KUVIA JA KUVITELMIA SUOMEN HISTORIASTA II

Toim.

Juhani Aho

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1914.

SISÄLLYS:

Hämeen ja Karjalan valloittaminen:

Birger Jarlin ristiretki Hämäläisiä vastaan. Hakoisten linna. Eräpyhän niemekkeellä. Birger Jarlin sisar. Birger Jarlin linna. Suomalaisvaimo Saimaan niemellä. Torkel Knuutinpojan retki. Vain oikeusvallan tuojaa ylistän. Käkisalmen linna. Korsholman valleilla. Pirkkalaisvouti ja hänen tyttärensä. Pikakuva Piispa Maunu I:stä.

Piispa Hemmingin aikoja:

Hirmukuolema. Kaksi madonnaa. Ruttoa paossa. Sääksmäkeläisten pannaanjulistus. Kuvia Piispa Hemmingin Turusta. Pyhän Birgitan Suomessa tekemiä ihmeitä. Kirkonkirous.

Lappalaisten käännytys:

Orjan poika. Margareeta.

Piispa Maunu Tavastin aikoja:

Piispa Maunu Tavast tarkastusmatkalla. Erämaan taistelu. Maailmalle. Talonpoika ja huovit. Piispa rauhantuomarina. Rajankäynnissä. Itseään etsivä vanhus. Krister-herran verkalasti. Raaseporin Ristina. Tornion markkinat.

HÄMEEN JA KARJALAN VALLOITTAMINEN

BIRGER JARLIN RISTIRETKI HÄMÄLÄISIÄ VASTAAN.

Pyys Eerikki valtaherrat maan ja ritarit kuningaskunnassaan, talonpojat ja virkamiehetkin, kuten herrain on tapana vieläkin maan asujat aseihin kutsua, kun sotaretki on ovella, pyys heidät maahan pakanain, vävymiehensä päälliköks asettain, joka ristijoukkoa johdattaisi, joka parhaiten sen tehdä taisi. Hänen vävynsä suostui mielellään täten herransa kunniaa lisäämään, hän varusti miekat, tapparat, sota-aseet ankarat, pelottavat, ja kypärit, panssarit jaettihin ja uusia vielä taottihin, jok' ainoa varustihe mielellään näin kuninkaan tahtoa täyttämään; sotapurret vesille työnnettiin, rahasäkkiä monta aukaistiin ja kaikki osansa saivat he. Tuli heille lähtö niin kotoa pois, ties moniko heistä palaava ois. Jäi tyrskien, käsiä väännellen moni äiti ja vaimo valkoinen, mut itse he iloitsi, kunniaa kun saivat Jumalan suurentaa. Moni miekka isien aikuinen lens seinältä huotrahan urhojen. Heitä saatteli rantahan ystävät, sylinannolla hyvästi heittivät; se suudelma purppurahuulien ah, monen oli elossa viimeinen. Kävi merellä tuuli, jouduttain niin matkaa maahan pakanain. Nämä tiesivät heidän tulostansa ja pelvossa vuotti pakanakansa, kunnes kullassa välkkyen ilmestyi sen rantaan laivue kristittyjen — jo silloin pakanat vavista mahtoi. Mut mitellä miekkoja kristityt tahtoi kera Hämeen jäykkäin pakanain. Nous maihin he lippuja liehuttain, sulat hulmusi, kiilsi tapparat ja panssarit päivässä paistoivat. Hävis Hämeen miehet voimain koiton ja kristityt saivat varman voiton. Ken tahtoi tulla kastetuksi, sai maansa ja mantunsa pelastetuksi ja suojan ja turvan hengellensä. Ken vielä uhmata uskalsi, sai kuololla maksaa ylpeytensä. Mut kristityt linnan rakensi ja miehistöllä sen varusti. Se nimeä Hämeenlinnan kantaa, pakanoille vielä se huolta antaa. Sai asujamiston kristityn maa, sitä linna vankka puolustaa. Niin maa tuli vihdoin kristityksi, venäläisiltä sitten menetetyksi.

(Vanha ruots. riimikronikka. Suom. Lauri Pohjanpää.)

HAKOISTEN LINNA.

Orjat vieritti kiviä, niskat notkui ja hiki juoksi huovin huutavan ruoskan alla kalliolla korkealla uuden uskon ja Neitsyt Maarian ja pyhien miesten vuoksi.

Oli Hämeessä hämärä, pyhän karsikon munkit kaasi, ristin säilä se siinä häilyi, missä Hiiden väki säilyi. Päivin Hakoisten linnaa rakettiin ja paadelle nousi paasi.

Varjot vaelsi maita, yössä yhtyivät hiitten huolet, hirvi hiihti ja riena riipi, Kylmäojan pojat hiipi, paadet paukkui ja linna linkosi, kun suhahti noidan nuolet.

[Kylmäojan pojilla kansa tarkoittaa paholaisia, hiiden väkeä.]

Orjat kiviä kirosi, aika jauhoi ne kohdussansa, sammal levitti vihreän sylin linnan liepehien yli; siell' ei Maariankämmen heloita. —

Niin kertovi vanha kansa.

(Larin Kyösti.)

ERÄPYHÄN NIEMEKKEELLÄ.

"Erä-pyhän" niemekkeellä Längelmäveden äärellä. Uhrituli on sammumaisillaan. Längelmän satavuotias päämies Kauris istuu hiilokseen tuijottaen. Vieressä seisovat hänen molemmat lapsenlapsensa, Uurto ja Ihanirma.

UURTO. Isä —

KAURIS (kohottaa katseensa).

UURTO. Pitääkö kansan odottaa?

KAURIS. Ei — —

(UURTO käy rantaan ja palaa jälleen.)

KAURIS. Annahan kaaresi. (Ottaa jousen ja ampuu nuolen.) Käy katsomassa — —

UURTO. Ei osunut.

KAURIS (heittää jousen luotaan). Ammu sinä — — (UURTO ampuu.) — — Lensikö koivun puhki?

UURTO (hymyillen). Lensi.

KAURIS (nousee työläästi). Viimeisen kerran minä nyt Längelmän puolesta uhrasin. — — Minun aikani on mennyt.

UURTO. Taistelussa — — mutta ei käräjillä.

KAURIS. Mutta taistelu on tulossa — —

UURTO (hetken vaiettuaan). Mistä käsin?

KAURIS. Elä katso Karjalaan päin — — katso länteen.

UURTO (ylenkatseellisesti). Tulisiko tuo Auran luota —

KAURIS. Niin — — Auran luota —

UURTO (hymyillen). Tahdotko, että käymme hävittämässä heidän jumalansa talon?

KAURIS (ankarasti). Itse tänne tulevat ja Tapion lehdon maahan kaatavat — —

IHANIRMA (pilkallisesti). Hekö — —

KAURIS. He juuri — —

IHANIRMA (lyhyesti ja kylmästi). Isä, sinä ole väsynyt päivän uhritoimista — siksi nämä raskaat ajatukset mieleesi johtuvat. — Etkö halua lepoa? — Uurto, nouda tänne karhuntaljat.

KAURIS. Lapset, te olette nuoria — siksi te halveksitte. Uurto — sinun on rakennettava heidän kanssaan liitto —

IHANIRMA (kiivaasti). Ei milloinkaan.

KAURIS (Uurrolle). Sinun täytyy tehdä se — — Pian olet ensimäinen mies näillä rannoilla, sillä kansa on tottunut minun taloani kunnioittamaan. Tunnethan "suuren retken"?

UURTO. Olen kuunnellut laulua ja oppinut sen.

KAURIS. Olin nuori ja uhmamielinen niinkuin sinä. Karjalasta saapui miehiä rauhaa tarjoamaan — "kaikkien heimojen aina meren partaille asti, jotka Ukon kieltä puhuvat, oli kokoontuminen", meidän oli poljettava maahan Svitiod ja uutta jumalaa pilkattava.

UURTO (vilkkaasti). Sen teemme uudelleen — —

KAURIS. Suuri retki on tehty eikä synny uudelleen — voitko ojentaa kätesi ja sen alle koota kaikki Ukon heimot?

UURTO. Olethan kertonut, että niin on tehty meren takana.

KAURIS. Kerran sellaista uneksin — tiedätkö, kuinka paljon täytyy verta vuotaa, ennenkun yksi voi kaikkia hallita. — Olin liian pehmeä — vielä pehmeämpi olet sinä. Ihanirma on kova, mutta hän on nainen — ne tekevät sen —

UURTO. Luulet siis, että nuo, jotka Auran luona kiviä muuraavat, saapuvat luoksemme. —

KAURIS. En voi nähdä, mikä heitä siitä estäisi.

IHANIRMA (hurjasti). Minä!

KAURIS (hymyillen). Sinä. Kerronpa lisää — rannikolle vaelsimme ja haaksia rakensimme — idästä ja lännestä niitä tuli ja meren ne peittivät. Mahtavia olimme, kun yhdessä sousimme svealaisten isoon virtaan — hävitimme, poltimme heidän kylänsä — ja aarteita anastimme — —

UURTO (vilkkaasti). Oliko heillä kauniita naisia?

KAURIS (katsahtaa häneen). Oli —. Heillä oli jumalan talo Tunassa — sen poltin ja papit siitä surmasin.

UURTO. Olivatko sellaisia kuin ne, jotka Auran Tommo Akaaseen lähetti?

KAURIS (hurjasti). Se hirviö. — — (Kohottaa nyrkkiänsä.) Haa, sinä kivikoura Tommo, koko ihmisijän olen kanssasi taistellut — nyt olemme molemmat lopussa, mitä olemme voittaneet? — — — (Hetken vaiettuaan.) Rakenna liitto heidän kanssaan — — vieras jumala kostaa — hänen pappinsa eivät kuole — — hän on voimakas —

IHANIRMA (hymyillen). Arveletko häntä Ukkoa voimakkaammaksi?

KAURIS. Pelkään — — että Ukko —

IHANIRMA. En ymmärrä sinua —

KAURIS. Niin — et ymmärrä minua.

IHANIRMA (verhoten hänet taljoihin). Tuuli on kylmä — — —

KAURIS (karistaen yltään taljat). Se on kuoleman viimaa — — anna minulle suuta, sinä voimakas Ihanirma. Johtakaa minut mäelle, lapset, jotta vielä kerran saisin maani nähdä.

(Kuljettavat hänet kummulle. Kauris ojentaa molemmat kätensä.)

Jää hyvästi — jää hyvästi — sinä Tapion ihana koti — te koivuselkäiset saaret ja siintävät, kaartuvat rannat — —

Kun olin nuorukainen, tapasin vähäisen kansan, joka eläinten kanssa otteli elämästä ja kurjien lappalaisten kanssa saaliista. Olen opettanut sen voittamaan karhun ja karkoittamaan tuon kavalan kansan. — Karjala meitä pelkää — Akaa meihin turvaa — me olemme Novgorodin seutuja hävitelleet ja Auran tuhonneet.

Uurto, astu esiin ja ota perintösi vastaan — päiväni mailleen menee. — Tue häntä, Ihanirma! (Käy ylemmäksi ja kohottaa katseensa aurinkoa kohti.) En usko Manalan synkkää tarua — sinun luoksesi sieluni halaa, sinä säihkyvä Päivätär. — Maatani lämmitä — —

(Antaa käsiensä vaipua.)

Lapset, ohjatkaa ruumiini maan poveen.

(Lähtee verkalleen kummulta alas.)

(Katkelma G. von Numersin keskeneräisestä näytelmästä "Hämäläisten taistelu").

