KUVIA JA KUVITELMIA SUOMEN HISTORIASTA II

Toim.

Juhani Aho

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1914.

SISÄLLYS:

Hämeen ja Karjalan valloittaminen:

Birger Jarlin ristiretki Hämäläisiä vastaan. Hakoisten linna. Eräpyhän niemekkeellä. Birger Jarlin sisar. Birger Jarlin linna. Suomalaisvaimo Saimaan niemellä. Torkel Knuutinpojan retki. Vain oikeusvallan tuojaa ylistän. Käkisalmen linna. Korsholman valleilla. Pirkkalaisvouti ja hänen tyttärensä. Pikakuva Piispa Maunu I:stä.

Piispa Hemmingin aikoja:

Hirmukuolema. Kaksi madonnaa. Ruttoa paossa. Sääksmäkeläisten pannaanjulistus. Kuvia Piispa Hemmingin Turusta. Pyhän Birgitan Suomessa tekemiä ihmeitä. Kirkonkirous.

Lappalaisten käännytys:

Orjan poika. Margareeta.

Piispa Maunu Tavastin aikoja:

Piispa Maunu Tavast tarkastusmatkalla. Erämaan taistelu. Maailmalle. Talonpoika ja huovit. Piispa rauhantuomarina. Rajankäynnissä. Itseään etsivä vanhus. Krister-herran verkalasti. Raaseporin Ristina. Tornion markkinat.

HÄMEEN JA KARJALAN VALLOITTAMINEN

BIRGER JARLIN RISTIRETKI HÄMÄLÄISIÄ VASTAAN.

Pyys Eerikki valtaherrat maan ja ritarit kuningaskunnassaan, talonpojat ja virkamiehetkin, kuten herrain on tapana vieläkin maan asujat aseihin kutsua, kun sotaretki on ovella, pyys heidät maahan pakanain, vävymiehensä päälliköks asettain, joka ristijoukkoa johdattaisi, joka parhaiten sen tehdä taisi. Hänen vävynsä suostui mielellään täten herransa kunniaa lisäämään, hän varusti miekat, tapparat, sota-aseet ankarat, pelottavat, ja kypärit, panssarit jaettihin ja uusia vielä taottihin, jok' ainoa varustihe mielellään näin kuninkaan tahtoa täyttämään; sotapurret vesille työnnettiin, rahasäkkiä monta aukaistiin ja kaikki osansa saivat he. Tuli heille lähtö niin kotoa pois, ties moniko heistä palaava ois. Jäi tyrskien, käsiä väännellen moni äiti ja vaimo valkoinen, mut itse he iloitsi, kunniaa kun saivat Jumalan suurentaa. Moni miekka isien aikuinen lens seinältä huotrahan urhojen. Heitä saatteli rantahan ystävät, sylinannolla hyvästi heittivät; se suudelma purppurahuulien ah, monen oli elossa viimeinen. Kävi merellä tuuli, jouduttain niin matkaa maahan pakanain. Nämä tiesivät heidän tulostansa ja pelvossa vuotti pakanakansa, kunnes kullassa välkkyen ilmestyi sen rantaan laivue kristittyjen — jo silloin pakanat vavista mahtoi. Mut mitellä miekkoja kristityt tahtoi kera Hämeen jäykkäin pakanain. Nous maihin he lippuja liehuttain, sulat hulmusi, kiilsi tapparat ja panssarit päivässä paistoivat. Hävis Hämeen miehet voimain koiton ja kristityt saivat varman voiton. Ken tahtoi tulla kastetuksi, sai maansa ja mantunsa pelastetuksi ja suojan ja turvan hengellensä. Ken vielä uhmata uskalsi, sai kuololla maksaa ylpeytensä. Mut kristityt linnan rakensi ja miehistöllä sen varusti. Se nimeä Hämeenlinnan kantaa, pakanoille vielä se huolta antaa. Sai asujamiston kristityn maa, sitä linna vankka puolustaa. Niin maa tuli vihdoin kristityksi, venäläisiltä sitten menetetyksi.

(Vanha ruots. riimikronikka. Suom. Lauri Pohjanpää.)

HAKOISTEN LINNA.

Orjat vieritti kiviä, niskat notkui ja hiki juoksi huovin huutavan ruoskan alla kalliolla korkealla uuden uskon ja Neitsyt Maarian ja pyhien miesten vuoksi.

Oli Hämeessä hämärä, pyhän karsikon munkit kaasi, ristin säilä se siinä häilyi, missä Hiiden väki säilyi. Päivin Hakoisten linnaa rakettiin ja paadelle nousi paasi.

Varjot vaelsi maita, yössä yhtyivät hiitten huolet, hirvi hiihti ja riena riipi, Kylmäojan pojat hiipi, paadet paukkui ja linna linkosi, kun suhahti noidan nuolet.

[Kylmäojan pojilla kansa tarkoittaa paholaisia, hiiden väkeä.]

Orjat kiviä kirosi, aika jauhoi ne kohdussansa, sammal levitti vihreän sylin linnan liepehien yli; siell' ei Maariankämmen heloita. —

Niin kertovi vanha kansa.

(Larin Kyösti.)

ERÄPYHÄN NIEMEKKEELLÄ.

"Erä-pyhän" niemekkeellä Längelmäveden äärellä. Uhrituli on sammumaisillaan. Längelmän satavuotias päämies Kauris istuu hiilokseen tuijottaen. Vieressä seisovat hänen molemmat lapsenlapsensa, Uurto ja Ihanirma.

UURTO. Isä —

KAURIS (kohottaa katseensa).

UURTO. Pitääkö kansan odottaa?

KAURIS. Ei — —

(UURTO käy rantaan ja palaa jälleen.)

KAURIS. Annahan kaaresi. (Ottaa jousen ja ampuu nuolen.) Käy katsomassa — —

UURTO. Ei osunut.

KAURIS (heittää jousen luotaan). Ammu sinä — — (UURTO ampuu.) — — Lensikö koivun puhki?

UURTO (hymyillen). Lensi.

KAURIS (nousee työläästi). Viimeisen kerran minä nyt Längelmän puolesta uhrasin. — — Minun aikani on mennyt.

UURTO. Taistelussa — — mutta ei käräjillä.

KAURIS. Mutta taistelu on tulossa — —

UURTO (hetken vaiettuaan). Mistä käsin?

KAURIS. Elä katso Karjalaan päin — — katso länteen.

UURTO (ylenkatseellisesti). Tulisiko tuo Auran luota —

KAURIS. Niin — — Auran luota —

UURTO (hymyillen). Tahdotko, että käymme hävittämässä heidän jumalansa talon?

KAURIS (ankarasti). Itse tänne tulevat ja Tapion lehdon maahan kaatavat — —

IHANIRMA (pilkallisesti). Hekö — —

KAURIS. He juuri — —

IHANIRMA (lyhyesti ja kylmästi). Isä, sinä ole väsynyt päivän uhritoimista — siksi nämä raskaat ajatukset mieleesi johtuvat. — Etkö halua lepoa? — Uurto, nouda tänne karhuntaljat.

KAURIS. Lapset, te olette nuoria — siksi te halveksitte. Uurto — sinun on rakennettava heidän kanssaan liitto —

IHANIRMA (kiivaasti). Ei milloinkaan.

KAURIS (Uurrolle). Sinun täytyy tehdä se — — Pian olet ensimäinen mies näillä rannoilla, sillä kansa on tottunut minun taloani kunnioittamaan. Tunnethan "suuren retken"?

UURTO. Olen kuunnellut laulua ja oppinut sen.

KAURIS. Olin nuori ja uhmamielinen niinkuin sinä. Karjalasta saapui miehiä rauhaa tarjoamaan — "kaikkien heimojen aina meren partaille asti, jotka Ukon kieltä puhuvat, oli kokoontuminen", meidän oli poljettava maahan Svitiod ja uutta jumalaa pilkattava.

UURTO (vilkkaasti). Sen teemme uudelleen — —

KAURIS. Suuri retki on tehty eikä synny uudelleen — voitko ojentaa kätesi ja sen alle koota kaikki Ukon heimot?

UURTO. Olethan kertonut, että niin on tehty meren takana.

KAURIS. Kerran sellaista uneksin — tiedätkö, kuinka paljon täytyy verta vuotaa, ennenkun yksi voi kaikkia hallita. — Olin liian pehmeä — vielä pehmeämpi olet sinä. Ihanirma on kova, mutta hän on nainen — ne tekevät sen —

UURTO. Luulet siis, että nuo, jotka Auran luona kiviä muuraavat, saapuvat luoksemme. —

KAURIS. En voi nähdä, mikä heitä siitä estäisi.

IHANIRMA (hurjasti). Minä!

KAURIS (hymyillen). Sinä. Kerronpa lisää — rannikolle vaelsimme ja haaksia rakensimme — idästä ja lännestä niitä tuli ja meren ne peittivät. Mahtavia olimme, kun yhdessä sousimme svealaisten isoon virtaan — hävitimme, poltimme heidän kylänsä — ja aarteita anastimme — —

UURTO (vilkkaasti). Oliko heillä kauniita naisia?

KAURIS (katsahtaa häneen). Oli —. Heillä oli jumalan talo Tunassa — sen poltin ja papit siitä surmasin.

UURTO. Olivatko sellaisia kuin ne, jotka Auran Tommo Akaaseen lähetti?

KAURIS (hurjasti). Se hirviö. — — (Kohottaa nyrkkiänsä.) Haa, sinä kivikoura Tommo, koko ihmisijän olen kanssasi taistellut — nyt olemme molemmat lopussa, mitä olemme voittaneet? — — — (Hetken vaiettuaan.) Rakenna liitto heidän kanssaan — — vieras jumala kostaa — hänen pappinsa eivät kuole — — hän on voimakas —

IHANIRMA (hymyillen). Arveletko häntä Ukkoa voimakkaammaksi?

KAURIS. Pelkään — — että Ukko —

IHANIRMA. En ymmärrä sinua —

KAURIS. Niin — et ymmärrä minua.

IHANIRMA (verhoten hänet taljoihin). Tuuli on kylmä — — —

KAURIS (karistaen yltään taljat). Se on kuoleman viimaa — — anna minulle suuta, sinä voimakas Ihanirma. Johtakaa minut mäelle, lapset, jotta vielä kerran saisin maani nähdä.

(Kuljettavat hänet kummulle. Kauris ojentaa molemmat kätensä.)

Jää hyvästi — jää hyvästi — sinä Tapion ihana koti — te koivuselkäiset saaret ja siintävät, kaartuvat rannat — —

Kun olin nuorukainen, tapasin vähäisen kansan, joka eläinten kanssa otteli elämästä ja kurjien lappalaisten kanssa saaliista. Olen opettanut sen voittamaan karhun ja karkoittamaan tuon kavalan kansan. — Karjala meitä pelkää — Akaa meihin turvaa — me olemme Novgorodin seutuja hävitelleet ja Auran tuhonneet.

Uurto, astu esiin ja ota perintösi vastaan — päiväni mailleen menee. — Tue häntä, Ihanirma! (Käy ylemmäksi ja kohottaa katseensa aurinkoa kohti.) En usko Manalan synkkää tarua — sinun luoksesi sieluni halaa, sinä säihkyvä Päivätär. — Maatani lämmitä — —

(Antaa käsiensä vaipua.)

Lapset, ohjatkaa ruumiini maan poveen.

(Lähtee verkalleen kummulta alas.)

(Katkelma G. von Numersin keskeneräisestä näytelmästä "Hämäläisten taistelu").

BIRGER JARLIN SISAR.

Hän lännestä saapui, sankari tuo, Pyhän ristin hän tahtoi nostaa Hyvän turvaksi pakanain rantojen luo, Mut niskurein vastuksen kostaa.

Vaan uskonsa saanut on Suomen mies Esi-isiltä ammoin jo ennen. Ja vankkana maataan puoltaa hän ties, Sen edestä kuoloon mennen.

Niin Birger rantahan Vanajaveen Käy ritarijoukoin suurin: "Tähän linnan lujan ja mahtavan teen. Sodan vaaroja vastaan muurin!"

Yhä nousevat pilvihin tornit nuo Yli metsän, mi seutua saartaa. Ja niin kaamea, harmaa linna on tuo. Jota kalliomuurit kaartaa.

Jos tornista alas sä silmännyt liet, Vain pientä sun katsees kohtaa. Mut tornien saleihin koukerotiet Kuin tonttujen polut johtaa.

Siell' istui nyt Hildegard kaunoinen, Surukatseen hän loi yli vallein. — Oli helmi hän linnan neitojen, Oli Birgerin sisko kallein.

Oli tullut linnoista Mälarin Tuon mahtavan veljensä kanssa Yli meren ja virtojen, vuortenkin — Hän panssarivaipassansa.

Hän lippua neuloo, aikoen Sen ristijoukolle suoda: Voi paremmin enkelikuviot sen Kuin miekka hurskautta luoda.

Surumielinen on hän; sanomaan Tuli Birger: "Ma Ruotsiin lähden… Kuoli kuningas… Siellä tarvitaan Mua kuninkaan vaalin tähden…

Vaan ma palajan; sinis sä tänne jää, Elä huoletta täällä ihan. Måns Ferlan on hallussa linnani tää, Elä pelkää valtoja vihan!

Sua lempii Måns kuni miekkaansa, Joka suojaava on elämäänne. Tule morsioks hälle, kun palaan ma, Niin iloiten vietän mä häänne!"

Mut Hildegard rukoili katseillaan: "Sun kanssasi siskosi kulkee!" — "Pian palaan" — vastaapi Birger vaan; Hänet piiriinsä vartio sulkee.

Sali tyhjäksi jää, — ei lohtua näy, — Pian Hildegard myös on tiellä: Hovineitojen kanssa hän laaksoon käy, Surut kirvoittaaksensa siellä.

Mut äärellä veen punakukkanen on Kuni polttava lemmenkaipuu; Sen tahtoo hän taittaa, varomaton, Vaan äkkiä aaltoon hän vaipuu.

Pian Ahti vie hänet pohjaan veen, Hänet peittävi verhoin somin. Ei neidoista apua siskolleen: Hätä heillä on neuvottomin.

Mies silloin metsien yöstä saa, Sotisopansa riisuu heti Ja aaltojen helmaan uskaltaa: Ahdin kahleista neidon hän veti.

Vaan kalmankalpea Hildegard on. Hänet valveille urho saapi, Tuo vettä silmästä kallion Ja sen neidolle ojentaapi.

Saa palkaksi katsehen kauniin hän, Tuo sankari rohkea, jalo; On Frithiofilta voimat tän Ja katseessa kirkas on palo.

Ruho nimenä hällä. Hän päällikkö on, On Suomen urhoista parhain, Jalo kilpi hän vanhan on uskonnon, Jalo puoltaja pyhäin tarhain.

"Sua kiitän" — näin Hildegard — "veljeni myös Sulle kiitoksen velkaan jääpi. Viel' linnasta tuolta, kun kuulee hän työs, Sua riemuin hän tervehtääpi!"

Puna poskihin nous, sydän liekehtäin Löi rinnassa urhon, kun sulki Hän syliinsä neidon ja kiiruusti, näin Häntä kantaen, linnalle kulki.

Kun vartija aukaisi portin, niin Sana sankarin kaikui oiva: "Teist' eroan, mutta ma Birgeriin Olen kerran täss' yhtyä voiva!

Olen luullut, ett' arvoista kohtalon ois Paras voittoisa keihäs ja jänne; Vaan vieläkin parempaa löytyä vois, Sen näin minä silmistänne."

Pois katsoi Hildegard huoahtain; Pois tuuli sen huokauksen kantoi. Hän muiston kukkasen poimi vain Ja sen pelastajalleen antoi.

Ruho sydäntään vasten painoi sen, Ei sanaa sanoa voinut. "Tule kristityksi" — ääni vienoinen Hälle viimeiseksi on soinut.

Kun seudun peittänyt on jo yö, Ruho linnan luona on yhä. "Tule kristityksi" — ääni se sydäntä lyö, Se on hänelle käsky nyt pyhä.

Tuli kristityks' urho Suomenmaan. Hänet siunasi Bero. Suureen Nyt uskoi neidon hän jumalaan. Hän vaipui alttarin juureen.

2.

Måns Ferla salissa linnan on: "Oi Hildegard, lempeensä nääntyy Mun rintani! Miks olet armoton?"… Hän kylmänä poispäin kääntyy.

Pidot linnan tornissa valmistetaan, Pidot komeat herkuin paljoin. Ja Hildegard-neidolle yksin vaan Soi kiitos lauluin ja maljoin.

Jalot helmet, rubiinit loistoiset Måns Hildegardille tuopi… Tämä huokaa vain, ja katsehet Vait' ollen maahan luopi.

Måns Ferla hurjasti raivostuu Ja huutaa neidolle silloin: "Alas katsot nyt… ja on vaiti suu… Vaan vieraalle haastelet illoin!"…

Mut sotilas samassa saliin käy — Hän Ruhon on lähettämä. Ja kun Jarlia itseä siell' ei näy, Niin puhuu Ferlalle tämä:

"Oli turhat vainoinne valkeat, Sotatorvenne turhaan soitti. Sen kestimme. Miehet hurskahat Sanan voimalla meidät nyt voitti.

Olen päällikön käskystä rientänyt. Puhun vielä, vaikk' kansaa on läsnä: Hän Hildegard-neidolle tarjoo nyt Kätens' sovinnon merkiksi tässä."

Ja Hildegard vastaa punastuen Ja äänin vavahtavaisin: "Hän uhrautui edestä vihollisen, Oi, jospa sen palkita saisin?

Saat päällikkös luokse nyt kiiruhtaa. Sano hälle näin, kuten käsken: Vain veljeni minusta määrätä saa, Mut Ruotsiin hän matkusti äsken!"

Måns Ferla nyt vihanvimmoissaan Sanantuojan tyrmähän viskas. Kävi Hildegardia tapaamaan: "Vielä taivutat ylpeän niskas!

Tähän asti, suruas säälien, En sanonut, — nyt sanon sulle: On Birger vankina herrojen. Hänen valtansa siirtyi nyt mulle!

Siis velvollisuudeksi mulle jää Tääll' olla käskijä yksin!" — Se neidon valtasi, valhe tää, Niin katkerin pettymyksin.

"Sinä pakananmorsian, kunniaton!" Niin Ferla raa'asti huusi, "Sinut vien minä morsiuskammiohon Tai kuololle vihin ma luusi!"

Ja Hildegard-neito nyt raastetaan Alas vankilan komeroihin; — Ovet rautaiset vinkuvat saranoillaan, Ja päivä ei paista noihin.

"Joko kuolet tai olet morsian mun!" Ovi kiinni. Tuska ankee Nyt valtaa neidon kahlehditun Ja hän pyörtyen maahan lankee.

Vaan Ruho, hän vuottavi lähettiään; Hän lähestyy linnaa vähän: "Mitä, linnan pihalla itketään!" — Niin, impeä itketähän.

Heti urhonsa päällikkö kokoon saa Nyt huumeisen-kiirein toimin, Ja rautaportin musertaa Hän vimmaisen leijonan voimin.

Toki Ruhokin taistossa haavoittuu, Mut tuskansa tuimat hän suistaa: Pian vankin' on Ferla ja joukko muu. —- Ruho Hildegardia muistaa.

Måns Ferla nyt viedään kammioon, Johon uhrinsa sulki hän tuonnoin. "Ovi auki!" Vaipuvi permantoon Ruho lannistunein luonnoin.

Sai nähdä hän: Hildegard kaunoinen Tylyn konnan kammoten työtä On jättänyt asunnon maallisen Ja viettävi kuolon jo yötä.

Hänen viimeksi lausuvan kuultu on: "Pyhä oppimme voimaa tuopi. Tääll' että nyt pääsi se voittohon, Se kuolossa lohdun suopi."

Ja urhot haudalla viattoman Siin' omisti uuden uskon. — Ruho liikkui jo porteilla Tuonelan, Näki uuden elämän ruskon.

"Maa kallis jää tuhat järvineen, Ruho armaansa luokse nyt kiitää!" Näin lausui sankari, korkeuteen Hänen vapaa sielunsa liitää.

Ja surevat pystytti patsaankin Kovan kuolon yhdistämille, Runon piirsivät kultakirjaimin Heidän kohtaloistansa sille.

Jalot henget poiss' oli. Haudalla nyt Siell' lehmukset huminoivat. Oli uskontaistelu päättynyt Ja rauhaa torvet soivat.

(Ruotsinkielisestä alkuperäisestä suom. Aukusti Simelius.)

BIRGER JARLIN LINNA.

Jo luonto, kuljettua kesä-illan, Yövaipan ylleen oli heittänyt, Ja liepeellänsä Hämeenlinnan sillan Himmeeseen varjohon jo peittänyt. Siell' yksin seisoin, silloin nuorukainen, Seuduilla näillä vieras, matkalainen.

Kun katselin siell' luonnon ihanuutta, Outoihin vaivuin ajatuksihin. Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta Sydämin ihaelin sykkivin. Siell' oli näky mitä ihaninta, Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

Vaan mikä tuolla luonnon suloutta Jylhällä muodollansa varjostaa? Se kohoutuen kohden korkeutta Ylpeesti ympärilleen katsastaa. Syvälle järveen kuvaupi sen muuri, Sisässä maan kuin olis sillä juuri.

Hengille luonnon liekö hennommille Se peljättävä, paha kummitus? Inhoittavalta tuntuneeko sille Yörauhassansa seudun kauneus, Kun uhaten näin katsoo kaikkialle, Järvelle, maille sekä taivahalle?

Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa, Olento on se tosi itsestään. Se muistuttaapi miestä rautakouraa, Jok' ennen voimakkaalla kädellään Sen rakensi ja nimess' uskon uuden Sen kautta sorti Hämeen vapauden.

Ei ihme, että tätä miettiessä Povessain tunsin tunteen katkeran: Myös syntynyt mä olen Hämehessä Ja synnyinmaana sitä rakastan. Ken orjuuteen ja sortohon sen sallis, Jok' ain' on ollut sydämmelle kallis?

Näin miettien en huomannut ma aamun Taas taivaan kannelle jo astuneen, Kun jylhältä näin linnalt' öisen haamun Ja synkeyden kaiken kadonneen. Se kirkastunna seisoi aamun koissa, Ja peljästys kaikk' oli siitä poissa.

En peljästystä luonnossakaan muussa Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan. Pelotta lintu likimmässä puussa Ilolla lauloi aamulauluaan. Ja itse julman linnan räystähässä Näin pienen pääskysen mä pesimässä.

Mielestäin haihtui haikeus; nyt vasta Ma muistin — aamun koissahan sen näin — Ett' uskon sätehet se taivahasta Johdatti kerta Hämeeseenkin päin, Ja poistaessaan meiltä pakanuuden, Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.

Maanmiehen kun ma kuulin sitten siellä Kulkeissaan työhön riemull' laulavan, Yömatkan päästä matkamiehen vielä Kun terveenä näin tietään kulkevan, Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden, Sen suojass' olevan maan rauhaisuuden.

(A. Tuokko.)

SUOMALAISVAIMO SAIMAAN NIEMELLÄ.

Ammoisina aikoina, satoja vuosia sitten, kun Suomi ei ollut vielä joutunut Ruotsin valtaan, oli eräällä Saimaan niemekkeellä uljas talo, ja siinä asui eräs suku vanhaa Savon heimoa, ylvästä ja mahtavaa väkeä. Monta monituista kertaa olivat tämän suvun miehet taistelleet hämäläisiä ja karjalaisia vastaan, monella ryöstöretkellä he olivat käyneet kaukana, aina Venäjän puolella asti; mutta nyt oli vastustajaksi ilmaantunut toinen paljoa tukalampi vihollinen, nimittäin ruotsalaiset, meren takaa saapunut ylväs kansa. He taistelivat ristein ja miekoin, taistelivat sanan voimalla, ja heidän alleen täytyi Suomen heimojen vähitellen alistua. Mutta lujana pysyi vielä Saimaan niemekkeen suku, se uhmaili miekkaa, se uhmaili sanaa, se uhmaili ristiä.

Sata vuotta oli kulunut siitä, kuin Henrik piispa ensi kerran saarnasi Kristuksen nimeen Suomen maassa, mutta yhä vielä eli Saimaan niemen suku ylpeän itsenäisenä. Eivät uskaltaneet sinne käydä Ruotsin kuninkaan voudit veroa vaatimaan; sillä ne, jotka sinne moisin tarkoituksin olivat lähteneet, olivat saaneet katkerasti yritystään katua, eikä kukaan rohjennut ketään Saimaan niemekkeen väestä oikeuden edessä syyttää. Mutta niemekkeen talossa istui suvun vanhin omaistensa keskuudessa lakia käyttäen ja ankarana oikeutta jaellen.

Eräänä päivänä astui tupaan muuan ristin mies ryhtyen saarnaamaan ristin oppia ylpeälle kansalle, joka istui vierekkäin pitkillä penkeillä, juhlien nuorimman pojan häitä. Ja runolaulajat, jotka käsi kädessä istuivat keskilattialla, lakkasivat hetkeksi virsiä vetelemästä, vaikenivat ja kuuntelivat kummastellen, mitä siitä nyt koituisi; mutta pian alkoi toinen äänekkäästi laulaa:

"Lauloi vanha Väinämöinen kielipalkun kartanolle, lörppäsuun on loihti suohon, kuokkavierahan vetehen."

Ja silloin hyrisi suosion hyminä pitkin tuvan penkkejä. Vihastuneena poistui ristin mies sanoen: — Voi teitä, te pakanat, onnettomuus on teidät musertava, ja vielä te kerran kerjäätte kasteen armolahjaa, jota nyt hyljeksitte!

Pitkältä oli aikaa kulunut, ja Saimaan niemekkeen väki oli lopulta melkein sukupuuttoon tuhoutunut. Alinomaiset taistelut olivat sen vähitellen harventaneet. Jälellä oli nyt vain kolme iäkästä veljestä, lieden harmaapartaista vartijaa. Kaikki heidän poikansa olivat kaatuneet, paitsi Saivo, nuorin sarjasta, ja hänen kuuteen reippaaseen poikaansa perustui nyt Saimaan niemekkeen suvun toivo.

Mutta Saivo oli salolla opettamassa vanhimpia poikiaan taistelemaan metsän kuningasta vastaan, ja kotona lieden lämpimässä istuivat nuo kolme harmaaparta-vanhusta sekä Ylpytär, Saivon vaimo, nuorimpien lasten kera. Silloin saapui jälleen ristin mies, tervehti uhkaavin sanoin ja lausui: — Te vanhat pakanat, jotka haudan partaalla hoiputte, pelastakaa sielunne kadotuksesta! Nuori nainen, kuuden pojan äiti, pelasta poikiesi sielu, ottakaa vastaan pyhä kaste ja Ristiinnaulitun merkki. Ettekö ole jo havainneet, miten kirous teitä vainoo? Kaatuneet ovat teidän miehenne, jälellä on vain ukkoja ja lapsia; taipukaa Herran rankaisevan käden alle!

Silloin murisivat lieden luona istuvat vanhukset, ja pystyyn nousi Ylpytär ja sanoi: — Suoriu tiehesi, mies! Ei sinun loihtusi Ylpyttären sydäntä muruksi jauha, tehoisampi taika siihen tarvitaan. Mene, ett'eivät Saivon pikku lapset sinua kujalle kanna! — Ja ristin mies lähti, mutta eivät olleet hänen sanansa lempeitä, vihaa ja kirousta ne puhuivat.

Vielä asusti hajallaan syvissä saloissa, kankaiden ja järvien takana miehiä, jotka eivät olleet alistuneet vierasten valtaan. Toisinaan, kun eivät kauempaa jaksaneet vastustaa, he olivat taipuvinaan, mutta nousivat sitten jälleen kapinaan, milloin missäkin osassa. Mutta Saivo virkkoi: "Ei mies yksinään karhuakaan hevillä kaada, saatikka sitten vihollista. Joukolla saatetaan voittaa, missä yksitellen taistellessa kaadutaan." Ja hän jätti kodin Ylpyttären ja lasten hoidettavaksi ja kulki kautta erämaiden ja salojen yllyttäen kaikkia, mitä Suomen heimosta vielä oli jälellä, sekä hämäläisiä että karjalaisia ja oman heimonkin miehiä, nousemaan yhteistä vihollista vastaan.

Mutta ruotsalaiset ottivat vangiksi Saivon ja sanoivat häntä kavaltajaksi ja surmasivat hänet. Ja Ylpytär lähetti liikkeelle vanhimman poikansa sanoen: — Käy ruotsalaisten luo, opi heidän taitonsa, jotta voisit heidät voittaa ja isäsi työn täyttää. Ylene maasi vapauttajaksi ja isäsi kostajaksi!

Poika lähti, mutta kului vuosi, eikä häntä kuulunut palaavaksi. Ja Ylpytär virkkoi toiselle pojalleen: — Käy ruotsalaisten luo, opi heidän taitonsa, jotta voisit heidät voittaa ja täyttää isäsi työn. Ylene maasi vapauttajaksi ja isäsi kostajaksi.

Poika lähti, mutta kului vuosi, eikä häntä kuulunut palaavaksi. Ja Ylpytär virkkoi kolmannelle pojalleen samoin kuin molemmille edellisille.

Mutta kului vuosi, ja tupaan astui ristin mies sanoen: — Vaimo, onko Herra sinua jo kyllin koetellut: miehesi ja molemmat vanhimmat poikasi ovat kuolleet, onko sydämmesi nyt pehmeämpi?

Mutta Ylpytär vastasi: — Houkko, nöyrtyisikö sydämmeni siitä, että rakkaimpani ovat miesten lailla eläneet ja Suomen maan puolesta kuolleet. Nyt vasta voin ylpeä olla. Ja vielä elää se, joka heidän työnsä kerran täyttää!

— Niin elääkin, ivasi mies, elää palvelijana kuninkaan hovissa, kulkee ritarina silkissä ja kullassa kuningasta palvellen.

— Valhetta haastaa kieron kieli, sanoi Ylpytär.

— Ell'et sanojani usko, niin käyhän omin silmin katsomaan. Mutta koittaa sinulle vielä sortumuksen päivä, sinä pöyhkeä nainen! virkkoi mies ja poistui.

Mutta hänen sanansa polttivat Ylpyttären sydäntä. — Onko lapsistani rakkain ruvennut palvelemaan Suomen maan rosvoa, häntä, joka surmaa suomen kielen ja sitoo oman kielensä kahleilla Suomen kansan ja suomalaisten sydämmet. Heidän taikansa ovat lumonneet nuorukaisen silmät rikkaudella ja kullalla. Leipää, joskin kovempaa, tarjosi toki Suomenkin maa. Voi sitä, joka myö synnyinmaansa kullasta tai leivästä. Ovatko he lumonneet hänen silmänsä kunnialla ja loistolla? Turhaa on se maine, mikä vieraan palveluksessa saavutetaan; se on kuin aallon vaahtoa, arvotonta kiiltoa.

Ja Ylpytär jätti kolme nuorinta poikaansa kotiin suojelemaan Saimaan niemekkeen taloa, ja hän sanoi: — Muistakaa perintöä, jonka olette hoidettavaksi saaneet; vielä ei ole voittajan jalka astunut Saimaan niemekkeelle; kun ankara aika vaatii, on lapsesta tuleva mies.

Ja Ylpytär nöyrtyi ulkonaisesti ja lähti kansan keskuuteen, ja hän etsi poikaansa ja sai tietää, että tämä oleskeli sotilaiden seurassa, jotka taistelivat Ruotsin toisella rajalla, ja hän lähti etsimään häntä sieltä asti.

Mutta kun hän näin kulki joukosta toiseen poikaansa etsien, astui hänen luokseen jälleen ristin mies, sama, joka häntä oli uhannut kotona tuvassa, ja tämä sanoi: — Vaimo, taivuta sydämmesi nöyryyteen; poltettu on talosi, kaikki kolme poikaasi ovat kaatuneet sitä puolustaessaan, ja koko suvustasi on jälellä vain poikasi, joka palvelee kuninkaan hovissa ja on sydämmensä nöyryyttänyt ristin edessä.

— Kaatuneetko kaikki? Nuorinkin? — Mutta ellös vielä sula, sydän, elkää, jänteet, herpaantuko, vielä täytyy elämän elää. Yksi ehkä on vielä pelastettavissa. — Ja pois kiiruhti hän.

Taistelutantereelta löysi Ylpytär poikansa kuolleiden ja kuolevien keskeltä. Hoidollaan hän sai kuolevan toipumaan.

— Äiti, sinäkö täällä? hän virkkoi. —- Kiitos, äiti, katso, minä kuolen nuorena, mutta kaunis on kuolemani, sillä kuolenhan synnyinmaan puolesta! — Ja hänen katseensa sammui ja hän kuoli; mutta Ylpytär lysähti lamaan.

— Voi sinua petettyä! Harhaluuloosi kuolit, valheen vankina manalle muutit. Jos olisit kaatunut jalosti taistellen näitä vastaan, joiden rinnalla sotaan suorit, silloin olisi kuolemasi kaunis ollut. Kuole, Ylpytär, lopussa on elämäsi!

Mutta vielä kerran lähestyi ristin mies, ja hän näki tomuun vaipuneen ja virkkoi: —. Nyt, Ylpytär, olet muserrettu, tule ottamaan apua minun kädestäni! — Mutta Ylpytär virkkoi: — Pakene luotani, ilkeä noita, elä koske kuolemalle pyhitettyyn!

Mutta kuolleiden kentän ylitse liihoitteli hiljalleen hento olento. Se oli nuori neito, jolla oli musta risti valkean pukunsa rinnassa. Hän oli sydämmessään ollut nuorukaisen morsian, mutta oli äitinsä lupauksen mukaan ristille pyhitetty. Hän astui kuolleen nuorukaisen luo, polvistui hänen viereensä ja rukoili hiljaisesti, mutta sydämmensä syvyydestä. Ja yhä hartaammaksi kävi hänen rukouksensa, koko hänen sielunsa tuntui siinä nousevan Jumalan luo kieltäymyksessä. Ja hän havaitsi maahan vaipuneen äidin ja hänen sydämmestään pulppusi sanoja tuon musertuneen puolesta, rukoillen lohtua ja selvyyttä hänelle, joka ei vielä ollut valoa nähnyt, kärsivällisyyttä ja uhraavaa sydäntä anoen.

Ja Ylpyttären sydän suli, hän itki.

— Kiitos sinulle, tyttö, sinä vieraan maan lapsi, kiitos siitä, että valoit kastetta Ylpyttären iltaan. Suomen vanhan kansan luo käy Ylpytär; suo lempeän, kauniin rukouksesi nousta vainajan puolesta.

(Fredrika Runeberg.)

TORKEL KNUUTINPOJAN RETKI.

Oli päästy noin pääsiäisaikahan, kun Torkel-marski läks matkahan; hän lähti puolesta kuninkaan, oli miesten parhaat joukossaan, ja pakanain tuho mielessä hällä, — Maankruunun hän perusti matkalla tällä. Oli soutajiaan sataa yksitoista, ja laivastoa ei, luulen, moista ole nähty senjälkeen milloinkaan, — niin paljon voi kuningas Ruotsinmaan.

He löysi myös sataman oivallisen, pani laivat he vieri vierehen, niitä voinut ei myrskyt ryöstää siitä. Miss' Ohta-joki ja Neva yhtyi, he rakentamaan siinä linnaa ryhtyi. Nevan aallot sen eteläpuolitse juoksi, tuli Ohta sen pohjoismuurin luoksi. Venäläiset tästä kun tiedon saivat, sotajoukot he varusti, hevoset, laivat pään menoksi linnan rakentajain. Mut kristityt heitä ei oottaneet lain, läks itse he vastaan rohkeasti ja tulivat niin Valkealle järvelle asti. Oli heitä kahdeksansataa vaan, herra Haralder oli johtajanaan. Sai kuulla he: saarelle vetten taa oli noussut tuhat pakanaa, kera niiden mieli he taistohon.

Kuin meri Valkeajärvi on, on siitä Venäjä kaakkohon ja pohjaan päin on Karjalanmaa. Oli tulleet he kauas jo joukoistansa, lukemattomat selät oli takanansa — viel' eessä matkasta toinen sen verta kun kuohuttamaan kävi myrsky merta. Löi vihuri valkeaks ulapan, lähimmäisehen pyrki he rantahan ja laski niin maihin Karjalaan; joen suuhun he asutun tulivat, minkä aamulla vasta huomasivat. He olivat kovin väsyneet tiellä, viis yötä lepäsivät he siellä, ja kaiken kansan he surmasi, voitti, kylät tulella ja miekalla autioitti ja kokosi haapiot yhtehen, ne suurena roviona polttaen. Näin tyyntyen pois he ohjasi laivat, loppuun ennenkun ruokavaransa saivat, ja purjehti Pähkinäsaarehen, etuvartioon marskin joukkojen; sitä jäivät toiset suojaamaan, palas toiset taas pääarmeijaan.

Vähän aikaa siell' oli olleet he, näki tulevan he venäläisien, ne tulivat laivoin tuhansin, ei käynyt viipyä kauemmin, pako eess' oli virtaa alaspäin; Venäläiset, perässä kiirehtäin, teki hirsistä lautat hirmuiset — ne virralla ui kuin rakennukset — ja lähetti, tulehen sytyttäen, ne selkään Ruotsin laivojen. Olis ollut se näitten turmio, mut varuillaan kristityt olivat jo: yli virran ketju rautainen oli vedetty rannalta rannallen, tuliroviot siihen seisahtui ja niin laivat kaikki pelastui. Mut maitse myös tuli venäläiset ja säilät säihkyi ja varustukset; oli heidän lukunsa peloittava, noin kolmekymmentätuhatta, ne tulivat hurjina hyökäten yli kaivantojen, yli esteitten, kuin sotahuutonsa ollut ois vain: eteenpäin ja alta pois!

Mut myöskin Ruotsin ritarit ne taisteli niinkuin sankarit: Matts Kettilmundinpoika yks ja molemmat nuoret von Kyvanit, venäläiset pois ne sai työnnetyks. Peder Porsse nuori joukkoineen niin kiintyi taistelun telmeeseen, yli että he ratsasti kaivannon ja he keskellä vihamiehiä on, sitä ennenkun he huomasikaan, mut tien he raivasi miekallaan venäläisien läpi taas linnan luo, niin että verta sai hikoilla nuo.

Eräs ritari Ruotsin armeijan kera pakana-urhon parhaimman halus yksin mitellä voimiansa ja jos voittais tää, hänen vankinansa häntä seurata maalle Venäjän, jos sois hälle marski tehtävän tän. Hän kiireestä kantaan varustihe ja ratsasti rohkeena sillalle, kerran viimeisen taakseen hän katsahti ja ystäviänsä tervehti: "Te näette mun luonanne jällehen, jos ette, — se tahto on taivaitten." Oli Matti-drotsi se ritari, venäläisille sanan hän lähetti: "On täällä ritari pelvoton, joka vartoo ja taistohon valmis on, kera Venäjän urhon kamppailla hän tahtoo elosta, kuolosta. Jos teistä ken hänet voittaa vois, sitä seurata lupaa hän vankina pois; jos hän voittaa, vankinaan hän viepi voitetun kerallaan."

Vei lähetti sanan ja neuvoa piti kuningas kanssa joukkonsa. "Ken tahtoo, kysyi hän, taistohon? Me näemme: hän sankari hurskas on, ei liene hän parhain armeijansa, hän kyllä kaatuva on ratsultansa." Venäläiset vastasi: "Ainoakaan meistä tahdo ei kanssansa taistelemaan."

Ja niin hän ratsasti kentällä yksinään koko päivän hän illan hämärään, maan peittyissä öiseen varjohon palas linnaan ritari voittamaton. Halu kristityill' oli taistella, mut pian yön pimeän aikana venäläiset hiljaa lähtivät pois, kova taistelu muuten tullut ois.

Oli linna niin saatu rakennetuksi ja miehitetyksi ja varustetuksi, halus pois nyt jo pääarmeijakin, taas kotihin Ruotsihin takaisin. Varusväen sai linna suojakseen ja päällikökseen tuli ritari Steen. Kakssataa miestä muureilla oli yötä ja päivää valmiina, sata miestä työssä askarti ja leipoi ja ruo'an rakensi. Oli ankkurin laivat nostaneet, jäi taakse linnan salmet, veet. Matts Kettilmundinpoika vielä halus jäähyväiset heittää siellä, kera joukkonsa meni maihin hän ja ratsasti ympäri Venäjän ja poltti ja ryösti ja surmasi, kylät liekeissä loimotti laajalti. Sen jälkeen laivoillensa he sous ja purjehtivat ja vihdoin nous kotirantahan he mikonmessuna; oli kuningas heille suopea.

Maankruunuhun jäänyt varusväki monta onnettomuutta koki ja näki. Oli linna uusi ja kostea, se turmeli heidän jauhonsa, ja kun muukin ruokansa pilaantui, kerpukkihin miehet sairastui. Näin sattui joskus: syödessään putos hampaat suustansa pöytähän. Viel' elää siinä ken voinut ois? Useammat tappoi tauti pois; oli linna jo melkein autio. He pitivät silloin neuvoa lähettääkseen marskille sanoman, mikä kohtasi heitä kohtalo, ja ruokavaroja pyytääkseen ja apua monille sairailleen.

Mut urhoista muuan lausahtaa: "Meitä marskin sydän ei itkeä saa, vielä Jumala meitä armahtaa."

Oli koolla taas armeija venäläisten ja saapui linnan seuduillen, varusväellä vain oli neuvona joko antautua tai paeta. Mut kaiken uhalla kuitenkin he vetivät aseet esihin ja ratsasti linnasta vakoilemaan, mitä aikoi armeija Venäjänmaan. Vihamiehet maihin nousivat joen suussa — sinne he ratsastivat, kun keitään sieltä ei löytäneet he, he kääntyi jo kotimatkalle. Mut silloin äkkiä metsässä he kohtasivat venäläisiä; sai miekoin tiensä he raivata, vihamies moni vaipui valkeana, tuli linnaan he hevoset vaahdossa, venäläiset oli jo porteilla! Päin linnaa alkoi ne hyökätä, joka kerta voimilla vereksillä. Oli linna laaja puolustaa, oli kourallinen varusväkeä vaan, yötä päivää ne aseissa seistä sai, ne olivat kuolemanväsyneet kai. Niin syttyi linna tulehen, pääs muureille joukot vihollisen, varusväki ei vielä antaunut, se kellarihin oli paennut, ja se taisteli vielä sielläkin; mies mieheltä heidät surmattihin, kun he eksyi toisista erilleen.

Huus venäläisille ritari Steen: "Te ettekö miehiä tarvitse? Me luovutamme jo aseemme, me kammomme kaikki kuoleman yötä, me teemme orjina teille työtä." Mut näitä sanoja lausuissa hänet kohtasi kavala kuolema, lens nuoli jousesta helähtäin, lävistettynä murtui hän maahan näin.

Oli siellä myös urho Karl Hack-niminen, tuli alas hän vaatteissa vihollisen, sai omilta miehiltä surmansa, kun häntä ei voineet he tuntea.

Niin moni meni sankari kuolohon, kovan Herra soi heille kohtalon. Mut joukonjättehet viimeiset ei ennen sieltä lähtenehet kuin luvanneet oli venäläiset, ett'ei heille tehdä vahinkoa, ja heitä ei odota kuolema, vaan elämä Venäjän vankina. He heittivät silloin aseensa, on sielunsa taivaassa tallella, mut heidän ruumiinsa surmattiin venäläisiltä, ah, julmasti niin. Nämä linnan sitten polttivat, maan tasalle muurit hajoittivat, ja lähtivät kohden kotiaan, ja veivät vankinsa kerallaan.

(Vanha ruotsal. riimikronikka. Suomensi Lauri Pohjanpää.)

VAIN OIKEUSVALLAN TUOJAA YLISTÄN…

Vihatkaat pahaa, kiintykäät hyvään, veljellinen rakkaus keskenämme olkoon sydämmellinen!

Ap. Paavali.

Minä kammon ristiä, kammon uskoa, Jos kansalle se kasvaa orjuutta, Tai miekkavallan se maahan tuo — Se murhaajan oppi on.

Minä kammon kulttuurikaapun kantajaa, Jos töissään vääryyttä hän harjoittaa Ja sentään kunniast' ylväs on, Kuin sokea silmistään.

En ylistä minä Torkel Voittajaa, En Ruotsin miekkavallan kunniaa, Jos kyntömiehen lyö rautamies Tai susi jos lampaan syö.

Vain oikeusvallan tuojaa ylistän, Lain turvaajalle virren viserrän, Ja ihmisarvolle ken suojaa soi — Eläköön muistossa hän!

(J.H. Erkko.)

KÄKISALMEN LINNA.

Kaikui äkkiä huuto kauhun: tuli tuima irti on! Kisa taukoo, laulu tyrtyy, kansa täyttää pihaton, näkee, kuinka taivaan ranta kylän päältä punottaa, kuinka julmat tulten kielet puiden päitä tavottaa.

Eukko vanha tietä tarpoo, yössä eespäin haparoi, kujan suulle tultuansa suistuu huutain minkä voi: "Ylös, miehet, miekat vyölle, kannel naulaan jällehen, kylän polttaa vainon joukko, heimot julmat Hämehen!"

Pian vanhat soittoneuvot tuvan naulaan viskattiin, miekat, kirveet, kaivotuurat asehiksi temmattiin, juostiin tuulispäänä yössä kukin kohden taloaan, jotka kaikki lieskaavaista syytää tulta uksistaan.

Niinkuin pedot ärsytetyt, oman vaaran unhottain, käydään jälkeen vainolaisten, metsän peittoon poistuvain, pian soihdun leimutessa kirves kirkas vinkaisee, säilä säätää oikeutta, koston kalpa rankaisee.

Ja kun Kekrin keskiyöstä huomen vihdoin valkeaa ja kun kojo vaaran taitse toista päivää ennustaa, silloin verta hyytynyttä puuntaa syksyn routamaa, kylän pirtit, pihat kaikki raunioina suitsuaa.

Vaan kun koittaa kolmas huomen, nähdään työssään joka mies, pian nousee hirsikerrat, leimuu uuden pirtin lies, ehommaksi entistänsä kasvaa kylä Kalevan, uudet ahot aukeavat pellon vanhan laitahan.

Monta kertaa myöhemminkin talot tuhkaks poltettiin, monta kertaa kalskui kalvat, laihot lakoon poljettiin: milloin karkas lännen päältä kimppuun heimot Hämehen, milloin yöllä idän alta ryntäs joukot ryssien.

Käsi toinen tapparaista, toinen kuokkaa kouristaa, toiset soittaa kanteletta, toiset torvin toitottaa, mutta minkä vainolaiset öisin maahan masentaa, senpä valppaat rajan vahdit päivin jälleen rakentaa.

Kutsuu vihdoin kylänvanhin kaiken kansan talkoosen, vaatii vanhan viisaan lailla tehtäväksi suojuksen: idän, lännen vainolaista vastaan linna laitettais, jolla suuren surman tullen kyläkunta turvattais.

Tuli miestä taidoista niinkuin salkometsää vaan, pian löytyy linnan paikka, parhain koko Vuoksen maan: virran suulla kosken kuohut saaren kauniin ympäröi — siihen viisas kylänvanhin uuden linnan paalun löi.

Kivet nousee kuopistansa, kohoo muuriks multamaa; uurtuu uomat, kaartuu holvit, torni uljas uhkoaa, kertoo kauvas Karjalalle: turvan aika tullut on, nyt on valmis Käkisalmi, vaikka vainot tulkohon!

Kuni kevätpäivän aamu ruskoellen sarastaa, taikka niinkuin lännen tuuli myrskyn jälkeen lauhkiaa, minkä ensin maahan kaataa, sadoin kerroin kasvattaa, uudet touvot, uudet viljat vainioille siunoaa.

Myrskyn, hurmeen kanssa saapuu uusi usko Suomehen, maahan verin juotettuhun kylvää tiedon siemenen, lännen kansat kukistaapi ristillään ja kalvallaan, kunnes suuntaa voittoretken myöskin kauvas Karjalaan.

Ruotsin uljas ristijoukko löytää Käkisalmenkin, ryöstää kylät, ristinmerkin nostaa uhrilehtoihin, tarjoo uutta uskoansa niinkuin kauppatavaraa, tahtoo kaikki luonnonkansat ristin juureen polvistaa.

Sadat kerrat sittemminkin näillä mailla sota soi, sadat urhot otteluissa Tuonen virran vettä joi — kaikk' on kuullut, kaikki nähnyt vanhan linnan rauniot, muurit kaariholvinensa, suojat kolkot, autiot.

Milloin ryntäs ruotsalainen, milloin Novgoroodi nous, milloin halki Laatokkata vainon väki venhein sous, milloin poltti, milloin ryösti, milloin voitti, selkään sai — mutta aina kärsi sentään koko kaunis Karjalai.

Mont' on ollut käskijätä, sata kansan sortajaa, sadan huovin sotaorhit syöttänyt on tämä maa, monen juonut hurmehia, monta nälkää kärsinyt, mut on sentään sortumatta kurjat päivät kestänyt.

Kesti huolet, veljesvainot, vaikka nääntyi nälissään, kesti senkin suuren iskun, eron pitkän äidistään, kunnes vihdoin poljetulle pelastuksen hetki lyö: äiti kutsuu katehesta, kai jo väistyy pitkä yö?

(K. Leino: Runoja.)

KORSHOLMAN VALLEILLA.

Miss' on virrat vuolahimmat, luonto laajin, viljavin, missä mielet rautaisimmat, kansa urhein, uljahin, siellä merten rantamailla, joita saaret kaunistaa, siell' on korska Korsikkamme, mainehikas Pohjanmaa!

* * *

Siellä kynti, kylvi, niitti muinoin heimot jäämien, luonnon laajan liepehillä jumaloitaan palvellen, sodan julman tuhotöitä silloin tuskin tunnettiin: merten myrskyin sekä hallan kanssa vain kun taisteltiin.

Täällä kaatui vanhat kasket, siirtyi syrjään louhikot, täällä kirveen laulaessa kaikui aarnihongikot, kunnes tullen uhripäivän pyhät lehdot vilkastui, kansan syvät huokaukset savupilveen pukeui.

* * *

Mutta kerran kevähällä huomaa hylkeenpyytäjät, ulkosaaren rannikoilla saalistaan kun väijyvät, että kaukaa merten poikki laivat oudot purjehtii, kohti heidän kotojansa lailla lokkein kiirehtii.

Valkopurjeet pullistuupi, keulat halkoo ulappaa, pian saarten salmekkeille kummat kulkijaimet saa, laskee laivat lahden pohjaan, maalle käy kuin omalleen, nostaa ristin kummun laelle, käy sen juureen polvilleen.

Kummissansa katsoo tuota vanhat hylkeentappajat, aivan oudon aavistuksen mielissään jo tuntevat: tullut oisko vainon joukko viemään heiltä viljamaan, uhrilehdot leikkimähän, kalapaikat katsomaan?

Kohti vierii viesti teitä: ruotsi maahan saapui jo, otti haltuun ulkosaaren, koht' on heidän saaristo, joll'ei käydä kimppuhunsa kaikki niinkuin yksi mies — joustaan näet kuin kuokkoansa suomalainen käyttää ties.

Kulki viesti, nousi kansa, sotajoukko kokoontui, käytiin kilvan kalpasille, meren laineet punertui — mutta vaikka Ukon kanssa oli tehty liittokin, pysyi maalla ryöstetyllä ristimiehet kumminkin.

Vaivan turhaks nähtyänsä toivoo sentään Pohjan mies, että Ukko nuolillansa ristin väelle kostaa ties; vaan kun säilyi sijallansa rikkomatta ristinpuu, kansa miettii, kunnes kääntyy, ristin juureen polvistuu.

Niinkuin nousee ulapasta jyrkkä luoto korkeuteen — kestää kaikki merten hyrskyt, hurjat laineet vahtoineen, niinp' on nousi saarekkeelle ajan vierren linnakin, joka ristin merkin tähden nimekseen sai Korsholmin.

(K. Leino: Runoja.)

PIRKKALAISVOUTI JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ.

KÄRÄJÄT.

Eräänä aamuna päivän noustessa kokoontui suuri joukko miehiä, jousi kunkin olalla, sille tasaiselle kunnaalle Kyröjoen varrella, missä tätä nykyä Vähän-Kyrön kirkko seisoo. Ne olivat Suupohjan pirkkalaisia, jotka suvisydännä pitivät käräjiä ja keskustelujaan yhteisistä asioistaan. Keskellä kunnasta oli kaksitoista istumakiveä piirissä, ja kullekin istui yksi näistä pirkkalais-seuran vanhimmista, joiden neuvojen ja päätösten mukaan ratkaistiin sekä seuran yhteiset asiat että yksityisten keskinäiset riidat. Tulipunaiset lakit, joissa oli leveä näädännahkainen reunus, olivat vanhinten tunnusmerkki, vaikka he muuten kyllä olivat eripukuisia. Yhden puku oli varsinkin erinäköinen. Hänen muun vaatteensa ylle oli heitetty rautapaita, kudottu hienoista renkaista, ja jalassa olivat rautasaappaat semmoiset, joiden varret ulottuivat polvien yli, rautapaidan liepeitten alle. Itse mies, joka kantoi tätä raskasta rautakuormaa, ei ollut enää parhaassa iässään; mutta joka kerran hänen muotoansa katseli, olisi luullut, että iho hänen kasvoissaan oli samaa ainetta kuin paita ja saappaat, ja että pää ja kasvot ainoastaan siitä syystä olivat jääneet rauta-pukua vaille, että jo itsestänsä olivat niin lujat, ett'ei minkään aseen terä niihin pystynyt. Hänen jalkojensa juuressa makasi suuri hallava koira, silmät ummessa, ikäänkuin nukuksissa. Pitkät selkä-karvat, jotka vähäväliä nousivat pystyyn, osoittivat kuitenkin selvästi, että niiden omistaja oli valveilla.

Vastapäätä tätä rautaista vanhusta istui vanhinten joukossa toinen mies, jonka puvussa ei ollut mitään erinomaista, mutta jonka vahvat jäsenet ja pitkä varsi puhuivat tavattomista ruumiinvoimista. Hänen päänsä ulottui istuessakin puolta kyynärää korkeammalle kuin muitten istujien. Hänen muotonsa näytti iloiselta ja vapaalta ja vapaasti hänen silmänsäkin katseli kokoontunutta käräjäjoukkoa. Tämä joukko oli ikäänkuin siirtynyt enemmän sille puolelle, missä viimemainittu mies istui ja levoton häly kuului heidän keskeltänsä, sill'aikaa kun vanhimmat tuosta tästä keskustelivat. Se oli niinkuin ensimäistä suhinaa puitten latvoissa, rajuilman lähestyessä.

Keskusteluaineet olivat loppumaisillaan, kun yht'äkkiä tuo pitkä mies vanhinten joukosta nousi seisomaan ja nyt vasta nähtiin, ett'ei koko joukossa sen mittaista ollut. Kaikki häly heti vaikeni, kun hän avasi suunsa:

— Matti Kurki! sanoi hän, ja hallava koira oli kohta jaloillansa, kun kuuli isäntänsä nimeä mainittavan — Kurki! Minä tahdon tässä kaikkien pirkkalaisten läsnä ollessa sinulta kysyä erästä asiaa. Miksikä olet poikasi lähettänyt Ruotsin kuninkaan kartanoihin? Miksikä olet hänet lähettänyt Ruotsin marskin seuraan, omia veljiämme vastaan Karjalassa sotaa käymään? Outoja puheita on jo käymässä. Mutta tiedä se, että vaikka tulisit kuningasten kummiksi ja ylimysten apeksi, vaikka poikasi koko Karjalan valloittaisi ja vihdoin tänne palajaisi kultaisiin kannuksiin puettuna, ei tule sinusta eikä sinun pojastasi ikinä meille herroja. Me olemme tähän asti pitäneet sinua päämiehenämme. Mutta tämä on ollut ja on vieläkin meille ehdon asia. Me emme ole sen vuoksi muuttaneet Hämeen suloisista maista näihin Pohjan rämeihin, että pitäisi joutumamme rautahöyhenisten kurkien tallattaviksi. Tänä päivänä, jos mielemme tekee, valitsemme toisen päämiehen.

Se oli Kurjen vanha sotatoveri, Viljakka Pouttu, joka näin puhui, ja muusta joukosta kuului iso hälinä, joka kyllä todisti, että Viljakan puhe hyväksyttiin. Kurjen ukon silmissä näkyi vihan leimaus, joka levitti kalpean loisteen hänen raudankarvaisiin poskipäihinsä. Mutta hän ei noussut eikä virkkanut mitään.

— Se on totta, mitä Pouttu puhuu, lausui toinen vanhimmista; — siitä Kurjen suvusta paisuu meille ankara esivalta. Hän istuu keskellämme niinkuin kuningas, tuskin on kuulevinansa mitä keskustellaan; mutta kun vihdoin sanansa sanoo, se sana ei ole neuvon sana, se on käskyn. Jos annamme ylpeyden paisua, tulee meistä pian lappalaisia ja hänestä meille veroherra. Ottakaamme toinen päämies, joka on meidän mukainen ja meidän mukaisia poikia kasvattaa, — ottakaamme Pouttu!

— Pouttu päämieheksi! huusi koko käräjäjoukko. Mutta Kurki nousi seisoalle, niin että hänen paidassansa helisivät renkaat. Kaikki joukon meteli tyyntyi, kun hänen terävät silmänsä synkästi tarkastivat heitä. Sitten nämä silmät palauttivat teränsä ja vaipuivat maata kohden. Ikäänkuin itseksensä hän puhui:

— Ihmisellä on lyhyt ikä, mutta sitäkin lyhyempi on muisti. Siitä ei ole täyttä kahtakymmentä vuotta, kun minä ja Viljakka Pouttu teimme naimamatkan, veimme miekka kädessä kaksi kaunista sisarta Karjalasta. Siihen aikaan olimme me kaksi eroamatonta toveria. Mutta ystävyys on haihtunut kuin oluen vaahto ja vanha toveri jo yrittää, millä saisi veikkonsa reen syrjältä kinokseen. Hän on saanut uusia veljiä Karjalassa, missä emme ennen muuta nähneet kuin yhteisiä vihollisia. — No, onko viittätoistakaan vuotta kulunut siitä, kun kävin Maunu kuninkaan puheilla toimittamassa koko tälle pirkkalaisväelle herruuden lappalaisiin, jota ei yksikään teistä olisi voinut. Nyt olen mielestänne tarpeeton, mitätön mies. Kiitollisuus on riutunut niinkuin keväinen jää, se on umpeen mennyt niinkuin reen jälki lumituiskussa. — Hän nosti silmänsä taas; kaikki olivat ääneti, ja hän jatkoi: — Minua soimataan siitä, kun olen lähettänyt poikani kuninkaan ja marskin hoviin! Millä lailla luulette voivanne pitää sen oikeuden ja herruuden, jonka teille olen toimittanut, jos en minä teille pidätä Ruotsin hallitusmiesten suosiota. Minun poikani palvelus vieraassa maassa on teille suojelusta, hänen retkensä Karjalan pakanoita vastaan ostaa teidän syntinne anteeksi. Mutta te ette ymmärrä taivaallisia ettekä maallisia etujanne. No, — hän lisäsi uhka-äänellä, — minä pyydän teistä eron. Maksakaa vain, minkä olen hyväksenne kuluttanut! — Koira kerran haukahti puheen päätteeksi, ikäänkuin sanoaksensa: — Niin maksakaatte, taikka —!

Äänetön odotus vallitsi koko joukossa. Mutta Viljakka Pouttu kohta uudestaan nousi.

— Jos tahdot meistä eron, sanoi hän, niin kulutuksesi ja vaivannäkösi ovat helposti maksetut, — ne, mitkä meidän edestämme olet tehnyt ja nähnyt. Sinun syntiesi tähden olemme jo ruvenneet kirkkoa rakentelemaan ja joutuneet Turun piispan vallan alle. Sinun omaatuntoasi painaa kahden naisen murha, ja sinulle helpoitukseksi painaa nyt meitä Turun paavin paimensauva. Sinun muistosi on höltynyt, kun et enää muista sotaretkeämme Karjalaan. Minä olin naimaton, ja kun kaksi kaunista sisarta tapasin, niin sodan oikeudella otin toisen — tein hänet naisekseni. Mutta sinulla oli toinen kotona. Mitä varten silloin otit toisen karjalaisneidon mukaasi? Ja minne entinen emäntäsi katosi? Minne sen lapset? Ja kuinka uuden naisen kävi? Se vihasi sinua, se on totta. Häntä miellyttääksesi sinä tapoit entisen emännän ja entiset lapset; mutta hän vihasi sinua vielä enemmän. Kaksi lasta, pojan ja tyttären, kun oli sinulle synnyttänyt, niin löydettiin hän muutamana päivänä hirtettynä metsästä. Sinä olet julma mies, Kurki, mutta sinä olet jumalinen. Sinun poikasi käy nyt ristisotaa äitinsä sukua vastaan, mutta lappalaisraukkoja sinä raatelet, niinkuin olisivat metsänriistaa. Ne pakenevat meitä, ne häviävät, ja meiltä häviää verot ja saaliit. — No, mekin tahdomme sinusta eron. Jos tahdot, niin ostamme sinulle sijan Turun luostariin, missä sinusta ehkä vielä voi tulla pyhä mies. Mutta jos olet tottumaton avojaloin käymään, on meillä avarat tilukset Hämeessä. Ota ne, muuta sinne; siellä olet Ruotsin ylimyksiä ja Turun pappeja likempänä.

Koko joukko huusi suostumusta tähän ehdotukseen, ja Matti Kurki oli hämmästyksissään siitä, että hänen uhkauksensa oli semmoisen päätöksen saanut. Viha sydämmessä täytyi hänen taipua. Pouttu valittiin päämieheksi eli Lapinvoudiksi, viideksi vuodeksi.

POHJAN NEITO.

Ei ole helppo arvata, mitä kaikkia tuumia ja hankkeita oli Kurjen ukon päässä asunut. Pohjanmaan lapinkävijät, joiden päämies hän alusta saakka oli ollut, olivat viime aikoina ruvenneet pahaa aavistelemaan ja olivat nyt hyvillään, kun asia näin loppui. Tosin muutamat, niinkuin Viljakka Pouttu, joka vanhastaan tunsi hänet, tiesivät, että hän ei tämmöistä loukkausta kostamatta jättäisi. Mutta salaiset juonet heitä enemmän pelottivat kuin täysi vihollisuus, ja samassa he senkin arvasivat, että Kurjen mahtavuuden aurinko oli laskemassa, niinpiankun hänen päämiehyytensä Pohjan miesten seassa oli lakannut. Jos häntä tähän asti oli Ruotsin hovissakin jotenkin suuressa arvossa pidetty, se isommaksi osaksi oli johtunut siitä, että häntä oli katsottu ikäänkuin Pohjanperien ja Lappien kuninkaaksi, jota ei käynyt aivan halpana alamaisena pitäminen. Jos nyt Pouttu taikka joku muu kävisi Ruotsissa tarjoamassa yhtäläistä alamaisuutta ilman Kurkea, niin arvattavasti Ruotsin hallitus ei ottaisi entisen päämiehen kostotuumia suojellaksensa, ja silloin ei olisi hätää hänen yksityisistä yrityksistänsä. Näin vanhat viisaat arvostelivat tämän valtiollisen tapauksen valtiollisia kohtia.

Mutta Pohjan pirkkalaisissa ei ollut paljaastansa vanhoja viisaita, vaan myöskin nuoria veitikoita, ja nämä eivät suinkaan paljon ajatelleet valtiollisia seikkoja. Että Kurjen ukko itse muutti muuanne, sen he kyllä mielellään näkivät; hänen kolkko katsantonsa ja ylpeä käytöksensä ei ollut heillekään mieluinen. Mutta tämänpä he melkein olivat unohtaa, muistaessaan hänen ainoata tytärtään, joka oli Pohjan kuulu, Pohjan kunnia.

Lyyli, lylyn lykkeäjä, Kautokengän kuluttaja, Hirven ahkion ajaja, Pohjan neito pulskeainen.

Pitikö hänenkin lähtemän pois, hänen, joka oli Pohjan poikien ihastus ja ylpeys, "maan kuulu, veden valio"? — Vanhat viisaat vastasivat, vaikka vastoin mieltänsä: "totta kaiketi; hän seuraa isäänsä, niinkuin tytär ainakin" — Mutta nuoret arvelivat yhteen ääneen: "Ei suinkaan; hän on meidän, hän on Pohjanmaan!" —- ja totta puhuen, eivät vanhat viisaatkaan voineet tätä kieltää. Lyyli oli ikäänkuin juurtunut Pohjanmaahan.

Kaikki tiesivät, että Lyyli itse ei tahtonut pois syntymäpaikoiltansa, ja he tiesivät sen ohessa, että Lyyli oli itsevaltainen lapsi, Matti Kurjen omaa jäykkää luonnetta, eikä milloinkaan tottunut muitten tahdon alle taipumaan. Koska Luoja ei näy tehneen ainoatakaan ihmistä niin kivikovaksi, ett'ei mitään hellää paikkaa hänen sydämmessään ole, oli Kurjen ukollakin, varsinkin vanhalla iällänsä, muutama heikompi puoli, ikäänkuin reikä ruosteen syömässä rauta-asussa. Tämä heikkous oli hänen rakkautensa lapsiinsa, varsinkin tyttäreen. Ei tarvinne muistuttaakkaan, että tämäkin rakkaus oli itsekäs, niinkuin koko mieskin. Mutta osaksi taisivat omantunnonkin soimaukset siitä, mitä hän äitiä vastaan oli rikkonut, tehdä hänet hellemmäksi, jopa liiankin myöntyväiseksi tytärtä kohtaan, ja Lyyli oli tästä syystä saanut olla ja elää varsin omin valtoinensa. Isä enimmäkseen oli kotoa poissa, milloin Lapinmaissa käydessään, milloin muissa tärkeissä toimissa, ja suuressa talossa, suuren perheen keskellä oli Lyyli jo lapsuudesta asti ollut miltei ainoa haltija. Tämä seikka oli jo aikuisin kasvattanut hänen älyänsä, mutta samassa totuttanut hänet ohjattomaan vapauteen, johon vihdoin vanhan Kurjenkin, kotona ollessansa, täytyi suostua. Vapauttansa ja elämän täyttä nuoruudenriemua rakasti Lyyli enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja tämä miehen luonne ilmaantui kaikissa hänen huvituksissaankin. Taitavammin kuin hän ei kukaan osannut purttansa ohjata Merenkurkun kuohuvissa tyrskyissä, ja tarkemmin kuin hän ei kukaan lähettänyt nuoltansa vikkelän kärpän silmiä kohden. Talvis-aikana oli hänen suurin huvituksensa asettaa isänsä lahjoittama aljohirvi ahkion eteen, ja sitten niinkuin tuulen siivillä liidellä Pohjanmaan äärettömillä nevoilla. — "Pohjan neito käy", oli ihmisten tapana sanoa, kun hänestä vilahduksen näkivät, ja lappalaisraukat luulivat häntä pirkkalaisten haltijattareksi, joka näille heidän herroillensa antoi niin suurta onnea ja menestystä. Itse Pohjan pirkkalaistenkin seassa oli monella melkein sama luulo.

Näin oli Kurjen ukko antanut tyttärensä yletä ja kasvaa omavaltaisessa vapaudessa. Hän uljaili sydämmessään Lyylin puhkeavasta ihanuudesta ja miettieli mielessään suurta tulevaisuutta rakkaalle tyttärellensä. Suurta, komeata naimista hän hänelle toivoi. Hän oli jo sitä varten muutama vuosi sitten Hämeen puolisille tiluksilleen Vesilahdella rakennuttanut upean kartanon, josta piti tuleman Lyylille perintö ja morsiusmyötäjäiset.

Ei ole kuitenkaan mikään niin vastenmielistä nuoren tytön kuulla kuin toisen sille rakentamat naimistuumat, ja kun Kurjen ukko toisinaan kuvaili tulevaista onnea ja kunniaa tyttärellensä, kuinka hänen piti korkean miehen puolisona istua Laukon kartanossa Vesilahdella ja tulla suuren suvun kanta-emoksi, oli tuo Lyylille niinkuin kalman kylmyyttä, eikä hän ollenkaan voinut ymmärtää, miksi hänen pitäisi milloinkaan naimisiin mennä ja miks'ei hänen käynyt kaiken ikänsä tyttönä liiteleminen revontulten valaisemilla Pohjan aukeilla tai punapurjeillansa lasketella Merenkurkun aaltojen yli.

Mutta nyt olivat asiat yht'äkkiä saaneet vakaisemman muodon. Ei ainoastaan Lyylin, mutta itse Kurjenkin koko perheinensä piti muuttaa Hämeeseen. Se oli auttamaton asia. Vaivoin hillitty vihan liekki riehui vanhan päämiehen sydämmessä. Yhteinen tympeys vallitsi Kurjen ukon koko huonekunnassa. Itse hän valmisti muuttoansa tulisella innolla, ikäänkuin maa olisi hänen jalkojansa polttanut; mutta koko hänen perheensä vitkasteli, vaikka juurtunut kuuliaisuus kuitenkin saattoi heidät isännän käskyjä noudattamaan. Totki, tuo vanha uskollinen koira, jonka ikää ei kukaan oikein tiennyt, veti yöt päivät surullista virttä, ikäänkuin olisi pahoja aaveita nähnyt. Lähtöaika läheni, ja joku osa palkollisista oli jo edeltä lähtenyt Laukkoon; toiset ottivat eronsa, kosk'ei tehnyt mielensä Pohjan seutuja jättää. Ainoastaan viimeiset toimet olivat tehtävinä, niin Matti Kurki saisi puhdistaa tomun jaloistansa ja lähteä pois entiseltä vaikutusalaltaan, jota hän nyt sadatteli, — lähteä takaisin syntymämaahansa, joka oli nähnyt hänen ensimäiset askeleensa vallanhimon tiellä.

