SEPPELÖITY

Murheellinen komedia

Kirj.

JUHANI SILJO

WSOY, Porvoo, 1918.

HENKILÖT:

Aaro Vesuri. Leskirouva Vestman, hänen äitinsä. Kerttu Keränen, musiikkiopistolainen. Johan Wilhelm Moisio, fil.lis., toimittaja, 'tirehtööri', y.m. Torsten Tanhua, dosentti, kirjailija. Kalle Tikka, maalari.

Aika ja paikka: huhtikuun alkupuolelta vappuun; Aaro Vesurin asunnossa tullin ulkopuolella.

I NÄYTÖS.

Isonpuoleinen, matala kamari vanhanaikaisessa puutalossa. Taustaseinässä kaksi ovea, joiden välissä suuri, valkaistu nelikulmainen kakluuni. Vasemmalla seinällä pesukaappi, piironki, leveä ikkuna, jonka edessä soikea pöytä, kevyt sohva ynnä tuoleja, sekä kirjahylly. Oikealla seinällä, samoin ikkunan edessä, kapea kukkapöytä poikittain, kirjoituspöytä viistosti sitä vastaan, kumpikin vähän matkan päässä ikkunasta; kokoumaton, ryijyllä peitetty vuode, ulottuen lähes näyttämön reunaan. Tuoleja siellä täällä, pari pitkää riepumattoa yli lattian. Seinillä kuvajäljennöksiä, joku pieni taulu, ovipielessä vaatenaulakko. — Jokseenkin täysinpalvellut huonekalusto todistaa köyhyyden ohessa asujamen hyvää huolenpitoa siitä.

Huhtikuun kirkas aamupäivä; päivänpaistetta eteläisen — oikeanpuoleisen — ikkunan täydeltä, joka on raollaan. Uunissa tuli.

Aaro Vesuri ja Kerttu Keränen.

AARO (asettuen puoli-istuvaan asentoon kirjoituspöydän reunaa vasten, deklamoi korjauslukuarkista.) 'Laps olin, kun jo tuta sain, oi aika, pyytees, aattehes: vaan valheina mua kietoi vain ne lukinverkko-vaattehes!'

KERTTU (askarrellen kukkien luona.) 'Sotilaspojaitapa' kajahtaa: 'Laps olin… — Silläkö sä aiot alkaa?

AARO. Sotilaan pojaks synnyinhän myös minä ja sotaan aion, mistä ikänään ei isä mitään tiennyt. Tää on alku, tää ensi toitaus on, haaste taistoon.

KERTTU (tullen likemmäs.) Vaan luehan ne laulut leivosesta. Ne on toista, ne on sulaa soittoa!

AARO. Siks että sinusta ne laulavat!

(Selailee arkkeja, löytää ja deklamoi.)

'Tuhatvuotiaaksi jo itseni luulin, lumen peittämäksi jo pääni luulin, ja luulin syömeni jäähän jääneen, — kun pääni päältä sun laulus kuulin.

Kevätlaulus kuulin ja nuorruin siitä, ja lumi ja jää suli ilosta siitä! Nyt, sydän, liity sen leivon ääneen, ja laulu, hautaani saakka riitä!'

— Ei, tämä ammonaikaist' on jo mulle.

KERTTU. Oo, minäkin siis ammonaikainen!

AARO (tavoittaen häntä kiinni.) Et, Herran-Kerttu, sit' et uskokaan! Vaan kuules, odotahan vuosi, kaksi, jo lempes arvoinen on lauluni! Sa leivonen, ja minä kevätpuro: sa lauloit minulle jäänlähtö-päivän, ma sulin, jääni loin — ja tulvin nyt. Sä viserrellä vierilläni saat, mä riennän, liityn suurten virtain soittoon; sä päivän säihky laula minulle, mä kevään uhman soitan ihmiselle: 'pois vanhat sillat, lahot laiturit, pois palkovenheet lasten, haaveksijain, pois maalle, mik' on pettävää ja mätää!' — Niin, taistelua, vihaa viritän, ja vasta voiton palkaks sinut valtaan.

KERTTU (torjuen häntä pois.) Uh sua! Vihoissasko minut veisit! Ei, rauhaan saat sä jättää maailman. Tuo kukkapöytä kaada lattiaan! Kas tässähän sull' onkin taistelua.

(Käy laulahtaen käsiksi Aaron tukkaan; Aaro saa hänet kiinni.)

AARO. Nyt aseet alas, taikka —! Kuule tosi: ma laulan uhmall' oman kodin kokoon, — vaan runon uhma, rakkautt' on sekin!

KERTTU. Hui, sille rakkaudelle nauretaan! (Halaten.) Vain tämä rakkautt' on maailmassa. Ne sinut tuppisuuksi nauravat. — Tiedänhän: 'naisille' sa vihoittelet, kun ahdast' on sun muka maailmassa; vaan naiset sinut pussiin pistävät, siell' uuden äänen kyllä laulus saa. Ja miehet ovat paranemaan päin: miks suutut heihin, kun ei naisetkaan? Ja miehiä he suuria on kaikki, voi, Aaro-parkani ne tallaa pian.

