Finn, minä jätän asiani kuninkaan tuomittavaksi, mitä hän minulta vaatii." Finn vastaa: "Näyttää eniten luultavalta, että sinulle ei suoda niin suurta kunniaa, sillä nyt on sinun jätettävä asiasi minun tuomittavakseni, jos tahdot saada sen sovituksi." Tore sanoo: "Silloinpa olen sitä mieltä, että asia on joutunut hyviin käsiin enkä minä aio vetäytyä pois."

Sitten luettelee Finn sovinnon ehdot, että Toren oli suoritettava kuninkaalle kymmenen naulaa kultaa, ja Gunsteinille ja hänen sukulaisilleen toiset kymmenen naulaa, ja ryöväyksestä ja tavaran menettämisestä kolmannet kymmenen naulaa. "Mutta sinun on maksettava nyt heti", sanoo hän. Tore sanoo: "Tämä on suuri rahasakko." — "On toinenkin ehto, se, että muutoin on kaikki sovinto lopussa", sanoi Finn. Tore sanoo, että Finnin oli annettava hänelle sen verran aikaa, että hän ehtii lainata seuralaisiltaan. Finn vaati häneltä suoritusta heti paikalla ja mainitsi sitä paitsi, että Toren olisi luovutettava se suuri kaulakoriste, jonka hän oli ottanut kuolleelta Karlelta. Tore sanoi, ett'ei hän ollut ottanut mitään kaulakoristetta. Silloin astui Gunstein esiin ja sanoi, että Karlella heidän erotessaan oli ollut koriste kaulassaan, "mutta kun me otimme hänen ruumiinsa, oli se poissa." Tore sanoi, ett'ei hän ollut huomannut koristetta, mutta jos meillä on jotain koristetta, niin kai se on kotona Björkössä. Silloin laski Finn keihään kären Toren rintaan ja vaati koristetta esille; Tore otti silloin koristeen kaulastaan ja antoi sen Finnille.

Sitten meni Finn laivaansa ja purjehti pois. Tore lähti myöhemmin satamasta; mutta kun hän sai purjeensa pystyyn, ohjasi hän ulos merelle ja purjehti Englannin merelle ja tuli Englantiin, jossa Knut kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan. Silloin kävi selville, että Torella siellä oli paljon irtainta; hänellä oli siellä kaikki ne tavarat, jotka hän ja Karle olivat ottaneet Permanmaalta. Finn Arnenpoika saapui joukkoineen Olavi kuninkaan luo ja kertoi matkastaan ja sanoi vielä luulevansa, että Tore oli lähtenyt pois maasta ja mennyt Englantiin, "ja minä luulen, että hän tuottaa meille vielä paljon vahinkoa." Kuningas sanoi: "Minäkin luulen, että Toresta on tuleva meille vihamies, mutta minä luulen aina paremmaksi, että hän on meistä kaukana kuin meitä lähellä."

(Snorrc Sturlason: Olavi pyhän taru.)

TYTTÄREN KOSTO.

Oli suuri sotilas nimeltä Agne, kuuluisa ja mahtava kuningas ja kaikin puolin tarmokas mies. Eräänä kesänä purjehti hän sotajoukkoineen Suomeen, nousi maihin ja hävitti maata. Suomalaiset kokosivat suuren joukon ja lähtivät taisteluun; heidän päällikkönsä nimi oli Froste. Syntyi suuri taistelu, mutta Agne kuningas sai voiton; Froste kaatui ja paljon muita hänen kerallaan. Agne kuningas kiersi Suomen maata, valloitti sen ja otti suuren sotasaaliin; hän otti mukaansa Frosten tyttären Skjaalvin ja tämän veljen Logen.

Mutta kun hän tuli kotiinsa länsimaille, laski hän maihin Stoksundissa [Stoksund on nykyinen Tukholman Norrström Mälarin ja meren välillä] ja pystytti telttansa metsäiselle rannalle.

Kuninkaalla oli kaulassaan kultainen koriste. Hän meni ottamaan Skjaalvia omaksensa. Tämä pyysi kuningasta viettämään juhlaa hänen isävainajansa muistoksi. Kuningas kutsui silloin luokseen monta suurmiestä ja pani toimeen suuret pidot. Hänen maineensa oli kasvanut paljon tästä retkestä. Pidettiin siis suuret juomingit.

Mutta kun kuningas oli juopunut, pyysi Skjaalv häntä varomaan koristetta, joka hänellä oli kaulallaan. Kuningas otti koristeen ja kiersi sen kaulaansa, ennenkun meni maata.

Makuuteltta oli metsän rinnassa suuren puun alla, joka suojasi sitä auringolta. Kun Agne kuningas oli vaipunut uneen, otti Skjaalv paksun nuoran ja kiinnitti sen koristeeseen. Hänen miehensä löivät samalla teltan kannattimet alas ja nakkasivat nuoran puun oksaan ja kiskasivat sitten niin, että kuningas jäi riippumaan melkein oksien tasalle, ja se oli hänen loppunsa.

Skjaalv ja hänen miehensä juoksivat muutamaan laivaan ja soutivat pois. Agne kuningas poltettiin sitten siinä, länsipuolella Stoksundia.

(Ynglingataru.)

Gunhild ja lappalaiset.

Erik Haraldin poika purjehti pohjoista kohti Finnmarkeniin ja aina Perman maahan saakka, taisteli siellä suuren taistelun ja sai voiton. Kun hän tuli takaisin Finnmarkeniin, saivat hänen miehensä käsiinsä eräässä kodassa naisen, jonka vertaista kauneudessa he eivät olleet nähneet. Hänen nimensä oli Gunhild ja hän sanoi, että hänen isänsä asui Haalogalandissa ja oli nimeltään Assur Tote.

"Olen ollut täällä", sanoi Gunhild, "oppimassa taikatietoja niiltä kahdelta lappalaiselta, jotka ovat taitavimmat täällä Finnmarkenissa. He tahtovat molemmat naida minut. He ovat niin taitavia, että seuraavat jälkiä myöten kuin koirat, sekä leudolla säällä että hankiaisella, ja he hiihtävät niin hyvin, ettei mikään voi päästä heitä pakoon, ei ihminen eikä eläin, ja he osuvat kaikkeen, mihin ampuvat. Niinpä he ovat tappaneet jokaisen, joka on lähestynyt tätä paikkaa, ja jos he vihastuvat, niin pyörii maa heidän silmäinsä edessä, ja jos mikä elävä olento tulee heidän katseensa piiriin, niin se kaatuu kuolleena maahan. Elkää nyt millään muotoa joutuko heidän tielleen, minä piilotan teidät tähän kotaan. Koettakaamme, saammeko heidät hengiltä."

He suostuivat siihen, että hän piilottaisi heidät. Hän otti säkin, ja miehistä näytti kuin siinä olisi ollut tuhkaa. Gunhild pisti kätensä sen sisään ja kylvi sitä sekä kodan ulkopuolelle että sen sisään.

Hetken kuluttua tulivat lappalaiset kotiin; he kysyivät, ketä tänne on tullut, mutta hän vastaa, ettei tänne ole tullut ketään. Se oli lappalaisista merkillistä, kun he olivat seuranneet jälkiä kodalle saakka eivätkä sitten löydäkään mitään.

Sitten tekevät he tulen ja laittavat ruokaa, mutta kun he ovat syöneet kyllänsä, valmistaa Gunhild vuoteensa. Ja niin oli tapahtunut tätä ennen kolmena yönä peräkkäin, että Gunhild oli nukkunut, mutta miehet olivat valvoneet ja vartioineet toisiansa mustasukkaisuudesta.

Nyt sanoo Gunhild: "Tulkaahan tänne ja paneutukaa toinen toiselle puolelle minua." He ilostuivat siitä ja tekivät niin. Hän kietoi käden kummankin kaulaan. He nukkuvat heti, mutta hän herättää heidät, ja taas he nukkuvat heti ja niin sikeästi, että hän tuskin saa heidät herätetyksi; ja taas he nukkuvat ja silloin hän ei saa heitä ollenkaan hereille. Hän nostaa heitä ylös, mutta he nukkuvat yhä.

Silloin ottaa hän kaksi suurta hylkeen nahkaa ja vetää ne heidän korviinsa ja sitoo ne lujasti kainalojen alta. Sitten hän antaa merkin kuninkaan miehille, he hyökkäävät esiin ja iskevät lappalaiset kuoliaaksi ja vetävät heidät ulos kodasta.

Seuraavana yönä oli niin ankara ukkonen, etteivät he voineet purjehtia pois, mutta aamulla menivät he laivalle, otettuaan Gunhildin mukaansa, ja veivät hänet Eerikin luo. Eerik purjehti hänen kanssaan Haalogalandiin; hän meni Assur Toten luo ja sanoi tahtovansa hänen tyttärensä omakseen. Assur suostui siihen ja niin sai Eerik Gunhildin ja vei hänet mukanaan etelään.

(Harald Haarfagerin tavu.)

RUOTSILL' OLI VASTUS SUUR'.

Ruotsill' oli vastus suur' karjalaisista vaiva juur'; he meren yli tulit Mälariin, tyynell' ja myrskyll' liikuit siin'; he Ruotsin saaristoon pujahdit sotajoukoll' uljaall' useinkin. Kerran johtui heille mielehen, ett' he Sigtunan kaupungin polttaisit. Ja he poltit sen niin täydellisest' ei nouse se koskaan totisest. Juhana arkkipiispa tapettiin siellä, siitä moni pakana on hyvällä miellä, kristittyin vahingost' iloita mahtaa nyt Karjalan kansa ja Venäjän valta.

(Ruotsin vanha riimihronihka.)

VIIKINGIT SUOMENSUKUISTEN KIMPUSSA.

Sinä kevännä hankkivat Torolf ja Egil itselleen miehiä ja varustivat suuren pitkälaidan. Kesän tultua he lähtivät sotaretkelle itäänpäin ja hävittivät maita, olivat monessa taistelussa ja saivat paljon saalista. He suuntasivat kulkunsa Kuurinmaahan ja solmivat puolen kuukauden välirauhan asukkaiden kanssa. Heillä oli kauppakokous heidän kanssaan. Kun se oli päättynyt, alkoivat he hävittää ja nousivat maihin eri paikoissa. Eräänä päivänä laskivat he maihin suuren kymin suuhun. Rannikko kasvoi suurta metsää. He päättivät tässä tunkeutua sisämaahan. Väki jaettiin kaksitoistamiehisiin joukkueihin. He kulkivat metsän läpi eikä siitä sitten enää ollut pitkä matka, ennenkun asuttu seutu alkoi. Siellä he ryöstivät ja tappoivat, ja kansa pakeni, kunnes heille ei enää tehty mitään vastarintaa.

Illan tultua Torolf puhallutti paluumerkin. Kaikki palasivat siitä, missä sattuivat olemaan, takaisin metsään.

Kun Torolf tarkasti miehiään, eivät Egil eikä hänen miehensä olleet mukana. Pimeni pimenemistään eikä häntä enää luultu voitavan löytää.

Egil oli, seuranaan kaksitoista miestä, mennyt toisen metsän läpi. Pian näkivät he edessään laakeita tasankoja ja asuttuja seutuja. Vähän matkan päässä oli talo. He riensivät sinne.

Perille tultuaan hyökkäsivät he erääseen taloon. Väki ei ollut kotona. He ottivat kaiken irtaimen tavaran, minkä saivat käsiinsä. Talossa oli monta huonetta, niin että heiltä kului aikaa siihen.

Tultuaan taas ulos ja vähän matkaa talosta, oli heidän ja metsän välillä väkeä koolla. Kiireellä lähestyivät he heitä.

Korkea pystyaita kulki talosta metsän rantaan.

Egil käski, että muiden oli tultava hänen jälestään niin, ett'ei heidän päälleen voitaisi tunkea kaikilta tahoilta. He tekivät niin. Etumaisena kulki Egil ja sitten muut toinen toistaan niin lähellä, ett'ei riviä voitu murtaa.

Kuurilaiset ahdistivat heitä kovasti, heittäen keihäitä ja ampuen jousilla, mutta eivät antautuneet käsikähmään.

Kulkiessaan aitovartta näkivät Egil ja hänen miehensä yhtäkkiä toisen aidan, joka tuli toisaalta ja yhtyi ensimäiseen. Siinä säkeytyivät he molempain kulmaukseen eivätkä päässeet eteenpäin.

Kuurilaiset kävivät tässä heidän kimppuunsa, toiset pistellen keihäillä ja miekoilla aidan läpi, toiset heitellen vaatteita heidän aseidensa päälle.

Egil ja hänen miehensä haavoittuivat. Heidät vangittiin ja sidottiin. Sitten vietiin heidät taloon.

Se oli mahtavan ja varakkaan miehen talo. Hänellä oli aikamiespoika.

He neuvottelivat siitä, mitä vangeille oli tehtävä. Talonpojan mielestä olisivat he jokikinen olleet tapettavat. Hänen poikansa arveli kuitenkin, että nyt oli jo niin pimeä, ett'ei olisi mitään iloa heidän kiduttamisestaan. Hän pyysi, että odotettaisiin aamuun.

Sitten sysättiin heidät muutamaan huoneeseen ja kytkettiin kovaan. Egil sidottiin käsistään ja jaloistaan paaluun. Huone lukittiin lujaan, ja kuurilaiset menivät tupaan, söivät, olivat hyvin hyvillään ja joivat.

Egil ponnisti kaikki voimansa ja nytkytteli paalua, kunnes se irtautui lattiasta. Sitten se kaatui.

Hän kiersihe siitä pois, päästeli hampaillaan irti kätensä ja longisti sitten jalkansa auki. Sen tehtyään vapautti hän toverinsa.

Kun kaikki olivat päässeet irti, alkoivat he tarkastella, mistä olisi paras päästä ulos. Huoneen sivuseinät olivat suurista hirsistä, mutta pääty oli laudoista. He syöksivät niitä kohti ja murskasivat ne. Niin olivat he tulleet toiseen huoneeseen. Senkin seinät olivat hirsistä.

Silloin kuulivat he syvällä jalkainsa alla miehenääniä. He haparoivat ympärilleen ja löysivät lattiasta luukun, jonka avasivat. Sen alla oli syvä hauta. Siitä kuului ääniä. Egil kysyi, mitä he olivat miehiään. Se, joka vastasi, sanoi olevansa nimeltään Åke. Egil kysyi, tahtoiko hän päästä pois haudasta. Åke sanoi hyvin mielellään tahtovansa. He laskivat aukkoon ne nuorat, joilla olivat olleet sidotut ja vetivät ylös kolme miestä.

Åke sanoi, että ne kaksi muuta olivat hänen poikiaan. He olivat tanskalaisia miehiä ja olivat joutuneet vangeiksi sotaretkellä edellisenä kesänä.

"Talvella oli minun hyvä olla", sanoi hän. "Minulla oli melkein koko ajan tehtävänä talonpojan karjan hoitaminen, mutta poikani olivat kovassa orjuudessa ja tyytymättömiä oloonsa. Keväällä teimme tiukan päätöksen ja juoksimme tiehemme. Meidät saatiin kiinni ja sitten meidät pantiin tähän hautaan."

"Sinä kai tunnet tarkoin tämän talon?" kysyi Egil. "Mitä tietä me parhaiten voimme päästä ulos?" Åke sanoi, että siinä vielä oli yksi lautaseinä.

"Murtakaa se, niin tulette eloaittaan, ja siitä pääsee estämättä ulos."

He mursivat lautaseinän ja olivat niin aitassa. Sitten menivät he ulos.

Oli pilkkosen pimeä. Egilin miehet olivat sitä mieltä, että olisi riennettävä metsään.

"Koska tuntenet talon, niin näytä meille, missä täällä olisi jotain ottamista", sanoi Egil Åkelie.

Tämä vastasi, että täällä kyllä oli irtainta tavaraa kuinka paljon tahansa.

"Täällä on suuri ullakkohuone, jossa talonpoika nukkuu. Siellä on aseita kuinka paljon tahansa."

Egil pyysi miehiään seuraamaan häntä sinne. Tultuaan portaille he näkivät, että ovi oli auki. Siellä näkyi tulta ja palvelijat laittoivat vuoteita. Egil käski muutamain miestensä pysähtyä alhaalle ja pitää huolta siitä, ett'ei kukaan pääse ulos. Itse juoksi hän huoneeseen. Siellä oli aseita suuret määrät. Ne hän antoi miehilleen. Sitten tappoivat he kaikki, jotka olivat sisällä. Nyt saivat hänen seuralaisensa täydet tamineet.

Åke meni paikkaan, jossa oli irtonainen lattiapalkki ja nosti sen ylös ja kehoitti menemään allaolevaan huoneeseen. He ottivat tulta ja menivät sinne. Sinne oli talonpoika kätkenyt kaikki aarteensa. Siellä oli iso määrä kalleuksia ja paljon hopeaa. Miehet sälyttivät niitä selkäänsä ja kantoivat ulos. Egil otti aika suuren simakannun ja kantoi sen kainalossaan ulos. Kun he olivat tulleet metsään, pysähtyi Egil ja sanoi:

"Tämä on kurjaa, sankareille arvotonta menoa. Me olemme varastaneet talonpojan tavaran, hänen siitä mitään tietämättä. Semmoista häpeää ei saa meille tapahtua. Palatkaamme takaisin taloon ja antakaamme hänelle tieto siitä, mitä siellä on tapahtunut."

Kaikki panivat vastaan, he tahtoivat takaisin laivaan. Egil asetti simakannunsa maahan. Sitten lähti hän juoksemaan taloa kohti.

Perille tultuaan näki hän palvelijain tulevan keittohuoneesta ja kantavan ruoka-astioita tupaan. Keittohuoneessa näki hän kattiloita kiehumassa suurella tulella. Hän meni sinne.

Suuria halkohirsiä oli vedetty sinne ja tuli oli tehty niinkuin maan tapa oli: hirren toinen pää sytytettiin ja jätettiin palamaan.

Egil tarttui hirteen, meni tuvan luo ja nosti hirren palavan pään räystään tuoheen. Se syttyi heti palamaan.

Vähän matkaa siitä oli halkopino. Hän pinosi halot tuvan oven eteen. Tuli syöpyi pian kattolautoihin.

Miehet, jotka istuivat tuvassa ja joivat, eivät tienneet mitään, ennenkun katto oli ilmitulessa. He hyökkäsivät ovelle. Siitä ei ollut mukava päästä ulos sekä halkojen tähden että sentähden, että Egil vartioi ovea ja tappoi kynnyksellä ja ulkona kaikki, jotka pyrkivät ulos.

Talonpoika kysyi, kuka siellä tulta sillä tavalla hoiti.

"Juuri se hoitaa täällä tällä tavalla tulta, jonka eilen illalla olisit voinut luulla sitä vähimmin tekevän", vastasi Egil. "Eikä sinun tarvitse pyytää minulta kuumempaa kylyä kuin mitä nyt lämmitän. Saaos hyvä löyly palkkioksi siitä pehmeästä vuoteesta, jonka tarjosit minulle ja miehilleni. Olen se sama Egil, jonka kahlehdit ja sidotit paaluun siinä huoneessa, jonka niin huolellisesti lukitsitte. Minä palkitsen vastaanottosi niin hyvin kuin olet ansainnut."

Samassa aikoi talonpoika pujahtaa ulos pimeään Egilin ohitse. Silloin iski Egil hänet hengiltä ja monelle muullekin hän antoi kuoliniskun.

Se tapahtui vain muutama silmänräpäys ennen kuin tupa palaen romahti kokoon.

Useimmat, jotka olivat siellä sisällä, menettivät henkensä.

Egil palasi takaisin metsään. Hän tapasi siellä seuralaisensa ja he menivät kaikki laivaan. Egil sanoi, että hän tahtoi pitää erikoissaaliinaan simakannun, joka hänellä oli kainalossaan. Se oli täynnä hopeaa.

Torolf ja kaikki muut olivat kovin iloissaan, kun Egil tuli.

Heti aamun koitteessa lähtivät he maista. Åke ja hänen poikansa olivat Egilin seurassa.

Syyskesällä he purjehtivat Tanskanmaahan, asettuivat sielläkin väijymään kauppalaivoja ja ryöstivät mitä saivat.

(Egil Skalle-Grimssonin taru.)

MUUAN MERITAISTELU.

Valdemar Suuri lähetti v:na 1170 laivastonsa ahdistamaan Tanskan rannikoita ryöstäviä merirosvoja. Hän käski sotamiehensä lähestyä näitä vihollisia varovaisesti, sillä heillä oli tapana taistellessa käyttää enemmän viekkautta kuin urhoollisuutta.

"Vihollisen laivaston lähestyessä, sanoi kuningas, he laskevat laivansa maalle, piiloutuvat lymypaikkoihin ja antavat vihollistensa muka mieltä myöten itseänsä ahdistaa, mutta kun he huomaavat, että heidän ahdistajansa ovat hajonneet eri tahoille pitkin rannikkoa, he yht'äkkiä hyökkäävät piilopaikoistansa esille, tarttuvat käsin vihollistensa laivoihin, vetävät ne rannalle, surmaavat laivamiehet kiviä ja nuolia heittämällä, lävistävät laivat keihäillä ja tekevät ne kelpaamattomiksi lukuisia reikiä niihin iskemällä. Vaikka nämä viholliset siis näyttävätkin pakenevan, ei heitä pidä ajaa takaa, sillä heidän pakonsa on yhtä vaarallinen kuin hyökkäyksensä."

Kuningas neuvoi senvuoksi lähtijöitä pitämään laivastoa rantautuessa koossa ja taas ryhtymään tappeluun järjestetyissä riveissä. Siten tulisivat he saamaan varman voiton vihollisista, jotka taistelivat aseettomina ja melkein alastomina. —

Laivasto purjehti nyt Ölannin saarelle. Saatuansa saaren asukkailta kuulla, että Virolaiset ja Kuurilaiset ryöstivät läheistä satamaa, lähtivät Tanskalaiset kilvan purjehtimaan sinne muistamatta kuninkaan neuvoa. Virolaiset olivat yhdellä laivalla sataman suussa pitämässä vahtia ja alkoivat heti soutaa ulapalle, antamatta tovereillensa minkäänlaista tietoa vihollisen lähestymisestä. Merirosvot huomasivat kuitenkin uhkaavan vaaran, vetivät laivansa maalle ja kätkeytyivät läheiseen metsään. Kaksi Tanskalaista souti aluksensa kaikin voimin rannalle, ja he saavuttivat kaikkine laivamiehinensä pitkällisen puolustuksen jälkeen surmansa raakalaisten iskuista. Kaksi Absalon-piispan urhoollista ritaria riensi toveriensa avuksi, mutta hekin joutuivat surman omiksi. Eräs kolmas ritari, suuttuneena kumppaniensa kuolemasta, nousi maalle toisessa paikassa ja saavutti samanlaisen kuoleman. Kuurilaiset hakkasivat kirveillänsä reikiä vihollisten laivoihin ja upottivat ne mereen. Kristoffer, kuninkaan poika, nähtyänsä edellisten kohtalon, lakkautti soutamisen ja koetti estää alustansa maalle menemästä. Mutta laiva kulkeutui kuitenkin sivuttaisin rannalle ja viholliset ottivat sen vastaan sellaisella kivisateella, että laivamiehillä oli täysi työ itsensä puolustamisessa. Vihollisen ahdistamiseen ei jäänyt mitään aikaa. Tanskalainen sankari Esbern Snare, peläten että Kristoffer joutuisi tuhon omaksi, kuljetti laivansa keskelle kivisadetta ja pelasti siten nuorukaisen, asettuen hänen ja Kuurilaisten väliin.

Viholliset tarttuivat nyt kaikin voimin Esbernin laivaan, haavoittivat keulassa olevat miehet ja vetivät laivan matalalle. Esbern ollen laivan perässä, laukaisi kolme kertaa heittokoneensa vihollisiin osaamatta, särki sitten koko koneen, hyökkäsi aseilla varustettuna laivan perästä keulaan ja taisteli yksinänsä ihmeteltävän urhoollisesti melkoisen ajan vihollisten kanssa. Vihdoin oli hän kivien ja nuolien satutuksesta ja iskuista niin väsynyt, että hän töintuskin jaksoi kävellä laivan perään, johon hän asettui istumaan. Tovereistaan oli hänellä vain yksi ainoa jälellä, sillä kaikki muut olivat pelosta heittäytyneet mereen. Kuurilaiset puhkoivat rautakärkisillä lyömäaseillaan jo reikiä laivan kylkiin ja tunkeusivat itse laivaan. Silloin Esbern kokosi viimeiset voimansa, ajoi heidät kolme kertaa pakoon ja käytti vihollisten heittämiä keihäitä aseina heitä itseänsä vastaan. Vähissä voimin täytyi hänen taas peräytyä, mutta silloin heitettiin hänen päähänsä kivi niin lujasti, että hän kaatui pyörtyneenä laivansa perään. Viholliset nousivat nyt laivaan ja aikoivat iskeä hänen päänsä poikki, mutta ainoa laivalle jäänyt toveri nosti hänet taas pystyyn, jonka jälkeen Kuurilaiset, peläten uutta taistelua, peräytyivät. Toinnuttuansa näki hän vihollisia kaikkialla laivassa, ryhtyi taas taisteluun, karkoitti heidät vielä kerran, mutta vaipui sitten tajuttomana maston viereen.

Siinä olisi hänet ehkä surma saavuttanut, jolleivät Kristofferin soutajat olisi häntä pelastaneet. Muut Tanskalaiset tulivat tästä varovaisemmiksi ja pysyttelivät etäämmällä rannasta, ahdistellen sieltä vastustajiansa lingoilla ja heittokeihäillä.

Yön tullen keskeytyi taistelu ja Tanskalaiset asettivat laivoja sataman edustalle estääksensä merirosvoja yön aikana pakenemasta. Kuurilaiset tekivät osaksi omista, osaksi vihollisilta ottamistansa laivoista sekä isoista puunrungoista kaupungintapaisen varustuksen, jossa oli kaksi hyvin ahdasta ja matalaa sisäänkäytävää. Sen sivut verhosivat he ulkopuolelta useampiin kerroksiin sovitetuilla purjeilla. Toiset heistä teroittivat puita, toiset kokoilivat rannalta kiviä seuraavan päivän taistelua varten. Rohkeuttansa he ylläpitivät laululla ja tanssilla.

Alakuloisina viettivät Tanskalaiset yönsä, kunnes Kristofferin kirjuri, eräs englantilainen mies, rohkaisi heitä kertomalla muinaisaikain sankaritöitä ja kehoittamalla heitä miehuullisesti kostamaan toveriensa kuoleman. Seuraavana aamuna Tanskalaiset nousivat maalle ja sotarinta järjestettiin niin, että aatelismiehet tulivat ensi riviin, sitten muu väki. Kuurilaiset hyökkäsivät leiristänsä heitä vastaan kovasti huutaen, ei järjestetyissä riveissä, vaan mikä missäkin. Heidän huutonsa ja melunsa oli niin kova, että Tanskalaisten jälkirivin miehet säikähtyneinä lähtivät pakoon. Eturivin miehet ryhtyivät ankaraan vastarintaan, ja Kuurilaisten täytyi vetäytyä leiriinsä, Useat heistä surmattiin, Tanskalaisista haavottui yksi. Ensimäinen leiriin ryntäävä Tanskalainen sai puulla niin kovan iskun, että hän kuoli. Muut Tanskalaiset kuitenkin väkirynnäköllä hyökkäsivät leiriin, kiipeilivät pitkin mastoja ylös ja tunkeutuivat varustukseen vihollisten keskelle. Viholliset surmattiin niin tyystin, ett'ei edes onnettomuuden sanansaattajaa jäänyt henkiin.

(Saxo: A.H. Snellmannin suomennos.)

KARSIKOSSA.

Korkean kuusen kupeella, joka äskettäin oli karsittu oksattomaksi aivan latvatupsua myöten, seisoi äänetönnä miesjoukko metsäisellä mäelle. Mäen alla oli tiheä, heleänvehreä vesakko, joka ulottui jokeen asti, mikä ikäänkuin metsään auennut, valkealta välkähtävä valorako etäämmältä halkasi tuon muuten melkein rajattoman, yhtä lakean ja yhtä tasaisen, tummanruskean korven. Tuon leveän, sydänkesällä korkea-äyräisen joen rannalla oli juuri mäen kohdalla pieni kylä, puolenkymmentä matalaa, harmajaa taloa yhdessä rypäleessä, jotka ikäänkuin puolittain painautuivat viereisen metsän kätköön.

Tuonne joelle ja kylään päin miehet vakavina katselivat. Joki oli Kemijoki ja se heidän kylänsä oli Sihtuunan (Liedakkalan) kylä. He olivat sieltä nyt päivällä kantaneet notkon läpi tänne mäelle, kalmistoon, kylänsä vanhimman, jota miehistä useat isoäidikseen sanoivat. He olivat peittäneet vainajan soramäkeen, luoneet siihen pienen kummun ja karsineet sen vierestä kuusen — nuo ennemmin karsitut puut, jotka kuivina törröttivät mäellä, ne merkitsivät useimmat sen polven miesten ja naisten leposijoja, joista nyt haudattu muorivanhus oli viimeinen.

Miehet olivat jo valmiit palaamaan kylään, he odottivat vain naisia, jotka vielä kyyhöttivät eri hautojen ympärillä. Silloin yksi nuoremmista kysäsi vanhimmalta, joka siinä kirves olalla lähtövalmiina seisoi:

— Nytkö ei ole, isä, enää yhtään hengissä niistä, jotka tämän suvannon rannalle kylän rakensivat?

— Ei, äiti oli niistä viimeinen. Täällä karsikossa ovat ne nyt kaikki hyvinä naapureina, mitä lienevät eläissään olleetkin.

— Mutta olivathan he hyviä naapureita eläissäänkin, huomautti nuorukainen.

— Aluksi huonoja, kovin huonoja… lopuksi hyviä. Mutta parasta onkin, että he ovat vieneet ne tarinansa mukaansa, silloinpa eivät enää toisten kyläinkään eläjät meiltä kysele, mistä me olemme tulleet, eivätkä meitä vieraina karso.

Isän ja pojan näin jutellessa oli siihen heidän ympärilleen koko miesjoukko ryhmittynyt kuuntelemaan. Tuo keskustelu oli hipaissut useimmille tunnettuja, mutta vain vaillinaisesti ja hämärästi tunnettuja tarinoita, sukumuistoja, joihin vanhemmat aina vain hyvin arkaillen olivat koskeneet ja joista nyt enää ei vuosikausiin, nuorimman polven kasvaessa, oltu puhuttu. Uteliaina senvuoksi kaikki korvansa terästivät. He olivat kaikki pitkänsolakoita, rotevia miehiä, lujatekoisia vaaleakatseisia — muodoltaankin he naapurikyläläisistään erosivat —, ja omituisen luja yhteenkuuluvaisuuden henki sitoi heitä toisiinsa. Kun keskustelijat vaikenivat, kysäsi taas eräs nuoremman polven vesa:

— Miksi vierovat sitten toisten kyläin väet meitä?

— Ei ne sinua enää viero, ole huoletta, naurahti vanhus. — Muorivainajaa ja niitä, jotka hänen kanssaan tänne tulivat, niitä he vieroivat siksi, että nämä olivat omilta teiltään tänne tulleet ja laittaneet metsään omat polut ja jokeen omat padot.

— Mistä olivat sitten meidän väet tulleet?

— Mereltä, pitkien, pitkien matkain takaa. Mutta se on pitkä tarina, poikaseni.

— Kertokaa se meille! pyysi poika. Ja lukuisat äänet yhtyivät siihen hartaaseen anomukseen. — Kertokaa meille isävainajain tarina!

Harmajakulmainen, jakopartainen vanhus istahti uhrikiven reunalle ja laski kirveensä maahan. — Kertoisinko, virkahti hän puolittain kuin itsekseen. Korkeallahan vielä kierii päivän kehä, kaunis on levätä tässä karsikon laidassa, — jospa sen kertoisin noiden kuopattujen muistoksi. Ja tämän viimeisen varsinkin. Sillä tietäkää, lapset, että äitini oli ryöstetty sotavoitto ja isäni oli hänen ryöstäjänsä, kokonaan toista heimoa; mutta tällä jokivarrella joutuivat he elämään yhdessä ja onnellisina kaukana kumpaisenkin syntymäsijoilta. Ja toisten turpeenalaisten laita oli sama.

Uteliaina painautuivat ympärillä seisovat, joiden joukkoon jo vaimojakin ehti, kuuntelemaan kertojan sukutarinoita, ja tiheänä rypäleenä he siten istuivat tai seisoivat karsikkomäen suvisella rinteellä. Vaan kookasvartinen vanhus täytti lupauksensa ja alkoi:

— Tuo kotikylämme on tavallaan pitkäin ja katkerain vainoretkien tulos, ja me olemme jälkeläisiä kahden toisilleen vihamielisen kansan, jotka miespolvia ovat toisiaan suurten merien poikki sotineet ja sortaneet. Ne meret, joiden partaalla nuo kansat asuivat ja vieläkin asuvat, ne ovat kaukana täältä, kukaan meistä ei ole siellä asti koskaan käynyt. Ja loitolla olivat toisistaankin noiden kansojen asumarannat — karjalaisten ranta oli päivännousun puolella, ruotsalaisten eli svealaisten maa siitä kauas länteen. Mutta suurilla venekunnilla, monisataisilla miesjoukoilla, olivat he silti jo vanhastaan tottuneet tekemään ryöstö- ja hävitysretkiä toistensa asunnoille.

Niin tekivät Karjalan nuoret miehet taas eräänä kesänä satamastaan, jota Vehkalahdeksi mainitaan, suuren ryöstöretken svealaisten rannoille. Heidän venheissään oli kahdet teljot päällekkäin ja kumpaisessakin kerroksessa souti aseellisia miehiä kahdessakymmenessä hangassa, ja näitä venheitä oli heillä paljo. He soutivat syyspimeillä vihollisrannikkoon uurtuviin lahtiin, joiden pohjasta he asutusta etsivät, he soutivat ja sauvoivat vielä virtojakin ylöspäin ja saapuivat suurelle järvelle, jonka rannoilla oli vankka, vauras asutus ja komea kauppakylä — näin etäälle eivät karjalaiset eivätkä hämäläisetkään ennen koskaan olleet retkeilleet ruotsalaisten maahan. Äkkiarvaamatta yllättivät he siellä nyt rauhalliset viljelijät, ryöstivät saalista laajalti koko rannikolta ja hävittivät kylät, senkin suuren kauppalan, joka oli Sihtuuna nimeltään.

— Niinkuin meidän kylämme! huudahtivat nuorimmista kuuntelijoista monet. Vaan toiset tiesivät toki jo oikaista: — Siitähän se kuuluu meidän kylälle nimi annetunkin.

Mutta kertoja ei kuunnellut tuota sivullisten väittelyä, vaan jatkoi:

— Kova kuuluu olleen ottelu sen kylän tienoilla karjalaisten merisissien ja svealaisten miesten välillä, mikäli viimemainittuja ehti kertyä kokoon. Mutta harvempina joutuivat svealaiset alakynteen; voittaja ryösti tavaran, tappoi karjan, talot poltti ja eläjiä, ketä hengissä kouriinsa sai, vei se venheilleen, orjiksi omalle maalleen kuljettaakseen. Siksipä souti erästäkin Karjalan venhettä pois Mälarjärven vesiltä se nainen, jolle äsken kuusen karsimme, mutta nuorena impenä silloin — siksi souti hän, sekä moni muu teljoon kytketty Ruotsin mies ja nainen.

— Hän oli siis todella Ruotsin heimoa, kuiskaili joku nuorukainen. Ja toinen kuului vastaavan:

— Sen maan kieltähän hän vielä tautivuoteellaan toisinaan puhui.

Mutta kolmas nuori mies kysyi ääneensä, kertojan puoleen kääntyen:

— Orjiksiko nuo Ruotsin vangit tänne kaikki joutuivat?

— Eivät orjiksi — eivätkä kaikki tänne joutuneetkaan. Vaan malttakaahan, kun kerron.

Hetkisen oli kivellä istuja muistellut niitä tarinoita, joita hän lapsena ollessaan enin oli kuullut, ja jatkoi sitten:

— Hurjaa oli ollut karjalaisten voitonhuumaus, kun he taas pitkänä jonona soutivat salmivesiä ulos meren aukeille. Mutta kun merelle ehdittiin, niin jopa loppui remu ja riemu. Syysmyrsky siellä laivakunnan tapasi ja toisen venheen toisestaan erotti, aalto ja tuuli ajeli aluksia valloillaan, siinä säässä eivät enää airot paljoja pidelleet. Miten lie muiden sotavenheiden käynyt, pääsivätkö saarien suojaan vai hukkuivatko soutajineen, saaliineen, siitä eivät ne esi-isämme, jotka tänne pelastuivat, koskaan mitään tietoja saaneet. Vaan sen venheen, jota he soutamalla pystyssä pitelivät, sen kiidätti kaakkoismyrsky kauas oudoille, pohjoisille vesille, ja he antoivat sen kulkea myötäiseen, ponnistellen vain, ett'ei aalto laitoja särkisi eikä alusta täyttäisi.

Sitä myrskyä kesti päivän ja toisen ja kappaleen kolmatta päivää yhtä painoa. Kovaa työtä saivat miehet tehdä, säilyttääkseen aluksensa uppoamasta, ja heidän ruotsalaiset vankinsa ponnistelivat yhtä sitkeästi — henkihän siinä oli kysymyksessä kaikilla. Ja pelastumaan he lopulta pääsivät. Myrsky taukosi vihdoinkin. Vaan kun silloin sotavenhe, laitarikkona ja peräsimettä, vihdoin saatiin lasketuksi kallioisen meriluodon kupeelle tuulen suojaan, niin olipa koko miehistö ahdistuksesta ja valvonnasta niin väsynyt, että miehet hervottomina retkahtivat lepäämään ja nukkuivat heti, mikä kivien koloon, mikä satalaudan pohjalle. Siitä unesta eivät useimmat heistä heränneetkään.

— Siihenkö kuolivat, viluko tappoi? utelivat kuuntelijat.

— Ei, vaan viha, viha ja kosto, vastaili kertoja harvakseen. — Myrskyssä henkensä puolesta tapellessaan olivat karjalaiset laskeneet vankinsa irti auttajikseen, sama surmahan heitä kaikkia uhkasi. Uupuneina nämäkin nyt suojaan päästyä heittäytyivät lepäämään — vaan he eivät nukkuneet. He ajattelivat poltettuja kotejaan ja orjankohtaloaan. Mies nousi sieltä, toinen täältä, he nykäsivät toisiaan, hakivat aluksesta aseita…

— Ja surmasivat Karjalan miehet, niinkö?

— Niin, ryöstäjänsä, vainolaisensa — vapauttaan ajattelivat, pelastustaan… Surmasivat makaajia monta, ennenkun näistä toiset meluun heräsivät ja tarttuivat aseihinsa hekin.

— Ja tappelu syntyi?

— Raateleva, verinen tappelu, katkerampi kuin koskaan kauppakylän rannassa, se riehui nyt aution meriluodon sateenmärillä kallioilla. Karjalaisista oli monta nukkuessa nujerrettu, molemmankieliset olivat nyt melkein tasaväkiset ja epätoivon vimma heitä kannusti. Kumman heimon perujen oli päästävä luodolta poistumaan? — siitä oli kysymys. Nuo merihädästä pelastuneet, jotka äsken olivat yhdestä airosta kiskoneet, säilyttääkseen venheensä ja henkensä ärjyvässä myrskyssä, he nyt iskivät toisiaan armottomammin kuin koskaan myrsky, ja kun mies kaatui toiselta puolen, niin jo kellahti toiseltakin. Niin tuhoisasti he hävittivät toisiaan, että pian oli ainoastaan kolme, neljä miestä kummallakin puolella pystyssä. Silloin vasta he oivalsivat, että he eivät voita kumpaisetkaan, vaan hävittävät toisensa niin tyyten, ett'ei kukaan pääse luodolta hengissä pois, — silloin vasta he väsyivät ja laskivat alas aseensa ja katselivat kauhulla niitostaan. Silloin tehtiin rauha — ja kerrottiinpa sen silloinkin tapahtuneen vasta sen naisen ansiosta, joka Ruotsista ryöstettynä oli karjalaisten venhettä soutanut.

— Isoäiti-vainajan! Hänkö eriheimoiset sovitti? kyselivät henkeään pidellen kuuntelevat naiset.

— Hänestä tuli sitten karjalaisten sotavenheen päällikön puoliso — se mies oli isäni, ja hänkin oli taistelussa mukana…

Kertoja huoahti hetkisen, hymähti ja virkkoi:

— Eipä se sovinto sentään aluksi kuulu niin aivan eheätä olleen — pakko siihen ajoi, ei sydänten halu. Ja pakko ajoi taistelijat takaisin laitarikkoon sotavenheeseen, taas yksissä voimin ponnistelemaan, päästäkseen kuolemanpeittoiselta meriluodolta johonkin elämisen ilmoille. Mutta katkeruus ja epäilys asui miesten mielissä, kun he nyt harvoilla airopareilla kiskoivat raskasta alusta uudelleen aallokon halki. Miehet eivät tienneet, missä olivat, minne soutivat. Sen he aavistivat, että jossakin päivännousun puolella oli karjalaisten maa ja päinvastaisella taholla ruotsalainen ranta. Mutta itään eivät ruotsalaiset taipuneet soutamaan, koska heitä siellä odotti orjuus, eikä karjalaiset taas länteen, koska heitä sieltä odotti kosto, eikä kumpainenkaan puolue kyennyt toistaan pakottamaan. Suunnattiin senvuoksi kulku yhä vain pohjoiseen, edelleen myötätuuleen, toivottiin siten vihdoin jouduttavan jollekin puolueettomalle mantereelle.

Tätä retkeä kesti kauan. Vaan tämän jatkuvan sounnin varrella tapahtui se ihme, että nuo raatelevain vihollisjoukkojen tähteet, jotka vielä äsken meriluodolla olivat koettaneet tyyten lopettaa toisensa, nyt vähitellen sulivat todella sovinnollisemmiksi ja ystävällisemmiksi toisilleen. Kuta useampi päivä laski heidän näiltä oudoilta vesiltä mihinkään saapumattaan, sitä selvemmäksi heille kävi, että kaikki ajatus palaamisesta vanhoihin, kotoisiin asumapaikkoihin oli turha ja mahdoton, ja sitä ilmeisempää heille oli, että heidän oli pakko koettaa pelastua elämään yhdessä. Joka hetki he tarvitsivat toisiaan, siinä edelleen syysmerellä kamppaillessaan, ja he oppivat nyt vähitellen yhä enemmän luottamaan toistensa kuntoon ja tahtoonkin. Mutta ehkä sovinnon syntymiseen sittenkin tehokkaimmin vaikutti lemmen liitto. — Karjalaisten johtajan ja ruotsalaisen immen väliset kihlajaiset isäni ja äitini aviojuhlat — oli jo laivan kannella Sihtuunan simana juotu. Nämä nuorikot eivät tietysti enää toisilleen turmiota tahtoneet ja he juuri tasoittelivat, sitä myöten kuin toistensa kieltä oppivat ymmärtämään, seuralaistensakin mielien särmäkkyyttä.

Kertoja vaikeni, ikäänkuin merkiksi, että siinä se suvun tarina nyt olikin. Mutta nuoret kuulijat utelivat vielä:

— Tänne Kemijoelleko sitten vihdoin päätyi venekunnan matka?

— Tänne — autiolle rannalle, jota ei kumpainenkaan heimo omakseen tuntenut, tänne saapuivat soutajat vihdoin eräänä syyspäivänä. Ja kun he eivät tienneet, missä päinkään siitä olivat heidän kotoiset maansa, päättivät he ainakin ensi talveksi jäädä tähän asumaan. Vaan meren rannalle, jonka levottomuuden ja epäturvallisuuden he kokemuksesta tunsivat, eivät he jääneet, vaan soutivat ja sauvoivat venheensä leveää virtaa ylöspäin niin pitkälle kuin koskilta pääsivät, ja kantoivat myrskyltä säilyneet ryöstösaaliinsa siitäkin vielä kappaleen ylöspäin. Vasta kun tapasivat tämän mielestään rauhaisan suvannon asumattoman salon keskeltä, kävivät he kiireesti ensimäiset pirttinsä talven varaksi kyhäämään — yhdessä he metsässä ryskivät, yhdessä salvokset pystyttivät, yhdessä myös veden ja metsän viljaa ravinnokseen pyytivät. Ja siihen he jäivät toiseksikin talveksi ja kolmanneksi, jäivät, vaikka kyllä pian havaitsivat, että siellä, täällä joen partaalla jo muidenkin saunoja savusi. Ne eivät toki olleet niin lähellä, että pyyntimaat olisivat sotkeutuneet, mutta sen nämä tulokkaat toki oivalsivat, että heidän oli pysyttävä sovinnossa koossa, jos mieli kyetä uutta asumustaan puolustamaan.

Siten syntyi kotikylämme — nimi sille pantiin hävitetyn kauppakylän mukaan, jonka tytär oli ensimäisen perhekunnan emäntä uudella rannalla. Mutta pian perustivat toisetkin tänne perheitä, hakivat tyttöjä naapurikylistä tai ryöstivät niitä etäämpääkin, ja uusia pirttejä kohosi jokiahteelle. Ja lujasti he koossa pysyivät, aina valmiina taistelemaan ympäröiviä uudisasukkaita vastaan, jotka heitä aluksi ja kauankin vieroivat, yhdessä he kävivät tuntureilla kierteleviä lappalaisia verottamassa, yhdessä he uhrinsa tällä mäellä toimittivat, jossa nuo entiset taisteluveikot nyt hyvässä sovussa rinnakkain lepäävät. Syntyi kuin yhteinen, hiljainen sopimus siitä, ettei tässä kylässä enää muistellakaan, miten viha ja vaino oli alkujaan vallinnut sen ensi eläjäin joukossa ja miten hätä ja pakko oli lopulta ajanut heidät yhteen. Siksi siitä ei ole täällä puhuttukaan vuosikymmeniin — nyt sen kotikylänne tarinan tunnette tekin, mutta teidänkin on tarpeeton siitä joka päivä puhua.

Kertoja nousi kiveltä, ja kun nuoret miehet vielä hänelle kysymyksiä heittelivät, katkaisi hän ne kokonaan, vastaten leikkisästi:

— Elkää kyselkö, en ollut itse mukana, olen täällä syntynyt, niinkuin tekin. Ne, jotka olivat mukana merihädässä ja tappeluissa, ne lepäävät nyt kaikki kalmistossa ja jääkööt tänne rauhassa nukkumaan. Meidän on aika laskeutua kylään — kas, päivän kehä sivelee jo läheisen metsän latvoja, ilta on käsissä.

Ensimäisenä laskeusi kookas, leveäharteinen vanhus alaspäin kanervaista rinnettä notkoon päin, jonka keskeltä ilta-auringon hohteessa joen vetinen vyö nyt punertavalta välkähti, ja äänettömissä, vakavissa mietteissä seurasivat toiset, miehet ja naiset, häntä polkua pitkin jokiahteelle, Sihtuunan kotoiseen kylään. Hiljaiseksi jäi kalmisto, ainoastaan hieno iltatuuli humahteli siellä yksin vainajille karsittujen kuusten latvatupsuissa.

(Santeri Ivalo: Kansanv. seur. kal. 1911.)

ERÄS KOSTORETKI.

Vanhat ja katkerat lienevät olleet hämäläisen ja karjalaisen heimon keskenäiset perintövihat jo silloin, kun nämä heimot joutuivat rinnakkain elämään Suomessa, jonne edelliset olivat tulleet merenlahden poikki Virosta ja jälkimmäiset maitse Laatokan ympärille. Ja uusilla asuinpaikoilla jatkui vihoja vuosisatain halki yhtä katkerasti. Laaja oli kyllä erämaa noiden sukulaisheimojen välillä, se ulottui Kymijoelta Vuokselle, vaan eipä se estänyt heimojen nuoria, sotaisia hiihtäjiä tekemästä partioretkiä toistensa asuma-aloille, jossa ryöstivät, polttivat, hävittivät, surmasivat. Ja kun sitten asutukset molemmilta puolin vuosisatain vieriessä lähenivät toisiaan, sitä myöten kuin kalastajat ja pyyntimiehet rakensivat saloon saunojaan, ja välissä oleva erämaa siten kapeni ja suli, niin eipä se lähestyminen suinkaan heimovihojen särmiä tylsemmiksi hionut. Päinvastoin, toistensa kuuluville joutuneet pyyntimaat ja kalavedet aiheuttivat alinomaa uusia riitoja eränkävijäin ja uudisasukasten kesken ja uusia rettelöitä rintamaiden laitojen vakinaisenkin asutuksen välillä. Eräkorvessa syntyi vuosittain pienempiä tai suurempia kahakoita apajoista ja ne pitivät aina vireillä heimojen sotaista mieltä. Sillä kun

Unto verkkonsa viritti Kalervoisen kalavesille

ja taas vuorostaan

Kalervoisen kärtsä koira repi uuhen Untamolta,

niin nuo pienet paikalliset kiistat ja kiusat herkästi laajenivat heimojen välisiksi riidoiksi, kuohuttaen vanhat vihan veret uusiin intohimoihin ja nostattaen sotaisan kiihkon. Nuorten hiihtäjäin pienet partioretket paisuivat siten pian suuremmiksi kosto- ja ryöstöretkiksi. Yhtenä kesänä hyökkäsi Karjalan väki miesjoukolla Hämettä ryöstämään ja jo seuraavana talvena hiihti Hämeen miespuolinen nuoriso Laatokan rannoille, karjalaisten asutuksia savustamaan. Ja siitä seurasi uudet kostoretket…

Joskus paisuivat kosto- ja ryöstöretket varsinaisiksi järjestetyiksikin sotaretkiksi, joihin koko heimosta lähti mies talosta, ja silloin kohtasi täysi tuho toisen heimon koko asutusta. Näitä retkiä jatkui vuosisatain halki, jatkui vielä sittenkin, kun molemmat nämä kilpailevat heimot olivat joutuneet toisten, voimakkaampain kansojen isännyyden ja ylivallan alaisiksi, valtakuntain, jotka käyttivät tätä suomalaisten sukulaisheimojen sisällistä särkymystä ja keskenäistä vihaa hyväkseen, tyydyttääkseen omaa valloitushaluaan tai uskonnollista käännytysintoaan.

* * * * *

Suomalaiset heimot elivät vielä pakanoina kaskiensa ja karsikkojensa ympärillä. Hämäläiset olivat vielä vapaita miehiä, kenenkään herruutta he eivät tunnustaneet, vaikka oli kyllä sekä lännestä että idästä päin heille jo koetettu tyrkyttää vierasta valtaa ja uutta uskoa, jonka tieltä heidän vanhojen kotoisten haltijainsa olisi pitänyt väistyä. Mutta toistaiseksi se ei ollut onnistunut. Vaan toista, itäistä, valloitushaluista naapuria oli tämä lännestä tuleva vaikutus hämäläisiin kuitenkin ruvennut huolettamaan: Nowgorodin tasavallan toimekkaat ruhtinaat tekivät nyt entistä rajummin hyökkäyksiään hämäläisten maahan — taikka tekivät niitä heidän nimessään ja johdollaan Laatokan karjalaiset.

Karjalainen heimo oli näet ensiksi joutunut vieraan vallan ja vaikutuksen alle. Siitä oli tullut Ilmenjärven rannalle kasvaneen venäläisskandinaavilaisen vallan, Nowgorodin ja sen ruhtinaiden käskykansa ja näiden ruhtinaiden lähettäminä ja johtamina he nyt jatkoivat vanhoja retkiään Hämeeseen. Nowgorodin sotaisa ruhtinas Jaroslaw oli karjalaisten johtajana tehnyt Laatokan kaupungista, Syvärijoen suulta, laivastoineen hirmuisen hävitysretken Hämeeseen, josta hän oli vankejakin vienyt sellaiset määrät, ett'ei hän voinut kaikkia mukanaan kuljettaa — osa niistä oli siten tapettu, toinen osa vapaiksi laskettu. Sanomaton katkeruus ja kiukku oli taas täyttänyt hämäläisten mielet, joiden poltetuilla asuinmailla nyt vallitsi hävitys ja suru, ja he olivat päättäneet kostaa — kostaa taas kerran, mutta kostaa nyt kerrankin niin, että tuntuisi. He olivat sitä varten pitkin koko rintamaataan vuosikauden kengittäneet keihäitä ja vuolleet vasamia, he olivat valmistaneet kostoretkensä vainolaisten maahan niin voimakkaaksi ja suureksi, että he nyt luulivat voivansa iskeä iskun itse sen pahan sydänjuuriin, joka sieltä alituisesti heidän kotejaan uhkasi — itse Suuren Nowgorodin tasavallan keskustaan. Mutta Karjalan heimo oli silloin ensiksi heitä vastassa ja siihen vanhaan vainolaiseen heidän ensi hävittävä iskunsa siis taaskin kohdistui.

Mies talosta, kaksi parhaasta oli kiertokapuloilla pitkin Hämettä liikkeelle nostatettu ja varhain keväillä nämä miesjoukot jo olivat surmaretkeään varten kokoontuneet. He olivat tällä kertaa hekin lähteneet liikkeelle laivoilla ja venheillä hämäläisten satamista Suomenlahden poukamista — vesitsepä olivat karjalaisetkin viimeksi heidän mailleen tulleet. Puolisen sataa oli alusta, 2000 miestä niissä souti Suomen lahden aavoja pitkin sen kärkeen asti ja sieltä Nevan virtaa ylöspäin lakeiden suomaiden lomitse väljälle Laatokalle, jossa kevättuuli nosti järvilaineen korkeammalle kuin suolaisen meren aallon.

Mahtava oli se laivasto, joka näin vieraan saariston halki souti vainolaisen rannoille, karvaita kärsimyksiään kostamaan; rohkeuden nosti se näky soutajain mieliin, joita poltteli pitkän vihan jano, ja sitä sammuttamaan nyt miehet ilolla kiirehtivät. Jokaisen kymmenhangan perässä istui vanha teiden tuntija, joka oli joko karjalaisten vankina ennen näillä vesillä liikkunut taikka siellä partioissa nuorempana retkeillyt, ja kukin venhekunta kuunteli tottelevaisena johtajansa käskyjä. Uhkaavina ja voitonvarmoina soutivat hämäläiset siten Syvärijoen suuhun ja sieltä kappaleen matkaa ylöspäinkin. Siellä laskivat he venheensä alavalle rannalle ja siitä hajautuivat he venekunnittain karjalaisten maata ryöstämään, retkeilivät polttaen ja hävittäen aina Aunukseen asti. Tämän heimokostonsa tahtoivat he ensiksi suorittaa, ja sammuttaa polttavimman janonsa, ennenkun lähtivät sille pitemmälle retkelle Syvärijokea ylöspäin ja Ilmenjärven ruhtinaskaupunkiin saakka, joka oli heidän suuren retkensä suuri päämaali.

Rannikon karjalaiset katselivat verkkovenheistään salaa saarien rantapajujen takaa kauhistuneina ja hätääntyneinä tätä mahtavaa venhejoukkoa, jonka keuloista tuhannet keihäänkärjet välkkyivät ja jonka teljoilla soutivat kevätahavan polttamat, tuimannäköiset, valkotukkaiset miehet, ja he tiesivät, että nämä keihäät välkkyivät ja nuo vihaiset silmät paloivat juuri heidän ja heidän perheittensä pään varalta. Ja pajujen takana lymyillen kalastajat soutivat henkensä hädässä mantereen lahtiin, varoittamaan pahaa aavistamattomia omaisiaan, ja soutivat sieltä edelleen mataloita sisäsalmia pitkin Laatokan kaupunkiin, ilmoittamaan siellä vartioivalle sotaväelle, mikä vaara seutua uhkasi. He muistivat, minkä tuhon he olivat jättäneet jälkeensä hämäläisten maahan ja aavistivat, että nämä keihäsmiehet olivat tulleet nyt maksamaan samalla mitalla. Mutta Laatokan kaupunkiin sijoitettu Nowgorodin vallan edustaja, posadniekka Wolodislaw kokosi kiireellä kiviseen linnaansa venäläiset ja karjalaiset soturinsa, hylkäsi autioksi kaupunkinsa, joka vain puumuureilla oli ympäröity, ja lähetti lentävän viestin Nowgorodiin, ruhtinas Jaroslawille: "Nyt on hätä käsissä, nyt on Häme soutamassa. Se uhkaa meitä Laatokan varsilla, se uhkaa teitäkin Ilmenjärveliä, sillä sen voima on nyt suuri, joudu apuun, ruhtinas Jaroslaw, jos tahdot maasi säilyttää ja valtasi pitää!"

Airut ajoi selkähevosella alavia metsiä pitkin ja pelkoa ja hätää jätti hänenkin tuoma viestinsä jälkeensä, missä vain hän kulki. Mutta Hämeen suuttuneet miehet sammuttelivat sillävälin kostonjanoaan Karjalan rannoilla, joita pitkin he soutivat Aunukseen asti, he riehuivat, polttivat, nauttivat. Saalista kertyi venheisiin, käryäviä raunioita jäi vesistöjen varsille ja metsäin piiloista kuului haavoittuneiden tai ylisillään paenneiden karjalaisten naisten ja lasten itkua ja valitusta. Niillä karjalaisilla, jotka kreikkalaiseen uskoon olivat kastetut — niitä ei ollut vielä monta — oli juuri vainolaisten tullessa Vapahtajan juhla, helluntai, ja juuri tänä juhlana siis heidän koteihinsa ilmestyi hävitys ja suru. Ja silloinpa kotien ja omaisten mukana hävisi heiltäkin hetkeksi luottamus uuden uskon voimaan. Mutta hurjistuneet tulokkaat jatkoivat vain riehumistaan yhä laajemmilla aloilla.

Vaan Laatokan vanhaan linnaan oli sillävälin posadniekan ympärille kertynyt säännöllisen sotaväen lisäksi joukko hätääntyneitä Karjalan miehiä, ja niiden kanssa läksi Wolodislaw, hämäläisten ryöstellessä karjalaiskyliä, liikkeelle, ahdistelemaan tuota tuhatlukuisena raivoavaa vihollista. Hän läksi soutamaan, odottamatta Jaroslawilta Nowgorodista saapuvaa apua. Sillä hän toivoi yllättävänsä ryöstämään hajaantuneet viholliset ja souti sotajoukollaan vesitse matalapohjaisilla aluksillaan heidän venhevalkamaansa, joka oli Syvärijoen suistossa.

Mutta vartioitta eivät olleet hämäläiset venheitään jättäneet ja ryöstömatkoiltaan he nopeasti kertyivät valkamaansa vartijoilleen avuksi. Posadniekka ryntäsi aamuhämärissä hämäläisiä vastaan ja tuima tappelu syntyi hietikkokentällä ja Syvärijoen pensaikkoisella suistorannalla. Taistelua kesti koko päivän; yhä useampia ryösteleviä hämäläisiä ehti päivän kuluessa saapua venheheittopaikalle omaisilleen avuksi. He olivat aamupäivästä olleet alakynnessä ja karjalaiset uhkasivat jo saartaa ja tappaa heidät kaikki siihen yhteen rymäkkään. Mutta iltapuoleen kallistui voitto kokoontuneiden hämäläisten puolelle ja hyökkäävät karjalaiset olivat nyt päälliköineen vuorostaan ahdistuksessa ja saarron hädässä. Henkensä puolesta molemmat joukot tappelivat, sillä julma, armoton surma oli tiedossa sillä, joka toisen alle sortui.

Keväisen illan hämärään asti kesti taistelua ja paljo kaatuneita makasi silloin kuolleina ja haavoitettuina nevaisilla rannoilla tai vesirajassa särkyneiden venheiden kupeilla. Voitto oli silloin Hämeen miesten, Laatokan posadniekan täytyi joukkoineen lähteä kiireesti peräytymään taistelupaikalta, soutamaan raskaita lotjiaan supistuneilla soutojoukoilla päin aavaa merta, pelastuakseen saarroksesta. Mutta niin uupuneet olivat silloin voittajatkin, joiden haltuun taistelutanner jäi, ett'eivät he kyenneet peräytyviä täydellä tarmolla takaa-ajamaan. He seurasivat kyllä aluksillaan posadniekan pakenevaa joukkoa ja erottivat sen kotilinnastaan, Laatokan kaupungista. Wolodislawin oli pakko peräytyä erääseen Laatokan saareen, Pekinsaareen, (johon myöhemmin Pähkinälinna rakennettiin) ja karjalaiset jäivät sinne ponnistuksistaan lepäämään. Hämäläiset taas laskivat yöksi venheensä mantereen rannalle, johon leiriytyivät.

Seuraavana päivänä luultiin taistelun taas uudistuvan uudella raivolla, hämäläisten varottiin silloin hyökkäävän koko kertyneellä voimallaan Pekinsaareen, tekemään lopun vastustajistaan. Pelossa ja hädässä siellä heitä posadniekan johtamat karjalaiset yökauden odottivat, valmiina henkensä puolesta viimeiseen mieheen asti kaatumaan ja jättämään kotiseutunsa alttiiksi vainoojilleen.

Mutta hämäläisetpä eivät hyökänneetkään. Päinvastoin souti vielä samana aamuyönä yksinäinen alus hämäläisten rannalta Pekinsaareen tarjoten Wolodislawille rauhaa. Kummeksuen kuunteli voitetun karjalaisjoukon johtaja sitä tarjousta; hän epäili siinä jonkun viekkauden piilevän ja antoi kieltävän vastauksen — tulkoot hämäläiset tappelemaan, uhmaili hän! — Mutta hämäläiset eivät tulleet nytkään, eivät sinä päivänä eivätkä seuraavana, eivätpä vielä kolmantenakaan, vaikka karjalaiset jännittynein mielin heitä odottelivat. Ja kun karjalaiset sitten vihdoin saarivarustuksestaan varoskellen lähtivät heidän tuumiaan tutkimaan, tapasivat he hämäläisvenheet poltettuina rannalla, heidän ottamansa vangit palasiksi hakattuina metsän rinnassa ja enimmät vainolaisten ryöstämät saaliit löysivät he sieltä mantereen puoleisesta valkamasta, johon voittajat taistelun jälkeen olivat laskeneet. Mutta hämäläisiä siellä ei enää näkynyt, vartioitta olivat siellä ruhjotut alukset. Tutkittiin silloin laajempaan koko mantereen ranta, samottiin varoskellen kotiin Laatokan linnaan asti, jota valloittamaan vainolaisten luultiin lähteneen. Ei ollut heitä sielläkään, ei missään…

Vihollinen oli hävinnyt, kadonnut kuin tuhka tuuleen. Karjalan maa oli taas vainoojista vapaa, metsiin piiloutuneet perheetkin uskalsivat taas vähitellen palailla poltetuille pirtinpaikoilleen ja ruveta tapettujen omaisten kuoppain vierelle suunnittelemaan uutta elämistä.

Mutta Laatokan linnassa tapasi Wolodislaw, sinne karjalaisineen palattuaan, toisen vieraan — Nowgorodin ruhtinaan Jaroslawin, joka nyt oli apujoukkoineen hätääntyneiden avuksi ehtinyt. Ruhtinas kysyi vihollista, kiukustui, suuttui — se oli siis rankaisematta laskettu palaamaan hävitystyöstään! Mutta minne? Laivastonsa se oli jälkeensä jättänyt, se oli siis paennut maitse, jalan. Miksi ja minne?

* * * * *

Miksi olivat tosiaankin mieslukuiset, hyvin asestetut hämäläiset voittonsa jälkeen ja juuri sen huumauksessa ollen jättäneet saaliinsa ja aluksensa ja lähteneet tiettömiä metsiä, soisia taipaleita myöten pakenemaan tietymättömille, vaikeille taipaleille?

Vasta myöhemmin se Laatokan karjalaisille ja ihmettelevälle posadniekalle ja äskensaapuneelle ruhtinaalle selvisi ja silloin laittoi Jaroslaw kiireellä ratsumiehensä ajamaan väistyneitä vihollisia takaa. Vaan se oli jo myöhäistä, vieraat olivat silloin jo painuneet syvälle läntisiin metsiin ja joutuneet taistelemaan uusia vaaroja ja vaikeuksia vastaan raivaamattomilla erämailla. —

Huumauksessa oli voiton jälkeinen yö ja aamu vietetty hämäläisten valkamarannalla, syöty ja juotu ryöstösaaliita ja uhmaten puhuttu uusista voitoista. Vaan juuri sen humun keskelle palasi eräs vakoilemaan lähetetyistä vartijavenheistä, ja sepä kertoi, että Nevan matalahko laskuniska oli tukettu, vihollisten laivasto oli siellä takanapäin, paluutie hämäläisiltä oli ummessa. Ei ollut hämäläisillä aavistusta siitä, että pienempi osasto Nowgorodin ruhtinaan väkeä oli sinnepäin matkansa suunnannut ja koonnut aluksia meren puolelta ryöstäjäin niskaan hyökätäkseen. Mutta kun tämä seikka nyt vartijain kertomuksista heille selvisi, niin he hytkähtivät ja hätäysivät. Merrassa ollaan! valittivat heti hätäisimmät miehet. Vaan maltillisemmat johtajamiehet koettivat vielä joukkojaan rauhoittaa, viitaten väkensä suuruuteen ja äsken saavutettuun voittoon. He neuvottelivat ja lähettivät Pekinsaareen yksinäisen venheen soutamaan, tarjotakseen Wolodislawille rauhaa. Siten toivoivat he selviytyvänsä selkävihollisestaan ja he luulivat voitetun posadniekan siihen tarjottuun sovinnonkämmeneeseen ilollakin tarttuvan.

