Produced by Tapio Riikonen

LOHILASTUJA JA KALAKASKUJA

Kirj.

Juhani Aho

WSOY, Porvoo, 1921.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen onkeni
Kehukaloja
Ensimmäiset mulloseni
Koukkuvirta
Eräs urheilukalastaja
Se suuri syntymäpäivälohi
Lastu siitä suuresta lohesta
Salaperäiset säyneet
Onnen ongella otettuja
Toivomatta tulleita
Onkikauden viimeinen kala
Myllärin housut
»Hihhei, sen tuuli vei!»
»Kalasta—njet!»
Stenofylax stellatus
Täyllä ja perholla
Uistin
Suurperho
Englantilainen
Kuninkaan kala
Lohivapa
Sunnuntai
Kuinka kala näkee

ENSIMMÄINEN ONKENI.

On käännekohta pikkupojan elämässä, kun hän joko saa ensimmäisen kalansa tai kantaa kotiin ensimmäisen rihmalintunsa tai ampumansa esikoisjäniksen. Hän ei silloin enää ole lapsi, vaan mies, ainakin omasta mielestään. Se on heränneen itsetunnon suunnattoman paisutuksen päivä, askel leikistä toden tekoon. Minulla ei ole hämärintäkään näkemystä siitä päivästä, jolloin opin vastaiselle ammatilleni tarpeellisen kirjoittamisen taidon. En muista, miten ja milloin opin piirtämään ensimmäisen A-kirjaimeni, enkä sitäkään, milloin opin ulkoa Isämeidän. Yleensä ei minulla ole mitään voimakkaampaa muistoa ensimmäisistä kirjallisista harrastuksistani tai saavutuksistani. Sitävastoin on se päivä, jolloin sain ongen ja sillä ensimmäisen kalani, jännityksineen, vaikutelmineen ja tunnelmineen kuin eilen eletty.

Lapsihan ensin leikkii kaiken, minkä se sitten elää todellisuudessa, elämänsä tärkeimmät tapahtumat, semmoisina kuin niitä eletään hänen ympärillään. Me leikimme sekä kasteet että rippikoulut, naimisiin menot ja vihkimiset, jopa kuolemat ja hautaamisetkin. Leikimme myöskin kaikki muut aikaihmisten ja erittäinkin isompien naapurinpoikien hommat, pienet ja suuret. Leikittiin kynnöt, kylvöt, meillä oli leikkihevoset, ja leikkilehmät, leikkitalot, -verkot, -nuotat, -veneet, ja -höyrylaivat, ja tietysti myöskin leikkionget. Istuttiin liiterin eteen vedetyssä reessä ja heitettiin siimaa sen perästä, tai seisottiin pirtin pankolla ja nypittiin lattialta höylänlastuja ahvenina, särkinä ja salakoina suuret kalat—vapana hernekeppi, siimana nuoranpätkä ja koukkuna oksan haarukka tai vanha hierin, joihin helposti tarttui ja joilla aina sai.

Mutta eräänä päivänä tulee Huttusen Pekka, melkein yhdenkokoinen naapurinpoika, kaupalle oikeita ahvenia, joita hän on saanut oikealla ongella Koljonsillan korvasta. Ja leikkionginnan lumous on mennyttä. Lapsi on yht'äkkiä putkahtanut kotelostaan ja perhostunut pojaksi, jonka pitää saada oikeita kaloja oikeasta järvestä oikealla ongella.

Mutta mistä minä saan ongen? Kuka minulle laittaa vavan ja siiman, mutta ennen kaikkea ongen, sillä itselläni minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten ne olisivat aikaansaatavat.

Mutta onhan isä, kaikkitietävä ja kaikkitaitava isä—eikä niin ihmeellistä kalua, ettei hän osaisi sitä korjata tai laittaa. Hän on puuseppä ja läkkiseppä, valuri, suutari ja sorvari, hän maalaa, kiilloittaa, liimaa, juottaa, korjaa kylän akkojen rukit ja ukkojen kellot. Hänen ilonsa on tehdä kaikki, mitä häneltä pyydetään, mutta vielä suurempi on hänen ilonsa yllättää. Isä on vuollut ja veistellyt meille kaikki, mitä meillä on ihaninta: puuhevosemme, pärerekemme, väkkärät, puromyllyt, sahaukot, hyrrät, sukset ja kelkat, joita toisia on pyydetty, toisia vain toivottu, toisia ei arvattu pyytää eikä edes toivoakaan. Yhtäkkiä ne jonakin aamuna on löydetty vuoteen vierestä kukkapöydältä syntymä- tai nimipäivinä. Mutta hauskinta on ollut olla näkemässä, kun isä valmistaa jotakin, josta ei ole aavistustakaan, mitä siitä tulee. Salaperäisesti myhähtäen tai veitikkamaisesti silmää iskien hän lähtee sahoineen, höylineen ja kirveineen tupaan, koko lapsilauma pyrähtää jälkeen, asettuen penkille kuin pääskyn pojat räystäälle katsomaan ja odottamaan. Isä höylää lautaa, josta voisi luulla, että siitä tulee vaikka hylly. Mutta kun hän poraa reiän sen toiseen päähän, niin ei siitä siis tulekaan hyllyä, vaan ehkä joku kalansiivuulauta tai sen semmoinen, joka ripustetaan seinälle.—»Eipä tiiä, eipä tiiä, mikäpä mahtanoo tulla», hyräilee isä ja lapset ihastuneena kuorona häntä säestäen: »Eipä tiiä … eipä tiiä … eipä milloinkaan tiiä…»—Hän ottaa kirveen ja alkaa veistää. Joku arvaa, että siitä tulee lapio. Mutta kun hän ei veistäkään toista puolta lapion terälle, vaan pyöristää sen toisapäin, niin ei siitä näy tulevankaan lapio. Höylättyään sen toiseen laitaan kuurnan, jonka tarkoitusta ei kukaan osaa arvata, isä alkaa vuolla ja vuolla, eikä aikaakaan, niin siitä tuleekin—jousipyssy.

Isä on nyt siis saatava laittamaan minulle onki. En tahdo kuitenkaan sitä suoraan pyytää, viittaan siihen vain niin hienosti ja niin kautta rantain, kuin minulle on mahdollista. Kun illallispöydässä kehutaan naapurin pojan kalansaalista, että »saapas se poika vain kaloja ongella, vaikkei ole sen suurempi», niin minä sanon:—»Saisi kai niitä muutkin kaloja ongella, kun vain olisi joku, joka osaisi tehdä ongen.» —»Eihän sitä toki mahda meidän talossa kukaan osata onkea tehdä», sanoo isä äänellä, joka ilmaisee, että hän on ymmärtänyt yskän. Minä tiedän, että huomenna hän sen tekee.

Mutta ei se aamulla oikein siltä näytä. Minä vaanin hänen puuhiaan, seuraan häntä kuin koira kaikkialle. Hän menee aittaan ja ottaa sieltä siemensäkin ja kantaa sen pellolle. Minä pyydän saada kantaa vakkaa. Isä astelee verkalleen saran päästä toiseen ja edellä kulkee renki Matti ja vetää sitkainta hiilinkoukulla. Minä astun urhoollisesti isän kantapäillä, vaikka kokkareet ja tunkiohavut pistävät paljaaseen jalkaan. Pelto on ihan järven rannalla, on tyven aamu ja kalat polskauttelevat kaislikossa. Kun isä saran päässä täyttää siemenvakkaa, sanon minä: »Kah, kuinka ne kalat siellä polskahtelevat!» Isä myöntää, että niinpä näkyvät tekevän. Kun tulemme saran yläpäähän, kiipeän minä aidalle ja virkan seipään varassa kiikkuen: »Sielläpähän seisoo taas Huttusen Pekka sillan korvassa ja onkii.» Isä sanoo: »Elähän vain katkaise sitä seivästä, että putoot.»—»En toki, en toki», hyräilen minä mielitellen kielitellen ja loikkaan aidalta suoraan ojan yli isän viereen. Hän vuoleksii jotakin, mitä vuollee kaarnaa.—»Mitä pappa vuolee?»—»Ilman vain nakertelen.»—»Saanko minä sen?»—»Saathan tämän.» Siitä on tullut peukalonpään kokoinen pallo, jonka läpi on pistetty tikku.

Kun isä on saanut pellon kylvetyksi, menemme pihaan. Isä istahtaa aitan rappusille ja aikoo panna tupakan, mutta ei löydäkään tikkujaan. Minä kirmaisen noutamaan ne ja sytytän hänen piippunsa, jonka koppa vuoroin imaisee tulen sisäänsä, vuoroin tupsauttaa sen ulos, jolloin rouheet mukavasti rätisevät ja röyheltyvät. Isä katsoo minuun piipun vartta pitkin siristäen toista silmäänsä, mutta ei sano mitään. Se on hyvä merkki, silloin sillä aina on jotakin mukavaa mielessä. Mutta kun Matti tulee tallin takaa ajaen piikkikarhia pellolle, sanookin isä hänen jälkeensä: »Kun olet siementänyt, niin älä viekään ruunaa hakaan, vaan pannaan se kenkään.» Minun kurkkuani kuristaa: isä ei siis aiokaan vielä tänään laittaa onkea, hän ei ehkä enää muista koko asiaa, kuka ties ei osaa tehdäkään onkea.

Seuraan häntä kuitenkin hänen kamariinsa. Hän on istuutunut pöytänsä ääreen. Hänellä on pöytä, jonka toisessa päässä on vaateverholla peitetty kirjahylly, toisessa työkalulaatikot. Hyllyssä ovat hänen raamattunsa, testamenttinsa, käsikirjansa—josta hän kastaa ja vihkii ja kirkottaa ja jonka lehtien välissä aina on kaksilehtinen papinkaulus, virsikirja, ehtoolliskalulaatikko ja mitä ne lienevät kaikki ne papin työkalut, joiden edessä olevaa verhoa tuskin uskaltaa nostaa, vielä vähemmän niihin itseensä koskea. Laatikoissa olevat maalliset työkalut, vasarat, meisselit, hohtimet, pihdit, porat ja terät ja temmiraudat, veitset jos jonkinlaiset, naskalit, äimät, harjakset, pikilangat, viitat ja messinki- ja teräslankakääröt, ovat kyllä ihmeellisessä, kunnioitusta herättävässä järjestyksessä, mutta eivät läheskään yhtä peloittavassa. Niitä sentään uskaltaa laatikkoa raottamalla katsoa, ihastuneena niihin tuijottaa, joskaan ei niitä koskettaa eikä ottaa.

Isä istuu tuolillaan ja miettii jotakin. Sitten hän imaisee pitkät rätisevät pohjasavut piipustaan, niin että posket menee ontolle, panee piipun hyllyyn ja avaa, samalla kun savu pöllyää suusta ja sieraimista, sen laatikon, missä ovat hänen pihtinsä. Hän ottaa niistä yhdet, kaikkein pienimmät ja asettaa ne eteensä pöydälle. Sitten hän hakee toisesta laatikosta pienen messinkialasimen ja hyvin pienen pikkaraisen vasaran, ja puukkolaatikosta hienokärkisimmän puukon ja viilalaatikosta viilan, joka on ohut kuin vieteri, ja asettaa nekin eteensä pöydälle. Ne kalut on hänellä käsillä aina, kun hän korjaa seinäkelloja. Mitä aikonee hän niillä nyt? Sitten hän ottaa käärön messinkilankaa ja pantuaan nenälleen silmälasit, joita hän käyttää vain kaikkein hienoimmissa kellonkorjuutöissään, hän napsauttaa pihdeillä, niitä edestakaisin nytkytellen, palasen messinkilankaa. Hän asettaa sen alasimelle ja naputtaa vasaralla litteäksi sen toisen pään ja painaa siihen puukon kärellä alasinta vastaan pykälän.

Sitten hän, pihdeillä yhä lankaa pidellen, viilailee pykälää suuremmaksi ja teroittaa langan pään ja pyöristelee sitä. Mikä ihme siitä tulee? Mutta siitähän voi tulla—onki! Isä tekee onkea, tekee kuin tekeekin! Hän koettelee sormellaan sen kärkeä ja väkää ja antaa minunkin koettaa—ja se se sitten vasta on terävä, terävä kuin neulan kärki.

Isä mulauttaa silmiään lasiensa yli ja kysyy:

—Särkiäkö sinä aiot saada vai ahvenia?

—Särkiä ja ahvenia! riemahdan minä.

—Jaa, mutta kun särellä on pieni suu, niin pitää olla pieni onki, ja kun ahvenella on suuri suu, niin pitää olla suuri onki, muuten ei tartu—entäs sitten?

—Pappa tekee aivan niin kuin itse tahtoo.

Olen ylpeä neuvosta, jonka olen saanut hänelle antaa.

—Tehdäänkö sitten siltä väliltä, ei liian suurta eikä liian pientä?

—Tehdään, niinkuin hyvä tulee, sanon minä, ja itsetuntoni yhä kasvaa tästä uudesta neuvosta, jonka olen saanut antaa.

Isä ottaa pihdit ja koukistaa valmiiksi ongen. Vielä kiertää hän silmukan sen toiseen päähän. Pitäen sitä nenäni edessä hän sanoo:

—Mahtaakohan tämä nyt passata?

Minä nyökäytän hyväksyvästi päätäni. Hyvä se on, se kiiltääkin niin kauniisti kuin kulta.

—Kun ei vain sittenkin tullut rötös…? sanoo isä ja katsoo minuun kysyvästi ja huolestuneesti.

Niin jaa—en tiedä mitä hän tarkoittaa.

—Tämä on ihan liian kirkas?—tätä kala ihan varmaan säikähtää ja pötkähtää käpälämäkeen? Entäs nyt?

Isä välistä narraa—ei tiedä, tarkoittaako hän totta vai leikkiä. Hänen poikansa räpäyttää epätietoisena silmiään.

Isä miettii ja ryhtyy taas panemaan piippuun. Hän karistaa perät uunin kolpperossa olevaan astiaan, täyttää uudestaan kopan, vetelee pitkiä haikuja, joista muutamia lähettää kiekkoina kattoon, toisia pyynnöstä minun silmilleni, ottaa sitten ongen ja pistää sen piipun koppaan ja painaa peukalon kynnellä umpeen.

—Ahaa, sanon minä, vaikkei minulla ole aavistustakaan siitä, mitä varten kaikki tämä tapahtuu. Toivon parasta ja pelkään samalla pahinta. Mutta kun isä hetken päästä ottaa punaisena hehkuvan ongen piipusta ja kastaa sen pesuvatiin, jossa se räsähtää ruskean vihreäksi, pääsee minulta nauru ja isäkin myhähtää, kun sanoo:—Katsohan veitikkata, minkä näköiseksi meni.

Nyt se on valmis. Minulle tulee kuumeinen kiire saada se hetipaikalla järveen, sären suuhun, ahvenen suuhun—nyt ei muuta kuin hakemaan vapaa ja kaivamaan matoja tunkiosta.

—Olisihan se ehkä vielä siimakin hyvä olemassa ongessa, sanoo isä.

Niinpä niin—tietenkin. Koetan malttaa mieltäni, vaikka kovalle se ottaa.

Pantuaan verkkaisin sormin pois pihdit ja viilat ja vasarat isä kurkottaa pöytäpiirongin laitimmaisesta ylälaatikosta rihmakerän. Hän antaa minulle toisen pään punottavaksi ja punoo itse toisesta.—»Ei saa päästää!»—Mutta minä tietysti päästän, juuri silloin kun rihma on tarpeeksi punottu ja valmis käännettäväksi ja kierrettäväksi. Täytyy alkaa alusta,—voi minua poloista, pääsenkö minä tästä enää milloinkaan ongelle? Koskee hartioihin ja ihan pakottaa selkää.

—Joko nyt sitten lähdetään vapaa hakemaan? kysyn minä niin säyseästi kuin suinkin voin, kun siima vihdoinkin oli valmis ja kiinnitetty onkeen solmulla, jonka olen isälle mieliksi ollut oppivinani, mutta jota en koetakaan painaa mieleeni.

—Jahka vielä laitetaan koho ja paino.

Koho ja paino? Ei niitä tarvitse, eihän niitä ole Pekankaan ongessa. Saa kaloja ilmankin!… Mutta tämä jää vain perän pyöräytykseksi isän selän takana, ja isä virkkaa:

—Annahan minulle sitten muuan hauli sieltä haulipussista.

Ai, se on hauskaa.. . Seinällä on isän haulipussi, nahkasta ommeltu letku, jota kun nostelee ja laskee ja puristelee, niin sen sisuksissa elää ja valuu ja sitä on hauska käsitellä silloin, kun joskus ihmeeksi saa—sillä on tapahtunut, että tulppa on auennut ja sisälmykset vuotaneet lattialle ja sitä tietä lattian alle. Kaikki henkeni ja ruumiini voimat siihen keskittäen, ettei sitä tällä kertaa tapahtuisi, minä saan kuin saankin siitä kämmenelleni haulin, ja pussin onnellisesti ripustetuksi takaisin naulaan. Kynäveitsensä hienoimmalla terällä isä halkaisee haulin puolitiehen, painaa siiman halkeamaan ja puree halkeaman kiinni.

»Ja sitten koho … sitten koho!»—mutta koho löytyykin valmiiksi vuoltuna minun suupielestäni, jossa olen sen tikkua imeksinyt ja pureksinut siitä pitäen, kun pellolla sen siihen panin. Semmoinen veitikka se isä.

Ja nyt on onki siis vapaa vaille valmis. Minun mielestäni voisi vavaksi aivan hyvin kelvata vaikka hernekeppi, jonka me rantaan mennessämme kiskaisemme jostakin puutarhapenkistä, mutta isä eikö liene kuullut vai eikö liene kuulevinaan. Hän pyörähtää sanaa sanomatta ulos ja menee tuvan taa metsään ja sieltä alankoon ja alangon taa lehtoon, kiireesti käyden ja alamäessä juostenkin. Minä riennän perässä, minä olen kuin kytketty häneen, teen kaiken minkä hän, samat liikkeet, samat askeleet, samat hyppäykset ojain poikki ja kaatuneiden puunrunkojen yli pysyäkseni perässä ja saadakseni häneltä vavan heti, kun se on valmis, eikä hetkeäkään myöhemmin. En kuitenkaan pysy tiheässä pensaikossa hänen perässään, kuulen sieltä rapsauksen ja tupsauksen ja samassa jo isä tulee takaisin huiskuttaen häntänä perässään pihlajaa, jolla ripsauttaa minua silmille, ja puhaltaa juoksujalassa samaa tietään liiterin eteen. Isä jolloin kulloin näin kujeilee, kun sille päälle sattuu, mutta en tiedä, eikö hän samalla myös pilkanne minua, ainaista hätikköä.

Isä leikkaa oksat ja koloo kuoren vavan paksummasta päästä, mutta jättää kärkipuolen kolomatta. Hän sitoo siiman vavan kärkeen ja kiertää sen vavan ympärille. En voi enää pidättäytyä, en hillitä itseäni, en hävetä malttamattomuuttani, minä hyppelen ja pyytelen:—Anna nyt jo kyllä se jo on hyvä … anna, hyvä isä!

Se on kädessäni, minä karkaan…

—Mitenkäs sanot?

—Kii—, ja minä karkaan taas.

—Mitenkä?

—Kiitos, hyvä…

Enempää hän ei minulta saa eikä luultavasti tahdokaan.

Mikä sitten tapahtuu, se tapahtuu kaikkein korkeimman paineen ja jännityksen alla … siinä on puutarha, jonka läpi—aita, jonka yli— piennar, jota pitkin—heinikko, jonka puhki—pelto, jonka poikki minä karkaan suoraan sillan korvaan, nelin kontin maahan, kourin turpeeseen kiinni, jota revin ja raastan, ja saan käteeni lieron, jonka toinen pää tulee ja toinen menee menojaan—saan sen, huohottaen ja vavisten, miten kuten onkeen ja ongen veteen Koljonvirran rantalimakkoon ensimmäisen sillan arkun varjoon. Siellä ei ole ketään muita kuin minä, ei muuta kuin suuri silta ja sen harmaat arkut, eikä kuulu muuta kuin hiljaa virtaavan veden loklatus arkkujen salvaimiin…

Kuinka kauan siinä seisoin ja tuijotin kohoa ja kuinka se sitten oikein lie tapahtunut, en muista,—liikahtiko koho vai tunsinko sen kädessä ja tempasin—muistan vain sen, että pääni päällä ilmassa jotakin lentää ja laulaa ja että minä makaan heinikossa kontallani ja pitelen ja puristan jotakin, joka sätkii ja potkii, ja että minä, purtuani sitä niskaan, syöksen kotia kohti. Kirkuen kuin puukko kurkussa, että minä olen saanut sären, minä olen saanut sären! ryöpsähdän minä kyökkiin ja huudan ja vaadin, että se on heti siivottava ja voissa paistettava. Ja kun ne eivät siinä paikassa tee, niinkuin käsken, niin siivoan minä sen itse, ja kun ne eivät anna pannua eikä voita, niin lätkäytän minä sen paljaaltaan hellalle, jossa se käryää ja tarttuilee nahkastaan kiinni. Ne nauravat ja pilkkaavat, eikähän se siinä paistu eikä sitten millekään maistu, eikä lopulta kelpaa kissallekaan ensimmäinen saaliini.

* * * * *

Mutta monet myöhemmät saaliini ovat kelvanneet sekä kissoille että muillekin. Ja minä olenkin istunut onki kädessä ehkä enemmän kuin kynä kädessä, ja tulen edelleenkin istumaan. Sillä sisimmässäni minä varmaan olen enemmän kalamies kuin kirjamies. Minulta kuoleutuvat yhä vieläkin kirjalliset vaistot ja niiden tyydyttämisen tarve jotenkin samoihin aikoihin, kun hauki huhtikuussa nousee kudulle, ja ne virkoavat vasta sitten kun lohi Mikkeliviikolla viettää häitään eikä enää ota perhoa. Enkä voi ajatella, kuinka voisin pysyä kirjoituspöytäni ääressä silloin, kun aavistelenkaan, että ahvenet Hangon meren kareilla odottavat onkijaansa, tai kun hyönteisten parveilu Huopanan kalamajan ikkunapihlajan latvassa langattomasti sähköttäen tiedoittaa, että lohenpoikaset koskessa parhaallaan ajelevat perhoja. Niinkuin nyt juuri tätäkin kirjoittaessa.

KEHUKALOJA.

Meillä onkimiehillä, samoin kuin metsämiehilläkin, ja yleensä kaikilla muillakin ihmisillä on se yhteinen heikkous, että me hiukan kehuskellen kerromme urotöistämme, silloin kuin siihen suinkin vain ilmaantuu tilaisuutta. On herttaisia kalakavereita, jotka samoin sanoin, samoin elein, samoin äänenpainoinkin joka kerta tavattaessa juttelevat, kuinka, kun minä heitin, niin silloin se jämähti, ja kuinka ja miten ja mitä sitten tapahtui tai olisi voinut tapahtua, jos en minä juuri silloin sitä ja sitä—ja minä jo luulin, että nyt se pakana meni, mutta tulipas siunattu kuitenkin takaisin ja painoi vähää vaille niin ja niin paljon j.n.e.—tai kuinka minä en saanut sitä, vaikka olin jo ihan saamassa ja olisin saanutkin, jollei se haavipoika hirtehinen … ja se oli varmaankin vähän päälle niin ja niin monikiloinen. Ne jutut ovat meillä vuosien kuluessa hioituneet pikku taideluomiksi, joita kuuntelisi mielelläänkin, ellei itsellä olisi jotakin samantapaista tai vielä muka mielenkiintoisempaakin kerrottavana. Meillä kalamiehillä on näet toinenkin yhteinen heikkous toistemme ja kaikkien muiden ihmisten kanssa, se, että yleensä emme kuuntele toisten juttuja niin mielellämme kuin kerromme omiamme. Olen usein huomannut itsestäni ja luullut huomaavani sen myöskin muista, että vain odotamme toisen lorun loppua päästäksemme itse alkamaan omaamme. Emmekä aina malta odottaa loppuakaan, vaan työntäymme ominemme väliin, niin pian kuin tarinaan vain ilmaantuu hetkenkään rako ja sanaruiskun rätinä siltä taholta lakkaa.

Mutta kun kehuu näin kirjoittamalla, ei ole keskeytyksen vaaraa. Olen sitäpaitsi ainakin itsestäni luullut huomaavani, että minä paljon mieluummin luen kalajuttuja kuin niitä kuuntelen. Luen melkein mitä hyvänsä siltä alalta, joka jutussa on jotakin oppimista, jos se perustuu kertojan omaan kokemukseen. Tämä antaa minulle rohkeutta uskoa samaa muistakin ja käydä enemmittä empimisittä kehumaan omista saaliistani. Minullakin on ollut joitakin erikoisia kehukaloja, jotka ovat saadut sellaisissa olosuhteissa, että ne varsinkin minulle itselleni ovat olleet ilona ja ylpeytenä. Ne ovat osaksi semmoisia kaloja, jotka olen saanut silloin, kun olen niitä hartaasti toivonut, ja toisia, jotka olen saanut silloin, kun en ole osannut niitä odottaakaan, jopa toivonut, etten saisikaan.