BIRGER JARLIN SISAR.

Hän lännestä saapui, sankari tuo, Pyhän ristin hän tahtoi nostaa Hyvän turvaksi pakanain rantojen luo, Mut niskurein vastuksen kostaa.

Vaan uskonsa saanut on Suomen mies Esi-isiltä ammoin jo ennen. Ja vankkana maataan puoltaa hän ties, Sen edestä kuoloon mennen.

Niin Birger rantahan Vanajaveen Käy ritarijoukoin suurin: "Tähän linnan lujan ja mahtavan teen. Sodan vaaroja vastaan muurin!"

Yhä nousevat pilvihin tornit nuo Yli metsän, mi seutua saartaa. Ja niin kaamea, harmaa linna on tuo. Jota kalliomuurit kaartaa.

Jos tornista alas sä silmännyt liet, Vain pientä sun katsees kohtaa. Mut tornien saleihin koukerotiet Kuin tonttujen polut johtaa.

Siell' istui nyt Hildegard kaunoinen, Surukatseen hän loi yli vallein. — Oli helmi hän linnan neitojen, Oli Birgerin sisko kallein.

Oli tullut linnoista Mälarin Tuon mahtavan veljensä kanssa Yli meren ja virtojen, vuortenkin — Hän panssarivaipassansa.

Hän lippua neuloo, aikoen Sen ristijoukolle suoda: Voi paremmin enkelikuviot sen Kuin miekka hurskautta luoda.

Surumielinen on hän; sanomaan Tuli Birger: "Ma Ruotsiin lähden… Kuoli kuningas… Siellä tarvitaan Mua kuninkaan vaalin tähden…

Vaan ma palajan; sinis sä tänne jää, Elä huoletta täällä ihan. Måns Ferlan on hallussa linnani tää, Elä pelkää valtoja vihan!

Sua lempii Måns kuni miekkaansa, Joka suojaava on elämäänne. Tule morsioks hälle, kun palaan ma, Niin iloiten vietän mä häänne!"

Mut Hildegard rukoili katseillaan: "Sun kanssasi siskosi kulkee!" — "Pian palaan" — vastaapi Birger vaan; Hänet piiriinsä vartio sulkee.

Sali tyhjäksi jää, — ei lohtua näy, — Pian Hildegard myös on tiellä: Hovineitojen kanssa hän laaksoon käy, Surut kirvoittaaksensa siellä.

Mut äärellä veen punakukkanen on Kuni polttava lemmenkaipuu; Sen tahtoo hän taittaa, varomaton, Vaan äkkiä aaltoon hän vaipuu.

Pian Ahti vie hänet pohjaan veen, Hänet peittävi verhoin somin. Ei neidoista apua siskolleen: Hätä heillä on neuvottomin.

Mies silloin metsien yöstä saa, Sotisopansa riisuu heti Ja aaltojen helmaan uskaltaa: Ahdin kahleista neidon hän veti.

Vaan kalmankalpea Hildegard on. Hänet valveille urho saapi, Tuo vettä silmästä kallion Ja sen neidolle ojentaapi.

Saa palkaksi katsehen kauniin hän, Tuo sankari rohkea, jalo; On Frithiofilta voimat tän Ja katseessa kirkas on palo.

Ruho nimenä hällä. Hän päällikkö on, On Suomen urhoista parhain, Jalo kilpi hän vanhan on uskonnon, Jalo puoltaja pyhäin tarhain.

"Sua kiitän" — näin Hildegard — "veljeni myös Sulle kiitoksen velkaan jääpi. Viel' linnasta tuolta, kun kuulee hän työs, Sua riemuin hän tervehtääpi!"

Puna poskihin nous, sydän liekehtäin Löi rinnassa urhon, kun sulki Hän syliinsä neidon ja kiiruusti, näin Häntä kantaen, linnalle kulki.

Kun vartija aukaisi portin, niin Sana sankarin kaikui oiva: "Teist' eroan, mutta ma Birgeriin Olen kerran täss' yhtyä voiva!

Olen luullut, ett' arvoista kohtalon ois Paras voittoisa keihäs ja jänne; Vaan vieläkin parempaa löytyä vois, Sen näin minä silmistänne."

Pois katsoi Hildegard huoahtain; Pois tuuli sen huokauksen kantoi. Hän muiston kukkasen poimi vain Ja sen pelastajalleen antoi.

Ruho sydäntään vasten painoi sen, Ei sanaa sanoa voinut. "Tule kristityksi" — ääni vienoinen Hälle viimeiseksi on soinut.

Kun seudun peittänyt on jo yö, Ruho linnan luona on yhä. "Tule kristityksi" — ääni se sydäntä lyö, Se on hänelle käsky nyt pyhä.

Tuli kristityks' urho Suomenmaan. Hänet siunasi Bero. Suureen Nyt uskoi neidon hän jumalaan. Hän vaipui alttarin juureen.

2.

Måns Ferla salissa linnan on: "Oi Hildegard, lempeensä nääntyy Mun rintani! Miks olet armoton?"… Hän kylmänä poispäin kääntyy.

Pidot linnan tornissa valmistetaan, Pidot komeat herkuin paljoin. Ja Hildegard-neidolle yksin vaan Soi kiitos lauluin ja maljoin.

Jalot helmet, rubiinit loistoiset Måns Hildegardille tuopi… Tämä huokaa vain, ja katsehet Vait' ollen maahan luopi.

Måns Ferla hurjasti raivostuu Ja huutaa neidolle silloin: "Alas katsot nyt… ja on vaiti suu… Vaan vieraalle haastelet illoin!"…

Mut sotilas samassa saliin käy — Hän Ruhon on lähettämä. Ja kun Jarlia itseä siell' ei näy, Niin puhuu Ferlalle tämä:

"Oli turhat vainoinne valkeat, Sotatorvenne turhaan soitti. Sen kestimme. Miehet hurskahat Sanan voimalla meidät nyt voitti.

Olen päällikön käskystä rientänyt. Puhun vielä, vaikk' kansaa on läsnä: Hän Hildegard-neidolle tarjoo nyt Kätens' sovinnon merkiksi tässä."

Ja Hildegard vastaa punastuen Ja äänin vavahtavaisin: "Hän uhrautui edestä vihollisen, Oi, jospa sen palkita saisin?

Saat päällikkös luokse nyt kiiruhtaa. Sano hälle näin, kuten käsken: Vain veljeni minusta määrätä saa, Mut Ruotsiin hän matkusti äsken!"

Måns Ferla nyt vihanvimmoissaan Sanantuojan tyrmähän viskas. Kävi Hildegardia tapaamaan: "Vielä taivutat ylpeän niskas!

Tähän asti, suruas säälien, En sanonut, — nyt sanon sulle: On Birger vankina herrojen. Hänen valtansa siirtyi nyt mulle!

Siis velvollisuudeksi mulle jää Tääll' olla käskijä yksin!" — Se neidon valtasi, valhe tää, Niin katkerin pettymyksin.

"Sinä pakananmorsian, kunniaton!" Niin Ferla raa'asti huusi, "Sinut vien minä morsiuskammiohon Tai kuololle vihin ma luusi!"

Ja Hildegard-neito nyt raastetaan Alas vankilan komeroihin; — Ovet rautaiset vinkuvat saranoillaan, Ja päivä ei paista noihin.

"Joko kuolet tai olet morsian mun!" Ovi kiinni. Tuska ankee Nyt valtaa neidon kahlehditun Ja hän pyörtyen maahan lankee.

Vaan Ruho, hän vuottavi lähettiään; Hän lähestyy linnaa vähän: "Mitä, linnan pihalla itketään!" — Niin, impeä itketähän.

Heti urhonsa päällikkö kokoon saa Nyt huumeisen-kiirein toimin, Ja rautaportin musertaa Hän vimmaisen leijonan voimin.

Toki Ruhokin taistossa haavoittuu, Mut tuskansa tuimat hän suistaa: Pian vankin' on Ferla ja joukko muu. —- Ruho Hildegardia muistaa.

Måns Ferla nyt viedään kammioon, Johon uhrinsa sulki hän tuonnoin. "Ovi auki!" Vaipuvi permantoon Ruho lannistunein luonnoin.

Sai nähdä hän: Hildegard kaunoinen Tylyn konnan kammoten työtä On jättänyt asunnon maallisen Ja viettävi kuolon jo yötä.

Hänen viimeksi lausuvan kuultu on: "Pyhä oppimme voimaa tuopi. Tääll' että nyt pääsi se voittohon, Se kuolossa lohdun suopi."

Ja urhot haudalla viattoman Siin' omisti uuden uskon. — Ruho liikkui jo porteilla Tuonelan, Näki uuden elämän ruskon.

"Maa kallis jää tuhat järvineen, Ruho armaansa luokse nyt kiitää!" Näin lausui sankari, korkeuteen Hänen vapaa sielunsa liitää.

Ja surevat pystytti patsaankin Kovan kuolon yhdistämille, Runon piirsivät kultakirjaimin Heidän kohtaloistansa sille.

Jalot henget poiss' oli. Haudalla nyt Siell' lehmukset huminoivat. Oli uskontaistelu päättynyt Ja rauhaa torvet soivat.

(Ruotsinkielisestä alkuperäisestä suom. Aukusti Simelius.)

BIRGER JARLIN LINNA.

Jo luonto, kuljettua kesä-illan, Yövaipan ylleen oli heittänyt, Ja liepeellänsä Hämeenlinnan sillan Himmeeseen varjohon jo peittänyt. Siell' yksin seisoin, silloin nuorukainen, Seuduilla näillä vieras, matkalainen.

Kun katselin siell' luonnon ihanuutta, Outoihin vaivuin ajatuksihin. Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta Sydämin ihaelin sykkivin. Siell' oli näky mitä ihaninta, Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

Vaan mikä tuolla luonnon suloutta Jylhällä muodollansa varjostaa? Se kohoutuen kohden korkeutta Ylpeesti ympärilleen katsastaa. Syvälle järveen kuvaupi sen muuri, Sisässä maan kuin olis sillä juuri.

Hengille luonnon liekö hennommille Se peljättävä, paha kummitus? Inhoittavalta tuntuneeko sille Yörauhassansa seudun kauneus, Kun uhaten näin katsoo kaikkialle, Järvelle, maille sekä taivahalle?

Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa, Olento on se tosi itsestään. Se muistuttaapi miestä rautakouraa, Jok' ennen voimakkaalla kädellään Sen rakensi ja nimess' uskon uuden Sen kautta sorti Hämeen vapauden.

Ei ihme, että tätä miettiessä Povessain tunsin tunteen katkeran: Myös syntynyt mä olen Hämehessä Ja synnyinmaana sitä rakastan. Ken orjuuteen ja sortohon sen sallis, Jok' ain' on ollut sydämmelle kallis?

Näin miettien en huomannut ma aamun Taas taivaan kannelle jo astuneen, Kun jylhältä näin linnalt' öisen haamun Ja synkeyden kaiken kadonneen. Se kirkastunna seisoi aamun koissa, Ja peljästys kaikk' oli siitä poissa.

En peljästystä luonnossakaan muussa Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan. Pelotta lintu likimmässä puussa Ilolla lauloi aamulauluaan. Ja itse julman linnan räystähässä Näin pienen pääskysen mä pesimässä.

Mielestäin haihtui haikeus; nyt vasta Ma muistin — aamun koissahan sen näin — Ett' uskon sätehet se taivahasta Johdatti kerta Hämeeseenkin päin, Ja poistaessaan meiltä pakanuuden, Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.