Vaan kun sanantuojat saaresta palasivat kertoen, että posadniekka oli välirauhan teosta kieltäytynyt, silloin sai pian sekasorto ja päättömyys vallan hämäläisten äsken vielä voitonhuumaamissa venekunnissa. Mitä nyt on tehtävä? Niin kysyttiin joka taholta valkamarannalla, jossa toiset temmelsivät puolihumalassa karjalaisten oluista, toiset pöpperössään heräilivät nuotiotuliensa äärestä. Riitaa syntyi pian johtomiestenkin kesken. Toiset tahtoivat tuotapikaa hyökätä Pekinsaareen, lopen tuhoamaan eilen voitetun vihollisen; toisista se oli uhkarohkeaa ja he vaativat pikaiseen pakoon lähtemistä. Mutta minne paeta, sitä eivät he osanneet sanoa; vesitie kotiinpäin, Nevajoki, oli tukossa. Paetaan maitse! huusivat silloin säikähtyneimmät. Ja vaikka kylmäverisemmät johtajamiehet, jotka tunsivat nämä soiset tienoot Laatokan lounaisrannoilla, varottelivat ja estelivät, ei siitä enää ollut apua. Maltti oli miehiltä mennyt.

Pakokauhu sai ennen pitkää valtoihinsa sotaisat miehet ja miesryhmä toisensa jälkeen rupesi jo ominpäin painumaan outoon metsään, jättäen venheensä, vankinsa ja saaliinsa. Pakko tuli silloin vastahakoisillekin seurata heitä. Vanhat johtajamiehet kävivät surulla ja mielenkarvaudella viimeiseen tehtäväänsä valkamarannalla. He iskivät vihapäissään kuoliaiksi vankinsa, särkivät saalislastissa olevat venheensä tai sytyttivät ne palamaan, ottivat selkäänsä evästä, mitä kantaa jaksoivat, ja painuivat niin salolle hekin, auttaakseen toki paenneita tovereitaan eksymästä ja opastaakseen heitä niin eheinä kuin suinkin sen pitkän jalkataipaleen halki, jolle he hätäännyksissään olivat lähteneet.

Siinä oli syy, miksi posadniekan hiipijät löysivät autiona hämäläisten leirirannan, siitä tuli lopulta selitys, miksei äsken voittanutta, tuhatlukuista vihollista enää tavattu mistään. Kun se keksittiin, harmistui Nowgorodista apuun rientänyt ruhtinas ja pani väkensä kynsistään livistäneitä vihollisia vielä takaa-ajamaan, samaan aikaan kuin kirkonkellot Laatokan kaupungissa ilolla läppäsivät tietoa vainolaisten poistumisesta karjalaisten rannoilta ja helpotuksen huokaus pääsi vaivautuneitten, ahdistuksissa eläneitten naisten ja lasten huulilta.

Takaa-ajajainsa kynsistä olivat metsiin paenneet hämäläiset siten pelastuneet, mutta monet muut vaarat ja surmat heitä vielä näillä tiettömillä taipalilla väijyivät. Suot olivat vielä keväiseltään vetelät, työlästä oli niiden yli miesjoukon paeta, monetpa sinne rämeisiin sortuivatkin. Ja kovin pitkä oli hämäläisten kuljettava taival. Heidän oli, metsien läpi taivallettuaan, samottava inkeriläisten asutun maan halki ja sitten Karjalan kannaksen poikki, ennenkun ehtivät kotoiselle Suomenniemelleen. Ja näiden seutujen asukkaat olivat nekin heidän verivihollisiaan, jotka eivät hädässä pakenevia vastustajiaan säälineet. Pienissä parvissa paettiin ja niitä väijyivät solateillä ja jokien kaalamoissa inkerikot ja karjalaiset, surmaten sadottain pakolaisia ja toisia orjikseen kytkien. Se oli surma suurempi kuin koskaan tasapään tappelun tantereella, sinne hämäläisten tuhatlukuisesta, ylpeästä laivastoväestä useimmat hupenivat ja hukkuivat. Vain harvat heistä pääsivät palaamaan takaisin kotoisille Hämeen mailleen.

Uljaana oli Hämeen väki liikkeelle lähtenyt, voimalla oli se vihollisensa voittanut, kostonjanonsa oli se sammuttanut ja runsaat saaliit oli se koonnut karjalaisten ryöstetyistä kylistä. Vaan voitettuna, masennettuna, pieneksi pivolliseksi kutistuneena palasi tämä matkue kuitenkin kesäsydännä takaisin, tuoden mukanaan hämäläisten rintamaille enemmän tuskaa, enemmän surua ja itkua, kuin suurinkaan karjalaisten partiojoukko taikka edes Nowgorodin ruhtinasten järjestämä sotaretkikään oli tuonut.

Moniksi vuosiksi taittoi tämä hämäläisten hukkaan mennyt ryöstöretki heiltä miehuuden ja tarmon. Sen aiheuttaman masennuksen aikana pääsi lännestä päin hiljalleen hiipivä toinen vieras valloittaja, joka eturintamanaan yhä taajemmin lähetti heidän joukkoonsa munkkejaan ja pappejaan saarnaamaan ja kastamaan, tunkeutumaan heidän asumustensa sydänseutuihin saakka ja niissä vaikutusta voittamaan. Ja ennen pitkää oli Hämeeseen rakennettu ruotsalainen linna ja katolinen kirkko, joka iski juurensa siellä paljo syvemmälle kuin toinen kirkko Karjalassa.

Mutta viimeinen retki Karjalan maille ei toki tämä hämäläisten ryöstöretki ollut. Niitä jatkui taas pian ja jatkui kauan, veljesvihan lieska kyti lakkaamatta ja tupsahti ehtimiseen uuteen tuleen. Vuoroin ryösti Karjala Hämettä, vuoroin Häme Karjalaa, kosto kasvoi aina kostosta. Ja näiden katkerain veljessotain aikana juurtui molempain heimojen maihin sekä idästä että lännestä yhä lujemmaksi vieras vaikutus ja vieras valta, joka suomalaisten särkymystä hyväkseen käytti.

(Santeri Ivalo, Karjalan kirja.)

YNGVAR VIROSSA.

Eysteinillä oli poika Yngvar niminen, joka hänen jälkeensä hallitsi svealaisia. Hän oli ankara soturi ja sousi usein sotia, sillä siihen aikaan sekä tanskalaiset että Itämaan miehet tuottivat Sveanvallalle paljon vainovahinkoa. Yngvar kuningas rakensi rauhan Tanskalaisten kanssa ja alkoi sitten Itämaita hävittää. Eräänä kesänä oli hän sotajoukkoineen retkeilemässä, läksi Vironmaahan ja teki siellä sinä kesänä hävitystä paikalla, jonka nimi on Kallio (Stein). Silloin virolaiset tulivat maastaan suurella sotavoimalla ja nostivat taistelun. Maanasukkaiden sotajoukko oli sillä kertaa niin suuri, että svealaiset eivät pystyneet sille vastarintaa tekemään; Yngvar kuningas kaatui ja hänen väkensä pakeni. Hän sai kumpunsa itse meren partaalla Manner-Virossa. Svealaiset palasivat kotia tämän epävoiton jälkeen. Näin sanoo Tjodolf runoilija:

Mainitaanpa Manner-Viron urhoin Yngvar kuninkaan kuoloon tuhonneen; Viron että joukot valkeahipiäisen ruhtinaan sorsivat Sydämessä meren. Aallotpa Idän Ulapan virttä laulavat riemuksi Svean ruhtinaan.

(Snorre Sturlanpojan Heimskringlasta, Ynglingasatu 36. Suomentanut A.V. Koskimies.)

SUOMALAISTEN VANHAT JUMALAT

EPÄJUMALAT MONET TÄSSÄ…

Epäjumalat monet tässä muinen palveltiin kaukan ja läsnä. Näitä kumarsit hämäläiset sekä miehet että naiset:

Tapio metsäst pyydykset soi ja Ahti vedest kaloja toi. Äinemöinen virret takoi, Rahkoi kuun mustaksi jakoi. Liekkiö ruohot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut. Ilmarinen rauhan ja ilman te(k)i ja matkamiehet edesvei. Turisas antoi voiton sodast, Kratti murheen piti tavarast. Tonttu huoneen menon hallitsi, kun Piru monta villitsi. Kapeet myös heiltä kuun söit. Kalevanpojat niityt ja muut löit.

Vaan karjalaisten nämät olit epäjumalat kuin he rukoilit: Rongoteus ruista antoi. Pellonpekko ohran kasvon soi. Virankannos kauran kaitsi, muutoin oltiin kaurast paitsi. Ägräs herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi. Köndös huhdat ja pellot teki, kuin heidän epäuskons näki. Ja kun kevätkylvö kylvettiin, silloin Ukon malja juotiin. Siihen haettiin Ukon vakka, niin juopui piika että akka. Sitten paljon häpeää siellä tehtiin, kuin sekä kuultiin että nähtiin. Kun Rauni Ukon nainen härskyi, jalosti Ukko pohjasta pärskyi. Se siis antoi ilman ja vedentulon. Kekri se lisäs karjan kasvon. Hiisi metsäläisistä soi voiton, Veden Emä vei kalat verkkoon. Nyrkäs oravat antoi metsäst, Hittavainen toi jänekset pensaast.

Eikö se kansa vimmattu ole, joka näitä uskoo ja rukoilee. Siihen Piru ja synti veti heitä, että he kumarsit ja uskoit näitä.

Kuolleiden hautoihin ruokaa vietiin, joissa valitettiin, parattiin ja itkettiin. Menningäiset myös heidän uhrinsa sait, koska lesket huolit ja nait. Palveltiin myös paljon muuta, kivet, kannot, tähdet ja kuuta.

(Ote Agricolan psalttarin esipuheesta.)

SUOMALAISTEN PAKANALLISET JUMALAT.

Vanhin, kaikille suomensukuisille kansoille yhteinen jumalainpalveluksen aste on ollut vainajainpalvelus. Siihen viittaa Agricolan ylläolevassa runossa oleva säepari: "Kuolleiden hautoihin ruokaa vietiin, joissa valitettiin, parattiin ja itkettiin." Vainajien ajateltiin jatkavan elämäänsä maan povessa ja olevan yhtäläisesti kuin maan päällä asunnon, vaatteen ja ravinnon tarpeessa. Vainajalle asunnoksi Karjalan rautakauden hautoihin asetettiin puista salvettu neliskulmainen kehys, jossa toisinaan oli lautapohja ja katteena lautoja tai tuohia. Tähän laskettiin kuollut ilman arkkua juhlapuvussaan ja viereen pantiin kaikenlaisia työkaluja ja muita aseita. Mukaan vielä annettiin vaskikattiloissa tai saviruukuissa keittoruokaa, jäännös haudan luona pidetystä uhriateriasta. Venäjän Karjalan kalmistoissa on nähty hautojen päällä vanhojen asuinrakennusten malliin pienistä pyöreistä hirsistä salvettuja katollisia suojia. Suomen Itä-Karjalassa on tehty ruumisarkun kupeeseen pienoinen ikkuna lasista, niinkuin ainakin asuntoon. Inkerikkojen on ollut tapa kätkeä hautaan pata, jossa on herneitä, lihaa, leipää, voita ja mitä laatua suinkin talossa on. Erilaisia esineitä ja eväitä on kaikkialla Suomessa vielä viime aikoina ruumiin kera kirstuun pantu; etenkin raha ja viinapullo näyttävät olleen tarpeen. Isännän ja emännän hautajaisiksi on paikoittain tapettu nautaeläin siinä uskossa, että karja ei muuten menesty, vaan joku elukoista kuitenkin kuollen seuraa vainajata. Hautajaisateria eli peijaiset — - peijainen eli peikko merkitsee kummitusta s.o. kuolleen henkeä — ovat nykyisin yleensä siirtyneet vainajan kotiin. Vaan alkuperäisempää tapaa edustavat kreikanuskoisten karjalaisten muistoateriat, jotka määräpäivinä kuoleman jälkeen pidetään kalmistossa. Piiraita, talkkunaa, kiisseliä ynnä muita herkkuja asetetaan haudalle ja itkuvirsin kutsutaan vainaja niitä maistelemaan; vähän ajan kuluttua ruuat jaetaan keräytyneille köyhille. Vainajien niinmuodoin ajateltiin olevan elantoonsa nähden riippuvaisia jälkeenjääneiden omaisten huolenpidosta; manalaiset henget taas palkitsivat antamalla maahan kylvetyn viljan kasvaa ja karjan lisääntyä.

Selvästi tämä vuorovaikutus ilmenee vuotuisessa keyrin eli kekrin vietossa. Kekri, joka Agricolan mukaan "lisäsi karjan kasvon", merkitsee alkujaan kummitusta ja käytetään sitä vielä nykyäänkin Tverin Karjalassa lasten pelottimena. Keyrin vietto on keskiajalla kiintynyt yhtäläiseen katolisen kirkon pyhimysten muistojuhlaan, pyhäinmiesten päivään. Suomen Karjalassa on valmistettu tupaan hyvät pitoruuat, samalla tavalla laitettuina kuin hautajaisiin, talon entisten isäntien ja emäntien hengille, joiden uskottiin keyrinä tulevan vanhoille kotipaikoilleen. Aattoiltana näille n.s. Keyrittärille lämmitettiin sauna ja varattiin lämmintä vettä, haudotut vastat, saippuat ja pyyheliinat, vieläpä pääharjatkin. Vasta sitten kun heidän arveltiin kylliksensä kylpeneen, talonväki vuorostaan kävi saunassa, jolla aikaa taas henkien kuvailtiin aterioivan tyhjäksi jätetyssä tuvassa. Saunasta palatessaan isäntä tiedusteli: "joko vieraat ovat ruualla olleet?" kaatoi vielä lusikallaan lientä kerran pöydälle ja kahdesti maahan, ennenkun ruvettiin syömään. Toisin paikoin oli ruokapöytä katettu saunaan. Aattoehtoona pimeässä isäntä pihalla otti vastaan vieraat ja vei heidät saunaan, jossa toimitti heille palvelusta määrättyinä aikoina. Keyrin jälkeisenä sielujen päivänä, jota niinikään katolinen kirkko pyhitti, hän pimeällä saattoi hautoihinsa palaavat vainajat pois pihaltansa avopäin edellä kulkien ja kaataen olutta ynnä viinaa maahan.

Pakanuudenaikana on keyri tietysti ollut syysjuhla, jota vietettiin, sitten kun viljankorjuu puimisineen oli päättynyt ja karjan laitumella-olo loppunut, kiitokseksi vuoden antimista sekä uuden vuoden menestykseksi. Muutamin paikoin on keyrin tienoilla vietetty vuoden alkajaisia. Eikä vainajain liikkumisaikaa syksyn pimeydessä alkuansa ajateltu pariin kolmeen päivään rajoittuvaksi. N.s. jakoaikaa on pyhitetty Hämeessä viikko ennen pyhäinmiesten päivää ja viikko sen jälkeen. Savossa ulottui uusi jakoaika pyhäinmiesten päivästä Martin päivään (11/11), vaan vanha jakoaika Katrinan päivään (25/11), kestäen siis miltei koko marraskuun, joka on nimensäkin saanut martaasta s.o. vainajasta. Jakoaikana on eläimet jakailtu s.o. eroitettu ne, jotka jätetään talveksi elämään, ja tapettavat teurastettu. Edellisiä varten on vielä rehu jaettu; jälkimäisistä on vainajille uhrattu siinä toivossa, että nämä lisäisivät karjan kasvun.

Itse ihmistenkin terveys oli riippuvainen vainajista, jotka saattoivat lähettää tauteja, muistuttaakseen eloonjääneitä sukulaisiaan jostain laiminlyömisestä. Taudeista, joita myös kuviteltiin henkiolennoiksi, päästiin ottamalla selkoa ensin pahastuneesta panettajasta ja sitten uhrista, jonka tämä vaati leppyäksensä. Tiedustelu tapahtui keinotekoisessa tainnostilassa, jossa ihmisen sielun luultiin samaan tapaan kuin kuollessa irtaantuvan ruumiista ja pääsevän vainajien puheille. Lappalaisilta, jotka tästä taidostaan olivat kuuluisat, on suomalaisillakin säilynyt muistoja, m.m. nimitys kannus sille noitarummulle, jonka avulla he itsensä kiihdyttivät langetakseen loveen. Venäläisissä ajantiedoissa vuodelta 1071 kerrotaan "tshudilaisesta" noidasta, joka mykkänä maaten antautui henkien kera seurusteluun. Tietäjiä, jotka unenhorroksessa näkivät, mikä tauti on sairaassa, mistä tarttunut ja miten päästettävä, tunnetaan suomalaisiakin. Keijusia eli keijunkaisia s.o. kuolleitten henkiä, mainitsee Ganander, saattoi myös nähdä viinanhumalassa tai kuumeenhoureissa. Näiden uskottiin olevan joko valkeita tai mustia, joko hyviä tai pahoja; vaan toisten mukaan keijuset eivät olleet enkeleitä eivätkä perkeleitä, vaan välillä olevia henkiä. Jälkimäinen käsitys on epäilemättä alkuperäinen: vainajat on käsitetty täydesti ihmisenluontoisiksi, enemmän hyvää tai pahaa harjoittaviksi taipumustensa, oikkujensa ja persoonallisten suhteittensa mukaan — ennen kaikkea siis itsekkäiksi. "Lahja lahjoa kysyvi" on vainajainpalveluksen periaate: aineellinen uhri aineellisen edun tavottamiseksi tai aineellisen vahingon välttämiseksi.

Vainajain palveleminen on alkuansa ollut lähempäin sukulaisten asia. Ostjakeilla on vaimojen ollut tapana pukea miesvainajansa vaatteet puisen kuvan päälle, jota on syötetty joka aterialla, riisuttu iltaisin ja puettu aamuisin. Näin on kunnioitettu vainajan kuvaa vuosi tai kolmekin vuotta ja sitten sekin pantu hautakehikkoon tai poltettu, kun on luultu vainajan ruumiin jo mädänneen. Leskien velvollisuuksiin viittaa niinikään Agricolan säepari: "Menninkäiset myös heidän uhrinsa sait, koska lesket huolit ja nait." Inkerissä kerrotaan käytävän haudalla itkemässä ja kuolleelle ruokaa viemässä, siksi kunnes ruumiin arvellaan mädänneen, jonka jälkeen ei muka sieluakaan enää missään ole. Sen kautta että kuitenkin merkillisempäin perheenisäntäin ja -emäntäin muisto ja kunnioitus useammassa polvessa säilyi, kehittyi yksinkertaisin vainajainpalveluksen muoto esi-isäinpalvelukseksi. Yhteiskuntaolojen edistyessä myös vainajien joukosta kohosivat kokonaisten sukujen suojelushenget. Agricolan mainitsema karjalaisten jumala Äkräs, joka "herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi", on kenties ollut n.s. Äkrämöisten eli Äyrämöisten heimojumala, sillä mainittuja viljelyskasveja tuskin muualla Suomen Karjalassa on kaikkia viljelty, kuin eteläisimmässä Äyräpään vanhassa kihlakunnassa, johon Agricolan aikana luettiin Rannan, Jääsken ja Äyräpään nykyiset kihlakunnat.

Missä suhteessa luonnonpalvelus on vainajainpalvelukseen, siitä ovat tutkijat eri mieltä. Tosin luonnonvoimien pelkääminen ja henkilöiminen on riippumaton vainajainpalveluksesta, mutta ilman tämän välitystä on vaikea käsittää ruuan ja juoman uhrina tarjoamista etäisille luonnonilmiöille. Ainakin suomensukuisilla kansoilla on luonnonpalvelus myöhäisempi kehitysaste.

Metsään kuolleitten hengistä on helposti syntynyt metsänhaltijoita. Agricolan Liekkiä, joka "ruohot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut", on metsään kätketyn sikiön sielu, joka virvatulena pimeällä näyttäytyy. Hiisi, joka "metsä-eläjistä soi voiton", esiintyy Agricolan suomennoksissa myös paikallisena, pyhää metsistöä merkitsevänä, joka merkitys sillä on vielä viron kielessä. Jos otamme huomioon, että useat uhrimetsät ovat alkuperäisin kalmistoja [vrt. myös eräässä loitsijan luvussa: "Minä nostan nukkuvia, pellon alle peitetyitä, Hiien alle heitetyitä"] tai vanhoja asuinpaikkoja, voimme Hiidessä nähdä pyhäkön haltijana kunnioitetun esivanhemman. Hiiden väestä on Länsi-Suomessa osittain sama käsitys kuin vainajista. Vaan tavallisesti Hiidet esiintyvät entisajan eläjinä, jättiläisinä Agricolan mainitsemain Kalevan poikain rinnalla, jotka "niityt ja muut löit". Vasta kristillisestä vaikutuksesta on Hiisi sekä persoonallisena että paikallisena ( mene Hiiteen ) saanut pahan merkityksen. Hittavainen, joka "toi jänikset pensaasta", on mahdollisesti johdannainen Hiiden toisintomuodosta Hitto.

Vainajainpalvelusta aivan lähellä on karhunpalvelus, kuten karhunpeijaismenoista lappalaisilla ja suomalaisilla ilmenee. Alkuansa itse karhua tarkoittavasta metsän isännästä irroittautui erityinen metsäneläinten haltija; loitsuissa esiintyy metsän kuningas molemmissa merkityksissä, toisinaan samassa kirjaanpanossakin. Tapio, joka "metsästä pyydykset soi", esiintyy runoissa paikallisilla kertosanoilla: metsä, korpi, lehto, eikä Juslenius tiedäkään sille muuta merkitystä kuin metsän. E.A. Tunkelon arvelun mukaan Tapio voisi johtua virolaisesta sanasta taba (lukko), samoin kuin ansio sanasta ansa, ja merkitä siis pyydysaluetta. Siihen viittaisivat myös Tapion määräyssanat runoissa: risuntäytinen, tarhantäytinen. Samoin Virankannos, joka "kauran kaitsi", ei ole ollut muuta kuin kanto, jolle on asetettu virka s.o. sadin; sitä vastaava Viran akka on Suomen lappalaisilla ollut metsästyksen jumalana.

Täysin persoonalliset metsänhaltijain nimet ilmestyvät vasta katolisella ajalla, jolloin pyhimyksistä Katrinaa, Annaa ja Yrjänää on rukoiltu karjan suojelijoina ja metsän viljan vartijoina. Metsän piian, Tapion tytön yleinen nimitys loitsuissa on Annikki. Tilapäisesti Tapion neidon nimenä tavattava Tellervo on alkusoinnun aiheuttama väännös Pellervosta, joka joskus Tapion poikana esiintyy Nyyrikin ohella. Viimeksimainitun naisellinen pääte -kki ei voi olla alkuperäinen; toisintomuodoista arvaten on se runomitan vaatima pitennys muotoa Nyrki. Tämä, samoin kuin Agricolan Nyrckes, joka "oravat antoi metsästä", ei liene muuta kuin Jyrki eli Yrjänä (vrt. nyrkkä = jyrkkä). Mielikki metsän miniänä tai emäntänä on Annikin mukaan laatusanasta mieluisa muodostunut runollinen nimitys.

Vedenhaltijoiksi ovat veteen hukkuneitten henget luonnollisesti muuntuneet. Aikaisemmin on eri järvillä ja joilla ollut kullakin oma haltijansa. Vasta myöhemmin on niistä kehittynyt yleinen vedenjumala, karjalaisilla nimetön Veden emä, joka "vei kalat verkkoon", ja hämäläisillä Ahti, joka "vedestä kaloja toi". Onko Ahtikaan alkuansa nimi, on epätietoista, sillä veden ja meren Ahdin ohella tavataan runoissa myös tuulen, metsän ja maan Ahti, josta saattaisi päättää Ahti sanan merkinneen yleensä haltijaa. Ahdin puolisona joskus harvoin esiintyvä Vellamo eli Vellimys ei ole muuta kuin runollinen muodostus veden määräsanasta vellova. Varsinainen vedenjumalan nimitys on sitä vastoin (V)Äinämöinen, joka "virret takoi". Väinä merkitsee suvantoa joen suussa, johon myös Väinämöisen kertosana runoissa Suvantolainen viittaa. Hänen virsiseppyytensä on verrattava ruotsalaisten Näkin soitannollisuuteen. Väinämöinen on verrattain myöhään skandinaavisen vaikutuksen alaisessa Länsi-Suomessa muodostunut jumaluusolento ja vasta runojen mukana levinnyt Itä-Suomeen, jossa hänet on tehty inhimilliseksi tietäjäksi ja loitsijaksi.

Kasvullisuuden jumala suomalaisilla on ollut Sämpsä, jolla runoissa on lisänimenä Pellervo. Sämpsä on germanilainen lainasana ja merkitsee metsäkaislaa. Sämpsä- eli sämpsykkä-heinää on kevään esikoisena, joka lumen sulattua ennen muita ruohoja maasta ilmestyy, Inkerissä elukoille rehuksi koottu. Pellervo tarkoittaa Inkerin runoissa pellavaa, vaan saattaisi sen myös selittää johdannaiseksi pelto sanasta. Sämpsän noutaa maita kylvämään, talvipojan turhaan yritettyä, suvi- eli kesäpoika. Sämpsän kuvaillaan asuvan merensaarella ja makaavan jyvälaivassa tai ajelevan kirjavassa korjassa oma emo puolisona rinnallaan. Yhtäläisesti kerrotaan svealaisten Freyr-jumalasta. Tämän kuva ajeli vaunuissa ympäri maata nuori papitar puolisona rinnallaan; joka paikassa oli heille valmistettuna uhripitoja hyvän vuodentulon toivossa. Freyr-jumalan isä, Njordr, myöskin viljavuoden edustaja ja vaunujumala, vaikka merenkulun haltijaksi erikoistunut, johtuu saksalaisten "maa-emosta", Nerthus-jumalattaresta, joka asui merensaarella ja jota miespappi kuljetti vaunuissa ympäri. Oikeastaan on tässä palveltu kahta kasvullisuudenjumalaa, miespuolista ja naispuolista, joita on ajateltu pojan ja äidin, vaan samalla puolisojen suhteessa toisiinsa; suomalaisessa runossa alkuperäinen käsitys vielä selvänä kuvastuu. Agricolan Pellon Pekko, joka "ohran kasvun soi", on ehkä yhdistettävä Viron kreikanuskoisten setukaisten palvelemaan Peko -jumalaan. Tämän kuva, osuuskunnan yhteisesti omistama, on ollut vahasta valettu ja kolmivuotisenkin lapsen kokoinen; sitä on säilytetty osakkaista vuosittain valitun hoitajan viljalaarissa ja kylvön aikana käytetty pellolla. Rongoteus, joka "ruista antoi", on kenties sama kuin loitsuissa ilmaantuva Rukotivo ja mahdollisesti germanilainen laina (skand. rugr ruis, tivar jumalat). [Agricolan maanviljelysjumalista on vielä Köndös, joka "huhdat ja pellot teki", — ellei se tarkoittane huuhdalla käypää kontiota — selitystä vailla.]

Skandinaavilaisten ukkosenjumalasta Thorista johtunut on hämäläisten Turisas (Tur isänen), joka "antoi voiton sodasta". Vapautensa puolesta taistelevien virolaisten sotahuuto kuului Tar-avita ja kansan muistossa on säilynyt Tar isa. Karjalaiset nimittivät häntä pelkästänsä Ukoksi tai Äijäksi. Runoissa on edellinen enimmiten sulautunut kristilliseen Isään ja Ylijumalaan, vaan jälkimäinen samoin kuin Viron puolella ( äikene ukkoseen ja äijo Hiiteen) muuntunut paholaisen nimitykseksi. Viimeksimainitun kohtalon alaisiksi ovat joutuneet liettualaisten ja venäläisten ukkosenjumalia Perkunas ja Perun vastaavat perkele ja piru; perckun nool esiintyy vielä 1600-luvulla vironkielen sanakirjassa ukkosenvaajaa merkitsevänä.

Ukon maljan juominen kevätkylvön aikana Ukon vakan haettua, jota Agricola kuvailee, mainiten naistenkin siinä tilaisuudessa juopuneen, oli vielä hänen aikanaan voimassa. V. 1545 valittavat Savon talonpojat heitä siitä sakotetun, että olivat juoneet Thordns gildhe. Tapa on skandinaavilainen samoin kuin Ukon puolison nimitys Agricolan säkeissä: "Kuin Rauni Ukon naini härskyi, jalosti Ukoi pohjasti pärskyi, se siis antoi ilman ja vuodentulon". Suomen lappalaisilla on tavattu Ukon naisena Raudna, joka myös merkitsee pihlajaa: hänelle olivat pyhitetyt pihlajat, joita hänen luolainsa tienoilla runsaasti kasvoi. Tämän johdosta on E.N. Setälä yhdistänyt Raunin ruotsin sanaan rönn pihlaja.

Lappalaiset ovat skandinaaveilta lainanneet paitsi Thorin ja Freyn myös Njordin mainitussa erikoisemmassa merenkulunjumalan merkityksessä nimellä Bieka galles (tuulen mies). Tämän asemesta näemme erään puolisuomalaisen lappalaisnoidan rummulla kuvattuna Ilmaris nimisen, myrskyn ja pahan sään haltijan.

Aivan yhtäläisenä jumaluusolentona Agricolalla "Ilmarinen rauhan ja ilman te[k]i ja matkamiehet edesvei." Ilmaria äänteellisesti täysin vastaava Inmar on votjakeilla kohonnut korkeimman jumalan asemaan nähtävästi muhammedilaisten ja kristittyjen naapurien vaikutuksesta. Samasta syystä ostjakkien aikaisempi ilmanhaltija Iitem, jota ei näytä uhreilla ja rukouksilla kunnioitetun, nykyään esiintyy taivaanjumalana, maaihnanhaltijana, joka etupäässä eteläosissa aluetta jo on uskonnollisten palvelusmenojen esineeksi tullut. Jos nimien samuudesta päättäen uskaltaa olettaa suomalais-ugrilaisille kansoille yhteisen ilmanhaltijan, niin tämä lienee käsitettävä germanilaisen Wodanin eli Odinin kaltaiseksi, joka oli alkuansa ilmassa liikkuvien vainajien johtaja ja vasta myöhemmin kehittyi erityisessä Valhallassa asuvaksi ylijumalaksi.

Auringonpalveluskaan ei ole suomensukuisilla kansoilla alkuperäinen; lappalaiset ovat sen myöhemmin skandinaaveilta oppineet. Päivätär ja Kuutar runoissamme, samoin kuin enimmät -tar päätteiset nimet, ovat puhtaasti runollisia henkilöimisiä, joilla ei ole pakanallisen uskontomme kanssa mitään tekemistä. Kuunpalvelusta eivät todista Agricolan säkeet: "Rahkoi kuun mustaksi jakoi" ja "Kapeet myös heiltä kuun söit". Ne vaan viittaavat taikauskoiseen käsitykseen kuun pilkuista ja pimennyksistä. Uskoa kuuta nieleviin kapeisiin eli eläimiin tavataan skandinaaveillakin. Rahko merkitsee rohtumaa, joka kuun kasvot näyttää pilanneen; että sen on kuvailtu tapahtuneen kuumetaudissa, osottaa Gananderin painattama loitsu, joka alkaa: "Kuume ennen kuun kehitti."

Taivaanpalvelusta on tahdottu nähdä sanassa Jumala, joka tsheremisseilläkin tavataan muodossa juma. Viime aikoina on koetettu osottaa, että se on indoiraanilainen lainasana, joka on merkinnyt taivasta. Toiselta puolen on arveltu, että juma voisi olla alkuperäinen suomalais-ugrilainen sana, sama kuin vogulin jomas ja unkarin jo, hyvä. Merkityksen kehitykseen nähden olisi verrattava venäläisten jumalannimitys bog ja laatusana bogatyi pohatta, rikas. Juma-la siis osoittaisi hyvän, onnen omistajaa, onnellista ja tarkoittaisi alkuansa arvattavasti vainajaa, siitä yleensä jumaluusolentoa ja viimein ainoaa Jumalaa kristillisessä merkityksessä.

Taivaan korkeudet eivät näy pakanallisissa esi-isissämme herättäneen ajatusta jumaluudesta. Manalaisiin liittyy heidän alkuperäinen käsityksensä henkiolennoista. Kuoleman arvoitus on kuolemattomuuden käsitteeseen heidät johtanut.

(Kaarle Krohn. Oma maa.)

VAINAJIA PALVELEMASSA.

Kevätkalaan ovat menneet kaikki miehet, etäisten selkien saariin soutaneet, orjatytöt apuna airoja kiskomassa. Siellä kutuaikoja ja kalain nousua alavesistä kaiken kevättä odottavat, nuottaa vetävät, verkkoja laskevat, koukkuja pitävät ja saaliin siivottua sen päivänpaisteessa talven varaksi kuivaavat.

Mutta kotokylään ovat jääneet naiset lehmiä laitumelle laskemaan, taikoja tekemään ja karjan onneksi kotihaltijoille uhraamaan.

Ilpolan karja on paras kylässä, suurempi kuin tietäjän talossa Panulassa itsessäänkään ja llpotar on heimon naisista karjataikain tekijä taitavin. Panu hänelle joka kevät uudet taiat neuvoo ja kaikki kylän naiset niitä häneltä tietämään.

Urvon aamuna varhain saapuvat kylän naiset neuvoja saamaan. Kuin kutsuvieraina parhaina vastaanottaa heidät llpotar, katettu on pöytä, kukkuranaan on piiraita, rieskoja ja meheviä kakkuja, voita, lihaa, kalaa ja simaa. Vaan on tuomisensa tulleillakin, millä vakkanen voita, millä tuohipullollinen suoloja, harvinaisia ja kallisarvoisia, millä mytty sämpylälämpöisiä, eräällä käärö Saksan verkaa, toisilla sukkia, paitoja, nauhoja ja lahjoja kaikellaisia.

Arvokkaasti ja armollisesti ottaa Ilpotar vastaan vieraansa, pöytään istuttaa ja syömään ja juomaan kehottelee eikä ole tietävinään, mitä varten tulivat.

— Iloinen on emännän mieli, kun vieras taloon tulee, — puhelee hän. Harvoin tulette, usein ohi kulette. Eihän ole isot tarjouksetkaan, mutta sen antaa talo, minkä taitaa… istukaatte, ottakaatte!

— Useinhan käymme, aina on Ilpolaan asiaa, aina ovat tarjoukset toisiaan paremmat, — mairittelee emännistä ensimäinen.

— Aina ovat naapurit tervetulleet, — sanoo Ilpotar uudelleen. Aina asian kanssa, vielä enemmän ilman.

Iskevät silloin toiset silmää sille, joka ensin puhui, ja hän virkkaa:

— Tulimme taas tietämään, mitä meille, Ilpotar, neuvoa tahtonet: taikoja tämän kesäisiä… viisauttasi karjamme varaukseksi… oppia oikein laitumelle laskeaksemme… Et liene altis tällä erällä antamaan, toiste tulemme, tiedustelemme.

— Mitäpä minun tiedoistani. Vähät vaimon viisaudesta, vähät naisen neuvonnasta. Vaan kun siihen tyytynette, minkä muilta olen kuullut…

— Aina apu tiedoistasi, aina teho taioistasi.

Kun oli syötellyt ja juotellut vieraansa, virkkoi Ilpotar:

— Tähdelliset ovat taiat tänä vuonna, paljon on vaaroja väijymässä… kirkon uhat, Lapin vihat, salataudit ja käärmeet, eikä tiedä Tapiotakaan taata, ei koiriaan, ei kontioitaan…

— Neuvo taika, avokorvin kuuntelemme.

— Tehkää muut, miten tahtonette, näin minä teen, en tiedä, tehoneeko. Otan tuohisen, puun mallon päivättömältä puolelta kiskotun…

— Ei ole minulla semmoista tuohista…

— Saanet minulta, kun tahtonet.. Panen siihen jokaisen laitumelle laskettavan lehmän maitoa, kiuluun katsomatta lypsettyä.

— Ei toki saa kiuluun katsoa, siitä tehonsa menettäisi.

— Vaan mitenkäs?

— Asetut pystypolveen, helmat polviin nostettuina ja katsot lehmäin jalkain väliin.

— Niinpä niin, sehän on vanha lypsytaika.

— Vaikk' onkin, niin hyvä on, ett'et unohda sitä, muuten elä lähde alkuunkaan. No, kun olet lypsänyt, niin nyhtäse joka lehmästä kolme karvaa.

— Mistä paikasta?

— Korvain välistä, hännän juuresta ja vasemman jalan vuohisesta. Ota sitten tuhkaa kolmelta tulisijalta, kodasta, sannasta ja riihestä.

— Auta armias, kun riihen tuhkan lipeeksi keitin!

— Saat meidän riihestä, siellä on. Riputa tuhkaa maitoon ja mene maidon kanssa laitumelle, kierrä laidun niin kauvatse kuin et enää tahdo lehmiä edemmä kulkemaan ja riputa maitoa maahan aina vähän matkan päähän. Jos et yhtenä päivänä ehdi, kule kahtena. Kun olet kierretyksi saanut ja heti kierrettyäsi lasket lehmäsi, pysyvät koko kesän siinä kierroksessa, jossa ei peto pure eikä pysty taudinkaan hammas.

— Eikö muuta tarvita?

— Teen minä vielä toisenkin, tehnette tekin, kun tahtonette: otan kolme kukon virkahöyhentä ja käärin ne kellojen kantimeen. Panen suurusjuomaa astiaan ja siihen kellot kantimineen ja yhtä monta sirppiä ja yhtä monta viikatetta kuin on kelloja. Kuletan kirnua navetan ympäri selässäni kolme kertaa myötäpäivään ja kolme kertaa vastapäivään, asetan sitten kellot lehmäin kaulaan ja sirpit ja viikatteet navetan oven päälle. Kun kaikki lehmät ovat sitä juomaa juoneet, niin päästän kytkyestä ja lasken pihalle, ja silloin tulevat kotiin joka ilta, kohta kun aurinko alkaa mailleen painua.

Silmät pyöreinä kuuntelivat emännät tietäjänaisen puhetta.

— Oiva taioilta taikasi tuntuvat! Neuvonet vieläkin.

— Neuvo, neuvo!

Ilpotar neuvoi vielä toisiakin taikoja, neuvoi, miten paimen oli varattava, miten lehmät hyvälypsyisiksi saatavat, miten metsän peitosta päästettävät.

— Oiva taioilta taikasi tuntuvat! — ihailivat taas naiset.

— Tehoisat ovat taiatkin, vastasi Ilpotar, mutta uhrit aina tehoisammat. Miehet aina isoille haltijoille uhraavat, me pieniä lepyttäkäämme. Ei vieraan opettama taika ole oman uhrin veroinen. Kukin kotolehtoonsa antimet parhaat kantakoon.

— Joko itse uhrasit, Ilpotar?

— En vielä, vaan nyt on mieleni mennä.

— Et antane meidän mukanasi tulla?

— Ei haltija hyviä vieraita vierone.

Joka kevät kehoitti Ilpotar vieraitaan heidän omille haltijoilleen uhraamaan, mutta joka kerta oli heidän samalla tapana seurata häntä hänen uhrilehtoonsa.

Asettuivat riviin Ilpolan pihalle, Ilpotar ensimäiseksi, ja lähtivät Ilpolan uhrilehtoon.

Kullakin talolla oli oma pieni uhrilehtonsa, mihin emäntä uhrinsa kantoi, kaikista esikoisista ensimäiset — oli ainakin pihlaja aitan takana kunnaalla, kun ei muuta ollut. Mutta suurin ja komein lehto oli Ilpolassa, parhaiten hoidettu, parhaalla paikalla ja parhailla lahjoilla varustettu. Sinne saattaa Ilpotar vieraansa läpi pienoisen metsikön, yli niityn ja siitä rantaa myöten niemen nenään, jossa on lehto valkeita koivuja, karsituita niin ylös kuin kädellä yletti, muistoksi vainajille ja heidän haltijoilleen pyhitetty. Siinä on ensiksi vanhan emännän karsikko, jo ainakin sadan vuoden vanha, sadan vuoden vanhaksi eläneen naisen muistoksi, joka emäntä oli ollut karjan kasvattaja kuulu ja jolle karjan menestykseksi jokaisesta poikineesta lehmästä kiulullinen ensimäistä juustomaitoa kaadettiin.

Siihen nyt Ilpotar ensiksi meni ja asetti kupposen maitoa puun juurelle, joka oli puhtaaksi lakaistu ja jossa oli tyven ympärillä raunio rannan kiviä. Joka kerta käydessään kantoivat naiset kukin kivensä asunnon isontamiseksi pyhälle käärmeelle ja kärpälle, joiden tiedettiin rauniossa elävän ja antimista osansa ottavan.

Vähän matkaa siitä oli toisen vanhan emäntävainajan puu, jonka karjaa ei karhu ollut koskaan repinyt, niin oli ollut taitava taikain tekijä ja niin oli osannut pitää hyvät paimenet. Sille teki Ilpotar lupauksen vasikan nahkasta, hienoimmasta ja parhaiten parkitusta, ripustamalla uudet lipokkaansa koivun oksaan, ja toiset naiset tekivät samaten.

Kolmas koivu oli ammoin sitten naimatonna kuolleen naisen muistokoivu, vanhojen Ilpojen sisaren, joka parhaat piiraat aikoinaan leipoi. Hänellä oli puunsa juurella uhripöytänä laakea kivinen paasi, johon piiraita ja sämpylöitä laskettiin kaikkien taikinain hyväksi kohota ja leipomusten hyvin onnistua.

Oli pitkä rivi puita, talouden toimissa taitaville naisille pyhitetyitä, oli eräänkin Ilpolan tyttären, nuorena kuolleen, joka oli kätevä ja kankaitten kutoja, ja hänelle uhrasivat nyt emännät oksiin ripustellen mikä päähineen, mikä esiliinan, mikä nauhan, mikä sukkaparin.

Puulta puulle kulki Ilpotar, uhria tehden ja lukujansa lukien hiljaisella hymisevällä äänellä, ja vieraat seurasivat mukana samaa tehden. Mutta kun näki vieraittensa uhreja antavan, virkkoi:

— Eihän vainajat vierailta vaatine… tyytynevät siihen, mitä oma talo antaa.

Mutta vieraat pyytämään:

— Antanethan meidänkin… ethän kadehtine, jos meitäkin muistaa, kun sinulle hyvää suo.

— Vai kadehtisinko! Enhän toki, vaikka kaikki teille antaisi eikä minulle mitään jättäisi.

— Sinulla on hyvät haltijat, sinua kuulevat, sinulle antavat, mitä tahdot, aina karjasi menestyy, aina Ilpo hyvät kaupat tekee.

— Tuoss' on minun puuni, karsimaton vielä. Sen karsivat, kun kerran kuolen.

— Ja uhrinsa uhraavat.

— Kukapa minulle…

— Jo toki kaikki sinulle, kaikkien taikain tekijälle.

— Ell'eivät maahan kaatane kaikkia pyhiä puita.

— Kukapahan toki pyhät puut maahan kaataisi?

— Kaatajat jo kirveitään hiovat. Vaarat ja vihat väijyy. Ristin haltija tänne rintamailta hiipii. Outoja aavistelen.

Paljonhan tiesi Ilpotar salaisia asioita, joita muut eivät tienneet, vielä enemmän oli tietävinään. Oli aika lähteä kotiin opittuja karjataikoja tekemään ja heittivät naiset hyvästinsä Ilpottarelle, joka jäi vielä lehtoon, omia salauhrejaan uhraamaan, joita ei muille näyttänyt.

Pienen hiekkarantaisen lahdelman pohjukassa on pihlaja, herttainen puu, jonka kellanvalkeat kukkaistertut juuri parhaallaan lemuaan levittävät. Omin käsin on Ilpotar sen siihen istuttanut ruohoiselle penkereelle ja ympärystän puhtaaksi raivannut, muistoksi pienoisen poikansa, joka nyt olisi iso ja reipas, jos olisi elää saanut. Tietäjää oli hän siitä toivonut, ne olivat olleet kaikki merkit, Panun vertaista, — vaan kateetko lienevät kaataneet, tuntematon viha tuhonnut? Usein arveli Ilpotar, miten olisi ollut varattava säilyäkseen, katui sitäkin, ett'ei salaa Kiesuksen nimeen kastattanut… tiesi hänen, eikö siten olisi salavihoja välttänyt.

Ei Ilpotar lastaan kuolleeksi luullut. Siellä luuli elelevän toisessa maailmassa, joka oli tämän näköinen, siellä se kasvoi ja varttui. Sitä vartenpa ensi alussa, sen kuoltua, kantoi uhriksi lapsen kaluja ja vaatteita ja leikkihelyjä, sitä varten suuremmaksi tultua jousia, nuolia ja kaikkia metsästysaseita; sitä rukoili itsekseen onnea antamaan ja tähän aina kyyneltensä tulvan liinaan kokosi ja liinan pihlajaan ripusti. Ei kukaan tiennyt tätä pyhättöä olevan eikä Ilpotar sitä kenellekään ilmaissut. Ei paljoa kerrallaan pyytänyt, ett'ei rasittaisi liioilla rukouksilla. Mutta yhtä aina pyysi — että takaisin tulisi, että uutena ja ehompana entistään tähän maailmaan syntyisi.

(Juhani Aho: Panu.)

ASUNNOSSA AUTUAITTEN.

Se oli vanha Vaaran ukko, Satavuotinen Vipunen, Ois jo saattanut sujua, Viruskella vuosikauet Kuusen alla kuollehena Ei ois kuka kaivannunna, Nykyinen kysynyt kansa.

Vaan eli saunassa salolla, Riihirähjässä retosti: Katiskalla kalat pyysi Lummelammista läheltä, Rihmat viitahan viritti, Tokkapuut poluille laittoi Eli pappia paossa, Kirkonmiestä kaioksissa, Oli jumalat itellä, Haltijansa hoitajansa, Taikatemppunsa tehoisat.

Vaikea oli vanhan olla, Tukala tutisevaisen — Pois halusi päästäksensä Näistä inhoista iloista, Toivoi taivasta takaista, Tuonen puoleista tupoa, — Siitä laulun lauleskeli, Runon vanha ruikutteli; Siin' oli totta toinen puoli, Toinen nähtyä näkyä.

"Lähin kerran kulkemahan. Henki heikko häilymähän, Parempihin pääsemähän, Selän poikki soutamahan Venehellä vuotavalla, Ruuhella vesivaralla — Ajoi tuuli, aallot nousi, Purje koivuinen kohosi; Kantoi kauvaksi kotoa, Vei vesille vierahille, Kaian niemen kainalohon, Lahen laakean perähän.

Lähti polku pensastosta, Ura kaita urkenevi; Käski mieli kulkemahan, Vaati vainu vaeltamahan — Kulin soita sotkuisia, Rämehiä rämmiskelin, Kahlaelin korpimaita; Vettä tirskui virsun jälki, Hyrskähteli heinäkenkä; Vaelsin tuota viikkokauen, Tarsin puhtehet, pimeät, Luulin siihen suistuvani, Uupuvani ainiaksi; Turvasime Taattohoni, Heikko loime Luojahani — Jo tuli kangas vastahani, Kuiva korpi, harvahonka, Miss' on pilkat puihin lyöty, Merkit tehty männikköhön.

Ajattelin, arvaelin: Lienetköpä tie Tapion, Merkkireitti metsän kansan?

Lähen tietä kulkemahan, Reittiä retostamahan: Juoksi pyyhyt tietä pitkin, Vähä lintu viipotteli, Neuvoi pannaksi patahan, Kehoitteli keittämähän.

Kynin höyhenet hyvältä, Kannon päässä pienoselta, Panin pyyhyen patahan, Tuohisehen lahjalinnun. — Suuhuni sen syötyäni Lähti lintu lentämähän, Höyhentukko hyrrimähän — Siitä arvata osasin, Ett' on tie Tapion teitä, Lintu laittama Jumalan.

Kohosi kangas korkealle, Kahen puolen kaunis metsä, Salot suuret ja siniset. Astuin päivän, astuin toisen, Päivänäpä kolmantena Nälkä tuntuvi tulevan.

Juoksi teiri tietä pitkin, Verkapursto piipotteli; Käski pannaksi patahan, Kehoitteli keittämähän; Suuhuni sen syötyäni Lähti lintu lentämähän, Höyhentukko hyrrimähän —

Siitä arvata osasin, Ett' oli lintu Luojan lintu, Metsät Mielikin omia, Takalistoja Tapion.

Alkoi auveta ahoja, Viljamaita mainioita, Ruismaita runsahia, Kaunihia kauramaita; Juoksi metso tietä myöten, Kotkotteli koppeloinen — Panin metsosen patahan, Keitin keiton koppelosta; Lintu tuokin Luojan lintu, Metsän Mielikin omia.

Päivän tuossa taivaltelen, Käyskelen kevyttä tietä, Luon ma silmän luotehesen, Poikki maiden pohjosehen, Paistavi aurinko ahoille, Kaukaisille kaskimaille, Vaaralle iki-isolle, Päivyt rinteitä punasi, Kullan hehku kuusikoita, Hohti huonehet aholla, Päädyt pilviä pitivät, Ukset kulta kuumottivat, Kilo kiilsi ikkunoista, Hehkusi laseista loimo; Päättelin taivoksi Tapion, Asunnoksi autuaitten. —

Vertyi mieli vaarivanhan, Ukon rinta riemahteli.

Miten sinne päästäkseni, Kuink' ylitse yltäkseni? Suo oli suunnaton välissä, Rimpi rannaton edessä; Ei ole tietä tuonne tehty, Eikä puita poikki pantu.

Vaanp' oli sujakat sukset, Alla kuusen uudet kalhut, Sauv' oli hopeasompa, Keihäs kuhan kirjaeltu. Sujuivat sujuttamatta, Ponnahtivat polkematta Yli vetkien vesien, Sivu märkien mätästen Ilman jälen jättämättä — Vinkui viima korvissani, Puhti poskia porotti. — Yli suon on saatuani, Märän poikki päästyäni, Kirposi jalasta kalhu, Lyly lähti lentämähän Itsestänsä halki ilman: Siitä arvata osasin, Ett' oli sukset Luojan luomat, Vanhan Vaarin veistelemät.

Aloin astua ahoa, Vaaran viertä väännätellä — Jo on maatkin muuttunehet, Sirostunna seudut kaikki: Salot välkkyivät verassa, Silikissä metsät siinti, Kuuset kullassa kuhotti, Hopeissa hongat hohti, Vanhat hongat vaskivöissä, Haavat kaikki haljakoissa, Lepät lempivaattehissa, Kuuna paistoi kuusen oksat, Päivänä petäjän latvat; Vaikk' oli syksy lähtiessä, Tääll' oli lehessä lehto, Koivut hiirenkorvasella. Metsä haiskahti me'elle, Simalle salo sininen, Apilalle aian varsi, Kuminalle kukkaniitty. Linnut lauloivat lehoissa, Peipot puissa piiperteli, Satakielet soittelivat. Kepeästi jalka keikkui, Virsu vaivatta kohosi — Aita oli lauoista ladottu, Veräjä vaskesta valettu, Soi kuin kannel kymmenkieli, Helähteli herkin soitto — Tie oli tuomin istutettu, Kuja koivuin kaunistettu.

Siitä päädyime pihalle, Kävin kullan kartanolle: Ei ole hurtat haukkumassa, Ei rakit rähisemässä, Vaan oli pihlaja pihalla, Tuvan eessä tuuhu tammi, Käki kukkui pihlajassa, Toinen tammessa helisti.

Isäntä kukunnan kuuli, Talon äijä äänen tunsi, Tiesi vierahan tulevan, Kaukalaisen kerkiävän. Jopa vastahan tulevi, Kynnykselle kepsahtavi; Pitkä on Tapion takki, Valkopartaisen vakavan, Verasta on viitta tehty, Vyönsä silkistä siottu, — Käski käymähän tupahan, Asuntoonsa astumahan. Tup' oli tammesta rakettu, Parahista puista pirtti, Uuni koko kalliosta, Lattia lauoista ladottu, Penkit haavasta hakattu, Orret puuta oksatonta; Orrella hyppeli orava, Karsinassa karhu kelli Heinillä hajuavilla; Pöytä suuri seinämällä, Voilla, vehnällä katettu, Parahilla piirakoilla, Makosilla mansikoilla.

Tuo olutta Aino neiti, Kantavi sulo simoa, Tarjoi kaunosta käestä, Kevelästä kourasesta, Käski juoda jaksamahan, Yllin kyllin ottamahan.

Vaan on Äijä äännähtävi, Vaari vanha virkahtavi: 'Terve sulle tultuasi, Hyvä päivä päästyäsi, Matkan pitkän juostuasi! Tulevasi tiedettihin, Sanottihin saapuvasi: Sauna varsin varattihin, Kyly lämmin laitettihin.'

Se oli tytti Tellervoinen, Punaposki Pullervoinen, Vastat orrelta vetäsi, Saattoi saunahan samassa; Saun' on suojassa sijassa Alla kuusen kukkalatvan, Humisevan hongan alla, Lähe kylmä lattiassa, Toinen kuuma karsinassa, Lautehet lasista tehty, Poslinalla penkit pantu. Löipä löylyn leyhäytti, Tupsahutti tuoksuvaisen, Hieroi hellällä kädellä, Voiti hajuvoitehilla, Haastatteli, nauratteli, Laski lapsi leikkiänsä, Pilojansa piiskutteli, Valoi veellä lämpimällä, Haalealla huljutteli; Antoi paidat palttinaiset, Sitoi vyöllä villaisella, Halaeli hienoisella — Suuta suikkasi lopuksi.

Siit' on saanut saunatuksi, Ukkorähjän reilatuksi, Ukko on kuin uusi miesi, On kuni keväällä koivu, Noron notkea närönen; Tunsi suonet suorituiksi, Jäsenensä joustaviksi, Ehommiksi entistänsä; Rinta riemua remahti, Veret voimoa vavahti.

Tuosta tultua tupahan, Jo on koolla kaikki kansa, Aterjalla autuahat. Siin' on vanha Väinämöinen, Laulaja iänikuinen, Siinä seppo Ilmarinen, Ylen taitava takoja, Takomassaan taivahassa, Sekä lieto Lemminkäinen, Kanssa kaunis Kaukomieli; Viel' on kurja Kullervokin, Kaikki on Kalevan kansa. Siinä meitä syötetähän, Syötetähän, juotetahan, Kyllitellen kestitähän, Ei lopu leipä lestityinen, Vaikka kuinka leikkoaisi, Voi vähene vakkasista, Vaikka kuinka viilteleisi. — Syötettyä, juotettua, Kaiken kyllin kestittyä Väinö virren veisoavi, Sormin kannelta kokevi Kiitokseksi kaunihiksi Talon oivan antimista, Luojan lahjoista hyvistä.

Kun on laulu loppununna, Veisattuna virsi kaunis, Joukko lähtevi levolle, Autuahat aittoihinsa. Luo tulevi Taatto vanha, Sanovi sanalla tuolla: 'Lähe uusi oppimahan, Äsken tullut tietämähän Näitä taivahan taloja, Olomaita onnellisten.'

Viepi vaaran viertehelle, Kulettavi kukkulalle, Osoittavi sormellansa, Näyttävi nimettömällä: Tuoli' oli Lapin laajat mannut, Täällä suuri Suomen niemi, Meri siinteli suvessa, Toinen lännessä levisi. Käski katsoa alemma, Lähemmäksi silmän luoda, Sanovi sanalla tällä, Lausui tällä lausehella:

'Talo siin' on silloin tehty, Kuin on taivaskin taottu, Tuoss' on pellot perkattuna Kyntämättä kasvamahan, Tuoll' on salo saaelihinn, Aina runsas riistakorpi, Erä tuomatta tulevi, Ajamatta antauvi, Kosket kuohuvat lohia, Suuret virrat säynehiä, Kilvan pyrkivät patahan — Tulevi lintu liikkumatta, Kala jalan kapsamatta.'

'Tääll' ei laske Luojan päivä, Alene ei aurinkoinen, Ain' on kesä kestämässä, Suloisinna suven aika; Lakastu ei lehti puusta, Kummut kukkivat ijäti. — Hyvä tääll' on ollaksesi, Armas aikaellaksesi. Lapset lapsina pysyvät, Nuoret neiot neitosina, Ukot ukkoina elävät, Eivät vanhene enempi; Kaikki onnessa asuvat Iloiten ikänsä kaiken. Ollos terve tultuasi, Sadat vuodet viipyellös!'

Vuoli lastun veitsellänsä, Jopa aitta ilmaisekse; Siihen käski käydäkseni, Ottoakseni omaksi.

Som' oli aitta siisti huone, Kaikkein armahin asunto Kesäöinä kellehtiä: Sirkka seinässä siritti, Pääskyn poiat päädyn alla, Hiljaa tuulonen humisi, Leyhytteli lännen henki.

On nyt ukon oiva olla, Armas äijyen asua Taaton suuressa talossa, Asunnossa autuaitten: Ei ole huolta huomisesta, Ei suruja syömmen alla Eikä maisia mureita, Ilo mielessä asuvi, Tyyni riemu rinnassansa."

Juhani Aho.

UKON VAKAT.

(Kansan suusta Kurkijoelta.)

Missä talossa oli ne määrä pitää, niin sen piti tietää, jotta keväällä, kun oli pitkät poudat, niin sen talon piti panna tuvan katolle astioissa rukiita tai ohria. Se jumala jo ties, jotta sitä varten pannaan, jotta sitten satoi vettä, jotta viljat kastuivat. Niistä viljoista sitten tehtiin maltasia. Ja sitten pidettiin rukouspäivä ulkona. Koko kylän miehet ja naiset, vanhemmat semminkin, kokoontuivat taloon. Pöydät, penkit, tuolit vietiin ulos. Syötiin piirakkaa, makeaa kiisseliä, velliä, maitoa, voita; ja olutta juotiin. Olut oli siunattua ja se oli pantu niistä maltaista, joita katolla oli kostutettu. Tehtiin myös rukous, rukoiltiin maan hedelmän edestä, jotta jumala antaisi tarpeellisen ilman. Juhla oli kesäkuussa kuivuuden aikana. Ukon vakkoihin ei vienyt kukaan kerallaan mitään nautittavaa. Oli kunnia sille, joka sai sen pitää ja kaikki menivät niihin mielellään. Juhlassa lopuksi arvottiin, mihin taloon tulee ensi kerralla.

Kotiseutu 1910. — S. Paulaharjun muistiinpano.

KRISTINUSKON SARASTUS

PIISPA HENRIKIN SURMA.

Kaksi oli pyheä miestä, Kaksi kansan ruhtinasta, Ristiveljeä jaloa, Yksi kasvoi Ruotsin maalla, Toinen maalla vierahalla. Lapsi maalta vierahalta, Se oli herra Henterikki, Se kuin Ruotsissa yleni, Se oli Eerikki ritari, Ruotsin kuuluisa kuningas.

Sanoi herra Henterikki Eerikille veljellensä: "Läkkämme Hämehen maahan, Maahan ristimättömähän, Paikkahan papittomahan, Kivikirkkoja teettämähän, Kappeleita rakentamahan."

Sanoi Eerikki kuningas Henrikille veljellensä:

"Paljo on sinne mennehiä, Ei paljon palannehia. Entä on järvet jäätymättä, Sulana joki kovera."

Sanoi herra Henterikki Eerikille veljellensä: "Toki lähden, en totelle. Jos minä tapettanehe, Toinen jäänevi jälelle. Kyllä kierrän Kiulon järven, Ympäri joki koveran."

Sitten herra Henterikki Sanoin lausui, suin puheli: "Pilttiseni, pienoiseni, Vantti vaaksan korkuhinen! Ota korjani kodasta, Pane korja kohallensa, Perällensä pieni kirja, Anturoillensa aseta. Ota ohrilta oroinen, Iduilta isolihainen, Aisat tammiset aseta, Ohjat suoniset ojenna, Pane ränget mursunluiset, Valjahat majavanluiset Harmon kaulan kahdenpuolen."

Niin kohta ajohon lähti, Ajoi tietä, matkaeli, Kaksi päiveä keväistä, Kaksi yötä järjestänsä.

Sanoi piltti pikkarainen, Vantti vaaksan korkuhinen: "Jo tässä tulevi nälkä, Eikä syöä, eikä juoa, Eikä purtua pietä."

Sanoi herra Henterikki: "Jo pian talo tulevi, Lalloila takoa lahden, Siinä syömme, siinä juomme, Siinä purtua pidämme."

Sitten sinne saatuansa Otti heiniä hevosen, Heitti penningit sialle, Otti leivän uunin päältä, Heitti penningit sialle, Otti olutta kellarista, Vieritti rahat siahan.

Paha vaimo pannahinen, Kerttu kelvoton emäntä, Sepä kirkui kiukahalta, Parkui patsahan nenästä: "Jahka Lalli kotihin saapi, Vielä se luusi luisteleepi, Vielä pääsi päristeleepi, Suonesi sirotteleepi!"

Siinä söivät, siinä joivat, Siinä purtua pitivät; Sitten lähtivät ajohon.

Tuli Lalli kotiansa — Tuo Lallin paha emäntä, Suitsi suuta kunnotonta, Keitti kieltä kelvotonta: "Jo tässä kävi ihmisiä, Ruokaruotsi, syömäsaksa, Täss' on syöty, täss' on juotu, Viety heiniä hevosen, Heitty hietoja siahan, Syöty leivät uunin päältä, Heitty hietoja siahan, Juotu oluet kellarista, Saatu santoa siahan."

Lausui paimen patsahalta: "Jo vainen valehtelitkin, Elä vainen uskokahan!"

Lalli se pahatapainen, Sekä mies pahasukuinen, Otti Lalli laahtarinsa, Piru pitkän keihähänsä; Lykkäsi lylyn lumelle, Syöksi kalhun kaljamalle, Ajoi herroja takoa. Tuli suitsi suksen tiestä, Savu sauvakon siasta.

Sanoi orja uskollinen, Lausui parka palvelija: "Jo kuuluu kumu takana, Lalli hiihtäen tulevi, Pitkä keihäs kainalossa — Ajanko tätä hevosta?"

Sanoi herra Henterikki: "Elä aja tätä hevosta, Karkottele konkaria."

"Entä jos tavotetahan, Taikkapa tapetahankin?"

Tunsi hän tuhon tulevan, Hätäpäivän päälle saavan, Sanoin lausui, suin puheli: "Pilttiseni, pienoiseni — Käy sinä kiven taaksi, Kuuntele kiven takana, Katsokos takoa tammen; Jos minut tavotetahan, Taikka myös tapetahankin, Poimi mun luuni lumesta, Ne sinä verkahan vetele, Sinilankoihin sitele, Sivu kaikki kaunihisti. Ne pane härän rekehen, Jok' ei ole ikeessä ollut. Kuhun ensin seisahtuvi, Siihen risti rakettakoon, Toisen kussa tauvonnevi, Kappeli kaunis tehtäköhön, Kussa härkä uupunevi, Siihen kirkko koottakohon Papin saarnoja sanella Kansan kaiken kuultavaksi." — Tuohon on härkä tauvonnunna, Nousiaisten hietamaahan, Hietakankahan nenähän. Siihen herra Henterikki Ensimäinen haudattihin, Kirkko myöskin rakettihin, Herran Hentrikin nimehen.

Vaan ei poika pikkuruinen, Vantti vaaksan korkuhinen, Keksinyt lumen sisältä Pyhän miehen peukalota, Sormia ison isännän, Kultasormuksen keralla Ennen kuin kesäsydännä, Kun kevät oli ihana, Jää oli järvestä sulanut — Niin sitten kesäsydännä Pienen jääpalasen päällä Tuuli aalloissa ajeli Sormia pyhän urohon, Kultasormuksen keralla Ihmisille nähtäväksi, Tunnusmerkiksi jaloksi, Jotta ei suonut suuri Luoja, Eikä sallinut Jumala Veden alle vaipumahan Pyhän miehen peukalota, Sormia ison isännän Kultasormuksen keralla. —

Lalli pahin pakanoista, Julmin Juudasten seasta, Joka tappoi pyhän miehen, Piispan herra Henterikin, Otti korkean kypärän, Pani päähänsä omahan. Palasi paha kotia. Lausui paimen patsahalta: "Kusta on Lalli lakin saanut, Mies paha hyvän hytyrän, Piispan hiipan hirtehinen?"

Niinpä mies murehissansa, Lakin päästänsä tavotti, Hiukset himahtelivat, Liukosi luusta irrallensa, Kaikki kamara keralla.

(Kantelettaren y.m. mukaan.)

EERIKKI PYHÄN RISTIRETKI.