* * * * *

Olin ensimmäistä kesää perheen isä, ja eukko ja piika olivat pidettävät hengissä ongen ja vavan avulla. Oli myrskynnyt monta päivää niin, ettei ollut menemistäkään omaa saarta meremmäksi. Asuin silloin Porkkalan Lill-Svartössa. Ei ollut moneen päivään ollut mitään pataan panemista. Kai olisi Söderlingin sumpussa ollut joitakin kampeloita, mutta minun kävi jo silloin kunnialle ottaa kaloja hopeaongella. Koetin ympäri oman saaren maista onkien, mutta ei sieltä lähtenyt mitään tyynen puolelta ja tuulen puolelta oli mahdoton saada edes siimaa ulos. Päivällisaika läheni ja olisi ollut pian pantava pata tulelle.

—»Jos minä nyt sitten kuitenkin kysyisin niitä kampeloita?» ehdotti tyttö.—»Odotahan hiukan, milloin pitäisi olla kala padassa?»—»Tunnin päästä viimeistään.»

Siinä oli toinen saari vastapäätä, josta melkein aina sai, mutta nyt kuohui salmi vaahtona välillä. Jos minä sentään koettaisin päästä sinne. Ja minä pääsin kuin pääsinkin sinne soutaen vastahankaan, kiskoen itsestäni viimeiset voimani irti. Ei ollut siinäkään saaressa menemistä vastarannalle. Menin tuulen alle kallion suojaan ja pudotin onkeni jyrkän reunaan. Siinä kävi voimakas aallokko tyynempääkin rantaa pitkin ja tuuli tempoi vavan kärkeä ajaen kohon maihin kiinni. Aion heittää uudelleen, mutta siima ei nousekaan. Luulen ongen tarttuneen pohjaan, kun tunnen, että siellähän onkin kala, oikein suuri kala, niin suuri, että ei ole ajattelemistakaan saada sitä ylös uittamatta ja uuvuttamatta. Ei minulla koskaan ole ollut niin hätä ja niin hyvä mieli, ei pikku poikanakaan ensimmäistä kalaa ottaessani. Niin pian kuin sain sen niskasta kiinni ja nakatuksi maihin, minä riensin juoksujalassa venheelleni ja myötälaitaista kotiin. Se oli parin kilon säyne. Se joutui kuin joutuikin aikanaan pataan. Kehuin sitä saalistani koko kesän, minä muka otan millä ilmalla tahansa, sanokaa vain, kun tarvitsette, kyllä minä hankin pataan pantavata!

* * * * *

Porkkalan ajoilta, useita vuosia myöhemmiltä, on minulla muistossani saalis, jolla aina kehun, kun kuka vain kehtaa kuunnella. Sieltä on minulla parikin hauskaa haukimuistoa. Meren uloimmilla kareilla, m.m. Mikkelskäreillä, on hauen virvilöiminen täysin verrattavissa lohen ongintaan koskessa. On sileitä liukkaita kallioita myöten mentävä vedenrajaan, on heitettävä mahdollisimman kauas visseihin paikkoihin, joissa tietää hauen väijyvän. Vaaditaan melkoista tottumusta ampua näihin maaleihin ja yhtä suurta uistimen kulettamiseen matalalla karikolla, niin ettei se tartu pohjaan. Kun hauki sitten tarttuu, on sen ottaminen aallokossa melkein sama kuin kosken kuohussa. Kun rantakalliot ovat hyrskystä liukkaat, pääsee niiltä haavilla kalaan käsiksi vain erityisistä paikoista, jonne se on johdettava. Usein se on uuvutettava niin, että sen saa hiljalleen vedetyksi ylös. Kirkkaassa vedessä voi seurata sen kaikkia liikkeitä siitä alkaen, kuin se piilostaan ampuu syötin kimppuun, hyökkäilee edestakaisin, reutoo ja rimpuilee, siihen asti, kunnes lopulta antautuu. Kerran minä neljännestunnin ajan painiskelin nelikiloisen, aina näkyvissä olevan hauen kanssa, saattaen seurata kaikkia sen eleitä ja aikeita, kunnes viimein sain sen selällään hinatuksi pieneen lammikkoon kivien välissä. Ei missään hauki ole kauniimpi kuin noilla ulkokareilla, jossa se on keltaisenvihreän sinervä, lihava, virkeä ja voimakas. Eikä missään kalastajan ympäristö ole kauniimpi ja suurenmoisempi kuin siellä jonakin kirkkaana lounastuulen päivänä. Siellä kuohuu koko aava auringon kirkastama sinimeri mahtavana jättiläisvuoksena, jossa jokainen kallio vaahtoaa kuin Imatran niska. Siellä lentää haahkat ja kirkuu lokit ja näyttää silloin tällöin hyljekin päätään. Olen välistä kysynyt itseltäni, mitä varten minä oikeastaan joka vuosi matkustan kymmeniä penikulmia sisämaahan lohikoskelle, kun muutamain tuntien matkan päässä Helsingistä on tarjona siihen verrattavaa urheilua, mihin vaaditaan sekä taitoa että kestävyyttä ja jota hienoilla vehkeillä voi harjoittaa yhtä jalosti kuin lohen ongintaa. Mitkä rajattomat mahdollisuudet hauenkalastusurheilun harjoittamiseen ja haukivesien hoitoon tarjoutuisivatkaan meidän tuhatpenikulmaisilla rannoillamme!… Mutta se nyt ei tällä kertaa kuulu tähän. Tähän kuuluu muuan mukava tapaus, joka minulle kerran tapahtui Porkkalassa.

Olin opettanut erään kalastajan pojan käyttämään virvelivapaa ja me kalastelimme usein yhdessä, niin että pysyen toistemme läheisyydessä tarpeen tullen voimme auttaa toisiamme. Niin pian kuin toinen sai kalan tarttumaan, huusi hän: »Haavi hoi!» ja toinen riensi sen kanssa apuun. »Haavi hoi!» huusi Kalle taas kerran ja minä olin pian siinä jotenkin jyrkän ja liukkaan kallion alla, jonka liepeitä laine nuoleskeli. Kala on jo tulossa maihin ja minä olen jo saamaisillani sen haaviin, kun jalka livettää ja minä lasken luisua vyötäisiäni myöten mereen. Minun pyrkiessäni sieltä ylös, poika jotenkuten hauen kanssa tai haukiko pojan kanssa pelatessaan menettelee niin, että jokin uistimen koukuista tarttuu housujeni takapuoleen. Vedän osaksi kahlaten, osaksi uiden ja lopuksi nelinkontin ryömien, hauen häntänäni maihin. Poika on pakahtua nauruunsa eikä älyä joutua apuun, ennenkuin saa märät housuni kaloineen ja kaikkineen yhtenä myttynä silmilleen.

Saatuani parahiksi vaatteeni kuivamaan kuumalle kalliolle ja valmistuessani ilmakylpypuvussa itse heittämään siimani siinä salaisessa toivossa, että toverinikin saisin pian nähdä samanlaisessa, kuuluu taas samasta paikasta kuin äsken haavin huuto. Kallella on taas kala ja kun kaiken muun unhottaen riennän juoksujalassa sitä ottamaan, käy minulle samalla tavalla kuin äsken. Ennenkuin tiedänkään olen taas vedessä kainaloitani myöten. Pidän nyt kuitenkin sen varani, että otan haavilla kalan, ennenkuin se ehtii ottaa minut… Katsomme Kallen kanssa olevan oikein ja kohtuullista, että nämä kaksi kalaa luetaan minun saamikseni.

Otettiin siinä vaatteideni kuivaessa sitten samalta karilta vielä useita muitakin haukia. Ne vietiin ensin vesilätäkköön, tuommoiseen, jota saaristolainen sanoo »potaksi», joissa ne säilyvät elävinä kauemmin kuin ammeessa, mihin ne sitten poislähtiessä kerättiin. Harjoitimme näet urheilua myöskin ammatillisesti ja niin ahkerasti ja innokkaasti, että hauet kesän kuluessa pian alkoivat vähetä omilta vesiltämme. Pojan äiti vei niitä monet vasulliset kaupunkiin. Täytyi vähitellen ulottaa pyyntiretket hiukan ulomma—toistenkin kalavesille. Erään huvilaherran vedet olisivat olleet lähinnä järjestyksessä haaskattaviksi, mutta niille ei ollut menemistä, sillä hän kiikaroi huvilansa tornista sekä varhain että myöhään, sekä aamuin että illoin että kerran keskipäivälläkin. Siihen aikaan onginta kyllä yleensä oli sallittua missä vain ja meidän omatuntomme harkitsi niin, että virvelöiminenkin oli onkimista. Oli kuitenkin varovaisinta olla puhumatta saaliistaan, sillä siitä olisi kaiken todennäköisyyden mukaan ollut seurauksena kateus ja kielto, jota oli turha uhitella esille ennen aikojaan. Rauhoitimme verrattain lieviä tunnonvaivojamme myöskin sillä, että mehän oikeastaan harjoitamme vain kalavesien järkiperäistä hoitoa ottamalla pois pahimman petokalan. Salakalastustahan se sittenkin oli, mutta juuri siinä oli suoraan sanoen yksi lisäpiste urheilumme jännitykseen ja vaihteluun.

Me muuten sen pojan kanssa salakalastimme salaa toisiltammekin. Hän meni itään, minä länteen, ei kumpikaan kysynyt minne. Hän hiipi ulos aamulla varhain ja palasi, ennenkuin minä olin noussut, minä lähdin keskipäivällä, kun hän oli mennyt aittaan laiskoittelemaan aamiaisen syötyään.

Minä siihen aikaan enimmäkseen liikuskelin palkovenheellä, joka on erinomaisen mukava onkivenhe sille, joka ei ole aivan kankea ja kömpelö. Se on kevyt meloa ja sillä pääsee tarpeen tullen pakoon mitä ruuhta tahansa ja sillä pääsee maatakin myöten, kun tarvis tulee. Sen ruumaan voi piilottaa sekä vavat että kalat. Eikä kukaan voi epäillä, että tuo, joka tuolla harrii karilta karille, voisi olla mikään totinen kalastaja.

Asuin itäpuolella Porkkalan niemen, Löfholmassa lähellä Räfsötä. Olin kuullut kehuttavan, että Porkkalan niemen länsipuolella oleva Tavastfjärd olisi hyvin kalainen ja se kangasteli mielessäni koko kesän, kunnes vihdoin päätin lähteä sitä verottamaan. Sinne päästäkseen olisi ollut kierrettävä koko pitkä niemi, mutta kun sinne sanottiin päästävän toistakin lyhempää tietä vetämällä vene erään kannaksen poikki, niin lähdin etsimään sitä. Se oli kuin pieni löytöretki rieskan ja hunajan luvattuun tai oikeastaan luvattomaan maahan. Eräästä salaperäisestä paikasta, josta ei sitä ollenkaan luulisi, pistää lahti niemimantereen sisään ja kun on sitä vähän aikaa meloskellut, tulee matalaan salmeen niinkuin johonkin sydänmaan jokeen, joka kasvaa limakkoa, lumpeita, hauenkukkia ja ahvenheinää. On siinä vähän niittyäkin, ja vaikka siihen kuuluukin meren mainingin kohina, on siinä aivan kuin olisi jossakin sisämaassa. Tulee vielä pienoinen sisäjärvi, jonka rannalla on talo. Vaikka tietää olevansa merenlahdessa, tuntuu kuin olisi jossakin Keski-Suomessa, missä sielläkin on samanlaista karua kivikkopohjaa, ainoastaan siellä täällä pellontilkareita vuorien välissä. Järvi kapenee, melon sinne, tulee ruohoinen lahti ja sen rannalla torppa niinkuin ainakin peltoineen ja niittyineen. Tuon lahden pohjasta pitäisi mennä tie toiseen mereen ja niin meneekin, lähtee polku rannasta ja päättyy toiseen rantaan. Vedän venheeni maihin ja työnnän sen kannaksen poikki, joka on vain muutama sata metriä. Näinhän sanotaan vanhain viikinkienkin ryöstöretkillään vetäneen aluksiaan vesistöstä toiseen.

Tänne tuntuu taas merituuli ja laine loiskuu isommilta ulapoilta kuin länsipuolella Porkkalan. Luonto on täällä muutenkin toisenlaista kuin siellä. Täällä on korkeat, jyrkät rannat, saaret kasvavat lehtimetsää rantaan saakka, muistuttaen sisämaata, sillä tästä alkaa kaitainen lahti, joka pistää melkein Kirkkonummen sydämeen. Sen matalissa ruohikoissa keväisin kuteneet hauet laskevat kesemmällä tähän ja tästä vähitellen pikkukalain mukana ulomma mereen. Ei tarvitse kulkea kauankaan, ennenkuin alkaa tuntua isojen ulappain aallokko ja näkyä Barösundin rannaton selkä. Täällä on tavattoman kalaisen näköistä, vedenalaisia ja -päällisiä kareja, ei näy asumuksia missään, ja laaja lahden suu on avoinna lounaaseen, niin että tässä kaikilla tuulilla, jotka heilahtelevat etelän ja lännen välillä, on vastaranta ja kalaranta.

Nytkin henkii sieltä leppoisa lounas. Tässä on minun hyvä olla, kalakareja on kuinka paljon tahansa, kaikki yhtä viehättäviä ja jokaisen ympärillä hyrskähtelevä valkovaahto tervehtii minua ja viittoo luokseen. Miksen noudattaisi kutsua! Meri kaloineen on kaikkien. En minä tiedä, mistä heidän minkin rajat kulkenevat, en tiedä heidän pyykkejään enkä ole ollut niitä pystyttämässä. Vesien omistajat missä lienevät siellä kaukana Uudellamaalla. Lähden, kun tullevat ajamaan pois. Maksan sakotkin, jos niin pitkälle menee, siitä huvista, että saan viettää täällä päivän. Ja minä valitsen maihinnousupaikakseni kalliokarin, jonka ympärillä on toisia pienempiä kareja.

Onkimieselämäni on ollut, silloin kun se on parhaillaan ollut, täynnä ihania elämyksiä, aivan ihmeen täyteläisiä sentapaisen ilon ja onnen hetkiä, jotka eivät ole saaneet sisältöänsä ainoastaan saadusta saaliista, vaan myös ja yhtä paljon siitä ympäristöstä, jossa ne on eletty. Tuollainen kari, joka on yhdeltä puolen jyrkkä ja ymmyrkäinen ja syvärantainen, toiselta puolelta loiva ja sileä kuin sementtilattia ja monivärinen kuin mosaikkilattia, jossa on jossakin painanteessa tuulen suoja melkein millä tuulella tahansa ja toisessa paikassa selänmukainen syvennys, missä lepää kuin sängyssään, ja vaikka lepää kovalla kivellä, tuntuu lepäävän kuin untuvilla—se on sellainen niitä kaikkein herttaisimpia paikkoja maailmassa. Mikä nautinto siinä avata eväsvakkansa, syödä voileipänsä, juoda sukan sisään kääritystä seltteripullosta kahvinsa ja antaa tupakka-ajan tultua päivän lämmittää jalkapohjia ja tuulosen hivellä ruumista. Ja vasta sitten, hätäilemättä ja hermostumatta, vapauttaa vavat koteloistaan, ahvenvapa ja haukivapa, ja vetää siima renkaitten läpi ja vihdoin olla valmis.

Ja kun sitten sattuu joskus, niinkuin nyt, että saalis moninkertaisesti vastaa kaikkia toiveita! Sillä minä sain siinä noin puolilta päivin noin kello viiteen illalla, sain saman karin ympäriltä melkein yksien jalkaini sijoilta satakunnan ahventa, yksikiloisista alaspäin, ja haukia, joista yksikään ei ollut alle kilon, mutta jotkut kolmenkin kiloisia, sain muistaakseni kaksitoista.

Ehkä se on monen mielestä hyvinkin vaatimaton saalis, varsinkin haukiin nähden, joita saaristossa on kuultu saatavan paljonkin enemmän kerrallaan. Mutta minä lasken, ja katson voivani silläkin kehaista, saaliin suuruuden sen sisäisen tyydytyksen mukaan, minkä se antaa ja niiden vaikeuksien mukaan, jotka ovat voitettavat, ja sen mukaan, miten kaunis on ilma ja aurinko lämmin ja meri mahtava, ja millainen oli mielenjännitys ja hermoston virkistys—ja kaikki nämä muistelemista ansaitsevan kalaretken edellytykset olivat olemassa silloin kun salakalastin Porkkalan Tavastfjärdin suulla—ja siksi minä tässä olen senkin päivän saalista kehunut.

Ja kehun vielä sitäkin, että kun lyyrillisin mielin illan suussa saavun kotiin samoja teitä kuin äsken ja köyhän kalastajan vaimo päivittelee saalistani, minä lisään sen päivän itselleni valmistamia iloja sillä, että annan kalani, muutamia paistinkaloja vaille, hänelle, joka vie ne kaupunkiin ja vaihtaa ne sydämensä iloksi kahviin ja vehnäseen ja pitää pikku tuliaiskekkerit minullekin.

Olinhan kyllä lupaa kysymättä kalastanut vierailla vesillä ja kalastin siellä vielä vastakin joskus. Siellä, ja kun tarkkaan tunnustan, niin ehkäpä jossakin muuallakin. Mutta olen aikoja sitten siitä jo lakannut —saatuani omat kalavedet. Pidänpä erinomaisen tarkkaa vaariakin siitä, etteivät muut saa kalastaa minun vesilläni. Katson näet, että salakalastuksestani mahdollisesti aiheutunut kalataloudellinen tappio siten tulee ja on tullutkin yllin kyllin korvatuksi—täytyi tällä kehumapäällä ollessani vielä sitäkin kehaista.

Olisihan tietysti koko pitkän onkijaelämäni ajoilta paljon muutakin kehumista. Aihetta siihen saisi melkein mistä hauesta tai ahvenesta tahansa, sillä aina siinä on olevinaan jotakin erikoista tapausta. Kuinka esimerkiksi olen saanut monta haukia syötillä, jonka olen ottanut sen omasta vatsasta tai kun se on sen kakaissut kurkustaan ja minä kiinnittänyt sen koukkuihini. Se on muuten kaikista paras tapa saada selville, mitä kala syö. Mainitsen tässä nyt vain viimeksi mahtavoiden sen, että minä viime kesänä en kertaakaan tyytynyt vähempään kuin seitsemään haukeen kerrallaan, paitsi eräänä päivänä, jona niitä otin kaksi kertaa seitsemän eli yhtä paljon kuin neljätoista. Niin pian kuin määrä oli täysi, lähdin kotiin, mutta en myöskään ennen. On kuulunut valituksia, että hauet ovat häviämässä sukupuuttoon Uudenmaan saaristosta. Mutta on siellä vielä vesiä, missä niitä onkin. Minun vesilläni ne ovat viime vuosina lisääntyneet nähtävästi siitä syystä, että vanhat rysät ovat mädänneet eikä uusia ole ollut varaa hankkia. Niitä oli siellä viime kesänä joka karin kupeessa, joka hööterimättään alla väijymässä. Enkä minä huomannut mitään erikoisia nieluaikoja, kyllä ne ottivat joka päivä ja pitkin päivää, jos ei yhdestä paikasta niin toisesta. Olin jättänyt kaikki haukivehkeeni Viitasaarelle, vavat, siimat, rullat ja tuonut mukanani vain muutaman ahvensiiman ja -rullan. Ei ollut edes ainoata kolmikoukkuakaan—sen suomalainen nimi muuten on ankkuri. Käytin lyhyttä bamburuokoa, jossa oli pari posliinirengasta eikä siihen tarpeeseen muuta tarvitakaan. Pyydyksen rakensin vanhasta koukuttomasta propelliuistimesta siten, että sidoin yhteen aina kaksi pitkäsiimakoukkua ja käärin ne kiinni sinkkivaijerista ottamaani säikeeseen, josta myöskin punoin heittosiiman. Kun ei minusta enää oikein ole hyppelemään liukkailla kallioilla, heittelin ruuhesta siten, että ankkuroin sen matalikolle ja kun sen ympärys siiman ulottuvilta oli kalastettu, siirryin, tavallisesti tuulen kantamana, toiselle. Näin tuli tarkastetuksi laajemmat alat ja syvemmät vedet kuin maista heittäen. Venheestä on myöskin tuulella helppo saada siima sekaantumatta ulos. Suosittelen tätä tapaa varsinkin vanhemmille herroille. Lyhyellä, keveällä vavalla voi mukavasti heittää istualtaankin. Ison kalan ottaminen haavilla venheestä ei ole vailla jännittäviä kohtia, varsinkin aallokossa. Niinkuin sanoin, en koskaan ottanut enempää kuin tuon valehtelijan määrän enkä tyytynyt vähempäänkään, vaikka olisi päivä mennyt. Syötiin koko kesä haukia sekä keitettynä että paistettuna, niin kauan kuin olin kotona. Kun lähdin lohikoskelleni saivat syödä silakoitaan… Mutta ehkä tätä kehumista nyt jo on kerrakseen.

Kehun toiste lohillani, sekä saaduilla että saamattomilla.

ENSIMMÄISET MULLOSENI.

Jokainen suurempi lohikala on kai oikeastaan yhtä jännittävä ottaa kuin toinenkin. Sitä saadessa kertautuvat kaikki ne mielenliikutukset, jotka sellaisissa tilaisuuksissa yleensä ovat tavalliset. On olemassa, pienemmistä vaihteluista huolimatta, aina melkein samantapainen jännitys siitä alkaen, kuin kala ottaa, siihen saakka, kuin sen saa tai se pääsee. On hätä ja hyvä mieli, ilo, tyydytys, pettymys. Voiton riemu tai tappion kipu toistuvat. Muistot entisistä tapauksista kuohuvat esiin. Ei milloinkaan voi olla varma mistään, täytyy aina olla valmis ottamaan vastaan jotakin odottamatonta. Villeinkin kala voi ensi telmeensä jälkeen rauhoittua, sävyisinkin saattaa yht'äkkiä saada jonkin päähänpiston ja valmistaa äkillisen yllätyksen. Vaikka vanhana kalastajana olisi olevinaan kuinka varma tahansa itsestään ja taitavinaan kaikki temput, voi erehtyä sopivasta menettelystä, josta on päätettävä silmänräpäyksessä. Ja niin minä voin tehdä jonkin virheen, olla ottamatta huomioon jotakin. Vaikka olisin kuinka varma pyydyksistäni, saattavat ne pettää, sillä ei voi koskaan täysin taata heittosiiman solmuja eikä koukun kestävyyttä, vielä vähemmän sitä hienoa nahkaliuskaa, josta se ehkä on kiinni kalan leuassa ja joka hankautuu yhä suuremmaksi ja viimein solahtaa irti koukusta joko kalan hypätessä tai kääntyessä tai päästessä menemään ylöspäin.

Yhden kalan antamien mielenliikutusten kuvaus siis voi olla kuin läpileikkaus kaikkien muidenkin antamista. Ne sulautuvatkin muistossa yhteen jonkinlaiseksi yleistyypillisyydeksi, varsinkin jos kauemmin kalastelee samassa vedessä. On kuitenkin tapauksia, jotka erottuvat toisista ja jotka aina muistaa erikseen. Ne ovat semmoisia, jolloinka kala on saatu erikoisissa olosuhteissa tai jollakin erikoisella pyydyksellä, tai joko aivan odottamatta ja ansaitsematta, tai on saaminen myöskin ollut tulos pitkällisen kokeilun jälkeen saadusta kokemuksesta. Voi myös olla erinäisiä sivuseikkoja, jotka estävät tapauksen haihtumasta mielestä.

Ensimmäinen saatu lohikala on tietenkin merkkitapaus, joka ennen muita jää mieleen. On pian puolitoistakymmentä vuotta siitä, kuin sen sain. Oli sattuma, että lainkaan jouduin lohensukuisten kalain kanssa tekemisiin. Vaikka olinkin koettanut kehittyä ammatissani ja parannella pyydyksiäni, en kuitenkaan ollut ajatellut lohen onkimista, johon en luullut saavani tilaisuutta. Minulla ei siitä ollut juuri muuta käsitystä kuin että sitä harjoitettiin, niinkuin olin kuullut harjoitettavan Vaalassa: venheestä, soutajan avulla, joten se tekniikkaan nähden ei suurestikaan eronnut uistimella naraamisesta. Itseni toisella soudattaminen, ellen itse ole voinut tehdä samaa palvelusta jollekin toiselle urheilijatoverille, on minusta aina ollut epäurheilumaista. Soutajahan siinä on varsinainen urheilija, itse onkija on vain passiivinen tuhtopuun painaja. Toista on keikkua meren kareilla ja heittää itse siimansa. Pysyn hauen kalastajana, saan minä siitäkin sen huvin, minkä tarvitsen. Kai minua kylmäsi myöskin hankittavien pyydysten kalleus ja muut lohikalastuksen yhteydessä olevat kustannukset. Nyt en kuitenkaan enää laske siihen uhratuita lantteja, sillä kyllä ne ovat tulleet korkoineen takaisin terveytenä ja mielenvirkistyksenä, jopa kirjallisina aiheinakin sekä monina hauskoina tuttavuuksina ja uusina kalakavereina, puhumattakaan siitä suuresta ystävästä, itsestään koskesta, jonka olen saanut seurustellakseni joka vuosi sen kanssa ja joka on vienyt minut uusiin aihemaailmoihin.