Maanmiehen kun ma kuulin sitten siellä Kulkeissaan työhön riemull' laulavan, Yömatkan päästä matkamiehen vielä Kun terveenä näin tietään kulkevan, Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden, Sen suojass' olevan maan rauhaisuuden.

(A. Tuokko.)

SUOMALAISVAIMO SAIMAAN NIEMELLÄ.

Ammoisina aikoina, satoja vuosia sitten, kun Suomi ei ollut vielä joutunut Ruotsin valtaan, oli eräällä Saimaan niemekkeellä uljas talo, ja siinä asui eräs suku vanhaa Savon heimoa, ylvästä ja mahtavaa väkeä. Monta monituista kertaa olivat tämän suvun miehet taistelleet hämäläisiä ja karjalaisia vastaan, monella ryöstöretkellä he olivat käyneet kaukana, aina Venäjän puolella asti; mutta nyt oli vastustajaksi ilmaantunut toinen paljoa tukalampi vihollinen, nimittäin ruotsalaiset, meren takaa saapunut ylväs kansa. He taistelivat ristein ja miekoin, taistelivat sanan voimalla, ja heidän alleen täytyi Suomen heimojen vähitellen alistua. Mutta lujana pysyi vielä Saimaan niemekkeen suku, se uhmaili miekkaa, se uhmaili sanaa, se uhmaili ristiä.

Sata vuotta oli kulunut siitä, kuin Henrik piispa ensi kerran saarnasi Kristuksen nimeen Suomen maassa, mutta yhä vielä eli Saimaan niemen suku ylpeän itsenäisenä. Eivät uskaltaneet sinne käydä Ruotsin kuninkaan voudit veroa vaatimaan; sillä ne, jotka sinne moisin tarkoituksin olivat lähteneet, olivat saaneet katkerasti yritystään katua, eikä kukaan rohjennut ketään Saimaan niemekkeen väestä oikeuden edessä syyttää. Mutta niemekkeen talossa istui suvun vanhin omaistensa keskuudessa lakia käyttäen ja ankarana oikeutta jaellen.

Eräänä päivänä astui tupaan muuan ristin mies ryhtyen saarnaamaan ristin oppia ylpeälle kansalle, joka istui vierekkäin pitkillä penkeillä, juhlien nuorimman pojan häitä. Ja runolaulajat, jotka käsi kädessä istuivat keskilattialla, lakkasivat hetkeksi virsiä vetelemästä, vaikenivat ja kuuntelivat kummastellen, mitä siitä nyt koituisi; mutta pian alkoi toinen äänekkäästi laulaa:

"Lauloi vanha Väinämöinen kielipalkun kartanolle, lörppäsuun on loihti suohon, kuokkavierahan vetehen."

Ja silloin hyrisi suosion hyminä pitkin tuvan penkkejä. Vihastuneena poistui ristin mies sanoen: — Voi teitä, te pakanat, onnettomuus on teidät musertava, ja vielä te kerran kerjäätte kasteen armolahjaa, jota nyt hyljeksitte!

Pitkältä oli aikaa kulunut, ja Saimaan niemekkeen väki oli lopulta melkein sukupuuttoon tuhoutunut. Alinomaiset taistelut olivat sen vähitellen harventaneet. Jälellä oli nyt vain kolme iäkästä veljestä, lieden harmaapartaista vartijaa. Kaikki heidän poikansa olivat kaatuneet, paitsi Saivo, nuorin sarjasta, ja hänen kuuteen reippaaseen poikaansa perustui nyt Saimaan niemekkeen suvun toivo.

Mutta Saivo oli salolla opettamassa vanhimpia poikiaan taistelemaan metsän kuningasta vastaan, ja kotona lieden lämpimässä istuivat nuo kolme harmaaparta-vanhusta sekä Ylpytär, Saivon vaimo, nuorimpien lasten kera. Silloin saapui jälleen ristin mies, tervehti uhkaavin sanoin ja lausui: — Te vanhat pakanat, jotka haudan partaalla hoiputte, pelastakaa sielunne kadotuksesta! Nuori nainen, kuuden pojan äiti, pelasta poikiesi sielu, ottakaa vastaan pyhä kaste ja Ristiinnaulitun merkki. Ettekö ole jo havainneet, miten kirous teitä vainoo? Kaatuneet ovat teidän miehenne, jälellä on vain ukkoja ja lapsia; taipukaa Herran rankaisevan käden alle!

Silloin murisivat lieden luona istuvat vanhukset, ja pystyyn nousi Ylpytär ja sanoi: — Suoriu tiehesi, mies! Ei sinun loihtusi Ylpyttären sydäntä muruksi jauha, tehoisampi taika siihen tarvitaan. Mene, ett'eivät Saivon pikku lapset sinua kujalle kanna! — Ja ristin mies lähti, mutta eivät olleet hänen sanansa lempeitä, vihaa ja kirousta ne puhuivat.

Vielä asusti hajallaan syvissä saloissa, kankaiden ja järvien takana miehiä, jotka eivät olleet alistuneet vierasten valtaan. Toisinaan, kun eivät kauempaa jaksaneet vastustaa, he olivat taipuvinaan, mutta nousivat sitten jälleen kapinaan, milloin missäkin osassa. Mutta Saivo virkkoi: "Ei mies yksinään karhuakaan hevillä kaada, saatikka sitten vihollista. Joukolla saatetaan voittaa, missä yksitellen taistellessa kaadutaan." Ja hän jätti kodin Ylpyttären ja lasten hoidettavaksi ja kulki kautta erämaiden ja salojen yllyttäen kaikkia, mitä Suomen heimosta vielä oli jälellä, sekä hämäläisiä että karjalaisia ja oman heimonkin miehiä, nousemaan yhteistä vihollista vastaan.

Mutta ruotsalaiset ottivat vangiksi Saivon ja sanoivat häntä kavaltajaksi ja surmasivat hänet. Ja Ylpytär lähetti liikkeelle vanhimman poikansa sanoen: — Käy ruotsalaisten luo, opi heidän taitonsa, jotta voisit heidät voittaa ja isäsi työn täyttää. Ylene maasi vapauttajaksi ja isäsi kostajaksi!

Poika lähti, mutta kului vuosi, eikä häntä kuulunut palaavaksi. Ja Ylpytär virkkoi toiselle pojalleen: — Käy ruotsalaisten luo, opi heidän taitonsa, jotta voisit heidät voittaa ja täyttää isäsi työn. Ylene maasi vapauttajaksi ja isäsi kostajaksi.

Poika lähti, mutta kului vuosi, eikä häntä kuulunut palaavaksi. Ja Ylpytär virkkoi kolmannelle pojalleen samoin kuin molemmille edellisille.

Mutta kului vuosi, ja tupaan astui ristin mies sanoen: — Vaimo, onko Herra sinua jo kyllin koetellut: miehesi ja molemmat vanhimmat poikasi ovat kuolleet, onko sydämmesi nyt pehmeämpi?

Mutta Ylpytär vastasi: — Houkko, nöyrtyisikö sydämmeni siitä, että rakkaimpani ovat miesten lailla eläneet ja Suomen maan puolesta kuolleet. Nyt vasta voin ylpeä olla. Ja vielä elää se, joka heidän työnsä kerran täyttää!

— Niin elääkin, ivasi mies, elää palvelijana kuninkaan hovissa, kulkee ritarina silkissä ja kullassa kuningasta palvellen.

— Valhetta haastaa kieron kieli, sanoi Ylpytär.

— Ell'et sanojani usko, niin käyhän omin silmin katsomaan. Mutta koittaa sinulle vielä sortumuksen päivä, sinä pöyhkeä nainen! virkkoi mies ja poistui.

Mutta hänen sanansa polttivat Ylpyttären sydäntä. — Onko lapsistani rakkain ruvennut palvelemaan Suomen maan rosvoa, häntä, joka surmaa suomen kielen ja sitoo oman kielensä kahleilla Suomen kansan ja suomalaisten sydämmet. Heidän taikansa ovat lumonneet nuorukaisen silmät rikkaudella ja kullalla. Leipää, joskin kovempaa, tarjosi toki Suomenkin maa. Voi sitä, joka myö synnyinmaansa kullasta tai leivästä. Ovatko he lumonneet hänen silmänsä kunnialla ja loistolla? Turhaa on se maine, mikä vieraan palveluksessa saavutetaan; se on kuin aallon vaahtoa, arvotonta kiiltoa.

Ja Ylpytär jätti kolme nuorinta poikaansa kotiin suojelemaan Saimaan niemekkeen taloa, ja hän sanoi: — Muistakaa perintöä, jonka olette hoidettavaksi saaneet; vielä ei ole voittajan jalka astunut Saimaan niemekkeelle; kun ankara aika vaatii, on lapsesta tuleva mies.

Ja Ylpytär nöyrtyi ulkonaisesti ja lähti kansan keskuuteen, ja hän etsi poikaansa ja sai tietää, että tämä oleskeli sotilaiden seurassa, jotka taistelivat Ruotsin toisella rajalla, ja hän lähti etsimään häntä sieltä asti.

Mutta kun hän näin kulki joukosta toiseen poikaansa etsien, astui hänen luokseen jälleen ristin mies, sama, joka häntä oli uhannut kotona tuvassa, ja tämä sanoi: — Vaimo, taivuta sydämmesi nöyryyteen; poltettu on talosi, kaikki kolme poikaasi ovat kaatuneet sitä puolustaessaan, ja koko suvustasi on jälellä vain poikasi, joka palvelee kuninkaan hovissa ja on sydämmensä nöyryyttänyt ristin edessä.

— Kaatuneetko kaikki? Nuorinkin? — Mutta ellös vielä sula, sydän, elkää, jänteet, herpaantuko, vielä täytyy elämän elää. Yksi ehkä on vielä pelastettavissa. — Ja pois kiiruhti hän.

Taistelutantereelta löysi Ylpytär poikansa kuolleiden ja kuolevien keskeltä. Hoidollaan hän sai kuolevan toipumaan.

— Äiti, sinäkö täällä? hän virkkoi. —- Kiitos, äiti, katso, minä kuolen nuorena, mutta kaunis on kuolemani, sillä kuolenhan synnyinmaan puolesta! — Ja hänen katseensa sammui ja hän kuoli; mutta Ylpytär lysähti lamaan.

— Voi sinua petettyä! Harhaluuloosi kuolit, valheen vankina manalle muutit. Jos olisit kaatunut jalosti taistellen näitä vastaan, joiden rinnalla sotaan suorit, silloin olisi kuolemasi kaunis ollut. Kuole, Ylpytär, lopussa on elämäsi!

Mutta vielä kerran lähestyi ristin mies, ja hän näki tomuun vaipuneen ja virkkoi: —. Nyt, Ylpytär, olet muserrettu, tule ottamaan apua minun kädestäni! — Mutta Ylpytär virkkoi: — Pakene luotani, ilkeä noita, elä koske kuolemalle pyhitettyyn!

Mutta kuolleiden kentän ylitse liihoitteli hiljalleen hento olento. Se oli nuori neito, jolla oli musta risti valkean pukunsa rinnassa. Hän oli sydämmessään ollut nuorukaisen morsian, mutta oli äitinsä lupauksen mukaan ristille pyhitetty. Hän astui kuolleen nuorukaisen luo, polvistui hänen viereensä ja rukoili hiljaisesti, mutta sydämmensä syvyydestä. Ja yhä hartaammaksi kävi hänen rukouksensa, koko hänen sielunsa tuntui siinä nousevan Jumalan luo kieltäymyksessä. Ja hän havaitsi maahan vaipuneen äidin ja hänen sydämmestään pulppusi sanoja tuon musertuneen puolesta, rukoillen lohtua ja selvyyttä hänelle, joka ei vielä ollut valoa nähnyt, kärsivällisyyttä ja uhraavaa sydäntä anoen.

