E-text prepared by Tapio Riikonen

SELVÄÄN VETEEN

Runoja ja tunnuslauseita

Kirj.

J. SILJO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.

J. Simelius'en perillisten kirjapaino.

SISÄLLYS:

Julkaisijan esipuhe.

Selvään veteen.

Ruudinhajua.
Perisynti.
Häkkilintu 1-2.
Sotaliitto.
Juhannuksen alla.
Erämaan opetus.
Ruustinna ja kulkuri.
Teppo Tyhjänen.
Kaks unta.
Leijonamieli.
Golgatalla.
Pan-parka.
Häkkilintu 3-4.
Mutatis mutandis.
Tapaninajoa.
Oudot häät.
Taikurin tupa.
Madon matka.
Maailman kirja.
Walther von der Vogehveide: Ero maailmasta.
Nietzsche: Käärmeen kevät.
Maailmansotaa.
Viime kevät.
Kevätitkua.
Kuin laineet allin lasta.
Ens ilta heinäkuun.
Mit' itkettävää ihanuutta.
Kahden puolen aitaa.
Loitsu.
Kiertokulkua.
Tuttu kyynel.
Musikaalisia koiria.
Tuutulaulu lapselleni.
Selvään veteen.
Tepon tie.
Aamusarastus.
Kesäkuun laulu.
Napue.
Lappiin.
Yksinvaltaani.
Nemesis.
Sinettejä.
Vastavirtaan.
Tulikaste.

Muita runoja.

Majatalo.
Spitaali.
"Myrskylinnun" laulajalle.
Labyrintissä.
Katkelma Lapin laulusta.

Germaanista lyriikkaa.

Ilonpäivä (Otto Ernst).
Isän viulu (Otto Ernst).
Kaupunki (Jacob Tegengren).
Kuollut maa (Carl Spitteler).
Sydänyön lapsi (J. J. Wecksell).
Aadamin lepo (Carl Spitteler).
Ikeen alla (Hamsun).
Hymni (Novalis).
Poissa kotoa (Adolf Bartels).
Hautakirjoitus (Jacob Frese).

Tunnuslauseita.

Tunnuslauseita.

JULKAISIJAN ESIPUHE.

Niin raskaana kuin nyt ei kynä parka ole koskaan kädessäni painanut, — kuin kivi se on! Vain änkyttämällä ja sammaltelemalla voin nämä rivit Siljon joutsenlauluun kirjoittaa. Sen lisäksi on tuskaa lisäämässä jyrkkä ja painostava ristiriita sen välillä, mitä tiedän ja mitä voin sanoa, mitä julkisuuden ja elämän kauheuden takia täytyy jättää. Sillä totuuden tästäkin ihmiskohtalosta kestänee vain jälkimaailma, jolloin elävien intohimot, hyvät ja huonot, ovat mullassa maatuneet —

Mutta jotain kuitenkin. Allekirjoittaneen osaksi lankesi arpa tietää Siljosta, mitä hänestä enin tiedetään — osakseni lankesi jo hänen eläissään hänen ainoa avomielisyytensä, mille osalleni en mitään voi! Yli kaksi vuotta kestäneen ystävyyden jälkeen sain seistä noin kolme neljä viikkoa milloin toivossa milloin epätoivossa hänen haavavuoteensa ääressä, jota kaikkiaan oli kestänyt lähemmä kaksi kuukautta. Muistissani säilyy horjumaton vakaumus tämän samaisen vuoteen vaiheista, — valmis olen jättämään nämäkin havaintoni kerran ikuisuuden arvosteltaviksi, kun aika minulle voimia tuo runoilijan intiimimmän elämäkerran kirjoittamiseen. Siljon murhenäytelmä ei kuitenkaan alkanut sairashuoneessa, — siellä se päättyi! — se ei alkanut edes vapautussodasta, vaan sen myrkyllinen itu oli yksityistä laatua, lukien ensi näytöksensä syksyltä 1917. Silloin ulkoapäin punotut juonet viskasivat ensi verkon hänen ylevän ihmisensä ylle, verkon, josta silmu silmun jälkeen kiertyi hänen kaulaansa hänet lopulta kuristaakseen. Kokonainen liuta tympeitä tekijöitä ja olioita oli vetämässä häntä "maan puoleen", hänen uljuutensa koskaan uskomatta, että ne saattoivat tulla hänen tuhoksensa — —

Muuten oli Siljolla verissään peloittavan varma aavistus lähenevästä kuolemastaan. Kuolemanaavistus kaikuu alati palautuvana kertosäkeenä hänen runoistaan, aforismeistaan, hänen sanonnastaan jokapäiväisessä elämässä. Kerrottuaan jonkun tapahtuman nuoruudestaan saattoi hän lisätä: "että sen tiedät, sillä sinun pitää olla historioitsijani…!" Eikä vain yhden kerran, vaan, muistellessani hänen menonsa jälkeen, hämmästyttävän monasti. Yhtä tarkka oli hän siitä, että huolellisesti säilytin jokaisen hänen lahjoittamansa runon, käsikirjoituksen tai muun lappusen. Toisinaan näille lopun ennustuksille melkein naurahdin, toisinaan korvallani pahasti kuulostelin, varsinkin kun lisäksi tulivat omat turmanenteiset uneni, joiden tapa jo vuosikausia on ollut toteutua… Barbaarien sotahan riehui maailmassa paraikaa, ja Siljo sen hyvin tiesi, että jos Suomessa mylläkkä nousisi, oli hän niitä miehiä, jotka luonteensa pakosta joutuivat mukaan isänmaan puolesta ennemmin tai myöhemmin. Siitä huolimatta joutui hän mukaan ennen alkuperäistä aiettansa — —

Mutta kun kuolema sitten tuli, ei Siljo sitä kuolemaksi tuntenut eikä kukaan häntä siitä varoittanut. Eihän hänellä nyt ollut mitään halua lähteä maailmasta pois! Venäjän vallankumouksen jälkeen oli hänen elämänhalunsa suunnattomasti paisunut, hän unelmoi ja suunnitteli omansa kuten koko maan kulttuurin nousua. Hän vapautui ja kasvoi entisestä stoalaisesta kristillisvivahteisesta kielteisyydestään, hänestä oli tullut melkein epikuurolaisesti innostunut kuten nuori renesanssiruhtinas ainakin! Walther von der Vogelweide oli palannut rouva Maailman luo —! — — — Kun hänet kahdeksan tienoissa eräänä sunnuntai-iltana nuoren toukokuun alussa leikattiin, nukahti hän yöllä kahtakymmentä vailla kolme tajuttomana morfiiniseen uneen — — — siinä uskossa, että kaikki oli hyvin, kuten hänelle hoettiin, että hän siitä suoriutuisi!

Voi sanoa, ettei Siljo tänä päivänä tiedä kuolleensa, — ei mitään jäähyväisiä hän ottanut elämältä, ei ainoatakaan viimeistä toivomustaan lausunut!