Oli minulla kuitenkin perhosvapa, oikea splitcane, jonka olin saanut tekijäpalkkiona eräästä lastusta toiselta kirjailijalta, joka toimitti kirjallista kuvalehteä. Olin typeryydessäni turmellut sen käyttämällä sitä virvelivapana ja raskaita syöttejä heittämällä ja haukeja tempomalla saanut sen kieroksi ja sairaaksi. Ei pitäisi koskaan, te nuoret kalamiehet, käyttää muuta kuin kuhunkin kalastukseen sopivia vehkeitä. Se on ehdoton ehto. Sopivat vehkeet ja niiden käyttämisen asiantunteva ohjaus tekevät vasta-alkajasta muutamassa viikossa tottuneen kalamiehen, jotavastoin niiden puutteessa saattaa kulua vuosia, ennenkuin pääsee alkusalaisuuksienkaan perille. Kysykää neuvoa meiltä vanhemmilta, älkää ostako mitään urheilukaupasta umpimähkään.

Vaikken nyt oikein ymmärtänytkään käyttää tätä vapaani, oli se kuitenkin se taikasauva, joka avasi minulle oven lohikalastuksen luvattuun maahan. Se tapahtui Huopanassa v:na 1906. Koski oli siihen aikaan vuokralla kapteeni W. Ruthilla ja tohtori W. Lybeckillä. Kapteeni oli saanut päähänsä, että minut oli innostutettava pienviljelykseen ainakin sen verran, että kykenisin kirjoittamaan siitä hänen aatteidensa mukaisesti. Sitä varten hän tahtoi viedä minut katselemaan rakenteella olevia mallitilojaan m.m. Viitasaarelle. Jotta minä varmasti ja halukkaasti lähtisin retkelle, oli siellä myöskin kalastettava ja minä voisin oppia onkimaan lohia. Tämä ihmistuntija oli laskenut, että se naula vetäisi, sillä itsekin hän oli innokas kalamies, ei kuitenkaan niin paljon onkija kuin siimalla pyytäjä.

Se naula vetikin, vaikkakin hiukan tai sanoisinko aika tavalla väärään. Toivottu avustukseni pienviljelyksen hyväksi supistui lentokirjaseen virtsan talteen ottamisesta ja kuivikemullan valmistamisesta Karhulan metoodin mukaan ja urheilinhan minä vähän pienviljelyksenkin alalla, mutta lohenkalastajan Ruth minusta teki elinaikaisen. Se into meni minuun kuin uusi voide vanhaan saappaaseen.

* * * * *

Muistan sen päivän paremmin kuin eilisen, kun tuo käänne elämässäni tapahtui. Ruuth vei minut lohikoskelleen, mutta ei osannut opettaa minua sen hyväksi käyttämiseen. Ei hänellä enemmän kuin kenelläkään muulla siellä ollut aavistustakaan siitä, miten esim. perholla oikein on ongittava. Käyskelin koskenrantoja ja heittelin siimaa niinkuin tavallista matosonkea saamatta sitä menemään vavan pituutta kauemma. Tietysti mulloset olivat huomanneet minut jo aikoja ennen kuin minä olin päässyt edes heille heittämään ja korjanneet luunsa. Jokin kultadevonkin minulla oli, joka oli seurannut _perhos_vapaa ja vienyt minut sille väärälle tolalle, että perhosvavalla myöskin voi heittää metallikalaa. Kun tämä devon hennon vavan kykenemättä sitä ohjaamaan pian tarttui pohjaan ja lopulta jäi sinne, päätin, ettei minusta tule lohenonkijaa. Niin on siellä käynyt monelle muullekin alottelijalle, jotka ovat kääntyneet kotiinsa saamatta ainoatakaan.

Olin eräänä iltana menossa niskaan onkimaan ahvenia, kun huomasin Ruthin seisovan Välisuvannon arkulla ukko Kokon kanssa, ollen äijät nähtävästi aikeessa veneellä laskeutua n.k. Louhulle, joka on arkun alapuolella suuren kosken kupeessa oleva sivuhaara, ja jonne kuulema vietiin kaikki ne herrat, jotka eivät muuten saaneet. Se oli heille aina viimeinen hätävara. Siellä hyppi silloin ja hyppii yhä joka kesäilta mullosia kuin salakoita perhoja ottaen… Luopuen kohteliaana isäntänä omasta aikomastaan kalastuksesta minun hyväkseni hän huutaa minut luokseen, vaatii minut menemään venheeseen ja käskee Kokon opettamaan minut onkimaan.

Opettaminen käy jotenkin siihen tapaan, että Kokko valitsee Ruthin varastosta n.k. Huopanan perhot: mustan, ruskean ja harmaan, luultavasti Soldier palmerin, Zulun ja ehkä March brownin, en muista tarkkaan, koska en silloin vielä tehnyt muistiinpanoja pyydyksistäni enkä saaliistani. Teroitan tässä ohimennen vasta-alkajillekin muistiinpanojen tarpeellisuutta, joista on paljon hyötyä sekä itselle että muille. On merkittävä kirjaan kalan suuruus, sen sukupuoli, pyydys, millä se saatiin, aika päivästä ja paikka koskessa, sää, tuuli, lämpömäärä ja jos mahdollista ilmanpaine, sekä lopuksi seikkailut nykäisystä saantiin tai menetykseen.

—Ne pitää olla tämmöisiä tummia, selitti Kokko, sillä koreilla täällä ei ole saatu.

Sentapaisia olen siellä sitten yleensä käyttänytkin, vaikka teoria sittemmin on mennyt osaksi rikki, niinkuin joskus toiste saanen kertoa. Kun ase on valmis, komennetaan minut venheeseen, istumaan alatuhdolle, ja Kokko asettuu kokkaan kädessä sauvoin, jonka avulla hän hiljalleen laskee venhettä myötävirtaan, samalla neuvoskellen sillä varmuudella ja asiantuntemuksella, joka hänelle on ominainen: »Alkaa nyt vain päästää siimaa koskeen … kyllä minä kuletan… saa vain antaa siimaa enemmän … kääntää nyt vavan kärkeä vasempaan … nyt oikeaan … nyt on nostettava kärkeä, niin että alin perho on veden pinnan alla, keskimmäinen pinnalla ja ylimmäinen ilmassa, se ottaa välistä ilmastakin … kyllä se kohta ottaa … sen parempi, jos vaikka vähän hujauttaakin poikki virtaan ja vetäisee kiivaasti ja hypittelee … antakaahan, kun minä näytän… näin… Niin sillä lailla … kohta se ottaa … kohta ollaan sillä hollilla … onpa ihme, ettei se jo ota … ja silloin se ottaakin. Ensimmäinen mulloseni ampuu kiven takaa ensin ylös ilmaan, sitten siitä perhoon ja siima oikiaa ja vapa tutisee ja rulla räikyy. Voi taivahan tekijä!»

Olin kuullut sanottavan, että kun mullonen ottaa, niin siitä käy kuin sähkösysäys läpi ruumiin. Eikä se ole vain niinkuin sysäys, vaan niinkuin jatkuva sähkövirta siihen saakka, kunnes kala on saatu ja vähän jälkeenpäinkin. Mitä on hauen, ahvenen ja säyneen, suurenkin, otanta ja temmonta tämän pienen veden valion temmeltelyyn verrattuna. Olutpullon tulppa tupsahtaa ja tirisee, samppanjapullon korkki pamahtaa ja vaahtoaa. Minulla on siinä silmänräpäyksessä se tietoinen tunne, että nyt ei ole kala kiinni, vaan minä. En minä ole ottanut kalaa, vaan kala on ottanut minut. Olen lumottu, huumattu. Vapaa värisyttäessään se värisyttää hermostoni minulle siihen saakka outoon, mutta sanomattoman suloiseen liikutukseen. Ruumiin läpi kulkee vihuri niinkuin lapsena nuorakeinussa heiskahtaessa ylhäältä alas. Tunnen samalla, että kuljen kohtaloa kohti, josta en ole pelastettavissa. Minun täytyy saada ja minä olen saava kaiken ikäni onkia näitä kaloja, päästä hinnalla millä hyvänsä osakkaaksi tämän kosken kalastukseen, tai minkä muun tahansa.

Olen siitä kaikesta selvillä jo ennen kuin tämä kala on haavissakaan. Ja niitä tulee yhä useampia, melkein joka heitolla mille puolelle venhettä tahansa, niitä tulee joskus kolmekin kerrallaan, yksi koukussaan. Ne ottavat veden alta, pinnalta, tapaavat ilmasta ylintä perhoa. Niitä pääsee, mutta niitä tulee vielä enemmän. En ole montakaan kertaa sen jälkeen ollut mukana niin hurjassa syönnissä. Ei ne siellä nyt enää semmoisilla heitoilla tule. Kapteeni seisoo arkulla ja katselee. Minä lennättelen hänelle kiitosmuiskuja ja teen halailevia liikkeitä. »Kapteeni tulee nyt, minä tulen pois!» minä huudan.—»Ei, ei, onkikaa te vain!»—Se oli häneltä hienosti tehty. Yht'äkkiä ne lakkasivat huolimatta siitä, että Kokko kuljetteli venhettä uusiin paikkoihin. Kai oli niin, että juuri silloin oli ollut perhosten nousu pohjasta ja niiden parveilu ilmassa ja veden pinnalla, vaikken niitä huomannut, enkä niistä silloin vielä olisi ymmärtänyt mitään päätelläkään.

Kun palattiin arkulle, oli venheen pohjalla kuinka monta lienee ollutkaan, ehkä kymmenen, ehkä kaksikymmentä, näitä luomakunnan kaikkein kauneimpia, herttaisimpia, herkullisimpia tuotteita. Kannoin ne vitsassa pihaan kuin viinirypäletertun. Sain viedä ne nokkosiin ja voipaperiin käärittyinä tuoreina kotiin.

Sillä lähdettiin jo samana iltana laivaan. Oli heitettävä hyvästit Huopanalle juuri kuin siihen oli tutustunut, tietämättä, saataisiinko enää milloin tai milloinkaan tavata.

Siellä on sittemmin ollut monta hurmaavaa hetkeä sekä näiden pienten mullosten että suurten lohien kanssa, mutta ei yhtään mielenliikutuksellisesti tämän ensi-illan veroista, kun Kokko kehoittelee:—»Alkaa nyt päästää siimaa—kohta se ottaa … kohta ollaan sillä hollilla» … ja kun se silloin ottaa.

Ja minä näen—yhä vielä vuosien perästä—sileän vilisevän veden siinä venheen ympärillä, näen kivet, joita vastaan vesi pullistuu ja velloo … näen suuren kosken vaahtopäät ja kuulen niiden kohinan, ja näen rannan puut kahden puolen ja alhaalla siellä myllyt ja sillan niiden välillä, josta joku huiskuttaa liinaa kutsuen illalliselle. Kapteeni arkulla viittaa kädellään vastaan ja huutaa meidät pois. Täytyy lähteä…

KOUKKU VIRTA.

Näin v:na 1907 eräässä aikakauskirjan »Tidskrift för Jägare och Fiskare» numerossa kehoituksen, että lohenkalastajien olisi sen sijaan, että menevät etsimään suuria lohia matalista koskista, joista niitä kesällä ei saa ja joista silloin tällöin saa vain jonkin mitättömän sinttimullosen, ruvettava tutkimaan sisämaassa olevia syviä salmia ja virtoja, joissa suuret lohet silloin asustelevat. Toimitus sanoi tietävänsä useita sellaisia lohisalmia, vaikkei se vielä katsonut pitävänsä ilmaista, missä ne ovat, jotta onkimiehet niitä etsiessään mahdollisesti löytäisivät joitakin uusiakin. Muuan sellainen virta oli eräs, jota toimitus toistaiseksi nimitti X-virraksi ja josta sen rannalla asuva kalastaja vuosien kuluessa oli saanut uistimella sadoittain lohia. Eräs toimituksen tuntema henkilö oli edellisenä kesänä koettanut siellä kalastaa, ja vaikkei hän ollutkaan saanut, oli hän kuitenkin todennut, että lohia siellä on.

Luettuani tämän onkimiehen mielikuvitusta kiehtovan tiedonannon, minä heti asetuin yhteyteen aikakauskirjan toimituksen kanssa ja sain tietää, että tuo salaperäinen lohivesi on Heinäveden pitäjässä oleva Koukkuvirta, Savonlinnan-Kuopion reitillä, muutamia kilometrejä alapuolella Pilpan kanavan. Samalla sain myöskin tietää siellä käyneen henkilön nimen. Päätimme, hän, eräs kolmas henkilö ja minä, että seuraavana kesänä lähdemme sinne onneamme koettamaan.

Lähestyessämme »Heinävesi»-laivalla Savonlinnasta päin matkamme määrää kuvaili toveri vielä kerran innostunein elein ja haltioitunein ilmein edellisenä kesänä sinne tekemäänsä matkaa. »Sitä minä en voi taata, saammeko me sieltä mitään, mutta sen minä voin taata, että siellä on lohia. Laivan perämies juuri kertoi, ettei hän tämän kesäkuun aikana kertaakaan ole kulkenut salmen läpi näkemättä jotakin lohen pyrstöä tai selkäevää veden pinnalla. Lohia siis on. Kun minä olin siellä, niitä posahteli alinomaa niin, että kuohahteli vaahtona leveiden pyrstöjen lyödessä. Tuon tuostakin hyppäsi ruskea rumilas ilmaankin, suuri ja lihava kuin sian porsas. Ne eivät pelkää venhettä, vaan näyttäytyvät ihan sen ympärillä. Eivät ne näy välittävän laivoistakaan. Sitä minä en voi taata, saavatko herrat mitään, mutta sen voin taata, että lohia siellä on, on pentele vie niin, että harmittaa kun niitä ei saa.» Hän oli koettanut täkyä, mutta täkyä ne eivät ottaneet. Hän oli koettanut lohiperhoa, Silver doctoria ja sitä oli ottanut, mutta vienyt sen mennessään, ainoan, joka hänellä oli. Meillä oli nyt useampiakin »hopeatohtoreita» ja muitakin perhoja mukana, oli sitäpaitsi pikku pahvilaatikoissa uutukaisia silkkikaloja ja metallikaloja ja kummikaloja ja uistimia sekä Vaalan että Kemin että Kajaanin mallia, sekä myöskin täkylaitteita, joita lukemattomat kerrat matkan varrella oli tarkastettu ja hypistelty ja ihasteltu, niinkuin meidän onkimiesten tapana on, pitääksemme tunnelmaa vireillä ja saadaksemme esimakua nautinnosta, jonka toivossa elimme. Ja vähä väliä uudistui innostuneen toverin vakuuttelu: »Sen minä tiedän ja voin taata, että lohia siellä on. Täkyä ne eivät ota, mutta Silver doctoria ne ehkä ottaa. Näittekö, siinä se nyt hyppäsi!»

Olimme tulleet Koukkuvirtaan ja siellä niemen nenässä myllähti vesi ison kalan pyrstöstä. Viehättävämpää kalastuspaikkaa tuskin voi ajatella. Kahden puolen on korkeat rannat, toisella puolella aitoa Saimaan seutua, pientä petäjikköä kasvavaa jyrkkää kalliota, toisella honkia kasvava niemi, joka kärjestään kohoten muodostuu mahtavaksi harjuksi. Virta teki polvekkeen niemen ympäri ja laajeni vähitellen järveksi. Vastapäätä nientä on vuoren ympäröimä lahden poukama. Luonto on koskematonta erämaata eikä missään näy ihmisasuntoa, paitsi sitten hetken päästä torppa muutaman lahden pohjassa, kuulema sen saman kalastajan, joka oli saanut Koukkuvirrasta ne monet sadat lohet.

Kun ei meillä ollut venhettä noustaksemme heti maihin, oli meidän seurattava laivan mukana kolme neljä kilometriä ylempänä olevalle Pilpan kanavalle, josta saatuamme venheen ja soutajan heti palasimme virralle, palaen kalastusintoa. Sitä oli minulle edellisen Huopanakesän jälkeen, jolloin olin päässyt mullostamisen makuun, patoutunut talven kuluessa rinta täyteen. Saa nyt nähdä! Kaloja siellä on! Siihen nähden siis pitkä matka ei ole mennyt hukkaan. Ja kun niitä kerran on, kai niitä myöskin täytyy saada tavalla tai toisella, jahka oppii ottamaan, jos ei vielä tällä kerralla, niin ainakin jollakin toisella.

Menimme ensin tuohon niskassa olevaan torppaan kysymään täkyjä ja tiedustelemaan mahdollista yösijaa. Siellä oltiin verrattain epäystävällisiä. Täkyjen hankinta näytti kohtaavan niin suuria vaikeuksia, että kuulti kaikesta läpi, ettemme olleet mieleisiä vieraita. Vainuttiin tietysti aitosuomalaiseen tapaan kilpakalastajia ja oltiinkin sitten ilmeisesti mielissään, kun ensimmäisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen meidän hienot pyydyksemme eivät olleet osoittautuneet paremmiksi kuin heidän karkeat haukiuistimensa, joilla kyllä ennen olivat saaneet, mutta nyt eivät moneen vuoteen—jos se nyt oli totta, jota hiukan epäilen.

Virralle tultuamme me valitsemme sopivan paikan tavaroita ja eväitä varten, se toveri, joka on tuonut meidät tänne, jää rannalle keittämään teetä, me toiset lähdemme kahdella venheellä koettamaan, mitä tuleman pitää. Koetamme tietysti ensiksi Silver doctoria, koska sitä kerran maailmassa on ottanut ja teemme sen sillä vanhalla klassillisella tavalla, että päästämme siimaa ja nytkyttelemme vapaa ylös ja alas ja kummallekin kupeelle. Ala, jota soudettiin, oli ehkä noin pari sataa metriä pitkä ja sata metriä leveä. Se oli monen sylen syvyistä vettä ja vyöryi säyseinä häränsilminä. Jännitys oli melkoinen, mutta laukeni laukenemistaan, sillä vaikka molemmat venheet jo olivat pari kertaa risteilleet kalastettavan alueen, ei vain kuulunut nykäisyä. Ei ottanut silkkikalaakaan, ei sinistä eikä ruskeaa, ei lippaa, ei perhoja. Ei näkynyt hyppiviäkään. Tämä alkoi näyttää jo hiukan harmahtavalta. Saattoi olla jo siinä 7-8 tienoissa iltapäivällä. Oli tyven ja kirkas. Ei ollut ehkä vielä oikea aika. Toveri huusi rannalta, että tee oli valmis. Päättelimme, että kai on niin, että se ottaa vasta auringonlaskun jälkeen. Ei kuitenkaan maltettu sitä odottaa. Nyt oli oppaamme vuoro lähteä ja minä jäin rantaan laittamaan kuntoon uutta hienompaa heittosiimaa. Pian lähti toinenkin toveri. Ja siellä ne taas nytkyttelivät. Ei pure eikä potkaisekaan. Molemmat venheet rantautuvat vähitellen. Koetetaan yhä edelleen pysyä hyvällä tuulella, otetaan esille eväät, kosteat ja kuivat, ryypyt, kinkkuleikkeleet, juustot, sardiinisäilykkeet, oluet ja portterit. Ja kyllähän ne maistuivat ja kahvi ja tupakka päälle. Ja onhan ilta suurenmoisen ihana. Korkeat rannat kuvastuvat tyyneen veteen. Käki kukkuu, laulurastaat helähyttelevät pitkin rantoja. Kotka kaareilee yllä. Loikoillaan lämpimällä hiekalla, yötä odotellen, sikarit hampaissa, ja kerrotaan kaskuja. Se on vähän teennäistä ja väkinäistä. Ollaan kuin pidoissa, joihin juhlavieras ei ole suvainnut saapua.

—Hei! Hoi! Nyt siellä molskahti!

Kohta siellä molskahti toinen ja kolmaskin. Aurinko on laskenut niin paljon, että koko virta on varjossa. Nyt se siis vihdoinkin alkaa, niillä on ruokatuntinsa kellonlyönnilleen. Pian ovat taas molemmat venheet virralla. Soudetaan ja soudetaan. Mutta ei nykäystäkään. Muuan ajaa suurta silkkikalaa, mutta käy ja kääntyy. Niitä hyppii yhtämittaa, aivan lähellä venhettä. Yht'äkkiä ne sitten eivät enää hypikään. Aurinko jo nousee. Soudamme aamun yhä valjetessa majapaikkaan, väsyneinä, haukotellen ja väliin haikeita lauluja hyräillen.

—Jaa, en minä ole mitään muuta luvannut, kuin että lohia on—ja sen lupauksen olen täyttänyt.

—Olet, kiitos—lohia on, vaikkei niitä saa.

—Huomisessa laivassa minä lähden.

—Minne?

—Jonnekin, jossa lohia ei ole, mutta josta niitä saa.

—Idiootti!

* * * * *

Ote kirjeestä, jonka muutamia päiviä myöhemmin kirjoitin aikakauskirjan
»Tidskrift för Jägare och Fiskare» toimittajalle:

»X-virta sinä ja sinä päivänä kesäkuuta 1907.

»Saan vilpittömästi kiittää Teitä kirjoituksestanne aikakauskirjanne maaliskuun n:ossa, jossa annoitte meille lohenkalastajille sen viisaan ja hyödyllisen neuvon, että meidän olisi koetettava etsiä lohia, ei vain koskista, vaan myös tyynistä vesistä. Vielä kiitollisempi olen Teille siitä, että hyväntahtoisesti ilmaisitte minulle X-virran nimen, jonka tietysti edelleenkin tulen pitämään salassa. Olen nyt täällä ja olen huomannut, että kuvauksenne täkäläisestä lohirikkaudesta ei ainoastaan ole liioiteltu, vaan päinvastoin liian vaatimaton. Istun virrassa olevan niemen rannalla ja kirjoitan tätä nautittuani juuri varhaisen aamuaterian, johon paitsi muuta hyvää kuuluu hiilivalkealla paistettua lihavaa lohikinkkua. Kalaretkemme on päättymässä, vehkeet on pantu kokoon ja me odotamme laivaa noustaksemme siihen kaikkine kamsuinemme, joihin kuuluu myöskin melko suuri pytty suolattua lohta. Lohet loiskuvat yhä edelleen tuossa vedenpinnalla, heiluttaen meille hyvästiksi pyrstöjään ja selkäeviään.

»Eivät näy vähääkään välittävän siitä, että olemme soutaneet ja huovanneet täällä lähes viikon päivät ja verottaneet virran kalakantaa vähää vaille kahdeksallakymmenellä kilolla, saaden viitenä yönä yhteensä neljätoista muikkuruuan lihottamaa järviporsasta, jotka painoivat keskimäärin 5 kiloa kappale. Vaikka niitä siinä vielä on, olen samaa mieltä kuin molemmat toverini, että täksi kertaa riittäköön. Eihän olla mitään ammattikalastajiakaan.

»Ensimmäisenä iltana, yönä ja aamuna emme saaneet mitään, emme kullalla, emme hopealla, emme höyhenellä, silkillä emmekä metallilla, vaikka ne heittivät kuperkeikkojaan ihan siimojemme yllä. Voitte arvata mielialamme, kun me sitkeiden, mutta turhien kokeilujen jälkeen vihdoin olimme tulleet vakuutetuiksi siitä, että emme ainakaan me mahda mitään X-virran lohille.

»Pieni toivon kipinä alkoi kuitenkin tuikkaa. Entäpä ne sittenkin ottaisivat täkyä? Olimme turhaan vaivanneet päätämme sillä, mitä noilla lohilla oikeastaan oli tekemistä tässä virrassa. Eivät ne kai olleet siinä vain huvikseen. Kai ne olisivat voineet noin iloikseen myllertää muuallakin, väljemmillä vesillä, eikä tulla sitä varten rauhattomalle laivaväylälle. Mahtaa niillä sittenkin olla siinä jotakin syötävää, jotakin erikoisempaa herkkua, jota eivät nyt saa muualta ja tulevat täältä hakemaan. Perhoja ne eivät voi ajella, sillä niitä ei näy ilmassa eikä veden pinnalla. Välähtihän siinä kerran, muutaman hypätessä, jotakin valkoista ilmaan. Jos ne hyvinkin ajavat siinä muikkuja tai muuta pikkukalaa. Mutta olisihan niiden silloin pitänyt ottaa pikkulippaa tai silkkikalaa.

»—Meidän täytyy saada täkyjä mistä hyvänsä! huudahti oppaamme, joka oli meidät tänne tuonut. Hän oli yhtä tarmokas kuin innokas ja meidän muiden maatessa hän sai kuin saikin kaukaa toiselta koskelta, jonne oli matkustanut laivassa ja tullut toisessa takaisin, puolikymmentä siianpoikaa. Palattuaan hankintamatkaltaan hän näine täkyineen lähti X-virralle, meidän toisten jäädessä välinpitämättöminä ja vähätoivoisina majapaikkaan odottamaan hänen kokeilunsa kielteistä tulosta. Meidät oli vallannut tuollainen saamattomuuden ja tarmottomuuden puuska, joka usein on seurauksena epäonnistumisesta. Menköön hän vain, ei hän sieltä mitään saa.