Mutta Lyylin piti syntymämaastaan lähteä, vieraaseen maahan, tietymättömän tulevaisuuden maahan. Jo tämä ajatuskin tahtoi hyydyttää hänen lämpimän verensä; mutta asia oli auttamaton. Jos olisivat kaikki muut seikat olleet ennallaan ja vanha Kurki olisi tahtonut ainoastaan vanhat tuumansa toteuttaa, hänen tyttärensä epäilemättä ei olisi taipunut, — ja vaikea on sanoa, mikä vihdoin olisi jäänyt vanhuksen päätökseksi; hän oli ennemmin tottunut tyttärensä mukaan taipumaan kuin tytär hänen mukaansa. Mutta nyt oli itse Lyylin tila toivoton, neuvoton. Hän tiesi, että Pohjolaiset ajoivat Kurjen suvun pois maan-ääriltänsä. Hänelle ei voinut tulla mieleenkään, että yleinen viha ei koskisi tytärtä samassa määrässä kuin isääkin. Tämä luultu viha tuntui hänelle tukehduttavalta, niinkuin raskas ukkosen pilvi, ja ahdingossaan hän melkein ikävöitsi päästä Hämeen ilmaa hengittämään. Ja kuitenkin tämä Häme häntä kammotti.

VITJAKKA.

Niinä viikkoina, jotka käräjistä olivat kuluneet, ei Lyyli rohjennut käydä Pouttulassa, vaikka tuo oli hänelle tähän asti ollut niinkuin toinen koti ja Pouttulan täti emottomalle niinkuin äidin sijassa. Tosin Lyyli ainoastaan vaillinaisesti tiesi, mitä käräjissä oli tapahtunut, mutta sen hän ainakin kuuli isänsä katkonaisista puheista, että Pouttulaiset olivat hänen pahimpia vihamiehiään. Monta kertaa oli tyttö hankkinut lähteä tätilään, mistä hän aina oli tottunut neuvoja hakemaan. Mutta häntä oli kammottanut ajatus, että häntä kohdeltaisiin kylmyydellä, ehkäpä vihallakin siellä, missä hänen aina oli ollut niin erinomaisen lämmin ja hyvä olla. Hillitsemätön halu kehoitti häntä kuitenkin sanomaan viimeiset jäähyväiset toiselle kodilleen ja sen rakkaille asujamille. Varhain eräänä aamuna hän istui satuloidun hevosen selässä. Matkansa kulki lounaista joenrantaa ylöspäin, kunnes hän muutamassa uittopaikassa meni virran poikki. Kuta etemmäksi hän kulki, sitä enemmän hänen mielensä virkistyi; sillä kesäinen aamu on verraton lääke haihduttamaan kaikkia mielialoja. Melkein tavallinen ilonsa hohti Lyylin kauniista kasvoista, hänen astuessaan Pouttulan pirttiin.

— Käyn hirveäni hakemassa, missä lieneekään, kun ei ole moneen aikaan nähty, ei kuultu. Täytyy pitää se tästä lähtien kytkyessä, muutoin karkaa takaisin Pohjanmaalle. — Etkö tahtoisi toki minua auttaa, Vitjakka?

Pouttulan pirtissä istui koko perhe eineellä, isäntä, tuo uusi päämies Viljakka Pouttu, ja emäntänsä poikineen. Vanhin poika, Vitjakka, oli pitkä, pulskea nuorukainen, jolla jo oli suuri maine lapinkävijäin seassa rohkeudestaan ja miehuudestaan kaikissa vaarallisissa tiloissa sekä talvimatkoilla autioissa erämaissa että kesäretkillä, Pohjanlahden ja Raumanmeren aavoilla laineilla. Hän oli syntyessä saanut nimen "Vitjakka" ja äitinsä oli jo silloin ripustanut vahvat hopeavitjat hänen kaulaansa ikäänkuin miehuuden merkiksi.

Mielihyvän loiste, joka oli tytön tullessa leimahtanut Vitjakan silmissä, katosi kohta, kun hän tervehdyssanat kuuli. — Näinkö jäähyväiset sanottiin Pohjanmaalle — tuttaville?

— Elä huoli kytkyttä laittaa! sanoi vihdoin Vitjakka, — hirven emäntä tulee ritarilliseksi rouvaksi ja hirvi itse ritarilliseksi hirveksi. Mikä sen sitten on ollessa! Pohjan laitumilla ei kasva kelvollista ruohoa niin korkea-arvoiselle elukalle.

Tyttö oli istuutunut lavitsalle. Hän lausui levollisella vaikka hiljaisella äänellä:

— Teet hirvelleni väärin, — ja ehkä hirven emännällekin. Molemmat pannaan kytkyeen ja molemmille on kytkyt yhtä outo. Mutta toista ei vihata missään; sillä on maailma vihanta joka maassa ja syytä on pelätä, että se rikkoo kytkyensä palatakseen syntymäpaikoillensa. Toinen taas ajetaan maanpakolaisuuteen syntymäkedoiltansa.

— Sinutko maanpakolaisuuteen, Lyyli! huusi Vitjakka riehahtaen. — Kukapa sinusta on eroa pyytänyt? Etkö olisi voinut tänne jäädä, antaen isäsi lähteä? — tämän julman isän, joka tappoi tyttärensä äidin, tappoi sinun äitisi, Lyyli! — Etkö olisi voinut jäädä tänne, tänne syntymätaloosi, jota olet lapsuudestasi tähän saakka hallinnut? Etkö olisi voinut, kun olisit tahtonut? Sillä ethän olekaan muiden tyttöjen tapainen: sinä olet syntynyt käskemään ja itse Kurjen ukko on pääsemättömissä, kun sinä jotakin tahdot. Mutta et varmaankaan tahtonut. Voi kaikkien meidän riemua, jos olisit tahtonut!

Vaaleana, kalmankalpeana istui Lyyli kuin jäätynyt, ja hänen sydämmensä oli pakahtua. Hän oli nyt ensi kerran suorin sanoin kuullut äitinsä surman mainittavan, ja muistaessaan himmeitä huhuja, joita hän ei tähän asti ollut ymmärtänyt, hän ei enää voinut epäillä, että tässä joku hirveä totuus oli salattuna. Maailma oli yht'äkkiä käynyt hänelle autiommaksi kuin Lapin lumiset aukeat. Tyttö oli vieraantunut ainoastakin turvastaan, mikä hänellä oli, — vieraantunut omasta isästänsä, murhaajasta.

Mutta kuka se oli, joka lämpimällä kädellä pyhkeili neidon kylmänhikistä otsaa? — jonka rintaa vasten neito vaipui, sulaen kyynelvirtoihin? — Se oli Vitjakka Pouttu. Lyyli taas nousi; mutta kuinka muuttuneena! Hänen uljas uskalluksensa, joka ei tarvinnut muihin turvata, oli nyt taittunut, notkistunut. Hän oli sortuneena kovan kohtalon alla, mutta samassa oli hän löytänyt ketä vastaan nojata. Hän oli nyt nainen, toisen turviin pakeneva, heikko, nöyrä ja taipuvainen.

— Mitä minun on tehtävä? oli hänen ensimäinen kysymyksensä.

— Jää minulle, vastasi Vitjakka; — tämä käsi sinua holhoo ja puolustaa. — Nuorukaisen silmät välkkyivät miehuuden voimasta.

Mutta vanha Pouttu pudisteli päätänsä. — Saammehan mennä kuulustamaan, mitä Matti Kurjella on siihen sanomista. Minä en hyvää vastausta odota. Ja jos niin on, niin tytär seuraa isäänsä. Ota hänet sitten, poika, millä keinoin voit. Mutta varkain emme häntä täällä pidä.

Se oli sana, jota ei kenenkään käynyt vastustaminen. Illan tullessa oli Lyyli taas kodissansa, ja seuraavana aamuna kävi vanha Pouttu poikansa kanssa Kurjen talossa, pyytämässä neitoa miehelään. Vanha päämies vastasi pilkalla ja ylenkatseella. Hänen ei muka sopinut naittaa tytärtänsä alamaistensa pariin, mutta lupasi kuitenkin heidän mielikseen toimittaa niin, että Lyyli vasta, jonkun mahtavan ritarin rouvana, palaisi Pohjanmaalle, hallitsemaan ja vallitsemaan perintöoikeutensa nojalla.

Vanha Pouttu muistutti levollisesti, että vanhuus oli tehnyt entisen toverin pään heikoksi, niin ett'ei hän osannut eroittaa mennyttä tulevaisesta, eikä mielikuviansa olevaisista oloista. Ritarillisella herruudella oli oleva huono menestys Pohjanmaalla, vaikka sitä Lyylinkin kädellä käytettäisiin. Pohjanmiehet eivät olleet unohtaneet, millä lailla heidän isänsä olivat ennen naisia kosineet. Ja mitä silloin oli tapahtuva Kurjen ukolle ja hänen ritareillensa, sen hän oli saava lukea omaksi syykseen.

— Kaitse tyystin tytärtäsi! huusi Vitjakka, ratsunsa selkään hypätessään; — vaikka hänet rautapaitasikin alle kätkisit, minä hänet sieltäkin löydän. Pysy valveilla vuoden pisimpänä yönä!

Sininen silkkivyö viittasi luhdin akkunasta jäähyväiset poismenijälle. Hän ajoi ratsunsa siitä alitse, ja vyö laskeutui alas hänen olkapäilleen. Sanaa virkkamatta ajoivat Pouttulaiset kotiansa.

VUODEN PISIN YÖ.

Joulun lähestyessä asteli Matti Kurki levottomin askelin juhlasalinsa permannolla Laukon kartanossa. Hänen silmänsä olivat vähän kadottaneet entistä terävyyttänsä ja askelissa oli vähäinen, tuskin havaittava horjunta; mutta kasvot olivat melkein kamalat. Mielikarvaus, ikävyys ja kostonhimo kalvoivat entisen Pirkkalaispäämiehen sydäntä. Hän katseli väliin huonetta, joka oli pitoja varten koristettu, pöydät peitettyinä hienoilla englannin veroilla, lavitsat ja penkit varustettuina pehmeillä tyynyillä ja villavaipoilla. Mutta tätä katseltuansa hän vaipui omiin ajatuksiinsa ja ärjähti toisinaan itseksensä, johon Totki, joka uskollisesti seurasi hänen jälkiänsä, vastasi lyhyellä haukahduksella.

Lavanalustan puolella istui Lyyli työnsä ääressä. Palvelija näytti valkeata leimuavalla soihdulla, ja lisäksi paloi viereisellä pöydällä kynttiläkin semmoinen, jonka käyttämisen uuden uskon kirkolliset menot olivat Suomenmaahan tuoneet. Lyyli oli kalpeampi kuin ennen, iloinen lapsellisuus oli kasvoista hävinnyt; suru ja kaipaus asui silmissä.

— Mitä sinä teet? kysyi Kurki pysähtyen. Hänen äänessään ei enää ollut havaittavana entinen lempeys tytärtänsä kohtaan.

— Hää-ohjaksia sulholleni, vastasi tytär vakavasti.

— Se on oikein, jatkoi isä leppeämmin; tänä ehtoona jo tulee Harald ritarinensa Birger Jaarlin linnasta. Huomispäivän pidämme iloa täällä ja aikaisin ylihuomen-aamuna ajamme juhlallisessa häämenossa Sastamalan [tämä oli Karkun pitäjän sen aikuinen nimi] kirkolle vihkiäisiin. Sitten odottavat komeat tuliaiset nuorta linnanrouvaa Hämeenlinnassa. Et taida tietää, että koko Pohja on laskettu Haraldin läänin alle. Harald on mahtavin ritari koko Suomenmaassa. Ruotsin marskin omaa sukua — —

— En tunne ritari Haraldia, enkä tahdo häntä tuntea, sanoi neito punastuen mielipahasta. Olen jo sen usein sanonut teille, olen toisen oma.

Kurjen ukko polkasi jalkaansa permantoon, niin että rautarenkaat helisivät ja salin laki kajahti. Palvelija hämmästyksissänsä päästi soihdun maahan, johon se sammuneena jäi karrestansa suitsemaan.

— Jos et käskyäni noudata, lähetän sinut vetten ja vuorten taa Saksan synkimpään naisluostariin. Olet jo liian kauan kärsivällisyyttäni koetellut. Sinä olet äitisi kaltainen, mutta minäkin olen se sama Matti Kurki mikä ennen. Tiedä se, että äitisi on verellänsä maksanut ynseytensä.

— Minä tiedän sen, enkä pelkää, vastasi Lyyli jäisellä äänellä, lähtien ulos salista. — Sanomaton viha valtasi vanhuksen. Hän istuutui lavitsalle uupuneena. Hämmästyen hän tunsi, että entinen jäntevyys oli jäsenistä poissa, että ikä oli kuluttanut hänen voimansa.

Mutta nyt kuului ulkoa hevosten astumista. Ritari Harald seurueinensa oli tullut. Kurjen ukko virkosi uupumuksestaan ja vieraat johdatettiin juhlasaliin pitkän peräpöydän ääreen. Se oli vahva roteva mies tämä aiottu Kurjen vävy, ei enää aivan nuori, täydessä ritarin asussa, kopea käytökseltään ja katsannoltaan. Hänen seurassansa oli useita ritareita ja asemiehiä. Muutamat näistä seuraajista olivat suomalaista sukua ja näitä Harald varsinkin kielen vuoksi tarvitsi; sillä itse hän oli äskettäin tullut Ruotsista eikä osannut meidän maan kieltä.

Knaapit ulkona riisuivat herrojensa hevosia ja saivat sitten hekin sijansa juhlasalissa, vaikka oven puolella. Riemu oli pian ylinnä vierasten kesken; sillä olut suurissa hopeajalkaisissa sarvissa kulki ahkerasti kädestä käteen ja väkevää kryydittyä saksan viinaa hopeisessa maljassa oli jokaiselle tarjona, jos olueen ruvettiin kyllästymään. Riemu vaikeni vaikenemistaan. Matkasta väsyneet ja juomien voittamat miehet olivat oijenneet mikä mihinkin.

Sydänyön aikana syntyi äkkiä meteli makaavien joukossa. Knaapeista oli yksi ollut vahtina ja toi nyt hätäisen sanoman, että suuri joukko kummallisia eläimiä, joiden päät olivat pensailla koristetut, läheni järven jäältä kartanoa, ja että kunkin vedettävänä oli reki täynnänsä miehiä, jotka eivät suinkaan rauhallisessa aikomuksessa näin tulleet. Ritarit olivat pian pystyssä ja pihalla, missä hämmästyen katselivat tulijoita, joiden reet kulkivat kuin yhdellä jalaksella ja joiden hevosia ajettiin kuin yhdellä ohjaksella. Kohtapa havaittiin, että ensimäisen sanan tuoja oli liikoja nähnyt; sillä rekiä oli ainoastaan kymmenkunta, ja kussakin vain yksi mies. Mutta kammottihan kuitenkin tämä outo näky, — nämä hennot ja kepeät, pensaspäiset elukat kummallisine ajokaluinensa, — ja moni ritareista teki ristinmerkin, luullen tässä alkavan taistelun paholaisten kanssa.

Ainoastaan Matti Kurki tunsi tulijat lappalaisiksi, vaikka hänkin kummasteli, mitä asiata nämä Laukon kartanossa kävivät. Hän meni siis heitä vastaan ja kyseli tylyllä äänellä, ketä he hakivat, näin yösydännä tullessansa. Kohta nousi ensimäisestä ahkiosta lyhytläntä vanhus ja laski syvästi kumartaen kihtelyksen näädän-nahkoja kysyjän jalkain juureen. Tämä lahja lepytti vanhaa lapinkävijäin päämiestä, joka nyt ystävällisemmin käski tulijain johdattaa peuransa pihaan ja itse astua katon alle. Mutta vanha lappalainen sanoi itsensä mahdottomaksi oleskelemaan katon alla siinä talossa, missä kuninkaat ja ylimykset ilojansa viettivät, vaan pyysi kuitenkin saadaksensa alhaisilla lahjoillansa kunnioittaa sitä suurta linnanhaltijaa, joka nyt oli hänen ja koko Lapinkansan herraksi asetettu. Ritari Harald, jolle tämä lause selitettiin, veti suunsa sääliväiseen hymyyn, mutta muutti muotonsa nähdessään ne kalliit nahkat, joita hänen eteensä ladottiin; — ja kuullessansa, että tämän joukon matka ei tarkoittanut muuta kuin kunnianosoitusta hänelle, hän jalosti suvaitsi luvata näille raukoille korkean suojeluksensa. Sitten ritarit taas palasivat oluenjuontiinsa. Ainoastaan Kurjen ukko jäi hetken ajaksi vanhan lappalaisen puheille, onkiakseen häneltä kuulumisia Pohjan pirkkalaisista. Niistä ei kuitenkaan lappalainen sanonut paljon tietävänsä. Ainoastaan kaukaisena huhuna oli hän kuullut, että riita ja eripuraisuus oli ylinnä lapinkävijäin seassa, ja että he tältä riidaltansa eivät tänä talvena malta käydä veroansa kokoilemassa lappalaisilta. Tämä sanoma ilahdutti Kurkea enemmän kuin lappalaisten tuomat lahjat ja hän käski tuoda matkalaisille vaahtoavaista olutta, ennenkun taas lähtisivät salomaihinsa palaamaan. Se oli Lyyli, joka suurissa haarikoissa tarjosi vieraille virvoittavaa mallasmehua, ja Lapin vanhus osoitti tarjoojalle ja tarjottavalle kaikkea kunniaa, tyhjentäen haarikan pohjaan asti.

Mutta mikä oli tuo kiiltävä esine, jonka hän kenenkään huomaamatta päästi haarikan pohjaan, antaessaan astian tyhjänä takaisin tarjoojalle? Ja mikä leimaus loisti Lyylin surullisissa silmissä? — Se oli lahja, jota ei olisi lappalaisen kädestä osannut odottaa, lahja luultavasti neidon hääpukuun aiottu, — vahvat hopeiset ritarivitjat.

— Jos joskus tarvitsette hevostanne syöttää Kauraharjun kukkulalla, niin minä teidän hyvyytenne tahdon palkita, korkea neito! lausui lappalainen jäähyväisiksi — ja pian oli taas koko seurue paluumatkalla.

Mutta juhlasalissa oli taas ilo alkanut ja kesti koko päivän. Ritarit, asemiehet, knaapit ja muut palvelijat tyhjentelivät kilpaa Laukon oluttynnöreitä, ja itse isäntäkin oli paremmalla tuulella kuin moneen aikaan. Hän oli jo kohta pääsemässä toivonsa perille tyttärensä naittamisasiassa; hänen kostonhimonsa hehkui hekkumallisesti hänen ajatellessansa Pohjan miesten nykyistä eripuraisuutta, josta vanha lappalainen oli tiennyt jutella, ja vielä enemmän lupasi lähin tulevaisuus tyydyttää hänen mielensä tuimuutta. Vanhan päämiehen synkät kasvot selkenivät, kun Lyyli täydessä juhlapuvussa astui vähäksi aikaa vierasten joukkoon, täyttäen kohteliaasti emännän velvollisuudet.

— Minä juon teidän terveeksenne, korkea neito, lausui Harald ritari, tyhjentäen yhdellä henkäyksellä sarvellisen olutta. — Se on oikein, että olette pukeunut ritarillisiin vitjoihin; sillä mahtavan ritarin morsiamen sopii ritarillisissa pukimissa käydä. Mutta koska teillä on vitjat ennestään, annan minä teille toisen kannukseni. — Näin sanoen hän riisui kannuksen jalastansa.

Lyylin poskipäihin olivat kaikki ruusut palanneet.

— Se on totta, hän lausui ylevästi, vitjain omistaja ansaitsee kyllä kantaa ritarillisen kannuksenkin. Tämän omistajan puolesta minä teille, korkea ritari, lahjoitan kiistakintaan. — Näin sanoessaan neito päästi rautakiskoilla päällystetyn kintaan ritarin jalkain juureen.

Sumu hetkeksi lensi Kurjen kasvojen yli, huomatessaan hopeavitjat tyttärensä kaulassa. Joku hämärä muisto oli riehahtanut hänen mieleensä. Mutta kaikki selkeni, kun Harald naurusuin nosti kintaan, lausuen:

— Siinä kiistassa toivon molempien tulevan voitetuiksi. Minä jo olen voitettu kauneuden voimalla.

Ritarin seuraajat, joissa mallasmehu jo oli tehnyt vaikutuksensa, lisäsivät näihin sanoihin leikillisiä selityksiänsä, jotka pian ajoivat Lyylin pakoon juhlasalista.

Illan tullessa nousi naittajan ja ylkämiehen välillä puhe myötäjäisistä ja huomenlahjoista. Kurjen ukosta oli ensimmältä kovin outoa, että Harald ensiksi aikoi viedä tyttären ilman hinnatta ja vielä päälliseksi vaati tavaroita morsiamen myötä. Päinvastoin oli hänen nuoruudessansa ollut Suomen miehillä tapana, että kosija maksoi morsiamen sukulaisille kalliin hinnan vietävästään, ell'ei nähnyt soveliaammaksi ottaa naistansa väkisin ja sitten pitää miekalla puoltaan morsiamen sukua vastaan. Että kosija nyt tahtoi myötäjäisiä, oli ikäänkuin halveksimista, ja vähällä oli, ett'ei koko kauppa olisi mennyt rikki. Kuitenkin, kun vanhukselle selitettiin, että myötäjäiset olivat annettavat morsiamen omaksi eikä ylkämiehen, ja että jälkimäisen piti samoin antaa puolisolleen samanarvoinen huomenlahja maatiluksina tai muuna omaisuutena, niin Kurki myöntyi ja lupasi tuoda semmoiset aarteet, joita harva Ruotsin ritari vielä oli morsiamensa kanssa saanut myötäjäisiksi. Nämä aarteet hän tahtoi nyt kaikkien ritarien läsnäollessa jättää vävymiehen käsiin ja häneltä taas ottaa juhlallisen vakuutuksen huomenlahjasta. Hän käski vierasten viljellä olutvaroja ahkerasti ja lähti itse valitsemaan soveliaita kalleuksia niistä aarteista, jotka Laukon kellarissa säilytettiin.

Vuoden pisin yö oli jo ruvennut hämärtämään, ja aikaisin aamupuolella yötä piti hääseurueen lähteä Laukosta Sastamalaan. Knaapit ja palvelijat valmistelivat herrojensa hevosia juhlamatkan komeutta varten.

— Kuka tuo pitkä ritari on, joka sivutsemme kävi; se ei ole meikäläisiä? puhui yksi knaapeista toiselle, heidän askaroidessaan pihalla hevostoimissa.

— Ritari, eikä meikäläisiä! vastasi toinen — puhutpa joutavia! Luuletko Saksassa olevasi, vai missä? Eihän Suomen miehissä ole ritareita, ei sukuakaan, ell'et ritariksi sano sellaista tervaskantoa kuin tuo vanha Kurki on. Mutta sinäpä aina loruja latelet.

— Sanon kuin sanonkin, että se oli ritari, koska näin kultakannuksenkin hänen kantapäässään. Ja eikö hän nyt tuolla toisella puolella pihaa, sininen vyö hartioillaan, valjasta reen eteen yhtäläistä kummallista elukkaa kuin minkä viime yönä näimme, silloin kun nuo linnunkotolaiset, tai mitä lienevät olleet, kävivät —?

— Ja kun sinä peloissasi luulit koko sotajoukon paholaisia karkaavan päällemme ja vähissä hengin tulit turmelemaan hyvää yöuntamme. Sopisihan sinun nytkin juosta tärkeän tietosi kanssa ritarien puheille. Ha, ha, ha! Tekisi mieleni nähdä, kuinka palaisit uudestakastettuna oluella.

Toinen knaappi, jolle nämä pilkalliset sanat lausuttiin, oli vetää miekkansa tupesta vastaukseksi, kun samassa juhlasalin ukset ulvahtivat ja talonisäntä soihtu kädessä astui ulos, käyden pihan poikki vahvan rautaoven luo, joka vei Laukon kellariin. Totki, joka seurasi hänen jälkiään, ärähti pahasti pihalle tullessa, mutta vaikeni kohta isännän käskystä. Totutetun tapansa mukaan se jäi ulkopuolelle oven vartijaksi, kun Kurki itse kellariin astui.

Tämä Laukon kellari oli alkuansa luonnollinen vuorenluola, joka pienestä suustaan ulottui syvälle maan uumeniin. Jo siihen aikaan kun ensimäinen siirteleväinen lappalainen oli tälle paikalle laukkunsa laskenut, lausuen, kuten tarina mainitsee: "Tähän lasken laukkuni; tämä Laukko olkoon", oli tätä avaraa rotkoa ruvettu käyttämään kellarina, johon lappalaiset kesän aikana laskivat kalansaaliinsa säilytettäväksi. Mutta kalliimpia tavaroita oli Matti Kurki tiennyt siihen koota ja vahva rautainen ovi telkeinensä, lukkoinensa oli nyt luolan suuhun sovitettu. Jyrkät portaat veivät kohta ovelta alas avaraan kehään, jonka perällä pimeä aukko johdatti teihin tietymättömiin. Mutta sivupuolella tästä yleni toinen yhtä avara kellari, johon alisesta kehästä päästiin portaita myöten ikäänkuin lavalle. Siinä Kurjen ukko säilytti kaikki ne kalliit kalut, mitkä hän koko ikänsä kuluessa oli koonnut, milloin sotaretkillänsä, milloin veron- ja kaupankäynnillä pirkkalais-aikanansa. Kaikki muistojen haahmot astuskelivat tässä vanhuksen silmien eteen, mitkä hymyhuulin hänelle muistuttaen entisiä iloja ja maineita, mitkä taas irvihampain soimaten häntä monesta julmasta ja tunnottomasta teosta. Kullat ja hopeat, vaatteet ja kalliit nahat, aseet ja sotakoristukset, mitkä seinissä riippuivat, — kaikilla oli jotakin juttelemista vanhalle uroolle lohdutukseksi tai kiusaksi, hänen kuluneen elämänsä tarinasta.

Soihdun liekki valaisi naisen vaatepartta, joka riippui perimmäisessä sopessa, ikäänkuin kätkettynä. Hunnussa näkyi vielä ruskeita verentahroja ja hame oli revitty ja rikki leikattu. Toinenkin huntu riippui siinä vieressä, melkein yhtäläinen, ja sekin verellä soaistu! — Kurjen synkimmät muistot astuivat tässä hänen eteensä ja hänen vanhaa syyllistä sydäntänsä tuimasti pöyristytti. Hänestä oli ikäänkuin molemmat hänen naisensa olisivat siinä seisoneet surmapuvussansa, odotellen sitä aikaa, milloin täydellinen kosto antaisi heille rauhaa Tuonen tyynissä tuvissa.

— Olenko koskaan naisia pelännyt? hän murahti, vihaisesti kääntäen selkänsä vainajien luultuja haahmoja kohden. Mutta kuinka hän yrittikin karaista sydäntänsä ylenkatsomaan vainajien vihaa, täytyi hänen kuitenkin taas palauttaa silmänsä heidän puoleensa. Hän oli selvästi kuullut kahinan jonkinmoisen, ja riehaantuneessa mielessään hän oli tuntevinansa, ikäänkuin haahmot olisivat lähteneet häntä takaa ajamaan. Kuitenkin veriset hunnut yhä olivat asemillaan. Mutta luultavasti Totkikin yhtäläisiä kummia kuuli tai näki, koska häneltä kuului outo ärinä, missä oven edessä vartioi.

Tuskin oli Kurki ennättänyt ruveta tätä uutta kummaa kuuntelemaan, kun Totki viskattiin voimakkaasti kellarin portaita alas, ovi paiskattiin kiinni ja telkeet lukkoinensa pantiin eteen. Kurki riensi soihtu kädessä aliseen kellariin ja siitä portaita ylös ovea vastaan, jota tömistytti, kunnes havaitsi sen olevan täysissä telkeissä. Raosta oven ja pielen välistä loisti palo. Se oli juhlasali, joka oli sytytetty. Kauhea viha vimmasi Kurjen päätä. Olivatko hänen ruotsalaiset vieraansa hänet pettäneet, ryöstäneet hänen tyttärensä, niinkuin Kurjen omassa nuoruudessa oli ollut tapana, ja teljenneet hänet itsensä vuoren luolaan? Tämä ajatus pani hänen verensä kuohumaan. Oven tukevuuden hän kyllä tunsi ja tiesi siis poispääsönsä mahdottomaksi.

Mutta Laukon pihassa oli knaappien toraa vielä jatkettu, kunnes molemmat tulivat siihen vakuutukseen, että se outo mies, jonka olivat nähneet hämärässä askaroivan, oli vain joku Matti Kurjen palvelijoita. Oli jo niin pimeä, ett'eivät he voineet mitään eroittaa. Yht'äkkiä kuului kauhea ärinä, ikäänkuin koiran, joka oli kuristumaisillaan. Samassa rautaovi kuului rämähtävän kiinni. Molemmat knaapit juoksivat lentämällä herrojensa luo näitä kummia ilmoittamaan. Saliin tultuaan näkivät he tulen syttyneen useassa paikassa. Ritarit olivat jättäneet juominkinsa ja kiiruhtaneet paloa pakoon pihalle. Haettiin Laukon isäntää; — hän oli poissa. Poissa oli Lyylikin, morsian, jonka tähden vieraat olivat tulleet. Ritarit eivät tienneet mitä ajatella näin kummallisesta seikasta. Oliko Kurjen ukko ollut naimisehtoihin tyytymätön ja lähtenyt tyttärensä kanssa pakoon — ja minne pakoon? — Näillä arvoituksilla päätänsä vaivaten seisoi Harald miehinensä tulipalon loistaessa Laukon pihalla.

Mutta jäätä myöten pohjoiseen kulki vihurina hirven vetämä reki, kaksi henkeä nahkapeittojen välissä. Se oli Pohjan piltti, joka "vuoden pisimpänä yönä" vei morsiamensa appelasta Pohjan aukeille rämeille takaisin. Se oli Lyylin hirvi, joka ilosta päristen palasi syntymämailleen.

(Yrjö Koskinen: Pohjan piltti.)

PIKAKUVA PIISPA MAUNU I:stä.

Vähän matkaa satamapaikasta sorjan kuusimetsän takana oli kunnaan rinteelle rakennettu Kuusiston hovi, jonka Maunu piispa oli omilla varoillansa ostanut, mutta antanut lahjaksi Pyhälle Henrikille, se on Turun uudelle tuomiokirkolle ja Suomen piispanistuimelle. Tämän hovin asuinhuoneet eivät tähän aikaan vielä olleet mitään loistavia, vaikka monessa kohden tarpeen mukaisia. Avara sali eli pirtti, joka pidettiin palvelijain olinpaikkana sekä kokoussalina juhlatiloissa, oli vahvoista honkahirsistä salvettu eri kehänä, josta ovi vei korkeaan esikkoon eli porstuaan. Toisella puolella porstuata oli jotenkin yhtäläinen kehä, mutta sivuseinällä jaettu neljään kammioon, joissa arvokkaammat vieraat saivat yösijansa. Piispan omat huoneet olivat eri kehässä, jonka etuseinä pisti vähän matkaa sisään muiden kehien väliseen porstuaan, jotta tämä salvos käänsi päätynsä porstuan perään ja siitä ulkoni rannan puolelle. Kaikki nämä kolme kehää muodostivat yhdessä ikäänkuin linnun, jonka vartalo oli tuo keskellä oleva porstua, johon piispan huoneet liittyivät nokkana ja muut salvokset siipinä. Porstuanperäinen rakennus oli oikeastaan tehty kahteen kerrokseen, josta alinen ja matalampi oli hovin kellari, missä oluet ja viinivarat talletettiin maanalaisessa holvissa. Ainoastaan ylinen kerros oli asuttavana ja muutamat porrasasteet veivät porstuasta pirtin seinustaa myöten ylös tämän ylisen kerroksen tasalle, missä vähäinen käsipuilla varustettu sola oli oven edustana. Ovesta sisään mentyä tultiin ensin isompaan huoneeseen, jonka perällä oli soukka kammio salvoksen ulommaisessa päädyssä. Nämä huoneet olivat varustetut pienillä lyijynliitteisillä lasi-ikkunoilla. Mutta muissa asuinhuoneissa oli ainoastaan tavalliset laudalla tai ohuella nahalla peitetyt ikkunat.

Tämmöisessä asunnossa asui Maunu-piispa, kun virkatoimet eivät vaatineet häntä olemaan Räntämäellä tai Turussa; mutta jälkipiispoillensa hän oli alkanut rakennuttaa komeampaa ja vahvempaa kivistä asumusta, jonka perustukset ja aliset kivikerrokset jo nähtiin vähän matkan päässä, itse mäen kukkulalla. Tämän nousevan linnan peruskivillä nähtiin vanha piispa usein istuvan yksin ajatuksissansa, hengessänsä miettien isänmaansa ja kansansa tulevaisuutta ja sivistyksen voitontoiveita tässä syrjäisessä maassa. Silloin hän tavallisesti äkkiä nousi seisomaan korkeimman muurikiven päälle, ikäänkuin avarampaa näköalaa etsien tulevaisuuden aavalla merellä, ja antoi silmänsä kulkea niemien nenitse salmien ja selkien yli. Hänen koko huolenpitonsa ja rakkautensa tarkoitti suomalaisten parasta. Heitä, omia kansalaisiaan, hän suositteli, eikä siinä pitänyt suurta lukua Ruotsin vallasta, eikä aina kirkonkaan eduista. Antoipa hän kerran hämäläisillekin anteeksi neljännen nahan omista piispansaatavistansa siitä ainoasta syystä, että nämä olivat kärsineet venäläisten hävityksestä. Hänen alinomainen lauseensa oli, että tämä kansa on leppeydellä ja hellyydellä johdatettava kristillisyyteen, ja että tässä maassa ei vielä sovi vaatia täydellistä katoolista vanhurskautta. Mutta erittäin hän pelkäsi ja kammoi ruotsinväen muuttamista tähän maahan; siitä hän pelkäsi tämän kansan sortuvan. Hän oli salaisesti Ruotsin vallan vastustaja, ja paavillisen istuimen läheisyydessä oli hänellä puolustajia, jotka ajoivat hänen asioitaan. Hän oli Roomassa tehnyt muistutuksia Liivin papiston ja ritariston menettelystä sen maan asukkaita kohtaan. Mutta tulevaisuus oli hänelle sumujen ja hämärien peitossa, joissa ainoastaan ihmisen omat toiveet kangastuvat, ja piispa Maunu istuutui taas lepäämään, jättäen isänmaansa asiat kaikkivaltiaan huomaan.

Tänä aamuna varhain näemme taaskin vanhan piispan kävelevän linnan asemilla, ei kuitenkaan yksinänsä, vaan nuoren nepaimensa, Lauri nimisen koululaisen eli "scholarin" seurassa. Piispa itse oli vanhahko harmaapäinen mies, jonka pienet siniset silmät leppeästi pilkistelivät siniharmaan patalakin alta. Musta kauhtana, jonka rintaan valkoinen risti oli ommeltu, välähteli hartioilta alas hänen vartensa ympäri ja hänen kädessään oli pitkä valkoiseksi maalattu sauva, jota hän piteli melkein keskeltä, nojaten sillä askeleitansa, jotka kuitenkin olivat jokseenkin vilkkaat ja voimalliset. Hänen nepaimensa oli 18-vuotias nuorukainen, jonka keskeltä jaetut keltaiset hapset käherinä vierivät olkapäille. Hänen pukunsa oli muutoin melkein yhtäläinen kuin sedänkin, ilmaisten, että hengellinen sääty oli hänelle elämäntoimeksi aiottu.

— Omatuntoni minua vaivaa, virkkoi piispa alakuloisesti, kun olen tähän linnan rakentamiseen ryhtynyt, ennenkun Pyhän Henrikin temppeli Unikankarilla on valmiina. Suokoon Jumala ja Pyhä Henrikki laupiaasti, ett'ei tätä tekoani luettaisi minulle kuolemansynniksi.

— Isä, virkkoi nuorukainen nöyrästi, eikö Jumala ja kaikki Pyhät tunne sydämmenne puhdasta tarkoitusta?

— Siitäpä tarkoituksesta, vastasi piispa, päätänsä pudistaen, olen juuri itsekin epätietoinen. Tämän linnan olen tosin Pyhälle Henrikille aikonut, hänen seuraajoillensa ja maalliselle tavaralleen turvapaikaksi. Mutta tällä lahjallani on toinenkin salainen tarkoitus, jota sieluni vapisee ajatellakaan. Minä tahtoisin lepyttää Pyhän Henrikin vihaa murhaajaansa kohtaan, — minä tahtoisin Pyhän Henrikkimme omilla esirukouksilla lunastaa Lallin sielun helvetistä. Minä olen aikonut — Jumala minua armahtakoon — asettaa tässä syrjäisessä paikassa jokapäiväiset messut Lallin sielua varten. — —

— Lallia varten sielumessuja? virkkoi säikähtyen nuorukainen; Lalli oli murhamies, marttyyrin surmaaja!

— Hän oli syntinen niinkuin me kaikki, vastasi leppeällä vakavuudella vanhus. — Kaikki olemme synnillämme Kristuksen surmanneet ristin hirsipuussa. — — Eikä Lallikaan ollut muuta kuin ihminen: hän oli omaa vertasi, — minun ja sinun sukua. — Hänen sydämmensä tosin oli sokea, mutta juuri siitä syystä lienee syntinsä vähempi, ja mekin kaikki olisimme hänenä saattaneet saman tehdä. Vieras valta ja vieras usko oli kaksi asiaa, jota eivät esi-isämme silloin vielä eduksensa ymmärtäneet. —

— Jumala sen nähköön, lausui hän juhlallisella äänellä, syvästi huoahtaen, — Jumala nähköön, kuinka näitä suomalaisia kansoja on käännetty rakkauden uskoon. Liiviläiset ovat tässä kaupassa kaiken maallisen onnensa kadottaneet, virolaisten on melkein samoin käynyt ja täällä Suomessa ajettiin Hämeen miehet merensyrjästä takamaihinsa. Ovatko nämä rakkauden töitä? Tahdotaanko sillä tavoin perustaa rakkauden oppi sydämmiin? Tämä kansa on harras ja sydämmellinen, siveä, vakava ja uskollinen; mutta hellästi sitä on kohteleminen, muutoin se muuttuu julmaksi ja taipumattomaksi. Tätä pitäisi valtiasten muistaman. Mutta — — oi, milloinka on heikon hätähuuto liikuttanut mahtavan sydäntä!

(Yrjö Koskinen: Pohjan piltti.)

PIISPA HEMMINGIN AIKOJA

HIRMUKUOLEMA.

Turun tuomiokirkon sakariston ovi aukeni äkkiä kirkkoon ja kookas papilliseen pukuun verhottu mies astui hämärään Herran huoneeseen. Hän oli Suomen piispa Hemming. Nopeasti oli hän tullut, mutta astuttuaan kirkkoon hän seisahtui. Rukoilemaan ei hän ollut tullut, vaan katseensa oli kääntynyt lähellä pääalttaria olevaan Pyhän Laurin kuoriin. Täällä kaikki kynttilät paloivat ja viimeisiä juuri sytytteli aivan valkotukkainen vanhus, jonka piispa tunsi kirkon kaniikiksi Henricus Tempiliksi. Vanhus oli noussut pienelle rahille ja kepin päähän pistetyllä pienellä kynttilällä sytytti hän alttarilla olevia korkeita äskettäin ulkomailta tuoduissa hopeisissa kynttilänjaloissa palavia kynttilöitä. Jo paloivat kaikki, hän laskeutui rahilta, siirsi sen syrjään, teki syvään ristinmerkin alttarilla olevalle lippaalle, jossa oli Pyhän Henrikin pyhäinjäännökset ja kääntyi sitten kirkkoon päin.

Tällöin näki hän äsken tulleen henkilön ja tunnettuaan hänet piispaksi hän kumarsi tälle syvään, niin syvään, että kumarasta nouseminen tuntui vanhukselle vaikealta.

Rypistetyin silmäkulmin astui piispa kaniikin eteen ja sanoi: — Miksi keskellä yötä olet sytyttänyt kaikki kynttilät palamaan alttarilla? Tavanmukaiset yökynttilät olisivat riittäneet.

— Minä odotan tänne kansaa, sanoi vanha kaniikki.

— Odotat, sanoi piispa, siis et muista, mitä olen määrännyt?

Vanhus vaikeni, katsoi vain kivipermantoon ja kädessään vielä oleva kynttilän sytyttäjä putosi maahan.

— Jumala on meitä rangaissut hirmuisella kuolemantaudilla, joka riistää toisen uhrin toisensa jälkeen, jatkoi piispa. Linnanherran kanssa olemme määränneet, että kaikki lika ja roska on kaupungissa poltettava, että suurinta puhtautta on pidettävä ja että sairaat ovat eroitettavat terveistä. Ainoastaan näin voimme pelastaa ihmiset hirmukuolemasta. Kirkko on määrätty suljettavaksi ja ihmisiä käsketty kääntymään pyhien puoleen kodeissaan. Oletko kaiken tämän unhottanut?

— En, herrani ja esimieheni, sanoi kaniikki hiljaa ja nöyrästi, mutta minä olen säälinyt heitä ja vastoin tahtoasi luvannut avata heille kirkon, jotta he saisivat anoa apua Pyhältä Henrikiltä. Sinä sanoit meneväsi Koroisiin piispantaloon. Minä en tiennyt sinun olevan täällä.

— Sinä olet rikkonut kirkon asettamat säännöt; tiedät siis, että siitä sinua kohtaa rangaistus, sanoi piispa kiivaasti.

— Minä tiedän sen ja olen valmis ottamaan sen vastaan.

— Miksi siis tämän kaiken tahdoit tehdä?

— Johan minä sen sanoin sinulle, vastasi kaniikki lempeästi, ja tällä kertaa uskaltaen katsoa kirkkailla harmailla silmillään piispaan, — minä säälin heitä, noita kuolevia ja pelastustaan etsiviä. Minun herrani ja esimieheni, elä suutu minuun siitä, ett'en ole voinut nähdä kaikkia samoilla silmillä kuin sinä. Katsohan, ihminen voi pelastaa ruumiinsa ja kuitenkin pysyä sairaana, ell'ei hänellä ole uskoa. Hän voi kuolla ja kuitenkin elää iankaikkisesti, jos hänellä on usko. Sinä olet tahtonut estää heitä pääsemästä kirkkoon, jossa heidän uskonsa saisi uutta voimaa. Minä olen sinun halpa palvelijasi ja sinä olet minun herrani ja piispani, jonka kirkko on esimiehekseni asettanut, mutta kuule kuitenkin minua, joka jo olen lähellä ihmisijän suurta rajaa ja joka ikävöitsen herrani ja jumalani luo. Paljon olet sinä tässä maassa tehnyt, jotta herran temppeli kaunistuisi ja sen kautta jumalan iankaikkinen kunnia loistoonsa tulisi, paljon olet saanut kunniaa siitä, että Birgitta rouva, jonka asioissa juuri hiljattain olit pyhän isän luona Avignonissa, sinua ystävyydellään kunnioittaa. Olethan hänessä nähnyt, mitä suuri usko saa aikaan ja kuinka jumala häntä on armoittanut antaessaan hänelle unessa ilmestyksiä. Ymmärrä nyt näitä halpoja olentoja, jotka hädässään tahtovat paeta jumalan luo ja etsivät turvaansa Herran huoneessa Pyhän Henrikin lippaan luona.

— Taitavasti osaat, Henricus Tempil, sanasi asettaa, lausui piispa, ja ovelasti riistät vastustuksen minun käsistäni. Mutta kuitenkin täytyy meidän tässä asiassa toimia toisin kuin nyt ajattelet. Katso tautia, joka maata vitsoo, seuraa, miten se leviää, niin näet, että lopetat koko kaupungin, jos päästät ihmiset kirkkoon. Jokainen, joka lähestyy tällaista sairasta, saa itse taudin, jokainen, joka koskettaa esineeseen, mikä tällaisella kuolleella on ollut, näkee ruumiinsa kohta täyttyvän paiseilla ja kuoleman leimanneen hänetkin. Asetu kirkon portaille, vihmo heitä pyhällä vedellä, jotta kansa saisi lohdutuksensa, mutta elä päästä heitä Herran huoneeseen, sillä täällä he kaikki saavat kuoleman.

— Herrani ja esimieheni, sinä puhut viisaasti, mutta yhden asian olet unohtanut. Sinun ei pidä astua yksinkertaisen uskon tielle.

Piispa katsoi pitkään vanhuksen kirkkaisiin silmiin, joissa kyyneleet välkkyivät. Hän taputti vanhusta hiljaa olalle ja sanoi:

— Herra sinua palkitkoon suuren laupiaan sydämmesi tähden.

Hän aikoi jatkaa, kun korvansa eroittivat omituista ääntä ulkoa.

Se oli kummallista kumeaa jyskytystä, epätasaista ja kaamoittavaa ja sen ohella kuului valittavia ääniä.

— Mitä se on? kysyi piispa.

— He saapuvat, vastasi kaniikki.

— Mikä on tuo kumea ääni, aivan kuin hiljaa jyskytettäisiin arkkuun?

— Minä menen katsomaan.

Vanhus aikoi kiiruhtaa kirkon ovea kohden, kun piispa hänet pidätti ja sanoi:

— Elä mene! Ovea ei avata. Sammuta alttarin kynttilät, jotta he eivät näkisi valoa ikkunoista. Minä menen puhumaan heille oven läpi.

Nopeasti astui piispa kirkon suurta ovea kohti ja kaniikki meni Pyhän Laurin kuoriin sammuttamaan kynttilöitä. Mutta hän ei tätä tehnytkään, vaan jäi kuuntelemaan, mitä piispansa aikoi puhua ulkona oleville.

— Kuka siellä? kysyi Hemming piispa ja hänen äänensä kaikui voimakkaana kirkon holvissa.

— Me olemme tulleet rukoilemaan Pyhän Henrikin lippaan luona, niinkuin meille lupasit, kuului ääni oven takaa.

— Mitä kaniikki on luvannut, sen piispa kieltää, sanoi Hemming.

Hetkisen oli oven takana hiljaista tämän lauseen jälkeen, sitten kuului miehen ääni:

— Me tahdomme tulla kirkkoon, meidän täytyy sinne päästä!

Samassa kuului kumea jysähdys oveen.

— Kirkon kirous seuraa sitä, joka väkisin tunkeutuu Herran huoneeseen! huusi piispa.

Mutta hänen äänensä hukkui kumeaan jyskeeseen. Ensin kuului säännöllisesti palaava lyönti, aivan kuin hirrellä olisi oveen isketty, sitten kuului toinen tämän rinnalla, kohta kolmas ja neljäs. Vahva tammiovi tärisi ja suuri rautalukko vinkui ja saranat narskuivat. Yhä tiheämpään osuivat iskut, voimakkaimmin sille kohtaa, missä lukko oli. Jo erkani määrly, kohta toinen ja piispa huomasi oven pian aukenevan. Hän kiirehti kirkon perälle pääkuoriin asti, sulkien ristikon, joka sen eroitti muusta kirkosta. Paksun tammioven takaa kuului jysähdysten ohella ääniä, yhä voimakkaammin ja yhä kiihkeämmin. Äkkiä ovi ponnahti selälleen, lyödä jysähti seinään. Ja silloin oli äkkiä kaikki jälleen hiljaista.

Kansa, joka väkivalloin oli oven murtanut, arkaili sen auettua. Mutta ensimäisinä olleet astuivat sisään. Ja silloin piispa kalpeni katsellessaan heitä. Monet olivat laatineet suuria ristejä puusta ja niitä he kantoivat selässään. Näillä he olivat kirkon oven murtaneet. Muuan kookas mies, varmaankin se, joka kiivaimmin oli iskenyt, horjui ristiään kantaen ensimäisenä eteenpäin. Kun hän oli muutaman askeleen astunut, pettivät hänen voimansa ja hän vaipui ensin polvilleen ja sitten suulleen maahan, jolloin risti toisella sivuhaarallaan jysähti kirkon kivipermantoon ja sen kumahdus kaikui holvissa. Mutta kukaan ei häntä mennyt auttamaan. Muutamat astuivat hänen ohitsensa, pari hänen ylitsensäkin ja joukko terveitä ja sairaita alkoi liikkua Pyhän Laurin alttaria kohden. Pian ensimäiset laskeutuivat polvilleen ja sitä seurasivat muutkin. Terveet matelivat eteenpäin koko ajan hymisten rukouksia ja sairaat takertuivat heihin ja valittaen pyysivät heiltä apua.

Vavisten katseli piispa alttarilta tätä tummaa hämärässä liikkuvaa joukkoa, joka lainehti hiljaa eteenpäin. Siellä täällä kohosi risti muun joukon yläpuolelle ja kuului kumeaa jysähtelyä, kun kaksi sellaista liikahtaessaan kolahti yhteen. Mutta rauhallisena ja tyynenä seisoi vanha Henricus kädet ristissä alttarin edessä, jolla oli Pyhän Henrikin lipas, ja autuaallinen hymy oli hänen huulillaan. Ja kun kansa oli tullut hänen lähelleen, ojensi hän kätensä tämän joukon yli ja siunasi heitä.

Rautainen aita eroitti Pyhän Laurin kuorin muusta kirkosta, tämän ristikon rautojen läpi monet käsiään ojensivat pyhää lipasta kohti. Ja vanhus kääntyi alttarille päin, otti kauniisti kirjaillun vaatteen käsiinsä, jotta ei paljailla käsillään koskettaisi pyhään esineeseen ja nosti alttarilta lippaan. Ja kun hän jälleen kääntyi kansan puoleen astui hän aivan ristikon luo, ja ojensi lippaan niin, että lähinnä olevat saattoivat sitä suudella. Pääalttarin ristikon takaa piispa tätä katsoi ja tietämättään mitä hän teki hänkin vaipui polvilleen ja löi otsansa kirkon lattiaan.

Polvillaan oli kansa ristikon takana, mutta muuan nuori tyttö oli noussut seisomaan ja piteli käsillään kiinni ristikosta, jotta ei kaatuisi, sillä hänen silmänsä harhailivat ja jalkansa horjuivat ja hänen kasvoillaan ja käsissään oli suuria tummia pilkkuja. Kun lipas tuli hänen kohdalleen, kokosi hän viimeiset voimansa, suuteli sitä. Äkkiä kädet erkaantuivat, hän kirkaisi:

— Minä olen terve, minä olen terve!

Ja tämän sanottuaan hän kaatui taapäin ja toiset ottivat hänet vastaan ja laskivat lattialle. Ja kaikkien rinnasta pääsi iloinen huudahdus:

— Ihme! Ihme! Pyhä on tehnyt ihmeen!

Silloin piispa nosti päänsä, kohosi seisaalleen ja katsoi kurotetuin kauloin Pyhän Laurin kuoriin päin. Hänen ja kaniikin katseet yhtyivät ja piispa luki vanhan Henricuksen silmistä suuren ilon.

Piispan teki mieli huutaa, että ihmiset pettivät itseään, ett'ei tässä ollut mitään totta, että tytön huudahdus oli ollut vain viimeinen kuolonkamppailu. Mutta oli aivan kuin jokin voima olisi tukkinut hänen suunsa, hän ei voinut päästää ääntäkään. Hän teki ristinmerkin alttarille päin, polvistui ja hiipi sakastin kautta pois, ihmisten riemuhuutojen soidessa korvissaan.

Päiväksi valkeneva kesäyö verhosi kaupunkia. Piispa ei nähnyt taivaan ihmeellistä kauneutta, ei huomannut ihmisiä, jotka hänen ohitse kulkiessaan paljastivat päänsä ja odottivat hänen siunaustaan. Hän asteli vain eteenpäin tietämättä minne. Kun hän oli päässyt ulkopuolelle kaupunkia, istahti hän eräälle mäen töyrylle. Hän painoi päänsä käsiinsä ja istui kauan mietteissään. Kun hän kasvonsa kohotti, katseli hän luontoa. Kaikki oli kellastunutta ja kuollutta, sillä kesä oli ollut kovin helteinen eikä vettä ollut satanut pitkään aikaan. Aamuilmassa hän tunsi omituista löyhkää. Lähellä oli talo, hän suuntasi sinnepäin katseensa ja näki, miten sen pihalla makasi ruumiita, ja kun hän terästi katsettaan, huomasi hän, miten linnut istuivat niiden kasvoilla ja nokkivat silmiä. Pellolla, jota ei kukaan ollut leikannut, käveli karjaa ja söi tuleentunutta ruista. Hän kuuli erään lehmän surkeasti ammuvan. Sen utareet olivat täynnä, eikä missään ollut lypsäjää.

Silloin piispa nousi paikaltaan, astui eläimen luo ja ottaen piispanhatun päästään alkoi siihen lypsää. Ja lehmä seisoi liikkumatta paikallaan, silloin tällöin vain kääntäen päänsä tuntiessaan oudon lypsäjän.

Ja kantaen lakkiaan, jossa maito hiljaa lainehteli, hän kohtasi tien vieressä kuolevan miehen, joka anoi juotavaa. Ja piispa kumartui hänen puoleensa, nosti kuolevan pään polvensa nojaan ja virvoitti häntä maidolla. Eikä hän sinä hetkenä kuolemaa ja taudin vaaraa pelännyt.

Pitkälle oli päivä jo kulunut, kun hän taas palasi tuomiokirkkoon ja astui sakastin kautta sisään. Kirkko oli tyhjä. Permannolla vain virui joukko ruumiita, joita muuan mies, jolla oli kasvojen edessä peite ja käsissään nahkakintaat, kuletti kirkosta pois iskien heihin pitkän kepin päässä olevalla koukulla ja laahaten ne sitten ovesta ulos.

Mutta pyhän Laurin kuorissa oli alttarin edessä vanha kaniikki polvillaan rukoukseen vaipuneena. Piispa astui hiljaa kuoria kohden, avasi ristikon ja polvistui vanhuksen viereen.

— Herra, Herra, sanoi hän kohottaen kasvonsa taivasta kohden, olet opettanut minut ymmärtämään, kuinka vähän ihmistä hyödyttää ruumiinsa säilyttäminen, jos hän menettää sielunsa.

Jalmari Finne.

KAKSI MADONNAA.

Piispantalon portista tuiskahti turulle pienehkö mies, vanha miehen käkkyrä.

Olivat jo kumarasillaan ukon hartiat, mutta ketterästi hän käydä tuiversi, niin että heiskahtelivat vain tummahkon porvariskauhtanan liepeet ihonmukaisia housuja vasten. Tiuhaan pistättivät syyspäivän lämmittämää tanhuaa kurpposet, joiden ruojut ylettivät nipinnapin nilkkaan. Tiuhaan nyökähteli uurreotsainen pää, pannen tasalatvaksi leikatun tumman tukan hepsahtelemaan, ja kun hän Kirkkoturun kaakkoisesta kainalosta käännähti Napaturunkatua itäänpäin, jännittyi hänen käsivartensa koukkuun ikäänkuin temmaistakseen askelille vinhempaa vauhtia.

… Aina se piispa vanhus kutsui juuri hänet todistamaan papereitaan, lahja- ja kauppakirjojaan! Olisi väliin saanut muitakin kiskoa työstään, keskellä kaunista arkipäivää! Mutta ei kai pitänyt muiden nimeä niin pätevänä… ja kukapa muuten hänen armolleen maallikoista lie ollutkaan yhtä likeinen… hänhän kuului melkein hengellisiin, ja asuikin niin lähellä…

Vanhan miehen ajatukset pyörähtivät aprikoimaan, minkä pyhimyksen sielunpäivän lahjakirjassa oli mainittu tänään olevan. Latinankielinen paperi oli hänelle muuten silkkaa latinaa — nämä kotikielet hänelle riittivät, vaikka tuli saksojen sanoissakin vähin toimeen — mutta datumeista oli hän hieman perillä latinaksikin. Ilman piispan documentumejakin muisti hän, että nyt oli muuan lokakuun päivistä anno Domini 1365, mutta aprikoimallakaan ei hänelle tällä kertaa valennut, minkä oudon pyhimyksen nimen vanhus oli suustaan pudottanut; se oli niin hämmentynyt latinan jangerruksen sekaan.

Aprikoidessaan oli hän käydä tuivertanut pyhän Yrjänän talon aitovartta pitkin, välittämättä vähääkään vasemmalla houkuttelevista Napaturun puotiluukuista. Katu, joka oli vain Yrjänän talon kaalimaan pituinen, päättyi pian, ja ukko oli joutunut piispan peltojen reunaan, missä kohosi kadun päässä muutamia turvekattoisia puutupia piispan alueella. Siinä hän äkkipäätään pysähtyi muutaman sellaisen pikku talon eteen ja jäi siihen katselemaan leveää honkalautaa, joka oli naulattu miehen päätä korkeammalle tuvan päätyseinään.

Tähän tauluun oli viheriäiselle pohjalle maalattu kultakirjaimilla nimi: "Conradus Pictor", joka kimmelsi silmää kiehtovana aamupäivän säteissä. Itse hän oli sen maalannut; ristimänimensä jälkeen oli hän liikanimekseen saanut tuon "pictorin" piispan papereista jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, ja se merkitsi hänen maalarinammattiaan. Mutta nimensä viereen oli hän samoin kultavärillä maalannut hymyilevän pyhän äidin kuvan, latinaa lukemattomillekin julistamaan, että Konradus mestari oli valmis maalaamaan ja puusta vuolemaan pyhimyskuvia kirkkoihin ja muitakin kuvia, jos ehti ja haluttiin.

Tämä tuttu kuva oli silmiin vilahtaessaan herättänyt hänen mielessään himmeän tunnehäivähdyksen, joka yht'äkkiä kohotti hänen tuiman totisille kasvoilleen lämpimämmän ja kirkkaamman ilmeen. Päivänsäteet näyttivät ikäänkuin hyväilevän kuvaa ja taittuvan pyhimyskehäksi sen ympärille. Ja vanhus tunsi sydämessään tuulahduksen menneiltä ajoilta, jolloin vielä oli päivänpaistetta hänenkin elämässään.

Konradus mestarin tupaan astui tuttu vieras, lautamies Junu Tukka Perniöstä. Mestari arvasi, että hän tuli perniöläisten tilaamaa pyhää kaappineitsyttä tiedustamaan.

Lautamies siristeli silmiään tultuaan syysillan hämärästä päresoihdun loimoon, toivotti hyvää iltaa ja törkki raskain askelin sivupenkille istumaan. Siihen tuli hänelle pistämään kättä talonväki järjestään, ensin mestari ketterin askelin, sitten kisälli ja lopuksi tytär päresoihtu kädessään. Vieras sai jäädä siihen istumaan, Konradus ukko meni tuvan perälle vuoleksimaan ristiinnaulittua vapahtajaa, joka hänellä oli tekeillä, hänen apulaisensa Anu siveli viimeistä rusopunaa neitsytäidin huulille ja hänen tyttärensä Anni näytti heille molemmille valkeaa.

— Mitäs lautamiehelle kuuluu? kysäisi Konradus, vuolaisten vahvan lastun ristiuhrin korvalliselta.

— Mitäpä sinne sydänmaille, tuumi lautamies. Viikkomarkkinoille tulin, mutta kallista on suola ja kaikki, ja vähän saa maanmies nahoistaan ja turkiksistaan.

— He, älyätkös sinäkin, Junu ukko! ärähti Konradus mestari ja unohti vuolaisemansa lastun ristinkiesuksen ohimoon törröttämään. — Saksat ne nykyään hinnat määräävät, ja ilmaiseksi he meiltä nylkevät kaiken, tuimiltaan saamme syödä nauriimme ja ohrakakkaramme.

— Saksatko heidät määräillevät? kysäisi lautamies ja vilkaisi suurin silmin leikkotukkansa alta.

— No, kukas sitten! Saksoja vilisee kaupungit täynnä kuin kirjavia kissoja.

— Niin, tänäänkin sanovat neljä saksanlaivaa rantautuneen kaupunkiin.

— Harva päivä niitä tulematta on, vaikka kaupunginlaki kieltää kestien rehkimisen täällä näin syysmyöhään.

— Kieltääkö?

— Syysmaariaan päättyi heidän kauppalupansa.

— No mitenkäs he sitten —?

— Viis he Maunu Liehakon laista välittävät. Hansalaisilla on sääntönä päättää purjehduskautensa vasta martinpäivänä, ja siihen asti he täällä äytäröivät.

— Ettäkö hansanlait pannaan meilläkin voimaan! puuskahti lautamies tuohtuneena.

— Kunpa saksankissat, hyväkkäät, täällä vieraassa maassa aina välittäisivät edes omistakaan laeistaan! Monet tulevat ja menevät vielä Martin kantapäillä, jos meri auki rakoilee, jopa talvehtivatkin tänne koijineen.

— Mutta eikö esivalta —?

— Esivalta on sekin samaa luuta ja lihaa, saksoilla on valta kuningaskruunua myöten!

— Mutta miten ihmeellä omat herrat ovat päästäneet nyörit käsistään?

— Nekö nyt olisivat pystyneet itseäänkään pihdissä pitämään! Rauhattomuudessaan heittelivät Maunu Liehakkoa ja hänen molempia poikiaan vuoronperään milloin valtaistuimelle, milloin vankityrmään ja minkä minnekin, kunnes lopulta saivat itse ottaa pakopötkän koko maasta. Palatessaan sitten toivat tämän saksakuninkaan entistä kuningashuonetta kukistamaan.

— Ja saivat tuoda noin vain tuontuostaan?

— Kukas esti! Valtaherrat itse toivat, saksaporvarit ottivat avosylin vastaan ja piispat hieroivat kauppoja voittajan kanssa. Täällä Turun linnassa kyllä Narve herra teki pystyn. Surmansa sai Niilo Tuurenpoika, entinen laamannimme, jonka uusi kuningas lähetti linnaa anastamaan. Kuningas tuli itse viime syksynä, mutta koko pakkastalven sai värjötellä, vieläpä hikoilla kesänkin loppukorvilleen linnaa piirittäessään, vaikka saksaporvarit panivat parastaan ja itse piispa vanhuskin taipui —

— Piispakin!

— Niin, suuret edut kuuluu Albrekt kuningas luvanneen kirkolle, otti sen suojelukseensa tiluksineen päivineen, myönsi erivapaudet piispan asemiehille, palvelijoille, kalastajille ja sepällekin —

— Ja antoi kyytiä meille saloneläjille, jos niskuroimme kirkon kymmenyksiä maksaessamme. Kyllä ymmärretään… onhan kuningas ottanut piispan nahkatihunnit kantaakseenkin samalla kertaa kuin kiskoo omat veronahkansa, kertoi Junu lautamies.

— Niin, niin, siten on saatu maa alistumaan mahtajineen. Tässä kesällä sai saksakuningas vihdoin linnankin haltuunsa ja lähtiessään pisti saksalaisen Dotzenin Ernstin linnanvoudiksi. Saksoja ja heidän kätyreitään tupataan kaikkiin tärkeimpiin virkapaikkoihin. Piispana meillä vielä on hyvä Hemming vanhus, mutta antaahan hänen päänsä vaipua, niin saadaan nähdä, eikö Hartmannus saksan poika, tämä nykyinen Henricus rovasti, kapua piispanistuimelle. Sitä se lautapää vain kärkkyy, mies pönäkkä kuin pylväs! Entinen rovasti, Elavus vainaja, toki tuli kuvaniekankin majaan, monet illat täällä istui, monet oluet joi ja pisti moneksi tarinaksi kirjaviisaan Henrik lehtorin kanssa. Toisin tämä taulunaama… mutta kukapa häntä kaivanneekaan!

Lautamies nyökytteli vain päätään.

— Niin, että saksoilla on valta! Puhu sitten, että esivalta pitäisi aisoissa kestejä enemmän kuin kotisaksojakaan! Lain mukaan pitää puolet raatimiehistä olla saksalaisia, mutta nyt eivät enää tahtoisi tyytyä siihenkään, vaatisivat molemmat ohjakset. Pian joutuu meikäläinen kaakinpuuhun, jos heitä vastaan vähänkään tirisee!

Tämä mahdollisuus pani vanhan lautamiehen vaipumaan hiljaisiin, synkkiin mietteihin.

Kotvan kuluttua tuumi hän aivan kuin ei muusta olisi kuunaan ollut puhettakaan:

— Sitä kuvaa minä — (ja ikäänkuin nyt vasta älyten Anun taideteoksen:) siinä taitaakin olla jumalanäiti vasta päässeenä lestistään!

Hän nousi, astua törkki aivan luo ja katseli pää kallellaan.

— Komea on kuva, totta vie! Tuskin uskoisi, joll'ei näkisi! Kyllä on korea, on vain…

Hänen kätensä ojentui koskettamaan vaipanlaskoksia, tunnustellakseen, oliko se todellakin oikeaa kangasta, kuten näytti.

— Maali taitaa olla vielä tuores, arveli nuori taideniekka aulistellen.

— Niinkö? Ei kosketa sitten. Niinpä ei taidakaan vielä saada sitä mukaan. No, parempi lieneekin viedä talvikelillä; eihän sitä purilaille voi panna noin somaa ja soreaa, olallaan saisi kantaa sulakelillä. Mutta — mikä pulikka sillä on tuossa edessään?

— Missä?

— Tuossapa! sanoi lautamies tirkistäen ja osoittaen jumalanäidin kainaloon.

Koko taiteilijaperhe purskahti nauramaan, mutta Anu joutui samalla ylen hämmennyksiinsä.

— Sehän on pyhä piltti, virkahti hän ujosti.

— Niin, tietysti pyhä piltti, hökäisi ukko kovasti häveten tyhmyyttään. — Olisihan minunkin, ukko pahan, pitänyt se arvata!

Ja sitten katseli hän kuvaa suu mutturassa, katseli lanteita, joille tummanpunainen ja kultapaarteinen vaipanlieve oli kietaistu kokoon höllille laskoksille, katseli pyhän piltin tieltä taapäin kaartuvaa yläruumista ja vaipan alta näkyvää tummansinistä ja hopealla tähditettyä hihahamosta, katseli lapsekkaan siroa povea, josta pyhää pilttiä ei suinkaan näyttänyt ruokitun. Mutta varsinkin vaipui hän herkin luonnonvaistoin tunnustelemaan neitseellisen kainoja kasvoja, joilla oli niin ihmeen elävä ja sulava ilme. Lopulta ei hän nähnyt mitään muuta kuin hymyn kuvan huulilla, hymyn, joka oli niin lämmin ja säteilevä, mutta jonka pohjalta tuntui vieno kaihon vivahdus. Juuri tämä surunsävy antoi ruusuhuulten säteilevälle hymylle niin kotoisen keväthehkun, että se sattui salon ukonkin sisimpään sydämmeen.

Tämä pyhä hymy kiehtoi ja sulatti vanhan lautamiehen mielen niin, että hän päätti korjata äskeisen tyhmyytensä ja osoittaa hänkin olevansa asioista vähän perillä.

— Mille se nauraa? kysyi hän.

— Eihän se naura…

— Mitäs se sitten muhoilee?

— Pyhällä, taivahisella hymyllään —

— Hymyllään, ehätti Konradus ukko katkaisemaan, peläten kai, että hänen oppilaansa selitys liiaksi liiteleisi siniauterissa, — hymyllään se julistaa taivaan armoa ja autuutta syntisille ihmisille.

— Niinpä niin, taivaan autuutta, toisti lautamies nyökytellen päätään. — Mutta meidän kirkon vanha jumalanäiti ei lainkaan hymyile, sen kasvot ovat totiset kuin suuttuneen kuningattaren.

— Heh, ne nyt ovat niitä vanhan kansan äkäisiä mummoja ne, tuumi mestari. — Toisenlainen laitetaan pyhä äiti nykyään, ei vanhoja puupölkkyjä ole enää miesmuistiin veistelty meilläkään. Mutta kun muistelen aikaa, jolloin olin opissa Visbyssä —

Konradus vanhus joutui sellaiselle ukkomaiselle muistelupäälle, että näytti olevan tulossa vähintäin peninkulman pituinen tarina hänen valoisan nuoruutensa päiviltä ja ylistysvirsi vanhan, kunniakkaan Visbyn taideaarteille, hymyileville goottilaisille madonnille ja muille, jotka Valdemar Atterdag juutteineen oli tuhonnut nelisen, viitisen vuotta sitten. Mutta Junu lautamies oli kuunnellessaan yhä silmäillyt kuvaa ja teki yht'äkkiä niin hätkähtävän liikkeen, että mestarin muistelma katkesi alkuunsa.

— No, voi sun… sehän on (lautamies loi katseensa soihtua pitelevään Anniin) hän… ilmetty Anni!

Anu seisoi säikähtyneenä, ikäänkuin itsekin olisi vasta nyt asian oikein älynnyt.

— Sama tyttönen, kolmen-, neljäntoistainen!

— Seitsemäntoistainen minä jo… selitti Anni hätäännyksissään, ikäänkuin pelastaakseen siten ihailijansa taideteoksen.

— Olen tuon kyllä minäkin huomannut, virkahti Konradus isä tyynesti ja vilkaisi punastelevaan poikaan katseella, joka ilmaisi selvästi, että kuvan kielimä salaisuus oli ollut hänelle mieleen.

—- Mutta eihän se sitten jumalanäidin kuva olekaan —

Lautamies katkaisi sanansa mietteissään ja näytti selvittelevän pulmallista kysymystä. Hänellä oli mielessään oma piintynyt kuvansa pyhästä äidistä, tämä hymyilevä tyttönen oli tuntunut hänestä oudolta alunpitäen ja sehän olikin vain vanhan mestarin tytär…

— Se on hänen pyhä neitsyensä. Minun on täällä!

Näin sanoen meni Konradus ukko tuvan nurkkaan, nosti syrjään peitteen ja kantoi istuvan madonnan keskemmälle lattiaa.