Ja Ylpyttären sydän suli, hän itki.

— Kiitos sinulle, tyttö, sinä vieraan maan lapsi, kiitos siitä, että valoit kastetta Ylpyttären iltaan. Suomen vanhan kansan luo käy Ylpytär; suo lempeän, kauniin rukouksesi nousta vainajan puolesta.

(Fredrika Runeberg.)

TORKEL KNUUTINPOJAN RETKI.

Oli päästy noin pääsiäisaikahan, kun Torkel-marski läks matkahan; hän lähti puolesta kuninkaan, oli miesten parhaat joukossaan, ja pakanain tuho mielessä hällä, — Maankruunun hän perusti matkalla tällä. Oli soutajiaan sataa yksitoista, ja laivastoa ei, luulen, moista ole nähty senjälkeen milloinkaan, — niin paljon voi kuningas Ruotsinmaan.

He löysi myös sataman oivallisen, pani laivat he vieri vierehen, niitä voinut ei myrskyt ryöstää siitä. Miss' Ohta-joki ja Neva yhtyi, he rakentamaan siinä linnaa ryhtyi. Nevan aallot sen eteläpuolitse juoksi, tuli Ohta sen pohjoismuurin luoksi. Venäläiset tästä kun tiedon saivat, sotajoukot he varusti, hevoset, laivat pään menoksi linnan rakentajain. Mut kristityt heitä ei oottaneet lain, läks itse he vastaan rohkeasti ja tulivat niin Valkealle järvelle asti. Oli heitä kahdeksansataa vaan, herra Haralder oli johtajanaan. Sai kuulla he: saarelle vetten taa oli noussut tuhat pakanaa, kera niiden mieli he taistohon.

Kuin meri Valkeajärvi on, on siitä Venäjä kaakkohon ja pohjaan päin on Karjalanmaa. Oli tulleet he kauas jo joukoistansa, lukemattomat selät oli takanansa — viel' eessä matkasta toinen sen verta kun kuohuttamaan kävi myrsky merta. Löi vihuri valkeaks ulapan, lähimmäisehen pyrki he rantahan ja laski niin maihin Karjalaan; joen suuhun he asutun tulivat, minkä aamulla vasta huomasivat. He olivat kovin väsyneet tiellä, viis yötä lepäsivät he siellä, ja kaiken kansan he surmasi, voitti, kylät tulella ja miekalla autioitti ja kokosi haapiot yhtehen, ne suurena roviona polttaen. Näin tyyntyen pois he ohjasi laivat, loppuun ennenkun ruokavaransa saivat, ja purjehti Pähkinäsaarehen, etuvartioon marskin joukkojen; sitä jäivät toiset suojaamaan, palas toiset taas pääarmeijaan.

Vähän aikaa siell' oli olleet he, näki tulevan he venäläisien, ne tulivat laivoin tuhansin, ei käynyt viipyä kauemmin, pako eess' oli virtaa alaspäin; Venäläiset, perässä kiirehtäin, teki hirsistä lautat hirmuiset — ne virralla ui kuin rakennukset — ja lähetti, tulehen sytyttäen, ne selkään Ruotsin laivojen. Olis ollut se näitten turmio, mut varuillaan kristityt olivat jo: yli virran ketju rautainen oli vedetty rannalta rannallen, tuliroviot siihen seisahtui ja niin laivat kaikki pelastui. Mut maitse myös tuli venäläiset ja säilät säihkyi ja varustukset; oli heidän lukunsa peloittava, noin kolmekymmentätuhatta, ne tulivat hurjina hyökäten yli kaivantojen, yli esteitten, kuin sotahuutonsa ollut ois vain: eteenpäin ja alta pois!

Mut myöskin Ruotsin ritarit ne taisteli niinkuin sankarit: Matts Kettilmundinpoika yks ja molemmat nuoret von Kyvanit, venäläiset pois ne sai työnnetyks. Peder Porsse nuori joukkoineen niin kiintyi taistelun telmeeseen, yli että he ratsasti kaivannon ja he keskellä vihamiehiä on, sitä ennenkun he huomasikaan, mut tien he raivasi miekallaan venäläisien läpi taas linnan luo, niin että verta sai hikoilla nuo.

Eräs ritari Ruotsin armeijan kera pakana-urhon parhaimman halus yksin mitellä voimiansa ja jos voittais tää, hänen vankinansa häntä seurata maalle Venäjän, jos sois hälle marski tehtävän tän. Hän kiireestä kantaan varustihe ja ratsasti rohkeena sillalle, kerran viimeisen taakseen hän katsahti ja ystäviänsä tervehti: "Te näette mun luonanne jällehen, jos ette, — se tahto on taivaitten." Oli Matti-drotsi se ritari, venäläisille sanan hän lähetti: "On täällä ritari pelvoton, joka vartoo ja taistohon valmis on, kera Venäjän urhon kamppailla hän tahtoo elosta, kuolosta. Jos teistä ken hänet voittaa vois, sitä seurata lupaa hän vankina pois; jos hän voittaa, vankinaan hän viepi voitetun kerallaan."

Vei lähetti sanan ja neuvoa piti kuningas kanssa joukkonsa. "Ken tahtoo, kysyi hän, taistohon? Me näemme: hän sankari hurskas on, ei liene hän parhain armeijansa, hän kyllä kaatuva on ratsultansa." Venäläiset vastasi: "Ainoakaan meistä tahdo ei kanssansa taistelemaan."

Ja niin hän ratsasti kentällä yksinään koko päivän hän illan hämärään, maan peittyissä öiseen varjohon palas linnaan ritari voittamaton. Halu kristityill' oli taistella, mut pian yön pimeän aikana venäläiset hiljaa lähtivät pois, kova taistelu muuten tullut ois.

Oli linna niin saatu rakennetuksi ja miehitetyksi ja varustetuksi, halus pois nyt jo pääarmeijakin, taas kotihin Ruotsihin takaisin. Varusväen sai linna suojakseen ja päällikökseen tuli ritari Steen. Kakssataa miestä muureilla oli yötä ja päivää valmiina, sata miestä työssä askarti ja leipoi ja ruo'an rakensi. Oli ankkurin laivat nostaneet, jäi taakse linnan salmet, veet. Matts Kettilmundinpoika vielä halus jäähyväiset heittää siellä, kera joukkonsa meni maihin hän ja ratsasti ympäri Venäjän ja poltti ja ryösti ja surmasi, kylät liekeissä loimotti laajalti. Sen jälkeen laivoillensa he sous ja purjehtivat ja vihdoin nous kotirantahan he mikonmessuna; oli kuningas heille suopea.

Maankruunuhun jäänyt varusväki monta onnettomuutta koki ja näki. Oli linna uusi ja kostea, se turmeli heidän jauhonsa, ja kun muukin ruokansa pilaantui, kerpukkihin miehet sairastui. Näin sattui joskus: syödessään putos hampaat suustansa pöytähän. Viel' elää siinä ken voinut ois? Useammat tappoi tauti pois; oli linna jo melkein autio. He pitivät silloin neuvoa lähettääkseen marskille sanoman, mikä kohtasi heitä kohtalo, ja ruokavaroja pyytääkseen ja apua monille sairailleen.

Mut urhoista muuan lausahtaa: "Meitä marskin sydän ei itkeä saa, vielä Jumala meitä armahtaa."

Oli koolla taas armeija venäläisten ja saapui linnan seuduillen, varusväellä vain oli neuvona joko antautua tai paeta. Mut kaiken uhalla kuitenkin he vetivät aseet esihin ja ratsasti linnasta vakoilemaan, mitä aikoi armeija Venäjänmaan. Vihamiehet maihin nousivat joen suussa — sinne he ratsastivat, kun keitään sieltä ei löytäneet he, he kääntyi jo kotimatkalle. Mut silloin äkkiä metsässä he kohtasivat venäläisiä; sai miekoin tiensä he raivata, vihamies moni vaipui valkeana, tuli linnaan he hevoset vaahdossa, venäläiset oli jo porteilla! Päin linnaa alkoi ne hyökätä, joka kerta voimilla vereksillä. Oli linna laaja puolustaa, oli kourallinen varusväkeä vaan, yötä päivää ne aseissa seistä sai, ne olivat kuolemanväsyneet kai. Niin syttyi linna tulehen, pääs muureille joukot vihollisen, varusväki ei vielä antaunut, se kellarihin oli paennut, ja se taisteli vielä sielläkin; mies mieheltä heidät surmattihin, kun he eksyi toisista erilleen.

Huus venäläisille ritari Steen: "Te ettekö miehiä tarvitse? Me luovutamme jo aseemme, me kammomme kaikki kuoleman yötä, me teemme orjina teille työtä." Mut näitä sanoja lausuissa hänet kohtasi kavala kuolema, lens nuoli jousesta helähtäin, lävistettynä murtui hän maahan näin.

Oli siellä myös urho Karl Hack-niminen, tuli alas hän vaatteissa vihollisen, sai omilta miehiltä surmansa, kun häntä ei voineet he tuntea.

Niin moni meni sankari kuolohon, kovan Herra soi heille kohtalon. Mut joukonjättehet viimeiset ei ennen sieltä lähtenehet kuin luvanneet oli venäläiset, ett'ei heille tehdä vahinkoa, ja heitä ei odota kuolema, vaan elämä Venäjän vankina. He heittivät silloin aseensa, on sielunsa taivaassa tallella, mut heidän ruumiinsa surmattiin venäläisiltä, ah, julmasti niin. Nämä linnan sitten polttivat, maan tasalle muurit hajoittivat, ja lähtivät kohden kotiaan, ja veivät vankinsa kerallaan.

(Vanha ruotsal. riimikronikka. Suomensi Lauri Pohjanpää.)

VAIN OIKEUSVALLAN TUOJAA YLISTÄN…

Vihatkaat pahaa, kiintykäät hyvään, veljellinen rakkaus keskenämme olkoon sydämmellinen!

Ap. Paavali.

Minä kammon ristiä, kammon uskoa, Jos kansalle se kasvaa orjuutta, Tai miekkavallan se maahan tuo — Se murhaajan oppi on.

Minä kammon kulttuurikaapun kantajaa, Jos töissään vääryyttä hän harjoittaa Ja sentään kunniast' ylväs on, Kuin sokea silmistään.

En ylistä minä Torkel Voittajaa, En Ruotsin miekkavallan kunniaa, Jos kyntömiehen lyö rautamies Tai susi jos lampaan syö.

Vain oikeusvallan tuojaa ylistän, Lain turvaajalle virren viserrän, Ja ihmisarvolle ken suojaa soi — Eläköön muistossa hän!

(J.H. Erkko.)

KÄKISALMEN LINNA.

Kaikui äkkiä huuto kauhun: tuli tuima irti on! Kisa taukoo, laulu tyrtyy, kansa täyttää pihaton, näkee, kuinka taivaan ranta kylän päältä punottaa, kuinka julmat tulten kielet puiden päitä tavottaa.

Eukko vanha tietä tarpoo, yössä eespäin haparoi, kujan suulle tultuansa suistuu huutain minkä voi: "Ylös, miehet, miekat vyölle, kannel naulaan jällehen, kylän polttaa vainon joukko, heimot julmat Hämehen!"