Nyt on sanottu, että kun pyhä kirkko oli perustettu ja valtakunta jaettu, niin kokosi hän sotajoukon pyhän kristinuskon hyväksi ja vihollistansa vastaan, ottaen mukaansa Pyhän Henrikin Uppsalasta, missä hän oli piispana, ja purjehti Suomeen, joka siihen aikaan oli pakanallinen maa ja teki suurta vahinkoa Ruotsille. Silloin vaati Eerikki sen kansan kääntymään kristinuskoon ja solmimaan rauhan hänen kanssaan, ja kun he kieltäytyivät kääntymästä, soti hän heitä vastaan ja voitti heidät miekalla, kostaen miehekkäästi kristittyjen miesten veren, jota he kauan ja usein vuodattaneet olivat. Ja saatuaan niin hyvin ansaitun voiton, puhkesi hän hurskaihin rukouksiin, langeten polvilleen kyynelsilmin, koska hänellä oli lempeä ja helliväinen sydän. Silloin kysyi yksi hänen miehistään häneltä, miksi hän itki, vaikka hänen olisi ennemmin pitänyt iloita siitä ihanasta voitosta, minkä hän oli saanut Herran Jeesuksen Kristuksen ja pyhän kristinuskon vihollisista. Silloin hän vastasi näin: "Totisesti minä iloitsen ja ylistän Jumalaa voitosta, jonka hän on suonut, ja suren katkerasti, että tänä päivänä on niin monta ihmissielua hukkunut, jotka olisivat voineet päästä taivaaseen, jos olisivat kristinuskoon kääntyneet." Tässä seurasi hän Jumalan hyvän ystävän Mooseksen esimerkkiä, joka oli kaikista miehistä säysein ja laupein, joka Jumalan oikeuden tähden tapatti epäjumalanpalvelijat, kostaen vääryyden ja pilkan Jumalaa kohtaan, ja kuitenkin laupeudesta rukoili Jumalaa saman kansan synnin tähden. Sitten kutsui P. Eerikki eteensä sen kansan, joka oli jäänyt kaatamatta, ja asetti siihen maahan kristinuskon suojaksi ennen mainitun P. Henrikin, joka sitten kruunattiin marttyyrikruunulla ja lähetti sinne pappeja, ja sääsi muita seikkoja, jotka kuuluvat kristinuskoon ja jumalanpalvelukseen, ja palasi sitten takaisin Ruotsiin kunniakkaana voittajana.

(Ote Eerikin legendasta.)

PIISPA HENRIK JA LALLI.

Asuinpirtti Lallin talossa. Tuli palaa takassa. Piispa Henrik. Andreas, Benediktiinein priori. Johannes, munkki. Ilmari, Lallin kuusivuotias poika (makaa kehdossa).

PIISPA HENRIK.

Noin varmaan teemme — pojan otamme ja kasvatamme kristinuskossa, ja kristinuskon levittäjäksi ja saarnaajaksi. Samoin tehneet ovat muut Herran miehet pakanoitten maissa. Niin Germaniassa teki pyhä Winfried, niin Englannissa pyhä Augustinus, Ansgarius Ruotsissa ja moni muu, kun Herra armossansa lähetti heidät evankeliumia saarnaamaan ja sanans' siunausta jakamaan.

ANDREAS.

Jos pojan munkistomme suojahan te uskotte, niin taata uskallan, ett' oppia ja opetusta vaille hän ei jää.

PIISPA HENRIK.

Sit' ai'oin juuri äsken ehdottaa.

ANDREAS.

Me tarkkuudella huolta pidämme, ett' eivät turmeltumaan pääsisi ja pilaantumaan hoidon puutteessa ne hyväin avuin kalliit siemenet, jotka sielussansa ehkä piilee. Näin poika vanhemmaksi ehdittyään ja päästyänsä miehen ikähän voi tulla Herran työhön soveliaaksi.

JOHANNES.

Vaan minkä teemme — pian tehkäämme! Jos Lalli matkaltansa palajaa, niin tuumamme hän tekee tyhjäksi. Epäilemättä uppiniskainen hän on kuin muutkin kansalaisensa ja taipumaton kristinuskohon. On mahdollista, että poikansa hän mieluummin soisi kuolleheksi kuin kristinoppiin kasvatettavaksi!

ANDREAS.

Se on totta. Pojan äidiltä me emme tarvitse vastustusta pelätä.

PIISPA HENRIK.

Olette oikeassa. Tämä seikka ei siedä pitkää viivyttelemistä. (Katselee Ilmaria.) Mut kuitenkin, kun tuohon kätkyehen ma katselen ja hänen lepäävän noin rauhallisna näen — liekö oikein, että riistämme tuon viattoman äidin helmasta? Tuo poika parka, eikö joskus voisi hän syyttää meitä julki-julmuudesta ja loukkaamasta luonnonlakeja ja taivaan antamia sääntöjä? Hän ehkä kerran kovin kiroo meitä ja huutaa koston huudot haudoillamme? Näin ajatellen valmis olisin mä päätöksestämme taas luopumaan.

JOHANNES.

Se eikö kristillistä olisi ja oikein, että hänen sielunsa me pelastamme kuolemattoman ja hänet viemme tielle taivahan?

PIISPA HENRIK.

On varmaankin… ja niinpä käydä saa. Mut aavistuksen henki salainen mun mieleheni kuiskaa kuitenkin: Tään päätöksen, sen teimme itsellemme turmioksi.

ANDREAS.

Mut kunniaksi pyhän Jumalan!

PIISPA HENRIK.

Sä puhut oikein — Hänen haltuunsa me kaikki annamme!

ILMARI (Herää.)

Äiti, äiti!

JOHANNES (Ilmarille.)

Hän tulee kohta, varro vähäsen.

ILMARI.

En sinua ma huutanut!

JOHANNES (Ilmarille.)

Pelkäätkö minua?

ILMARI.

Sinulla on häijy muoto. Elä tule!

ANDREAS (Hymyilee piispa Henrikille.)

Niin voipi lapsi väliin pistellä ja kielens' olla veistä terävämpi! (Johannekselle.) Nyt pidä puoles', veli Johannes!

JOHANNES.

Kas poika heittiötä! Kehdossa jo osoittaa hän suomalaista mieltä! Mut kyllä hänen kesytämme.

ANDREAS (Ilmarille.)

Mikä on nimesi?

ILMARI.

Ilmari. Mut sinä olet piispa.

PIISPA HENRIK.

Sinä tunnet minut?

ILMARI.

Kun olet täällä käynyt monesti. Emoni kutsuu sinua hurskaaksi ja pyytää minuakin rukoilemaan puolestasi, ja hänen käskystänsä niin olen tehnyt: "Herra Jumala! Oi, varjele sä piispaa Henrikkiä niin vaaroista kuin muista vahingoista!" Näin sanon sekä aamuin että illoin. — Onpa sinulla ihmeen kaunis lakki! Annappas se mulle!

PIISPA HENRIK.

On poika ilokas ja viisas!… Tässä saat pyytämäsi.

(Antaa hiippansa Ilmarille.)

ILMARI (Laskee hiipan päähänsä.)

Tämä minulle on liian suuri, mutta isälleni se saattais hyvin sopia. Tiedätkö, milloinka hän tulee kotiin?

PIISPA HENRIK.

Sit' en tiedä… Mutta tekiskö sun mieles kerran saada piispan lakki ja piispan arvo?

ILMARI.

Vallan tekisi! Saanko pitää tämän lakkis' siks', että itse tulen piispaksi?

KERTTU (Lallin vaimo tulee).

PIISPA HENRIK.

Sinulle Herran armo, tyttäreni!

ANDREAS.

Sinua neitsyt pyhä suojelkoon!

KERTTU.

Mun huoneelleni, herrat hurskaat, te osoitatte suuren kunnian, mut tervetultuanne kuitenkin nyt niinkuin aina tähän majaan, vaikk' on se kovin halpa suojaamaan niin suuriarvoisia vieraita!

PIISPA HENRIK.

Ei kahteen vuorokauteen meillä muuta suojaa kuin minkä meille antoi taivaan kansi. Me pakenemme Kitkan vainoa ja hänen joukkojensa. Vaan jos tiedän työni mieliks' olevan, niin kernahasti vainon maailman ja ihmisten ma kannan.

KERTTU.

Onnellinen Te olette, kun voitte ajatella niin jalosti! — Oi, oppi ylevä! En tarpeeks' asti Herraa kiitellä ma taida armosta, jonk' osoitti hän mulle kasteessa!

PIISPA HENRIK.

Sä voisitko myös kärsimyksilläkin todistaa, ett' on tää kallis oppi juurtumaan ja vaurastumaan päässyt sinussa? Kun kova onni kohtais' sua, ehkä tään uskos kieltäisit ja Vapahtajas'?

KERTTU.

Vain heikko vaimo olen, mutta sen ma tohdin sanoa: en Herraani ja Vapahtajaani mä kieltäisi! Jos sovinnoksi synti-velkani mun täytyis' ristin alla riutua ja kokemukset kestää katkerat, niin voisin kuolla, mutta luopua en voisi uskostani.

PIISPA HENRIK.

Suuresti sun teeskentelemätön tunnustukses' mua ilahuttaa!

ILMARI.

Hyvää iltaa, äiti!

KERTTU.

No, mitä näen! Poika vallaton, mit' olet taaskin tehnyt! Pois piispan hiippa päästäs'! Sä etkö häpee leikitellä noin?

ILMARI.

Sen antoi piispa itse minulle ja kysyi, mielinkö mä piispaksi. Etkö päästä mua piispaks', äiti?

KERTTU.

Vait, Ilmari, ja anna tänne hiippa, jonk' arvoa et vielä käsitä! (Ottaa hiipan Ilmarin päästä.) Te, hyvät herrat, älkää pahaksuko, ett' on hän jaaritellut tyhmiä!

PIISPA HENRIK.

Ennustukset usein lasten suussa ja viattomain kielell' asuvat.

ANDREAS.

Jos ylenisi poikas' piispaksi, niin mitäs sanoisit?

KERTTU.

Kuinka? Piispaksi! Mahdottomista en sano mitään.

PIISPA HENRIK.

Ken tietää, mitä tulevaisuus tuonee helmassaan.

KERTTU.

Eipä sitä kuitenkaan!

ANDREAS.

Mut kuitenkin sen pidän mahdollisna.

KERTTU (Naurahtaen.)

Nyt olen pilkan oma!

ANDREAS.

Erehdyt, jos puhettamme pidät pilkkana; niin mahtavia töitä Jumalan ja kristinuskon kunniaksi saattaa hän saada aikaan, että Suomen kansa ik'iloksensa muistaa niitä!

KERTTU.

Hänkö? En tiedä, mitä ajatella pitäisi!

ANDREAS.

Niin annan sulle siitä selityksen: me pojan levittämään uskoa ja sanan-saarnaajaksi kasvatamme. Näin lukemattomia sieluja hän pahennuksen tieltä johdattaa.

JOHANNES.

Kun kerran Suomen kirkon johtajana hän ruhtinasten arvoon noussut on!

KERTTU.

Hän? Lapseni?

JOHANNES.

Niin aivan, Ilmari, tuo vilkas ilosilmä!

KERTTU.

Kummallista! En jaksa sitä ajatella.

ANDREAS.

Pojan sen vuoksi jätät meidän huostaamme ja meidän hoidettavaksemme.

KERTTU.

Kenen mä jätän?

ANDREAS.

Ilmarin.

KÉRTTU.

Ah, lapseni! Mun ainokaiseni… mun iloni…

ANDREAS.

Nyt ystäväni, varsin unhotat, ett' ihmisen ei sovi maallisissa hauskuuttaan hakea, vaan Hänessä, jok' kuoli edestämme!

KERTTU.

En sitä hetkeksikään unhota, mut lastani en taida…

ANDREAS.

Todella sun äsken vakaasti tehty tunnustukses' ei ollut lorutusta parempi, kun näin sen kiellät kohta! Ai'otko sä tällä tavoin kantaa ristiä?

KERTTU.

Mä mielelläni luovun kaikista, mutta…

ANDREAS (Keskeyttäen.)

Siit' et luovu, mik' on rakas sulle! Muut kaikki — joihin arvoa et pane — ne heität mielelläsi — eikö niin?

KERTTU.

Pojalla myös isä on elossa! —

ANDREAS.

Niin on, vaan tietänet, ett' on tää isä paha pakana ja taivaan vihollinen; hänestä ja hänen vaikutuksestansa tulee sun poika parkaa tarkkaan varjella!

KERTTU.

Mikä, armollinen herra piispa, on teidän mielenne?

PIISPA HENRIK.

En, lapseni, sun suruasi moiti, vaan en saa mä myöskään mieliksesi muuten puhua, kun ois se Herran mieltä vastaan. Jos voit sä jotakin kärsiä hyväksi Jumalan, jos Hänelle sa mielit antaa lahjan mieluisen ja veron kelvollisen maksaa hälle, jos autuus sinulle on kalliimpi kuin maailma menoinensa kaikkineen — niin jätä meille poikas' Ilmari. Ett on hän paljon hyvää saava aikaan, kun mieheksi hän kasvaa — sitä toivon.

KERTTU (Hetkisen mietittyänsä.)

Niin tapahtukoon tahto Herran!

PIISPA HENRIK (Laskee siunaten kätensä hänen päänsä päälle.)

Amen!

(Torvien soittoa kuuluu etäältä.)

ANDREAS.

Jo kuuluu ääni torvien ja väkinensä Maunu ritari nyt lähestyy…

PIISPA HENRIK.

Siis pitää meidän mennä.

ANDRAEAS.

Myös Ilmarin me mukahamme otamme.

KERTTU.

Nyt jo!… näin pian… ja niin arvaamatta. Ei lapsen ikä vaadi kiirettä, kun on hän vasta kuusivuotias!

PIISPA HENRIK.

Jos tänäpänä jotain laiminlyömme, se huomenna voi olla myöhäistä.

KERTTU.

Koska on tuo Herran tahdon mukaan, miksikä mun heikko sydämeni nurisee ja valittaa? (Suutelee Ilmaria innokkaasti.) Sä tulet onnelliseks' Ilmari! — Jos Jumala niin sallii…

ILMARI.

Piispaksi ma tulen, äiti!

KERTTU.

Siksi tullaksesi sun pitää mennä piispan kanssa nyt…

ILMARI.

Tuon kauniin lakin saanko, jos ma menen?

ANDREAS.

Saat vielä kauniimman!

ILMARI (Antaa kätensä piispa Henrikille.)

Niin mennään sitten! Mutta tulethan myötä äiti? Sinutta en lähde!

KERTTU (Ottaa Ilmarin syliinsä. Puhkee kyyneliin.) Ole, kultani, surutta!

(Ilmari sylissänsä juoksee hän äkisti ulos ovesta.)

ANDREAS.

Hän kauniin kilvoituksen kilvoitteli!

PIISPA HENRIK.

Vaan sitä nähdessäni iloita en taida, sillä omaatuntoani en tunne oikein rauhoitetuksi. Mut suokoon Herra kaikki parhaaksi!

(Piispa Henrik ja Andreas menevät.)

KERTTU (Tulee kiiruhtain sisään.)

Mitä olen tehnyt? Heitinkö lapseni?

(Juoksee kehdon luo.)

Tyhjä! Hän on poissa! En ymmärrä…

(Juoksee ulos ovesta, mutta palajaa kohta jälleen takaisin hiukset hajallansa.)

Voi onnetonta minua! En mitään mä kuullut enkä nähnyt, vaikka juoksin ja vaikka huusin! Yksin taivahalla kuu loisti, heloitteli kylmästi ja metsät luonnon kaiken vaietessa ivaten huutojani matkivat. Mut Ilmari on poissa! Iloni on poissa! Tule, tule takaisin! (Kuuntelee.) Ei kuulu eikä anna vastausta, vaikk' oli äänensä niin rakas mulle! (Polvistuu kehdon viereen ja suutelee vuodetta.) Täss' äsken levollisna lepäsi hän. Saanko milloinkaan nyt enää nähdä häntä? En koskaan! — (Hypähtää ylös. Kiivaasti.) Ilmar parka! Oma äitisi sun viattoman syöksi armotta elämän kuohuville aalloille ja myrskyisille…

(Keskeyttää äkisti, kätkee kasvonsa käsiinsä ja on hetken ääneti. Sitten ottaa hän kultaisen Kristuskuvan povestansa, painaa sen kovasti rintaansa vastaan ja suutelee sitä.)

Miksi syntinen ma mailmallisia taas vaikeroitsen? Suo, Herra, lapsellesi anteeksi!

(Panee Kristuskuvan takaisin poveensa huoaten ja kyyneleitänsä pyyhkien. Hän menee. Kohta hänen mentyänsä tulevat LALLI ja TAIMO, hänen palvelijansa, kantaen laukkuja ja muita matkakalujansa.)

LALLI (Purkaa taakkansa lattialle.)

Nyt jääkää tuohon, matkakumppanit te uskolliset!

TAIMO (Tehden samoin.)

Ropsis, ystäväni! (Itsekseen.) Hohhoh! Nyt pääsin vihdoin kotia! Voi! — Olipa se surman pitkä matka tuo matka Vienan maalle! Manan tie ei suinkaan ole vaaksaa pitempi! Siis syystä istun tähän levähtämään,

(Istuu rahille.)

LALLI.

Minusta näytti äsken sivumennen kuin olisivat talon karsikot kaikk' olleet riutuneet. En pihlajaa ma nähnyt enkä pyhää paattakaan sen juurella. Ja varjokuuset, joidenka suojaan maistiaiset pannaan, en niitäkään mä — kumma kyllä! — havainnut. Mut lienee näköni mun pettänyt?

TAIMO.

Ei — te näitte aivan oikein!

LALLI.

Ne ovat riutuneet! Se talolleni ei hyvää tiedä!

TAIMO.

Nyt petytte. Ne kirveell' ovat katkaistut. Sen kohta havaitsin ihmeekseni.

LALLI.

Katkaistut! Ken onneton ois Lallin karsikoita rohjennut loukata! Mut joudu kohta ja ota asiasta tarkka selko!

(Taimo menee.)

LALLI (Yksin.)

Eriskummalliselta tuntuu taas omain ortten alla oleminen! Kuink' iloisesti seinän hirretkin mun vastahani tuolla hymyilevät! Ja hiilet punaposket takassa ne risahtavat terve-tuloansa! Jos miestä kaunistaisi kyyneleet, niin tällä haavaa valmis olisin ma ilost' itkemään! — Mit' ovat kaikki retket ja kaikki mailman yritykset, vehkeet suloiseen kotirauhaan verrattuina! Ei maistu mikään simaisemmalta kuin leipä kotipöydän kantama, ja oudon juomat kalliimmatkin ovat vain pelkkää vettä kotikaljan suhteen! Mut miss' on emäntä, mun armaani? Ja Ilmari sitten, silmieni sulo! Hän vielä juoksi paitaressuna, kun hänet lähteissäni viimein näin. Nyt lie tuo rakas paljon kasvanutkin?

TAIMO (Tulee.)

Katkaistut ovat kalliit varjopuut, mä kirveen haavat selvään selitin.

LALLI.

On kovin kostettava tämä ilkityö ja henki vaadittava korvaukseksi sen tekijältä! On vaadittava enemmänkin! Suu ja silmät hältä — ja kenties korvatkin! — mä riistäisin, jos saisin kynsiini sen heittiön! Tuo olisiko kristittyjen työtä? He kenties ovat käyneet täälläkin.

TAIMO. Sit' en mä tiedä, hyvä isäntä!

(Hetken vaitiolo.)

LALLI.

No mitä mietit, Taimo? Mitä merkinnee talossa tämä haudan hiljaisuus?

TAIMO.

En sitä arvata voi, isäntä! (Menee.)

LALLI.

Karsikkoni pilatut! Ikivanhat tarut kertovat, ett' onni kohta luopuu talosta, kun hävitetään talon varjopuut ja pyhät paadet.

KERTTU (Tulee.)

KERTTU (Itsekseen.)

Pyhä neitsyt! — Lalli!…

LALLI.

Kerttu, armas Kerttu!

(Lähestyy Kerttua.)

KERTTU (Itsekseen.)

Mitä sanoisin?

LALLI.

Sinulla eikö, ikävöityni, nyt ole tervetuliaisiksi sanaakaan?

KERTTU (Antaa kätensä Lallille.)

Tervetultuasi Lalli taas kotia!

LALLI.

Niin kalmankylmästi! Töin tuskin tarjoot mulle kätesi. Ennen aina riensit rinnoilleni poiss' oltuani lyhyenkin hetken!

KERTTU.

Sydämellisesti sa olet tervetullut!

LALLI.

Käytöksesi ja äänes' toista sanovat. En ole tervetullut!

KERTTU.

Olethan — miksi sitä epäilet? (Itsekseen.) Oi, tue mua, Herra Kristus!

LALLI.

Kerttu! Kuink' olen ikävöinyt sinua ja toivotellut hetkeä, ett' taasen saisin sinut kohdata! Nyt vihdoin viimein saavun kotia ja sydämeni sulaa ilosta — Mut et ilosilmin riennä syliini, vaan olet kylmä niinkuin talven jää! Rakkautesi on poissa ollessani sammunut!

KERTTU.

Ei! Ei! Sinua ma olen rakastanut ja sinua ma rakastan, Lalli, hamaan kuoloon asti!

(Hän vaipuu Lallin rintaa vastaan.)

LALLI (Liikutettuna.)

Voi Kerttuseni!… Kuinka onnelliseksi nyt tunnen tänä hetken' itseni!

KERTTU (Hyökkää seisomaan. Itsekseen.)

Suonissani hyytyy vereni! Hän on jumalaton pakana! Hänen rinnoillansa lepäsin!

LALLI.

Tuokioksikaan et ole mielestäni mennyt, vaan kaiken matkaa olit sä mulle tähtenä, jonka perille mä ikävöitsin jälleen ehtiväni. Lienetkö sä koskaan mua muistellut mun poissa ollessani?

(Aukaisee laukun.)

KERTTU.

Sinuako muistellut? Olen… usein olen…

LALLI (Ottaa laukusta kultakäädyt.)

Nää käädyt tervetuliaisiksi ma annan sulle. Katsos! Ne ovat ylen kallihit ja loihtuvoima niiss' asuu runsas.

KERTTU.

Loihtuvoima!

LALLI.

Ne kolme vuotta ovat riippuneet seinällä huoneen Yli-Jumalan, ja syntysanat niihin lukenut on Vienan nerollisin tietäjä. Ne ostin, että niitä turvakses' sa kantaisit.

KERTTU.

Kuinka? Turvakseni!

LALLI.

Ei niitä kantaissasi sinua voi mikään tapaturma kohdata.

KERTTU.

Ei kulta ole multaa parempi!

LALLI.

Sen tiedän, ett' et pane sa kultiin samaa arvoa kuin naisten on toisten tapa niihin panna. Mut nämät vitjat — eivät kiillostansa ne arvoansa saa! Nyt on aika levoton ja vaarat kaikkialla piilevät kuin Kivuttaret yöllä — senpätähden nää eriskummalliset loihtuvitjat sull' ovat tarpeen! — Olen havainnut ne tuhotyöt, joita poissa ollessani nuo kristikoirat ovat täällä tehneet.

KERTTU.

Kristikoirat! Taivaan Jumala!

LALLI.

Elä pelkää, Kerttu! Jo saapui Lalli! — Tylysti he ovat seutujamme pidelleet, hirveästi heille kostaa Lalli! — Tuo karsikkoimme raiskaus — sekin on luultavasti heidän ilkitöitään?

KERTTU.

Ilkitöitään!

LALLI.

Viattomaks' mä sinut tiedän, Kerttu, enkä ai'o sinua syyttää siitä, minkä teki mun poissa ollessani väkivalta. Te käärmeen sikiöt ja synnyttämät! Mun miekkain vertanne on maistanut ja himoo juoda sitä enemmänkin!

KERTTU.

Voi!. Oletko, Lalli, saastuttama myös kristitynkin veren!

LALLI.

Mitä sanoit? Saastuttama? Hourun tapaan sa puhut nyt! Hyv' onni oli se, ett' Tuoni kitansa sai täpötäyteen!

KERTTU.

Kristittyjäkö? Siis olet sä kristittyä verta vuodattanut!

LALLI.

Niin… Ansiokseni voin sanoa sen tehneeni!

KERTTU.

Oi kovan onnen lasta! Oi päivää synkeätä!… sanomata — saastaista!

LALLI.

Kerttu kultani…

KERTTU.

Minua sä ällös sillä tavoin puhutelko — murhaaja — ilkiö!

LALLI.

En taida sinuun suuttua, jos mitä puhuisitkin. — Kerro, täss' ovat vitjat — ole iloinen! Nyt..!

(Yrittää tarttua Kertun käteen.)

KERTTU.

Elä lähesty! Vaan tiedä, ett' olen myöskin minä kristitty!

(Äänettömyys.)

LALLI.

Kuinka oli? Kristitty?… Et sanonut sa: kristitty?

KERTTU.

Niin sanoin, onneton, sä Herran hylkäämä!

LALLI.

Kristitty!

KERTTU (Itsekseen.)

Voi, kuinka muuttuu hänen muotonsa! Nyt suojaa mua, Pyhä Maaria!

LALLI.

Oi kovan onnen lasta! Oi päivää synkeätä! — Sanomata — saastaista!

KERTTU.

Elä siitä synkisty. Minua taivaan armo…

LALLI.

Taivaan armo! —

KERTTU. Myös sinuakin voipi kohdata se armo, jos vaan katuvaisella sä sydämellä vastaanotat sen. Voi, mikä ilon-ilo olis' mulle, jos sinä kristinuskoon kääntyisit! Ei ole onnea, ei autuutta, ei iloa, ei rauhaa, toivoa sen opin ulkopuolia! — Kuitenkin ma olen liian halpa sitä julistamaan. Mut on hurskas mies ja piispa — hän voipi nämä kaikki selittää sinulle ihanasti! Menkäämme hänen luoksensa! Rientäkäämme! Lalli, kuule, uuteen armon elämään hän sinut johdattaa! Luovu! Voi, luovu synkeästä uskostas' ja tunnusta se Jumala, joll' yksin ompi valta Jumalan… Niin kaikki taasen hyväks muuttuu, uudesti koittaa onnen kuutamo ja lemmen päivä meille, samassa kun este, joka meidät erottaa, on kumottu!

LALLI.

Este! Erottaa! (Itsekseen.) "Sa koston kotonasi löydät." — Nyt jo tajuan ma ennustusten lauseet!

KERTTU.

Sun rikoksesi, Lalli, ovat suuret kun sinä kristittyä vertakin jo olet vuodattanut, mutta Hän, joka kaiken maailman virheet sovitti ja kuolemallaan meidät lunasti, hän voi sinuakin armahtaa, ja armahtaakin…

LALLI.

Vaiti, mieletön!

KERTTU.

Elä suutu, Lalli. Lähtekäämme luo Henrikin, tuon pyhän piispan!

LALLI.

Pois luotani, vaimo!

KERTTU.

Hennotko mun nöyrän rukoukseni evätä? Et toki, Lalli.

(Hetken äänettömyys.)

LALLI.

Miss' on Ilmari?

KERTTU (ei vastaa.)

LALLI.

Etkö kuullut? Miss' on Ilmari?

KERTTU.

Poikamme…

LALLI.

Poikamme, niin…

KERTTU.

Ilmari…

LALLI.

Hän juuri…

KERTTU.

Lapsemme…

LALLI.

Hän onko kuollut? Sinut hukka perii!

KERTTU.

Hän elää…

LALLI.

Sinun äänes' vapisee… Kuink' onkaan lapsen laita? Vastaa suoraan!

KERTTU.

Hän on terve…

LALLI.

Terve! — Konna paha! (Polkee jalallansa lattiaan.) Ma kohta muruiksi sun muserran, ell'et jo vastaa, miss' on Ilmari, mun päivieni ilo!

KERTTU.

Kasvatikseen vei hänet piispa Henrik.

(Rientää ulos.)

LALLI.

Nyt mitä kuulin! Piispan kasvatiksi! Minun Ilmarini piispan kasvatiksi! Mun poikan' piispa kasvatikseen vienyt! Jos pakeni hän vaikka Tuonehan, niin Lalli ryntää sinne — hälle kostamaan!

(Menee.)

(E.F. Jahnsson: Lalli.)

RISTILAIVA JA LAPPALAISET.

Kansantarun pohjalla.

Simon rannikko on Pohjanlahden tuulille altis tasanko. Sitä ei suojaa, niinkuin lähirannikolta, pienoinen saaristo, joka viheriäisiin lehtoihinsa hajoittelee tuulten tuimuutta. Harvemmat, mutta suuremmat saaret ovat sen ainoana turvana. Nämä kuitenkaan eivät peitä koko rannan reunaa, niin ett'ei jäisi paljaita, aukeita paikkoja, joista tuulen pojat hurjapäiset pääsevät hienohelmaamme pyörittämään.

Tällainen avonainen loma aukenee myöskin Montaja-saaren eteläisellä kannikalla. Meren myrskyiset aallot, jotka, luullen pääsevänsä aina mannermaalle asti, äkkiarvaamatta huomaavat tiellään korkean Montajan ja tästä raivoissaan turhaan pieksävät tämän leveätä rintaa, syöksevät lisääntyneellä vimmalla saaren eteläisen kylen sivuitse aukeaan lomaan, lennättäen hurjina lakkapäinä valkeata vaahtoansa rannalle, muassaan ruojaa ja hietaa, jota ovat meren syvästä nostaneet. Ja tuulen vihaiset sikiöt, valtavat vihurit, likistyneinä ahtaaseen lomaan, tarttuvat kiukkuisessa kiihkossa aaltojen tuomiin hietaläjiin, hajoittelevat niitä, leikittelevät niiden kanssa kuin kaarnain kanssa, nostavat niitä ylös ilmaan, paiskaavat jälleen maahan ja ajelevat niitä ympäri, kunnes leikkiin kyllästyneinä viimein kiinnittävät ne rantaan, muodostellen hurjimman mielikuvituksen synnyttämiä muotoja.

Luonnon voima on väsymätön. Kun meren laineet ja myrskyt pitkiä vuosisatoja ovat tämmöistä menoa jatkaneet, ovat ne yhdistynein voimin saaneet aikaan sen kummallisen rakennuksen, jota kansa sanoo Munkkihiedaksi. Lakeasta rannasta kohoaa näet jyrkin seinin korkea hiekkaluoma, joka kaltevana rinteenä nousee meren puolelta, äkkiä kohoaa vielä korkeammaksi muuriksi, ja päättyy niin jyrkkään seinään, että on aivan mahdotonta päästä sitä ylös.

Tämä omituinen luonnon tekele, joka on muodostunut aikoina meistä kaukaisina, kasvaa nyt puita ja pensaita. Se voi siis seisoa järkähtämätönnä. Mutta kummallista on, kuinka se on voinut meren myrskyjä kestää aukealla rannalla, ennenkun kasvit olivat siihen juurtuneet ja ennenkun ympäristö metsittyi. Kummallinen on niinikään sen monimutkainen polveileva muoto. Ei ole siis ihme, että kansa, joka pelonsekaisella taika-uskolla katselee Munkkihiedan outoa luomaa, sen rakenteessa näkee muutakin kuin paljasta luonnon tekemää.

Näin arvelee kansa Munkkihiedan synnystä:

Elettiin ammoin kuluneita aikoja. Meren aaltojen vallassa oli vielä leveä kaistale sitä rantamaata, jossa ihmiset nyt eleskelevät, ja siinä paikassa, missä Munkkihieta nyt on, oli vedenalainen salakari, jonka ainoastaan tottunut silmä voi erottaa laineiden siihen loiskiessa. Pohjanperän avarilla aloilla liikkui porokarjoinensa nahkoihin puettu Lappalaiskansa, jonka mataloita majoja näkyi siellä täällä harjuilla ja ylänteillä. Synkissä saloissa ja korkeammilla vaaroilla seisoivat Seita-jumalat, peuranverellä sivellyt, läjä hirvensarvia edessään. Kristinuskon valoisa oppi ei ollut tänne vielä levinnyt; kolkko pimeys hautoi pakanuuden ongelmia.

Arvaamatta nousi silloin rauhallisessa Lappalaiskansassa se pelottava huhu, että vieras jumala etelästä päin kulki valloittamassa maan asujamia. Uutta oppia saarnasi tämä jumala, ja maan omien lasten ikivanhoja jumalia musersivat uuden jumalan palvelijat ja tallasivat jalkojensa alle. Muukalainen kansa, jonka tuoma tämä uusi jumala oli, oli jo ikeensä alle laskenut läheiset eteläiset rannikkomaat ja kulki yhä pohjoiseen päin.

Tämä huhu levitti levottomuutta pakanallisessa kansassa, joka ei milloinkaan ollut uneksinutkaan olevan muita jumalia taivaissa ja maan päällä kuin ne, joita esi-isät olivat palvelleet ja joiden kuvia pyhät Seidat olivat.

Sanoma herätti sitä suurempaa pelkoa, kun sen ilmoittamiseen liittyi arvaamaton tapaturma. Se mies, joka ensin toi tämän sanoman, oli kyläkunnan vanhimpia, arvossa pidetty vanhus. Hän oli talvimatkoillaan kulkenut eteläisiä lähi-seutuja, siellä saanut kuulla oudosta jumalasta ja lähtenyt ajamaan yöt päivät kotiin päin, ilmoittaakseen kuulemiansa kummia kyläläisilleen. Mutta perille tultuaan, tuskin saatuaan kamalat sanomat suustaan, hän vaipui maahan ja muutti Jabmiaimoon — niinkuin kansa sanoi — meni Manalaan. Ja eipä ainoastaan hän, vaan myös ne kaksi kaunista poroa, joilla hän oli matkustellut.

Se oli uuden jumalan lähettämä enne, arveli kansa. Se muka ennusti, miten kävi niiden, jotka joutuivat jumalan läheisyyteen. Kansa mietti pakoon lähtemisen parhaaksi. Mutta päämiehet ja kansan vanhimmat nuhtelivat kansaa pelkuruudesta, ja noitapapit sanoivat kuolleen kutsutuksi Jabmiaimoon siitä syystä, että hän, vaikka oli matkalta juuri palannut, ei ollut ensiksi muistanut kiittää haltijoita ja uhrata Seidoille. Jos todellakin joku vaara uhkaisi — selittivät noitapapit — oli sitä vastaan vankka turva: omat jumalat ja niiden antamat loihtuvoimat. Seidoille oli uhrattava enemmän kuin ennen, että pysyisivät suosiollisina, niin he kyllä tietäisivät paikkansa pitää.

Noitapappien käskystä uhrasi kansa Seidoille vielä enemmän peuran- ja poronsarvia, koipia ja maitoa, siveli kuvat vielä enemmän vereen, ja rauhoittui. Tehoisasti vaikutti rauhoittumiseen myös eräs ennustus. Kansan keskuudessa eli noitavaimo, jonka iästä kulki satumaisia puheita. Hän oli mielipuoli, mutta kansa luuli hänen olevan haltioissa. Tämä ei ennustanut samalla tavoin kuin noitapapit ja muut poppamiehet, noitarummulla ja muilla loihtukoneilla. Hän ennusti suorastaan lauselmilla. Noitapapit pitivät hänen ennustelmiansa vähässä arvossa, mutta kansa kuitenkin salaa kysyi häneltä neuvoja. Niinpä tässäkin asiassa. Kun vaimo sai asian kuulluksi, purskahti hän ivanauruun ja vastasi uusia jumaloita ei tulevan "niin kauan kuin pulkka poronjälkiä seuraa". Tämä ennustus levisi kansassa, ja kaikki uskoivat sen todeksi, varmaksi, kieltämättömäksi. Muuan epäilijä arveli kyllä, että vanha noita-akka kenties tarkoitti kesää uuden jumalan tulo-ajaksi. Nyt oli näet talvi — aika pulkalla ajettava. Vaan kun kesä tuli, ja pulkka ei enää kulkenut poron jälkiä, niin silloin voisi tuho tulla. Mutta tämmöistä selitystä muut eivät suvainneet; epäilijän ääni sorrettiin; kansa uskoi ja hajaantui jokapäiväiseen elämäänsä. Ei aikaakaan, niin oli jo koko asia unohdettu.

Oli talvi. Mutta jos pitkäkin, niin loppuuhan se pohjolassakin kerran. Kevät-aurinko paisteli tuntureita, hanki suli, purot juoksentelivat laaksoissa, joet paisuivat, tulva kävi — niin ei enää seurannutkaan pulkka poron jälkiä…

Maa vihertyi, kedot kukittuivat, aika riensi. Pulkat, ahkiot olivat aikoja sitten jo maanneet kumossa selällänsä; kansa kulki järviä ruuhilla, jokia lautoilla, jänkkiä vesihiihtimillä. Suven ihana aika oli käsissä; kaikki oli syvää rauhaa.

Äkkiä, niinkuin merellä arvaamatta vihuri tulee ja kaataa haahden, nousi silloin uudestaan tuo kamala sanoma: uusi jumala on tulemassa. Sanoma oli kuin ilman lennättämä. Kukaan ei tietänyt, mistä se tuli; sanansaattajaa ei ollut, mutta huhu levisi kansaan, niinkuin tuli aumoihin, ja kaikki tiesivät siitä kertoa.

Rauhan askareihin tottunut kansa joutui hämmennyksiinsä. Häärittiin pelossa Seitojen ympärillä — ne pysyivät kylminä; juostiin poppamiehiä kysymään — ne pudistivat päätänsä; kyseltiin noita-akkaa — hän ei vastannut.

Nyt tuli jo tarkempia tietoja. Vieras joukko oli astunut maalle etelämpänä, särkenyt maan jumalat pirstoiksi ja omalle jumalallensa jo ruvennut asuntoakin rakentamaan. Se kulki meritse. Sillä oli suuren suuri alus, jolla voi suurimpiakin meriä kulkea. Sadottain ihmisiä mahtui alukseen. Siinä oli sotamiehiä, pappeja ja naisia. Itse jumalakin asui aluksessa eri huoneessa. Tämmöinen kummitus oli nyt tulemaisillaan hävitystä levittämään.

Kauhua herätti tämä tieto. Noitapapit ja kansan vanhimmat neuvottelivat. Noitapapit kyselivät loihturumpujansa ja kehoittivat hartaampaan jumaloiden palvelemiseen; vanhemmat miettivät, että arpakapula oli lähetettävä kiertämään, jotta kaikki tulisivat yhteen yhdistynein voimin vastustamaan uutta jumalaa.

Molempia neuvoja noudatettiin. Kansa uhrasi ja rukoili, arpakapula lähetettiin ja kansaa kokoontui täysissä aseissa. Mutta kun kansaa oli kokoontunut niin paljon kuin sitä oli lähellä, katsottiin kokoontunut voima liian vähäiseksi. Uskallus oli näet paennut pelon polkuja, itse luottamus oli kadonnut. Päämiehet ja kansan vanhimmat, joiden olisi ollut kehoitettava kansaa urhoollisuuteen, olivat ikäänkuin hurmoksissa, ja noitapappien rummut ennustivat yhä pahaa vaan. Naisten värähtelevät kasvot ja lasten tuskallinen parkuna saivat häiriön korkeimmilleen.

Yhä peloittavampia tietoja tuli. Tuo merta kulkeva kumma oli todellakin tulossa. Se jo haahmona kangasti taivaan rannalla. Joku jo luuli sen näkevänsäkin. Ja nyt — voi hirmua hirmuisinta! — tuossa tuo kauhun tuoja jo on, se jo todenteolla tulee tuo vihollisten sota-alus.

Kaukana, siinä hienossa ilman vanteessa, missä taivaan sininen kansi näytti ikäänkuin merensineen valetulta, näkyi tällä hetkellä pieni tumma pilkku. Se oli niin pieni, että ainoastaan tottunut silmä voi sen havaita. Mutta ne silmät, jotka sinne päin nyt pelolla tuijottivat, olivatkin tottuneet — ja ne näkivät.

Kokoontunut kansa päästi huikean hätähuudon. Sitä seurasi niin täydellinen äänettömyys, että olisi voinut kuulla vapisevain sydämien tykytykset. Mutta seuraavassa tuokiossa syntyi uusi hälinä. Niinkuin olisi tulen leimaus yhtä haavaa koskenut kaikkiin sydämiin, kajahti pelästyneen, merelle päin tuijottavan kansan keskestä kehoitus: "Jumaliin! Jumaliin!" Ja nyt riensi hämmentynyt joukko ylemmä vuorelle, missä pyhät Seidat seisoivat. Oli melua ja melskettä. Lapset parkuivat, naiset itkivät ääneen, miehet huusivat. Juostiin sinne tänne ympäri Seitoja. Naiset uhrasivat koristuksensa, lapset taittoivat lehviä ja levittivät niitä Seitain eteen, miehet tekivät pyhiä lupauksia. Mutta uskallus ei palannut takaisin; kansan vanhimmat yhä epäilivät; noitapapit yhä pysyivät synkkinä.

Mutta etäällä ilman rannalla tuo musta pilkku suureni suurenemistaan. Se lähestyi. Aurinko, joka jo kallisti päätänsä läntiseen mereen, kietoi valovirrallaan merenpuolisen ilman rannan ja siinä olevat esineet kummalliseen valaistukseen. Tumma pilkku muuttui vähitellen selväksi laivaksi. Sen runko oli musta, mutta purjeet valkoiset. Vieno merituuli tuuditteli laivaa hiljaa eteenpäin. Auringon säteissä kimaltelivat jo haarniskat ja kirkkaat aseet. Sotamiehiä oli laivassa. Mutta näiden väliltä siinsi mustia vaatteita ja valkoisia huntuja. Alus oli täynnä munkkeja ja nunnia, tuon uuden jumalan hartaita palvelijoita, jotka innokkaasti halusivat levittää Kristin uskoa pakanoihin. Laivan keulaan oli pystytetty kultainen ristiin-naulittu Kristus, mutta keskellä laivaa oli pienoinen kappeli, jonka aukinaisesta ovesta näkyi neitsyt Maarian kuva, suitsuava savuastia edessä.

Lauhkeassa suvi-ilmassa astuskelivat, käsivarret ristissä, mustat miehet edes takaisin laivankantta; sisaret olivat asettuneet istumaan istumille ympäri sen laitaa. Nyt antoi yksi veljistä viittauksen, jonka johdosta sisaret nousivat ylös ja veljet lakkasivat astumasta. Ne seinät, jotka peittivät Maarian kuvan, otettiin pois, ja siinä seisoi kaikkein nähtävänä sineen ja purppuraan puettu pyhä kuva. Sen ympärille asettuivat veljet ja sisaret puoliympyrään ja heitä vastapäätä sotamiehet paljain päin, aseettomina. Laivan kastarista tuli vanha kunnioitettava isä, munkkien päämies, hänen jälessään vanhemmanpuolinen nainen, joita veljet, sisaret ja muu väki syvään kumartelivat. Nyt alkoi juhlallinen virsi, jota sisaret ja veljet yhdistynein äänin veisasivat. Oli näet rukouksen hetki. Veisu oli alusta hiljaista, mutta nousi nousemistansa, hiljeni sitten ja nousi taas. Miesten syvemmät äänet sointuivat mahtavaksi soinnuksi naisten heleihin ääniin. Laulu kaikui puhtaassa hienossa ilmassa ihmeen ylevälle. Se oli uuden valon väkevä ääni, joka soi pakanuuden illassa. Taivas ylhäällä, vesi alhaalla ja viheriät rannat ympärillä kaikuivat juhlallista virttä.

Kuta lähemmä laiva tuli, sitä suuremmaksi kiihtyi rannalle kokoontuneen kansan tuska. Häiläköiminen Seitain ympärillä oli yhtä ainoata suurta hämminkiä, josta lasten yhä enenevä räikkinä ja naisten ulvonta peloittavalla tavalla nousi muuta rähinää korkeammalle. Epätoivon vimman hetki oli tullut, kaikki oli kadotettu, ell'eivät Jumalat taivaista lähettäneet arvaamatonta apua.

Äkkiä hiljenivät eri huudot ja yhtyivät yhteen ainoaan räikeään ilohuutoon, joka kerrattuna kajahti vuorenrotkoista. Ihme oli tapahtunut. Aukosta sen pyhän lehdon, jonka keskellä Seidat seisoivat, ilmestyi, niinkuin maasta noussut aave, ihmishaamu, jonka pelkkä ulkomuoto herätti kaikkien huomiota. Hän oli pitkänlainen hoikka mies, hänen silmänluontinsa oli terävä ja kasvot ankarat; ohut parta peitti laihain kasvojen alapuolen riippuen leuasta rinnalle. Päässä oli hänellä korkea nahkainen kypärä, kaunistettu punaisilla reunoilla ja kaikenlaisilla koristuksilla. Muu vaatetus oli melkein samanlainen kuin muillakin, ainoastaan paljon kalliimpaa, ja vyötäisillä kiilsi kaikenlaisilla kummituksilla varustettu kallis vyö, johon oli vasemmalle puolelle pistetty luinen vasara, ja jonka oikealta puolelta riippui noitarumpu.

Tulija oli Lapinkansan ylimmäinen pappi, maan mahtavin loihturuhtinas, pyhän Ukon vuoren asuja, kaikkien poppamiesten päämies Lapin avaroilla aloilla. Hän yksin tiesi jumalien salaisimmat mietteet, hänen ainoan olivat pyhät Saivo-neidot, jotka ovat syvimmän loihtuvoiman haltijoita, vihkineet tietoa antavalla saivo-vedellä syvimpään tenhotaitoon. Hänen huulillansa oli kaiken mailman vankat syntysanat, hänen kielellänsä riippuivat luonnon salaiset voimat, hänen arvonsa merkiksi kiilsi kypärän otsasta säteilevä koristus, kaksi iäkästä noitapappia seisoi hänen kummallakin puolellaan. Jumalat olivat kuulleet kansan hätähuudot ja oikeaan aikaan lähettäneet auttajan. Sentähden kaikui iloinen huuto korkealle ja riemun raiunta kasvoi.

Korkea loihturuhtinas tervehti kokoontunutta kansaa. Hän näkyi tuntevan asian uhkaavan tilan, sillä hän katseli huolestuneena mereltä lähestyvää alusta. Merestä käänsi hän silmänsä taivaalle, jonka kantta hän tarkasteli kaikilta ilman kulmilta. Hänen synkkä katsantonsa näytti selkenevän. Hän käski kansan noitapappien lyödä rumpujansa ja johtaa kansan pyhiä lauluja. Itse katosi hän, omat pappinsa seurassaan, lehtoon ja ilmestyi piakkoin vuoren korkeimmalle kukkulalle, johon hän asettui.

Täällä, vuoren ylimmällä huipulla, alkoi hän nyt, kädet ojennettuina merelle päin, lukea mahtavia syntysanoja, luoda tuhansia tutkelmia, joita tietoisat Saivoneidot olivat hänelle opettaneet — noita syntyjä syviä, luonnon alkuluottehia, joita hän yksin osasi ja jommoisia ei ennen eikä sittemmin ole kuultu. Hänen korkea vartalonsa kuvastui selkeätä taivasta vastaan. Loihtimisesta intoutuneena vapisi koko jäntevä ruumis. Alempana hänen ympärillänsä seisoivat hänen pappinsa, hartaasti kysellen noitarumpujansa, ja vielä alempana, missä Seita-kuvat seisoivat, johtivat kansan papit pyhiä lauluja, joita kansa joikui yksitoikkoisella, hartaalla äänellä.

Tietämättä siitä tenhovoimasta, joka viritettiin sitä vastaan, kulki alus sillä aikaa hiljaa eteenpäin, yhä levittäen sulosävelistä juhlallista soittoansa. Mutta sen kulku, kumma kyllä, ei enää ollut niin tasaista kuin ennen. Ilman näkyväisettä syyttä se alkoi horjua, eikä pysynyt suorana veden päällä. Milloin näytti ikäänkuin olisi näkymätön vihuri tarttunut sen purjeihin ja sitä kallistellut, milloin nosti odottamattoman korkea laine aluksen ylös ja paiskasi taasen syvälle alas. Priori ja pyhät veljet katsoivat kummastuneina ilman kantoja, eivätkä voineet käsittää alkavaa loihturuhtinaan loihtimaa levottomuutta.

Sillä aikaa alkoi kumminkin merenpuoliselta ilmanrannalta nousta jono pilviä. Ne olivat ensi alussa pieniä, hienoja lieminkäitä vaan, kauniita kuin heiluvat untuvat. Mutta mitä enemmän niitä tuprusi, sitä mustemmiksi ne muuttuivat, eikä aikaakaan, kun ne jo olivat kuin mustimman uuhen villat. Ilman ranta täyttyi, päivä peittyi. Loitolta mereltä kuului jo se tuhoa ilmoittava humina, joka ennustaa äkillistä myrskyä, meren syvyys aaltoili levottomasti niinkuin ainakin ennen raju-ilman irtipääsemistä, laineet hikoilivat tuskallista vaahtoa.

Ja nyt, nyt olivat jo luonnon voimat irroillansa. Kauhea myrsky raivosi ja ajoi meren edellänsä kuohuviin aaltoihin, joiden päät vaahtosivat. Myrsky ärjyi kuin ärsytetty jalopeura, laineet kiljuivat, syvyys ähkyi vihasta, häviön hetki oli käsissä, pimeys peitti meren, maan.

Purjehtiva laiva oli juuri tullut siihen aukeaan lomaan, jonka sanoimme aukenevan Montaja-saaren eteläisessä kannikassa. Pyhä veisuu oli vaiennut, kuin säikäytetyt kyyhkyset olivat nuoret sisaret vetäytyneet yhteen joukkoon pyhän Maarian kuvan ympärille, missä he polvillaan seisoen anoivat apua taivaan emolta. Horjuvin askelin hoipertelivat veljet keinuvan laivan kannella syvässä pelossa mutisten rukouksia ja laskien rukousnauhaansa; sotamiehet vapisivat. Priori kulki ympäri kaikkialla, lohduttaen pelästyneitä sydämiä, luvaten taivaallista ja maallista pelastusta, jos vaan pysyttiin hartaasti kiinni rukoilemisessa ja toivossa.

Mutta korkeimmalla vuoren kukkulalla yhä seisoi loihturuhtinas ja jatkoi loihtimistansa. Koko taivas oli jo synkässä pilvessä, myrsky kiihtyi kiihtymistänsä ja ukkosen jyrinä yhdisti mahtavan äänensä tuulten huikeaan vinkunaan. Tulen leimaukset kulkivat ristin rastin ilman halki ja loivat ilmaan kamalan valon.

Silloin kuului mereltä hirveä räjähdys ja kammoittava hätähuuto, jonka kimeä ääni hetken soi myrskyn julmaa rähinää kovemmin. Huuto oli niin liikkuttava, että Seitain ympärille kokoontunut kansakin lakkasi pyhiä loilujansa joikumasta ja noitapappien rummut vaikenivat. Kaikki loivat silmänsä merelle päin.

Siellä kohtasi heitä hirmuinen näky. Hävitys oli tehnyt julman tehtävänsä, ja huuto, joka kaikui, oli kuolevaisten kamala valitus.

Laiva, joka ei enää voinut mitään meren myrskyjä ja raivoisia aaltoja vastaan, oli joutunut tuulten ajettavaksi ja tuuli oli sen ajanut salakarille ja silmänräpäyksessä kaatanut sen kumoon. Hurjapäät aallot loiskuivat rajusti kumottua laivaa vasten ja valkoinen vaahto pärskähti korkealle ilmaan. Muuta esti pimeys näkemästä.

Merestä kääntyivät kansan silmät vuorelle siihen mahtavaan loihturuhtinaaseen, jonka tenhovoimasta kummallinen pelastus oli kansan mielestä tapahtunut. Mutta tämä oli jo jättänyt pilvisen loihtu-valtaistuimensa ja seisoi pappinensa heidän keskellään. Kansa häntä nyt kiittämään, kunnioittamaan, jumaloimaan. Sama harras palvelus, mikä vähää ennen oli Seitoihin käännetty, tuli nyt hänen osakseen. Mutta hän käänsi jalosti luotansa kaiken kunnian ja käski kansan kiittää jumalia, joista kaikki voima oli lähtenyt. Sitten palasi hän, runsain lahjoin, vielä samana yönä takaisin Lapin vuorimaihin, hän ynnä hänen pappinsa.

Seuraavana aamuna, kun myrsky oli asettunut ja meri rauhoittunut, nähtiin siinä paikassa, missä haaksirikko oli yöllä tapahtunut, musta esine kohoavan veden pinnan yli, ympärillä tiheä hieta-valli, minkä aallot olivat ajaneet kokoon. Se oli uponneen laivan runko. Hietavallista pistäysi selkeään ilmaan siellä täällä käsi, jalka, pääkallo ja muita ruumiin osia. Laiva oli niin äkkiä särkynyt, ett'ei ainoakaan pelastunut, vaan kaikki tuokiossa saivat surmansa yhteisessä haudassa. Siihen hukkuivat yhteiseen sopuun pyhät sisaret, veljet, soturit, jumalankuvat, savu-astiat kaikkine päivineen.

Mutta meri ei jättänyt työtänsä siihen. Se yhä ehtimiseen vieritti hietaa ja santaa hukkuneen laivan ja hukkuneitten ihmisten päälle, ja rakensi niin, aikojen kuluessa, kummallisen hietarakennuksen, joka merkillisine muotoineen kuvastelee rikottua laivaa mastoineen, purjeineen, kuvineen.

(J.#. Calamnius. Joukahainen.)

ENSIMÄINEN LEHTI SUOMEKSI KIRJOITETTUA SUOMEN HISTORIAA.

Mahtaisi nyt joku sanoa: "Ah, joska minä tietäisin, kuinka eli koska tämä Suomen maan kansa ompi kristityksi tullut!" Siihen lyhykäisesti näin vastataan: että anno Christi incarnati [vuonna Kristuksen lihaan tulemisen jälkeen] 1150 Ruotsissa valittiin yksi kuningas, nimeltä Eerik Jedvardin poika, jonka me nyt P. Eerikiksi kutsumme, joka sillä samalla ajastajalla, kuin hän kuninkaaksi tullut oli, rupesi ajattelemaan Kristuksen uskon myös tähän Suomen maahan uloslevitettäväksi. Läksi sentähden tänne suuren sotaväen luvun kanssa, ja piti P. Henrikin myötänsä, joka Upsalassa piispana oli, asetti niin sodan suomalaisia vastaan, jotka myös finneiksi kutsutaan, ylitsevoitti heidät, otti sitte heidät armohonsa ja ystäviksensä, ja antoi saarnattaa Jumalan sanoja heidän edessänsä.

Ja kun hän kotiansa meni, jätti hän tässä P. Henrikin piispaksi ja saarnaajaksi. Joka kohta myös toisna vuonna sen jälkeen kuoliaaksi lyötiin. Ja että hän oli Englandista sukunen, sentähden myös aina sitten tähän asti ompi tässä hiippakunnassa niinkuin muissakin latinan kieli kirkoissa, seurakunnassa ja Jumalan palveluksessa alati ja enimiten pruukattu ja harjoitettu. Jota myös ne vanhat kirkon raamatut kuin kirkoissa luetaan vielä nyt julkisesti todistavat. Ja tällä viralla suomalaiset ensin tulivat kristityiksi.

Mutta Herran vuonna 1248 niin yksi toinen Eerik kuningas, Lespe (sammalkieli) liikanimeltä, lähetti suuren sotaväen tänne Suomen maahan, hänen vävynsä Birger Jarlin kanssa, joka sen väen päämies oli, ja ylitsevoitti hämäläiset. Mutta hän heitä vainosi ja ahdisti siihen asti, että he annoit heitänsä kastettaa ja kristityksi käätä. Niille hän siis antoi rauhan henkensä ja tavaransa päälle. Waan niille muille kristittömille eipä hän yhtään rauhaa antanut siihen asti kuin he uskon vastaanotit. Ja tällä vuodella hämäläiset ensin tulit kristityiksi.

Edespäin ompi taas tietäminen, että Herran vuonna 1293 niin se Herra Torgil Ruotsin marski kokosi paljon sotakansaa ja lähetti sen Karjalan maahan. Sillä että ne karjalaiset teit aina vahinkota Hämeen ja Suomen maan päälle. Niinkuin ne myös olit aina suurii vahingoita ennen tehneet kristityiden päälle. Ja silloin karjalaiset ylitse voitettiin ruotsalaisilta. Jotka silloin kohta Viipurin linnan ja kaupungin rakensit karjalaisten ja venäläisten asettamiseksi ja niin tällä tavalla myös karjalaiset ensin tulit kristityiksi ja käättiin kristinuskohon.

Näistä myös nyt kyllä arvataan ja merkitään, että se Uudenmaan rantakansa, Porvoon ja Raaseporin lääneissä, että myös kaikki, kiotolaiset Kalandissa ja pohjalaiset, jotka vielä tänä pänä ruotsinkielinä puhuvat, ovat olleet Ruotsista eli Gottlannista ensin ulostulleet. Sillä että koska nämät suomalaiset, jotka silloin pakanat olit ja manterissa asuit, tahdoit kiotolaisia tapansa perästä vahingoittaa. Niin heillä olisi tila ollut taikka venheellä eli laivalla kohta Ruotsin välttää, turvaa ja apua sieltä niinkuin langoistansa ja ystävistänsä pyytämään. Sentähden he ovat kauvan ennen kristityt olleet kuin ne muut tämän Suomen hiippakunnan ja maan asujamet.

(Agricolan alkupuheesta Uuden Testamentin suomennokseen.)

PALANEN AJANTIETOA.

Piispa suuri Suomenmaalle 1150 Papiks pantu pakanoille Henrik ensin Engelandist, Sepä seurais tänne Ruotsist Korkiat' Eerik Kuningasta, Suomeen silloin kulkevaista. Se sit Suomes kansaa kasti, Suomalaiset Uskoon saatti. Jota Pakanat pahaks panit, 1151 Takaa ajoit, tyhmäst tapoit. Siihen sijaan sit a'n'an Toimi Jumala toiset pian. Her Rudolph Wästgötin Maalta Opetti sitten Suomen Saarta. Kuurilaisilt vangiks vietiin, 1178 Kuurinmaalla kuoliaaks lyötiin. Kolmas Her Folgvinus Ruotsist. Neljäs Thomas Engelandist. Koska vuotta sata kului, Siit kuin Suomeen usko tuli, 1249 Birger Jaarli, Jalo Herra, Samosi se Suomeen kerran, Samos Hämeesen huovinensa, Voitti Hämeen joukkoinensa. Pakanat siell kaikki käänsi, Uskoon oikeall opill väänsi; Hämeen Linnan lujan rakens, 1250 Johon jälleen jätti väkens. Koht sitt Ruotsissa perusti 1260 Suuren Stockholmin kiiruusti. Sitt Piispana oli Westgötist Bero. Niin Ragvald Östgötist. He Räntämäel haudattiin, Kussa Tuomiokirkko pidettiin. Her Catillus Westgötist taas Oli Piispana Suomen maass. Sitt Her Johan Sigtunasta Wietiin Upsalaan Suomesta. 1281 Maunus sitten siirtyi sijaan, Kuta kaikki kiitit ijän, Ruskoll syntyn Piispa Suomeen. Koska viihtyi vieraaks Tuonen, Unikankarill kannettiin, Turkuun ensimmäisnä haudattiin. Torkil tain Piispan ajalla Voitti kaikki Karjanmaalla. Kaikki oikiaan Uskoon käänsi, 1293 Viipurihin linnan väänsi, Tuli taas Turkuun Her Ragvald Aivan oppen Ahvenan Maalt, Jonka ajall Venäläisilt, Häpiällä häijyläisilt Turku tuhille poltettiin, 1318 Kirkko kivinen poljettiin. Sitt Her Bengti Upsalasta. Jälleen Her Hemming samast maasta. Niin Her Henrik Hermän huoneest. 1370 Johannes Petri jälleen Suomest. 1374 Johan Westphali Turusta. Vihdoin viisas viljasuosta 1412 Bero Balcki Wehmalainen. Jälleen oli Piispana Suomalainen, 1412 Maunus Tawast Mynämäest, Hyvin syntyn hyväst väest; Tästä Paavi paljo piti, Kuningas kans tätä kiitti. Suomell suureks hyvyydeksi Pysyi Piispana vanhaksi. 1452 Mestar Olof saawui sijaan Piikkiön Rungiost Piispan tilaan, Hyvii töitä paljo teki, Kuta kuollutt kiitti väki. 1460 Sitten Mestar Konrad Bitzi, Joka opiss oli vissi, Aniniemen aateleista, Turun Linnan turvaista. 1489 Mestar Maunus Särkilahdest, Suomen hyväst Herrasväest, Ylösotett ylimmäisilt, Aina kiitett alimmaisilt. 1500 Mestar Lauri Suuripää, Turkulainen viisas tämä Hiljaksens kans kaikkein oli, 1507 Juuri Jumalisest kuoli. 1507 Mestar Johan Paraisilta Sanoi pian iäist iltaa, Kulta pala rintaan painui, 1510 Huikia tuttiin kalman haju. 1510 Her Arvei Kurki Laukosta, Syntynyt suurest suvusta, Oli Piispan orjan ajall, Koska Juuti julmall tavall Ryösti Ruotsin, ryösti Suomen, Jumala kosti Juutin juonen. 1521 Nämät kaikk ehk kansaa kastit, Paavist kuitenk eriämäst estit; Enempi pahaa palvelit Paavii Kuin oikiast opist otit vaarii. 1517 Nyt olkoon kiitos Jeesuksen, Joka lähett Lutheruksen. Sepä Opin selväst selitt. Paavin eksyksist meit' eritt. Ehk se saarnais Saksalaisill, Kulkip sana Suomalaisill. Kuin tuli kuuluis Kuningas, Gösta suur Ruotsin Ruhtinas, Se samoitt Juutin juonen taan, 1522 Wapaht waiwast Suomen-Maan. Opin saatt oikian Maakuntaans, Saarnaajat selvät Seurakuntaans; Paavist pahast Ruotsalaiset Selitti sekä Suomalaiset Ain Apostolein Saarnalla, Ratk Lutheruksen tavalla.

(Lauritsa Pietarinpoika: Ajantieto v:lta 1658.)

LEGENDA.

Kun Herra ynnä Pyhä Pietari Ne merta, maata muinoin matkasi, Niin, kerrotaan, he kesä-illan tullen Myös saivat Suomenmaalle siunatullen.

He alle istahtivat koivupuun, Mi kasvoi kaltahalla salmensuun, Ja tavan mukaan pikku toraan jälleen He joutuivat. Sen Pietar' alkoi tälleen:

"Oi Herra, mille maalle jouduttiin! Mik' kansa, köykkyselkä, köyhä niin! Maa karu, kallioinen, pellot pienet, Ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!"

Mut Herra hiljakseen vain hymyili: "Voi olla, maa on karu, kylmäki, Ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin, Mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin."

Näin lausui Herra, hymyi hiljakseen. Ja katso! Kumma hohde peitti veen. Suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes, Ja vainiolta roudan valta raukes.

Pois Herra kulki kanssa Pietarin. Mut kerrotaan, kun illoin kesäisin Sa istut koivun alla, on kuin täällä Viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.

(Eino Leino: Yökehrääjä.)

PYHÄN HENRIKIN YLISTYSVIRSI.

Kyyhkyn kautta viheriä öljynlehvä tuotihin: Kaksittaisin eläimiä vietiin arkkiin Noakin. — Suomen kansa, laula niin kiitosvirttä Herran, kun sulle lahjaks' annettiin pyhä sana kerran.

Vuoret korkeimmatkin peittyi alle vetten vyöryväin, pilvein tulvat maahan heittyi, synti rangaistihin näin. — Suomen kansa, laula j.n.e.

Riemuitse, sä hurskas kansa: säilyi arkki yksin vaan, konsa Herra vihassansa tuhos' kaikki luodut maan. — Suomen kansa, laula j.n.e.

Meitäkin näin armahdettiin: Kristuksesta tännekin opettamaan lähetettiin hurskas miesi Englannin. — Suomen kansa, laula j.n.e.

Saapui piispaks' Upsalahan kutsust' Eerik kuninkaan, Kristuksesta saarnaamahan kautta kaiken Ruotsin maan. — Suomen kansa, laula j.n.e.

Rakkauden into siellä voitti myöskin ritarit, taivaan voimasta mi tiellä totuuden jo vaelsit. — Suomen kansa, laula j.n.e.

Riemuin laskettivat laivat poikki meren Suomehen, pakanoista voiton saivat, löivät vallan velhojen. — Suomen kansa, laula j.n.e.

Opettaja hurskas monta turmaa tiellään kohtasi, konsa kansaa uskotonta oikeahan ohjaili. — Suomen kansa, laula j.n.e.

Kotipuoleen sitten haaksi kantoi Eerik kuninkaan, pyhä Henrik ruhtinaaksi kirkkohon jäi vieraan maan. — Suomen kansa, laula j.n.e.

Tyynin mielin viimein kesti marttiiroiden kohtalon, konsa hälle kiukkuisesti kosti Lalli kunnoton. — Suomen kansa, laula j.n.e.

Kristus isänmaamme suokoon aina elää rauhassa, uskon voimaa meihin luokoon. Hälle kiitos, kunnia. — Suomen kansa, laula niin kiitosvirttä Herran, kun sulle lahjaks' annettiin pyhä sana kerran.

(Kokoelmasta "Piae Cantiones", suom. Toivo Vallenius.)

PYHÄN HENRIKIN IHMEITÄ.

Vanhoissa keskiajan legendakirjoissa on luettelo pyhän Henrikin ihmetöistä. Näitä legendoja lukivat ja kertoivat papit katolinuskon aikana pyhän Henrikin juhlapäivinä kansalle kaikissa maamme kirkoissa. Niiden lukeminen vastasi osaksi saarnaa meidän nykyisessä jumalanpalveluksessamme.

Ensimäinen ihme, josta legenda kertoo, on surmarunossa mainittu Lallin päänahan irtautuminen Henrikin hiipan mukana. Toinen on samassa runossa kerrottu tapaus hänen sormuksensa löytämisestä. Sitten jatkaa legenda:

"Kun Kaisalum'in talossa vanhemmat valmistautuivat käärimään kuollutta poikaansa, rukoilivat he hartaasti Pyhältä Henrikiltä apua. Ja kun he olivat tehneet lupauksen pyhimykselle, heräsi se, joka makasi kuolleena, pian jälleen eloon.