AARO. Tuo juuri, tuo se oikein naista on!

(Puristaa käsivarsista Kerttua: Kerttu riistäytyy irti.)

KERTTU (uhitellen.) Ja miestä! Moisiokin —

AARO. Moisiokin —? Mit' on se korppi sulle sepittänyt? Ja missä?

KERTTU. Kas, jo nenälleshän otat! Vain vähän pyörin viime vappuna mä hänen kanssaan 'Riennon' iltamassa. 'Et etees katso', sinusta hän sanoi; 'vesoimes kiviin hakkaat', nauroi hän.

AARO. Aa, nauroi! 'Vesoimesta' pilkkaa veisti! Niin herrain kestää. Vaan mun kuunnella ei kannata sen haaskalinnun ääntä!

KERTTU. Ei sentään pahalla hän puhunut! Sa turhaa taas —. Vain itseäsi sääli, vain sukulaisenas hän siihen johtui, — ei toki pilkkaa hän —

AARO. Ei tietenkään! Ja kuinka minua ei säälis mies, ma jolle sukua oon taatusti kuin kermalle on kirnun viimeinen virutusvesi sukua! Mut ollaan —, viel' ensi vappuun ollaan sukua! Vaan silloin minä tanssit tarjoon heille, niin herroille kuin narreille, — on viulu jo viritetty…

(Heiluttaa korjauslukuarkkeja.)

KERTTU. Viulutanssit vain!

AARO. Piano ensi vuonna heille soi, ehk' orkesteri täys jo seuraavana. Vaan nyt jo tuta saa he nilkoissaan, mi mun on sukuvirttä, mikä heidän. (Selaillen taas papereitaan.) Ja 'Vapputanssit' — siinä kirjan nimi! Kuin ketut Simsonin nää säkeet tulta voi tuoda eloon monen moision —.

KERTTU. Myös minut yhteen iloon lasket kai — mut uudet tanssikengät tarvitsen!

AARO. Ne kustannetaan pääsymaksuista — enk' ota sanaas kuvaannollisesti.

KERTTU. Ei, älä toki! (Pudottautuu halaamaan Aaron polvia.) Kiitos, kiitos! (Aaro nostaa toisen jalkansa hänen päänsä päälle.) Karhu! Nyt olen kiltti, uskon sua vain.

AARO. Niin, nainen, uskos hyvin palkitaan: mun lähin yleisöni saat sa olla. (Nostaa hänet ylös, työntää hänelle arkkeja.) Mun nuoruuttani kannat kädessäs, kun näitä kannat; ja tää nuoruuteni, se raivaa tien mun miehuudelleni, jos mikään raivaa. Tilini mä teen, teen välit selviks 'ystävien' kanssa: elämäkertaani nää lehdet on, elämäkertaa monen ystävyyden, jotk' on koi syönyt, ruoste raiskannut; tarinaa, milloin kevään-valoisaa ja milloin syksyn-synkkää, lemmen, vihan ja toivon, vääryyden, jotk' yhtärintaa mua lapsuudest' on asti ruokkineet.

(Toisesta huoneesta alkaa kuulua rva Vestmanin virren hyräilyä: 'En ymmärrä, mik' ilo, mikä kunnia…' Aaron ääni ylenee.)

Jos nimeni vain pilkka liekin vielä, nyt nimen teen, min kaiku päitä puhkoo!

KERTTU. Vain leikkisanaa turhaan haudot sa.

AARO. Älähän mitään: tanssikenkäs saat sa!

(Rouva Vestman tulee, virttään hyräillen, kohentamaan pesää.)

AARO. Ja äitimuori — äitimuori saa — — vaan mikäs murhe nyt —?

ROUVA VESTMAN. Ei paljon mikään —.

AARO (naurahtaen.) Tais toraa pitää talon rouva taas! Ei huolita —. (Pyöräyttää äitiään ympäri.) Vai karhusiko jälleen? Viis siitä! Pian omilleen hän pääsee, hopeatarjottimella sen viette!

ROUVA VESTMAN Hopea —! Multaa edes meillä ois. Ees perunoille penkin, pari saisi. Vaan vähät! Kesää taas ei tule meille —.

AARO. Vai ei — ei lupaa? (Tuohahtaen.) Ilmi-noita! pitää 'puutarhaa' muka niinkuin autuuttaan: vain kivi siellä itää, haapa vesoo, vain koiranputki tähkii. Saakuri! Vain ilkeyttään sen kieltää meiltäkin.

ROUVA VESTMAN. Ois oma mökkipaha meilläkin! Ois tointa sulla —

AARO (jälleen leikkisästi.) Tointa! Eikös ole? (Viittaa papereihinsa.) Ei huolita! (Kohoittaen äitiään leuasta.) Kun talonsa saa mankko vasaran alle, me sen huudamme. — Oo, rahaa kyll' on maassa! — Perunoille ja kaalille 'puutarha' raivataan, hedelmäpuilla, marjapensailla tuo päivärinne uuteen uskoon saadaan. Ja sisäänlämpiävä sauna rantaan —

ROUVA VESTMAN (puoli-uskossa, myhähtäen.) Niin sauna — saatava se sekin ois! Ja navetta ja lehmä —

AARO. Täysi hoito! Ja mehiläisille maat hyvät on. Maall' elää voihan täälläkin. Me täällä omasta takaa toimeen tulemme, ja omaa tointaan jokaisella on.