Pian vanhat soittoneuvot tuvan naulaan viskattiin, miekat, kirveet, kaivotuurat asehiksi temmattiin, juostiin tuulispäänä yössä kukin kohden taloaan, jotka kaikki lieskaavaista syytää tulta uksistaan.

Niinkuin pedot ärsytetyt, oman vaaran unhottain, käydään jälkeen vainolaisten, metsän peittoon poistuvain, pian soihdun leimutessa kirves kirkas vinkaisee, säilä säätää oikeutta, koston kalpa rankaisee.

Ja kun Kekrin keskiyöstä huomen vihdoin valkeaa ja kun kojo vaaran taitse toista päivää ennustaa, silloin verta hyytynyttä puuntaa syksyn routamaa, kylän pirtit, pihat kaikki raunioina suitsuaa.

Vaan kun koittaa kolmas huomen, nähdään työssään joka mies, pian nousee hirsikerrat, leimuu uuden pirtin lies, ehommaksi entistänsä kasvaa kylä Kalevan, uudet ahot aukeavat pellon vanhan laitahan.

Monta kertaa myöhemminkin talot tuhkaks poltettiin, monta kertaa kalskui kalvat, laihot lakoon poljettiin: milloin karkas lännen päältä kimppuun heimot Hämehen, milloin yöllä idän alta ryntäs joukot ryssien.

Käsi toinen tapparaista, toinen kuokkaa kouristaa, toiset soittaa kanteletta, toiset torvin toitottaa, mutta minkä vainolaiset öisin maahan masentaa, senpä valppaat rajan vahdit päivin jälleen rakentaa.

Kutsuu vihdoin kylänvanhin kaiken kansan talkoosen, vaatii vanhan viisaan lailla tehtäväksi suojuksen: idän, lännen vainolaista vastaan linna laitettais, jolla suuren surman tullen kyläkunta turvattais.

Tuli miestä taidoista niinkuin salkometsää vaan, pian löytyy linnan paikka, parhain koko Vuoksen maan: virran suulla kosken kuohut saaren kauniin ympäröi — siihen viisas kylänvanhin uuden linnan paalun löi.

Kivet nousee kuopistansa, kohoo muuriks multamaa; uurtuu uomat, kaartuu holvit, torni uljas uhkoaa, kertoo kauvas Karjalalle: turvan aika tullut on, nyt on valmis Käkisalmi, vaikka vainot tulkohon!

Kuni kevätpäivän aamu ruskoellen sarastaa, taikka niinkuin lännen tuuli myrskyn jälkeen lauhkiaa, minkä ensin maahan kaataa, sadoin kerroin kasvattaa, uudet touvot, uudet viljat vainioille siunoaa.

Myrskyn, hurmeen kanssa saapuu uusi usko Suomehen, maahan verin juotettuhun kylvää tiedon siemenen, lännen kansat kukistaapi ristillään ja kalvallaan, kunnes suuntaa voittoretken myöskin kauvas Karjalaan.

Ruotsin uljas ristijoukko löytää Käkisalmenkin, ryöstää kylät, ristinmerkin nostaa uhrilehtoihin, tarjoo uutta uskoansa niinkuin kauppatavaraa, tahtoo kaikki luonnonkansat ristin juureen polvistaa.

Sadat kerrat sittemminkin näillä mailla sota soi, sadat urhot otteluissa Tuonen virran vettä joi — kaikk' on kuullut, kaikki nähnyt vanhan linnan rauniot, muurit kaariholvinensa, suojat kolkot, autiot.

Milloin ryntäs ruotsalainen, milloin Novgoroodi nous, milloin halki Laatokkata vainon väki venhein sous, milloin poltti, milloin ryösti, milloin voitti, selkään sai — mutta aina kärsi sentään koko kaunis Karjalai.

Mont' on ollut käskijätä, sata kansan sortajaa, sadan huovin sotaorhit syöttänyt on tämä maa, monen juonut hurmehia, monta nälkää kärsinyt, mut on sentään sortumatta kurjat päivät kestänyt.

Kesti huolet, veljesvainot, vaikka nääntyi nälissään, kesti senkin suuren iskun, eron pitkän äidistään, kunnes vihdoin poljetulle pelastuksen hetki lyö: äiti kutsuu katehesta, kai jo väistyy pitkä yö?

(K. Leino: Runoja.)

KORSHOLMAN VALLEILLA.

Miss' on virrat vuolahimmat, luonto laajin, viljavin, missä mielet rautaisimmat, kansa urhein, uljahin, siellä merten rantamailla, joita saaret kaunistaa, siell' on korska Korsikkamme, mainehikas Pohjanmaa!

* * *

Siellä kynti, kylvi, niitti muinoin heimot jäämien, luonnon laajan liepehillä jumaloitaan palvellen, sodan julman tuhotöitä silloin tuskin tunnettiin: merten myrskyin sekä hallan kanssa vain kun taisteltiin.

Täällä kaatui vanhat kasket, siirtyi syrjään louhikot, täällä kirveen laulaessa kaikui aarnihongikot, kunnes tullen uhripäivän pyhät lehdot vilkastui, kansan syvät huokaukset savupilveen pukeui.

* * *

Mutta kerran kevähällä huomaa hylkeenpyytäjät, ulkosaaren rannikoilla saalistaan kun väijyvät, että kaukaa merten poikki laivat oudot purjehtii, kohti heidän kotojansa lailla lokkein kiirehtii.

Valkopurjeet pullistuupi, keulat halkoo ulappaa, pian saarten salmekkeille kummat kulkijaimet saa, laskee laivat lahden pohjaan, maalle käy kuin omalleen, nostaa ristin kummun laelle, käy sen juureen polvilleen.

Kummissansa katsoo tuota vanhat hylkeentappajat, aivan oudon aavistuksen mielissään jo tuntevat: tullut oisko vainon joukko viemään heiltä viljamaan, uhrilehdot leikkimähän, kalapaikat katsomaan?

Kohti vierii viesti teitä: ruotsi maahan saapui jo, otti haltuun ulkosaaren, koht' on heidän saaristo, joll'ei käydä kimppuhunsa kaikki niinkuin yksi mies — joustaan näet kuin kuokkoansa suomalainen käyttää ties.

Kulki viesti, nousi kansa, sotajoukko kokoontui, käytiin kilvan kalpasille, meren laineet punertui — mutta vaikka Ukon kanssa oli tehty liittokin, pysyi maalla ryöstetyllä ristimiehet kumminkin.

Vaivan turhaks nähtyänsä toivoo sentään Pohjan mies, että Ukko nuolillansa ristin väelle kostaa ties; vaan kun säilyi sijallansa rikkomatta ristinpuu, kansa miettii, kunnes kääntyy, ristin juureen polvistuu.

Niinkuin nousee ulapasta jyrkkä luoto korkeuteen — kestää kaikki merten hyrskyt, hurjat laineet vahtoineen, niinp' on nousi saarekkeelle ajan vierren linnakin, joka ristin merkin tähden nimekseen sai Korsholmin.

(K. Leino: Runoja.)

PIRKKALAISVOUTI JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ.

KÄRÄJÄT.

Eräänä aamuna päivän noustessa kokoontui suuri joukko miehiä, jousi kunkin olalla, sille tasaiselle kunnaalle Kyröjoen varrella, missä tätä nykyä Vähän-Kyrön kirkko seisoo. Ne olivat Suupohjan pirkkalaisia, jotka suvisydännä pitivät käräjiä ja keskustelujaan yhteisistä asioistaan. Keskellä kunnasta oli kaksitoista istumakiveä piirissä, ja kullekin istui yksi näistä pirkkalais-seuran vanhimmista, joiden neuvojen ja päätösten mukaan ratkaistiin sekä seuran yhteiset asiat että yksityisten keskinäiset riidat. Tulipunaiset lakit, joissa oli leveä näädännahkainen reunus, olivat vanhinten tunnusmerkki, vaikka he muuten kyllä olivat eripukuisia. Yhden puku oli varsinkin erinäköinen. Hänen muun vaatteensa ylle oli heitetty rautapaita, kudottu hienoista renkaista, ja jalassa olivat rautasaappaat semmoiset, joiden varret ulottuivat polvien yli, rautapaidan liepeitten alle. Itse mies, joka kantoi tätä raskasta rautakuormaa, ei ollut enää parhaassa iässään; mutta joka kerran hänen muotoansa katseli, olisi luullut, että iho hänen kasvoissaan oli samaa ainetta kuin paita ja saappaat, ja että pää ja kasvot ainoastaan siitä syystä olivat jääneet rauta-pukua vaille, että jo itsestänsä olivat niin lujat, ett'ei minkään aseen terä niihin pystynyt. Hänen jalkojensa juuressa makasi suuri hallava koira, silmät ummessa, ikäänkuin nukuksissa. Pitkät selkä-karvat, jotka vähäväliä nousivat pystyyn, osoittivat kuitenkin selvästi, että niiden omistaja oli valveilla.

Vastapäätä tätä rautaista vanhusta istui vanhinten joukossa toinen mies, jonka puvussa ei ollut mitään erinomaista, mutta jonka vahvat jäsenet ja pitkä varsi puhuivat tavattomista ruumiinvoimista. Hänen päänsä ulottui istuessakin puolta kyynärää korkeammalle kuin muitten istujien. Hänen muotonsa näytti iloiselta ja vapaalta ja vapaasti hänen silmänsäkin katseli kokoontunutta käräjäjoukkoa. Tämä joukko oli ikäänkuin siirtynyt enemmän sille puolelle, missä viimemainittu mies istui ja levoton häly kuului heidän keskeltänsä, sill'aikaa kun vanhimmat tuosta tästä keskustelivat. Se oli niinkuin ensimäistä suhinaa puitten latvoissa, rajuilman lähestyessä.

Keskusteluaineet olivat loppumaisillaan, kun yht'äkkiä tuo pitkä mies vanhinten joukosta nousi seisomaan ja nyt vasta nähtiin, ett'ei koko joukossa sen mittaista ollut. Kaikki häly heti vaikeni, kun hän avasi suunsa:

— Matti Kurki! sanoi hän, ja hallava koira oli kohta jaloillansa, kun kuuli isäntänsä nimeä mainittavan — Kurki! Minä tahdon tässä kaikkien pirkkalaisten läsnä ollessa sinulta kysyä erästä asiaa. Miksikä olet poikasi lähettänyt Ruotsin kuninkaan kartanoihin? Miksikä olet hänet lähettänyt Ruotsin marskin seuraan, omia veljiämme vastaan Karjalassa sotaa käymään? Outoja puheita on jo käymässä. Mutta tiedä se, että vaikka tulisit kuningasten kummiksi ja ylimysten apeksi, vaikka poikasi koko Karjalan valloittaisi ja vihdoin tänne palajaisi kultaisiin kannuksiin puettuna, ei tule sinusta eikä sinun pojastasi ikinä meille herroja. Me olemme tähän asti pitäneet sinua päämiehenämme. Mutta tämä on ollut ja on vieläkin meille ehdon asia. Me emme ole sen vuoksi muuttaneet Hämeen suloisista maista näihin Pohjan rämeihin, että pitäisi joutumamme rautahöyhenisten kurkien tallattaviksi. Tänä päivänä, jos mielemme tekee, valitsemme toisen päämiehen.

Se oli Kurjen vanha sotatoveri, Viljakka Pouttu, joka näin puhui, ja muusta joukosta kuului iso hälinä, joka kyllä todisti, että Viljakan puhe hyväksyttiin. Kurjen ukon silmissä näkyi vihan leimaus, joka levitti kalpean loisteen hänen raudankarvaisiin poskipäihinsä. Mutta hän ei noussut eikä virkkanut mitään.