"Kun Lucia Antintytär Vehmaalta oli kuollut ja hänen vanhempansa vainajaa itkien surivat, tointui hän, pyhää Henrikkiä rukoiltaessa, äkkiä henkiin ja tuli terveeksi.

"Eräs vaimo Sastamalasta, joka kolme vuotta oli sairastanut kovaa hivutustautia, rukoili Pyhää Henrikkiä, teki lupauksen ja parani paikalla ja tuli täysin terveeksi.

"Eräs harmaaveli-munkiston veli, pappi ja saarnaaja, nimeltä Erlendus, oli kuusi vuotta potenut ankaraa päänkivistystä. Kun hän Pyhän Henrikin päivän aattoyön jumalanpalveluksen aikana teki sen lupauksen, että hän, jos hän tämän avulla pelastuisi tuosta vaivasta, kiitollisuudesta hänelle osoitetusta annosta ripustaisi pyhimyksen jäännösten eteen vahasta tehdyn pään ja sittemmin aina olisi pitävä marttyyria suuremmassa kunniassa, niin parani hän paikalla pitkällisestä taudistaan.

"Eräs vaimo Kyröstä, joka vuoden päivät oli ollut sokeana, lupasi tehdä pyhiinvaelluksen, rukoili Pyhää Henrikkiä ja sai sen perästä takaisin näkönsä.

"Eräs mies Kyröstä, jonka toinen jalka oli pahasti rampa, lupasi käydä Pyhän Henrikin jäännösten luona hartauttaan harjoittamassa, jos hän tämän ansiosta paranisi, jonka jälkeen korkea marttyyri pian laupiaasti vapautti hänet tästä surkuteltavasta kuihtuneisuudesta.

"Kun Inkoossa erään kirkonpalvelijan esikoistytär taisteli kuoleman kanssa, teki syvästi murheellinen isä lupauksia useammille pyhimyksille tyttärensä parantumiseksi, mutta apua ei tullut. Ja kun hän oli laskenut tytön ikäänkuin kuolleena maahan ja itse väsymyksestä ja surusta oli milt'ei vaipunut uneen, sanoi hänelle eräs henkilö: 'miksi sinä et huuda Pyhää Henrikkiä avuksi?' Kun hän heräsi, sanoi hänelle myös toinen paikalle saapunut vanha vaimo: 'tee lupaus Pyhälle Henrikille, sillä hän tahtoo itse saada lupausta sinulta.' Hän lupasi silloin, että hänen tyttärensä aina joka vuosi paastoisi marttyyrin aattojuhlamenojen aikana ja että tämä toisi uhreja pyhimyksen ruumiille ja että hän itse ynnä tytön äiti täyttäisivät lupauksen, siksi kuin tytär varttuisi täyteen ikäänsä. Sen perästä nousi tyttö ihan terveenä tautivuoteeltaan.

"Muutamat Kokemäen miehet, jotka hylkeenpyynti-retkellä olivat ulkona merellä, joutuivat raivoisan myrskyn valtaan, ja peläten hukkuvansa ja kadottavansa omaisuutensa, rukoilivat he Pyhää Henrikkiä, ja paikalla tyyntyi meri ja itse pääsivät he hengenhädästä.

"Turun piispan palvelija Gudmund tuli Länsi-Göötainmaalla erään papin luo Sandhem'iin, ja kun hän myöhään aterian jälkeen oli juonut Pyhän Henrikin muistomaljan, nauroi pappi tätä kuullessaan ja sanoi: 'Jos hän on pyhä, niin näyttäköön minulle vihansa, jos hän siihen pystyy.' Mutta seuraavana yönä, kun hän makasi vuoteellaan, alkoi pöhötys ja särky kovasti vaivata hänen ruumistaan, ja kun hän ymmärsi, että pyhimyksen viha, jota hän pilkaten oli toivottanut itselleen, nyt oli häntä kohdannut, kutsui hän luokseen ylempänä mainitun Gudmundin ja katui ilvettään, rukoili Pyhältä Henrikiltä apua, teki lupauksen, että hän koko elinikänsä paastoaisi hänen aattojuhlamenojensa aikana, ja tuli silloin kohta terveeksi Pyhän Henrikin avulla."

PYHÄN HENRIKIN SARKOFAAGI.

Vähän matkaa Turusta pohjoiseenpäin kohoaa Nousiaisten kirkko, vanhin Suomessa. Siihen Suomen ensimäinen apostoli Henrikki piispa haudattiin, sen jälkeen kuin hän Lallin kirveestä oli saanut surmansa. Siellä nytkin vielä, vaikka hänen luunsa jo v. 1300 muutettiin Turkuun, on nähtävänä komea, hänelle pyhitetty arkku, kallein ja kaunein meille säilynyt muistomerkki katoliselta ajalta.

Tämä arkku, hakattu siloitetusta, mustasta saviliuskakivestä, on suuntiotahokkaan eli parallellipipedin muotoinen, päältäpäin sekä laidoilta peitetty vaskipeltisillä, jotka sisältävät kuvia Pyhän Henrikin elämästä sekä kuoleman jälkeen tekemistä ihmeistä.

Arkunpäällisessä vaskipellissä näemme Pyhän Henrikin täydessä komeassa piispanpuvussaan, polkemassa murhaajaansa, joka hänen jalkainsa alla vääntelekse, kirves vieressään (kuva 1). Lalli on aivan pikkaraiseksi kuvattu, luultavasti vertauskuvaksi siitä, että hänen työnsä oli ollut aivan voimaton kristiuskoa vastaan. Molemmin puolin pyhän miehen päätä on pieniä enkeleitä, jotka pyhää savua suitsuttavat. Hänen edessään on polvillaan rukoilemassa piispa, luultavasti tämän arkun teettäjä. Henrikin pään päällä on kolme pientä kuvaa; keskimäinen niistä on Vapahtaja, maanpallo kädessä, ja molemmin puolin häntä suitsuttavia enkeleitä. Piispan sivulla on myös molemmin puolin kuvia; vasemmalla puolella katsojasta apostolit Pietari ja Paavali, oikealla Matteus ja Johannes, kukin tavallisilla tuntomerkeillään varustettuina. Alempana nähdään vasemmalla Pyhä Eerikki kuningas ja Pyhä Olavi kuningas, joilla molemmilla on maanpallo kädessä ja sitäpaitsi edellisellä valtikka, jälkimmäisellä sotakirves. Oikealla puolella seisoo kaksi pyhää miestä piispanpuvussa. Aivan alimmaisina seisoo vasemmalla Pyhä Katariina teilirattaineen, miekkoineen ja Pyhä Margareeta lohikäärmeineen sekä risteineen. Oikealla on myös kaksi pyhää vaimoa nunnanpuvussa, joista toisella on miekka ja kirja, toisella ristipäinen sauva, helmivyö sekä kirja kädessä. Lieneekö jälkimäinen ehkä Pyhä Brigitta?

Laitakuvissa näemme vasemmalla puolella ylimpänä ensiksi kuvattuna ruotsalaisten ristiretkeläisten tulon Suomeen (kuva 2). Kaksi purjelaivaa lähestyy Suomen rantaa, jossa suomalaiset, aseet kädessä, ovat vastassa. Ylempänä olevan aluksen kokassa liehuu Ruotsin kuninkaallinen lippu, sisältäen kolme kruunua, jota rautapaitaan puettu soturi kantaa. Muuten siinä aluksessa vielä näkyy useampia risteillä sekä kruunuilla merkittyjä lippuja, ynnä kypäräpäisiä, pertuskoilla, peitsillä ja nuijilla varustettuja ritareita. Kokasta törröttää jousi. Selvimpänä kaikesta näkyy Ruotsin kuningas Eerik IX, kruunu päässä, miekka kädessä, risti rinnassa, retken tarkoituksen merkiksi. Toisessa laivassa seisoo munkki, näyttäen ristiä pakanoille. Hänen vieressään on nainen nunnanhunnussa, silmät luotuina piispa Henrikkiin, joka on piispan puvussa, hiippa päässä, vaan ilman piispan sauvaa. Pyhä mies näkyy rukoilevan. Hänen takanaan on vielä useampia aseettomia, hengellisiä miehiä. — Rannalla seisoo muiden eturivissä haarniskoittu mies, kädessään lippu, johon on kuvattuna lohikäärme. Tämän päällikön takana nähdään kuusi keihäillä, nuijilla sekä kilvillä varustettua soturia. Niiden ylitse kohoaa patsaalla seisova paljas ihmishaamu, keihäs ja kilpi kädessä, luultavasti epäjumala. Hänen alapuolellaan, kuvan vasemmassa reunassa, on kaksi rautarengashaarniskaan puettua sotilasta, joista toinen kumarassa, maahan nojattua joustaan vireeseen vetämässä. Vielä alempana seisoo lyhyellä, väärällä sapelilla varustettu mies, joka vasemmalla kädellään viittaa nuolilla täytettyyn viineen päin, oikeassa pitää hän nuolikimppua. Aivan alinna kantaa röyhetyiseen turkkiin puettu mies selässään vasua, täynnä kiviä ja luoteja. Nämä molemmat lähenevät haarniskoitua soturia, joka nojaa oikeaa kättänsä kilpeen ja vasemmassa pitää jotakin tykin sytyttimen kaltaista. Hänen edessään nähdään kanuuna (pari sataa vuotta ennen kuin ruuti keksittiin!) ristiin asetettujen tukien nojassa, luoteja ympärillään.

Seuraava kuva (kuva 3) osoittaa suomalaisten ja ruotsalaisten taistelua ynnä kuinka Henrik piispa kastaa voitetut suomalaiset kristinuskoon. Taistelutantereena on korkea mäki; oikealla puolella nähdään Ruotsin, vasemmalla Suomen väki. Edellisten yli liehuu kolmekruunuinen lippu. Ylimpänä mäen kukkulalla ruotsalainen soturi juuri on hakannut poikki suomalaisten lipputangon; lippuun on puolikuu (muhamettilaisten merkki!) kuvattuna. Selvään näkyy Ruotsin joukossa Eerikkikuningas, kruunu kypärässään, keihäs tanassa vihollista vastaan. Paitsi häntä on vielä nähtävänä useampia ritareita täydessä rautapuvussa ynnä pari jousimiestä, jotka juuri ampuvat. Suomalaisten puolella on etevimpänä kookas, haarniskoittu urho, jonka kypärä on edestä avoinna. Hän heiluttaa mahdottoman suurta rautanuijaa ja seisoo kaatuneen vihollisen päällä, jonka kädestä rautakinnas on pudonnut. Muilla suomalaisilla on muutamilla kypärä, muutamilla suippolakki päässä. Kaikki ovat haarniskoilla suojellut ja jousilla, peitsillä, pertuskoilla tai nuijilla varustetut. Heidän lipuissaan nähdään puolikuita, ruotsalaisissa ristejä tai kruunuja. Reunimpana vasemmalla on haavoitettu soturi, joka on saanut nuolen rintaansa ja vetäytyy pois tappelusta, kantaen kypäräänsä kädessä. — Kuvan alalaidassa näemme suomalaisten kastamisen. Kuinka väkinäinen tämä toimitus oli, sen osoittaa tuo ruotsalainen soturi, joka nuijan iskuilla ajaa heitä kasteelle. Ahkerasta käyttämisestä on jo nuijan varsi poikki. Reunimmaisena vasemmalla seisoo aseeton suomalainen, aivan "alla päin, kallella kypärin". Par'aikaa nuijan iskun alaisena on puoleksi polvilleen langennut mies, jonka sotakirves on jo pudonnut maahan. Hänen edessään seisova on riisunut kypäränsä ja viskaa pois pertuskansa. Aivan etumaisin on kastemaljan edessä polvillaan, riisuttuaan kypäränsä sekä rautakintaansa, ja laskettuaan sotakirveensä kädestään. Pyhä Henrik täydessä piispanpuvussa häntä paraikaa kastaa. Piispan takana nähdään munkki, joka kantaa ristiä, sitten nunna, sitten munkki, kirja kädessä.

Kolmannen kuvan, Eerikki kuninkaan lähdön Suomesta, jakaa kaaripieli kahteen puoliskoon (kuva 4). Me näemme Henrik piispan seisovan komean, uuden kirkon edustalla. Hänen takanaan seisoo hänen ainainen seuralaisensa, tuo nainen nunnanpuvussa, ja munkki, joka piispansauvaa kantaa. Kuningas Eerikki, kruunu päässä, on polvillaan piispan edessä, jäähyväisiä sanomassa. Hänen seurassaan on hovipoikia ja ritareita rautapuvussa. Rannassa heitä odottelee laiva, purjeet levällään, valmiina lähtöön; toinen alus ylempänä jo kyntää meren aaltoja.

Neljäs taulu (kuva 5) on niinikään jaettu kahteen puoliskoon, jotka kuitenkin tässä ovat kumpikin erinäisenä kuvana. Reunimmaisessa vasemmalla puolella nähdään suomalainen Lalli metsässä suuren tammen juurella taistelemassa täysivarusteisen ruotsalaisen ritarin kanssa, joka on jo kaatunut maahan, mutta vielä koettaa miekallaan suojella itseään Lallin kirveen surma-iskusta. Toisessa puoliskossa Lallilla, joka tulee kirkolle ase kädessä, on piispa vastassa, julistaen murhamiehen kirkon pannaan. Munkki Henrikin takana, piispansauva kädessä, kääntyy pois, ikäänkuin Lallin tekoa kammoksuen.

Arkun pääpuolella olevissa laitakuvissa on Henrikin murha kuvattuna. Kumpikin taulu siinä, vaikk'ei kahtia jaettuna, sisältää kaksi eri kuvaa. Oikeanpuolisen taulun (kuva 6) vasemmassa puoliskossa Lalli, kohdattuaan piispan autiolla kankaalla, jo kohottaa kirveensä; Henrik aseetonna vastarintaa yrittämättä, seisoo kädet ristissä, surmaansa odottaen. Toisessa puoliskossa Henrik kaatuu surmattuna maahan, kädet yhä vielä ristissä, Lalli pitää murha-asetta vasemmassa kädessään, oikealla hän juuri panee piispanlakkia päähänsä. — Vasemmanpuolisen taulun (kuva 7) vasemmassa puoliskossa on Lallin emäntä tuvan kynnyksellä miestään vastassa, joka yhä vielä pitää kirvestä kädessään. Toisella kädellään Lalli viittaa ulos, ikäänkuin kertoen juuri tapahtunutta seikkaa. Toisessa puolikossa Lalli riisuu ryöstetyn lakin päästään, jolloin, vanhan runon sanoilla puhuen,

hiukset himahtelivat, liukosi luusta irrallensa kaikki kamara keralla.

Vaimo katselee kauhistuen ja hämmästyksissään tätä Luojan lähettämää rangaistusta.

Arkun oikealla puolella olevissa laitakuvissa näemme reunimmaisessa taulussa (kuva 8) Henrikin poikkihakatun sormen sormuksineen, joka, niinkuin runo kertoo, seuraavana kesänä löytyi Köyliönjärveltä sulamattomalla jääpalasella ajelehtimasta. Samalla jääpalasella istuu korppi, jonka lihan haju on sinne houkutellut, vaan joka ei kuitenkaan tähän pyhään jäseneen tohdi koskea. Veneessä olijoista on takimainen sokea mies, joka, tarun mukaan, tuli jälleen näkeväksi, sen jälkeen kuin hänen silmiänsä oli marttyyrin sormella hierottu. Puut rannalla ovat tammia ja niiden juurella kävelee leijona.

Toisessa taulussa (kuva 9) saatetaan murhatun piispan ruumis hautaan. Edellä kulkee munkkeja, kantaen kirkonlippuja ja monstransseja. Ruumispaarin jälestä astuu nunna, molemmin käsin pitäen kiinni paareista. Häntä seuraamassa on vielä toisia munkkeja sekä nunnia. Saattojoukko näkyy lähtevän muutamasta kylästä ja menevän erääseen (Nousiaisten) kirkkoon sillan ylitse.

Seuraavassa taulussa (kuva 10) marttyyri jo lepää ruumislaudalla kansan palveltavana. Laudan alusta on koristettu pyhäin munkkein kuvilla. Ympärillä seisoo lukevia ja veisaavia pappeja ynnä kuoripoikia, monstranssi sekä palavia kynttilöitä kädessä. Henrikin jalkoihin koskee eräs munkki; nainen nunnanhunnussaan halaa molemmin käsin hänen päätänsä.

Sen perästä tulevassa taulussa (kuva 11) Pyhä Henrikki herättää lapsen kuolleista. Tämä taulu taas on jaettu kahtia. Oikeanpuolisessa puoliskossa makaa hautaliinoihin puettu lapsi maassa ja sen vieressä on kaksi naista, jotka osoittavat syvää suruansa. — Vasemmalla puolella vanhemmat rukoilevat Pyhää Henrikkiä, joka, pilvissä ilmestyen, puhuu heidän puolestaan vielä ylempänä tähtien keskellä istuvalle Jumalalle. Lapsi, heräten elämään, jo alkaa nousta makuultaan.

Arkun jalkapuolella olevan laidan taulut sisältävät myös kumpikin kaksi kuvaa. Ne olivat muinoin varustetut saranoilla ja avattavat, niin että tästä päästä saatettiin pistää sisään vihkimäsormuksia y.m., joita tahdottiin siten vihkiä ja tehdä onnea tuottaviksi.

Oikeanpuolisessa (kuva 12) kuvataan edellä kerrottua tapausta Länsi-Göötainmaalla, kun Pyhä Henrik rankaisee yhtä pilkkaajaansa.

Vasemmanpuolinen taulu (kuva 13) osoittaa kuinka Pyhä Henrik auttaa jumalisia kokemäkeläisiä merimiehiä. Jo on masto katkennut ja aallot ovat painaneet perän veden pinnan alle. Hädissään miehet huusivat Pyhää Henrikkiä apuun, joka kohta ilmestyikin pilvissä ja asetti myrskyn, niin että miehet, niinkuin kuvan oikeanpuolinen puolisko näyttää, tyynellä merellä, täydessä turvassa saavat jatkaa kulkuansa.

(J. Krohn: Suomen Kuvalehti.)

MUINAISUUDEN MUSTAN YÖSSÄ.

Muinaisuuden mustan yössä, Pohjolan ajan alussa, aaltosi ulappa aava yli suuren Suomenmaan. Suolaisten sumujen vyössä vyöryi synkät aallot vaan sylitellen, sylkytellen, halki aikojen halaten jäitä hyisten huippuvuorten, päitä lauttojen lumisten.

Aallot kulki tuulten teitä, aurinko ajan latua, hiljaa hiihti päivät pitkät, hiljaa hiipi pitkät yöt — päivä kutoi kuiden työt, yössä vuossadat samosi.

Vaan kun kerran päivän kaari taasen taivolle kohosi, maa oli merestä noussut, veestä manner maatunnunna, ulapalle outo saari, aalloille nimetön niemi.

— — —

Kerran illalla Kalevan kansa saapui niemehen nimettömään, matkan vaikean vaivoistansa yöpyi rannalle lepäjämään, sytytti savunsa saarelmalle, tulensa niemyen nenähän toi, levitti lehviä kuusten alle, louhten lomahan majansa loi.

Vaan kun aamulla päivyt koitti valaen vesille kultiaan, kummun kuusessa peippo soitti, kukahti käkönen oksallaan; silloinpa heraksi heltyi mielet, sulipa hymyhyn partasuut, silloin helkähti sydänten kielet, humahti rinnassa "isien puut".

Juuri kaivaten maata moista lähteneet oli kulkemaan tuolta he Aasian alkukoista, otava, aurinko oppainaan — maata kaivaten, kussa senki luonto luontoa omaa ois, kussa Kalevan heimon henki korven honkien humussa sois.

Kohta tietäjä lyylin laittoi, saneli pyhäksi salmen suun, kummun kuusesta oksat taittoi, julisti vuorella Jumalan puun, lepikön aitasi Hiiden haaksi, asuma-ahoksi vainajain, nimitti niemyen Suomenmaaksi Ukolle uhreja teurastain.

Näinpä riemulla Kalevan kansa tuhanten järvien maahan jäi, aneli onnea Ahdiltansa, palui palkkoja metsältäi, saarten salmihin verkot heitti, syvälle korpehen vipunsa vei, paaden kourussa kalansa keitti, tuntenut kaupin kaluja ei.

Vaan kun iltasin kumpuloilla päivän laskua katseltiin, tai kun erässä nuotioilla otavan sarvia outeltiin, — silloinpa helisi kannelkielet, kautta kumpujen soitot soi, silloin sankarit vapaamielet sormet sormien lomahan loi,

silloin loihtuja, laulelmoita partahuulilta humisi vaan, alkusyntyjä syviä noita, peruja kansojen kehtomaan: Vipusen virsiä, satuja sammon, "lovessa"-käyntejä loihtijain, kuvia kummia Kalman kammon, ituja Tuonelan tutkelmain.

Luonnon lapsena kasvoi kansa, nukkui honkien huountaan, uneksi uudesta onnestansa, heräsi aaltojen loiskinaan; huhtia raaten, kaskia kaaten voimoa elämän nisistä joi, metsän Mielikin povella maaten luonnon luottehet kuulla voi.

Siellä suojana hongan juuri, toivon tähtöset päällä pään, kasvoi Suomen sukuni suuri, yleni henki heimon tään. Kuuhut kulki taivahalla kuusten lomitse kurkistain — kansa se kasvoi kuusten alla, käköset oksilla kukkui vain.

— — —

Koittipa vihdoin Wäinämön aika, Suomeni sankari-aika, tietojen, taitojen, taikojen aika, laulujen, urhojen aika, jolloin suur' oli Suomeni valta, laaja laulun ja soiton maa: Vienan päältä ja Valdain alta Suvannon suurten vetten taa. Jolloin Suomeni kansa sorja ollut ei lännen, ei idän orja, jolloin Kalevan kalpa löi ja leimusi tietäjän taika.

Kauvas valliten merta kahta Permin purret kulki, kauvas kaartaen Pohjanlahta Kainuu satamat sulki, loitos Karjalan kannel kaikui, kauvas kantoi Jäämin jous, Taara-huutoja rannat raikui, kussa Yösalon purret sous. Silloin suur' oli Suomen kansa, Suomen leijona voimassansa, silloin heimoni kunniaa koko Pohjola julisti julki.

Josp' ois astunut silloin miesi, kansani yhtehen tuonut, temmannut miekkasi, rastinut tiesi, valtasi vaajat luonut! Josp' ois Wäinämö harmaapäinen silloin tarttunut valtikkaan, taikka lähtenyt Lemminkäinen sukunsa suurena kulkemaan, — noussut heimonsa herttuaksi, veljeskansojen kaitsijaksi, Wäinän rannoilta Ruijan suulle torvien soida suonut!

Vaan ei kutsua kuullut kansa, raikunut torven tahti, Wäinämö soitteli kanneltansa, impiä ajeli Ahti; eip' on astunut silloin miestä heimoni onnea ohjaamaan, kansa ei tietänyt Kalevan tiestä, veli ei tuntenut veikkoaan. Perman rannalle Norja nousi, Väinän virtoja vieras sousi, Kainuun hautasi kansojen yö — vaipui heimoni mahti.

— — — — —

Tullut oli koolle kansa tuomaan touko-uhrejaan vetten, vaarain partahilta kautta suuren Suomenmaan, tullut oli nuoret, vanhat vakkojansa tuomahan, pyhän Päivänvuoren päällä Ukon maljan juomahan. Tuolla tammipuiden alla urhot vanhat tarinoi, täällä kummun tanterella nuori kansa karkeloi; siellä istui Ilmariset, haastoi Wäinöt harmahat, täällä leikki Lemminkäiset, astui Ainot armahat. Meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen, käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen, rastas lauloi rannan puussa, sotka salmen suussa sous silloin heimon valtavanhin tarttui maljahan ja nous:

"Terve kevät Pohjolahan, Suomehen suvinen päivä, terve lämmin lounatuuli, terve kumpuen käkönen! Terve veet sinertämähän, viidakot vihertämähän, terve maahan marjan varret, terve kukkaset keolle!

Paista päivä näille maille, näien peltojen perille, nosta maa makoamasta, Luojan nurmi nukkumasta, pane korret korttumahan, sekä varret varttumahan, tuhansin neniä nosta, saoin haaroja hajota, kynnöstämme, kylvöstämme! Eip' on maa mehua puutu, voimoa Kalevan pelto, kun lie armo antajista, lupa luonnon tyttäristä. Oi Ukko ylijumala, hattarojen hallitsija, iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta, vihmo vettä taivahasta, mettä pilvistä pirota orahille nouseville, touoille tohiseville!"

Näinpä lausui heimon vanhin, kansa Ukon maljan joi, vanhat haastoi harvaksensa, nuori kansa karkeloi; käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen, meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen.

Silloin nousi outo purje ulko-ulapalta, laiva kohti Suomen saarta laski lännen alta; urhot tuota ensin luuli allin ampujaksi, naiset kaupin haahdeksi ja saksan haljakaksi.

Katsottihin, vuotettihin, niin jo nousi toinen, nousi toinen, nousi kolmas purje yhden moinen. Vaan kun koko taivon ranta välkkyi valkealta, silloin ties he vainolaisen tulleen lännen alta.

Silloin vanha vaiti jäi ja lakkas laulu nuoren, kotihinsa kansa riensi päältä Päivänvuoren; kohta joka kukkulalta vainoliekit nousi, kautta suurten Suomen vetten sotapurret sousi.

Tänne miehet, tänne miekat, tänne tapparat tuliset! Lännen jouset, lännen joukot tuulen siivillä tulevat, pistävät tulehen pirtit, kylät polttavat poroksi, vievät viljat, kullat, helmet, kassapäistä kaunehimmat.

Kaiva kullat kuusten alle, aarnihautoihin hopeat, rahat kätke raunioihin, viljat purnuhun pudota, mutta kaunot kassapääsi saattaos salon sisähän, sinikorven kainalohon, piilohon pimentopirtin! Elä itke, Suomen impi, elä, äitini, valita!

Ei sinua vieras viene, koske koura vainolaisen, kunis on kultasi elossa, poikasi kädessä pontta, urhoja salolla Suomen, kalpoja Kalevan maassa!

Tänne miehet, tänne miekat, tänne tapparat tuliset! Lännen joukot, lännen jouset tuulen siivillä tulevat!

Anna tulla turmamiehen, saapua salakavalan! On meillä oluet pantu, vara vierahan varattu: jouset kaikki jäntehessä suun suloksi lännen sulhon, kaikki tapparat tanassa pään menoksi merisen miehen!

Saapui kansa Auran suulle, poikki Pohjan tiestä, saapui sata jousikättä, tuhat miekkamiestä, mutta taakse taistokentän Päivän kukkulalle nousi Suomen suuret noidat suurten puiden alle.

Päivä näin kun vuoteltihin, niin jo vieno ilta saattoi luokse lännen laivat taivon rantehilta, nousi Ruotsi rantamalle, nousi rautarinnoin, läksi länsi taistelohon, läksi uskoninnoin.

Jop'on jouset jännittyi ja suihki sulkanuolet, päivä peittyi vasamoihin, yöhön Pohjan puolet; Lappi laaja katsomahan kaaloi tuota kummaa, Turja kaikki kammostui jo talven yötä tummaa.

Iski mies jo miestä vasten, miekka vasten miekkaa, kalskui kalpa, raikui rauta, huuhtoi hurme hiekkaa; silloin valkes Pohjan yö jo säilän säihkynnästä, revontulten roihun näki Lappi etelästä.

Vaan ei miekoin, miehin yksin sotaa käyty siellä, käytiin sotaa sanalla ja miettehellä, miellä, taidon kalvat tahkottiin ja tiedon linnat luotiin, kansanhengen kaikki voimat taistelohon tuotiin.

Tuolta takaa taistokentän tammikummultansa lauloi Suomen suuret noidat tenholaulujansa, lauloi pillat piilostaan ja turmat Tuonelastaan, Turjan tuulet, Hornan henget vainolaista vastaan.

Mutta heitä vastapäätä loisti lännen valta, välkkyi suuri kultaristi vaahderkunnahalta. Siellä helkkyi helmivyöt ja Herran kuvat kulki — siellä munkit Henrik piispan piirihinsä sulki.

Aina jatkui leikki julma, miesten leppä juoksi, rynnättihin, väistyttihin, vaihtui luode, vuoksi. Harveta jo Ruotsin joukot alkoi sieltä täältä — silloin nousi outo lieska Päivänvaaran päältä.

Kuinka lie se syttynytkin? Liekö loihtijalta kipunainen kirvonnunna tulustaulan alta, vaiko — niinkuin kansa kertoo kirkon legendasta — Ukon uhripuuhun iski liekki taivahasta.

Kuinka lie! Mut kauhu valtas Suomen miesten mielet, kun he huomas vaaran päältä tuimat tulen kielet, kauhu hiipi kalvan päihin, tunki miesten tarmoon, — toiset pyrki pakohon ja toiset turvas armoon.

Näinpä loppui taisto suuri, taisto Wäinön taian, näinpä päättyi päivä armas, päivä Wäinön aian. Eikä vielä sammununna ollut soihtu ruskon, kun jo Suomi Kupittaalla otti uuden uskon.

(Eino Leino: Tarina suuresta tammesta.)

HÄVISIVÄTKÖ HALTIJAT?

Tämmöinen on tarina.

Muinaisina aikoina tulivat valloittajat tähän maahan, tulivat kiiltävin peitsin, kirjavin kypärin, sotakunniassa loistavaa ristiä edellänsä kantaen. Kalevan miehet nousivat jumaliansa puolustamaan, kylät paloivat, ryskyen kaatuivat pyhät lehdot. Valloittajan miekka ja tuli voitti. Vastahakoinen kansa karkoitettiin korpiin kuolemaan, mutta heikko kansa kastettiin uusien herrain alamaisiksi.

Kansoja valloitetaan ja kukistetaan, ihmisiä karkoitetaan ja nöyryytetään, mutta kukistuvatko jumalat, ja voidaanko jumaliakin karkoittaa? Vai minne joutuivat Ilmattaret, minne Päivättäret, Kuuttaret, minne Ahti Vellamoineen, minne Tapio sinipiikoinensa? Minne kaikki ne haltijat, jotka ihmiskieltä taitaen olivat ilman pitkiltä pihoilta ihmiselle puhuneet, jotka meren hyrskyissä hänelle miehuutta laulaneet, jotka tähtiöinä hänen haaveitansa herättäneet, tai metsäsalojen poluilla hänen runomielensä virittäneet ja hänen yksinäisyytensä ikävän vaihtaneet riemuun?

Jos miehet hävisivät, hävisivätkö jumalat?

Eivät hävinneet, kaikki elävät vielä tänä päivänä, joka meille paistaa.

Valloittajain tietämättä, tahtomatta, oli hurmeiseen maahan istutetun ristin mukana seurannut myös Totuuden Henki, joka ei ole koskaan tulen ja miekan kanssa liittoa tehnyt.

Maahan tultuansa se kutsui kansan hylkäämät jumalat eteensä ja puhui heille näin:

"Minun nimessäni menköön kerran kaikki takaisin, mikä tulella ja miekalla rakennettu on, niin että joka on ottanut, se on kerran antava, ja joka on ryöstänyt, se on kerran jälleen lahjoittava, ja joka on herraksi tullut, on itsensä palvelijaksi tekevä. Eikä se ole miekalla ja tulella takaisin menevä, vaan minun enkelieni avulla. Katso, minä teen teidät enkeleikseni, ja teidän puheenne olkoon jälleen ihmisille kuuluva, kunnes kaikki täyttyy ja minä näen kahtia hajonneen ihmiskuntani jälleen yhtyneenä."

Näin puhui totuuden henki.

Ja antoi enkeleille aikaa tuhannen vuotta, ja antoi heille äänen, joka hiljaisena kuin aamutuuli soi ihmisten tunnoissa.

Se ääni soi vielä tänäkin päivänä, joka meille paistaa.

(Arvid Järnefelt: Maaemon lapsia.)

JUMALAN KAULAKORISTE JA PYHÄ OLAVI.

Suomen suurin pyhimys oli Pyhä Henrikki. Lähinnä häntä oli Olavi. Hän oli aikanaan pohjolan yhteinen pyhimys, jonka jäännösten luo Norjan Nidarosiin Suomestakin tehtiin toivioretkiä ja jolle täällä monet kirkot oli pyhitetty.

Tarussa "Jumalan kaulakoristeesta" on hänen nimensä jo mainittu Perman maahan tehdyn retken yhteydessä. Mutta jo sitä ennenkin oli hän tullut tekemisiin suomalaisten kanssa. Keväällä v. 1008 hän purjehti omasta maastaan Norjasta itäänpäin ja saapui viikinkinä Viron Saarenmaahan. Matka tapahtui Suomen saariston kautta ja siitä yli Viron rannoille. Siellä tulivat virolaiset häntä vastaan. Hän voitti heidät ja hävitti maan.

Virosta palasi Olavi takaisin Suomeen ja raastoi saalista sen rannikoilta. Kun hän nousi maihin, pakeni kaikki kansa metsiin, vieden omaisuutensa mukanaan. Kuningas ajoi heitä takaa ja saapui metsien läpi erääseen viljeltyyn laaksoon. Siellä anasti hän tavaraa, mutta ei ottanut ihmisiä sotavangeiksi. Iltasella palasi kuningas laivoilleen. Kun hän miehineen taas oli joutunut metsään, riensi kansaa kaikilta tahoilta häntä vastaan, ampuen ja ahdistaen heitä. Kuningas kehoitti miehiään pitämään puoliaan ja taistelemaan niin hyvin kuin voivat, mutta se ei ollut niinkään helppoa, sillä suomalaiset hakivat metsien suojaa. Ennenkun kuningas oli päässyt siitä ulos, oli hän menettänyt paljon miehiä ja monet olivat tulleet haavoitetuiksi. Vasta illan tultua oli hän päässyt laivojensa luo. Yöllä loihtivat suomalaiset myrskyn ja merenkäynnin, mutta kuningas nostatti ankkurit ja luovaili mantereen läheisyydessä. Kuninkaan onni oli suurempi kuin suomalaisten loitsutaito: hänen onnistui yöllä luovia ulos merelle. Mutta suomalaisten sotajoukko seurasi maata myöten rantaa pitkin niin kauan kuin kuninkaan laivat olivat näkyvissä.

Tämän tulevan pyhimyksen retki Suomeen ei siis ollut mikään ristiretki, ainoastaan tavallinen viikinkien ryöstöretki, eikä hänellä, niinkuin myöhemmin Eerikki kuninkaalla, ollut saarnaajia ja kastajia mukanaan. Mutta jo noin sata vuotta tämän retkensä jälkeen häntä palveltiin pyhimyksenä Suomessa. Suomen kenties vanhin kirkko, Lemböten kirkko Lemlannissa Ahvenanmaalla, joka lienee rakennettu v. 1100, siis ennen Eerikki kuninkaan ristiretkeä, oli pyhitetty Pyhälle Olaville.

Olavi oli vasta kerrotun retkensä aikana vielä pakana. Muutamia vuosia myöhemmin hän omisti kristinuskon ja alkoi levittää sitä maassaan. Tanskan kuningas Knut, sama, jonka luo Tore Hund pakeni, sittenkun oli menettänyt kaulakoristeen ja muun omaisuutensa Olavin miehille, karkoitti hänet kuitenkin maasta. Koettaessaan valloittaa sitä takaisin, joutui hän Stiklestadin tappelussa v. 1030 taisteluun kansalaisiaan, norjalaisia talonpoikia vastaan, jotka olivat menneet maansa vihollisen, Knut kuninkaan puolelle. Ennen tätä taistelua olivat Olavin vastustajat — niin kertoo vanha taru — tulleet koolle päättämään, kuinka taistelu oli järjestettävä ja kuka oli tuleva sen johtajaksi. Joku ehdottaa: "Sinä, Tore Hund, sovit hyvin johtamaan taistelua Olavia vastaan. Sinulla on tarpeeksi syytä siihen; onhan sinulla kostettavanasi sekä monen sukulaisesi kuolema että se, kun hän pakotti sinut pakenemaan ja jättämään hänelle kaiken omaisuutesi. Voiko sinulle tarjoutua parempaa tilaisuutta kostaa kaikki kärsimäsi häpeä?" — Tähän vastasi Tore Hund: "En rohkene minä nostaa merkkiä kuningas Olavia vastaan enkä ruveta tämän sotajoukon johtajaksi. Kaikki täällä eivät minua tottelisi. Mutta ei kenenkään ole tarvis muistuttaa minua kaikesta, minkä olen kostoa velkaa Olaville. Olen valinnut miehistäni yksitoista, kaikkein parhaat ja minä ajattelen, ett'emme tule jättämään muille miekan mittelemistä Olavin kanssa, jos meille siihen tilaisuutta tarjoutuu."

Rivit järjestyivät. Tore Hund miehineen asettui eturintamaan.

Oli mies, jonka nimi oli Torsten, laivanrakentaja, kauppias ja taitava seppä, suuri ja väkevä sotilas. Hän oli joutunut vihoihin kuninkaan kanssa, ja tämä oli ottanut häneltä hänen rakentamansa suuren ja uuden laivan rikosten sovittajaisiksi. Hän meni nyt rintamaan Tore Hundin luo ja sanoi: "Tässä tahdon olla seurassasi, Tore, sillä jos tapaan Olavin, aion olla ensimäinen käymään hänen kimppuunsa, jos vain pääsen häneen käsiksi." Tore otti vastaan Torstenin, joka liittyi hänen seurueeseensa.

Kun molemmat sotajoukot olivat niin lähellä toisiaan, että miehet tunsivat toisensa, astui Tore Hund miehineen esiin ja huusi: "Eteenpäin, eteenpäin, talonpojat!" Nämä päästivät sotahuutonsa ja ampuivat nuoliaan ja heittivät keihäitään. Myöskin kuninkaan miehet päästivät sotahuutonsa ja kiihoittivat sitten toisiaan sanoilla, joita heille oli opetettu: "Eteenpäin, eteenpäin, sotamiehet, ristin miehet, kuninkaan miehet!"

Ilma oli ihana ja aurinko paistoi kirkkaasti. Mutta kun taistelu alkoi, tuli punerrus taivaalle ja auringon eteen ja vähän aikaa oli niin pimeä kuin yöllä. Olavi kuningas oli koonnut miehensä kukkulalle, ja he hyökkäsivät talonpoikain kimppuun niin rajusti, että näiden rintama taipui niin, että kuninkaan joukon rintama oli siinä, missä talonpoikain viimeiset miehet olivat seisoneet. Taistelu oli ankara. Kuningas kävi itse rajusti käsikahakkaan. Hän iski Torea olkapääähän, mutta miekka ei purrut. Hän oli eräällä retkellään lappalaisten luo teettänyt itselleen ja miehilleen poronnahkaturkit, siten loihditut, että aseet purivat niihin vähemmän kuin rautapaitaan. Oli vain niin kuin olisi pöly suitsunnut poronturkista. Tästä laulaa runoniekka:

Hyvä hallitsija itse huomasi, kuinka taikataitoisen Lapin tehoisa suojus varjeli väkevän Toren hengen.

Nyt kävi Tore kuninkaan kimppuun, ja he iskivät vuoroin muutamia kertoja, mutta kuninkaan miekka ei pystynyt poronnahkaan. Toren käsi kumminkin haavoittui.

Silloin sanoi kuningas eräälle sotilaalleen, jonka nimi oli Björn: "Lyö sitä koiraa [Hund = koira], koska ei rauta häneen pure." Björn pyöräytti kirvestä kädessään ja iski sen hamaralla. Isku sattui olkapäähän ja oli niin voimakas, että Tore horjahti. Silloin iski Torsten laivanrakentaja kirveellään Olavia ja isku sattui vasempaan jalkaan yläpuolelle polven. Torsten sai samassa itse kuoliniskun, mutta kuningas nojautui erääseen kiveen, heitti pois miekkansa ja rukoili Jumalalta apua. Silloin pisti Tore Hund häntä keihäällään; pisto sattui rautapaidan alle ja tunkeutui vatsaan. Vielä sai kuningas kaulaansa iskun eräältä toiselta mieheltä. Nämä kolme haavaa tuottivat kuoleman kuningas Olaville.

Niinpiankun hän oli kaatunut, kaatuivat melkein kaikki muutkin, jotka olivat olleet hänen seurassaan.

Kun taistelu oli päättynyt, meni Tore Hund kuninkaan ruumiin luo, hoiti sitä, laskien sen maahan, oikoen jäsenet ja levittäen vaatteen sen yli. Kun hän pyyhki veren kuninkaan kasvoista, olivat ne niin ihanat, että posket punoittivat, niinkuin hän olisi nukkunut, mutta paljoa helakammin kuin ennen hänen eläessään. Kuninkaan verta sattui Toren käteen ja sitä juoksi ranteen yli, jossa oli haava, eikä siihen enää tarvittu mitään sidettä, niin pian se parani. Tore itse todisti tämän, kun kuningas Olavin pyhyys tuli kaiken kansan tietoon, ja hän oli kaikista kuningasta vastaan olleista suurmiehistä ensimäinen todistamaan hänen pyhyyttään. Illan tultua kantoi muuan talonpoika poikineen vainajan ruumiin autioon majaan, pesi sen, kääri liinoihin ja kätki oksien alle. Yöllä haki majasta suojaa sokea mies. Siinä haparoidessaan tunsi hän jotain kosteata sormissaan ja kun hän sattumalta kosketti niillä silmäluomiaan, sai hän yhtäkkiä näkönsä. Olavin viaton veri oli saanut aikaan tämän ihmeen.

Talonpoika kaivoi sitten salaa ruumiin maahan Nid-virran rannalle.

Olavin kuoltua talonpojat valitsivat kuninkaakseen tanskalaisen kuninkaan pojan. Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennenkun mielet muuttuivat. Talonpojat alkoivat katua sitä, että vieraan valloittajan puolella olivat taistelleet niin hurskasta ja kelvollista omamaista kuningasta vastaan kuin Olavi kuningas oli ollut.

Hänen vihamiehensä ja surmaajansa katuivat sitä, että olivat aiheuttaneet hänen kuolemansa. Vähän jälkeen Olavin surman lähti Tore maasta ja matkusti Jerusalemiin, josta ei koskaan palannut. Kun vuosi oli kulunut kuninkaan kuolemasta, kaivettiin hänen ruumiinsa maasta. Silloin nähtiin taas ihmeitä tapahtuneen. Olavi oli punakka ja ihana ja hänen tukkansa ja kyntensä olivat kasvaneet. Hiukset leikattiin ja pantiin tulisille hiilille, mutta tuli ei kyennyt niitä kärventämäänkään. Piispa julisti Olavin pyhäksi mieheksi ja hänen arkkunsa asetettiin Nidarosin Klemens-kirkon pääalttarille, jonne sitten kaikilta haaroilta alkoi tulvia toivioretkeläisiä. Sittemmin rakennettiin uusi komea kirkko sille paikalle, jossa pyhimys oli jonkun aikaa ollut haudattuna ja johon maasta oli pulpahtanut ihmeitä tekevä lähde.

Maine Olavin pyhyydestä ja hänen haudallaan tapahtuvista ihmeistä levisi pian kaikkiin pohjoismaihin, myöskin Suomeen. Dominikaanein ensimäinen luostari Suomessa sai hänestä nimensä. Olavin nimeen kastettiin täällä lukematon joukko lapsia. Monet monituiset kirkot pyhitettiin Pyhälle Olaville. Pyhä Olavi ja pyhä Eerikki kuvattiin usein rinnakkain keskiajan kirkkomaalauksissa. He olivat rinnakkain Ruotsin valtakunnan lipussa ja molemmilla marttyyrikuninkailla on yhteinen alttari Upsalan tuomiokirkossa. Olavin kuva tavataan Ahvenanmaan, Uudenmaan ja Satakunnan sineteissä. Kun marski Torkel Knuutinpoika oli voittanut pakanalliset karjalaiset ja rakentanut valtansa turvaksi Viipurin linnan, nimitti hän sen lujimman tornin, jota eivät tuli eivätkä hyökkäykset tähän päivään asti ole saaneet kukistumaan, Pyhän Olavin torniksi. Kun venäläiset vuonna 1495 hyökkäsivät linnan kimppuun, kohtasivat he siellä Knut Possen miehineen, jotka levittivät heidän eteensä Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin liput ja voittivat. Ja kun kallioiselle saarelle Savon sydämeen ensin rakennettiin puinen varustus ja sitten kivinen linna, uskottiin se pyhän Olavin suojeltavaksi ja sai nimen Olavin linna. Sekin linna seisoo vielä ja on yksi pohjolan kauneimpia. Pyhä Olavi osasi suojella omansa.

Mutta pyhä Olavi ei ollut ainoastaan sodassa suojelija. Hänen turvissaan kokoontui myöskin rauhan väki juhliansa viettämään. Oli paikkoja maassamme, m.m. Ulvilassa, joissa veljeskunnat eli kiltat olivat omistaneet Olavin pyhimyksekseen. Hänen nimeensä sitoutuivat veljeskuntien jäsenet, maljoja juoden, auttamaan toisiaan ja hankkimaan toisilleen oikeutta. Vanha sananlasku sanoo: "Olli outoja tekee", s.o. ihmeitä; jo se osoittaa, mitä pyhimyksen usko Suomessakin oli saanut aikaan, arvattavasti taudeista parantaen ja hädässä auttaen.

Pyhimyksen kunniaksi vietettiin uhrijuhlia, teurastettiin "Olavin lampaita" niin kaukana kuin Savon sydämessä ja niin myöhään kuin 1800-luvulla. Karjalassa oli tapana, että ensimäinen keväällä syntynyt vuona, "Olavin villavuona", pidettiin koko kesän keritsemättä aina Olavin messuun saakka, jolloin se suurin juhlallisuuksin teurastettiin ja sitten pantiin toimeen pidot. Jokaiseen sellaiseen juhlaan osaa ottaneen tuli sitoutua kuolemaansa saakka noudattamaan tätä tapaa ja siis ylläpitämään sitä jälkeläisiäänkin varten. Lammasta teurastettaessa ei saanut sen luita rikkoa. — Kalvolan kirkossa säilytetty Olavin kuva kuletettiin kerran salaa pois, mutta siitä oli tarun mukaan seurauksena se, että pellot lakkasivat kasvamasta. Kun kuva saatiin takaisin, kasvoi viljakin vanhan teränsä. Tämä tapahtui luterilaisella ajalla. Mutta vielä niinkin myöhään kuin 1872 olivat kalvolaiset kiintyneet tähän kirkkonsa vanhaan suojelijaan siihen määrin, että kun he lahjoittivat kirkkonsa muut vanhat pyhimyskuvat Helsingin historialliselle museolle — Olavin kuvaa ei annettu.

Näin laajalle oli siis Olavin palvelus levinnyt Suomen kansaan ja näin syvälle siinä juurtunut. Tuo vanha viikinki, joka ensin oli tullut tänne ryöstäen ja hävittäen, saapui tänne sitten hyväntekijänä ja armon antajana sodan ja rauhan asioissa. Tavallaanhan se oli Perman vanha Jumala, joka toimitti hänet tänne. Tore Hundhan surmasi Olavi kuninkaan kostoksi siitä, että tämä oli ottanut häneltä sen kaulakoristeen, minkä hän oli anastanut Karlelta, joka taas oli ryöstänyt sen Perman suomalaisten jumalan kaulasta hänen pyhäkössään. Mutta ryöstöretki Perman maahan oli tapahtunut Olavi kuninkaan alkuunpanosta ja hänelle oli lopulta joutunut Jumalan kaulakoriste. Se oli siis suomalaisten pyhäkössä tapahtunut häväistys, joka aiheutti Olavin kuoleman. Mutta hänen kuolemansa teki hänestä ensin marttyyrin ja sitten pyhimyksen Suomessakin. Suomalaisten yhden heimon pyhä Vienan rannalla oli siis lopulta antanut pyhän heidän toiselle heimolleen Auran rannoilla ja Saimaan saarilla.

(Juhani Aho.)

TARINA TURUN SYNNYSTÄ.

Jeesus tuntemattomana vaelsi maan päällä ja kylästä kylään kulki saarnaten hyvyyden ja rakkauden oppia ja tapasi ihmiset kuuroiksi sille, mitä hän heille opetti, niin saapui hän murheellisena kunnaalle, jonka juurella hän näki miehen seisovan lähteen luona. Huomaamatta Jeesusta vihelsi mies ja lehdikosta tuli nuori orivarsa hänen luokseen. Tälle mies alkoi puhella:

— Heposeni, nytpä meille on tullut eteemme pitkä tie ja vaivaloinen työ, mutta jos sinä sen kestät, kestän minäkin.

Ja mies hyväili hevostaan ja syötteli sille kädestään heiniä, jotka rehevinä kasvoivat lähteen partaalla.

— Mies, anna minulle suojaa pääni päälle, sanoi Jeesus lähestyen miestä, sillä olen uupunut, jalkani ovat tien kivistä tulleet verisiksi, ja metsän pensaat ovat repineet pukuni.

— Antaisin sinulle suojan ja jakaisin oloni kanssasi, koska näytät olevan yhtä yksinäinen kuin minäkin, vastasi mies. Mutta katso tuonne, tupani on poltettu, niittyni on tallattu, viljani sotkettu. Minulla ei ole mitään muuta kuin tämä hepo ja tämä lähde tässä, joita voin omikseni sanoa. Juo lähteestä, ja se on sinua virvoittava. Tämä lähde on pohjattoman syvä, ja sen vesi on aina kylmää.

— Mistä tiedät sen pohjattomaksi? kysyi Jeesus.

— Olenhan koettanut sitä mitata, mutta kivi, jonka köyteen sidoin ja lähteeseen laskin, ei tavannutkaan pohjaa. Kerran tahdoin minä samoin mitata taivaan kannen korkeutta, jännitin vahvimman jouseni, otin nuoleni sulituimman. Korkealle kohosi nuoli, mutta putosi taas, Yhtä korkea kuin taivas, yhtä syvä on tämä lähde. Ja sen siunaus on suuri. Katso nurmea, kuinka se tässä iloitsee ja kukkasia kauniisti kantaa. Niin tahdon, että muuallakin olisi. Ja siksi olen päättänyt johtaa tästä uoman etemmäksi.

— Sinä tahdot tuottaa iloa muillekin. Ovatko he siis sinulle iloa tuottaneet?

— Eivät.

— Eivätkö ole tahtoneet?

— Eivät ole ymmärtäneet sitä tehdä. Mutta miksi en minä sitä tekisi heille?

— Ja miten aiot tuon uoman laatia?

— Siitä juuri puhelin heponi kanssa ja kysyin jaksaako se. Minä aion valjastaa heponi auran eteen ja lähteen reunasta kyntää syvän vaon kauas, niin kauas, että se vihdoin mereen ulottuu.

— Miksi tuon kaiken tekisit?

— Jotta maa vihannoisi muuallakin niinkuin täällä, jotta vilja kasvaisi runsaampana, kun se imisi maasta kosteutta.

Ja hän talutti hevosen auran eteen ja valjasti sen.

Ja Jeesus lähestyi hepoa, ja tämä silloin hirnui hiljaa ja kuin hyväillen hankasi päätään hänen olkapäähänsä.

Kun mies sen näki, sanoi hän:

— Sinä olet hyvä ihminen, koska luontokappaleet sinua rakastavat! Lähde minun kanssani matkalleni!

Ja Jeesus astui auran vieressä ja hänen kätensä lepäsi hevon kaulalla. Syvälle maahan painui aura miehen vankkojen hartioiden painosta, ja hopeisena juovana seurasi lähteen vesi heidän luomaansa uomaa pitkin. Ja hepo veti, sen lihakset pingoittuivat ja lujasti painuivat kaviot maahan. Kun se uupui, niin pani Jeesus kätensä sen kuonon eteen ja hyväili hiljaa sen turpaa, ja hepo tunsi syövänsä paratiisin yrttitarhan voimakkaasti tuoksuvaa ruohoa.

Ja vako tuli yhä pitemmäksi, ja jo kaukaa kimalteli veden välkkyvä nauha.

— Tästä on suorin tie merta kohden, sanoi Jeesus viitaten eteensä.

— Minä tiedän sen kyllä, vastasi mies, mutta tehkäämme kierros tuonne, jossa näet nuo laakeat pellot ja niityt. Maa on siellä hyvää, mutta kuivuu helposti helteessä ja silloin laiho surkastuu. Sinne johdattakaamme kulkumme.

— Jos väsyt, sillä kierros on pitkä.

— Minun täytyy jaksaa.

— Asuuko tuon pellon äyräällä ystäväsi?

— Ei minulla ole ystäviä. Hän se poltti minun taloni ja anasti tavarani, mutta ajattelisinko sitä nyt, kun hänen pellolleen voin johtaa lähteen veden.

Pitkän kierroksen tehtyä oli vako kynnetty lakeiden peltojen halki. Kotvasen kuluttua virkkoi taas mies:

— Tuon ison kunnaan takana on kylä, ja siellä äveriästä väkeä, mutta heillä ei ole jokea, ei järveä. Kyntäkäämme vako sinnekin.

— Onko siellä sinulla ystäviä tai omaisia?

— Siellä asuvat lapseni, kaksi poikaani ja tyttäreni.

— Sinä rakastat heitä?

— Ovathan he minun lapsiani.

— Rakastavatko he sinua?

— Elä kysy vieras sitä, vaan kyntäkäämme vako sinne ja odottakaamme yötä, jotta he eivät minua näkisi.

Kauan he kulkivat, mies painaen auraa syvälle maahan, jotta tulisi vako virran juostavaksi, ja Jeesus taluttaen hepoa.

Vihdoin näkyi meren poukama, ja sitä kohden he riensivät. Kun he sen saavuttivat, vaipui mies uupuneena maahan.

— Kauaksi kotikummultani olen tullut, sanoi hän, kovin kauaksi, mutta uoma on kynnetty, ja katso miten vesi tänne meitä seuraa. Se virtaa yhä runsaampana ja levittää uomaansa. Sanoinhan minä, että minun lähteeni oli pohjaton ja että sen vesi on loppumaton.

Ja virta kasvoi yhä leveämmäksi ja hedelmöittävänä se kulki seutujen halki. Asukkaat sen varrella rakensivat veneitä ja kulkivat virran suuhun, jonne purret mereltä saapuivat. Siinä he tasaisella kentällä vaihtoivat tavaroita ja tekivät kauppaa turulla. Suojaksensa he joen suuhun rakensivat linnankin ja aivan joen äyräälle korkean kirkon.

Mies tätä katseli, ja hänen mielensä täytti hiljainen ylpeys. Mutta jokea myöten tulivat ne, jotka olivat häntä vainonneet. Ja kun he miehen näkivät, niin ottivat he hänet kiinni ja telkesivät tyrmään. Siellä he hänet tahtoivat nälkään tappaa.

Mutta eräänä yönä, tuntiessaan jo kuoleman tulon, näki mies äkkiä edessään matkatoverinsa.

— Minä näen, että sinä olet kilvoituksesi kestänyt ja että sinä kaipaat lepoa, sanoi Jeesus.

— Katso, eivät he minulle ole tahtoneet pahaa tehdä, mutta he eivät ole tietäneet, mitä he tekivät, sanoi mies. Auta minua, sillä olen uupunut.

— Minä tahdon taluttaa sinut asuntooni. Siellä on monta asuinsijaa. Punaisesta hongasta ovat sen seinät, ja valkoiset on siellä lavitsat, ja iloisesti sen ikkunoista paistaa päivä.

— Minä en voi näin likaisena sinun asuntoosi tulla, sillä pitkät ajat olen tässä tyrmässä saanut virua, vastasi mies.

— Tule, ja minä tahdon sinut puhtaaksi pestä!

Ja he astuivat tyrmästä. Ja kun he ennättivät kauniille nurmelle, kosketti Jeesus kädellään maata, ja katso, kirkas lähde kumpusi heidän jalkojensa juuresta.

Kun Jeesus sen lähteen vedellä oli miehen puhtaaksi pessyt, sanoi mies:

— Miksis minut asuntoosi veit? Enhän minä ole kelvollinen sinne tulemaan. Minähän olen yksinkertainen talonpoika ja sinä olet kuninkaan poika.

Mutta Jeesus hymyili ja sanoi:

— Autuaat ovat yksinkertaiset, sillä heidän on minun valtakuntani!

Ja näin syntyi Aurajoki, Turun kaupunki ja se lähde, jota he Kupittaaksi nimittävät.

(Jalmari Finne: Ylioppilaita.)

PAAVIN ENSIMÄINEN SUOMEA KOSKEVA KIRJE.

"Aleksanteri, sen niminen kolmas paavi, Upsalan arkkipiispalle ja hänen alipiispoilleen sekä Guthorm jaarlille."

"Sangen kova ja haikea valitus on apostooliselle istuimelle tuotu, että suomalaiset ('Phinni') aina, milloin vihollisten sotajoukko heitä uhkaa, lupaavat pitää kristillisen uskon ja halukkaasti pyytävät kristillisen lain saarnaajia ja opettajia, mutta sotajoukon mentyä hylkäävät uskon, halveksivat ja kovin vainoovat saarnamiehiä. Sen vuoksi, koska he siten näkyvät halventavan Jumalaa ja pilkkaavan kristinuskoa, ja koska he sillä tavoin osoittautuvat kahdenkertaisiksi kadotuksen lapsiksi, pitäen autuutenaan ja elämänään ainoastaan maallisia asioita, taivaallisista huolimatta, eikä ole soveliasta, että kristitty nimi on hädässä suojeluksena, vaikka sitä onnen aikana halveksitaan ja hyljitään, niin kehoitamme ja käskemme teitä kaikkia, että, voidaksemme vasta heidän petostansa ja viekkauttansa viisaudella ja maltilla kavahtaa, ette anna heidän enää, jos pakko tulee, turvautua teidän apuunne ja suojaanne, ell'eivät heitä teidän haltuunne linnoituksiansa, jos heillä semmoisia on, taikka muutoin antavat niin täydellisen takauksen ja vakuuden, ett'eivät vasta millään tavoin saata jalkaansa peräyttää tai valppauttanne kiertää, vaan pakoitetaan vahvasti pitämään ja säilyttämään kristillisen uskon merkkejä, ett'eivät enää näyttäisi olevan niiden joukkoa, joista on sanottu: hän sinua tunnustaa, niin kauan kuin teet hänelle hyvää. Annettu Tusculum'ista Syysk. 9 p:nä (1171 tai 1172)."

VIRON VALLOITUS

ENTISET PÄIVÄT.

Entinen aik' oli vainonaika, Piinan aika pitkällinen, Anke'in ohakeaika, Orjanruoskan raastoaika, Näännyttävä näiveaika. Vainon henget vaivasivat, Papin painoit helminauhat, Meitä ryöstivät ritarit, Rosvot raa'at ryöväelit, Mursit miekat murhamiesten. Ruotsin oli ruoska ruostehinen, Sapellinen Saksan sahra. Kaarne toi ruton kamalan, Näkki näytti nälkäleivän. Saksa vei peltomme perityt, Jätti korvet kyntääksemme, Kanervikot kylvääksemme, Antoi leiväksi akanat. Herra kynsi kymmenykset, Keräjärahat kiristi, Tavoitteli taskuhunsa. Riistivät risti-isämme Säästetyt salavaratkin, Puutuit puihimme pyhihin, Armon lähtehet likasit. Kirves kaatoi Taaran tammen, Puun pitkän Kiromäeltä.

Kärkipä meill' on keihon päässä, Terä miekassa terävä, Nuolet jousessa nopeat. Veli kulta veikkoseni, Kaunis kasvinkumppalini, Riennä ruunalla rutosti, Ratsuin rautarahvahasen, Tuhkurilla Turjanmaalle, Voikollasi Voitonmaalle! Tuopas Suomesta sukumme, Saaren miehet, meikäläiset, Apumiehet Harjunmaalta, Virosta visaiset miehet.

Viron on viikate vihainen. Tuima tuulas harjulaisen, Hiion nuijat hirvittävät, Tuurat Tuuranmaan tukevat. Mutt' ei pysty puinen nuija Rautakilpihin kovihin; Keihäs kilpistyi kärestä, Turtui piikit tuulahasta, Murtui tappara terävä, Vääntyi viikate vihainen, Taituit tuuratkin tukevat.

Lymypaikkoihin pakenin, Soille suorime sulille. Siellä mie rukoilin rukka, Oivottelin, voivottelin. Siellä uhrasin Ukolle, Suitsutin sovitussuitsut, Kuiskin toivehet totiset.

Venäläinen, ventolainen, Kaulankatko, karhulainen, Tuo tuhosi Koerunmaata, Tulisoiton toi Virohon, Murhapolton Poltsanmaalle, Vielä Viljannin viritti.

Mistä tuo savu tulevi? Kylän ei kaskien ky'östä; Soan on saartavan savua, Uuniraunion utuja, Talma Laurin tappelusta, Jälki kaupungin katovan.

Risti-isä riistelijä, Tuo on kaunis kastelija, Meille pani painajan povehen, Tuhon Taaran tammistohon. Salakäärme saksalainen, Sisiliskonen sileä, Meiät orjiksi iesti, Raastoi rautarahkehisin.

Ei ole rusko iltaruskon, So'an on tulipunia, Puna kauhean kapinan, Puna veljien verestä, Joka hyytyi taivahille, Pilvet paltehin pitenti. Siitä säikkyi iltatähti, Koi kovasti kohkauntui, Kuunkin kulmat kalpenivat.

(Neussin kansanrunokokoelma. H. Ojansuun suomennos.)

Ylläolevan runon on laulanut Vironmaan viimeinen kiertelevä runoniekka ja kanteleen soittaja, joka kuoli noin v:na 1812. J. Krohn arvelee, että siinä muistot useammista hänen kansaansa kohdanneista vaikeista rasituksista ovat sekaantuneet yhteen. Siinä on nimittäin kuvaus saksalaisten valloituksesta, venäläisten hävitysretkistä sekä viimein Viron kansan orjuuttamisesta muutamien epäonnistuneiden kapinanyritysten jälkeen. Huomattava on, että kaikissa virolaisissa sotarunoissa aina puhutaan suomalaisten avusta, jotka myös vuonna 1343 viimeisen suuren virolaiskapinan aikana olivat tulossa, vaan saapuivat liian myöhään. Muuten haetaan tässä runossa vielä apumiehiä Turjanmaalta ja Voittomaalta ("Voidomaalta"), joka jälkimäinen kenties voisi tarkoittaa Gotlandia (vanhoissa suomalaisissa kirjoissa Voionmaa). Koeru ja Poltsamaa ovat paikkakuntia Tarton puolella.

ASSAMALAN TAPPELU.

Vallitsijamme väkevä, Kurjat on viestit vieremässä, Tuskapäivät tunkemassa! Näimme aalloilla alukset, Ve'en harjalla venehet Pohjan puolesta tulevan. Yön hämärä ystävänä Maalle laskivat lähetit Kavalasti katsomahan, Nurkkiamme nuuskimahan. Tuosta tiesit mei'än miehet, Tuosta tarkkamme tajusit, Poiat aimot arvasivat: Sota saapi soutamahan, Vainon vankkuri ajolle, Käy Viroa viiltämähän, Järvenmaata jäytämähän, Onneamme ottamahan, Kurjuutta kulettamahan. Tänne soutavat sataisin, Tulla tuiskuvat tuhansin Päälle vaivaisen Viromme.

Vironrannan vanhimmalta Käsky tuli poialle Kalevin, Kuulumat kuninkahalle, Kuink' on vaino kulkemassa, Sota tielle suorimassa. Tuoja tuon sotasanoman Sanan lausui, noin nimesi, Pahat tietonsa pakisi: "Kuningas, Kalevinpoika, Emo, peittäös perettä, Piilottele pienokaiset Loukeroihin, koukeroihin, Paatten paksujen koloihin! Taatto, turvaksi tukeva, Käykösi sotakeolle!

Vaara paisuvi pahaksi, Hätäpäivä häijymmäksi. Sanan tuo vartiat vesien: 'Suursaarell' on suuret laivat, Tytärsaarella tukevat, Lavansaarella laveat; Niissä soutavat sotijat, Ankarasti airoavat. Lotjat vierasta väkeä Vironmaalle vierittävät. Siin' on kaulan katkojia, Riistäjiä, raastajia'.

Vaimot voihkavat sopissa, Tytöt tyrskivät kujilla, Vanhat vaivaiset vajoissa, Lapset laioilla lepikon, Karjalaiset koivikossa, Paimen tammikon takana. Suuri on surkeus Virossa! Tuossa ompi leino leski, Itku silmissä iloton, Mure mielensä murenti, Surmanpelko suunsa sulki. Nuoret miehetkin masenit, Posket kalpenit pelosta. Mies ei nainut naljattele, Laske leikkiä lyhintä. Pelko polki miesten mielen, Kammo kahlitsi inehmot.

Ken nyt soutavi sotahan, Kenpä miekan mittelöhön? Kuka kosti vainolaisen, Ken tavoitti tapparalla? Kuka käypi kaitsijaksi, Saapi toisille tueksi, Rautaseinäks' raukoillemme? Veli veikkoko menevi Vai sisarko mustasilmä Orpolasten auttajaksi, Puolustajaksi poloisten? Kuka naisten kaitsijaksi, So'an surman suistajaksi?

Miekka murtavi urohot, Lyöpi tappara lujimmat, Ota ottavi osansa, Jousi julma joukottaisin. Ken ei sortune sotahan, Vaivu vainovainioille, Sen tuli tuhoelevi Taikka nälkä näännyttävi, Ruton kynsi runtelevi Tai onni kova kokevi. Varas vielä seinät jätti, Kivet koskehen kinahmi, Tuli ei jätä mitänä, Kova onni ottamista."