KERTTU (samaan puoli-leikkisään äänensävyyn.) Ja täältä kaalimailta kaupunkiin maailmaa pahaa oikein pommitamme. Perunasodan teemme oikean —.

AARO. Älähän huoli: visertele sinä, saat palkkas, pian saat ne —

(Kerttu tulee hyrähtäen ja peittää Aarolta suun.)

ROUVA VESTMAN. Mitä saa?

AARO. Saa äitimuori uudet kepottimet.

ROUVA VESTMAN Mitäpä minä enää tarvinnen. Ees itse jotain saisit.

AARO. Minä saan, saan nimen ensin.

ROUVA VESTMAN. Nimen? Minkä nimen? Viel' eikö tullut hyvä nimestäs?

AARO. Ei vielä. Vestman — Vesuri — ne on jo kulut, — Vesoin ehkä pystyy vielä.

ROUVA VESTMAN (myhähtäen.) Hupatat aina. Leikiksi lyöt kaiken. (Huoahtaa.) Ei, ei! Ois oma mökki meilläkin —.

(Menee.)

AARO (hänen jälkeensä.) Vain lähitaloja jo tarkastelkaa, mi mieluisin ois niistä!

(Jälleen alkaa kuulua rouva Vestmanin virttä.)

KERTTU. Turhanpäin noin laitat vanhan äitis haaveilemaan.

AARO. Vai — turhanpäin? (Varmasti.) Ei ole sanottu. Vaan miten päin tän' aamuna sa nousit? Niin pikkuviisas, — sormi koholl' aina —.

KERTTU. Niin paljon luvass' on.

AARO. Vain muista kaikki!

KERTTU. Perunat, kaalit hyvät syödä on. Kun malttais niitä kyllin säästää, jotta ne taiteet, matkat suuret kävis päinsä —

AARO. Ahaa, vai sitä varvasta jo hieroo!

(Nostaa pöydälle istuutuneen Kertun toisen jalan kainaloonsa, sivaltaa siitä kengän.)

KERTTU. Ai jee —

AARO. Ei sentään vereslihalla? — Ei, matkat tehdään, taiteet opitaan. Vai nyt jo sull' on huoli huomenesta, kun ilopäivä mulla.

KERTTU (teeskennellyn kaihoavasti ikkunaan päin.) Minä huokaan hääpäiväämme. Jos syksyllä se on —

AARO (kävellen edestakaisin papereita kädessään.) Jo vaikka kesällä —

KERTTU. — jos —

AARO. Toinen 'jos' —

KERTTU. — häämatka taattu on; jos —

AARO (pysähtyen Kertun taakse.) Kolmas ehto —

KERTTU. — saan jäädä lauluopintojani jo silloin ulkomaille jatkamaan —

AARO (huolettomasti.) — niin sitten vasta tohdit iloita? Et häitä häitten vuoksi huokailekaan? — Ah, kelkkaani vain katumoikses läksit!

KERTTU (hosuen.) Mokoma oot! Vaan minusta et pääse!

(Painaa poskensa Aaron suulle.)

AARO (pudistaa häntä käsivarresta.) Voi Herran-Kerttu, rakas ristini! On meillä toisissamme kärsimistä! Kunp' enkelien kieltä taitaisin, ei noin ois heikko uskos —

KALLE TIKKA (työntää raollaan olleen ikkunanpuolikkaan ulkopuolelta auki, kädessään olutpullo, huutaa sisään.) Heipä hei!

KERTTU (kohentautuu, sukaisee tukkaansa.)

AARO (pyörähtää kiivaasti.) Ku-kuka juutas?

KALLE TIKKA. Ota vastaan tuo.

(Kiipee ylös.)

AARO. Se, se on Tikkaa. Etkö ovest' osaa?

KALLE TIKKA (kahareisin ikkunalaudalla.) Puunkylki tikanpojan tuttu tie. — Ahaa, sa lintus kanssa nokatusten —. Hei, lennä, lennä, leppäkerttunen, tuo lasi mulle, toinen itsellesi, niin kilistämme, vanha heila!

KERTTU (ojentaa lasit: pöydältä.) Hei

KALLE TIKKA (sipaisee Kerttua leuan alta, Kerttu kopahuttaa häntä lasilla päähän.) He! — se on sitä paljon: hellerei, kun tulit! Terve sulle! Terve mulle!

(Ryyppää, ottaa sitten taskusta voileipiä ja murkinoi. Aarolle:)

Jos tuo sun älypääsi, pyhä veli, ois parempi kuin on, tää maisema sua ruokkis, rikastuttais, kuten mua.

AARO. Jaa sua! Töhertää taas taidat siellä. Puolenkosadan markan taulun saat vai viidentoista —?