Jouluna 1916 sain runoilijalta lahjaksi kokoelman hänen uusia runojaan ja aforismejaan, jotka olivat omistetut "Helmiina Rossille". Ihastuneena pahoittelin, milloin nämä voisivat nähdä päivänvalon. Hän vastasi taas: "julkaiset ne kuolemani jälkeen!" Ja kun näistä runoista uudelleen tuli puhe, toisti hän saman, aina vain: "— kuolemani jälkeen…"! Sairashuoneessa sitten kertoi hän laittaneensa minulle käärön, josta oli etsittävä joku esine, jota hän kaipasi. Käärön suojaksi oli se osoitettu pienellä kirjelappusella Jyväskylän kansakoulun johtajalle herra Martti Korpilahdelle. Kun hänen kuolemansa jälkeen kirje avattiin, oli siinä vain lyhyt kehoitus jättämään paketti allekirjoittaneen huostaan. Tuon kohtalokkaan käärön pääsisällys oli juuri tässä julkaistavat runot ja aforismit. Se käärö oli hänen ainoa toimenpiteensä ennen sotaanlähtöään — — kuitenkin kuin kaikkien mahdollisuuksien varalle — —

Kokoelmasta "Selvään veteen", joka tarkoin on järjestetty Siljon laatiman sisällysluettelon mukaan, on sonetti "Aikamme uros" jätetty pois kovin vaillinaisen puhtaaksikirjoituksen takia. Luettelossa mainittujen "Elokuun kuutamo 1917" [ehkä sama kuin "Majatalo">[, "Yksinäinen jumala", "Ma napisin jumalaani vastaan" ja "Ylösnousemususkoa" runojen käsikirjoituksia ei ollut missään, kuten ei myöskään ollut mainittu niitä missään lehdessä julkaistuiksi. Samaten olen jättänyt pois Siljon tekemät sulkumerkit vielä arvelemainsa sanojen ja kohtien ympäriltä. Mielestäni ne häiritsisivät runon rytmeistä nauttivaa lukijaa, talletettavissa käsikirjoituksissa ne sen sijaan jäävät kirjallisuudentutkijalle, jolla niistä enin mielenkiintoa on.

Se tappio, jonka kirjallisuutemme ja henkinen elämämme kärsi Siljon, nuoren johtajansa kadottamisesta, ei ole korvattavissa tämän taiteilijapolven aikana. Sitä hengen ja ruumiin, pään ja sydämen, elämän ja opin sopusointua ei ole nyt kellään meistä. Ei sitä objektiivisuutta ja rehellisyyttä, sitä runsasta hedelmällisyyttä ja teräksistä itsekuria kuin oli hänessä! Siljon jälkeen ovatkin muutamat kirjailijaimme ja arvostelijaimme ainekset, joista totisesti voi sanoa, ettei henkinen punakaartilaisuus heistä kaukana ole, taas häikäilemättä suunsa avanneet. Meillä — kuten herra paratkoon muuallakin! — on olemassa niin paljon hermotylsää, tunteetonta, antiartistista verta kirjallisessa työssä. Reklameeratuin kirjallisuuden laji on meillä jo vuosia ollut ilkeä romanttinen alhaiso-maalaus, joka silloin tällöin itkee krokodiilinkyyneliään Aleksis Kiven inhimillisten paarien ääressä.

Suomi kaipaa nykyään terveitä, voimakkaita, kauniita kirjailijapersoonallisuuksia, toisin sanoen, kirkkautta, intohimoa, miehiä. Sillä naiset eivät voi muuta kuin heijastella…

Tampereella, 5 p. toukok. 1919, Siljon kuolinpäivän aattona.

Ain' Elisabet Pennanen.

SELVÄÄN VETEEN

RUUDINHAJUA.

I.

Kaksi meit' on kunnon naapuria, kaksi nuorta, oivaa perheenisää, (aviossa kaikkein toivorikkaimpia, mikä yhteisymmärrystä lisää); tosin suutari vain hän, — minä koulumaisteri, — siis arvolt' enemmän.

Mutta arvoeroista me viisi, hartaat veljekset ain olemme: samat halut loihtii meihin joskus Hiisi, samat polut silloin polemme, — unhoittuupa kallis koti, perhe, päiväks pariksi pois katoamme; sattuu, — sattuu ehkä pieni erhe, mut on nuoruutemme puolellamme!

Yhteen vetää meitä vielä muu: luontoon meillä sydän lumoutuu, niinkuin vainen armaihimme, — aina, milloin mielt' ei ainut suru paina, kohtalomme ainut, pieni ilkku: hän on hiukan kuuro, minä hieman nilkku.

Yhteen vetää muukin luonteenlaatu: hengen hurma, — suutarin kai saatu tuiman pikilangan laulusta, minun — kirjoista ja koulusta; se on: tarve sankaruuden tajuun, kaipuu kunniaan, — niin, vaikka ruudinhajuun!

II.

Ruudinhaju! — Huumaten se kulki yli vanhan, raihnaan maailman, niinkuin myrkky — toisista kuin pihkantuoksu — sulki lännest' itään syliins' Euroopan. Nenää kutitteli, maksaa kouri: Viime tuomiosta heikot sielut houri, — eikä suotta, vaikka vanhan tavan mukaan. — Mutta ylevästi me, jos kukaan, suutari ja minä, kuuntelimme sodan alkavata jylinää. (Tosin kauas siit' on kaupunkimme jäänyt, ja myös toivon mukaan jää.)

"Hyvä syntyy!" meillä se ol' usko. "Pois on kansoista koht' unteluus, kuka kestää, sen on päivä uus, sen on nousu taas kuin aamurusko! Veriin sukupolven huomisen syttyy miehuus sankar'aikojen!"

(Hm! — jo aviossaan kuhertelu-ajat molemmilt' ol' ohi; köynnösmajat, tanssit, lemmen hip! ja hellerei! enää meitä tyydyttäneet ei; se on: olimme sill' astehella, jolloin kohtaa jälkipolvien tanut miehet alkaa ajatella, mutta löyhät luonteet naukkaella vanhaan tapaan niinkuin mettinen.)

Luoda sekä hävittää — kas siinä miehen toimi on ja tarkoitus; ainahan se historiasta nähdään: rappeutumisaikoina vain, niinä, jolloin sylikoira miehest' tehdään, vallass' on vain veltto rakkaus. Mut on miehuuden taas vuoro nousta: jälleen käsi tapaa peistä, jousta, jälleen liikahtaa on miehen halu, tuliluikku taas on taikakalu, kallis niinkuin muinen morsian eessä yljän isäks aikovan; jälleen riistan kaatoon rinta halaa, — vaimon lempeen väsähtää jo salaa, oikoo jäsenensä kytketyt, nukkuu levotonna yöt, — niin mekin nyt.

Vissin määrän sodan taktiikkaa ymmärsin mä nykyaikaista, mut en vähän vähää praktiikkaa: miten tähdätä ja laukaista. — Suutari ne paremminkin ties, vihjaan: "Kerran metsällekin, mies!"

"Entä pyssyt?" — "Pyykköskältä lainaa, yksi riittää, sopu neuvot suo!" Itse Pyykkönen jo oli vainaa, suuri riistansaaja tuo, mut ol' lesken lupa lainaella hänen pyssyään pois roposella.