Kuvan tummansininen, kultapaarteinen vaippa ei heiskottanut niin huolimattomasti kuin Anun madonnan, vaan oli äidillisen huolekkaasti vetäisty polvelle aaltoileville laskoksille. Mummomaista äitiyttä kuvastivat leveähköt posket ja täyteläs leukakin. Hymy ei ollut ujo ja säteilevä, vaan lyhyt ylähuuli vetääntyi leppoisaan myhäilyyn, eivätkä silmät olleet pyhällä kainoudella luodut maahan, vaan hän loi raukeahkojen luomiensa alta äidillisen lempeän katseen kiharapäähän poikaan, joka niin avutonna istui hänen käsivarsillaan.

— Tunnetkos tätä, lautamies? kysäisi mestari.

— Kerttu, ilmetty Kerttu vainaja! Pyhä äiti hänen muistoaan siunatkoon! huudahti lautamies tehden ristinmerkin.

— Niin, kullakin on oma sydämmensä pyhimys. Tämä on viimeinen madonnani, vuolin sen jo viisitoista vuotta sitten. Tämän huulet salli sydämmeni viimeksi vetää hymyyn, ja sentähden en sitä luovuttanut hinnasta enkä mistään. Nousiaisten kirkkoon se oli tilattu, mutta kuoltuani vasta saavat sen noutaa.

Siinä seisoi rinnatusten kaksi madonnaa. Anun seisovan neitsytkuvan kasvot heijastivat uinailevaa viehkeyttä, sävelsointuista suloa, ja puupulikka hänen kainalossaan muistutti nukkea, jollaisia lapset tekaisevat leikkikaluikseen. Lieneekö nuori taideniekka koskaan nähnytkään pientä poikalasta, ainakaan ei hän ollut sellaista niin hellin katsein tarkastellut kuin madonnansa mallia. Konradus ukon äidillinen mummo, jolla oli huntu hiussuortuvillaan, taasen kantoi käsivarrellaan päästä jalkoihin täysluomaista poikalasta. Ja istuvan pojan pitkä paitakin syrttäytyi polvilla ja siitä alaspäin niin luontehikkaille laskoksille. Mummossa itsessään, vaikka vaipanlaskokset olivatkin ylen taiten ja huolellisesti vuollut, oli jotakin koulumaista kankeutta; Anun tyttömäisen madonnan jaloista, ihannoivalla hellyydellä muovatuista kasvoista henkäili vastaan hieno välittömyys.

Muistoihinsa vaipunut Konradus vanhus ei näyttänyt suurin panevan merkille kuvien eroavaisuuksia. Hän virkahti tummasävyisin äänin:

— Niin, hymyili kerran elämä minullekin, sain minäkin luoduksi pyhän hymyn jumalanäidin huulille. Mutta sitten —

Hänen sanansa värähtivät katketen. Hän istuutui leveälle jakkaralle lämpimän kiukaan kylkeen ja lautamies istuutui hänen rinnalleen. Anni pisti pärevalkean pihtiin kiukaan nurkkaan, ja molemmat nuoret istuutuivat kiukaan loukkoon. Ja kyyryisillään istuen tuijotti vanha mestari vuolulastuihin lattialla, aivan kuin näkisi kauhunkuvia edessään.

(Lauri Sauramo: Pyhä hymy.)

RUTTOA PAOSSA.

(Jatkoa edelliseen.)

Ja vanha maalarimestari Konradus kertoi:

— Olihan sitä Birgitta tietäjätär jo ennustanut, oli sanonut maailman turhuutta ja loistoa rakastavalle Blanka kuningattarelle, että vitsaus oli tuleva.

Oli ruton raivoamisesta jo kuultu kesteiltä ja laivureilta, tiedettiin sen etelässä samoavan idästä länteen ja urkenevan pohjoista kohti. Mutta ei osattu oikein uskoa, että se täältä kautta palaisi itään, omille mailleen. Paljoa kärkkäämmin täällä odotettiin Viipurista tulevain laivojen mukana voitonviestejä idästä, sillä Maunu kuningas oli siellä ristiretkellä Novgorodin pakanoita vastaan.

Mutta silloin saapuikin yhteinen vihollinen, musta surma, joka ei säästänyt ristittyjä eikä pakanoita.

Kirkkaana ja lämminnä kevätpäivänä — leikattiin muistaakseni viisikymmentä — kalkitsin ja maalailin parhaillani tätä madonnaa tuossa, missä nyt vuolen ristiinnaulittua vapahtajaa. Poikani Laurentius, vanhuuteni toivo, vuoleksi vieressä toista madonnaa, joka keskentekoisena vieläkin viruu tuolla nurkassa. Pari kisälliä vuoli ja maalasi muita pyhimyskuvia. Kerttu rakkahani oli pistäytynyt kaupungille asioilleen ja jättänyt parivuotisen Annin kehtoon nukkumaan.

Yht'äkkiä juoksee hän kotiin hengästyksissään ja toimittaa, että nyt se rutto on tullut. Purajan laiva oli ensi avovedellä käväissyt Tukholmassa, oli palannut ja hinautunut rantapuotien luo. Tietysti sen ääreen kihertyi puolet kaupungin väestä. Mutta yht'äkkiä itse Puraja laivuri oli kaatunut laivankannelle, hehkuen kuin tulessa ja väristen kuin avannosta nostettu, ja ihoon oli puhaltunut tummanpunaisia pilkkuja, jotka pian kohosivat mustapäiksi paiseiksi. Hätäännyksissään oli miehiä parinen käynyt käsiksi Purajaan, aikoen kantaa hänet kotiin. Mutta tuskin olivat miehet päässeet kantamuksineen Purajan varastoaitalta Suurturulle, kun alkoi päätä huimata, Puraja putosi tanhuaan, ja siihen miehetkin nyykistyivät, samat pilkut ja paiseet ihossaan, sama hehku ja väristys joka jäsenessä.

Kertun viestin kuultuani riensin katsomaan, mutta menemättä jäi perille. Koko Suurturulla ei ollut ainoaakaan tervettä eläjää jälellä, kaikki olivat kauhuissaan paenneet. Hirmusurman uhrit siellä vain vaikeroivat kuolinkamppailussaan, sillä kukaan ei uskaltanut enää käydä käsiksi korjatakseen pois kuolevaa. Mutta ei pelko pelastanut, rutto levisi rajulla nopeudella ympäri kaupunkia, muutamissa päivissä ilmestyi kaikkialle mustuneita ruumiita.

Saarnaveljet ensiksi ymmärsivät ruveta pelastuksesta huolta pitämään. He rukoilivat ja katuivat koko kaupungin puolesta, ruoskivat itseään niin, että luostarin joka komerosta kuului ruoskan viuhkinaa. He ompelivat punaiset ristit levätteihinsä ja ristiä edellään kantaen ja ruoskat käsissään lähtivät pitkänä kulkueena kaupunkia kiertämään. Ja kirkonkellot soivat, ja munkkien kulkiessa polvistui kahden puolen katuja ja kujia syntisparkoja, jotka olivat repineet vaatteensa ja paljastaneet hartiansa ja kurottivat kätensä munkkeja kohden rukoillen siunaavia ruoskaniskuja. Ja hikeen ja väkeen oli saarnaveljillä työtä auttaessaan heitä katumusharjoituksissa. Ja kun kulkue oli kaupungin kaikki kolkat kiertänyt, jatkoi se väsymättä matkaansa maaseuduille, yhtä mittaa ruoskien itseään ja niitä, jotka lihankuritusta rukoilivat, ja kaikkialla soivat kirkonkellot heidän vaeltaessaan.

Monet papit ja ritarit silloin riensivät mitkä pitemmille, mitkä lyhemmille vaelluksille pyhiin. Ketkä eivät ulommaksi päässeet, tulivat Turkuun rukoilemaan Pyhän Henrikin maallisten jäännösten ääreen tai kävivät palvomassa pyhän Jaakopin kirkoissa Rymättylässä ja Rengossa tai polvistuivat pyhän ristin juureen Hattulassa.

Sillaikaa kun hurskaimmat näin lepyttivät Herran vihaa, sillaikaa yksinkertaisimmat sulkeutuivat kammioihinsa ja koettivat tarkoin salvata ovensa ilmestyskirjan ratsumiehiltä, ja monet nyykistyivät siten majoihinsa teljettyjen ovien taa. Mutta pian tunkeutui kalmanlöyhkä kaikkialle, ja silloin salvat avattiin, ja laumoittain lähtivät ihmiset päättömään pakoon. Niin keräsimme mekin kaikki kalleudet, mistä oli turvaa matkalla, ja läksimme rientäen pois ruttoisesta kaupungista. Poikani kera kannoin vuorotellen parivuotista Annia, äiti tuli jälestä miten paraiten taisi.

Mutta kaikkialle olivat pakolaiset levittäneet ruton mukanaan. Yötä päivää me samosimme, ponnistelimme itsemme upiuuvuksiin; mutta missä kylän näimmekin, ei noussut savua räppänästä, ei ollut tulta kiukaan pesässä eikä haahlassa kattilaa tulella. Ruttoisia ruumiita vain oli kyliin jäänyt, elävät olivat paenneet, ja monet olivat paetessaan tielle lyyhistyneet.

Laahustimme yhä eteenpäin, taipaleet pitkät kuin nälkävuodet, ja vuorokausiin olimme tuskin mitään maistaneet. Erosimme suuremmilta kavioteiltä metsien kinttupoluille, emme luulleet sinne ruton osanneen. Vihdoin, aivan nääntymäisillämme, lähestyimme taasen yksinäistä taloa, ja iloksemme näimme savunkin suitsuavan räppänästä. Pinnistimme viimeiset voimamme sinne päästäksemme, mutta sieltäkin voihki vastaamme kuolevan valitus. Ja kuoleva oli talon ainoa asukas. Muut olivat paenneet, paenneet!

Yhä eteenpäin metsäpolkua! Ja ihmeellisesti äärimäinen epätoivo virittää voimia sielläkin, missä ne ovat jo tyyten ehtyneet!

Pellon veräjälle päästyämme näimme tiellä ruumiin, mustan ruumiin, musta kieli ulkona suusta. Ja parin kolmen sylen päässä hänestä istui kuutisen, kaheksisen vuotias poikanen, kiharapää poikanen, itkeä tihersi ja vaikeroi, että "äiti sanoi, ett'en saa tulla hänen luoksensa". Viimeisiä henkiään haukkoessaan oli äiti varmaankin antanut tämän varoituksen sydänkäpyselleen. Niin liikuttavaa se oli, ett'ei Kerttu rakkahani hennonut jättää poikaa ruttoisen luo, vaan houkutteli ja maanitteli tulemaan mukaan.

Muutamia kivenheittoja ehti Kerttu kulkea, poikasta puoliväkisin kädestä taluttaen. Silloin yht'äkkiä heittää hän pojan käden irti, näen, miten hänen kasvoillaan puna läihähtää ja ne sitten vaaleiksi valahtavat. "Polttaa!" voihkaisee hän, alkaa samassa väristä ja tutista ja vaipuu maahan. "Rutto!" tunnen mielessäni välähtävän, mustaksi humahtaa maailma silmissäni, lyyhistyn istualleni ja ajattelen vain, että nyt jäivät lapsemme orvoiksi, kun rutto näin vei meidät molemmat. Niinkuin unissani näen, miten tummanpunaiset pilkut puhaltuvat Kertun kasvoihin ja paisuvat mustapäiksi paisepahkuloiksi; niinkuin unissani näen, miten hän kääntelee kättään ja katsoo mustapäitä pahkuloita, miten hän painelee niitä ja hieroskelee rikki hätäännyksissään, mutta yhä uusia nousee. Silloin, silloin näen, miten poikani, elämäni toivo, ammattini jatkaja, kiihkeästi ryntää käsiksi äitiinsä ja nostaa häntä istualleen. Kerttu kiemurtautui kauhuissaan hänen käsistään, mutta ennen pitkää hänkin alkoi puristaa ohimoitaan ja nyykistyi punapilkuin ja mustin paisein.

Minut valtasi mieletön, raivoisa kauhu. Sieppasin tyttäreni, ainokaiseni, syliini, en nähnyt mitään, en käsittänyt mitään, en kuunnellut rakkaiden valitustakaan, tunsin vain, että täytyi paeta, paeta. En tietenkään juoksuun päässyt, niin nääntynyt olin, laahustin vain ja ryömin. Ja rajaton kauhuni oli kai tenhonnut pojankin, jonka pyhä äiti lähetti minulle samana hetkenä kuin omasta pojastani jäin, niin että hän tuli jälestäni, en tiedä miten. Minusta tuntui, että taivaan ihme oli lapseni pelastanut ja minun täytyi viedä hänet niin kauas kuin voin. Niin laahustin ja ryömin, kunnes muutamalla päivänrinteellä lämmin lauloi minut nyykälleni maahan, ja nukuin.

En tiedä, kuinka kauvan nukuin, ennenkun heräsin lasten itkuun. Nälkäänsä valittivat surkeasti molemmat. Pyhä äiti varmaankin toi päähäni tuuman, jätin heidät siihen rinteelle, laskeuduin keväiselle suolle ja poimin sieltä karpaloita. Virkistynein voimin sitten läksimme harhailua jatkamaan. Päivänkehrä kiiri lännen maille, mutta läpi yön urrin. Tyttö nukkui sylissäni, ja poika marri jälestä unisena uikutellen.

Harhailimme päiviä parisen, kolmisen, söimme vain talven alla makeiksi paleltuneita puoloja ja karpaloita. Vihdoin löysimme yksinäisen kylän erämaasta, kalajärven rannalta, missä ei mustasta surmasta vielä tiettykään. Sinne jäimme, minulla oli siksi hopeaa ja kultaakin kukkarossani, että saatoimme elää, kun lisäksi tein työtä, mitä osasin. Siellä elimme vuosia parisen, ja pakanoita he siellä olivat, suuren velhonsa uskoivat kalman vihatkin torjuneen taioillaan ja loitsuillaan. Mutta musta surma kiersi kylän, kuulimme vain sinne ruton tuhoista, kuulimme, kuinka oli jäänyt autioiksi kokonaisia kyliä ja pitäjiäkin, niin ett'eivät kirkonkellot vuoden mittaan kumahdelleet, kuinka autioita taloja sai ottaa haltuunsa ken halusi, mutta kukaan ei uskaltanut niistä ruveta mätäneviä ruumiita korjaamaan.

Parin vuoden kuluttua palasimme tänne kotipihoille. Talossani oli uusi asukas, mutta muutti hän pois, kun oli omistajattomiakin taloja ottaa huostaansa. Puolet turkulaisista oli hirmusurma lakaissut pois, harvoja täällä tapasi tuttujaan. Kuvanvuolijoita oli meitä ollut kolmekin ja kaikilla oli jokunen sälli apunaan. Nyt olin minä yksin. Ja poikani — ja Kerttu — en edes tiedä paikan nimeä — mihin — mihin he nyykistyivät. —

Näin päätti Konradus mestari kauhumuistelmansa.

(Lauri Sauramo: Pyhä hymy.)

SÄÄKSMÄKELÄISTEN PANNAANJULISTUS.

Sääksmäen kirkossa ja kirkkomäellä oli eräänä pyhäaamuna v. 1340 suuri väentungos. Kansaa kokoontui jumalanpalvelukseen, mutta helposti voitiin huomata, että joku erinomainen asia jännitti mieliä. Pitäjäläiset olivat jo kauvan olleet riidassa kirkkoherransa, mahtavan Henricus Hartmannin kanssa, ja eripuraisuus oli lopulta mennyt niin pitkälle, että useat kylät olivat kieltäytyneet maksamasta hänen vaatimiansa kymmenyksiä. Turhaan oli kirkkoherra silloin kieltänyt heiltä kirkkoonpääsön ja sakramenttien nauttimisen. Molemmin puolin oli käännytty valituksilla ensin Turun piispan, ja sitten hänen päämiehensä Upsalan arkkipiispan puoleen. Käydessään Suomen hiippakuntaa tarkastamassa oli sentähden arkkipiispa Pietari lähettänyt kaniikin Tuomas Johanniksen Hämeeseen Sääksmäelle, jonne ei oma matkansa ulottunut, asiata tutkimaan, uskoen hänelle siinä täyden arkkipiispa-vallan. Tämä oli kutsuttanut uppiniskaiset pitäjäläiset eteensä ja julistanut heidät velvollisiksi riidanalaisten kymmenysten maksuun, sekä määrännyt melkoisen sakon kultakin viikolta, minkä he pysyivät uppiniskaisuudessaan. Mutta vastahakoiset eivät sittenkään taipuneet, vaan sanoivat valituksilla turvautuvansa kirkon ylimäiseen paimeneen; näin oli asian ratkaisu lopulta tullut itse paaville, joka siihen aikaan asui Avignonissa. Odotettiin nyt saatavan vastaus näihin valituksiin. Pitäjään oli levinnyt huhu, että muutama päivä sitten oli pappilaan saapunut sanansaattaja, tuoden mukanaan ison tarkasti säilytetyn pärmäkirjeen suurine sinettikoteloineen. Mutta mitä tämä kirje sisälsi, ja kumpiko, kirkkoherra vai hänen riitaveljensä, oli päässyt voitolle, sitä ei tiedetty. Sentähden väki nyt messuajan tullessa tunkeili Sääksmäen kirkossa, ja kirkkomäelläkin liikkui sankasti joukkoa, jossa myöskin nähtiin vastarinnan päämiehet Rapolan Mattias ja Kuningas, Voipalan Kallas ja Asikka Hahtisenpoika.

Vihdoin saapui myöskin itse kirkkoherra Henricus Hartmanni täydessä virkapuvussa, kahden nuoren pappismiehen, apulaistensa, seuraamana. Kaikkien huomio kääntyi häneen, ja hiljainen odotuksen humina kuului väkijoukosta. Kädessään piti hän pärmäkirjettä riippuvine sinetteineen. Hän astui suoraan alttarin luo, kumartui pari kertaa siinä olevain pyhäkuvien eteen ja teki ristinmerkin. Sen jälkeen hän juhlallisena kääntyi kansan puoleen ja lausui lujalla äänellä: — "Esimieheni Upsalan kunnianarvoinen arkkipiispa on minulle lähettänyt Rooman pyhän isän ratkaisun ja tuomion siinä riidassa, jonka osa tämän seurakunnan asukkaista on nostanut minua ja kirkon oikeuksia vastaan. Kuulkaa mitä pyhä isä sanoo:

'Benedictus piispa, Jumalan palvelijain palvelija, lausuu rakkaalle pojalleen Upsalan kirkon dekanukselle tervehdyksensä ja apostolisen siunauksensa. Sittenkun meidän rakas poikamme Henricus Hartmanni, Sääksmäen seurakunnan kirkkoherra, Turun hiippakunnassa, on meille näyttänyt, että vanhan, suostutun ja tähän saakka rauhassa noudatetun tavan mukaan Upsalan koko kirkkopiirissä, josta Turku ja sen hiippakunta tiettävästi on osa, pitäjien esimiehet voivat varoittaa pitäjäläisiä, jotka eivät säännöllisesti maksa kirkkokymmenyksiä kirkoillensa ja kirkkoherroillensa, että suorittaisivat mainitut velvolliset kymmenyksensä esimiehillensä; ja jos mainitut pitäjäläiset kirkon lain mukaisesti varoitettuina, että kymmenykset suorittaisivat, laiminlyövät sitä tekemästä soveliaan määrätyn ajan kuluessa, niin voivat kirkkojen esimiehet kieltää heiltä pääsön kirkkoon ja, uppiniskaisuuden kasvaessa, kirkon pyhien sakramenttien nauttimisen, ja jos mainitut pitäjäläiset kolme viikkoa ovat olleet tällaisen kiellon alaisina, ovat he velkapäät kustakin viikosta, kuin ovat uppiniskaisina pysyneet, rangaistukseksi suorittamaan mainituille esimiehille kolme markkaa siellä käypää rahaa, josta kolmas osa tulee edellämainituille esimiehille, toinen kolmas osa kirkkojen rakennukseen ja jälelläoleva kolmas osa jaetaan paikkakunnan papeille; ja koska on näytetty, että tätä kaikkea on julkisesti noudatettu Upsalan kirkkopiirissä ikimuistoisista ajoista asti, ja koska Rapolan Mattias, Rapolan Kuningas, Olli Nevari Rapolasta, Vedenta'an Paavo, Salon Olli, Olli Tiisa Voipalasta, Nikki Varg Voipalasta, Voipalan Kallas, Voipalan Mielenpito, Voipalan Anundi, Voipalan Markku, Hikkalan Hautaputari, Ritvalan Miemo, Ritvalan Suomalainen, Henrikki Hahtisenpoika, Asikka Hahtisenpoika, Juti Hahtisenpoika, Jutikkalan Mielikki, Kantalan Mielunoita, Hirvelän Mielitty, Onkalan Yö, Laivametsän Satatieto ja Haaralan Suomalainen, maallikkoja mainitussa Turun hiippakunnassa ja mainitun Sääksmäen kirkon seurakuntalaisia, muutamista omistamistansa maista ja muusta omaisuudesta, mitä heillä on mainitun Sääksmäen pitäjän rajojen sisällä, eivät ole huolineet mainitulle esimiehellensä Henrikille maksaa velvollisia kirkkokymmenyksiään, — — — Sentähden kumoamme me tällä apostolisella kirjoituksellamme kaikki valitukset mainittuja toimenpiteitä vastaan, niinkuin oikein on, ja käskemme käyttää pyhän kirkon rangaistusvaltaa, että niitä empimättä noudatetaan. Kirjoitettu Avignonissa 16 p. heinäk., kuudentena vuonna meidän paavina ollessa.

Benedictus.'

— Pyhä isä on lausunut tuomionsa, hän, jolle Kristus on antanut taivaansa avaimet ja valtansa maan päällä. Voi sitä, ken ei alistu hänen ja pyhän kirkon alle! Hänen sijansa taivaassa on tyhjä, hänen nimensä on poistettu elävitten kirjasta. Jumalan armo on häneltä sammuksissa, niinkuin tämän vahakynttilän sammutan. Voi häntä! Kirous on hänen päällänsä.

Kauhu valtasi kansanjoukon tätä kuullessa, ja nähdessä, miten papit sammuttivat vahakynttilät käsissään. Voivotusta ja huutoja kuului. Väki hälveni sekä kirkosta että kirkkomäeltä, ja ne, joita pannanisku oli kohdannut, kiiruhtivat pois ihmisten ilmoilta, kauhistuksella nähden, kuinka muut heitä välttivät ja pitivät kirottuina, ja itsekin kauhistuksella ajatellen sitä tilaa, johon olivat joutuneet.

(Kustavi Grotenfelt: Koitar V.)

KUVIA PIISPA HEMMINGIN TURUSTA.

Nuori Anu, Anund eli Hamundus, kuvanvuolija ja maalari, käveli nuoren neidon rinnalla katua alas. Hänen melkein tyttömäisen sorjaan vartaloonsa oli uuras työ painanut vakavan jäykkyyden leiman, mutta sittenkin havaitsi hänessä jo ensi silmäyksellä jotakin uinailevan hentoa. Unelmoiva, iloisen unelmoiva oli katsekin silmissä, jotka vaalakan verevistä kasvoista suuntautuivat neitoon lämpimin, ihailevin ilmein.

Anni, kuvanvuolija Konradus mestarin tytär, oli isäänsä, pienehkö kasvultaan. Hän oli puettu väljään sinisenharmaaseen hihahameeseen, ja vyöllään oli hänellä edestäpäin suurella solella kiinnitetty vyöhyt, jonka alla hamonen keveästi poimeutui runsaille laskoksille ja kohosi poven kohdalta suipolle kuppulalle antaen hieman aavistaa siromuotoisen vartalon suloja. Helmojen alta pistivät esiin suippokärkiset lipokkaat ja vilahti hieman punajuovaista sukanvarttakin. Kaulakoristuksena oli ketjusta riippuva rintahely, korkeuttaan kaksinkerroin leveämpi hopeasydän, jonka keskellä oli aivan oikeasuhtainen sydämmen kohokuva ja yläreunassa pystyssä suojeleva pyhä risti. Olkapäillä liehui valtoinaan avaraliepeinen, tummanharmaa vaippa, jonka pakkasella saattoi kietoa melkein kaksinkerroin ympärilleen.

Hiljaa lähti pari kävelemään Napaturun puotien editse tuomiokirkkoa kohti, ja nuori mies heitti tuontuostakin salavihkaa ihailevan katseen tyttöön. Kuinka säisyllä kainoudella hän notkutteli nuorta niskaansa, kaarrutti kaunista kaulaansa siveään etukumaraan! Miten viehkeiltä näin syrjästä katsoen näyttivät nuorekkaat, kukoistavat kasvot! Otsa pyöristyi sirona punasamettisen sappelin alta, ja tummahko tukka liehui takana vapaana sappelin punaisten nauhanpäiden keralla. Silmäluomet lummailivat sulavasti tummanruskeilla teräsillä, joilla oli niin kiehtova lämpö, vaikk'ei siitä tiennyt, oliko se heijastusta pyhän äidin lempeästä katseesta vai maallisten tunteiden kytöä. Somasti suippenivat rusoposket pyöreään pikku leukaan, ja suu punahuulineen näytti olevan luotu hymyilemään, mutta kun hän jo pikkuisena oli jäänyt orvoksi äidistään, oli alituinen aherrus ja ominpäin emännöiminen tälle ruususuulle antanut mitä somistavimman toimekkuuden piirteen, joka väreili ujosta elämänilon kaihosta.

Uteliain, janoisin katsein hän tähysteli puotien avoimia luukkuja, joiden edessä tungeskeli tukulta väkeä, enimmäkseen maalaisia näin viikottaisena toripäivänä. Nämä puodit olivat pystytetyt tuomiokirkon entisten sotaisten ulkovarustusten paikalle, ja niissä oli tarjolla hienoimpiakin tavaroita kirkkoa ympäröivän ylhäisimmän kaupunginosan varalta. Eipä sentähden ollut ihme, jos Annin silmät väkisinkin kääntyivät sinnepäin pälymään, ei ihme, vaikka hänen täytyi pysähtyäkin, kun huomasi muutamalla puotiluukulla parhaillaan levitettävän hienoa verkapakkaa.

Pääsivät he sentään puotien ohi Kirkkoturun kainaloon. Silloin Anni yht'äkkiä huudahti ihastuneena:

— Kas, piispa tulee kirkkoon!

Anu suuntasi hänkin katseensa kapealle turulle oikeaan. Tämän turun reunassa kohosi piispanpeltojen laidalla kaksikerroksinen kivitalo, jota sanottiin piispantaloksi, vaikka se oikeastaan oli rakennettu tuomiokapitulia varten, kun kuusikymmentäviisi vuotta takaperin piispanistuin siirrettiin Koroisista tänne uuteen Turkuun, uuden tuomiokirkon jalan juureen. Talon yläkerta oli muuten toistaiseksi tuomiorovastin asuttavana, sillä tuomiorovastille, jonka viran Hemming piispa oli perustanut viisitoista vuotta sitten, vasta parhaallaan rakennettiin suurta, kaunista taloa joen rannalle, kirkkotarhan läntisen portin edustalle.

Piispantalosta tuli turulle kaksi pappismiestä, jotka juhlallisen hitaasti lähtivät astumaan kirkkotarhan koillispuolista aitovartta portille, josta papit kulkivat kirkon itäpäässä olevaan sakaristoon. Anu tervehti heitä juuri heidän lähetessään porttia, ja toinen heistä nyökäytti ystävällisesti päätänsä.

Tämä oli itse Hemming herra, iältään jo kahdeksannella kymmenellään. Mutta kasvoista, jotka vanhuuttaan näyttivät ikäänkuin lumihuurteisilta, kuvastui henkevä hienous, silmistä pilkkui viisaan viileä lempeys, ja kauniskaarteisista leukapielistä supistui suu suopeaan myhäilyyn. Mustan arkilakin alta, joka peitti paljaan päälaen, laskeutui päätä kehystämään hopeanvalkoinen tukka. Keskikokoisen siroa ja vanhuudessaankin hiotun keveäliikkeistä vartaloa verhosi vakaa musta puku, ja tuskin yhtään kumartuneilla hartioilla oli musta, hihaton levätti, jonka kaulus oli edestä kiinni, ja avarat liepeet liehuivat niin lähellä maata, että niiden alta vilkkuivat vain koruompeleiset jalkineet.

Tervehdykseen vastattuaan käänsi hän kauniilla liikkeellä älykkään, valkohapsisen päänsä rinnallaan kulkevaan rotevaan ja hartiakkaaseen tuomiorovastiin, Henricus Hartmanniin, joka ikäänkuin suojelevasti kallisti suuren, leveäotsaisen päänsä kuuntelemaan hänen sanojaan. Niin katosivat he porttiholviin.

— Anu, virkahti Anni innosta säteilevin silmin — mennään mekin kirkkoon!

— Minä tahtoisin mieluummin, että menisimme luostarimäelle. Olin sitä ajatellut —

— Mitäs me siellä!

— Tällaisena säteilevänä päivänä olisi ihanaa katsella sieltä joenvälkettä ja linnanselän pilkotusta!

— Voimmehan mennä sitten, mutta käykäämme nyt ensin kirkossa piispaa kuulemassa!

— Hän kai menee vain sakaristoon kirjojaan nuuskimaan.

— Usein hän näin toripäivinä tulee kirkkoonkin, lukee rukouksen tai messun tai saarnaa maalaisille.

— No mennään sitten.

Napaturun puotiluukuilla tungeksiva väkijoukkokin oli nähnyt piispan menevän sakaristoon, eikä kauppamiehille lie ollut kovinkaan mieleen, kun ostajat lähtivät kynttäkantta kirkkoon. Anu ja Anni liittyivät joukkoon ja kiersivät turua kirkkotarhan itäpään ympäri, pyhän Yrjänän ja Piispankoulun (sittemmin pyhän Lauritsan) talojen editse, ympärysmuurin eteläportille, josta menivät kirkkotarhaan.

Siinä Unikankarien korkeimmalla kenkämällä kohosi maan suurin ja upein kirkko, joka satasen vuotta sitten oli valmistunut käyttökuntoon, mutta oli sitä Hemming piispan aikana alettu minkä mistäkin kohden laajennella ja sen upeutta kohottaa lisärakennuksilla. Niinpä oli harmaakivisen, suorakaiteenmuotoisen runkorakennuksen länsipäässä kohoavan tornin korokkeeksi muutama vuosi sitten tiilistä muurattu suiponpyöreä tornilakka, ja parhaallaan muurattiin sen ympärille neljää pienempää, kahdeksankulmaista nurkkatornia. Jälestäpäin oli rakennettu myös runkorakennuksen itäpäähän sitä kapeampi kuorirakennus ja samoin emärunkoa matalampi poikkilaiva, jonka päädyt antoivat pohjoiseen ja etelään.

Anu ja Anni menivät muiden mukana etelänpuoleiseen pääkäytävään, ja vihmottuaan kirkon eteisessä seinään kiinnitetystä kivimaljasta vihkivettä vaatteilleen astuivat he hämyvaloiseen kirkkoon. Sen runkorakennuksen jakoi kymmenen neliskulmaista, kahdessa rivissä seisovaa pilaria kolmeen laivaan, joista keskimäinen oli himmeästi valaistu muutamin rautaisissa kynttiläruunuissa tuikuttavin vahakynttilöin, mutta sivulaivoissa hiiviskelivät salahämyiset varjot. Sillä pienet ikkunaruudut olivat himmennetyt monivärisin lasimaalauksin, joissa pyhimykset näyttivät aivan elävän ja hehkuvan niihin ulkoa säihkyvissä päivänsäteissä, mutta sisälle niiden läpi pääsi päivänvaloa tuskin nimeksikään.

Keskilaivan levyinen pääkuori oli näin tavallisena toripäivänäkin kirkkaammin valaistu. Pyhimmältä sijalta alttaripöydän takaa, sen kivijalustaa verhoavan, kultaompeluksin kukitetun antipodiumin ylitse, häämöitti avoinna vanha alttarikaappi, mistä pyhäinjäännöksiä kätkevä pyhä lipas oli saanut väistyä jumalanäidin tieltä, jonka Konradus mestari oli piispan tilauksesta tehnyt jo nuorena miehenä, kohta Visbystä opista palattuaan. Tummansiniseen, kultapaarteiseen ja kullalla tähditettyyn vaippaan verhottu pyhä äiti loi lämmintä äidillistä ylpeyttä huokuvan katseen pyhään lapseen, joka istui hänen polvellaan; äidin vasen käsivarsi oli pojan ympärillä, kuitenkaan koskematta häneen, ikäänkuin vain varoen, ett'ei kallis piltti pääsisi vahingossa horjahtamaan, ja oikea käsi oli kohotettuna palvojia siunaamaan. Syrjäisemmällä sijalla oli pyhän äidin poika miehuudessaan, nimittäin pronssinen ristiinnaulitun kuva, joka suurina juhlina otettiin alttarilta kannettavaksi juhlasaattojen edellä, ja korkealta katosta, kuorista ensimäisen holvikaaren alla, riippui puusta leikattu riemuristi. Pyhäinkuvia, joiden kunkin edessä tuikutti vahakynttilä, oli ympäri kirkkoa, mutta varsinkin parilla kolmella sivualttarilla, ja kattoholvit olivat täytenään maalauksia, joita lehti- ja kukkaköynnökset kehystivät ryhmiin.

Salahämyinen oli kirkko himmeässä valossa kaikkine kuvineen ja kuvitettuine suippokaariholvineen; lisäksi vanha "dominus Henricus", suntio, kulki vähän väliä ympärinsä vitjoista heiluttaen pöllähtelevää suitsutusastiaansa puoleen ja toiseen. Mutta silloin vasta tässä hurmohämyssä uskovaisten tunne lehahti lentimilleen, kun kuoro viritti juhlallisen, sulosointuisen hymnin, jonka rytmilliset, kiemurtelevat sävelet hymisten aaltoilivat holvista toiseen.

Laulu hiljeni. Ja silloin astui sakaristosta pääalttarille Hemming piispa, säkenöivin jalokivin koristeltu hiippa päässään, yllään valkoinen alba ja hopea- ja kultaompeleinen dalmatica. Täällä himmeässä, väräjävässä varjossa jos missä näyttivät hänen kasvonsa huurrehileisiltä, ja lumilepereiltä näyttivät valkohapset hänen ohimoillaan. Ilmeiseltä pyhimykseltä näytti hän siinä jo elävillä jaloillaan. Ja kun hän taipuisin liikkein hartaasti polvistui pyhän äidin eteen, silloin kuului alttarilta ääni, joka samalla kertaa kalskahti kuin hiottu teräs ja helähti kuin hopeatiuku. Raikas oli ääni ja kirkas, ja kirkastuksen säteinä sattuivat sanat kuulijain sydämiin.

— Ollos tervehditty, Maria, täynnä armoa! Herran keralla sinä käyt, siunattu olet sinä vaimojen seassa ja siunattu on sinun kohtusi hedelmä, Jesus Kristus. Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän puolestamme nyt ja kuolinhetkellämme. Amen.

Ave Marian jälkeen rukoili hän vielä muutamin valituin sanoin, ja hartain ja kiitollisin silmin seurasi seurakunta hänen poistumistaan. Hän oli pistäytynyt sakaristosta kirkkoon yhtä paljon tuodakseen oman palvontansa taivaan ruhtinattarelle kuin näyttäytyäkseen odottaville uskovaisille. Ja jo hänen näyttäytymisensä juhlakoruissaan viritti mielet ihastukseen, ja pelkkä hänen äänensä kuuleminen oli sieluille ylennys.

Hänen poistuttuaan alotti pyhän Yrjänän alttarin messupappi latinankielisen messun.

* * * * *

Anu ja Anni astuivat kirkosta kuuleaan syyspäivään. Ja samalla tuntui haihtuneen niinkuin savu tuuleen se hämyinen hymistys, joka kirkossa valtasi mielen. Mutta jätti se sentään hieman jälkeäkin. Tuntui sielu tuorehtuneen, herkistyneen, tunsi hämystä tultuaan aivan saattavansa sulaa yhteen päivänsäteiden kanssa, hiutua hiljaiseen, lämpimään säteilyyn.

He palasivat kirkkotarhan länsiportista ja pysähtyivät tuokioksi katselemaan uutta tuomiorovastin talon rakennusta. Mutta kun muuraustelineet hämmensivät vielä kaikki vaikutelmat, lähtivät he kirkkokatua luostarille päin. Siinä oli heti oikealla suuri domus clericorum, jossa toistaiseksi asuivat useimmat tuomiokapitulin kaniikeista ja kirkon messupapeista, kun uskovaiset eivät vielä olleet ehtineet tarpeeksi asti lahjoitella taloja kullekin erikseen. Oli sentään kirkkokadun varrella jokunen hengellisten talokin, mutta katuvartta reunustivat enimmäkseen varakkaimpien porvarien talot aina suurelle kauppaturulle saakka.

He menivät pitkän ja kapean turun halki, puotirivien välitse, sen yläpäähän, jossa seisoi kivinen raatihuone. Torin sivulla, kulmitusten raatihuoneen kanssa, kohosi suuri kivitalo, jonka rakennustöitä parhaallaan lopeteltiin, vaikka talossa jo asuttiin. Se oli saksaporvari Helye Kuterin talo, hansalaistyyliin rakennettu. Kadullepäin antavan päädyn ylikerta pisti alikertaa ulommaksi kadun ylle, ja talo pyrki aivan rehentelemään raatihuoneen verroille. Helye saksa oli sen laittanut niin suureksi sentähden, että hän aikoi antaa majaa kaupungissa pitkin kesää viliseville saksankesteille. Tällä puolella kaupunkia muuten olivat enimmät saksaporvarien talot, olipa loitommalla eteenpäin oikein Lyypekin mäkikin.

Nuori pari kulki Raastuvankatua Luostariylikadulle, joka kaartui Vartiovuoren rinteellä. Kadun oikealla puolella alkoi kohta muurien ympäröimä pitkä kaali- ja ryytimaa, jonka eteläkolkassa oli itse pyhän Olavin luostari kappelikirkkoineen. Kadun toisella puolen, Vartiovuoren rinteillä, vastapäätä saarnaveljien domusta, oli Helvetti, kaupungin viheliäisin kolkka, jossa elämä tietenkin oli nimen mukaista. Molemmat sivuutettuaan nousivat Anu ja Anni Samppalinnan vuorelle, jota myös luostarimäeksi nimettiin.

Luostarin ylitse, Vartiovuoren vieritse ja kellastuvain koivunlatvojen lomitse näkyi siihen pitkin jokivartta aina kirkolle saakka kaupungin turvekattoja, joiden niidenkin suvivihannuuden oli jo syys vaalentanut, ja huntuna kattojen yllä leijaili kaupungin leivinkiuasten savu. Välkehtivän joenuoman takaa näkyi Aningaisten ja Puolalan mäkilöiltä samannimiset maakylät, mutta jokivartta pitkin oli sillä puolella silkkoja kaalimaita, sänkipeltoja ja vettä itkeviä niittynotkoja aina Miesmäestä Kakolanmäkeen. Leveän joen kalliosaarella kohosi siellä Turun linna, jossa äärimäisenä lännessä ylentelihe kolmikerroksinen, nelikolkkainen aatelistorni ja idässä myöhemmin rakennettu samannäköinen tyrmätorni. Tornien ympäri luodon vesirajaa myöten kiersivät korkeat muurit, ja Aningaisten puolelta vei linnaan Vipusilta, jonka nostettuaan saattoi senpuolisetkin kulkea sievoisella aluksella. Täältä kaupungin puolelta pääsi linnaan vain venheellä ja hirsilautalla.

Annin silmä oli keksinyt saarien salmesta jotakin, mikä sai hänet huudahtamaan ihastuneena:

— Katsos!

— Mitä niin?

— Laivoja!

Salmesta solui linnanselälle neljä laivaa, purjeet suurmastossa pullollaan. Anu tähysteli niitä tarkemmin.

— Saksankoijeja ne ovat! huudahti hän. Tuovat uusia hansanjungeja tänne äytäröimään, lisäsi hän.

Hiljaa kellui laivue joensuuta kohden. Perehtynyt silmä saattoi täältäkin asti eroittaa suurmastojen huipuissa liehuvat hansanliput ja niiden alla mastohäkeissä, marsukoreissa tähystelevät laivurit. Linnan tornin tähystyslakasta nostettiin tankoon musta pallo ja sen nähtyään nosti raatihuoneen torninvartija samallaisen pitkähköön salkoon tornilakan ylle.

— Eikös mennä katsomaan? kysyi Anni innoissaan.

He laskeutuivat alas vuoren rinnettä ja palasivat Suurturulle. Musta pallo oli siellä olijoille antanut viestin vierasten laivojen tulosta; hirsilautan täydeltä lähti kauppiaita ja muuta kansaa joen yli ja sitten pitkin joenvartta vastaan. Linnaa kohden kaikki riensivät kauppoja valmiiksi hieromaan, sillä tiedettiin hyvin, että laivojen täytyi jäädä sinne tulliin kolmeksi päiväksi ja sitten vasta saivat ne hinautua ylemmäksi rantapuotien luo purkamaan lastiaan. Anu ja Anni yhtyivät väkivirtaan ja pysähtyivät vasta tullituvalle linnan luo.

Linnan Vipusilta oli laskettu ja sieltä tuli kuninkaan huoveja tullituvalle. Laivojen saavuttua pidättivät he ne tullilaituriin. Laivurit koettivat mahtavasti selittää, että lyypekkiläiset laivat olivat tullista vapaat, mutta ei se auttanut, sittenkin täytyi jäädä odottamaan, tahtoiko kenties kuningas mitä ostaa heidän tavaroistaan.

Kaupungin porvarit, kotisaksat etunenässä, tunkeilivat kyselemään, mitä kestit toivat, ja heille vastailivat laivurit, joilla korukirjailluissa vöissään riippui rahamassin rinnalla miekka merirosvojen varalta ja toisella lonkalla pyhä risti. Yksi koiji oli suolalastissa, toisissa oli hienompia ja halvempia kankaita suurissa pakoissa, "lakanoissa", rautapatoja ja vaskikattiloita ja muita teollisuuden tuotteita, hedelmiä, saksanolutta ja viinejäkin.

Töllistelevän väkijoukon, varsinkin tyttöjen, silmät kiintyivät etumaisen laivan peräkatoksen, komppanian, edessä seisovaan nuorehkoon, upeaan mieheen, joka silmäili heitä ikäänkuin ylhäältäpäin. Hän näytti olevan täysin tietoinen saksankuosiin puetun vartalonsa ja muotonsa tehosta, niin kaarteiseen asentoon oli hän asettunut ja niin keikailevasti asettanut vasemman kätensä lanteelle ja pistänyt oikean kätensä peukalon kauppamiesvyönsä alle. Kun laiva oli kiinnitetty laituriin, pyörähti hän kantapäillään ympäri ja poistui komppaniaan. Kohta ilmestyi hän sieltä jälleen, ja muuan mies kantoi hänen jälestään kannelle kummallisen, parin kolmen jalan pituisen möhkäleen, joka oli kääritty valkoiseen liinaan.

Hän aikoi miehellä kannattaa esineen laiturille, mutta siellä oli huovi vastassa hänellekin selittämässä, ett'ei laivasta saanut viedä pois mitään, ennenkun linnanvouti oli saanut säädetyn ajan päättääkseen, tahdottiinko mitä ostaa ruunulle. Tällaikaa oli ympärille kerääntynyt uteliaita töllistelemään, mitä outo liinakäärö mahtoi sisältää.

— Tämä on menevä piispalle, selitti kesti.

— Mitä siinä sitten on?

Joku teräväsilmäinen pojan vekara oli tarkastellut käärön ääripiirteitä ja tokaisi äkkipäätään:

— Akkansa on tainnut tappaa ja vie nyytissä markkinoille.

Ylpäkkä kesti ei nähtävästi ollut halukas typerän pilan esineeksi jättäytymään. Sorealla liikkeellä raotti hän hieman peiteliinan lievettä ja virkahti:

— Pyhä madonna!

Kunnioittavin elein viittasi kuninkaan huovi, että sen sai viedä.

Ja uljain elein, ikäänkuin olisi päätään pitempi kaikkea muuta kansaa, kulki kesti väkijoukon keskitse, kuvaa kantavan miehen jälestä.

* * * * *

Hemming herra oli kymmenkunnan vuotta sitten lahjoittanut tuomiokirkolle suurimman osan kirjastoaan, sakaristossa säilytettäväksi, niin että kirjat olisivat kaikkien pappien käsillä. Mutta itse hän sittenkin oli ahkerin niiden ääressä istumaan. Tänäänkin oli tuomiorovasti Henricus jo ammoin aikoja palannut piispantaloon, mutta piispa vanhus istui yhä sakaristossa kirjaan syventyneenä.

Hyllyllä hänen vierellään oli likipitäen satakunta paksua pergamenttinidosta ja umpinaisessa alihyllyssä muutamia vanhanaikaisia pergamenttikääröjä. Suunnilleen puolet niistä olivat Hemming herran lahjoittamia, ja esimerkkiä seuraten oli piispankoulun vanha lehtori Henrik Tempil testamentannut kirjastoon sievoisen kirjakokoelmansa hänkin. Lisää oli hankittu piirrättämällä Turun mustilla veljillä, ja useita kopioita oli tilattu ulkomailta aina Roomasta, Avignonista ja Parisista asti. Oli siinä monta ajan parasta kirjaa teologian ja kanonisen oikeuden alalta, oli itse raamattu ja sen selityksiä monen skolastikon kynästä, oli vanhojen kirkkoisien teoksia, oli sententiat, libri sententiarum sanansaivarruksineen ja kirkonmiehille välttämättömät paavien dekretaalikirjat; lehtori vainajan kirjojen joukossa oli legendarium, jonka pyhiä taruja teinit varmaankin olivat kuunnelleet silmät kilellään, käytännöllisiä kirkko- ja koulukäsikirjoja ja valtakunnan maallisia lakejakin. Jokainen kirjain oli taiten piirretty erikseen, ja värilliset alkukirjaimet olivat ihmeteltävän vikevät. Kallisarvoinen aarrekammio oli tämä kirjahylly, sillä kokonaisia kartanoita ja maatiloja vaihdettiin jo yhteen ainoaan kirjaan.

Hemming vanhuksen polvilla oli levällään paksu kirja, fransiskolaisveljen Nicolai de Lyran "Postilla perpetuae", joka sisälsi pyhänsanan selityksiä. Se oli hänen mielilukemistaan, tuores ja elävä henki siitä huokui vastaan. Sitä lukiessaan johtui ajattelemaan veljistön palavasieluista kantaisää, itseään pyhää Franciscusta, ja Hemming herra mietti mielessään, miten ihmeellisesti juuri hartaimpain jumalanmiesten inhimillinen tunnekin oli herkin ja välittömin, miten sulin inhimillisyys oli lähinnä jumaluutta.

Vihdoin alkoi vanhus saada jo kyllänsä kerrakseen, ja ajatukset hiipivät kirkkoon, keveämpiin pyhimyskuvien maailmaan. Hän pani kiinni rakkaan kirjansa ja pistäytyi sinne. Messu oli päättynyt, vallitsi viihdyttävä hiljaisuus, ja hän silmäili hyväilevin katsein hämärässä häämöttäviä pyhäin kuvia. Mutta ei tämä kaikki läheskään tyydyttänyt hänen hienostunutta silmäänsä; ei oltu jaksettu kustantaa kattoholvien kuvittamiseen mestaria, joka olisi ollut taiteensa huipuilla; monet mahtavimmatkin pyhimykset kaipasivat vielä kuvaansa, ja uusi Sigfridin alttari oli vailla nimipyhimystäänkin. Konradus mestarin vuolema ja maalaama kotoisen äidillinen madonna sai hallita ja vallita vanhassa kömpelössä alttarikaapissa, jota alkuaan ei ollut edes aiottu tällaista kuvaa, vaan muita pyhiä esineitä varten. Ja lopuksi heitti vanhus ikävöivän katseen kuorin sivuseinälle, johon hän kauan oli kuvitellut upeaa, leikkauksin koristeltua korituolia, piispantuolia, mutta paikka oli yhä pysynyt tyhjänä.

Äkkiä meni hän alttarille ja polvistui jumalanäidin eteen. Rukouksissaan anoi hän edes sen verran jatkoa pitkään ikäänsä, että ehtisi hankkia herran pyhäkköön uuden alttarikaapin ja kuorituolin…

Kirkosta lähdettyään poikkesi hän vielä kapitulitaloon. Siellä kuuli hän Henricus rovastilta, että häntä oli käynyt tapaamassa muutaman lyypekkiläisen Johannes Clippiatorin puunleikkausliikkeen asiamies, joka oli tullut hankkimaan tilauksia Suomen kirkolta. Asiamies oli sanonut tulevansa vähän myöhemmin uudestaan.

— Oliko hän Lyypekistä? kysäisi piispa tarkkaavasti.

— Oli.

— Eikä kysymys ole suoloista, vaan taiteesta…?

— Kesti sanoi, että heillä on otettu oppia kölniläisiltä mestareilta.

— No, saadaan nähdä! Mutta miksi heidän täytyy lähteä täältä asti tilauksia kyselemään?

— Asiamies, mestarin poika muuten, sanoi heillä olevan työssä neljätoista kisälliä ja useita kymmeniä oppilaita.

— Oh, väkeä kuin helluntain hengenvuodatuksessa! virkahti vanha piispa silmät hymystä sirrallaan.

— Asiamies itse ainakin teki sangen miellyttävän vaikutuksen.

Tämän sanoi Henricus rovasti niin vakuuttavalla vakavuudella, että selvästi näki hänen ottaneen heimolaisensa siipiensä suojaan. Mutta Hemming herra oli siinä tuntevinaan sellaisen opettavaisuuden vivahduksen, että hänen suupielensä värähti melkein paheksuvasti, vaikka sitä tuskin huomasi.

Veli Henricus, koko pystyvä mies kyvyiltään, oli kymmenisen vuotta sitten, ollessaan vielä Sääksmäen kirkkoherrana, esiintynyt niin reposasti, että Hemming piispa oli luullut hänestä saavansa mitä herkimmän ja tarkimman "korvan" ja sentähden tehnyt hänestä kaniikin ja yhtäpäätä tuomiorovastin. Mutta vähitellen oli turunsaksan, Hartmannus porvarin, leveäpää poika alkanut pyrkiä opastelemaan hienonherkkää, vanhaa piispaansa kuin pientä lasta.

Saksankestin asian esitettyään muisti herra Henricus Hartmanni vielä toisenkin. Hänen entinen apulaisensa, Sääksmäen vanha Paulus kappalainen, oli käynyt valittamassa nykyistä kirkkoherraansa vastaan. Hän oli aikonut huomenna tulla piispan puheille.

Hemming herra rypisti miettiväisenä otsaansa.

— Parempi olisi, kun sopisivat asioista keskenään, hengenmiehet.

— Mutta lykkäsihän teidän armonnekin itse pyhälle isälle minun ja kerjäläismunkkien välisen asian, josta valitin ollessani Sääksmäellä.

— Enhän voinut muuta, ei minulla ole tuomiovaltaa saarnaveljiin nähden.

— Muuten mitä Paulus kappalaiseen tulee —

— Mistä hän sitten valittaa? kysyi vanhus väsyneellä äänellä.

— Jacobus kirkonpaimen on pannut jalkavaimonsa lapsineen asumaan lähimmäksi naapurikseen, ja vanhan kappalaisen mielestä on se julkinen pahennus.

— Veli Jacobuksella on oma tila, tiedämmä; ei hänen perheensä silloin kirkkoäidin omaa nakerra.

— Kärsiihän papiston arvo ja vaikutus siitä, että heidän äpäränsä ovat niin koko seurakunnan silmien alla!

— Mutta kun hänellä nyt kerran perhettä on ja hän omilla varoillaan… julmaa on vainota lapsukaisia kuin pitalisia!

— Tunnen muuten Paulus veljen mieheksi, joka vilpittömästi katsoo kirkon etua, lausui tuomiorovasti juhlallisella mahtipontisuudella.

Mutta se oli liikaa herkkätuntoisen piispan mielestä. Hän virkkoi hiljaa, mutta värähtävällä äänellä:

— Toivon teidän muistavan asemanne!

Ja Henricus rovasti vaikeni. Hän kai muisti, että hänet oli asetettu "piispan korvaksi, jonka oli vedottava kaikissa asioissa piispaan, ei pyrittävä määräilemään vastoin hänen tahtoaan, vaan kaikessa toteltava hänen käskyjään".

— Ei ole ollut tarkoitukseni, lisäsi piispa selittäen, säännöstellä kirkonpaimenten tunnonasioita, ei asetella pauloja heidän yksityiselämänsä poluille. Kuulkoot he niissä taivahisen isän ja omantuntonsa ääntä, kunhan vain eivät elätä perhettään kirkon tiluksilla, jotka ovat ristiinnaulitun perintömaata. Ainoastaan ulkonaiset oikeussuhteet ja julkiset virkatehtävät kuuluvat järjestyssääntöjen alaan, tunnonääni ja isänhenki meitä itsekutakin sydämmenasioissa ohjatkoon!

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että lyypekkiläinen kesti Lyder Johannis Clippiator pyrki hänen armonsa puheille.

Liukean loisteliain elein astui tämä sisään ja kumarteli tottuneella notkeudella.

Piispa heitti häneen puoleksi tarkastavan, puoleksi kysyvän katseen älykkäästä silmänurkastaan.

Kumarrellen pyysi Lyder kesti sulkea hänen armonsa suosioon isänsä puunleikkausliikkeen — samaisen taidetehtaan, jossa oli neljätoista kisälliä ja kymmeniä oppilaita.

— Mitä teillä sitten tehdään?

— Laitetaan alttarikaappeja pyhine kuvineen — olen tuonut yhden madonnan näytteeksikin — ja…

— Meillä on kyllä täällä Konradus mestari ja nuori Hammundus, jotka vuolevat ja maalaavat pyhiä kuvia.

— Toivon, että teidän armonne kuitenkin ensin tahtoo nähdä madonnamme, niin että… Sitä paitsi valmistamme siipialttareita, kuorituoleja, krusifiksejä, triumfiristejä, ciboriumeja, relikvarioita ja —

— Kenties itse pyhäinjäännöksiäkin? kysäisi piispa hymähtäen.

— No, ei juuri niitä ole meiltä tilattu. Mutta kerran laitoimme pyhimyslippaan, johon kätkettiin Egyptin pimeys.

Piispa hymyili koko kasvoillaan, ja rovastin leveää naamaakin veti vinoon.

— Kaikki maalataan soreasti ja korukirjaukset laitetaan upeat, jatkoi kesti. Maalaamme myös kuvia al secco kirkkojen seiniin ja kattoholveihin.

Kesti kaarrutteli taitehikkaasti kaulaansa ja teki käsillään sivakoita eleitä, ikäänkuin näyttääkseen, miten kuvia maalataan.

— Eivätkö ammattikuntasäännöt tee haittoja sellaiselle monitaituruudelle? kysäisi piispa.

— Täytyyhän, teidän armonne, maalata vuolemansa kuvatkin, ja luonnostaan lankeaa silloin, että kirkkojen sekkomaalauksiakin suorittelevat ne, jotka ovat taiteen oppineet ja parhaiten osaavat.

— Hm, hm, hymähteli piispa, kallistaen valkohapsisen päänsä tuumivaan asentoon. — Puhuitte alttarikaapeista ja kuorituoleista —

— Olemme valmiit laittamaan alttarikaapin tai miksei samalla oikeaa siipialttaria ylevään tuomiokirkkoonne. Ja jos tilauksia tulisi samalla useampiin kirkkoihin, lähetämme miehet tekemään kuorituolin upeinta mallia, soreimmin koruleikkauksin.

— Sitä en voi sanoa, ja tiedän niin vähän liikkeestänne —

— Eikö teidän armonne suvaitsisi tarkastaa madonnaamme? Sitä paitsi on mukanani ornamenttilistoja näytteeksi.

— Voittehan tuoda näytteenne, niin katsotaan.

— Hetikö?

— Mikseikäs hetikin. Kutsun myös Konradus mestarin arvostelemaan.

Loistelias kesti purasi huultaan, mutta teki sitten aivan koruleikkauksin kaunistellun kumarruksen ja poistui illan hämärään.

* * * * *

Konradus mestari astui kisällinsä kera piispantalon virkahuoneeseen. Ensimäisenä pisti ukon silmiin puusta vuoltu madonna, joka istui jalustallaan pöydällä kynttilän valaisemana.

Lyder kesti oli nokkelasti älynnyt, missä arvossa piispa piti Konradus kuvanvuolijaa sälleineen. Nämä näköjään olivat taideasioissa piispan oikeana kätenä. Ja hän oli mielessään päättänyt, maksoi mitä maksoi, voittaa heidät puolelleen.

— Ilahuttavaa tutustua, Konradus mestari!

— Senkin ilo! murisi ukko partaansa.

Hän oli tarkastellut kuvaa kulmat tuimassa rypyssä. Ensi ajatuksena välähti hänen päähänsä Junu lautamiehen kysymys: "mille se nauraa"? — niin siron sipparasti virnallaan naikkosen huulet hänestä olivat. Nenä ryömi vähän kyömällään, silmät olivat iloisesti sirrallaan. Päässä oli ruunu kuin kalakuppi, hihahamonen laskeutui kaulasta reisien väliin niin suorin poimuin kuin uurteet olisi viivottimella vedetty. Kupeella laskeutui hame lannetta ja reittä vasten kiertopoimulle, jonka saattoi arvella harpilla kaarretuksi. Käsivarret ja kaula olivat kuin sorvatut, aivan kuin sorvatut…

Konradus ukosta näytti koko kuva niin sirostellun jäykältä, niin kaavamaisesti näperretyltä, että yksistään tämä tekele pani hänet ajattelemaan suurta työpajaa, jossa kymmeniä kisällejä ja oppipoikia nikkaroi ja sorvasi aivan samallaisia tehdastuotteita, sievisteltyjä porvaristytön virnakkeita.

Ja ukon suu vetääntyi vähitellen pilkalliseen hymyyn. Hän tunsi siksi hyvin armollisen piispan henkevän aistin, ett'ei pitänyt tällaista madonnaa vaarallisena.

Piispa havaitsi hänen ilmeensä, ja hänelläkin pilkahti hymy silmäkulmassaan.

— Mitäs Konradus mestari pitää lyypekkiläisestä madonnasta?

— Onhan se… naurahti ukko. — Onko se sorvattu, vai…? kysäisi hän kestiin kääntyen.

— Hm, nähkääs, alkoi kesti, — uusi kölniläinen suunta pyrkii luontoon ja todellisuuteen, ja sieltä meilläkin on mallit. —

—- Sorvipenkin todellisuutta! murahti ukko. — Mitä kuvan kasvoissa liekin luontevaa, eivät ne ainakaan ole pyhän äidin kasvot.

— Niin, virkkoi piispa, kuvasta puuttuu se hengensävy, joka sen jumalanäidiksi pyhittäisi. Voitte sen kuitenkin jättää tänne, kenties haluaisivat sen ottaa johonkin kirkkoon, mihin täällä kotona ei ehditä valmistaa, lisäsi hänen armonsa suopeasti myhäillen suojateilleen.

Kesti puraisi alahuultaan ja nieli harminsa.

— Sorvipenkin todellisuutta — niinpä niin, toisti piispa ja nyökäytti päätään suosikilleen.

(Lauri Sauramo: Pyhä hymy.)

PYHÄN BIRGITAN SUOMESSA TEKEMIÄ IHMEITÄ.

Kokemäen kirkkoherra Olavi saa menettämänsä näön rukoilemalla Pyhää Birgittaa.

"Herra Olavi, Kokemäen seurakunnan kirkkoherra Turun hiippakunnasta menetti onnettoman tapaturman kautta näkönsä kolmeksi vuodeksi ja lupasi saadakseen takaisin näkönsä kolme kertaa matkustaa rukoillen jumalan palvelijattaren Brigitta herrattaren luostariin. Hän sai heti näkönsä selkeänä jälleen ja täytti nöyrästi ensimäisen lupauksensa pyhän Pietarin vangitsemisen päivänä. Tämän todistaa Kristuksessa kunnioitettava isä ja herra Johannes, Turun piispa, joka kertoi tämän ihmeen synodissa pappiensa läsnäollessa, sekä kunnioitettavat herrat herra Ditmalus ja herra Jacobus, sikäläiset tuomioherrat ja monet muut."

Kaatuvatautinen nainen Pietarsaaren seurakunnasta ja sokea mies paranevat rukoilemalla Pyhää Birgittaa.

"Kristiina, Mikaelin vaimo Pietarsaaren seurakunnasta Turun hiippakunnasta, tällä seudulla asuvien kristittyjen äärimmäisiltä rajoilta, kärsi 3 vuotta sangen ankaria sisällisiä tuskia, niin että hän usein kaatui maahan ja luuli samana hetkenä kuolevansa. Tehtyään useille pyhimyksille lupauksia, jotta siten saisi tuskaansa lievitystä ja kun niistä ei mitään tulosta ollut, hän vihdoin rukoili avukseen meidän kunnioitettavaa herratartamme Birgittaa, luvaten kerran vuodessa käydä Vadstenassa, jos hän hänen ansioittensa perusteella paranisi. Muutaman päivän kuluttua hän sai täyden avun ja tullen meidän luoksemme kertoi kiittäen asian näin tapahtuneen. Häntä seurasi hänen miehensä ja toinen nimeltä Silvester, edellämainitusta kylästä, jotka yhtäpitävästi hänen kanssansa nämä asiat todistivat. Sama Silvester sanoi olleensa sokeana 3 vuotta ja saaneensa näkönsä, sittenkun hänkin oli Jumalan palvelijattarelle luvannut tehdä pyhiinvaellusmatkan, minkä keskenään yhtäpitävästi todistivat edellämainittu Mikael ja hänen vaimonsa, edellämainittu Kristiina."

Sydänmaalle eksynyt tyttö tulee vahingotta takaisin Pyhän Birgitan avulla.

"Helena, Laurentius Torisson'in seitsenvuotinen tytär Karlabyn kylästä Pietarsaaren kunnasta Turun hiippakunnasta, meni toisena arkipäivänä Eerikinjuhlan jälkeen kotikylänsä ympärillä olevaan sangen synkkään sydänmaahan, jossa hän ilman ruokaa sinne ja tänne juoksennellen harhaili kymmenen päivää raivoisain petojen, karhujen, susien ja monenlaisten matelijain seurassa, jollaisia siellä sangen suurin joukoin asustaa, ja makasi yöt niiden vieressä. Isä etsi häntä suuren naapurijoukon kanssa ja kun ei löytänyt, herkesi vihdoin väsyneenä tyhjästä ja turhasta vaivasta. Muutamia päiviä tämän jälkeen hän lupasi tehdä pyhiinvaellusmatkan sanotun tyttären puolesta, jos voisi löytää hänet elävänä. Ja seuraavana päivänä, joka oli seuraavan viikon neljäs arki, tyttö itse löysi erämaassa lehmän, joka kulki erillään laumasta ja seuraten sitä palasi hän kymmenentenä päivänä poistumisensa jälkeen isänsä taloon. Kun häneltä kysyttiin, kuinka hän voi elää niin kauan ruuatta, vastasi hän, ett'ei hän niinä päivinä ollut tuntenut nälkää, ennenkun läheni kylää. Oi kunnioitettava herratar, vaaranalaisten tosi turva, jo olen todellisen esimerkin kautta nähnyt, että sinun todella sääliväinen sydän, koska sinä, tietäen etukäteen, että sinua rukoiltaisiin, jo ennen kuin sinun apuasi anottiin, suojelit hentoa tyttöä joutumasta petojen saaliiksi tahi nääntymästä nälkään! Tämä mies tuli tyttärensä ja suuren naapurijoukon seurassa Vadstenaan 16 päivänä elokuuta ja vakavasti vannoen kertoi meille nämä asiat, joiden todistajina olivat hänen naapurinsa, nimittäin Bero Slukir Lamershamby'n kylästä, Summepate Asumundaby'n kylästä, Veroleon Lappalax'in kylästä samasta hiippakunnasta ja pitäjästä."

(Reinh. Hausen: Finlands Medeltidsurkunder I.)

KIRKONKIROUS.

Mahtavana, upeaan brabantilaiseen kärpännahalla päärmättyyn pitkään kauhtanaan puettuna astui Viipurin linnan kivisaleista urhea ja kiivas linnanherra Sune Haakoninpoika Stålarm. Portaiden juurella odotti häntä joukko sotilaita, jotka nähdessään herransa tulevan jakaantuivat niin, että osa läksi kulkemaan hänen edellään, osa seurasi häntä. Linnanherran jälestä tuli hänen puolisonsa, joka kuului mahtavaan Bjelke sukuun, ja pieni poika seurasi häntä kantaen hänen pitkää laahustintaan. Paksua punaista kangasta oli armollisen rouvan puku ja nahalla se oli päärmätty. Suojatakseen itseään syksyn koleahkoa ilmaa vastaan oli hän hartioilleen heittänyt harmaan viitan, joka kokonaan oli näädän nahalla vuoritettu. Linnan herraa oli seurannut osa sotureita, mutta osa oli vielä jälellä ja nämä asettuivat kulkemaan armollisen rouvan edelle ja jälkeen.

Hitaasti ja arvokkaasti astuivat he eteenpäin ja linnanrouva koetti vältellä kaikkia niitä kohtia, mihin yöllä satanut vesi oli pysähtynyt. Pienoinen kaupunki, joka osaksi oli kivestä osaksi puusta rakennettu, oli muodostunut linnan muurien suojaan. Sen läpi pujotteli kuja, jota myöten päästiin lauttasillalle, mikä yhdisti linnoituksen salmen toisella puolella olevaan kaupunginosaan.

Tultuaan linnan muurin aukosta lauttasillan suulle, pysähtyi linnanrouva odottamaan siksi, kunnes puolisonsa joukkoineen oli päässyt salmen toiselle puolelle, sillä soturien raskaasti astuessa saattoi helposti sillan hirsien välistä roiskua vettä hänen hienolle puvulleen. Jo oli joukko toisen rannan saavuttanut, kun linnanrouva viittasi sotureita astumaan edeltä, odotti, kunnes he olivat päässeet jonkun matkaa, viittasi takanaan olevia viipymään ja läksi kahden saattopoikansa kanssa astumaan siltaa pitkin, tarkkaan katsellen, ett'eivät vain hänen hienot kangaskenkänsä kastuisi. Vasta sitten kun hän oli päässyt toiselle puolelle, riensivät jälkeen jääneet soturit juoksujalkaa peitsineen ja kilpineen hänen jälestään, veden pursutessa hirsien välistä korkealle ilmaan, ja kimallellessa syysauringon valossa. Sotilaitten jälestä kiiruhti linnan väestö, joka vartijoittensa astuessa ohitse oli avopäin seisonut liikkumattomana paikallaan.

Salmen toisella puolella oli kaupungin suojaksi rakennettu paaluaitaus, jossa olevasta portista kaikki astuivat sisään ja astelivat loivasti nousevaa mäkeä ylös kirkkoa kohden.

Puinen oli Viipurin kirkko, pieni ja vielä arvoton, vaikkakin linnanherrat kukin vuorostaan olivat sen loistoa lisätäkseen lahjoittaneet sille hopeisia ja kullattuja alttariesineitä ja tuottaneet ulkomailta kalliita kankaita, joista pappien alttaripuvut olivat valmistetut.

Kirkon oven edessä oli asehuone, jonne kirkkoon menevät jättivät aseensa joko seinän varaan tai seinillä oleviin koukkuihin. Sotilaat laskivat peitsensä nurkkaan, linnanherra riisui kupeellaan olevan miekan ja ojensi sen palvelijalleen, joka syvään kumartaen tarttui siihen. Tahallaan oli Sune herra hiukan viivytellyt kirkkoon astumistaan, antaakseen kirkon palvelijoille tilaisuuden kiiruhtaa häntä vastaan ovelle tarjoamaan hänelle pyhää vettä, jotta hän sillä tekisi ristinmerkin. Kun hän viimein sotilaitten avatessa oven kävi sisään, rypisti hän silmäkulmiaan, sillä ketään ei ollutkaan häntä vastassa, vain oven pielessä olevassa kivimaljassa oli pyhää vettä ja siihen hän itse sai kastaa sormensa.

— Kirkko on yrmeissään, sanoi Sune herra hiljaa vaimolleen ojentaessaan hänelle kosteat sormensa, jotta tämä niihin koskettaisi sormillaan ja sitten tekisi ristinmerkin.

Sune herra ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan, että kirkko uskalsi näyttää hänelle pahaa tuultaan. Eihän hän ollut hyvässä sovussa kirkon kanssa, sen hän kyllä tiesi, mutta ei hän uskonut tämän uskaltavan osoittaa suuttumusta. Uusi piispa Johannes II oli äskettäin palannut Roomasta, jossa hän oli käynyt noutamassa pyhältä isältä vahvistusta virkaansa ja kotiin tultuaan heti vaatinut Viipurin linnanherraa luovuttamaan kirkolle muutamia pitäjiä, jotka aikaisemmin olivat olleet kirkon omaisuutta. Tähän vaatimukseen oli Sune herra vastannut jyrkän kieltävästi. Joku aika sitten oli kirje lähetetty, mitään vastausta ei siihen ollut tullut. Mutta siitä tavasta, millä kirkonpalvelijat häntä kohtelivat, huomasi linnanherra ett'ei tämä vastaus ollut piispaa miellyttänyt ja että hän käskynalaisilleen Viipurissa oli maininnut mielialastaan.

Hitaasti ja arvokkaasti kulki Sune herra vaimoineen lähemmäksi alttaria, jonka edessä olevan aituuksen luo hän vaipui vaimonsa rinnalle polvilleen. Kirkossa oli aivan hiljaista, kuului ainoastaan rukousten mutinaa. Silloin tällöin joku liikahti, nousi, laskeutui uudelleen polvilleen. Alttarilla paloivat kynttilät, sillä pergamenttiakkunoista tuleva syyspäivä ei riittänyt kirkkoa valaisemaan.