— Se on totta, mitä Pouttu puhuu, lausui toinen vanhimmista; — siitä Kurjen suvusta paisuu meille ankara esivalta. Hän istuu keskellämme niinkuin kuningas, tuskin on kuulevinansa mitä keskustellaan; mutta kun vihdoin sanansa sanoo, se sana ei ole neuvon sana, se on käskyn. Jos annamme ylpeyden paisua, tulee meistä pian lappalaisia ja hänestä meille veroherra. Ottakaamme toinen päämies, joka on meidän mukainen ja meidän mukaisia poikia kasvattaa, — ottakaamme Pouttu!

— Pouttu päämieheksi! huusi koko käräjäjoukko. Mutta Kurki nousi seisoalle, niin että hänen paidassansa helisivät renkaat. Kaikki joukon meteli tyyntyi, kun hänen terävät silmänsä synkästi tarkastivat heitä. Sitten nämä silmät palauttivat teränsä ja vaipuivat maata kohden. Ikäänkuin itseksensä hän puhui:

— Ihmisellä on lyhyt ikä, mutta sitäkin lyhyempi on muisti. Siitä ei ole täyttä kahtakymmentä vuotta, kun minä ja Viljakka Pouttu teimme naimamatkan, veimme miekka kädessä kaksi kaunista sisarta Karjalasta. Siihen aikaan olimme me kaksi eroamatonta toveria. Mutta ystävyys on haihtunut kuin oluen vaahto ja vanha toveri jo yrittää, millä saisi veikkonsa reen syrjältä kinokseen. Hän on saanut uusia veljiä Karjalassa, missä emme ennen muuta nähneet kuin yhteisiä vihollisia. — No, onko viittätoistakaan vuotta kulunut siitä, kun kävin Maunu kuninkaan puheilla toimittamassa koko tälle pirkkalaisväelle herruuden lappalaisiin, jota ei yksikään teistä olisi voinut. Nyt olen mielestänne tarpeeton, mitätön mies. Kiitollisuus on riutunut niinkuin keväinen jää, se on umpeen mennyt niinkuin reen jälki lumituiskussa. — Hän nosti silmänsä taas; kaikki olivat ääneti, ja hän jatkoi: — Minua soimataan siitä, kun olen lähettänyt poikani kuninkaan ja marskin hoviin! Millä lailla luulette voivanne pitää sen oikeuden ja herruuden, jonka teille olen toimittanut, jos en minä teille pidätä Ruotsin hallitusmiesten suosiota. Minun poikani palvelus vieraassa maassa on teille suojelusta, hänen retkensä Karjalan pakanoita vastaan ostaa teidän syntinne anteeksi. Mutta te ette ymmärrä taivaallisia ettekä maallisia etujanne. No, — hän lisäsi uhka-äänellä, — minä pyydän teistä eron. Maksakaa vain, minkä olen hyväksenne kuluttanut! — Koira kerran haukahti puheen päätteeksi, ikäänkuin sanoaksensa: — Niin maksakaatte, taikka —!

Äänetön odotus vallitsi koko joukossa. Mutta Viljakka Pouttu kohta uudestaan nousi.

— Jos tahdot meistä eron, sanoi hän, niin kulutuksesi ja vaivannäkösi ovat helposti maksetut, — ne, mitkä meidän edestämme olet tehnyt ja nähnyt. Sinun syntiesi tähden olemme jo ruvenneet kirkkoa rakentelemaan ja joutuneet Turun piispan vallan alle. Sinun omaatuntoasi painaa kahden naisen murha, ja sinulle helpoitukseksi painaa nyt meitä Turun paavin paimensauva. Sinun muistosi on höltynyt, kun et enää muista sotaretkeämme Karjalaan. Minä olin naimaton, ja kun kaksi kaunista sisarta tapasin, niin sodan oikeudella otin toisen — tein hänet naisekseni. Mutta sinulla oli toinen kotona. Mitä varten silloin otit toisen karjalaisneidon mukaasi? Ja minne entinen emäntäsi katosi? Minne sen lapset? Ja kuinka uuden naisen kävi? Se vihasi sinua, se on totta. Häntä miellyttääksesi sinä tapoit entisen emännän ja entiset lapset; mutta hän vihasi sinua vielä enemmän. Kaksi lasta, pojan ja tyttären, kun oli sinulle synnyttänyt, niin löydettiin hän muutamana päivänä hirtettynä metsästä. Sinä olet julma mies, Kurki, mutta sinä olet jumalinen. Sinun poikasi käy nyt ristisotaa äitinsä sukua vastaan, mutta lappalaisraukkoja sinä raatelet, niinkuin olisivat metsänriistaa. Ne pakenevat meitä, ne häviävät, ja meiltä häviää verot ja saaliit. — No, mekin tahdomme sinusta eron. Jos tahdot, niin ostamme sinulle sijan Turun luostariin, missä sinusta ehkä vielä voi tulla pyhä mies. Mutta jos olet tottumaton avojaloin käymään, on meillä avarat tilukset Hämeessä. Ota ne, muuta sinne; siellä olet Ruotsin ylimyksiä ja Turun pappeja likempänä.

Koko joukko huusi suostumusta tähän ehdotukseen, ja Matti Kurki oli hämmästyksissään siitä, että hänen uhkauksensa oli semmoisen päätöksen saanut. Viha sydämmessä täytyi hänen taipua. Pouttu valittiin päämieheksi eli Lapinvoudiksi, viideksi vuodeksi.

POHJAN NEITO.

Ei ole helppo arvata, mitä kaikkia tuumia ja hankkeita oli Kurjen ukon päässä asunut. Pohjanmaan lapinkävijät, joiden päämies hän alusta saakka oli ollut, olivat viime aikoina ruvenneet pahaa aavistelemaan ja olivat nyt hyvillään, kun asia näin loppui. Tosin muutamat, niinkuin Viljakka Pouttu, joka vanhastaan tunsi hänet, tiesivät, että hän ei tämmöistä loukkausta kostamatta jättäisi. Mutta salaiset juonet heitä enemmän pelottivat kuin täysi vihollisuus, ja samassa he senkin arvasivat, että Kurjen mahtavuuden aurinko oli laskemassa, niinpiankun hänen päämiehyytensä Pohjan miesten seassa oli lakannut. Jos häntä tähän asti oli Ruotsin hovissakin jotenkin suuressa arvossa pidetty, se isommaksi osaksi oli johtunut siitä, että häntä oli katsottu ikäänkuin Pohjanperien ja Lappien kuninkaaksi, jota ei käynyt aivan halpana alamaisena pitäminen. Jos nyt Pouttu taikka joku muu kävisi Ruotsissa tarjoamassa yhtäläistä alamaisuutta ilman Kurkea, niin arvattavasti Ruotsin hallitus ei ottaisi entisen päämiehen kostotuumia suojellaksensa, ja silloin ei olisi hätää hänen yksityisistä yrityksistänsä. Näin vanhat viisaat arvostelivat tämän valtiollisen tapauksen valtiollisia kohtia.

Mutta Pohjan pirkkalaisissa ei ollut paljaastansa vanhoja viisaita, vaan myöskin nuoria veitikoita, ja nämä eivät suinkaan paljon ajatelleet valtiollisia seikkoja. Että Kurjen ukko itse muutti muuanne, sen he kyllä mielellään näkivät; hänen kolkko katsantonsa ja ylpeä käytöksensä ei ollut heillekään mieluinen. Mutta tämänpä he melkein olivat unohtaa, muistaessaan hänen ainoata tytärtään, joka oli Pohjan kuulu, Pohjan kunnia.

Lyyli, lylyn lykkeäjä, Kautokengän kuluttaja, Hirven ahkion ajaja, Pohjan neito pulskeainen.

Pitikö hänenkin lähtemän pois, hänen, joka oli Pohjan poikien ihastus ja ylpeys, "maan kuulu, veden valio"? — Vanhat viisaat vastasivat, vaikka vastoin mieltänsä: "totta kaiketi; hän seuraa isäänsä, niinkuin tytär ainakin" — Mutta nuoret arvelivat yhteen ääneen: "Ei suinkaan; hän on meidän, hän on Pohjanmaan!" —- ja totta puhuen, eivät vanhat viisaatkaan voineet tätä kieltää. Lyyli oli ikäänkuin juurtunut Pohjanmaahan.

Kaikki tiesivät, että Lyyli itse ei tahtonut pois syntymäpaikoiltansa, ja he tiesivät sen ohessa, että Lyyli oli itsevaltainen lapsi, Matti Kurjen omaa jäykkää luonnetta, eikä milloinkaan tottunut muitten tahdon alle taipumaan. Koska Luoja ei näy tehneen ainoatakaan ihmistä niin kivikovaksi, ett'ei mitään hellää paikkaa hänen sydämmessään ole, oli Kurjen ukollakin, varsinkin vanhalla iällänsä, muutama heikompi puoli, ikäänkuin reikä ruosteen syömässä rauta-asussa. Tämä heikkous oli hänen rakkautensa lapsiinsa, varsinkin tyttäreen. Ei tarvinne muistuttaakkaan, että tämäkin rakkaus oli itsekäs, niinkuin koko mieskin. Mutta osaksi taisivat omantunnonkin soimaukset siitä, mitä hän äitiä vastaan oli rikkonut, tehdä hänet hellemmäksi, jopa liiankin myöntyväiseksi tytärtä kohtaan, ja Lyyli oli tästä syystä saanut olla ja elää varsin omin valtoinensa. Isä enimmäkseen oli kotoa poissa, milloin Lapinmaissa käydessään, milloin muissa tärkeissä toimissa, ja suuressa talossa, suuren perheen keskellä oli Lyyli jo lapsuudesta asti ollut miltei ainoa haltija. Tämä seikka oli jo aikuisin kasvattanut hänen älyänsä, mutta samassa totuttanut hänet ohjattomaan vapauteen, johon vihdoin vanhan Kurjenkin, kotona ollessansa, täytyi suostua. Vapauttansa ja elämän täyttä nuoruudenriemua rakasti Lyyli enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja tämä miehen luonne ilmaantui kaikissa hänen huvituksissaankin. Taitavammin kuin hän ei kukaan osannut purttansa ohjata Merenkurkun kuohuvissa tyrskyissä, ja tarkemmin kuin hän ei kukaan lähettänyt nuoltansa vikkelän kärpän silmiä kohden. Talvis-aikana oli hänen suurin huvituksensa asettaa isänsä lahjoittama aljohirvi ahkion eteen, ja sitten niinkuin tuulen siivillä liidellä Pohjanmaan äärettömillä nevoilla. — "Pohjan neito käy", oli ihmisten tapana sanoa, kun hänestä vilahduksen näkivät, ja lappalaisraukat luulivat häntä pirkkalaisten haltijattareksi, joka näille heidän herroillensa antoi niin suurta onnea ja menestystä. Itse Pohjan pirkkalaistenkin seassa oli monella melkein sama luulo.

Näin oli Kurjen ukko antanut tyttärensä yletä ja kasvaa omavaltaisessa vapaudessa. Hän uljaili sydämmessään Lyylin puhkeavasta ihanuudesta ja miettieli mielessään suurta tulevaisuutta rakkaalle tyttärellensä. Suurta, komeata naimista hän hänelle toivoi. Hän oli jo sitä varten muutama vuosi sitten Hämeen puolisille tiluksilleen Vesilahdella rakennuttanut upean kartanon, josta piti tuleman Lyylille perintö ja morsiusmyötäjäiset.