Päätetty — ja päälle kättäkin,
kaksi kättä kuumin jäntehin:
toinen kalvas, sini-suonikas,
toinen tumma, kova, — maatias.

— Uneton ja tunnetäysi yö,
ihmeen täytenä myös sydän sykkii…
Kello kehrää, — viittä kai jo lyö —.
Kahta! Hiton laiskasti se lykkii.

Vihdoin kuusi huomisaamuna —. Armas parhaimmallaan siki nukkuu; portaille ma puikin haamuna: koko maailmahan sumuun hukkuu… "Entä…" — haistan, säpsähdän — "jos tää —" — haistan — "ruudinhajua jos —". "— Pihkaa!" — pihakoira pärskii, äimistää. "Kiitos taivaan!" tuumin salavihkaa. "Koti kallis rauhaan jää!"

Heikko vihellys. Se on: "All right? Joko viime varustelus teit?" Tavan mukaan suutarikin on tutkimassa ilmaa, tuulen suuntaa, minkä värisenä päivä puuntaa: kuumeinen? — vai tyly, hehkuton —?

"Heti!" — Epäröinti tipotiessään.
Laukku selkään, miekka — ei, vain puukko
vyölle, — huomiseen jää aamusuukko,
kun saa kallis takaisin mun miessään —.
"Tellu, Tellu se! Kai evään vartiointiin
vielä kelpaat, katsoin selkäs vointiin!"

Väleen polku metsään vetää alkaa,
siellä suutari jo tutkii asettaan.
"Tahti tarmokas ja yhtäjalkaa!"
Sydän tuskin kestää intoaan.
Toinen kantaa pyssyn, toinen laukun.
— Väleen vatsaa vaatii palan ynnä naukun.

III.

"Turkaseenko tuhantinen hoppu —?
Poikki mult' on kohta polkimet."
"Vähemmäll' ei tiestä tule loppu,
jalka jaksaa, suus kun voitelet.

Kaikki linnut puista maahan painuu;
mikä jälet jussinkin jo kohta vainuu —?"
— Vetää saan ma jalan-kampuraa,
kuuro suutar' astuu touhuaa.

Mutta kaikki loppuu aikanaan. Koivumäen loivan rintehellä vihdoin seisahtaa hän menostaan. "Tässähän jo kelpaa lepäellä!" Ja hän katsoo, iki-ihastuu: "Uskotkos, mua maisema ei toinen ihastuta näin. — Mut eipä muu murhetakaan näin; nyt tääll' oon loinen, vaikk' ois käydä voinut toisin, vaikka herra nyt tääll' olla voisin… Minun ois tuo talo punapääty järven rannassa ja hyvyys sen, isäni jos oisi ollut sääty suurempi kuin rengin halpasen; hiukan kuuro jos en ollut ois, — multa nenän eest' ei sitä viety pois…" — "Pihkaa! Annas olla, saamme naukun!" Maahan laskee pyssyn hän, mä laukun.

Mutta jälleen vaatii ryyppy palan, — saaliillehan laukku tarvitaan: aimo kiire tapaa suolakalan, sillin, kylmän lahnan puolikkaan, näkkileivän, limpun, voin ja juuston, punajuuren, nakkimakkaran ynnä verileipäkakkaran, kanan — josta koira saa vain luuston — maidon, — pannukakun, — omenan.

Moinen eine jälleen vaatii maukseen "Iris"-torpeedonkin aikamoisen, sikaari taas imee osalleen vielä yhden naukun — ynnä toisen.

— Välill' armaan maan ja tyynen taivaan aatos autuaasti karehtii: milloin nousee poutapilvilaivaan, milloin veden välkkeess' uneksii… Uuvuta ei keskikesän helle, raukaisee vain syvä tyytymys. Mik' on suuruus suotu ihmiselle, mikä herruus, mikä viihdytys!

"Suutari, nyt meidän maljamme! Kättä yli maan voin ojentaa: tässä meidän on tää kaikki maa, se on saaliimme, on Kolkhis-taljamme! Mitä pyytäisimme voittaa vielä! Suutari, sun karvas tappiosi ennen syntymääs jo säädettiin, — vaan sen kärsit, kestit, niin, voitokseskin käänsit elon tiellä! Muinen mieles yhtä neitiä kosi, yhteen taloon tyytyi; — näet nyt: luonnon herroiks oomme säädetyt. Meidän kunniaksi taivaat ylenevät, loistaa päivä, vedet väräjää, tuhlaa syys, min säästi kaino kevät: purppuraa ja kultaa kellervää; meidän kunniaksi koivu tuolla vaihtaa hamettaan, ja haapa punertaa, niinkuin verevinnään kaipais kuolla… Eikös paista metson poski tuolla, toista lehto teiren huhuntaa, meidän mieliksemme…" Laukun luona kuorsaa koira, väsynyt kuin vuona. Kuuro suutari vain lallattaa…

Mutta hss! Mi siellä suhajaa —?
Mikä ripsaa —, mikä kuukkii sieltä —?
"Hiljaa, hiton suutari! — Hei, maltas,
jänis! Kohta kuulet sodan kieltä —.
Ojennahan, lalli, pyssy altas —!"

— Niinkuin vanha rauha maassa ois, pupu tuskin polunpohjaa vainuu, sitten mäen rintaan mättähäksi painuu, niinkuin kehtoon nukkuis pois. "Otusparka! — Mut ei auta muu: aika tää jo tietää täytymyksen, hylkää tunteen hempeyden, sen viettelyksen, uhraa niinkuin itse uhrautuu. Satuit, polo, tielle vahvempas…" Ja ma polvilleni kohoan ja ma tähtäilen ja huohotan. Mutta suutari — hän, mukamas, osaa muutakin kuin lallattaa: hän se taitaa pyssypraktiikkaa —! "Honkiin menee! Pyssy tänne, hiis!" Närkästyn, mut enpä riitaa haasta, pyssyn luovutan, ja tyydyn siis taktiikkaa vain hieman neuvomaan: miten pensaan piiloon kaarretaan, miten varma tuki saadaan maasta, — sitten vasta tähdätään — ja laukaistaan. — Hetken tuumii hän, mut uskoo mua, ryömii, kokee pehkoon piiloutua; samassapa jussin silmät aukes, suutar' ärähti — ja pyssy laukes, — pum! Mut toinen panos — eikös satu! Säikytetty armaist' unistaan metsän lapsi karkaa kauhuissaan, pääsee vähäisen, jää punalatu —. — "Kovin pien' on polo, sietäis säästää!" anoo syömeni, mut: "Johan se sen päästää!" karskisti mä ääneen kiraisen. Mutta tulisesti toimien valmis suutar' on taas rynnäkköön. "Porokuulan lasken heittiöön!" Ja sen viereen syöksyy hän — ja pau! siihen paikkaan pupu suoristau…

Voitto! — Vaan on pahanen se pataan, kovin repaleinen keittiöön… "Haudattakoon, maa sen periköön, jatkakoon siell' unta alkamataan!" — Sodassakin poveen voittomaan kuollut vastustaja hoivataan…

IV.