Kummastuneena katsoi Sune kumarasta asennostaan alttarille päin. Aina muulloin oli heti hänen tultuaan kirkkoon jumalanpalvelus alotettu. Vielä oli alttarin edusta tyhjänä, vielä ei kirkkoherra ollut saapunut. Siitä pienestä huoneesta, joka oli alttarin takana ja jota käytettiin sakastina, kuului liikettä. Raollaan olevasta ovesta näki linnanherra, miten siellä käyskeltiin.

Viimein aukeni ovi ja seurakunnan paimen astui sisään. Kädessään oli hänellä pergamenttikäärö. Hänen jälestään tuli munkki, kantaen palavaa kynttilää, ja tätä seurasi kuoripoika heiluttaen suitsutusastiaa. Oven luona poika kiirehti kirkkoherran edelle ja astui kirkosta eroittavaa aitausta kohden.

Linnanherra tunsi pojan varsin hyvin, olihan tämä hänen palvelijansa poika. Mutta mikä poikaa vaivasi, miksi hän oli niin peloittavan kalpea ja miksi hän tuijotti tuolla tavoin häneen? Ja miksi kirkkoherrakin oli kalpea ja miksi hänen kätensä, jossa pergamenttikäärö oli, vapisi?

Hitaasti astui kirkkoherra eteenpäin ja pysähtyi kuoripojan viereen hänen oikealle puolelleen ja kynttilää kantava munkki asettui kirkkoherran toiselle puolelle.

Seurakunta oli odottanut kirkkoherran jäävän alttarin eteen ja katsoi kummastuneena häneen, kun hän ei ojentanutkaan tavan mukaan kättään siunatakseen heitä, ja moni, joka jo oli kumartunut tehdäkseen ristinmerkin, tunsi jotain painostavaa ilmassa ja kohotti päänsä.

Ja kirkkoherra kohotti kätensä, jossa oli pergamenttikäärö, ja avasi sen hitaasti. Sitten hän hiukan väräjävällä äänellä alkoi lukea sen sisältöä. Se oli latinankielinen, mutta kenelle se oli aijottu, sen jokainen ymmärsi kuultuaan heti alussa linnanherran nimen. Ja kirkkoherran ääni tuli yhä voimakkaammaksi, hän tarttui vieressään olevan munkin kädessä olevaan kynttilään, taittoi sen ja heitti linnanherran eteen.

Kirkonkirous, panna — sitä ei Sune herra ollut odottanut. Hän hämmästyi ensi hetkessä niin, ett'ei hän kuullut, miten hänen vieressään oleva vaimonsa kirkaisi ja vaipui hervottomana kirkon permannolle.

Vielä oli linnanherra polvillaan, vielä ei hän täydelleen käsittänyt, mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta kun kirkkoherra alkoi kansalle lukea suomenkielellä kirouksen sanoja, kun hän eroitti mahtavan Sune Haakoninpojan kaikkien ihmisten yhteydestä, kielsi ketään antamasta hänelle ruokaa tai suojaa, ketään puhuttelemasta häntä, silloin uhma ja suuttumus sai Sune herrassa vallan, ja ennenkun kirkkoherra oli lopettanutkaan, hän jo oli noussut ja seisoi silmäkulmiaan rypistäen paikallaan.

Vielä olivat kaikki kirkossa polvillaan, mutta kun hän astui kirkon ovea kohden, silloin lähinnä olevat ensin kiireesti nousivat ja väistyivät loitolle hänestä, ja pian oli koko kirkon keskusta aivan tyhjä. Hitaasti, pää pystyssä, sanaakaan sanomatta astui linnanherra ovea kohti kaikkien tuijottaessa kauhuissaan häneen. Kun hän tuli asehuoneeseen, huomasi hän sotilaittensa jättäneen sen ja otettuaan miekkansa, jonka palvelija oli maahan pudottanut, hän astui ulos.

Taakseen katsomatta, kaipaamatta ketään itseään seuraamaan hän kulki linnaa kohden. Tultuaan lauttasillan suulle, näki hän joukon sotilaitaan juoksevan linnaan. Tyynesti ja arvokkaasti astui Sune herra tietään, mutta tavallista raskaammat olivat hänen askeleensa. Kun hän tuli linnan muurin portille, ei siellä ollut ketään. Kun hän alkoi astua katua pitkin, oli se tyhjä. Kun hän tuli kiviportaille, ei palvelijaa kiiruhtanut vastaan. Kaikki oli autiota ja tyhjää.

Hän jäi hetkiseksi keskelle suurta salia seisomaan, löi sitten miekallaan pöytään kutsuakseen palvelijoitaan. Ketään ei kuulunut. Hän huusi nimeltä useita. Portailta kuului vain pakenevien askeleita. Silloin katkeruus valtasi miehen mielen. Hän kirosi kirkon, kirosi papit, löi paljaalla miekallaan niin voimakkaasti pöytään, että se halkesi.

Hän astui salista pihalle ja meni linnan tallia kohden. Lähestyessään näki hän tallirengin juoksevan pakoon. Linnanherra ei sanonut mitään. Kaikki karttoivat häntä, kukaan ei ole sanova hänelle enää sanaakaan, kukaan ei ole tarjoava hänelle leivän palaa. Hän oli ypö yksin maailmassa. Hän oli kirkon kirouksen alainen, ja ainoastaan kirkko voisi hänet jälleen siitä päästää. Mutta sitä ennen hänen tulee taipua, tunnustaa olleensa väärässä, madella piispan edessä ja luvata suuret lunnaat hyvitykseksi. Sitä ei hän voi kestää, ei koskaan!

Hän astui pilttuuta kohden, missä hänen paras ratsunsa oli. Nähdessään herransa tulevan tämä iloisesti hirnahti. Silloin kiivaassa miehessä jotain aivan kuin laukesi, hän meni ratsun luo, kietoi kätensä sen kaulaan ja sitten hän äkkiä, aivan kuin häveten tätä hellyyden puuskaa, pani suitset sen suuhun, otti satulan, asetti sen hevon selkään, talutti ratsun pihalle ja hyppäsi sen selkään.

Hän ajoi hitaasti kapeata kujaa myöten linnan portille. Katsoessaan itäänpäin, sinne, mistä hän oli tullut, näki hän vaimonsa hitaasti astelevan siltaa pitkin kahden miehen tukemana, mutta nyt hän ei enää ajatellut säästää hienon pukunsa liepeitä, vaan sai vesi niitä kostuttaa. Nähdessään miehensä hän ojensi kätensä tätä kohden. Mutta linnanherra käänsi ratsunsa, kannusti sitä ja alkoi ajaa pitkin siltaa länteen päin. Rantaan tultuaan hän kerran vielä kääntyi ja näki vaimonsa juoksevan pitkin siltaa häntä kohti. Silloin mies kumartui satulaan, painoi kannukset syvälle ratsunsa kylkiin ja huimaavaa vauhtia ajoi eteenpäin, yksinäisyyteen, erämaahan, sinne, missä voisi piillä.

Jalmari Finne.

LAPPALAISTEN KÄÄNNYTYS

ORJAN POIKA.

Puhui Pirkka puuhkalakki: "Hoi miehet, ylös urohot, satanut on uutta lunta, läkkäme Lapin kylihin, Lapin lasta velkomahan!"

Läksivät Lapin kävijät, veristivät uutta lunta, miehet miekoin surmasivat, naurattivat naiset kaikki; Lappi laajalta savusi, kylät jäivät kylmillensä, poikaset porossa itki, koirat vuorilla vaelti.

Toip' on Pirkka orjapiian.

Vieri aikoa vähäisen, lauloi orja lapsellensa: "Heleä emosi heimo, heleämpi nurmen heimo; suku suuri tuntureilla, suku suurempi Manalla; eivät pistä Pirkan piikit, yllä tapparat yröjen."

Ärjyi ilkeä isäntä: "Lyhyestä virsi kaunis!" Miekan seinältä sivalti, tappoi naisen nauramansa. Se oli Pirkka puuhkalakki.

Kasvoi kaunis orjan poika.

Lähtö Lappihin läheni, urhot tuota tuumimahan: "Oisko orjasta apua retkellä re'ellisellä?"

Otetahan orjan poika.

Ajetahan ahkiossa, päivä suuren järven päitä, toinen hallaista rämettä, kolmas vuorta korkeata; oli outo orjan mieli, sydän rinnassa sykytti.

Tultiin tunturin laelle; tulet tuikki laaksoloista, valkeat Lapin kylistä.

Puhui Pirkka puuhkalakki: "En usko penihin orjan, sen on silmissä välähdys revontulta tuikeampi; paras kun jälelle jääpi."

Poika puuhun kytketähän.

Palasivat pirkkalaiset, pulkat täynnä turkiksia, vempelet verohelyjä. Muisti Pirkka puuhkalakki: "Tais jäädä jälelle poika, kuka kurjan päästäntähän?"

Sujahtivat suksillensa heimon sulhot.

Heinäkenkä nukkui puuhun kytkettynä hangella hopehisella.

Näki unta maammon maista: Puikoivat punaiset pulkat punaisilla kukkuloilla, siukoivat siniset petrat sinisillä virran-suilla, jolui joutsenet hopeiset, käet kukkui kultahiset, käet kukkui, linnut lauloi, vihannoivat viidat kaikki Lapin suuressa suvessa, yössä päivän paistamassa. Hyrähti hymyhyn huuli: "Luoja kaitse maammon maita!"

Jousen jäntehet helähti, suhahtivat sulkanuolet, kuoleman kantele kajahti polven päällä kaikkivallan.

(Eino Leino: Helkavirsiä.)

MARGAREETA.

Kuningatar Margareeta, tuo toimekas ja tarmokas rouva, joka miehen jäntevyydellä piteli lujasti käsissään niitä ohjaksia, joilla hän oli Kalmarin liiton kautta ruvennut johtamaan kolmea pohjoista valtakuntaa yksissä valjaissa, neuvotteli parastaikaa vanhan drotsetin, Haakon Joninpojan kanssa suurten aikeittensa käytännöllisestä toteuttamisesta. Hänelle silloin ilmoitettiin, että eräs lappalaisnainen pyrki hänen puheilleen. Kuningattaren huomio kiintyi kohta tähän pyrkijään, ja hän kääntyi vanhan Haakonin puoleen virkahtaen:

— Todella, olemmepa melkein unhottaneet, että meidän valtakunnassamme on lappalaisiakin. Mielelläni tahdon kerran tavata yhden senkin kansan edustajan.

Mutta vanha drotseti nauroi:

— Siitä metsäläiskansasta emme taida paljo kostua, emmekä sen edustajastakaan.

Mutta kun Margareeta pääsi kuningattaren puheille ja hänelle nöyrästi, mutta selvästi aikeensa esitti, kiintyi kuningattaren huomio yhä innokkaammin siihen ja hän puhui vilkkaalla äänellä:

— Niin, meidän valtakunnassa on vielä pakanoitakin, vieläpä sellaisia, joita tiedämme naapurimme nowgorodilaisen kernaasti mielittelevän käsiinsä ja omaan uskoonsa. Mutta niitä tulee muistaa meidänkin.

Margareeta sai nyt vielä tarkemmin kertoa asiansa. Mutta kun hän mainitsi, ett'ei Upsalan piispa ollut antanut hänelle lupakirjaa saarnata lappalaisille, tiuskasi kuningatar närkästyneenä:

— Millä syyllä hän sen epäsi?

— Kirkon ylhäiset herrat arvelivat, ettei Jumala valitse heikkoa naista aseekseen näin korkeita toimia suorittamaan.

Nunna punastui kainosti, mutta kuningatar oikasi vartalonsa suoraksi ja virkkoi kiivaanlaisesti:

— Jumala valitsee kenen sopivaksi näkee aseekseen, sukuun ja säätyyn katsomatta, kun kansoissa halunsa ilmaista tahtoo. Eikö hän ole katsonut naista arvokkaaksi kokoomaan yhteen Skandinaavian rikkirevityt maat? — Uskotko, nuori nunna, täydellisesti vaikeaan kutsumukseesi?

— En ole hetkeäkään epäillyt, sittenkuin Jumalanäiti minut kutsui.

— Siis olet hänen aseekseen arvokas. Meidän on oikeus ja velvollisuus pitää huolta alamaistemme saattamisesta kristinuskoon, vaikka vielä vastoin piispojenkin tahtoa. Mene, tee lappalaiskansan keskuudessa mitä voit, me sinulle lupakirjan annamme ja suositukset kaikille virkamiehillemme. Palvele uskollisesti Jumalaasi ja kuningatartasi, ja me olemme varmat, että työsi on siunausta kantava.

Kohta kirjoitutti kuningatar lupa- ja suosituskirjeet "sille lappalaisnaiselle Margareetalle, joka on aikeessa lähteä saarnaamaan Kristuksen pyhän kirkon oppia lappalaisten maakunnissa ja jota kaikki voudit ja käskynhaltijat tässä hänen luvallisessa ja kiitettävässä yrityksessä avustakoot". Julistettiinpa samalla vielä erityinen, kuninkaallinen käsky, että "kaikkien lappalaisten kaikissa meidän valtakunnissamme, minkä nimellisiä ovatkaan, tulee kääntyä pois vanhasta jumalattomasta ja kristitylle maalle arvottomasta pakanuudestaan yhteen yhteiseen kristilliseen oppiin". Nämä latinalaiset pergamentit, joita se, joka ne sai, ymmärsi yhtä vähän kuin se kansa, jonka käännyttämistä ne tarkoittivat, toimitettiin linnassa odottavalle nunnalle, ja tämä pääsi lähtemään kaihotulle retkelleen, kaukaiseen Lapinmaahan, suurta kutsumustaan täyttämään.

* * * * *

Epäillen ja oudoksuen katselivat lappalaiset sitä kummallista kulkijaa, joka syystalven ensi kelillä saapui heidän kyliinsä ja pyrki heidän kotasuojiinsa. Se ei ollut mikään veronkantaja, eikä lappalaisten siis tarvinnut häntä kiskojaksi peljätä, eikä tämä matkalainen myöskään, niinkuin muut retkeilijät, heiltä väkisin vaatinut kyytiä eikä evästä eikä yösijaa. Yksin hän saapui, milloin suksilla hiihtäen halki laajojen metsien, milloin porolla ajaen poikki autioiden tunturimaiden, saapui hiljaisena ja nöyränä heidän majoilleen, tyytyi makaamaan muiden joukossa havuvuoteella takan kupeella ja syömään padasta yhteistä poronlihakeittoa, ja kainosti hän heitä heidän omalla kielellään kiitti. Mutta he pelkäsivät häntä kumminkin aluksi. Mikä lie tuo yksin vaeltava nainen — niin he sopissa kuiskailivat — joka, tiesi mistä ja mitä varten, heidän pariinsa pyrkii, mikä lie noitavaimo, ilkeän Stallon palvelija, joka heidän tuttavuuteensa hieraupi, hävittääkseen sitten heidän kalaonnensa ja eksyttääkseen heidän porolaumansa susien syömäsijoille, mikä lie.

Ja lehdoissa poroaidoillaan keräytyivät lappalaiset yhteen ja neuvottelivat salaperäisestä vieraastaan. Mikä lie… Noidan voimalla tuo kulkeneekin, koska eivät tunturien lumimyrskyt häneen pysty eikä hänen poronsa uuvu oudoille taipaleille. Ja he päättivät pyytää omat velhonsa nostamaan häntä vastaan tulisimmat taikansa ja vieroittamaan hänet pois koko heidän asuinmailtaan.

Mutta hän ei lähtenyt; eikä hänen tähtensä tärveltynytkään kalaonni eikä raivonneet sudetkaan entistään tuhoavammin heidän porolaumoissaan ja noitain taiat kirposivat voimattomina takaisin. Ja kun kuljeskeleva nainen oli jonkun aikaa heidän kylissään viipynyt ja heidän kanssaan seurustellut, eivät he häntä enää pelänneetkään eivätkä epäilleet. Hän puhutteli heitä lempeästi ja sävyisesti heidän omalla kielellään, puhutteli kauniisti ja sydämeen käyvästi; hän kertoi heille ihanoita taruja oudoista maista, haasteli hyvyydestä, laupeudesta ja armosta, niin että heidän herkät mielensä sulivat ja heidän lapsensa varsinkin juoksivat vieraan jälissä ja tahtoivat kuulla lisää. Paljoa he tosin eivät ymmärtäneet siitä, mitä hän heille kertoi ja opetti, vaikka hän puhuikin niin heidän omalta kannaltaan, mutta se, minkä he ymmärsivät, heitä viehätti ja lohdutti. Heitä viehätti kuulla, ettei se elämä, jossa he raatoivat ja kärsivät ja kituivat, ollut heidän ainoa elämänsä, vaan että heille, jos he uutta oppia tarkoin kuunteleisivat ja sen käskyjä noudattaisivat, vielä valkenisi onnellisemmat, lämpösemmät, rehevämmät porosammalikot ja läpi vuoden sulat kalarannat, joihin eivät pirkkalaiset eikä ruijalaiset eikä Wienan karjalaiset koskaan voisi saapua heitä hätyyttelemään, verottelemaan eikä ryöstelemään, jossa eivät ahmat vaanisi poroja kuusten lehväin lomissa eikä kevättulvat veisi heidän verkkojaan eikä katiskoitaan. Ja heidän sydämensä lämpenivät kuulleessaan, että heilläkin vielä olisi odotettavissa pysyvä, valoisa kesä, jota ei talvi koskaan katkaseisi, ja rauha ja sopu voimakkaan, oikeamielisen, hurskaan ruhtinaan suojassa, jota Kristukseksi mainittiin. Ja he tahtoivat sitä kernaasti uskoa.

Mutta vieras nainen tarinoi heille pitkinä talvisina iltoina kotatulen ympärillä vielä paljo muutakin, joka heidän mieleensä painui. Hän kertoi hyvistä miehistä ja naisista, jotka olivat niin hurskaasti eläneet, että Jumala oli heille antanut ihmeitätekevän voiman, niin että he saattoivat parantaa rampoja ja eheinä säilyä petojenkin luolissa, ja joita hän niin suosi, että hän heille lähetti kaarneen leipää kantamaan ja ruokki autiolla arolla kokonaisia kyläkuntia. Ja nämä uudet opit pyörivät miellyttävinä heidän päässään, he näkivät öisin unia, kuinka heitä vielä kerran palkitaan siitä, mitä he nyt kärsivät, ja heidän lapsensa tahtoivat kuulla aina vain lisää siitä pyhästä sankarista, joka erityisesti lapsia rakasti.

Näin tuli tuosta oudosta naisesta, jota he ensiksi olivat pelänneet, heidän ystävänsä ja he antoivat kernaasti hänelle ruokaa ja suojaa, pehmeimpiä poronnahkojaan valitsivat hänelle peskiksi ja koipia kallokkaiksi ja, kun hän taas teki toiseen kylään lähtöä, antoivat he hänelle evääksi kuuta ja kapahaukia ja saattoivat hänet kiitellen salolle. Sillä he ymmärsivät nyt, että hän kulki hyvän hengen palveluksessa ja että korkeampi voima häntä suojeli.

Ja hänen lähdettyäänkin he hänestä keskustelivat ja kertoivat kaskuja. Eihän erämaan nälkäinen susi uskaltanut hänen pulkkaansa lähestyä, vaikka se ympärillä hiipi, kun hän yksin syötti väsähtynyttä vetohärkäänsä kuusikon liepeellä, eikä pakkanen kangistanut häntä nietokseen, vaikka hän yöksi oli taivasalle nukkunut. Eipä edes pahat ihmisetkään voineet hänelle ilkeyttä tehdä. Kunnioituksella kerrottiin lappalaiskylissä, kuinka kerran eräällä taipaleella vallaton pirkkalaisjoukko oli tavannut tämän yksinäisen naisen ja käynyt häntä hätyyttelemään. Yksi pirkkalainen oli jo tyttöön kiinni tarttunut ja ruvennut häntä kelkkaansa rutistamaan. Mutta silloin oli pirkkalaisen oma poro, jonka hihna oli hänen käsivarteensa kääritty, nykässyt niin rutosti, että mies keikahti selälleen ja löi päänsä kantoon ja kuoli sille paikalle. Eikä olleet sen koommin pirkkalaisetkaan yritelleet hätyyttelemään tätä naista, joka ilmeisesti kulki korkeamman turvissa.

Sanoma tästä kiertelijästä naisesta levisi vähitellen kaikkien lappalaisten keskuuteen, ja aina uudessa kylässä, mihin hän tuli, kuuntelivat lappalaiset häntä kernaasti ja painoivat hänen opetuksiaan mieleensä. Hän ei käskenyt heidän lyödä rikki noitarumpujaan eikä särkemään seitojaan pyhistä kalmistoista, vaan häntä muutamina talvina kuunneltuaan unhottuivat heiltä itseltään rummut ja noidat, ja he tarttuivat luottamaan niihin rukouksiin, joita heille Margareeta opetti. Sillä se, mitä hän heille neuvoi, oli kaunista ja hyvää, ja siksi he häneen luottivat.

— Vieras vaimo on viisas, ja hänellä on laupias ja hyvä Jumala, sanoivat he. Ja toiset toistivat:

— Vieras vaimo puhuu kauniisti ja lupaa meillekin autuutta, siksi häntä kuuntelemme! —

Niin alotti Margareeta lähetystoimensa heimolaistensa keskuudessa ja hiljaisesti ja nöyrästi hän sitä sitten jatkoi, vuoden vuotensa perästä. Hän seurasi mieluummin kotalappalaisten mukana näiden muutellessa majojaan porolaidunten mukaan ja kalalappalaisten kanssa hän kesillä siirtyi järvien rannoille ja Jäämeren vuonoihin saakka kalastelemaan ja taas talveksi takasin tuntureille porolaumojen luo. Hän perehtyi täydellisesti lappalaisten elintapoihin ja töihin, jotka hänelle jo lapsuudestaan olivat tutut, hän souti heidän kalavenheitään ja lypsi heidän porojaan, siten työllään elantonsa ansaiten. Ja sillä välin hän heille puhui ja opetti, puhui poroaitauksissa nuotion äärellä levättäessä, puhui kalarannoilla apajaa odotettaessa; yksinkertaisesti ja tajuttavasti hän heille opetti kristinuskon yleisimpiä, kauneimpia totuuksia, ja monet lappalaisista antautuivat hänen varsinaisiksi opetuslapsikseen. Ja ilolla he häntä tervehtivät, kun hän, vuoden tai puolen poissa oltuaan toisissa kylissä, taas heidän luokseen palasi.

Hän tunsi joka päivä toimivansa Jumalanäidin erityisessä suojeluksessa; hänen heikot kylvönsä kantoivat hedelmiä, hänen yrityksensä onnistuivat, häntä Jumala johti. Sen vuoksi hän ei koskaan arastellut eikä pelännyt lähtiessään oudoille, pitkille taipaleille, joita muut vaarallisiksi kuvailivat, eikä ajaessaan kaukaisiin erämaan kyliin, joissa sanottiin vihaisten noitain vallitsevan ja tekevän tuhoavia taikojaan. Usein hän tiettömälle taipaleelle eksyi, tietämättä suuntiakaan minnepäin hänen oli kuljettava, asutuille seuduille päästäkseen, mutta epätoivoon ei hän joutunut silloinkaan. Ajoi vain edelleen pitkin aavoja, äärettömiä, lumipeitteisiä rinteitä. Kun poro väsyi, pysähtyi hän, kaatoi sille pari naavakuusta tai opasti sen jäkälikölle, söi itse kipeneen evästään ja kaivautui ahkion alle nietokseen nukkumaan, Ja siitä herättyään jatkoi hän siinä valkenemattomassa hämärässä matkaansa yli korkeiden vuorenharjain, joissa temmelsi jäinen viima, poikki jokien ja metsien ja puuttomain soiden. Ja päiviä meni, mutta lopuksi aina aukeni metsästä pälvi ja tuprahti savu lumipeittoisen kodan suiposta huipusta.

Usein hänet lumimyrskykin yhytti, kietoi huimaan pyörteeseensä ja uhkasi hänet allensa haudata, mutta senkin nielusta hän aina pelastui johonkin lehtoon tai vuoren onkaloon. Kerran hänet kumminkin jo tuisku alleen hautasi ja hän luuli surmansa tulleen. Värisevänä lyyhähti poro hänen viereensä polvilleen siihen yhteiseen lumihautaan ja sen viluiset silmät hänelle ikäänkuin jäähyväisiksi säteilivät, ja sitten pimeni kaikki; paksulta heidät peitti lumikerros lumikerroksen päälle. Lähes vuorokauden makasi silloin Margareeta kinoksessa kuin elävältä haudattuna, mutta ei silloinkaan vielä epätoivon tuska häntä kokonaan voittanut. Hän söi viimeisen poronlihaviipaleensa, pani kätensä ristiin ja rukoili hiljaa:

— Pyhä Jumalanäiti, jos käskysi on, että tähän hautaani autiolle tunturille kuolen, niin tapahtukoon sinun tahtosi. Siitä ymmärrän, että olet minut kelvottomana hyljännyt ja tahdot valita arvokkaamman aseen tätä kansaa käännyttämään, ja minä kuolen kiitollisena siitä armosta, jonka minulle olet osottanut. Mutta jos vielä tahdot, että minun edelleenkin tulee heikolla äänelläni sinun kunniaasi julistaa, niin anna siitä merkki, pyhä neitsyt, auta minut kuolemasta elämään, sillä sinä sen voit…

Ja katso! Poro, joka hänen jalkainsa juuressa oli jo nääntyneenä maannut, rupesi liikahtelemaan, ravisteli ruumistaan ja suuria sarviaan, ponnistausi pystöön ja puski lunta kuin raivostuneena, kaivaen käytävää nietokseen. Margareeta sitä kummissaan kuunteli, nähdä hän sitä ei voinut. Kotvanen kului, ja jo pilkotti valonsädekin hänen hautaansa; poro oli puhkassut lumihaudan syvät kattokerrokset ja tie vapaaseen maailmaan oli auki. Margareeta kahlasi poron aukomaa väylää ja veti pulkan perässään. Ja kun hän haudastaan hangelle astui, silloin juuri pilkisti kevättalven ensimäinen arka auringonsäde ujona ja kelmeänä kaukaisen tunturin takaa. Ja luminen luonto siitä ikäänkuin heräsi, päivä taikoi siihen uuden, elävän värityksen, uuden aamusen toivon. Ja yksinäinen vaeltaja lankesi polvilleen pehmeään kinokseen, kurotti kätensä kohti nousevaa päivää ja kuiskasi hiljaa:

— Sinulle kiitos, sinulle yksin, äiti lempeä Jumalan, joka näin selvästi minulle taas tahtosi ilmaiset. Anna anteeksi, että tarkotustasi hetkeäkään epäilin, olen liian heikko, olen aseeksesi arvoton. Mutta johda minua edelleen sinä, tue minua, opasta askeleeni, tahtosi täyttää koetan.

Raskaasti veti väsynyt poro ahkiota läpi pehmeän lumen, pysähtyi lepäämään usein, mutta ei väsynyt kesken. Ja illan suussa, kun taas kuu kelmeänä valaisi rauhoittuneen, hiljaisen, talvisen luonnon, toi se emäntänsä yksinäiseen Lapinkylään, jonka tuttavat asukkaat häntä ystävänä tervehtivät ja kiirehtivät hänelle hankkimaan ruokaa ja lämmintä.

(Santeri Ivalo: Margareeta.)

PIISPA MAUNU TAVASTIN AIKOJA

PIISPA MAUNU TAVAST TARKASTUSMATKALLA.

Jo soutaa venheitä Karmalan lahdelle. — Sieltä piispan matkue tulee! Miehet Karmalan tanhualla kavahtivat katsomaan, kuinka salmen läpi selän puolelta kaksi venhettä laski lehteväin rantain lomitse Mustanahon alaiseen lahteen ja kiireisellä sounnilla suhahti Karmalan valkamaan. He kurottausivat toistensa olkapäiden yli nähdäkseen ja uteliaisuutta paloivat heidän silmänsä. Mutta siellä he pysyivät törmällä, rantaan laskeutumatta, ja ainoastaan Marketta-emäntä meni Leena muorin kanssa vesirajaan asti venheestä nousevaa piispaa tervehtimään. Korven kansa tunsi kyllä kunnioitusta mahtavaa piispaa ja hänen seuruettaan kohtaan, mutta se sitä sittenkin mieluummin noinikään matkan takaa katseli — sen kunnioituksen seassa asui mielissä vielä paljo arkuutta ja epäluuloisuuttakin.

Kun seurue oli rannalle noussut, ryhtyi se kohta törmälle alttaria pystyttämään. Piispalla oli näet tarkastusmatkoillaan aina alttari mukanaan, jonka ääressä hän kolmasti päivässä piti messun, milloin talonpojan pirtissä, milloin ulkona taivasalla. Se oli loistava seurue, joka ryhmittyi siihen alttaritörmälle, missä väki verkalleen oli loitommas koivikon laitaan painunut. Oli puolikymmentä pappia ja munkkia, joiden väljät viitat nurmikkoa laahustivat, ja sama määrä oli asemiehiä, joiden vaskiset kypärät ja kiiltävät tapparakeihäät välkkyivät päivänpaisteessa. Mutta itse piispa siinä kansan edessä riisui päältään nahkareunaisen matkaviittansa, ja apupappi heitti hänen hartioilleen hohtavan valkoisen piispanlevätin, jonka reunustaan oli kullalla kuvioita kirjailtu. Hänen kaulaansa kiinnitettiin pitkä, koruompeleinen virkahuivi, rinnalle ripustettiin leveä risti ja päähän nostettiin korkea, kupera hiippa. Piispansauvan tempasi hän käteensä ja niin hän astui alttarille pappiensa keskelle, jotka hekin olivat vetäneet messukasukat pappisviittainsa päälle. Ja messu alkoi.

Törmälle kokoontunut kansa oli tuota menoa sivulta katsellut, harva hartaana, kaikki ääneti. Mutta kun piispa astui alttarille ja kantavan äänensä korotti, niin kävipä kuin hiljainen huumaus väkijoukon läpi — tuo hetken juhlallisuus vaikutti sittenkin välittömästi salon lasten mieliin. Ja kuiskaus kuului koivikon rinnasta:

— Onpa kuin ukko jumala!

— Senpä onkin sijainen!

Piispa Maunu Tavast oli näihin aikoihin jo yli seitsemänkymmenen vuoden ijässä, tukka oli harmaa, harmaat olivat ryppyiset kasvotkin, mutta varsi oli vielä taittumattoman suora, ja miehevää terästä tuntui jäsenten liikkeissä niinkuin teräväjuovaisten kasvojen piirteissäkin, kun hän kävi kansalle puhumaan. Hän oli jo kolme vuosikymmentä johtanut kotoista suomalaista hiippakuntaansa ja hän tiesi kyllä, mikä työala hänellä siinä oli, juurruttaakseen vielä luonnon tilassa elävän kansan keskuuteen ristin oppia, sen käsitteitä ja sen tiedollista valistusta. Liian heikosti se oppi oli vielä Hämeen kansan tajuntaan painunut; hän kohtasi näillä matkoillaan vielä joka askeleellaan pakanuusaikaista taikuutta ja kylmyyttä uutta uskoa kohtaan. Mutta siksi hän ei voimiaan säästänytkään, syventääkseen rahvaan mieliin ristinopin käsitteitä, siksi oli hän nytkin ijästään huolimatta lähtenyt vaivaloiselle kiertomatkalle Suomen asutun rintamaan laitaseuduille, joissa hän tiesi vanhojen velhotapojen vielä yleisimmin rehottavan, Päijänteen ja Saimaan vesistöihin, joiden väliset laajat, asumattomat erämaat hänen oli halki taivallettava.

Nuo tuolla koivikon laidassa, hitaita ne ovat vastaanottamaan sitä siementä, jota kirkko jo kaksi vuosisataa on heidän mieliinsä koettanut sirotella, sen tunsi vanha piispa nytkin puhuessaan Karmalan törmällä. Hitaasti itää kylvö kylmissä mielissä. Mutta ne lämpenevät kuitenkin vähitellen. Ja Maunu-piispa tiesi, että sitä muinaisia luonnonhaltijoita vielä hapuilevaa "kerettiläisyyttä", jota väestön mielissä paljo asui, ei käynyt kitkeminen pois kirkon käytettävissä olevilla rangaistuskeinoilla, ei pannalla eikä sakoilla eikä polttorovioilla, eikä hän senvuoksi niihin turvautunutkaan. Hän pyrki sanan voimalla sanankuulijainsa sydämiin ja siksi hän, poiketen katolisen kirkon jumalanpalvelustavoista, puhui kansalle sen omalla kielellä, koettaen siten sille oppiaan ymmärrettäväksi tehdä. Ja hän kehotti pappejaan tekemään samoin — jospa vain niiden oma valistus olisi riittänyt nostattamaan ituja heidän opetustyöstään! Tämän kansan, joka nyt tuolta loitolta koivikon laidasta epäillen kuuntelee, sen saa kyllä lähestymään, jos opettajan oma olemus siinä kykenee ylläpitämään uskoa ja antautumista!

Ilmeistä oli, että piispan puhe Karmalan törmälläkin syvästi kuuntelijoihin vaikutti. Hänen lopetettuaan seisoivat miehet sanan puhumattomina tiheässä ryhmässä ja läksivät sitten yhtä äänettöminä yksitellen hevosiaan juottamaan. Heistä tuntui, että he olivat ruvenneet tajuamaan jotakin korkeaa ja kaunista, vaikk'eivät vielä osanneet sanoa, mitä se oli. Mutta naisista monet vetistelivät, ja kun piispa messupukunsa riisuttuaan astui seurueineen tupaan, ennen lähtöään haukkaamaan vierasvaraisen emännän tarjoamia keitoksia, silloin kyyneliin heltynyt Marketta polvistuen kynnyksellään hänen lievettään suuteli, ja piispa siunasi lempeästi tuon sanankuulijoistaan hurskaimman. Mutta sillaikaa kun seurue tuvassa aterioi, pistäysi Marketta vikkelänä pihalle, mihin piispan juhlapuku oli kivelle laskettu, ja hänen keritsemensä välähtelivät nopeasti, kun hän messukasukan helmasta pienen helmisen helpeen leikkasi, viedäkseen sen karsikkoonsa Mustanahon laelle. Siellä hän pyhiä aarteitaan — alttaripaaden muruja ja käärmeen käräjäkiviä — säilytti pienessä pussissa, jossa uskoi asuvan haltijoita hallitsevan voiman.

Mutta jo astui pihalle piispan veljenpoika, ritari Olavi Niilonpoika Tavast, Hämeenlinnan linnanvouti, joka huovien päällikkönä piispan matkueessa kulki. Hän kiirehti nyt kyytimiehiä kuormittamaan hevosensa ja satuloimaan toiset piispan seuruetta varten. Sillä matkalle oli jouduttava, päivän taival oli pitkä.

Paljo olivat rantakyläin talonpojat hevosia piispaa varten tuoneet, mutta vähiksi kävivät ne sittenkin. Jo täytyi Olavi-herran lopulta lähettää asemies hakemaan Karmalan talon Tuomas-isännän halmeelta sekin nuori sälköhevonen, jonka kyntömies oli raskaan puuauransa eteen valjastanut. Synkän kirouksen päästi karkea maanmuokkaaja, kun hänen oli auran edestä varsansakin riisuttava ja jätettävä kynnöksensä kesken, ja hän murahteli rinnusta aukoessaan:

— Ei heille riitä kymmenyksetkään talonpoikain saaliista, piispoille ja papeille. Vielä työpäivän raatajalta pilaavat, hevosenkin valjaista vievät!

— Mutta tuleehan hevosesi takaisin parin kolmen päivän perästä, lohdutteli pystykypäräinen asemies.

— Tulee jos tulee, ja jos ei tule, niin kärsiköön talonpoika vahingon. — Mutta ennenkuin Tuomas ohjakset käsistään päästi, huusi hän jyrisevällä äänellä luokseen pellolle poikansa Heinon, joka siellä ahteella aamukauden miesten tarinaa oli kuunnellut ja kaikkea piispanmatkueen komeutta katsellut. Hänelle hän virkkoi: — Mukaan lähde sinäkin, Heino, sälköä kotiin saattamaan, mutta selkään varo menomatkalla nousemasta, vekara!

Hepo vietiin halmeelta ja Heino loikkasi kohona veräjän yli ja viiletti taloon niin kiireesti, että lahkeet vain vilkkuivat vesakossa. Mieluisampaa tehtävää hänelle ei olisi isä voinut antaa, kuin lähettämällä hänet piispan matkueen mukaan, sen tarinoita ja kaskuja kuuntelemaan ja näkemään maailmaa suuren salon takaakin, Savilahden oudoilla kylillä. Ja hän kiirehti kenkimään, ettei isä vain ehtisi käskyään peruuttaa ja että hän pian joutuisi toisten kyytimiesten matkaan, jotka jo ratsujoukon jälkiä jalan kujasta lehtoon laskeusivat.

Mutta kujan suussa, lehdon liepeessä ja puolittain sen peitossa, seisoi hajareisin Karmalan vanhin mies, Tuomas-isännän isä, juureva Erä-ukko, katsellen tuota poistuvaa komeutta. Hänen tähystävistä silmistään välähti kätketty viha. Hän ei tiennyt, miksi häntä kiukutti tuo lempeä mies, joka ei kenellekään pahaa tehnyt; mutta hänestä tuntui, että hänen oma mahtinsa ja vaikutuksensa heikkeni sitä myöten, kuta hanakammin salokyläin kansa heittäytyi piispan puheita kuuntelemaan. Itse ei hän uskonut ristiniekan mahtiin. Nytkin hän, kun retkikunta oli saloon huvennut, melkein vahingonilolla siirsi silmänsä katsomaan, kuinka puolenpäivän jälkeen pilven lonka nousi läntiselle taivaalle, illaksi sadetta ennustaen. Ja Ukko mietti ilkkuen itsekseen:

— Mahtaneeko piispa paljoakaan kaikella kirkkokomeudellaan, saa nähdä, osaako tuo edes poutaa matkapäiväkseen loihtia!

* * * * *

Tanner tömisi ja kangas soi, kun piispan monikymmenlukuinen matkue ratsain ja jalan taivalsi varjoisia metsäteitä myöten kohti kaukaista itää. Vasta kun päivä oli mailleen menossa, saavuttiin rajasalon Vahvajärvelle, ja sen rannalla, Juuritaipaleessa, antoi piispa vihdoin vaahtoavan ratsunsa seistä. Hän tunsi sen rinteen jo entuudestaan. Kerran nuorempana, näitä samoja matkoja talvikelillä tehdessään, oli hän samalla rannalla yönsä viettänyt havumajassa kinosten keskellä, loimuavan hirsitulen ääressä. Nuotion siihen nytkin miehet rakensivat, mutta piispalle pystytti Olavi Niilonpoika teltan törmän korkeimmalle kunnaalle. Väsyneet hevoset laskettiin laitumelle järven ruohoiselle rannalle, ja kun iltamessu oli pidetty, uupuivat sekä papit että maallikot uneen lehtivuoteilleen, joiden vierestä liekit vähitellen hiilokseksi laskeutuivat, paistaen sieltä kuin savuava kankaansilmä kevätkesän valjuun yöhön.

Mutta alempana järven partaalla valvoivat saattomiehet vuorotellen ja vartioivat rantaruohoa jyrsiviä hevosiaan, etteivät ne loittonisi liian etäälle sydänmaahan, mistä kontio saalista haisteli. Niinpä istui aamuyöstä siellä rantakivillä Suopellon suulas ruotumies tarinoiden Karmalan nuoren Laurin kanssa, jota jo miesten kirjoissa pidettiin. Suopellon Sipi oli jo ikämies, vaikka vielä liikkuva olikin, ja hän muisti kotikylänsä ja heimonsa vaiheet kaukaisesta lapsuudestaan asti selvemmin kuin kukaan muu, muistipa vielä isänsä ja ukkonsakin tarinat heidän aikuisilta ajoilta. Ja niistä hän nyt katkelmia kertoi nuorelle ystävälleen valvonnan ratoksi, jutteli kaskuja noista Savon miehistä, joita he nyt olivat lähdössä heidän asuinpaikoilleen tervehtimään, mutta joita Hämeen väet eivät muuten koskaan tavanneet muualla kuin sotaisissa yhteenotoissa erämailla. Heimovälit olivat perin vihamieliset. Siksipä oli silläkin salotaipaleella, jota he nyt olivat kulkemassa, niin vähän liikettä, että tuskin kovalla maalla tien pohjaakaan tuntui, siksi ei ollut salon molempain puolien raja-asukkaillakaan mitään yhteyttä keskenään, siksi he karttoivat toisiaan, milloin toistensa kuuluville tulivat. Joskus vain ihmeeksi joku satunnainen matkustaja, turkistenostaja tai ruunun lähetti kulki tämän talottoman korven poikki toisesta asutuksesta toiseen, leväten silloin aina yönsä Vahvajärven Juuritaipaleessa.

— Näin lukuisaa matkuetta eipä liene koskaan tämän taipaleen kautta kulkenut, virkahti Lauri, tähystellen ulos öiselle selälle, johon kelmeä taivas kuvastui.

— Harvoinpa viime aikoina, eikä minun muistini varrella koskaan, vastasi verkalleen Suopellon Sipi. — Mutta ennen aikaan ovat näitä välimaita kyllä vielä suuremmat miesjoukot samoilleet, kulkeneet sekä näitä taipaleita että yleensä saloa pitkin ja poikki. Eikähän siitä taida vielä niin ylen paljo aikaakaan olla. Isävainajani niitä vainon aikoja vielä hyvin muisti.

— Vainon aikoja olivat siis nekin, virkkoi Lauri.

— Nepä ne vasta olivatkin. Sehän on eri heimoa tämä Savon kansa kuin meidän väki, mistä lieneekin sieltä Karjalan meren kupeilta tänne kulkeutunut. Mutta jo silloin ennenvanhaan, kun siellä suurten koskien takana elivät, tekivät he miesjoukoilla suuria ryöstö- ja hävitysretkiä meidän, hämäläisten, rintamaille. Kuuluvat olleen sotaisia, viekkaita miehiä — ja niinpä ne ovat vieläkin — jotka illan hämärässä kylän laitaan, metsään, hiipivät, ja sieltä sitten yön tullen ihmisten maatessa taloihin hyökkäsivät, ryöstivät karjan, veivät viljan… ja sitten taas palasivat laajojen salojen halki omille mailleen… Niin, paljo niistä ryöstöretkistä on vanhoilla miehillä vieläkin muistoja. Siten ne meidänkin esivanhemmilta polttivat kotitalot etelämmästä Hämeestä, ja silloin ne ovat iso-isät joukkoineen Sysikorpeen muuttaneet. Monta kertaa saivat näet vanhempamme ruveta uuteen paikkaan uusia saunoja salvamaan, kun vanhat olivat poltetut, ja uutta karjaa kasvattamaan sen sijaan, minkä vainolainen oli vienyt mennessään näiden samain salotaipaleiden taa.

— Mistä niillä oikein olivat ne vihat? tiedusteli Lauri, kun vanhus vaikeni. Ja tämä huudahti:

— Mistä! — ne olivat ikivanhoja vihoja, heimovihoja, kostovihoja, isiltä aina pojille perittyjä. Toisen heimon miehet särkivät toisilta pyydykset erämaissa tai tappoivat ajoporon tai veivät hevosen tai ryöstivät naisen orjakseen. Ja toinen kosti, hävitti hän puolestaan ja ryösti toisen heimon kylät. Monelta Hämeen mieheltä ovat silloin karjalaiset tukan kerinneet, viedessään hänet raatajaksi kotirannoilleen, mutta moni Karjalan neito on myös Hämeen kylissä vääntänyt jauhinkiveä ja ikäväänsä itkenyt.

— Ne siis meidänkin miehet tekivät ryöstöretkiä näiden taipaleiden yli Karjalaan?

— Tekivätpä tietysti, luontohan se karkeni heilläkin. Väliin taisivat nuoret miehet vain huvikseen näillä ryöstömatkoilla hiihdellä, mutta joskus kuuluvat Hämeenkin puoleiset tehneen oikein satojen miesten voimalla suuria sotaretkiä Karjalan rannoille, luiset kypärät päässä, hirvennahkaiset kilvet kädessä. Ja julmasti kuuluivat ryöstäneenkin ja hävittäneen silloin vainolaistensa kyliä, armotta tappaneen kaikki elävät ja tavaraa paljo kotiinsa kuljettaneen. Onhan niitä sen ajan ryöstötavaroita vieläkin tallella vanhoissa taloissa.

Kauan istuivat hevospaimenet ääneti näihin muinaiseläjäin muistovaiheisiin vaipuneina, katsellen, kuinka etäällä järven selällä valju taivas ja tumma vesi yhteen sulivat. Mutta taas Laurin mielessä virisi uusi kysymys:

— Mutta ovathan savolaisetkin tätä samaa kansaa kuin mekin?

— Samaa kai ovat, myönnytti Sipi, hyvin me heidän kielensä ymmärrämme, täällähän ne naapureinamme elävät. Mutta toista ovat heimoa, vihakkain ovat joutuneet. Kuta lännemmäs savolaiset sieltä suurien selkien poikki kulkivat, sitä useammin heidän kanssaan yhteen törmättiin. Juuri näidenkin järvien rannoilla ovat silloin savolaiset ja hämäläiset partiomiehet toistensa retkiä väijyneet, kuin ilves puusta vaanii ohitse kiitävää peuraa. Ja näitä heimosotia kesti kauan, monta miespolvea, niin ovat vanhat kertoneet. Ne lienevät lakanneet vasta vähitellen ja pakolla, sen jälkeen kun uudet vieraat tulivat tähän maahan, ne vieraat, jotka laskivat veronalaisikseen sekä meidät hämäläiset että myöskin savolaiset.

— Niin, Ruotsin miehet.

— Niinpä niin, heidän soturit ja herrat, heidän papit, heidän voudit. Mutta ei ne hämäläisten ja savolaisten kahakat vielä siihenkään kokonaan päättyneet. Ei hetikään! Se möyry ja melu, jota nytkin melkein vuosittain kuuluu kalajärviltä, mitä se on muuta kuin niiden vanhojen vihojen peruja.

— Mutta savolaisethan ne nyt työntyvät meidän takamaillemme.

— Niin ne ovat ennenkin tehneet, vaikka ennen ne saattoivat tulla suoraan rintamaille. Vanha on tämä nykyinen viha eikä se ole lauhtunut koskaan! — Mutta tuolla rupeaa taivas jo päivännousun puolella ruskottamaan. Meillä on ehkä vielä aikaa vähän hiiloksen vieressä loikoa, nouskoot taas toiset miehet hepoja paimentamaan, kunnes piispa taipaleelle lähtee.

Sipi kävellä köpitti rannalta nuotion luo, missä matkue sikeää unta veteli, ja herätti sieltä pari nuorempaa miestä valvomaan. Mutta Lauria ei enää nukuttanut. Hän asteli Vahvajärven hietikkorantaa pitkin ja katseli, miten aamutuulen ensimäiset väreet lahden pintaa elpymään herättelivät ja miten itäisen rannan takaa metsä vähitellen raskaasta yötummuudestaan kirkastui ja ikäänkuin kuultavaksi kävi, kun sieltä aurinko verkalleen nousi. Hänen mielessään risteili yhä äskeisen tarinan luomia kuvia: ryöstömatkoilla hiihtäviä keihäsmiehiä, metsänrinnassa kykkiviä hiipijöitä ja savuavia tuvan raunioita, ja hän ajatteli, että vielä kerran se on hänenkin aikansa, kerran se kostaa hänkin sukunsa surmat ja surut…

Lauri teki lehdon kautta mutkan, ajaen sinne painuneet hevoset rannemmas kokoon, ja palasi sitten männikön läpi törmälle, missä Heino nyt vuorostaan piti vartijan virkaa. Mutta toisaalta, telttamäeltä, näki hän samalla piispan jo kävelevän nuotion ohitse rantaan päin, siihen, mistä ruohokenttä sileänä vesirajaa kohden luisui. Siihen äijä pysähtyi katsomaan, kuinka aurinko parastaikaa nousi petäjikön takaa ja pani lehtevät rannat ikäänkuin kylpemään hopeankarvaisessa vedessä.

Sitä katseli aamuvirkku vieras ja taas katseli hän kaunista, vehmasta nurmikkorinnettä. Ja Lauri, joka oli vesakon rintaan pysähtynyt, kuuli hänen itsekseen virkahtavan:

— Olisipa tässä majatalon paikkakin mukava, tässä sileä piha ja tuossa valmis valkama!

Mutta samalla huomasikin piispa Laurin ja viittasi hänet puheilleen:

— Tiedätkö, nuori mies, onko tämä järvi Hämeen vaiko Savon puolta?

Ujostellen astui nuori talonpoika mahtavan hengenmiehen luo ja vastasi:

— Taitaa olla melkein väliltä. Meidän takamaihin tämä järvi aina on luettu, mutta nyt savolaiset joka kohdassa pyrkivät meidän erämaille ja vesille.

Piispa hymähti. Se oli sama valitus, jota hän pitkin matkaansa oli Hämeen rintamaan laitaa kulkiessaan joka kylässä kuullut. Pitihän hänen jo arvata kuulevansa se tältä juuri miehistyvältä nuorukaiseltakin, jolla kuitenkaan ei voinut olla paljoakaan omaa kokemusta takamaariidoista. Ja piispa kysäsi äkkiä:

— Vihaatko sinäkin jo savolaisia?

Hetkeäkään empimättä hän nyt vastasi:

— Vihaan!

— Miksi — mies sinun ijälläsi jo?

— He ovat sukuni vihollisia, meitä ovat he aina vainonneet, minulta isän tappoivat — ja äidin.

Piispa kuunteli kummissaan Laurin lyhyttä vastausta, joka kumminkin sisälsi niin riittävät vaikuttimet hänen vihaansa.

— Vai tappoivat, milloin ja missä?

— Puolenkymmentä vuotta sitten, kalajärvillä.

Tutkivasti tarkkasi piispa nuorukaisen avonaisia kasvoneleitä: hän luki niistä tyyntä, mutta samalla lujaa päättäväisyyttä.

— Ja sinä olet päättänyt sukusi kostaa, niinkö? Aiot kalajärville sinäkin, siellä haet vainolaiset käsiisi ja isket heidän kimppuunsa — niinkuin isäsi aikoinaan?

Nuori mies ei vastannut, mutta hänen värähtämättömät silmänsä kertoivat, että jokseenkin niin hän tulee tekemään — niinpä tekisi hänen sijassaan joka mies.

Mutta vanha piispa vaipui hetkeksi mietteihinsä. Noin se juuri viha ja kosto kulkee perintönä polvesta polveen, suvusta sukuun — milloin se talttuu, miten se päättyy? Piispan tiedossa olivat jo nuoruutensa ajoilta asti nuo alituiset riidat ja veriset erämaan kahakat molempain naapuruksina eläväin heimojen välillä, ja piispa-aikanaan oli hän usein surulla ja huolella siihen asiaan huomiotaan kiinnittänyt. Hän oivalsi varsin hyvin, että tuo riitainen, sotainen elämä oli omansa hidastamaan kristinopin ja valistuksen levenemistä rintamaiden laidoille. Se juuri ylläpiti siellä enemmän kuin mikään muu mielten kesyttömyyttä ja tapojen raakuutta ja lietsoi raja-asujamiin alituisesti niitä entisten pakana-aikain intohimoja, joita kirkon olisi pitänyt kitkeä sydämistä pois. Noiden riitaisuuksien tasoittaminen oli juuri Maunu-piispan nykyisenkin tarkastusmatkan tärkeimpiä tarkotuksia. Hän nytkin siinä hiljaisissa mietteissään harkitsi, miten hänen parhaiten olisi koetettava sitä toteuttaa. Ja silloin hän tuli ajatelleeksi, että jahka saataisiin vakinaista, rauhallista asutusta tänne molempain heimojen välimaille ja sen kautta entisten riistariitojen sijaan liikettä ja rauhallista yhteyttä asutusten välille, niin se epäilemättä vähitellen vaikuttaisi katkeruutta sulattavasti ja oloja tasoittavasti. Esivallan pitäisi pyrkiä vakinaisesti asuttamaan nämä erämaat, silloinpa loppuisi vähitellen kiista takamaista! Ja hän virkahti ääneensä, puolittain itsekseen, puolittain Laurille:

— Tähän Juuritaipaleeseenkin pitäisi saada talo, vakinainen asutus, sittenpä olisi täällä majapaikkakin matkamiehille. Sitä ajatelkaa tekin, nuoret miehet, se olisi teille paljoa hyödyllisempää kuin kostoretket kalajärville. Ja sellaiselle uudisasutukselle minä kyllä verovapaudenkin hankkisin, sillä se pohjustaisi tänne rauhan heimojen välille.

Lauri katsoi piispaa kummastellen, että hänellekö se tuota kaikkea jutteli. Mutta piispakin havahtui samassa mietteistään. Hän näki auringon kohoavan jo petäjikön yläpuolelle ja muisti, että päivän taival tänään on pitempikin kuin eilen.

— Aika on koota hevoset ja tuoda ne leiritulille, lausui hän nyt, katkasten äskeiset haaveensa. Samassa näki hän Heinon, joka siinä syrjästä oli kuunnellut piispan sanoja Laurille ja jonka silmät uteliaina pälyivät. Tälle hän nyt virkkoi: — Ja sinä, poika, käy herättämässä nukkujat nuotion äärestä. Maltas…, etkö ole sinäkin Karmalasta, oletteko veljekset?

— Emme, vaan veljesten lapset.

— Onko sinullakin jo sukuvihaa savolaisiin, aijotko sinäkin kalajärville kostamaan?

— E-en, vastasi Heino verkalleen, uskaltamatta kuitenkaan kertoa, että mieli hänellä kyllä tekee, mutta isä ei laske.

— Se on oikein, ei vihasta siunausta kasva. Niin, mene, herätä saattoväki aamumessuun!

Pian olikin leiri jalkeilla ja tuokion kuluttua taas painumassa havumetsän halki ja rimpisoita kierrellen yhä etemmäs kaukaiseen itään.

* * * * *

Kun piispan saattue illan suussa läheni Savilahden kyliä, ja metsästä rupesi puitten lomitse vilkkumaan sinistä vettä ja harmaita halmeaukeita, silloin kävivät taipaleensa iloisessa tarinassa kulkeneet hämäläiset saattomiehet vakaviksi ja harvasanaisiksi, ja ääneti nyt vesakon läpi vaellettiin aukeneville maille. Olipa jännittävä tuo hetki, kun nyt saavuttiin vanhojen vainolaisten asuinmaille ja siellä oli yhdyttävä noihin samoihin miehiin, joiden kanssa vain ase kädessä ennen oli keskusteltu; ja taisipa joku vähän arkaillenkin sinne astua, muistellen niitä iskuja, joita hän ennen oli antanut tai saanut. Kylän hurtat päästivät hirmuisen äläkän, kun metsästä loppumaton miesjoukko rupesi esiin lappamaan, ja tuossa paikassa olivat kaikki järvenrannan eläjät, miehet, naiset ja lapset, ulkona kylänraitilla katsomassa piispan upeaa saattuetta — harvoinpa näille kaukaisille rannoille pienempikään vierasjoukko nähtäväksi kulkeutui. Ihmeissään, suut selällään, metsäkylän asukkaat aitojen takaa tuota saattuetta kurkistelivat, ja kun se oli ohi kulkenut, juoksivat he sen perästä kirkkomäelle asti, jonne opas seurueen ohjasi. Se oli vilkkaampaa väkeä kuin Hämeen kansa, sen huomasi piispakin kohta sekä puheista että liikkeistä, mutta hän kuuli myöskin jo tällä ensi yhtymällä, kuinka savolaisten joukosta heti ihmettelyhuudahdusten ohessa singahteli pistopuheita hänen hämäläistä saattoväkeään vastaan.

— Työntyypä tänne hämäläisiä rysänvarkaitakin!

— Lienevätkö nyt hölmöläiset tulleet täältä asti meidän pyydyksiämme kokemaan?

— Mutta täällä voivat puntaripäät pian itse loukkuun tipahtaa!

Niin Savon miehet naapuriheimon vieraita tervehtivät. Hämäläiset olivat näet usein hävittäneet savolaisten pyydyksiä, kun nämä olivat tuoneet niitä niille takamaille, joita hämäläiset ominaan pitivät, ja siitä nyt Savon miehet heti vihojaan purkivat. Mutta piispan saattomiehet eivät mitään vastaan virkkaneet, hehän eivät nyt olleet omilla asioillaan, ja kun Olavi Niilonpoika perille tultua saattoi heidät yöpymään kirkkoa vastapäätä olevaan Tarvaisen taloon, joka oli suurin kylässä ja jossa matkalaisten oli tapa vierailla, niin he pitempiin puheisiin puuttumatta hevosensa aituukseen veivät ja tuvan lattialle levolle laskeusivat. Mutta sen varansa vanhemmat heistä kuitenkin yölläkin pitivät, että nukkuissaankin toisella silmällä valvoivat, sillä savolaisten vieraanvaraisuuteen he eivät sen enempää luottaneet.

Mutta vanhaan piispaan nuo pistosanat, joilla hän kuuli savolaisten tervehtivän hämäläisiä naapureitaan, koskivat vielä syvemmin kuin asianomaisiin itseensä. Hän tunsi hyvin ne ulkonaiset syyt, jotka tuon heimovihan niin katkeraksi olivat tehneet. Vielä satakunnan vuotta sitten oli tämä Savon kansa ollut Suuren Nowgorodin venäläisten pajarien veroväkeä, vasta Pähkinäsaaren rauha oli Savon maakunnan liittänyt Rooman kirkon ja Turun piispan vaikutuksen alaiseksi, ja siellä olivat siten uudet sekä yhteiskunta-olot että kirkolliset käsitteet kansan mieleen vielä höllemmin juurtuneet kuin Hämeen maassa. Ennen oli Ruotsin ja Nowgorodin välisen rajan käsitetty kulkeneen juuri niitä samoja saloja myöten, joiden yli piispa nyt oli ratsastanut ja jotka erottivat noiden toisilleen vihamielisten heimojen, karjalaisten ja hämäläisten, asuinalat. Mutta sen jälkeen kun Savon kihlakunta oli lopullisesti Ruotsille luovutettu, oli osa tuota karjalaista kansaa, lohkastuna irti heimostaan, joutunut saman herruuden alle, joka jo paljoa ennen oli valloittanut Hämeen maan. Tästä alkaen ja sen pakosta olivat savolaiset myöskin ruvenneet asutustaan lännemmäs siirtämään. Kun he rajankäynnin jälkeen olivat menettäneet vanhat Pielisen puolessa olevat takamaansa ja kalajärvensä itäiselle, s.o. Nowgorodin, puolelle rajaa, oli heidän täytynyt ruveta hakemaan uusia pyyntimaita pohjoisesta ja lounaasta. Mutta siellä he olivat pian osuneet hämäläisten vanhoille takamaille ja joutuneet tappeluihin niiden omistamisesta. Tuo kehityskulku se juuri, sen sijaan että se olisi vetänyt Saimaan savolaiset kiinteämmin läntisen vaikutuksen alaiseksi, oli puhaltanut uuteen liekkiin vanhat heimovihat ja lietsonut mieliin sen katkeruuden, jonka piispa nyt näki niin korkeana kuohahtavan kummallakin puolella rajasaloa.

Ja sitä vanha piispa suri. Kirkolla piti siinä kesytystyössä, jota nämä olot kaipasivat, olla suuri ja ratkaseva tehtävä. Mutta murheekseen piispa havaitsi, että hänen papistonsa vaikutus oli täällä kovin vähäinen. Hän piti sen vuoksi jo heti ensimäisenä aamuna Suur-Savoon tultuaan siitä ankarat nuhteet Savilahden ja Juvan kappelin papeille, jotka häntä vastaanottamaan olivat kokoontuneet Savilahden pappilaan. Näitä asioita aikoi hän saarnoissaan selitellä sille savolaiselle kansalle, jota oli sangen lukuisesti piispankäräjille kokoontunut, kehottaakseen sitä naapurisovintoon, rauhaan ja veljesrakkauteen.

Näitä tehtäviään piispa juuri mietti kesäisenä sunnuntai-aamuna, istuessaan seurueensa keskellä ennen jumalanpalveluksen alkamista Savilahden pappilan avarassa tuvassa. Hän rupesi jo pukeutumaan piispalliseen asuunsa ja lähetti sanan lukkarille, että kelloja saisi jo ruveta "yhteen" soittamaan, kansaa kirkkoon kutsumaan. Silloin ryntäsi hänen kotikappalaisensa hengästyneenä pappilan tupaan ja kertoi hätääntyneenä, että naapuritalon, Tarvaisen, pihalle kokoontunut kirkkorahvas oli mitä suurimmassa mielenkiihkossa, ja että siellä ilmi kahakka jo oli puhjennut sen ja piispan hämäläisten saattomiesten välille.

— Muuan mies on jo veriin lyöty, ja kirveitä ja seipäitä heilahtelee siellä miesten käsissä — kuulkaa noita huutoja!

Säikähtynyt pappi repäsi oven auki, ja aivan oikein, sieltä naapuritalon pihalta kuului kumeaa melua ja kiihtyneiden miesten nähtiin aidasta itselleen aseita taittavan.

— Mitä on sitten tapahtunut? kysyi piispa, kiinnittäen kiireesti piispanviittansa hartioilleen ja koukeropäisen sauvansa kouraansa tempasten.

— En sitä ymmärrä, vastasi pappi. — Pientä kahnausta oli aluksi, ja yhtäkkiä se leimahti…

— Tulkaa, käykäämme tuon kiihottuneen kansan luo!

Ja piispa lähti kiirein askelin, mutta juhlallisella vakavuudella astumaan kirkkomäellä olevasta pappilasta rinnettä alas kylätien takaiseen taloon, jonka umpeenrakennetulta pihalta äänet kuuluivat ja josta naisia ja lapsia ulisten pakoon juoksi. Papit ja munkit seurasivat hänen perässään, aivan pelokkaina toisiltaan kysellen, mitä oli tapahtunut, mitä oli vielä tapahtuva. —

Mitä oli sitten todella tapahtunut tuona varhaisena keväisenä juhla-aamuna majatalossa, jossa hämäläiset saattomiehet olivat yönsä viettäneet?

Ei oikeastaan mitään sanottavaa, mutta kumminkin kyllin osottamaan vanhalle piispalle, kuinka vaikea sen veljessovun aikaansaaminen oli, jota hän oli aikonut koettaa mieliin juurruttaa, kuinka herkässä kiihkon henki oli liekkiin leimahtamaan, yksinpä hänen itsensä saapuvilla ollessakin.

Kun hämäläiset saattomiehet, yön tuvan lattialla nukuttuaan, aamulla olivat nousseet hevosiaan juottamaan, oli jo piha ollut kirkkoväkeä mustanaan, ja terävin, tylyin silmäyksin oli heitä aidan takaa ja kujan suusta tähystelty. Mutta Hämeen miehet eivät olleet siitä välittäneet. He tunsivat liian hyvin seisovansa vieraalla pohjalla, ja savolaisten kanssa pakinoihin antautumatta olivat he aitan kupeelle päivänpaisteeseen istahtaneet, lujasti yhdessä ryhmässä pysyen.

Siihen olivat taas savolaiset heidän ympärilleen kertyneet, ja hetkinen oli siinä kylmiä katseita vaihdettu, sanoja ei monta.

Mutta jo astui eräs savolaisten nuoria miehiä, — lyhyenläntä jurrikka, pää kuin vaanivalla pyyntimiehellä hartioiden välissä — ihan siihen aitan kynnykselle, missä Karmalan Lauri istui Suopellon isännän vieressä, tähysti Lauria tarkoin, ikäänkuin jotakin erityisesti tutkiakseen, ja jäi siihen verestävillä silmillään Laurin rintapuolta tutkimaan.

Hän tarkasti sitä vaskisolkea, jolla Laurin hurstimekon rinnus oli kaulantiestä kiinnitetty ja joka muodosti paksusuomuksisen käärmeen kuvan. Vihdoin jo kysäsikin:

— Mistä sinulla tuo solki on?

Tuo nenäkäs lähenteleminen kävi jo Laurin sapelle, ja hän vastasi vähän tiukasti: — — Sitäkö himoitseisit — omanipahan se on!

Solkia oli joka miehen mekossa, mutta Laurin solkeen näkyivät nyt muutkin savolaiset ylen terävästi huomionsa iskeneen; heitä kertyi pian suuri joukko siihen Laurin rinnusta tarkastamaan. Ja se uteliain, jonka hämäläiset pian tunsivat Tarvaisen pojaksi, jatkoi ikäänkuin itse ärtyen ja ärsyttäen:

— Omahan se on ryöstettykin tavara, — tuttu on tuo vaski tässä talossa!

Ja toiset säestivät:

— Vai sillä solella tulit Savoon rehentelemään!

Nyt vasta välähti eräs muisto Laurin mieleen. Hän oli solen saanut lahjana ukoltaan, joka sen muutamia vuosia sitten oli kalajärviltä palatessaan tuomiseksi tuonut. Sinä kesänä siellä juuri olivat olleet savolaisten kanssa viimeiset suuret tappelut, mutta Ukko ei ollut hänelle tarkemmin kertonut, mistä hän solen oli saanut, oli vain käskenyt Laurin sitä tarkoin tallentaa. Mahtoipa olla solki sodasta saatu, mahtoivat nyt savolaiset sen tuntea jonkun kaatuneen heimolaisensa omaksi, koska ryöstökalusta puhuivat. Mutta samalla kun se juttu Laurille selvisi, ymmärsi hän myöskin noiden verestäväin silmäin kiukun. Mutta toiset Hämeen miehet eivät koko juttua käsittäneet muuksi kuin riidan haastoksi, ja suutahtaen vastasi jo Suopellon rauhaisa Sipikin kipakasti Tarvaisen pojalle:

— Eriä loitommalle, se solki pysyy siinä missä on.

Mutta kuumaveristä Savon miestä se vastaus yhä ärsytti, hän hierausi uhmaillen yhä lähemmäs Lauria ja kiljahti:

—- Mutta entäpä jos ei pysykään, jos talo periikin tavaransa.

Ja hän rupesi Laurin mekonrinnustaa tapailemaan. Mutta kiukustuneena karahti silloin nuori hämäläinen pystöön, viskasi ärhentäjän luotaan, niin että tämä heilahti loitommalle, ja huusi:

— Varo hyppysiäsi, kuritta ei kukaan Karmalan miesten rinnuksia kopeloi!

Se oli kahakan alku. Pystöön olivat ponnahtaneet sekä Hämeen miehet että savolaiset ja uhkaavina he siinä vastakkain seisoivat. Samalla käveli talosta siihen eräs vanhempi savolainen, laiha ja luiseva, päässään valkoinen kuikannahkalakki ja silmissä sama verestävä kiilto kuin äskeisellä ärhentäjällä. Nuoremmat Savon miehet vähän syrjäytyivät, laskeakseen hänet aitan luo — siitä ja miehen ryhdistä saattoi heti nähdä, että siinä on savolaisten johtomies, Tarvaisen isäntä, jonka vanhimmat hämäläiset kylläkin kalajärviltä tunsivat. Tämä nyt keskusteluun puuttui ja virkahti:

— Vai Karmalan miehet täällä huutelevat Tarvaisen pihalla, vai tänne lähetti Erä-ukko piimäsuunsa meille pajattamaan Hilppa-vainajan vaskissa, sama ukko, joka Hilpan salolle tappoi.

Tämä viittaus hämäläisten vihattuun eräjohtajaan tupsautti uuteen tuleen savolaisten jo kuumenneet veret, ja uhittelevana läheten virkahti savolaisista yksi:

— Niitä penikoita on vähän nokitettava!

Hämäläiset olivat käyneet vakaviksi, he näkivät toden olevan kysymyksessä. Kehään he asettuivat Laurin ympärille, jonka kimppuun savolaiset erityisesti pyrkivät. Eikä Heino-poika enää voinut hillitä kiukkuaan, hän huudahti:

— Tulkaa, ne penikat osaavat purra niinkuin Ukkokin, jonka hampaat tunnutte tuntevan!

— Pureppas, maitohammas, karjasi siihen tuo lähinnä seisova riidan alottaja ja iski samassa nyrkillään Heinoa vasten suuta, niin että veri turskahti ikenistä ja poika tantereeseen kepertyi.

— Pure nyt, hampaaton nulikka! ilkkui iskijä. — Ja tulkaapa vielä kerran kalajärville, niin saman kyydin saatte kaikki!

Toiset savolaiset kävivät kiihottuneina vieraisiinsa käsiksi. Mutta jo olivat nämäkin aseen käteensä löytäneet, ja Suopellon Sipi astui esiin halkoa heilutellen ja virkkoi:

— Näinkö Savossa on tapana kohdella vieraita, jotka aseitta kylään tulevat. Hyvä, nyt tulkaa, mutta kaatua tässä pitää useampia Savon miehiä siihen, mihin meistä yksi!

Savolaiset taittoivat aidasta aseita ja toiset hakivat pirtistä kirveitään — kaikki huusivat ja melusivat.

Tällä kohdalla se oli piispan kotikappalainen ohi kulkiessaan kahakan nähnyt ja kiirehtinyt siitä pappilaan sanaa viemään. Mutta sillävälin kiihtyi jo tora ilmi tappeluksi, seipäät sinkoilivat molemmin puolin, verta vuotavana juoksi viereiseen Kylliäisen taloon eräs savolainen, joka halosta oli iskun niskaansa saanut, yleinen meteli ja juoksu vallitsi taloissa ja kylätiellä.