Karskea Kalevinpoika Sanat kuuli, noin nimesi: "Miksi moitit miehiämme, Polet aimo poikiamme? Tokko vaimoja vajotit, Tyttöjä tuhoelivat? Tokko mielensä menetit, Viron miehet miehuutensa?

Vaikka miekka murtakohon, Tapparainen tappakohon, Ota oiva ottakohon, Vahva mies ei verta väisty. Miehet seiskohot so'assa Kuin seisovi rautaseinä, Kuin on tammi tuulen tiessä, Vuori myrskyjen myryssä! Seiskohot toistensa tukena, Vaarassakin vaakkumatta!

Paisuisiko vaaran valta, Vaino vain verisemmäksi, Tappokin tuhoisammaksi: Silloin itse saan apuhun Tueksenne, turvaksenne. Pane nyt ruuna rahkehesen, Kohta kiinnitä satula! Sitten ratsasta saloa, Paeten painuos kotihin, Viron kukon kuulematta, Järven haukun haukkumatta Hevon askelten aloa, Kapsetta ratsun kapion! Siirry silkoista saloa, Tasaisesti tanhuoista, Aja hiljoa kujista, Vältellen taloista väisty! Viere vainiot varoen, Kule taiten kursikoista, Salaisesti soista saavu, Peitokkali pensahista Vuon vanhimman tyköhön! Miehet saattakaa sotahan, Vahvat vainon vainioille, Tappeluksehen tukevat! Itse käykösi keselle, Lipunkantajan likelle. Elä jää soan ta'akse, Eläkä soan sivulle! Ensimäiset ennetähän, Takajoukko taitetahan, Syrjimäiset surmatahan Keskus kulkevi kotihin."

Taaskin käskijät kävivät, Sanansaattajat samosit Yli sillan, linnan alle. Sillan palkit paukahtelit, Linnan portit liikahtelit.

Kysyvi Kalevinpoika: "Ken ylitse sillan saapi, Palkkiloita paukuttavi, Linnan kaiken liikuttavi?"

Käskyläiset käskettihin, Luo Kalevin kutsuttihin. Siellä kohta kuuluttivat: "Jo on sota soutamassa, Vainolainen vieremässä, Lipulliset liukumassa, On otaset ottamassa, Tapparat tavoittamassa. Rautajoukko sai merestä, Hiienmiehet hietikosta Rauhoamme raastamahan, Maatamme masentamahan. Värisevät vanhat raukat, Eukot itkevät isosti, Pisartavat piikalapset, Vielä viljemmin emoset."

Kysyvi Kalevinpoika: "Mikäs on työnä nuorisolla? Eikö saanut sankareita, Siitä urhoja ylennyt Rauhan tuojiksi, tu'iksi, Avuksi avuttomien?"

Käskyläiset kuuluttivat: "Mure murti miekkosemme, Polo poikamme nujerti. Miekka ei rautoa murenna, Kirves taittele terästä."

Karskea Kalevinpoika Otti uljahat urohot, Kantajoukkonsa jaloimman: Viisikymmentä Virosta, Koko kuusi Kurjenmaalta, Seitsemisen Suomenmaalta, Sata muuta saarelaista.

Kun jo kointähti kohosi, Posket taivahan punerti, Otti kalpansa Kalevi, Otansa okahallisen, Kilven käärälti kätehen, Hevon tallista talutti, Sotaratsun soimeltansa. Niin otti Alevinpoian Kilpeänsä kantamahan. Nosti suulle suuren sarven, Sotasarven huulillensa. Kutsui kansan kauempata, Sotamiehet surmatielle, Vainotielle valmihiksi.

Tuttuluttu! Tuttuluttu! Toitotti Kalevin torvi. Mäki kuuli, metsä kuuli. Tuuli jäi ensin tuumimahan, Merenkuohu miettimähän Kalevaisen kutsumista. Vaan jo vastahan kohisit, Käskyn ääntä kasvattivat. Kansa kuuli sen Virohon, Järven, Harjunmaan rajoille, Läänen laajan luhtamaille, Pärnun puistojen perille; Alhontakakin tajusi, Tartto kuuli kutsumuksen.

Tuttuluttu! Tuttuluttu! Toitotti Kalevin torvi. Mäki kuuli, metsä kuuli. Tuuli jäi ensin tuumimahan, Merenkuohu miettimähän Kalevaisen kutsumista. Vaan jo vastahan kohisit, Käskyn ääntä kasvattivat, Kauemmaksi kannattivat. Rahvas saattavi sotijat, Surmatielle suorittavi, Vainotielle valmistavi. Veli vihtoi kiukahalla, Emo vaatetta valaisi, Iso huolehti hevosta, Setä sälköä satuloi, Kylä katsoi kannuksia, Vielä kalpoa hiovi, Taiten tahkolla teroitti. Itkusuussa on sisaret, Ken pihalla, ken kujalla, Kulta armas kammarissa.

Tuttuluttu! Tuttuluttu! Toitotti Kalevin torvi. Mäki kuuli, metsä kuuli. Tuuli jäi ensin tuumimahan, Merenkuohu miettimähän Kalevaisen kutsumista. Vaan jo vastahan kohisit, Käskyn ääntä kasvattivat, Kauemmaksi kannattivat. Ääni huutajan hujahti Kauaksi Viron rajoille, Kaikui Järven-, Harjunmaalle, Läänen laajan luhtamaille, Pärnun puistojen perille, Alhontaustahan ulettui, Tunki Tartonkin ta'akse, Pitkin Pihkovan pihoja.

Riensivät sotaiset miehet Lippu liehuva e'ellä Sotatietä sotkemahan, Veritietä vieremähän. Käskyläiset kiihoittivat, Yli maien matkustivat, Viipyjiä jou'uttivat.

Karskea Kalevinpoika Sotaratsulla ratsasti Pyhän Taaran tammen luokse, Jonne joukkonsa kokosi. Tuttuluttu! torvi kaikui, Sotakutsun sarvi soitti, Niin ettei tulevat eksy, Sivuteille miehet siirry.

Verityölle työntyessä Kalevi väen kokosi, Sotarintansa sovitti: Etehen otaiset miehet, Taakse tappara-urohot, Sivuille nuijijat sijoitti, Atraimet sivun avuksi, Tuurat kohtahan kovahan, Ampujat asemillensa, Tasangolle taitavimmat, Pensassuojahan sotijat Turvaksi, tueksi toisten. Keihot oli vanhoilla varana. Puut pitkät puhaltajilla. Jousimiehet sai mäen selälle, Linkoojat molemmin puolin, Kupehelle kummallekin. "Raivotkohot ratsumiehet Kuin rakehet ruo'ikossa! Tukekatte toisianne Voimalla teräslujalla! Niinpä miekat melskatkohot, Oat oivat ottakohot, Tapparaiset tanhutkohot, Viikattehet viiltäköhöt, Viinen nuolet vinkukohot, Turman tuojat, surman suojat! Niin vaino kurja vaimentuvi, Väistyvi sota verinen. Viro olkosi lujana, Ramuisana rantalainen Järven jäntevät tukena, Alhontakaiset apuna! Hoivan Harju antakohon, Lääne joukkonsa lisäksi! Ajakaa pois soan sutoset, Vainon karhut kaatakatte!"

Sulevi sotahan suori, Ajoi vainohon Alevi, Vieri vainon vierustalle, Olevi soan sivulle. Korskea Kalevinpoika Laski oivalla orolla, Soan keskelle karasi, Taajimpahan tappeluhun. Hypähytteli hyveä, Kaunista karahutteli Surmaks' uljasten urosten. Tiesi miekalla mehuta, Surmatyötä suoritella; Rauta tuiskeli tulena, Kalpa kalman käskyläisnä.

Keskellä sotaketoa Löi Kalevi miesten päitä Kuin naatteja naurihilta Taikka lehtiä lepistä. Litsoi liiskaksi jäsenet, Särki sääriluut saoilta, Käsiluita kuormakaupoin, Olkaluita löi tuhansin, Kylkiluut kymmenettuhannet.

Läjittäin oli päitä maassa, Kuollehia kumpuloina, Paikoin paisuivat mä'iksi, Kohosivat korkealle. Kylmi kymmenentuhatta Assamalan aukealle.

Rusko rohkea Kalevin Ui vainon veriojassa, Luissa kapsivat kaviot. Käet irralle isetyt Risuina makasit maassa. Sotamiesten sormenpäitä Kuin on soissa ruokosia, Olen korsia keolla.

(Kalevipoegin mukaan. H. Ojansuun suomennos.)

KOHTAUKSIA LIIVILÄISTEN JA VIROLAISTEN KÄÄNNYTTÄMISESTÄ.

KUINKA MEINHARD KÄÄNNYTTI LIIVILÄISIÄ KRISTINUSKOON.

(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Jumalallinen sallimus, joka aikoinaan oli ajatellut Raabia ja Babylonia, se on eksynyttä pakanamaailmaa, on meidän uusimpina aikoina rakkautensa tulella herättänyt epäjumalia palvelevat liiviläiset heidän syntinsä unesta seuraavalla tavalla:

Oli nuhteeton, hurskas ja harmaahapsinen vanhus, nimeltä Meinhard, kotoisin pyhän Augustinuksen Segebergin luostarista Holsteinissa. Hän tuli (noin v:na 1184) yksinomaan Kristuksen tähden ja ainoastaan saarnaamisen tarkoituksessa kauppamatkueen mukana Liivinmaahan. Saksalaisten kauppiaiden tapana oli näet, kun olivat ystävyysliitossa heidän kanssaan, usein purjehtia laivoillaan Väinäjoella.

Kun vastamainittu pappi oli saanut siihen luvan Polotskin ruhtinaalta Vladimirilta, jolle silloin vielä pakanalliset liiviläiset maksoivat veroa, ja tältä saanut vielä lahjojakin, ryhtyi hän innokkaasti Jumalan työhön, saarnasi liiviläisille ja rakensi kirkon Ykskylä-nimiseen kylään. Ensimäiset kastetut olivat tästä samasta kylästä kotoisin olevat Ylo, hänen poikansa Kulevene, Vietso ja hänen poikansa Aio.

Seuraavana talvena hävittivät liettualaiset Liivinmaata ja veivät sangen paljon väkeä mukanaan vankeuteen. Saarnaaja säilyi heidän raivoltaan, etsien ykskyläläisten kanssa suojaa metsistä. Kun liettualaiset olivat poistuneet, moitti Meinhard liiviläisten tyhmyyttä, kun heillä ei ollut mitään linnoitusta. He tulisivat, lupasi hän, saamaan linnan, jos päättäisivät tulla Jumalan lapsiksi ja semmoisina pysyä. Siihen suostuttiin ja se luvattiin ja kasteen vastaanottaminen vahvistettiin valalla.

Seuraavana kesänä (v. 1185) tuotiin Gottlannista muurareita linnaa rakentamaan. Liiviläiset olivat uudelleen vakuuttaneet pysyvänsä aikomuksessaan vastaanottaa uskon ja jo ennen Ykskylän linnan rakentamista oli osa kansasta kastettu ja kaikki lupasivat, vaikkakin petollisessa mielessä, antavansa kastaa itsensä, niinpiankun linna olisi rakennettu. Niin kohosivat siis muurit. Mutta kun linna vihdoinkin oli valmis, luopuivat kasteen saaneet, ja kastamattomat kieltäytyivät vastaanottamasta uskoa.

Samaan aikaan olivat semigallit, liiviläisten naapureina asuvat pakanat, kuulleet kivisistä rakennuksista, ja kun he eivät tienneet, että kivet olivat liitetyt toisiinsa saviruukilla, tulivat he tuoden paksuja laivaköysiä ja luulivat mielettömässä hulluudessaan voivansa riuhtaista linnan Väinäjokeen. Mutta jousimiehet haavoittivat heitä ja he saivat vetäytyä epäonnistunein yrityksin pois.

Läheiset Holmen liiviläiset houkuttelivat samanlaisilla lupauksilla Meinhardia rakentamaan heillekin linnan ja heistä suostui kuusi kastettavaksi. Mutta kun linna oli valmis, unohtivat nuo pahat valansa eikä ollut yhtä, joka olisi vastaanottanut uskon. Silloin järkkyi saarnaajan mieli, varsinkin kun he ryöstettyään hänen omaisuutensa ja piestyään hänen palvelijansa, olivat päättäneet karkoittaa hänet maastaan. Kasteen, jonka he olivat vedessä saaneet, luulivat he voivansa poistaa peseytymällä Väinäjoessa ja panna sen siten menemään takaisin Saksanmaalle.

Meinhardilla oli apumiehenään evankeliumintyössä veljensä sistersiläismunkki Theodorik. Hänet päättivät Toreidan liiviläiset uhrata jumalilleen (v:na 1186), koska touko hänen pellollaan oli parempi kuin heidän, ja koska liiallinen sade oli tulvallaan turmellut heidän kylvönsä. Kansa kokoontuu ja kuulustelee arvalla jumalien tahtoa uhrin johdosta näin: keihäs lasketaan maahan, hevonen astuu sen luo, mutta jumalan ohjaamana astuu se elämää lupaavan jalkansa ensiksi keihään yli. Uhrattava veli rukoilee suullaan, kädellään jakelee hän siunauksia. Tietäjä päättää, että kristittyjen jumala mahtanee istua hevosen selässä ja ohjata sen jalkaa, niin että se asettaa elämän jalan edelle. Sentähden on hevosen selkää pyyhittävä, jotta jumala putoaisi pois. Kuinka tämä nyt tehtiinkään, asetti hevonen nytkin elämän jalan edelle niinkuin äsken, ja veli Theodorik jäi eloon.

* * * * *

Kun Meinhard nyt näki liiviläisten paatumuksen ja että hänen työnsä oli menemässä hukkaan, kokosi hän hengelliset ja veljet ja meni heidän kanssaan kauppalaivoille, jotka olivat lähdössä Gottlantiin pääsiäisjuhlille, ja aikoi matkustaa pois. Viekkaat liiviläiset arvelivat ja pelkäsivät, että sieltä tulisi heidän kimppuunsa ristisotaväki, ja sentähden he viekkaudella ja kyynelin ja monella muulla tavoin teeskennellen koettivat saada piispaa jäämään, ja sanoivat niinkuin kerran sanottiin pyhälle Martinukselle, vaikka ei samanlaisessa tarkoituksessa: "Miksi, isä, hylkäät meidät? Kenen haltuun jätät meidät, avuttomat? Sillä jos paimen lähtee pois, niin jättää hän lampaansa alttiiksi susien raatelemiselle." Ja liiviläiset lupasivat vielä täydellisesti vastaanottavansa kristinuskon. Niin uskoi herkkäuskoinen jokaisen sanan, ja kauppiasten neuvosta ja kun hänelle sen lisäksi vakuutettiin, että sotaväki toimitettaisiin hänelle avuksi kääntyi hän takaisin. Eräät näistä kauppiaista, joiden joukossa oli saksalaisia ja tanskalaisia ja norjalaisia ja muutamia muistakin kansoista, olivat näet luvanneet hankkia sotajoukon, jos se olisi tarpeellista.

Kauppamiesten lähdettyä tervehtivät holmelaiset takaisin palaavaa piispaa Juudaksen tervehdyksenä ja tarkoituksella, sanoen: "Terve, Rabbi!" ja kysyivät pilkaten: "Mitä maksavat Gottlannissa suolat ja sarka?" Silloin ei hän sydämensä katkeralta surulta enää voinut pidättää kyyneleitään. Hän palasi Ykskylään ja meni takaisin kotiinsa. Hän määräsi päivän kutsuakseen kansan koolle ja kehoittaakseen heitä lupauksensa pitämiseen, vaan he eivät välittäneet päivästä eivätkä täyttäneet lupaustaan.

Silloin aikoi hän lähteä Vironmaalle ja sieltä kauppiasten mukana Gottlantiin. Saatuaan kuulla, että liiviläiset tällä matkalla aikoivat surmata hänet, palasi hän järkytetyin mielin Ykskylään, kun ei ollut tilaisuudessa lähteä maasta.

THEODORIK JA KAUPPO ROOMASSA.

(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Neuvoja ja apua saadakseen lähetti hän sentähden paavin luo salaisesti sanansaattajan, veljensä Theodorikin. Kun tämä näki, ett'ei hän voisi päästä maasta, teki hän hurskaalla petoksella tyhjäksi liiviläisten vehkeet: hän ratsasti hevosen selässä, pukeutuneena papilliseen pukuunsa, mukanaan rukouskirja ja pyhävesi, niinkuin olisi hän ollut matkalla sairaan luo, sanoen sen matkansa syyksi vastaantulijoille, kun ne sitä kysyivät. Niin hän pääsi onnellisesti maasta ja saapui vihdoin pyhän isän luo. Kun pyhä isä nyt kuuli kastettujen lukumäärän, oli hän sitä mieltä, ett'ei niitä olisi jätettävä oman onnensa nojaan ja sääsi, että heidät oli pakotettava pysymään uskossa, jonka he vapaaehtoisesti olivat ottaneet. Ja sitten hän lupasi kaikkien syntien anteeksiannon niille, jotka tämän esikoiskirkon eloon herättämiseksi ottaisivat ristin ja lähtisivät sinne ristiretkelle.

Lähtiessään vielä erään toisen kerran Saksanmaalle otti veli Theodorik mukaansa liiviläisen Kaupon, joka oli jonkunlainen Toreidan liiviläisten kuningas tai vanhin. Ollessaan kerran haavoittunut oli hän pyytänyt veli Theodorikilta apua ja luvannut, jos paranisi, kastattaa itsensä. Veli oli valmistanut yrttejä, tuntematta kuitenkaan niiden vaikutusta, mutta samalla huutanut avukseen Herran nimeä ja tehnyt hänet terveeksi sekä ruumiin että myös sielun puolesta, kastaen hänet. Ja kun he olivat vaeltaneet kautta suurimman osan Saksanmaata, vei hän hänet viimein aina Roomaan saakka ja esitti hänet apostoliselle isälle. Ja apostolinen isä otti hänet erittäin ystävällisesti vastaan ja suuteli häntä. Ja kun hän oli häneltä kysellyt kaikenmoista Liivinmaalla asuvien kansojen oloista, lausui hän Jumalalle hartaat kiitoksensa liivinkansan kääntymisestä. Muutamien päivien kuluttua antoi korkea-arvoinen paavi Innocentius Kaupolle lahjoja, nimittäin sata kultaguldenia, ja kun tämä lähti paluumatkalle Saksaan, heitti hän hänelle rakkaat hyvästit ja siunasi hänet ja lähetti Liivinmaan piispalle Theodorikin mukana raamatun, joka oli kirjoitettu autuaan paavi Gregoriuksen omalla kädellä.

MEINHARDIN JÄLKELÄINEN PIISPA BERTOLD KÄRSII MARTTYYRIKUOLEMAN.

(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Meinhard kuoli ja hänen jälkeläisekseen Liivinmaan toiseksi piispaksi tuli Bertold, Hannoverissa olevan Lokkumin luostarin apotti. Hän matkusti aluksi Liivinmaalle ilman sotajoukkoa, uskoen itsensä Herran haltuun, koettamaan siellä onneansa; saapui Ykskylään ja kutsui luoksensa kirkkotaloon kaikki maan etevimmät miehet, sekä kristityt että pakanat, koetti voittaa heidät puolelleen tarjoamalla heille ruokaa, juomaa ja lahjoja, ja sanoi saapuneensa heidän pyynnöstään ja perineensä edeltäjänsä kaikki oikeudet. Ensin olivat he olevinaan hänelle suosiollisia. Mutta kun Holmen saaren kirkkomaata vihittiin, keskustelivat liiviläiset (joilla oli tapana polttaa vainajansa ja joiden tapoja tämä toimitus loukkasi), polttaisivatko he hänet hänen kirkkoonsa vai löisivätkö he hänet kuoliaaksi tai hukuttaisivatko he hänet. He arvelivat, että maassa vallitseva köyhyys oli seurauksena siitä, että Bertold oli tullut heidän maahansa.

Huomattuaan tällaisia olevan tekeillä lähti hän salaa laivoille ja palasi takaisin Gottlantiin, purjehti sieltä Saksaan ja paavin luo.

Koottuansa sotajoukon palasi hän sen kanssa Liivinmaalle (1198) ja kulki maata myöten Väinäjoen pohjoispuolitse Holmen linnan kohdalle. Siitä lähetti hän vettä myöten sanansaattajan linnaan kysymään tahtoisivatko he suostua uskoon ja siinä pysyä. He huusivat, ett'eivät he tahdo tunnustaa uskoa eikä siinä pysyä. Kun piispalla valitettavasti ei ollut laivoja mukanaan, ei hän mahtanut heille mitään. Hän kääntyi siis sotajoukkoineen takaisin ja asettui vastaisen Riian kaupungin paikalle neuvottelemaan väkensä kanssa, mitä nyt olisi tehtävä.

Samaan aikaan kokoontuivat häntä vastaan kaikki liiviläiset ja asettivat leirinsä Riian mäelle, valmiina taisteluun. He lähettivät nyt puolestaan lähetystön kysymään piispalta, mistä syystä hän oli sotajoukolla heitä lähestynyt. Piispa vastasi: "Siitä syystä, että, niinkuin koirat oksennukselleen, olette palanneet uskosta pakanuuteen." Siihen vastasivat liiviläiset: "Tämän syyn me tulemme poistamaan. Palaa sinä, laskettuasi sotilaat kotiinsa, seuralaistesi kanssa tänne, pakota ne, jotka ovat uskoon suostuneet, siinä pysymään ja houkuttele muut siihen rakkaudella eläkä väkivallalla." Piispa vaati nyt heiltä ylimysten poikia panttivangeiksi. Ensin kieltäytyivät he niitä antamasta mutta suostuivat sitten. Sillaikaa kun panttivankeja haettiin, tehtiin lyhyt aselepo, jonka merkiksi sotajoukot lähettivät toisilleen heittokeihäitä. Tämän aselevon aikana surmattiin useita saksalaisia, jotka etsivät rehua hevosilleen. Kun piispa tämän näki, lähetti hän heidät takaisin ja peruutti aselevon.

Taistelu alkoi. Liiviläiset huusivat ja löivät pakanallisen tavan mukaan aseitansa yhteen; toisaalta varustautuivat saksalaisten joukot taisteluun ja tekivät yhtäkkiä hyökkäyksen pakanoita vastaan. Liiviläiset pakenivat. Nopean hevosensa vuoksi, jota hän huonosti ohjasi, joutui piispa pakenevien keskelle. Kaksi miestä tarttui häneen kiinni ja kolmas, Ymaut niminen, lävisti hänet takaapäin keihäällään, toiset repivät hänet kappaleiksi.

Kun liiviläiset pelkäsivät, että sotajoukko ajaisi heitä takaa, pakenivat he ja pyysivät rauhaa ja kutsuivat pappeja luoksensa. Ensimäisenä päivänä kastettiin Holmen saarella viisikymmentä, toisena Ykskylässä noin sata. He ottivat pappeja linnoihinsa ja lupasivat maksaa niiden elatukseksi määrätyn summan viljaa jokaiselta auranalalta. Kun sotajoukko tämän näki, rauhoittui se ja valmistautui paluumatkalle.

Mutta tuskin oli tuuli kantanut purjeet näkymättömiin, niin katso, petolliset liiviläiset astuivat ulos saunoistansa, valelivat itseänsä Väinäjoen vedellä ja puhuivat: "Tässä toimitamme nyt kasteveden ynnä kristinuskon taas pois virran vedellä ja vapautamme itsemme ottamastamme uskosta, jonka panemme poistuvain saksalaisten mukana menemään vieraalle maalle."

Ennen lähtöään olivat saksalaiset erään puun oksaan leikanneet ihmisen pään kuvan; kun liiviläiset luulivat sitä saksalaisten jumalaksi ja uskoivat, että nämä sen avulla tuottivat heille tulvia ja tauteja, keittivät he tapansa mukaan simaa, juhlivat ja neuvottelivat, ottivat kuvan puusta, köyttivät puita lautaksi ja asettivat kuvan sen päälle ja panivat sen menemään saksalaisten jälessä meren yli Gottlantia kohti arvellen siten pääsevänsä kristinuskostakin.

Kuukauden kuluttua (syksyllä 1198) rikkoivat liiviläiset rauhan, vangitsivat ja pitelivät pahoin kristittyjä miehiä ja anastivat viekkaudella ja mielivaltaisesti heidän tavaransa. Kun he hävittivät heidän hevosensa, jäivät heidän peltonsa viljelemättä, josta kirkko kärsi noin kahdensadan markan vahingon. Ykskylän papisto pakeni silloin Holmen saarelle eikä tiennyt, millä tavoin ja mihin pelastuisi. Seuraavan paaston aikana (v. 1199) kokoontuivat liiviläiset yhteen ja päättivät, että jokainen pappi, joka pääsiäisen jälkeen tavattaisiin heidän maassaan, olisi surmattava. Sentähden lähtivät papit Saksaan, sekä kuolemaa peläten että myös hakeakseen itselleen uuden paimenen. Samalla tavalla uhkasivat liiviläiset myöskin kauppiaita, jotka olivat jääneet maahan; mutta kauppiaat antoivat vanhimmille lahjoja ja pelastivat siten henkensä.

ALBERT PIISPA TÖRMÄÄ SAARENMAAN VIROLAISTEN KANSSA YHTEEN VISBYSSÄ.

(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Herran vuonna 1198 vihittiin korkeasti kunnioitettava Bremenin kaniikki Albert Liivinmaan piispaksi. Piispautensa viidentenä vuotena palasi Albert piispa taas Liivinmaalle Saksasta, useitten ristisoturien seuraamana. Saavuttuaan Listeriin, joka on Tanskan kuningaskuntaan kuuluva maakunta (lähellä nykyistä Blekingeä), tapasi hän siellä pakanallisia virolaisia, jotka olivat saapuneet kuudellatoista laivalla Saarenmaasta. He olivat juuri polttaneet erään kirkon, surmanneet ihmisiä ja ottaneet muutamia vangeiksi, hävittäneet maata, vieneet pois kirkonkellot ja muut kalut, juuri niinkuin pakanalliset virolaiset sekä kuurilaiset olivat sitä ennenkin tottuneet tekemään Tanskan kuningaskunnassa ja Ruotsissa. Silloin tarttuivat ristisoturit aseihin, kostaakseen kristittyjen häviön. Mutta kun pakanat saivat kuulla, että ristisoturit olivat matkalla Riikaan, niin päästivät he suuressa pelossaan sen valheen, että he muka olivat tehneet rauhan riikalaisten kristittyjen kanssa. Kun kristityt uskoivat heidän puheensa todeksi, pääsivät he kyllä tällä kertaa heidän käsistään, mutta joutuivat kuitenkin, hyötymättä mitään viekkaudestaan, samaan verkkoon, minkä olivat heille virittäneet.

Ristisoturit saapuivat Jumalan johdolla terveinä ja vahingoittumattomina Visbyhyn ja sekä kaupungin porvarit että siellä olevat vieraat kauppiaat ottivat heidät iloisesti vastaan. Muutamia päiviä myöhemmin saapuivat sinne virolaisetkin kaikkine ryöstösaaliineen. Ja kun ristisoturit näkivät heidän tulevan, moittivat he porvareita ja kauppiaita siitä, että he sallivat kristinuskon vihollisten rauhassa kulkea satamansa ohi. Kun nämä vitkastelivat ja näyttivät haluavan elää rauhassa heidän kanssaan, menivät ristisoturit piispansa luo ja pyysivät lupaa saada käydä taisteluun heitä vastaan. Piispa koetti kuitenkin saada heitä luopumaan aikeestaan, osaksi koska taistelu voisi käydä heille hyvinkin vaaralliseksi, osaksi koska pakanain vallassa oleva Liivinmaan kirkko odotti heidän tuloaan ja tarvitsi avukseen kaikki heidän voimansa. Nämä eivät kuitenkaan luopuneet aikeestaan eivätkä epäilleet Jumalan vanhurskautta, vaan pyysivät pyytämistään, että piispa suostuisi heidän vaatimukseensa ja lukisi heille tämän syntien anteeksiannoksi. Kun piispa huomasi heidän horjumattomuutensa, suostui hän siihen, mitä he tahtoivat ja luki heille heidän syntiensä anteeksiannoksi sen, että he tahtoivat miehuullisesti taistella pakanoita vastaan. Näin hehkuivat siis ristisoturit intoa miehuullisesti taistellakseen Kristuksen nimen puolesta, ja aseihinsa mahtavasti varustautuneina panivat he laivansa nopeasti kuntoon.

Kun virolaiset sen näkivät, luulivat he, viemällä kahdeksan rosvolaivaa toisista vähän erilleen, voivansa sulkea ristisoturit keskeensä ja siten valloittaa heidän laivansa. Saksalaiset hyökkäsivät nyt raivokkaasti heidän kimppuunsa, nousivat kahteen rosvolaivaan; ja kun olivat surmanneet kuusikymmentä miestä, veivät he nämä laivat, joissa oli kirkon kelloja, pappien pukuja ja vangituita kristityitä, Visbyn kaupunkiin. Kolmanteen rosvolaivaan juoksi eräs voimiltaan väkevä saksalainen; hän puristaa molemmin käsin paljastettua miekkaansa, iskee joka taholle ja kaataa kolmattakymmentä vihollista. Hänen tässä verilöylyssä yli voimainsa riehuessaan, nostavat eloon jääneet kahdeksan miestä purjeen, niin että, kun tuuli purjeita pullistaa, tämä mies viedään vangiksi ja surmataan, kun kaikki vihollisen laivat ovat kokoontuneet. Kun tuon laivan väki oli supistunut näin vähäksi, poltettiin se.

Kun kaikki tämä oli näin kunniakkaasti toimitettu, kiittivät ristisoturit kaikkivaltiasta Jumalaa hänen heille suomastaan voitosta ja piispa lähetti vapautetut kristityt ynnä pakanain tanskalaisilta anastamat tavarat takaisin korkea-arvoiselle Lundin arkkipiispalle, herra Andreaalle.

Nyt eivät ristisoturit halunneet viipyä kauvemmin Visbyssä, vaan jatkoivat matkaansa ja saapuivat Riikaan. Heidän tulostaan riemastuivat kovin sekä Riian porvarit että muut, jotka siellä olivat, ja lähtivät heitä vastaan ja ottivat pyhäin kuvia edessään kantaen kunnioittaen vastaan sekä piispan että koko hänen seurueensa.

RIIKAA AHDISTETAAN. HOLMEN LINNAN VALLOITUS.

(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Kun piispa Albert pelkäsi, että hänen perustamansa Riian kaupunki, joka vielä oli pieni, heikko ja vähäväkinen, voisi pakanain ahdistamana joutua suureen vaaraan, matkusti hän, piispautensa kuudentena vuonna, talveksi Saksanmaalle kokoomaan ristisotureita.

Hänen lähdettyään lähtivät lättiläiset, jotka inhosivat kristityn nimeä, yhdessä liiviläisten kanssa noin kolmensadan miehen suuruisena joukkona Riikaan ja koettivat viedä pois laitumelta anastamaansa kaupungin karjaa. Kun kaupungissa oli vain vähän miehiä, eivät nekään, peläten vihollisten väijyvän heitä läheisissä metsissä, uskaltaneet kaikki yhtaikaa lähteä vihollista vastaan, vaan kaupungista lähti noin kaksikymmentä urhoollista miestä seuraamaan vihollista. He ottivat karjan takaisin, ja kun he olivat huutaneet avukseen kaikkivaltiasta Jumalaa ja ritarit olivat saapuneet kaupungista, kävivät he kaupungin lähellä olevan vuoren luona taisteluun pakanain kanssa.

Ja siitä tuli tuima ottelu ja he taistelivat niin kauvan, kunnes heidän täytyi uupuneina erota toisistaan. Muutamat liiviläiset olivat sillaikaa lähteneet laskemaan laivalla Väinäjokea alas, tunkeakseen väen poissa ollessa kaupunkiin sen toiselta puolelta. Mutta Herra varjeli omansa: muutamat kaupunkilaiset hyökkäsivät heitä vastaan jousilla ampuen ja niin kääntyivät he pakoon. Kun tämä nyt oli tapahtunut, poistuivat lättiläiset ja liiviläiset, saatuaan porvareilta vain kolme hevosta. Jumalaa ylistäen ihmisten pelastumisesta ja karjan takaisin saamisesta palasivat saksalaiset iloisina kaupunkiin.

Kun talvi oli tulossa, tahtoivat muutamat ristisoturit palata takaisin Saksaan. Saatuaan valmiiksi, mitä matkalla tarvitsivat, lähtivät he autuaan neitsyt Marian syntymisen päivän aattona matkalle ja kun he tulivat laivoineen Väinän suulle, sovitti Jumala niin, että heitä vastaan satamassa tuli toisia ristisotureita kolmella laivalla. Näillä laivoilla oli veli Theodorik ja Kauppo, jotka palasivat Roomasta, ja joiden tulo suuresti ilahutti ahdingossa olevia riikalaisia.

* * * * *

Kun liiviläisiä ahdistettiin joka puolelta, olivat he päättäneet miehittää Holmen linnan ja siitä käsin ahdistaa Riikaa. He hyökkäsivätkin saarelle ja surmasivat siellä kolme pappia. Niistä oli yksi nimeltä Johannes; häneltä he löivät pään poikki ja hakkasivat hänen ruumiinsa palasiksi, jäsen jäseneltä. Tämä mies oli kotoisin Virosta ja oli lapsena joutunut pakanain vangiksi. Korkea-arvoinen piispa Meinhard oli lunastanut hänet vankeudesta ja lähettänyt hänet Segebergin luostariin oppimaan pyhiä kirjoituksia. Kun hän siellä oli hyvin edistynyt, matkusti hän piispa Albertin seurassa Liivinmaalle ja käänsi Holmen seurakunnassa monen pois epäjumalain palvelemisesta. Nyt hän työnsä tehtyään, yhdessä kahden muun, Gerhardin ja Hermannin kanssa saavutti uskoansa tunnustaessaan marttyyrin palmun ja iankaikkisen elämän. Senjälkeen kokosivat muut papit hänen ruumiinsa ja luunsa ja herra piispa ja hänen papistonsa hautasivat hänet Riiassa autuaan Marian kirkkoon.

Kun tämä oli tapahtunut ja liiviläisten lauma tulvaili Holmen linnaan, osoittautuivat muutamat vastakääntyneet, Lempivalta ja muutamat muut, uskollisiksi, jättivät vaimonsa ja perheensä Holmen linnaan, lähtivät Riikaan ja antoivat piispalle neuvoja, kuinka hänen olisi puolustautuminen vastustajia vastaan; sillä he toivoivat kristityille parempaa onnea kuin omille uskottomille liiviläisilleen.

Liiviläiset jäivät linnaan muutamiksi päiviksi. Ja muutamat heistä lähtivät Riikaa vastaan, jossa he sekä ryöstivät hevosia laitumelta että myöskin surmasivat ihmisiä ja tekivät heille kaikenlaista pahaa, missä vaan heitä tapasivat. Silloin piispa kutsui luokseen ritariston ja porvarit ja kysyi, mitä olisi tehtävä liiviläisten ilkeyttä vastaan. Kaikista näytti välttämättömältä, että sittenkun oli rukoiltu Jumalan kaikkivaltiaan apua ja uskottu nuori kirkko hänen huomaansa, olisi alotettava taistelu heidän kanssaan Holmen linnan luona, sillä parempi oli, että he kaikki kuolisivat Kristuksen uskon puolesta kuin että heidät toinen toisensa jälkeen surmattaisiin. Jätettiin siis kaupunki herra piispan haltuun; voimakkaimmat saksalaiset sekä riikalaiset liiviläiset tarttuivat aseihin, ottivat jousensa ja nuolensa, soutivat laivoilla Holmen linnaan viidentenätoista päivänä helluntain jälkeen.

Viholliset huomasivat heidän tulonsa ja kävivät urhoollisesti heitä vastaan, estääkseen heitä nousemasta maihin. Ensin hämmästyivät kristityt vähäväkisyyttään, sillä heitä oli ainoastaan sataviisikymmentä miestä ja vihollisia oli lukuisa joukko. Vaan kun he olivat virsiä veisaten paenneet Jumalan armon turviin ja rohkaisseet mielensä, hyökkäsivät he laivoistaan veteen, torjuen kilvillään vihollisten kiviä ja keihäitä, joita nämä heittivät heitä vastaan. Viimein pääsivät he maihin, taistellen mitä urhoollisimmin. Lentävät nuolet haavoittivat heitä joka kohtaan, kun heillä ei ollut haarniskoita suojanaan. Molemmat sotajoukot kohtasivat toisensa, viholliset joutuivat alakynteen, ja kun he olivat lähteneet pakoon, surmattiin toiset, toiset hukkuivat koettaessaan uida virran yli; toiset vetäytyivät takaisin linnaan.

Heidän joukossaan oli heidän vanhimpansa ja johtajansa Ako, joka oli pakanain kaiken petollisuuden ja pahan alku ja joka oli yllyttänyt koko Liivinmaan kristittyjä vastaan. Muiden muassa menetti hänkin henkensä ja hänen päänsä lähetettiin voitonsanoman mukana piispalle. Messun pidettyään oli piispa kappelissa rukoilemassa ja odottamassa, eikö kukaan ilmestyisi ja tulisi hänelle ilmoittamaan, mitä tapahtui. Hänen sydämensä oli kuitenkin täynnä luottamusta Herraan. Yhtäkkiä näkyy pursi kaukana. Siinä tulee eräs ritarikunnan jäsen mukanaan muutamia haavoitetuita ja tuoden voitonmerkkinä piispalle Akon pään. Sekä piispa että kaikki, jotka olivat jääneet hänen kanssaan kotiin, kiittivät Jumalaa, joka vähäväkisten kautta oli saanut aikaan kirkkonsa pelastuksen.

Sillä välin olivat kristityt päässeet linnan etuvarustukseen, sytyttäneet sen, ampuneet heittokoneilla tulta ja kiviä linnaan ja nuolillaan haavoittaneet suuren joukon linnan väkeä. Kun heitä oli kaatunut näin paljon, ei heitä enää ollut riittävästi puolustaumaan. Toreidan liiviläiset siis anoivat rauhaa. Se heille myönnettiin ja heille annettiin lupa lähteä linnasta. Melkein kaikki olivat haavoitetuita. Holmen liiviläiset sitävastoin, jotka olivat tämän pahan alkuunpanijat, pakotettiin antaumaan, heidän vanhimpansa vietiin Riikaan ja heidät kahlehdittiin, niinkuin olivat ansainneet. Muut laivassa olijat säästettiin eikä heille tehty mitään, koska olivat jo ennen vastaanottaneet kasteen sakramentin.

VILJANNIN LINNAN VALLOITUS.

(Katkelma A. Saalin "Wambola" nimisestä historiallisesta kertomuksesta.)

Kun päivät jo olivat kasvaneet yön pituisiksi eikä pakkanen vielä ollut laantunut, hankkiutuivat riikalaiset suureen sotaan. Kaikki saksalaiset ritarit ja heidän avustajansa liiviläiset ja lättiläiset kokoontuivat suurissa joukoissa Toreidaan Albert piispan langon Engelbertin luo ja ottivat mukaansa uuden muurinsärkijäkoneen. Tällä kertaa kääntyi tämä suunnaton joukko Sakalanmaalle Viljannin linnan alueelle. Saksalaiset antoivat liiviläisten ja lättiläisten, joilta heillä kuuliaisuuden ylläpitämiseksi oli ylhäisimpien pojat pantteina, ylt'ympäri ryöstää maata ja sitä paljaaksi raastaa ja jäivät itse Viljantia piirittämään. Niinkuin nälkäiset metsänpedot he tappoivat mitä eteen sattui, ja toivat joukon virolaisia vankeina Viljantiin. Siellä he panivat kahlehditut vangit vallihautaan seisomaan niiden eteen, jotka olivat linnassa muurien suojassa, ja Vönnun kaupunginpäällikkö Berthold seisoi kristinuskon opettajien ympäröimänä.

— Pakanakansa, kuule, mitä minä sinulle sanon! Jos te luovutte omia vääriä jumalianne palvelemasta ja meidän kanssamme tahdotte uskoa totiseen jumalaan, niin annamme teille vangit elävinä takaisin ja liitymme teihin rauhan siteillä veljellisessä rakkaudessa.

— Kuka on teidän totinen jumalanne? kysyi Viljannin vanhin kovalla äänellä. Me emme tunne häntä!

— Ei ole meillä aikaa tässä sota-aseiden kalskeessa ruveta sitä teille selittämään. Laskekaa aseet käsistänne ja vannokaa alistuvanne, niin me ristimme teidät sen totisen jumalan nimeen!

— Jos tässä ei ole aikaa selittää uskoa, jota meille tyrkytätte ja jota emme tunne, vastasi Viljannin vanhin, niin ei tässä siis ole sopiva hetki siitä ollenkaan puhua. Menkää rauhassa takaisin, me emme koske teihin, vaikka te kyllä olette viruttaneet maatamme kansan verellä ja kauheita tekoja tehneet. Palvelkaa te omaa jumalaanne, me palvelemme omaamme!

— Te häpeämättömät vieraan jumalan palvelijat ja pakanat! huusi Berthold kiukuissaan. Ette tahdo uskoa totiseen Jumalaan, jonka kädessä on kaikki voima ja valta rangaista vastustajiansa kuinka kauheasti tahansa!

— Jos teidän jumalanne on niin julma, ett'ei hän kiellä teitä verenhimossanne käymästä kavalaa sotaa viattomia ihmisiä vastaan, ryöstämästä naisia ja lapsia ja heitä kauhealla tavalla kohtelemasta, niin varjelkoot meitä jumalat sellaisesta. Meidän jumalamme ovat hyviä, eivät he yhtäkään vilpitöntä ihmistä rankaise, vähistä uhreista leppyvät — heistäkö meidän olisi luovuttava! Kansani, olkaamme omille jumalillemme uskollisia, he eivät tule meitä myöskään jättämään murhamiesten käsiin!

Kautta koko linnan kaikui haltioitunut huuto, joka osoitti, että kaikki ajattelivat niinkuin Viljannin vanhin puhui.

— Jumalanpilkkaajat, pakanat, vieraiden jumalien palvelijat! kaikui heitä vastaan saksalaisten leiristä.

Aselepo oli lopussa, kauhea sota alkoi. Saksalaiset raahasivat virolaiset sotavankinsa eräälle korkeanpuoleiselle kukkulalle, jotta heidän toimiaan linnasta hyvin voitaisiin seurata, ja tappoivat heidät siellä toisen toisensa jälkeen virolaisten silmien edessä, heittivät heidän ruumiinsa vallihautaan sillaksi itselleen ja uhkasivat tekevänsä linnoituksessa olijoille samoin, jos he eivät hyvällä antautuisi. Nuolillaan he peloittivat virolaiset vallin taakse ja antoivat liiviläisten ja lättiläisten sillä aikaa kantaa vallihaudat puita täyteen ja rakentaa suojatorneja, joista lättiläiset ampuivat nuolia linnoitukseen ja tappoivat paljon ihmisiä ja karjaa. Urhoolliset virolaiset heittivät ylhäältä tulta suojatorneihin, niin että ne syttyivät palamaan. Lättiläiset sammuttivat tulen vetämällä siihen lunta. Sillä tavalla ei vihollisilla ollut toivoa voitosta. Sitten pantiin kivenheittokone toimimaan. Yöt ja päivät se singahutteli raskaita kiviä suurella voimalla muuria ja linnanrakennuksia vastaan, niin että rakennukset kaatuivat ja muurista paloja murtui. Virolaiset eivät olleet ennen nähneet sellaista kauheata konetta eivätkä olleet arvanneet varustaa rakennuksiansa sellaisen varalta. Se kylvi kuolemaa ja hätää virolaisten linnaan. Lättiläiset olivat täyttäneet haudat aina vallin tasalle puilla, joita myöten saksalaisten rautapukuiset sotilaat Eilard von Dolenin johdolla olivat tunkeutuneet vallin yli linnaan, mutta linnan väki oli torjunut heidät takaisin. Nyt he sytyttivät puut vallihaudoissa palamaan polttaaksensa siten koko linnoituksen, mutta yöllä virolaiset sammuttivat tulipalon kaikkialta linnasta.

Tällaista taistelua kesti viisi päivää taukoamatta. Linna oli ruumiita täynnä. Melkein kaikki, jotka vielä elivät, olivat haavoitettuja ja suuresta veden puutteesta niin heikontuneita, ett'eivät enään jaksaneet vastustaa.

Taistelun kuudentena päivänä tarjosivat saksalaiset rauhaa.

— Näette, että joudutte tappiolle, sanoi heidän puhujansa. Ettekö vieläkään tahdo ottaa vastaan meidän jumalaamme? Ell'ette, ei teistä jää eloon yhtään ainoata sielua.

— Me tunnustamme, että teidän jumalanne on suurempi kuin meidän, vastasivat janosta nääntyneet sotilaat. Pankaa meidän päällemme kristinuskon ies niinkuin olette sen panneet lättiläisten ja liviläisten päälle, mutta täyttäkää lupauksenne.

Saksalaisten voitto oli täydellinen. Riemuiten kutsuttiin vanhimmat linnasta ja heille selitettiin uskonperustusta ja vaadittiin kuuliaisuuden merkiksi panttivankeja.

— Jos tämä usko niin suuren onnen tuo kuin te vakuutatte, niin pidämme sen muutenkin, vastasi Viljannin vanhin.

Mutta vastustaminen ei auttanut. Eloon jääneiden ylhäisimpien sukujen nuorukaiset otettiin panteiksi, koko väestö vihmottiin siunauksen vedellä ja Jumalaa kiittäen palasivat voittajat kotimaahan. Mutta poloinen, voitettu ja paljaaksi ryöstetty Viljannin kansa vuodatti tuskan kyyneleitä tapettujen ja vangiksi vietyjen omaisten ja poltettujen kotiensa tähden.

* * * * *

Muutamia päiviä senjälkeen istuivat Sakalan maan vanhimmat yhdessä ja neuvottelivat, mihin edelleen olisi ryhdyttävä vihollisia vastaan, jotka nyt joka tapauksessa näyttivät olevan heitä voimakkaammat. Koska tässä tärkeässä asiassa tahdottiin kuulla myöskin kansan mieltä, oli kaikille älykkäimmille miehille annettu lupa tulla tähän kokoukseen.

Kokoushuoneeseen Viljannin lähelle oli kerääntynyt paljon kansaa. Lemmitty, johtaja, katsoi ympärilleen. Melkein kaikki olivat hänelle tuttuja. Hänen silmänsä pysähtyivät pitemmäksi aikaa erääseen kauempana seisovaan mieheen. Miehellä oli päässä leveä ketunnahkainen lakki painettuna syvälle silmille, jotka epäluuloisesti vilkuilivat sinne tänne. Hän näytti huomanneen Lemmityn katseen ja alkoi pelokkaasti pälyä ympärilleen. Hänen selkänsä takana seisoi toinen tuntematon mies, jonka ulkomuoto ei myöskään herättänyt luottamusta.

— Veljet, puhui Lemmitty, seisten suorana kokoontuneiden edessä, eihän meidän joukossamme liene kuuntelemassa ilmiantajien eikä vihollisten korvia? Meidän neuvottelumme ovat salaisia ja niiden on vihollisilta salaan jääminen.

Vähän aikaa vallitsi kokoontuneitten kesken haudanhiljaisuus. Lemmitty katseli terävästi noita kahta epäilyttävää miestä. He olivat hävinneet toisten taakse hänen näkyvistään. Hän aikoi juuri mennä ottamaan heistä tarkempaa selkoa, kun eräs ylpeän ja tanakan näköinen nuorenpuoleinen sotilas nousi ja puhui voimakkaalla, kaikuvalla äänellä:

— Uskon, että tässä ovat koolla meidän uskollisimmat ystävämme, joille voimme puhua julki kaikki, mikä on sydämellämme. Kunnianarvoinen Lemmitty, puhu pelkäämättä! Nämä korvat tässä kantavat sinun sanasi suoraan kansan sydämeen.

Puhuja vaikeni, ja kaikki odottivat, mitä urhoollisen vanhimman ja sotapäällikön suu tulisi julistamaan. Lemmitty seisoi suorana kansanjoukon ja vanhimpien edessä nojaten miekkansa kahvaan. Hänen vakavat kasvonsa, jotka kuin kiveen hakattuina liikkumattomina olivat käännetyt kansaan päin, kuvastivat rohkeutta ja varmuutta, joka herätti joka miehessä kunnioitusta. Suuret arvet hänen päivänpaahtamilla poskillaan todistivat, ettei hän taisteluissa ollut ainoastaan katselijana.

— Ystävät, kaikui hänen jyrisevä äänensä halki huoneen. Toivon, että Meeme on puhunut totta. Kuka voisi nyt, kun viholliset ovat opettaneet meille yhteenkuuluvaisuutta, ajatella muuta kuin miehekästä vastarintaa. He puhuvat uudesta uskosta, tarjoavat meille semmoista, jommoista emme tunne emmekä tahdo. Heidän uskonsa vaatii ihmiseltä maan päällä kurjaa elämää ja lupaa sen sijaan kuoleman jälkeen manalan asemasta autuaallisen elämän, jota he kutsuvat taivaaksi ja paratiisiksi. Joka sen tahtoo saada, hänen on alistuttava heidän alamaisekseen ja orjakseen, niinkuin lättiläiset ja liiviläiset nykyään ovat. Vastustajia he uhkaavat ikuisella kidutuksella, sammumattomassa tulimeressä toisessa maailmassa ja miekalla ja tulella tässä maailmassa. Me emme aio näitä uhkauksia pelätä emmekä verivihollistemme vakuutuksia uskoa, sillä eikö Soontaganan ja Viljannin linnan seutuihin saakka koko maa, jonka pintaa peittää veljiemme veri ja ruumiit, kerro yhtä selvästi kuin aurinko kirkkaalta taivaalta, että ne ovat valheellisia ja verenhimosia vihollisia! Nälästä ja janosta nääntyneet Viljannin sotilaat ja asukkaat he ovat käännyttäneet uskoonsa, mutta riistäneet ylhäisimpien lapset panteiksi, naiset ja lapset vankiloihin raahanneet ja miehet armotta koko ympäristössä tappaneet. Ja hekö meille toivottaisivat hyvää! Jos heillä itsellään olisikin hyvä uskonto, niin tarjoavat he meille toista, kaikkein huonointa. Elkää, rakkaat ystävät, antako heidän vakuutustensa eikä uhkaustensa johtaa itseänne harhaan. Emme voi muuten enää elää emmekä heitä vastaan taistella, jos emme ole yksimielisiä. Jos hajaannumme ja otamme vastaan heidän kiitetyn uskontonsa, silloin esivanhempamme siunaus ja jumalien apu hylkää meidät, kelvottomat, ja me kaadumme ja joudumme julmien vihollistemme orjiksi, me ja meidän lapsemme.

— Taistelkaamme siis lastemme, vielä syntymättömien lastenlastemme ja tulevan polven onnen puolesta. Verellä kastetuilta haudoiltamme kasvaa meille vapaus ja väkevyys, jonka puolesta nyt jo niin paljon verta on vuotanut. Esivanhemmillamme on myöskin ollut vihollisia, heidänkin aikoinaan ovat maamme niityt ja nurmet isiemme verta tihkuneet, mutta he ovat jääneet voittajiksi, — siksi me olemme vapaita ja elämme nyt vielä omassa maassamme! Vannotan teitä, nuoret miehet: pyörittäkööt käsivartenne tapparaa vihollisen pään kohdalla, palauttakoot sen, mikä meiltä on ryöstetty ja kostakoot vihollisille heidän ansioittensa mukaan. Teitä odottavat kunniapalkinnot ja voitonseppeleet, joilla teidän vanhimpienne tyttäret tulevat teitä koristamaan voitosta palattuanne. Mutta teillekin, jotka olette vanhoja ja tutisevin jäsenin puhettani kuuntelette, huudan minä: Varjelkaa ja suojelkaa sitä, mikä meille kaikille on kallista ja rakasta! Opettakaa nuoria, innostuttakaa heitä voittoon, te olette kaikkea kokeneet, teidän neuvoanne tarvitsee jokainen nuorempi! Valmistaukaamme taisteluun, elkäämme antautuko kuuntelemaan vihollisten houkutuksia, heillä ei ole kaikkien suurten lupaustensa takana muuta tarkoitusta kuin kansamme häviö! Jos joku ajattelee toisin, hän puhukoon!

Vähän aikaa vallitsi tuvassa syvä hiljaisuus. Ihmiset olivat vanhimman puheesta innostuneita, monet kuulijat pyyhkivät silmiään. Sitten kaikui humiseva suosionhuuto sadoista suista innostuksen puuskin yli huoneen.

— Sanasi ovat kaikki tosia ja viisaita! huusi Meeme, kun ensimäinen innostus vähän oli hiljentynyt. Meidän täytyy valmistautua ja varhain keväällä hyökätä vihollisten kimppuun, ett'eivät he taaskin tulisi niittyjämme ja peltojamme sotkemaan.

— Hyvä, ystäväni Meeme! Tapahtukoon niin, sanoi Lemmitty. Menköön jokainen hiljaa kotiinsa ja täyttäköön velvollisuutensa! Vihollisten ei tule saada tietää mitään meidän neuvottelustamme. Sopivalla hetkellä lähetän käskyn; silloin kokoonnumme pitoihin linnoitukseni mäelle vanhempaimme tapaan uhraamaan ja sotalauluja laulamaan. Vielä kerran teroitan mieliinne: kaiken tämän täytyy tapahtua niin salaa, ett'eivät viholliset siitä saa mitään tietää, ennenkun yht'äkkiä olemme heidän linnoitustensa juuressa, sillä muuten he voivat tappaa sotavankimme ja Viljannin vanhimpien pojat, jotka ovat pantiksi vieneet. Jumalat siunatkoot ja auttakoot meitä!

Ennenkun kansa ja vanhimmat olivat eronneet, pujahti kaksi miestä salaa ovesta ulos. He kulkivat yön pimeydessä lumisen metsän kautta erääseen pieneen mökkiin, jossa oli valmiina kaksi hevosta. He istuivat niiden selkään ja lähtivät suoraa päätä ajamaan etelää kohti. Jos Lemmitty olisi toista näistä miehistä lähemmin tarkastanut, häntä, joka oli suuren ketunnahkaisen lakkinsa vetänyt niin syvälle silmilleen, olisi hän varmaan tuntenut entisen Soontaganan vanhimman, jonka petoksesta nyt joka taholla puhuttiin ja jonka luultiin saaneen surmansa. Mutta hyvin hän oli osannut muuttaa muotonsa ja pääsi tovereineen jälleen onnellisesti karkuun vaaralliselta vakoilumatkaltaan.

Jokseenkin samoihin aikoihin, jolloin virolaiset kaikkialla maassa saivat kuulla kokouksesta, tiesivät myöskin jo heidän pahimmat vihollisensa, minkälaisia salaisia neuvotteluja oli pidetty Sakalassa. Pian oli heidän väkensä koossa, ja ennenkun kukaan virolaisten sotaväessä saattoi aavistaakaan, olivat viholliset jo taas liikkeellä, "kostaaksensa pakanoille heidän vastustuksensa".

LEMMITYN JA KAUPON VIIMEINEN TAISTELU.

(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Piispa Albertin piispauden yhdeksäntenätoista vuotena (1217) lähettivät virolaiset venäläisille paljon lahjoja ja pyysivät heitä tulemaan sotajoukon kanssa liiviläistä kirkkoa hävittämään. Nowgorodin ruhtinas lähetti lähettiläänsä ilmoittamaan, että hän oli tuleva suuri sotajoukko mukanaan. Virolaiset riemastuivat siitä ja heidän johtajansa ja vanhimpansa Lemmitty kokosi kautta koko Vironmaan sanomattoman suuren ja voimakkaan sotajoukon, jossa oli harjunmaalaisia, rääveliläisiä, sakalalaisia ja muita, kuusituhatta miestä, ja he odottivat venäläisten ruhtinaan saapumista viisitoista päivää Sakalassa.

Kun nyt riikalaiset kuulivat tästä kokoontumisesta, lähtivät he liikkeelle ja riensivät sinne, ehtiäkseen ennen venäläisiä. Heidän johtajallaan kreivi Albertilla oli mukanaan, paitsi ritareitaan ja sotamiehiään, liiviläisiä ja lättiläisiä, myöskin Kauppo, tuo kaikkein uskollisin, joka ei koskaan laiminlyönyt Jumalan taisteluita ja aina otti osaa sotaretkiin.

Nämä kaikki saapuivat Sakalaan, missä oli sotajoukkojen rukous- ja keskustelupaikka; ja oli heitä kolmetuhatta valittua miestä. Ja he järjestivät sotarintansa siten, että saksalaiset olivat keskellä, liiviläiset oikealla ja lättiläiset vasemmalla puolella. Lähetettiin vakoojia kyliin ja he saivat vangitsemiltaan miehiltä tietää sotajoukon suuruuden kuin myöskin että he lähestyivät ja olivat tappeluun valmiit. Sen kuultuaan marssivat he varovasti ja hyvässä järjestyksessä eteenpäin ja saapuivat illan tultua Viljannin linnan luo. Vietettyään siinä yönsä ja pidettyään juhlamessun, lähtivät he apostoli Matteuksen päivänä vihollisiaan vastaan ja huomasivat heidän väistyneen toiseen paikkaan. Heti seurasivat he heidän jälkiään ja kun huomasivat heidän taisteluun valmiina tulevan heitä vastaan metsänrinnasta, hyökkäsivät he heidän kimppuunsa. Ja saksalaiset taistelivat keskustassa, jota vastaan oli virolaisten suurempi ja voimakkaampi joukko, ja osaksi ratsain, osaksi jalkaisin mursivat he heidän rintamansa ja ajoivat heidät pakoon.

Vasemmalla sivustalla taistelevat lättiläiset hyökkäsivät samaan aikaan rohkeasti vihollisia vastaan. Heitä vastassa olivat sakalalaiset ja Lemmitty ja muut vanhimmat, jotka haavoittivat paljon lättiläisiä ja surmasivat heistä useita ja vastustivat heitä kauan urhoollisesti taistellen. Mutta nähtyään, että saksalaiset olivat saaneet keskustan pakenemaan, kääntyivät hekin pakosalle, ja lättiläiset ajoivat heitä takaa ja surmasivat monta, ja muut pakenivat. Eräs mies, Veko nimeltään, tunsi Lemmityn ja ajoi häntä takaa ja iski hänet kuoliaaksi ja ryösti hänen vaatteensa. Toiset hakkasivat hänen päänsä ruumiista ja ottivat sen mukaansa Liivinmaalle. Kun kaikki virolaiset olivat ajetut pakosalle, seurasivat liiviläiset ja lättiläiset heitä ja surmasivat heitä metsissä tuhatmäärin, niin, lukemattomat määrät, joita ei metsissä ja soissa voitu laskeakaan, ja heiltä saatiin hevosia noin pari tuhatta ja aseita ja muuta saalista, jonka he seuraavana päivänä jakoivat tasan keskenään.

Kaupolta lävistettiin taistelussa molemmat kyljet. Hän ajatteli silloin sitä, kuinka Herra oli kärsinyt, ja sittenkun hän oli vastaanottanut Herran ruumiin sakramentin, kuoli hän, vilpittömästi tunnustaen kristillistä uskoa, ja oli hän jo aikaisemmin jakanut kaikki maatilansa Liivinmaan eri kirkoille. Ja häntä itkivät sekä sotajoukon johtaja, kreivi Albert, että luostarin esimies ja kaikki, jotka olivat hänen kanssaan. Ja hänen ruumiinsa poltettiin ja luut vietiin Liivinmaalle ja haudattiin Kauponsaloon.

Taistelun jälkeen retkeili kristittyjen sotajoukko Palojoen rannalla olevaan Lemmityn kylään, kolmen päivän kuluessa polttaen ja hävittäen maakuntaa. Ja heidän luoksensa tuli Lemmityn Unnipeve ja muut, jotka olivat jääneet henkiin ja rukoilivat rauhaa. Ja saksalaiset sanoivat heille: "Koska olette hyljänneet vastaanottamanne pyhän kasteen sakramentin ja pakanain ja venäläisten kanssa vehkeillen saastuttaneet kristinuskon, sentähden on Herra teidät tuhonnut. Kääntykää nyt siis rehellisesti takaisin Kristuksen tykö, niin otamme me teidät vielä veljellisen rakkautemme yhteyteen."

Ja he suostuivat siihen, ja kun heiltä oli vaadittu panttivankeja, annettiin heille rauha, jotta he uskollisesti saisivat täyttää kaikki kristinuskon käskyt.

Tämän toimitettuaan palasi sotajoukko kaikkine saaliineen Liivinmaalle ja tästä näin kunniakkaasta voitosta, jonka Jumala oli heille suonut, he kiittivät Herraa, joka olkoon ylistetty iankaikkisesti.

TUOMAS PIISPA

RISTIRETKELLE VÄRVÄYS.

Eräs nuori Tampereen puolesta kotoisin oleva talonpoika oli matkallaan Turkuun päivän ratsastettuaan illalla saapunut nykyiseen Pöytyän pitäjään. Kun hänen ratsunsa oli kovin väsyksissä eikä ottanut mennäksensä eteenpäin, täytyi miehen poiketa lähellä tietä olevaan kylään, jossa hänellä oli vanhastaan tuttu talonisäntä.

Lähestyen kylää huomasi hän, että lukuisa joukko kansaa oli koolla sen torilla, jos siksi sopii sanoa kylän keskellä olevaa suurenpuoleista aukeata paikkaa. Päästyänsä vielä lähemmäksi, näki hän kansan keskellä kolme ratsastajaa. Yksi näistä, joka vasemmassa kädessään piti suurta valkoista lippua, jonka liinaan oli ommeltu punainen risti, oli puettu niin kirjavankoreaan pukuun, että silmiä huikasi sitä katsellessa. Hänen valkoisesta, kultareunuksilla koristetusta lakistaan heilui ylpeästi pitkä lumivalkea töyhtö kamelikurjen höyheniä. Uumenilla oli hänellä kullattu vyö, johon oli kiinnitetty tavattoman pitkä miekka. Hänen rinnallansa riippui monenkarvaisessa rihmassa torvi. Vieläpä olivat hänen komean ratsunsa suitsetkin kullatut, ja se kallisarvoinen vaate, joka, kokonaan peittäen ratsun selän, syvissä laskoksissa riippui alas sen kylkiä myöten, oli sekin kultaisilla ja hopeaisilla korko-ompeluksilla runsaasti kirjaeltu. Vaatteen kuhunkin kulmaan olivat piispan hiippa ja piispan sauva kuvatut.

Muut molemmat ratsastajat olivat munkkeja, mustiaveljiä. Heidän karkeasta mustasta sarkakankaasta tehdyt vaippansa olivat vyötetyt paksulla nuoranpätkällä, josta heidän rukousnauhansa ympyriäisine puukupukkoineen riippui alas. Konit, joilla he ratsastivat, olivat laihat ja huononnäköiset. Ei nähty niiden selässä kallisarvoista vaatetta, vaan pieni repale rikkinäistä villakangasta. Eikä munkeilla ollut jalustimiakaan. Avojaloin kun olivat, heidän polviin asti alastomat säärensä roikkuivat vapaina alas konien kylkiä myöten. Toinen munkeista piti messinkikahleista riippuvaa suitsutusastiaa, toinen kantoi kaulassansa laukkua, joka sisälsi punaisesta sarkakankaasta tehtyjä ristinmerkkejä.

Kylän tori oli jo jotensakin täynnä väkeä, mutta kuitenkin tulvi sinne tulvimistaan ihmisiä kaikilta tahoilta. Talonpoika hoputti hevostaan, ehtiäksensä hyvään aikaan kuulemaan ja näkemään, mitä siellä oikeastaan toimitettiin.

Airut eli kuuluttaja — se oli kirjavaan pukuun puetun miehen ammatti — nosti nyt torven huulilleen ja törähytti siihen kolme kertaa niin kovasti, että torven ääni kajahti likeisissä metsissä. Sitten puhui hän kovalla äänellä: — Tuomas piispa, meidän armollinen herramme ja hallitsijamme, tekee täten minun kauttani tiettäväksi, että huomenna, pyhän Eerikin päivänä, vihitään uusi tuomiokirkko, pyhän neitsyt Maarian kirkko Räntämäellä, korkeaan tarkoitukseensa. Samana päivänä tuodaan myös pyhät astiat, pyhät kuvat, pyhäin jäännökset ja muut pyhät esineet vanhasta tuomiokirkosta Nousiaisista uuteen, nyt valmiiseen tuomiokirkkoon. Kolmensadan päivän synninpäästön ja yhtä pitkän ajan vapauden kiirastulen tuskista julistaa armollinen piispamme itse pyhän isän, paavi Innocentius neljännen käskystä ja hänen lähettämänsä pyhän kirjeen johdosta kaikille niille, olkoon mies, nainen taikka lapsi, jotka mainitussa pyhässä toimituksessa ovat saapuvilla, kehoittaen kaikkia käyttämään tätä autuaallista tilaisuutta hyväksenne. Mutta kristinuskon julmat viholliset, pakanalliset karjalaiset ja venäläiset taas tätä nykyä uhkaavat kristityitä Suomessa. Sentähden luvataan saman korkeasti-pyhän isän, paavi Innocentiuksen käskystä ikuinen synninpäästö ja iankaikkinen autuus taivaassa kaikille niille, jotka ottavat kantaaksensa ristinmerkkiä ja ruvetaksensa pyhän uskontomme puoltajiksi noita pakanoita vastaan. Lopuksi sulkee meidän armollinen piispamme ja hallitsijamme kaikki alamaisensa Kristuksen, pyhän neitsyt Maarian, pyhän Henrikin ja kaikkien muiden pyhimysten huomaan ja suosioon!