»Toteutui kuitenkin nyt taas vanha sananlasku, että lintu ei tule liikkumatta, kala jalan kapsamatta. Olimme jo kuromassa kapsäkkejämme kiinni, kun kuuluu ihastunutta hoilotusta rannasta ja innostuksemme on rajaton, kun ystävämme henki kurkussa juoksee pihaan kiikuttaen suurta lohta kädessään. Se on ottanut täkyyn, tuskin hän on soutanut muutaman kierroksen, kun se on tarttunut. Arvoitus on ratkaistu, luonnollinen syötti on ainoa, joka X-virran lohille tällä haavaa kelpaa. Sitä niille siis on edelleenkin tarjottava.

»Ja kyllä me niille sitä tarjoammekin, tarjoamme silloin ja tullaan tarjoamaan vastedes, joka vuosi, niin kauan kuin kätemme jaksaa puristaa lohivapaa ja kiertää rullaa.

»Tunnin kuluttua olemme taas koskella, jolle jo olimme heittäneet ikuiset jäähyväiset. Jottemme olisi toistemme tiellä siinä tapauksessa, että tarttuva lohi veisi pitemmältä siimaa, me nyt kalastamme vain yhdestä venheestä kerrallaan. On minun vuoroni lähteä heti vesille koettamaan. Toinen tovereista tulee soutamaan. Emme ole tehneet montakaan kierrosta, ennenkuin rulla rääkäisee ja vapa taipuu ja siima viittaa suoraan alas syvyyttä kohti. Tempaus on niin tiukka, että rulla irtaantuu ja putoo kouraan. Saan sen kuitenkin, kalan pysyessä hetken verran paikoillaan, takaisin vapaan kiinni, ennenkuin ehtii tapahtua vahinkoa. Minulla on ongessa ensimmäinen suuri loheni. Saanko sen? Kuinka se on otettava? Onko sen annettava jurottaa pohjassa vai onko se kiristettävä pinnalle? Onko sitä pidettävä venheen läheisyydessä vai annettava mennä? Onko se otettava venheeseen vai soudettava rantaan? Osaako toverini iskeä? Jos hän innoissaan haarnaisee heittosiiman poikki? En saa vastausta näihin kysymyksiin. En tiedä oikein, kuinka se kaikki kävi, mutta neljännestunnin epätasaväkisen ottelun jälkeen on lohi koukussa ja maissa ja painaa viisi kiloa.

»Sanoin: epätasaväkisen, sillä X-virta tarjoo kaikki edut kalastajalle, tuskin juuri mitään lohelle. Ei mitään kiviä eikä risuja, ei edes ruohoja eikä vesiheiniä. Lohi ei voi käyttää hyväkseen veden voimaa niinkuin koskessa. Vieköön se siimaa kuinka paljon tahansa, kyllä sitä rullalla riittää ja jos näyttää loppuvan, pääseehän venheellä perään. Kun se alkaa uupua, saa sen tyynesti hinata maihin ja venheen viereen.

»Kyllä nyt tee ja voileipä maistuivat toiselta kuin eilen tähän aikaan.
Oli nyt käen kukunnassa ja rastaan laulussa toinen tuntu kuin eilen…
Mikäs siinä on? Hylkeen pää pyssyn kantaman päässä. On tullut sekin
saaliin jaolle.

»Oli kolmannen kaverin vuoro. Odotan rannalla jännittyneenä hänen varmaa saalistaan. Kuluu neljännestunti, kuluu toinen, hän on jo risteillyt koko alueen ja on jo tulossa maihin, kun vielä tekee koetuksen ja hetken päästä kuuluukin toiselta rannalta huuto: »Kala on!» Se on nähtävästi suurikin, koska on niin sitkeä saada. Kestää puoli tuntia, ennenkuin se on niin uuvutettu, että saan iskeä venheen perästä, hänen noustuaan vapoineen maihin.

»Nyt meillä on kullakin kalamme. Ensimäinen urheiluinto on tyydytetty. Vaikka meillä vielä on joitakin täkyjä, voitamme itsemme, päätämme säästää täyt huomiseksi ja lähdemme paluumatkalle. Ei nyt haukotuta eikä laulata haikeita lauluja niinkuin eilen. Lepäähän venheen pohjalla lehdeksistä tehdyllä paraativuoteella kaksi kaunista koukkuleukaa. Eilinen huono onni oli vain tämänpäiväisen hyvän onnen enne. Opastoveri oli täyttänyt loistavasti lupauksensa. Kaloja oli ja kaloja oli saatu.

»Nyt ei tietysti tule kysymykseenkään lähteä toisille vesille. Päätämme jäädä tänne epämääräiseksi toistaiseksi. Aurinko on jo koko korkealla, kun saavumme majapaikkaamme.

»Seuraava päivä käytetään makeihin uniin kahden valvotun yön jälkeen, entistä hienompain täkyvehkeiden valmistamiseen ja täkyjen hankkimiseen. Ponnistuksista huolimatta saamme niitä kuitenkin vain joitakin, ei aivan pieniä siianpoikia ja muutaman kuivuneen salakan. Noin klo 9:n tienoissa illalla olemme taas paikalla. Saalis on sama kuin edellisenä yönä, kolme suurta, mutta olisi voinut olla yksi lisää, ellei hyökkäyksistään päättäen tavallista suurempi lohi olisi vienyt huonosti kiinnitettyä koukkua mennessään. Näytti siltä, kuin pienet syötit olisivat olleet halutummat kuin suuremmat, sillä soudettuamme turhaan siikasyötillä, otti heti tuota pientä suolattua salakkaa. Tämmöisissä tyynissä vesissä ja näin kirkkaalla ilmalla, kun yö on melkein yhtä valoisa kuin päivä, eivät vehkeet voi olla kyllin hienot. Ei ole ihme, etteivät torpparin haukiuistimet ole kalastaneet. Mahdollisesti on viime vuosina, jolloin hän ei ole saanut, ollut samanlainen ilma kuin nyt. Silloin taas, kun hän sai, on mahdollisesti ollut pilvessä ja tuullut. Syönti kesti muuten vain pari tuntia, heti auringon laskettua ja vähän sen jälkeen.

»Kun kunnia näin oli pelastettu, jätimme virran seuraavaksi yöksi rauhaan, mutta sen jälkeisenä yönä olimme taas siellä ja palasimme saaliinamme lohensa kullakin. Oli saatu yhteensä yhdeksän. Kalastus alkoi muodostua melkein samanlaiseksi joka yö: soudetaan ulos, tehdään kierros, lohi tarttuu, soudetaan maihin, otetaan koukkuun, juodaan saijut, toinen lähtee vuorostaan ulos j.n.e.

»Seuraavana yönä lähti allekirjoittanut yksin kalaan. Toverit olivat lähteneet hankkimaan lisää täkyjä ja oli heidän aikomus saapua laivassa virralle puolenyön aikaan. Laiva saapui kuitenkin niin myöhään, että syönti oli jo ohi. Sen aikana sain minä kuitenkin neljä lohta kahdessa tunnissa. Olin pannut kaikkein hienoimman heittosiiman ja pienimmät koukkuni. Joka kerta kuin soudatin itseni ulos, tarttui. Minä luin sen pienten täkyjen ansioksi. Mutta kuinka varomatonta on tehdä mitään teorioja, sen osoitti tämän viimeisen illan kokemus. Vaikka heillä tänään taas oli samat vehkeet kuin minulla eilen, eivät toverini saaneet niillä mitään. Sen sijaan toinen heistä sai suurella rumalla korttelin pituisella siian pojalla valkoisen »siikalohen». Saadakseni selville, kelpaisiko ehkä perhokin, koetin niitä taas kaikenlaisia, mutta turhaan.

»Kalaretkemme X-virralle on nyt lopussa. Sehän on ollut harvinaisen onnistunut. On saatu niin paljon, kuin oikeastaan on ehditty saada, sillä kalastettava alue tuossa on niin pieni, että siinä mukavasti mahtuu kalastamaan vain yksi vapa. Olemme saaneet keskimäärin 3 lohta yössä, syöntiajan ollessa vain noin 3-4 tuntia. Suurin saaduista lohista oli 7 kiloa, pienin 3 kiloa, muut siltä väliltä. Pienempiä ei näkynyt. Teidän kehoituksenne, että olisi etsittävä lohia muualtakin kuin koskista, on siis osoittautunut täysin huomioon otettavaksi. Luultavasti lohet, jotka järvissä oleskellessaan suurimmaksi osaksi elävät muikuista, kerääntyvät vesistöistä toisiin laskevien muikkuparvien mukana tämmöisiin ahtaisiin paikkoihin ja ovat sieltä eräinä aikoina helpommin ja runsaammin saatavissa kuin suurilta seliltä, missä ne hajaantuvat enemmän. Jos me aina tietäisimme, missä muikut liikkuvat, tietäisimme myös lohien olinpaikat.

»Meitä suosi mitä ihanin ilma, ehkä liiankin ihana, sillä tyyni kirkas säähän on kaikkein huonoin lohi-ilma, varsinkin heikosti virtaavassa vedessä, jossa syötin pakostakin täytyy kulkea hitaasti ja jossa kalalla on hyvää aikaa tarkastaa pyydystä, ennenkuin se sen ottaa. Kuta enemmän ja pettävämmin pyydys jäljittelee sitä kalalajia, jota lohi sillä hetkellä syö, sitä varmimmin se on saatavissa.

»Mutta miksi ne ottivat vain niin lyhyen ajan? Se luultavasti riippui siitä, että muikku sinä aikana »nousi» ja lohet sen mukana. Kun muikut taas lähtivät, seurasi lohikin mukana tai poistui kyllänsä saaneena, tullakseen seuraavana yönä muikkujen kanssa takaisin.

»Tässä niemessä, tämän vapajavan virran rannalla olisi mitä herttaisin kalamajan paikka. Sitä jo suunnittelimme vastaisia kalaretkiä varten, sillä varma on, että tämä ensimmäinen retki ei ole oleva viimeinen. Olisi tänne mukava ajaa moottorillakin ja asua siinä tai rakentaa teltta rannalle. Tässä vesistössä Saimaan ja Kallaveden suurten vesisäiliöiden välillä on sitäpaitsi muitakin samanlaisia ahtaita salmia, virtoja ja myöskin koskia. Tämä reitti olisi lohenkalastajain kultala, jos meillä vain olisi asianharrastusta niin paljon, että parhaat vedet saataisiin rahakkaan yhtiön hoitoon niin, että niissä ryöstökalastusta voitaisiin estää ja kutua rauhoittaa. Kulkuneuvojen puolesta olisi reitti vallan mainio, sillä kaikille koskille sinne pääsee laivalla sekä Savonlinnasta että Kuopiosta.»

ERÄS URHEILUKALASTAJA.

Meillä ei, ainakin mikäli minun tietooni on tullut, ole kovinkaan monta taitavampaa lohenonkijaa, ei ainoatakaan, jota voisi verrata englantilaisiin taitureihin sillä alalla. En puhu ollenkaan onkimiestemme saaliista, vaan siitä taidosta ja siroudesta, millä vapa on käsiteltävä ja pyydys koskessa kuljetettava. Meillä on onkimistaito teknillisesti jotakuinkin samalla asteella kuin pallonlyönti kylänraitilla verrattuna verkkopalloon. En ole tosin koskaan nähnyt ulkomaan mestareita, mutta kirjallisuutta seuraten olen tullut saamaan aavistusta siitä, mitä vaatimuksia tämän urheilun harjoittamiselle voidaan asettaa.

Urheilukalastus, harjoitettuna niin kuin sitä harjoitetaan siinä maassa, missä se on kehittynyt korkeimmilleen, nimittäin Englannissa, on siellä kehittynyt tieteeksi siihen nähden, että se myös on luonnon ja sen ilmiöiden harrasta tutkimista. Se pyrkii pääsemään perille kalojen elintavoista, siitä, missä ne oleskelevat milläkin ilmalla ja minkin vedenkorkeuden aikana, kuinka ne vaeltavat paikasta toiseen, mitä ne syövät ja siitä johtuen, millaisia pyydyksiä ne milloinkin siitä ja siitä syystä ottavat. Veden eläimistön tarkka tutkiminen on ollut välttämätön kaikkia niitä eri pyydyksiä luodessa, joita urheiluvälinetehtaat valmistavat. Urheilukalastus siis edellyttää läheistä vuorovaikutusta tieteen kanssa, niinkuin kalastus yleensäkin.

Englanninkielen taitoinen onkija voi tavattomasti hyötyä perehtymisestä senkieliseen kirjallisuuteen tällä alalla. Siellä on sitä saatavana rajattomasti. Muilla kielillä on tätä kirjallisuutta vähemmän, mutta on sentään saksaksi ilmestynyt perinpohjainen ja metoodinen kirja »Angelfischerei im Süsswasser», kirjoittanut tohtori Heintz, ja »Angelfischerei» kirjoittanut von der Borne, ruotsiksi R. Lundbergin »Fiske med metspö» ja norjankielellä J. Preuthunin »Laxe og Sjöörretfiske». Suomeksi ei vielä ole ilmestynyt yhtään näiden teosten veroista teosta.

Mutta joskaan meillä nyt onkijain ammattitaito ei vielä ole sen korkeammalla kuin mitä se on, niin voidaan sitä kehittää, ja minä toivon, että se yhteinen harrastus, jonka herättämiseksi ja ylläpitämiseksi Suomen Urheilukalastajain Liitto muun muassa on perustettu, tulee siihen voimakkaasti vaikuttamaan. Ovathan kaikenlaiset muutkin urheiluseurat, jotka meillä kaikissa lajeissaan ovat vielä verrattain nuoria, jo kasvattaneet harjoittajiaan, joilla on maailmankin mainetta. Ovathan urheiluonkijat meillä enimmäkseen vanhoja herroja eikä meistä tietenkään kehity mitään maailman mestareita. Eihän muuten Hannes Kolehmaisiakaan nouse joka eukon pojasta. Minä kuitenkin toivon, että kun urheilukalastuksen harrastus laajenee, nuoret miehet vievät aatetta ja taitoa eteenpäin. Olen varma siitä, että suomalainen aines tässäkin suhteessa on hyvä. Jahka me saamme kosket kuntoon, treenauksen käymään, kilparadat reilaan, on kyllä ilmestyvä niiden käyttäjiäkin.

Siihen mennessä minusta on paikallaan muistella, mitä kykyjä meillä jo on ollut, niitä, jotka ovat panneet perustuksen urheiluonginnalle maassamme ja sitä kehittäneet. En tunne heitä montakaan, mutta epäilemättä on vielä elossa olevia vanhoja herroja tai manalle menneitä, joiden salatiedot olisivat saatavat säilymään, tiedot meillä käytetyistä pyydyksistä ja pyyntitavoista. Luultavasti kätkee moni vanha perhoskirja koinsyömiä perhoja, jotka olisivat uusittavat. Se olisi siitäkin syystä suotavaa, että vähitellen saataisiin luoduksi suomalaisiin vesiin soveltuva kokoelma pyydyksiä, varsinkin perhoja, sillä eivät Englannista umpimähkään tilatut ja luettelojen mukaan ostetut vehkeet täällä aina sovellu—mistä minulla on hiukan omaakin kokemusta. Olen omasta kokemuksestani pääsemässä yhdestä ja toisesta seikasta jäljille ja toivon voivani vastedes antaa tietoja näistä kokemuksistani muillekin.

Odottaessani toisten esityksiä pyydän saada tällä kertaa jutella, mitä olen oppinut eräältä mieheltä, tohtori W. Lybeckiltä, johon tutustuin heti lohenongintakauteni alussa ja jolle siinä suhteessa olen paljon velkaa. Häntä ei ole enää olemassa, ja siltäkin kannalta on syytä häntä muistella.

Tuskin on tässä maassa montakaan, joka ei sitä miestä olisi, joskaan ei henkilökohtaisesti tavannut, niin ainakin nähnyt. Jo ulkomuodoltaan hän oli siksi erikoinen ilmiö. Hän oli pitkä, roteva mies, kasvot leveät ja verevät, oikea ulkoilmaihminen. Hän esiintyi talvellakin avopäin, tukka pitkänä, harteilla leveä sarkakauhtana, jalassa paulakengät. Kesällä saattoi hänet nähdä ruskea yläruumis paljaana ei vain kotonaan, vaan ihmisten ilmoillakin, maanteillä ja missä vain, rautatielläkin, ja vasta taloon tultuaan hän siirsi rohtimisen paidan käsivarrelta yllensä.

Tämä mies oli monessa suhteessa uranuurtaja, m.m. luontoparannusentusiasti, ilmakylpyprofeetta, ja minä luulen, että moni mies on hänelle kiitollisuudenvelassa hermojensa korjautumisesta; ainakin alkoi minulle uusi fyysillinen elämä, kun opin häneltä joskus jättämään paidan pois ja antamaan auringon paistaa sekä selkään että sen vastakkaisellekin puolelle.

Hän oli kaikenkaltainen urheilija, metsästäjäkin, mutta ennen kaikkea hän oli lohenonkija, ja niinkuin hän yleensä pani »sielunsa» kaikkeen, pani hän sen luultavasti viimeiseen laukaukseensakin, sielunsa ja intohimonsa, jotka hänelle yleensä olivat yhtä, alituisessa kamppailussa keskenään.

Tutustuin häneen oikeastaan jo paljon ennen, kuin meistä tuli kalakaverit. Vietin viime vuosisadan yhdeksänkymmenluvun alussa kesää Svartön saarella Porkkalassa. Siellä on meressä Söderskärin kari, joka on tullut kuuluksi erinomaisena vesilinnustuspaikkana. Sitä kutsuttiin siihen aikaan herttuakunnaksi (hertigdömet) ja sen omistivat siihen aikaan kuvanveistäjä Robert Stigell ja eräät muut »hertigit», joiksi Svartön Söderlingska erehtymättömästi ja velvollisuuden mukaisesti heitä tituloi. Stigell asui säännöllisesti saarella ja Lybeck tuli silloin tällöin sinne vierailemaan. Hänellä oli erinomaiset vehkeet, paremmat kuin kenelläkään muulla, haulikko niin raskas, isoreikäinen ja paksupiippuinen, että ainoastaan hänenlaisensa jättiläinen voi sitä mukavasti käsitellä. Erikoista huomiotani herätti eräs hänen matrassinsa, Englannista varta vasten tilattu kalliolla makaamista varten haahkoja odottaessa—kai mukava kylläkin, mutta soutajan, vanhan Söderlingin, vähemmin suosima, se kun monien muiden yhtä perinpohjaisten varustusten ohella lisäsi pienen ruuhen painoa ja vaikeutti maihin pääsöä mainingin kiertämälle karille.

Yhtä perinpohjaisesti ja täydellisesti hän myöskin oli varustettu onkijana. Hänen vapansa, siimansa, rullansa ja yleensä koko onkilaatikkonsa oli silloisiin oloihin nähden, noin puolitoistakymmentä vuotta sitten, priima lajia ja aina hän täydensi varastoaan parhaalla mitä sai, niinkuin tuleekin, mikäli kukkaro sen suinkin sallii, sillä jos mieli kyetä järkiperäisesti onkimaan, saada siitä se huvi, mitä hakee, ja päästäkseen ikuisista harmeista ja hermostuksista, pitää olla välineet, jotka eivät petä, sillä tahtovathan ne pettää sittenkin. Vapa ainakin täytyy olla mahdollisimman paras, sillä sitä on vaikea itsensä korjata, vaikka Lybeck taisi niitäkin minulle ja muille tohtoroida, samoinkuin hän oli näppärä virkistämään henkiin kuolemaisillaan olevia koukkulaitteita devoneita ja täkyrakseja varten—taito, joka onkimiehelle on yhtä välttämätön kuin on verkkomiehelle taito osata paikata verkkonsa. Opin häneltä sen vähän, minkä osaan, odottaen usein vastaanottovuoroani kylän akkojen kanssa. Hänen apuaan ja neuvoaan käyttäen sain itselleni aivan samanlaisen vavan kuin hänellä itselläänkin oli, erinomaisen skotlantilaisen greenheart-vavan, joka on yhdistetty virveli- ja perhosvapa, ja joka on vieläkin olemassa, vaikkakin jo viimeisiä virsiään vedellen. Sen yhden kärjen katkeamiseen tarvittiin ryssän piikkilankapaalu. Sen toinen kärki on vielä yhtä suora ja sitkeä kuin viisitoista vuotta sitten. Myöhemmin olen onnistunut saamaan priima splitbambuvavan, mutta kun aavistelen syksyllä suuria olevan tulossa, otan Lybeckin aikuisen siltä varalta, että täytyisi ottaa väkisin, niinkuin usein sattuu, kun kuusikiloisen päähän pistää lähteä alas suuresta koskesta, jonne sitä ei voi seurata. Juuri tätä tapausta varten oli Lybeck tilannut omankin samanlaisen vapansa.

Mutta hän tarvitsi lujat työkalut myöskin muuta varten, sitä varten, että ne kestäisivät siinä leikissä ja todessa, mihin ne hänen käsissään joutuivat. Hän niin sanoakseni tappeli kosken kanssa, otti sen väkisin, hartiavoimalla, sulin käsin, ei suurta kalaa uuvuttaessaan, sillä siinä suhteessa hän oli varova, vaan pakottaessaan sen ottamaan—pienemmät hän kyllä hujautti olkansa yli vesakkoon. Ja kalat näyttivät antavan pakottaa itsensä.

Meidän koskissamme niiden virtavuuden vuoksi tavallisesti kalastetaan kulkien ylhäältä alaspäin. Epäilemättä kala kyllä ottaa paremmin sekä syöttiä että metallipyydystä, jos se heitetään vastavirtaan ja nopealla tempaisulla kiskaistaan alaspäin. Silloin se kiitää niinkuin koskea laskeva luonnollinenkin kala ja näyttää vaikuttavan erikoisen kiihoittavasti lohen ruokarauhasiin. Samoin myös virtaan pudotettu perho liukuu luontevammin kuin poikkivirtaan tai alaspäin heitetty. Meidän kiivaskulkuisissa, matalissa ja kivisissä koskissamme tämä tapa, jollei sitä seuraa erikoinen taito, tottumus ja kosken tunteminen, kuitenkin helposti vie pyydyksen pohjaan.

Myöskin Lybeck kalasti ylhäältä alaspäin ja melkein aina rannalta, sekä sen vuoksi, että soutamiseen Huopanan koskessa Viitasaarella, jossa kalastimme, ei juuri ole tilaisuutta että myöskin siksi, että hän tahtoi urheilla s.o. voimistella. Hän lähti niskasta, niin ylhäältä kuin pääsi ja mennä touhusi heittäen ja aina askeleen ottaen ja taas uudelleen heittäen alaspäin. Oli nautinto katsella jäntevää, laajalanteista miestä, avopäin, avojaloin, ruskeat housut ruskean yläruumiin jatkona—muuten kylläkin asianmukainen puku, harmaanruskeiden rantakivien värinen. Hänen tapansa heittää oli yliolan heitto, paitsi silloin kun hän käytti syöttiä, joka ei tätä heittotapaa kestä. Tavallisestihan heitetään vain perhoa ja aivan kevyttä silkkikalaa yli olan, jotavastoin raskaampi laji hujautetaan alapuolelta, vavan alitse ylöspäin, ja annetaan maahan lapetun siiman juosta ulos. Lybeck käytti ei varsin raskasta metallikalaa ja lippaa ja heitti niitä niinkuin perhoa. Saatuaan ensin siimansa pari vavan pituutta koskeen, hän tempasi sen ylös, astui askeleen eteenpäin, sillaikaa kuin siima oikeni taapäin, vei voimakkaasti vapaa eteenpäin ja antoi pyydyksen ampua alas siihen paikkaan, mihin oli tähdännyt, poikki kosken tai viistoon. Samalla hän laski vavan kärkeä, vei sen nopeammin tai hitaammin, sen mukaan kuin virta ja pohja vaati rantaan päin, tarpeen mukaan antaen lisää siimaa tai sitä lyhentäen, jolloin pyydys ensin kiisi viistoon ja sitten vississä paikassa teki tiukan mutkan. Tämän viimeisen tempun hän koetti tehdä niin, että pyydys juuri silloin oli jossakin syvennyksessä tai kiven ylä- tai alapuolella, missä kala tavallisesti vaanii. Sillä tavoin hän aina uudistuvin heitoin suorastaan tonki esiin kalat niiden pimeimmistäkin piiloista melkein kuin magnetisoiden ne liikkeelle oman hermostonsa ja jäsentensä loihtutaidolla. Pyydys kävi joka paikan, ei koskaan pysähtynyt eikä antanut kalalle aikaa arveluun ja arvosteluun, mihin mulloset varsinkin huonon syönnin aikana ovat erinomaisen taipuvaisia, hännän läiskäyksellä ja takapuolensa pyllistyksellä ilmaisten halveksumistaan. Sattuihan se mielenosoitus usein Lybeckillekin, minkä saattoi kirkkaalla säällä ja korkealta äyräältä katsoen huomata, ja mikä ilmeni siitäkin, että hyvin monet hänen saamistaan lohista olivat hännästään kiinni, hänen lohensa useammin kuin muiden hitaampien, joiden hyrrä koskessa ei pyörinyt niin vihaisesti kuin hänen. Minusta näytti usein, että kalan täytyi tarttua hänen koukkuunsa ja hyökätä siihen kiinni toisten kilvalla, jollei kala suvainnut tarttua koukkuun, niin tarttui koukku kalaan.