Silloin astui kookas piispa pirtin kupeitse pihalle, astui täydessä messuasussaan pappiensa seuraamana aittaa kohden, ja hänen voimakas äänensä jyrähti yli metelin:

— Asettukaa miehet! Pyhän Jumalanäidin nimessä, rauha!

Kuin jähmettyneinä jäivät tappelijat pitkin pihaa sen äänen pakosta paikoilleen seisomaan, ken halko ojossa, ken seivästä taittamaan, jäivät kuin lamautuneina katsomaan tuota tappelun keskelle astunutta loistavaa ilmiötä. Ja heidän kuohahtaneet verensä jäähtyivät samassa, kun piispavanhus silmät säkenöivinä jatkoi:

— Aseet alas, seipäät pois! Lakit päästänne, miehet, polvillenne pyhän ristin eteen!

Hän kohotti rinnallaan riippuvan kultaristin. Ja nuo juurikään niin tulistuneet, niin rutirohkeat miehet tottelivat kuin lapset vastaansanomatta hänen käskyjään ja kuuntelivat päät kumarassa, kun piispa surua ja suuttumusta värähtelevällä äänellä heitä nuhdellen puhui:

— Oletteko kristittyjä te, jotka Herran päivänä pyhän temppelin juurella käytte tappelemaan ja toistenne verta vuodattamaan! Veljinä teidän pitäisi täällä kristillisessä seurakunnassa elää, sovinnossa toisianne auttaa ja Jumalan valtakuntaa edistää. Mutta te elätte kuin pimeät pakanat, joilta kirkko armonsa kieltää, te olette kirouksen ja kuoleman ansainneet. Nöyrtykää ja rukoilkaa, onnettomat, että Pyhä Neitsyt pehmittäisi sydämenne suuren paatumuksen, niin että vielä olisitte kelvolliset hänen huoneeseensa astumaan ja armoa pyytämään!

Välittömästi ja syvästi vaikutti piispan juhlallinen ryhti ja ankara ääni vielä enemmän kuin hänen sanansa äsken kiihtyneisiin mieliin; he tunsivat yhtäkkiä olevansa ikäänkuin hänen henkisen valtansa alla, ja heidän oli siihen alistuttava. Hiljaa ja ääneti käveli jo tuokion kuluttua tuo juurikään niin meluava joukko, miehet, naiset ja lapset, ylös mäelle kirkkoon päin, piispaa nöyrästi seuraten. Hämäläisetkin astuivat sinne toisten jälestä kiinteässä ryhmässä, sillä siellä hekin tunsivat parhaassa turvassa olevansa. Ja pian kajahtivat kirkosta hartaan messuvirren sävelet yli hiljaiseksi käyneen kylän aina metsään ja järvelle saakka.

Sen loputtua alkoi kuulua piispan voimakas ääni, kun hän siellä hirsiseinäin sisäpuolella kehotteli eksynyttä kansaa rauhaan ja veljesrakkauteen. Ja kohta siellä kirkon lattialla makasi äskeinen riitarahvas polvillaan nuhtelevan ristirinnan edessä, hartaana ja nöyrtyneenä. Mutta aseensa se oli heittänyt kirkon edustaiseen asehuoneeseen, niinkuin kirkollinen järjestys sääsi ja tapa vakainen vaati.

* * * * *

Kirkosta palatessaan tunsi piispa, että tuo kansa, joka nyt kirkkomäeltä hajaantui kyläteilleen ja venheilleen, oli tällä hetkellä hänelle ja hänen rauhanopilleen altis ja sula. Mutta murheellisena hän kuitenkin iltapäivällä istuskeli pappilan kuistilla ja katseli kauas Saimaan selälle, jota myöten nyt savolaisten kirkkovenheitä palaili piispankäräjiltä. Hänen mielensä oli matala, toivoton tunne sitä kalvoi. Niin, ehkä tällä hetkellä on mieli sovinnollinen ja nöyrä noilla, jotka nyt kirkolta soutavat verekset manaukset muistissaan, — sitä mietti piispavanhus. Mutta ehkä jo huomenna, kun manaaja samoja Saimaan vesiä kulkee Viipuriin päin ja nautitut nuhteet kalpenevat mielestä, ehkä jo silloin pieni sanakiista nostaa uuteen kuohuun hillittömät veret ja sytyttää tappelun tuiman ja tulisen, niinkuin aamulla Tarvaisen pihassa. Ajatukset palaavat vanhoille pakanallisille raiteilleen, kun ne vanhat käsitteet edelleen sydämissä asuvat…

Mitä auttaa yksi kirkonmessu, jos se hetkeksi saisikin sydämiä sulamaan, — niin kyseli piispa itseltään. Täytyy tehdä tarkempaa työtä, täytyy kyntää syvemmälle. Harvalukuinen papisto siihen ei täällä erämaan laidassa riitä eikä kykene, ennen kaikkea ei kykene! Mutta se ei saa sittenkään olla toivotonta!

Ja Maunu-piispa kutsutti silloin puheilleen yhden niitä saarnaajaveljesten munkkeja, jotka hän Turun dominikaaniluostarista oli mukaansa ottanut, isä Klemetin — hänet hän tiesi sekä kansan elämään ja tapoihin perehtyneeksi että hurskaaksi, pitkämieliseksi, työssään sitkeäksi kirkon mieheksi. Tämän munkin hän tuskaisissa mietteissään oli valinnut sopivimmaksi siihen kyntötyöhön, jonka hän nyt niin välttämättömäksi havaitsi.

Pitkä, harraskatseinen, avokasvoinen munkki astui kunnioittavasti kumartaen piispan eteen, joka hänelle juhlallisesti virkkoi:

— Tahdotko olla todellinen domini canis, veli Klemetti, tahdotko antautua tehtävään, jossa työsi ehkä näkymättömänä kuluu, tuottamatta sinulle ulkonaista kunniaa, kenties tuottamatta sinulle työtulostenkaan tyydytystä?

— Mitä käskette, piispa?

— Jää tänne Savon kansan keskuuteen, kulje sen kylissä salolta salolle, opeta kansaa sen omissa tuvissa, sen arkielämän ja raadannan ohessa, opeta sitä sanoillasi ja elämälläsi ymmärtämään ristin opin käsitteitä ja tarkotuksia, vihaamaan pahaa ja rakastamaan hyvää ja karttamaan sotaa ja verenvuodatusta. Se on vuosien tehtävä — tahdotko jäädä kiertäväksi munkiksi Savoon?

— Olen koettava, mitä voin, teidän pyhyytenne. Lähden jo tänään, vielä on kirkkovenheitä rannassa.

Piispa tiesi, että isä Klemetti oli antautuva ehyeltään siihen tehtävään, jonka hän kerran omakseen otti. Mutta hänen katseensa ei sittenkään vielä kirkastunut. Työtä on niin paljon, liian paljon, ja yhden miehen voima on vähäinen…!

Kauan hän istui näissä mietteissään kesäisellä kuistilla. Iltaan jo aurinko laski. Silloin kuuli hän sivulta kavioiden kopsetta, ja hetken kuluttua ajoi ratsujoukko pappilan ohi läntistä metsää kohden. Ne olivat hänen hämäläiset saattomiehensä, jotka nyt lähtivät paluumatkalle salon halki kaukaisia kotejaan kohden.

Piispa viittasi ratsastajat pysähtymään ja kysyi:

— Lähdettekö nyt yötä vasten taipaleelle?

— Nyt lähdemme, vastasi Suopelto. — Hevoset ovat jo levänneet.

— Miksette viivy aamuun asti, miksi yöksi ajatte erämaahan?

Karkea talonpoika pyöritti hetkisen kielellään vastausta siihen kysymykseen ja virkkoi sitten:

— Niin, katsokaas, piispa, meistä on turvallisempi maata yömme salolla kuin täällä. Meitä ei ole täällä kovin hellästi hyvästelty, jospa ei tervehdittykään.

Ja piispan täytyi myöntää, että hämäläisillä oli arkailuunsa aihetta, aihetta olla luottamatta siihen mielenmuutokseenkaan, jonka savolaisissa oli päivän nuhdesaarna vaikuttanut. Syvällä, syvällä ovat vihan juuret, syvältä ne olisivat kitkettävät! Huoahtaen hän vastasi:

— Ehkäpä olette oikeassa, leppymättömiksi jäävät siis välinne! — Mutta huomatessaan Heinon siellä ajettunein leuoin ratsastavan sälkönsä selässä, virkahti piispa vähän säälien nuorukaiselle, joka hänen saattajanaan oli runnelluksi tullut:

— Vai sinua ne löivät, poika, vaikka et kostaa aikonutkaan. No, etpä olekaan oikein tappelijan näköinen, jos et korven raatajakaan. Mikä olikaan nimesi?

— Heino.

— Heino — ei sellaista nimeä ole pyhässä kalenterissa. Henrikki sinä olet, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta. Sepä kelpaisi vaikka papin nimeksi, eikö niin?

Kummissaan katseli nuorukainen piispaa, joka noin näytti ikäänkuin arvaavan hänen mielensä salaisimmat, utuiset toiveet. Mutta piispa luki hänen säteilevistä silmistään arvanneensa oikein ja jatkoi:

— Jos Turkuun joskus tulet, poika, niin saat kysyä Maunu-piispaa, kyllä sinut silloin muistan, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta.

Sitä puhetta eivät hämäläiset ratsumiehet ymmärtäneet, ja piispakin hymähti mieleensä juolahtaneelle mietelmälle. Ja vakavana hän taas heille jäähyväisiksi lausui:

— Menkää rauhassa, Hämeen miehet, Pyhä Neitsyt turvananne!

Saattomiehet ajoivat edelleen läntistä saloa kohden. Hetken kuluttua kuuli piispa tantereen töminästä, että he kylän laitaan ehdittyään ratsastivat täyttä neliä. Ja hän ymmärsi heidän pyrkivän niin pian kuin mahdollista tarpeellisen matkan päähän tästä asutuspaikasta, jonka äärillä he eivät tunteneet turvallisesti kulkevansa. Niin, syvällä, syvällä asuu heimoviha! —

(Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)

ERÄMAAN TAISTELU.

Korkeiden kuusten latvat huojahtivat väliin hiljaa hentoisen tuulen hengessä, mutta asettuivat taas liikkumattomiksi, ikäänkuin kuunnellakseen sitä askelten raskasta töminää, joka niiden juurelta soi. Joskus tuntui se tuulenhenkäys aavimmilla ahoilla maanpintaan asti, vilvottaen hetkisen niiden kulkijain kuumaa ihoa, jotka siellä kuusten lomitse nopeasti astuivat, mutta laaksoissa ei latvakaan heilahtanut eikä lepattanut haavankaan lehti.

Matkue kierteli kuin jättiläiskäärme kivikkojen ja murrosten välitse näihin esteihin hetkeksikään pysähtymättä. Jonon päässä kulkevan johtajan tarkka silmä haki näet jo kaukaa oppaikseen tunnetut merkkipetäjät tai kallionsärmät, milloin ei kuusenkyljissä näkynyt vanhoja rasteja taikka tuntunut portaitten pohjaa suossa, ja hän viuhtoi vinhaa vauhtia taas niiden merkkipuiden ohitse. Eikä siinä auttanut jonon viimeistenkään jälemmäs jättäytyä, vaikka olisi väsynyt jalka tai raskaalta tuntunut taakka hartioilla. Eteenpäin piti vain painaa, kunnes ehdittiin sammaleiselle Jumalanmäelle, jolla vanhalla lepopaikalla oli lepytetty erämaan haltija.

Etumaiset saapuivat jo tälle ylängölle, jonon johtaja hellitti konttinsa viilekkeet ja pudotti raskaan taakkansa sammaleiselle kalliolle; toiset, sitä myöten kuin perille joutuivat, tekivät samoin. He olivat enimmäkseen nuoria miehiä, joku vanhempi jässäkkä joukossa. Avopäin he astuivat, hurstisen mekon rinnus auki, mutta konttiinsa sidottuina oli useimmilla miehillä silti turkitkin, sillä he tiesivät, että helle on poissa, kun he syksyllä palaavat. Miesten perästä tulivat sieltä naiset, toiset reippaasti jutellen, toiset jo huohottaen konttiensa alla.

Se oli hämäläisten erämatkue, joka nyt oli kulussa kalajärville suuremmalla joukolla kuin moniin vuosiin. Se läheni nyt vanhojen takamaittensa ensimäisiä eräjärviä. Kiire oli perille päästä, retki oli piispanmatkan vuoksi hiukan myöhästynyt, paras kala-aika oli käsissä.

Tulen iski joukon johtaja kuiviin risuihin — siksi riippui miehen vyöllä aina visapääpuukon vieressä nahkainen tuhnio — ja naiset kävivät viipymättä päivällistä valmistamaan. Pitkä rupeama oli astuttu, nälkä kurni suolia, ja vasta ensi nälän lähdettyä pääsi tarina irti tuossa monipäisessä joukossa.

— Tältä aholtahan ei ole enää kuin päivän taival Veneheittoon, niin virkahti naisten puolelta Leena-emäntä, joka ennenkin oli nämä taipaleet kulkenut.

— Kun hyvin astutaan, ollaan huomenna näihin aikoihin hämäläisten vanhoilla venhevalkamilla, vastasi hänen miehensä, Suopellon Sipi. Suopellosta olivat näet molemmat vanhukset kalajärville lähteneet. Luonto heitä sinne veti, ja talon nuorempi väki taas ei sinne tahtonut. Näillä vanhuksilla oli kolme tytärtä, jotka kaikki olivat kotivävyn taloon ottaneet, ja siellä ne nyt kaikki myyrästivät ja riitelivät yhden pirtin ahtailla tiloilla, joten vanhuksista oli hauskempi ainakin kesät erissä viipyä.

— Ja siellä päästään pian verkkoja kastelemaan ja rantakalaa syömään, iloitsi Leena-muori edelleen.

Mutta silloin miehet iskivät toisilleen silmää ja hymähtivät salavihkaa palaa purressaan. He tiesivät näet asian paremmin, tiesivät, ettei tänä kesänä jäädäkkään näille lähimmille haukivesille, vaan painetaan monen selän yli kaukaisemmille takamaille, sinne Nilakan rannoille asti, missä ei taas muutamiin vuosiin olekaan kulettu. Ja Pilvenperän vanha, vanttera isäntä vastasi leveästi ilkkuen:

— Vai aikoisi se Leena jo huomenna päästä nuottaa järveen lappamaan!

— Niin, no mitä vitkasteltaisiin?

Taas miehet toisiinsa katsoivat.

— Ei, akat, ei tänä kesänä Veneheitossa verkkoja kastella, sieltä on meillä vielä pitkä sounti edessä.

— Ettäkö siis todella Kylmäjärville asti soudetaan, lienevätköhän siellä apajat sen antavampia? kysyi Leena levotonna.

Ukko rykäsi. Hän oli jo mielessään selvillä siitäkin, ettei tällä kertaa jäädä edes niille Kylmävesillekään, joista Leena puhui. Mutta tuo epäilys kaukaisemman retken tarpeellisuudesta oli ensiksi mielistä kitkettävä. Siksi hän rykäsi ja vastasi:

— Ovat ne antavampiakin, mutta tässäpä ei olekaan nyt vain siitä kysymys. Tässä on nyt katsottava, kenen takamaita ovat rannat siellä pohjoisemmilla haukivesillä.

Jo kuului huokaus naisten joukosta ja sitten hiljaista supatusta. Ja vieläkin Leena-muori siellä äänessä pysyi:

— Ei siellä onni ainakaan ennen ole ollut ehoisampi kuin näillä lähemmillä vesillä, ei kalaonni eikä — muukaan onni.

Kaikki älysivät, mihin muori puheellaan tähtäsi, mutta Erä-ukolle tuo akkaväen kapinahenki jo pisti vihaksi. Kimpautuen hän vastasi:

— Kyllä täällä kalaonnesta vastataan, ja juuri nyt on meidän huolta pidettävä siitä, että voimme vielä muustakin vastata. — Hän viskasi jyrsimänsä metsonreiden koirille kauas näreikköön ja jatkoi:

— Helpointahan kai olisi kotilahdesta nuottaa vetää, eikähän naiset riistasta välitä, kun se on jaettava, vasta silloin kun sitä ei enää aitassa ole. Mutta jos ei sinne etäisemmille kalajärville vieläkään kyetä, niin sitten sinne ei ole enää vastakaan asiata, jos mielikin tekisi. Silloin ne vanhat erämaat väleen jo ovat lopullisesti muitten hallussa, meidän ei ole silloin tarvis lähteä enää hakemaan haukia eikä majavia sieltä — eikä pian lähempääkään!

Ukon puhetta kuunteli innostuksella koko miehinen joukko, joka sen ymmärsi ja hyväksyi. Alistuvaisina naisetkin nyt ääneti aterioivat. Ja tuokion kuluttua nousi ruokapaikalta vakavana Suopellon Sipi, joka väittelyn ajan oli ääneti istunut. Hänet tiesivät kaikki rauhalliseksi, kaikkea liikaa riehahtamista välttäväksi mieheksi, mutta hänkin nyt päättäväisenä selitti:

— Niin, suvulle ovat näet etäisemmätkin takamaat säilytettävät, vaikkapa vielä meidän polvellemme riistaa lähempätäkin riittäisi. Takamaat ovat heimon omat, meidän on ajateltava myöskin lapsiamme ja suojeltava heidänkin oikeuttaan.

Ukkokin nousi nyt aterialta, tarttui tanakkaan keihässauvaansa, jonka varrelle oli kuvattuna suden pyynti ja karhun kaato, jymäytti sillä kivipohjaista tannerta ja virkkoi kuin vapautuneella ilolla:

— Niin, Sipi, juuri siksi me soudetaankin nyt niin kauas, kunnes Maanselkä vastaan töksähtää!

Eikä Leenakaan enää napissut, mitä lie mielessään miettinytkin. Mutta eräs nuori tyttö virkahti vielä naisten joukosta:

— Soudetaan vaikka Maanselän yli, kunhan vain ei savolaisten kanssa tappelemaan käydä.

Se oli Karmalan Enni, joka oli otettu mukaan soutajaksi erämatkalle, kun Tuomas-isä ei Heino-poikaa pelloltaan laskenut.

Ja heti hän sai vastauksen nuorten miesten kehästä. Siellä nauroi ääneensä Tuiran Vilppu, joka jämsäläisten joukossa oli kalajärville seikkailemaan lähtenyt. Hän nyt reippaasti virkkoi, ikäänkuin tytön puhe olisi häneen erityisesti kohdistunut:

— Miksei tappelemaankin, jos savolainen meidän maillemme työntyy. Eipä me silloin pakoon juostane, vaan isketään kiinni kuin korven kontioon ja ajetaan savakot pois sillä voimalla, etteivät enää ainakaan toiste tule.

— Onpa meitä tällä kertaa miestäkin matkueessa, tulkoon savolainen nyt, veriset apajat hän nyt Nilakasta vetää! —- Niin säesti Ilvesmäen sisukas Aapo, joka juuri tappeluja etsien oli eriin lähtenytkin. — Hei, silloin meillä vasta on helluntai, kun taas kerran tapella saadaan!

Mutta tämä uhma ei miellyttänyt vakavampia miehiä, ja tanakkavartinen Pilvenperä virkkoi naapurilleen nuhdellen:

— Tappelua ei haeta, jos eivät savolaiset sitä hae. Mutta eiköhän niillä vielä olekin siksi tuoreessa muistissa viimeinen käyntinsä Nilakalla, että sen jo uskovat ja pysyvät loitommalla meidän apajoilta.

Mutta tämä toivo pani Suopellon Sipin puistelemaan päätään.

— Ei ne pysy, siihen elä luota. Savolaisissa on sisua. Et ollut mukana Savilahdella piispaa saattamassa, siellä se heidän sisunsa taas nähtiin. Suorastaanpa uhkasivatkin tänä kesänä erämaillemme tulla.

Erä-ukko vain ei ryhtynyt enää väittelemään siitä, tulevatko savolaisetkin taas kalajärville vai eivätkö, eikä hän ilmaissut mieltään, toivoiko hän heidän tulevan vai eikö. Heittäytyessään hetkeksi selälleen sammalikkoon, virkahti vain:

— Siellä perilläpähän se nähtänee, ovatko savimiehet siellä vai eivätkö. Mutta jos siellä ovat, niin juuri siksi täytyy meidänkin siellä olla!

Se oli kuin päätöslauselma, ja siihen katkesi keskustelu Jumalanaholla. Ainoastaan naisten kehästä, padan luota, kuului vielä jokunen tukahutettu huokaus.

— Pitääkö noiden veritöiden aina vain uudistua!

Ja Suopelto kuului siellä kuiskien naisia lohduttavan:

— Ehkä eivät toki uudistukaan kahakat, onhan meitä nyt sellainen joukko, ettei luulisi savolaisen selkää syyhyttävän, jospa hän vielä kalajärville tuleekin. Jollakin tavoinhan nämä riidat ovat loppuun saatavat. Ehkäpä ne loppuvatkin nyt siihen, kun savolaiset näkevät, että me emme omastamme hellitä…

Mutta Karmalan Lauri, joka jännittynein mielin oli miesten keskusteluja kuunnellut ja jonka nuorta eräintoa viritti halu tuntea tarkemmin entiset Lapinkorven riidat, hän siirtyi isoisänsä viereen istumaan ja kysäsi:

— Millä syyllä ne savolaiset näille järville pyrkivät, selvästihän ne ovat meidän?

— Meidän, vastasi Erä-ukko varmasti, ja kuten Lauri oli arvannut, innostui hän pian kertomaan:

— Meidän miehet siellä ovat monen polven ajan vuosittain hiihtäneet verottamassa lappalaisia, jotka olivat Hämeen veronalaisia, ja sillä he jo ovat ottaneet tämän korven takamaakseen. Lappalaisia kierteli näissä saloissa vielä viljalta nuoruuteni päivinä. Mistä savupatsaan näimme kohoavan näreiköstä, siihen me kohti hiihdimme ja kotaan kävimme ja nöyrästi luki lappalainen veronahkansa meidän kelkkaamme. Eikä siellä vieraan suksen latuja koskaan näkynyt. Ja kun sitten lappalaiset hävisivät näiltä saloilta vähiin, siirtyen kauemmas pohjoiseen korpeen, niin vuosittain me täällä käytiin sittenkin kevätkalan pyynnissä; saunat rakennettiin, loukkupuut kaadettiin ja takamaan kaski vierrettiin. Eikä siellä muitten kaskia eikä saunoja koskaan savunnut, meidän yksin olivat hirvimaat, meidän apajat; rauhassa me siellä ukonmaljat juotiin, kun kevätohra oli maahan kylvetty… Kerran sitten osui tänne meidän takamaille outoja kulkijoita, Savon puolen miehiä, — mikä heidät liekin tänne opastanut. Ja sen kerran perästä ne ovat tänne useamminkin tulleet, ja aina sitä rohkeammin, kuta enemmän meikäläiset ovat arkailleet ja veltostuneet.

— Sinä muistat siis, Ukko, vielä senkin ajan, jolloin savolaiset ensi kerran takamaillemme tulivat?

— Muistanpa kyllä, olin mies nuori ja verevä silloin, korpeen joka kevät hiihdin, sen arvaat. Tulimme niin eräänäkin kevännä, kuten tapamme oli, pyydysmaillemme Iisveden pohjoispäähän, jossa meillä oli majat ja nuotta. Silloin se ihme nähtiin: jo on vieras valkamillamme käynyt! Poltetut olivat saunat, viety oli nuotta, rikotut talaat! Kummastellen sitä katselimme ja synkästi kirosimme salakavalaa lappalaista, jonka uhkasimme karvoineen kärventää, — luulimme näet tuota tekoa lappalaisen ilkityöksi. Ketään ei enää näkynyt pyyntimaillamme. Kyhättiin siis uusi sauna, rakennettiin katiskat uudet ja käytiin pyyntiin kuin ainakin, eihän pelkurilta lappalaiselta sen isompaa vihaa osattu odottaakaan! Mutta eräänä yönä… niin, silloin me nähtiin ensi kerran savolaiset.

— Hyökkäsivätkö yöllä?

— Niin, syrjästä olivat kai meitä iltakauden väijyneet ja maata mentyämme syöksivät he kavalasti nukkuvien kimppuun. Tappoivat toisia, haavotettuja rääkkäsivät, meitä, jotka saloon pakenimme, ajoivat koirineen takaa kuin metsän petoja, — suurta matkuetta ei meitä näet sillä kertaa erissä ollutkaan. Saaliimme veivät, uudetkin saunamme polttivat…

— Entä te?

— Hölmistyimme tietysti, yhtenä kauhuna oli silloin koko Hämeen rintamaa. Emme älynnet aluksi, mistä sellaisia raatelevia eläjiä oli takamaillemme tullut. Mutta pian siitä virkosimme, läksimme seuraavana kevännä suuremmalla joukolla erämaille, — ja jo loimusivat tulena savolaisten saunat, jotka he olivat järven toiselle rannalle rakentaneet, ja monta vainajaansa itkivät ne heistä, jotka sieltä sinä kesänä pakoon pääsivät. Silloin oli toki vielä pontta Hämeen pojissa!

Sen kiitoksensa Ukko sinkautti ikäänkuin moitteeksi tätä nykyistä polvea vastaan. Mutta hetken kuluttua hän mietteittensä keskeltä lisäsi:

— Sellaista se oli, kun savolaiset ensi kerran meille tulivat. Ja sen kerran ne riittäväksi uskoivat moneksi vuodeksi. Mutta tuon ensi tiensä he löysivät taas, ja taas he jättivät julmat jälkensä. Tulivat kuin varkaat pimeällä, vaanivat luotojen takaa, yksinäistä jousimiestä metsässä väijyivät. Olen hirviajoissa talvella tavannut petäjään kytkettyjä luurankoja, joista korpit ovat lihan nokkineet, — siihen ovat savolaiset sitoneet hämäläisen pyyntimiehen, kun ovat hänet erissä tavanneet. Toisilta ovat silponeet jäsenet ja syöttäneet koirillaan, — raaka, raaka on niillä luonto!

Siihen Ukon ja Laurin ympärille olivat vähitellen hämäläiset erämiehet kertyneet kuuntelemaan noita synkkiä kuvauksia entisiltä eräajoilta, ja vihasta pingottuivat siinä monen nuoren miehen jäntereet ja sappeen kiihtyi mieli. Mutta kiihkeimpänä kaikista kuunteli noita tarinoita Lauri, joka vanhuksen vaiettua vielä värähtävällä äänellä kysyi:

— Salaako ne hyökkäsivät savolaiset silloin viime retkelläkin, jolloin meidän talon väki sinne järville jäi?

Mutta Karmalan Ukko oli jo noussut sammalvuoteeltaan ja rupesi konttiaan olalleen kohottamaan lähdön merkiksi. Hän ei näkynyt tahtovan sitä tarinata enää jatkaa, ja synkkäpilviset ja harmajat olivat hänen kasvonsa, kun hän viilekkeitä rinnalleen sitoen vastasi:

— Vaanien tulivat silloinkin. Mutta nyt ei ole tässä enää tarinaan aikaa, meidän on jouduttava matkaa jatkamaan. Korjatkaa eväät ja — taipaleelle!

Ukko kulki jonon päässä, jossa hänen vanha, taattu paikkansa oli. Mutta kun oli pari kangasta kulettu ja kahlattu yli keväiseltään vetelän noron, silloin huusi hän luokseen pojanpoikansa, Laurin, joka taaempana nuorten miesten joukossa käveli, ja virkkoi tälle verkkaisella, matalalla äänellä:

— Sinä kyselit äsken sitä eräretkeä, jolle isäsi jäi — isäsi, setäsi ja äitisikin. En ole siitä sinulle ennen tarkemmin kertonut, en ole hennonutkaan, nuori olet mielestäni ollut. Enkä ole siitä retkestä paljo muillekaan kertonut, vaikka juuri se retki on nämä vuodet lähtemättä mielessäni asunut ja sydäntäni syönyt. Se kesä on mustin muistoni näiltä eräretkiltäni, joita on ollut monta. Nyt olet itse samanlaisella matkalla, olet jo miesten kirjoissa, aika on, että tunnet sinäkin savolaisten oikean sisun. — Siitä on nyt kuudes kesä kulumassa. Meitä oli suurenlainen matkue hämäläisiä sinä vuonna kalajärvillä. Oli kulettu Nilakkavesille asti, niinkuin tapa oli, milloin olivat yhdessä koko seutukunnan miehet. Karmalastakin oli meitä neljä henkeä. Pariin vuoteen ei ollut savolaisia salolla näkynyt eikä niitä osattu odottaakaan, sillä oli kuultu heidän jo ruvenneen hakemaan itselleen vielä pohjoisempia takamaita. Rauhassa siis riistaa pyydettiin ja vedettiin nuottaa, — ehkäpä liiankin vähän varottiin vainolaisen viekkautta ja omainkin heittiöiden ilkeyttä.

Ukko ikäänkuin töksähti inhottavaan muistoon ja sylkäsi synkästi, ennenkuin jatkoi:

—- Joukossamme oli silloin eräs lurjusluontoinen mies, joka toisten naisia nauratteli ja toisten ansoja koki. Pidimme käräjät siellä tavallisessa tuomiosaaressamme, ja mies julistettiin joukostamme karkotettavaksi, ajettiin pois koko kalarannaltamme. Tuo heittiö se korpea kierrellessään sitten löysi savolaisten saunan; heitä oli pienoinen joukko saapunut muutamaan kaukaiseen lahteen, eivätkä he meistä mitään tienneet, ennenkuin petturi heidät savullemme opasti. Suohon olisi ajoissa pitänyt upottaa se heittiö, mutta suohon tuo taisi sittenkin lopulta kuolla, savolaisetkin kun hänet yksin korpeen hylkäsivät…

— Hänkö vainolaiset saunallenne toi, ja yölläkö taas? — kysyi Lauri jännittyneenä.

— Se ei ollut yö, oli iltapäivä. Kotarantamme oli silloin autio, miehistä olivat toiset ilveksenajossa, toiset ansoillaan, meitä oli taas toisia venheillä verkkoja laskemassa. Äitisi minulle souti, selvästi sen vielä muistan. Savolaisten vaanijat kai sen hetken otolliseksi ryöstölleen valitsivat; he hiipivät metsästä aittoihimme ja rupesivat sieltä, kuin varkaat ainakin, meidän saaliitamme tyhjentämään. Taakoiksi ne sitoivat ja selkäänsä sälyttivät, — aikoivat kai niine hyvineen livistää tiehensä. Mutta eivät ehtineet, — kunpa olisivat ehtineetkin!

— Miksi niin?

— Silloin olisi toki osattu pitää vara. Parahiksi nyt meidän ilveksenajajat palasivat salolta, — heitä oli puolenkymmentä miestä, isäsi ja setäsi niiden joukossa, — kun törmällä yhyttivät oudolla asialla olijat. He suuttuivat tietysti, juoksivat kohti aseet ojossa, eivät tienneet vainolaisia kolmea kertaa lukuisammiksi. Savolaisilta oli silloin tie ummessa, he viskasivat taakkansa selästään, tarttuivat keihäisiinsä ja tappelu syntyi… Me kalamiehet kuulimme majarannasta tuohitorven töräyksen, — se oli sovittu hätämerkki — ja arvasimme, että nyt on paha merrassa. Minä tunsin heti Viljo-vainajan kiirehtivän äänen. Soudimme saunalahteen päin joka taholta minkä vain airoista lähti, avuksi koetimme ehättää, ja eellimmäisenä meidän venhe lahden suulle saapuikin.

Ukko oli kiihtyessään kiirehtinyt vauhtiaan ja ojenteli keihästään korpikuusia kohti, ikäänkuin osottaakseen, miten hän venheensä perästä suuntaili kiihkoiset katseensa lahden pohjaan, jonne hän vasamana olisi tahtonut lentää vainolaisten surmaksi.

— Siellä riehui juuri tappelu saunan luona ahteella. Näkyi olevan riitaa tavaroista, jotka savolaiset olivat maahan heittäneet, ja he ahdistelivat tuurillaan tuimasti meidän miehiä, jotka näitä omia tavaroitaan koettivat takaisin korjata. Karhun keihäs oli sedälläsi kädessään, ja sillä hän torjui vainolaisten tuuria, peräytyen verkalleen seinään päin, jonka vieressä isäsi kirveellään vainolaisten piikkejä katkoi. Meikäläisistä makasi jo yksi nurmella, toisen näin kaatuvan, saunan kynnykselle retkahti…

Taas voittivat vanhuksen murheiset muistot ja katkaisivat hänen puheensa. Talttuneemmin hän sitten jatkoi:

— Savolaiset olisivat nyt kenenkään ahdistelematta voineet iltikseen mennä saaliinensa tiehensä. Mutta heidät näkyi vallanneen petomainen murhainto. Miesjoukolla he keräysivät setäsi ja isäsi ympärille, kymmenen oli siinä kahta vastaan. Saunan kierrettyään syöksivät he sivulta setäsi kimppuun; hän kaatui monen tuuran lävistämänä. Silloin pääsi huuto lahdelta lähestyvistä venheistä, ja silloin viholliset huomasivat meidän rantaa kohti laskevan. Useimmat heistä nähtävästi sitä säpsähtivät, koska jo kiireesti juoksivat pakoon. Mutta vielä jäi vihollisten johtaja isäsi kimppuun, joka yhä seinän varassa puoliaan piteli, vaikka hän nähtävästi olikin jo haavotettu. Muistat isäsi, mies minun mittaiseni, väkevä kuin karhu; jos hän olisi voimissaan ollut, olisi hän hoikkasäären savolaisen yhdellä iskulla nujertanut. Nyt hän vain koetti vasemmalla kädellään hätyyttäjää luotaan torjua. Mutta hän horjahti…

— Venheemme oli rantaan tulossa, sen vauhti hiljeni tiheässä kaislikossa, se pysähtyi liejukkoon. Hyppäsin kaislikkoon, maihin harpatakseni. Mutta jo oli äitisi tuimassa tuskassaan keulasta kapsahtanut minua edelle veteen, hän kahlasi rannalle, juoksi miestään kohti. Isäsi silloin vielä, vaikka horjuikin, yhä hääteli pois savolaista äärestään, mutta juuri kun me kuivalle maalle ehdittiin, survasi vihamies keihäänsä haavotetun rintaan — ja kääntyi samalla pakosalle. Äitisi ehti jo törmälle, häntä vainolainen hurjasti potkasi ohi karatessaan ja hupeni sitten metsään… Minä tempasin aseen jonkun kaatuneen vierestä ja ryntäsin pakenevain jälkeen. Näin meikäläisten toistenkin verkkovenheiden samassa rantaan saapuvan, koirat kuhisivat jo kupeillani, ja miehiä viittasin perästäni rientämään…

Melkein juoksuun oli Ukko nyt kertoessaan kiirehtänyt vauhtinsa, joten kuuntelijain oli vaikea häntä seurata ja kuulla hänen ääntään, joka taas särkyneeltä rämähti. Nyt hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin palaten takaisin nykyhetken todellisuuteen, kuivasi hihallaan hiestyneet kasvonsa ja virkahti, kun retkeläiset väsyneinä hänen ympärilleen olivat ehtineet:

— Sitä se oli savolaisten sisu sillä kertaa, sellaiseksi muodostui kahakka kalakotamme kupeella. Kun me miehet metsästä palasimme vainolaista takaa-ajamasta, silloin vasta oikein näimme, minkä jälen se oli kotarannallemme jättänyt. Kylmänä makasi saunan edessä setäsi ja kaksi muuta Hämeen miestä, joiden ääressä nyt venheistä nousseet naiset itkivät. Isäsi oli vielä hengissä, mutta viimeisiä kertoja hänen puhkaistu rintansa kohosi siinä äitisi sylissä, johon hänen päänsä oli nostettu. Kirveen vartta puristi hänen kouransa vielä niin lujasti, ettei se siitä irtautunutkaan, — miehen mukana asekin kuopattiin.

Laurilla aaltoili rinta saman verran kuin kertoja-ukolla itsellään, ja vaivoin sai hän kootuksi henkeä kysästäkseen:

— Entä äitini… niinhän olette kertoneet, että hän joutui samaan hautaan?

— Niin joutui, huoahti Erä-ukko, lähtiessään taas verkalleen taivalta jatkamaan. —- Iltayöstä hänen valituksensa muuttuivat hourailuksi, ja aamulla hän oli vainaja. Liekö vainolainen häntä niin pahasti potkaissut, vai sattuiko tuo kamala näky venheestä ja puolison kuolema häneen niin syvälle, ettei hän sitä iskua kestänyt, sitä ei kukaan osannut sanoa. Eipä sitä ollut helppo kestää muidenkaan, — ei! Kaikki kolme sukulaistani, kaksi poikaani ja miniäni, sain peittää yhteiseen hautaan, yksin oli minun erämailta syksyllä palattava Karmalaan, minun, joka ijältäni jo silloin parhaiten olisin hautaan joutanut, — ei se ollut helppoa! Mutta kaikkein kaameimmin kaivoi mieltäni sittenkin muisto siitä, kuinka Viljo seinänvierustalla horjuen hääteli tuuraa luotaan, lahdelta apua katsoen, ja vainon mies vain sisukkaana survoi haavotettua rintaa… ja kuinka minun sitä täytyi katsoa, enkä voinut ehtiä apuun…

Rauhallisemmin, riehahtelematta käveli nyt Ukko salotietä eteenpäin. Hän oli melkein kuin väsynyt siitä voimainponnistuksesta, minkä tuon kamalan muiston kertominen oli häneltä vaatinut, hän oli ikäänkuin suorittanut surullisen velvollisuuden ja sen tehtyään talttunut.

Mutta hänen äskeinen kiihkonsa oli nyt vuorostaan tarttunut hänen pojanpoikaansa, jolle hän nuo mustat muistonsa oli puhunut. Nyt hehkuivat Laurin silmät, kuohuen sykkivät hänen suonensa ja koston muikeat myrskyt velloivat syvältä hänen nuorta mieltään.

— Ukko, sanokaa — niin puhui hän kotvasen kuluttua kuiskaamalla, — sanokaa, tapasitteko vainolaiset vielä, kun heitä metsässä takaa-ajoitte?

Hiljaisella äänellä Ukkokin vastasi:

— Tavattiinhan me osa heistä. Muutamat savolaisistakin olivat ottelussa haavottuneet, ja haavat hidastivat heidän pakoaan. Pari heistä yritti silloin vastarintaan asettua, mutta…

— Mutta?

— Kosto tapasi heidät jo siinä. Jättipä vanha savolainen siihen poikansa kuolleena mättäälle ja itse pakeni, — niin en olisi minä koskaan tehnyt.

Taas käveltiin hetkinen ääneti. Nuorukaisen vellottua mieltä vaivasi tällä hetkellä ennen kaikkea eräs aavistus, epäilys, jonka perille hän vielä tahtoi päästä. Hän kysyi:

— Ukko, oliko se isä, joka näinikään poikansa hylkäsi, oliko se Savilahden Tarvainen?

Terävänä kalskahti Erä-ukon lyhyt vastaus:

— Oli.

— Sama, joka isäni kuoliaaksi survasi?

— Sama.

— Ja se poika, joka metsään kaatui, sekö oli Tarvaisen Hilppa?

— Niin lie ollut hänen nimensä. Vimmoissani viskasin hänen ruumiinsa muurahaiskekoon, mutta saaliikseni hänen rinnastaan päästin sen solen, jonka sinulle olen antanut. On kai se sinulla tallessa?

Vähän viivytti nuorukainen vastaustaan:

— Tallessa on.

— Sen annoin sinulle kostosi merkiksi, — nyt sen ymmärrät jo sinäkin, että kostoa on se kipu, joka nämä vuodet on mieltäni jäytänyt. Nyt sen ituja on jo sinunkin rinnassasi. Mutta muista, se viha ei ole yksin sinun, sitä ei ole sinulle ainoastaan isäsi jättänyt, se on suvun, jossa se on perintönä kulkenut polvesta polveen ja joka sen nyt meille on uskonut. Minultakin se viha kerran sinulle periytyy, ja sinun tulee siitä suvulle vastata. — Olet nuori vielä, et ehkä täysin ymmärrä, kuinka raskasta se perintö on, jota johtavan suvun täytyy heimonsa puolesta kantaa; siinä kysytään sekä miestä että mieltä. Mutta kerran olet sen kyllä täysin ymmärtävä.

Mutta nuori hämäläinen tunsi tällä kertaa heimonsa yhteisen vihan niin valtaavana ja niin syvällä sydämessään, kuin jos hän, niinkuin Ukko, olisi sitä siellä vuosikausia kantanut ja hautonut ja paaduttanut. Hänestä tuntui, kuin olisi hän tällä iltapäivätaipaleella elänyt vuosia vanhemmaksi, kuin olisi hän nyt yhtäkkiä päässyt käsittämään elämänsä suuren tehtävän.

Mutta Laurin niissä mietteissä kylpiessä puhui Ukko vielä, ikäänkuin noita koston mietteitä yhä säestäen:

— Sen jälkeen en ole savolaisia tavannut. Heidän autiot saunansa me silloin poltimme, mutta senjälkeen ei ole Hämeestä niille järville asti kulettu. Mutta kerran vielä vainolaisiin yhdytään, joko nyt tai vasta. Ja silloin, Lauri, silloin se isketään syvälle koston keihäs, ja silloin ne samalla lopullisesti suvulle peruutetaan nämä sen takamaat, joita emme saa uhrata, vaadittakoonpa siihen vielä vaikka paljokin verta ja miesten surmaa.

Näin opetti vaarivanhus pojanpojalleen, heidän samotessa sisämaan aavoja erämaita, lietsoen sitä vihan kipunaa, jonka hän nuoressa mielessä jo syttyneen tiesi.

* * * * *

Seuraavana päivänä saapui erämatkue Veneheittoon, josta pitkät vesistöt johtivat monen vuolaan virran kautta ja avaran selän poikki kauas Maanselän rinteille saakka. Siellä oli hämäläisten vanha valkama, sinne olivat heidän venheensä maihin vedetyt ja huolellisesti pensaihin peitetyt; mutta heidän yhteinen eränuottansa oli vielä syvemmäs korpeen, kallioiden rotkoihin, kätketty. Kiireellä nyt venheet tervattiin ja korjattiin ja työnnettiin vesille, ja niihin nyt pyydykset ja eväät kannettiin; mutta keuloista pistihe esiin kuin aidaskasa keihäitä, tuuria ja tarpoimia.

Eteenpäin, kaukaisemmille kiistavesille! Jo sauvottiin virrat ylös Nilakan päähän, ja erään lahden suulla seisautti Ukko selällä venheensä ja viittasi melalla lahdenpohjaan, josta petäjäin siimeksessä helotti sievonen nurmikkoranta:

— Tuossa näette sen nuottatalaan jalustan, jonka juurella ennen aina perhepata porisi. Noiden petäjäin alla on hautakumpu, siinä olivat saunat vieressä.

Hartaana, sanan puhumattomana, katseli hämäläinen erämatkue tuota rinnettä, jossa sen omaiset muutamia vuosia sitten olivat kärsineet ja kaatuneet. Sinne olivat silloin saunat pystöön jääneet, sen jälkeen olivat savolaiset nekin polttamassa käyneet.

Mutta Ukko viittasi jo airomiehiä jatkamaan sountiaan ja virkkoi:

— Käymme uudelta saunarannaltamme näitä kumpuja erikseen katsomassa, nyt vain painetaan kiireellä eteenpäin.

Ohi siis soudettiin siitäkin lahdesta. Tuolle vanhalle pyyntirannalle ei näet Erä-ukko enää tahtonut kalamajaa rakentaa, hän tunsi vähän etempää vielä syvemmän lahden, kulkijain silmiltä vielä kätketymmän, ja sen pohjassa kapean niemen, jota oli helppo maan puoleltakin vartioida. Sen hän oli tienpääkseen valinnut ja sen lehtevään rantaan hän nyt venheet laski.

Törmällä oli tasainen tanner, jossa kasvoi tuuhea pihlaja. Sen viereen Ukko venheestä astui ja virkkoi:

— Tässä on pyhä puu, sen alle meidän on hyvä tavaramme nostaa.

Rivi rivin viereen kertyi saunarannan kalamiehille kapahaukeja, jotka kuivivat korkealle pystytetyissä riu'uissa päivänpaisteisella törmällä. Kiihtelyksen toisensa päälle kasasivat liikkuvat metsämiehet nahkoja — kärpän, näädän, majavan, ilveksen ja oravan — piiloaittaansa korven laitaan. Vihamiestä ei kuulunut kiistelemään hämäläisiltä heidän pyyntimaitaan eikä hätyyttämään heitä heidän uusilla saunoillaan.

Siksi olikin mieli reipas ja rohkea pyytäjillä. Aluksi oli kyllä hämäläismatkue varoskellen erissä kulkenut, joukossa oli järvelläkin soudettu ja vartijoita oli pidetty öisin mäellä. Mutta nyt sydänkesän mentyä käytiin jo yksin ja kaksin kaukaisillakin katiskoilla ja noustiin maihin oudoissakin salmissa, — eikä ollut vainolaista kuulunut eikä enää sinä suvena paljo odotettavissakaan.

Niinpä soutelivat Karmalan Lauri ja Jämsän Tuira kepeällä haapiollaan usein kahden kauas pohjoiseen päin, suuren Saunaselän yli erääseen saarirypäleeseen asti, jonka salmiin he olivat katiskoitaan rakentaneet ja jonka lahdissa oli vesilintuja viljalti. Ja eräänä aamuna he, katiskat koettuaan, soutivat vielä senkin laajan veden poikki, joka niiden saarten takaa aukeni, ja laskivat maihin vasta järven pohjoiselle rannalle, missä eivät olleet ennen käyneet. Näitä pyyntimaita he nousivat tutkimaan. —

Se oli karua maata, ylen synkkä oli kivikkosalo kävellä, ei se pyyntimiehenkään mieltä innostanut. Vähän näkyi riistaakin liikkuvan noissa harmaissa havulinnoissa ja maahiisien korkeissa kivikoissa. Muuatta kivikkorinnettä kiertäessään näkivät metsämiehet toki porolauman, joka suon rannassa naavoja järsi, ja se heidän intonsa hetkeksi herätti. Niitä oli siinä monia kymmeniä sarvipäitä, näyttipä etäältä katsoen siltä, kuin olisi suon laita heilahdellut, kun siinä porot päitään huojuttivat. Toverukset hiipivät lähemmäs vastatuuleen, aikoen lähettää nuolen edes jonkun härän kylkiluiden väliin. Mutta arkoja olivat otukset: risahti pienoinen oksa, pystöön heristivät peurat päänsä, ja jo rupesi elämään erämaan rinne. Koko lauma loikkasi kuin harmaja pilvi nevan yli näreikköön; hetkinen vain kuului sieltä vesisuon loisketta ja kavion kilkettä ja taas oli äänetön hiisimäen laita, niinkuin ei siinä mitään elämää olisi ollutkaan.

Nuoret miehet katsoivat vähän noloina toisiaan, ikäänkuin kysyen, lähdetäänkö otuksia toiselta kulmalta kiertämään. Mutta ei se heitä innostanut.

— Huonoa se on kesäpeuran nahka, liha ei kelpaa mihinkään, virkkoi Lauri.

— Niin, paremmat ovat pyyntimaat omalla saunarannallamme, vastasi Vilppukin. — Mutta eikö lie lappalaiskota täällä lähellä, sillä lappalaisen lauma se varmaankin oli tuo, — mitähän jos käytäisiin korvenpoikaa katsomassa?

— Voi olla kaukana lappalainen, jos onkin, eipähän mistään näy savua.

— Ei näy, palataan venheelle.

Mutta siihen oli päivä kuitenkin mennyt, yöksi täytyi erämiesten kiirehtiä venheelleen, ettei lehdon liekkiö, virvatulena palaen, heitä vieraasta metsästä tapaisi. Siinä he nukkuivat yön autiolla rannalla ja vasta aamulla he läksivät kotiinpäin palaamaan, nyt vaihteeksi toisia, itäisempiä selkiä soudellen.

Tuota hämärää itäistä rantaa, joka venheen edetessä vähitellen selväpiirteisemmäksi kävi, tähystivät soutajain raukeat katseet. Se oli aina epäilyttävä tuo itäranta, sinne ne tulevat savolaiset aina omilta pyyntivesiltään, milloin tulevat, sen tiesivät Hämeen miehet. Mutta eipä ole heitä nyt kuulunut… ei näkynyt nytkään hienointa haikuakaan noista rantalehdoista, jotka vähitellen erottautuivat tummasta takalistosta.

Mutta Lauri oli jo kauan tähystänyt erästä kallionkielekettä, jonka sivulta siinti lahti ja joka senvuoksi selvemmin tarttui erämiehen terävään silmään.

— Katsoppas tuota kalliota, tuota töyrästä lehdon laidassa on kuin siinä joku elävä liikkuisi.

Tuira pyörähti katsomaan.

— En näe mitään. — Mutta miten olikaan, sinne ne takertuivat hänenkin katseensa. Kädellään varjosti silmiään hänkin, souti taas kappaleen, katsoi, vilkastui:

— Mutta on todella siellä jotakin elämää. Olisiko peura, joka hioo sarventynkiään näreen kylkeen, vai liikkuisiko täälläpäin peuran isäntä, lappalainen? Vai olisiko se vain koivu, jota rantatuuli heiluttaa.

Kului pitkä hetki.

— Ei se ole koivu, virkkoi Lauri, — soudetaanko lähemmäs katsomaan?

Nuorukaiset katsahtivat äkkiä toisiaan ja ymmärsivät heti toistensa ajatukset. Jos siellä ihmisiä liikkuu, niin tuskinpa ne ovat muita kuin savolaisia, ja silloin heidän ei ole sinnepäin soudettava itseään ilmaisemaan, — sehän on erämiesten ensimäinen sääntö. Mutta sittenkin, se on tutkittava tuo liikkuja, selko on asiasta otettava! Niin he sen kysymyksen ratkaisivat.

—- Olkoonpa lappalainen tai viholainen, vaikka olisi vesihiisi, soudetaan kohti! — niin virkkoi Vilppu jo voitettuna.

— Anna huhkia siis!

Hetkisen kohisi vesi keulan edessä, väleen lyheni välimatka rantaan. Ja taas pysähtyivät nuorukaiset katsomaan: Ei se ollut vesihiisi, ei löntystävä lappalainenkaan, muu olento siellä rantalehdossa liikkui, väliin peittyen vesojen varjoon, väliin taas ilmeten päivänpaisteiselle törmälle.

— Se on nainen, — kas, kassa jo näkyy, virkahti Lauri vilkkaasti.

— Vierasta väkeä on siis täällä — nyt ampastaan eräjoukkoa varottamaan!

Jo kuulsi viimeisen selän takaa kotilahden tuttava suisto, ja ennen pitkää nuorukaiset laskivat pienen haapionsa suurten matkavenheiden lomaan saunarannalle. Hiukan epävarmoina he kotiväkeään tervehtivät, sillä olipa kuin satua, se mitä heillä oli tältä retkeltään kerrottavana, — eikä kuitenkaan se ollut satua, vaan ankara todellisuus, joka pakostakin nostaa myryn koko eräväessä, sen he tiesivät. Ukko tuli ensimäisenä heitä vastaan rantaan ja torui heidän viipymistään, — eilisestä asti olivat he suotta vesillä virkailleet. Ja kun Lauri mainitsi heidän käyneen tutkimassa pohjoisia rantoja, urahti ukko:

— Mitä te siellä, luulin teidän jo savolaisia tavanneen!

Silloin se oli heti tosi tunnustettava.

— Olemme heitä tavanneetkin, savolaiset ovat tämän saman Nilakan rannalla.

— Mitä olette tavanneet ja missä?

Rannassa olevia erämiehiä saapui nyt muitakin nuorukaisten venheelle, jossa he oivalsivat outoja asioita kerrottavan. Mutta Ukko tiukkasi aivan ankarasti:

— Hä, savolaisiako olette nähneet? Missä?

— Järven itärannalla.

Kuin kuloviesti se tieto levisi venhekunnasta toiseen, jotka juuri pyynnistään palasivat, ja hälinän ja hämmingin se synnytti hämäläisten saunarannalla. Naiset sitä toisilleen hätä-äänellä huutelivat, ja miehetkin jättivät kalanperkkuunsa kesken ja keräytyivät neuvottelemaan törmälle, missä Lauri ja Tuira saivat vastata satoihin kysymyksiin. Mutta Suopellon Leena-emäntä asettui kädet puuskassa miesten eteen ja huusi hätääntyneen päättäväisyydellä:

— Huomisaamuna ajaa Suopellon nuottakunta tavaransa venheeseen ja lähtee soutamaan kotiin päin!

Miehet hymähtivät, ja Sipi koetti säikähtyneitä naisia rauhoittaa:

— Eihän vielä niin kiirettä… tässä nyt asiat ensiksi tuumataan!

Mutta Erä-ukko oli istahtanut nuotion äärelle ja ammensi itselleen rauhallisesti kupillisen kalakeittoa padasta. Hänen kasvojenilmeissään ei näkynyt hämmästystä eikä hätääntymistä, hänen mietteensä näyttivät kulkevan omia teitään, ja joskus valaisi salainen hymykin hänen parroittuneet kasvonsa. Olipa kuin hän juuri tätä uutista olisi odottanutkin, kuin olisi nyt tullut se hetki, jota hän kesäkauden oli toivonut ja jota hän nyt tahtoi edullisimmin käyttää.

Mutta muiden erämiesten ateria ei ollut yhtä rauhallinen, ja he kokoontuivat kaikki Ukon ympärille, johon olivat tottuneet turvautumaan, — hänenhän se oli tiedettävä, mitä nyt on tehtävä. Heidän keskensä oli siitä jo heti kiistaa sukeutunut. Ilvesmäki tahtoi suoraa päätä soutaa järven itärannalle ajamaan savokot pois, Pilvenperän mielestä oli sitä rantaa päinvastoin vältettävä niin kauan kuin suinkin. Mutta Erä-ukko söi keittonsa levollisesti loppuun ja virkkoi sitten:

— Ensiksi on tietysti otettava asiasta tarkka selko; emmehän vielä tiedä, onko täällä savolaisia yksi perhekunta vaiko koko erämatkue. Ja parasta on, että tiedustajat lähtevät liikkeelle jo tänä yönä.

Vakoojiksi valittiin kohta pari kokenutta metsänkävijää ja Tuira heille oppaaksi otettiin. Mutta heidän matkalle varustautuessaan puhui vanhus levotonta joukkoaan tyynnyttäen:

— Huomisiltaan palaavat tiedustajat takaisin ja siihen mennessä me muut täällä pysymme koossa. Vartijat valvomaan nyt, joutoväki nukkumaan, — sittenpähän se nähdään, mihin täällä ryhdytään! —

Vasta seuraavana aamuna vakoojat palasivat. He kertoivat päiväkauden kuleskelleensa louhikossa savolaisten kotalahden seutuvilla, jonne olivat kurkistelleet vuorten harjuilta ja mäntyjen latvoista. Mutta illan suussa olivat he hiipineet sen lahden rinteelle, jonka toisella rannalla savolaisten uusi sauna oli. Yksi sauna oli siellä vain, eikä venheitäkään ollut rannassa monta, mutta miehiä siellä sentään kuhisi patatulella kymmenkunta, ehkä enemmän, ja naisia lisäksi. Ja iltamyöhällä saapui rantaan vielä eräs venhe, jossa oli puolenkymmentä miestä, eikö lie urkkimasta palannut. Hyvin varoskellen siellä savolaiset tuntuivat liikkuvan, väleen he savunsa sammuttivat, korkealle venheensä yöksi vetivät, — niin kertoivat vakoojat.

— He tiesivät meidän joukkomme suuremmaksi, päätteli Ilvesmäki heti innoissaan, — odottavat meidän vieraissa käyvän, miksemme kävisikin!

— Taikka varustautuvat yöllä tänne hyökkäämään, Tarvainen poikineen on matkassa, — vastaili Pilvenperä päätään punoen.

Mutta niistä arveluista välittämättä kääntyivät taas neuvottomat erämiehet Ukon puoleen, joka heti tiedustajain palattua oli saapunut saunasta ahteelle. Lauri koetti tarkata vaarinsa kasvon juonteita, ymmärtääkseen mitä mietteitä hänessä liikkui, — hän ne kyllä aavisti, mutta ei ollut niistä oikein selvillä. Mutta värähtämättömin piirtein kuin ainakin puhui johtajavanhus verkalleen:

— Oikein arvasit, Suopelto, uhmalla ovat savolaiset meidän takamaillemme taas lähteneet, — jos olisi tarve ajanut, olisivat kyllä jo keväillä tulleet. Riitaa haastavat. Hyväpä oli, että me joukolla tänne saavuttiin, eikä täältä nyt kesken lähdetä, savolaisille ei takamaita jätetä, — sitä myöten on juttu selvä! Pyyntiä jatketaan, syysapajat vedetään, talveksi vasta me kotiin palataan.

Siinä oli vastaus siihen pääkysymykseen, joka eräväkeä enin oli huolettanut. Mutta se vastaus ei heitä vielä tyydyttänyt, ja ikäänkuin kaikkien puolesta Suopelto kysyi:

— Mutta miten? Ajetaanko savolainen pois Nilakan rannoilta, käydäänkö tappeluun, vai odotetaanko hiipijäin syyspimeällä tänne hyökkäävän, — sydämikköjä he ovat.

— Ei käydä tappelemaan, jos ei toinen tappelua haasta, mutta aseissa liikutaan tarpeen varalta. Pyyntiin soudetaan kuin omilla takamaillamme ainakin, mutta soudetaan joukolla, ei enää venhekunnittain. Tulkoon silloin Tarvainen jos tahtoo! Huolella ovat kesän saaliit kätkettävät, saunalle ei jätetä mitään, kun nuotalle lähdetään, vartijat valvovat yöt, maattakoonpa kotona taikka nuottanuotiolla. Silloin olemme valmiit, tulkoon Tarvainen, jos nahkaansa syyhyttää.

— Ei siitä ole takeita, ettei synny tappelu sittenkin, arveli Suopelto vielä epäilevänä.

— Syntyköön, silloin me isketään, silloin puhdistetaan takamaa savolaisista! Heidän on silloin syy ja vastuu.

Ukko pääsi siihen mihin pyrki. Erämaille jäätiin, se oli pian kaikkien mieli. Pyyntiä jatkettiin, nuottaa vedettiin kaukaisillakin apajoilla eikä vainolaisista enää jälkiäkään tavattu. Ehkä ovat säikähtäneet ja painuneet takaisin omille järvilleen, — niin jo naisia lohdutettiin. Ja kohta läheni kuitenkin kotiinlähdön aika, pitkiksi ja koleiksi kävivät syksyn pimeät yöt, pian tulee pakkanen avuksi, se jo naisiakin rauhoitti ja rohkasi.

Eräänä tuulisena syyspäivänä soutivat hämäläiset nuottavenheitään sitä saariryhmää kohti, jonka kupeitse Pielavedet Nilakkaan yhtyvät; siellä olivat heidän antavimmat syysapajansa. Tavallisuuden mukaan oli etumaisen venheen kokassa keulamies salmia pälymässä, vaikka vierasta ei ollut koskaan näkynyt, ja venheet kiertivät juuri erästä saarta, jonka toiselle rannalle he aikoivat nuottansa potkea. Sitä kiertäessään pysähtyi silloin yhtäkkiä etumainen venhe, ja siitä kuului hiljainen huudahdus…

Se oli laskenut suoraan savolaisten nuottarannan eteen, — vasta silloin kuin muutkin sen keulamiehenä oleva Laurikin huomasi, ilmoittaen:

— Siinä on vieras!

Hiekkaisella äyräällä oli siinä rinnakkain puolenkymmentä kalavenhettä ja ylempänä törmällä lekutti tuuli pienen nuotion liekkiä, jossa kai rantakalaa keitettiin. Ja väkeä istui ja astuskeli nuotion ympärillä.

Se oli savolaisten kalatuli, sen soutajat heti näkivät. He olivat kai juuri siitä apajan vetäneet ja aikoivat ehkä nyt rannalla aterioida, ennenkuin uudelle lähtivät.

Hämäläiset istuivat hetkisen ääneti venheisään. Vasta kotvasen kuluttua kuului hätäinen, kuiskahtava naisääni kehottavan:

— Huovataan takaisin, ennenkuin he meidät keksivät!

Mutta miesääni vastasi samalla:

— Jo ne meidät ovat nähneet!

Lauri silmäsi keulapuulta perässä istuvaa Ukkoa, hakien hänen katsettaan. Uuden kauniin tulen näki hän nyt syttyneen vanhuksen silmään, joka terävänä tarkkasi törmää, missä savolaiset juuri hytkähdellen kääntyivät selältä saapuvaa nuottamatkuetta katsomaan. Järähtipä vähän maltitonna vanha ääni, kun hän tuon kuiskivan keskustelun katkasi ja vihaisesti virkkoi:

— Ei koskaan käydä siihen häpeään, että savolaisten edestä pyörrällettäisiin. Eteenpäin!

Mutta pystyyn olivat venheissä kohonneet hämäläiset nuoret miehet, he arvasivat nyt ratkaisuhetken tulleen ja laskivat kiireesti vihollistensa lukumäärän. Ja ensimäisenä Tuira laskuistaan tuloksena lausui:

— Soudetaan kohti — pidämme me noille puolemme!

Ukon käskyä totellen olivatkin soutajat jo taas airoihinsa tarttuneet, ja rinnakkain soluivat venheet aallokossa sitä salmea kohti, minkä rannalla savolaiset nyt levottomasti liikkuivat lepotulellaan. Mutta supatusta jatkui yhä venheissä. Niissä väiteltiin, hätäiltiin ja uhmailtiin, ja ääneensä jo pyysivät naiset, että ohi soudettaisiin vihollisten rannasta, tappeluun käymättä. Mutta kun johtajavenhe oli savolaisten hiekkarannan tasalla, silloin viittasi taas Erä-ukko soutajiaan seisauttamaan aironsa. Mitä vaarilla oli mielessään, sitä eivät soutajat tienneet, mutta he tottelivat, ja jylhä äänettömyys vallitsi nyt venheissä, joita aalto hiljaa solutti rantaa kohti. Äänetöntä oli rannallakin, mihin savolaiset olivat kokoontuneet tuijottamaan outoja vieraitaan, joilta he eivät mitään hyvää odottaneet.

Siinä eräjärven aution saaren kupeella, kaukana syksyisessä sydänmaassa, olivat nyt kerran taas vastakkain niiden vihamielisten sukulaisheimojen edustajat, jotka vuosisatoja olivat katkeraa kaunaa toisiaan vastaan kantaneet ja myrtyneet ja leppymättömiksi paatuneet, — siinä he silmä silmää vastaan toisiaan mulkoilivat. Usein olivat he kostonsa kiihkossa toisiaan hakeneet; nyt eivät olleet hakeneet vaan sattuma oli heidät vastakkain viskannut. Mutta tulus ja piikivi olivat siinä sittenkin liian lähekkäin, tarvittiin vain sysäys, ja kipinä oli herkkä syttymään roimuavaksi tuleksi. Oliko se iskettävä se tuhoisa kipinä?

Kotvasen kesti tuota juhlallista äänettömyyttä. Vihdoin virkahti hämäläisten suurimman venheen perästä Karmalan Ukko karkealla äänellä, jonka kaiku järeänä ponnahti takaisin rantapenkereestä:

— Taas lähditte, Savon miehet, hämäläisten vesiä porkkaamaan. Eikö teillä ole järviä omilla takamaillanne?

Se sana iski kuin vasama savolaisten parveen, jossa nyt heti virisi levotonta liikettä. Vikkelänä heilahti siellä ryhmästä toiseen vanha mies, jonka hämäläiset vaaleasta kuikannahkalakista heti Tarvaisen isännäksi tunsivat. Ja yhtä kova kuin Ukon, mutta kiihkoisampi, oli Tarvaisen ääni, kun hän tuokion kuluttua rannalta vastasi:

— Omillapa tässä olemme vesillämme, en näe täällä hämäläisten merkkikiviä. Mutta te lienette harhaan kulkeneet, koska meidän apajalle soudatte.

Vastaus venheestä tuli viipymättä:

— Me tunnemme vetemme, emme me harhaan souda. Hämäläisten ovat täällä vanhimmat apajat, meidän ovat olleet täällä ensimäiset saunat ja katiskat, nämä maat ovat meidän veromaita.

— Näytäppäs, mistä veromaasi alkaa, — suden ovat nämä maat mittaamat! Mutta savolaiset ne lähinnä näitä vesiä asuvat, tottapa takamaat rintamaihin kuuluvat.

— Niin kuuluvat, hämäläisten rintamaihin. Missä asuivat savolaiset silloin, kun me täällä ensiksi lappalaisia verottelimme ja pyynnissä kävimme, — työnnyitte tänne sitten jälestä kuin varkaat toisen halmeelle! Mutta sen te tiedätte, että takamaitamme me emme jätä.

Savolainen päästi silloin ilkkuvan äänen:

— Jätittepähän jo, pakoon täältä livistitte, vuosikausiin ei teitä ole täällä näkynytkään.

Mutta jo kiihtyi ääni hämäläisten venheessäkin:

— Ette ole jääneet tänne silloin tekään, kun Hämeen miehet ovat täältä lähteneet, — hiiloksina ne ovat olleet silloin teidänkin saunanne ja hiiloksiksi jäävät vastakin, joll'ette sovinnolla näiltä rannoilta suoria.

— Nähtänee, kuka täältä ensiksi suoriaa!

Tämä heimojohtajain sananvaihto oli kalskahtanut terävästi ja kylmästi kuin teräs, isku aina vastauksena iskuun; ääni oli vain jännittynyt, kiihtynyt, kuin purevain tapparain nälkä, sinkoillessaan edestakaisin salmiveden yli. Tähän johtajain väittelyyn eivät muut kummaltakaan puolen puuttuneet, henkeään pidellen sitä miehet kuuntelivat, ihaillen iskujen voimaa, ja pelokkaina naiset kuin piiloon kyyristyivät. Sillä kärjistyihän väittely pian uhkailuksi, ja Savon pojat näkyivät jo venheistään tapailevan tuuriaan. Airoissa, istuvat hämäläiset odottivat taas jännittyneinä Ukon enempiä käskyjä.

Mutta silloin tarttui hämäläisten toisen venheen perästä Suopellon Sipi keskusteluun. Hän puhui rauhallisella, maltillisella äänellä, ikäänkuin tasotellakseen äskeistä kiivautta:

— Toden sanoit, Suur-Savon Tarvainen, rajat ovat käymättä meidän ja teidän takamaiden välillä. Joskus on sitä yritetty, mutta ei näille vesille asti. Me hämäläiset kyllä vanhat takamaamme tunnemme, mutta sovinnossa olisi kuitenkin kerran varmasti määrättävä, mitä myöten Savo erissä kulkee, mitä myöten Häme, — vettä riittää vielä molemmille.

Tämä puhe asetti heti jo kohonneita kuohuja, ja pian nähtiin, että Suopellon sovinnollisella tuumalla oli kannatusta molemmin puolin. Eräs leveänaamainen, punapartainen Savon mies murahti hyväksyvästi Suopellon puheelle ja astui askeleen rannemmas. Se oli mies Juvan metsäkylästä, Pouta-Paavo nimeltään, taitava takoja ja tunnettu runoseppä. Erämaan riidat kiusasivat pahimmin hänen kyläkulmaansa, joka enin takamaista eli, ja siksi häntä sovinnon puhe enin miellytti.

— Se on järjen puhetta, virkkoi hän arkailematta. — Raja olisi käytävä takamaitten välille, ja siitä olisi sovinnossa päätettävä.

Alas venheisiin nähtiin, kuinka Savon miehet nyt eri ryhmiin asettuivat supattelemaan. Heidän joukossaan näkyi olevan eri mieliä. Tarvaisen kuultiin siellä terävästi väittävän.

— Joko pehmeni taikoja-rautio! Rajan me panemme siihen, mihin soudamme ja mistä pyydämme, kukapa ne muut rajat täällä pyhittää!

Mutta Poutanen kuului pitävän puoliaan:

— Olen minä takonut ja olen minä tapellutkin, mutta sanankin voimalla olen toimeen tullut. Jos täällä ensiksi miesten kesken takamaista sovittaisiin, niin sitten pyydettäisiin ruunua rajat panemaan.

Hämäläiset istuivat ääneti venheissään, joita aalto yhä rannemmas ajoi. Oudolta heistäkin tuntui tuo Suopellon esittämä tuuma, eipä oltu ennen koskaan savolaisten kanssa noinikään sovinnossa keskusteltu; tora oli syntynyt aina, kun oli toisiaan tavattu, ja toraa seurasi tavallisesti tappelu. Mutta tuo ajatus määrätä rajankäynnin kautta varmoiksi molempain heimojen takamaat, se ei sittenkään ollut uusi, sen kyllä keski-ijän miehetkin muistivat. Sitä oli jo ennenkin hankittu, ja parikymmentä vuotta sitten oli joku esivallan edustaja sellaisen rajankäynnin alullekin pannut, ja yksi sen ajan rajapyykki — Tähkäveden Naulasaaressa — oli vieläkin kaikkien tiedossa. Mutta siihen se rajankäynti olikin huvennut, sen muita määräyksiä ei enää tunnettukaan. Mutta itse tuo ajatus oli senkin jälkeen mielissä kytenyt, ja siksi juuri Suopellon tuuma nytkin paljo vastakaikua tapasi. Itse hän siitä rohkastuneena jatkoi:

— Eihän yrittänyttä laiteta, —- saisihan asiasta miesten kesken puhua.

Mutta kysyen katselivat Hämeen miehet Karmalan jykevää Ukkoa, joka viimeisen keskustelun aikana ääneti oli venheensä perässä istunut. Hyvästi he tiesivät, ett'ei tämä tuuma johtajavanhusta ensinkään miellyttänyt. Lauri sen varsinkin tiesi, kuinka syvästi vanhan erämiehen intohimoinen mieli moisia tinkimistuumia halveksi, ja hän luki sen inhon nytkin Ukon tyytymättömistä katseista.