— Amen, sanoivat munkit yhteen ääneen, ja se heistä, jolla oli suitsutusastia, suitsutti pyhää, hyvältä hajahtavaa savua kansaan. Läsnä olevat suomalaiset tekivät ristinmerkin rinnoillensa, nähdessänsä pyhän savun tupruavan; useimmat heistä lankesivat polvillensa.

Sitten otti toinen munkki, joka kaulassaan kantoi laukkua, sanoakseen:

— Kuka tahtoo vastaanottaa ristinmerkin ja tulla pyhän uskon sotilaaksi? Täydellinen synninpäästö ja iankaikkinen autuus, jos kuoleekin taistelussa! Tulkaa nuorukaiset, tulkaa nuoret miehet!

Kymmenen nuorukaista astui esiin munkin luo. He olivat kaikki köyhiä renkejä taikka orjia, jotka pyhän ristin sotureiksi antaumalla tiesivät saavuttavansa vapauden. Isäntämiehet katsoivat heitä karsain silmin, mutta eivät kuitenkaan pienimmälläkään sanalla tohtineet ilmoittaa tyytymättömyyttänsä.

Munkki istutti ristinmerkin kunkin nuorukaisen rintaan ja laskien kätensä kunkin päälaelle siunasi hän heitä sanoen: — Ollos siunattu, pyhän ristin sotilas!

— Ollos siunattu, pyhän ristin sotilas! — toisti toinen munkki ja tuprutteli pyhää savua nuorukaisiin.

(E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)

PYHÄN HENRIKIN LUUT SIIRRETÄÄN NOUSIAISISTA RÄNTÄMÄELLE.

Tulvimalla tulvaili väkeä Turkuun vievällä tiellä Räntämäen kirkkoa kohti, muutamat matkustaen ratsain, toiset jalan. Ja tämä kansan tulva kasvamistaan kasvoi yhä suuremmaksi, mitä lähemmäksi uutta kirkkoa matkamiehet saapuivat. Kirkon lähistössä oli väen tungos niin suuri, että oli mahdoton ratsastamalla päästä edemmäksi. Ratsain kulkevat jättivät sentähden hevosensa erään tien varrella olevan talon pihaan ja pyrkivät jalkaisin lähestymään kirkkoa. Pikemmin päästäkseen poikkesivat he lähellä olevalle pellolle ja astuivat sitten peltojen pientareita myöten aina piispan kartanoon asti. Piispan kartano oli vastapäätä kirkkoa samassa paikassa, missä Maarian pitäjän pappila nykyään on.

Täällä samoin kuin kirkosta Turkuun kulkevalla tielläkin ylläpiti joukko piispan sotamiehiä järjestystä. Sieltä päin odotettiin Nousiaisista lähtenyttä juhlasaattoa, jonka oli määrä kulkea sitä tietä, joka nykyisen Aningaisten tullin kohdalla Turun kaupungin pohjoisessa laidassa yhtyy Tampereen tiehen. Äsken kirkolle saapunut airut oli ilmoittanut, että juhlasaatto oli lähtenyt Nousiaisista kello viiden aikana, jotta, kun kello nyt oli kahdeksan, saattoi arvata, että se tunnin kuluessa saapuisi Räntämäelle.

Ei tarvinnutkaan enää kauan odottaa, sillä kohta saapui suuren juhlasaaton etujoukko Raunistulan kylän koillispuolella olevalle kukkulalle, josta on avara näköala Maarian kirkkoon päin. Ensinnä ratsasti kaksitoista airutta, kaksi rinnatusten. He olivat puetut komeihin, kultaa ja hopeaa kiiltäviin pukuihin. Kukin heistä kantoi pitkään tankoon kiinnitettyä lippua, johon oli Vapahtajan, neitsyt Maarian tai jonkun pyhimyksen kuva kuvattu. Heitä lähinnä ratsasti viisikymmentä ritaria täydessä sota-asussa. Kimakasti välkkyivät auringon säteet heidän kirkkaiksi kiillotettuja, teräksestä tehtyjä haarniskoitansa ja kypärejänsä vastaan. Näyttipä kaukaa katsojista siltä kuin olisi koko tuo uljas joukko liikkunut eteenpäin kokonaan tulen ympäröimänä. Heidän pystyssä kantamainsa peitsienkin teräksiset päät kimaltelivat auringon säteissä kuin tulisoihdut. Ritarien jälessä astui jalan joukko kuoripoikia valkoisissa pukimissa, mutta paljain päin, samoinkuin heidän perässänsä kulkevat, kirjaviin viittoihin puetut vanhemmat kuorolaulajatkin. Kuoripojat ja kuorolaulajat lauloivat vuoroin juhlallista latinankielistä kirkkohymniä. Näiden jälessä kantoivat muutamat munkit tavattoman suurta, kullalla ja hopealla runsaasti koristettuihin vaatteihin puettua naisen kuvaa; tämä oli ihmeitä tekevä pyhän neitsyt Maarian kuva, jota, Henrikki marttyyrin jäännöksiä lukuun ottamatta, pidettiin Suomen kirkon kalleimpana aarteena. Tämän pyhän kuvan jälessä ratsasti lumivalkealla ratsulla piispa Tuomas täydessä juhla-asussa, piispan hiippa päässä ja sauva kädessä ja sivutusten hänen kanssansa uljaannäköinen ritari, joka teräspukunsa päällä kantoi pitkää lumenkarvaista manttelia, jonka rinnuksiin oli neulottu oikealle puolelle suuri punainen miekka, vasemmalle samanvärinen risti.

Suorana istui uljasvartaloinen Tuomas piispa ratsunsa selässä. Hänen terävistä silmistänsä loisti järkähtämätön lujuus ja masentumaton pontevuus. Hänen yhteen puristetut ohuet huulensa ja vuolteet hänen suunsa ympärillä osoittivat sellaista lujaa tahtoa, jota eivät mitkään vastoinkäymiset voi murtaa, ja mieltä, joka harvoin, jos koskaan, heltyy sydämen hellemmille tunteille. Pääpiirteet hänen kasvoissansa olivat ankaruuden ja kovuuden piirteet ja hänen muotonsa nostatti sentähden ensi silmäykseltä katsojassa enemmän pelkoa kuin kunnioitusta.

Tuomas piispan ja hänen vasemmalla sivullansa ratsastavan ritarin jälkeen astui jalan suuri joukko munkkeja ynnä valkoisiin messupaitoihin ja kirjaviin kasukoihin puetuita pappeja, kaikki kantaen joko pyhiä kuvia tai pyhien jäännöksiä. Heidän keskellänsä ratsasti korskuvan orhin selässä eräs vartaloltaan tavattoman kookas ritari, joka erittäin veti huomiota puoleensa. Kiiltävän haarniskansa päällä kantoi hän kallista purppuravaippaa, joka syvissä laskoksissa valui alas aina hänen suuriin kultakannuksiinsa asti. Renkaat hänen kaulassaan kantamissansa kultavitjoissa olivat paksummat kuin renkaat muitten ritarien vitjoissa, ja suuri viheriä höyhentöyhtö heilui ylpeästi hänen kypärinsä harjalta, merkkinä siitä, että hän oli n.k. "kuljeksiva ritari". Hän on Saksanmaalta syntyisin, yksi noita lukemattomien retkiensä ja uhkarohkeutensa kautta kuuluisia "pyhän haudan ritareita", joita siihen aikaan vaelteli kaikissa kristikunnan maissa. Hänelläkin on kalliita pyhäinjäännöksiä kuljetettavina, ja ne hän on itse tuonut Palestiinasta, Vapahtajan haudalta, pyhästä Jerusalemista. Oikeassa kädessään hän pitää pientä, puoleksi lahonutta puunkapulaa: se on yksi puola Jaakopin tikapuista. Tähän pyhään puolaan on hän nauhoilla sitonut kiinni toisen pienemmän puunkappaleen ja suuren ruostuneen raudan: edellinen on kappale Vapahtajan rististä, jälkimäinen yksi niistä nauloista, joilla Vapahtajan kädet lävistettiin. Ritari hymyili ylpeästi ja itseensä tyytyväisesti, hän kun tiesi, ettei kenelläkään toisella ollut niin kalliita pyhiä esineitä kannettavana kuin hänellä.

Pappien ja munkkien jälessä ratsastivat ritarien "knaapit" ja palvelijat, kantaen herrojensa ja isäntiensä kilpiä ja niitä aseita, joita he eivät itse tässä tilaisuudessa kantaneet. Valkoiseen mantteliin puetun ritarin ja "kultaisen ritarin" ["kultainen ritari" oli arvonimi, joka yksinomaan annettiin "pyhän haudan" ritareille]. knaapit ratsastivat ensimäisessä rivissä. Viimeksi mainitun ritarin kirkkaassa, teräksisessä kilvessä nähtiin seuraava, kullatuilla kirjaimilla kuvaeltu lause: Religioni Christianae Feminisqve [Kristin Opille ja Naisille (pyhitetty; s. o.: kristin-opin ja naisten puolustukseksi kannettava)].

Ritarien palvelijain perässä kulki suuri joukko piispan sotureita, ensin ratsumiehet, sitten jalkaväki. Lopuksi ja viimeisenä otti tuohon komeaan saattojoukkoon osaa äärettömän pitkässä jonossa talonpoikainen kansa niiltä seuduilta, joiden kautta saattojoukko oli kulkenut. Kuitenkin siinä myös nähtiin paljon ihmisiä kaukaisemmilta, Nousiaisten kirkkoa etäämpänä olevilta seuduiltakin. Muutamat niistä olivat tulleet aina Ahvenasta asti.

Raunistulan kylästä aina kirkkoon saakka oli tie peitetty viheriällä ruoholla ja lehtipuiden lehvillä ja molemmin puolin sitä seisoi odottava kansa taajoissa riveissä. Kaikkialla, missä piispa Tuomas ja pyhät kuvat kulkivat ohitse, lankesi kansa polvillensa.

Kun saattojoukon ensimäiset rivit lähestyivät kirkkoa, avattiin viheriäisillä köynnöksillä ja kukkaseppeleillä koristetut kirkon portit ja kirkosta astui joukko pappeja, suuret vahakynttilät kädessä, juhlasaattoa vastaan. Heitä johti, komeaan pukuun puettuna, Riian kaupungin piispa, jonka pyhä isä paavi oli Tuomas piispan pyynnöstä määrännyt olemaan uuden tuomiokirkon vihkiäisissä läsnä hänen edustajanansa. Valtiollisista syistä ei Tuomas piispa ollut anonut tähän toimeen Upsalan piispaa, sillä hän koki tarkoin välttää pienintäkin alamaisuuden osoitusta Ruotsin valtaa kohtaan. Paavinkin mielestä oli Riian piispa puheena olevaan toimeen sopivampi, sillä Riian piispat olivat perustaneet samallaisen itsenäisen kirkollisen vallan, jonka aikaansaamiseksi Suomessa Tuomas piispa oli pannut kaikki suuren neronsa ja lujan tahtonsa voimat alttiiksi, pitäen sen ohessa alituisesti Riian piispojen toimia silmällä ja kaikissa noudattaen heidän esimerkkiänsä. Varhaisesta aamusta asti olivat piispa ja häntä seuraavat papit olleet kirkossa, pitäen siellä hartaita rukouksia ja messuja.

Kirkon portille saavuttuansa astuivat kaikki juhlasaattoon osaaottavat ratsastajat ratsujensa selästä. Edeltäpäin määrätyssä järjestyksessä astuttiin nyt kirkkoon. Ainoastaan pieni osa saattojoukosta sai tilaa kansan paljouteen verraten ahtaassa Räntämäen kirkossa. Kuitenkin oli kirkossa erityinen paikka määrätty yksinomaan talonpoikaiselle kansalle. Siihen mahtui vähän toista sataa ihmistä seisomaan; muut kaikki jäivät kirkon edustalle odottamaan.

Aika-ajoin tuli kuitenkin joku papeista kirkosta, astui kirkkotarhan kiviselle aitaukselle ja kertoi siitä kuuluvalla äänellä kansalle, mitä kirkossa tapahtui: kuinka monia satoja vahakynttilöitä siellä paloi, kuinka paljon siellä suitsutettiin pyhää savua ja poltettiin kallista, hyvälle tuoksuvaa mirhamia, mitä rukouksia siellä luettiin, mitkä kirkkohymnit laulettiin. Ei aikaakaan, niin tiesivät he jo kertoa, että kaikki pyhien kuvat ja pyhäinjäännökset olivat sijoitetut paikoillensa ja että kirkossa oli tapahtunut yliluonnollisia ihmeitä. Kuuluisa neitsyt Maarian kuva oli niin mieltynyt uuteen asuntoonsa, että hän kaikkein kirkossa olevien nähden oli itkenyt ilosta, vuodattanut ilon kyyneleitä niin runsaasti, että ne hänen kasvojansa myöten olivat virtana vierineet alas hänen helmoihinsa. Pyhän Pietarin kuva oli pitkän aikaa suurilla silmillänsä katsellut kirkkoa, luoden ystävällisiä silmäyksiä niihinkin, jotka seisoivat etäisimmissä nurkissa, ja Henrikki marttyyrin kuvan suusta oli nähty tupruavan savua ja tulta. Ruostunut naula Kristuksen rististä oli yht'äkkiä Riian piispan kädessä muuttunut kirkkaasti kiiltäväksi. Sitten oli kohta leimunnut tulta kuorissa ja ukkonen oli kaikkein hämmästykseksi ruvennut käymään.

— Eikö tuo pyhä jyrinä kuulunut tänne uloskin? — kysyi kertojapappi, keskeyttäen kertomuksensa.

— Kuului! Kuului! — vastasivat aitausta lähinnä seisovat talonpojat.

— Yhä edeskinpäin leimahteli tulta, alkoi pappi taas kertoa — ja kumman kummaa! — äkkiarvaamatta ilmestyi kirkkoon suuri joukko pieniä lintuja, jotka laulaen ja viserrellen lensivät ylt'ympäri kirkon. Siinä oli leivoja, peipposia, sinisirkkuja, varpusia ja muita. Hetken kuluttua ilmestyi pienien lintusten joukkoon lumivalkoisia kyyhkysiä, tulisoihtu kunkin kyyhkysen suussa. Läsnäolevissa nousi kummastus silloin korkeimmillensa. — Ettekö nähneet, hyvät ystävät, että muutamat näistä linnuista lensivät kirkosta ulos, kun äsken tänne tullessani aukaisin kirkon oven?

— Kyllä me sen näimme! — todistivat talonpojat.

— Mutta tapahtuipa siellä vielä suurempiakin kummia — sanoi kertoja-pappi — sillä lintujen viserrellessä ja sinne tänne lentäessä rupesi äkkiarvaamatta kirkon kaarroksista satamaan alas monenkarvaisia pyhiä öylättejä, valkoisia, punaisia, sinisiä, keltaisia, ja öylättien kera kaikenlaisten lehtipuitten lehtiä. — Eriskummallisia ihmeitä tosin! Mutta nehän nyt selvän selvästi todistavat, että pyhä neitsyt Maaria on erittäin mieltynyt tähän uuteen temppeliinsä ja että kaikki pyhimykset suosivat sitä. Onnellinen se maa, jossa on taivaallisten näin korkeassa määrässä suosima tuomiokirkko, autuas se kansa, joka saapi siinä hartauttansa harjoittaa!

Näillä sanoilla puheensa päätettyään meni kertoja-pappi taas kirkkoon.

Kun tuota pyhää vihkiäistoimitusta vielä oli kestänyt pitkän aikaa, päättyi se ja kansa tulvi kirkosta ulos. Airuet ilmoittivat sen jälkeen ulkona seisoville, että heidän sallittiin mennä kirkkoon rukoilemaan ja kumartamaan pyhiä kuvia ja pyhäinjäännöksiä sekä, kenellä siihen oli varoja, uhraamaan roponsa pyhillä alttareilla, joiden ääressä tultaisiin suitsuttamaan pyhää savua ja lukemaan messuja aina iltamyöhään asti. Ja vielä he ilmoittivat kansalle, että armollisen piispan toimesta "suurella turulla" ruoka- ja juomatavaroita oli saatavissa huokeasta hinnasta, mutta että köyhille ja raajarikoille oli valmistettu ateria piispan kartanon pihalle.

(E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)

SAARNAVELJIÄ ROVIOLLA.

On kevät. Ollaan toukokuun keskivaiheilla vuonna 1245 j.Kr. Nurmet ja lehtipuut jo vihannoivat, Pyynikin päivänpuolisilla rinteillä tuomet jo kukkivat ja sinivuokot ja monenväriset muut kukat niiden siimeksessä.

Suuri kansanpaljous on kokoontunut Pyynikille ja sille tasangolle, jossa läntinen osa Tampereen kaupunkia nykyään sijaitsee.

Kahden tavattoman suuren kuusen luo olivat kihlakuntain vanhimmat kokoontuneet neuvottelemaan. Näitten vanhojen pyhien puitten, karsikkojen, ympäri oli kiviä ladottu rivittäin siihen tapaan, että ne muodostivat täydellisen kehän. Toinen kivikerta oli toista vähän ulompana. Näillä kivillä istui vanhoja miehiä. Aivan kuusten juurella oli suuri litteä paasi: vanha teurastus- eli uhripaasi.

Aurinko oli jo mennyt mailleen. Hienoja sumupilviä nousi siellä täällä niityistä, laaksoista ja järvistä. Paitsi juhlaan kokoontuneiden melua, ei kuulunut muuta ääntä kuin yksinäisen laulurastaan liverrys kaukaisessa hongikossa Pyhäjärven toisella rannalla.

— Sytyttäkäätte nyt kaikkialla kokot palamaan! Kohta Ukon teuraat tapetaan ja maljat juodaan ilmojen isän kunniaksi! — sanoi Tavela, vanha mies, heimonsa pää.

Kaikki nuoret riensivät iloiten ja riemuiten hänen käskyänsä täyttämään. Jo aamupäivällä kaikkialle, rannoille, mäkien rinteille ja harjuille valmiiksi tehdyt kokot sytytettiin yht'aikaa. Ja kohta loivat nämä mahtavan suuret soihdut sadottain kirkkaan tulensa ilmoihin, valaisten koko seudun lumoavalla, eriskummallisella valolla.

Annettuaan nuorisolle käskynsä, meni Tavela karsikkojen luo, jossa vanhemmat ja arvokkaammat miehet istuivat neuvottelemassa.

— Vankien kanssa on kai meneteltävä, niinkuin äsken päätettiin? — kysyi hän näiltä neuvottelijoilta.

— Kuinkas muuten — vastasi yksi heistä.

— Niin menkööt siis muutamat teistä tuomaan heitä tänne, käski Tavela.

Muutamat miehet lähtivät astumaan mäen rinnettä myöten ylös kummulle.

Täällä kummulla oli kalliossa luola, niin suuri, että kuusi miestä mahtui siihen istumaan. Ulkopuolelta oli luola ympäröity korkealla aitauksella, johon oli jätetty soukka oventapainen aukko, minkä kautta kuljettiin luolaan ja sieltä ulos. Tämän aukon edustalla seisoi kolme aseellista miestä vartioimassa.

Luolaan oli suljettu neljä dominikaanimunkkia eli "mustaaveljeä", niinkuin heitä nimitettiin heidän kaapunsa värin mukaan.

Kun valo lähinnä olevasta kokosta paistaa aukon kautta luolaan, voimme näitä vankeja tarkastaa vähän lähemmin.

Erityistä huomiotamme vetää puoleensa pitkävartaloinen vanhus, joka istuu vankilan somerolla peitetyllä lattialla, nojaten selkäänsä luolan takaseinään. Hänellä on lumivalkeat hiukset ja samankarvainen tuuhea parta, joka ulottuu alas hänen rinnoillensa. Hänen laihat, rypistyneet kasvonsa ovat tavattoman vaaleat ja katkera tuska kuvautuu niissä. Ett'ei tämä tuska ollut sitä, joka syntyy kuolon pelosta, todistavat hänen päättäväisesti ummistetut huulensa ja hänen rohkeat silmäyksensä. Pelon tunteet olivatkin aina olleet isä Wildefriedin mielelle oudot ja hengenvaaroja oli hän oppinut halveksimaan kaksikymmentä vuotta kristinuskon levittäjänä työskennellessänsä pakanallisten Hämäläisten keskellä. Kotimaastansa Saksasta oli hän ystävänsä Tuomas piispan kutsusta tullut Suomeen 1209. Jo seuraavana vuonna oli hän palavalla innolla alkanut saarnaajatoimensa ja sitä sitten väsymättömällä ahkeruudella jatkanut siksi, kunnes hämäläiset Ukon juhlan edellisenä päivänä olivat hänet vanginneet ja, piestyänsä hänet, vieneet hänet tähän vankilaan.

Hänen työltänsä ei ollut puuttunut menestystä: Vanajaveden, Roineen ja Längelmäveden rantoihin saakka oli kristinoppi hänen ahkeran toimensa kautta levinnyt. Useihin paikkoihin oli hän rakennuttanut rukoushuoneita. Kaksi sellaista oli Tammerkoskesta itäänpäin. Toinen niistä oli rakennettu sille paikalle, missä nykyään on Messukylän vanha kirkko, toinen oli lähellä nykyistä Kangasalan kirkkoa. Edellisessä pidetyistä messuista on Messukylän pitäjä saanut nimensä. Messukylän rukoushuoneessa olikin isä Wildefried paraikaa ollut jumalanpalvelusta pitämässä, kun hänen nimikristityt, mutta pakanamieliset sanankuulijansa äkkiarvaamatta vangitsivat hänet ja hänen apulaisensa pakanain kääntämistoimessa. Vähän myöhemmin vangittiin myös ne kaksi munkkia, jotka hoitivat papin tointa Kangasalan rukoushuoneessa.

Tuomas piispa oli lähetyssaarnaajainsa turvaksi antanut Wildefriedin käytettäväksi kaksisataa aseellista ratsumiestä, joita tavan takaa myös käytettiin uskon levittäjinä siinä, missä sanan saarna ei näyttänyt olevan tarpeeksi voimallinen välikappale. Näistä sotureista majaili yksi parvi Kangasalla, toinen Messukylässä, rukoushuoneen läheisyydessä, kolmas Tammerkosken luona ja neljäs Nokian virran rannalla. Kun ei pitkään aikaan ollut mitään rauhattomuuksia tapahtunut, elivät ratsumiehet, jotka pitivät näitä seutuja jo kokonaan kristillisyydelle voitettuina, huolettomina niinkuin ainakin rauhan aikana. Helposti onnistui sentähden talonpoikien äkkinäisellä rynnäköllä voittaa ja surmata heidät viimeiseen mieheen asti; ei jäänyt näistä ratsumiehistä jälelle ainoatakaan, joka olisi voinut viedä piispalle tiedon tästä verisestä tapauksesta.

Wildefried isä luuli nyt kaikki monivuotisen ahkeran työnsä hedelmät kerrassaan hukkaan menneiksi; siitä hänen sydämessänsä aiheutui tuo katkera tuska, joka kuvastui hänen kasvoissaankin.

Hänen vankeus-kumppaleistaan oli tuo hänen apulaisensa, josta äsken puhuimme, yksi, molemmat muut olivat samat munkit, jotka talonpojat olivat vanginneet Kangasalan rukoushuoneessa. Kaikki kolme olivat iältään Wildefried isää paljoa nuoremmat, vähemmän kokeneet kuin hän. Heidän silmissänsä emme näekään tuota väkevää mielenlujuutta ja pontevuutta, jota jok'ainoa Wildefried isän katse todistaa, vaan sen sijaan katkerinta, kuolemanpelosta syntynyttä tuskaa ja levottomuutta. He ovat polvillaan hartaissa rukouksissa. Tämä asento on heille sitä tuskallisempi, kun heidän kätensä, samoin kuin Wildefried isänkin, ovat sidotut yhteen heidän selkänsä taakse.

— Te ette rukoile, Wildefried isä? — kysyi Antonio, vanhin noista kolmesta munkista.

— Koko elämäni on ollut yhtä ainoata jatkuvaa rukousta. Nytkin rukoilen, vaikk'en jaksa olla polvillani niinkuin te. Vihollistemme raippavitsat musersivat ruumiini murskaksi, vastasi Wildefried isä.

— Niin, rukoilkaa hartaasti, että Jumala ja pyhä neitsyt pelastavat meidät uhkaavasta kuolemasta! — kehoitti Antonio.

— Sitä en rukoile… Jumalaa ei saa kiusata.

— Kuinka? Ettekö siis usko, että nuo villit pedot aikovat tappaa meidät? — kysäsi Antonio äänellä, joka todisti, että jonkinmoinen pelastuksen toivo yht'äkkiä oli syntynyt hänen sydämessänsä.

— Että he meidät surmaavat… vieläpä kauhealla tavalla, siitä olen ihan varma eikä sitä ensinkään tarvitse epäilläkään, — sanoi isä Wildefried tyynesti.

Antonio ja hänen molemmat kumppalinsa tekivät tuskaisen liikkeen. Sitten otti nuorin munkeista, hän, jota olemme sanoneet Wildefriedin apulaiseksi, puhuaksensa: — Voi, taivaan Herra, kuinka on katkeraa ajatella, että täytyy kuolla noiden julmurien rääkkäämänä! — Ettekö te, jalo isä Wildefried, voisi keksiä jotakin keinoa pelastuaksemme?

— En… Nöyryyttäkää sentähden tahtonne Jumalan tahdon alle ja rukoilkaa häneltä voimaa ja kestävyyttä, jotta voisitte kuolla niinkuin nöyräin pakanasaarnaajain tulee kuolla: tyynellä mielellä ja valittamatta, todellisina marttyyreina.

— Ehkä saattaisitte te, isä Wildefried, kun täydellisesti osaatte puhua heidän kieltänsä, suuren puhelahjanne avulla pelastaa meidät? — kysyi nuori munkki taas rukoilevalla äänellä.

— Sinä pyydät mahdottomia, poikani. He ovat raivoissaan nyt, sitä enemmän kun he viettävät pääjumalansa juhlaa. Nyt ei kukaan voi heille mitään. Itse Tuomas piispakin olisi, meidän asemassamme ollen, avuton kuin äskensyntynyt lapsi.

— Mutta minulla ei ole voimaa tuskallista kuolemaa kestämään. Onko teillä siihen voimaa, isä Wildefried?

— Kuinka ensinkään olisin antautunut pakanain saarnaajaksi, ellen jo alusta alkaen olisi tuntenut itselläni olevan voimaa marttyyrikuolemaan? Sellainen kuolo onkin aina ollut hartahin toivoni ja minä kiitän kallista Vapahtajaani siitä, että hän katsoo minut siihen otolliseksi. En siis rukoile taivaan äitiä ja pyhimyksiä, että he pelastaisivat minut kuolemasta. En, en! Sitä vain rukoilen, että he antaisivat teillekin uskallusta ja lujuutta marttyyrikuolemaan, ja että he voimallisesti ylläpitäisivät sitä työtä, jonka hyväksi me nyt heitämme henkemme tämän villikansan saattamiseksi kristinuskoon.

Huomattuansa, että raskaat, tuskan ja epätoivon pusertamat hikipisarat valuivat pitkin munkkien kalvenneita kasvoja, lisäsi Wildefried isä: — Elkää olko murheelliset, rakkaat ystävät ja veljet Herrassa! Pitäkää silmällä niiden pyhäin miesten esimerkkiä, jotka ennen meitä ovat panneet henkensä alttiiksi kristinuskon edestä, pyhäin marttyyrien esimerkkiä! Voiko meidän kuolemamme, jos he meitä rääkkäävätkin, tulla katkerammaksi kuin pyhän Ignatiuksen, pyhän Laurentiuksen tai Henrikki pyhän? Kuitenkin tiedämme, että mainitut pyhät miehet ilomielin kestivät kovimmatkin tuskat, vakuutettuina siitä, että kaikkia maailman kultia kalliimpi kunniankruunu oli annettava heille palkinnoksi taivaassa, jonne he kuoltuansa astuivat iankaikkista iloa ja autuutta nauttimaan. Muistakaa näitä pyhimyksiä ja menetelkäämme kuolontuskissamme samoin kuin he!

Polvistuneet munkit huokasivat syvään.

— Elkää huoatko, elkää olko raskautetut, armahat veljet! — loihe Wildefried isä taas lausumaan. — Hakekaa lievitystä tuskaantuneille sydämillenne hartaissa rukouksissa tai vielä parempi jonkun kauniin virren juhlallisissa sävelissä. Laulun sävelten kera kohoaa ihmismieli maan tomusta taivasta kohden, virren väkevästi kaikuessa hiipii rauhanenkeli rauhattoman mieleen, kantaen kultaputkessa taivaallista lohdutuksen nestettä, jota hän vuodattelee särjettyyn sydämeen. Laulakaamme virsi "De profundis"!

Munkit alkoivat veisata juhlallisesti latinalaista hautausvirttä. Heistä tuntui ikäänkuin he olisivat laulaneet omaa kuolinvirttänsä. Mutta laulu kevensi heidän raskasta mieltänsä ja säe säkeeltä paisui heidän äänensä, kunnes virsi täysivoimaisena kaikui heidän huuliltansa.

Ja noiden kolmen munkin kasvoihin, joita kuumat tuskan hikipisarat äsken kostuttivat, palaa elämän ilme, heidän silmäyksissään ei enää kuvastu synkkä epätoivo, vaan iloinen luottamus ja uskallus, heidän sydämiinsä on rauha astunut levottomuuden sijaan. Mitä Wildefried isän kehoitussanat ja heidän omat hartaat rukouksensa eivät voineet vaikuttaa, sen saivat virren sävelet aikaan.

Heidän vielä virttänsä laulaessa saapuivat ne miehet, jotka olivat lähetetyt heitä noutamaan, aitauksen edustalle. Virren voimallinen sävel vaikutti heihinkin ja heidän sitä kuunnellessaan valtasi oudontapainen hartauden ja kainouden tunne heidän mielensä. Suomalaiset ovat ammoisista ajoista rakastaneet laulua, ihanat sävelet ovat aina olleet omansa sulattamaan heidän sydämiänsä.

Pian toki rohkaisi yksi miehistä mielensä ja astui aukon kautta vankilaan.

— Suunne kiinni, mustatakit! Manalassa saatte kai aikaa virsiä viserrellä; nyt pitää teidän heti seurata minua käräjäpaikalle. Nouskaa siis seisoallenne! — käski hän jyrkästi.

Polvillaan olevat munkit nousivat. Isä Wildefriedkin koetti tehdä samoin, mutta hänen ruumistansa oli niin pahasti pidelty, ettei hän omin voimin päässyt seisoallensa. Nuori apulais-munkki kun tämän huomasi, auttoi vanhusta ja tuki häntä sitten edespäinkin, heidän käydessänsä käräjäpaikkaa kohti.

Laulu oli tauonnut suomalaisen talonpojan astuessa vankilaan. Sen edustalle ehdittyänsä sanoi Wildefried isä, joka epäili kumppaniensa mielen-lujuutta: — Laulakaamme, rakkaat veljet, uudestaan sama virsi "De profundis!" Tämä on luultavasti viimeinen matkamme, se virsi sopii siis nyt sitä paremmin. — Munkit rupesivat heti laulamaan ja Wildefried isä yhtyi heikolla, mutta kauniisti sointuvalla äänellään heidän lauluunsa.

Omituinen oli tuo näky, kun munkit hautavirttä laulaen lähestyivät seuraajiensa kanssa pakanallisten Hämäläisten käräjä- ja uhripaikkaa, jonka ympärille lukematon kansajoukko nyt oli kokoontunut. Kaksi äärettömän suurta kokkoa oli vastikään sytytetty lähelle pyhää paatta. Niistä lähtevä loisto valaisi lähiseudun heleämmällä valolla kuin aurinko kirkkaana kesäpäivänä. Vankien ehdittyä lähemmäksi alkoivat hämäläiset hirveästi huutaa ja ulvoa, sen ohessa raivoisasti tanssien ja uhkaavalla tavalla heiluttaen käsiänsä ilmassa. Kohta ottivat miehet aseensa esiin ja rupesivat niitä lyömään yhteen, joten tämän hirmustuttavan ulvonnan keralla syntyi ankara aseiden kalske.

Wildefried isän silmistä vierivät kuumat kyyneleet. Vasta nyt hän oikein selvästi kuuli ja näki, kuinka syvästi nämä ihmiset vihasivat sitä pyhää oppia, jota hän oli saarnannut, vihasivat häntä, joka oli elämänsä uhrannut tämän opin levittämistyöhön. Hänen sydäntänsä särki tätä nähdessä ja kuullessa ja hän itki murheesta.

Melua kesti pitkän ajan ja vaivalla saivat vihdoin Tavela ja muutamat muut vanhukset raivoissaan olevat kansalaisensa tyyntymään ja vaikenemaan.

— Henki hengestä — se on tuomio! — sanoi Tavela, kiivaasti luoden silmänsä munkkeihin. Mutta Wildefried isä ja hänen toverinsa tuskin hänen sanojansa kuulivat, sillä kansan vaietessa olivat he taas alkaneet veisata "De profundis".

Muutamat miehistä löivät nyt kiireesti neljä paalua maahan, kaksi kummallekin puolen uhrialttaria, muutaman askeleen päähän siitä. Sitten he ankarin käsin tarttuivat vankeihin ja laahasivat heidät, yhden kunkin paalun luo.

Wildefried isä katsoi kumppaneihinsa ja huomasi heidän kasvonsa vaaleiksi kuin talven lumipeite.

— Jättäkäätte itsenne kaikkivaltiaan Jumalan turviin! Katoavaisen ruumiimme he voivat surmata; — mitäpä siitä, jos sen tekevätkin, kun olemme varmat siitä, että kuolematon sielumme kuoltuamme perii iankaikkisen onnen ja autuuden. Suokoon pyhä neitsyt teille kestävyyttä! Muistakaa tyynesti, että kristityn marttyyrin pitää heittämän henkensä täydellisellä kärsivällisyydellä pienimmättäkään valitushuudotta!

Wildefried vanhuksen näitä kehoitussanoja puhuessa olivat hänen vihollisensa sitoneet hänet ja hänen kumppalinsa paaluihin kiinni. Sen jälkeen he valoivat heitä tervalla ja rasvalla ja kokosivat heidän ympärillensä olkilyhteitä ja kuivia oksia.

Wildefried isä kohotti silmänsä taivasta kohden ja rukoili kuuluvalla äänellä suomeksi: — Taivaan herra, elä hylkää näitä erehtyneitä ihmisiä heidän julmuutensa tähden! Pyhä Olavi, Henrikki pyhä ja kaikki muut pyhimykset! — rukoilkaa ristiinnaulittua Vapahtajaamme, että hän lähettää kelvollisia työmiehiä tälle työalalle, jonka nyt jätän, jotta ei tämä pyhän uskomme uudisasutus jää kylmille! — Luoden silmänsä toisiin munkkeihin lisäsi vanhus vahvasta luottamuksesta ja voiton riemusta paisuvalla äänellä: — "Rakkaat veljeni! Raikukoon vielä kerran ylistysvirtemme! Laulakaamme viimeinen kerta tässä elämässä 'Gloria Deo!'."

Yhdistetyin äänin lauloivat munkit nyt tuon juhlallisen ja kauniin katoolisen kirkkohymnin "Gloria Deo". Mutta pian näiden Jumalata ylistäväin uskonsankarien äänet vaikenivat. — Olet ja kuivat oksat olivat jo sytytetyt, silloinkun he alkoivat ylistyshymninsä; sakea, henkeä tukahduttava savu nousi ilmaan. Ei aikaakaan, niin leimahtivat sytykkeet sekä munkkien vaatteet ilmituleen. Valkea paloi räiskyen, ikäänkuin iloiten harvinaisesta saaliistaan. Ylistysvirren sävel tukahtui tulen räiskinään. Kuluipa vielä muutamia hetkiä, niin jo päättyivät onnettomain tuskat. Todellisina kristittyinä marttyyreinä he kuolivat kaikki neljä: ei lähtenyt pienintäkään valitushuutoa, ei heikointakaan tuskan huokausta heidän huuliltansa.

Hämäläiset katselivat muutaman hetken äänettöminä noita oudontapaisia kokkoja. Kuumeentapainen ilo loisti heidän silmistänsä. Heistä tuntui siltä, kuin olisi koko tuo outo, vihattu usko, jota heille vastoin heidän tahtoansa tyrkytettiin, kaikkine temppuineen päivineen palanut poroksi noiden munkkien kanssa. Pian he ilmoittivatkin ilonsa kimakoilla huudoilla ja rupesivat taas hurjasti hyppimään ja käsiänsä heiluttamaan. Aseitansakin miehet taas kalskuttelivat.

(E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)

TUOMAS PIISPA.

Heleänä ja kirkkaana kajahtaa talvi-illan tyyneyteen saarnaajaveljesten majasta iltakellon rauhallinen ääni. Hengähtämättä kuuntelee sitä laaja, lumipeittoinen metsä, jonka korkeiden petäjäin latvoihin tuo sointuva soitto vähitellen vaimenee ja sammuu. Metsäntakaiseen tasankoon, joen partaalle, kuuluu ainoastaan hyminänä kaukainen kaiku.

Mutta kun soitto paaluaidan sisäpuolella harvenee ja kuolee pois, silloin aukenee toisista rakennuksista erillään olevan, korkeamman suojan ovi ja siitä astuu ulos kymmenkunta pitkiin, harmajiin vaippoihin puettua miestä. He pysähtyvät kukin vielä tuokioksi lumiselle pihalle, kääntyvät päin kirkkoon, josta juuri ovat tulleet, ja kumartuvat vielä kerran sen harjalle nostetun ristin edessä. Sitten he verkalleen, hiljaisin askelin kulkevat peräkkäin kinoksien väliin luotua käytävää pitkin pitempään, matalampaan hirsirakennukseen ja hupenevat sen vinkuvilla vitsasaranoilla kääntyvästä uksesta sisään.

Toisten jälestä astuu iltamessun päätyttyä kirkosta pieni, hintelä mies, jonka väljä vaippa kävellessä kinosta laahustaa. Häntä odottaa käytävän suulla muita pitempi, näöltään muita vanhempikin mies. Tämä virkkaa viimeksi tulijalle:

— Tule vielä hetkeksi koppiini, Pietari.

Iltarukouksensa suoritettuaan laskeutuvat pienen erakkomajaa eläjät levolle tupaan aidoitettuihin, yksinäisiin koppeihinsa. Vaan rakennuksen toisessa päässä olevassa huoneessa palaa vielä kauan käryävä hylkeenrasva savisessa astiassa valaisten hämärästi tuon pienen, muista syrjässä olevan erakkohuoneen, jonka toisella seinällä on makuulavitsa ja toisella pöytä, jossa suuri kirja on levällään. Huoneen perällä on pimennossa seinään kiinnitetty Neitsyt Maarian karkeatekoinen puukuva, jonka kasvot ovat valkoisiksi ja silmät sinisiksi maalatut.

— Huomennako siis lähdet takaisin maailmaan? virkkaa uunin pankolle istahtaen pienempi, hento mies, Pietariksi mainittu. Hänen kasvonsa ovat kalpeat ja laihat, silmät palavat kuin syvissä kuopissa ja ääni, kirkas kuin hopea, heläjää hartautta ja lämpöä. Tutkivasti, kaihomielen sekaisella hellyydellä katselee hän tuota kookkaampaa miestä, joka on vuodelaudalle istahtanut.

— Elämä kutsuu minua taas taisteluihinsa, vastaa tämä. — Seurakunta tarvitsee kaitsijansa ja kalpansa.

Hän on roteva mies, kookas, harteva; jokainen piirre, jokainen liike kertoo tarmoa ja voimaa. Silmät ovat harmaat ja terävät, kuin teräksiset, ja nenälläkin on kotkankäyrä, iskevä muoto. Ääretöntä intohimoa ja taittumatonta tahdonlujuutta näyttävät nuo luisevat kasvot sisältävän ja samoin koko vartalokin, joka on suora ja jäntevä ja jonka koko asennosta kuvastuu päättäväisyyttä ja ydintä. Hän on jo vanha mies, mutta selvästi näkee, että hänessä on vielä heikontumatonta miehuutta ja toimintavoimaa.

Se on Suomen piispa Tuomas.

— Sinä olet nyt ruumiillisesti paastonnut ja sielusi ravinnut, virkkaa taas nuorempi mies tyynesti, mutta hiukan epäilystäkin väreilee samalla hänen äänessään. Tämä mies, Pietari Kaukovalta, on Tuomas piispan ystävä ja avustaja suomalaisten pakanain käännyttämisessä. Hän on Tuomaan rakennuttaman erakkomajan, vielä vihkimättömän harmaaveljesten luostarin idun, päämies ja hänen luonaan, täällä saarnaajaveljesten hiljaisessa seurassa, on piispa nyt muutamia viikkoja syrjässä maailmasta levännyt monista maallisista toimistaan, viettäen rukouksissa ja hartaudenharjoituksissa munkin elämätä.

— Paljo ei anna velvollisuuteni minulle aikaa uhrata oman sieluni hoitamiseen, — vastaa Tuomas melkein huoahtaen, — se ei salli minun, niinkuin teidän, antautua siihen kokonaan, kaikkine ajatuksineni. Mutta minulle on kumminkin tarpeellista taistelujeni lomissa edes hetkinen näin hiljaisuudessa ja nöyryydessä valmistautua suuriin tehtäviini ja rukoilla sisällistä rauhaa ja puhdistusta.

Hän risti kätensä nöyrästi, melkein surulla. Vaan Pietari kyseli yhä:

— Nyt olet siis taas sieluusi täyden rauhan saanut ja puhdistaunut alkavia toimiasi varten?

Hänen äänessään oli aina vaan jotakin tutkivaa, jotakin epäilevää, hän ikäänkuin väkisin tahtoi kaivaa esiin ystävänsä sisimpiä sielunväreitä. Lavitsalla istuva kookas mies nojasi hetkeksi kasvonsa kämmeniinsä, ikäänkuin punniten ja taistellen. Ja entistä hiljaisempi, säveämpi oli hänen äänensä, kun hän virkkoi:

— Täyden rauhan, — niin, täyden varmuuden. — Hetken vaiettuaan jatkoi hän vilkkaammin: — En tiedä, ymmärrätkö minua oikein. Minuthan on asetettu aina taistelevan, yhä edemmäs laajentuvan ja aseissa lakkaamatta olevan kirkon päämieheksi tässä maassa. Minun täytyy aina vain sotia, hyökätä, voittaa ja kukistaa, minä en saa ajatella rauhaa ympäristössäni enkä pysyvää sisällistäkään rauhaa, se häiriytyy toimissani myötään. Ajatusteni ja toimieni täytyy herkeämättä tarkoittaa sitä, miten parhaiten edistän ja palvelen korkeata kirkkoa, miten hyödytän Rooman pyhää istuinta ja laajennan hänen katoolisen valtakuntansa mahtia maailmassa — en saa paeta ristiriitoja, joita siinä sivussa voi sielussani syntyä. Vaan jos pyrkimyksissäni saavutan varmuuden ja voiton, niin onhan se samalla sielunikin rauha ja voitto. Ymmärrätkö: yksityinen onneni ja rauhani saa väistyä korkean kutsumukseni tieltä.

Pietari hymähti ystävällisesti.

— Minä ymmärrän mitä tarkoitat. Kun onnistut suunnitelmissasi ja aseellisissa yrityksissäsi, kun vain laajennat kirkon valtaa ja mahtavuutta, silloin on sielusikin sopusoinnussa — sen täytyy niin olla?

— Niin, juuri niin, mitä muuta minulta vaadit, Pietari? Silloinhan tiedän itseni äitijumalalle otolliseksi. Katso, mitä taisteluillani ja ponnistuksillani jo olen pyhän kirkon aseena ja sen hyväksi saanut aikaan. Pimeimmässä pakanuudessa vaeltanut kansa on nyt kahdessakymmenessä vuodessa taipunut tunnustamaan ristiä ja kirkon valtaa — sellaista alttiutta kirkko minulta vaatii, siten se käskee minun korkeinta palvelemaan — eikö niin?

Taas oli Pietari käynyt vakavakatseiseksi.

— Niin, jos aina voit olla täysin vakuutettu siitä, että noudatat korkeimman tahtoa etkä koskaan omaasi.

Tuomas innostui.

— Minun täytyy olla, muutenhan en voisi toimia mitään. Ja kuinka siunaisi Jumala työni, ell'ei se olisi hänen tahtonsa mukaista. Nyt, katso tuloksia, katso nuorta, kukoistavaa, myötään laajenevaa kirkkoamme…

Innostuksissaan oli piispa noussut vuoteeltaan ja käveli huoneessa edestakaisin. Mutta hänen silmänsä kohtasivat taas Pietarin katseen ja hän pysähtyi ja hänen äänensä vaipui taas hiljaisemmaksi, kun hän jatkoi:

— Itselleni en sitä kunniaksi lue, olenhan vain halpa ase. Mutta itsehän olet vaikuttanut mukana näinä vuosina ja tiedät, millainen kirkon kasvitarha oli tässä jäisessä maassa, kun Rooman isä minut kotimaastani Skotlannista ohjasi Pohjolaan ja vihdoin lähetti minut tänne Suomeen istutuksiaan hoitamaan. Kristinusko oli istutettu tänne, mutta minkä verran se oli juurtunut ja versonut? Olet itse minulle monesti kertonut, kuinka täällä kävi Henrik piispan kuoleman jälkeen. Pakanat olivat kastetut uuteen uskoon, vaan se usko ei heissä kestänyt, miekka herposi hoitajan kädestä, kastetut pesivät pois vesikasteensa, kaatoivat ristit ja kohottivat uuteen kunniaan vanhat uhrikarsikkonsa. Ennen pitkää oli koko taimitarha kuihtunut pois ja sen viimeisiä istutuksia kiskoivat pakanat väkivoimalla irti maasta. Täällä oli silloinkin olevinaan piispoja ja pappeja, vaan mitä he toimittivat? Yhden piispan veivät pakanalliset karjalaiset merirosvot vankina mukaansa ja toisen aikana nuo käännetyt suomalaiset purjehtivat meren yli Ruotsiin, mistä heille uusi oppi oli tuotu, polttivat siellä kylät ja kaupungit, tappoivat Upsalan piispan, tahtoivat kitkeä ristin pois sieltäkin. Sellainen oli Suomen kristitty seurakunta, sellaisessa kunnossa kirkon valta tässä maassa, eikä kukaan enää tahtonut lähteä tänne ristiä saarnaamaan. Silloin valitsi pyhä isä minut, munkin halvoista halvimman, tämän seurakunnan paimeneksi ja käski minun juurruuttaa ristin syvemmälle maahan, käski kääntää koko tämän kansan. Sitä olen nyt koettanut tehdä, se on korkea kutsumukseni ja sitä on menestys siunannut. Sillä missä ovat nyt pakanain uhrilehdot? Kirkkoja niiden tilalla kohoo ja ristejä, joita käännetty kansa nöyränä kumartaa, eikä kukaan enää täällä rannikolla eikä Hämeen kansan joukossa uskalla olla ristinoppia tunnustamatta.

— Se on totta, Tuomas, kukaan ei uskalla, virkkoi Pietari hiljaa huoahtaen. Sinun kätesi on kova, miekkasi terävä.

— Sen täytyy niin olla. Syvältä täytyy miekan purra, ajaakseen pelkoa käännytettyihin.

— Pelkoa, matki Pietari, — pelkoa, vaan ei luottamusta. Tämä kansa ei rakasta sinua enemmän kuin edeltäjiäsikään, eikä levittämääsi uskoa, — sillä miekalla levitetty oppi ei ole rauhan oppia, sitä kansa ehkä pelkää, mutta varmasti se sitä vihaa.

Nyt Tuomas vuorostaan hymähti, varmana, melkein ilkkuvana. Sillä Pietari kosketteli taas tuota samaa kysymystä, josta he niin usein olivat väitelleet ja jossa Tuomas aina oli päässyt voitolle. Hän oli näet päivän selväksi todistanut, että pakotta ei pakanoita koskaan saada ristiin suostumaan ja että hänen edeltäjäinsä puute ja virhe oli ollut juuri se, että heillä ei ollut tarpeellista, pysyvää aseellista voimaa tukemassa käännytystyötään. Hän ei nyt siitä ryhtynyt väittelemäänkään, virkkoi vain varmuudella:

— Tämä kansa ei nyt enää uskalla vihatakaan, se tottelee vain ja taipuu ja tottuu tottelevaisuuteensa, kun sitä näin rautakourilla pidellään. Jyhkeä linnani Räntämäellä ja sen haarniskoihin puetut ratsumiehet tukahduttavat kyllä kaiken vastahakoisuuden, jos sitä jossakin näkyy, ja vihankin, jos sitä rupee kytemään. Miekalla täytyy tie raivata, sitä saat sitten sinä ja harmajat veljemme kulkea ja valloitella vähitellen sydämiä, — sitä vartenhan olemme tämän pienen veljeskunnan perustaneet tänne erämaahan ja kasvattaneet täällä maan omia poikia saarnamiehiksi.

Pietari istui ääneti, tuijottaen lattiaan. Vaan Tuomas tahtoi saada hänet kerrankin oikein vakuutetuksi ja jatkoi senvuoksi vielä:

— Ei, Pietari, elä koeta kylvää epäilystä työhöni, siitä vain heikontuisi tarmoni, ja sitä kirkko tarvitsee. Sillä vastahan olemme alulla. En halveksi sinun osuuttasi tässä käännytystyössä, vaan sen tuloksia emme nyt ehdi ruveta odottamaan; aikamme on lyhyt ja työtä on paljo. Minä kuljen senvuoksi edellä ja raivaan raakaa erämaata, kaadan kasken, jota sinun sitten on viljeltävä, — tule sinä lempeä mies jälestä, kylvövakka käsivarrella, täydennä, syvennä työni.

Ja lauhkeampana kääntyikin nyt pieni, teräväkatseinen mies piispaan päin:

— Niin, tunnenhan jyrkän suunnitelmasi; ja jos et sinä tunnekaan, kuinka vaikeaa on voittaa sydämiä ristin puolelle silloin, kun risti on pystytetty verellä kostutettuun maahan, niin samaahan työmme sittenkin tarkoittaa, — kirkon olkoon kunnia, jos epäilykseni ovat turhat. — Nyt lähdet siis taas pukeutumaan sotisopaan?

Tuomas, joka oli astellut edestakaisin pienen koppinsa permannolla, istahti taas laverilleen ja virkkoi:

— Kevät joutuu, toiminnan aika on jälleen käsissä. Ja nyt on minulla paljon suoritettavana; vanhuus lähestyy, täytyy joutua, muuten se tapaa minut kesken töitteni, kutsumukseni täyttymiseen on vielä paljo matkaa. Kirkon valta on nyt tosin täällä Suomen rannikolla luja ja koko Hämekin sitä jo tottelee, joskin vastahakoisesti. Vaan Karjala, — se tekee työmme täällä aina epävarmaksi, sen levottomat pojat ovat sotaisia ja hurjia. Se on nyt lannistettava sekin, risti on juurrutettava sinne — tämä tehtävä se minua nyt kiirehtii.

Pietari istui ja kuunteli värähtämättömin kasvoin ja virkkoi miltei välinpitämättömästi:

— Laajat ovat hankkeesi, Tuomas.

— Eivät ne saa rajoittua vielä siihenkään, Karjala ei vielä mittaani täytä. Sillä pakanuutta on vielä Karjalankin takana, Rooman kirkolla on siellä pahimmat ja vaarallisimmat vastustajansa, — kauemmin en saa nyt luonanne viipyä. Mutta minä tarvitsen ehkä pian sinutkin ja koko veljeskunnan avukseni muualla kuin täällä — siksi sinut pyysinkin puheilleni. Kiirehdi työtäsi tämän kansan keskuudessa mikäli voit, kylvä mitä ehdit, suuremmat toimet meitä odottavat toisaalla. Me emme saa levätä ennen kuin koko tämä pohjoinen maailma lumisen asutuksensa viimeisiä ääriä myöten on saatu ristiä ja Rooman kirkkoa tunnustamaan.

Tämä tuumien uhitteleva laajuus ei näyttänyt Pietaria miellyttävän. Hän kysyi terävästi:

— Silloinko on vasta kunnianhimosi tyydytetty?

Tuomas hytkähti tuota terävää kysymystä.

— Enhän hae omaa kunniaani, vastasi hän — ainoastaan kirkon kunniaa ja mahtavuutta, sehän minut käskee toimimaan. Rooman isän ja hänen istuimensa hyväksi on kaikki tehtävä, itselleni en pyydä mitään!

Nyt nousi Pietari uunin pankolta, jossa hän liikahtamatta oli istunut, ja vielä entistä syvempi tuli näytti hänen silmissään palavan. Hän astui suoraan Tuomaan eteen, laski molemmat käsivartensa hänen hartioilleen ja katsoi häntä hartaasti, melkein hellästi silmiin.

— Onko se niin, lausui hän verkalleen. — Oletko siitä itse aivan varma?

— Epäiletkö sitäkin, Pietari? kysyi Tuomas loukkautuneena.

Pietari ei vastannut kysymykseen suoraan.

— Sinusta paisuu sitä mahtavampi kirkkoruhtinas, kuta mahtavammaksi kirkon vallan täällä laajennat, virkkoi hän vakavasti. — Sinä hallitset nyt jo valloittamiasi maita ja kansoja itsevaltiaana ruhtinaana, kuuntelematta ketään, tottelematta ketään muuta kuin Rooman paavia; sinä olet yksinvaltias tässä maassa.

— Rooman isän puolesta, ehätti Tuomas vastaamaan. — Se on totta. Ketä muuta minun täällä olisi toteltava?

Pietarin ei tarvinnut laajemmin ruveta selittämään, miten Suomen kirkon asema oli muuttunut ja käynyt aivan itsenäiseksi senjälkeen, kun Tuomas oli piispaksi nimitetty. Hän vain lyhyesti siihen viittasi:

— Eerikki kuningas, hän, joka tänne ensiksi ristinopin toi, hän oli Ruotsin kuningas.

— Niin oli, Ruotsin kuningas. — Vilkastuen puuttui taas Tuomas puheeseen. — Vaan jaksoivatko Eerikin jälkeläiset Ruotsin kuninkaat täällä pysyttää ristinoppia ja Rooman kirkon arvoa? Eivät. Se kukistui, se Eerikin työ, vaan minun ei ole lupa omaa työtäni samoille jälille jättää. Nuo Ruotsin kilpailevat ruhtinaat taistelevat siellä keskenään, vaanien toistensa valtaa ja vuodattaen toistensa verta, — kirkko on heikko ja avuton heidän omassakin valtakunnassaan. Heillä ei ole voimaa eikä halua hoitaa tätä merentakaista kirkon taimitarhaa. Meidän täytyy senvuoksi luoda tänne pysyväisempi, vankempi valta, ja kenenkäpä me sen yliherraksi tunnustaisimme, ellemme Rooman mahtavaa isää. Hänelle minä täällä vallan luon ja hänelle sen myöskin säilytän.

— Ja itse sitä hänen nimessään hallitset?

— Olenhan hänen uskottu aseensa. Jos pyhä isä tahtoisi minua käyttää aseenaan ainoan autuaaksitekevän uskon levittämisessä vaikkapa samalla tavalla kuin piispa Albertia, joka Riiassa perusti ristin puolesta taistelevan veljeskunnan, olen autautuva hänen välikappaleekseen viimeiseen hengenvetooni asti — en saa kieltäytyä mistään! Mutta mitään niin suurta en toki usko voivani toimittaa. Vaan jos sen voisinkin, niin itse tahdon vaipua vähäpätöisyyteeni, olla pelkkä harmaaveli, niinkuin olin ennen piispaksi tulemistani — kunhan vain kirkon valta vahvistuu ja sen kunnia ja mahti ulonnetaan kaikkiin maailman ääriin. Ei, Pietari, en pyydä itselleni palkaksi muuta kuin hamppuköyden, millä vyötän kerjäläisvaippani — kun pyhä neitsyt käskee, sidon sen heti vyölleni ja luovun kaikesta, kaikesta!

Pieni munkki seisoi yhä rotevan piispan edessä pidellen käsiään hänen hartioillaan, jotka, vaikka piispa istui, ulottuivat miltei hänen matalan rintansa kohdalle. Hän oli terävästi ja tutkivasti kuin ankara rippi-isä ainakin, katsonut Tuomaan puhuessa häntä silmiin, oli koettanut tutkia hänen salaisimmat ajatuksensa, tunkeutua hänen sydämensä sisimpään pohjaan. Ja värähtämätöntä vilpittömyyttä ja vakavuutta oli hän luullut lukevansa niistä kasvoista, joita hän näin tähysti. Silloin hänen syvällä kiiluvat silmänsä riemusta kirkastuivat ja ikäänkuin siunaten hän juhlallisesti lausui:

— Siis mene täältä rauhan majasta takaisin maailmaan, riennä suuriin toimiisi ja vie täältä sielussasi sisällinen rauha mukanasi. Tee työtäsi omalla alallasi, koska uskosi ja vakuutuksesi on niin luja, me kiertävinä saarnaajina sitä hiljaisuudessa parsimme, onhan päämäärämme yhteinen. Mutta palatkaamme vaikeilta retkiltämme aina tänne saamaan vahvistusta ja rohkeutta, palaa sinäkin, jos maailmalla rauhasi särkyisi, tänne rukoilemaan Neitsyt Maarialta nöyrää mieltä ja sielullesi eheyttä.

Hento, teräväkatseinen mies kokosi harmajan vaippansa liepeet ja läksi, vielä jäähyväisiksi piispalle päätään nyökäyttäen. Yö olikin jo myöhäiseksi kulunut. Äänetöntä oli kaikki, tyynen talviyön rauha peitti sankan, jylhän metsän ja sen keskessä piiloilevan pienen erakkojen majan.

Rauha, täydellinen rauha, täytti vanhan piispankin mielen hänen istuessaan siinä nyt yksin kovalla laverillaan, yhä vielä äskeisen keskustelun synnyttämän, varman ja sopusointuisen mielialan vallassa. Hän oli nyt valmistanut itsensä, nyt oli toiminta taas alkava. Vuosittain oli hänen tapana tulla paaston aikana muutamiksi viikoiksi vanhaa, rakasta munkkielämää viettämään siihen pieneen luostarintapaiseen laitokseen, jonka hän oli perustanut metsään lähelle Aurajoen suuta. Oli niin virkistävää saada sotamelskeistä ja hallintohuolista syrjässä viettää hetkinen itseään varten, syventyä asioihin, miettiä, lukea rauhassa pyhiä kirjoja ja harjoittaa hartautta, sitten vahvistuneempana ja tarmokkaampana taas töihinsä puuttuakseen. Ja hän tunsikin nyt taas, kun se lepoaika oli mennyt, uutta varmuutta, jäntevyyttä ja turvallisuutta mielessään — hän sitä tarvitsikin, sillä koko hänen tarmoaan nyt kysyttiin.

Kun yö oli kulunut, avasi piispa oven selälleen ja hengitti aamun raikasta ilmaa. Keväinen päivä oli vaiennut, aurinko teki nousuaan, oli aika lähteä taipaleelle, pois lepomajasta taistelevaan maailmaan.

Hän käveli talliin, haki sieltä ratsunsa, satuloi sen ja talutti portille. Vaan hän ei noussut nyt tuon uljaan mustan juoksijansa selkään; halki kinoksien hän verkalleen käveli, taluttaen hevostaan ohjaksista pitkin kuperaa keväistä polkua, jossa jalkaa usein livetti.

Pitkäksi venyi tänään matka metsän halki, jonka korkeiden puiden lomitse aurinko vähitellen nousi paistamaan tielle, huilattuaan ensin ylimmät latvat. Vihdoin harveni metsä, päivän kilo pisti kulkijan silmiin, laaja lumipeittoinen aavikko oli helakan valkoisena edessä. Sen keskitse kaareili joen jääpeitteinen uoma tummahtavana vyönä ja joen toiselta rannalta taas siinsi matalarakennuksinen, harmaja kylä, josta savu aamun tyynessä melkein kohtisuoraan taivasta kohden nousi. Mutta vielä etäämpää, joen suistosta, jossa oli rivittäin tavara-aittoja ja suojuksia virran kummallakin kaltaalla, sieltä näkyi jo tänä aikuisena aamuhetkenä virkeää liikettä ja toimeliaisuutta.

Tuomas pysähtyi tuokioksi sitä katsomaan; se vaikutti vilkastuttavasti hänen mieleensä. Siellä kilkkavat kirveet ja ritisevät sahanterät, kun aluksia korjataan merikuntoon pian alkavaa purjehduskautta varten; toisia, vanhoja, tervataan ja tihennetään, toisia, uusia, telakkapuilla veistetään, — se kajahti miellyttävältä piispan korvaan. Sillä tuollaista toimeliaisuutta hän suosi ja hän ajatteli, että vielä useammat kirveet siellä pian kalskavat, kunhan hänen asiansa sille kannalle ehtivät. Ja hänen sitä ajatellessaan läksi taas veri nopeammin kiertämään suonissa, jäsenet tuntuivat vetreytyvän ja raskas pää keveni ja selkeni. Niin, suuret tehtävät ovat nyt edessä, ajatteli hän, aika kiirehtii, se vaatii häneltä paljo tointa ja tarmoa, — miksi hän vitkastelee? Ja kahta reippaampaa ja joutuisampaa oli nyt hänen kävelynsä, kun hän jälleen rupesi taluttamaan ratsuaan jokiahdetta pitkin.

Hän astui pysähtymättä kylän ohi. Pihalta kuului halkojen hakkuuta, naiset juoksivat siellä puuhissaan tuvan ja ometan väliä ja miehet juottivat kaivolla hevosiaan ajoon lähtiessään. Elämää, työtä! Miksi hän tuhlasikaan aikansa astumiseen! Ketterästi kuin nuorukainen viskautui hän satulaan ja kiinnitti ohjakset tottuneella kädellä. Ja virmasti voimakas ratsu, joka sekin nyt vasta tunsi varsinaisen toimensa alkaneen, läksi kiidättämään tuttua taakkaansa metsän halki ja sitten joen jäätä pitkin. Nyt tunsi ratsastajakin olevansa oikeassa asemassaan; hän hytkyi notkeasti hevosen juoksun mukaan, rinta pullistui, sieramet laajenivat ja jäseniin tuntui tulevan terästä. Hän antoi vankan mustansa valtoineen juosta ja kiiti niin ohi asuttujen ja metsäisten rantojen, jotka kuin vilahdellen sivulle jäivät.

Taas vaihtui uusia kuvia ratsastajan eteen. Siinä oli jyrkällä törmällä korkea rakennus, torni katolla, risti tornin huipussa, — Räntämäen kirkko, jonka hän itse piispanistuimensa viereen oli siihen rakentanut. Sen kupeella olivat rannalla piispan ja tuomioherrain ja kaniikkien asuinrakennukset, — mataloita, pieniä tupia ne olivat, vaan ne herättivät silti hänessä ylpeyttä ja iloa, sillä kristikunnan ahjona ja keskustana tässä kaukaisessa maassa ne siinä olivat, siihen hän oli sijoittanut Suomen kirkon sydämen. — Tuomas ajoi ylös törmälle. Siellä oli kaikki vielä äänetöntä. Piispa itse ei ole kotona, harvoin hän tässä piispantalossa kotona onkaan, linnassa hän asuu, — ja tuomioherrat ja kaniikit, ne laiskurit, ne tietysti tapansa mukaan nukkuvat pitkälle aamuun asti… Ratsastajan kulmakarvat rypistyivät ja hän pidätti hieman hevostaan tuumien poiketa sisään herättämään nukkuvaa tuomiokapituliaan. Vaan taas laski hän ohjakset valloilleen ja karautti ohi kirkon ja pappilan, — ei ollut hänellä nyt aikaa sellaiseen pieneen kotikuriin, suuremmat hankkeet häntä kiirehtivät korkeampiin tehtäviin.

Mutta nyt se jo näkyikin hänen matkansa päämaali tuolta etäältä, siintäen jyhkeänä korkealta kunnaalta, ja hän kiirehti, metsästä esiin ratsastaessaan, yhä heponsa hyvää vauhtia. Yksinäisen, jyrkkärinteisen ja tasalakisen kallion päällä lähellä Aurajoen rantaa oli vankka, harmaakivinen linna, jonka mantereenpuolisesta päästä ylpeänä kohosi paksu, pyöreä torni, näkyen kauas yli metsänkin ja halliten laajalti ympäristöään. Ulommas kallion ympäri oli suurista kivistä rakennettu muuri, jonka päällä vielä oli hirsisalvos; muurin keskessä oleva raskas, hirsistä salvettu portti oli kiinni ja muuria kiertävän kaivoksen yli vievä laskusilta oli pystyyn nostettu. Umpinaiset olivat linnan seinät, jotka kohosivat pystyyn jyrkältä kalliolta, sieltä sisältä ei näkynyt mitään; ainoastaan tornin laella edestakaisin asteleva vartija kuvastui jo kaukaa selvästi kevätaamun kirkasta taivasta vastaan.

Sitä kohden kiirehti yksinäinen ratsastaja ja hänen rintansa paisui ja silmänsä kiilsi sitä lähestyessään. Sillä tämä oli se luja turvapaikka, jonka hän oli rakennuttanut valloittamansa maan ja siihen kylvämänsä uuden uskon selkärangaksi ja josta hän hallitsi alistetun kansan ja kuritti uppiniskaiset pakanat. Sieltä oli hän retkensä ja käännytystyönsä menestyksellä johtanut ja sieltä päin aikoi hän nytkin yhä laajenevat tuumansa toteuttaa.