Ei ole kuitenkaan mikään niin vastenmielistä nuoren tytön kuulla kuin toisen sille rakentamat naimistuumat, ja kun Kurjen ukko toisinaan kuvaili tulevaista onnea ja kunniaa tyttärellensä, kuinka hänen piti korkean miehen puolisona istua Laukon kartanossa Vesilahdella ja tulla suuren suvun kanta-emoksi, oli tuo Lyylille niinkuin kalman kylmyyttä, eikä hän ollenkaan voinut ymmärtää, miksi hänen pitäisi milloinkaan naimisiin mennä ja miks'ei hänen käynyt kaiken ikänsä tyttönä liiteleminen revontulten valaisemilla Pohjan aukeilla tai punapurjeillansa lasketella Merenkurkun aaltojen yli.

Mutta nyt olivat asiat yht'äkkiä saaneet vakaisemman muodon. Ei ainoastaan Lyylin, mutta itse Kurjenkin koko perheinensä piti muuttaa Hämeeseen. Se oli auttamaton asia. Vaivoin hillitty vihan liekki riehui vanhan päämiehen sydämmessä. Yhteinen tympeys vallitsi Kurjen ukon koko huonekunnassa. Itse hän valmisti muuttoansa tulisella innolla, ikäänkuin maa olisi hänen jalkojansa polttanut; mutta koko hänen perheensä vitkasteli, vaikka juurtunut kuuliaisuus kuitenkin saattoi heidät isännän käskyjä noudattamaan. Totki, tuo vanha uskollinen koira, jonka ikää ei kukaan oikein tiennyt, veti yöt päivät surullista virttä, ikäänkuin olisi pahoja aaveita nähnyt. Lähtöaika läheni, ja joku osa palkollisista oli jo edeltä lähtenyt Laukkoon; toiset ottivat eronsa, kosk'ei tehnyt mielensä Pohjan seutuja jättää. Ainoastaan viimeiset toimet olivat tehtävinä, niin Matti Kurki saisi puhdistaa tomun jaloistansa ja lähteä pois entiseltä vaikutusalaltaan, jota hän nyt sadatteli, — lähteä takaisin syntymämaahansa, joka oli nähnyt hänen ensimäiset askeleensa vallanhimon tiellä.

Mutta Lyylin piti syntymämaastaan lähteä, vieraaseen maahan, tietymättömän tulevaisuuden maahan. Jo tämä ajatuskin tahtoi hyydyttää hänen lämpimän verensä; mutta asia oli auttamaton. Jos olisivat kaikki muut seikat olleet ennallaan ja vanha Kurki olisi tahtonut ainoastaan vanhat tuumansa toteuttaa, hänen tyttärensä epäilemättä ei olisi taipunut, — ja vaikea on sanoa, mikä vihdoin olisi jäänyt vanhuksen päätökseksi; hän oli ennemmin tottunut tyttärensä mukaan taipumaan kuin tytär hänen mukaansa. Mutta nyt oli itse Lyylin tila toivoton, neuvoton. Hän tiesi, että Pohjolaiset ajoivat Kurjen suvun pois maan-ääriltänsä. Hänelle ei voinut tulla mieleenkään, että yleinen viha ei koskisi tytärtä samassa määrässä kuin isääkin. Tämä luultu viha tuntui hänelle tukehduttavalta, niinkuin raskas ukkosen pilvi, ja ahdingossaan hän melkein ikävöitsi päästä Hämeen ilmaa hengittämään. Ja kuitenkin tämä Häme häntä kammotti.

VITJAKKA.

Niinä viikkoina, jotka käräjistä olivat kuluneet, ei Lyyli rohjennut käydä Pouttulassa, vaikka tuo oli hänelle tähän asti ollut niinkuin toinen koti ja Pouttulan täti emottomalle niinkuin äidin sijassa. Tosin Lyyli ainoastaan vaillinaisesti tiesi, mitä käräjissä oli tapahtunut, mutta sen hän ainakin kuuli isänsä katkonaisista puheista, että Pouttulaiset olivat hänen pahimpia vihamiehiään. Monta kertaa oli tyttö hankkinut lähteä tätilään, mistä hän aina oli tottunut neuvoja hakemaan. Mutta häntä oli kammottanut ajatus, että häntä kohdeltaisiin kylmyydellä, ehkäpä vihallakin siellä, missä hänen aina oli ollut niin erinomaisen lämmin ja hyvä olla. Hillitsemätön halu kehoitti häntä kuitenkin sanomaan viimeiset jäähyväiset toiselle kodilleen ja sen rakkaille asujamille. Varhain eräänä aamuna hän istui satuloidun hevosen selässä. Matkansa kulki lounaista joenrantaa ylöspäin, kunnes hän muutamassa uittopaikassa meni virran poikki. Kuta etemmäksi hän kulki, sitä enemmän hänen mielensä virkistyi; sillä kesäinen aamu on verraton lääke haihduttamaan kaikkia mielialoja. Melkein tavallinen ilonsa hohti Lyylin kauniista kasvoista, hänen astuessaan Pouttulan pirttiin.

— Käyn hirveäni hakemassa, missä lieneekään, kun ei ole moneen aikaan nähty, ei kuultu. Täytyy pitää se tästä lähtien kytkyessä, muutoin karkaa takaisin Pohjanmaalle. — Etkö tahtoisi toki minua auttaa, Vitjakka?

Pouttulan pirtissä istui koko perhe eineellä, isäntä, tuo uusi päämies Viljakka Pouttu, ja emäntänsä poikineen. Vanhin poika, Vitjakka, oli pitkä, pulskea nuorukainen, jolla jo oli suuri maine lapinkävijäin seassa rohkeudestaan ja miehuudestaan kaikissa vaarallisissa tiloissa sekä talvimatkoilla autioissa erämaissa että kesäretkillä, Pohjanlahden ja Raumanmeren aavoilla laineilla. Hän oli syntyessä saanut nimen "Vitjakka" ja äitinsä oli jo silloin ripustanut vahvat hopeavitjat hänen kaulaansa ikäänkuin miehuuden merkiksi.

Mielihyvän loiste, joka oli tytön tullessa leimahtanut Vitjakan silmissä, katosi kohta, kun hän tervehdyssanat kuuli. — Näinkö jäähyväiset sanottiin Pohjanmaalle — tuttaville?

— Elä huoli kytkyttä laittaa! sanoi vihdoin Vitjakka, — hirven emäntä tulee ritarilliseksi rouvaksi ja hirvi itse ritarilliseksi hirveksi. Mikä sen sitten on ollessa! Pohjan laitumilla ei kasva kelvollista ruohoa niin korkea-arvoiselle elukalle.

Tyttö oli istuutunut lavitsalle. Hän lausui levollisella vaikka hiljaisella äänellä:

— Teet hirvelleni väärin, — ja ehkä hirven emännällekin. Molemmat pannaan kytkyeen ja molemmille on kytkyt yhtä outo. Mutta toista ei vihata missään; sillä on maailma vihanta joka maassa ja syytä on pelätä, että se rikkoo kytkyensä palatakseen syntymäpaikoillensa. Toinen taas ajetaan maanpakolaisuuteen syntymäkedoiltansa.

— Sinutko maanpakolaisuuteen, Lyyli! huusi Vitjakka riehahtaen. — Kukapa sinusta on eroa pyytänyt? Etkö olisi voinut tänne jäädä, antaen isäsi lähteä? — tämän julman isän, joka tappoi tyttärensä äidin, tappoi sinun äitisi, Lyyli! — Etkö olisi voinut jäädä tänne, tänne syntymätaloosi, jota olet lapsuudestasi tähän saakka hallinnut? Etkö olisi voinut, kun olisit tahtonut? Sillä ethän olekaan muiden tyttöjen tapainen: sinä olet syntynyt käskemään ja itse Kurjen ukko on pääsemättömissä, kun sinä jotakin tahdot. Mutta et varmaankaan tahtonut. Voi kaikkien meidän riemua, jos olisit tahtonut!

Vaaleana, kalmankalpeana istui Lyyli kuin jäätynyt, ja hänen sydämmensä oli pakahtua. Hän oli nyt ensi kerran suorin sanoin kuullut äitinsä surman mainittavan, ja muistaessaan himmeitä huhuja, joita hän ei tähän asti ollut ymmärtänyt, hän ei enää voinut epäillä, että tässä joku hirveä totuus oli salattuna. Maailma oli yht'äkkiä käynyt hänelle autiommaksi kuin Lapin lumiset aukeat. Tyttö oli vieraantunut ainoastakin turvastaan, mikä hänellä oli, — vieraantunut omasta isästänsä, murhaajasta.

Mutta kuka se oli, joka lämpimällä kädellä pyhkeili neidon kylmänhikistä otsaa? — jonka rintaa vasten neito vaipui, sulaen kyynelvirtoihin? — Se oli Vitjakka Pouttu. Lyyli taas nousi; mutta kuinka muuttuneena! Hänen uljas uskalluksensa, joka ei tarvinnut muihin turvata, oli nyt taittunut, notkistunut. Hän oli sortuneena kovan kohtalon alla, mutta samassa oli hän löytänyt ketä vastaan nojata. Hän oli nyt nainen, toisen turviin pakeneva, heikko, nöyrä ja taipuvainen.

— Mitä minun on tehtävä? oli hänen ensimäinen kysymyksensä.

— Jää minulle, vastasi Vitjakka; — tämä käsi sinua holhoo ja puolustaa. — Nuorukaisen silmät välkkyivät miehuuden voimasta.

Mutta vanha Pouttu pudisteli päätänsä. — Saammehan mennä kuulustamaan, mitä Matti Kurjella on siihen sanomista. Minä en hyvää vastausta odota. Ja jos niin on, niin tytär seuraa isäänsä. Ota hänet sitten, poika, millä keinoin voit. Mutta varkain emme häntä täällä pidä.

Se oli sana, jota ei kenenkään käynyt vastustaminen. Illan tullessa oli Lyyli taas kodissansa, ja seuraavana aamuna kävi vanha Pouttu poikansa kanssa Kurjen talossa, pyytämässä neitoa miehelään. Vanha päämies vastasi pilkalla ja ylenkatseella. Hänen ei muka sopinut naittaa tytärtänsä alamaistensa pariin, mutta lupasi kuitenkin heidän mielikseen toimittaa niin, että Lyyli vasta, jonkun mahtavan ritarin rouvana, palaisi Pohjanmaalle, hallitsemaan ja vallitsemaan perintöoikeutensa nojalla.

Vanha Pouttu muistutti levollisesti, että vanhuus oli tehnyt entisen toverin pään heikoksi, niin ett'ei hän osannut eroittaa mennyttä tulevaisesta, eikä mielikuviansa olevaisista oloista. Ritarillisella herruudella oli oleva huono menestys Pohjanmaalla, vaikka sitä Lyylinkin kädellä käytettäisiin. Pohjanmiehet eivät olleet unohtaneet, millä lailla heidän isänsä olivat ennen naisia kosineet. Ja mitä silloin oli tapahtuva Kurjen ukolle ja hänen ritareillensa, sen hän oli saava lukea omaksi syykseen.

— Kaitse tyystin tytärtäsi! huusi Vitjakka, ratsunsa selkään hypätessään; — vaikka hänet rautapaitasikin alle kätkisit, minä hänet sieltäkin löydän. Pysy valveilla vuoden pisimpänä yönä!