Tämä oikeastaan loppu onkin: — hautajaisten jälkeen lepäillään, vainajata kaiholl' ajatellaan, luonnon suurta rauhaa siunaellaan, harvaan haastellaan — ja ryypätään, Tämä retken loppu on kuin onkin.

Mutta lopun loppu? — Vartoohan meitä jälleen pieni rippinäytös, pari mykkää päivää kotonamme, — "kosk' on taas meill' ollut tuhma käytös!" Vaan sen armahammat anteet saammehan… Tuomitseisko hekään — nuoruuttamme!

PERISYNTI.

Et pahuudella sä väärin tehnyt, teit väärin hyvyydellä: kun kylmä olla sun oisi tullut, olit hyvä ja hellä.

Ja se vääryys korkoa korolle kasvaa, joka kevät se versoo ja itää: joka syys perisyntisi karvaan kasvun saat satonas pitää…

HÄKKILINTU.

1.

Olit häkkilintunen hento.
Mua väsytti määrätön lento,
ja mä vierees pyytelin.

Olin kyllin jo kaarreksinut…
Vaan luotas sa torjuit minut
yhä kevään kisoihin.

Yhä vapauteen minut torjuit.
Vaan oudoin tuntein sa horjuit
kun luotas ma painuin pois.

Ja mä liitelin liki maata,
pyys syömeni lyömästä laata,
kuin laannut jo elämä ois.

2.

Mut tuskasta tuiman kevään mua lentoon ylenevään syys saapuva virittää.

Ja on murhe ainoa mulla:
"Ois häkissä sulho jo sulla,
jok' iäksi vierees jää!"

SOTALIITTO.

Erämaiset taipaleet, pitkät Lapin ladut, sinisiinto-harjanteet, hankiöiden sadut;

nousee tuiman tunturin
yöhön säteilevään,
— Talven laulu kirkkahin
lähetessä Kevään —:

Sotaliittoon suojaksein
käykää, käykää kaikin
— taikka Surma suorin tein
minut sai kuin saikin;

taikka kurja kuolla saan muistoon lemmen — rastaan! Sotaliittoon ankaraan muiston valtaa vastaan!

JUHANNUKSEN ALLA.

Haukka liiteli, laateli
Lapin vaaran yllä.
Olipa taivaalla tilaa sille
ja maassa saalista kyllä.

Käki katseli, kuunteli
oksalla hongankelon.
Kukahti, vaikeni, taivaalle tähyi
vaiheilla kaihon ja pelon:

"Haukalle kaikki on kotipihaa,
maa ja taivas ja ilmanpieli,
iskee maasta itselleen
kaiken, mitä ei jättää mieli.

Unta vainko on suvi mulle,
Kotikaihoa Lapin mailla —?
Mut, ah, muutosta aavistan:
haukanretkiä huolta vailla.

Kevään mentyä, kerrotaanhan —
käkeen muuttuvi haukan mieli,
kukunta siltä ja kaihot jää,
koti on maa, koti ilmanpieli!"

— — —

Haukka saalista iski ja söi. vaaralla huutain pitkään. Kukahti käki, — ei auttaneet viel' aavistukset mitkään.

ERÄMAAN OPETUS.

Hyvin opetti mua kivet, puut ja kannot: — Tule terveeksi täällä, jätä heikkojen saaliiksi elon sylinannot!

Hyvin opetti mua suur' erämaa: — Elon autuus on sun: sitä katsoa saat, et koskea saa!

Tulin terveeksi siellä ja ihmisiin tulen taas, erämaasta suurkaupunkiin.

Elon autuutta katson: se onhan mun —, näen uhkeat, muhkeat maailmannaiset, ilot, ihmistaidot näen kaikkinaiset, mua läikät lyö elon aaltoilun.

Ja ma noudatan oppia terveellistä ja vailla kaunaa suon muiden noppia elon marjat, ne mistä he löytää vain.

Oi erämaa! Sua kuollessain mun sieluni autuus kumartaa: oli mulle oppisi terveellinen, — hyvin elämä kuontui, hyvin kuoleminen, mun ruumiini tervennä kuololle säilyi, mun sieluni peilissä elo kirkkaana päilyi.

Oi erämaa!
Sinun lihaas oon, sinun vertas vain,
sinun ylvään autuutes ma sain,
— ja ma katsoa saan, mit' en koskea saa!

RUUSTINNA JA KULKURI.

Oli ruustinna kerran, ja kulkurimies.
Ja he vastakkain tuli kirkkotiellä.
Oli ruustinna leuto kuin kotoinen lies,
jok' ei kulkukoiralta lämpöä kiellä.

Ja kulkukoira sen koki, se mies…
Araks itsensä tunsi hän templin luona,
kovin huonoksi löi hänet tunnon ies.
— Vaan niinkuin emonsa jäljissä vuona,

kävi ruustinnan jäljissä kirkkoon mies…
Oli siellä hällekin valmiina sija.
Hymys ruustinna hälle, se lempeä lies,
ja hän rohkeena kuunteli rovastia.

Ja ruustinna veisas, ja veisas mies,
yli käytävän katsoi he toisiansa.
Ja ken kirkkaimmin veisasi, taivas ties, —
vaan lukkarin ääntä ei kuullut kansa.

Ja roposen heitti haaviin mies,
— teon ruustinna huomas ja hymyllä siunas.
"Pian keventyköön sinun elosi ies,
— sinä kauniisti käytit viimeisen riunas."

* * *

Niin lapsuususkonsa taas sai mies…
Ja kauniin kasvun se riuna kantoi,
ja helppo on hälle nyt elämän ies,
min taipalen alussa taivas antoi.

Viran iestä vain nyt kantaa mies,
Lapin lapsia uskon alkeihin ohjaa.
Yhä hälle on ruustinna kuin kotilies
ja uskon lähde, vaill' äärtä ja pohjaa.

TEPPO TYHJÄNEN.

Isä, hatara nuttu ol' eloni tää, se kylmän pitää, ei lämpimää, ja ainut antis oli nuttu tää.

Ylen hajallansa sen päällys on, ja tasku puhki ja pohjaton, — paha sinne säästää mun mitään on.

Isä, käskevät paikata
nuttua mun…
Ah, paikkuutyöhönkö
poikas sun —!
Ja jok'ainut tilkku
tulis kerjätä mun…

Ja nuttu paikaten pahenis vain —. Ei, sellaisna kannan kuin sulta sen sain — ja ihmiskummana kuljen vain,

kunis poliisi Kuolema tulee ja vie, — käsipuolessani hän piankin lie, — minut oljille korjaa, nutun nurkkaan vie.

— Mut aamuna uunna puvun uuden saan. Ken verhoa vanhaa nyt paikkaamaan, kun kohta uuden, Isä, sulta saan!

KAKS UNTA

Kaks unta… Armas uni: yö.
Ja päivä: karsas peikko-uni.
Yö: läsnäolo kaivattuni.
Ja päivä: syömen pakkotyö.

LEIJONAMIELI.

Sun salaisuutes tiedän, kuulen, näen: petoa elätät sä sisälläsi, kuin leijona juo öin se veres väen ja raivoss' ahdistelee sydäntäsi, kuin leijona se isoo ihmislihaa, ja ruokon vuoks sua, isäntäänsä, vihaa.