Huuruava ratsu pysähtyi nostosillan eteen, joka samassa jo vitjoillaan ritisten laskeusikin, tulijan sisään päästä, — vartijat olivat jo etäältä tunteneet tulijan linnan ankaraksi isännäksi. Piispa karautti avatusta portista sisään, viskausi alas satulasta ja heitti hevosensa siihen palvelijain hoidettavaksi. Terävän, tarkastavan katseen loi hän ympärilleen ja kaikki pihalla olijat tervehtivät häntä paljastaen päänsä. Vaan sanaakaan puhumatta nousi Tuomas portaita ylös sisäpihaan ja kiirehti suoraan omaan erikoiseen piispanrakennukseensa. Siellä hän nopeasti kiskoi vyön uumeniltaan, riisui pois karkean, harmajan kauhtanansa, heitti lammasnahkaisen lakkinsa naulaan — sen puvun aika oli nyt ohi. Hän heitti päälleen näädännahkoilla rikkaasti reunustetun, mustan, väljän piispantakkinsa, jonka sametti valahti pehmoisiin, kauniisiin laskoksiin, pujotti kaulaansa paksut vitjat, joista suuri kultaristi riippui, ja sovitti päähänsä korkean, ristiotsaisen, hopealla rikkaasti kirjaillun hiippansa. Mutta jalkoihinsa veti hän leveävartiset, kilisevillä kannuksilla varustetut sotilassaappaat, ja vyölleen, piispanvaippansa alle, vyötti hän raskaan miekan.

Sitä tehdessään hänen pitkä, uljas vartalonsa ikäänkuin vieläkin oikesi ja kasvoi, hänen kasvoilleen levisi itsetietoisen hallitsijan mahtava, juhlallinen ilme ja hänen silmiinsä asettui tottelevaisuutta vaativan käskijän varma katse. Samalla hänen mielensäkin tuntui pukeutuvan uuteen asuun, siihen tuli uutta pontta ja varmuutta. Ja vartalo suorana ja pää pystyssä, ryhdiltään arvokkaana ja kasvoiltaan vakavana, astui hän verkkaisin askelin huoneistaan ulos ja käveli linnan suureen arkitupaan.

(Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)

TUOMAS PIISPA JA HÄMÄLÄISET.

Suuri oli piispanlinnan yhteinen arkitupa: pituutta kymmenen syltä ja leveyttä melkein saman verran. Keskessä oli mahtava kiviuuni, jonka avonaisessa, korkeassa pesässä miehen mittaiset honkapölkyt palaa roihusivat, valaisten tuon väljän, muuten umpinaisen suojan. Tuvan seinämiä kiersi ympäriinsä kiintonaiseksi rakennettu rahi, joka oli tehty kahtia halaistuista jättiläispetäjistä, ja samasta rakennusaineesta veistetty pöytä ulottui tuvan perällä melkein seinästä seinään. Vieri viereensä oli seinäin naulapuille ripustettu aseita, teräsjousia ja leveihin puuhuotriin pistettyjä miekkoja, keihäitä ja viiniä, kypäriä ja kilpiä. Satuloita ja ratsusaappaita oli penkkien alla ja pitkin lattioita, ja niitä siellä toiset miehistä korjailivat ja voitelivat, toisten hioessa aseitaan ja solkivöitään kiillottaessa. Sotaista joukkoa kuhisi joka kolkassa. Toiset, retkiltä palanneet miehet, nukkuivat raskaasti kuorsaten pitkin raheja, toiset taas sonnustausivat retkille lähtemään. Äänekästä surinaa ja raskaiden askelten astuntaa kaikui lakkaamatta tuossa suuressa tuvassa, ja miesten puheihin ja huutoihin sekausi naisten kimeämpi ääni, kun he siellä karsinassa taikinaa alustivat ja olutta panivat ja hoitivat liedellä suuressa padassa kiehuvaa aamukeittoa tai sulloivat evästä suuriin kontteihin.

Mutta äkkiä vaikeni hälinä ja huuto tuvassa, kun piispan pitkä vartalo ilmestyi ovelle ja hänen hiippansa hopea ja ristinsä kulta välähtivät pystyvalkean hohteessa. Naiset vetäytyivät uunin luo ääneti askaroimaan ja miehet antoivat työaseensa levätä ja tervehtivät kunnioittaen isäntäänsä. Mutta pöydän takaa nousi haarniskaan puettu, roteva soturi, joka oli pöydälle laskenut raskaan, sulkaniekan kypäränsä ja jonka hikisessä tukassa vielä oli sen jäliltä syvä vako, nousi ja astui kannusten kalistessa piispaa vastaan ja tervehti häntä tuttavallisesti ja iloisesti, niin että sydämellinen hymy kirkasti hänen ruskeat, arpiset kasvonsa.

Tuomas oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja loi pikaisen katseen ympärilleen. Hän teki tupaan astuttuaan heti saman havainnon, minkä hän jo pihalla yhdellä silmäyksellä oli tehnyt. Siellä olivat toiset juottaneet hikisiä ratsujaan ja toiset satuloineet tallista vasta talutettuja kiiltokarvoja; täällä nyt toiset riisuivat märkiä vaatteitaan orsille kuivamaan ja toiset pukeusivat sotatamineihinsa. Jotakin harvinaisempaa ja tärkeämpää oli tapahtunut, sen hän heti älysi. Ja senvuoksi hän kohta, muitta tervehdyksittä, kysyi vastaansa astuvalta haarniskoidulta mieheltä:

— No, Belgerd, mitä on tapahtunut?

— Paljo, Tuomas, vastasi soturi kaikuvalla äänellä. — Hämäläiset ovat taas nousseet aseisiin.

Tuomas kohautti hieman hartioitaan ja istahti tyynesti rahille.

— Mutta sehän toki ei ole mitään harvinaista, ne nousevat ja kukistuvat vähä väliä. Oletteko jo riistäneet heiltä aseet?

— Kapinaa kestää vielä ja se on tällä kertaa tavallista vaarallisempaa laatua, vastasi soturi varsin vakavana. — Hämäläiset ovat nyt aivan miehissä liikkeellä, mutta he eivät kapinoi edes yksin, karjalaisia on niissä mukana lukuisat parvet, jotka ovat meidän rintamaillemme hyökänneet.

Tämä tieto sai Tuomaan vilkastumaan.

— Vai karjalaisia, oletko siitä varma?

— Ei ole siitä epäilystä. Noita pitkiä, valkomekkoisia suksimiehiä on retkeillyt täällä rannikolla asti ja retkeilee yhä, olemme heidät hyvinkin tunteneet.

Levollisena, joskin vakavana ja miettiväisenä, kuunteli Tuomas näitä hänen poissaolonsa aikana sattuneita tapauksia. Hänen kasvojensa ilmeestä ei saattanut huomata, että nuo uutiset puhjenneesta vaarallisesta kapinasta olisivat häntä huolettaneet taikka suututtaneet, päinvastoin vilahti toisinaan melkein kuin jonkinlaisia tyytyväisyyden väreitä hänen silmissään. Roteva soturi, joka näitä kertoi ja joka ei suinkaan aristellut kahakoita eikä partioretkiä, katseli ihmetellen tuota piispan tyyneyttä; se häntä melkein loukkasi ja senvuoksi hän, tuokion vaiti oltuaan, lisäsi:

— Viimeksi tänään palasin miesjoukon kanssa kapinoitsijoita ahdistamasta. Ne miehet eivät ole tottumattomia pikkukahakoihin, he voivat todistaa, mitä laatua tämä kapina on.

Silloin Tuomas äkkiä tempausi irti mietteistään, hymähti ystävällisemmin ja virkkoi:

— Uskon sinua täydelleen, Belgerd. Vai uskaltaa Häme vieläkin kerran nostaa päätään! Kerrohan lähemmin, miten kapina alkoi ja miten sitä on jatkunut.

Belgerd, linnanvanhin, joka oli piispan aseellisen väen päällikkö ja hänen linnansa hoitaja, kuvasi nyt lyhyin, reippain piirtein, miten linnaan ensiksi rupesi kuulumaan hätääntyneitä viestejä Hämeestä. Sinne lähetettyjä verottajia ja saarnamiehiä, jotka olivat suksilla paenneet aseihin nousseiden käsistä, saapui henkensä hädässä sisämaasta ja he kertoivat kaikki, että hämäläiset koko laajalla asuma-alueellaan olivat yhteen aikaan ja yhtäkkiä hyökänneet kaikkien heidän kyliinsä asettuneiden vieraiden kimppuun, kurikoineet kuoliaiksi toisia ja toisia upottaneet avantoihin, — säälittä ja armotta, kenen vain olivat käsiinsä saaneet. He olivat pakanuuteensa luopuneet ja hurjistuneina olivat he silponeet pappeja ja käärineet heitä olkiin ja sytyttäneet nämä elävät lyhteet palamaan ja ilkkuneet rovioiden ympärillä. Kasteessaan pysyneiden naapuriensa pirtteihin tunkeutuen kaatoivat hurjat joukot talon harjalle pystytetyt ristit ja silloin useimmat kastetut heitä mielisuosiolla seurasivat vanhoihin pyhiin lehtoihin, joissa he kohta uhrasivat pakanallisille hengille, siten rististä luopuen; ja he huuhtoivat pyhillä lähteillään kasteensa pois ja yhtyivät aseellisiin joukkoihin. Vaan jos ken kastetuista ei sitä tahtonut tehdä, niin hänet pakotettiin juoksemaan uhripuiden ympärillä, kunnes hän väsymyksestä hengetönnä vaipui maahan. Ja kristittyjen kastettuja lapsia he ryöstivät näiden kotoa ja veivät velhojensa noiduttaviksi. Yleensä he tällä kertaa esiintyivät tavattomalla vimmalla, ikäänkuin äärimmilleen ponnistaen voimansa ja vihansa, vapautuakseen ristin ikeestä. Kaikki Hämeen asekuntoiset miehet kokoontuivat sitten sotaisiin partiojoukkoihin ja he kutsuivat karjalaisia suksimiehiä avukseen. Ja kotikylänsä ensiksi kristityistä puhdistettuaan lähtivät he hiihtämään rannikolle päin, polttaen ja ryöstäen jokaisen talon, jonka harjalla he ristinmerkin tunsivat. Ja monet rannikollakin luopuivat kasteestaan ja uhrasivat pakanain seurassa vanhoissa karsikoissaan; toiset sen tekivät pelosta ja pakosta, toiset halulla ja ilolla.

Aina vain hievahtamattomin kasvoin kuunteli piispa tätä kertomusta. Linnanpäällikön vaiettua virkkoi hän kuin itsekseen:

— Niinpä niin, ne karjalaiset tekevät työmme täällä aina epävarmaksi. Ja karjalaisten takana on taas muita.

Käännähtäen Belgerdin puoleen kysyi hän sitten äkkiä:

— Entä te, minkä teitte kapinoiville hämäläisille?

— Minä lähdin tietysti ratsuväen kanssa heti heitä vastaan, hain heitä mistä luulin löytäväni. Vaan sepä tässä taistelussa onkin kirottua: ota kiinni kärppä kiven kolosta! He retkeilivät pienissä parvissa, hiihtivät milloin edessämme ja milloin takanamme; toisia heistä tunkeutui pohjoiseen, Ulvilaan saakka, toisia kierteli etelämpää rannikolle. Muutamia parvia ajoin takaisin, vaan minun täytyi palata tänne linnaan, kun sain viestejä, että toiset sillaikaa jo sitä uhkailivat.

— Tätäkö linnaa — oletko päästäsi vialla?

— Tästä ovat pakanat hiihtäneet parin neljänneksen päässä, ja kirkolle lahjoitetuista kartanoista ovat he karjan ryöstäneet.

Jo näytti piispakin suutahtavan tuota kuullessaan ja hiukan kärsimättömästi hän virkahti:

— Entä sitten?

— Senjälkeen olemme joka päivä pienemmillä partiojoukoilla ajaneet kapinoitsijoita takaa, vaan väkemme uupuu, se ei riitä, en tiedä, miten saamme tämän kapinan kukistetuksi.

Mutta piispa hymähti puolittain pilkallisesti ja taputti haarniskoitua ystäväänsä olalle:

— Niin vähiin ei toki voimamme uupune, sinä vanha sotakarhu! Kapina on tietysti tyyten tukahdutettava — eihän me ennenkään kahakoita kartettu.

Puna nousi soturin poskille ja miekka helähti, kun hän sen kahvaan tarttui.

— En karta kahakoita, kun vaan saisin avoimessa ottelussa tapella. Mutta metsää myöten hiipivää vihollista vastaan, jota en saa käsiini, on tukalaa taistella. Ja pahinta kaikesta on se, ettei tiedä, missä kaikkialla vihollisia on.

— Mitä tarkoitat?

— Tämä kristitty rannikon kansa näyttää salaa suosivan vihollista, se auttaa sitä, missä uskaltaa ja voi — tähän kristittyyn seurakuntaan ei ole paljo luottamista…

Tuomas nousi ja katkasi kädenliikkeellä linnanvanhimman kuvauksen. Tuo viittaus linnan lähimmän väestön epäluotettavaisuudesta tuntui hänestä moitteelta häntä itseään vastaan: hän ei muka ollut juurruttanut ristin oppia siihen kyllin syvälle. Tuota valitusta hän ei tahtonut kuulla — kansa pysyi kyllä tottelevaisena, kunhan sitä tarpeellisessa kurissa pidettiin. Hän astui pari kierrosta hyvin kiihkeänä lattian poikki, pysähtyi sitten Belgerdin eteen ja virkkoi vihaisella äänellä:

— Te olette väärästä päästä käyneet tätä kapinaa kukistamaan, liian lempeästi, liian pehmeästi, siinä koko vika. Teidän ei pidä lähteä vihollista metsistä hakemaan, vaan heidän omista kylistään ja kodeistaan. Siellä talot tuleen ja uppiniskaiset seipääseen! — ei saa säästää ketään, joka ei kohta taivu ristiä kumartamaan. Silloin kyllä palaavat miehet partioista — se keino tepsii, — ankaruus, julmuus on ainoa, joka heihin pystyy, mutta se pystyykin varmasti.

Tuvassa olevat miehet kuuntelivat ääneti piispan nuhteita — he eivät mielestään olleet niitä ansainneet. Vaan Tuomas oli nyt innostunut ja suuttunut, ja hän kysäsi terävästi:

— Oletteko saaneet vankeja?

— Eilen toivat ratsumiehet kymmenkunnan pakanaa mukanaan, vastasi linnanvanhin.

— Hyvä. Kun nyt lähdette liikkeelle, otatte vangit mukaan. Ja ensi paikassa, missä pakanoita tapaatte, teette vangeista lopun…

Tuomas teki kädellään leikkaavan liikkeen ja vaikeni hetkeksi ikäänkuin hengähtämään — hän huomasi, että miehet eivät häntä täydellisesti hyväksyneet. Ja selittääkseen tarkoituksensa jatkoi hän rauhallisemmin:

— Kapina on kukistettava, meidän on osoitettava luopioille rankaisevaa voimaamme, heidän täytyy meitä pelätä. Meidät on asetettu tänne pyhän kirkon rajavartioina taivuttamaan kaikki kansa ristin oppiin, ja ankaruudella ja pakolla kukistamaan ja masentamaan kaikki, jotka yrittävät siitä luopua. Siksipä, jos täällä rannikollakin joku kastetuista luopuu uskostaan taikka salaakaan juonittelee pakanain liitossa, on hän otettava kiinni ja tuotava tänne linnaan, jossa Tapani hänestä kyllä huolen pitää, — he tietävät jo, mitä se komento merkitsee!

Taas oli piispa kiihtynyt puhumaan jyrisevällä äänellä, niin että suuri pirtti kajahti. Ja hän lausui lopuksi:

— Me emme saa olla pehmeitä, silloin kyllä voimamme riittää — ymmärrättekö? — Jää sinä, Belgerd, tällä kertaa kotiin linnaa vartioimaan — minä lähden miesten kanssa hämäläisiä vastaan. Tahdon itse tavata kapinoitsijat.

Linnanvanhin hämmästyi ja kysyi:

— Nytkö heti?

— Mitäpä sillä on väliä; tapaamme kapinoitsijat sitä pikemmin. Väleen vain ratsaille, miehet!

Pian järjestyi linnanpihalle puolensataa haarniskoitua huovia ja Tuomas ratsasti riviltä riville, tarkastaen joukkonsa. Siinä oli väkeä kaikenlaista kansallisuutta, ruotsalaisia, saksalaisia, suomalaisia sekasin — ne oli Tuomas kaikista ilmansuunnista linnueeseensa palkannut, valinnut vain parhaita sotureita. Heitä ei yhdistänyt toisiinsa muu kuin yhteinen kunnioitus ja rakkaus isäntäänsä, voimakasta sotilaspiispaa, ja hänen linnanvanhintaan kohtaan. Mutta mielihyvällä Tuomas tuota joukkoaan katseli, se oli kelpo väkeä, siinä vallitsi luja kuri ja hyvä järjestys ja jokainen totteli sokeasti ja empimättä päällikkönsä käskyä. Kilpaillen siitä, ken mukaan pääsisi, kiirehtivät miehet nytkin öiselle retkelle, iloisina saadessaan seurata tuota voimakasta johtajaansa, joka kookkaana siinä istui, piispan viitassa, mutta soturin miekka vyöllään, rotevan ratsunsa selässä.

— Portti auki! komensi Tuomas ja ratsasti joukkonsa etunenässä ulos aavikolle, kääntäen hevosensa sisämaahan vievälle tielle.

* * * * *

Monta retkeä tekivät Tuomas piispa ja hänen miehensä tänä kevännä ja kesänä hämäläisten maahan ja vähitellen he siten taas kukistivat talvella nousseen kapinan ja masensivat vapauteensa pyrkivän kansan. Karjalan nuoret miehet, joille retki rannikolle oli ollut seikkailua ja saaliinpyyntiä, ne hiihtivät jo kevään viimeisellä suksikelillä takaisin metsien taakse omille rannoilleen, kun näkivät vastarinnan voimistuvan. He veivät laukuissaan tuliaisina vaimoilleen ryöstettyjä hopeoita ja vaatteita ja olivat satoonsa tyytyväiset, ja jättivät hämäläiset yksin kestämään huovien hyökkäyksiä ja kärsimään kapinansa seurauksia. Hämäläisten partiojoukot hajaantuivat vihollista väistäen eri tahoille ja kaksin ja kolmin palasivat vihdoin miehet kevätkesällä soitten ja kankaitten yli kotikyliinsä, hakien asuntojaan kotijärviensä liepeiltä. Mutta mustuneita raunioita ja tallattuja halmeita löysivät useimmat entisten talojensa paikoilta ja eläviä he eivät löytäneet muita kuin raunioilla ulvovat koiransa. Vasta myöhemmin heidän henkiin jääneet omaisensa vähitellen ja arkaillen piilopirteistään entisille asumuksilleen palailivat ja rupesivat uusia talonkehiä rakentamaan.

Kristinuskon levittäjän kostava koura oli kapinoivain ja rististä luopuneiden hämäläisten kylissä käynyt, kirkon soturit olivat piispansa johdolla ankarasti rangaisseet heidän vapaudenhalunsa. Ja vielä pitkin kesää retkeilivät linnan huovit hämäläisten kylissä, pitäen tutkimuksia ja käräjiä, rangaisten aseihin tarttuneita, eikä heidän tuomiostaan kukaan vähemmällä päässyt, kuin että vannoi ristiä uskollisesti puolustavansa ja sille uppiniskaisen selkänsä koukisti.

Kapina oli siten kukistettu. Ei kukaan enää linnan ratsumiehiä vastaan asettaan ojentanut, kun Tuomas piispa sydänkesällä vielä itse suuren seurueen, pappien ja sotaväen, kanssa teki retken voitettujen hämäläisten kyliin, vahvistaakseen voittonsa, pystyttääkseen entiselleen kaadetut ristit ja ajaakseen kunnioitusta ja pelkoa tuohon sitkeästi alistuvaan heimoon. Hämäläiset notkistivat taas kerran polvensa ristin ja sen voittoisan edustajan edessä ja kuuntelivat nöyrinä niitä määräyksiä, joita heille annettiin.

* * * * *

Oli lämpöinen, tuuleton kesäilta. Tuomas piispa oli seurueineen kiertomatkallaan Hämeessä pysähtynyt suuren järven rannalle, korkealle törmälle, pystyttänyt telttansa siihen ja lepäillyt siinä muutamia päiviä. Hän oli kutsuttanut kaikki seudun asukkaat kokoon ja antanut heidän siihen törmän laelle korkean kuusikon rintaan rakentaa pienen puukirkon, jonka harjalle nyt äsken mahtava hirsiristi oli pystytetty. Tottelevaisina olivat asukkaat saapuneet tähän pakolliseen työhön. Järven rannalla oli Tuomas antanut pappiensa kastaa sekä pakanat että kasteestaan luopuneet ja vasta valmistuneessa kirkossa oli hän senjälkeen itse pitänyt juhlallisen jumalanpalveluksen ja puhunut hämäläisille ankaroita varoituksen sanoja, peljättäen heitä vielä kovemmalla kurituksella, jos he vielä kerran rististä luopuisivat. Nöyrtyneinä, masennettuina seisoivat nyt hämäläiset aseettomina alempana törmän rinteellä yhdessä ryhmässä, mutta linnan ratsumiehet olivat asettuneet ylemmäs rinteelle, josta he voitettuja pilkkasivat ja nauroivat. Vaan Tuomas itse seisoi seurueensa keskellä törmän laella, katsellen noita voitettuja laumoja, jotka siinä paljain päin kasteen jäleltä kuivailivat tuuheita tukkiaan ja loivat arkoja silmäyksiä hänen aseelliseen väkeensä.

Hänen piti tänään lähteä seurueineen paluumatkalle kotiin ja tässä rannalla oli hän tahtonut jättää vielä viimeisen pysyvän muiston vallastaan kastettujen mieliin. Tuomas tunsi mielensä rauhalliseksi ja varmaksi; lujalla tarmollaan oli hän taas kukistanut tämän kapinan, joka oli ollut muita vaarallisempi ja vaikeampi, — tuossa oli voitettu kansa hänen edessään. Muut olivat epäilleet, hän ei ollut empinyt.

Seurasihan menestys hänen retkiään ja yrityksiään silloinkin, kun kaikki näytti toivottomalta; hänen tuli vain aina luottaa omaan lujaan tahtoonsa ja toimia sen mukaan, — onni astui hänen jälkiään. Miksi hän siis väliin itsekin epäili, miksi oli hän vieläkin heikko?

Taas rehahti pilkkanauru törmällä istuvain huovien joukosta — joku oli siellä keksinyt uuden ivanimen voitetuille — ja alempana seisovat hämäläiset painautuivat yhä enemmän yhteen veden ääreen, niinkuin arat, säikähtyneet lampaat. Vaan Tuomas kääntyi vieressään seisovan linnanvanhimman puoleen ja virkkoi:

— No, Belgerd, sinähän pelkäsit, että me olisimme liian vähäväkisiä tätä kapinaa kukistamaan. Onko nyt enää koko Hämeen maassa yhtään miestä, jonka tekisi mieli jännittää joustaan kirkon soturia tai pappia vastaan?

— Ei ole tällä hetkellä, — vastasi haarniskoittu soturi, — ja kenties ei ole muutamaan vuoteenkaan vielä. Kapina on nyt lopussa. Vaan siltä en usko, että noiden märkätukkaisten mekkomiesten mielissä liikkuu pelkkää katumusta ja nöyryyttä, ainakaan he eivät tunne kiitollisuutta mielissään meitä kohtaan siitä tavasta, jolla he taas ovat kirkon helmaan saatetut.

Piispa naurahti.

— Ehkä eivät tunne, mutta he kumartavat ristiä ja se on pääasia. — Vaan Tuomaan piirteet jäykistyivät taas ja hän lisäsi: — Niin, en usko minäkään, että me vielä mitään pysyväistä olemme luoneet. Hämäläisillä on liian levottomia naapureita, pysyäkseen kauan uskollisina.

Linnanvanhin vilkastui.

— Se on totta. Meidän olisi ulonnettava retkemme Karjalan heimoihin saakka ja saatava ne yhtä taipuvaisiksi. Mutta siihen ei riitä väkemme, — olin oikeassa sittenkin, me olemme liian vähäväkiset.

Piispa ei vastannut siihen mitään. Hän katseli miettiväisenä kauas tuon tyyneen, kirkkaan selän yli noita autioita, kallioisia, metsäisiä rantoja, joissa asutuksen jälkiäkään ei näkynyt, — harvassa lymyilivät talot lahtien pohjukoissa, — ja noita jyrkkiä vuorenharjanteita, joita siinti toinen toisensa takaa, — se oli autiota, köyhää, karua maailmaa. Jossakin kaukana, noiden äärettömäin, tiettömäin erämaiden takana, siellä missä lienevätkään karjalaisten yhtä autiot rannat, yhtä harvat ja vaivaiset kylät, — oli oikeastaan toivotonta tällaisia seutuja vuosi vuoden perästä valloitella. Mutta Tuomaan tähystävä katse liiti vieläkin kauemmas: näiden erämaiden takana on sittenkin vielä toisia maita, toinen asutus, suurempi, rikkaampi, ja sinne kaukaisuuteen hänen mielensä paloi, siellä olisi hän tahtonut voittaa suurempia voittoja ja masentaa mahtavampia kansoja.

Kun piispa pysyi ääneti, jatkoi Belgerd tuokion kuluttua:

— Mutta jotakin me toki voisimme tehdä näiden seutujen säilyttämiseksi ja rauhoittamiseksi ja noiden alituisten kapinain asettamiseksi; ja se meidän olisi tehtävä, jos mieli valtamme täällä pysyväiseksi jäädä.

Tuomas käännähti vilkkaasti sodanpäämiehen puoleen. Olisikohan hänessä nyt herännyt sama ajatus, joka Tuomaan mielessä jo niin kauan oli kytenyt ja välttämättömyydeksi kypsynyt? Hän virkkoi:

— Jotakin — nimittäin mitä?

— Olisi jätettävä tänne varustusväkeä, tietysti, aseellinen joukko pitämään hämäläisiä kurissa, muuten he taas pian pesevät kasteveden pois päälaeltaan. Tänne on törmälle kirkko rakennettu; olisi pantava hämäläiset työhön, rakentamaan tuohon viereen linnoituksen, jossa meillä olisi vahva partiopaikka ja joka aina ylläpitäisi tarpeellista pelkoa ja kuria ympäristössään.

Pettyneenä oli Tuomas taas kääntynyt järvelle katselemaan ja hän kuunteli tuota ehdotusta varsin välinpitämättömänä. Uusi ei näyttänyt hänelle tuokaan ajatus olevan, hän oli sitä aikoinaan paljokin miettinyt, vaan hän oli sen hylännyt. Lyhyesti hän vastasi:

— Se on tarpeetonta.

— Tarpeetonta — miten niin, jos meiltä vain väkeä riittäisi? kysyi Belgerd kummissaan.

Tuomas käveli muutaman askeleen etemmäs törmälle, vähän syrjään muista, istahti kivelle ja viittasi linnanvanhimman luokseen.

— Tarpeetonta siksi, että meillä ei ole syytä hukata miehiämme ja voimiamme näiden laajojen erämaiden puolustamiseen taikka linnoittamiseen, nämä metsäläiset me kyllä saamme sekä rauhallisiksi että uskollisiksi toisellakin, paljoa mukavammalla tavalla. Tämä Hämeen kukistaminen, niin työlästä kuin se on ollutkin, on meille oikeastaan hyödytöntä ajanviettoa muita suurempia hankkeita valmistaessamme. Me voisimme sen huoletta jättää sikseen, ja kunhan saamme tähän väestöön sen verran kammoa isketyksi, että veroittajamme ja saarnamiehemme voivat täällä vaaratta kulkea, niin on kaikki hyvä. Tämänkesäiseen retkeemme voimme siten olla täysin tyytyväisiä, tarkoituksemme olemme sillä nyt saavuttaneet ja kaikin voimme huoletta palata kotiin.

Linnanvanhin, piispan uskottu mies ja vilpitön ystävä, ei voinut tätä kantaa hyväksyä, hän ei sitä ymmärtänyt, hän pudisteli epäilevästi päätään. Tiesihän hän kyllä yhtä ja toista piispan laajemmista tuumista, hänen aikeestaan saada suuri ristiretki toimeen, mutta sitä hän ei käsittänyt, että Tuomas tähän retkeen kaiken toivonsa rakensi. Hämeen rauhoitus oli hänestä kaikissa tapauksissa ensiksi suoritettava, kukistettakoon sitten Karjala, jos siihen riittävästi ristilaumoja saadaan kokoon. Mutta hänen noita epäillen miettiessä, jatkoi Tuomas:

— Elkäämme hätäilkö, elkäämme kiirehtikö tapausten edelle; me tarvitsemme pian kaiken väkemme ja kaiken huomiomme toisilla tahoilla — odottakaamme!

Belgerd luuli ymmärtävänsä.

— Mutta joskin saadaan ristiretki toimeen Karjalaan, olisihan valmis varustusväki Hämeessä silti tarpeen.

Tuomas istui ääneti hetkisen, punniten mielessään, olisiko hänen uskotulle taistelutoverilleen tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin ilmaistava aikeitaan. Näihin asti oli hän pitänyt nuo laajat suunnitelmansa visusti omana salaisuutenaan ja niin hän aikoi ne pitää edelleenkin. Mutta valaistakseen vanhalle ystävälleen puheitaan, tahtoi hän toki hiukan opastaa häntä tolalle. Hän lausui harvakseen:

— Emmehän saa ajatella ainoastaan näitä hämäläisiä, emme myöskään ainoastaan karjalaisia, — jos heidät voitammekin, emme ole vielä kaadettavamme puun juuria tavanneet. Ellemme iske juurta poikki, kasvaa siitä aina uusia kapinan vesoja, myötään uusia vaaroja kirkolle. Tiennethän, mikä voima siellä karjalaisten ja hämäläisten takana lietsoo vihaa kirkkoamme vastaan.

Uusia näköpiirejä välähti yhtäkkiä soturin mieleen, hän rupesi aavistamaan piispan aikeita. Vaan hän ei vielä voinut uskoa aavistustensa osuneen oikeaan, niin arveluttavilta tuntuivat hänestä sellaiset tuumat. Ja vitkastellen hän virkkoi:

— Minä luulin ristiretken tarkoittavan pakanoita eikä kristittyjä…

— Kirkon vihollisia yleensä se tarkoittaa, emme tarvitse, emme voi niitä etukäteen erikseen nimitellä. Vaan isku on suunnattava siihen, mistä se parhaiten tepsii, meidän on puristettava kaikki nämä suomalaiset pakanaheimot valtamme väliin, saarrettava ne joka taholta ja liitettävä Rooman kirkkoon niin, ett'eivät ne vaikutuksestamme mihinkään pääse. Kun sen teemme, silloin on Häme rauhallinen ja Karjalan käännyttämiseen tarvitsemme ainoastaan viisikymmentä huovia ja kymmenen pappia. Jumala on meille valinnut otollisen hetken ja meidän on sitä käytettävä hänen valtansa vahvistamiseksi maan päällä.

Linnanvanhin huomasi aavistuksensa tosiksi ja hän arvosteli nyt hiljaa mielessään noiden hänelle uusien, avarain tuumain toteuttamisen mahdollisuutta, aina sekaan pudistellen päätään. Tuomaskin istui ääneti, mutta hänen ajatuksensa kehittivät ja vatvoivat yhä uudelleen tuota suunnitelmaa, jonka hän jo niin usein oli selväksi rakentanut. Hän oli tiedustelijainsa ja muiden kulkijain kautta tarkoin seurannut ajan merkkejä ja tunsi senvuoksi hyvin, kuinka ahtaalla ja heikkona ja palasiin pilkottuna oli se valta tuolla kaukaisessa idässä karjalaisten takana, johon hän aikoi iskunsa tähdätä, kuinka mongoolien hurja sotilaskansa piti varjaagien suurta valtakuntaa raskaissa kahleissa. Vielä rehenteli Suuri Novgorod vanhan mahtinsa varassa ja sen ruhtinaat pelkäsivät ja vaanivat Rooman kirkon kasvavaa valtaa ja sen nuoret miehet tekivät vieläkin usein hyökkäyksiä sen rajaseutuja vastaan, yllyttäen liittolaisinaan olevia pakanoita, virolaisia ja karjalaisia, paavin käännyttäjäin kimppuun. Siten olivat kalparitarit Virossa pakanoita vastaan taistellessaan aina samalla saaneet taistella novgorodilaisia vastaan ja Karjalassa olisi esillä sama peli, sen tiesi Tuomas. Mutta nyt tarvittiin vain voimakas sysäys lännestä päin itse tuota idästä uhkaavaa valtaa vastaan, — se oli riittävä masentamaan sen mahdin ja lopettamaan sen vaikutuksen pakanain joukossa. Se sysäys oli nyt annettava. Ja sitten… niin, sitten olisi paljo tehtävätä, — kunhan vain nyt saisi jalansijan toiminnalleen.

Belgerd pysyi ääneti, hän ei tietysti ollut voinut seurata Tuomaan ajatuksenjuoksua. Mutta hän näki, mikä kiivas tuli taas oli syttynyt piispan silmissä ja tiesi, ett'ei maksanut vaivaa koettaakaan sitä tulta sammutella. Eikä hän tahtonutkaan sitä sammuttaa. Hän oli jo niin usein nähnyt piispan ryhtyvän rohkeihin tekoihin ja innostuksellaan ja tarmollaan niitä ajavan — hänen oli itsensä aina lopuksi täytynyt innostua mukaan ja piispan miekkana toteuttaa hänen hankkeensa. Nyt hän ymmärsi, miksi Tuomas piti Hämeen kukistamista toisarvoisena ja miksi hän lykkäsi Karjalan valloituksen tuonnemmaksi. Ja vaikka häntä vielä pyörrytti piispan aikeiden avaruus, oli hän tottunut hänen tarmokkaaseen tahtoonsa alistumaan.

Vaan Tuomas nousi pystöön, viittasi innostuneena kaukaiseen avaruuteen ja puhui kaikkien kuultavasti:

— Meidän on perustettava tänne suuri, voimakas kirkollinen valtakunta, johon kuuluvat hämäläiset, karjalaiset, inkerikot ja lappalaiset ja minkä nimellisiä nuo kansat lienevätkään, kaikki ne ovat koottavat ja sulatettavat yhteen ja sen uuden vallan vastustajat ovat lyötävät maahan, sillä se on oleva ristin valta!

Pappeja ja sotureita oli kerääntynyt piispan ympärille hänen näin huudahtaessaan. Heille nyt Tuomas virkkoi:

— Mutta kiirehtikäämme siihen työhömme valmistautumaan, täällä on jo kaikki valmista.

Hän oli käynyt malttamattomaksi, hän ikävöi jo noihin laajempiin toimiinsa. Siksi käski hän seurueensa heti hankkiutumaan paluumatkalle. Kiireesti koottiin ja sälytettiin tavarat kuormahevosten selkään, ratsuja talutettiin esiin ja soturit ja papit nousivat satulaan. Tuomas ajoi vielä kierroksen rantaäyrästä pitkin, jossa yhteen sulloutuneet hämäläiset ääneti katsellen seisoivat, ja kehoitti heitä vielä viimeisen kerran uskollisuuteen, muuten oli ristin voima heidät musertava ja polttava.

— Sillä risti voittaa aina! huudahti hän.

Ällistyneinä ja äänettöminä jäivät hämäläiset rantaäyräälle katsomaan, kuinka tuo loistava seurue verkalleen lähti solumaan törmältä länteen päin metsänrintaa kohden ja vähitellen sinne painautui ja hupeni. He olivat aivan typerryksissään näistä viimeisistä tapauksista, heitä oli ajettu kokoon kuin karjaa, heitä oli pantu työhön, heitä oli kastettu ja koko ajan olivat he saaneet tuntea tuon merkillisen ristinvallan heltymätöntä kovuutta. Heidän yrityksensä vapautua sen painosta oli taas mennyt mitättömiin, kahta raskaammin oli rankaiseva ies heidän päälleen laskettu, eivätkä nämä verilöylystä henkiin jääneet tähteet tienneet, mikä kohtalo heitä odotti. Nyt hupeni vieras lauma heidän törmältään — he sitä tuskin uskalsivat uskoa. He nousivat ylemmäs törmälle, paremmin nähdäkseen kurittajain todellakin poistuvan ja seisoivat siinä ääneti, vuoroin katsellen tuonne metsän rintaan, jonne ratsastajat olivat painuneet, vuoroin ristiharjaista kirkkoa, jonka he olivat jälkeensä jättäneet, eivätkä he oikein tienneet, olivatko he nyt vapaita vai orjia. Mutta he hengittivät kumminkin jo vapaammin, valloittaja poistui todellakin — mitäs kirkosta, jonka se törmälle jätti. Vaan heidän ei kumminkaan tehnyt mieli ruveta sitäkään alas repimään, sen harjalla rehenteli risti, tuo vaarallinen merkki, joka heille niin paljo kärsimystä oli tuottanut, — siihen valtakunta, johon kuuluvat hämäläiset, karjalaiset, inkerikot ja lappalaiset ja minkä nimellisiä nuo kansat lienevätkään, kaikki ne ovat koottavat ja sulatettavat yhteen ja sen uuden vallan vastustajat ovat lyötävät maahan, sillä se on oleva ristin valta!

Pappeja ja sotureita oli kerääntynyt piispan ympärille hänen näin huudahtaessaan. Heille nyt Tuomas virkkoi:

— Mutta kiirehtikäämme siihen työhömme valmistautumaan, täällä on jo kaikki valmista.

Hän oli käynyt malttamattomaksi, hän ikävöi jo noihin laajempiin toimiinsa. Siksi käski hän seurueensa heti hankkiutumaan paluumatkalle. Kiireesti koottiin ja sälytettiin tavarat kuormahevosten selkään, ratsuja talutettiin esiin ja soturit ja papit nousivat satulaan. Tuomas ajoi vielä kierroksen rantaäyrästä pitkin, jossa yhteen sulloutuneet hämäläiset ääneti katsellen seisoivat, ja kehoitti heitä vielä viimeisen kerran uskollisuuteen, muuten oli ristin voima heidät musertava ja polttava.

— Sillä risti voittaa aina! huudahti hän.

Ällistyneinä ja äänettöminä jäivät hämäläiset rantaäyräälle katsomaan, kuinka tuo loistava seurue verkalleen lähti solumaan törmältä länteen päin metsänrintaa kohden ja vähitellen sinne painautui ja hupeni. He olivat aivan typerryksissään näistä viimeisistä tapauksista, heitä oli ajettu kokoon kuin karjaa, heitä oli pantu työhön, heitä oli kastettu ja koko ajan olivat he saaneet tuntea tuon merkillisen ristinvallan heltymätöntä kovuutta. Heidän yrityksensä vapautua sen painosta oli taas mennyt mitättömiin, kahta raskaammin oli rankaiseva ies heidän päälleen laskettu, eivätkä nämä verilöylystä henkiin jääneet tähteet tienneet, mikä kohtalo heitä odotti. Nyt hupeni vieras lauma heidän törmältään — he sitä tuskin uskalsivat uskoa. He nousivat ylemmäs törmälle, paremmin nähdäkseen kurittajain todellakin poistuvan ja seisoivat siinä ääneti, vuoroin katsellen tuonne metsän rintaan, jonne ratsastajat olivat painuneet, vuoroin ristiharjaista kirkkoa, jonka he olivat jälkeensä jättäneet, eivätkä he oikein tienneet, olivatko he nyt vapaita vai orjia. Mutta he hengittivät kumminkin jo vapaammin, valloittaja poistui todellakin — mitäs kirkosta, jonka se törmälle jätti. Vaan heidän ei kumminkaan tehnyt mieli ruveta sitäkään alas repimään, sen harjalla rehenteli risti, tuo vaarallinen merkki, joka heille niin paljo kärsimystä oli tuottanut, — siihen he eivät tahtoneet, koska he pelkäsivät sen sisällistä voimaa, siinä oli suuri taikavoima, siinä asui mahtava ja julma haltija.

Mutta noilta autioilta, harvametsäisiltä harjanteilta järven rannalla, joita Tuomas piispa oli katsellut ja pitänyt tyhjinä ja toivottomina, sieltä tähystivät paksujen petäjäin takaa alinomaa terävät, intohimoiset silmät ristijoukon elkeitä tuolla ruohoisella törmällä. Asutuksen seuduilta pois paenneet pakanalliset velhot ja uhripapit seurasivat sieltä kirvelevällä vihalla voimakkaan voittajan liikkeitä. He purivat hammastaan, nähdessään ristiharjan kohoavan törmälle ja heristivät nyrkkejään, kun Hämeen miehet ja naiset laskeusivat järven rannalle ristikaulaisten pappien valeltaviksi. Kiukku kiehui heidän sisässään, kun he tunsivat heikkoutensa ja kun heidän väkevimmät luotelukunsa turhaan tuuleen hupenivat.

Vaan kun nyt ristinsoturit ja papit taas ratsujensa selkään nousivat ja kun viimeiset peitsenkärjet katosivat notkoon kaukaisen hiekkaharjun taa, silloin heidän silmänsä taas rohkeampina välähtivät ja he rupesivat vuoren louhikkorinnettä alaspäin laskeutumaan. He katsoivat nyt hetkensä taas tulleen palata alas kyliin ja kansan keskuuteen ja alottaa alusta vaikutuksensa vanhoissa pyhissä karsikoissa noitatempuilla ja luoteluvuilla.

Pitkissä päivämarsseissa ratsasti Tuomas piispa retkeltään sisämaahan seurueineen länttä kohden, rannikolle päin. Vaivoin jaksoivat mukavuutta rakastavat tuomioherrat seurata mukana, he eivät ymmärtäneet tätä tarpeetonta kiirettä ja nurkuivat keskenään, kun heidät kesken uniensa ja aterian sulamatta ajettiin satulaan. Mutta ääneensä he eivät uskaltaneet napista, kiltisti he hoippuivat hevostensa selässä noilla epätasaisilla suo- ja kangasmailla. Piispalla oli kiire, hänellä oli aina kiire.

Saavuttiin vihdoin metsätaipaleilta asutuille maille ja ennen pitkää kuumotti linnan mahtava torni lehdon yli Aurajoen rannalta.

Linnaan ehdittyään kyseli piispa, kuuluiko mitään merkillisempää.

Ei kuulunut muuta kuin että vähän uppiniskaisuuden oireita oli rannikon kastetussa väestössäkin taas näkynyt. Kansa ei saapunut säännöllisesti kirkkoihin, avioliittoja solmittiin ilman kirkon vihkimystä ja vanhoissa kielletyissä lehdoissa oli salaa kuhissut maan ja veden haltijoita palvelevia kristittyjä. Paikkakunnan papit olivat noista merkeistä hyvin huolissaan ja valittivat surkeasti, että metsäteitä hiipivät velhot tekivät tyhjäksi heidän työnsä ja kylvönsä.

Mutta Tuomas piispaa nuo uutiset eivät paljoa huolettaneet, hän nuhteli pilkallisesti ruikuttavia pappeja ja nauroi heidän hätääntynyttä voimattomuuttaan:

— Miksi ette ole paremmin saarnanneet ja ristin oppia tiukemmin heidän pakanallisiin päihinsä iskeneet? kysyi hän. Ja kun papit rupesivat selittämään, että pakolla kastetut vihaavat uutta uskoa eivätkä siihen sydämestään tahdo taipua, tiuskasi hän:

— Mutta he pelkäävät sitä ja minua, ja se onkin pääasia. Hyvin vähällä lähtevät heistä nuo luopumisen oireet, kun heitä oikein kohdellaan. Minä teen taas pian retken heidän kyliinsä, ja te saatte nähdä, kuinka nöyriä ja hartaita kristittyjä he ovat.

Eikä piispa itselleen pitkää lepoaikaa suonutkaan. Pappejaan rauhoittaakseen, mutta etupäässä viihdyttääkseen oman mielensä intoa, läksi Tuomas tarkastusmatkalle hiippakuntaansa. Yksin hän läksi mustalla ratsullaan, ainoastaan nuoren diakoonin otti hän mukaansa apulaisekseen — hän tahtoi osoittaa, että hän hallitsi tuota kansaa ja että se oli hänelle kuuliainen. Syyskesän sade juoksi virtanaan, kun hän metsätaipaleelle ehti, pehmeä polku pudotteli ratsua ja märät oksat pieksivät ratsastajain kasvoja. Vaan siitä ei piispa välittänyt, se ikäänkuin vilvoitti häntä ja hän ajoi edelleen, kylästä kylään laajassa hiippakunnassaan.

Jo etäältä kyläin väet hyvin tunsivat tulijan piispaksi; hän oli ennenkin odottamatta heidän luokseen ilmestynyt ja heidän taloissaan vieraillut. Mutta se ei iloinnut hänen tulostaan, tuo väestö, se ei rakastanut häntä. Hän oli aina tullut kansan luo kylmänä, jyrkkänä, ankarana käskijänä ja jotakin uutta rasitusta oli sille aina jäänyt hänen käyntinsä muistoksi. Milloin oli hän ottanut veroja, milloin vienyt miehiä linnaan päivätöihin, milloin toisia jokisuulle laivoja veistämään; milloin taas antanut määräyksiä pidettävistä paastoista ja kirkossa vietettävistä pyhistä. Kansa oli totellut, oli maksanut verot, tehnyt päivätyöt, oli saapunut sunnuntaisin kirkolle ja tuonut vielä tullessaan näädännahkoja tai kapahaukeja piispalle antimiksi ja lepyttäjäisiksi — se pelkäsi häntä ja hänen huovejaan, mutta vihasi samalla salaa. Ja samalla kuin se vihasi häntä, vihasi se hänen oppiaankin.

"Mitähän se nyt taas vaatii", tuumivat talon miehet pihalla, nähdessään piispan mustan ratsun ajavan kujan suulle, mutta he valmistautuivat silti kohta häntä kunnioittaen vastaanottamaan. Hän kutsui kylän väet koolle, tutki ja nuhteli, ja kyseli kultakin erikseen hänen perheolojaan. Ja jos kenellä oli kastamaton lapsi, sen hän heti tuotatti diakooninsa kastettavaksi, ja jos ken oli omin päin haudannut omaisensa vihkimättömään maahan, sen hän kohta ajoi kaivamaan vainajan maasta ja viemään sen kirkolle haudattavaksi. Ja kansa taipui ja totteli napisematta — linna oli liian lähellä.

Mutta kun piispa lopuksi kussakin kylässä ilmoitti tärkeimmän asiansa, silloin monen mekkomiehen koura salaa nyrkiksi puristui, silloin kuului väliin miesjoukosta hiljaista suhinaa, joka kertoi mielten napisevan ja kuohuvan. Vastenmielisesti oli kansa ottanut maksaakseen linnaan veroja: vapaa mies ei ollut ennen vastoin tahtoaan tottunut maksamaan toiselle mitään, eikä ollut hänen käsityksensä mukaan kukaan oikeutettu häneltä mitään ottamaan — ken mitä väkisin vei, se ryösti. Raskaalta nyt tuntui, kun omalla työllä koottuja tavaroita täytyi joka kesä ja talvi toiselle luovuttaa — mutta kansa oli maksanut verot. Vielä raskaammalta tuntui vapaasta miehestä, kun hänen täytyi niinkuin orjan lähteä toisen työhön raatamaan — mutta päivätyötkin olivat kumminkin tehdyt. Mutta nyt — nyt vaati piispa heiltä kaikkein raskainta: hän kutsui heidät, rauhan töissä kasvaneet miehet, sotamiehiksi, käski miehen talosta määräaikana olemaan valmiina saapumaan ristiretkelle kirkon vihollisia vastaan. Se oli jo melkein liikaa. He olivat tottuneet sotia käymään ainoastaan omia ja heimonsa vihollisia vastaan, omasta halustaan ja omasta vihastaan, ei toisen käskystä. Nyt täytyisi asestautua ristinlinnan pakolliseen sotapalvelukseen!

Vaan he eivät vastustaneet tätäkään käskyä, ääneen nurisematta he sitä kuuntelivat — tuon linnan ratsumiehet saattoivat köysissä noutaa sen, joka ei mielisuosiolla tullut. Mutta he kirosivat synkästi sydämessään ja vihasivat tuota linnaa ja sen piispaa, sen uskoa ja sen ristiä, monta vertaa katkerammin kuin ennen.

Tuomas piispa ratsasti siten kylästä kylään ja muistoksi hänen tältä käynniltään jäi kaikkialle käsky, että kun linnasta viesti saapuu, silloin tulee miesten heti lähteä liikkeelle, jousi ja keihäs mukanaan. Hän lupasi lähteville synnit anteeksi ja iankaikkisen autuuden, vaan hän huomasi kyllä, että se lupaus jätti heidät yhtä kylmiksi; he eivät ymmärtäneet sitä autuutta eivätkä siitä välittäneet. Ja hän näki kyllä salaisen kiukun heidän silmissään, mutta se ei häntä surettanut: heidän rakkauttaan ei hän nyt ehtinyt voittaa, no, hän ei sitä tarvinnutkaan, ainoastaan heidän alistumisensa ja tottelevaisuutensa. Kunhan kaikki nämä pohjoiset heimot saadaan alistetuiksi kirkon valtaan ja vaikutukseen, silloin juurtuu kyllä uusi uskokin vähitellen — niin ajatteli Tuomas kylästä ratsastaessaan. Vihatkoot, kunhan pelkäävät!

(Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)

TUOMAS PIISPA VÄÄRENTÄÄ PAAVIN KIRJEEN.

Tuomas piispa istui työhuoneessaan pitkää pöydän päässä.

— Ovatko lähettiläämme saapuneet Riiasta ja Roomasta?

— Ovat.

— Tuokaa salkut tänne!

Tuomas viittasi eräälle naispalvelijalle ja käski sytyttää useampia tuohuksia pöydän päähän. Tuokion kuluttua toi linnan vanhin tupaan useampia suuria, kankeita nahkakääröjä, jotka olivat visusti sidotut ja sinetöidyt. Pikaisella silmäyksellä tarkasti piispa noita matkalla kuluneita salkkuja, joihin kankeat pergamentit olivat kätketyt, ja erotti ne toisistaan. Siinä oli kirjeitä Ruotsista ja Lyypekistä, tavallisia piispain välisiä asiakirjeitä… ne hän laski syrjään. Mutta kaksi salkkua oli joukossa, joita hän katseli pitempään ja jotka hän jätti eteensä. Hän viittasi vieressään seisoville sotureille, että he saavat mennä askareihinsa ja ryhtyi sitten kirjeitä avaamaan.

Toinen niistä oli tullut Vironmaalta ja siinä oli Kalparitarien suurmestarin sinetti, kuvana paljastettu miekka. Jotenkin välinpitämättömästi mursi Tuomas tämän sinetin, kehitti paperin auki ja rupesi silmäilemään noita sirosti piirustettuja rivejä. Ja ivansekainen hymy leikki hänen huulillaan. Sillä niin sirosti olivat siinä lauseetkin pyöristetyt, paljo imartelua, paljo koreita sanoja, vaan sittenkin: sisältö oli melkein tyhjää lörpötystä vain. Tuomasta se suututtikin hymynsä sekaan ja hän puheli itsekseen tuota kirjettä lukiessaan:

— Tiesinhän sen… se vanha kettu… pyörittää ja silittää ja kiertää siinä luikertelevassa pyöreydessään itse asiat aivan syrjään — se on juuri hänen tapaistaan!

Tuomas oli pyytänyt noilta hengellisiltä ritareilta apua taistelussaan pakanallisten suomalaisten käännyttämiseksi ja oli sitä tehdessään viitannut erääseen paavin käskykirjeeseen, jossa tämä kehoitti saksalaisia ja kalparitareita kannattamaan käännytystyötä Suomessa. Sen lisäksi oli Tuomas ehdottanut, että he, kalparitarien suurmestari ja hän, perustaisivat varsinaisen liiton taistellakseen yhdessä ja kukistaakseen pakanat ja kaikki muutkin, jotka vastustivat Rooman kirkon levenemistä Itämeren partaalla, jossa ritarikunta toimi Viron ja Tuomas piispa Suomen puolisella rannikolla. Mutta Riian vanha, viisas pääpiispa kiersi ja kielsi kohteliaimmassa muodossa sekä liiton että avun… hänellä oli muka yllinkyllin huolta omista asioistaan ja monista vihollisistaan… ei voinut hän tällä kertaa laajentaa toimintaansa muualle… toivoi, että hänen "miehevä ja voimakas veljensä Suomessa" on suoriutuva vaikeasta tehtävästään kirkon kunniaksi ja voitoksi…

— Niinpä niin, hän pelkää minua, pelkää vaikutustani paavin luona, pelkää kasvavaa valtaani Itämeren varrella. Hyvä, kiertele ja epäile sinä vielä vastaiseksi, ehkäpä saat sitten varmuutta, jota et odottanutkaan. Ehkäpä tämä toinen salkku jo antaakin enemmän vauhtia!

Kasvavalla jännityksellä ja selvästi näkyvällä uteliaisuudella, mutta samalla tyynesti ja kunnioittaen, kävi Tuomas tuohon toiseen salkkuun käsiksi. Se oli suljettu suurella, vahvalla vahasinetillä, jossa Pietarin istuimen tunnettavat merkit, ristiin asetetut avaimet, olivat kuvattuina, ja hartaudella Tuomas päänsä kumarsi, ennenkun sen pyhän sinetin mursi. Mutta avattuaan kirjeen liukuivat hänen silmänsä nopeasti pitkin paperikäärön rivejä ja henkeään pidätellen hän sen luki päästä päähän.

Viimeisellä avovedellä oli Tuomas lähettänyt sanoman Roomaan, kirkon korkealle ruhtinaalle, anoen häneltä apua ja kannatusta taistelussaan Suomen kirkon vihollisia vastaan. Hän oli pyytänyt paavia, toimekasta ja tarmokasta Gregorius IX:ttä, kehoittamaan pohjoismaiden kansoja ristiretkelle hämäläisiä ja heidän pakanallisia liittolaisiaan vastaan, koska muuten maahan juurrutettu kirkko ei koskaan ollut pääsevä varmasti ja rehevästi kukoistamaan. Hän oli kertonut ponnistuksistaan ja menestyksestään Rooman kirkon levittämisessä ja hän oli toivonut myöntävää vastausta — olihan hänen työllään ja nimellään jo siksi vaikutusta paavin luona.

Mutta tämä nyt saapunut paavin kirje kumosi kerrassaan hänen hartaimman toivonsa. Se oli kyllä hyväntahtoinen, siinä oli tunnustusta ja kehoitusta, mutta ristiretkeä ei paavi kumminkaan käskenyt toimeenpanna, ja siksi se vastaus oli pilassa. Kirjeen alkua lukiessaan olivat Tuomaan kasvot jo kirkastuneet, vaan pian toivon ja pettymyksen pilvet risteilivät hänen otsallaan, ja kun hän pääsi loppuun, levisi harmin puna hänen kasvoilleen. Hän antoi käärön itsekseen räiskeellä kiertyä kokoon, viskasi sen vihaisesti syrjään, muistamatta, että sen alla oli kirkon päämiehen oma nimikirjoitus, ja huudahti harmistuneena:

— Sitäkö vain — kauppakielto eikä mitään muuta, siinä paavin koko apu Suomen kirkolle! Se on mitätöntä! Uutta paavia kehutaan voiman mieheksi, mutta tämä on pehmeyttä! — Uudestaan otti hän kirjeen käteensä, luki sen varmuuden vuoksi toistamiseen: — Sellaisella vakavuudella käsketään — mitä? Käsketään kristittyjä kansoja gotlantilaisia ja lyypekkiläisiä ja muita, olemaan käymättä kauppaa pakanain ja heidän liittolaistensa kanssa, kielletään myömästä näille hevosia ja aseita. Kyllä kai ne karjalaiset ja novgorodilaiset siitä välittävät — mitä eivät saa ostaa, sen he ryöstävät! Ja Lyypekin saksoilleko ja Gotlannin merirosvoille olisi siitä apua, hekö luopuisivat kaupastaan, joka on heidän elinkeinonsa, tuollaisen kirjeen käskystä — ei koskaan! Pitkät ovat täällä rannikot, Visbyn merimiehet osaavat salaa kulkea — siitä ei tule mitään!

Synkkänä istui Tuomas pöydän päässä, avasi vieläkin käärön ja heitti sen jälleen pöydälle ja ääneensä hän taas huudahti:

— Ja mitä se meidän asiaamme auttaisi, vaikka saksat luopuisivatkin kaupankäynnistään — ei pakanuus siitä häviä eikä sellaisella avulla toteudu minun suuri suunnitelmani!

Hän oli kiihkossaan noussut lattialle kävelemään. — Paavi on liian kaukana, hän ei tunne näitä oloja eikä ymmärrä täkäläisen kirkon tarpeita. Täällä karjalaiset yllyttävät hämäläisiä kirkkoamme vastaan, karjalaisten takana on muita yllyttäjiä, kaikki on levotonta, kirkon taimitarha alituisessa vaarassa, — siihen ei auta kauppakielto, ei totta tosiaan!

Tuomas nojasi hetkeksi päänsä kämmeneensä, mutta kämmen kouristui pian nyrkiksi, hän heristi sitä ilmassa ja karjasi niin, että tupa kaikui ja siinä hyörineet palkkapiiat pelästyneinä pakenivat:

— Ei sittenkään! Täällä kurottavat pakanat saastaiset kätensä itse kirkon tiluksiin ja uhkaavat sen sydäntä, ja minun käteni ovat sidotut, paavi kieltää auttavan sanansa! Ei, se ei kelpaa, siihen ei saa suuri tuumani rauveta, täältä täytyy löytyä terästä, ell'ei sitä ole Roomassa, ja täältä sitä löytyy!

Vankat jäntereet piispan kasvoissa olivat koviksi pingottuneet, sieramet paisuivat, lihakset käsivarsissa pullistuivat ja koura puristi miekan kahvaa. Niin seisoi hän kauan aikaa yhdessä kohden pöydän päässä ja tulta iski vihainen silmä. Synkkä äänettömyys vallitsi suuressa tuvassa. Miehet olivat yksi toisensa perästä poistuneet pihalle ja arkoina lymyilivät naiset oviloukossa katsellen piispaa, jonka suuttumuksen syitä he eivät voineet ymmärtää. He tiesivät kaikki, että leikki oli kaukana Tuomaspiispan tuossa mielentilassa ollessa — vaivainen oli se, johon hänen kiukkunsa vasama silloin kohdistui!

Mutta Tuomas koputti pöytään ja kun naiset arkoina ovensuusta lähestyivät, käski hän:

— Kutsukaa linnanvanhin tänne!

Hän oli tuossa seisoessaan jo pääpiirteissään viitoittanut itselleen tien, jonka kautta hän sittenkin aikoi pyrkiä laajaa hankettaan toteuttamaan. Ja suunnitelmansa rakennettuaan hän aina rauhoittui ja kävi sitä tarmolla ja johdonmukaisesti toteuttamaan. Kun Belgerd saapui, oli hän taas tyyni ja kylmä, kokosi kirjeet salkkuihinsa, pisti ne kainaloonsa ja virkkoi rauhallisesti:

— Odottakaa, Ohto ja sinä, käskyjäni täällä kotosalla.

Hän lähti omiin piispallisiin huoneihinsa, joissa hänen oli tapana miettiä ja suunnitella hankkeitaan ja harjoittaa kirjallisia töitään — enimmät aikansa hän muuten vietti linnueen seurassa suuressa arkituvassa, ottaen osaa väkensä askareihin ja aterioihin. Hänen yksityisen työhuoneensa vieressä, jossa hänellä oli pieni rukouskappeli, oli toinen suurempi huone, jota hän sanoi kirjastokseen. Siellä oli pitkillä pöydillä suuria, paksuja, vitjoilla seiniin kiinnitettyjä, lautakantisia kirjoja, pyhäin tarinoita, tunnustuskirjoja ja muita katoolisen kirkon pääkirjoja, jotka hän itse oli muualta, luostareista ja piispoilta lainaamistaan kappaleista itselleen kopioittanut ja jotka olivat hänen aarteensa ja ylpeytensä. Sitä kopioimistyötä jatkoi lakkaamatta Tuomaan toimesta ja hänen kustannuksellaan kolme nuorta diakonia, joista yksi aina vuorollaan ääneensä harvakseen saneli jotakin pyhää kirjaa, toisten piirustaessa sanoja paperille. Siten niistä saatiin kaksi uutta kappaletta. Käryävät rasvalamput paloivat siitä syystä aamusta iltaan tässä huoneessa, jossa kalpeat nuorukaiset ilottomia päiviään viettivät — ainakin piispan kotona ollessa työskentelivät kirjurit ahkerasti. Niinpä kuului sieltä nytkin tuota yhtämittaista, yksitoikkoista sanelua ja hanhensulan hiljaista rapinaa karkeaa paperia vastaan, kun Tuomas viereisessä huoneessa työpöytänsä ääressä istui. Mutta hän nousi pian ja astui saliin kirjurien luo, jotka heti keskeyttivät työnsä ja nousivat kumartaen piispaa tervehtimään.

— Voitte hetkeksi panna syrjään kopiokirjanne, virkkoi tämä — minulla on nyt teille muuta, kiireellisempää työtä. Valmistautukaa kirjottamaan saneluni mukaan.

Harvakseen ja selvästi saneli Tuomas piispa latinalaiset lauseensa, pitkät ja mutkalliset, saneli sana sanalta, kertaakaan hakaltamatta, sanaakaan muuttamatta.

Tämä ensimäkien kirje, jota laadittiin näin useampia kappaleita, se oli menevä piispoille, hengellisille ruhtinaille ja maallisille hallituksille kaikissa Pohjoismaissa. Suomen piispa ilmoitti heille — ruotsalaisille, norjalaisille, tanskalaisille, saksalaisille ja riikalaisille — että paavi oli kieltänyt kaiken kaupankäynnin pakanain ja Suuren Novgorodin kanssa ja vaati heitä tarkoin tätä kieltoa tottelemaan, kirkon vihan ja kirouksen uhalla. Ja kirjeen loppuun saneli hän vielä pienen lisäyksen, että tätä paavin toimenpidettä on pidettävä väliaikaisena, valmistavana, kunnes suurempi, kaikkien Pohjoismaiden kristittyjen yhteinen yritys saadaan toimeen näiden pimeydessä vaeltavain pakanain liittämiseksi sen ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan, jota he nyt vielä vastustavat ja pilkkaavat.

Kun tämä kirje oli valmis, lähetti Tuomas kirjureistaan kaksi pois lepäämään ja piti luonaan heistä ainoastaan vanhimman ja taitavimman, johon hän täydellisesti luotti. Ja tälle rupesi hän nyt sanelemaan Rooman paaville menevää kirjettä.

Voimakkaasti ja räikein värein kuvasi hän siinä aluksi hämäläisten uusimman kapinan; hän kertoi, kuinka suuri ja sotaisa Karjalan heimo yllyttää jo kastettuja hämäläisiä alituisiin kapinoihin Rooman kirkkoa vastaan ja kuinka Suuren Novgorodin ylimykset, jotka ovat omistaneet bysantiolaisen opin, kannattavat ja kiihoittavat näitä pakanoita, siten jos mahdollista tunkeakseen Rooman kirkon pois koko Pohjoismaista ja valmistaakseen tilaa omain pappiensa käännytystyölle. Hän kuvasi Suomen kristityn seurakunnan hädän ja pulan äärettömän tukalaksi, kuvasi, kuinka vuosikymmeniä sitten käännytettyjä maakuntia oli noiden hyökkäysten johdosta palautettu taikka palaamaisillaan pakanuuteen ja kuinka siten, ellei tarmokkaaseen toimeen pian ryhdytä, vuosisataisen työn tulos ristin ja Rooman opin hyväksi Suomen laajassa maassa kohta on purettu. Oman tilansa, kirkon soturien ja pappien aseman, kuvasi hän miltei toivottomaksi, sotaväen riittämättömäksi, varat vähentyviksi, linnan pakanain hätyyttämäksi. Tätä kirkolle häpeällistä taantumista ei enää voida ehkäistä muuten kuin yleisellä, suurella ristiretkellä, jolla vastarinnan ahjo olisi sammutettava. Jos mieli oikean opin säilyä näillä pohjoisilla rajoilla, on paavin kehoitettava Pohjoismaiden kansoja ristiretkelle ja otettava se retki korkeaan suojelukseensa.

Siinä oli kirjeen ydin ja sen hän oli tarmolla ja vakuuttavasti esittänyt. Mutta siihen piti nyt vielä tulla vähän lisää ja hän viivähti hetkisen sitä loppua mielessään muovaellessaan — sanottava kyllä oli selvillä, vaan muoto nyt ensi kerran rasasi, ajatus ei kestänyt koossa. Mutta hän pakotti sen kokoon ja tuskin oli kirjuri ehtinyt terottaa sulkansa, ennenkun Tuomas taas jatkoi ja entistä terävämmällä ja kaikuvammalla äänellä saneli:

"Ja jotta tämä toimenpide pyhän kirkon hyväksi olisi kyllin tehokas ja hedelmällinen, on välttämätöntä, että tämän ristiretken johto uskotaan jollekin sellaiselle kirkon palvelijalle, joka tuntee nämä seudut ja niiden tarpeet ja jolla on voimaa ja alttiutta antautuakseen koko sielullaan tähän yritykseen. Se, joka tätä pyytää, Suomen piispa Tuomas, on halvin pyhän kirkon palvelijoista, mutta hän uskaltaa silti sielunsa koko hartaudella uskoa, että pyhä neitsyt tahtoisi antaa hänelle nöyrän ja alttiin mielen lisäksi tarpeellisen voiman ja tarmon, menestyksellä suorittaakseen tämän retken Rooman kirkon kunniaksi, laajennukseksi ja voitoksi, jos korkea istuin hänelle sen tärkeän tehtävän uskoisi."