KALLE TIKKA. Viidentoista sadan, jos niikseen tulee. Katsos tuonne noin: sun nenäs alta vien jo satoani.

AARO. Vähäänhän peltohiiri tyytyykin: keväisen pellon ruissänkeen jo.

KALLE TIKKA. Mies ootkin sa, jos vainiolta tältä syyssadon parhaan osaat korjata.

KERTTU (joka on mennyt toiselle puolen huonetta, tehden pieniä tanssiliikkeitä.) Ja mitä paljon se on?

KALLE TIKKA (viitaten pihalle päin.) Kysyy häntä. Syyssato kypsä — tuollahan se keinuu, — mies, joudu emäntätäs katsomaan!

AARO. Hee —!

KALLE TIKKA. Kuten sanoin: hyvin ruokiintuisit, jos älypääs — tai suoraan sanoen: pois korjaa syksyn täysi tähkäpää, — humalanoras tämä mulle jätä! (Osoittaa Kerttua.) — Tuo lasis, kilistämme harjakaiset hei, peltohiiri toikkaa —!

KERTTU. Painu peltoos! Jo kruununolut nousee päähäs noin. Oot lysti vielä, sekaisin käyt kohta.

KALLE TIKKA. Kuin monet samppanjat tuo haane sulle on tarjonnut — tai luulet tarjoovan? — Kuin viiniä tää kevät mulle on. Näin viime yönä unta sinusta —

KERTTU. Ja kenen lattialla?

KALLE TIKKA. Siitä viis! — Toi sulle enkelien siivet joku, — kuin tämä Aaro —, vaan ne pois sa torjuit, ja katosit — ja samassa mä näin tuoreella kankaallani leppäkertun.

KERTTU (painautuen Aaron kainaloon.) Ai velhoa, se vasta pyytömies!

KALLE TIKKA. Mut unikirja aina toden tietää: pian runoniekasta saat kylliksesi, ja korvaat vanhan velkas minulle.

KERTTU. Ja kankaallesi lennän väriksi, kun värit paletiltas lopahtavat —.

KALLE TIKKA. Kuin kauan luulet sua jaksavan tään jallin pitää omanaan? ja miten?

KERTTU. Ah niin, mut ehkä Kalle Tikka auttaa…

AARO (menee pöydän luo, sieppaa sanomalehden; Kalle Tikka ottaa Kerttua käsipuolesta.) Kas tästä saat suupalaks uutisen. Ma valitan: se toivos vie.

KALLE TIKKA. Oon nähnyt. (Kertulle.) Tään loruihin viel' uskotko sa, nainen?

KERTTU. Ne yhteisiä lorujamme on. Saat onnitella meitä yhteisesti.

KALLE TIKKA. Oo ihmislapset, taivast' ärsytätte, tulella leikitte, oo sokeat! (Näyttää toista sivua sanomalehdestä.) — Kas tässä! Tietääkö ees herra itse, ett' on nää 'Palotorni'-kirjeenne jo päässeet vaaralliseen huomioon? Vai eikö tiedä?

AARO. Kiitos sun: nyt tiedän. Sa seismograafiksi oot omias. — Asianomaiset jos tuntee ne, se onkin tarkoitus. — (Runojaan näyttäen.) Vaan näissä jotain on heidän pesueelleen.

KALLE TIKKA (Kertulle.) Kuule tarkoin, ja ymmärrä, mi häll' on tarkoitus: hän pyytää polttaa suurta Tanhuaa ja Selinata — kansan kaitsijoita. Ja nyt on Rouvan tähtisilmät näissä. Kai ymmärrät jo, mitä tietää se?

KERTTU. En. Eikä Aarokaan.

KALLE TIKKA. Ei, näkee sen. Ei, ett' on kärpäsläpän alla kohta! Kun Tanhua vain pikkusormeaan vähäisen koukistaa, niin 'palotornis' jo sortuu, mies — ja taiteen sääntöin mukaan. Ei ihmisapu sua pelasta, ei serkku Moisio — se Pilaatus Heroodekseenkiin yhtyy, Tanhuaan, jos niikseen tulee, — kuten tulla taitaa. Ei taivaan taatto suojata voi sua. Josp' oisitkin sä peltohiiri nyt. — Ei, armon aikana sa nahkas luo!

AARO. Niin luon, ja nahkani jo uus on tässä. Saat sitä, turmanlintu, nokkia!

KALLE TIKKA. Ähää! — (Kertulle.) Mit' oikein tarkoittaa hän, mitä? (Selailee tarkkaavaisesti Aaron tarjoamia arkkeja.) Vai haukan höyheniin sä, peipponen — — Ke-ke! Kas höyrypäätä!

AARO. Jokos uskot, ett' on se —

KALLE TIKKA. — sappi särjelläkin? Onpa! (Ojentaa pois paperit. Kumartaa, tekototisesti.) Saan surkutella.

KERTTU. Se on Kalle Tikkaa.

AARO. Mä tästä pian totiseksi käyn. Lukea etkö osaa?