Sininen silkkivyö viittasi luhdin akkunasta jäähyväiset poismenijälle. Hän ajoi ratsunsa siitä alitse, ja vyö laskeutui alas hänen olkapäilleen. Sanaa virkkamatta ajoivat Pouttulaiset kotiansa.

VUODEN PISIN YÖ.

Joulun lähestyessä asteli Matti Kurki levottomin askelin juhlasalinsa permannolla Laukon kartanossa. Hänen silmänsä olivat vähän kadottaneet entistä terävyyttänsä ja askelissa oli vähäinen, tuskin havaittava horjunta; mutta kasvot olivat melkein kamalat. Mielikarvaus, ikävyys ja kostonhimo kalvoivat entisen Pirkkalaispäämiehen sydäntä. Hän katseli väliin huonetta, joka oli pitoja varten koristettu, pöydät peitettyinä hienoilla englannin veroilla, lavitsat ja penkit varustettuina pehmeillä tyynyillä ja villavaipoilla. Mutta tätä katseltuansa hän vaipui omiin ajatuksiinsa ja ärjähti toisinaan itseksensä, johon Totki, joka uskollisesti seurasi hänen jälkiänsä, vastasi lyhyellä haukahduksella.

Lavanalustan puolella istui Lyyli työnsä ääressä. Palvelija näytti valkeata leimuavalla soihdulla, ja lisäksi paloi viereisellä pöydällä kynttiläkin semmoinen, jonka käyttämisen uuden uskon kirkolliset menot olivat Suomenmaahan tuoneet. Lyyli oli kalpeampi kuin ennen, iloinen lapsellisuus oli kasvoista hävinnyt; suru ja kaipaus asui silmissä.

— Mitä sinä teet? kysyi Kurki pysähtyen. Hänen äänessään ei enää ollut havaittavana entinen lempeys tytärtänsä kohtaan.

— Hää-ohjaksia sulholleni, vastasi tytär vakavasti.

— Se on oikein, jatkoi isä leppeämmin; tänä ehtoona jo tulee Harald ritarinensa Birger Jaarlin linnasta. Huomispäivän pidämme iloa täällä ja aikaisin ylihuomen-aamuna ajamme juhlallisessa häämenossa Sastamalan [tämä oli Karkun pitäjän sen aikuinen nimi] kirkolle vihkiäisiin. Sitten odottavat komeat tuliaiset nuorta linnanrouvaa Hämeenlinnassa. Et taida tietää, että koko Pohja on laskettu Haraldin läänin alle. Harald on mahtavin ritari koko Suomenmaassa. Ruotsin marskin omaa sukua — —

— En tunne ritari Haraldia, enkä tahdo häntä tuntea, sanoi neito punastuen mielipahasta. Olen jo sen usein sanonut teille, olen toisen oma.

Kurjen ukko polkasi jalkaansa permantoon, niin että rautarenkaat helisivät ja salin laki kajahti. Palvelija hämmästyksissänsä päästi soihdun maahan, johon se sammuneena jäi karrestansa suitsemaan.

— Jos et käskyäni noudata, lähetän sinut vetten ja vuorten taa Saksan synkimpään naisluostariin. Olet jo liian kauan kärsivällisyyttäni koetellut. Sinä olet äitisi kaltainen, mutta minäkin olen se sama Matti Kurki mikä ennen. Tiedä se, että äitisi on verellänsä maksanut ynseytensä.

— Minä tiedän sen, enkä pelkää, vastasi Lyyli jäisellä äänellä, lähtien ulos salista. — Sanomaton viha valtasi vanhuksen. Hän istuutui lavitsalle uupuneena. Hämmästyen hän tunsi, että entinen jäntevyys oli jäsenistä poissa, että ikä oli kuluttanut hänen voimansa.

Mutta nyt kuului ulkoa hevosten astumista. Ritari Harald seurueinensa oli tullut. Kurjen ukko virkosi uupumuksestaan ja vieraat johdatettiin juhlasaliin pitkän peräpöydän ääreen. Se oli vahva roteva mies tämä aiottu Kurjen vävy, ei enää aivan nuori, täydessä ritarin asussa, kopea käytökseltään ja katsannoltaan. Hänen seurassansa oli useita ritareita ja asemiehiä. Muutamat näistä seuraajista olivat suomalaista sukua ja näitä Harald varsinkin kielen vuoksi tarvitsi; sillä itse hän oli äskettäin tullut Ruotsista eikä osannut meidän maan kieltä.

Knaapit ulkona riisuivat herrojensa hevosia ja saivat sitten hekin sijansa juhlasalissa, vaikka oven puolella. Riemu oli pian ylinnä vierasten kesken; sillä olut suurissa hopeajalkaisissa sarvissa kulki ahkerasti kädestä käteen ja väkevää kryydittyä saksan viinaa hopeisessa maljassa oli jokaiselle tarjona, jos olueen ruvettiin kyllästymään. Riemu vaikeni vaikenemistaan. Matkasta väsyneet ja juomien voittamat miehet olivat oijenneet mikä mihinkin.

Sydänyön aikana syntyi äkkiä meteli makaavien joukossa. Knaapeista oli yksi ollut vahtina ja toi nyt hätäisen sanoman, että suuri joukko kummallisia eläimiä, joiden päät olivat pensailla koristetut, läheni järven jäältä kartanoa, ja että kunkin vedettävänä oli reki täynnänsä miehiä, jotka eivät suinkaan rauhallisessa aikomuksessa näin tulleet. Ritarit olivat pian pystyssä ja pihalla, missä hämmästyen katselivat tulijoita, joiden reet kulkivat kuin yhdellä jalaksella ja joiden hevosia ajettiin kuin yhdellä ohjaksella. Kohtapa havaittiin, että ensimäisen sanan tuoja oli liikoja nähnyt; sillä rekiä oli ainoastaan kymmenkunta, ja kussakin vain yksi mies. Mutta kammottihan kuitenkin tämä outo näky, — nämä hennot ja kepeät, pensaspäiset elukat kummallisine ajokaluinensa, — ja moni ritareista teki ristinmerkin, luullen tässä alkavan taistelun paholaisten kanssa.

Ainoastaan Matti Kurki tunsi tulijat lappalaisiksi, vaikka hänkin kummasteli, mitä asiata nämä Laukon kartanossa kävivät. Hän meni siis heitä vastaan ja kyseli tylyllä äänellä, ketä he hakivat, näin yösydännä tullessansa. Kohta nousi ensimäisestä ahkiosta lyhytläntä vanhus ja laski syvästi kumartaen kihtelyksen näädän-nahkoja kysyjän jalkain juureen. Tämä lahja lepytti vanhaa lapinkävijäin päämiestä, joka nyt ystävällisemmin käski tulijain johdattaa peuransa pihaan ja itse astua katon alle. Mutta vanha lappalainen sanoi itsensä mahdottomaksi oleskelemaan katon alla siinä talossa, missä kuninkaat ja ylimykset ilojansa viettivät, vaan pyysi kuitenkin saadaksensa alhaisilla lahjoillansa kunnioittaa sitä suurta linnanhaltijaa, joka nyt oli hänen ja koko Lapinkansan herraksi asetettu. Ritari Harald, jolle tämä lause selitettiin, veti suunsa sääliväiseen hymyyn, mutta muutti muotonsa nähdessään ne kalliit nahkat, joita hänen eteensä ladottiin; — ja kuullessansa, että tämän joukon matka ei tarkoittanut muuta kuin kunnianosoitusta hänelle, hän jalosti suvaitsi luvata näille raukoille korkean suojeluksensa. Sitten ritarit taas palasivat oluenjuontiinsa. Ainoastaan Kurjen ukko jäi hetken ajaksi vanhan lappalaisen puheille, onkiakseen häneltä kuulumisia Pohjan pirkkalaisista. Niistä ei kuitenkaan lappalainen sanonut paljon tietävänsä. Ainoastaan kaukaisena huhuna oli hän kuullut, että riita ja eripuraisuus oli ylinnä lapinkävijäin seassa, ja että he tältä riidaltansa eivät tänä talvena malta käydä veroansa kokoilemassa lappalaisilta. Tämä sanoma ilahdutti Kurkea enemmän kuin lappalaisten tuomat lahjat ja hän käski tuoda matkalaisille vaahtoavaista olutta, ennenkun taas lähtisivät salomaihinsa palaamaan. Se oli Lyyli, joka suurissa haarikoissa tarjosi vieraille virvoittavaa mallasmehua, ja Lapin vanhus osoitti tarjoojalle ja tarjottavalle kaikkea kunniaa, tyhjentäen haarikan pohjaan asti.

Mutta mikä oli tuo kiiltävä esine, jonka hän kenenkään huomaamatta päästi haarikan pohjaan, antaessaan astian tyhjänä takaisin tarjoojalle? Ja mikä leimaus loisti Lyylin surullisissa silmissä? — Se oli lahja, jota ei olisi lappalaisen kädestä osannut odottaa, lahja luultavasti neidon hääpukuun aiottu, — vahvat hopeiset ritarivitjat.

— Jos joskus tarvitsette hevostanne syöttää Kauraharjun kukkulalla, niin minä teidän hyvyytenne tahdon palkita, korkea neito! lausui lappalainen jäähyväisiksi — ja pian oli taas koko seurue paluumatkalla.

Mutta juhlasalissa oli taas ilo alkanut ja kesti koko päivän. Ritarit, asemiehet, knaapit ja muut palvelijat tyhjentelivät kilpaa Laukon oluttynnöreitä, ja itse isäntäkin oli paremmalla tuulella kuin moneen aikaan. Hän oli jo kohta pääsemässä toivonsa perille tyttärensä naittamisasiassa; hänen kostonhimonsa hehkui hekkumallisesti hänen ajatellessansa Pohjan miesten nykyistä eripuraisuutta, josta vanha lappalainen oli tiennyt jutella, ja vielä enemmän lupasi lähin tulevaisuus tyydyttää hänen mielensä tuimuutta. Vanhan päämiehen synkät kasvot selkenivät, kun Lyyli täydessä juhlapuvussa astui vähäksi aikaa vierasten joukkoon, täyttäen kohteliaasti emännän velvollisuudet.

— Minä juon teidän terveeksenne, korkea neito, lausui Harald ritari, tyhjentäen yhdellä henkäyksellä sarvellisen olutta. — Se on oikein, että olette pukeunut ritarillisiin vitjoihin; sillä mahtavan ritarin morsiamen sopii ritarillisissa pukimissa käydä. Mutta koska teillä on vitjat ennestään, annan minä teille toisen kannukseni. — Näin sanoen hän riisui kannuksen jalastansa.

Lyylin poskipäihin olivat kaikki ruusut palanneet.

— Se on totta, hän lausui ylevästi, vitjain omistaja ansaitsee kyllä kantaa ritarillisen kannuksenkin. Tämän omistajan puolesta minä teille, korkea ritari, lahjoitan kiistakintaan. — Näin sanoessaan neito päästi rautakiskoilla päällystetyn kintaan ritarin jalkain juureen.

Sumu hetkeksi lensi Kurjen kasvojen yli, huomatessaan hopeavitjat tyttärensä kaulassa. Joku hämärä muisto oli riehahtanut hänen mieleensä. Mutta kaikki selkeni, kun Harald naurusuin nosti kintaan, lausuen:

— Siinä kiistassa toivon molempien tulevan voitetuiksi. Minä jo olen voitettu kauneuden voimalla.

Ritarin seuraajat, joissa mallasmehu jo oli tehnyt vaikutuksensa, lisäsivät näihin sanoihin leikillisiä selityksiänsä, jotka pian ajoivat Lyylin pakoon juhlasalista.