Vesi kyllä roiski ja metsä mätki hänen mennessään, ja olisi luullut kalain sitä kaikkoavan pois koko koskesta, mutta kovassa kuohussa ja vahvassa virrassa sillä ei näkynyt olevan väliä, varsinkaan kun hän ei kauan viipynyt paikallaan. Olisi myöskin luullut, että hän satutti pyydyksensä puihin, mutta ihme kyllä se tapahtui harvemmin kuin olisi luullut, vaikka hänen heittonsa olivat kylläkin niin pitkät, että hän saattoi, jos tahtoi, temmata kalan toisen nenän edestä toiselta rannalta. Tapahtui sentään, että minä sain irtauttaa hänen koukkunsa, joskaan en housuistani, enkä huulestani, niin en kuitenkaan kaukana niistä, rantapajukosta. Ei hänellä muuten ollut aikaa pyydyksiään suremaan, kun ne tarttuivat ja jäivät. Hyvän syönnin aikana maksaa aika enemmän kuin vehkeet.

Lybeckin tavallisimpia vieheitä oli noin puolentoista tuuman pituinen n.k. devon, hopeinen tai useimmin kultainen pyöreä metallikala, joka oli selältään maalattu joko ruskeaksi tai sinisen vihreäksi. Parhaiten näytti hän saavan sellaisella, joka ei ollut suoraan tehtaan jäljeltä, vaan josta maali oli kulunut pois niin, että sitä siinä oli vain joitakin täpliä. Kuta kuluneempi sellainen on, sitä paremmin se näyttää kalastavan. Olen mestarini traditiota noudattaen aina pitänyt varastossani tällaisia likaisia laitteita ja viimeksi minä viime syksynä sain hyviä tuloksia muutamalla tumman vasken värisellä sinisen-vihreänruskeaksi töhrityllä devonilla, joka oli tarttunut koskesta onkeeni ja siellä saanut erikoisen ruosteen. Se on nyt taas siellä kiven kolossa jossakin. Luulen, että jos voisi saada aikaan devonin, joka olisi maalaamaton, mutta itse metalli kihtaisi hiukan sinistä, hiukan vihreää, hiukan ruskeaa niinkuin vanha pronssi, se olisi sopiva jäljittelemään pientä mullosta ja sen kanssa jotenkin samannäköistä elritsaa, ja meillä olisi näpsä pyydys varsinkin kirkkaalla säällä. Devonista vielä mainitsen, että olen tullut huomaamaan, että kaupassa löytyvät sellaiset, joissa on, paitsi kaksi paria häntäkoukkuja, myöskin kaksi paria sivukoukkuja, eivät ole niin käytännölliset, kuin jos nämä sivukoukut ovat poissa. Ne tarttuvat helposti pohjaan, ne näkyvät hiljaisemmassa pyörinnässä kuin myllynsiivet ja joutuvat sitäpaitsi pian epäjärjestykseen. Kala tarttuu kyllä ilman niitäkin, jollei devon ole aivan suuri, jolloin ne kyllä saattavat olla paikallaan. Viittaan kuviin.

Paitsi devonia käytti Lybeck myöskin lippoja suurimmasta pienimpään ja oli mestari näiden, melkoista taitoa vaativain pyydysten käyttämisessä, joita täytyy kuljettaa eri tavalla eri veden nopeudessa. Devonia hän käytti kirkkaalla säällä ja yleensä päivällä, lippoja sateella ja illalla ja yöllä, jolloin vaaditaan välkettä ja jolloin kala ei ehdi nähdä muuta kuin leimauksen. Lippahan jäljittelee valkeata syöttiä, salakkaa, särkeä ja siianpoikaa, ja on käsiteltävä niin, että koskea alas kiitävän kalan liikkeet tulevat hyvin ja pettävästi jäljitellyiksi. Varsinkin kiven huopeessa veden velloessa, kun sen saa siinä muutaman silmänräpäyksen pyörimään ja heittämään kuperkeikkaa, se näyttää olevan vastustamaton, ja sen liikkeen Lybeck osasi sille antaa.

Lybeckin lipat olivat kooltaan suurimmasta ruokalusikan kokoisesta pienimpään teelusikan lehteen saakka. Pienempiä niistä hän käytti yhdessä perhojen kanssa niin, että hänellä alinna heittosiimassa oli lippa ja ylempänä pari kolme perhosta. Tämä viimemainittu tapa ei minusta ollut oikein asianmukainen enkä minä siinä suhteessa ottanut häneltä oppia. Ensinkin ei perho, kun lippaa täytyy vetää, saa sitä luontaista virran mukana menevää liikettä, joka sillä täytyy olla, vaan joutuu tavallaan uistimeksi, ja toisekseen se, jos kala ottaa perhoon, joutuu ajelehtimaan ja helposti tarttuu pohjaan, jolloin kala menetetään. Se vaara on kyllä tarjona useammalla perhollakin onkiessa, mutta kun perho on keveämpi, ei tarttumisen vaara ole niin suuri. Minä puolestani olen tullut siihen, että käytän melkein yksinomaan yhtä perhoa, varsinkin jos luulen suurempia kaloja olevan koskessa. Minulle on usein tapahtunut, että suuren ottaessa alimmaista perhoa, pieni suuren uidessa iskee johonkin ylempään ja tempoessaan vapauttaa vanhemman veljensä. Ottaessakin on tämmöisestä kaksoissaaliista hankaluuksia, tavallisesti aina toinen ja suurempi pääsee.

Niinkuin tästä näkyy, ei Lybeck, vaikka hän käyttikin perhoja uistinsiimassaan, ollut varsinaisesti perholla onkija eikä perehtynyt sen tekniikkaan. Vaikka hän heittikin lippoja ja muita pyydyksiään siihen tapaan kuin perhoa heitetään, oli hänellä, niinkuin monella muullakin, se käsitys, että siima näin heittäen ei lennä ulos, ellei siinä ole painoa—mikä on erehdys, sillä siimahan kyllä sen tekee ilmankin painoa, kun se vain vapaan nähden on tarpeeksi paksu, ja vapa tarpeeksi joustava. Kun hän käytti hienompia siimoja, mitkä virvelöidessä kyllä ovat paikallaan varsinkin alaheittotyylissä, ei hän sitä saanut ulos ilman painoa. Ei hän myöskään näyttänyt luottavan pelkkiin perhosiin ja niiden viehätysvoimaan, vaan luuli, että pitää olla kirkas lippa, joka houkuttelee kalan piilostaan esiin. Että pelkkä perhokin antaa hyviä tuloksia, sen minä kuitenkin sain hänelle todistetuksi eräänä iltana, kun kalastimme kilvan, hän seisoen kosken keskellä olevalla arkulla, minä maissa seisoen ja kalastaen maan ja arkun välistä. Kun hän metallipyydyksillään ei saanut suuresta koskesta mitään, minä otin höyhenellä tunnin kuluessa kymmenkunnan kilon mullosta. Menestykseni riippui kai siitä, että olin huomannut kalojen silloin ajavan perhoja, jolloin ne eivät välitä täky- ja muista vehkeistä. Siitä lähtien olen kaikkein suurimmaksi osaksi käyttänyt perhoa melkein yhtä tuloksellisesti kuin hän lippoja ja devoneita. Lybeckin saaliit ovat kuitenkin jääneet voittamattomiksi muihin Huopanan kalastajiin verrattuina. Hän suolasi lohia saavittain. Erään hänen muistiinpanonsa mukaan hän 15 päivän kuluessa oli saanut suuria 24 kappaletta, jotka painoivat yhteensä 151 kiloa. Pienempiä hän ei ole merkinnyt. Paras päivän saalis oli 5 kappaletta.—Hänen käyttämistään mullosperhoista, mikäli muistan, tahdon mainita punaisen Soldier palmerin, ruskean Red- ja Brown palmerin, mustan Zulun, harmaan March brownin ja keltaruumiisen ja ruskeanharmaasiipisen Professorin, kaikki suurenpuoleista kokoa.

Ollessamme onkimatkallamme teimme tavallisesti niin, että mentiin yhdessä koskelle. Jos meitä samaan aikaan sattui olemaan useampia, esim. neljä vapaa, vedettiin arpaa, kuka kullekin puolelle. Jouduin joskus Lybeckin kanssa samalle puolelle. Kohteliaasti hän taitavampana kalastajana sijoitti minut edelleen, koska hän kauemma heittäen kuitenkin voi takaakin tullen vallita suuremman osan vettä kuin minä, jolta pyydys ei lentänyt niinkuin häneltä. Rantakalain olisi näin pitänyt joutua minun osakseni. Mutta nekin olivat oikeastaan hänen. Ne joutuivat tavallisesti hänelle siten, että hänen pitkä, keskikoskeen heitetty siimansa alaspäin kiertäessään vei hänen syöttinsä kalan näkyviin ennen kuin minun. Kun näin, etten ehtisi hänen tieltään, pyysin häntä jatkamaan ohitseni. Ennenkuin pyydykseni selvisi pohjasta, mihin sillä oli erikoinen taipumus tarttua, ja sitten puusta, johon se pohjasta ponnahti, oli toveri tiessään ja huitoi kaukana suvannossa alhaalla ja oli pian joutunut siltaan ja oli tulossa toista rantaa niskaan, ensin toisten taa ja sitten heidän ohitse ja edelle, haavipojalla kannannainen vitsariippi mullosia, suurempia ja pienempiä, kun meillä muilla vast'alkajilla oli kullakin joko parahiksi mitan täyttävä mullonen tai ahven.

Nautin hänen kalastuksestaan enemmän kuin omastani, josta siihen aikaan ei ollut paljoakaan sanomista. Oli ilo nähdä sitä voimaa, varmuutta, intoa ja taitoa, millä hän vapaansa käytti, kuulla vavan viuhinaa ja siiman läiskinää ja miten kala keikautettiin maihin. En unohda koskaan näkyä eräänä varhaisena aamuna, kun Lybeck jo oli mennyt ongelle ennen auringon nousua. Tavallisesti hän onki myöhään yöhön, niin kauan kun näki, nukkui vaate päällä muutamia tunteja, meni taas ulos, kalasti aamiaisille, kylpi säännöllisesti joka aamu, koska siihen iltapäivällä ei ollut aikaa, nukkui keskipäivän, jolloin kala yleensä ei ota, ja oli sitten valmis ilta- ja yö-otteluun. Minä tein melkein päinvastoin. No niin, olin herännyt tavallista varhemmin, ja lähtenyt koskelle. Ville tohtori oli jo siellä. En kuitenkaan nähnyt häntä itseään, ainoastaan hänen apulaisensa erään suuren kiven vieressä. Aurinko juuri nousee ja punaa sakean lepikon sillä puolen. Siellä on suuri, suippilon muotoinen kivimöhkäle suvannon yläpäässä. Silloin nousee kiven takaa tuuhea pitkä tukka, leveä otsa, paksu kaula, ruskea ruho ja kaksi ruskeaa kättä ruskeaa vapaa pitäen. Enempää ei tule kiven takaa näkyviin. Hän sulaa maisemaan, aurinko punaa hänet ja metsän, ne kuuluvat yhteen. Se on kuin itse metsän jumala Pan, on kuin kentauri, metsänhaltija, joka vaihteeksi on lähtenyt kalaan. Hän soluttelee siimaa koskeen. Tempaa ylös, heittää alas, lappaa sisään, päästää taas, ilme ja eleet niinkuin metsän elävän. Yhä pitemmälle lentää pyydys, pian suvannon keskeen. Hän innostuu pääsemään vielä ulomma, missä on varma vedenalainen kivi, minkä alta usein ottaa, aina suuri. Pan kiipee polvilleen kivelle, heittää nyt polviltaan, eturuumis eläen, takaruumis sulaen liikkumattomaksi kiveen. Se on Pan, ja Pan saa. Pyydys putoo vihdoin, niinkuin hän sen tahtoo, ja hänellä on suuri lohi ongessa, joka velloo vettä hetken niinkuin potkuri ja sitten katoo, siiman viiltäessä vettä. Ketterästi kuin kissa hyppää hän kiveltä alas. Haavipoika, vikkelyydessä ja ottamisen taidossa lajiaan ainokainen, Kokon Julius, hänkin ruskea, joskin hiukan haaleampi, niinkuin yleensä penikat, juoksee joustavasti pyörähtelevän otvan päähän, valmiina iskemään heti, kun lohi rantautuu. Se rantautuukin veden painamana ruuhkaa vastaan. Ottaja kyyristyy, tähtäilee veteen, tekee nopean liikkeen, nostaa ruskean vetehisen ja juoksee maihin. Se on käynyt salamannopeasti näiltä kahdelta tottuneelta, vuosikausien kuluessa yhteistoimintaan harjaantuneilta. Ne jäävät sitten siihen, yhteen ryhmään, litteälle kalakivelle, isketyn lohen ääreen, toinen pistäen puukolla veren juoksemaan, toinen päästämään koukkuja irti.

Siinä oli kohtaus, jommoista en ole ennen enkä jälkeen nähnyt, ikävä kyllä, ettei sitä ole ikuistettu elävin kuvin, iloksi ja opiksi vastaisille kalamiehille.

* * * * *

Lybeck oli voimakkaiden tempausten mies, elämässään yleensä, niinkuin onginnassaan erittäin. Yhtä rajusti kuin hän johonkin intoutui ja yhtä kiinteästi kuin hän siihen antautui, yhtä äkkiä hän siihen kyllääntyi ja sen jätti. Hän oli myös vastakohtien mies, täynnä ristiriitaisuuksia ja koko lailla epäjohdonmukainenkin, niinkuin touhahtelevat tunneihmiset yleensä. Hän piti pahana onkimista sunnuntaisin, mutta ei koukkujensa teroittamista ja pyydyksiensä paikkaamista kirkkoaikanakaan. Hän saarnasi kahvia, viinaa ja tupakkaakin vastaan, mutta joi sentään kupin, kallisti pikarin ja poltti sikarinkin, kun kovalle otti. Yht'äkkiä hän jätti onkimisen, pitäen tappamista syntinä, siihen määrin vastenmielisenä, ettei voinut sietää pyydyksiään silmäinsä edessä. Syyksi siihen sanoi hän myöskin sen, että onginta oli muuttunut hänelle niin vangitsevaksi intohimoksi, että hänen täytyi siitä vapautua. Jonkin aikaa koeteltuaan sitä turhaan voittaa, oli hän vihdoin saanut siihen voimaa siitä, että hän eräänä sunnuntai-iltana, senjälkeen kuin juuri oli pitänyt myllytuvassa uskonnollis-eetillisen esitelmän itsensä hillitsemisestä, oli heti sen jälkeen koskelle mentyään saanut onkeensa suuren lohen, joka juuri ottaessa pääsi. Silloin hän suuttui niin, että menetti malttinsa ja kirosi. Hän tuli heti pois koskelta, kokosi kamsunsa ja lähti, ei enää koskaan tullakseen. Johdonmukaisempi mies olisi tällaisen heräyksen jälkeen ehkä hävittänyt synninteon välineet, jotteivät ne saattaisi muitakaan samanlaiseen kiusaukseen. Ville tarjosi vapansa ja muut vehkeensä polkuhinnasta eräälle toverille, ja yhä vieläkin hänen vapansa viuhuvat ja hänen rullansa pärisevät Huopanassa, tehden syntiä toisten lukuun.

Olen kertonut tämän tapauksen pienenä eetillisenä muistutuksena kaikille onkimiehille. Onginta, niinkuin muukin urheilu, on huvina hauskuus, mutta intohimona rasitus. Mieli ei saa, voidakseen virkistyä, joutua tasapainostaan pois edes silloinkaan, kun suuri lohi pääsee. Täytyy voida hymähtää, ei katkerasti, enintään alakuloisesti, istua rauhallisena rannalle ja pistää piippuun.

SE SUURI SYNTYMÄPÄIVÄLOHI.

Oli yhä vieläkin saamatta se takaa ajamani suuri lohi. Kilon painoisia ja pienempiä olisin kylä saanut kuinka paljon hyvänsä, mutta kuinka ponnistelinkin, iso ei ottanut, ei edes nykäissyt. Koetin tietysti uskotella itselleni, että ei sillä väliäkään. Pienten saaminen, varsinkin perhosilla, kysyy taitoa sekin ja on muka yhtä hienoa urheilua kuin suurtenkin saaminen, kun vain käyttää hienoa vapaa, jonka kärki tutistessaan antaa hermostolle samat sähkösysäykset kuin suuri kala ja jäykempi vapa.

Mutta uskotteluni oli pakotettua itseni pettämistä, sillä sisimmässäni vihlasi ilkeästi joka kerta, kun toverini, vanha tottunut kalastaja, toi koskelta suuren kalan, joita hän muuten toi harva se ilta ja yö, välistä useampiakin kerrallaan. Suurimpansa otti hän tavallisesti iltamyöhällä, välistä vasta pilkkopimeässä. Olin usein jo aikoja sitten palannut ongelta, syönyt ja pannut maatakin, kun tultiin suurella touhulla toitottamaan, että nyt sillä on viisikiloinen, nyt seitsenkiloinen, nyt kaksi kuusikiloista väkäleukaa koirasta. Kerran hän itse naputti ikkunaani, jonka ohi tie koskelle kulki, ja nosti, mielestäni kylläkin epähienosti, eteeni peräkkäin kolme jättiläistä, joista muuan oli tarttunut hännästään.

Mahtoi olla koskessa kaloja, koska niitä jo näkyi alkavan saada haraamallakin. Olisi niitä näin ollen luullut riittävän muillekin. Mutta eivät ne vain satuttaneet purstojaan minun koukkuihini, vaikka niitä näin kutunsa edellä loikki ilmaan päivälläkin niin, että olisi voinut lennosta ampua. Ehätin joinakuina iltoina koskelle ennen toveriani ja koetin nakella samoja pyydyksiä ja samoilla paikoilla kuin hänkin, aina tuloksetta. Kun hän sitten saapui toiselle puolelle, niin rääkäsi hänen rullansa samassa ja pian kuului tappokalikan pauke vesakosta. Ongittuaan oman puolensa nakkasi hän koukun yli minun puolelleni ja vetäsi kalan nenäni alta siitäkin, missä minä juuri ikään olin turhaan heitellyt.

Sehän oli tietystikin toverini taito, jota hän sai kiittää menestyksestään, vaikka minun oli vaikea sitä myöntää. En silloin vielä osannut heittää enkä varsinkaan kuljettaa pyydystä, niinkuin olisi pitänyt. Vasta sitten, vuotta paria myöhemmin, kun vähitellen opin oikeat temput, alkoi onni hymyillä minullekin. Mutta nyt se oli kuin kirottua. Minkätähden pitää toisen onkeen aina ottaa ja toisen ei milloinkaan? Olkoon, että hän on taitavampi, mutta luulisi nyt ainakin yhden käyvän minunkin pyydykseeni. Ja minun kävi suoraan sanoen koko lailla kateekseni.

Kateus on sangen ilkeä ja vastenmielinen tunne, mutta ainakin metsä- ja kalamiehen on melkein mahdoton saada pidetyksi siitä itsensä kokonaan puhtaana. Kateus on kalamiehen perisynti. Sillä on hänen rinnassaan kaikki viihtymisen edellytykset. Kyllähän naapurin täyteläinen apilapeltokin puree sen mieltä, jonka niitty aidan takana kasvaa sammalta, mutta ei se semmoinen kuitenkaan koskaan karvastele siinä määrin kuin toisen pullea nuotanperä, silloinkun itse ihan vierestä vedät tyhjän apajan. Ei ole kovin kaukana se maailmanaika, jolloin suomalaiset elivät vain kalastuksesta ja metsästyksestä. Sentähden meissä, heidän jälkeläisissään, kateus ja pahansuopaisuus rehoittavat vielä vereksimmillään. Lankesin lankeamistani niin syvälle, että minun oli oikein hyvä olla niinä iltoina, kun toverini ei saanut mitään, ja vielä parempi silloin, kun häneltä pääsi kala. Sen ilon hän, hauska kyllä, valmisti minulle tuon tuostakin, sillä kun hän ei malttanut uuvuttaa, vaan pyrki ottamaan väkisin, särkyi häneltä pyydyksiä ja katkeili tapseja ja murtui kalan leukoja vähäväliä. Koetin turhaan torjua tätä syöpäläistä sydämestäni. Tunsin pääseväni siitä vasta sitten, kun itsekin olin saanut ison.

Mutta samalla olin selvillä myöskin siitä, että minun ei maksanut vaivaa yrittääkään, niin kauan kuin toverini kalasti. Jos onni koskaan kääntyy minulle suotuisaksi, niin kääntyy se vasta sitten, kun hän on lähtenyt. Ja mahtoi lähteä niin pian kuin suinkin! Onhan hän jo ottanut osansa, luulisi hänen saaneen pahimman syyhynsä saunoitetuksi. Onko nyt urheilijan arvoista suolauttaa korvomääriä? Silakanpyyntiähän se on semmoinen eikä lohen… Olisin tietysti itsekin nuolaissut, jos olisi tipahtanut.

Vihdoinkin toverini lähti. Hänen kalakorvonsa kannettiin veneeseen ja hän soudatti itsensä yöksi laivaan. Nyt oli minun vuoroni. Tunsin heti ruumiissani kuin jonkinlaisen vapautuksen. Oli niin kuin olisi jokin lumous lauennut, kirot peruutetut. Ensi yönä se tapahtuu siksi, että hän on mennyt. Sillä paitse että kalamies on kateellinen, on hän myöskin taikauskoinen. Jos se ja se tulee (esim. akka vastaan), jos se ja se lähtee (esim. harakka tai närhi puusta), niin se vaikuttaa päivän tulokseen. Kalamiehen taikoihin kuuluu sekin, ett'ei saa olla uskovinaan saaliin saamiseen. Kalaan valmistautuessaan ja sinne mennessään hänen pitää vakuutella itselleen, että se tapahtuu suotta, noin vain ilman aikojaan … lähdenmähän … menenmähän … ei sillä väliä, saanko tai olen saamatta.

Ja niihin kuuluu vielä, että kalaan on mentävä salaa … kun pääsee pujahtamaan kenenkään näkemättä, silloin on aina suurimmat toiveet. Ja kun isäntä, jonka luona asuimme ja joka oli minulla haavimiehenä, tuli tuumimaan, että eiköhän olisi lähdettävä ottamaan sitä suurta, vastasin siis haukotellen ja niin välinpitämättömästi kuin voin:

—Ei taida viitsiä … kyllä minulle riittää pienetkin … ja eikö tuolta jo lie otettu, mikä on otettavissa.

—Voi toki, kyllä siellä niitä vielä on … kun käy välisuvannossa semmoinen pätke, että kuuluu pihaan asti.

—Eivät ne näy minun tarjouksistani huolivan.

—Koettaisittepahan kerran tuoreella salakalla.

—Onko teillä salakoita?

—Pojat näkyvät onkineen viskaimen täyteen.

—Taitaa nyt kuitenkin jäädä menemättä.

Mutta tuskin oli hän mennyt, kun aloin laittaa kuntoon täkypyydystä. Hain salakan viskaimesta, jonka pojat olivat asettaneet porstuaan ja kiinnitin sen koukkuvehkeeseen. Useampia en ottanut mukaani, ja siinä oli taas taika siinäkin. Olin ollut huomaavinani, että jos varustautuu liiaksi koskelle lähtiessään, se ei ole hyväksi. Minähän vain pilanpäiten … ilman aikojaan … lätkäytän kerta pari, sitten tulen pois. Menen vain kuutamoon käyskentelemään. Älkää luulko, lohet, että tämä on niin tärkeää, minulle on ihan yhdentekevä, otatteko vai ette…

Mutta minun sisimpäni jo vapisi ja jalkanivelissä oli tunne, niinkuin olisi pian täytynyt riipaista kuin juoksuun jonnekin minne tahansa, vaikka metsään. Kaikkialla nukuttiin, sekä meillä että muissa taloissa kahden puolen koskea. Oli täyden kuun aika. Välistä paistoi kuu täydeltä terältä, välistä verhoutui taivas hienojen, hiljalleen ajelehtivain hattarapilvien peittoon. Tullakseni onkimapaikkaan oli minun kuljettava ensin vähän maantietä, sitten myllyn ohi ja sillan yli, jonka korvasta kääntyi jalkapolku lehdon läpi välisuvantoon ja niskaan.