KALLE TIKKA. Liian hyvin. Rivies läpi luen kohtaloas: jos näin sä pyrit luomaan nahkasi, et enää monta kesää näe täällä. — Sanoa sääli, paha salatakin: on vastuu noista liian kova sulle.

AARO. Ja miten mun —?

KALLE TIKKA. Vain hiljaa kujerra — ja vatsakupuasi kasvattele, (taputtaa Aaron vatsan kohtaa.) noin, kellukaksi — salkku kainaloos —

AARO. Lyö kättä mestarilles Moisiolle!

KALLE TIKKA. Me villit Maecenaita tarvitsemme. Sinusta voisi olla toiveita, jos ansioitat itses siihen osaan. Sun päätäs silkkipänttö hyvin pukee, ja vartees sopii vatsakellukka ja kupeellesi salkku — mitä, Kerttu?

KERTTU. Paremmin kuin sun kaulaas vanne tuo.

(Viittaa Tikan kaulusta.)

KALLE TIKKA (siirtyy Aaron taa, taputtaen häntä päähän.) Vaan näillä hermoillas et haukkain teitä sä pääse kauan. — Kiitos murkinasta. — (Tarttuu Kerttuun.) Nyt lennä vapauteesi kanssani, me heinäsirkkoinakin elämmehän! (Katsahtaen ulos ikkunasta.) Ai juutas!

KERTTU. Jokos menit sekaisin! Ma varoitinhan —

KALLE TIKKA. Mikä nauta siellä mun tauluani nuuskii!?

KERTTU ja KALLE TIKKA (yhtaikaa.) Moisio!

AARO. Älähän — Moisio? No, onnekses! Saat siitä Maecenaas, jos niin on säätty, — voi hältä kymppi, pari liueta.

KALLE TIKKA. Sä hänet äsken esiin manasitkin. Nyt, pyhä veli, ole varpaisillas! Sun onnes voi se sampo kyllä jauhaa.

(Lähtee toiseen huoneeseen päin.)

AARO. Sua jänistääkö jo, vai huimaa päätäs? Jää toki kauppaa hieromaan. — Hei, jänis!

KALLE TIKKA. Sua etsii hän. Mä en myö mitään hälle. — Vain juoksuhautaan tänne vetäydyn, luon' äitimuoris aina viihdyn hyvin —. (Kääntyy jälleen, muistaen jotakin.) Aa, nyt jos oikein pyöreästi käy, saat Tanhuankin vielä kattos alle, — on silloin maineen kermaa meitä koolla! — Täst' äsken ohi ajoi —

AARO. Ohi, niin: Selina-rouvan kanssa kahden kai? Maataloon rouvan, rikkaan miehen lesken! Saan usein kunnian täst' ikkunasta paraatiajoa sit' ihailla.

KALLE TIKKA. Vaan — — ettäs tiedät mieles alttiiks saada! — No, lycka till! Mun puolestani myös sä kättä paiskaa, pokkaa serkulle.

(Menee, yrittäen viedä Kertun mukanaan.)

AARO. Jänisti! Kaino on se poika.

KERTTU. Kaino! Puhua osaa muille järkeä, mut itse niinkuin hirtehinen elää. Taas tahtoi näyttää, kuinka halveksitaan —.

AARO. Mut enpä arvaa, mitä Moisiolla nyt mieless' on, jos todellakin tänne hän astuu sisään.

KERTTU. Miks ei astuisi —.

AARO. Silmäähän ulos! (Ovelle koputetaan.) Sisään, tehkää hyvin! Kas —

MOISIO (kumartuen ovessa, ottaa silinterin päästään). Ah. en tahtois häiritä.

AARO. Tee hyvin, käy sisään.

MOISIO (kättelee.) Hyvää päivää, serkku, siis! Ja neiti, hyvää päivää! — Tunnemmekin — — edeltäpäin jo neiti Keräsen tulevaan yleisöön mä lukeudun. Vaan nyt sun yleisökses pistäydyin mä pikimältään —

AARO. Tervetuloa!

(Tarjoo tupakkaa.)

MOISIO. Jos neiti sallii — vai ehk' itsekin —?

(Tarjoo hän puolestaan Kertulle.)

KERTTU. En, kiitos! Mutta saanko tulta tuoda —?

(Sytyttää Moision paperossin.)

AARO. Vaan aprikoimaan tämä panee minut — niin harvinainen kunnia —

MOISIO. No veli! (Kerttuun päin.) Vain tulta läksinkin mä noutamaan, ken ties myös tuomaan hiukan, minäkin. Näin ihanana kevätaamuna haluaa hiukan maalla vierailla. Olihan kyllä aluks asiaakin —.

KERTTU (menossa.) Mä jätän herrat kahdenkesken siis.

MOISIO. Ei, älkää tämän vuoksi, hyvä neiti, ei mitään kiirettä —. (Aarolle.) Jahaa, tääll' yhä siis viihdyt?

AARO. Missäpäs mä muualla.