Niin elos erämaassa parhaintasi sa turhaan tuhlaat tyytymättömälle: yöt pitkät ärjyy se sun kahleissasi ja aukoo hirmuleuat leveälle; löis leikkiä se hengill' ihmisien, se mässäis parvessa maan tyttärien.

Ja sadoittain kun nuorta naista, lasta se pitoihinsa sais, se vasta tyytyis, ja ellei veresi jo virtaamasta ois lakannut, sen ärjyntään se hyytyis. Niin, öin sun aatoksesi kammoon hyytyy, — vaan päivin peto kissanruokiin tyytyy:

Kun neuvotonna viet sen päivänvaloon ja ihmisparviin ohjaat eineen hakuun ja rikkaimpaan sen neuvot pitotaloon — mik' onkaan enää leijonasi makuun: se päivää arkoo, ihmisiä kaihtaa, se taljansa vois kissannahkaan vaihtaa;

se kauan silmiänsä sipristelee ja katein katsoo kadun joka Moppeen, ravitun mirrin ääntä tapaelee, mut eineen pyytää syrjäisimpään soppeen, se puree kaakun, latkii maitotilkan, ja nielee päälle myrkyt itse-pilkan.

— Ja öin ne myrkyt sakoo siinä jälleen, ja jälleen tuomittuna tuntos värjyy, öin pitkin kuoloos saakka isännälleen sun leijonasi kosken äänin ärjyy. — Vaan päivää arkoo se, ja rohkeimmillaan se mirrein karkeloon käy varpaisillaan.

GOLGATALLA.

(Kipuvuorella.)

Löin itse ristille rakkauteni,
oman taivastieni viitaksi löin.
Sun nähtes naulitsin rakkauteni,
— vaan maahan lasken sen tummin öin.
Se päivin ristillä riippuu,
vaan maahan lasken sen tummin öin!

Sun nähtes päivin mun rakkauteni
hymyhuulin paastoo, juo etikkaa.
Öin ristinsä juurella rakkauteni
sun rakkauttasi janoaa.
Se päivin ristillä riippuu,
öin tomussa maan sua janoaa.

Ja jok'ainoa aamu ma rakkauteni
taas jalkaisi jäljiltä nostaa saan.
Ja jok' yö otan ristiltä rakkauteni
sult' anteeksi nöyrästi anelemaan.
Se päivin ristillä riippuu,
mut öin sua vartovi tomussa maan!

PAN-PARKA.

Pan-parka: tänään rakastaa sä kerjäät, kerjäilet — et saa… Yön tuiman kestät tuskalla: jo aamu lemmen armon sois, — kuin armonisku vain se sois, et vastaan ottaa uskalla…!

HÄKKILINTU

3.

Jo teilleni tahdoit, vaan jälkeeni jäit. Mitä siivilles mahdoit, — sä jälkeeni jäit…

Olin palannut luokses,
— sinä vaalisi teit.
Minä vavahdin vuokses,
kun vaalisi teit…

Mua vaativat taivaat, — sä jälkeen jäät. Yhä siipiäs vaivaat, — yhä jälkeen jäät…

4.

Emos siipeen pääsi jo peitä, syystuulen tanhuat heitä, emos siipeen pääsi jo peitä, pesäs suojassa untasi nää!

Ja jos unessa havinan kuulet,
kun vie mua tuiskut ja tuulet,
ja jos unessa havinan kuulet,
hymyhuulin sä lämpöösi jää!

Hymy syyttömän huulilla viihtyy,
— syyn polte lennossa kiihtyy —,
hymy syyttömän huulilla viihtyy,
— ja on synkeä syyllinen vain.

Mitä tekemättäni teinkään?
Ja mit' ottamattani veinkään?
Mitä vein, mitä väärin mä teinkään
mut tuomion, tuomion sain!

Sinä köyhdyitkö höyhenen vertaa?
Sit' et myöntänyt ainutta kertaa —
et köyhtynyt höyhenen vertaa,
minut kaikesta vapaaks sa soit.

Mut on vapaus tuomio mulle,
— osa onnellisempi jäi sulle, —
on vapaus tuomio mulle,
— sinä siteissä viihtyä voit.

Yhä ilmojen teille ma palaan,
— ja ma pois, pois sieltä jo halaan —.
yhä vapauteeni ma palaan,
johon luotu ja tuomittu oon.

Sinä pääs emon siipeen peitä,
ja mun syyni sä mulle heitä,
emos siipeen pääsi jo peitä,
se sun untasi suojelkoon!

MUTATIS MUTANDIS

Mutatis mutandis — ma vaadin sua, kuten Hamlet vaati Ofeliaa: Mene toiselle, mene, en ennen saa elon ilveilystä mä irtaantua!

Ja jos luostari sulla sen toisen luona, vain luostari ois, sekö turmio ois —: vain maallinen kaihosi haihtuis pois, vain haavehes kullasta synnin kuona…!

TAPANINAJOA.

Tapanin aamuna ajelitte
omalla orhillanne.
Maanko ja taivaan aavistitte
katsovan kulkuanne —.

Häitäkö helkkyi maailma teille,
välkkyi pakkanen parhain —.
— Häitänne soitti se kulkureille
Tapanin aamuna varhain.

* * *

Orhin ohjissa käsi toinen, toinen ympäri armaan: ihana nähtynä onni moinen, — ihanampi varmaan,

yhä ylväämpi omananne, kun ei näe kukaan, kun ei ehdi kerallanne maailma varkain mukaan…

* * *

Näinpä se kulkuri kuvitteli omiksi iloiksensa, onnenne ylvään jo varkain eli, ainoan autuutensa —,

Tapanin teitä kun ajelitte,
ohitse orhillanne,
kevättä kohti kun kiiruhditte
talven koruissanne.

Kaksi ylvästä onnen lasta
yhtenä onnen reessä:
pois vain, poispäin maailmasta,
— oma maailma eessä!

Kaksi yhtenä kaunokaista
huurteisten salojen syliin,
katua hohtavan hopeaista
kaukovaarojen kyliin,

päiväntaipalen taakse kuuden, uuteen honkalinnaan, — sinne onnenne, ehon ja uuden, viette nyt valkosinnaan.

Huurre huntuna morsiolla, kruununa tähtikiteet: kaunispa sulhona sulhon olla, silmillä kuuran siteet.

OUDOT HÄÄT.

Sepä juupelin juhla, kun mull' on häät!

— Oli aikomus porsaat paistina syödä, härät tuumin viinien hinnaksi myödä…

Häiss' ylinnä nyökkyvät nautain päät!

Härät istuvat pöydässä hännällään,
vesisankoista juhannusmahloja juoden!

Härän silmiin hiutuvan katseen luoden
sitä morsian sietävi vieressään…

Emäporsaat sulhasen polkkaan vei
minut piiriinsä saarti ne permannolle
— Hus olkoon, häät meni hunningolle.

Minä kylläni sain jo, ne vieraat ei!

TAIKURIN TUPA.

Hei, oves sulje, koolla vieraas ovat! Ken ulos jäi, pois juhlasta sai jäädä. Odotus, ovenvahti, portaallaan vain seistä saakoon, saakoon käskyt kovat: "Yön selkään kaikki kuokkavieraat häädä, jo kaikki kutsutut on paikoillaan!"