Sillalle näkyi koko koski ylhäältä alas asti. Kuu paistoi pitkin koskea ja valaisi sen yhdeksi ainoaksi välkkyväksi hopeavyöksi. »Ves' kiehahtaa, ves' kuohahtaa, mies yksin ongell' on», niinkuin muistaakseni Goethe jossakin laulaa. Ja minusta tuntui kuin ei koko maailmassa olisi milloinkaan ollut muuta ääntä kuin kosken kohina, eikä muuta olemassaolevaa kuin kuu ja sen pilvet, koski ja minä ja ne suuret lohet, joita ei nähnyt, mutta jotka parhaallaan nousivat sinne, minne minäkin olin menossa, hyökäten eteenpäin kiven huopeesta toiseen. Näin yöllähän ne nousevat, rappu rapulta, pysähtyäkseen Välisuvantoon, jossa niitä sitten parhaina kutupäivinä seisoo satoja rinnakkain, päällekkäin—niin suuria, ettei niitä milloinkaan semmoisia ole saatu ongella eikä verkoilla, ei muulla kuin tuulaalla ennen vanhaan. Ne katkovat kaikki koukut, repivät kaikki verkot. Suurin ongella saatu, toverini saama toissa kesänä, oli kahdeksankiloinen, mutta siellä on yhdeksänkiloisia, kymmenkiloisiakin. Jos minä saisin semmoisen, jos tapahtuisi se ihme minulle … minulle! Se suuri tapaus, josta kerrottaisiin vuosikausia tällä koskella, josta pantaisiin valokuvat urheilulehtiin. Huomennahan on syntymäpäiväni, ei, nythän se jo on … kello on viittä yli 12. Jos minä saan sen syntymäpäivälahjakseni, keitän siitä rokan ja kutsun koko kylän kestiin.

Saakoot kerran maistaa kosken kinkkua paikkakuntalaisetkin, vaikka ovatkin vuokranneet pois vetensä.

Kuului yhtäkkiä rattaiden ratinaa edestäpäin. Sieltä saattoi ajaa akka vastaan ja turmella kaiken. Luulen, että pistin laukaksi ehtiäkseni tieltä pois, ja ehdinkin harpata maantieltä metsään, ennenkuin ne tulivat. Siellä olin turvassa, sillä harakasta ei ole pelkoa yöllä. Kuu oli peittynyt hetkeksi pilveen ja lehdossa oli niin hämärä, että sain kulkea jalkoterällä tunnustellen, ett'en kompastuisi kiviin ja puitten juuriin. Tie kulki vähän matkaa koskesta mutkitellen niin, että kohina kuului milloin voimakkaammin milloin heikommin. Kalamies tuntee aina kosken äänestä, milloin se on annillaan. Se ei silloin soi niinkuin tavallisesti, vaan niinkuin jotenkuten toisin … ei voi oikein sanoa, miten toisin se silloin soi, mutta toisin se vain soi. Se on niitä salaperäisyyksiä, joita ainoastaan kalamies käsittää, mutta joista muilla kuolevaisilla ja eläväisillä ei ole aavistustakaan.

Kun tulin Välisuvantoon, näin, tunsin, kuulin ja tajusin, että siellä täytyy olla minun kalan, se minun vielä saamaton, mutta minulle edeltämäärätty ensimmäinen suureni. Siellä losahteli ja läsähteli, posahteli ja päsähteli, nousi mustia selkiä veden pinnalle, loirahteli leveitä pyrstöjä laineiden välissä. Ne olivat kaloja, vesi ei olisi voinut niin äännellä eikä väännellä. Lähellä rantaa oli suuri kivi, jonka alapuolelle muodostui akanvirta, mistä löi rantaan ainainen aalto, kihnutellen otvapuomia, joka oli rautarenkain kiinnitetty kiveen. Juuri tämä kiven alainen akanvirta oli se paikka, mistä toverini melkein aina sai. Siinä seisoi aina kala; kun siitä illalla oli saatu yksi, oli siinä jo seuraavana aamuna toinen. Kerran sai hän siitä kolme yhtenä päivänä. Tänä aamuna siitä ei oltu ongittu. Siinä täytyi siis olla—siinä jos missään. Ja kun siitä otti, niin otti aina suuri. Jos siitä sai pienen, silloin ei koskessa ollut suuria, koska ne ajavat heikompansa pois parhaista väijymäpaikoista.

Valmistausin heittämään. Kun lohi on arka kala, sitä arempi kuta suurempi se on, ja kun se kaikkoaa pois vähintäkin varjoa ja heikointakin askelten töminää, täytyi heittämisen tapahtua varovasti, loitolta, oli hiivittävä varpaillaan, nakattava kiven takaa, yläpuolelta pyöräyttämällä salakka sen eteen, niinkuin se vähän pyörryksissään kiitäen tulisi alas koskea ja hakisi turvaa tyynestä.

Vein iskukoukun veden rajaan, jotta se olisi siinä helposti yletettävissäni kalan uuvuttua. Lapoin sitten siimaa litteälle kivelle jalkojeni juureen, laskin siimassa riippuvan salakan sopivan matkan päähän vavan kärjestä ja puristin vapaa toisella kädellä rullan alta, toisella sen päältä.

Mutta silloin alkoi minua yht'äkkiä pelottaa ja kieli rupesi maistumaan messingille. Sama maku tuli minulle ennen aikaan suuhun usein seisoessani jänispassissa haukun lähetessä. Jos se todellakin tarttuu … se kaikkein suurin, se kymmenkiloinen! Mihinkä minä sen kanssa joudun, jos se lähtee menemään alas? Silloin on minun ensin riennettävä jälkeen niin pitkälle kuin pääsen rantakiviä, sitten koetettava huojuvia riukuja myöten päästä kiviarkulle. Jos en sinne mennessäni tässä puolipimeässä ja petollisessa kuutamossa ole katkaissut jalkojani ja vapaani, niin on pahin taival vielä jäljellä, jolle ei missään tapauksessa maksa vaivaa lähteä, suuri koski, jonka kala kerran siihen päästyään laskee yhteen menoon ehkä siltaan saakka. Jos se pysähtyisikin välille jonkin kiven kupeeseen, en kuitenkaan pääsisi sitä niin lähelle, että saisin sen koukkuun kuohuvassa koskessa. Ja mitenkä minä veisin koukunkaan sinne mennessäni? On uhkapeliä lähteä näin yöllä yksin ilman apua isoja ottamaan.

Kun en ollenkaan olisi lähtenytkään… Jos en heittäisikään… Kunpa en saisi, vaikka heittäisinkin…

Voi kauhistus, millainen peto hyppäsi arkun kohdalla keskellä suvantoa!
Tuossa näytti toinen pyrstöään…

Melkein tietämättäni lensi siima vavan kärjestä ja kuutamossa kimmeltäen rätkähti salakkani koskeen. Siima oikeni vedessä, tunsin, kuinka täky pysähtyi ja alkoi pyöriä. Kiinnitin, aloin lappaa sitä pois. Silloin, juuri kun täky oli akanvirrassa ison kiven huopeessa, oli siinä kala kiinni!

Se hetki, jolloin suuri kala juuri on tarttunut, mutta ei vielä ole ehtinyt ilmaista itseään muulla kuin sillä painolla, minkä hänestä tuntee vapansa kärjessä, on kalamiehen kaikkein huumaavimpia. Jotakin on tapahtunut, mutta mitä? Pyssy on lauennut, mutta ei vielä pamahtanut. Ja on niinkuin olisi tuokioksi menettänyt tietoisuutensa. Siinä sekunnissa saattaa ajatus kuitenkin toimia, mutta tavallisesti suuntautumalla johonkin kokonaan toisarvoiseen. Ja minun sisimmässäni hihkasi jotenkuten näin: »Ottipahan koska lähdin salaa … ottipahan, koska ei akka eikä harakka tullut vastaan eikä minulla ollut kuin yksi salakka mukanani ja koska lupasin…!»

Samassa laukesi lumous, kun kala tempasi, niinkuin tempaa ainoastaan kaikkein virkein ja virmapäisin kala. Toverini oli usein kertonut minulle—minkä muuten kyllä olin itsekin huomannut seuratessani hänen kalastustaan—että oikein iso tavallisesti menettelee niin, että se tuntiessaan olevansa kiinni, tekee kuperkeikan pohjaa kohti, pasahuttaen samalla pyrstöllään vedenpintaan kuohun niinkuin airolla äkäisesti tempaistessa; sitten se usein jurnahtaa pohjaan ja jää siihen pitkäksi aikaa. Toinen kala taas ei näyttäydy, mutta pudistaa kuin varsa ensimmäisiä päitsiään ja hyökkäilee ylös ja alas, kunnes uupuu ja antautuu. Tämä pudisti vimmatusti ja karkasi huimaavaa vauhtia ulos, repäisten siimaa rullalta niin, että sormia poltti. Sitten se kääntyi ja ampui nuolena takaisin rantaa kohti, jolloin siima höltyi niin, ett'en tiennyt, oliko ongessa vielä kala vai oliko se päässyt…

Ei ole päässyt, siinä se vielä on! Kiristän minkä vapa sallii. Kala tulee lähemmä. Suuri se on … kylläpä onkin suuri! Se näyttää olevan melkein pinnalla. Minun täytyy koettaa saada se heti maihin, uuvuttamatta yllättää se tuossa, ennenkuin se päättää mennä ulomma ja äkäytyy sinne ja ehkä sitten lähtee alas. Pilvi on poistunut kuun edestä ja on häikäisevän kirkasta. Voin nähdä aivan hyvin, että siima on ihan lähellä otvaa. Otan koukun ja kahlaan veteen, vapa vasemmassa kädessä, koukku oikeassa, sujutan sitä otvaa myöten vedessä siihen, missä oletan kalan seisovan, kyyristyn ja ollakseni varma siitä, että kärki uppoo, kiskaisen kaikin voimin—sillä seurauksella, että menetän tasapainoni ja hoiperrun ronkolleni veteen kahden kiven väliin.

Kun siitä selvisin toteamaan, mitä oli tapahtunut, oli minulla yhä toisessa kädessäni vapa, toisessa koukku ilman kalaa. Mutta vieressäni jossakin lätkähtelee. Kala potkii jossakin … missä? tuossa! Tuossa veden rajassa! Nakkaan luotani vavan ja koukun ja syöksyn suin päin ääntä kohti kalan kimppuun, tarttuakseni siihen sulin käsin kuin saukko saaliiseensa.—Kun tavotin sen, juuri ennen kuin se oli pääsemässä kiveltä koskeen, oli minulla kynsissäni noin kilon painoinen mullonen.

En tiedä, olinko nyhtäissyt sen ylös koukun mutkassa vai oliko se kaatuessani lentänyt maihin vavan vipuamana … enkä myöskään tiedä, oliko vavan kärki katkennut kalan painosta vaiko kiveen tärähtäessään— summa se vain, että kun märkä mies, ronkko hellänä, lähti nilkuttamaan kotiin, toisessa kädessään särkynyt vapa, toisessa monin taioin saalistettu yksikiloinen, ne kymmenkiloiset yhä jatkoivat pätkettään Välisuvannon kuutamoisilla laineilla.

LASTU SIITÄ SUURESTA LOHESTA.

En ollut sillä kalamatkalla vielä saanut sitä suurta lohta, jota olin tullut saamaan. Mutta että minä olin sen saava, siitä minulla ei ollut vähintäkään epäilystä. Se oli oleva vain ajan kysymys.

Minulla on tapana koskelle tultuani kokeilla järjestelmällisesti erilaisilla pyydyksillä. Aloitan tavallisesti perhosilla ja vasta sitten, kun olen saanut selville, mitkä kelpaavat ja mitkä eivät, siirryn metallikaloihin ja niistä silkkikaloihin. Jos nämä keinotekoiset pyydykset ovat osoittautuneet tuloksettomiksi, turvaudun täkyyn, joka melkein aina antaa, mutta jonka käyttäminen minusta ei ole »korkeamman koulun» urheilua. Täkyuistin on hauin pyydys, suurine koukkuineen ja raskaine painoineen, joita sen käyttäminen vaatii.

Perhostaminen ei kuitenkaan tällä kertaa antanut suurta. Perho vaatii matalampaa vettä ja laimeampaa virtaa, ja nyt oli vettä ja virtaa tavallista enemmän. Kun kuitenkin välttämättä tahdoin saada suuren lähetettäväksi kotiin, päätin hypätä väliasteiden yli ja siirtyä perhoista suoraan salakkaan.

—Juokse täkypurkki pihasta! sanoin haavipojalle ja istahdin itse lepäämään rannalle.

Tämä tapahtui Huopanassa Viitasaarella. Niin pian kuin sen nimenkään mainitsen, tunnen verien sävähdyksen poskillani ja rinnassani oudon, samalla ahdistavan ja avartavan tunteen. Ei ole koko maailmassa seutua, johon minulle olisi kiinnittynyt semmoinen määrä ihania tunnelmia ja mieluisia muistoja kuin Huopanaan. Kerran minä vielä sen kunniaksi sepitän hymnin, johon panen kaikki kielivarat, mitä suomenkielessä on minulla käytettävänä. Nyt sanon siitä vain sen verran, että kalamiehen kannalta katsoen ihanin ja muistorikkain paikka tässä koskessa on sen keskellä oleva n.s. Välisuvanto, jossa veden kulku hiukan hiljenee ja johon suuret kalat noustessaan ja laskiessaan pysähtyvät muutamien pohjakivien huopeissa levähtämään ja onkijaa odottamaan. Mitkä jännittävät taistelut onkaan sen rannoilla taisteltu! Mitkä erikaltaiset elämykset eletty! Lukemattomat ovat ne lohet, jotka siinä ovat saadut ja päässeet—päässeet tunkeutuessaan tukkipuomien alle, päässeet varsinkin puhaltaessaan suureen koskeen, jonne niitä ei voi seurata, ellei ole nuori ja vikkeläjalkainen, joka uskaltaa henkensä hyllyvien otvain ja liukkaiden ruuhkapuiden varaan. Kömpelöjalkaisemman täytyy ovelin keinoin toimia niin, että tarttunut kala, joka melkein aina yrittää lähteä alas, ei lopulta sitä kuitenkaan tee, vaan jää suvantoon siinä uuvutettavaksi ja otettavaksi. Tämä ainainen epävarmuushan se muuten onkin lohikalastuksen suurin viehätys. Ilman sitä olisi lohen onginta ahvenen ongintaa, korkeintaan hauen maihin hinaamista.

Istuin siis kosken rannalla kivellä ja annoin entisten seikkailujen virittää itseäni uusien kokemiseen. Oli kesäkuinen ilta noin kahdeksan tienoissa. Tuon tuostakin pulahti paksu musta selkä tai loirahti leveä, melan kärkeinen pyrstö veden pinnalle. Joskus pomppasi koko ruumis vedestä ylös, tuhmana ja tunteettomana halkona molskahtaen takaisin. Niitä siis siinä oli! Mutta olinko niitä myös saava? Kaiken varmasti! Tunsin sen ruumiissani.

Siinä tulee Eemeli täkypurkkia tuoden. Salakat ovat parhaan kokoisia, formaliiniliuoksessa juuri sopivasti käyristyneitä. Varmana saaliista vapisen jo edeltäpäin niin etten tahdo saada peruketta siimaan solmituksi, ja kun nousen ja menen rannalle, tehdäkseni ensimmäisen heittoni, ovat koukut kaksi kertaa päästettävät takin selästä. On hetkiä ihmiselämässä … no niin, kalamiehet ymmärtävät valmisteluhetkien hermostuneen jännityksen pitemmittä puheitta.

Välisuvannon rantaa kulkee tukinuiton aikana otva eli puomi, jonka alle syntyneen kiintonaisen ruuhkan päältä heitto on tehtävä. Hivuttelime sitä myöten paikkaan, josta oli helpoin ylettää siihen kohtaan koskessa, mistä tavallisesti aina ottaa. Se kohta on melkein millimetrilleen määrättävä: siihen ja siihen, niin ja niin pitkälle, hiukan yläpuolelle sitä ja sitä merkkiä toisella rannalla. Sillä virran on saatava täky valtaansa niin, että se pyöräyttää sitä juuri siinä, missä lohi vaanii, hiukan yläpuolella hänen nokkaansa. Täyn tulee liikkua viistosti, niinkuin virran vietäväksi joutunut pikkukala liikkuu pyrkiessään sitä voittamaan. Jos täky pysähtyy tai pyörii epäluonnollisen koneellisesti, päästää lohi sen ohitsensa tai seuraa sitä korkeintaan lyhyelle tarkastusmatkalle, vetäytyen pian takaisin väijytykseensä.

Heittoni onnistui. Eläköön! Tuskin oli täky lentänyt maaliinsa ja upotessaan viilettänyt vähän matkaa alas, kun tartunta oli tapahtunut.

—Jopas jämähti!—Oli suuri, kuinka suuri lienee ollutkaan. Onki oli kuin pohjassa kiinni. Kun oikein iso tarttuu, niin se muutamia tempauksia tehtyään painautuu pohjaan, rynnistääkseen siitä sitten liikkeelle, jolloin taistelu alkaa, taistelu, joka voi kestää tunnin, parikin.

Olin silmänräpäyksessä tehnyt tempun, joka aina on tehtävä, niin pian kuin tuntee kalan olevan kiinni: nostanut vavan pystyyn ja käynyt käsiksi rullan kampiin, odottamaan hyökkäystä. Sitä ei kuitenkaan nyt tullutkaan, Tämä kala näytti olevan niin varma voitostaan, ettei ryhtynytkään taisteluun muulla tavoin, kuin että painautui pohjaan, nähtävästi sen suuren kiven suojaan, josta se oli hyökkäyksensä tehnyt. Se ei siis ollut välittänyt etuvartijataistelusta, vaan kohta käynyt pääotteluun, jonka suuri kala aina suorittaa äkäytymällä sille mieluisaan piilopaikkaan kuin linnoitukseen. Se tietää, että hyökkäileminen ja reutominen uuvuttaa, mutta vallihaudassa makaaminen säästää voimia.

Pienemmän kalan vetää onkimies tavallisesti heti väkisin sen kätköstä, mutta suuremman suhteen ei ole muuta mahdollisuutta kuin odottaa, kunnes se joko kyllästyy, suuttuu ja lähtee ulos tai uupuu siihen paikkaansa ja joutuu maihin vedettäväksi.

Kun minulla on hienokärkinen perhosvapa ja yksinkertainen peruke, ei ole ajattelemistakaan ruveta käyttämään väkivaltaa. Ei ole siis muuta neuvoa kuin käydä istumaan ja odottamaan. Siirryn lähellä olevan pukin nenälle, jossa olen monet kalat ennenkin uuvuttanut ja panen tupakan. Kun molemmat käteni ovat kiinni, toinen vavassa, toinen rullan kammissa, ja kun suuren kalan aikana ei ole viisasta jättää rullaa omiin hoteisiinsa, koska kalan liikkeelle lähtiessä siima voisi joutua höllälle, täytyy tupakanpanon tapahtua siten, että Eemeli poika kopeloi taskusta paperossin, pistää sen hampaihin ja sytyttää. Olkoon tässä samalla sanottuna, että tupakan paneminen tulisimman taistelun tuoksinassa on nautinto, jolla on vanhat kansalliset traditiot Otto von Fieandtin ajoista asti.

Tällä kertaa olisin kuitenkin huoletta voinut laskea vapani vaikka kainaloon, sillä kala oli niin rauhallinen, että koukku olisi yhtä hyvin voinut olla vaikka pohjassa kuin lohen leuassa. Varovaisuus on sodassa kuitenkin suurempi avu kuin urhoollisuus. Se oli tällä kertaa sitäpaitsi siihenkin nähden täysin tilanteen vaatima, kun kala, ollen ihan suuren kosken niskajänteessä, yhdellä ainoalla potkaisulla olisi voinut heittäytyä sen vietäväksi.

Istun siis ja polttelen. Kala siinä, minä tässä, välillämme kireä siima, jolla kosken vesi soittelee hiljaista hymniä, ylemmin ja alemmin äänin sen mukaan kuin rulla hellittää tai kiristää kieltä. Vapakin soi, käsi soi, koko ruumis soi, luontokin tuntuu soivan sitä sähköistä jännitystä, joka tässä on syntynyt yht'äkkiä kuin ukkosen edellä. Se on nyt pianissimoa, kuin kaukaisen hyttysparven surinaa, mutta joka yht'äkkiä, milloin tahansa voi laueta räikeimmän vasken räminäksi. Yllätys vaanii kaikkine mahdollisuuksineen joka tuokion takana… Se saattaa loikata metrin kaksi ilmaan ja pudotessaan katkaista perukkeen, ennenkuin olen ehtinyt laskea vavan kärkeä. Se saattaa mennä puomin alle ja tartuttaa siihen koukut. Se saattaa uupua yht'äkkiä, kuin olisi saanut halvauksen, kellahtaa selälleen ja pelkästä omasta painostaan kantautua suureen koskeen kuin tahdoton hako. Se voi päästä pyrstöllään kahmaisemaan siimaa, joka silloin menee poikki, vaikka olisi parasta englannin patenttia… Tätä kaikkea on siiman hillityssä soitossa.

—Onpas sitä sydämikkö, kun ei jo lähde, sanoo Eemeli.—Kun ei vain liene pohjassa.

Haavipoika luulee aina, että onki on pohjassa, kun vähänkin suurempi kala on joksikin aikaa äkäytynyt yhteen kohti.

—Mitenkäs se olisi pohjassa, koska kerran vavan kärki liikkuu. Ja jos tarkastat siimaa, niin näet, että se siirtyy oikeaan ja vasempaan. Kala siinä on, ja iso onkin!

—Saattaa virta liikutella.

—Tule itse koettamaan, niin tunnet, kuinka se jutuaa.

—Kyllä se näämmä jutuaa. Vaan luulisi sen kuitenkin liikkuvan vähän enemmän.

—Ei iso kala aina liiku. Kuta isompi se on, sitä vähemmän se liikkuu, silloin kun ei ole liikkuakseen.

—Minä kyllä tiedän, mitä se siinä tekee: kihnuttaa siimaa kiven kylkeen. On ehkä ennenkin sillä tavalla sahautunut irti. On yhtä viisas kuin vanhakin.

Olen polttanut yhden paperossin ja sytytän toisen. Odotus alkaa käydä pitkäksi… Jos koettaisin kiristää, ehkä se viimeinkin alkaisi väsyä. Kiristän siimaa ilman muuta tulosta, kuin että hieno vapani menee luokille; hellitän siimaa ilman muuta tulosta, kuin että vapa taas oikenee ja alkaa vivuta ylös ja alas ja siima hiukan siirrähdellä oikeaan ja vasempaan. Kala ei muuta asentoaan eikä näytä aikovankaan muuttaa. Se on nähtävästi päättänyt uuvuttaa minut ennen kuin minä sen. Se varmaankin jo tuntee, että käteni vapisee, että selkääni pakottaa, että sylki suussa maistaa messingille. Ei maita enää tupakkakaan. Toinen paperossi on jo poltettu ja pätkä viskattu menemään virran myötä. Kolmas saa vain puoleksi poltettuna mennä samaa tietä. On kulunut tunti siitä, kun kala tarttui. Kaikesta päättäen tulee kulumaan toinen, ennenkuin ratkaisevan taistelun hetki on tullut. Koski vain kohisee ja vesi vilisee. Ehtimiseen loikkaa isoja lohia ilmaan. Mylly alempana jyryää. Sillalla siellä kolajaa ja kopisee rattaat ja kaviot. Tukkilaiva huutaa niskassa. Aurinko lähenee laskuaan. Maailmassa on voinut tapahtua tuhansia asioita, ihmisiä kuolla ja syntyä, junia törmätä yhteen, kaupunkeja sortua, sotia syttyä, sillaikaa kun minulle ja minun lohelleni ei tapahdu mitään. Nyt olen istunut tässä jo puolitoista tuntia. Sanoma siitä, että Aholla on iso lohi ongessa, on levinnyt kylään ja houkutellut uteliaita joutilaita toiselle rannalle. Näytelmä yksillä sijoillaan istuvasta miehestä on kuitenkin käynyt heille yksitoikkoiseksi ja aikansa katsottuaan ovat he haukotelleet ja menneet, loppukohtausta odottamatta.

Totta puhuen alan minäkin saada huvista tarpeeni. Sitä enemmän, kun alan epäillä, tuleeko tämä otus koskaan pussiani pullistamaan. Pysyttyään noin kauan paikoillaan se tuskin enää on nouseva ylemmä. Kerran liikkeelle lähdettyään menee se alas eikä hento vapani pysty sitä pidättämään. Olisiko minun sittenkin käytettävä väkivaltaa ja lopetettava lyhyeen, kävi miten kävi? Oikaisenko vavan ja rullan avulla hinaan pedon piilostaan?

Sanon tässä niille, jotka eivät omasta kokemuksestaan tunne lohenonkijan sielun liikkeitä, että kalanoton kaikkein kriitillisin hetki on nyt tullut, hetki, josta lopullinen ratkaisu riippuu: menettääkö malttinsa ja koettaa voimakeinoja käyttämällä jouduttaa tapausten kehittymistä vaiko pysyä rauhallisena ja odottaa sitä hetkeä, jolloin kala tuntien uupuvansa siinä, missä seisoo, lähtee etsimään mukavampaa sijaa? Kun sekä englantilainen tieteellinen teoria— lohenonkiminen on oikeastaan tiedettä, samoinkuin shakkipeli ja sodankäynti—että oma kokemukseni monien lohien menettämisestä hätiköimisen tähden puhuvat jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta, niin pääsee parempi minäni voitolle, ja minä jään yhä edelleenkin istumaan samaan asentoon saman pukin nenälle, jossa ja jolla jo olen istunut kaksi tuntia—sillä kello on nyt täsmälleen kymmenen.