MOISIO. Niin, suloist' on tääll' elää runoniekan, vaikk' ei hän nukkuskaan kuin Wennerbom. (Lyö Aaroa olalle.) Vain kiinteämmät siteet tähän luontoon, sen nuoriin suloihin! Vaan kiinteämmät myös kaupunkiin — sen hyviin rientoihin! — Vai mitä, neiti Kerttu?

KERTTU. Niinpä kai —

MOISIO. Sinäkö maalaat myöskin? Tuoreen kankaan näin tuolla pihalla, ja hämmästyin.

(Ojentaa kättä onnitellakseen.)

AARO. Niin kehnoko se oli? Syyllinen en minä ole.

MOISIO. Etkö? Arvasinkin. Sit' on se uuden muodin töhräystä. — Mut onnitella saan sua toki muusta, sull' onhan runovihko valmis taas.

AARO. Eik' aivan vihkokaan. Tee hyvin! (Istuttaa hänet pöydän ääreen painoarkkien eteen.) Kerttu, sä ehkä puuhaat kahvit?

MOISIO (Taputtaa Aaroa selkään.) Kiitos tästä! (Kertulle.) Vaan kahvista ei mitään väliä.

KERTTU. Niin mielelläni toisin — totta saan?

(Moisio kumartaa, Kerttu menee.)

MOISIO. Juur' aioin luottamustas pyytääkin, edeltäpäin jo tähän tutustua. Sua tulen suosittamaan 'Sammossamme'.

AARO. En tahdo pitää kiinni sanastas. Saat vielä mieltä muuttaa —

MOISIO. 'Vapputanssit', — kas, kuink' on hyvin ristinytkin lapsen. Niin, se jo Aaro Vesuria on. Sä vielä tohdit laulaa kevättä ja nähdä valon vallan voittavan.

AARO (kumartaa ivallisesti.) Noo, miten milloinkin —

MOISIO (nousten.) Ja voitontietäs myös minä tahdon sulle viitoittaa. Jo poikasina valat teimmehän: jos toisen hyvin käy, hän muistaa toista, he myötämäkeen auttaa toisiaan.

AARO. Valoista poikasen mies vastuuss' onko? On myötämäkes hyvä, tiedän sen. Vaan sanastas en tahdo pitää kiinni, kuink' oonkin kiitollinen —

(Kumartaa jälleen.)

MOISIO. Turhan päin sä yhä kannat uhmaa poikasen. Siit' elinkeinoksi ei toki ole. Mä vihreätä oksaa ojentelen ulottuvilles nyt.

AARO. Aa, kerrassaan! Suo anteeksi, — nyt olen pelkkää korvaa!

MOISIO. Sa mulle taidat olla myrtynyt, kun ennen tarjonnut en tukeani. Vaan varroin sopivinta tilaisuutta —

AARO. Ja nyt sen keksit, kun mä näytän jo kaikesta huolimatta menestyvän?

MOISIO. — ja arvelin, ett' onhan terveellistä sun yksinäsi aikas taistella.

AARO. Niin, oikein arveltu.

MOISIO. Nyt tilaisuus on mulle auennut sun kohtalossas ens kertaa ehkä käänne aikaansaada.

AARO. Ai, käänne! Sepä harvinaista mulle. Syvimmin kiitollisna kuuntelen!

(Kumartuu tarkkaavaan asentoon.)

MOISIO. Kas niin, mua älä väärin tulkitse, vain sitä pyydän. — Niin, sun nuoruuttas, sun valoisata kevätuskoasi, sun leikkimieltäs vielä tarvitaan, — ne tarvitsee vain oman heijastajan.

AARO. Ne eikö heijastu mun kirjoistani?

MOISIO. Ei yksinäisen ääntä moni kuule, sun kuoroon liityttävä on. Sua juuri, sua itseäs me sinne tarvitsemme, kotoisen laulun kuoroon. Sinä taas hyviä ystäviä ympärilles, kotia henkistä — niin sanoen — mun mielestäni kovin tarvitset.

AARO. Niin kyllä — miksi ei —. En todella ma kuulu kuoroihin, suurkaupungissa 'kotia henkistä' en tiedä mitään. — No jaa, on sentään majatalo ees.

MOISIO. He — hee, vai majatalo! Niinpä niin, vain majatalo, miss' ei kodin henki sua vastaan huou, missä käymäseltään vain käyt — kai 'Isänmaata' tarkoitat?

AARO. Niin — lehteni, vain kievarihan on se. — Mun ois siis seurattava sinua kansallisseura 'Rientoon', liityttävä sun 'Sampos' kuoroon kukkumaan —?

MOISIO. Ei, serkku! Sua aivan uusiin yrityksiin toivon. Kansalliselämämme puutteita omalla tavallasi saat sä täyttää. Ja tilaisuuksia, ma toivon niin, pian välitykselläni useitakin, ja arvokkaita, saat, sen tohdin taata. — Niin, lyhyesti: 'Sammon' toimitus on päättänyt uutt' alkaa julkaisua, sivistyneihin Suomen koteihin mi jälleen ihanteet tuo valoisat, tuo sunnuntaisin hartautta niihin. 'Sunnuntai-Sampo' näes siitä tulee. Se loistojulkaisu on oleva, sen tunnus: Usko. Toivo, Rakkaus, ja minun johtooni se jätetään, sä pääset oikeaksi kädekseni (nousee) — nyt tiedät asiani.