Maailma mataa pois jo kemuistansa, — sun juhlas syttyy juuri parhaimmilleen: kuin kemujaan he juhlin jatkaa voisi — Jo saithan saatavasi, kemukansa, — — — — — — — — nyt myöhä on, käy kärkkymästä pois!

[Toisesta värssystä puuttuu viides säe. Julkaisijan huomautus.]

Hei, kuule kuinka mennessään ne morkkaa: "Noin ylpeäks ken uskoi kyssäselkää!" Maailma vuoteisiin jo madelkoon, sen veret värjyy kateuden horkkaa, sun tupas tulia se himoo, pelkää, se katein pälyy taikakammioon!

Yön syliin vain sen ylpeämmät soihdut: sun taivasnäkyjesi taikalyhdyt, sun haavees kymmenhaarakynttilät! Yön säveliin kun liittyy rintas loihdut, yön sydämeen kuin armaas lempeen yhdyt, ja taivaat ikiliittos vihkivät!

Laesta lattiaan häävirret helkkää,
häätanssin tahti toistuu seinähonkaan,
— ah, sadun norsunluuta seinät on!
Ja pöydät, penkit muiston kultaa pelkkää!
Ja kaipuun köynnökset kuin tuoreet onkaan!
kuin silennyt on silta kammion!

Ja pitkään, pitenevään vieraspöytään jo eikö astu kanta-ystäväsi, — sun Ikävuotes, kauan kadonneet! Ne tarkkaan katsoin vainaiks ehkä löytään, vaan uskollisin vainajan on käsi, vähimmän kateet kuolleen askeleet!

Ja palvelevat henget parvekkeilta
jo eikö astu — sukus palvelijat:
tuolt' Usko, Toivo, täältä Rakkaus!
Ja vainailta suut aukee vaienneilta,
iloa pitää pitkät istuinsijat:
— Nyt oves tarkoin valvo, Odotus!

Hei, taajemmin vain kutsu käskyläitä, suun tahtia sen mukaan taajennetaan. — sun varastoihis, kuoma, luotetaan! Noin, noinpa taikurit ne viettää häitä, suut runon taatelein noin noin henget taiteen juomin juotetaan!

Ja katso, vieraasi nuo tuhkanharmaat, luurangot äsken, paisuu nyt kuin leilit ja punertaa ja palpattaa ja juo. Ja kuule, korvaas kuiskii huulet armaat — ja silmät päilyvät kuin taikapeilit tulevat riemus sun jo nähdä suo.

Ja laet laulaa, karkelo se kiihtyy, siniset sähkölauseet seinää kiertää, all' askeleesi honka helisee. Ja kattos alla kaikki vieraas viihtyy, yön tuuli yksin kaihonvirttä viertää, muu untaan maailma jo uinailee.

Vaan katso, kynttiläs jo himmenevät,
syysaamu sarastaa, ja ensi lunta
tuul' ikkunasi ohi tuiskuttaa.
Puut pihan talvi verhoaa, ei kevät,
— ja vihdoin portahillas koiranunta
Odotus, ovenvahti, maistaa saa.

Ja karkeloiva piiri hiljaa hajoo, ja hiljemmin sun sykkii sydämesi, ja vieraas istuimiltaan vaipuvat — — ja viime vieras pöydän alle vajoo —. Sä yksin istut, puhut itseksesi, — sun puus, sun tuntees talveen taipuvat.

MADON MATKA.

— Oi, katso, kristiveli, ma mato veljes oon. Näin alhaalla ken eli, ei vaadi aurinkoon, näin heikkona ken eli, häll' yks on pyyntö vain käy ohi, kristiveli, hänt' älä huomaa lain!

Ja kaikki kristikansa se kuuli pyynnön sen, ja veljen, heikompansa, armahti ihminen. Ja veli heikompansa kun polki polullaan, taas kuuli kristikansa kuin ääntä mustan maan:

— Oi kiitos, kristiveli, jo ohi tuska on: elonsa mato eli, niin, — madon kohtalon! Näin alhaalla ken eli, häll' yks on armo vain: oi kuolla, kristiveli, sun huomaamattas sain!

MAAILMAN KIRJA.

Joka kerta, kun tuulet toukokuun kesän viestiä tuovat, jok'ainoa kerta, kun aukeevat järvemme aaltoiluun, joet tulvien etsivät emoa, merta, on silloin kuin sana saapunut ois, kova käynyt käsky: "nyt nouse matkaan, nyt kotoa, homehtumasta, pois!"

— Miten vaatien viestit ne saapuvatkaan! "Lue kirjaa luonnon ja maailman!" — elos toukokuussa kun silmäsi avaat, näet elämän kirjan aukeevan, rivi riviltä kuljet, tavaat ja tavaat. Kuin löytäjä uusien maitten oot, uus Robinson sinä tahdot olla: "kotirannat kauaksi vaipukoot, ilo mennä näin meren vainiolla!"

Rivin selväksi saat — se jo vuoden vei; sivun puoleen saat — meni elosi kevät. Näet: näin ei elämä riitä, ei! Ja sun silmäs kuumina värisevät: opit maailman kirjan aakkoset, — yhä riittää outoja kirjaimia; elon merellä näit suven kuukaudet, — yhä meriä näät, yhä aavempia.

Ja sun katsees kääntyvi sisäänpäin, sa muistoihin uinahdat ulapalla: "kai lasna jo kuulin, min matkalla näin ei uutt' ole mitään auringon alla." Ja paperikirjoista nuoruutes sä lukuja tuttuja muistossa kertaat, sa vaiheita omien retkies sukupolvien sankariretkiin vertaat.

Ja on kuin oisivat kertoneet ne paperikirjat jo ammoin sulle sun omien kaihojes taipaleet, ne, joiden päähän et ikinä tulle… Ja kirjoja niitä sä tulkitset: uus Robinson sinä sentään olet, kuten etsijäsielut ne entiset, joko meriä menet tai maita polet.

Joka paperikirja se käsitti vain sivun, lauseen tai tavun kirjasta siitä, mihin mahtuu kohtalot maailmain, mitä käsittämään elo yks ei riitä, miss' sun oma kohtalos oleva on sivu, lause tai tavu, mittasi mukaan, mikä auki on aina all' auringon, mitä miljoonat lukee — vaikk'ei läpi kukaan.

Ja sä näät: joka kerta kun toukokuu sukupolven uuden ylitse soittaa, se silloin matkaan tempautuu, sukupolvi se kevään: sen täytyy voittaa oma paikkansa lehdillä kirjan sen, joka auki on maailman ulapalla, mitä opettikin sana viisauden: "ei uutt' ole mitään auringon alla."

Mut keskellä aukeinta ulappaa kun uupuvat jälleen kulkijat uudet, ne paperikirjat ne todistaa: "joka taholle riittää rajattomuudet, sama etsintä elämät miljoonat jo ammoin vei, saman palkan antoi, — eri laivat er' aikoja kantoivat, samat aallot kaikkia laivoja kantoi!"