Kun viimeinen ottelu tässä jättiläistaistelussa suoritettiin vasta kello 12 yöllä, kun johonkin pitempään romaaniin aion säästää niiden mielialojen kuvaamisen, jotka nyt seurasivat, ja kun sitäpaitsi ainoastaan ammattimiehet voisivat seurata minua niiden hienompien vivahdusten ymmärtämisessä—siirtykäämme heti loppukatastroofin tapahtumiin.

* * * * *

—Eemeli! sanoin minä noin kolmen tunnin kuluttua siitä, kun heitto oli tapahtunut.—Minulla on nälkä ja vilu.

—Niin minullakin.

—Olisi pitänyt ottaa evästä mukaan. Minä haen!

—Kuule, siellä on äidilläsi varmaan saijut odottamassa.

—Olisi siellä saunakin.

—Ai, nythän on lauantai-ilta. Saunaa et tosin saane tuoduksi tänne, mutta tuo sen sijaan kaikki muu, mitä saat irti ja jaksat kantaa.

Kuluu puoli tuntia, ennenkuin Eemeli on palannut, ja toinen puoli tuntia, ennenkuin voileivät on syöty ja limunaatipulloon pantu saiju on pulputettu kurkusta alas.

—Oolreit! Ja nyt se otetaan. Kokoo, poika, hattusi kiviä täyteen.

On melkein pettämätön keino saada lohi liikkeelle nakkelemalla kiviä siihen paikkaan, hiukan yläpuolelle sitä, mihin se on äkäytynyt. Ensimmäinen kivi polskahtaa, polskahtaa toinen ja kolmas, lopulta kourallinen, monta kourallista—lohi ei ole tietävinäänkään.

—Ei kivi kiveä kaikkoa, sanoo Eemeli pilkallisesti hymähtäen.

Nyt minä suutun…

—Pian se kivi kiskotaan ylös!

Ojennan vavan vettä pitkin, niin että se ja siima ovat yhtenä linjana, ja kiristän.

—Se on kala, koska se yhäkin jutuaa. Jos se olisi kivi, ei se kiristäisi ja päästäisi.

—Vetää vain sitten pois kalan.

Minä vedän. Nyt se ei enää jutua. Siima on kireellä kuin viulun kieli. Nykäisen vielä kerran, kiskaisen, kun ei nykäisystä apua. Sepä perhana, ettet sinä…! Siima lätkähtää silmilleni ja jotakin pomppaa pääni yli.

* * * * *

Kertokoot rannan pyhät koivut halullisille haastattelijoille, mitä muistanevat perhanaisesta pakinasta paitaisen urohon, kun Eemeli, ulahtaen kuin jäniskoira, jonka edestä kissa on puuhun kurahtanut, hyökkää haavi ojona otuksen jälkeen ja vetää puusta alas hattuni ja hatun mukana siihen takertuneet—tyhjät koukut.

Eihän sentään aivan tyhjät.

Olen tehnyt kalastuspäiväkirjaani sen päivän kohdalle näin kuuluvan muistiinpanon:

»Lauantaina 30 p:nä kesäkuuta 1909 klo 8 illalla tarttui Välisuvannosta salakkavehkeeseen suuri lohi, joka, kun se vihdoinkin neljän tunnin sitkeän taistelun jälkeen saatiin maihin, osoittautui olevansa haon oksasta onkeen irtautunut—lastu.»

SALAPERÄISET SÄYNEET.

Metsästys- ja kalastusurheilun suurin viehätys ja sen harjoittamisen voimakkain kiihoitin on se jännitys ja mielenliikutus, jonka sen harjoittajalle antavat sen salaperäisyys ja siinä yhtä mittaa esiintyvät yllätykset. Kyllähän urheilijaa jossakin määrin saaliskin semmoisenaan kiihoittaa ja tyydyttää, mutta enemmän kuitenkin voitot ja tappiot ja siitä aiheutuva riemu ja pettymys. Jos minä aina saisin, kuinka paljon tahansa, millä pyydyksellä tahansa, minä pian kyllästyisin ja hakisin urheilulleni jotakin uutta esinettä, joka olisi vaikeammin tavattavissa. Niinpä nyt—puhuakseni onkimiehestä—hänen mielensä pyrkii rekordeihin, joita ei ilmaise puntarin nokka, vaan jotka mittaa vaikeuksien voittaminen. Minä aina olen ollut ylpeämpi neljänneskilon mullosesta, jonka olen saanut oikein huonona syöntipäivänä, kirkkaalla keskipäivällä ja pohjatuulella, vaikkapa sitten vain matosellakin, kuin nelikiloisesta, jonka olen ottanut tihusateessa tai illalla pilvisellä säällä, jolloin ottaa melkein mitä hyvänsä. Ilo yhdestä vaivantakaisesta, älyä ja voimain ponnistusta kysyvästä kaadetusta riistasta tai veneeseen kaikin konstein viekotellusta kalasta on suurempi kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä, jotka antautuvat itsestään. Kun on olemassa ainainen epävarmuus, on myös olemassa ainainen toivo, ja kuta odottamattomammin se toteutuu, sitä suurempi on myöskin tunteen viehätys ja järjen tyydytys.

Veden viljan pyynti on minusta monessa suhteessa jännittävämpää kuin metsänriistan, ja onginnan vaikeudet näyttävät minusta yleensä olevan suuremmat kuin metsästyksen. Se nyt saattaa olla seuraus yksityiskohtaisesta suhtautumisesta toiseen niinkuin toiseenkin, ja kehukoot muutkin kernaasti omaansa. Mutta kun nyt on puhe salaperäisyyksistä ja yllätyksistä, on jo pyyntitavan ja ympäristön salaperäisyys edellisessä suurempi kuin jälkimmäisessä. Onhan kylläkin hermostoa hivelevää hiipiä linnun luo puun alle tai odottaa sitä nousevaksi seisovan koiran edestä tai sydän kurkussa kuunnella koirain lähenevää ajoa. Mutta ei minulle ainakaan ole ollut sen hetken voittanutta, kun kaikkien valmistelujen jälkeen koho pulpahtaa veden alle tai kun virvelisiima tiukkenee ja hauen otto tuntuu vavan kärjestä varpaan nenään tai kun veden pinnalla kelluvaa perhoa kohti yht'äkkiä vyörähtää vedenalainen aalto ja sen sisästä aukeaa keltainen kita ja kohta samassa välähtää vaahtoa posahtava kämmenen kokoinen pyrstö, samalla kuin vapa tutisten taipuu kuin runko pyörrevihurissa. Seuraa sydäntä vihlaiseva hetki, jolloin sen tykintä tuntuu kurkkutorven päähän asti ja kieli käy kuivaksi, kun et vielä tiedä, tarttuiko se todella, jääkö se vai jättää. Hetki on verrattava laukauksen hetkeen, osuneen tai harhautuneen, mutta ei metsästäjällä koskaan ole tarjona sitä ottelun jännitystä, joka käy edellä, ennenkuin kala on kuivalla. Toisen ja toisen urheilulajin ero on siinäkin, että kun riistan tavallisesti näkee ja kuulee, ennenkuin sen saa, kala aina tulee yllätyksenä näkymättömästä maailmastaan ja sinne katoaa, kykenemättäni sitä seurata. Se on vieraan valtakunnan asukas, toisen maailman, joka on siinä ihan alla ja ympärillä ja kuitenkin kaukana ylipääsemättömän kuilun takana. Kala ei näy eikä kuulu, ennenkuin se on siinä ja sen tuntee. Ei mikään jälki eikä haju ilmaise sen olinpaikkaa, ei ole sitä koiraa, joka voisi sen tavata ja saada sen siitä esiin. Se on otettava odottamalla ja väijymällä, sen pesä on kalamiehen itsensä etsittävä ja arvattava, eikä siihen ole olemassa muun apurin vaistoa kuin kalamiehen oma, jonka niin ollen täytyy olla oma koiransa ja siksi kehittyä luontaisten lahjojensa ja taipumustensa mukaan. Taitavimmat kalamiehet ovat melkein aina vanhoja tai vanhojen opettamia, noiden ukkokääkkyräin, joilla on silmissään salaperäisen ammattinsa ilme ja jotka, vaikka kyllä paljon tietoisesti tietävätkin, aavistelevat vielä enemmän ja tekevät salataikojaan. Ja heillekin tapahtuu tuon tuostakin yllätyksiä, joista he silmät harallaan kertovat. On ollut ongessa se suuri suunnaton, jota ei koskaan saa, joka on vienyt vehkeet mennessään ja ollut vähällä kaataa veneen,—se otti, kun en arvannutkaan, juuri kun olin lähdössä pois ja heitin vielä viimeisen kerran tai heti paikalla kun pudotin ongen veteen eikä ollut vielä siimakaan selvillä j.n.e. Eikä sitten taas toiste ottanut, vaikka olisin kuinkakin koettanut ja vaikka oli kaikki edellytykset olevinaan ja olisi luullut kaikkien merkkien pitävän paikkansa. Niin, kala tulee ja menee tai on ollenkaan tulematta, piilee ja pakenee, tietämättäsi minne. Se ei ole enää huomenna siinä, missä tänään. Tuuli sen tavallisesti tuo ja vie, mutta ei se aina tule ja mene tuulenkaan mukana. Vähinkin vaihdos ilmoissa ja veden lämmössä voi määrätä sen menot—sanalla sanoen, kalastus on täynnä tuntematonta ja arvaamatonta, jonka perille kuta enemmän luulee pääsevänsä sitä enemmän siitä haihtuu. Kalastajista tulee lopulta toinen fatalistiksi, toinen taikauskoiseksi, eikä ole vaikea ymmärtää, miksi kalastustaiat ennen meillä olivat niin lukuisat. Ja paljon niihin vieläkin erämaan järvien rannoilla turvaudutaan. Eikä vain siellä. Kuka meistä ei olisi poikaressuna sylkäissyt lieroonsa ja sylkäisee vaistomaisesti yhä vieläkin, hokien:

Annappa Antti ahvenia,
Pekka pieniä kaloja,
Porohousu porsahia,
Vääräsääri säynehiä;
Ota onkee, sivalla siimaa,
Väännä väkärautaa.

Säynehiä, niin, salaperäisimpiä niistä, joita olen pyytänyt ja saanut.

On kaloja, jotka tarjoamansa urheilun kannalta katsoen ovat mielenkiintoisempia kuin toiset. Suurimmat sensatiot, syvimmät mielenliikutukset tietysti tarjoo kaikkien kalojen kuningas lohi ja hänen velipuolensa mullonen, mutta ennenkuin minulla oli kunnia tutustua näihin ylhäisyyksiin, joka tapahtui vasta toistakymmentä vuotta sitten, oli minulle säyne se, joka sai minussa aikaan voimakkaimmat onkimiehen mielenliikutukset. Ja vieläkin minä heti jätän kaikki muut kalat rauhaan, jos minulla on tilaisuus päästä suhteihin säyneen kanssa.

Säyne, suuri säyne, noin puolen kilon painoisesta ylöspäin, on kiehtonut mielikuvitustani ja sekaantunut yöllisiin uniini yhtä paljon kuin kurjet Jukolan veljeksien. Onko mukavampaa olentoa kuin tuo pullea, lihavaa, vasta saunasta tullutta talontyttöä muistuttava säyseä ja samalla voimakasliikkeinen, sirosuinen, punaeväinen, sopusuhtainen, suurissa sisarparvissa liikkuva vedenneito. Se tekee vangittuna alussa tuimaa vastarintaa, mutta antautuu hetken päästä solahtaen haaviin kuin mielellään, tappelematta viimeiseen asti niinkuin mullonen. Sitä ei tarvitse ottaa väkisin—kuin vähän aikaa. En tiedä, uupuuko se vai ihastuuko se ottajaansa. Minusta tuntuu, kuin se välistä rakastaisi minua niinkuin minä sitä, niinkuin se niityn nurmella maatessaan olisi yhtä tyytyväinen kuolemaansa kuin se varmaankin on ollut elämäänsä, joka sille nähtävästi on verrattain helppoa, se kun on kaikkiruokainen kala. Se syö matoja, perhoja, simpukoita ja mitä kaikkea, ja kai myöskin toisia kaloja, koska ottaa täkyynkin ja varsinkin lippaan. Säyne on kala, joka kulkee kaikkialla, mutta jota etsimällä ei tapaa juuri muualta kuin kudulta tai sitten vissinä aikoina virroista ja koskista. Järvissä ja merissä se ilmaantuu kuin mikäkin lentävä hollantilainen, mellastaa aikansa jonakin paisteisena päivänä kareilla ja matalikoilla ja lahdissa ja menee menojaan, tullen vasta vuoden päästä takaisin samanlaisen sään aikana. Se on arka kala ja vielä varovaisempi kuin mullonen, mutta kun sattuu sille päälle, päästää se hyvinkin likelle parvensa keskeen ja posahtelee siinä vähääkään välittämättä onkimiehestä—yhtä vähän kuin hänen pyydyksestäänkään. Toisin ajoin se taas ottaa sitä vimmatusti, mutta lakkaa yhtä pian, huomattuaan luultavasti oman vaaransa toisten liikkeistä. Verkoilla ja rysillä sitä saatanee, mutta tuskin juuri muulloin kuin kutuaikoina. Nuotta sen harvoin tavoittaa, ja sanotaan sen samoinkuin lahnan välttävän sen painautumalla pohjaan, jopa laskeutuen lappeelleenkin, antaakseen ainan luikua ylitsensä.

En muista tarkoin, milloin ensiksi sain säyneen, mutta sen muistan, milloin en sitä ensiksi saanut, vaikka olisin kovin hartaasti halunnut.

Kotipitäjässäni Iisalmessa on Vieremän joki, joka useita kilometriä pitkänä, lehto- ja luhtarantaisena mutkittelee Vieremänjärvestä Iijärveen. Sen niskassa on honkia kasvava komeaniminen Kyrönmäen niemi, jonka juuressa on Vieremän pappila, missä vietin ne poikavuodet, jolloin kalastus- ja metsästysvaistot ensiksi heräävät. Joki oli siihen aikaan hyvin kalarikas ja varsinkin kuulu säyneistään. Minulle on sieltä säilynyt seuraava muisto:

Istun ruohikkorinnassa virran suvannon poukamassa ja olen onkivinani, mutta en kuitenkaan ongi. Vavan kärki vaipuu veteen ja unohtuu siihen, sillä minä seuraan silmät kiinteinä vain toisen miehen ongintaa. Se on vanha äijä, Juntta Tammi, toissilmä, vääräsääri vetehinen, jota en koskaan nähnyt kuivin housuin enkä kenkäjaloin, ihmisten pilkka, talvena saunain karsinoissa eläjä, mutta onkimies ensi lajia, saaja. semmoinen ja semmoisten, että hän oli pikkupojasta kuin puolijumala, siihenkin nähden ylempi olento hänelle, että hän ei koskaan uskaltanut lähestyä häntä hänen onkipaikalleen. Jos se tapahtui ja täytyi meloa sivu, tuijotti silmä kamalasti ja heristyi nyrkki ja kuului manaus: »Jos et sinä sen p——n papin poika heti häviä siitä säikyttelemästä…» Ja hän oli oikeassa, onkimiestä, erittäinkin säyneen onkijaa kesäisenä yönä ei saa häiritä. Mutta hän kiinnitti mieltäni niin, että minä asetuin loitomma kaislikkorintaan ja seurasin sieltä hänen hommiaan.

Usma väikkyy kesäkuun yönä virran yllä. Häämöittää vähän harmaata hattua ja venheen kokkaa ja vavan varovaista, aaveilevaa liikuntaa ruohikon yli. Ne liukuvat kaikki kolme: hattu, vapa ja venheen kokka äänettömästi virran mukana ja tuon tuostakin kuuluu pyrstön posahdus, joku epämääräinen »äh», ja sitten vapa tutisee, ja hetken päästä päristys ilmaisten, että Juntta on saanut kalansa vettä puolillaan olevaan venheeseensä. Se käy kaikki hiljaa ja vaanien, minkään kolahtamatta. Virta kantaa hänet vähitellen näkymättömiin. Mutta jonkin ajan kuluttua alkaa kuulua kahinaa kaislikosta, Juntan venhe lipuu takaisin niskaan ja siitä virtaan. Hän ohjailee sitä pysymään pitkin virtaa liikuttamalla toisella kädellään melaa venheen perän takana. Toisella hän käyttää vapaa, jonka tyvi on polven alla ja jota hän silloin tällöin nostaa ja laskee, mutta ei heitä. Säyneitä posahtelee venheen ympärillä, mutta hän ei pysähdy, vaan liukuu taas niinkuin äsken, uudistaen retkensä ylös ja alas kerta toisensa perästä ja saaden joka retkellä ainakin jonkin säyneen. Kun aamu alkaa valjeta, ei hän enää palaa ja säyneetkin ovat kadonneet.

Päivemmällä ukko aina toi kaupaksi yöllisen saaliinsa, kontillisen suuria, lihavia säyneitä, sai maksun, ruokaa, ryypyn ja kourallisen piipunperiä, isän parhaasta vaakunasta. Koetettiin houkutella hänen saamisensa salaisuutta, mutta Juntta ei koskaan sitä ilmaissut: Hiivin hänen venheelleen, mutta en tavannut siitä muuta kuin pitkän vavan, joka oli tehty pitkästä suonäreestä ja kärkipuoli jätetty kuorimattomaksi. Siima ja koukku olivat poissa. Luultavasti oli hänen onkensa samanlainen kuin meidän muidenkin siihen aikaan tavallinen messinkikolmio, jonka matalaan noukkaan oli kiinnitetty sittiäinen. Semmoinen oli meilläkin, renkipojalla ja minulla, mutta saannin salaisuus ei nähtävästi ollutkaan kätkettynä vehkeissä, vaan siinä, että onkimiehen on liikuttava hiljaa, osattava olla kolistelematta eikä huitoa vavallaan, vaan antaa syötin luontevasti liukua venheen ja virran mukana eikä pysähtyä siihen, missä säyneet myllehtivät. Ottaessaan kalaa hän kallisti venhettään ja ryyppäytti sen sillä sisään, jolloin ei syntynyt kolinaa venheen laitaan. En saanut ainoaakaan suurempaa, johon kai oli syynä sekin, että kun säyneet olivat siinä, oli siinä myöskin Juntta, ja kun ei ollut Juntta, ei ollut säyneitäkään. Kyllästyin pian turhaan kokeiluun. Sain sitäpaitsi siihen aikaan pyssyn ja jouduin metsän lumoihin, niin perinpohjaisesti, että vasta lähes parinkymmenen vuoden kuluttua tapasin itsestäni poika-aikain onkijavaistot.

Ne olivat säyneet, jotka puhalsivat sen intohimon siihen tuleen, joka sitten ei ole sammunut.

Oli lämmin, kaikkein kirkkain keskikesän päivä saaristossa, Porkkalassa, tuuli virkeästi etelästä Lill-Svartön matalaan etelälahteen, vastarannalle. Olin lähdössä ahvenkarilleni, mutta ennenkuin työnsin venheeni vesille, heitin pilanpäiten ongen ulos. Koho meni hetipaikalla voimakkaalla tempauksella umpeen ja siellä oli jokin suuri. Se oli niin suuri, että se oli uuvutettava ja sitten hivutettava litteälle matalalle kalliolle, missä hyökylaine auttoi saamaan sen kuivalle. Se oli säyne. Heitin uudelleen ja tuskin oli koho vedessä, kun se jo taas oli kiivaasti ummessa. Niitä tuli toinen toistaan suurempia, kuin toinen toisensa kilvalla. Pian oli kalastajan poika keksinyt minut ja rientänyt onkineen saaliin jakoon. Tuli siihen vielä muuan neitonenkin ja meitä oli siinä kolme vapaa ja miltei joka heitolla me saimme kukin, niin että meillä ennen pitkää lienee ollut viidettäkymmentä, niin kauan kuin syöntiä kesti. Se lakkasi yht'äkkiä kestettyään ehkä noin tunnin. Ajattelin siinä innoissani, että kun nyt näin rupesi, niin kai myöskin repesi: mikseivät ne tulisi siihen huomenna samaan aikaan, jos tuuli on sama! Tuuli oli sama, mutta säyneitä ei näkynyt eikä kuulunut. Hollantilainen oli käynyt ja kääntynyt. Tapasin ne kyllä kerran eräältä reimarikarilta ulompana merestä Järvön saaren kupeelta, jossa aina kävi voimakas merivirta. Oli varhainen aamu ja koko kari sitä lähestyessäni yhtenä kisakenttänä, missä säyneet myllersivät kuperkeikkaa heittäin, selkä ja pyrstö kaareillen ylös ja alas. Turhaan minä koetin niitä madollani tavoittaa. Joko ne vain iloittelivat, »kylpivät», niinkuin saaristolainen sanoo, tai ottivat hyönteisiä, tai joitakin hyvin pieniä kaloja tai kalanpoikia, ehkä elritsoja, hyljeksien kaikkea muuta.

Tämä ilmiö oli minulle silloin uusi; sittemmin olen osaksi onnistunut kohottamaan sen salaperäisyyden verhon lievettä, mutta sen jatkuva kohottaminen kuuluu vielä tulevaan ongintaohjelmaani.

On koetettu etsiä joitakin yleispyydyksiä, joilla asianhaarain mukaan mahdollisimman varmasti voisi saada kalan ottamaan, silloin kun se saapuu syöntipaikalleen. On pyritty siihen päämaaliin, että voitaisiin vallita kalat aina silloin, kun ne on syönnillään. Silloin kun kala sulattaa ruokaansa piilopaikassaan tai on muuten haluton, on luonnollista, ettei mikään mahti maailmassa voi pakottaa sitä avaamaan suutaan, olkoon pyydys kuinka viehättävä tahansa, mutta kun se nousee sammuttamaan nälkäänsä jollakin luonnon tarjoamalla ruokalajilla, kun se siis kaikessa tapauksessa ottaa jotakin, silloinhan se kaiken järjen ja todenmukaisuuden nimessä pitäisi saada käymään kiinni keinotekoiseenkin, jos tämä on oikea ja vehkeet muuten tarpeellisen hienot, ja onkimies tehtävänsä tasalla. On tehty yleisteorioita, jotka käytäntö kuitenkin on kumonnut. Olen minäkin osaltani koettanut löytää perhoja, jotka olisivat jossakin määrin varmat ja osaksi onnistunutkin, mutta ainoastaan osaksi. Olen sentään säyneiden suhteen nyt paljon lähempänä päämaalia kuin Vieremän ja Porkkalan aikoina.

On taas kesäinen yö—yö se sittenkin on säyneen saannin varmin aika, mikä sekin lisää sen pyytämisen salamyhkäisyyttä. Koskessa ja kosken varrella on pitkin päivää ollut vilkasta liikettä ja elämää. On tullut tukkeja, on ollut ruuhkia ja niitä purettu. Myllyt kahden puolen kosken ovat jyrynneet ja jauhaneet. Sirkkelisaha on kirkunut, ja vähä väliä tärisyttävät rattaat siltaa. Automobiilikin tuolloin tällöin pärähtää ja pörähtää jättäen vain hajunsa jäljelle. Tukkien rantaruuhkien vuoksi en voi suuressa koskessa kalastaa sen suuria, vaikka tiedän niitä siellä olevan ja sivuhaarojen pikkumulloset jätän kernaasti kasvamaan niinkuin oman karjan, jota ne ovatkin, sillä olenhan istuttanut niitä tuhansia tänäkin vuonna. Teurastan heitä pikkuvohliani vain sen verran kuin ruuakseni tarvitsen ja lähden yöksi säyneitä ongelle. Ongin keväisin kaikkein mieluimmin säyneitä sekä siksi, että ne antavat melkein samaa tyydytystä kuin mullonen ja että niiden poistaminen koskesta on hyvä työ jalommalle mulloselle, jonka ruokaa, toukkia ja perhoja, ne parhaasta päästä syövät.

Olen illastanut niin herkullisesti kuin voi illastaa ainoastaan Kokon Saiman voissa paistamaa mullosta. Muistelen sitä varsinkin nälkätalven jälkeiseltä kesältä. Olen auringonlaskua odotellessa verkalleen valinnut perhot, joita aavistelen ottavan, sen mukaan kuin olen edellisinä iltoina nähnyt niitä liikkuvan. Perhojen joukossa on vanhoja umpimähkään ostetuita, on englantilaisten kirjain suositusten mukaan tilatuita, on myöskin aivan erikoisia omia, joita on valmistettu lähettämieni luonnonperhojen mukaan. Olen liottanut perukkeet, kerinyt kuivamassa olleen siiman rullalle, virittänyt vavan ja vetänyt siiman jänteeksi sen kaareen. Kai on kohta aika lähteä katsomaan, ovatko säyneet saapuneet kosken alle. Tukinlasku on laannut, myllyt pysähtyneet, myllymiehet poistuneet, kaikki kosken väki mennyt levolle. Aurinko laskee, mutta sen valo ei sammu. Sitä on kaikkialla, mutta sen varjoa ei missään. Pohjoiseen päin antava aitan pääty ja kukkiva pihlaja sen takana ovat muita valoisammat. Koski kohisee yöllä toisin kuin päivällä. Siinä on aina voitolla sen suuri, syvä johtoääni, mutta samalla kuuluu pikkupurojen ja putousten lirinä ja lorina, kukin erikseen ja kaikki yhteen.