AARO. Kädeksesi? Kunp' oisi pikkusormen puutos vain, vaan koko käden — ja viel' oikean!

MOISIO. Se puutos sinuttakaan korvaamaton, ei meille suinkaan ole. Vaan kuu tunnen sun kotoisuutes — kuinka sanoisin — ja kaipuus löytää koti henkinen, — niin tilaisuuden aioin sulle jättää. Suo vakavasti neuvon: käytä sitä! Mun iloni se ois, ja oma otus, — On vapaat kädet meillä siinä.

AARO. Kädet? Vaan henki ei.

MOISIO. Sä veikeytesi saat, saat vakavuutes siinä esiin tuoda.

AARO. Mut entä muutenkin ne esiin saan, ja vapaammin —?

MOISIO. Sua vielä muistutan: et viime hätävaramme sa ole, ei, hätävaramme et ensinkään. Vain nimes tulevaisuus kyseess' on. — Niin, oothan 'Isänmaassa' ivallesi ja vihoillesi saanut viemärin; ja myönnän, suuntaan oikeaan sa olet sotaista sähköäsi purkanut. Vaan sanon suoraan myös: ei arvokasta sun ole haastaa sotaan suurempias. Sä heidät jätä niiden huostaan, joilla on arvovaltaa heitä ojentaa. Ja 'Palotornisi' — (viittaa sanomalehteen) — sen luuletko iäti kestävän sun asuntonas?

AARO. Ah, kauas huolehdit sa minusta! Mut aattees esitystä jatka vain, tee hyvin, — kenpä ties saat nuottaas minut. — Ja lisää tupakkaa!

(Ottaa itsekin.)

MOISIO. Niin, joka viikko saat täyttää pari laajaa sivua — me näes kahden koko julkaisun pääasiassa itse täytämme, niin valitun ja taatun sisällyksen, elämänarvot yhtenäiset saa se. Niin, kuten sanoin, vakavuudelles saat kyllin tilaa, leikillesi samoin, runoilles ilmaa siipein alle saat, ja proosastas, se usko, hyvän hinnan. Mun vastuulleni suuntaviivat jää ja periaatteet ja muu 'edustus'; sa muuten omin päis saat hoitaa lehden, — minähän siihen vähän joudankin —

AARO. Hm! Omin päin — ja vapain käsin, — muuten: se on: kun muistan vain sun periaattees —. No jaa, kai korjausluvun osannen sinunkin periaattees mukaan hoitaa. Siis tämä on se oksa vihreä, mun johon varpaani ois sidottava ja jolta liverrellä tulis mun?

MOISIO. Saat miltei virkaherran edut siinä, vaan virkas velvoittaa vain laulamaan; muu työ on siinä vielä helpompaa. Asemaan sellaiseen jo etkö tyytyis?

AARO. Oo, liian helppo, liian hyvä mulle! Mun täytyis epäillä sen kestävyyttä.

MOISIO. Vai luulet meidän yrityksemme ajavan allikkoon? Ei, veli hyvä!

AARO. En toki! Itse-puolestani vain mä pelkään pahoin: jospa kompastella siell' alan suurempiini piankin ja liikavarpaisiinsa lankeilen.

MOISIO. Ne tapas siellä jää. Sä sirostut ja taltut tullessasi ihmisiin.

AARO. Ee — pääsen perheisiin, saan runoilla häät, hautajaiset, nimipäivät heille?

MOISIO. Sa katsot suurin piirtein elämää ja osaat olla kiitollinen siitä. Tuo 'Palotornis' ivan-näkökulma ei sovi lehden arvoon — eikä omaas. Me toisin asein lyömme pöyhkeät, me arvovaltaamme ne alistamme. Vaan sinä iloita saat kyllin siellä, ja tahdikasta pilaa siedetään, — niin, tarinoitpa sitten vaikka meistä.

AARO. Nyt enpä tiedä, miks en antautuisi. Lyöt aseet multa — (Koputetaan ovelle.) Sisään, tehkää hyvin! — Ikävä keskeytys!

(Menee ovelle, josta Tanhua astuu sisään.)

TANHUA. Suo anteeksi, en tahdo häiritä —

AARO. Tää suur' on päivä! Näin harvinaiset vieraat yksinkään ei usein eksy tänne —

TANHUA. Pikimältään vain ohi mennen pistäysin, mut toiste kyll' ehdin asiani toimittaa. Nyt herrat nähtävästi häiriytyivät —

AARO ja MOISIO. Ei —. Emme ensinkään.

AARO. Vain peremmäs! Ja päältä pois. Ma suljen ikkunan.

(Tekee niin.)

TANHUA. Jos sallit, viivyn hetken paltto päällä, mua ajurini tiellä odottaa.

AARO. Kai herrat Moisio ja Tanhua jo tuntee toisensa?