— En luule sovinnon puheista savolaisten ja meidän välillämme mitään kystä syntyvän, — uhmalla he nytkin tänne tulivat…

Kaikki luulivat Ukon näin kylmästi kieltäytyvän keskusteluista ja rannalla jo Tarvainen teerevänä omille sovinnonpuhujilleen ilkkui:

— Siinä kuulette Karmalan noidan sovinnon!

Ja alakuloisena Suopeltokin huokasi:

— Syntyneekö kystä siitä ainaisesta torastakaan!

Mutta kaikkein ihmeeksi Ukko rauhallisesti jatkoi:

—- Mutta kun lie savolaisilla jotakin vakavaa rauhasta ja rajoista puhuttavana, kun lie heillä vilpitön mieli, niin voin minä sitäkin puhetta kuunnella, sittenpähän näkyy, mitä siitä syntyy.

Helpotuksen huokaus pääsi naisten rinnoista, jotka sydän ahdistuksessa soutoteljoillaan istuivat ja tuskalla odottivat, mihin tämä väittely päättyisi. Kummastellen katselivat nuoret miehet toisiaan, pettymystä ja kiukkua kuvastui monenkin silmistä, ja turhaan koetti Laurikin ukkonsa harmaista kasvoista lukea, mitä tämä viimeisellä puheellaan tarkoitti. Mutta savolaisten rannalla supateltiin hetkinen hiljaa, väiteltiin ja väisteltiin, ja vihdoin astui Suur-Savon Kylliäisen isäntä, joka hänkin oli savolaisten johtomiehiä, pari askelta rannemmas ja huusi:

— Meillä on se mieli, että koetetaan asiat kerran sovinnossa selvittää. Jos lie teissä, niinkuin tuntuu, sama tuuma, niin soutakaa maihin — puhutaan!

Syntyi hetken äänettömyys. Hämäläiset oivalsivat, että Savon miehet nyt tunsivat heikommuutensa ja siksi noin sovinnollisiksi heittäytyivät, ja se heistä monta suututti. Mutta Suopelto piti asian jo selvänä, hän antoi merkin soutajilleen, ja samassa hänen venheensä aallokosta laskikin jo rannalle, toki kappaleen matkan päähän savolaisten valkamasta. Vielä viipyi salmella Ukon venhe ja sen liikkeitä ne toisetkin yhä odottivat. Mutta jo tarttui Erä-ukko huoparimeen ja lausui elpyen:

— No, hyvä, lasketaan siis maihin, katsotaan, mitä merkitsee savolaisten sovinto. Mutta muistakaa, miehet, aseet mukaan maihin noustessamme, sitä myöten vain heidän aikeisiinsa luotan!

Niin seisoivat hetken kuluttua Hämeen miehetkin saman saaren rannalla, jossa paloi savolaisten rantatuli, seisoivat ääneti vakavana, tummana joukkona, joka ei siinä itseään oikein kodikkaaksi tuntenut. Mutta Suopelto, Pilvenperä ja muutamia muita sovinnon miehiä nousi ylemmäs törmälle savolaisten luo, pannakseen alulle sen neuvottelun takamaiden erottamisesta, jota varten he olivat maihin tulleet. Siinä vaihdettiin jo sana ja toinen, mutta perin kankeasti se tarina luisti; epäilystä huokui sanoista ja sanain lomista, kaarrellen karttoivat sovinnonkin miehet liiaksi lähestymästä toisiaan. Rantahiekalla lähenivät toisiaan sitävastoin nuoremmat miehet, toistensa aseita tarkastellen, mutta vielä tylympinä he silmäyksiä vaihtoivat, sanoja eivät yhtään.

Tästä parvesta astui tuokion kuluttua törmälle neuvottelevain miesten luo Karmalan ukko, asettui tapparansa varaan miesjoukon eteen seisomaan ja kysyi:

— Kuinka kulkee tarina? Mistä te oikein puhutte?

— Siitä, mitä myöten kummankin heimon olisi pyydettävä, vastasi Suopelto neuvotonna, kun ei ruvennut keskustelua alkuunkaan saamaan.

— Vai siitä! No, kumman ovat siis nyt aluksi apajat tämän saaren ympärillä, se kai lienee ensiksi selviteltävä? — Tällaisen kekäleen heitti ukko ilmeisesti tahallaan neuvottelevain miesten keskelle ja jatkoi sitten itse: — Mehän tiedämme, että nämä apajat, joihin juuri nuottaamme soudimme, ovat hämäläisten vanhoja apajia, monet peräthän me tälle rannalle olemme vetäneet. Vai eikö ole niin asia?

Se väite tärähti terävänä mieliin molemmilla puolin ja kuumensi heti taas veret. Poutanen koetti kyllä tovereitaan rauhoittaa ja Suopelto virkahti melkein moittivasti:

— Siitähän nyt juuri olisi sovittava.

Mutta silloin ukko kiivastui:

— Minä en rupea tinkimään siitä, mikä on omani — minä sen pidän. Tässä ei ole valittava muuta kuin: joko lähtevät savolaiset taikka me tältä apajalta pois. Mutta minä en lähde!

Jo kuului suuttumuksen surinaa savolaisten joukossa. He ryhmittyivät taas sivummas ja Tarvaisen äijä se taas äkäisenä ärähti:

— Ehkä lähdet, jos lähetetään!

— Ka, jompikumpi lähtenee!

Taas olivat jo yhtyneet miehet toisistaan loitonneet ja murjottivat karsaina vastakkain. Siellä törmällä älyttiin, ettei ukko suostu sovintoon muilla ehdoin kuin että savolaiset peräytyvät. Mutta alempana vesirajassa olivat nuoret miehet sillävälin yhä enemmän ärtyneet. Siellä he jo viskelivät kompasanoja vastakkain, sana syntyi sanasta ja siitä virisi pian äänekäs kina. Joku savakko siellä ivaili hämäläisiä naistenvarkaiksi, viitaten kai Tuiran kesäiseen onnistumattomaan ryöstöyritykseen, ja sille toiset tyrskähtivät nauramaan. Mutta se se kävi kuumaverisen Vilpun sapelle, hän astui esiin ja uhmaili ivailijalle:

— Käy miehen vastukseksi, jos et itse liene naisuros!

Vastaukseksi lennähti vain kivi savolaisten parvesta Tuiraa kohti, joka sen toki kiireisellä liikkeellä sai väistetyksi. Mutta siitä hytkähtivät Hämeen miehet, he tarttuivat tuimina aseisiinsa, ja samalla kuului törmältä, jossa neuvottelijatkin olivat kääntyneet rantatoraa kuuntelemaan, ukon ääni melkein ilkkuvana:

— Kas niin, pojat, sen jo arvasin. Näin meitä vastaanottavat savolaiset, jotka meidät rauhan miehinä rannalle kutsuivat!

Ja hän lähti kiireesti törmältä alas astumaan, ikäänkuin johtaakseen noita kiihtyneitä nuoria miehiä, ja virkkoi laskeutuessaan:

— Mutta kun me kerran tänne on tultu, niin täällä me nyt pysymmekin!

Silloin suhahti nuoli kentän poikki, savolaisten rannalta, muutaman pajupehkon takaa. Ja ampuja oli kyllä tiennyt, kehen hän tähtäsi: rautapää nuoli iski Karmalan ukon vasempaan olkapäähän, kun hän juuri keskirinnettä alaspäin astui, siihen iski ja upposi syvälle kainalolihaksiin, joihin värähtämään jäi.

Tuskan tuntien vanhus horjahti ja nojasi viereistä koivua vastaan. Mutta se nuolen isku löi samalla kuin salamanisku molempiin miesjoukkoihin. Savolaiset ensin tuokioksi nolostuivat, ja Pouta-Paavo kuului siellä valittavalla äänellä moittivan miehiään, mutta samassa jo heilahtivat aseet esiin heidänkin parvestaan, ja ahteella syntyi pian määrätön hälinä.

Mutta ainoastaan hetkeksi oli ukko koivun kylkeä vastaan hervahtanut. Tuokion kuluttua hän oikaisihe taas suoraksi, kiskaisi verisen nuolen irti kainalostaan ja huusi sitä huiskuttaen melkein riemuavalla äänellä:

— Tätä se oli savolaisten sovinto, siinä näette salakytän nuolen! Mutta etpä osunut sydämeen, sinä pelkuri pensaantakalainen, vielä on pystyssä Karmalan Erä-ukko ja vielä iskee sen oikea käsi. Nyt eteenpäin, Hämeen miehet, pois ajetaan nyt katalat rannoiltamme!

Mutta jo hänen sitä puhuessaan olivat Hämeen miehet vihansa vimmassa rynnänneet eteenpäin tuota kavalaa tekoa kostamaan, ja tuliteräisinä välähtivät heidän aseensa laskeutuvan syyspäivän hohteessa. Tuossa tuokiossa koko ranta riehui yhtenä tuiskuna, kuin jos olisivat sinne kaikki hiisien hirmut lasketut irti intohimoissaan temmeltämään. Ja rynnätessään huusivat Hämeen miehet:

— Erä-ukkoa ampuivat, katalat!

— Sitä varten ne meidät tänne hakivat!

Yksin Suopellon Sipikin, joka vielä tuokio sitten oli rakennellut rauhaa, syöksyi nyt miestensä etunenässä, keihäs ojossa, savolaisia vastaan, karjuen:

— Nyt ei ole sovintoa eikä armoa, nyt ilkityö kostetaan!

Odottamattoman nuolen vaikutuksesta hetkeksi typertyneet Savon miehet asettuivat vastarintaan, torjuakseen hämäläisten hurjan hyökkäyksen. Tulinen tosiottelu leveni pitkin ahdetta; siellä kaikui huutoja ja kirouksia, miehiä jo voihkien kaatui ja koko sitä temmellystä säesti venheistä katselevain naisten avuton ulina. Mutta ylinnä soi Karmalan ukon riemahteleva yllytysääni:

— Ajakaa järveen kuokkavieraat, juuri niin, näytetään nyt savakoille, mistä raja kulkee…!

Mutta taistelun näin ahteella soidessa riehui pajukon luona vesirajassa, siinä, mistä vihan nuoli oli lentänyt, yhtä tuima ottelu, leppymätön ja toivoton, vaikkei sitä törmälle näkynyt. Karmalan Lauri oli seisonut hämäläisten sivustalla rantahiekalla, silloin kun tuo kavala nuoli ukkoa kohti lennähti, ja sieltä nähnyt jousimiehen, joka laukaistuaan kiireesti laski maahan aseensa. Rajaton inho oli hänen mielensä täyttänyt, hänet oli sytyttänyt uusi ja vanha kosto, ja tovereitaan odottamatta oli hän kirves koholla juossut hietikon yli ja pajukon läpi ampujan kimppuun. Samassa hän ampujan tunsikin; se oli Tarvaisen kiilusilmäinen Ohto, savolaisten sisukkain mies, jonka kanssa hän jo ennen oli käsirysyssä ollut, — häntä tavoitti nälkäisenä Laurin isku. Mutta vaaniva savolainen oli ajoissa nähnyt hyökkäävän nuorukaisen, oli väistänyt hänen iskunsa ja tarttui nyt hänen rinnukseensa, painaakseen hintelämmän miehen käsivoimalla alleen. Kotvan kesti sitä hurjaa sylipainia. Mutta vähitellen taipuivat Laurin nuoremmat jäntereet, hän painui polvilleen… Mutta hän ei tahtonut kostamatta kaatua, hänen mieleensä välähti isänsä surma ja sukunsa suru, hän ponnisti yhä polviltaankin, nosti koholle pitelijänsä… ja juureva mies roiskahti rantakiven yli, keikahti selälleen vesirajaan. Laurilta oli pudonnut kirves, hän tempasi vihollisensa siinä vieressä lepäävän jousen ja iski sen vaskitetulla varrella voimansa takaa Ohtoa otsaan. Kuului kamala parahdus, veri tulvahti esiin ja punersi rantaveden…

Läkähtymäisillään läähätti Laurin rinta, hän tapaili henkeään, päätä huimasi, — tuo ponnistus oli ollut liian kova. Mutta samalla näki hän kahden savolaisen rientävän kaatuneelle Ohdolle avuksi; hän kääntyi törmälle päin, juoksi, kompastui, lankesi, — hervonnut oli ottelussa polven jänne… Ja siinä hän nyt makasi, surmaniskua odottaen. Savolaiset juoksivat häntä kohti, — mutta perille asti eivät ehtineet, se isku ei tullut…

Lauri nousi, katsoi. Tuiran Vilppu se oli hänen avukseen ehdättänyt ja pysähdyttänyt viholliset. Mutta peräytyessään nostamaan toveriaan vesirajasta viskasi savolaisista toinen juuri sillä hetkellä keihäänsä Tuiraa kohti; se upposi syvälle apumiehen reiteen, ja Laurin oli nyt vuorostaan kannettava pahoin haavoittunut ystävänsä venheille, missä itkevät naiset jo toistenkin haavoja sitoivat. Palatessaan ahteelle näki Lauri jo taistelun talttuneen. Hetken se vain olikin kuumana riehunut, nyt jo savolaiset väistyivät. He eivät olleet kestäneet Hämeen miesten vinhaa hyökkäystä, itsensä Tarvaisen siellä nyt täytyi kehoittaa:

— Venheille, Savon miehet, soutamaan!

Mutta Erä-ukko liehui muita pitempänä omiensa keskellä ja huusi ilkkuen:

— Soutamaan, pakosalle, sanoinhan sen jo, — älkääkä palatkokaan enää!

Mutta se iva puraisi syvälle savolaisten sisukasta johtajaa. Hän kääntyi vielä kerran taaksepäin, antaakseen iskun tuolle vihaamalleen noidalle, joka vaikka verta vuotavana vielä hänen jäljessään tappara ojossa juoksi. Mutta se hetken viivähdys maksoi savolaisten valkotakkiselle johtajalle hengen. Hänen omat miehensä loittonivat hämäläisten takaa-ajamina hänen ympäriltään, hän eksyi umpimutkaan ja yrittäessään vihdoin paeta sai vaahtosuinen vanhus toisen vanhuksen tapparasta viimeisen iskunsa. Siihen seisahtui ukkokin, katsoi kaatunutta vihollistaan ja hänen silmässään salamoi tyydytetty kosto.

Henkiin jääneet savolaiset juoksivat sillävälin sekasortoisena laumana venheilleen, jotka heidän naisensa jo olivat vesille työntäneet, tyrkkivät hädissään toisiaan, kahlasivat syvälle veteen ja viskausivat siellä suinpäin aluksiinsa. Siinä kuppelehti miehiä päällekkäin, toisia juoksi vielä rantaa myöten takaa-ajavain edestä, ja viimeisten savolaisten oli uimasilleen heittäydyttävä pelastuakseen edes siten rannasta loittonevain venheittensä perään…

(Santeri Ivalo Erämaan taistelu.)

MAAILMALLE.

Eräänä sydänkesän päivänä oli Karmalan talon lahdelle saapunut outoja kulkijoita. Ne olivat olleet kuleskelevia teinejä.

Sauvat kädessä, pussit selässä he olivat tulleet, hilpeinä miehinä olivat taloksi heittäytyneet ja talon nuorimmasta pojasta olivat pian tuttavansa tehneet. Heino oli heidän juttujansa kuunnellut, kuunnellut heidän tarinoitaan Turun koulusta, jossa lukeminen oli työnä ja jossa miehestä tehtiin pappi tai lainlukija, ihaillut heidän elämänsä vapautta ja kadehtinut heidän kepeätä mieltään. Ja nuoret miehet olivat Heinon nähdä pirtin nokiseen seinään piirtäneet niitä samoja koukeroita, joita koulussa luettiin ja kirjoitettiin, ja antaneet hänelle muutaman nahkalevyn, johon itse olivat harjoituksekseen kirjaimia piirustaneet.

Ahmien oli poika sitä kaikkea katsellut ja kuunnellut, ja hänen sydämessään oli polttavaksi kiihtynyt se jano, jonka hän jo kesäkauden oli siellä jomottavan tuntenut ja joka piispanretken jälkeen ei sammumaan ruvennutkaan. Ne tarinat, joita piispan saattomiehet olivat Savon matkalla salon pojille kertoneet kaukaisen maailmansa oudoista oloista: linnoista, luostareista, kaupungeista ja niiden kepeästä elämästä, ne olivat syvälle syöpyneet Heinon mieleen. Raataessaan siten aamusta iltaan isän kovan kurin alla halmeella ja heinärannassa, pyörivät hänen yksinäisen ikävänsä mietteet noiden hänen mieleensä painuneiden kuvien ympärillä, ja niiden keskeltä välähti hänen muistoihinsa aina väliin kuin pilvien päällinen ilmaus vanhan piispan mahtava olento. Ja hän kertasi usein ajatuksissaan niitä kehottavia sanoja, joita tämä hänelle oli puhunut: — "Kun joskus tulet Turkuun, poika, niin saat kysyä Maunu piispaa, kyllä sinut silloin muistan, Henrikki Tuomaan poika Karmalasta."

Ehkäpä olisivat kuitenkin nuo muistot ajan oloon kalvenneet nuorukaisen mielestä, mutta nyt tulivat nuo kuleskelevat teinit ja virittivät jutuillaan hänen mieleensä aivan uuden kaipion. Toinen heistä oli pitkä roikale, Pietari nimeltään, aina laulussa suin, aina kompasana huulillaan, ja hän se varsinkin iloisilla jutuillaan voitti puoleensa Heinon herkän mielen. Tämä Pietari se eräänä iltana, kun Karmalan tuvassa illallista syötiin, muiden iloisten juttujensa sekaan yhtäkkiä kysäsi:

— Eikö lasketa Heinoa teiniksi kouluun, koska hänellä näkyy hyvä halu olevan?

Mutta vihaisesti pöydän päässä istuva isä-Tuomas silloin vieraaseensa päin kääntyi ja ärähti:

— Ei! Ja jos te käytte semmoisia juttuja hänen päähänsä ajamaan, niin väleen suoriatte taipaleelle tästä talosta!

Mutta toinen teini, Paavali, jossa oli jo paljo papin alkua, virkkoi siihen isännälle melkein kiivastuen:

— Mikäs häpeä se olisi, jos pojasta pappi tehtäisiin?

— Pappiko, sanoit, — herra! huudahti isä.

— Niin, miksei pappi tai ruunun mies, — sitä tietä sinne kiivetään. Heinolla on pää terävä, pian hän latinat oppii.

Niin leperteli taas Pietari-teini, Heinon korvien yhä enemmän kuumetessa. Mutta silloin kävi Tuomas-isän niska taas punottamaan, hänen leukansa väkätti vähän aikaa, ja sitten tulivat sanat:

— Jo olette te, maailmankiertäjät, tarpeeksi tässä talossa virkailleet, jo joudatte taipaleelle, Tämän talon poikia ei herroiksi opeteta, eikä siitä asiasta toista kertaa puhuta enää tässä talossa, kun lie minulla valta. Heino suoriaa viikatteineen heinänurmelle, ja te laputatte tiehenne, — se on selvää ja sillä sanalla!

Todeksi sen silloin ymmärsivät sekä Paavali että Pietari, ja vielä yötä vasten he lähtivät astumaan vihaisen isännän tuvasta toiseen kylään.

Teinit lähtivät, ja taas kuluivat päivät hitaina ja harmaina Mustanahon rinteellä. Mutta Heinon mielestä ei isän ankarin uhkauskaan ollut pystynyt kieltämään sen hiljaisia mietteitä, jotka nyt olivatkin entistään elävämpiä. Heinänteko loppui. Viimeisen kuivan ruon suovaan kannettuaan oli Heino eräänä päivänä istahtanut aitovierelle ja ruvennut puukkonsa kärellä tuoheen piirtelemään niitä samoja koukeroita, joita oli teinien hänelle antamassa nahkalevyssä, — sitä hän aina povellaan kantoi. Nuo kirjaimet olivat hänestä kuin oppaita opin tiellä, ja niitä piirrellessään virisi hänessä taas halu lähteä kuleskelevain teinien matkassa maailmalle. Se halu kävi joskus hänessä melkein ylivoimaiseksi. Mutta isän silmä oli häntä jo turhaan suovalta etsinyt, ja kun se keksi hänet aidan kupeelta, karjasi ankara mies lähemmäs astuen:

— Mitä taas kökötät siinä parhaalla työrupeamalla, vetelys?

— Johan loppuivat heinäruot, vastasi Heino, koettaen piilottaa pergamenttipalastaan.

— Nyt on nuotalle lähtö, sinua tässä vain on soutajaksi etsiskelty. Ja mitä kääröjä sinulla on siinä kourassasi, näytä!

Heino vastasi arasti:

— Se on kirjotusta, isä!

— Kyllä minä sinut kirjaan! Eikö lie niiden teinien kujeita, arvasinhan, vitsahousun koukeroita…!

Ja isä repäsi vihaisesti kahtia Heinon kalliin pergamentin, viskasi palat pensaaseen ja ärjäsi:

— Kujeet pois, nuottarantaan astu! Taasko luimistelet, — mutta sen sisun minä sinusta pehmitän, vekara, niin että tiedät, mitä ilve maksaa ja mitä työ!

Taas oli näet Heinon silmässä välähtänyt se uhkamielen salama, jota isä ei suvainnut. Poika keräsi kiireellä pensaasta revityn lehtensä palaset, ja samalla hänessä ikäänkuin päätökseksi kypsyi tuo salaa kytenyt tosiuhman halu. Ja rantaan päin kävellessään hän itsekseen hoki:

— Se jo riittää, nyt sen tiedän, minkä teen, ja nyt sen teen!

Sumuinen, kostea oli yö, kun nuottamiehet kotiin saapuivat ja väsyneinä pirttiin pitkälleen retkahtivat. Mutta Heinolla oli silmät auki, hänen siinä uuninkupeella veljensä vieressä maatessaan.

Vielä on aikaa, vielä voi hän tavata etelään päin kulkeneet teinit… Melkein vavisten nousi Heino, hiipi ulos ja seisoi hetkisen neuvotonna pihalla. Mutta tuvasta kuului isän rykäys: poika juoksi aittaan, otti sieltä leipäparin ja suolakaloja väliin ja laskeusi rantaan, jossa Ukon hänelle veistämä pikkuvenhe piiloili pajukossa. Sen hän potkasi irti vesikiviltä…

Se oli tehty, ja tuntuipa kohta kuin helpommalta, kun hän nousevan päivän kultaamaa lahtea myöten souti selälle ja niemestä etelään kääntyi.

Heino tiesi, minnepäin teinit olivat kulkeneet, ja heitä tapaamaan hän souti. Mutta kotikyläin kuuluvilla ei hän tahtonut taloissa käydä ja hän souti sen vuoksi selän yli toisensa perästä, jättäen kauas autereeseen ne saaret, jotka kotilahteen kuulsivat. Vasta kun päivä korkeimmilleen nousi, leväytti poika airojaan ja laski venheensä selällisen saaren nurmikkorantaan. Hiukan hitaasti kulki siellä veitsi läpi kotoisen leivän, kun hän rannalla murkinoimaan kävi, ja siltä miehestä tuntui, kuin olisi pala syödessä kurkkuun takertunut ja vesiä silmiin nostanut. Mutta kyyneleinä eivät ne vedet päässeet vuotamaan, ennenkun väsynyt soutaja jo nukkui päivänpaisteiselle nurmelle.

Seuraavana päivänä hän jo katseli talonsavuja ja poikkesi Päijänteen itäisiin lahtiin teini-tuttaviaan kysymään, sillä sitä tietä hän heidän kulkevan tiesi. Mutta ei kuulunut siellä rantatiellä teinejä kulkeneeksi, ja yksin oli hänen painettava yhä edelleen, vaikka pian loppuivat eväät ja matalaksi laskeusi mieli. Jo joutui hän tiheämmin asutuille rannoille ja sinne hän venheensä heitti, lähteäkseen jalkasin yhä vahvistuvaa valtatietä myöten talojen väliä taivaltamaan. Ne olivat Hollolan pitäjän vanhoja rintamaita, ja yhä vaikeammaksi kävi hänen sieltä tuttaviaan teinejä löytää.

Mutta eräänä päivänä ehti hän ison aukean partaalle, missä hän vesien keskeltä näki korkeat kiviset seinät ja jyrkät, pyöreät tornit, — sen hän arvasi Hämeen kuuluisaksi linnaksi. Nyt luuli hän jo joutuneensa sen uuden maailman kynnykselle, jota hän oli etsinyt, ja hän käveli rohkeasti siltaa kohti, siitä linnaan mennäkseen. Mutta eipä häntä sinne sisään laskettukaan. Siltaa vartioiva mies kyseli hänen asiaansa, ja kun ei salon poika sitä osannut selittää, niin keihäsniekka hänet muitta mutkitta pyöräytti takaisin.

Silloin laukesi sisämaan kaukaiselta lapselta luonto, jota niihin asti heikkenevä toivo oli ylläpitänyt, ja alakuloisuus pääsi lopultakin voitolle. Hänestä tuntui nyt, niinkuin tuonaan unessa, tie pystyyn nousevan, ja hänen rintaansa tuntui painavan tuska, niinkuin kallio rotkotiellä. Verkalleen käveli hän järven rantaan, — jalatkin laahustivat nyt väsymyksestä kankeina, ne eivät tuntuneet enää eteenpäin kantavan, — ja matalampana mieleltään kuin koskaan ennen istahti hän mättäälle. Minne nyt? Kerjäämäänkö edelleen, — tylyltä tuntui maailma ja kolkolta.

Näin synkkänä rannalla istuessaan kuuli Heino yhtäkkiä törmältä, pensaan kupeelta, äänen:

— Poika hoi, tuleppas tänne!

Se puhuttelija oli silmäpuoli ukko, joka törmällä verkkojaan korjasi. Mutta hänen toinen silmänsä vilhui ystävällisenä, niinkuin olisi äijä Heinon huolet huomannut. Ja heti hän kävikin kyselemään nuoren kulkijan matkoja. Heino ei ollut muualla missään matkansa määristä puhunut, mutta nyt oli hänellä mieli niin raskas, että tuntui hyvältä sitä keventää — hän kertoi, ihan sydämensä avaten, verkkoukolle kaikki mielensä toiveet ja pettymykset, pakonsa ja aikeensa tavata teinit, joita ei enää löytänytkään. Käpy kääntyi ketterästi verkkoukon kädessä hänen kuunnellessaan, mutta melkein ankara oli hänen äänensä, kun hän yhtäkkiä virkkoi:

— Heimosi heitit, läksit herraksi kiipeämään! Mutta taidatko jo temput, joita siihen tarvitaan?

— Niin, lukemistako, — en vielä.

— Muutakin! Osaatko valehdella ja pettää? Vähän sitä sydänmaalla oppii. Mutta jos osaatkin, ei riitä sekään. Uskallatko varastaa?

Kummissaan katseli Heino verkonkutojaa, ymmärtämättä, puhuiko se leikkiä vai totta, vai oliko mies löylyn lyömä. Mutta ukko vain jatkoi:

— Sitä sinun oppia täytyy, jos mielesi maailmalla herrana menestyä. Talonpojilta täytyy sinun oppia ottamaan mitä tahdot, nimessä ja toisessa, ja oppia ottamaan niin ovelasti, että et siitä hirteenkään joudu. Ja onko sinulla omaatuntoa?

— On kai.

— Pane pois se, jos mielit maailmalla puolesi pitää. Et saa katua mitään, et muita ajatella kuin itseäsi, muuten joudut sitä katumistasi katumaan. Jos jo karkaamistasi kadut, niin laputa ajoissa kotiisi takaisin! — No, mitä mietit? Minne aijot kävellä, tuostako itään päin, talonpojaksi takaisin, vai tästäkö länteen, Turkuun?

— Eteenpäin kävelen, kun kerran kulkemaan lähdin.

—- Vai niitä olet miehiä. No mene, pian sinä toverisi löydät. Tuosta kylästä, joka järven toiselta rannalta paistaa, tapaat teinit, luultavasti samat, joita haet. Idästäpäin ne äsken sinne kulkivat.

— Tätäkö valtatietä vain?

— Samaa leveää tietä. — Ja hän lisäsi vielä: — Mene tervennä, mutta muista neuvoni, mitä maailman rannalla tarvitset!

Heino käveli jo notkein jaloin, joista nyt väsymys oli kaukana, järvenrantaa kierrellen valtatietä myöten. Sen kahden puolen oli siihen Birgerin vanhan linnansaaren edustalle syntynyt röttelöinen esikaupunki, jossa kalasteleva ja kaupusteleva väestö linnan turvin eli. Pian tapasi hän tuttavansa teinit, jotka ilolla härkäpojan matkaansa ottivat ja naureskellen hänen tarinaansa kuuntelivat. Ja poissa olivat samalla pojan mielestä huolet ja katumiset ja apeat mietteet, ja maailman hän jo tunsi itselleen aukenevan.

Yhdessä nyt teiniveljekset iloista taivalta tekivät, — pyhä Pietari ja Paavali ja pieni Henrikkipyhimys oppipoikana matkassa, — niin he itse retkensä kuvasivat. He keräilivät talonpojilta teiniapuja, vierailivat päivän ja pari taloissa, joissa heitä hyvänä pidettiin, mutta nielivät murkinan sielläkin, missä kiertäjiä karsaasti kohdeltiin. Pietarilta ei koskaan luonto lamautunut, ei silloinkaan, kun joku äkäinen isäntämies heille venhekyydin asemasta vitsakyytiä tarjosi, hän kiskasi vain silloin pussinsa tiukemmas olalleen ja vihelsi salolle astuessaan. Mutta kujan suusta saattoi hän silloin, talonväen työhön lähdettyä, palata lehdon kautta aitalle takaisin ja itse sieltä ottaa sen voimukulan tai makean lampaanreiden, jota ei kitsas isäntä tahtonut koululaisille antaa, — ja hän kehui silloin, että niin Jumala itarat rankaisee! Väliin hän taas, kun taival oli pitkä ja suolia hiukasi, loikkasi aidan yli naurishalmeelle, tutkiakseen, kuinka pitkälle kasvullisuus oli ehtinyt. Mutta jos tie näytti tekevän kovin suuren mutkan, irrotti hän omin luvin venheen nuottarannasta ja souti matkueensa suoraan järven yli, lohduttaen tovereitaan, että kyllä omistaja venheensä sieltä hakee ja on taas onnellinen, kun sen löytää.

Ja toiset seurasivat oppivaisina hänen neuvojaan, ja Heinosta tuntui, että jo hänelläkin omatunto rupesi venymään, niinkuin verkkoukko oli sen tarpeelliseksi sanonut.

Mutta Paavali oli ääneltään ja varreltaan papillinen mies ja osasi taloissa niin hurskaaksi heittäytyä, että harvoin emännät hänen pussiinsa olivat pistämättä kalakukkoa tai leipäjuustoa; joskuspa tipahuttivat sinne räävelin-killinginkin, jonka salaa kaivoivat isännän nahkamassin pohjalta. Hän osasi ihanasti messuta, ja jos tarpeen paikka sattui, niin säikkymättä hän ripinkin kuunteli ja sakramentit jakoi, vaikk'ei teineillä sellaiseen papilliseen toimitukseen mitään oikeutta ollut. Mutta Paavali tiesi saavansa siitä hyvän käteisen tunnustuksen, — miksei hän niin ollen olisi auttanut miestä mäessä ja naista sielun tuskassa!

Taipaleilla tehtiin tuttavuutta matkamiesten kanssa, ja yhdessä sitten talottomat tiet astuttiin ja tasattiin talonpoikain eväitä. Hattulan kirkolta tuli toivioretkeläisiä, jotka palasivat syntejään heittämästä siellä olevan ihmeitätekevän ristin juurelle, ja heidän kanssaan teinit yhtä matkaa kulkivat. Mutta lähempänä Turkua liikkui näitä pyhissäkävijöitä paljo, jotka joko tuomiokirkon pyhäinjäännöksiä olivat kumartamassa käyneet ja anekirjat itselleen ostaneet, taikka sille asialle menivät. Heillä oli mieli herkkä ja almunsa he teineillekin antoivat. Siellä myös valtatie yhä leveni ja asutus tiheni, ja vaikka näillä mailla kouluteinejä jo enemmänkin liikkui, niin riitti sitä sentään aina jotakin pitkämatkaistenkin pusseihin. Pulleita ne olivatkin nuo haarapussit ja väkiraskaita, kun nuo nuoret pitäjänkiertäjät eräänä syyspäivänä Aurajoen ahdetta pitkin astellen kulkivat kaupunginojan yli ja Hämeentullin kautta saapuivat Turun kaupunkiin.

* * * * *

Eräänä kylmänä talvipäivänä käveli teini Henrikki Tuomaanpoika Aurajoen yli vievää siltaa myöten sen pohjoispuoliselta rannalta itse kaupunkia kohti. Tuuli puhalsi jokijäätä pitkin, ja mekkosillaan kulkeva teini katsoi kadehtien tuuheissa turkeissaan jäätä pitkin ajavaa talonpoikaa, muistellen, että noissa lämpimissä se hänkin Mustanahon rinteeltä viime talvena halkoja ajoi, — nyt ei ole lammasnahoista tietoa! Vielähän! Kun olisi tietoa edes lieden lämpimästä ja eineleivästä, mutta ilkeimmilleen nyt nälkä suolissa kurni, — eipä ollut teinille kankurin koukkuleuka akka enää tänä aamuna suupalaakaan antanut.

Mutta vaikka kylmästi puhalsikin pohjoinen sarkamekon läpi, ei nuori teini silti askeleitaan kiirehtinyt. Hän oli nyt menossa tuttaviensa teinien, "pyhäin", Pietarin ja Paavalin, majataloon kirkon taakse, heiltä pyytämään ruoka-apua; nämä teinit näet asuivat vauraan porvarin pirtissä, jossa aina sentään nälkäiselle vieraallekin ateria annettiin. Mutta vitkastellen ja vastahakoisesti Heino sinne käveli; hänen oli samalle asialle täytynyt mennä joskus jo ennenkin, ja nuo vanhemmat teinit, jotka jo olivat ylemmässä katedraalikoulussa, pyrkivät silloin aina pilkkailemaan hänen, maalaismoukan, pikkukoululaisen, ainaista pulaa ja paranematonta saamattomuutta.

— Mikäs siinä auttaa, kun hätä käskee, mutta ei tämä hauskaa ole. Ehei, ei ole tämä lukutyökään ylen iloista eikä helppoa!

Niin huoahti värjöttävä nuorukainen itsekseen siinä lumisella sillalla, eikä hän astunutkaan enää eteenpäin. Hän painautui kylmää kaidepuuta vastaan katselemaan joensuuhun päin, mihin joukko saksain laivoja oli talveksi jäätymään jätetty, ja siinä vieressä olevaa umpeenrakennettua, suurta, harmaata kivilinnaa, jonka särmikkäät tornit ja terävät harjat nyt peitti paksu lumi. Raskaina hänen alakuloiset mietteensä siinä yksitoikkoista uraansa kulkivat.

Yhtä tyhjänä tavaroiltaan ja tiedoiltaan, yhtä orpona ja yksinäisenä kuin hän, oli kyllä moni muukin suomalainen maalaispoika saapunut Turkuun ohdakkeista opillista uraansa alottamaan; yhtäläisissä olosuhteissa oli saanut siellä koko teiniaikansa nälän ja puutteen kanssa taistellen jäystää tieteiden alkeita ja papiksi valmistautua. Siellä piti oppia ja edistyä, asua jonkun porvarin pirtinnurkassa ja syödä haarapussista niitä teinialmuja, joita maalta oli kerätyksi saanut — niinkauan kuin niitä riitti.

Päivä pilkisti jo esiin Vartiovuoren takaa ja valasi kirkkaasti Pyhän Gertrudin kiltan korkean, lumipäällisen kivirakennuksen ja ylhäällä Vestinvuorella olevan pyhän Olavin luostarin, jotka raatihuoneen ja tuomiokirkon ohessa näyttivät hallitsevan tuon matalan, kinoksien keskelle painuneen kaupunkiyhteiskunnan. Tottakai tässä kylässä apu löytyy hänelle, koska on löytynyt niin monelle muullekin, ajatteli Heino. Ja päättäväisesti käveli hän nyt tuohon sokkeloiseen, kapeakujaiseen kaupunkiin, jossa talot olivat kylikkäin yhteen puristetut ja päädyt vain, joista myymäläluukut saranoilla auki laskettiin, olivat kadulle päin. Ja hän ihmetteli taasenkin, miksi noiden ihmisten täytyy asua niin ahtaasti, ett'ei jää pihanurmeakaan talojen välille, ei muuta kuin kapea, likainen katu. Nyt sunnuntai-aamuna olivat myymälätkin suletut, niihin arkena ladotut kiiltävät rihkamat eivät nyt houkutelleet maalaispoikaa pysähtymään, hän kiirehti edelleen kapeita, mutkikkaita kujosia myöten tuomiokirkon taa. Harvassa liikehti ihmistä ulkosalla tänä tuulisena pakkaspäivänä. He olivat kai kaikki vetäytyneet lämpöisiin tupiinsa, joiden juoksulaudoilla varustetut ikkunat olivat suletut ja joiden reppänöistä kohosi vieri vierestään savupatsas, — tuuli heilutteli savupatsaita ja muodosti niistä yhtenäisen, tuota matalaa kaupunkia peittävän hunnun.

Ihanan lämmön tunsi Heinokin ruumiissaan, astuessaan hetken kuluttua pakkasesta siihen tilavaan tupaan, jossa hänen matkatoverinsa istuivat räiskivän takan ääressä ja selvittelivät roomalaisia auktoreita. Nämä kelpo teinit, jotka Heinon olivat monesta pulasta auttaneet, ne taas miehelle, hänen hätänsä kuultuaan, aterian hommasivat, vieläpä varastoistaan makean madekukon evääksikin antoivat — pitihän teinien toisiaan auttaa. Mutta sen ohessa he häntä nytkin nuhtelivat:

— Joulun edellähän kävit maaseudulta eväitä keräilemässä, kuinka ne sinulta taas ovat lopussa? Jakelit kai niitä tuhmasti muille!

— Vähän jakelinkin, tunnusti Heino, — olinhan muilta minäkin apua saanut. Mutta sitten otti opettaja osansa; tuli, kyseli, mitä olin pussiini kerännyt ja parhaat paistit se siitä vei emännälleen, puutteessa näet valitti hänkin perheensä olevan. Ja osansa on tietysti kankurin akkakin ottanut.

— Niin, mikäpä siinä niin ollen muu neuvoksi lie, kuin katkaise lukusi taas ja lähde maakuntaan hiihtämään, uutta evästä hakemaan.

— Niin täytynee, kun tarkeneisikaan! huoahti Heino. Ja hän lisäsi vähän kateellisesti: — Hätäkös tässä teillä on tilavassa tuvassa, kun porvarilta joka päivä keiton saatte, — olisipa minullakin sellainen suosija-porvari!

— Vielä sen saat sinäkin, koska kuulut luvuissasi hyvin edistyvän, lohdutti Pietari-teini. — Eikö sinulla ole täällä ketään kotipuolesi miestä porvarina tai muuna?

— E-ei, ei ketään.

Hyvälahjaisia, uutteroita maalaisteinejä ottivat Turun äveriäämmät porvarit tai tuomiokapitulin papit usein suojateikseen, antaen heille tuvassaan asunnon ja ruuan ja auttaen heitä siten voittamaan niitä puutteita ja kärsimyksiä, jotka opin tielle antautuvien taipaleen muuten tekivät alituiseksi retustamiseksi, kieltäytymiseksi ja kerjäämiseksi. Heinonkin mielessä oli, hänen Turkuun tullessaan, asunut rohkea toivo, että hänkin siellä sellaisen suosijan löytäisi. Se toivo oli jo rauennut, ja hän oli iloinen, että oli sen toki tovereiltaan salannut, koska se ei kumminkaan toteutunut. Ja alakuloisena hän lisäsi:

— Ehkäpä siksi, kun kotoani karkasin, minulle tämä taival näin rosoiseksi käy.

Mutta silloin välähti taas veitikka Paavali-teinin papillisessa silmässä, ja hän virkkoi kuin säälivänä Heinolle:

— Ainako sinua vain tuntosi soimaa siitä paosta? Niin, syntihän se olikin, mutta hävitä pois se synti!

— Hävitä, miten? kyseli Heino kummissaan.

— Pitkän matkanhan olet tänne kulkenut, se sinulle varmasti hyväksi luetaan. Tule, kävellään kirkkoon, siellä menet kaimasi, Pyhän Henrikin kuoriin, kerrot papeille vaeltaneesi tänne aneita saamaan, — suuremmatkin synnit siellä kuitataan!

Epäillen kuunteli maalaispoika toveriensa puhetta, mutta tuomiokirkkoon hän hetken perästä heitä kuitenkin kyrsä kainalossaan seurasi. Sinne oli teinien aina muutenkin tapana mennä, kun koulusta vapaina kuleskelivat, kuuntelemaan kauniita messuja, joita siellä pyhät, aret, aamusta iltaan pidettiin milloin missäkin niistä monista, kullalla ja maalauksilla koristetuista kappeleista, joita ylhäiset hengen miehet taikka rikkaat maallikot olivat sinne rakentaneet. Mutta Heino näki siellä muidenkin astuvan anepöytäin luo ja saavan päästön synneistään, sekä entisistä että vastaisista, — miksipä ei hänkin? Siellä oli nytkin pappi, joka tätä tointa työnään hoiti; hänelle korven poika asiansa ajoi, ja siellä Henrikki Tuomaanpojalle heti luvattiin 80 päivän aneet kaikista tunnetuista ja tuntemattomista synneistään, koska katuvaisena oli saapunut pyhän Henrikin alttarin luo. Portinviereisestä anehuoneesta hänelle siitä oikein kirjakin luvattiin. Mutta sieltä hän kuitenkin tuokion kuluttua palasi nolona toveriensa luo.

— Anekirjasta lahja vaaditaan, mitäs minulla on lahjana antaa!

Mutta Paavali-teini ei ollut neuvoton:

— Anna tuo matikkakukkosi, sano, että se on Huittisten lukkarin emännän leipoma, kyllä se papillekin kelpaa.

Ja se kelpasi. Heino oli siten viimeisillä eväillään ostanut itsensä irti kauan jäytäneistä tunnonvaivoistaan; siitä oli hänellä nyt tuomiokirkon kuitti kädessään. Eikä hän tiennyt, uskoivatko nuo toverit, jotka veitikka silmässään häntä olivat tähän temppuun opastaneet, tuon kuitin tepsiväisyyteen, — uskoivat kai, koska heidän itsensä jo muutaman vuoden perästä oli pappeina astuttava aneita myömään. Itsessään hänessä se usko ei ollut syvä, mutta eipä hän myöskään osannut epäillä; kukaan muukaan ei epäillyt paavillisen kirkon menoja. Ja hän kuvitteli nyt, että hänellä siitä todellakin lauhtui tuntonsa soimuu ja varsinkin äitiään kohtaan kaihoisa, jäytävä ikävänsä; hänestä tuntui todellakin, että hän nyt keveämpänä miehenä kirkosta palasi, kuin sinne meni.

Mutta Pietari-teini kiusoitti vielä hiukan nuorta teini-ystäväänsä.

— No, nyt ei sinulla taas ole kyrsääkään jälellä, nyt ei muuta kuin aamulla hiihtämään!

Mutta pahasti se huoli ei enää Heinoa painostanut, ja lohduttaen huudahti nyt Paavali-teinikin:

— Elä toki huomenna lähde, ei sinun tarvitse nyt lähteä viikkokausiin. Nythän ovat Heikin-messut tulossa Turkuun, nyt ei ole muutamaksi ajaksi teineilläkään hätää. Maalaiset saapuvat tänne kuormineen, ja niistä toki aina jotakin lähtee kotipuolen pojalle. Ja silloin saat nähdä täällä pyhän kaimasi luut ja itsensä piispan saat nähdä niitä palvovan. Lähdet sitten vasta markkinain jälkeen pitäjille.

Mutta Paavalin puheesta oli yksi sana terävästi iskenyt Heinon mieleen. Innostuen hän kysyi:

— Tuleeko piispa Turkuun silloin? Eikö hän ole enää Ruotsissa?

— Ei, johan hän tuli kotiinsa Kuusiston linnaan viimeisellä avovedellä, vaikk'ei hän ole täällä käynyt. Mutta varmasti hän Heikinmessuksi Turkuun saapuu.

— Enpä lähdekään teinimatkoille sitä ennen, vaikka yhtä nälkää siihen asti näkisin!

Niin Heino päättävästi huudahti. Hän oli ensi aikoinaan Turkuun tultuaan kerran toisensa perästä kysellyt tovereiltaan ja majatalostaan, missä on Suomen piispa, missä hänet nähdä saisi. — Hän on Ruotsissa, niin olivat silloin kaikki hänelle vastanneet; siellä on piispa ollut kesästä asti, sinne kuuluu talvikaudeksi jäävän. Ja he olivat kertoneet, että Suomen piispa oli Tukholmassa mukana niiden valtakunnan ylimpäin aatelisten ja kirkkoruhtinasten neuvotteluissa, jotka siellä nyt rakentelivat maan hallitusta ja järjestivät valtakunnan repaleisia asioita. Nuori teini, jonka hiljaisia unelmia surkeasti särki piispan pitkäaikainen poissaolo, oli silloin tarkempaankin kysynyt noista merentakaisista valtiollisista asioista, joista siellä kotona erämaan laidassa ei oltu paljo mitään tiedetty. Ja hänelle oli silloin kerrottu, että Ruotsin kansa oli viime aikoina tyyten suivautunut siihen nykyiseen kuninkaaseen, joka ei ollut oman maan miehiä, vaan vieras, juutilainen, mikä lie ollut, ja jonka ulkomaalaiset voudit kansaa veroilla kiskoivat ja kiduttivat. Nuo voudit ja vieraat herrat olivat Ruotsin talonpojat vihdoin, jaloa johtajaansa Engelbrektiä seuraten, ajaneet maastaan pois, valloittaneet heidän linnansa, hirttäneet heidän huovinsa, — siitä oli viime syksynä Turussa paljokin puhuttu. Ja itsensä kuninkaan, sen juutinmaalaisen Eerikin, oli silloin täytynyt nöyrtyä, ja pyhästi oli hän silloin luvannut hallita kansaa ryöstämättä ja sortamatta ja maan omien miesten avulla. Niin oli vihdoin sovinto saatu aikaan ja kaksi Ruotsin ja Suomen miestä oli asetettu maan hallintoa hoitamaan; toinen oli vanha mies, Vaasan vanhaa sukua, Krister Niilonpoika nimeltään, ja toinen oli Suomesta syntyisin oleva nuori ylimys, ritari Kaarlo Knuutinpoika, Bonden ylhäistä sukua. Ja niitä asioita auttamaan oli Maunu-piispakin kesällä, heti tarkastusmatkaltaan palattuaan, Ruotsiin lähtenyt, ollen jäsen valtakunnan neuvostossa.

Näin oli Heinolle kerrottu ja näin oli kehuttu nyt pysyväisen rauhan Ruotsiin palaavan. Silloin oli Heinokin piispaa takaisin odottanut. Mutta sitten oli jo taas tullut uusia viestejä. Kuningas ei ollut pitkää aikaa sanojaan pitänyt, hän oli valapattona taas kätyrinsä päästänyt kansaa kiusottamaan. Tämän johdosta oli hänet viimeinkin julistettu menettäneeksi Ruotsinmaan kruunun ja uusi hallitus oli kokoonpantu kotoisista miehistä. Ja taas oli silloin kerrottu Suomen piispan pitemmäksi ajaksi, koko talveksi jäävän sinne meren taakse, missä olot olivat levottomat ja maan hallitus vaappui kuin vavan nenässä, kansan tänään tietämättä, kuka sitä taas huomenna hallitsi.

Sieltä oli nyt siis kuitenkin Suomen piispa viimeisellä avovedellä palannut kotoiseen hiippakuntaansa, — niinhän teinitoverit nyt Heinolle kertoivat. Hän oli silloin Turussa käymättä purjehtinut suoraan Kuusistoon, josta hän laajaa laumaansa paimenti, ja siksi ei ollut Heino kuullut hänen paluustaan. Mutta kun hän nyt siitä tiedon sai, niin iloisestipa hytkähti hänen sydämensä, ja hän kuvitteli heti, että se uutinen oli hänelle armon palkinto siitä, että hän karkaamisrikoksensa oli sovittanut. Taas hänessä heti virkosivat uuteen vauhtiin jo rauenneet unelmat ja toiveet.

— Vai niin on ankara halusi nähdä piispaa, että viikon sitä varten nälässä olisit? — ihmetteli Paavali-teini, kun he talvipäivän hämärtyessä yhdessä valoisasta tuomiokirkosta astuivat pimeille ja kapeille kaduille ja piispan kivisen kaupunkitalon ohitse rannalle päin kävelivät. — Tässä se ukko asuu, kun Turussa on, — lisäsi papinalku, — mutta tuomiokirkossa hänet Heikin-messun aikana parhaiten näet, hän se näet itse pyhät luut siunaa.

— Mutta etäältä vain saat häntä nähdä, hänellä on silloin paljo pappeja ympärillään ja seurakuntaa vielä enemmän.

Niin kertoi taas toinen toveri. Mutta Heino ei enää heidän kertomuksiaan paljo kuunnellutkaan. Hän vain itsekseen ajatteli sitä, että vieläköhän se piispa-vanhus mahtoi kaikkien matkojensa takaa muistaa sen, mitä hän kerran ohimennen Savilahdessa lausui, — muistaa se oli luvannut! Eikä hän enää pakkastakaan tuntenut, astuessaan taas sillan yli yksin takaisin kankurin ilottomaan mökkiin, missä pussi oli tyhjä ja liesikin kylmänlainen, — häntä lämmitti taas uudella voimalla vanha toivo.

Jo alusta viikkoa rupesikin markkinaväkeä kertymään Turkuun talvisille Heikinmarkkinoille, jotka tammikuun lopulla, pyhän piispan kuolinpäivänä, vietettiin ja joille kansaa tavallisuuden mukaan saapui kaukaistenkin salojen takaa. Sisämaan asukkaat toivat näet nyt hevoskuormittain, kymmeniä rekiä peräkkäin ajaen, Suomen Turkuun kaupaksi niitä maalaistuotteita, joita maan kullakin kulmalla parhaiten oli ja joita kesä- ja syyssadosta asti oli säästetty: mistä voita ja viljaa, mistä lintuja ja nahkasia, mistä suolakalaa, mistä kapahaukia, mistä vihdoin puuastioita. Pororaidoilla pohjoisempain seutujen asukkaat tavaroitaan markkinoille toivat, sijoittaen uljaat sarvipäänsä Aurajoen jäälle; mutta köyhimmät pyyntimiehet saapuivat vain suksilla, selässään kantaen ne nahkakiihtelykset, joita he olivat syksyn varrella saaneet säästetyiksi, vaihtaakseen niillä itselleen suolakarpion tai rautaisen padan. Koko Aurajoensuun varsi muuttui yhdeksi ainoaksi kuhisevaksi markkinapaikaksi, jonne talveksi Turkuun jääneet Saksan kestit, niinkuin kaupungin omat porvaritkin, pystyttivät myymäläkojujaan, tarjotakseen niistä sisämaan asukkaille tarvetavaroita ja kirjavata rihkamaa. Niiden kupeella markkinakujeilijat temppujaan tekivät, tanssittivat rengastettuja karhuja ja nielivät tulensulaa tinaa, houkutellakseen maalaisilta heidän harvoja äyrejään. Mutta täpösen täynnä näitä maalaisia majamiehiä olivat nyt porvarien tuvat, ja talojen ahtailla pihoilla tungeksi reki reen vieressä, joiden ääressä huurteiset hevoset heinää purivat. Kapeilla kaduilla kilisivät kulkuset ja poronkellot ja siellä soi hälinä ja melu, kun ulkomaan haljakkaan puetut kestit tavaroitaan kehuivat ja maalaiset pitkävartisissa kallokkaissa ja valkopintaisissa lammasnahkaturkeissa lumisilla kujilla kauppoja hieroivat tai kapakassa siemaistun kuuman oluttuopin voimalla toisiaan tarinoittivat.

Heikin-messua odottaessa suoritettiin näin Heikinmarkkinat. Se oli ilon aikaa teineillekin, joille tuttavat markkinamiehet olivat tulijaisina kotipuolesta tuoneet leipäsäkin tai vuohensorkan tai villasukat tai palttinapaidan, ja jotka vielä reestä rekeen kiertelivät kysellen kotikyläin uutisia ja kärkkyen lisää evään apua. Sieltä sai Heinokin taas kankurin pirttiin kannetuksi evästä monen viikon ajaksi. Hän ei tosin kotikulmansa miehiä tavannut, sieltä Päijänteen takaa eivät olleet miehet Turun markkinoille lähteneet, mutta Padasjoen ja Hollolan markkinamiehiltä sai hän toki kuulla yhtä toista kotipuolensakin viestejä. Sai kuulla, että taas oli viime kesänä kalajärvillä kovasti tapeltu ja miehiä sinne paljo menetetty, että halla oli taas syyskesällä käynyt vikuuttamassa viljahalmeita, ja että köyhyys ja puute siten taas tänä talvena vallitsi Sysikorvessa. Ja uutisten lisäksi tipahti aina almukin viluisen sydänmaanteinin pussiin.

Mutta tämän markkinatouhun keskellä ajatteli Heino sittenkin enin itse sitä tuomiokirkossa pidettävää juhlamessua, johon piispankin tiedettiin saapuvan. Siihen jo teinitkin valmistautuivat, heillekin oli siellä juhlatehtävät varattu. Heidän tuli tuomiokirkossa päämessua odotettaessa veisata rahvaalle pyhän Henrikin muistovirsi, ja sitä he nyt koulutuvassa iltaisin harjottelivat, laulaen sekä latinaksi että suomeksi siitä, miten

Muinen upoksiss' pimeyden all' Makais surkia Suomen maa. Osui sitt' armas aurinko jäll' Paistaman pakanain maall'. Iloidse siis Suomen maa Tähden laupian iahjan, Ett' Christin kanssa yhteyden sait Kautt' Herran sanan saarnan. —

Jo ehtikin tuo suuri juhlapäivä. Aamulla varhain saatettiin teinitkin heille määrätylle paikalle tuomiokirkkoon. Silloin se jo oli puolillaan toivioretkeläisiä, jotka olivat kauempaa saapuneet suutelemaan pyhän Henrikin luita. Mutta jo kauan ennen messun alkamista oli kirkko täynnä kaupunkilaisia ja maalaisia, ja pian täyttyi kirkon luminen pihakin korkean umpimuurin sisäpuolella, jossa väki uskollisesti pakkasessa seisoi, odotellen saadakseen kuulla edes kaikua kirkossa pidettävästä piispanmessusta ja nähdä edes vilahdukselta kirkkopyhimyksen hopealla silattuja luita. Ja tämän odottavan juhlayleisön joukossa loikoi siellä kinoksissa sokeita ja rampoja, jotka ojennetuin käsin armeliailta almua anoivat — ja saivat. Mutta Heino seisoi itse kirkossa teinien parvella ja terästi teräviksi silmänsä, nähdäkseen tarkoin nuo kuulut juhlamenot. Tuhannet tulet oli sytytetty tuohon muuten puolihämärään kirkkoon, johon värikkäiden ikkunalasien kautta vain säästäen päivän valoa hiipi. Kuoripojat lauloivat lumivalkoisissa vaipoissaan parvella, vihkivettä sirotettiin vähän perästä tungoksessa ahertavan rahvaan ylitse ja pyhää suitsutusta höyryytettiin niin sakeaan, että se pian raskaana täytti korkean kirkon ja huumasi odottavain aistit. Mutta itse pääalttarilla piti kolmattakymmentä pappia ja kaniikkia ja tuomioherraa yhtämittaa juhlallista jumalanpalvelusta; kulta ja hopea kiilsi kirjailluista messukasukoista, sitä säteili alttarien pyhimyslippaista ja monihaaraisista kynttiläkruunuista.

Tähän pappiensa loistavan seurueen keskuuteen se nyt astui Kuusistosta Turkuun saapunut Suomen piispa päivämessua pitämään suuren kirkkopyhimyksen kunniaksi. Hänen värähtävä, voimakas äänensä kaikui sieltä korkeakuorosta ulos pihalle asti, kun hän siunasi juhlarahvaan ja julisti kunniaa Jumalalle ja maalle rauhaa. Hartaana kuunteli kirkko ja piha, kun hän sitten kansalle suomeksi saarnasi Pyhän Henrikin muistosta ja elämäntyöstä. Siihen korkeakuoroon se sitten saarnan loputtua Henrikin kappelista kannettiin tuo kuulu hopeoitu arkku, jossa olivat nuo kalliit luut, siellä se avattiin ja sieltä sitä messupapit kantoivat kansan keskelle kirkkoon, kaikkien nähdä. Väkijoukko ryntäsi ääreen, ja hurskaaseen mieleen sulaneet miehet ja naiset polvistuivat suutelemaan noita hopeoituja luita. Pihallakin odottava väkijoukko sai osansa tuosta juhlallisesta menosta, sinnekin tekivät messupapit kierroksen, näyttääkseen kokoontuneelle rahvaalle tätä Suomen kirkon kalleinta pyhimysaarretta.

Päivä siihen meni, —- vihdoin teki kuitenkin pitkä juhlamessu loppuaan. Piispa itse saattoi pyhän arkun takaisin sen raudoitettuun hautaholviin, joka lujasti lukittiin. Viimeiset messun sävelet kajahtivat alttarilta, ja niitä säesti vielä valkoisten kuoripoikain kirkas ylistyslaulu.

Silloin hiipi Heino toisten joukosta ja tungeskelevan väkijoukon keskitse tuomiokirkosta ulos ja kiipesi muurin reunalle siihen portin suuhun, josta hän tiesi varmasti piispan läheltä näkevänsä, kun tämä nyt juhlasaatossa oli kirkosta palaava. Hän oli etäällä kirkossa piispan nähnyt, tuntenut nuo tarmokkaat, harmaat kasvot, jotka hän niin hyvin muisti Savilahden matkalta, mutta hän olisi tahtonut tietää, vieläkö piispa hänet tunsi ja muisti, niinkuin oli luvannut, ja siksi hän näkyvän paikan itselleen valitsi. Kirkkorahvas ryntäsi hänen ohitseen, asettui ahdinkoon kadun kahden puolen, mutta sitkeästi poika kapealla muurinreunalla paikkansa piti…

Nyt sieltä astui jo piispa kirkosta pappissaattueensa etunenässä, astui verkalleen hiippa päässään, risti rinnallaan, kourassaan kourupää-sauva, josta jalokivet kimaltelivat kylmän talvipäivän valossa kuin lumikiteet keväisellä hangella. Heino ei silmäänsä räpäyttänyt… Vakavana kulkee piispa, kupeilleen katsomatta, — ei se häntä näe, ei tunne! Mutta näkeehän… juuri tuossa Heinon ohi astuessaan siirtää vanhus silmäyksensä sivulle, ja hänen tyyni, terävä katseensa osuu nuoren teinin hakevaan silmään, pysähtyy siihen tuokioksi, näyttää lauhkeasti hymyilevän…

Piispa oli tuntenut hänet! — riemu täytti Heinon kauan kaihonneen mielen, ja hän ryntäsi nyt väkijoukon mukana piispansaattueen jälestä juoksemaan. Mutta tuolla se saattue jo loittoni tuomiokapitulin taloa kohden, ja markkinahurina tempasi pian sen näkyvistä hintelon teinin temmellykseensä. Mutta hänpä ei ollut enää mielestään köyhä eikä avuton, — piispa tuntee hänet, ja muistaa kyllä sanansa!

Siihen Heino luotti ja siksi hänen sydämensä niin voimakkaasti sykähti, kun muuatta päivää myöhemmin kerrottiin, että Maunu-piispa Turussa viipyessään tulee tarkastamaan sitäkin alempaa pappiskoulua, jonka lattialla Heino muiden teinien joukossa istui. Kolakassa, holvatussa koulutuvassa, siellä poikaparvi kuunteli, kuinka opettaja ylhäiseltä istuimeltaan latinaisia lauseita luki ja niitä taas perästään teineille luetti ja patukkansa avulla näiden päähän takoi. Se vieras latinahan se oli aluksi ollut Heinolta niinkuin monelta muultakin suomalaiselta maalaispojalta opintien heti pystyyn nostaa, kun hänen salolta suoraa päätä oli siihen ollut iskeydyttävä käsiksi. Opettajalla ei ollut armoa, selkänahkansa uhalla piti salonpoikain ruveta sulattelemaan Donaton kielioppia ja sanaharjotuksia, tuntuipa se kuinka mahdottomalta tahansa. Mutta ihme kyllä, ne alkuvaikeudet olivat voitetut, nyt jo teinit laulelivat latinalaisia lauluja ja latinaksi heidän jo täytyi vastata latinaisiin kysymyksiin, — menipä miten meni. Ja nyt heidän piti siis itselleen piispalle näyttää, mitä oli opittu. Mutta pelkäämättä Heino sitä tarkastusta odotteli, hän oli oppinut latinat siinä missä muutkin ja enemmän kuin monet, ja vanha toivonsa häntä kannusti…

Jo astui piispa puolihämärään koulutupaan, jossa pojat pahnoillaan istuivat, ja kävi heidän tietojaan kuulustamaan. Mutta kuulustelunsa sekaan hän aina kyseli oppilailta, jotka hän yksitellen eteensä kutsutti, myöskin heidän kotipaikkaansa, heidän varallisuusolojaan, heidän vanhempiaan, ja lausuipa hän kaikille rohkaisevan, ystävällisen sanan. — Tuosta laumastahan sitä valmistettiin paimenia hänen kotoiseen karjaansa.

Väliin hän langetti vakavan moitteen, kun vastaus kovin kompasteli, mutta toiselle pojalle hän leikkisäksi herkesi, kysästen:

— Mitä se on: Deus est in coelo, sed Deus non est in coelo?

Ja kun teini tyhmänä seisoi hänen edessään, virkahti hän naureskellen:

— Niin, otappas siitä selko, siksi kun ensi kerran tarkastamaan saavun!

Jo tuli Heinonkin vuoro. Hiukan notkahtavin polvin hän korkean kateederin edessä seisoi, kun vanha piispa hänelle virkkoi:

— Kas niin, sinut tunnen, poika Sysikorven taipaleelta, erämaan laidasta, — mikä olikaan taas isäsi talon nimi?

— Karmala, vastasi Heino arasti.

— Niin, sinä olet Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta, kyllä muistan. Sieltä lähdettiin suoraan Savoon, jossa sinulta iskettiin pari hammasta suusta, — näytäs, siinä on aukko vieläkin hammasrivissä! Niin, siellähän me sovittiin, että sinä sovit eräjärville paremmin papiksi kuin tappelijaksi. — Saatko kotoasi mitään kouluapua?

— En, vastasi poika verkalleen. Hän ei uskaltanut kertoa kotoaan karanneensakaan.

— Koti kaukana, koti köyhä, — tavallinen juttu! Lue ahkerasti, ja jos edelleen hyvin opit regula Donati, niin saat tulla Kuusistosta kouluapua hakemaan…

Heinolla riemusta kohisivat korvat. Nyt hän tiesi jo itselläänkin suosijan olevan, jopa mahtavamman kuin muilla teineillä. Ja kun toiset teinit piispan lähdettyä ihmetellen ja kadehtien tulivat kyselemään, miten korven poika itsensä mahtavan piispan suosioon oli päässyt, kertoi hän heille vasta nyt koko sen kotoisen tarinansa, joka hänet teiniuralle oli työntänyt.

Hän oli nyt "piispanteini", taival oli edestä tasaantunut.

(Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)

TALONPOIKA JA HUOVIT.

Ei ollut onnea Karmalan kumaraharteisella Tuomaalla muokatessaan Mustanahon vanhoja kivikkohalmeita pehmeämmiksi peltosaroiksi. Sivujaan säälimättä oli hän kuokkinut karua rinnettä, sitkaan oli hän kyntänyt vinot vakonsa ja kylvänyt niihin ne siemenet, jotka hän kevätverosta oli säästetyiksi saanut. Vaan kitsaasti palkitsivat näinä vuosina hänen vaivansa nuo raskaasti raadetut sarat. Harvana nousi ohra laiholle laihasta maasta ja kun se vihdoin terää teki, niin armotonna väijyi sitä viereisestä notkosta nouseva halla. Se oli korjannut sadon sinä syksynä, jolloin Ukko oli takamaille kuollut, ja hätä olisi vieraillut Karmalan pirtissä sitä seuraavana talvena, ell'eivät erämiesten kalajärviltä kalliilla hinnalla saamat saaliit olisi ehtineet hyvään apuun. Sama vilu huokui nytkin jo toisena kesänä hyytään samoille halmeaukeille; se oli jo pahasti nipistellyt notkon laidasta vielä vihantia teriä ja sekeiset, tuulettomat illat uhkasivat samaa tuhoa ylemmillekin rinteille.

Siksi oli Tuomas-isäntä kaimapoikansa kanssa jo kiivennyt sirppineen Mustanahon ylälaitaan, siellä lainehtivan viljan kimppuun, vaikk'ei se vielä aivan kystäkään ollut, ja he latoivat siellä nyt eräänä elokuun päivänä ensimäisiä vaaleankellertäviä kuhilaita riviin.

Vaan jo seisautti poika-Tuomas hetkeksi sirppinsä ja näytti jotakin kuuntelevan, kumminkaan työasennostaan suoraksi nousematta. Silloin heristi isä-Tuomaskin korviaan melkein säikähtyneenä ja kysäsi:

— Mitä kuuntelet — askeleitako?

— Taisi pettää korvani, vai olisiko joku otus aholla loikannut; ei kuulu enää mitään.

— Ett'ei siellä vain metsä liiku, viime viikollahan se Suopellosta hiehon repi.

— Töräyttäisi kai silloin jo paimenkin torveaan…

Ei kuulunut mitään aholta. Sirkka vain pientareella hioi unista lauluaan ja yksinäinen leppälintu piipatti orpona norossa. Taas painautuivat sirppimiehet työhönsä. Mutta se pieni säikähdys nykäsi taas Karmalan isännän mietteet kulkemaan niitä samoja rosoisia latuja, joita myöten ne viime aikoina alinomaa olivat kuin kehässä kiertäneet. Se tässä vielä tarvittaisiin, että kontio karjan kaataisi, tirppomista tässä on kyllä muutenkin, jos mieli perhekunnan hengissä ja talon pystyssä pitää… Lauri ylpeili viime talven, että eräriistan avulla sitä taas rintamailla elettiin, ja tottahan se oli, että muuten olisi saatu purra Karmalassakin silkkaa petäjätä, kun vilu vei koko kauniin sadon. Mutta leipään tässä on turvauduttava sittenkin, parempi on toki vilua vastaan tapella kuin savolaisia… eivätpähän ole erämiehetkään tänä kesänä kyenneet lähtemään kehutuille kalajärvilleen, niitä jäi viime kesänä sinne liian monta… Ja ehkä se nyt sentään lähdenorokin armon antaa… siksi se kypsyisi kyllä tuo alalaitakin, kun me kahden sinne leikkaamaan joudumme, kun vain se siksi säilyisi. Silloin se olisi taas talven leipä tiedossa, vaikk'ei kylvö suurta ollut, — olisi… kun vain sitä vieraat eivät liiaksi puolentaisi!

Vihaisesti purasi isä-Tuomaan sirppi, kun hänen mietteensä tälle kohdalle ehtivät. Hän muisti, että siitä vähästä, minkä halla viime kesänä säästi vikautumatonta eloa, vei vouti heti runsaamman puolen, jäännös oli siemeneksi säästettävä, syötäväksi ei jäänyt mitään. Vouti tuli silloin juuri tähän aikaan taikka jo heti Laurinmessun jälkeen, pani vain puimaan kuhilaat halmeelta, jyvät venheeseensä kannatti ja ilkkui sitten pois soutaessaan… Niiden määriä ei tiedä kukaan, lisääntyneet ovat verot joka vuosi ja viime aikoina tuhottomasti; voudit taitavat ottaa minkä tahtovat, milloin milläkin nimellä… Monet niillä on ilveensä: rahassa ovat muka määrätyt verot otettaviksi, — mistä meillä salolla rahaa on, harva on killinkiä nähnytkään, sen vouti hyvin tietää. Mutta kun ei ole rahaa, niin ottaa hän tavaran ja panee sille minkä hinnan ilkeää, — ja punnita herra kyllä ilkeää, kun saa punnita talonpojan aitasta! Ei ole määrää millään! Jospa vielä oman osasi saisitkin maksetuksi, niin on muka muilta rästejä jäänyt, naapureilta, ja nekin pitää sinun silloin täyttää, jakokunnan täytyy muka vastata koko ruodun verosta! Ei sitä täytä kukaan, kun se noin ottamaan rupee, ja minkäs teet, — katsele vain, kun se talvenvarasi tyhjentää ja petäjän työntää perheen kouraan…

Tämä oli se katkera muisto, joka kalvoi Tuomas-isännän sydäntä ja johon hänen ajatuksensa aina palasivat, mistä lienevätkin kiertämään lähteneet: raada, raada, muille raadat, itse nälkää näet! Vielähän siitä selviää metsän kontiostakin, kun panee karjalle hyvän paimenen, mutta verokarhusta et selviä millään. Kun sen joukko taloon saapuu, silloin on tullut tuho! Siksipä juuri isä-Tuomaan sydän hytkähti, aina kun hän näki poikansa, jolla kuulo oli tarkempi, työstään kuuntelemaan jäävän. Sillä jos ahon rinteeltä, kylänpolulta askeleita kuului, niin silloin sen tiesi, että vieras on tulossa. Ja harvoin oli vieras tervetullut Karmalaan, sillä tavallisestipa se oli joku kantomies, jos ei itse Hollolan vouti, niin joku hänen rästimiehiään, taikka papin kymmenysten perijä tai tuomarinkappain kantaja, — aina se kavensi talon laihoja varoja.