Olen jo kotvan aikaa istunut herttaisessa paikassa suvannon rannalla korkeiden koivujen ja ikivanhojen haapojen alla. Tässä päättyy koski ja leviää suvannoksi. Siinä päättyy myös sillasta alkava tukkipuoma. Juuri tämän puoman päässä on suurien säyneiden saantipaikka.

Se on suorastaan ihanteellinen onkimapaikka. Siinä voi istua ja ihastua oloonsa onkimattakin, mutta sen viehättäväisyyttä lisää se, että se on onkimapaikka. Siinä on ne suuret puut ja niiden alla sauna ja halkopino, joiden suojassa on, niinkuin olisi erämaan kosken rannalla. Ei näy siihen siltaa, ei myllyjä, ei muuta kuin soiluva suvanto ja sen toisen rannan niitty latoineen ja takana metsänranta, minkä taa aurinko laski. Siitä voi heittää seisoen mukavalla kivellä ja saada heittonsa menemään juuri niin pitkälle kuin on tarvis, hiukan ulomma alipuolelle puoman pään, missä virta tempaa perhon ja oikaisee sopivasti siiman. Siinä on pikku poukama, johon voi peloittamatta toisia uittaa kalan heti, kun se sen sallii ja vetää sen luokseen.

Monena vuotena tuossa juhannuksen tienoissa olen viettänyt siinä vuoden ihanimmat yöt auringon laskusta sen nousuun nauttien sekä luonnosta että kalastuksesta, kokien kaikki sen tyydytykset ja pettymykset.

Säyne nousee siihen säännöllisesti joka ilta odottamaan iltaruokaansa ja viipyy siinä, niin kauan kuin sitä on sille tarjolla. Se tulee odottamaan siihen kosken mukana laskevia perhoja. Ne ovat tavallisesti ruskeita ja harmaita, kooltaan suurempia tai pienempiä eri iltoina. Parveillessaan ja parittuessaan tai muniessaan vedenpintaan ne ovat lopulta sortuneet kosken vietäväksi, joka kantaa niitä alemma ja alemma, painaen ne lopulta tukkipuomaa vastaan ja levittäen ne sen päästä suvantoon, jossa säyneet ovat niitä vastassa. Toiset perhot ovat joutuneet puomalle ja juoksevat sitä pitkin, kunnes suistuvat viimein nekin sen päästä veteen.

Odottelen siinä ja kuuntelen. Alkaisi olla aika jo perhojen tulla, sillä aurinko on ollut jo hetken aikaa alhaalla. Jo kuuluukin ääni, jota on hiukan vaikea erottaa siitä, minkä kosken viimeinen virilaine synnyttää kohdatessaan suvannon läikkeen. Kuuluu taas sama loksaus ja näkyy pyrstö. Siinä se on, tiedustelija, ensimmäinen sanansaattaja, että perhot ovat tulossa ja että säyneet ovat niitä vastassa. Se otti perhon ja nyt on minun aika koettaa ottaa se. Kun vain tietäisin, mikä on se perho, joka tänään tulee alas. En pääse puomalle eikä niitä ole sen ja rannan välissä. Koetan sitä kokoa, joka tuli eilen. Se on pieni Hardys favourite, jota viime kesänä sain ottamaan monien kokeilujen jälkeen. Perhoni putoo nyt jotakuinkin puoman päähän ja tekee kaaren alas. Siima tiukkenee, minä kohotan vavan kärkeä ja siinä se on. Eikä olekaan aivan pieni ja on otettava varovasti. Säyne on minusta melkein hauskempi uuvuttaa kuin kokoisensa lohi. Se tekee kyllä alussa lujaa vastarintaa, ottaa siimaa monta vavan pituutta alas suvantoon, painii voimakkaasti vavan kärjen kanssa, mutta tulee sitten tuuma tuumalta ylös turhia reutomatta. Se on mukava tämmöisen vanhan herran kala, kesäöisen verkkaisen onkijan ainoalaatuinen huvi. Ei tarvitse koskaan pelätä, että se yllättää äkkihyökkäyksellä. Se näyttää kuin hengästyvän omaa lihavuuttaan.

Tätä ensimmäistä uuvuttaessa ja ottaessa on niitä alkanut näkyä ja kuulua yhä useampia puoman pään alapuolella. Yhä uusia selkiä ja pyrstöjä pyllähtelee ylös ja alas. Saan vielä joitakin tällä samalla perholla. Mutta sitten lakkaa sitä ottamasta, kuinka hartaasti heittänenkin. Aivan samoin kuin eilen. Niin kauan kuin perhot tulivat harvemmin, otti, kun niitä rupesi tulemaan tiheämmin, lakkasivat. Perhot näyttävät olevan pienempää lajia kuin eiliset. Kiinnitän pienemmän ja laihemman perhon, sitä ottaa toinen toisensa perästä, viisi kuusi, joista suurin ainakin kolmatta kiloa. Tämä perho on vartavasten edellisen kesän kokemuksien mukaan sidotettu, se on siis vihdoinkin oikea perho, ainakin tämän hyönteisen parveillessa. Mutta miksi ne yht'äkkiä lakkaavat sitäkin ottamasta? Kymmenkunta heittoa ja ainoastaan veltto nykäys. Joko ne ehkä poistuivat, niinkuin välistä odottamatta tekevät, etsimään ruokaansa jostakin toisesta paikasta? Ei, siinä ne vielä ovat. Olisiko ensimmäinen luonnon perho lakannut tulemasta alas ja jokin toinen laji tullut sijaan? Sama se on yhä. Sitä alkaa pian tulla kuin pyryttämällä. Niitä putoilee kuin lumihiuteita veteen. Säyneitä pätkää ja polskaa niitä tavoittelemassa koko suvannon leveydeltä siinä, missä se alkaa kosken alla. Minun perhoni kai häviää laumaan, niin etteivät ne sitä huomaa. Ei, kyllä ne sen huomaa, käyvät sitä katsomassa, mutta hylkäävät. Se ei siis sittenkään ole oikea perho. Mutta oikeampaa minulla ei ole eikä voikaan olla, sillä kyllä tämä on samaa väriä ja samaa kokoa. Vika mahtaa olla jossakin muussa. Ehkä siinä, että aamun jo valjetessa siima ja peruke näkyvät liian selvästi. Nuo varovat ja viisaat kalat ovat jo oppineet varomaan. Ehkä on syy siinäkin, että minun perhoni uppoo liiaksi, kun luonnon perhonen kulkee pinnemmalla. Siima ja peruke ovat vettyneet ja painavat perhoa syvään, niin että se menee niiden alitse, ja niiden huomio on kiintynyt pintaruokaan. En voi asiata auttaa. Koetan muuta keinoa. Panen semmoisen syötin, joka kokonaan eroo niistä, joita ne ottaa, panen ison lohiperhon. Turhaan. Panen pienen lipan, joka jäljittelee pienen valkean kalan liikettä. Siihen ottaa samassa, se on tämän yön suurin saalis, mutta enempää en taaskaan saa. Heitän kastematoa, jota joskus ottaa, mutta josta ne eivät tänään ole tietävinäänkään. Ja mitä kaikkea minä siinä koetankin, kaikkia kokoja ja kaikkia värejä, ei nykäystäkään, vaikka niitä siinä myllehtii ihan siimani ylikin. Antaisin pois kaikki kymmenen, jotka lepäävät rivissä tuossa niityllä, jos saisin vielä yhden, jos löytäisin perhon, joka kelpaa.

Olen kiihtynyt, miltei kiukustunut voimattomuuden ja kykenemättömyyden tunteeseen. Se ei ole vanhan onkimiehen arvoinen tunne, on istuttava ja sytytettävä savuke, täytyy tyyntyä ja tyytyä, tyytyä toteamaan, että en vielä ole monikesäisten kokeilujen jälkeen päässyt kuin kukon askeleen säyneiden saannin salaperäisyyden perille. Tupakka, se onkimiehen uskollinen toveri, se kaiken rinnan riehun rauhoittaja, tekee vähitellen tehtävänsä… On hyvä, ettet aina saa. Jos sinulla olisi se haaveilemasi yleispyydys, koko onginta pian kadottaisi parhaan kiihoittimensa, sinä kyllästyisit ja menettäisit parhaan virkistyksesi ja ajanviettosi. Muista, että onginnan tulee olla parhaalta, mielenkiintoisimmalta osaltaan kokeilua, aina uutta ja uutta.

Säyneprobleemi on vielä ratkaisematta. Minulla on oikeat perhot, tässä koskessa ei ole sitä siivellistä eikä siivetöntä kalanruokaa, jota keinotekoiseni eivät jäljittelisi niin hyvin kuin tekniikan nykykannalla on mahdollista. Mitä ei vielä ole, sen voi hankkia. Jos viitsisi turvautua Juntta Tammin sittiäisiin, olisi kysymys ehkä sillä ratkaistu. Elävä täky olkoonpa se sittiäinen, kala, heinäsirkka, sudenkorento, perho, kärpänen tai mikä muu tahansa, olisi ehkä yhtä ratkaiseva säyneihin nähden kuin se on mullosiinkin. Mutta minun on vaikea turvautua niihin, minulla ei ole sydäntä repiä siipiä sittiäiseltä, tuolta kesäöiden pörröttäjältä, joka möyrii maassa, joka lentää kuin aeroplaani ja suistuu äkkiarvaamatta maahan niinkuin sekin —ennen minä tyydyn vähempään saaliiseen perhoillani—ja johan sitä on tuossa tämänöistä saalista, on saatu ennen ja saadaan kai huomennakin, niin että tälläkin menolla Kokon Saiman pönttö on pian täysi.

Ensi kesänä kokeilen uusilla keinoilla. Tähän saakka olen kalastanut vain märillä perhoilla. Ne ottavat niitä silloin, kuin perhot tulevat koskea alas uponneina. Niin pian kuin niitä alkaa sataa suoraan ilmasta tai pudota puoman nenästä säyneiden eteen ja uida pinnalla, on keinotekoinenkin tarjottava niille samassa muodossa. Ensi kesäksi hankin hienon yhden käden vavan, jolla voin heittää hienossa veden päällä pysyvässä siimassa kuivan uppoamattoman perhon—ehkä siinä on koko ongelman ratkaisu. Se on oleva tuleva ohjelmani. Mutta parasta on jo nyt sopia itsensä kanssa siitä, ettei sekään luultavasti ole lopullinen ratkaisu.

No, nyt ne eivät enää ole siinä kiusaamassa, perhot ovat poissa ja säyneet myös. Ovat menneet levolle auringon noustessa ja minun on tehtävä samoin.

ONNEN ONGELLA OTETTUJA.

Yleensä luullaan, että kalan saaminen riippuu onkijan taidosta, joka taas on tulos hänen saavuttamastaan kokemuksesta. Ja tietystihän täytyy osata jonkin verran onkiakin, ennenkuin kalan saa. Ei se kernaasti ota seisovaan syöttiin eikä aivan jalkojenkaan juuresta, vaikka tosin olen nähnyt paljon loistavia esimerkkejä siitäkin. Mutta yhtä paljon kuin taidosta, riippuu saalis sattumasta, onnen tempauksesta, jostakin selittämättömästä yllätyksestä. Sen varassa on taitavimmankin onkijan saalis. Olitpa kuinka harjaantunut tahansa, olipa sää kuinka suotuisan näköinen hyvänsä, teitpä todennäköisyyslaskelmasi kuinka taitavasti tahansa, se on: olipa sinulla kourassasi kuinka monet hyvät valtit tahansa, peli saattaa olla menetetty, sillä kalalla on silläkin omat korttinsa ja valttinsa, joita et tunne ja joihin se ei anna katsoa ja jotka saattavat olla paremmat kuin sinun ja ovatkin tavallisesti. Vaikka sinulla olisi mukanasi parhaaksi tietämäsi herkut, joita samana vuodenaikana ja samalla säällä olet menestyksellisesti tarjonnut, suvaitsee kala ottaa jotakin muuta, jota et ehdi sille tarjota, ennenkuin se on syönyt syötävänsä omasta pöydästään ja mennyt ruokalevolle. Voi myöskin tapahtua, että kala jostakin syystä ei ole siinä paikassa, missä luulet sen olevan. Pienimmässäkin vedessä sillä on monet olinpaikat, riippuen tuulista, ilman paineesta, veden korkeudesta, auringon asemasta taivaalla. Päivällä se on toisessa paikassa kuin yöllä, pilvisellä toisessa kuin poudalla.

Tämä nyt koskee etupäässä mullosta, joka on vesien oikullisin eläjä. Vaikka olen kalastanut toistakymmentä vuotta samassa koskessa ja luullut jo päässeeni tuntemaan kaikki sen kätköt ja sen kalojen oikut, tuottaa minulle joka päivä yllätyksen.

Yksi osa kalastajan onnesta on myöskin hänen vaistonsa, joka hänen itsensä tietämättä ohjaa häntä sopivaan paikkaan sopivalla pyydyksellä ja joka kyllä voi olla tulos, joskin tietämätön, pitkällisestä kokemisesta ja harjaantumisesta. Tuleehan useinkin—sen tietävät kyllä kaikki oikeat innostuneet onkimiehet—yht'äkkiä kuin jonkinlainen innoitus, inspiratio, sisäinen ilmestyksellinen sysäys—jos nyt oikein juhlallisesti puhutaan—joka on sanovinaan, että nyt! … nyt juuri on sopiva hetki!—vaikka se hetki säähän ja tuntiin nähden ei näyttäisi olevan ollenkaan edullinen. Minä sanon: »Nyt minä menen ottamaan kalan … nyt varmaan syö … siitä ja siitä.» Ja jos minä silloin onnistun ja onnistun vielä toisenkin kerran, saattaa se toisista näyttää miltei taikurimaiselta. Sillä ainoastaan onnistumiset jäävät muistiin ja epäonnistumiset unohtuvat.

Itseni minun on aina täytynyt panna sellaiset tapaukset onnen laskuun, vaikka toiset tahtovatkin nähdä niissä taidon tuloksia. Siitä huolimatta hivelee sellainenkin menestys kalastajaturhamaisuuttani ja annan toisten kernaasti kehua itseäni siitä, kursaillen vain näön vuoksi. Ja suotakoon minulle se viaton ilo, sillä monessa muussakin aikamies muuttuu onkiessaan lapseksi. Niin pian kuin hän tarttuu vapaan, joutuu hän sen tenhon taikapiiriin aivan samoin kuin pikku poikana siihen ensi kerran tarttuessaan. Ukko, kuinka vanha ja viisas onkin, mikä ylhäinen asema hänellä lieneekin yhteiskunnassa ja valtiossa, onkiessaan hän on uudelleen poika—ja siksi tullakseen hän oikeastaan onkiikin. Ja niinkuin pojat aina kehuvat toisilleen saaliitaan, kuinka pieniä tahansa, niin kehun siis tässä minäkin taas— edellisen lisäksi—seuraavilla saavutuksillani, jotka ovat antaneet turhamaisuudelleni erikoista tyydytystä.

Suurinta tyydytystä on minulle onkimiehenä tuottanut kalan saaminen silloin, kun se on saatu ikäänkuin tilauksesta, kun sitä on välttämättä tarvittu pataan pantavaksi, kun olen tahtonut ja luvannut sen saada ja myös saanut. Olen esittänyt yhden sellaisen tapauksen siitä suuresta yksinäisestä säyneestä Porkkalassa. Melkein samanlainen tapaus oli minulla eräs jotenkin samanlaiseen tarpeeseen saatu mullonen Huopanassa.

En ollut eräänä päivänä välittänyt mennä ongelle, en edes saadakseni itselleni syömäkalaa. Keittäköön Kokon Saima vaihteen vuoksi puuron tai vellin päivälliseksi. Silloin ajaa yht'äkkiä voimavaunu portin eteen. Niitä kulkee jo sielläkin harva se päivä näitä voimavainolaisia, pysähtyen pyytämään ruokaa, enkä nyt välitä mennä tuttavuutta tekemään. jatkan vehkeiden kuntoon panemista iltaongintaa varten. Mutta Kokon Saima tulee vähän niinkuin päivitellen, että kun taas tahtovat ruokaa, ei ole kuulema joudettu syömään koko päivänä, mutta mitäs minä nyt niille, kun ei ole tuoretta kalaakaan, menkööt majataloon.

—Onhan teillä peruja?

—Pelkkiä perujako minä niille hienoille Helsingin herroille ja rouville … kysyivät kalakeittoa… Kalat on koskessa, minä sanoin.

—Pankaahan pata tulelle, minä sanoin. Mahtaisiko pitää olla kuinka monta kiloa?

—Söisi kai ne nälkäänsä montakin, mutta kunhan saisi edes kaksikaan, niin höystäisi heitä hauikkaita läskisoossilla.

—Hyvä on, pankaa perupata tulelle.

Olin jossakin suuruudenhulluuden puuskauksessa ottanut urakan, tietämättä lainkaan, voisinko sen täyttää. Kyllähän Huopana yleensä antaa, mutta saattaa olla antamattakin. Jos olisin edes mennyt salaa. Nyt otan vastaan kuin tilauksen ja ihan kilolleen. Millainen lienee siellä ilmakaan? Kirkas paiste. Perhoa ne nyt eivät ota, tuskin devoniakaan—ainoa mahdollinen on kai matonen. Niitä ei ole ennen kaivetuita. Ehkä perupellosta saan … ja saankin muutamia savukelaatikon pohjaan. Matosella onkiminen ei tosin ole kuuluvinaan hienoimpaan ongintalajiin, mutta mielestäni se on yhtä hieno ja vaikea ja siis oikeutettu kuin täyllä onkiminen. Se vaatii samanlaista heittotaitoa kuin virvelöiminen ja melkoista harjaantumista ja mielenmalttia. Mato kiinnitetään tavalliseen ahvenonkeen, yhteen tai kahteen, toinen toisen yläpuolella olevaan, niin että siitä osa jää ulkopuolelle koukun. Pari korttelia koukusta on pienoinen soikea tai pyöreä paino. Onki heitetään vastavirtaan tai viistoon ja annetaan painon kulkea pohjassa kuitenkaan siihen tarttumatta. Jos pohja on epätasaista, vaaditaan tarkkuutta ja taitoa, etteivät paino tai koukku jäisi kiinni. Se estetään siten, että vapaa nostetaan ja siimaa otetaan sisään sitä mukaa, kuin virta kantaa painoa alas. Kun kala ottaa, pysähtyy siima, mutta nykäisyä ei saa tehdä heti. Kalan on annettava sitä ennen ottaa syötti kokonaan suuhunsa, minkä kyllä tuntee vavan kärjessä. Tämän ongintatavan jännittäväisyyttä ja mielenkiintoisuutta lisää, että onkija on kalan kanssa kosketuksissa kauemmin eikä myöskään heti tiedä, minkä kokoinen kala on. Käytän matokonstia joskus kirkkaalla säällä, kun muut keinot eivät teho.

Riennän Välisuvannon arkulle. Sinne mennessä olen saavinani varmuuden, että tulen saamaan. Sillä minun täytyy saada, enhän voi jättää hyvää emäntääni pulaan, on kysymyksessä hänen kunniansa, minun kunniani ja koko tämän kuulun Huopanan kunnia. Ja niinkuin sitä manaten minä heitän siimani kerran, kaksi, ja kolmannella jo tarttuu. Ja kun se matoseen tarttuu, niin se myös pysyy. Mene vain, mene vain, kyllä sieltä pian tuletkin, ei nyt ole aikaa oikkuilemisiin. Sääli sinua, mutta ei tässä auta. Syönyt olet, luultavasti omaa sukuasikin, nyt syödään sinut. Kuta pikemmin antaut, sitä pikemmin se on suoritettu. Näyt olevankin aika nätti mullonen, isompi kuin luulinkaan. Riität hyvin herrasväelle potatin paineeksi—ehkä olet kiloinen—saatat olla suurempikin— kolmekiloinen olet—niitä taisi olla siellä kolme—siis kullekin kilonsa…

Yht'äkkiä näyttää kaikki olevan hukassa: haavi on unohtunut lähdön kiireessä kotiin—en voi ottaa sitä tästä arkulta, se on uitettava maihin. Hiihdättelen kaitaista siltapuuta myöten maihin. Kala seuraa väkistellen mukana, näen täältä ylhäältä jokaisen sen liikkeen, kun se milloin seisoo päällään pyrkien pohjaan, milloin puhallaikse pinnalle ja hyppääkin, mutta väsyy väsymistään ja olisi valmis otettavaksi. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin uittaa se rantaan. Ylen arveluttava yritys, mutta muuta keinoa ei ole, käsin en uskalla koettaa. On poukama matalampaa rantaa kivien välissä, saan sen siihen, vedän sen pään kuivalle ja kun se siiman ollessa tiukalla potkaisee, siirtyy se yhä ylemmä, vielä viimeinen potkaus ja se on kuivalla. Käyn sen kitasiin kiinni, napautan veitsen hamaralla niskaan. Kala on minun, kolme kiloa, enempää en tarvitse.

Herrasväet—miellyttävä herra ja hänen soma, reipas, herttaisesti huudahteleva nuori rouvansa—tulevat puolitiessä vastaan. Sallin heidän ihailla kaunista kalaa—»sehän on vallan suurenmoista—niin pian— juurihan te…!»

Olen tietysti, niinkuin se ei olisi sen erikoisempaa, niinkuin se olisi jokapäiväinen asia—mutta kalastuspäiväkirjaani minä panen sen päivän saaliin kohdalle huutomerkin.

Se oli sen pituinen se juttu—ja tämä toinen ei ole sen pitempi.

* * * * *

Minulla on kalakaveri, jolle olen kiitollisuuden velassa monista ystävällisyyksistä. Hän on kuljetellut minua voimavaunussaan ja vapauttanut minut siten loppumattoman pitkistä ja ikävistä rautatie- ja laivamatkoista. Kun lähtee itseään hauskuuttelemaan, ei hän voi juuri ajatella suurempaa huvia kuin jonakin kesäaamuna ison talon rappujen edessä istua autoon ja selkäkenossa niinkuin lepotuolissa ajaa läpi tuomia tuoksuvan Suomen ja saapua onkikoskelleen, mikä on ollut talvenpitkäisten toivotusten tienpää. Tällä vierasvaraisella veljellä oli sitäpaitsi jotakin, jota meillä muilla ei ole moniin vuosiin ollut tarjottavana. Kun oli täytynyt rykiä rintansa käheäksi sammalen sekaisesta sota-ajan sekatupakasta, oli hänellä vielä viime kesänäkin säästössä vanhan ajan armiroa, jonka hän yhtä anteliaasti kuin kaiken muunkin asetti ystäviensä käytettäväksi yhteisillä kalaretkillä. Semmoinen toveruus velvoittaa, mutta en ollut tähän saakka saanut sitä kuitatuksi muulla kuin suurella kiitoksella.

Oli taas vietetty koskella mukavia leppoisia päiviä, onkien toinen toisella puolella kosken, kun oli siihen soveltuva, kaunis ilma, nukkuen, kun nukutti, hätäilemättä, kiirehtimättä. Hänen oli lähdettävä ennen kuin minun ja hän pani jo kampeitaan kokoon. Niiden joukossa ei ollut tavanmukaista tuoretta lähtökalaa. Sattuu näet sekin joskus kahdellekin kalamiehelle että se jää saamatta, jos liiaksi luottaa viime tingan antiin. Emme kumpainenkaan olleet sinä päivänä emmekä edellisenäkään saaneet semmoista kalaa, jota olisi viitsinyt viedä suuren talon rouvalle tuoreiksi tuomisiksi. Sekä aamu- että päiväkalastus oli mennyt hukkaan, vaikka lohia, suuriakin, oli ja näkyi ja vaikka olimme koettaneet parastamme. Iltakalastus oli vielä jäljellä, varmin kaikista suuriin nähden, mutta ennen kuin se alkaisi, oli toverini lähdettävä laivaan—hänen autonsa oli sota vienyt, rauhan tuomatta toista sijaan. Hän heitteli jo hyvästejään talonväelle, jaellen lapsille jäljelle jääneitä makeisvarastojaan. Minäkin sain niistä osani ja lisäksi laatikon niitä vanhoja armiroja.

—Vastalahjaksi sinun täytyy saada lähtiäislohi! minä sanoin, tahtoen osoittaa ainakin hyvää tahtoani. Ja minussa hytkähti, että ehkä … ehkä minä nyt onnistun—hänen onnellaan.

Mutta jos mieli, niin on pidettävä kiirettä. Silmäisen siinä pikaisesti pöydälle levitettyä perhosvarastoani. On onkimiehen tärkeimpiä ja samalla hauskimpia toimituksia tuumailu siitä, mitä perhoja milloinkin olisi otettava mukaan koskelle. Sen harkinnan tuloksista riippuu, miten kalastus tulee menestymään. Käy tavallisesti niin, että niitä sittenkin tulee otetuksi mukaan liika paljon, ja jos ei ota ensimmäistä, niin on edessä uusi valinta, joka vie aikaa ja lopulta sen sittenkin saa ratkaista umpimähkään. Nyt ei ollut aikaa pitkään valintaan ja kokeiluun ja minä kiinnitin siimaani yleisperhoni Orange mallardin, jota ottaa melkoisen varmasti silloin, kun koskiperho Stenofylax stellatus on liikkeellä, sekä pistin hattuuni pari muuta.