Hän lopetti, antoi kirjurilleen merkin poistua ja jättäysi yksin kirjettään lukemaan. Sen tehtyään hän piirsi nimensä kirjeiden alle, laski ne kokoon, lukitsi ne piispallisella sinetillään ja kätki nahkaisiin koteloihin.

Toiminnan aika oli nyt alkanut. Se oli alkanut vaikeammin ja verkkasemmin kuin piispa oli ajatellut, mutta nyt toki luuli Tuomas hankkeilleen lujan pohjan laskeneensa. Päivä oli jo iltapuoleen kulunut, kun Tuomas näistä kirjetöistään herkesi ja taas reippaana astui suureen arkitupaan.

Siellä linnanväki hiljaa liikkui ja kuiskaili levottomana odottaen, mitähän tuo suuttunut piispa nyt aikoi ja mitä hän määräisi. Mutta hän oli nyt kokonaan toisen näköinen kuin äsken, iloisena astui hän Belgerdin luo. Tämän rinnalla seisoi siellä nyt solakka, kirkasotsainen, avokatseinen mies, noin viidenkolmatta ikäinen.

Tuo nuori, pirteännäköinen mies oli syntyjään suomalainen ja oli kuin piispanlinnan ottolapsi. Hänen isoisänsä oli piispa Henrik kastanut Kupittaalla ja kastettu hänen isänsäkin oli, vaikka hän sitten, kun kirkon valta ja vaikutus heikkeni, oli unhottanut uuden uskonsa ja partioinut pakanain riveissä ja ristin vastustajana kaatunut. Mutta noina melskeisinä aikoina, jolloin hämäläiset sisämaasta hävittivät rannikkoseutuja ja kristityt soturit kasteestaan luopuneita ahdistelivat ja yleinen epävarmuus vallitsi maassa, silloin oli hänen äitinsä kerran paennut poikansa kanssa äsken rakennettuun piispanlinnaan ja hakenut sieltä turvaa. Sitä hän saikin ja sinne hän kuoli; mutta poika oli linnassa kasvanut ja ylennyt ja sen ajatustapoihin tottunut ja sen ilmakehästä vaikutelmansa imenyt. Siten hän ei koskaan ollut tullut käsittäneeksi, että hän taisteli omaa heimoaan, isänsä surmaajia vastaan — se oli usko yksin, joka ystävät ja viholliset sekä yhdisti että erotti, muita siteitä ei tunnettu. Linnassa oli hän elänyt huovien seurassa, hoitanut sotahepoja, kuullut aseiden kalsketta, ja siten pienuudestaan pitäen sotaisiin harrastuksiin tottunut ja mieltynyt. Mutta hän oli kasvanut myöskin itse piispan silmien edessä ja pappien opetuksessa ja saanut heidän toimestaan oppia yhtä ja toista muutakin. Monilla retkillä oli hän ollut Tuomaan mukana, joka nuorukaiseen oli erityisesti mieltynyt ja hänestä vastaista linnansa päällikköä valmisti. Jo aivan nuorena oli hän siten käynyt Vironkin maalla, kun Tuomas sinne lähetti ratsuväkeä silloin hädässä olevain kalparitarien avuksi, ja siellä oli hän saanut oppia ritaritapoja ja vieraita kieliä sekä maailmaa vähän avarammalti tuntemaan — siksi pani Tuomas häneen sitä suuremman arvon.

Häneen juuri kiinnitti toimistaan innostunut piispa nytkin ensiksi silmänsä tupaan astuessaan, ja lausui:

— Ohto, tahdotko lähteä pitkälle ja vaikealle retkelle?

— Minne vain käskette, isä, vastasi nuorukainen hilpeästi.

— Sen tiedän. Mutta minä lähetän sinut nyt yksin pitkälle matkalle, josta voi olla paljonkin vaaroja ja esteitä, mutta jonka sittenkin täytyy onnistua, kuuletko, täytyy.

— Parastani tahdon koettaa, lausui nuorukainen edelleen säikähtymättä.

— Sinun täytyy matkustaa Roomaan asti — oletko heti valmis satulaan nousemaan?

Empimättä vastasi Ohto:

— Olen.

Nuoren ratsumiehen piti viedä tuo äsken laadittu kirje pyhälle isälle ja matkallaan Roomaan tuli hänen jättää ne toiset kirjeet kukin määräpaikkaansa. Mutta vastauksen Roomasta saatuaan oli hänen heti lähdettävä kotimatkalle ja suurimmalla kiireellä riennettävä takaisin Tuomaan luo, poikkeamatta mihinkään, viipymättä missään. Laukussaan olevia kirjeitä tuli hänen vaalia kuin silmäteräänsä ja niistä hengellään vastata. Tarpeelliset suositukset ja matkatarpeet sai hän mukaansa ja vihityn miekan vyölleen — se oli hänen siunauksensa.

Ennen iltaa istui nuorukainen jo satulassa.

* * * * *

Oli kuukausia kulunut. Tuomas istui pitkät syyspäivät lampun valossa suurten kirjainsa yli kumartuneena. Mutta usein eksyi silmä pois noista siroista kirjaimista, se tähysteli intohimoisena tyhjään pimeyteen ja mieli liiteli kaukana noista pyhäin tarinoista, jotka kertoivat hurskasten miesten vilpittömästä vaelluksesta ja taisteluista viettelijää vastaan… Milloin piispa kävi arkituvassa tai linnan pihalla, oli hän vuoroin ärtyinen ja kiivas, vuoroin katuva ja hellä. Hän koetti hillitä intoaan. Mutta illan suussa, kun hämärä rupesi peittämään luonnon ja hän oli väsynyt tuohon jäytävään odotukseen, silloin kiipesi hän aina linnan torniin, astui vartijan luo ja kysyi:

— Eikö näy ratsastajaa tulevan metsän reunasta?

Ja aina oli vastaus sama:

— Ei näy ketään.

Syksy kului. Lehti varisi puista ja linnaa ympäröivä metsä tummeni ja siirtyi ikäänkuin etäämmälle; sade pieksi linnan muureja, vallihaudat tulvivat ja myrsky ulvoi tornin ympärillä. Ja kun sade ja myrsky väliin aamusilla taukosi, oli linnaa ympäröivä vallihauta jäässä ja tie oli routainen ja kova. Taas oli suvi mennyt, eikä ristiretkestä tullut mitään. Epäilys yritti toisinaan tunkeutua Tuomaan tulista intoa sammuttamaan, ja toivottomuus pyrki hänen lujaa varmuuttaan samentamaan.

Silloin, eräänä syysaamuna, ryntäsi vartija tornista pitkin harppauksin alas ja juoksi piispalle ilmoittamaan, että jo näkyy ratsastaja routaisella tiellä… hän ei sitä tunne, vaan kiire sillä on linnaan. Tuomas kiirehti heti alas portille, juoksi avopäin, väljä vaippa hulmusi tuulessa. Ja samassa kun portti aukeni, ajoikin sen eteen jo ryysyinen, likainen, kalvakka ja kuihtunut mies, joka melkein putosi hevosen selästä, kun tämä pihalle pysähtyi. Se oli vihdoinkin Ohto, vaikka oli vaikea tuntea tuota kalpeata, laihtunutta miestä siksi reippaaksi nuorukaiseksi, joka eräänä kevätpäivänä verevänä ja notkeana linnasta ajoi. Vaatteet olivat repaleina, iho pilkisti purkautuneista saumoista esiin pistävän syyskylmän purtavaksi, varpaat paistoivat rikkinäisten kenkien teristä ja kuiva yskä tukehdutti hänen äänensä, kun hän yritti tervehtiä vastaantulijoita.

Mutta se oli Ohto, hän oli hengissä, hän oli vihdoinkin palannut, se oli pääasia. Piispa talutti omin käsin riutuneen nuorukaisen käsivarresta ylös linnan lämpöiseen tupaan, komensi hänelle juotavaksi kuumaa olutta ja haki lämpöisiä taljoja hänen väriseviä raajojaan peittämään. Ja kärsimätönnä hän kyseli retken tuloksia. Vaivoin jaksoi väsynyt airut yskänsä välihetkinä hänelle matkansa käheällä äänellä kertoa.

Hän oli kyllä ajoissa päässyt Roomasta kotiinpäin lähtemään ja yötä päivää oli hän pohjoiseen päin matkaa tehnyt. Mutta Vironmaalla, jossa hän odotti tilaisuutta Suomeen päästäkseen, olivat kalparitarit hänet pidättäneet ja epäiltävänä kulkijana hänet vankityrmään sulkeneet, vaikka hän ilmoitti olevansa Tuomas piispan airut. Pitkiä viikkoja olivat häntä tornissa pitäneet, kunnes hän vihdoin eräänä yönä vartijan nukkuessa pääsi pakenemaan. Mutta se oli myrskyinen yö, ei kukaan lähtenyt häntä meren yli saattamaan eikä hän uskaltanut siellä kauemmin odottaa. Silloin hän läksi ajamaan itäänpäin, kiertämään vatjalaisten, inkerikkojen ja karjalaisten pakanallisten heimojen asuma-alojen kautta Suomeen. Se oli tuiki tuskallinen, vaivaloinen ja pitkällinen matka; monta kertaa oli hän ollut aivan uupua syyssateista liuonneihin, tiettömiin metsämaihin, monesti oli hän myös heittää henkensä pakanain käsissä, jotka häntä vihasivat, kun hän oli piispan huovi, ja riistivät häneltä hevosen ja vaatteet ja aikoivat hänet haltijoilleen uhrata. Jalan oli hän sitten saanut kahlata laidattomia suomaita, kunnes taas laitumelta hevosen tapasi ja ilman satulaa, vitsasuitsilla, pääsi Hämeen metsien halki ajamaan kotiinsa…

— Mutta paavin kirjeen olen koko ajan povellani säilyttänyt… se on tässä.

Väsynyt mies ojensi piispalle nahkaisen salkun ja sen tehtyään hän ikäänkuin keventyneenä huokasi ja silmät hänen kuihtuneissa kasvoissaan säteilivät riemua — hän oli tehtävänsä täyttänyt. Silloin hän vaipui hervotonna nahkaisten väliin rahille makaamaan — kertominenkin oli ollut niin rasittavaa, tuvan lämpö niin suloisesti uuvutti.

— Hyvin olet asiasi toimittanut, suotta en ole sinuun luottanut, Ohto, virkkoi piispa taputtaen lepäävän airueensa kuumaa päätä. — Lepää nyt ja voimistu suurista rasituksistasi, vielä sinusta mies tulee ja palkkiosi olen kyllä pitänyt muistissani.

Piispa oli jo käynyt käsiksi paavin sinettiin, jota hän melkein vapisevin käsin rupesi murtamaan. Mutta hän päätti avata tuon kirjeen yksinäisyydessä, peittääkseen mielenliikutuksensa, ja hän kiirehti senvuoksi omiin huoneihinsa, puristaen lujasti tuota kallista salkkua rintaansa vastaan. Linnan koko väestö tiesi, millä äärettömällä jännityksellä tätä airutta ja tätä kirjettä oli odotettu ja syvä äänettömyys vallitsi senvuoksi piispan poistuttua koko linnassa; odotettiin häneltä tietoja. Sen äänettömyyden vallitessa vaipui väsynyt airut sikeään uneen lämpöisten sudennahkain peitossa.

Mutta tuskin oli hän tuokion saanut nauttia virkistävää unta, kun jo pitkäkoipinen kirjuri juoksi alas piispan huoneista, herätti hänet hartioista ravistaen ja kutsui hänet heti piispan puheille.

Tämä seisoi kalpeana, tukka pörröttävänä pöytänsä ääressä ja tuijotti liikkumattomana auki kehitettyyn pergamenttikääröön. Hänen katseessaan oli outo palo kuin pedon kiiluvassa silmässä ja kun hän sen airueeseen iski, näytti siitä vihaa suitsuavan. Ja kuiva, soinnuton oli hänen äänensä, kun hän kysyi:

— Tunnetko, mitä tämä paavin kirje sisältää?

— Sen pääsisällöstä on minulle selkoa tehty siltä varalta, että kirje olisi matkalla joutunut hukkaan.

Vihan ilme piispan silmissä näytti sen vastauksen johdosta yhä kiihtyvän. Hän kysyi uudelleen ja kovemmalla äänellä:

— Tunnetko sen, tunnetko kaikki… sano!

— En tiedä, tunnenko kaikkea. Minulle vain ilmoitettiin paavin suostuneen pyydettyyn ristiretkeen sekä kehoittaneen kansoja sille lähtemään, luvaten lähteville syntien aneet.

Helpotuksen huokaus kohosi Tuomaan rinnasta; hän astui askelta lähemmäs Ohtoa, taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja virkkoi heltyneellä, riemastuneella äänellä:

— Niin, Rooman korkea isä on hartaan pyyntömme täyttänyt, se on meille kaikille suuri ilon sanoma. Sinulle on kirjeen sisällys oikein kerrottu.

Mutta musta varjo ei poistunut vielä Tuomaan otsalta eikä tuo outo kiilto hänen silmistään ja hänen äänensä oli taas synkkä, kun hän tuokion mietittyään jatkoi:

— Sinulle ei siis luettu koko kirjettä, ei sen yksityiskohtia kerrottu? Vai sanottiinko, ketä vastaan retki on tehtäväksi määrätty?

— Sanottiin, hämäläisiä vastaan, vastasi Ohto avomielisesti ja reippaasti.

Tuomas kiivastui ja tiuskasi:

— Ja muita kirkon vihollisia vastaan, se on kyllä sinulle ilmoitettu sekin, vaikka et muista. Eikö olekin?

Ohto vaikeni. Mutta tumma puna rupesi ohimoilta päin laskeutumaan piispan silmien ympärille ja hänen äsken niin kalpeille kasvoilleen ja hän kysyi edelleen kiihtyvällä kiivaudella:

— Entä puhuttiinko sinulle mitään siitä, kenet paavi on määrännyt ristiretken johtajaksi?

Jo rupesi Ohto aavistamaan pahaa. Hän ei tosin käsittänyt tämän tiedustelun tarkoitusta, mutta häntä pelotti puhua kaikkea, mitä kardinaali Roomassa hänelle kirjeen antaessaan oli sen sisällöstä kertonut. Mutta piispa oli itse häntä opettanut pysymään totuudessa, häneltä hän ainakaan ei voinut totuutta salata. Eikä hän voinut muuta kuin avonaisella katseella, joskin arkaillen vastata:

— Kyllä… vähän.

— Kenet siis, kenet… sano välemmin!

Piispa pidätti läähättävää hengitystään, odottaessaan Ohdon vastausta, joka viipyi. Ja melkein tuskalla hän kiljasi:

— Onneton mies, miksi et vastaa? Kenet…?

Harvakseen läksivät sanat Ohdon suusta:

— Ei mainittu nimeä… retken johtajaksi sanottiin tulevan sen ruhtinaan tai ritarin, jonka Riian suurmestari siihen valitsee.

Pergamentti rutistui Tuomaan kädessä. Hän hypähti nyrkki ojennettuna airuttaan vastaan, hänen kasvonsa hehkuivat tummanpunaisina ja kotvaan aikaan hän ei saanut sanaa suustaan. Se kiukku ja harmi, jonka synnytti vuosikautisten laajain valmistusten myttyyn meneminen, pitkässä odotuksessa vatvotun sielun hartaimman toivon pettäminen, se nyt valtoineen liekitsi hänen hehkuvilta kasvoiltaan ja hänen verestävistä silmistään ja kun vihdoin ääni kurkusta lähti, niin hän karjui puhuessaan:

— Sinä valehtelet, petturi, olet Riian ritarein lahjoma, kavala kyy, jota olen povellani elättänyt… Rooman papit eivät ole sinulle tuollaista kertoneet. Muistele tarkemmin, muista, ketä palvelet. Paavi on määrännyt minut, minut, eikä ketään muuta suuren ristiretkensä johtajaksi — niinhän luetaan kirjeessä, minut, Tuomaan, Suomen piispan. Tunnusta minulle, niinhän on sinulle Roomassa ilmoitettu ja käsketty kaikille julistaa, niinhän, puhu, kurja mies, puhu…!

Mutta Ohto oli ääneti. Hänen sydämensä vapisi niin, ett'ei hän voinutkaan puhua. Ja jos hän olisi voinutkin, ei hän tahtonut vastata. Hän tiesi itse, mitä hänelle oli ilmoitettu ja tiesi piispan tuntevaa kirjeen sisällön: jos hän nyt olisi kieltänytkin totuuden, olisi piispa tiennyt hänen valehtelevan — mitä se olisi auttanut? Molemmissa tapauksissa oli hän tuon vimmaisen vihan uhri. Hän seisoi siinä ääneti, tuijotti vain tylsästi eteensä.

Mutta Tuomas piispan rinnassa kävi korkeana myrsky ja paloitelluin lausein hän hätäisesti puhui:

— Olet ainoa mies, joka voit todistaa… minua vastaan… tai minun puolesta… Sinun täytyy itsesi uskoa… uskoa hievahtamatta, että paavi on minut määrännyt ristiretken johtajaksi… Uskotko sen… todistatko sen…?

Ohto vaikeni yhä. Tuska pingoitti Tuomas piispan jäntereitä, hän astui airueensa viereen, puhui yhtämittaa, kuiskaili melkein rukoilevalla äänellä:

— Kirkon voiton, suuren retkemme menestymisen vuoksi, Rooman pyhän istuimen kunniaksi sinun täytyy se todistaa, ei minun vuokseni. Ymmärräthän, kirkolle tärkeä retkemme ei saa jäädä sattuman varaan, sillä täytyy olla varma ja tarmokas johtaja… Tapahtunut erehdys on korjattava, paavin omaksi eduksi on se tehtävä, ymmärräthän… Vaan ei, sinä et sitä ymmärrä…

Se katseen puhdas, iloinen kirkkaus, joka nuoren airueen silmässä väsymyksestä ja ruumiin riutumisesta huolimatta näihin asti entisellään oli loistanut, se nyt ikäänkuin taittui ja sammui ja raukeasti hän eteensä katsoi. Mutta tuo raukea katse todisti ääretöntä pettymystä, kärsimystä ja surua ja vihdoin sen samensi kokonaan kuuma kyynel — piispa näki sen ja ymmärsi sen lähteen. Ohto ei ollut kuullut eikä käsittänyt kaikkea, mitä piispa nyt hänelle puhui, hänen mielensä täytti vain yksi ainoa katkera tunne ja sen painon alla hän ikäänkuin luhistui kokoon: se suuruuden, jalouden kunnioitus, jota hän aina oli tuntenut kasvattajaansa, piispaa kohtaan ja joka häntä vaikealla retkellään oli kannustanut äärimmäisiin ponnistuksiin, se oli nyt kerralla särkynyt; hän oli tottunut katsomaan piispaan kuin oikeuden jumalaan… nyt ei hän voinut katsettaan nostaa hänen puoleensa. Hänestä tuntui, kuin kaikki hänessä olisi särkynyt ja sortunut ja kuin joku rutistava kärsimysten taakka, johon matkan kaikki vaivat eivät olleet verrattavissakaan, olisi laskeutunut hänen sydämeensä. Hän koetti ääneensä itkeä, helpottaakseen tuota painoa, hän koetti vihdoin avata suunsa, lausuakseen edes jotakin, vaan hänen kurkkunsa kuristui kokoon, siitä ei lähtenyt kuin kuiva, repivä rykäys.

Piispa katseli ammottavin silmin tuota edessään kokoon kyyristyvää nuorukaista ja käsitti kaikki, mitä hänen povessaan liikkui, hän saattoi seurata jokaista hänen tunteensa värähdystä. Ja silloin hätä tuokioksi täytti hänen mielensä, hänen rinnastaan yritti tuska kuohahtamaan yli. Hän oli rakastanut tuota puhdasmielistä nuorta miestä, joka oli hänelle uskollinen kuin koira, hän rakasti häntä vieläkin kuin omaa poikaansa… Mutta tuo onneton nuorukainen, hän tiesi totuuden, tuon totuuden, jota ei kukaan saanut tuntea, ei ainakaan ennen kuin toimeenpantava ristiretki oli loppuun suoritettu ja kaikki oli unhottunut voiton loistoon… hän tiesi sen, eikä voinut sitä kieltää, — siksi täytyi hänen nyt kuolla.

Tuomaan äsken niin kiihoittuneet ja vihasta hehkuvat kasvot kertoivat nyt hetkisen kovaa sielun ponnistusta. Mutta kauaksi ei hän sen valtaan antautunut. Varmoilla, päättävillä askelilla astui Tuomas ovelle, avasi sen ja jyrisevällä, värähtämättömällä äänellä hän huusi:

— Tapani, tänne!

Ohto hypähti sen huudon kuullessaan, hänen väsyneet polvensa notkahtivat ja hänen täytyi nojautua pöytää vastaan. Sillä hän tiesi hyvin, mitä tuo käsky merkitsi: tyrmää, josta ei kukaan ollut palannut. Hänen päätään huimasi, sanomaton katkeruus hänet tukahdutti… tämä oli siis hänen palkintonsa, hänen kohtalonsa. Ja kuin jostakin kaukaisesta sielun kätköstä, jota hän ei ollut ennen tiennyt olevankaan, vilahti hänen eteensä kuva, hänen isänsä hämärä muisto, tuon isän, joka oli ristiä vastaan taistellessaan kaatunut — hän itse oli taistellut sen puolesta…! Hänen ajatuksensa sekausi, pysähtyi, hän käsitti vain, että kaikki oli rikki, kaikki autiota, mennyttä…

Tapani, tyrmän vartija, mustapintainen silmäpuoli mies, astui sisään ja käveli suoraan Ohtoon päin, ojentaen suuren, tummanruskean kouransa häntä kohden. Pysähtyi hän kumminkin vielä, ennenkun nuorukaiseen tarttui, ja käänsi päänsä katsoakseen ainoalla silmällään kysyvästi piispaa.

Tämä virkkoi lyhyesti ja kylmästi:

— Niin, hän vastustelee minua, hän niskoittelee…

Muuta ei tarvittu, ruskea koura tarttui Ohdon olkapäähän, ja nuorukainen käveli sanaa puhumatta pyövelin rinnalla ulos, tietäen, että hän astui viimeisiä asekeleitaan. —

Mutta Tuomas istahti pöytänsä ääreen työtä tekemään, näöltään aivan rauhallisena ja tyynenä. Hän painautui syvälle noihin tärkeihin askareihinsa, joiden hetkiä hän niin kauan ja niin kärsimätönnä oli odottanut, hän tahtoi unhottaa kaikki pienet sivukohtaukset noiden Suomen ja koko Pohjoismaiden katoliselle kirkolle niin suuriarvoisten toimien vuoksi, joita hänen nyt vihdoinkin oli ryhdyttävä toteuttamaan ja jotka vaativat koko hänen huomionsa ja hänen ajatuksensa. Ensiksi oli hänen nyt paavin kirjeen johdosta lähetettävä kiireiset viestit kaikille Pohjoismaiden ruhtinaille, piispoille ja lääniherroille, että he valmistautuisivat ensi avovedellä saapumaan Aurajoen suuhun, paavin käskystä lähteäkseen ristiretkelle Rooman kirkon vihollisia vastaan, hänen, Suomen piispan johdolla. Nyt oli herätyshuuto huudettava ja se oli tehtävä tarpeellisella voimalla. Siksi hän nyt kirjoitutti kirjureillaan otteet paavin kirjeestä, lähettääkseen niitä joka taholle. Mutta sanellessaan tuota korkean istuimen kirjettä hän sitä hiukan muutti, muutamia sanoja vain. Ne pienet muutokset olivat kirkon edun ja retken menestymisen vuoksi välttämättömät — hän ei sitä epäillyt, hänen äänensä ei vapissut jättäessään pois Riian piispan nimen ja pannessaan omansa sen sijalle, se oli välttämättömyys. Tätä päivää kauan odottaneen innolla hän teki työtä: saneli kirjeitä ja kirjoitti itse, hankki airueita, neuvoi heitä ja lähetti heitä kiireesti matkalle noita tärkeitä viestejä kiidättämään, toimitti oman tuomiokapitulinsa pappeja viipymättä matkalle eri maihin ristiretkeä saarnaamaan kansojen sekaan, laati heille suositukset ja matkakaavat, ajatteli itse kaikkea ja muisti kaikki ja uhmaili toimeliaisuudessaan. Ja sen kaiken hän teki tyynesti, varmasti, harkitusti ja tarkasti, niinkuin ainakin tottunut, empimätön käskijä, eikä mikään epäilys eikä katumus hetkeäkään häirinnyt hänen työtään.

(Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)

RISTISOTAVÄKI TURUSSA.

Talvi oli kulunut ja tullut oli taas lauhkeahenkinen, heleätaivainen kevät. Lehtipuut Aurajoen rannalla olivat hiirenkorvalla, sen suvisilla ahteilla oli nurmella jo vihanta vivahdus ja lumipäiviä piiloili enää ainoastaan notkoissa ja syvemmissä katvepaikoissa. Itse joki oli äsken luonut jääpeitteensä ja tulvaili nyt kellertävänä merta kohden, huuhtoen korkealta äyräitään ja kuljettaen mukanaan rannalta tempaamiaan puita ja sammalmättäitä. Saariston selillä oli vielä viimeisiin asti pysynyt paikoillaan tummahtava, hauras, päivän polttama jää, mutta nyt oli jo hieno etelätuuli saanut senkin liikkeelle ja se keinutti nyt halkeilevia telejä yhä kauemmas ulapalle taikka muserteli niitä pirstaleiksi luotojen kivirantoja vastaan.

Auran suistossa oli rakennustyö päättynyt ja valmiina kellui siellä vesille työnnettyjä aluksia, uutukaisina ja vastatervattuina kimallellen kullalta päiväpaisteessa. Toisia juuri parhaillaan telakoilta laskettiin ja kauas kajahti miesten riemuisa huuto, aina kun uusi solakkakeula, tukipuiden poistettua, jyristen luisui alas pyöriviä teloja myöten ja loiskahtaen paiskautui veteen, nostattaen kumpaiseltakin kupeeltaan korkean aallon. Hankavitsoja väännettiin ja purjeita käärittiin matalain mastopuiden ympäri ja alukset olivat valmiit ulapalla kuntoaan osoittamaan.

Mutta tyhjenneiden telakoiden sijoille oli törmälle lautavajoja pystytetty ja niihin oli piispanlinnan väki kevään kuluessa kerännyt muonaa ja aseita ja muita pitkän retken tarpeita. Ratsastavia viestejä lennähteli ehtimiseen edestakaisin linnan ja jokisuun väliä ja kauppasaksoja asettui tavallista aikaisemmin kojuihinsa jokisuun "turulle", keräten sinne tavaroitaan. Sillä varottiinpa tavallista vilkkaampia kevätmarkkinoita, kun sinne nyt oli saapuva paitsi tavallisia saariston venheitä ja sisämaalaisia, jotka tarvitsevat paljo suoloja, rautaa ja rihkamia, vielä koko suuri ristiretkeläisjoukko, jota ensi avovedellä odotettiin.

Vedet olivat auki ja yhä useammin tähystivät rannalla olijat selälle päin, näkyisikö sieltä jo ristipurjeita tulevan. Pian niitä näkyikin. Aikaisin eräänä aamuna soutivat ensimäiset ruotsalaiset ristiretkeläislaivat, jotka Ahvenanmaalla olivat odottaneet saaristojäiden lähtöä, Auran suulle ja soutajat nousivat maihin. Vaan tuskin olivat nuo alukset ankkurinsa pudottaneet, kun jo toisia, korkeampia keuloja, kaukaisempimatkaisia aluksia, rupesi näkymään saarien lomissa. Ja viikon vierähdettyä oli siten kymmeniä vieraita aluksia kylikkäin Aurajoen suistossa ja moninkirjava, äänekäs ihmisjoukko kuhisi niiden kohdalla joen molemmilla törmillä. Linnasta ehättäneet papit ja soturit vastaanottivat rannalle saapuvia ristisotilaita ja käskivät heidän leiriytyä siihen, kunnes kaikki olivat koossa ja lähdön hetki ehti. Linnanvanhin, Belgerd-ritari, ratsasti loistavassa haarniskassaan ja tupsupäisessä kypärässään huovijoukon seuraamana alinomaa edestakaisin noiden yhä kasvavien joukkojen keskitse, määräten saapuneille leiripaikkoja ja koettaen tyydyttää kunkin tarpeita ja säilyttää kuria noissa levottomissa laumoissa.

Rooman paavin kehoitukset ja Suomen piispan monet lähettiläät sekä hänen omat saarnamatkansa olivat siten kasvaneet runsaita hedelmiä. Viestit, joita oli viety Ruotsin riiteleville ruhtinaille, ritareille ja piispoille, Norjan rannoille, Tanskan saariin ja Saksan pohjoisten jokien suistoihin, olivat saaneet suuria joukkoja liikkeelle kaikista näistä maista. Laivoja oli Auran suussa koolla sekaisin Ruotsin kauppaloista ja linnoista, oli Oslosta ja Bergenistä asti, oli Lyypekistä, Riibestä, Juutinniemeltä ja Visbystä ja monenmalliset olivat nuo vierekkäin kelluvat alukset. Siellä oli pitkiä, solakoita viikinkilaivoja, joiden keula suippeni punakieliseksi lohikäärmeenpääksi, oli leveäkeulaisia, paksumahaisia, litteäpohjaisia hollantilaismallisia purjealuksia, joissa oli umpinaiset kannet ja niiden alla huoneet miesten maata, oli pitkiä sadan miehen kaleereja ja niiden lomissa pieniä yksimastoisia viisihankoja, joilla kumminkin suuria meriä kuljettiin. Mastojen nokissa riippui erimallisia ja erivärisiä viirejä ja lippuja ja ylpeäin ritarien laivojen keulapielissä olivat heidän vaakunakilpensä kuvattuina. Vasta tervatut, karkeatekoiset suomalaiset alukset näyttivät ujostelevan pienuuttaan ja kömpelyyttään noiden sirojen maalilaivojen sivulla.

Useammista laivoista on miehistö jo noussut maihin ja raitapukuiset ritarit ovat sinne jokiäyräälle telttojaan pystyttäneet, jota vastoin heidän palvelijansa ja aseenkantajansa asuvat taivasalla ja hoitavat laivoissa mukana tuotuja ratsuja. Tavaton on siellä hälinä ja hurina ihmeellinen on kielten, kansallisuuksien, säätyasteiden ja ammattiluokkain sekoitus. Täällä kävelee piispoja korkeissa hiipoissa ja väljissä vaipoissa ja heitä nuoremmat papit ja kaniikit nöyrästi palvelevat; tuolla kimaltelee ritarien haarniskoja, kreivit ja jaarlit tervehtivät toisiaan ja heidän nuoret poikansa, jotka ovat pyhälle retkelle tulleet kultakannuksia voittamaan, laukkuuttavat kilpaa korskeita ratsujaan; kypäräin sulat huojuvat ja kannukset kilahtavat kärsimättömästi, kun ritarit jokirannalla astuvat lähdön hetkeä odotellen. Eri kielet ja murteet sorahtavat heidän puheistaan; he ovat useat riiteleväin ruhtinaiden ja valtojen edustajia, jotka äsken ovat keskenäisissä kahakoissa miekkojaan mitelleet, mutta joita risti nyt yhteen sovittaa. Munkkeja ja pappeja, eri veljeskuntiin kuuluvia ja eri pukuisia, seisoo siellä aseellisten ritarijoukkojen keskessä ja näiden siloleukaisten hengenmiesten latinalaisilla lauseilla koristettuihin, sieviin puheihin sekaantuu karskien sotaurhojen kirouksia ja kompasanoja. Eri ritarien huovit ja kilpikouraiset jalkamiehet tekevät tuttavuutta toistensa kanssa, karahtavat yhtäkkiä tappeluun, juovat taas sovinnon maljan ja laulavat käsikaulassa rivoja laulujaan, välittämättä mustien munkkien nuhteista.

Mutta näiden säännöllisten joukkojen lomissa, jotka ovat eri ritarien karaistuja sotilaita, kiertelee ja kuhisee siellä kaikenlaista epämääräistä väkeä, joka ei näytä sotilasammattia eikä kuria paljo tuntevan ja jota seikkailuinto tai halu saada synnit anteeksi tai voitonpyynti ja ryöstönhimo taikka muu vietti on ristiretkelle mukaan vetänyt. Siellä on resuisiin turkinturveloihin puettuja kerjäläisiä, joilla ei ole aseita eikä eväitä ja jotka kiiluvin silmin pyörivät täysinäisten eväsarkkujensa päällä istuvain leveähihaisten, villalakkisten porvarien ympärillä, jotka ovat rauhallisen ja hyvinvoivan näköiset ja jotka käärivät villaraanuja jalkojensa ympäri ja leikkelevät siankyljystä makeain vehnäkyrsäin päälle. Nämä ryhdittömät ristisoturit ovat muitta mutkitta lähteneet laivoihin mukaan — kaikki ovat kutsutut!— heillä ei ole aseita eivätkä he osaa niitä käyttää, pääasia heille on, että ovat matkassa. Toisia taas on joukossa, jotka ovat aseissa ihan leukaa myöten ja joiden puolittain julmat, puolittain arat kasvojenpiirteet osoittavat, että he kyllä niitä käyttääkin osaavat. He ovat viettäneet elämänsä isoimman osan merirosvoina luotojen takaa kauppalaivoja ja haaksirikkoutuvia väijyen taikka ovat he tienvarsilla yön aikana keventäneet matkustajain liikoja tavaroita — nyt ovat he lähteneet vaihteen vuoksi ristiretkelle, mutta eivät tunnusta ketään isännäkseen eikä ritarikseen. Ja sivummalla näistä kaikista, metsän rinnassa, linnan ratsumiesten vartioimina, piileilee pakolla käännettyjä ja pakolla retkelle ajettuja suomalaisia pakanoita, jotka eivät vihaa mitään muuta niin kuin sitä ristiä, jonka puolesta heidän nyt on lähdettävä taistelemaan. He ovat puetut poronnahkaisiin turkkeihin taikka valkoisiin, solkivöisiin mekkoihin ja aseina heillä on karkea karhukeihäs, jolle kirkaspeitsiset, miekkavöiset soturit ilkkuvat ja nauravat.

Mutta muuten vallitsee vastaiseksi hyvä sopu ja iloinen mieli noissa sekaseuraisissa, kirjavissa joukoissa; yhteinen päämäärä heitä yhdistää. He pysähtyvät toisiaan puhuttelemaan ja ell'eivät he toistensa puhetta ymmärrä, nyökyttävät he päätään ja taputtavat toisiaan olalle, tarkastelevat toistensa aseita ja koristeita ja hierovat vaihtokauppaa tavaroillaan. Mutta yksi yhteinen merkki noilla monipäisillä laumoilla kumminkin on: ristin merkki on heillä kaikilla rintansa päällä, kenellä karkeasta palttinasta ommeltuna turkkiin tai mekkoon, kenellä taas hohtavalla hopealla kirjailtuna haarniskapaitaan taikka valkoisella silkillä samettitakkiin neulottuna.

Niin viettävät ristiretkeläiset iloisia viikkoja Auran suussa ja aina tuontuostaankin saapuu vielä uusi laiva entisten jatkoksi; telttarivi joen äyräällä venyy yhä pitemmäksi. Mutta nyt ei ole enää muutamiin päiviin uusia laivoja tullut eikä niitä ole odotettavissakaan, — kevät on jo pitkälle ehtinyt.

Tuomas piispa on pukeutunut komeaan piispanpukuunsa, ripustanut kultavitjaisen ristin kaulaansa ja ottanut käteensä johtajanviirinsä, pitkään sauvaan kiinnitetyn kultaisen ristin. Hän on valtiaan, mutta samalla hurskaan, hengellisen valtiaan näköinen. Täydessä loistossaan ratsastaa hän huovijoukon etunenässä levottomana odottavaan ristiretkeläisten leiriin.

Jo etäältä näkee hän nuo pitkät telttarivit ja tuon tuhatpäisen, kuhisevan, kirjavan lauman, joka rantaäyräällä liikkuu. Ristiretkeläiset näkevät myös johtajansa saapuvan ja he asettuvat riveihin häntä vastaanottamaan. Miehestä mieheen on levinnyt tieto, että paavin määräämä johtaja-piispa on viikkoja paastoten viettänyt hiljaisissa keskusteluissa äitijumalan kanssa, siten toimeensa valmistautuakseen ja korkeimman suojeluksen retkelle voittaakseen. Ja kun he nyt näkevät hänen läpikuultavat, laihat kasvonsa, hänen muita korkeamman vartalonsa ja hänen luiset kätensä, jotka ristiä korkealle kohottavat, niin he näkevät edessään ikäänkuin ihmismuotoon asettuneena retkensä pyhän tarkoituksen. Ja hiljainen kuiske käy kautta pitkien rivien:

— Hän on johtajamme, hän meidät voittoon vie!

Ylpeät ritarit, joista monet olivat lukemattomia kertoja sotajoukkoja komentaneet, he olivat sitä ennen melkein loukkautuneina ja halveksuen ajatelleet, että joku tuntematon, vähäpätöinen pappi tai piispa, josta he tuskin olivat kuulleet puhuttavankaan, tulisi olemaan heidän päämiehensä ja käskijänsä. Mutta kun he nyt näkivät Tuomaan edessään mustan ratsun selässä, niin hurskaan ja samalla voimakkaan näköisenä, niin he kernaasti ja nöyrinä asettuivat hänen komentoonsa, valmiina hänen käskyjään tottelemaan. He asettivat joukkonsa järjestykseen, valmiina marssimaan — useimmat näet luulivat, että tästä se nyt vihdoinkin retki alkaa suoraan sisämaahan päin, pakanoita vastaan. Kauan olikin oltu lähtövalmiita ja vitkasteltu, nyt vain odotettiin johtajan lopullista käskyä.

Tuomas piispa ratsasti seurueineen ääneti noiden moniväristen ja -pukuisten joukkojen ohi, tarkastaen yksitellen eri ryhmiä, kohotti sitten ristinsä korkealle ja komensi yli kentän kaikuvalla äänellä:

— Eteenpäin, pyhän Pietarin nimessä!

Itse ratsasti hän edellä ja koko ristijoukko seurasi perässä, kunkin ritarin huovit ja jalkamiehet hänen ympärillään. Noille hajanaisille, järjestymättömille ristiretkeläisille, jotka armeijaan olivat liittyneet, oli niillekin hankittu aseet ja päälliköt, ja nekin näyttivät nyt säännölliseltä sotaväeltä, marssiessaan siinä toisten joukossa. Mutta kauaa sitä marssia ei nyt kestänyt. Kun tuo suuri armeija oli saapunut siihen lehtoon, jossa Henrik piispa ensi kerran lähteen vedellä oli kastanut pakanallisia suomalaisia, jolla lähteellä jo oli kristittyjen kesken pyhä maine, seisautti Tuomas ratsunsa, pysäytti joukkonsa ja antoi sen ryhmittyä lähteen ympärille. Itse kostutti hän ristin pyhässä vedessä, pystytti sen sitten kunnaalle, johon toiset piispat ja papit hänen ympärilleen kerääntyivät, paljasti päänsä ja siunasi Rooman paavin puolesta ja nimessä hänen edustajanaan ja valtuutettunaan ristijoukkonsa, vihkien sen suureen tehtäväänsä siunatun veden partaalla. Hän sulki alkavan retken jumalanäidin huomaan ja anoi sille hänen suojelustaan ja apuaan.

Ja paljain päin koko ristijoukko otti sen siunauksen vastaan. Kaikkien katseet olivat käännetyt Tuomaaseen päin, joka siinä heidän kaikkien puolesta rukoili. Ja kun he näkivät johtajansa valkoisen tukan liehuvan tuulessa ja kuulivat hänen hartaan äänensä, niin he olivat vakuutetut, että jumalanäiti oli heidät suojelukseensa ottanut.

Mutta Tuomas silmäili ylängöltään tuota ympärillään nöyränä ja alttiina seisovaa sotajoukkoa, joka laajalta peitti lakeuden, ja hänen puserruksissa ollut rintansa paisui taas ja hän tunsi kasvavaa rohkeutta povessaan. Ja kun koko ristiarmeija hänen kehoituksestaan polvistui vastaanottamaan hänen siunauksensa ja hän levitti kätensä sen ylitse, kävi ikäänkuin pyhä väristys hänen ruumiinsa läpi, täyttäen hänet varmuudella ja voimalla. Hän oli voimakas kirkon ruhtinas, jumalanäidin valittu ase, soturi ja pappi.

Papit vihmoivat ristisotureita lähteen vihityllä vedellä ja Tuomas ojensi vielä kerran kätensä kuin viimeiseksi voiteluksi heidän ylitsensä. Sitten komensi hän polvistuneet nousemaan ja käski ristijoukon palata takaisin laivoihin. Kysyvinä ja hämmästyen kuuntelivat tätä käskyä ritarit ja papit; he eivät sitä ymmärtäneet, he olivat luulleet retken jo alkaneen. Mutta kyselemättä ja nurisematta he kaikki seurasivat johtajaansa. Rantaan palattua asettuivat kaikki laivoihinsa, joilla olivat tulleet, sälyttivät niihin taas hevosensa, telttansa ja tavaransa, niinkuin tullessaankin; mutta suomalaiset keihäsmiehet, linnan huovit ja papit ja saarnaajat, ne sijoitettiin niihin uusiin laivoihin, jotka piispa oli Auran suussa rakennuttanut. Ja kun kaikki vihdoin oli järjestyksessä, kuului taas johtajapiispan kaikuva komento:

— Pyhän Pietarin nimessä, seuratkaa minua!

Toinen toisensa perästä irroittausivat nuo monenmuotoiset alukset, suuret ja pienet, rannasta ja ankkuripaikoiltaan ja koko sotajoukko seurasi Tuomas piispan laivaa, eikä kukaan kysellyt eikä napissut. Soutajat asettuivat airoihin ja hiljaa läksi mahtava laivasto lipumaan joen suulta merelle päin. Mutta laivasta laivaan kajahti ristiretkeläisten tunnushuuto:

— Pyhän Pietarin nimessä!

Tyyni ja kirkas oli kevätkesän päivä, nuori lehti heloitti kirkkaana rannan lehtipuissa ja vaalea vihanta loisti törmiltä, joiden välitse suuri laivasto verkalleen kulki. Etumaisena kulki korkea, uusi alus, jonka mastossa kimalteli kullattu risti päiväpaisteessa. Se oli johtajapiispan laiva ja sen perässä seisoi perämiehen vieressä pitkänä ja suorana Suomen kirkon päämies, katsellen ylpeyttä ja varmuutta sykkivällä sydämellä tuota pitkää, mahtavaa laivajonoa, joka häntä seurasi niinkuin kesytetty jättiläiskäärme, joka häneen sokeasti luotti, joka hänen pienintä vihjaustaan totteli ja jonka hän oli vievä taisteluun ja voittoon.

Pysähtelemättä ja levähtelemättä souti suuri ristilaivasto ulapoita pitkin ja kun tuuli myötäisenä puhalsi, nostettiin purjeet avuksi. Kun yhdet soutajat airoissa väsyivät, laskettiin heidät makaamaan ja aina oli vereksiä, levänneitä miehiä heidän tiloilleen hankojen ääreen istumaan. Laajalti humisi ulappa keulojen kohinasta ja airojen loiskeesta.

Ja vielä rannattomalla merelläkin kasvoi ristijoukon laivasto. Lyypekkiläiset ja gotlantilaiset kauppalaivat, jotka nytkin, vastoin paavin kieltoa, heti ensi sulalla olivat vanhaan tapaansa kiirehtineet viemään kauppatavaroitaan Suomenlahden rannikoille, Nevan ja Laatokan pakanoille ja Suureen Novgorodiin asti, ne nyt koettivat, tavattoman ristilaivaston nähtyään, paeta sen reitiltä ja näkyvistä pois; mutta Tuomas piispa, joka itselleen lepoa suomatta valppaana tähystyspaikallaan seisoi, lähetti kohta nopeimpia aluksiaan ottamaan kiinni noita luvattomia kaupankulkijoita. Ne tuotiin johtajalaivan kylkeen ja niiden miehistöt vietiin vangittuina piispan eteen. Tämä jätti silloin heidän valittavakseen kaksi vaihtopuolta: joko yhtyvät he ristijoukkoon ja antavat laivansa ja tavaransa retken tarpeisiin, jolloin heille armo ja ristisoturin edut suodaan; taikka upotetaan heidät laivoineen meren syvyyteen, koska ovat paavin kiellon rikkoneet. Kaikki tietysti suostuivat edelliseen vaihtopuoleen, neuloivat ristit merimiespuserojensa rinnoille ja liittyivät näöltään nöyrinä ja alttiina, joskin sydämissään kiroten, soutamaan ristiarmeijan riveissä.

Ylvistyvällä mielellä näki Tuomas, joka korkealta paikaltaan laivastonsa kulkua tarkasti, ristijoukkonsa näin yhä kasvavan, — hän piti kaikkia näitä enteitä jumalanäidin suosion ja huolenpidon merkkeinä.

Mutta viimeisenä pitkässä laivajonossa souti suuri, raskas, tervattu alus, jonka hangoissa suomalaiset mekkomiehet hikoilivat. Sen perässä, perämiehen vieressä, seisoi myös kookasvartaloinen mies, mutta sulkaniekassa kypärässä, ja hän myöskin lakkaamatta tähysteli edellään liukuvaa suurta laivastoa ja sen kirjavaa miehistöä. Mutta hänen otsansa oli synkkä ja päätänsä hän pudisteli, kun kauppalaiva näin ristilaivastoon yhdistettiin. Se oli Belgerd-ritari, vanha, arpinaama sodanpäämies. Hän oli jo Auran suussa ristijoukkoa kurissa pitäessään pudistellut päätään: joukko on suuri, laumaa on paljo, mutta se ei ole sotajoukko, se on karjalauma, joka taluttajaansa seuraa, yksi halusta, toinen pakosta — siihen on vaarallista taistelussa luottaa!

(Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)

TUOMAS PIISPAN RISTIRETKI.

Leikattiin vuosiluku 1240. Suomenlahden aaltoja viilteli suuri paljous aluksia matkalla itäänpäin. Ne kulkivat kauppiasten tavallista reittiä pitkin lahden pohjoista rannikkoa, Uhrimaan (nykyinen Jurmo?), Kumiupään (Hankoniemi), Juoksaaren (Jussarö), Horinsaaren (Ors?) ja Porkkalan ohitse Nevajoen suuta kohti. Helposti nähtiin kuitenkin, etteivät nämä matkailijat olleet mikään rauhallinen kauppiaslaivue: liput liehuivat, ja miehet laivoissa olivat rautaan puettuina, miekat ja keihäät kiilsivät kesäauringon loisteessa. Laivasto kuljettikin sitä ristiretkeläisjoukkoa, jonka Suomen piispa Tuomas suurilla ponnistuksilla oli kokoonsaanut levittääksensä pyhää katolista oppia Inkerin karjalaisten sekaan ja häätääksensä sisälle tunkeutuvaa kreikkalaista kirkkoa ja Novgorodin valtaa. Joukossa nähtiin ruotsalaisia ja norjalaisia, suomalaisia ja Tuomas piispan toimesta äsken kääntyneitä hämäläisiäkin; nähtiinpä saksalaisia ritareita, kalpaveljeksiä Suomen lahden toiselta puolen, puettuina veljeskuntansa silmäänpistävään pukuun, valkoiseen punaisella ristin ja kalvan kuvalla varustettuun viittaan.

Tultuansa Porkkalan ohitse kääntyi laivasto vähemmän tunnetuille vesille, ja purjehti Retusaaren nenitse Nevan suuhun, mistä sitten jatkoi matkaansa joen mahtavaa, leveätä uomaa ylöspäin siihen paikkaan asti, missä Inkerinjoki vasemmalta juoksee Nevajokeen. Vasta tässä laskivat ristiretkeilijät rantaan. Sieltä Tuomas piispa ja ruotsalaisten päämies Birger lähettivät airuet ruhtinas Aleksanteri Jaroslavinpojan luo Novgorodiin ilmoittamaan tulostansa.

Suuret toiveet näyttivät olevan toteutumaisillaan. Rooman kirkon valtaa levitettäisiin Inkerinmaahan, Laatokan mereen ja Nevan molemmille rannoille saakka. Karjalan koko heimo tulisi yhdistetyksi muitten suomalaisten heimojen kanssa länsimaisen sivistyksen ja paavin turviin. Sitähän varten tuo lukuisa ja uhkea sotajoukko, suurin mitä milloinkaan oli näillä mailla nähty, oli tänne saapunut. Tarkoitus oli ensin valloittaa Laatokan kaupunki, joka oli ikäänkuin Novgorodin porttina Olhavajoen suussa, ja sitten oli isku suunnattava itse Novgorodiin.

Mutta "suuressa" Novgorodissakin oltiin varuillaan. Oli sille varsin arveluttava hetki. Idässä olivat mongoolein peljättävät laumat juuri edellisinä vuosina laskeneet koko Venäjänmaan valtansa alle ja Novgorodinkin tasavallan oli täytynyt tunnustaa suurkaanin yliherruus, eikä tiedetty, kuinka kauvan sillä oli vältetty heidän tuhoisaa hävitystänsä. Ja nyt uusi vaara lännessä! Mutta Novgorodin onneksi oli tällä hetkellä sen asiain etunenässä rohkea ja tarmokas ruhtinas, Aleksanteri Jaroslavinpoika. Hän ei vastarinnatta aikonut heittää vihollisen valtaan sitä maata, johon äsken oli levitetty kreikkalaisen kirkon ja Novgorodin valtaa. Pontevasti ryhtyi hän kokoilemaan sotavoimia Novgorodista ja Laatokan kaupungista, ympäri Novgorodin koko laajaa aluetta; nähtiinpä hänen joukossaan paljon taistelijoita semmoisiltakin seuduilta, joiden asukkaat kieleltään ja kansallisuudeltaan eivät olleet venäläisiä, kuten vatjalaisten maasta ja Karjalasta. Niinkuin niin usein on tapahtunut, varustautui silloinkin suomalaisia taisteluun suomalaisia vastaan, surmaamaan omia veljiänsä vieraan voitoksi.

Inkerinmaan rannikon vartioiminen oli uskottu erään karjalaisen, Pelkoin huostaan. Jo siihen aikaan, kun hänen heimonsa vielä eli pakanuudessa, oli hän vastaanottanut pyhän kasteen ja siinä saanut nimen Filippos. Hän eli jumalisesti ja piti tarkkaan paastoja, sekä luotti vahvasti pyhiin marttyreihin Borisiin ja Gljebiin. Tämän Pelkoin oli ruhtinas Aleksanteri määrännyt koko Inkerin ja meren rannikon päämieheksi. Ja hän täyttikin tehtävänsä kelvollisesti. Tähystäjiltänsä sai hän tiedon suomalaisen laivaston tulosta jo silloin kun se vielä oli kaukana ulapalla. Silloin Pelkoi kohta riensi ruhtinas Aleksanteri Jaroslavinpojan luo ja kertoi hänelle "varjaagilaisen" laivaston saapumisesta ja sotajoukon suuruudesta. Ja nyt ruhtinas kohta läksi liikkeelle uskon-innosta hehkuvan sotajoukkonsa kanssa.

Tuomas piispan airuet sentähden eivät olleet ennättäneet kovin kauvas, ennenkun ruhtinas Aleksanteri jo tuli heitä vastaan. He toimittivat silloin asiansa. "Meidän herramme", sanoivat he ruhtinaalle, "lähettää meidät sinun luoksesi ilmoittamaan, että jos sinä tahdot vastustaa häntä, niin on hän jo matkalla sinua vastaan ja valloittaa maatasi rohkean, voittamattoman sotajoukon kanssa". Mutta kun Aleksanteri Jaroslavinpoika kuuli nuo ylpeät sanat, syttyi hänen sydämensä vain suurempaan intoon, ja hän polvistui ja rukoili kyyneleillä pyhää Sofiaa, että muistaisi hänen vanhempainsa parannusta, ja hänen omia rukouksiansa suojeluspyhänsä puoleen, ja muistaisi kirkkonsa ja kansansa parasta ja soisi hänelle voiton taistelussa vääräuskoisia hyökkääjiä vastaan. Ja sotamiehillensä hän puhui: "Jumala ei ole voiman, vaan totuuden puolella; sentähden hän on antava meille voiton lukuisammastakin vihollisjoukosta". Ja niin hän pysähtymättä jatkoi kulkuansa vihollista vastaan. Mutta Tuomas piispan lähettiläät saivat tyhjin toimin rientää takaisin ristiretkeläisten leiriin, ja heidän kintereillään seurasi novgorodilaisten sotajoukko.

Oli 15 p. heinäkuuta, kello 6 aamulla, kun novgorodilaiset saapuivat Nevajoen rannalle, jossa Tuomas piispan soturit olivat leirissä. Vaikka olikin sunnuntai, päätti ruhtinas Aleksanteri kohta hyökätä vihollisen kimppuun. Eturivissä kulki ruhtinaan oma henkijoukko, valittuja, rohkeita miehiä, ja ruhtinas Aleksanteri itse nähtiin usein kiihkeimmässä miekanmelskeessä. Mutta ristiretkeilijätkin taistelivat urhoollisesti: useamman kerran hyökkäsivät novgorodilaiset heitä vastaan, mutta kauvan turhaan, toinen hyökkäys toisensa jälkeen torjuttiin. Molemmin puolin peittivät monen sankarin ruumiit taistelutannerta. Mutta venäläisten urheus ja uskon-into oli sittenkin suurempi kuin toisten. Olivatpa he näkevinään kuinka Jumalan enkelit laskeutuivat ilmasta ja taistelivat heidän puolestaan, ja uudella voimalla he syöksivät vihollisia vastaan. Ruhtinas Aleksanterin asemies, Sava nimeltään, tunkeutui keskelle ruotsalaisia ja suomalaisia, missä seisoi päällikköjen iso, kultaisine nastoineen kauvas näkyvä teltta. Hän pääsi aina perille asti, ja hakkasi teltanpatsaan poikki, niin että teltta kovalla jymyllä romahti maahan, venäläisten suureksi iloksi. Toinen ruhtinaan henkivartija Ratmir oli mainio suuren voimansa takia ja monta vihollista hän iski kuoliaaksi, kunnes itse monen haavan peittämänä kaatui. Mutta lopulta kaatui myöskin uljaasti taistellen ruotsalaisten päämies Birger, ja nyt ristiretkeilijäin joukko rupesi kääntymään pakoon Inkerinjoen rannassa oleviin laivoihinsa. Mutta novgorodilaiset ajoivat heitä takaa, ja juoksivat pelkäämättä kauvas rannasta veteen saadaksensa aluksetkin valtaansa. Muutamiin he pohjaan hakkasivat reikiä ja estivät näin vihollista niillä pakenemasta. Eräs novgorodilainen, Gavrilo Alekseinpoika, näki vihollis-päällikköä haavoitettuna vietävän laivaan, ja hyökkäsi kohta perään. Muutamilla laudoilla hän pääsi laivan luo ja kiipesi kannelle, mutta tässä tuli vastarinta liian ankaraksi ja hänet heitettiin veteen, mutta pelastui kuitenkin hengissä jälleen maalle.

Tässä takaa-ajamisessa olivat sentään novgorodilaiset olleet liian hätäisiä ja heidän parvensa hajosivat, luottaen jo saavutettuun voittoon, ympäri taistelukenttää etsimään saalista vihollisen valloitetusta leiristä. Ristiretkeläiset pääsivät laivoillaan ja veneillään turviin Inkerinjoen toiselle rannalle, jonne venäläiset eivät voineet heitä seurata. Täältä he vielä illan suussa uskalsivat mennä taistelupaikalle etsimään kaatuneitten toveriensa ruumiita, jotka vietiin toiselle rannalle ja joilla täytettiin kolme laivaa. Mutta yön hämärässä läksivät he merille, jättäen Nevan rannat, jossa niin suuri onnettomuus oli heitä kohdannut. Mutta vielä paluumatkalla onnettomuus heitä seurasi: nousi ankara myrsky, joka hajotti laivaston ja nuo vainajain ruumiilla täytetyt laivat hukkuivat Suomenlahden aaltoihin. Alakuloisena saapui Tuomas piispa muutamalla laivalla Turkuun, jonne muutkin pelastuneet retkeilijät toinen toisensa perästä tulivat.

Mutta ruhtinas Aleksanteri Jaroslavinpoika palasi suurella riemulla Novgorodiin, ja sai kiitollisilta kansalaisilta liikanimen "Nevalainen" kuuluisan voittonsa muistoksi Neva-joen rannoilla. Ja kuolemansa jälkeen hänet korotettiin Venäjän kirkon pyhimysten joukkoon.

(Kustavi Grotenfelt: Koitar V.)

TAKAISIN PAKANUUTEEN.

Raskaasti humisee metsä, kohisee oudon synkästi iltatuulen puhaltaessa. Jokainen puu koko laajassa, rajattomassa metsässä huojuu ja humisee hiljaa ja siitä kohisee koko metsä, kuin meri myrskyn talttuessa. Vuoroin se kiihtyy ja vuoroin se asettuu, kuin harras virsi, joka soinnuttuaan intohimoisesti ja juhlallisesti juoksee kappaleen tasaisena ja nöyränä, taas yltyäkseen. Se on laajan korven iltarukousta, metsän iltamessua.

Kapeaa polkua pitkin kävelee humisevan metsän läpi yksinäinen vanhus, hamppuköysi vyöllään, kädessään sauva.

Autio on erämaan kierteinen polku; ei astu ihmistä vastaan, ei aukene peltosarkaa eikä talon pihamaata kulkijan eteen. Ilta on yöhön vaihtumassa, pitkät varjot pimentävät jo polun ja yhä harmajammaksi käy taivas. Yksinäinen kulkija ei ole edeltäpäin tuuminut, missä hän yösijansa saisi, hän ei tiedä, onko ihmisasuntoa läheisyydessä ja jaksaako hän siihen kävellä.

Silloin rupee hänen korviinsa kuulumaan säännöllistä, jatkuvaa töminää. Se on vielä hyvin kaukaista, mutta hän erottaa siltä selvästi jalan astuvan askeleet. Ne kaikuvat takaapäin ja lähenevät myötäänsä. Se on ihminen, se on kai yksi niitä, joita hän on lähdössä opettamaan ja pelastamaan.

Jo kuuluvat askeleet aivan läheltä ja Tuomas, tuo kumara kulkija, kääntyy taakseen katsomaan tulijaa. Se on nainen, joka kiireisin askelin näyttää johonkin päämaaliin ehättävän. Jo on hän — päätään kääntämättä, tervehtimättä — menossa Tuomaan ohi, mutta tämä ei häntä puhuttelematta laske ohitsensa.

— Hyvää iltaa, yksinäinen kulkija, sanoo hän ystävällisesti naiselle ja kiirehtii askeleitaan pysyäkseen tämän tasalla. Nainen ei näytä ensiksi hänestä välittävän, hänen päänsä heilahtaa vain hiukan sivulle eikä hän kuljeksivaa munkkia paljo huomaakaan. Tuomaan täytyy uudistaa tervehdyksensä:

— Hyvää iltaa. Mihin näin yksin yötä vasten kuljet, vaimo?

Silloin nainen käännähtää päin Tuomaaseen, katsoo häntä pitkään huivinsa alta ja rupeaa nauramaan.

— Miksi naurat? kysyy hän.

Nainen hypähtää mättäältä ja huudahtaa Tuomaalle, hänen rinnalleen asettuen:

— Tule!

— Minne? Mihin käy matkasi?

— Tule ja katso!

Kun Tuomas viipyy, virkkaa hän: — Miksi viivyt, etkö jo lähde? Vai eikö meillä olekkaan yhteinen matka?

Melkein vaistomaisesti totellen rupeaa Tuomas naisen jälestä tietä eteenpäin kävelemään. Ja hän vastaa:

— Ehkä on. Minä olen menossa saarnaamaan ristin oppia, rauhan oppia kansalle.

Nainen viilettää jo kappaleen edellä ja hihittää sieltä:

— Ristin ja rauhan… ka niin, tule! Täällähän sitä kirkkoväkeä on koolla, sinne olen matkalla minäkin. Mutta kiireemmin… ei, ei sieltä, tule tästä, tästä suoraan….

Edellä rientävä nainen poikkeaa polulta metsän sisään, ja kun ei Tuomas häntä heti sinne seuraa, pysähtyy hän kärsimättömänä odottamaan. Ja hän tarttuu Tuomaan käteen ja taluttaa häntä, vetäen puolijuoksua eteenpäin metsän läpi puhumatta enää mitään. Ilta on jo käynyt pimeäksi, tiheässä metsässä ei voi nähdä askelta eteensä, siellä ei voi väistää puita eikä kantoja. Mutta eteenpäin kiitää vain kiihkomielinen nainen, kontti heiluu kahta puolta kolahdellen oksiin, ja hän vetää perässään väsymyksestä hoipertelevaa, risuihin kompastelevaa ja puihin töksähtelevää vanhusta. Yli kannokkojen ja louhikkojen, läpi murrosten ja tiheäin pensaikkojen, poikki veteläin soiden ja kivikkojen ahojen siinä riennetään, levähtämättä, huoahtamatta, eteenpäin vain. Vanhan piispan jalka livettää keväisissä rapakoissa, vaipan liepeet sekautuvat katajikkoihin ja repeilevät, hän kompastelee alinomaa juuriin ja oksiin.

Vihdoin nainen toki pysähtyy erään mäen rinteelle, päästää munkin käden ja antaa hänen istahtaa mättäälle huohottamaan. Hänen omakin henkensä läähättää ja vaivoin saa hän käheästi kuiskatuksi:

— Katso, siinä on kansa, käy saarnaamaan!

Tuomas kohottaa kuuman päänsä ja luo väsyneen katseen eteensä naisen viittaamaan suuntaan. Hän ei huomaa ensiksi muuta kuin puitten lomitse häilyvää tulen hohdetta, jonka editse esineitä liikkuu ja häämöittää. Mutta vähitellen, kun silmä tottuu valoon, käy kuva selvemmäksi ja tarkkapiirteisemmäksi. Siinä on mäkien ympäröimässä laaksossa pieni aavikko metsän kätkössä. Korkea nuotio roihuaa keskellä kenttää ja sen ympärillä häärii valkopukuisia miehiä, jotka loihtuja lukien ja taikoja tehden paistavat vartaissa uhrieläinten lihoja. Mutta ulompana kedolla liehuu taaja ihmisjoukko: toiset haltioissaan riehuvat ja sopottavat uhrilaulujaan, toiset laulavat syrjemmässä vanhoja uhrilaulujaan. Sekavaa sohinaa ja salaperäistä humua kuuluu kohisten laaksosta mäelle, jonka rinteellä läähättävä munkki istuu ja verestävin silmin tuijottaa eteensä, katsoen kastamansa kristityn seurakunnan ja sen lähimmän kantajoukon pakanallista uhrijuhlaa vanhassa uhrilehdossa. Hän näkee, kuinka loitsijat uhrituleen heittävät ristejä, joita ovat repineet alas kristittyjen talojen harjoilta, ja näkee naisten kantavan kastettuja lapsiaan uhripappien luo, jotka taikojaan lukien niitä pyhien puiden lehvillä kylvettävät. Hän ei puhu mitään, katselee vain.

Mutta nainen, joka on hänet tuonut tätä näytelmää näkemään, ja huohottaen, mutta leveä, pilkallinen vahingonilo huulillaan hänen vieressään seisoo, hän päästää taas naurun ja kuiskasee:

— Katso piispa seurakuntaasi, katso!

Tuomas lyyhistyy yhä pienemmäksi, yhä kumarammaksi mättäällään, kuta kauemmin hän katselee. Hänen silmiään rupeaa vihdoin hämärtämään, on aivan kuin vesiä olisi noussut tuota tuijottavaa katsetta himmentämään, ja hänen äänensä kaikuu pehmoiselta kuin itkevän lapsen, kun hän vihdoin hiljaa kuin itsekseen virkkaa:

— Minä näen, minä näen elämäni työn. Kiitos, Jumalani, nyt minä ymmärrän, mitä olet minulle tahtonut sanoa. Nyt oivallan, minkä arvoista työni on ollut alusta loppuun ja millaiset ovat ansioni. Se on kaikki ollut turhaa, hyödytöntä kaikki, ne ovat pakanoita nuo, niinkuin olivat tänne tullessani, minä en ole valtakuntasi hyväksi tehnyt mitään….

Hän vaikenee hetkeksi ja äänen vilpittömään nöyryyteen sekautuu syvää surua ja hartautta, kun hän jatkaa huokaustaan:

— Heitä elä tuomitse, Jumala, siitä että ovat sinusta luopuneet, minä, minä olen syypää siihen. Minä olen vain itseäni ajatellut, en sinua enkä heitä, alusta asti on vilppiä ollut aikeissani ja toimissani, oman kunnian ja suuruuden himoa, heitä olen kiusannut, sinua olen koettanut pettää — sinun on tuomio!

( Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)