Mutta taas pysähtyi poika-Tuomas kuuntelemaan, nyt ihan pystyyn kohoten ohran keskestä. Hänen korvansa eivät olleet valehdelleet äsken, askeleita oli kaikunut kankaalta, vaikka ne sitten pehmeämmällä maalla olivat vaimenneet. Nyt ne kopahtivat jo aivan läheltä kivikkoahon rinteeltä, isäkin sen jo ojentautuessaan kuuli.

— Tuntuu olevan tulijoita kaksi, virkkoi poika-Tuomas, tarkaten lähenevää töminää.

— Kun olisi saatu yksikään riihi puiduksi, niin olisin siemenviljan vaikka korpeen kätkenyt, huoahti isä masentuneena. — Nyt taas pahimmoilleen tulivat, kyllä ne nyt taas kylällä odottavat, kunnes koko halme on leikattu ja puitu.

— Vaan jospa eivät olekaan tulijat vouteja?

— Ketäpä ne olisivat. Mutta tuli ketä tahansa, me pysymme työssämme.

Niin virkkaen painautui isä taas syvälle ohransa kimppuun, ikäänkuin piiloutuakseen vihatuilta vainoojiltaan. Ja poika painautui sinne myöskin. He eivät olleet kuulevinaankaan, kuinka askeleet lähenivät, kopisivat kivikossa lähteen kohdalla ja jo pysähtyivät aidan kupeelle, — eivät päätään kohottaneet, eivät taakseen katsoneet. Vaan apeina he ajattelivat: siinä se on nyt taas ryöstäjä ääressä.

Jo kuului vieras tervehtivän… ei se ollut Hollolan voudin ääni, sen isä-Tuomas heti tunsi, vaan oli kai joku hänen renkejään. Murahdettuaan lyhyen "jumal-antakoon" jatkoi hän edelleen työtään. Vieraita oli kaksi, sen hän kuitenkin jo ennätti huomata, herroja olivat, tasalaattainen sulkahattu oli ainakin toisella päässään ja hartioillaan väljä herrasviitta. Mutta jo vieraista toinen kysyi:

— Onko teistä kumpikaan Karmalan isäntä?

Hyytymään tuntuivat veret käyvän isä-Tuomaassa, sillä hän arvasi, että nyt se alkaa se ruunun miehen asia. Alakuloisena kohottausi hän työstään ja iski sirppinsä lyhteeseen, kääntyen hidastelevin liikkein veräjälle päin. Poika-Tuomas se vain edelleen leikkasi, mutta tyytymättömänä luimisteli hänkin kulmainsa alta vieraita, joiden hän odotti jo tuossa paikassa rupeavan jakelemaan talonväelle niitä tylyjä käskyjään, jotka hänkin jo hyvin tunsi voutien entisiltä matkoilta, — kahdesti vuodessahan ne vähintään vieraiksi saapuivat. Vaan mikä ihme… eipä ollutkaan niillä nyt vanhat tapansa — mahtoivat olla uusia miehiä —, sillä varsin sävyisästihän se väljäviittainen puhui:

— Miten kasvavat halmeet nyt Sysikorvessa, tuleeko viljaa tarpeeksi talven varalta?

Ei ymmärtänyt kumaraniskainen isäntäkään sitä puhetta. Hän katseli ylen epäilevästi vieraita, miettien, mikä heillä lie nyt oikein mielessään, eikä hän vastannut mitään. Vaan vieraista taas toinen jatkoi:

— Tässäkö sinulla on viljasi kaikki?

Jo luuli Tuomas asian ymmärtävänsä. Hän vastasi kuivasti:

— Tietänette, paljonko talonpojille viime vuonna siemenviljaa jäi!

Veräjään nojautuva mies näytti sen tietävän ja virkkoi:

— Halla vei viime vuoden sadon.

— Ja vouti vei loput, vastasi Tuomas terävästi. — Minkä jättänee nytkään!

Mutta vieras veräjältä puhui edelleen säveästi:

— Niin, rajusti ovat kuulemma voudit viime vuosina talonpojilta veroja raastaneet, siitä on monesta paikasta valitettu. Mutta nyt ei saa vouti enää liikoja ottaa…

Suu auki kuuntelivat sekä isä että poika sitä puhetta, liikahtamatta, hölmistyneinä. He eivät ymmärtäneet mitään ja vasta kotvasen kuluttua sai isä hämmästyneenä kysyneeksi:

— Ettekö te olekaan sitten maarahain ottajia?

Veräjän luona seisova mies pudisteli päätään eikä pellolla olijat huomanneet epäilevää värähdystä hänen äänessään, kun hän vastasi:

— Emme, me emme mitään veroja ota, me vain otamme selkoa siitä, mistä voudit ovat liikoja perineet.

Se oli isä-Tuomaasta niin ihana sanoma, että hänen oli sitä vaikea todeksi uskoa. Ja vielä hän vieraitaan epäilikin, kysyessään:

— Keitä te sitten olette?

— Me ollaan tarkastusmiehiä… Vähän pyörähteli turpa viittaniekalla nyt puhuessaan, hänen tuntui olevan hiukan hankala tuohon äkkikysymykseen vastata. — Niin, minä olen hauptmanni, neuvoston Ruotsista lähettämä, tämä toinen mies on apulaiseni. Hallitus on talonpoikain valitusten johdosta määrännyt ruunun veroja huojennettaviksi ja me nyt tarkastamme voutien jälkiä. — Ja ikäänkuin vielä puhettaan varmentaakseen vetäisi hän laukustaan pitkän pergamentin, jossa oli paljo kirjoitusta. — Tässä näette ruunun sinetin…

Tuomas katseli kuin lehmä konttia tuota juhlallista kapinetta, josta hän ei mitään ymmärtänyt. Vaan hän tunsi taas verensä sulavan ja hän rupesi verkalleen uskomaan, että mahtaa sitä olla vielä talonpojallekin sentään oikeutta ja armoa. Mutta viittaniekka virkkoi rohkaisevana:

— Tule nyt taloon selvittämään, minkä olet veroja maksanut, ja me sinulle selitämme, minkä verran näistä puolin maksat, — enempää ei saa vouti enää periä.

— Niin, käykää taloksi! —- Se oli kaikki kuin kaunista unennäköä Tuomaasta, vieraiden puheet soivat kuin sovittava kanteleen soitto hänen kiusautuneeseen mieleensä, ja sitä myöten kuin hänessä epäilys uskoksi muuttui, kirkastuivat nyt kerrankin hänen syväjuovaiset, kovettuneet kasvonsa. Hän tiesi, että valituksia veroista ja voutien elämöimisestä oli taas viime talvena tehty piispalle ja hallitukselle Päijänteen talonpoikainkin puolesta, — ne ovat siis tehonneet… onpa se toki herrallakin herra!

Siitä päivästä tuli rattoisa lepopäivä Karmalan muuten ilottomaan tupaan. Viisivanteisen olutkipon sai emäntä täyttää kerran toisensa perästä ja pöytään sai hän kantaa parasta, mitä aitasta löytyi, vieläpä pistettiin lahjatkin matkamiesten laukkuihin.

Paisteista oli sen päivän jälkeen, vielä vieraitten lähdettyäkin, elämä Karmalan hiljaisella törmällä. Raudanrohkea oli juron isännän runneltu mieli, hän raatoi nyt ilolla ahonlaidassa ja yksin poika-Tuomaankin innoton katse oli saanut oudon kiillon. Ja vaikka norosta nouseva halla taas eräänä yönä vei melkein puhtaaksi vielä vihantana olevan ohran halmeen alasyrjästä, niin eipä masentunut karmalaisten mieli siitäkään, — ainahan sen hallan saa asettumaan, kun kerran voudin suuhun on kuolaimet löydetty. Ja sellaiset Tuomas-isällä nyt oli povellaan; ruunun vieraat olivat lähtiessään hänelle kirjan antaneet, jota on voudinkin toteltava…

Viikkokausi, toista niin rohkealla mielellä Karmalassa työtä tehtiin, leikattiin vikaantunut vilja ja ahdettiin terveinä säilyneistä jo ensimmäiset aumat riiheen. Paljohan siitä ei tullut puhdasta viljaa, vaan tulipa aina jotakin viluttuneen jatkoksi. Sen parhaiten säilyneen riihen olivat Tuomaat nyt eräänä aamuyönä puineet ja poika ajoi juuri halmeelta uusia kuhilaita riiheen kuivamaan, sillaikaa kuin isä tuon edellisen kalliin sadon säkkiin mätti, kannettavaksi jauhinkiville, jotta jo illaksi valmistuisi makea uutispuuro, — pitkään olikin näet kalaruuilla eletty. Silloin pysähtyy poika-Tuomas yhtäkkiä kuormansa ääreen riihen kupeelle ja huudahtaa:

— Voudin venhe laski rantaan!

— Kenen? kyseli epäilevästi isä, joka juuri lyhteitä kuivamaan ahtoi.

— Hollolan voudin, suuri joukko miehiä jo törmälle nousee.

Isäkin ehti sitä ulos katsomaan. Tuttua väkeä! Aseelliset miehet, sulkaniekkahatuissa, astuivat törmälle ja lähtivät suoraan suuntautumaan riiheen päin, josta savun nousevan näkivät. Vaan Tuomaspa ei hätääntynyt.

— Nytpä tulkoot, virkkoi hän. — Nytpä tiedämme, minkä verran heille veroa annamme, eivät jyvääkään saa enempää.

Ja jäykkäniskaisena seisoi hän riihensä ovella, kun vouti kohti astui ja tapansa mukaan ärjymään kävi:

— Riisu väleen hevosesi valjaista, me sitä tarvitsemme.

— Vai hevosia te nyt olette tulleet ottamaan, vastasi Tuomas melkein pilkallisesti, muistaen, että siinä kalliissa kirjassa, jonka hän povellaan kätki, kiellettiin vouteja talonpojilta ilmaisia kyytejäkin vaatimasta.

— Niitä tarvitaan, kun tästä käymme toisissa kylissä, torasi vouti. — Välemmin, meillä on kiire. Hä, etkö ymmärrä, nyt on syysveron kanto, sen tiennet.

Vaan Tuomas ei pitänyt kiirettä, verkalleen hän vastasi:

— Jahka tästä nyt katsotaan, mitä teillä on oikeus ottaa, mitä ei.

— Meilläkö oikeus ottaa…?

— Niin, se vanha raasto on nyt lopussa, jo se täällä tiedetään, elä yritäkkään meitä säikyttää. — Niin puheli Tuomas voitonvarmana, ja voutirengille, joka oli ruvennut hevosta kuorman edestä päästelemään, hän tiukemmin virkkoi: — Elä koske siihen hevoseen, ne eivät enää olekaan teidän retusteltavinanne!

— Hä, eivätkö ole…!

Julmistuneena astui vouti, joka ei ollut tottunut talonpoikain vastaväitteitä suvaitsemaan, hevosen luo, repäsi luokin längistä ja viskasi rengilleen ohjakset, isännälle ärjähtäen:

— Niskottelemaanko käyt, hölmö, vai mitä viisastelet!

Mutta Tuomas ei säikähtänyt, hän virkahti pojalleen:

— Elä hellitä suitsista, Tuomas. Ja sinä vouti, liiku siivommin! Luulet meitä hölmöiksi, jotka emme tiedä, että korkea ruunu on jo sinun elämöimisellesi rajan pannut. Sen maksamme, mikä teille tulee, vaan emme kahmaloakaan enempää kuin kuittikirjassa sanotaan.

Vouti katseli melkein ällistyneenä talonpoikaa:

— Missä kirjassa?

— Tässä! — Tuomas kaivoi nyt poveltaan "tarkastajilta" saamansa kuitin ja näytti sitä ylpeästi kiukuissaan ärhentävälle voudille. Mutta tämä tempasi pergamenttipalan talonpojan kädestä, ilkkui ilkeästi sen paloiksi revästessään ja karjasi nyt täydeltä kurkulta:

— Siinä kuittisi — kulkurien kujeita! Suoria aitalle kaivamaan esiin jyväsi ja voisi, mutta niskottelemisestasi saatkin nyt maksaa kaksinkertaisen veron, että vastakin muistat, mitä meillä on oikeus ottaa. — Ja rengeilleen hän virkkoi: — Siinähän on täysi jyväsäkki, kantakaa se venheeseen. Ja nyt eteenpäin!

Mutta Tuomaskin oli jo tulistunut. Hän ei nyt niinkään hevillä särkenyt sitä hyvää uskoaan, joka kerta oli hänet läpeensä lämmittänyt, hän piti siitä kiinni kuin hengestään, luullen voudin vain vanhalta muistiltaan ärjyvän. Kuumeentapaisesti karahti hän kaksin kourin kalliiseen säkkiinsä, jossa oli perheen ensimäinen uutisvilja, sen ainoa puhdas leipä, ja huusi vihan vaahto huulillaan:

— Sitä säkkiä ei liikuteta! Revit ruununmiesten verokuitin, siitä vielä vastaat, mutta kaksia veroja et kisko sittenkään enää tästä talosta, niinkuin ennen, siitä minä…

Mutta keskenpä katkesi isä-Tuomaan lause. Vimmastunut vouti oli antanut viittauksen rengeilleen, nämä tarttuivat sähisevää talonpoikaa hartioihin, väänsivät hänet tantereeseen ja kävivät ratsuruoskillaan selkään peittoamaan vanhaa miestä, niin että pölysi ruumeninen riihimekko. Ja sillävälin pauhasi kiukustunut veronkantaja:

— Irti minä pölyytän uppiniskaisuuden teistä Hämeen härkäpäisistä talonpojista. Siinä tunnet nyt luissasi, mitä myöten minulla on valta veroja ottaa! Iskekää kovemmin, ja jos vielä kerran murahtaa moukka, niin ruumeniksi survokaa sen luut! — Ja nyt aitalle nahkoja ja haukeja hakemaan, ja mitan täytyy tulla täyteen!

Siinä makasi tantereella tyrmistyneenä kumaraniskainen isäntä, kun voudin heitukat, häntä vielä viimeisen kerran suomaistuaan, kävivät hänen viljasäkkiään venheelleen kantamaan. Hän ei enää mukissut, hän katseli vain tylysti, kun toiset asemiehet hänen aitalleen astuivat ja sieltä itse kävivät talon vähiä säästövaroja veroikseen mittaamaan ja ilkkuen kaikki orret tyhjiksi työnsivät. Mutta kävellessään kihelmöivin hartioin sitä raastoa äärestä katsomaan oli hänellä vain yksi tunne: hän tahtoi hakea kirveensä ja sillä iskeä, halkoa, teurastaa… Hänen sydämeensä kovettui kauhea viha, joka sieltä tappoi kaikki muut tunteet, työn innon, talonvastuun, kotihalmeen rakkauden, kaikki. Ja kun ilkkuvat verottajat vihdoin, aitan tyhjennettyään ja vielä pirtistä kuormansa kukkuraksi talon kattilan kannettuaan, poistuivat Karmalan pihalta, vieden voudin ratsuksi talon ainoan hevosen, silloin seisoi Tuomas tyhjän aittansa edustalla, puiden vaahdossa-suin kahta nyrkkiään, ja hänen silmässään paloi silloin outo lieska, joka jo poika-Tuomastakin pelotti.

— Ne pieksivät minut omalla pihallani, — niin puhui hän harvakseen, — se löyly ei minusta enää lähde!

(Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)

PIISPA RAUHANTUOMARINA.

Pitkän retken oli vanha Maunu-piispa taas tänä vuonna talvipakkasessa tehnyt Sisä-Suomen laajoille maille, valvoakseen parhaalla tavalla sen seurakuntansa onnea, jota hän oli lempeydellä johtanut jo yli kolmekymmentä vuotta ja jonka hän nytkin tahtoi mahdollisimman vähällä turmiolla opastaa pois äkillisen eksymyksen tieltä. Heti kun pakenevat virkamiehet ja aatelisherrat olivat saapuneet Turkuun kertomaan siitä vaarallisesta kapinasta, johon Satakunnan talonpojat olivat kohta joulun jälestä nousseet, ryöstäen voutien taloja ja aatelisten kartanoita, oli hän kutsunut sekä julmistuneet linnanherrat että aateliset ja virkamiehet puheilleen Turun piispantaloon, neuvotellakseen, mitä nyt olisi tehtävä. Hän tunsi näet hyvin tuon kapinaliikkeen syyt ja säikeet, hän oli äskenkin kuullut talonpoikain kesken vallitsevasta mielenkuohusta Henrikki-teiniltä, joka oli ollut teinimatkalla juuri noissa kuohahtavissa Satakunnan pitäjissä, ja hän tiesi, että syy tähän järjestyksen särkymiseen ei ollut yksinomaan talonpoikain. Turun linnanherra, ahnas tanskalainen Hannu Kröpelin, oli, tunnottomasti rahvaalta liikaveroja kiskomalla, ajanut sen näin epätoivon partaalle. Tuo kansa oli katovuosien johdosta nälkiintynyt ja hätääntynyt, se oli siis altis yllyttäjille ja valmis mihin tahansa, sitä ei yksin kurilla ojenneta. Onnettomuuden alkusyyt olivat tukittavat, olot olivat korjattavat, jos mieli pysyväisesti rauhoittaa äärimmilleen ärsytetyn kansan mielet, — niin selitti herroille vanha piispa.

Maunu-piispa oli senvuoksi ilmoittanut kostonjanoisille aatelisherroille, jotka parastaikaa Turussa keräilivät rautapukuisia ratsumiehiä hyökätäkseen niskottelevain alustalaistensa kimppuun, että hän lähtee itse retkelle mukaan, ja hän oli kieltänyt heitä veritöihin ryhtymästä, ennenkun hän oli saanut kapinakansaa puhutella. Muristen ja ivaillen olivat talonpoikain ryöstöistä ärtyneet aatelisherrat kuunnelleet tätä piispan tuumaa, ja vanha, hätääntynyt Hannu-herra, joka jo pelkäsi kapinajoukon tuossa paikassa hänen linnaansa työntyvän, oli kironnut ja vannonut, että kapina ei asetu muuten, kuin että talonpojat kaikki rinnakkain hirtetään. Mutta siksi suuri oli Maunu-piispan arvo ja vaikutus toki aatelistenkin joukossa, että he, vaikka haluttomina, hänen tahtoonsa alistuivat, — piispa seurueineen lähti talvikelillä Turusta ajamaan hiihtäviä talonpoikia vastaan ja aateliset huoveineen sekä linnanherra ratsuväkineen seurasi häntä kuin saattoväki, totellen hänen käskyjään.

Tällä retkellä oli Maunu-piispa nyt sydän-Hämeessä, majaillen Vesilahden pappilassa, johon hän edellisenä iltana oli lännestäpäin ajanut. Hänen tuumansa oli ollut rohkea; helposti se olisi voinut pettää, sillä liian kiihkoisina olivat nyt vastakkain nuo eri ainekset, herrat ja talonpojat, joiden välinen juopa muutenkin oli niin syvä. Vaan Maunu oli tuntenut voimansa. Piispallisella arvollaan ja sanansa mahdilla oli hän jo Satakunnassa riisunut aseet hurjistuneilta hiihtäjiltä, eikä kiukkuiset aatelisherrat olleet haarniskaväellään päässeet hyökkäämään talonpoikain taloihin, heidät orjikseen masentaakseen. Siellä Satakunnassa oli hänen avukseen kyllä ehtinyt talonpoikain hatara johto ja hajanainen järjestys, vaan olipa hän heti eilen hämäläisten kapinaleirillekin saavuttuaan huomannut, että rauhan sanalla saa senkin taipumaan. Hänen neuvoaan totellen oli Vesilahdellakin suksimiesten joukko rauhallisesti asettunut viereiseen kylään odottamaan huomis-aamua, joksi piispa oli sen puheilleen kutsunut, kyselläkseen sen valituksia ja luvaten sille turvallisen olon.

Päivän valkenemista ja rauhankäräjäin alkamista piispa nyt aamutulilla odotteli Vesilahden pappilassa. Hän oli tapansa mukaan anivarhain noussut vuoteeltaan ja istuskeli nyt papin nahkotetussa nojatuolissa mietteihinsä vaipuneena, ottamatta osaa seurueensa tarinoihin. Hän harkitsi siinä niitä havaintojaan, joita hän taas tällä retkellään oli tehnyt kansan elämästä ja sen suhteesta läänitysherroihinsa ja virkamiehiinsä. Syynä tuohon välien kireyteen, voutien ryöstöihin, kansan katkeruuteen, on isoksi osaksi hallituksen kaukaisuus ja heikkous, päätteli hän. Se ei voi arvostella, minkä verran rasituksia köyhä kansa kestää, sen käsivarsi ei ulotu tänne asti hillitsemään virkamiesten vallattomuutta, pitäisi olla itse maassa täällä voimakas hallituskeskus… Ja siitä vanhan piispan mieleen muistuivat ne suuret tuumat, joita eräällä hänen suurella edeltäjällään, Tuomas-piispalla, oli ollut: luoda Suomen itsenäinen, hyvin järjestetty kirkkovaltio, jonka kohtaloita, niin hengellisiä kuin maallisia, johtaisi yksi käsi… Se oli taittunut se Tuomas-piispan rohkea unelma suuresta pohjoisesta piispanvaltakunnasta, särkynyt Nevajoen veriseen tappeluun jo puolentoista vuosisataa sitten. Mutta Maunu-piispa tunsi tällä aamuhetkellä, että jos se silloin olisi toteutunut, silloin voisi hänkin nyt Turun ruhtinaspiispana ehkä hallita tätä kotoista kansaansa niin, että se tuntisi itsensä onnellisemmaksi ja kohtaloonsa tyytyväisemmäksi kuin nyt….

— Vanitas vanitatum…! — Näin huoahtaen keskeytti piispa ajatuksenlentonsa, karkoitti mielestään turhat suuruudenmietteet ja kysyi, seurueensa puoleen kääntyen:

— Eikö siellä ulkona jo kohta päivä valkene?

— Vielä on aamu pimeä, vastasi hänen kotikappalaisensa, ovea raottaen.

— Mutta lähetetään jo joku tiedustamaan, miten ovat Hämeen miehet yönsä viettäneet mäen takaisissa kylissä, vieläkö siellä on rauha mielissä. Käske Henrikki-teini tänne.

Piispa oli retkelle lähtiessään ottanut mukaansa, asemiehenään ja kirjurinaan, nuoren Heino-teinin, jonka vilkkaaseen luontoon hän oli mieltynyt. Ja kun Heino nyt väentuvasta piispan eteen saapui, virkkoi tämä hänelle:

— Käy ilmottamassa hämäläisille Mäkisalon taloihin, että he joka pitäjän puolesta valitsevat pari valistunutta talonpoikaa, jotka heidän valituksensa täällä esittävät. Nämä miehet tulkoot heti päivän valjettua pappilaan, ja saa tänne muukin väki tulla.

Mutta ennenkun Heino ennätti tuvasta lähteä, kuului kovaa rymyä ovelta ja sisään työntyi lumisena ja parta kuurassa roteva Ille-herra ja hänen perässään joukko muita aatelisherroja. Jaakko Ille oli juuri, joukkonsa edellä ratsastaen, saapunut Nokialta, ja hän ryntäsi nyt verekseltään piispalle kertomaan talonpoikaisjoukon viimeisestä ryöstömatkasta ja kahakasta kosken partaalla. Hän olisi kyllä voinut ajaa koskeen koko kapinajoukon, kehui hän, vaan piispan käskyä totellen oli hän tuonut sen vankina tänne, täällä oli ryöstäjäin toki rangaistuksensa saatava. Ja toiset aatelisherrat, joiden mielestä tämä talonpoikain ilkivaltaisuus taas todisti ankarampain toimenpiteiden tarpeellisuutta, säestivät lumisen ritarin puheita. Heinokin jäi siihen kuuntelemaan, kuinka Turun linnanherra, vanha Hannu Kröpelin, miekkaansa kalistellen kävi piispalle selittämään:

— Sellaista on se väki, jonka kanssa teidän pyhyytenne uskoo sovinnollisten neuvottelujen kautta tuloksiin päästävän! Ryöstäjiä he ovat ja kapinoitsijoita, heidänkö valituksia tässä taas ruvettaisiin kuuntelemaan! Ei, kuria he tarvitsevat ja aseväen komentoa. Parisataa ratsumiestä talonpoikain niskaan Mäkisaloon, siinä on heille neuvottelua kylliksi ja siihen loppuu väleen kapina!

Ei ollut Hannu-herra kovin sotaisen näköinen tepastellessaan siinä hajallareisin suurissa sudennahkaturkeissa ja poronkoipisissa kallokkaissa. Mutta hän olisi siltä tahtonut veriin masentaa nuo talonpojat, jotka kapinassa syyksi väittivät hänen, Hannun, liikaa veronottoa, ja joiden puolta hänestä piispa suotta piti. Ja hän tiesi toisten aatelisherrain vilkkaasti kannattavan hänen kostoaikeitaan. Polttaneet olivat talonpojat kartanon Pohjois-Suomen laamannikunnan laamannilta Henrikki Klaunpoika Djekniltä ja siitä oli nyt kiihkomielisenä tämäkin muuten kyllä rauhallinen, ulkomailla oppia ja sivistystä saanut mies. Maskun kihlakunnan tuomarin Pietari Karpalaisen oli täytynyt yösydännä lähteä pakosalle pakkaseen kartanostaan, ja hän kantoi siitä nyt koston kiukkua talonpoikia kohtaan. Samoin oli laita Hannu Pietarinpojan, Lepaan herran, joka keikarimies tälläkin sotaisella retkellä komeili Flanderin verassa ja hohtavissa hopeasolissa; samoin Hartikka Garpin, jonka pullealle varrelle miekkavyö ei oikein hyvin soveltunut, ja monien muiden. Vaan tulisimpana kaikista ärhenti Hannu-herran kintereillä nuori 18-vuotias Klaus Kurki, joka oli pukeutunut rautahaarniskoihin, vaikka ne vielä hänen hennolla vartalollaan väljiltä tuntuivatkin. Isänsä, vanhan Jaakko Kurjen kanssa oli hänen täytynyt suinpäin Laukon kartanosta paeta kymmeniä peninkulmia kuohumistilassa olevan maakunnan halki Turkuun, jonne isä nyt oli sairaaksi jäänyt, mutta josta nuori Klaus oli palannut muka alustalaisiaan kurittamaan. Hän oli jo eilen iltamyöhällä ratsastanut Laukossa, nähnyt sen ryöstettynä ja autiona, ja hänen intohimoiset silmänsä säteilivät sydäntynyttä kiukkua, kun hän Hannu-herran puheen rohkaisemana intoili:

— Laukonkin ovat talonpojat tyhjäksi ryöstäneet, hyvityksen minä siitä vaadin isäni nimessä. Ja minä sen otan tämän miekkani terällä!

Ja rauhallinen Klaus Henrikinpoikakin virkkoi, piispan puoleen kääntyen:

— Niin, kurin tarvitsevat talonpojat, iltikseen ei heidän voi sallia polttaa ja ryöstää, silloin loppuu heiltä pian kaikki kunnioitus esivaltaa kohtaan.

Mutta vanha piispa pysyi tyynenä kannuksiaan kalistavan aatelisjoukon keskessä ja virkkoi tuokion kuluttua vain heitä rauhoitellen:

— Tutkitaan asia, syylliset saakoot rangaistuksensa täällä niinkuin Satakunnassakin, ennen kaikkea johtajat. — Ja Jaakko-herran puoleen kääntyen kysyi piispa: — Nokian ryöstäjät ovat siis vangitut?

— Viittä heistä tuodaan tänne parastaikaa kahleissa, muille ei nuoria riittänyt, vastasi Ille.

— Heidät siis käräjillä tutkitaan ja tuomitaan.

Tähän piispan liian lempeään päätökseen ei kuitenkaan Hannu-herra vieläkään tahtonut tyytyä. Hän kiukkuili yhä toisten herrain säestämänä:

— Mitä käräjistä, kapinoitsijoista on ennenkin tehty lyhyt juttu, — niin tehtäköön nytkin!

Vaan piispa-vanhus ei sitä väittelyä enää jatkanut. Hän iski toraavaan linnanherraan kylmän katseen, joka tämän kohta vaikenemaan saattoi, ja uudisti rauhallisesti:

— Syylliset tuomitaan, villitsijät rangaistaan, syyttömiä ei! Tässä huoneessa saatte pian valituksianne esittää, mutta talonpojat saakoot sen myöskin tehdä. — Henrikki Tuomaanpoika, käy, vie Hämeen miehille ne viestit, jotka sinulle vietäviksi annoin. —

Tätä piispan viestiä viemästä palatessaan Heino hämäränä aamuhetkenä, yhtäkkiä aavistamattaan tapasi Vesilahden kirkkotiellä kasvinveljensä ja orpanansa, Laurin, jota hän ei lähes kahteen vuoteen ollut nähnyt ja jota hän ei suinkaan ollut odottanut tapaavansa kapinarahvaan joukossa Pyhäjärven vesistöjen varsilla. Kauan seisoivat siinä lumisella tantereella nuoret kasvinkumppalit, ensi sanat vaihdettuaan, ääneti vastakkain, hämmästyksestä mykkinä molemmat. Kuumana höyrysi hengitys pakkasessa, jäätyen niin asemiehen verkakaulukselle kuin talonpojan lammasnahkoihin, vaan sanakin tuntui jäätyneen suuhun molemmilta.

— Vai on teitä miehiä täällä Päijänteen takaakin, — sanoi Heino.

— Kuulimme sinun teininä kulkeneen, emme tienneet sinun palvelevan linnan huovina, miekkaniekkana, virkkoi Lauri.

Nuhdetta oli noissa Laurin sanoissa, sen oivalsi Heino heti. Vilkaisten lyhyttä asemiehen miekkaansa, joka hänen vyöllään riippui, vastasi hän:

— En ole linnan väkeä, kulen piispan seurueessa, hän minut mukaansa otti. Vaan entäs sinä, yksinkö olet Karmalasta kapinaväessä?

— Yksin — en. Isäsi on täällä ja veljesi.

— Isäkö, mitä hän täällä, mikä liikutti hänet havupölkyn äärestä?

— Etpä näy tietävän, mitä täällä on viime aikoina koettu, — isääsikin löivät voudit hänen omalla pihallaan.

— Vai löivät…

Se oli todellakin Heinolle varsin outo ilmakehä, jossa Laurin ajatukset näkyivät liikkuvan, ja nyt hänelle vasta ikäänkuin hämärästi rupesi selvenemään, että he seisoivat siinä vastakkain edustajina eri leireistä, toisilleen vihamielisistä joukoista, vaikk'ei hän vielä voinut tarkemmin tajuta, mitenkä he niin olivat joutuneet. Ja kun Lauri häneltä kärsimätönnä uteli, milloin huovijoukko oli Vesilahdelle tullut, mihin Hämeen miehet olivat huvenneet ja mitä nyt oli tekeillä, niin Heino hänelle lyhyesti vastaukset antoi, mutta hänen ajatuksensa pyörivät aina vain siinä ihmeellisessä seikassa, että hän nyt kuului joukkoon, jota vastaan hänen oman kotinsa väki oli aseissa kulkenut. Ja taas hän virkkoi:

— Mutta en nähnyt isää hämäläisten joukossa Mäkisalossa, josta juuri kävin miehiä kutsumassa piispan puheille, — missä hän on?

Lauri vitkasteli tuokion vastatessaan:

— Isäsi on tuossa talossa. — Ja hän viittasi kädellään viereistä taloa, johon ratsumiehet äsken olivat vankinsa kulettaneet.

— Tuossako? Mutta siellähän majailevat huovit. Kuule — mitä hän siellä?

Silloin Lauri kertoi orpanalleen koko sen eilisen hiihtoretken Pirkkalaan ja sen lyhyen ja surullisen lopun. Siksi on nyt köysiin kytkettynä siellä Karmalan isäntäkin, siksi hän itse huovien unohtamana seisoo autiolla tiellä…

Vakavaksi oli Heino käynyt tuota Laurin kertomusta kuunnellessaan. Hän muisti äskeisen kohtauksen pappilan tuvassa, aatelisherrain kostonhaluisen kiukun ja piispan lupauksen, että syylliset ja johtajat rangaistaan. Eipä hän kovin hellästi ollut ankaraa isäänsä näinä vuosina muistellut, mutta häntä puistatti sittenkin ajatus, että hän ehkä pian saisi nähdä isänsä muitten kapinanjohtajain joukossa roikkuvan hirsipuussa Turun Vartiovuoren laella. Ja hän virkahti puolittain itsekseen:

— Isäkin ryöstömatkalla tavattu!

Se huudahdus pisti terävästi Lauriin ja purevasti hän tokasi:

— Loppuu se kerran luonto talonpojaltakin!

Siihen ei Heino pystynyt mitään vastaamaan. Kankeammin kävi kasvinveljesten tarina luistamaan, he tunsivat molemmat, että vanhat veljestenvälit eivät enää olleet entisellään, nuo eri leirit heitä erottivat. Ja tuokion kuluttua he jo erosivatkin, Lauri rientääkseen hämäläisten luo mäentakaiseen kylään. Heino tekemään piispalle tiliä käynnistään kapinaväen yötulilla. Aamu rupesikin vihdoin valkenemaan, idän kylmällä taivaanrannalla jo hattarat hienosti ruskottivat ja kirkonmäelläkin saivat huurteiset puut vaalean punan, — pian oli käräjäin aika alkaa.

Mutta kiirehtiessään ylös pappilanmäelle tunsi Heino outoa rauhattomuutta mielessään. Teinien iloisessa parvessa oli hän jo kauan tottunut elämään omaa huoletonta elämätään erillään kotiväestään ja heidän harrastuksistaan, menemään, minne virta vei… Nyt yhtäkkiä viskasivat nuo Laurin viestit hänen eteensä joukon vakavia kysymyksiä, joiden parissa hänen mietteensä jäivät myllertämään, ristiriitoja, joihin hänen tunteensa sekaantuivat. Hän kulkee täällä asemiehen verassa — ja hänen isänsä on köysissä huovien majatalossa…! Heino pysähtyi äkkiä kävelystään, seisoi hetken pääsemättä edes tai taakse, ja pyörähti vihdoin ympäri, juosten oijustietä siihen taloon, jossa vangitut talonpojat olivat. Ometan ovella seisoi siellä viluinen huovi vartijana ja hänelle Heino lausui:

— Minulla on viesti vangeille.

Huovi tunsi piispanmiehen ja vastasi:

— Vie, ja vaikka veisit vartioitavat mukanasi piispalle, en tuota surisi tässä pakkasessa…

Heino potkasi pönkän ovelta ja astui kolkkoon, pimeään navettaan, jonka parissa soimessa puolikymmentä miestä maata retkotti — sinne olivat Illen huovit vankinsa viskanneet. Miehet nukkuivat ja heräilivät vasta verkalleen kun valoa ja pakkasta tunkeusi ovesta. Heino tunsi isänsä ankarat, luisevat piirteet, joita hän niin monasti oli peläten karttanut, ja virkkoi hiljaa:

— Isä!

Miehet katsoivat kummissaan nuorta miekkamiestä, vaan vastausta ei joukosta kuulunut. Vasta kun Heino uudelleen isänsä nimen mainitsi, kohosi Tuomas ryntäilleen pahnoilta ja nyt Heino melkein säikähti hänet tarkemmin nähdessään: Verestävissä silmissä oli vihainen tuli ja lianmustilla kasvoilla oli kuin jähmettynyttä raivoa. Sitä ei Heino entuudestaan tuntenut, hän ei tiennyt tuon uuden tulen palaneen isänsä silmässä siitä päivästä asti, jolloin hänet Hollolan vouti pieksätti. Ja melkein arkana hän nyt kuiskasi:

— Pakene, isä, vielä pääset, ennenkun sinut herrat hirttävät.

Vaan pahnoilla makaavalta mieheltä, joka oli yhä kasvavalla kiukulla katsellut asemiehen puvussa komeilevaa karkuripoikaansa, jonka hän nyt näin odottamattaan näki, pääsi karkea, katkera nauru:

— Hirttäkööt, pankoot sinut, huovipenikan, silmukkaa vetämään! Mene herrojesi pariin, täällä ovat talonpoikain pahnat.

Ilkkuva nauru säesti soimesta sydämmistyneen talonpojan sanoja, ja nolona, mieleltään vielä äskeistään murheellisempana, peräytyi Heino pois ovelle. Hän tunsi ikäänkuin puristusta rinnassaan, häpeän punan hän poskillaan tunsi ja hän käveli nopeasti poispäin, estääkseen itkun kurkkuunsa tunkeutumasta. Eikä hän kiireellä poistuessaan huomannut — eikä huomannut sitä kylmissään käsiään takova vahtisoturikaan, — että hänen jälestään ovesta livahti ulos mies, joka nuolena nurkan taa puikahti ja sille tielleen hävisi. Mutta se pakenija ei ollut Karmalan Tuomas, se oli tuo aina valpas ja vikkelä Tuiran Vilppu, joka jo oli tuntenut nuoran kaulaansa kiristävän ja siksi nyt oven raosta luiskahti kuin silmukasta irti ulos avaraan maailmaan. —

Pappilan tupaan kertyi jo parhaillaan vakavanaamaisia talonpoikia, kun Heino sinne ehti ja kirjuripöydän luo hiipi. Epäilevin, harhailevin katsein he siinä seisoivat, pappien ja asemiesten hääriessä heidän ympärillään, vaan lujaa päättäväisyyttä ja heltiämätöntä tarmoa kertoivat heidän värähtämättömät kasvonsa. Tiheänä parvena he siinä seisoivat, vaan vielä sankempi parvi seisoi keihäittensä varassa ulkona. He olivat päättäneet, että asiataan perille ajamatta he eivät jättäydy noiden herrojen armoille, jotka heitä nyt luimistelivat vihaisin silmäyksin kypäräsuojustensa takaa, — piispan sanaan he luottivat, mutta lujina he olivat vannoneet asiansa puolesta seisovansa, tuli mikä tuli.

Jo astuikin piispa papin sisähuoneesta tupaan ja tervehti vakavana tuota kovapiirteistä rahvasta. Hänen äänensä soi tyynenä mutta samalla ankarana, kun hän aluksi kävi talonpojille osoittamaan, kuinka suuren rikoksen he olivat tehneet sekä maallista että hengellistä esivaltaa vastaan, nostaessaan kätensä korkeaa ruunua ja sen edustajia kohtaan. Esivalta on Jumalasta, huusi hän, ken miekkaan ryhtyy, se on tuomittu miekkaan hukkumaan. Mutta taas hän lauhkeammalla äänellä käski talonpoikain kertoa, mikä heidät oli eksyttänyt, mistä he valittavat.

Silloin purkausi esiin vakavasta parvesta valitusten tuikea tulva. Täysi oli talonpoikain sydän, kauan he olivat kaivanneet tilaisuutta esittää ruunun edustajille kärsimyksiään ja katkeruuttaan. Vuorotellen puhuivat nyt eri pitäjäin vanhimmat luottamusmiehet, peittelemättä he kuvasivat voutien kaikki omavaltaisuudet, liiat verot ja luvattomat kannot. Joka kulmalta olivat valitukset ylimalkaan samat: kansa nääntyy verotaakan alle, kato ja tulvat eivät jätä mistä elää, millä sitten lapsesi ruokit, millä kylvät kaskesi, millä tyydytät täyttymättömät voudit…

Piispa antoi talonpoikain vapaasti puhua ja hillitsi aatelisherrain kärsimättömän kiukun, kun nämä olkapäitään kohautellen yrittivät katkaisemaan nuo pitkät ruikutukset. Hän tunsi ankaran totuuden huokuvan kiusautuneiden talonpoikain sanoista ja kun viimeisen pitäjän puhemies oli vaijennut, lupasi hän vakavasti käyttää kaiken vaikutuksensa, hankkiakseen hallitukselta talonpojille siedettävämmät vero-olot. Mutta silloin ei enää Turun kiukkuinen linnanherra voinut sappeaan salata:

— Hyvä on, karjasi hän, mutta lienee näillä käräjillä toki toinenkin asia. Kuka maksaa Laukon ryöstön, kuka Pirkkalan voudin rosvotut tavarat, missä ovat näiden ruikuttajain joukossa ne, jotka taloja ovat polttaneet — tutkittakoonpa sekin asia!

Talonpojat vaikenivat, mutta ääneensä kävivät nyt aatelisherrat kuvailemaan talonpoikain väkivallantöitä. Ja ennen kaikkea he kävivät kapinan johtajia tiukkaamaan, heidät he ainakin tahtoivat saada käsiinsä, joskin piispa pyrki talonpoikaisjoukot liialla lempeydellään vapauttamaan. He tiesivät jo voudeiltaan, että se oli varsinkin eräs Vilppu-niminen mies Jämsänjoelta, joka Hämeen talonpoikia oli kapinaan yllyttänyt, ja hänet he nimenomaan tahtoivat rangaistavakseen, muille pelotukseksi. Eivätkä talonpojatkaan voineet kieltää Vilpun johtajanaan olleen.

— Siis tuotakoot vangit saapuville, virkahti piispa käskevällä äänellä. — Mitä väkivaltaisuutta yksityiset talonpojat ovat tehneet, se tutkittakoon sitten kevätkäräjillä, kiihottajat kuulustellaan nyt heti.

Syntyi vilkasta liikettä käräjätuvassa. Talonpojat kävivät levottomiksi, neuvotellen, saattoivatko he näinikään etumiehensä uhrata. Mutta aateliset odottivat uteliaina saadakseen nähdä kapinanjohtajan ja hänen apumiehensä.

Hetkisen kuluttua toivatkin jo huovit neljä miestä, käsistään köysiin kytkettyinä, piispan eteen, joka virkkoi:

— Filippus Tuira Jämsästä, astu ensimäisenä esiin!

Vangeista ei yksikään liikahtanut. Talonpojat katsoivat kummissaan toisiaan, vaan kovaäänisiksi kävivät aatelisherrat, kun pian selvisi, että Nokialla tavattu kapinanjohtaja ei ollutkaan enää vangittujen joukossa. He ahdistelivat vartijoita, huovit syyttelivät toisiaan ja talonpoikia ja Hannu-herra kävi jo pisteliäästi kysymään piispalta, että vieläkö hän nytkin neuvottelee tällaisten kujeilijain kanssa. Vihdoin selvisi, että Vilppu oli karannut silloin, kun piispan asemies oli vankien luona käynyt.

— Kuka asemiehistäni? kysyi piispa kummissaan.

Kalpeana nousi silloin Heino kirjuripöydästä ja tunnusti vankeja puhuttelemassa käyneensä, mutta kielsi ketään vapaaksi laskeneensa.

Herrat häiläsivät harmistuneina, syytellen petturiksi teiniä, jonka piispa oli armoihinsa ottanut. Tiukkaan katseli Heinoa nyt piispakin, kysyen:

— Yksin kävit vankien luona, — mitä varten? Selitä!

Ääneti seisoi Heino vielä hetken tuijottavan miesjoukon ympäröimänä. Helppo ei ollut hänen siinä ruveta kertomaan asiataan kotipuolensa talonpojille eikä tuttavilleen Turun huoveille, hän tunsi asemansa näiden vihamielisten joukkojen välissä vielä kahta kierommaksi kuin aamulla orpanaansa puhutellessaan. Arasti hän katseli Lauria, jonka silmät ovensuusta melkein ilkkuvan näyttivät, ja sitten taas piispaa. Mutta käskevä oli piispan katse, vastata hänen täytyi.

— Kävin isääni tapaamassa, virkkoi Heino hiljaa.

— Isääsi, matki piispa hämmästyneenä. — Isäsi on siis noiden vangittujen joukossa?

Heino vain päätään nyökäytti. Mutta mielenkiinnolla jatkoi piispa:

— Kuka noista on isäsi, näytä hänet minulle!

Aroin askelin astui Heino lattian poikki isänsä luo, jonka silmässä yhä paloi tuo samainen raivon ilme ja joka, pitäjäläisiään häveten, nyt halveksuen nuorukaista katseli. Heino tunsi, kuinka kotoisten talonpoikain katseet häntä polttivat, ja kuuli aatelisherrain ilkkuvan naurun. Mutta piispa kääntyi vangitun Tuomaan puoleen ja kysyi:

— Hän on siis poikasi, tämä nuori teini?

Ääni kurahteli Tuomaan kurkussa, kun hän vastata yritti, ja vasta karjasemalla hänestä sanat lähtivät:

— Minun lie siittämäni, kakara, mutta meidän miehiä hän ei enää ole. Kotoaan karkasi, työtä pakoon läksi, hulttio, herrain penikaksi heittäysi, nyt jo kansan kurittajana kulkee…

Piispaa ei se isän raaka tuomio miellyttänyt, hän keskeytti Tuomaan puheen nuhtelevalla äänellä:

— Ei ole poikasi pilassa siltä, jos hän on oppia saanut, siksi et häntä hylkiä saa.

Vaan kiihtyneestä talonpojasta lähtivät nyt sanat torvenaan:

— Pilassa hän on, heimonsa häpäisi, mätämuna! Ei riitä herroille se, että talonpojan alastomaksi nylkevät ja leivän perheeltä vievät — vielä lapsenkin vetivät herraksi sakkiinsa. Mutta sillä pojalla ei ole enää asiaa Karmalan maille, luotani kiroon tuon käenpojan, joka pesässäni kasvoi…

Vakaviksi olivat käyneet talonpojat ankaran isän puhuessa, vaijennut oli aatelistenkin nauru. He tunsivat noista kovista sanoista sen syvän kuilun, joka vallitsi näiden kahden kansanaineksen välillä, oivalsivat, että leppymätön on talonpoikain viha. Surumielisenä nojasi vanha piispakin päänsä käteensä, hän kauhistui tuon kuilun syvyyttä, joka noin armotta verisiteetkin katkoi.

— Olet raivostunut, mies, vaikene! lausui hän Tuomaalle ja kävi sitten alakuloisena jatkamaan toimitustaan ja vankeja vastaan tehtyjä syytöksiä kuulustelemaan. Heidät määrättiin Turkuun vietäviksi ja Vilppu julistettiin rauhattomaksi mieheksi, joka oli vangittava missä tavataan.

Heino oli sillävälin päässyt vetäytymään asemiesten siimekseen ja hetken kuluttua hän miesjoukkojen taitse hiipi ulos. Hänen päänsä kohisi, hänen rintansa aaltoili; hän ei olisi tahtonut katkaista välejään heimonsa kanssa, vaan muut ne katkaisivat… Hyvä, siis katketkoot! — Taas tunsi hän suonissaan uhkuvaa uhmaa ja kun hän hetken kuluttua ovella tapasi Laurin, jonka silmästä hän nyt sääliä luki, niin kylmä ja vieras oli hänen vastasilmäyksensä ja kivettyneellä sydämmellä hän orpanalleen virkkoi:

— Sinä saat nyt suuremman perintö-osan Karmalasta, nauti onneksesi!

— Etkö aijo siis enää kotiin palata? kysyi Lauri.

— Isähän sen kielsi, — täytyy kai tästä siis tosissaan herraksi ruveta. Mutta jos joskus vielä Sysikorpeen palaan, niin toista olen herraa kuin nyt, ja toisin minua kohdellaankin…

Ja hän astui nyt pää kenossa asemiesten riviin pöydän päähän, ritarien taakse.

Pappilan tuvassa jatkuivat sillävälin yhä piispankäräjät. Vielä viimeisen haikean valituksensa olivat näet talonpojat piispalle esittäneet, sen, joka heidän toimeentuloaan raskaimmin painosti: erämaa-asiansa. Ja innostuneena oli piispakin taas käynyt tässä asiassa talonpoikain puolesta puhumaan. Hän milteipä nuhteli Turun linnanherraa siitä, ett'ei tämä ollut aikoinaan tuota rajariitaa selvittämään puuttunut. Mutta yli olkansa silloin kopea Hannu-herra julisti, ett'ei hän koko talonpoikain takamaariitaan puutu, ja yksin Djekn-ritarikin, Pohjois-Suomen laamanni, ivalla talonpoikia neuvoi:

— Ajakaa tunkeilijat pois, jos jaksatte, jos ette, väistykää sieltä itse, — muuta neuvoa en tiedä.

Mutta tästä ivasta jo Suopelto suuttui ja avasi sanaisen lippaansa. Hän kertoi, kuinka monasti siellä erämaassa oli tappelulla isien oikeuksia puolustettu, kuinka paljo miehiä sinne oli kaatunut niissä otteluissa, hän huusi ylvästeleville herroille:

— Tietäkää, herrat: jos ei esivalta, jonka nimessä meiltä veroja ja kuria vaaditte, puutu eikä kykene meidän maitamme ryöstäjiltä suojelemaan, niin silloin mekään emme siitä esivallasta mitään tiedä, vaikka meidät kaikki köysissä Turkuun vietänee.

Herrat karahtivat kiukuissaan pystyyn ja moni talonpoikakin jo ajatteli, että jopa meni viisas Sipikin vipuun. Mutta piispa ei moittinut hänen rohkeita sanojaan, hän nousi päinvastoin lämmenneenä pöydän päästä ja virkkoi herrojen puoleen kääntyen:

— Talonpoika on oikeassa, ruunun on huoli pidettävä maakuntarajoista. Ja jos te, hallinnon edustajat, ette siihen pysty, niin otan minä kirkon ja rauhan edustajana tämänkin asian huostaani. — Ja talonpoikain puoleen kääntyen hän jatkoi: — Kotiinne palatkaa rauhan miehinä korpianne viljelemään. Mutta valitkaa sieltä luotetut erämaantuntijat ajamaan asiatanne Turkuun. Sinne saapuu pian mies, joka sekä tahtoo että kykenee teitä avustamaan, — kääntykää suoraan marski Kaarlo Knuutinojan puoleen, jolle minäkin asiastanne puhun; hän on lempeä ja viisas herra, hän on pitävä huolen, että kerran palaa rauha erämaillekin.

Tämä piispan lohduttava lupaus valoi käräjäin lopuksi keventävän sovinnontunnon talonpoikain raskaihin mieliin. Kapinan jatkamista ei ajatellut enää kukaan, ja kun talonpojat vielä piispan kehotuksesta olivat seuranneet häntä messuun Vesilahden kirkkoon, jossa hän rukoili siunausta rauhalle ja sovinnolle, lähtivät nuo äsken vielä niin kiihtyneet ja kovat miehet sovinnollisina ja sulanein mielin piispan rauhankäräjiltä. Mutta onnellinen kiilto haaleassa silmässään istui vanha piispa vielä samana iltana kuomurekeensä ja lähti seurueensa ja linnan huovien saattamana pitkälle paluumatkalle Turkuun. Hän oli taas rauhan apostolina saanut tehdyksi kotoiselle kansalleen uuden palveluksen, saanut hillityksi sen kuohahtaneet himot ja estetyksi veljessodan ja verenvuodatuksen.

(Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)

RAJANKÄYNNISSÄ.

Kaarlo Knuutinpojan määräämä rajankäyntimatkue oli Olavi Niilonpojan johdolla lähtenyt liikkeelle heti juhannuksen jälkeen ja teki nyt kesäsydännä matkaa pohjoiseen päin Savon ja Hämeen rintamaiden välistä saloa pitkin ja siitä edelleen ylös Lapinkorpeen. Se oli suurenlainen retkikunta, joka näin Sisä-Suomen autioita matkasi selventämään kahden heimokansan välisiä, ikivanhoja, katkeroita riitoja. Olavi-ritari oli ottanut mukaansa, paitsi kirjuriaan, kuusi rotevaa huovia — Tuiran Vilppu oli niistä yksi — ja vähäksi hän sittenkin väliin seurueensa tunsi, milloin kalajärvistään kiistelevät sisämaalaiset oikein vihaisesti vastakkain kimpausivat. Hänen suuressa johtajavenheessään, joka aina eillimmäisenä souti, kulkivat myöskin Pohjanmaalta kutsutut lautamiehet, ja heistä vanhin, jota retkeläiset Halliparraksi sanoivat, istui enimmäkseen varmana perässä. Tätä suurta johtajavenhettä, jota kantamaan vetotaipaleiden yli tarvittiin kokonainen miesjoukko, seurasivat sitten pikkuvenheillään Savon ja Hämeen erämiehet, joita melkoinen joukko oli tähän rajankäyntiin lähtenyt. Oli näet sovittu molemmin puolin, että tänä kesänä ei etäämmille eräjärville kalaan yritetä, ennenkun raja on käyty, vaan sen sijaan oli nyt joka pitäjästä miehiä lähtenyt rajamatkalle valvomaan heimonsa ja paikkakuntansa oikeuksia.

Siten oli retkellä mukana edustajia kaikista niistä Hämeen pitäjistä, jotka Lapinkorvessa eräkäyntiä harjottivat, — Sääksmäen ja Pälkäneen pitäjiä myöten etelään ja Saarion ja Kulsialan pitäjiä myöten länteen, — ja joille tämä eräkulku oli vanhastaan totuttu ja välttämätön elinkeinoapu kotoisen maanviljelyksen lisäksi. Savon puolella, Saimaan vesistöjen varsilla, jossa vielä ei ollutkaan kuin kaksi pitäjätä, Savilahti ja Juva, siellä harjotti taas koko asutus eränkäyntiä, ja tälle, verrattain nuorelle asutukselle olivatkin takamaiden pyyntivedet vielä välttämättömämmät, — siksipä savolaiset juuri niin itsepäisesti pyrkivätkin työntymään yhä pohjoisemmas ja lännemmäs. Eri pitäjien takamaita ja kalavesiä oli hyvinkin sekaisin toistensa joukossa, ja juuri sen vuoksi niillä kaikilla olikin niin tärkeitä etuja tässä rajankäynnissä valvottavana, siksi ne olivat kaikki sinne edustajansa valinneet, heti kun Kaarlo Knuutinpojan julistus oli heidän kirkoissaan kuulutettu. Ja siksi syntyi myös tuossa kymmenkunnan venheen matkueessa monen kulmakunnan, monen kielimurteen välistä väittelyä ja riitaa melkein aina, kun Olavi Niilonpoika uutta pyykkikiveä pystyttämään kävi.

Kaikkien niiden pitäjäin eränkävijät, jotka tässä rajankäynnissä olivat edustetut, olivat eri aikoina ja eri määrin saaneet tuntea niitä haittoja, häiriöitä ja häviöitä, joita varman rajan puute takamailla miespolvien kuluessa oli aiheuttanut. Mutta kaikki eivät olleet niin tuhoisasti kärsineet noista alituisista erämaakahakoista, kuin rintamaiden laitapitäjäin asukkaat, joita kova pakko vihdoin olikin ajanut rajankäyntiä anomaan. Näiden edustajat ne senvuoksi sekä väittelyissä että sovitteluissa nyt etummaisina kulkivat, nepä myöskin kovan kokemuksen opettamina koettivat aluksi ylläpitää sitä naapurisovintoa, joka molemmin puolin oli suotavaksi havaittu. Vaan kaikissa elivät vielä entisten vainoaikain mielialat tuoreina, ja epäluuloista, karttelevaa oli senvuoksi eriheimoisten yhteistoiminta tässä rajankäynnissäkin. Koskaan eivät Savon ja Hämeen miehet samaan valkamaan venheitään laskeneet, kun yöksi nuotiotulille asetuttiin, vaan aina he jonkun lahden tai salmen väliinsä jättivät, ja selkiäkin soutaessaan jättivät he tavallisesti tarpeeksi vettä venheiden väliin. Sillä herkkiä olivat vanhat intohimot liekkiin loiskahtamaan, aina kun jonkun riitarannan ohi soudettiin tai kun tunnettiin jonkun lahden pohjassa poltetun saunan rauniot. Koettivathan kyllä Pouta-Paavo yhtäältä ja Suopelto toisaalta tuota katkeruutta tasoitellakin, vaan surukseen täytyi heidän toisilleen virkkaa:

— Ei ole vielä pakko opettanut kaikkia uskomaan sitä, mitä se meille on neuvonut.

— Ei, nuo eivät vielä oivalla, mitä maksaa riita ja mitä sovinto!

Mutta kun etäisempäin pitäjäin miehet näkivät Sipin ja Paavon näin keskenään tuttavallisesti keskustelevan, niin he sekä ihmetellen että pisteliäästi toisilleen kuiskivat:

— Vai kelpaa jo sysikorpelaiselle vainon mies tarinatoveriksi!

— Kelpaa kai siksi, kunnes savolainen taas häneltä nuotan vie ja saunan polttaa!

Ja tämä jälkimäinen, epäluulon ja kinan kanta, se pian molemmin puolin yleisemmäksi pääsi. Alkumatkalla ei kuitenkaan, kun venheitä kiskottiin vetotaipaleiden poikki ja vanhaa rajaa vielä vähän muistettiin, ilmeistä toraa syttynyt. Vaan kun Veneheitosta, hämäläisten vanhasta valkamasta, oli soudettava eteenpäin niitä vesiä, joilla savolaisten myöskin oli viime vuosina ollut tapa kalassa kulkea, silloin alkoivat vaikeudet. Molemmilta puolin näytettiin, millä rannalla heillä kulloinkin oli ollut kalasaunansa ja nuottatalaansa, ja nuo tiedot kävivät tietysti heti ristiin. Miehet kiistelivät, mielet kiihtyivät. Vaan pohjalaiset lautamiehet, joista varsinkin vanha Halliparta oli ovela ja varma mies, auttoivat kumminkin Olavi-ritarin lopultakin löytämään keskitien, johon riitelijät, vaikkapa muristen, tyytyivät.

* * * * *

Oli ehditty niihin salmivesiin, joista kapeammat väylät läksivät johtamaan Pielaveden avaroille aukeille. Siinä oli keulan edessä Sotasaari, jonka hiekkarannalla kerran oli riehunut se lyhyt, vaan verinen taistelu, joka molemmilta heimoilta oli johtajat vienyt. Olavi Tavastin venhe oli jo laskemassa saaren länsipuoliseen salmeen, jonka mukaan siis tuo hämäläisten voittosaari olisi savolaisten puolelle jäänyt. Yhtenä jonona välähtivät silloin mieliin sotasyksyn kirjavat muistot… juuri tuo apajahan oli ollut syynä väittelyyn ja toraan, oliko hämäläisten nyt sekin uhrattava…? Voimakkaalla äänellä Karmalan Lauri silloin yhtäkkiä ritarin venheeseen huusi:

— Oikealta kädeltä laskekaa, tämä saari ja apaja on meidän.

Hyväksyvä humina kuului hämäläisten venheistä. Mutta jo oli savolaistenkin aluksessa mies seisomaan noussut ja sieltä kajahti nyt karkea ääni:

— Ei koskaan Hämeen puolelle sitä saarta anneta, jossa Tarvaisen äijän luut lepäävät.

— Vaan mepä sen taistelun voitimme, vastasi Lauri vielä tyynellä, mutta kuitenkin jo mielenkiihkon koventamalla äänellä. — Kalliin hinnan me siitä saaresta maksoimme, meille se kuuluu.

Vaan Savon mies — se oli Tarvaisen Ohto — ei salannut enää kiukkuaan, kipakasti hän ärjäsi:

— Takaisin me sen olemme ottaneet, meidän on luoma kumpu saaren laelle, hämäläisellä ei ole ollut sinne enää asiaa eikä ole…!

Tämä saattovenheiden välinen lyhyt väittely muistutti niiden mielestä, jotka olivat olleet mukana sotasaaren taistelussa, paljo sitä Karmalan ukon ja Tarvaisen vanhan isännän terävää sananvaihtoa, joka tässä samassa salmessa silloin oli kalskahtanut kuin teräskalpain iskut, — ja nämä nykyiset väittelijät olivat niiden silloisten poikia. Käskemättä pysähtyivät venheet, ja Olavi-ritari, joka ei tuntenut riidan syytä, vaan joka tuon katkeruuden tajusi, päätti taas laskea maihin, juuri sen riidanalaisen saaren rannalle.

— Iltakin on jo käsissä, yövytään tähän ja sovitaan riita maissa. Ehkä halkaistaan kahtia tämäkin toran saari! — niin virkkoi hän leikkisästi.

Mutta erämiehet eivät nyt leikkiin taipuneet, kumpaiseltakin taholta tupsahti heti kiivas vastaväite:

— Ei, sitä saarta ei jaeta!

— Ennemmin vaikka tapellaan vieläkin kerran!

Ja aivan ärtyneessä mielentilassa, vihaisin liikkein ja kiiluvin silmin, nousivat eräjoukkueet maihin kappaleen matkan päähän kyllä toisistaan, mutta sentään siksi lähelle, että pistopuheet toisesta valkamasta toiseen kuuluivat. Niitä rupesikin nyt heti ristikkäin singahtelemaan, ja kuumaverisimmät molemmista heimoista lähenivät toisiaan ärsytellen, — se ikäänkuin helpotti oman mielen saonnutta kiukkua.

— Nelinkontin ja uimalla taisivat savimiehet viimeksi tältä rannalta lähteä, — miten lähtenevät nyt!

— Se nähdään sitten, kun hölmöläiset ovat täältä hiidessä, — nyt ollaankin taas tasaväkisiä!

— Ja osaahan se pienempikin joukko pensaan takaa ampua.

— Mistä…?

Tuo viimeinen, tuittupäisen Ilvesmäen heittämä letkaus sattui liian kipeästi Tarvaisen Ohtoon, jolle tuo pensaslaukaus oli arka paikka ja jolla veret jo muutenkin kiehuivat. Kuin kiimainen metso karahti hän nyt joukkonsa keskeltä esiin hietikolle ja haastoi hämäläistä uudistamaan sanansa. Ja tämä jatkoikin purevasti:

— Pensaan takaa, sanoin, mutta siinäkin voi pää haleta, onhan sinulla vieläkin otsassasi poikenluoma…

Nyt loiski Ohdon luonto jo täydessä raivossaan. Hän teutaroi tantereella ja huusi:

— Tulkoon tänne ottosille se, joka uskaltaa rehtitaisteluun kamppaamatta käydä, tulkoon se silloinen hameuros, ja toinen meistä tantereeseen jääköön.

Lauri oivalsi yhtä hyvin kuin kaikki muut, että juuri häntä Ohto taisteluun haastoi, ja hän tunsi, että hänen oli heimonsa edustajana vaikea siitä haasteesta vetäytyä. Mutta hän viipyi tuokion… ja loi kysyvän katseen vieressään seisovaan Sipiin.

Mutta ilkkuen jo Ohto jatkoi:

— Ei kuulu miestä, sellaisia ne ovat Hämeen uroot…

Jo tunkeusi Ilvesmäki miesjoukosta esiin, ja hänen eteensä syöksähti nyt Laurikin ärhentävää haastajaa vastaan — yleinen rysy molempain heimojen välillä näytti siinä auttamattomasti syntyvän, toisen kerran samalla sotasaarella.

Vaan silloin kuului rannasta, riiteleväin välistä, — siitä, mihin Olavi-ritarin johtajavenhe oli laskettu — jyrähtävä ääni, joka käskevästi huusi:

— Lapsettaako teitä, ikämiehet, kun tyhjästä sodan teette! Asettukaa, nyt ei olla veritöillä, vaan rauhan matkoilla!

Se sana vaikutti heti jäähdyttävästi, miehet pysähtyivät hiukan noloina tätä nuhtelijaa kuuntelemaan. Se oli tuo harmaapartainen lautamies, joka oli venheen nokassa seisomaan noussut ja nyt tappelunhierojat palautti järkiinsä. Mutta kun Halliparralle kerrottiin, mistä tämä riita oli syntynyt, niin hän ei sitä enää ivannut, vaan astui miesten keskelle ja virkkoi lauhkeammin:

— Meillä oli myöskin siellä Pohjan perillä aikoinaan tällaiset samanlaiset katkerat veljesriidat kalavesistä ja ansametsistä, tapella nujuutettiinkin sekaan. Mutta nyt me emme siellä enää keskenämme tappele, vaan sovinnossa yhdessä käymme kalajärvillämme, — vaikk'ei ole siellä rajoistakaan tietoa.

Ikäänkuin helpotuksen tunteella äskeisen kiihkon jälkeen keräytyi nyt miehiä molemmilta puolin Halliparran ympärille ja jo kohta Sipi kysäsi:

— Mikä teihin sen mielenmuutoksen toi, — täällä on sovinto hidas syntymään!

Halliparta katseli tuokion miesjoukkoa, joka jo oli melkoisesti tyyntynyt, vaan jonka keskeltä hän toki vieläkin vihaisia silmänheittoja näki, ja hänessä syntyi tuuma johtaa noiden tulistuneiden eriheimoisten ajatukset hetkeksi kaukaisempiin asioihin ja tasaisemmille tanterille.

— Kerronko teille sen meidän puolen tarinan? kysyi hän.

— Kertokaa, kertokaa, kehottivat sekä savolaiset että hämäläiset, joista toiset jo äskeistä rähäkkäänsä näyttivät hiukan häpeävänkin. Ja he istuutuivat kiville ja kanervamättäille odottamaan ukon tarinaa.

— Se on pitkäkin tarina ja ankara tarina, vaan kerronpahan siitä tässä illan kuluksi vähän, sillaikaa kun varraskalat verkkoihin kertyvät..

Hän sytytti risuista ja sammalista sääskitulen, jotta sen savu pitäisi silmiin tuppaavat mäkäräparvet vähän loitommalla, istahti sitten savutulensa viereen miesten keskelle ja alkoi:

— Meillä on siellä Pohjanmaalla monta virtaa, jotka rinnakkain mereen laskevat, — siksi vieraat maakuntaamme sanovatkin Kymmenen virran maaksi. Ylempänä virtain latvoilla ovat meidän takamaamme ja haukivetemme, ja entisaikoina joutuivat eri jokivarsien asukkaat siellä sydänmailla usein kiistaan ja kahakkaan keskenään parhaista kalavesistä ja nuottarannoista, — niinkuin tekin. Mutta teillä ovat toki takamaa-olonne paljoa onnellisemmat kuin meillä, te saatte keskenänne riitanne riidellä ja sopia, tarvitsematta kolmatta, vierasta, varoa. Meidän haukivesillemme tulee yhtäkkiä vielä vieras — ja vie kaikki!

— Vieras? kysyivät kuuntelijat kummissaan. Eikö se Pohjanmaa olekaan tätä meidän samaa maata?

— Samaahan se on, vaikka on siitäkin riitaa. Kaukaisen Nowgorodin ruhtinaat väittävät, että muka suuri osa Pohjanmaata kuuluukin heille ja sillä nimellä, peruuttaakseen itselleen meidän lohijokemme, nuo ruhtinaat usuttavat Maanselän takana asuvat karjalaiset hyökkäämään kalajärvillemme ja jokisuihin asti. Se on kauppakansaa tuo Vienan karjalaisten heimo, se puhuu kyllä tätä meidän kieltämme omalla murteellaan, mutta se on sotaisaa, rajua joukkoa. Sen miehet tulevat muka rauhan miehinä meidän markkinoillemme, mutta rauhan miehinä lähdettyäänkin palaavat he muutaman viikon perästä rannikolle takaisin, ryöstävät tavarat, surmaavat miehet, polttavat talot, vievät naiset ja lapset vangeikseen ja elämöivät kuin kaarneet haaskan kimpussa…

Hallipartavanhus keskeytti tuokioksi kertomuksensa. Hän ei ollut aikonut kertoa noista vienalaisten hyökkäyksistä suurin asejoukoin Pohjanmaan rantakyliin, vaan ainoastaan heidän jokavuotisista temmellyksistään Maanselän viereisillä takamailla ja kalavesillä. Mutta koko rajankäyntiretkikunta istui nyt äänettömässä jännityksessä hänen ympärillään, odottaen hänen tarinaansa, ja tuokion kuluttua taas Halliparta jatkoikin:

— Siellä on Pohjanmaalla kolme laajaa pitäjätä, kuten kai kuulleet olette, Kemi, Ii ja Liminka. Iin ja Limingan kalavedet ovat Maanselän kupeella vierekkäin, ja näiden pitäjäin pyyntimiesten välillä ne sen vuoksi ovat riidat olleetkin kovimmat. Kun me liminkalaiset joskus vähän myöhemmin keväällä jouduimme kalajärvillemme, niin silloin siellä aina tapasimme iiläiset, jotka olivat anastaneet meidän apajamme. Riitoja syntyi silloin ja tappeluita. Eräänäkin kevännä oli hankia myöten saavuttu kalajärville niinkuin tavallisesti keskipaaston aikaan, — siinä jo iiläiset meidän putailta kevätkalaa pyysivät, ja siitä syntyi heti nujakka. Meitä liminkalaisia oli yli puolensataa henkeä, iiläisiä oli vähemmän, ja näiden jälkimmäisten täytyi senvuoksi kiireellä lähteä kalasaunoilta tiehensä ja siirtyä vielä etäisemmille haukivesille. Syttä synkempinä he läksivät uusia kalasaunoja rakentamaan, uhaten ja sadatellen siellä salolla erottiin.