Ja ne pienet kirjat ne haastelee, ja se puhuu painettu ihmissana. Yö merten yllä jo hiljenee, kupu taivaan kaartuvi tummempana. Mut on kuin vuossadat haasteleis sun kanssas kaihoista yhteisistä, kuin maailman kirjaan sun matkasi veis joku ulapan hengettäristä.

WALTHER VON DER VOGELWEIDE: ERO MAAILMASTA.

Walther:

Nyt, rouva Maailma, en velkaa ma ole enää isännälle, te kanssaan laskut tarkastelkaa: kaikk' olen hyvittänyt hälle. Ket' auttoi hän, silt' ilo meni. Mä ennen juutalaistakin kuin häntä etsin avukseni. Hän vait' on aikaa kotvasen, mut sitten lunnaan kiristää, kun maksaa ei voi poloinen.

Maailma:

Oot suotta, Walther, vihoissas, ja turhaan pois sa aiotkin. Mult' aina saithan kunnias, sun tahtos aina tyydytin, kun jotain pyysit itsellesi. Ja surin vain, kuin puoleeni niin harvoin käännyit pyyntöinesi. Sä mieles malta, hyvinhän tääll' elät, vaan jos jätät mun, saat syömen ikisynkän.

Walther:

Aik' on jo, Rouva, vieroittua mun imemästä rintojas. Sun lempes katse petti mua, niin armas mulle, autuas. Kun silmästä näin silmään sinut: ihana olit, konsanaan en kauneuttas halveksinut. Mut kun näin sinut takaapäin, ma kauhistuin, ja iäksi sun moittijakses vihdoin jäin.

Maailma:

Siis sulle tahtos jättäen tok' yhden pyynnön tehdä saan: mont' ilon päivää muistellen mua palaa joskus katsomaan, kun ikävystyy sydämes.

Walther:

Sen ilomielin tekisin, jos voisin pelolt' ansojes, monihan niihin sortuikin. Hyv' yötä, rouva Maailma! Mä etsin ensi kievarin.

NIETZSCHE: KÄÄRMEEN KEVÄT.

(Bei der dritten Häufung.)

Jo tielle nahkani ma kai luon, kuorin kolmannesti. Kyy jälleen himon multaan sai, — sit' iän syödä kesti.

Jo kivikoissa kiemuroin, — voi isoomast' en laata, mill' yksin kesät elää voin: kyyn ruokaa, mustaa maata!

MAAILMANSOTAA.

Maailmansota rinnoissa riehuu, lippuja vastaan liput uudet liehuu,

tunne-urhot kun kiitää ja kaatuu, — kunnes ne sydämet makaa, maatuu.

— Taas horjahti Mars
Maan sykkivän puoleen
muut tähdet kaikki
nyt hukkuu huoleen,

Maa yksin ja Mars
avaruuksien merta
niin keveinä keinuu
kuin lapsina kerta;

kuin ei sydänpuolikas toinen toistaan heiss' uhkais häätää ulos kammioistaan;

kuin kesken kevään
ei maailmansota
Maan rinnassa riehuis,
ei tuskan ota

sydänsyihin Marsin tuimana syöpyis, kuin säikyntä heille ei veriin yöpyis…

— Vaan kauniisti liput
liehuu, läikkyy,
ja sodan tulet
kevätyössä väikkyy,

kun tuuman horjahti
Mars radaltansa,
kun sykähti Maa
lepotiloillansa.

Ja heleinä soivat
avaruudet,
kun liput kaatuu
ja nousee uudet,

kun tunne-urhot kiivaina kaatuu — kunis tähti-sydämet makaa, maatuu.

VIIME KEVÄT.

"Sun viime kevääs", sanoit, ja kevään lahjaa anoit ja viime kukintaas.

Mit' anoit, kevät täytti…
Se armon kättä käytti
maan martaan yli taas.

Puut verhos lehteen, kukkaan
maan nurmet mesinukkaan
se kuumin toukokuus.

Ja suoniis tulet sytti
ja rintaas sykähdytti
sen kevään kaihoisuus.

Sai päivät soittaa sulla,
yöt aavistuksin tulla
sai lupaas tulvien.

Ja aatto sulle lauloi
ja lemmen leikkiin pauloi
sua tuuli keväinen.

— Mit' anoit, kevät antoi
sua aamun aatto kantoi,
sua tuuti tuuli yön.

Ja murhees kahle laukes
sydämes urvut aukes
kautt' ihmeen, armotyön.

Niin kuuli kevät lastaan.
Vaan kevään ainoastaan
laps suuri, anoit, sait.

Mut eessä suven uksen
täys tuskaa odotuksen
saat vartoa sa vait'.

Jok' aamu tuntees herää,
— ei tähkää tee, ei terää,
se kasvaa vartta vain.

Öin pitkin veres palaa
— pois kevään lahjan salaa
jo tarjoot vaikertain…

KEVÄTITKUA.

On itkua täynnä pääni, kuin tippuvesiluola se on. En elä elämääni, vain vaalin ikävääni, vain kaikuna soi läpi pääni ilo juhlist' auringon.

Vain heijastuksena hohtaa valo sinne siunatun keväimen. Se itkun vihmaa kohtaa, se muistojen joukkoja johtaa, ja se kaihojen loimina hohtaa läpi kyynelkuteiden.

KUIN LAINEET ALLIN LASTA

Kuin laineet allin lasta sua tunteeni tuudittaa, kun avaruuden aaltoiluun unimielin uupuu maa.

Ah, sairas aallon armas, näin yö meit' yhdistää: jos luotani et lentää voi, mun lapsekseni jää!

ENS ILTA HEINÄKUUN…

[Vaillinainen. Julk. huom.]

Ens ilta heinäkuun. Ruis tekee terää, peruna vartta vain, mut aikoo kukkaa. Yökasteen niitty keltanoihin kerää, ja kaalimaani — sata taimirukkaa, joist' eloon ehkä neljäsosa jää… — kuin korviansa salaa ylentää.

Ma siunaan niitä — siunaan niitä syyttäin syypäät on iloihini, itkuihini ne tähkät, varret, taimet — ikävyyttäin ne illoin ruokkii, kuinka aamuihini ne lapsen ilomieltä lainaakin.

Ja nyt sen tajuan: nyt nousee hiljaa maan tunteet juuriin, varsiin, teriin maasta, öin keinuttaa ne vaikenevaa viljaa, — ei päivin tähkät salaisuuttaan haasta, ma vasta verissäni tunsin vain: maan tuskan myös maan hedelmistä sain.

Ja näen, kuulen nyt: nyt tuska suurin paraisiin varsiin, taimiin nousee tuolla, ne imee vahvoin, vahvenevin juurin, ne vettä vaatii, saa — ei saa ne kuolla, mun kasvattini, — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —

Maan kipein murhe — noin se tähkät täyttää mun varalleni, kallis kipusisar, — — — — — — — — — — — — — — — — —

MIT' ITKETTÄVÄÄ IHANUUTTA

Mit' itkettävää ihanuutta täys onkaan aamu heinäkuun! Veet heijastelee avaruutta, maa herää päivän suuteluun. Jo raudan terään tahko kalkkaa, apila tuntee laulun sen: käsistä suven korjaa palkkaa, ken uhras syliin keväimen.