Pari viikkoa siitä sai kuluneeksi, niin jo tuli pyyntipirtillemme Maanselän takaisia karjalaisia rihkamoitaan kaupustelemaan. Epäillen heitä kohtelimme, sillä vanhastaan jo heidän kavaluutensa tunsimme, vaan pyhästi Vienan miehet nyt vannoivat ja vakuuttivat, että nyt on rauha solmittu, nyt ei enää ryöstetä eikä tapella… Jatkoimme siis pyyntiä. Silloin jo sen aavistimme, että parasta olisi tainnut olla pysyä iiläisten kanssa sovinnossa, vaan pilalle olivat nyt särkyneet välit. Ja itseksemme ilkuimme, että jospa palaakin vainolainen, niin ei se nyt meidän, liminkalaisten, kimppuun käy, vaan harvalukuisampia iiläisiä se nyt ahdistamaan rupee…

Mutta tulipa se meidänkin niskaamme ja hirmuna tulikin. Vasta jälestäkäsin saimme tietää, että karjalaiset olivat kyllä ensiksi iiläisten järville hyökänneet, polttaneet heidän saunansa ja heidän saaliinsa ja pyydyksensä ryöstäneet, — vaan eivätpä iiläiset, vihoissaan kuin olivat, siitä meille sanaa laittaneet. He olivat, sikäli kuin eivät olleet kahakassa kaatuneet, paenneet hankia myöten korpeen ja sinne kätkeytyneet…

Mutta tuosta ensi verivoitostaan lienevätkin karjalaiset hurjistuneet, — he samosivat nyt salon halki meidänkin pirteillemme. Oli palmusunnuntai-aamu, muistan sen vielä hyvin, kaunis ja kirkas kevätaamu se oli. Muutamia miehiä oli meiltä jo metsässä loukkuja kokemassa, mutta enimmät eräväet nukkuivat vielä pirtissä. Silloin hyökkää korven laidasta partaista miestä kuin pilveä, keihäät sauvoina, kirveet vyöllä, — samojakin miehiä oli siinä joukossa, jotka pari viikkoa sitten olivat kaupoissa käyneet ja rauhaansa vannoneet. Eihän siinä vastarintaa meidän puolelta ensin yritettykään, rauhallisesti koetettiin vain vieraita puhutella. Vaan karjalaiset nyt mahtavoitsivat, että nämä ovat muka heidän riistamaitaan, siksi muka ottavat he nyt veroinaan meidän saaliit… ja ottamaan kävivät. Sitä ei tietenkään meidän miesten sisu suvainnut; käytiin aseihin mekin. Vaan vähäväkisiä olimme, vainolainen meidät nujersi, köysiin sitoi, hangelle heitti.

Ja silloin sen juhla alkoi —, pintaani karsii vieläkin, kun sitä muistan. Sillaikaa kun toiset heistä meidän eväillämme mässäsivät, kiskoivat toiset huvikseen Limingan miehiä jaloista korkeaan petäjänoksaan ja rakensivat risuista tulen alle, — elävältä siten meikäläisiä kärvensivät ja polttivat. Vaan jos kuka ei siitä kidutuksesta kuollut, ennenkuin nuora poikki paloi, sille sitoivat he köyden tiukkaan pään ympärille, painoivat kartun köyden alle ja kiersivät, kiersivät, kunnes silmät pullistuivat onnettoman päästä…! Se oli petojen iloa! Ja kun he toiselta vangiltaan olivat viiltäneet vatsan auki, niin että suolet maahan roikkuivat, niin pakottivat he hänet vielä niinikään kiertämään tuota savustuspetäjäänsä, kunnes mies vihdoin kuolleena hangelle kepertyi…

Teitä puistattaa se meno, näen sen, — mitäs sitten minua, jonka täytyi sitä vierestä katsoa, nähdä veljiäni rääkättävän ja odottaa omaa vuoroani! Näin, kuinka vaimoni ja lapseni surmattiin. Naiset he riisuivat alasti hangelle ja sitoivat heidät tuohon samaan petäjään ja siinä heitä pieksivät… toisilta he rinnat leikkasivat irti ja toisia raastoivat mukanaan, orjikseen… Mutta lapset, joita niitäkin eräillä perheillä oli mukanaan haukivesillä, ne he potkivat itkevinä pirttiin, löivät pönkän ovelle ja sytyttivät pirtin palamaan, — sitä täytyi meidän vanhempain köysissä maaten katsella! Kun lapsiraukoista joku sai ikkunan juoksulaudan auki ja siitä pyrki pakenemaan, niin tyrkkäsi ilkkuva partaniekka keihäällään hänet sinne takaisin, palavaan pirttiin…

— Hirmuista, huudahtivat vihdoin kuuntelijat, aivan kauhun tuskassa, heitä vanhan Halliparran julma kertomus jo suorastaan kidutti. — Kuinka saatoitte tuota kaikkea katsella, huoahti joku joukosta.

— Täytyi, köysissä oltiin. Mutta emme me sitä lopulta sentään saattaneetkaan katsella. Kun vainolainen ilkeimmillään riehui, silloin karkasimme hangelta ylös ja poltimme palavan pirtin kekäleihin köytemme poikki ja tempasimme aseiksemme tulisia hirsiä. Siihen uuteen taisteluun meistä useimmat kaatuivat, ja helpompaahan se toki olikin heille kuin tuo kidutuskuolema, — kaatoivathan he toki vainolaisiakin mennessään. Puolenkymmentä miestä meitä vain pääsi pakenemaan hankea myöten saloon, jossa saimme varotetuksi niitäkin pyyntimiehiämme, jotka juuri ansoiltaan palasivat. Näin pelastui meitä kaikkiaan korpeen parikymmentä miestä, eikä täyteen sitäkään. Siellä synkimmässä korvessa, muutaman suosaaren havumajassa, tapasimme myöhemmin myöskin lymyilevät iiläisetkin ja kuulimme heidän tarinansa. Ja silloin, siellä autiossa, keväisessä metsässä, siellä se tehtiin se liitto ja vannottiin se sopimus, että keskenämme me rannikkopitäjäin eläjät emme enää koskaan tappele, vaan yhdessä kulemme kalajärville ja yhtä puolta pidämme yhteistä vainolaista vastaan.

Sen sopimuksen olemmekin siitä asti pitäneet. Yhdessä hiihdämme keväthankea haukivesillemme, ja niin lähekkäin ovat meillä siellä saunarannat, että kun torvi yhdestä nuottakunnasta soipi, niin väleen sinne toinen avuksi ehtii. Kirveet vyöllä, keihäät nuottavenheissä, niin meidän täytyy siellä pyyntiä harjottaa, eikä vartijatta nukuta yhtään yötä. Vaan missä Ahti antaa antimensa iiläiselle, siellä sen saa liminkalainenkin…

Kertoja vaikeni.

Kului tuokio syvässä äänettömyydessä, kun Halliparta tähän tarinansa katkasi. Vaan vielä tarkemmin olisivat nyt Hämeen ja Savon erämiehet tahtoneet kuulla noista Pohjanmaan ankaroista taisteluista. Kiistan halu oli nyt hävinnyt nuorista miehistäkin, hekin jo häpesivät äskeistä keskenäistä ärtymystään ja heistä juuri muudan vielä vanhalta pohjolaiselta kysyi:

— Entä sen vainokevään jälkeen, oletteko saaneet olla rauhassa?

— Rauhassa emme tiedä olevamme koskaan, emme pyyntimaillamme emmekä kotikylissämme, — vainolainen voi hyökätä minä yönä tahansa. Ja on se taas hyökännytkin, tapellut, tappanut, polttanut, ryöstänyt. Joka talvi tavataan heidän suksenjälkiään laitakylillämme, mutta he tietävät jo, että me pidämme varamme ja autamme toisiamme, tietävät, että me kostaakin osaamme… Ääni vaimeni vanhukselta. Vaan tuokion kuluttua hän reippaammin virkkoi:

— Mutta kyllin tarinaa täksi illaksi. Johan on aika kalamiesten kokea verkkonsa, — sytyttäkää te nuoret miehet hirsituli, kas, päivä jo laskee, on jo yönuotion aika!

Näin puhuen nousi tarinamies kanervamättäältä sääskisavun äärestä ja läksi rantaan päin kävelemään, luoden muistoista surumielisiksi käyneet katseensa tyyntyneille salmivesille, jotka olivat iltahohteeseen rauhallisina nukahtaneet, — hän ei sinä iltana tahtonut kertoa enempää.

Eikä Halliparran savutulen luota, jonka ympärille miesjoukko vielä jäi istumaan, kotvaan aikaan ääntäkään kuulunut. Maahan olivat miehet katseensa luoneet, he muistelivat ehkä äskeistä, pikkupistosten johdosta syntynyttä kahakkaansa, — kovempi tosi on toki niillä miehillä, joiden tuolla kaukana pohjoisen rannikon lakeudella on alituiseen taisteltava kotiensa, lapsiensa, olemassaolonsa puolesta.

Illan vilpastuessa oli teltastaan saaren laelta Olavi-ritarikin astunut alas rantaan ja hämmästyneenä pysähtynyt hartaana ja oudoksestaan hyvässä sovussa istuvan miesjoukon keskelle, jääden siten Halliparran tarinaa kuuntelemaan hänkin. Ja pian oli se kertomus tempaissut hänetkin mukaansa, ääneti seisoi hänkin siinä vielä koivun kylkeen nojautuen. Oli kuin jonkinlainen lumous olisi hetkeksi vallannut Sotisaaren suvisen rinteen, kuin olisivat täällä turpeen alla lepäävät entiset erämiehet Halliparran tarinan kautta kehottaneet jälkeläisiään veljessopuun.

Sen lumouksen katkasi ensiksi Halliparta itse, kun hän rannasta palasi sammalsavulle ja virkkoi:

— Paistetaanko yhteisessä hiiloksessa tänä iltana rantakala koko rajajoukolle, — vai vieläkö kukaan riitaa haastaa?

— Ei haasta, kuului hiljainen vastaus miesjoukon toiselta jos toiseltakin laidalta, ja nuorimmat miehet nousivat samassa yhteistä nuotiota rakentamaan.

Olavi-ritari katseli ihmetellen tuota sovinnon mielialaa, joka nyt vallitsi äsken vielä niin kuumankiihkoisessa eräväessä. Ne ovat luonnon ihmisiä, nämä sydänmaan asukkaat, ajatteli ritari, suuria lapsia vielä, jotka hetken tunnelma sytyttää tai rauhoittaa, miten sopii, ja joiden herkän mielen pistävä kompasana yhtä pian ajaa malttamattomiin tekoihin, kuin kaunis pyhimystarina tai sääliä herättävä kertomus taivuttaa sovintoon ja sydämellisyyteen. Eikä hän huomannut, tuo erämiehiä paljon oppineempi ritari, että hän noissa mietelmissään kuvasi koko aikakautensa herkän luonteen, oman "ylemmän" säätynsäkin siihen mukaan lukien. Nytkin oli itse karski ritarikin herkäksi käynyt, hän istahti talonpoikain keskelle, söi heidän kanssaan vartaassa paistettua rantakalaa ja iloitsi siitä yhteisestä ateriasta yhtä paljo kuin he. Vaan aterian aikana hän sentään miesjoukolle virkahti:

— Mutta se rajakivi, mihin se lopultakin pystytetään näillä nyt jo unhotettujen riitain mailla?

Kylmiksi jäykisti se kysymys taas hetkeksi jo sulaneet miehet: kenen oli sittenkin peräydyttävä ja luovutettava kilpailijalle tuo muistojen saari? — kumpainenkaan heimo ei mielialan muututtuakaan sitä tahtonut tehdä. Mutta Vilppu, joka tämän jäykistymisen näki ja tunsi kotiväkensä mielet ja mielialat, hän käsitti heti, että tässä on sukkelalla tempulla taas vältettävä uusi kiista. Hän astui hilpeänä miesjoukon keskelle ja virkkoi vilkkaasti:

— Jätetään rajojen väliin tämä riidan saari, joten se ei tule kuulumaan toiselle eikä toisellekaan heimolle, — jätetään näiden salmien apajat rauhotetuiksi vesiksi, joista ei pyydä Savo eikä Häme, onhan täällä apajoita ilmankin tarpeeksi.

Kysyvinä katselivat rajankävijät Jämsän miestä, joka oli yhtä tunnettu sukkeloista keksinnöistään kuin ilveilevistä koirankujeistaan, — he eivät heti älynneet, oliko hänen puheensa nyt totta vai ilvettä. Ja Tavast-ritarikin murahti:

— Miten rajojen väliin, johan löpiset!

— En, vakuutti Vilppu. — Yksi pyykkipatsas nostetaan tuohon salmen taakse läntisen saaren laelle ja toinen itäiselle mantereen rannalle, — totta tämä saari salmineen silloin välille jääpi! —

— Ja raja kulkee silloin tässä kohden kaksihaaraisena, tehden silmuksen Sotasaaren ympäri, puheli nyt Olavi-ritari, oivaltaen nihtinsä tuuman ja innostuen siihen heti. — Silloin jää todellakin tämä saari väliin vainajille.

— Ja tästä tulee silloin Pyhäsaari, jonne ei kukaan totkujaan tuo eikä rihmojaan viritä, — tuuma on hyvä!

Niin kannatti sitä ehdotusta Pohjanmaan lautamies, ja ennen pitkää oli se voittanut kiisteleväin talonpoikainkin suosion. Ja vielä samana yönä soutivat lautamiehet rakentamaan rajakivet kahdelle puolelle Sotasaaren. He rakensivatkin ne röykkiöt nyt niin korkeiksi, että ne jo kaukaa kuumottivat näihin erämaan salmiin saapuville ja muistuttivat, että niiden välillä on vainajain saari, jonka rantoja ei saa rähinällä häiritä ja jossa sorsain ja oravain on annettava rauhassa pesiä ja poikia. —

(Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)

ITSEÄÄN ETSIVÄ VANHUS.

Oli oikea lokakuun iltapäivä vuonna 1450. Harmaana rykelmänä ja sateen tummentamin lautakatoin kohisivat Tuulensuunlahden rannalla noin viitisen vuotta sitten valmistuneet Naantalin luostarin rakennukset. Munkkien puutarhaa ympäröivä muuri ei ollut vielä täysin valmis ja sen takaa näkyi rakennusten välistä muutamia kellastuneita lehtipuita. Muurinrakentajat olivat vetäytyneet sateensuojaan, eikä luostarin lähistöllä näkynyt yhtään elävätä olentoa.

Jo lähes tunnin ajan oli piispa-vanhus kävellyt huoneessaan edestakaisin ja joka kerta kun hän pysähtyi luostarin puoleisen ikkunan eteen, näki hän tuon saman, syksyisen ja lohduttoman taulun edessään.

Kun hän väliin teki poikkeuksen kävelylinjaltaan ja seisahtui hetkeksi toisen, Lemunselälle antavan ikkunan ääreen, aukeni hänen eteensä vieläkin apeampi näköala. Vesihöyryjen täyttämä taivas ja samanvärinen meri olivat kuin samaksi sumuharmaaksi kaaokseksi yhtyneet. Vettyneinä ja turvattomina uiskentelivat sen keskellä pienet luodot. Äsken oli lahden suulla näkynyt kalastaja verkkoaan nostamassa, mutta nyt oli sekin vetäytynyt matalaan tölliinsä Kailon saarella.

Vanhuksen pehmeät kartuaanikengät eivät synnyttäneet kävellessä mitään ääntä. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan sateen ropina ja se vähäinen sihinä, jonka seinään pöydän kohdalle kiinnitetty tiimalasi sai aikaan.

Palattuaan keväällä Ruotsista, jossa hän yhdeksästäkymmenestä kolmesta ikävuodestaan huolimatta oli vielä ottanut osaa valtaneuvoston kokouksiin sekä rauhanneuvotteluihin Tanskan kanssa, oli Maunu Tavast juhlallisesti eronnut piispanvirastaan. Kolme kuukautta oli hän nyt melkein täydessä yksinäisyydessä viettänyt täällä pienessä talossaan, jonka hän oli rakennuttanut niemekkeelle vastapäätä luostaria. Hänen ainoana toverinaan oli iäkäs, puolikuuro palvelijatar, joka äänetönnä askaroitsi keittiössä.

Huone hämärtyi yhä enemmän, ja vanhus jatkoi kävelyään. Hänen kookas ja muinoin niin voimakas vartalonsa oli rapistunut ja ikäänkuin kokoon painunut. Kasvot olivat syvien ryppyjen uurtamat, parta ja mustan kalotin alta näkyvä tukka lumivalkoiset. Mutta viisaat ja lempeät silmät olivat vielä kirkkaat ja todistivat, ett'eivät hänen hengenvoimansa olleet kuihtuneet yhtä rintaa ruumiin kanssa.

Pöydällä oli raskas, hopeasilainen Vulgata avattuna Salomonin Saarnaajan kohdalta. Vanhus oli ennen kävelemään ryhtymistään lukenut siitä pienen palasen ja toisti nyt hiljaa mielessään: "Minä saarnaaja olin Israelin kuningas Jerusalemissa. Ja minun sydämeni pyysi etsiä ja viisaasti tutkia kaikkea, mitä taivaan alla tapahtuu. Senkaltaisen viheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten lapsille, että he siinä itseänsä vaivaisivat. Minä katsoin kaikkia töitä kuin auringon alla tehdään, ja katso, se oli kaikki turhuus ja hengen vaiva."

"Turhuus ja hengen vaiva", toisti hän hetken kuluttua huoaten ja pysähtyi taas ikkunan eteen. Sieltä häämötti pienen lahden takaa hämärän ja sateen keskeltä luostari, yksi hänen monien puuhiensa näkyvä tulos. Mutta niin omituisesti oli hän siitäkin jo ehtinyt loitontua. Näinä kolmena kuukautena oli hän ikäänkuin vuorenrinnettä yhtämittaa kohonnut ylös. Kuta ylemmäs hän nousi, sitä pienemmiltä ja vähäpätöisemmiltä näyttivät hänen monet ja loistavat elämäntyönsä. Mutta samalla alkoi niiden takaa, hyvin kaukaa, yhä selkeämpänä näkyä hänen varhaisin nuoruutensa.

Ja sitä hän ikävöitsi jälleen, ei suinkaan saadakseen uudelleen elämänsä elää, vaan voittaakseen takaisin puhtaan nuorukaissydämensä, tavatakseen jälleen oman itsensä. Sillä sikäli kuin hän maailman turulla liikkuessaan oli vieraantunut nuoruutensa herkästä puhtaudesta, sikäli oli hän tuntenut eksymistään eksyvänsä omasta itsestään. Mitä muuta olivat hänen väsymättömät toimensa kirkon ja valtion asioissa olleet kuin yhtämittaista kaupanhierontaa, tinkimistä, punnitsemista ja tuulensuuntain levotonta vakoilemista. Pala palalta se oli hajottanut hänen persoonallisuuttaan ja hänen ympärilleen oli vähitellen kasvanut kuin kuonakerros. Hän oli kyllä pitkin matkaa tuntenut tämän ja kaivannut yksinäisyyden puhdistavaa voimaa, ja kerran hän kesken kiihkeintä toimintaansa oli lähtenyt pitkälle ja vaivalloiselle matkalle pyhään maahan, vain saadakseen olla yksin oman itsensä kanssa. Mutta sitten oli taas alkanut sama levoton hyörintä ja itsestään vieraantuminen.

Muut eivät olleet koskaan nähneet tätä hivutusta hänen sisässään. He tunsivat hänet vain "et re et nomine magnus" — töiltään ja nimeltään suurena. Mutta hänelle itselleen olivat yhä syvemmässä merkityksessä selvinneet pyhän kirjan sanat: "Mitä se ihmistä auttaa, jos hän kaiken maailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon."

Olivatko hänen tekonsa sitten olleet itsekkäitä? Kaukana siitä! Sillä olihan hän suuret rikkautensa jakanut köyhille ja apua tarvitseville ja olivathan kaikki hänen toimensa tähdänneet isänmaan, kansan ja kirkon parasta. Eikä hän sittekään ollut voinut olla sovinnossa itsensä kanssa. Sillä hän oli suorittanut nuo työnsä valtiomiehenä eikä profeettana. Ja tätä jälkimmäistä hän kuitenkin oli nuoruudessaan uneksinut. Mutta valtiomiehen liukkailla poluilla oli hän eksynyt nuoruudestaan ja sen mukana omasta itsestään.

Ping-pang-ping-pang! alkoi äkkiä kuulua lahden takaa sateen ja hämärän keskeltä. Se oli ehtoo-soitto luostarista.

Piispa meni makuuhuoneeseensa ja polvistui pieneen rukoustuoliin. "Herra, ennenkun kutsut minut pois, anna minulle nuoruuteni puhdas sydän ja luo minuun uusi, vahva henki!" rukoili hän hiljaa.

Hänen palatessaan arkihuoneeseen oli vanha palvelijatar sytyttänyt kynttilän ja viritti juuri tulta suureen, avonaiseen uuniin. Kun hän sen tehtyään poistui ikkunaluukkuja sulkemaan, istui piispa pesän edessä olevaan suureen, nahalla vuorattuun nojatuoliin, jonka jaloissa oli karhuntalja. Hän tunsi jäsenissään suurta raukeutta pitkän kävelyn jälkeen ja kauan istui hän mitään ajattelematta.

Puut räiskyivät pesässä, kynttilä ritisi pöydällä ja sade ropisi ikkunaluukkuihin. Ja ajan järkähtämätöntä kulkua osottaen sihisi hiekka hiljalleen tiimalasissa.

"Jumalan rauha, isä!" kuului ovensuusta.

"Ah, sinäkö se olet, poikani?" sanoi piispa havahtuen ja ojensi kätensä tulijan suudeltavaksi.

Se oli nuori, kirkassilmäinen mies, puettuna birgittalaismunkin harmaaseen mantteliin. Vasemmassa rintapielessä näkyvä punainen risti osoitti hänen olevan pappisveljen. Luostaritoimiensa ohella palveli hän piispalla kirjurina. Tämä hänen viimemainittu virkansa rajottui kuitenkin pääasiallisesti siihen, että hän iltaisin kävi lukemassa vanhukselle. Sillä viime vuosina oli piispaa alkanut haitata pitkänäköisyys, joten hänen oli vaikea varsinkin tulen valolla lukea.

Kun nuori munkki oli kertonut luostarin niukat kuulumiset siltä päivältä, otti hän esiin kirjan, josta hän edellisinä iltoina oli lukenut. Se oli "Sermones Jacobi de Lausanno". Mutta piispa ei nyt kuunnellut Jakob Lausannelaisen oppineita raamatunselityksiä, sillä hänen ajatuksensa liikkuivat kokonaan toisaalla.

Hän muisteli, kuinka hän viime huhtikuulla eräänä iltana istui näin pesän edessä majatalossaan Halmstadissa, jossa hän toisten valtaneuvosten mukana oli neuvottelemassa Tanskan edustajien kanssa Kaarlo Knuutinpojan ja Kristian Oldenburgilaisen välisistä riitakysymyksistä. Silloin ilmestyi odottamatta huoneeseen — aivan kuten nuori munkki äsken — yksi neuvotteluihin osaa ottavista Ruotsin herroista, kuninkaan sukulainen Maunu Green. Hänellä oli ilmoitettavanaan eräs sangen tärkeä ja arkaluontoinen asia, mutta ennenkun hän saattoi tehdä piispan siitä osalliseksi, tuli tämän pyhästi luvata ehdotonta vaitioloa. Hän lupasi kunniansa kautta, ja herra Maunu Green ilmaisi asian, joka sai piispa-vanhuksen hämmästyksestä kalpenemaan. Muutamat kokouksessa olevat Ruotsin herrat olivat yhdessä tanskalaisten kanssa tehneet salaliiton, jonka tarkoituksena oli kukistaa Kaarlo Knuutinpoika ja toimittaa hänen kruununsa Kristianille. Luottaen hänen antamaansa juhlalliseen vaitiololupaukseen esitti Maunu Green valtiokeikaussuunnitelman yksityiskohdat sekä jätti hänet sitten miettimään, tahtoiko hän tulla osalliseksi liittoon. Koko yön vietti piispa sitten ankarassa sisällisessä taistelussa ja meni aamun tullen kuninkaan luo sekä ilmaisi häntä uhkaavan vaaran.

Tämä oli viimeinen niitä ikäviä ristiriitoja, joiden puristukseen julkinen elämä oli niin usein hänen omantuntonsa asettanut. Kohta sen jälkeen oli hän palannut kotimaahan, jättänyt piispanvirkansa sekä vetäytynyt tänne yksinäisyyteen. Mutta viimeisenä ja pahimpana jäyti hänen mieltään tuo Halmstadin tapaus eikä hän ollut sitä vielä saanut itselleen selväksi.

Hermostuneesti sormeili hän kauhtanaansa kiinnittävän nauhan päitä, keskeytti äkkiä lukemisen ja lausui:

"Kuulehan, poikani! Mieleeni johtui eräs arvoitus, joka minulle kerran annettiin vastattavaksi. Se oli tämmöinen: Oli kerran kaksi ystävystä, nuorempi ja vanhempi. Mutta nuoremmalla oli salaisia vihamiehiä ja he tulivat vanhemman luo sekä vaativat tältä vaitiolon lupauksen, ilmaistakseen hänelle tärkeän asian. Hän lupasi kunniansa kautta olla vaiti, ja nyt hän sai kuulla salaliitosta, jonka tarkoituksena oli vahingoittaa hänen ystäväänsä. — Sanopas nyt, poikani, kuinka sinä olisit menetellyt tuon vanhemman ystävän sijassa."

"Minä en, isä, olisi ensinkään antanut vaitiolon lupausta, ennenkun olisin ollut selvillä asian laadusta", vastasi nuori luostariveli hetken mietittyään.

Itse asiassa tiesi vanhus, että munkki vastaisi juuri siten, ja itsekseen ajatteli hän: "Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan."

Kun munkki oli lähtenyt, istui vanhus vielä kauan riutuvan pesävalkean ääressä.

Syyttikö hän itseään siitä, että oli kuninkaalle ilmaissut sen, mitä oli vaitiolon lupauksella kuullut? Ei, sillä olihan se hänen velvollisuutensa laillista hallitsijaansa kohtaan, johon häntä sitoi aikaisempi vala. Mutta ah! jos hän noilla valtiomiehen liukkailla poluilla olisi voinut säilyttää nuoruutensa puhtauden ja kirkkaan Salomonivaiston, niin hän olisi tämänkin asian ratkaissut niinkuin tuo nuori munkki.

Kun piispa-vanhus yksinkertaisen illallisen syötyään asettui levolle ja uni kauan pakeni hänen silmiään, joutui hänen mieleensä äkkiä kiirastuli. Kuinka hän olikin aina käsittänyt sen puustavillisesti ja kaavamaisesti! Mutta tämähän oli juuri kiirastulta, jossa pala palalta kulutettiin hänestä se elämän tartuttama kuona, joka peitti häneltä oman puhtaan ja alkuperäisen itsensä — ja samalla Jumalan. Ja nyt saattoi hän siunata näitä yksinäisyytensä raskaita hetkiä, jotka hiljalleen puhdistivat häntä ja askel askeleelta palauttivat häntä alkuperäänsä: Jumalaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli laannut satamasta, ja kun luostarin kellokastarista kuuluivat tertian sävelet, pilkisti aurinko piispan huoneeseen. Tuntien itsensä tavallista virkeämmäksi kietoi hän kaapun päälleen ja lähti poukaman ympäri kiertävää polkua astelemaan luostarin kirkkoon, missä hän nöyrästi munkkien joukossa suoritti aamuhartautensa.

Mutta sateisia iltoja ja myrskyisiä päiviä seurasi vielä monta, jolloin piispa-vanhus käyskeli yksinäisessä huoneessaan ja teki tiliä elämästään. Vasta puolentoista vuoden päästä sai hän tilinsä päätökseen. Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna, juuri kun luostarin kellot soivat matutinaan, päätti hän viittä vaille satavuotisen vaelluksensa. Ja kun vanha palvelijatar primasoiton aikana astui hänen makuuhuoneeseensa, näki hän hänen kasvonsa onnellisen hymyn kirkastamina kuin olisi hän viimeksi kuiskannut: "Minä olen löytänyt itseni ja palaan Jumalaan."

(Kyösti Vilkuna).

KRISTER-HERRAN VERKALASTI.

Viipurin linnan vanha päällikkö, Krister Niilonpoika Vaasa, oli äkänen ja sydämmikkö ukko. Hän oli tarmokas mies ja voimakas maaherra, ylhäistä sukua ja arvoltaan korkea, mutta luonteeltaan oli hän niin ankara ja äreä, että häntä enemmän pelättiin kuin kunnioitettiin. Kolmattakymmentä vuotta oli hän jo Karjalan linnassa isännöinyt koko Itä-Suomen käskynhaltijana, mutta eipä muistanut kukaan linnan väestä eikä kaupungin asukkaista tavanneensa ukkoa iloisena tai edes tyyneellä tuulella, — aina hän oli kärtyinen ja vihainen, puheissaan kiivas ja käytökseltään tyly. Kaupungin porvarit tosin arvailivat, että mahtoi ukko sentään kaikessa hiljaisuudessa joskus olla itsekseen hyvilläänkin, kun oli saanut merellä kaapatuksi jonkun luvattoman lastin tai kiskaistuksi maakunnasta uuden veron, mutta sitä hän ei kenellekään osoittanut, ei edes omalle perheelleen, jota hän kohteli yhtä ankarasti kuin kaikkia muita.

Ukko Krister ei näet ollut ainoastaan äkänen vanha herra, vaan sen lisäksi perin ahnas ja itara, tarkka ruunun puolesta, mutta vielä tarkempi omastaan. Hänen saituudestaan kulki sen ajan Viipurissa — salaa tietysti — paljo kaskuja. Niin oli hän kerrankin ottanut periäkseen Räävelistä Viipurin Karjaportin luostarille lahjoitettuja testamenttivaroja, joita piti olla melkoiset määrät, vaan kun hän sitten laski pois kulunkinsa ja vaivanpalkkionsa, jäikin jälelle luostarille vain kolme hopealusikkaa ja vanha tinakannu, — ja siitä eivät harmaat veljet häntä paljo siunanneet. Viipurin porvariston ja raadin hän kerran sai urakalla hankkimaan linnaan koko talven muonat, mutta kun maksun aika tuli, kuittasi hän koko jutun — eräällä kuninkaallisella kauppalupakirjalla, jonka kaupunki oikeastaan jo muutamia vuosia sitten oli saanut. Talonpojat eivät uskaltaneet nureksia hänen määräämistään veroista, sillä kun he kerran niistä olivat tehneet Krister-herraa vastaan valituksen kuninkaalle, kiskoi ukko heiltä siitä rangaistukseksi — uuden veron, aivan ylimääräisen. Hän ymmärsi näin ollen itse, ettei häntä juuri rakastettu, mutta siitä hän ei välittänyt, kunhan häntä toteltiin ja hänelle — maksettiin.

Niin murjotti ukko kesät talvet synkässä kivilinnassaan ja aina oli hänellä jotakin syytä olla äreä.

Mutta eräänä kesäpäivänä — se oli vuonna 1437 — oli Krister Niilonpoika tavallista vihaisempi. Linnan suuressa asehuoneessa kulkea kääpitti hän käppyrässä — hänen selkänsä oli näet jo vanhuuttaan koukussa — ja takoi rautaista miekanhuotraansa kivilattiaan, niin että holvit kaikuivat, ja hänen pienet, tihruiset silmänsä verestivät kiukusta. Hän torui nyt alipäällikköään, linnanvouti Antero Stoolpannaa, joka kalpeana seisoi hänen edessään, ja huusi tälle:

— Ne ovat verukkeita, se mies on otettava kiinni, olet toiminut huonosti.

— Mutta hän ei ole enää koko maassa, hän on laivallaan lähtenyt tiehensä, luultavasti Rääveliin.

— No, pane laiva hakemaan hänet sieltä.

— Hän on Räävelin porvari…

— Olkoon, hän on pantava kiinni ja tuotava tyrmään tänne, kunnes sammalet päähän kasvaa. Hä, etkö ymmärrä, hän on häpäissyt minut ja vahingoittanut minua hallituksen edessä ja tehnyt minut naurettavaksi Turussa ja Viipurissa ja kaikkialla — hä, etkö ymmärrä? Vaan te olette samanlaisia lurjuksia kaikki — no, suoria käskyjäni täyttämään eläkä siinä verukkeitasi mukita!

Vouti läksi miettiväisenä pois. Mutta kesken kaikkea täytyi hänen hymähtää.

Sillä ukko Kristerillä oli todellakin tällä kertaa vähän syytä olla harmissaan; hän oli kun olikin kärsinyt pienen tappion ja joutunut naurettavaksi. Mutta syy ei oikeastaan ollut tuon rääveliläisen porvarin, jonka hän nyt kiukussaan välttämättä olisi tahtonut tyrmään sulkea, vaan hänen oman itaruutensa ja ahneutensa, — se kai häntä enin sapettikin.

Seikka oli näet se, että Raaseporin linnanherra Iivar Fleming, joka, niinkuin Raaseporin linnanherrain tapa oli, sivuelinkeinonaan harjoitteli kaappausta ja muuta huonompaa meriliikettä, tässä kevätkesällä oli ottanut haltuunsa rääveliläisen porvarin Olavi Vinken kauppalaivan, joka verkalastissa oli menossa Novgorodiin. Raasepori oli yleensä tällaisesta väkivaltaisuudesta huonossa huudossa, mutta tällä kertaa oli tuohon kaappaukseen sentään ollut vähän oikeuden varjoakin, koska Vinken lastin seassa oli ollut joku määrä aseita. Jo monta vuotta sitten oli näet Ruotsin hallitus kieltänyt hansakauppiaita ja muita merenkulkijoita viemästä aseita Novgorodiin, jonka vallan kanssa alituiseen oltiin hienossa riidankähmässä, ja Krister-herra oli Viipurin päällikkönä äskenkin uudistanut tuon kiellon. Fleming vei siis valtaamansa laivan Raaseporiin ja Vinkelle tuli hätä käteen.

Siinä tuskassaan oli hän rientänyt Viipuriin, Krister-herralta apua hakemaan. Vanha saituri oivalsikin kohta, että tässä on jotakin ansaittavana ja hän lupasi auttaa Vinkeä, mutta kovilla ehdoilla: puolet verkalastista piti hänen saada palkkiokseen. Siitä hinnasta suostui hän ottamaan koko lastin omiin nimiinsä ja omanaan vaatimaan sen takaisin ja pelastamaan laivan. Olihan hän Raaseporin herraa paljon mahtavampi ja voimakkaampi, hänellä oli aina keinoja pakottaakseen Flemingiä taipumaan. Sopimus tehtiin, Krister Niilonpoika antoi rääveliläiselle porvarille sinetillään varustetut kirjat, joissa vakuutti lastin omakseen ja sillä syyllä vaati laivan takaisin. Kevenneellä mielellä ja hyvillä toiveilla läksi hätääntynyt porvari Raaseporiin hommaamaan laivansa ja lastinsa irti.

Juoni olikin onnistua, — Iivari Fleming ei suinkaan uskaltanut Viipurin ankaraa käskynhaltijaa vastustella, vaan lupasi heti toimittaa hänen tavaransa takaisin. Mutta viime hetkessä hän sittenkin rupesi vikuroimaan — lienee mies juonen älynnyt — ja selitti jättävänsä asian oikeuden ratkaistavaksi. Sehän oli ilmeistä koiruutta, Krister-herra sen heti älysi asiasta kuultuaan — ajateltakoon vain sitä ristiriitaa, että Raaseporin vanha merirosvo kerran kiltisti turvautui lakiin, ilkeyttähän se oli kaikki! Mutta Vinke meni loukkuun, purjehti Flemingin kanssa Turkuun, jossa asia alistettiin sikäläisen käskynhaltijan Hannu Kröpelinin tuomittavaksi. Ja siitä tulikin kova tutkimus — sulaa ilkeyttä, päätteli Krister, joka tiesi, ettei Hannukaan ollut hänen ystäviään —, Vinke parka pantiin lujalle lastinsa johdosta, hän erehtyi puhumaan ristiin ja lopuksi täytyi hänen suoraan tunnustaa, että lasti olikin hänen omansa ja että Krister-herra oli antanut aivan perättömät paperit kiertääkseen omia määräyksiään ja ansaitakseen puolet verkalastista.

Juttu tuli julkiseksi, siitä Hannu ja Iivari kyllä pitivät huolta, sitä he vain lienevät tahtoneetkin. Turun käskynhaltija lähetti Krister-ukon sinetöidyt todistukset ynnä kertomuksen asiasta Tukholmaan, jossa juuri uutta kotimaista hallitusta tanskalaisten sortovallan katkettua järjesteltiin, ja itse vanhalle herralle hän myös kirjoitti isälliset nuhteet. Muuten tuomittiin laiva ja lasti Vinkelle, ainoastaan aseet hän menetti, ja onnellisena lähti pitkässä hädässä ollut rääveliläinen porvari purjehtimaan verkapakkoineen kotiin Suomenlahden poikki, aavistamatta, minkä harmin hän oli viipurilaiselle auttajalleen tuottanut.

Krister-herra oli pian saanut tiedon verkalastin kohtalosta ja hänellä oli sappi ollut haleta. Sillä hän tunsi luissaan sen vahingonilon, millä kaikki kiusautuneet aatelismiehet ja Viipurin viekkaat porvarit näkivät hänelle tapahtuneen tappion ja häpeän. Ja asiasta tehty ilmoitus Tukholmaan oli juuri tällä hetkellä aivan hiidestä heitetty, sillä ukolla oli siellä parastaikaa verkkoja vesillä, hän aikoi kaukaisesta linnaläänistään hinautua sinne järjestettävän hallituksen jäseneksi ja hänellä oli nyt, Engelbrektin kaaduttua ja herrain ollessa keskenään riitaisia, paljo toiveita sinne päästä. Vaan nyt ne saivat hänen vihollisensa siellä taas keppihevosen ratsastaakseen. Entä sitten se puolen verkalastin hinta, joka luiskahti läpi hänen ahnaitten sormiensa, se ihan polttamalla kirveli hänen sydäntään!

Ja siksi hän vielä voudin mentyä kiukkuillen kalisti rautaista miekanhuotraansa kivilaattiaan ja kiroili:

— Se hirtettävä saapas-saksa, se petti minut kuin moukan. Itse laivansa pelasti, minut häpeään jätti. Mutta vielä minä sen verkalastin perin. Tulet sinä vielä Viipuriin ja silloin… ehkä me voimme saada tuomioistuimen toimeen täälläkin!

Mutta ei hän sentään uskaltanut oikein toivoakaan, että Räävelin porvari, kerran pelastuttuaan, hevillä taas hänen kynsiinsä antautuisi. Vielä vähemmin sitä uskoivat muut, eivät varsinkaan Viipurin porvarit, joista monet olivat Olavi Vinken hyviä ystäviä ja jotka salaa sydämmessään kiittivät häntä hänen kepposestaan. He nauraa hihittivät nurkkain takana, kun joskus ukon näkivät sillalla liikkeessä, ja kutittivat, että saa se nyt äreä Risto nielasta sappensa, — kyllä kai Vinke Viipurin rannat välttää!

Mutta toisin kävi.

Kaikkien kummastukseksi ja monen kauhuksi laski vielä samana syksynä Viipurin lahteen rääveliläinen laiva, josta Olavi Vinke verkalleen maihin astui, hän juuri ihan rauhallisena ja varmana, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ei tiennyt mies varoa mitään pahaa, hänellä ei ollut sairas omatunto, hän tuli aivan vahvassa turvassa selvittämään joitakin asioita, jotka häneltä kesällä siinä kiireessä jäivät selvittämättä. — Onko mies hullu! siunailivat Viipurin porvarit hänet nähdessään ja kiirehtivät hänelle salavihkaa suihkasemaan neuvon, että hän kiireisellä paolla pelastaisi nahkansa. Mutta se oli jo myöhäistä. Linnan miehet, joille ukko oli antanut niin ankarat käskyt, saivat myös vihiä isäntänsä vihaaman porvarin tulosta ja ennen iltaa löysi Olavi Vinke itsensä kauhusta kankeana Viipurin linnan syvimmästä tyrmästä.

Kirkastuivatko edes hetkeksi nytkään Krister Niilonpojan kuivat kasvot, kun hän näin odottamatta sai halutun saaliin käsiinsä, sitä ei kukaan varmuudella tiennyt, sillä ukko ei näyttänyt kasvojaan kenellekään. Mutta Viipurin porvarit arvailivat, että kyllä kai hän siellä kaikessa hiljaisuudessa nyt sentään päästi leveän naurun, leveän ja pitkän. Vaan porvareilla itsellään oli mieli matalana, he katselivat kaupungin rannalta surumielin saarilinnaa, jonka vahvojen kiviseinien takana heidän rääveliläinen toverinsa nyt tyrmässä yksin virui, ja he kuiskailivat toisilleen:

— Sääli miestä, mutta varomaton hän olikin.

— Sääli, — sinne jäänee nyt Vinke-parka todellakin virumaan, kunnes sammalet päähän kasvaa. —. Niin virkkoi Viipurin pormestari Martti Degen, joka monet hyvät ateriat oli Räävelissä syönyt ystävänsä Vinken vieraanvaraisessa talossa ja joka turhaan mietti keinoa hänet pelastaakseen.

— Niin kuuluu ukko uhanneen, ja hän on sydämmikkö, huoahti raatimies Erik Varg, jolla oli Vinken kanssa selvittämättömiä asioita.

— Sinne lahoo mies! — —

Mutta porvarit eivät nytkään arvanneet oikein. Vanha Krister-herra oli pitkän kiukkunsa aikana miettinyt toisenlaisen kostotuuman, laajemman ja tehokkaamman ja juuri Viipurin porvareille pirullisemman. Hän oli hänkin päättänyt hankkia asialleen oikeuden varjon ja ennen kaikkea tahtoi hän voittaa takaisin tuon puolen verkalastin hinnan, joka vielä hänen sappeaan kuohutti. Hän päätti hänkin vedota tuomioistuimeen.

Ja niin sai Viipurin kaupungin pormestari ja raati eräänä syyspäivänä linnanherralta lyhyen ja virallisen käskyn ottaa tutkittavakseen ja tuomittavakseen rääveliläisen porvarin Olavi Vinken "epärehellisen menettelyn". Ja Krister Niilonpoika lähetti samalla vangitun porvarin heidän vastuullaan tutkinnon ajaksi raatihuoneelle säilytettäväksi. Ja sanantuoja tiesi kertoa, että nyt oli Risto-ukko ainakin kerran myhäillyt.

Sillä hän tiesi saattaneensa pormestarin ja raadin mitä kiusallisimpaan välikäteen. He olivat hänen vahingolleen ilkkuneet, — nyt tuomitkoot tai vapauttakoot!

Porvaristo ja raati kokoontui perin vakavana ja huolestuneena Viipurin kivistä rakennetulle raatihuoneelle neuvottelemaan. Se oli todellakin joutunut pahempaan kuin pulaan. Asianhan tunsivat kaikki ja raati tutki sitä vieläkin pitkällisesti ja juhlallisesti. Ja jokainen oli selvillä, minkä tuomion hän olisi tahtonut antaa. Mutta meneppäs tuomitsemaan vastoin Krister-herran tahtoa! Ja sitäpaitsi: Vinke oli tehnyt sopimuksen linnanherran kanssa, tunnusti itse luvanneensa ukolle puolen verkalastia, vaan olikin sitten menetellyt sitä sopimusta vastaan, — ukolla oli todella oikeudenkin varjoa puolellaan.

Raati neuvotteli pitkään ja perusteellisesti suljettujen ovien takana, pyöritti asiaa joka puolelta, mutta se oli aina vain kovin kiusallinen juttu.

— Syytönhän mies on, lasti oli hänen omansa, meidän pitäisi tuomita vapaaksi. — Niin puhui Eerikki Varg, raatimies, joka oli Vinken kanssa asioissa.

— Mutta me emme voi, tuskaili pormestari Martti Degen, jonka sydäntä enin kirveli, koska Vinke oli hänen vanha hyvä ystävänsä.

— Emme uskalla, sanokaamme se suoraan, huomautti nuoremmista porvareista joku.

— Niin, hm, tankkaili pormestari. — Ja jos oikein katsotaan, oli Vinke tehnyt sopimuksen, tyhmän tosin, mutta…

— Mutta ukko vain tahtoi kohtuuttomasti ansaita hänen hädästään.

— No niin, tuomitkaa sitten hänet vapaaksi!

Vaan sitäpä ei uskallettu. Pormestari ja raati ei voinut tulla muuhun kuin langettavaan johtopäätökseen. Surullista se oli, mutta mihinkäpä siitä pääsi.

Tuo samainen nuori porvari silloin virkahti:

— Annetaan miehen karata!

Raatimiehet katsoivat toisiaan, — tuuma heitä kaikkia miellytti. Vaan samassa oli epäilyskin valmis:

— Ei hän meiltä saa karata, me olemme hänestä vastuussa.

— Pääsee hän linnastakin, jos vähän autetaan.

Mutta pormestari lopetti ne keskustelut:

— Paetkoon, jos pääsee, onnekseen menköön. Vaan meidän täytyy nyt antaa tuomio.

Ja silloin se annettiin. Viipurin pormestari ja raati havaitsi Olavi Vinken syylliseksi ja tuomitsi hänet maksamaan linnan päällikölle, jalosukuiselle Krister Niilonpojalle, puolen verkalastin hinnan, niinkuin heidän kesken sovittu oli, eli 2000 Riian markkaa, joksi se hinta arvattiin. Päätöksestä annettiin tieto Krister-herralle ja vangittu rääveliläinen lähetettiin takaisin linnaan.

Apealla mielellä porvaristo hajaantui. Mutta yhden ja toisen mielessä kyti kumminkin salainen toivo, että vanki toki pääsisi karkaamaan, he tiesivät, että auttajista ei ollut puutetta. Ja se heitä hiukan lohdutti. — —

Mutta hullusti kävi.

Viikon, parin perästä oli Viipurin porvaristo taas koolla raatihuoneella ja piti siellä pitkiä ja alakuloisia neuvotteluita. Sillä hullusti oli taas käynyt.

Vangittu rääveliläinen Olavi Vinke oli tosin päässyt karkaamaan linnasta ja se uutinen oli päiväksi, pariksi ilolla täyttänyt porvarien mielet. Mitä apua hän lie saanutkin, siitä ei mitään puhuttu, vaan valmiiksi varustettua köyttä myöten oli hän eräänä syysyönä hinautunut linnan muurilta alas veteen ja uinut maihin ja taas oli apulaisia ollut häntä suojaan saattamassa. Hätääntyneenä oli mies silloin rientänyt Karjaportin luostariin, sieltä ensimäisen turvapaikan löytääkseen, ja hän oli luullut vihityn luostarin pyhässä suojassa olevansa varmassa turvapaikassa mahtavan maaherrankin vihoja vastaan. Niin olivat luulleet muutkin. Mutta Krister-herran kiukulla ei ollut rajoja eikä hänen mahtisanallaankaan. Taas oli hänellä, vangin karattua, ollut sydän kiukusta haleta, ja kuultuaan miehen piilevän luostarissa, vaati hän sieltä heti vankiaan tiukasti takaisin, muuten uhkasi tulla aseväellä ottamaan. Eipä olisi luostarin päällikkö eivätkä hurskaat veljet tahtoneet antaa alttiiksi miestä, joka heidän luotaan oli hakenut Jumalanäidin turvaa, mutta niin suuri oli äreän herran herättämä pelko koko Karjalassa, ettei luostarikaan uskaltanut hänen vaatimaansa miestä suojassaan pitää. Se luovutti hänet pois ja taas istui Vinke linnan tyrmässä, entistä lujempien lukkojen takana.

Hullusti oli siten taas käynyt, perin hullusti.

Olavi Vinke oli tyrmästään lähettänyt Viipurin porvareille surkean pyynnön, että he kaiken ihmisyyden nimessä maksaisivat linnanherralle nuo hänelle tuomitsemansa rahat, jotta hän pääsisi vapaaksi. Porvarit olivat koettaneet pyytää armoakin Vinken puolesta, vaan Krister-herra oli antanut kylmän ja äreän vastauksen: Ei puhettakaan armosta! Jos maksatte verkalastin hinnan, nuo 2000 Riian markkaa, niin mies saa mennä, muuten ei. Ja hän oli järkähtämätön, sen tiesivät kaikki.

Pormestari ja raati ja kaupungin porvaristo oli nyt taas koolla neuvottelemassa siitä, mitä olisi tehtävä, ja mieliala oli sangen apea. Eihän asia tosin oikeastaan heitä koskenut. Mutta he itse olivat Vinke paran tuominneet ja nyt oli heillä omatunto sairas.

— Se on paljo rahaa, 2000 Riian markkaa, valitteli pormestari Martti Degen neuvotonna.

— Paljo, niitä ei Vinke raukka täällä kaukaisessa linnassa vankina ollessaan koskaan saa kokoon, ijäkseen hän tyrmään jää, surkutteli raatimies Eerikki Varg, jota vielä huolettivat nuo omat, Vinken kanssa selvittämättä olevat asiat. Ja hän lisäsi: — Mehän hänet tuomitsimme.

— Oli pakko, emmehän olisi tahtoneet.

— Vaan voimmeko nyt olla häntä auttamatta? Mitä sanomme, kun taas purjehdimme Rääveliin asioille?

Kiperä kysymys, hyviä välejä naapurikaupungin kanssa ei olisi sopinut rikkoa. Mutta säälitti se summan suuruuskin, kaiveli vielä pahemmin, kun se äreälle Krister-herralle oli maksettava ja osaksi omasta syystä. Äh, kun se kirveli, mutta eihän siinä auttanut. Porvarit päättivät lopuksikin keskuudessaan koota nuo lunnasrahat ja maksaa ne linnan itaralle isännälle Vinke-paran pään päästimeksi. Sillä häneltä tuli hätäviesti toisensa perästä.

Rahat vietiin siis linnan portille, mutta käsistään ei niitä Martti-pormestari laskenut, ennenkun onneton rääveliläinen tuotiin esiin linnan kellarista. Hän tuli sieltä kuin röyhitty tarhapöllö, tukka pystyssä, silmät pullollaan ja läähättäen hän vain pyysi päästä linnasta pois. Vaan saita linnanherra luki ensiksi tarkkaan lunnasrahat, luki yksin markoin, pyyhkäsi ne sitten laukkuunsa, murahti ja kääntyi pois, eikä hänen äreillä kasvoillaan näkynyt värähdystäkään. Mutta Olavi Vinke pääsi silloin vihdoinkin auttajainsa Viipurin porvarein seurassa kulkemaan kaupunkiin.

Vaan kauan hän ei enää kaupungissakaan viipynyt. Oli jo myöhäinen syksy ja myrsky kävi merellä, vaan siitä huolimatta vuokrasi hän viipymättä satamassa vielä kelluvan laivan viemään itseään meren yli Rääveliin. Hän ei tahtonut enää tuntiakaan Viipurissa viipyä. Ja kun laiva jo oli nostanut purjeensa ja Vinke kiitollisena hyvästeli saattamaan tulleita porvareita, vakuutti hän heille kyyneleet silmissään, ettei hän koskaan enää Krister-herran kanssa käy asioihin, — ei vaikka minkälainen hätä tulkoon — eikä hän ukon Suomessa ollessa enää Viipuriin tule. Sillä hän oli tuosta yhdestä verkakaupasta jo saanut aivan tarpeekseen.

— Se tuli vähän kalliiksi meille tuo Krister-herran verkalasti, virkkoi pormestari Martti Degen, kun porvarit palasivat Vinkeä saattamasta rannasta, josta laiva juuri oli täysissä purjeissa merelle lähtenyt.

— Tuli, vastasi raatimies Eerikki Varg. — Mutta vielä kalliimmaksi se tuli ukolle itselleen.

— Miten niin?

— Valtionhoitajan toimi häneltä luiskahti ohi suun, ei tullut Tukholmaan muutosta mitään.

Oli näet juuri-ikään viesti saapunut, että Kaarle Knuutinpoika Bonde oli Tukholmassa valittu valtionhoitajaksi, Krister Niilonpoika Vaasa oli vaalissa jäänyt vähemmistöön. Ja Viipurin kiusautuneet porvarit lukivat sen tuloksen mielellään Krister-herran kuuluisaksi käyneen verkalastin ansioksi — se heitä toki hieman lohdutti.

(Santeri Ivalo.)

RAASEPORIN RISTINA.

1.

"Seis, seis, ken linnahan pyrkii, jo tullut on sydänyö?"

"Karl kuningas Knuutinpoika, se linnanporttihin lyö!"

Ja nostosilta se vinkui ja tulijaistorvet soi, ja huovien tuessa Kaarlo nyt pihalle haparoi…

Taas tuliko Dantsigista vai Riiasta kuka sen ties, hän palasi Suomeen aina, oli syntyä Suomen mies!

Hän kolmasti kruunua kantoi kuin lyijystä ollut se ois, mut Kristerin pojat ja piispat sen kolmasti ottivat pois.

Niin kaukana häämöitti onni ja kruunu ja Tukholmi —, mut Abrami Raaseporin herra häntä portailla tervehti.

Tulisoihtujen varjoon hän kulki ja tuijotti pimeään, näki tornissa valkoisen hunnun ja kultaisen kiehkurapään.

Nuor Ristina tornissa istui ja lempeän katsehen loi, se kulkijakuningas nuortui ja sen katsehen hetteistä joi.

2.

Oi, Ristina, oi, Ristina, näin ihanata unta, oli tähdistä mulla kruunu ja pilvissä valtakunta ja sua minä katselin kuin päivän koittoa, ma kuulin kaukaa huminaa ja harpun soittoa!

Ja yli taivaan sinisen sä kätes mulle annoit, ja lentäessä tähtien sä nuoren lempesi vannoit, ma kumarruin sun ylitses ja kruunu luisti pois ja sinkui avaruuteen kuin usvaa vain se ois.

Ei ole mulla kruunua, oi, Ristinani nuori, se oli katinkultainen ja kiiltävä valekuori, ma olen laho tammi vaan ja syksy siinä soi, sun sinisilmäs lämpö sen taas lemmen lehtiin loi.

Ei ole mulla nuoruutta, en taida kukkaiskieltä, ma olen mieron kuningas ja täynnä mieron mieltä, mut mitä mull' on uskoa, se sinun uskos lie, oi, Ristina, oi Ristina, älä uskoani vie!

3.

Hän houraili sairasvuoteellaan: "Ota, knaappini, valjakkovaunu, tuo piispa tänne, älä mustaa tuo, vaan valkea piispa Maunu!

Vai niin! Joko piispa kuollut on, no tuo sinä pappi nuori, jolla verta vielä on suonissaan ja rinta kuin tulivuori.

Älä itke, ihana Ristina, vaikka Kalman kuningas saapuu! Hoi, knaappi, varo sa pappia, hän tikarin kätkee kaapuun!…

Miks, Ristina, silmäs niin kaukana on ja miksi on kuopalla posket, miks valkoinen kätesi vapisee, kun, onneton, otsaani kosket?

Mene pois, mene pois, sinä kavallat mun kuin muutkin petti mun aina —! Ei, ei, älä ota sitä kättäsi pois, kuin haahkan untu se painaa! —

Niin hyvä, niin hyvä taas olla on, sinä olet kuin karitsa kaino, sun kanssasi polttoni pakenee ja pahojen henkien vaino.

Hoi, knaappi! Kas pappi! No, terve mies! Ota käteesi juomasarvi ja häitäni juo! Miss' soittajat lie ja morsiusneitojen parvi!"

Ja pappi se puhui hiljakseen kuin suvinen iltatuuli, kun lehdossa uninen suhina käy; sitä kuningas viihtyen kuuli.

Hänen sielunsa silmä kirkastui ja hän nautti Herran viinin —, hän katseli Ristinan silmihin ja kädestä piti hän kiinni.

Sitä lujasti puristi hän rinnalleen ja Herraa lemmestä kiitti, joka seuraa Tuonelan usvien taa ja täällä jo sydämet liitti…

(Larin Kyösti).

TORNION MARKKINAT.

Jäät ovat jo lähteneet Tornionjoesta, sen rannoilla rupee nurmi keväiseltään hienosti vihannoimaan ja lohipyydyksiä rakennetaan sen vesirajalle. Törmällä talojen välillä liikkuu ihmistä monennäköistä ja monenpukuista. Niitä kävelee joka päivä merelle päin katsomaan, eivätkö merijäät jo tee lähtöä, eikö laivaliike pääse alkamaan. Ei pääse vielä. Meri pysyy kiintonaisena jäässä vielä tänään ja huomenna niinkuin oli eilenkin. Laivoja ei voi tulla satamaan, markkinat eivät pääse alkamaan.

Kärsimättöminä kulkevat odottelijat törmällä — he ovat odottaneet siellä jo viikkoja, toiset kuukausiakin, kun jo lumikelillä ovat Tornionjoelle saapuneet. Hiljaista se olikin talvi ollut täällä jokisuulla. Syyspuolella, ensi lumen aikana, lähtivät lapinkävijät, pirkkalaiset, taloistaan retkelle Jäämerelle päin ja silloinhan sitä oli vilkkautta ja eloa näillä jokiahteilla, kun retkiä valmisteltiin ja etäisempienkin seutujen lapinkävijöitä siitä kautta kulki. Silloin oli ollut koolla poromiestä, suksimiestä, kelkkaa, keihästä ja laukkua joka lajia, ja miesten huutoja ja koirain haukuntaa oli kaikunut pitkin lumista tannerta. Vain lapinkävijäin lähdettyä oli elämä koko talvikauden ollut äänetöntä jokisuun kylissä. Paksusti oli lumi peittänyt aavat lakeudet ja tiettömät selät, joissa ei elävän jälkeä näkynyt, ja säästäin oli talvipäivän lyhyt hämärä valaissut tuota kankeata, elotonta luontoa. Tuvissaan olivat myyröttäneet ukot, vaimot ja lapset odotellen vain kevään tuloa, miesten paluuta tuntureilta.

Mutta niin olivatkin päivät ruvenneet pitenemään ja aurinko oli alkanut hoikentaa hankia. Silloin palasivat lähimpänä käyneet pirkkalaisten pojat Lappia verottamasta ja toisia tuli sitten pitkin kevättä. Poronkelkat olivat heillä täynnä veronahkoja ja kapahaukeja ja kaukaisen Turjan tuomisia, — silloin alkoi taas elämä jokisuulla. Mutta vielä se vilkastui vilkastumistaan, kuta edemmäs kevät ehti, kuta lähemmäs markkinain aika joutui, — kuuluisain Tornion markkinain.

Tänne Tornion jokisuulle pysähtyivät näet noita kevätmarkkinoita odottamaan etäisempäinkin Pohjanmaan ja Länsipohjan pitäjäin lapinkävijät, myödäkseen siellä talviset saaliinsa ja vaihtaakseen veronahat suolaan ja rautaan ja muuhun tarvekaluun ja sitten vasta jatkaakseen matkaansa kotiseuduilleen. Siellä he odottivat jäitten lähtöä, laivakulun alkamista, ja siksi heidän kirjavat vyönsä ja punareunaiset kallokkaansa hohtelivat pitkin päivää jokiahteella, kun he siellä joutilaina kuljeskelivat. Ja heidän joukkoaan lisäämään saapui vielä viimeisellä keväthangella hiihtäen karjalaisia laukkumiehiä Vienan rannoilta ja Suman kyliltä saakka. He tulivat suurissa joukoissa, ja epäillen heitä katseltiin ja karsaasti kohdeltiin, sillä olivathan he niitä samoja vainolaisia, jotka toisin ajoin usein tulella ja miekalla olivat tulleet Kainuunmaata verottamaan ja sen kyliä hävittämään. Mutta nyt he tulivat rauhan miehinä, laukkumiehinä, ja siksi heitä kärsittiin, kun vannoivat siivosti elävänsä. Heidän jälkiään kulki usein vielä kaukaisempia idän kaupustelijoita, venäläisiä aina Novgorodin rajoilta saakka, tuoden kaupaksi idän tuotteita. Ja pohjoisesta saapui pirkkalaisten seurassa tai heidän jälissään poroilla ja suksilla tunturien takaisia norjalaisia Jäämeren satamista Tornion kuuluisille vaihtomarkkinoille, missä sai tavaraa joka laatua, kaukaisintakin ja harvinaisinta. Hekin majautuivat rauhan miehinä Tornion pirkkalaisten tupiin, eläen siellä heidän kesteinään, vaikka he kyllä toisin ajoin usein kainulaisten kanssa olivat kovassa torassa Lapin veroista ja monesti siellä tunturien aavoilla verisissä otteluissa vastakkain ryntäsivät. Mutta he olivat nyt hekin rauhan asioilla ja toisekseen vierailivat Tornion miehetkin väliin norjalaisten taloissa ja kesteissä pohjoisen meren vuonojen varsilla.

Kevät kului.

Kun vihdoin joet ja järvet olivat luoneet jäänsä, saapui Tornion rannoille Laatokan kaupustelevia karjalaisia Käkisalmesta, pitkät venematkat tehtyään. He olivat nousseet Pielisen vesiä Sotkamoon ja sieltä laskeutuneet Oulujoen koskisia vesistöjä myöten meren rannalle saakka. He olivat solakoita, kauniita miehiä ja heidän puhettaan oli vaikea ymmärtää, vaikka he suomea puhuivatkin; mutta kaupanteossa he olivat viekkaita ja ovelia. Nytkin he tekivät pientä kauppaa toisten pitkämatkaisten kanssa odotellen markkinain varsinaista alkamista. — Sisämaalaisia saapui Hämeestä ja Jämtlannista saakka maitse. Ja näiden pitkämatkaisten kaupankulkijain lomissa puikkelehti siellä täällä joku arka, tihrusilmäinen lappalainen matalana ja leveänä laajassa peskissään. Hänellä ei ollut paljo myötävätä eikä siis paljoa millä ostaakaan; nahkakiihtelyksensä vaihtoi hän usein jo markkinoita odotettaessa Tornion eukkojen väkevään olueen, joi itsensä humalaan, joi monesti poronsa ja peskinsä ja luuhelaisen vyönsä ja hävisi sitten jonakin aamuna humalasta herättyään kenenkään huomaamatta salolle, painuen metsien halki tuntureille kotapahaisensa ja pororaitonsa luo.

Vaan jo vihdoin tekivät jäät lähtöä Pohjanlahdenkin kärjestä, tuuli särki ne ja hajotti yhtenä yönä ja aamulla jo näkyi ensimäinen purje mereltä ja pian sitten toinen ja kolmas. Laivoja rupesi saapumaan satamaan, niitä olikin jo kauvan merellä risteillyt maihinpääsyä vartoen. Niitä tuli suurempia ja pienempiä Pohjanlahden molempain rantain satamista, Varsinaissuomesta ja Helsinglannista, enin kumminkin Turun, Rauman, Tukholman ja Öregrundin kaupungeista. Näiden kaupunkien porvareilla oli näet Tornionjoen suulla omat aittansa, joihin tavaransa nostivat ja joissa myöntiä harjoittivat, ja he saapuivat siis säännöllisesti vuosittain Tornion markkinoille. He latoivat esiin aittansa ovelle tuomisensa pohjoisten seutujen asukkaiden ihailla: kankaita, aseita, suoloja, astioita, hopeaa ja vaskea ja kiiltokaluja ja houkutteleviksi herkuiksi etelämaiden tuotteita ja viinejäkin. Niillä he vaihtoivat itselleen erämaiden antimia: turkiksia joka lajia, kuivattua haukea ja suolattua lohta.

Nyt alkoivat markkinat. Kaikilta ilmansuunnilta tulleet kaupankävijät toivat jokainen tavaransa rannalle, kulkivat ja tarjoilivat niitä aitalta aitalle, venheeltä venheelle. Pitkämatkaisemmat pystyttivät aittojen kupeille telttoja, joihin tavaransa levitellen asettivat ja näistä teltoista muodostui kuja pitkä kuin katu kaupungissa. Elämä nousi vilkkaimmilleen ja sellaisena se pysyi pitkän kappaleen alkukesää Tornionjoen matalilla äyräillä ja varsinkin Suensaaren rannoilla, jonne liike ja kauppa keskittyi.

Omituinen kieltensekotus soi tuossa kauppaleirissä. Siellä kaikui kolmea, neljää eri kieltä ja lukuisia murteita ja sekava surina syntyi, kun myyjät koettivat ostajien kielellä tehdä tavaroitaan tunnetuiksi ja nämä taas omalla kielellään kyselivät hintoja, tarjosivat ja tinkivät. Rahoja näkyi hyvin vähän käytännössä; niistä eivät sydänmaan asukkaat välittäneet ja eri kansakunnat eivät myöskään oikein tunteneet toistensa kolikoita eikä niiden arvoa. Rahakaupassa oli helppo joutua petkutetuksikin, kun rahoja liikkui monenlaisia. Senvuoksi tavara enimmäkseen vaihdettiin tavaraan; kustakin esineestä annettiin sen verran toista tavaraa, kuin sen hinta kaupantekijän arvelun tai mieliteon mukaan oli. Jos vienalaisen oikein teki mieli helapäistä puukkoa vaskivöineen, antoi hän siitä parikin kiihtelystä oravannahkoja, vaikka hän niillä muuten olisi voinut saada montakin tuppivyötä.

Laivat kelluivat rannalla ja venheitä puikkelehti niiden ympärillä. Toisia tuli, toisia lähti, toisista purettiin, toisiin lastattiin. Tavara-aitoissa ja teltoissa vaalivat omistajat yöt päivät aarteitaan ja aamuvarhaisesta iltamyöhään kesti kaupantekoa. Paikkakunnan asukkailla oli hyvät ansiot niistä markkinoista. Ruokatavaroilla oli korkea hinta ja niitä meni mikä voitiin hankkia. Majataloihin kestit maksoivat asunnostaan taikka toivat lahjoja tullessaan. Kullakin talolla oli omat tuttavansa, jotka vuosittain kesteiksi saapuivat: kenellä raumalaisia, kenellä norjalaisia, kenellä Käkisalmen laukkumiehiä, jotka kaikki halusivat majatalonsa hyvänä pitää seuraavankin kesän varalta. Torniolaiset olivat tavatessaan eri kansain edustajia vähän oppineet niiden kieltäkin ymmärtämään ja saattoivat siten hätätilassa olla kaupankävijöille avuksi ja itsekin siten välittäjäisiä ansaita.

Vapaata oli kaupanteko näillä pohjoisilla markkinoilla. Ei tarvittu tulleja, ei passeja, kukaan ei ollut käskijä, kukaan ei käskettävä, markkinamiehet hoitivat itse järjestyksenpidon ja hoitivat sen hyvin. Olihan Tornion pirkkalaisten päämiehellä tosin jonkunlainen "lapinvoudin" arvonimi, johon hän tai hänen isänsä oli saanut valtakirjan joltakin Ruotsin kuninkaalta, ja pirkkalaiset koettivat kylläkin pitää tätä asemataan arvossa. Mutta mikään varsinainen esivallan edustaja tuo "vouti" ei suinkaan ollut, häntä kuunteli kuka tahtoi tai viitsi eikä hänellä ollut mahtia millä saada äänensä sen enemmän tepsiväksi. Eikä sitä tarvittukaan. Markkinarauha oli kaikkien ja kaikensukuisten käsityksen ja edun mukaan pidettävä pyhänä, kukin oli valmis sitä auttamaan ja kukin oli asestettu siihen kyetäkseenkin. Harvoin rauhaa markkinoilla pahemmin rikottiinkaan. Vihamielisetkin heimot pysyivät kauppatoimissa ollessaan rauhallisina, se oli ikäänkuin yhteinen sopimus, jota ei kenenkään ollut hyvä rikkoa. Jos sitävastoin eriheimoset kaupankävijät markkinoilta palatessaan sydänmaan saloilla tai meren aavoilla vaanivat toisiaan ja hyökkäsivät toistensa kimppuun murhaten ja ryöstäen, jos siellä silloin syntyi verisiä taisteluita ja vainotöitä, niin se oli toinen asia, se ei kuulunut enää markkinatapoihin. Mutta kaupankävijät kulkivat tavallisesti siksi suurissa joukoissa, että he kykenivät matkallaankin puoliaan pitämään. Vaan usein kyllä näillä paluumatkoilla siitä huolimatta näyteltiin verisiä jälkinäytöksiä, jotka kylvivät vihaa ja katkeruutta ja idättivät uutta vainoa ja kostoa. — Varkaus oli häpeällinen rikos, jonka tekijän henki markkinoilla ei ollut kallis. Se, jolta oli varastettu, rankaisi itse voron jos kykeni, ja siihen kaikki muut suostuivat. Petos kaupassa oli lievempi rikos, jonka seuraukset petetty sai pitää hyvänään, — katsokoon eteensä!

Kirjoittamattomat olivat nämä kauppalait eikä siinä kaupanteossa kirjamiehiä tarvittu. Saapui tietysti näille markkinoille, niinkuin kaikkialle, mihin väkeä kertyi, noita aikansa loisia, kiertäviä kerjäläismunkkeja, jotka harjoittivat käännytystyötään, edustivat kirkkoa ja puhuivat omaan pussiinsa, mutta näillä kylmillä perillä he eivät oikein viihtyneet. Tornion kivinen kirkko oli sitävastoin aina auki turvaa hakeville vainotuille ja lohdutusta kaipaaville murheellisille — ja markkinain aikana sen kaikki pitivät pyhänä. Vaan suurin osa markkinarahvaasta ei muuten tiennyt paljoa kirkosta eikä uskosta; kullakin oli omat hartauskeinonsa, kenellä rukousnauha, kenellä risti rinnalla, kenellä noitarengas tai käräjäkivi massissa. Mutta yhteistä iloakin saatettiin silti pitää kesäiltoina markkinatörmällä. Tornion olut ja ulkomaan viini siellä usein teki oudoista ystäviä ja tutuista vihamiehiä ja väliin niissä kisoissa naimiskaupatkin pantiin alulle — moni Tornion tyttö siellä löysi sulhasensa ja joutui morsiameksi väliin kaukaisillekin rannoille.

Kuulut olivat Tornion markkinat aikoinaan, humu niiden vilkkaudesta ja suuruudesta kulki yli monen maan ja kaikkialla pohjoismaissa oli aina niissä käyneitä, niille lähteviä.

Tämä kuvamme soveltuu parhaiten 14:lle sataluvulle, vaan mahtuu se sentään hyvin sitä edelliselle ja sen jälkimmäisellekin vuosisadalle. Vielä kauan myöhemminkin oli Tornion, samoin kuin sittemmin Kemin ja Oulunsuun, satamilla suuri merkitys ja maine Pohjolan kaupan keskustoina, vilkkaina liikepaikkoina.

(Santeri Ivalo).