Ja vana valkolaivan kiiltää yl' ulapan, päin etelää: ja sydämeen sen välke viiltää ja katse laivan jälkeen jää. Vain päivän lapset pääsi matkaan, maan lehtolapsi yksin ei: kuin vilppaat viestit saapuvatkaan, yö hältä lähtömielen vei.

Maan lehtolasta, lemmen orjaa, vain itkettää kaikk' ihanuus! Ken vieraan maasta viljaa korjaa Vain muita vartoo sato uus. Ken tunteet uniin uhrattuaan viel' aamun laivaan nousta vois — Vain katseluaan, kuunteluaan häll' iän jatkaa mieli ois —

KAHDEN PUOLEN AITAA.

Kahden puolen aitaa vielä heiluu heinä, vielä viljaa tuuli tuutii suven säveleinä.

Vielä lehto laulaa
kahden puolen aitaa.
— Tuska vahtii aidaspuulla
lemmentietä kaitaa —.

Kahden puolen aitaa
kaksi hylkylasta —
onneensa juur' arimmillaan
luopuu uskomasta —.

Kaksi tuskan kuvaa kahden puolen aitaa: tuskan tuliaita leikkaa lemmentietä kaitaa.

LOITSU.

Joet, taapäin kaikki virratkaa!
Ala kiertää idästä länteen, Maa!
Ja Aika, vainajas mulle anna,
sylilapsina luokseni vuodet kanna!

— — —

Nyt kalleintani ma esiin manaan, nyt tahtoni kaiken panen kahteen sanaan — Maan tytär, mulle tule kevääs tuomaan, sen virrat ohjaan ma uuteen uomaan — Maan tytti, mulle kevättulvas tuo, mun koskissani sen kohista suo!

Velon kohtalolta vain nuoruuttasi, sitä manaan käsistä murhaajasi! Vaan muistois hornan mä heitän heille, jotk' opasti lapsen elon korpiteille: sun kuolontuskas he tuntekoot — sun, joka mulle osa minusta oot!

Sun harhas olkoot vain houre-uni! — Nyt heräät tervennä, kaivattuni! Ei väsy sulle käet kukkumasta, en syksyn syliin ma laske lasta. en tiedä hornasta tuskies, en pala tuhkassa muistojes!

— — —

Niin taapäin, Virrat, palatkaa!
Keri takaisin kierrot tuhannet, Maa!
Ja mult', Aika, mit' ahmasit, takaisin anna,
luo, koskematonna mun luokseni kanna!

KIERTOKULKUA.

Sun "tyyntä ystävyyttäs" en enää siedä, en; taas kärsiä saat sa syyttäs, minä rikon sen!

Vain sanoithan: "Popu!" ja: "Popu!"
— minä sanasen mistä sain —?
sanat huulten loppuu, ei lopu
veren lauseet vain —.

— Ja "mun rakkauteni tyyni"
ei tyynnytä sinua, ei!
Ah, Herra, omako syyni
minut syteen vei —?

Toi kiertokulkuun tähän oma syymme meidät kai —? — Halun meillä leikkimähän vain Luonto sai!

TUTTU KYYNEL.

Nään jossain kyynelen, kaksi, ja kalvaat kasvot nään. Sinun tunnenko kalpenevaksi ja painavaks armaan pään —

Vai itse itkenkö siellä ja katselen jälkees sun? On tuttu se kyynel, en kiellä, mut onko se sun vai mun —?

MUSIKAALISIA KOIRIA.

Talo tumma, ikkuna auki iltaan, kuu taivaanrannalta kurkistaa, vaan ikkunalaudalta tähtisiltään penin katse kaihoten kohoaa.

Ja soittoa tulvii ylhäältä sieltä,
ja ikkunalaudalle painuu pää
ja kohoo jälleen, ja koiran mieltä
vain ulvonta haikea hellittää.

Ja jos ulvahdan, hyvä herrasväki,
minä myös vähän kaihojen kuutamoon.
— ken musiikin lumoissa koiran näki,
suunvuoroni mullekin suvaitkoon!

Ja uskokaa, hyvät kuulijani,
ei älynne karkelo kesken jää,
jos ulvova koira mun sielussani
päin kuuta kuononsa ylentää;

jos henkenne juhlien tähtivaloon peni pieni pyytävi ulvahtain, — pian jälleen sieluni tummaan taloon sen aina ennenkin yöksi sain!

TUUTULAULU LAPSELLENI.

(Sylvesteriniltana 1916.)

Salliman helmassa kaunis on, sielu, sun osaas sietää, kehtoon piillä kohtalon, kodikses se tietää;

tähdestä tähteen heilahtaa loisteessa Linnunradan, vartoa onnea, vaatimaa tuhannen vuosisadan!

SELVÄÄN VETEEN.

Jäätä ja lunta ja jäät' oli vain, vaivoin ma laivani lävitse sain. — Saavuinpa selvään veteen: aallot vuorina vyöryvät eteen!

Äsken aavojen äänettömyys,
yksin kulkijan ikävyys.
— Kuulen jo kutsua monta,
aaltojen lempeä levotonta!

Ruskuen allemme murtui jää,
eespäin! se vain oli määränpää.
— Vieläkö kestät, keula?
suoraan näytätkö, suuntaneula?

Tie meren silmiin vihreisiin
päin suven tähtiä suunnattiin,
kestimme tuimalla tiellä.
— Ulapat vihreät uhkaa nyt niellä!

Eespäin! — Mut minne, ah minne päin?
Vaalenevan opastähteni jo näin.
Vain meren pettäväisyys
varma on — vain menon yksinäisyys!

Eespäin, mut eespäin yl' aaltojen vain,
vaivoin kun laivani sulaan sain!
Kerranpa taas kokan eteen
talvi on valkeena hyytyvä veteen…

TEPON TIE.

Sydän kurkussa, juoksujalkaa
tään usein riensin mä lemmen tien.
Joko lempinyt mä liioin lien?
Vai äitimuori jo lauhtua alkaa?

En lempinyt liioin, ei lauhtunut muori,
yhä tuntee jalkani polun tään.
Sydän muuten raukesi sykkeestään:
pois maailmalle morsian suori!

AAMUSARASTUS.

Ken lauloi: "Aamu sarastaa! Yön ahtaat portit aukeaa, ja kyynelusma unten vain maan kasvot vielä verhoaa."

— Oi katso, kanssas todistan:
yön ahtaan nään jo aukeevan,
ja kukkuloille tumman maan
käy aamu — aamu Manalan! —

Ken luuli: "Herää kuolleet luut
ja aukee vainajitten suut
ja meitä vaatii vainiot
ja kutsuu kalliit suvikuut!"

— Oi kuule, kumppaneikseen vain meit' ääni vaatii vainajain, ja kerran kevät saa, kun luut on lahonneet myös laulajain! —

V. 1917.

KESÄKUUN LAULU.

Kaikkihan taas on kuin olla pitää
läikkyy laine, siemen itää.
Helpomp' ei hengitys olla vois!
Kelläpä nyt runon syytä ois —?