MOISIO ja TANHUA. Ah —! — Emme!

(Kumartavat.)

AARO. Eikö? (Kerttu tuo kahvia.) — Paraiksi saammepa jo kahvitkin. (Tanhualle.) Ei veli neiti Kerästä kai tunne? — velvollisuuskin hänen tuntea on julkisuuden ensimäiset miehet! (Tanhua kumartaa.) Nyt kuppi kuumaa, herrat!

KERTTU. Tehkää hyvin!

TANHUA. Mä kiitän: juuri join ma. Kiitos vain! Vaan herrasväki ei mun häiritä suo kahvirauhaansa. — Kas, mitä keksin: jotakin sull' on painatettavaa?

AARO. On, onhan hiukan. Ota kätees vain, tee hyvin, — se siis kahvin sijast' olkoon!

TANHUA. Se shampanjaa on mulle! Oikein sattui!

(Lueskelee, puoleksi selin muihin, hiukan hermostunein, vaihtelevin elein, laskien tavuja sormillaan, j.n.e.)

Jo usein aioin luokses poiketa tät' idylliäs katsomaan ja saamaan myös runouutisias maistaakseni.

(Aaro nousee pöydästä ja tulee Tanhuan luo; Kerttu ja Moisio siirtyvät toisen ikkunan ääreen. Edelliset kävelevät muutamia askeleita verkalleen edestakaisin, pysähtyvät vastakkain.)

Vaan lähenevä vappu vasta sai mun askeleni tänne kääntymään tääll' ajellessani: näes ulkoilmaan mun täytyy kaupungista paeta jok' ainut aamu, kevään kirkkaus on elinehto minun luonnolleni. — Ja luulen: siinä meill' on sama luonto. Ja kuka paatuneinkaan kirjamies kamariherrana vain tuhlaisi nää viikot, täydet ihmeistä, — en minä. Siks en ees tänne ole malttanut, — niin vähän sentään vapaana saan olla — vain aidan takaa aina tavoitan sun onnes sopusointuisuutta nähdä.

AARO. Vaan 'lähenevä vappu' — miten sanoit?

TANHUA. Sen, hyvä veli, oitis selitän. Me 'Soihdun' miehet oikein säteileväks aiomme näes vappunumeromme, — me keväälle sen oikein vihkisimme kuvaelmalla vappuiloista. Ja ohi ajaissani huomasin: ken heleämmin meille runoilisi kuin veli Vesuri siit' aiheesta?

AARO. Oo — ehkä entisaikaan runoilinkin, kun itse olin vielä vihreä. Vaan nykyään —

TANHUA. Et kauneint' itseäsi pois heittäne, sit' estäin kukkimasta! Ja lehtemme — ei sitä vastaan kai lie sulla mitään?

AARO. Mitäpähän ois. Ja miksi ei, kai tämän tarpeenne voin täyttääkin, kun kätköistäni haen. (Menee, penkoo pöytälaatikkoaan.) Se onhan maineeseeni aimo lisä, ja maine ain' on tarpeen.

TANHUA. Sitä saat. Parempi kyllä ois, jos uuden runon tekisit meille — mutta miten vain: oon avustuksestasi kiitollinen. — Mut eikö meidän jälleen muutenkin pitäisi lähentyä? — toivon sitä.

AARO. Miks ei — vaan vapauden hinnall' ei.

TANHUA. Ei toki. (Naurahtaen.) Senkö puolesta sä pelkäät ja varot niinkuin impeyttä vain? — Jos sallit, avustajiemme joukkoon sun nimes merkitsen, — Ja runosi kai mulle tuot — tai muuten toimitat — sen lopulliseen asuun autettuas.

(Laskee käsistään painoarkit, joita on koko ajan vähän väliä katsellut.)

— Nyt rientää täytyy mun. Täst' onnittelen! Ja kiitos näyttämästä. Puolestasi ma kustantaja Helinille puhun, jott' oikein nimes etua hän valvoo. Ja nyt vain terve!

(Puristaa Aaron kättä.)

AARO. Kiitos käymästä.

TANHUA (lähtee, kumartaen toisille. Ovella Aarolle:) Siis avustuksestas saan varma olla?

AARO. Sen vertaisen voin luvata — jos kelpaa.

TANHUA (nostaen kättään kuin kunnian tekoon.) Ah, totta kai — se onhan sinun alaas. — Oon hyvin kiitollinen.

(Menee.)

MOISIO (tullen Aaron luo.) Tjaa!

AARO. No jaa!

MOISIO. Hetipä Tanhua sun vietteli!

AARO. Ei vastusteleminen vaivaa maksa, kun viettelys on vaaraton.

MOISIO. Tuon sanan mun tarjoukseeni voit sovittaa. Vaan tosi-ystävänä luuletko tuon herran tulleen luokses? — sep' ois jotain! Sua kaikin katsein vaani, väijyi hän. Ett' unhoittais hän yhden sanaokaas, ett' olemassaolos, runotyös sois anteeks sulle! Ei, sit' ei hän tee! Ja jos hän tekiskin, ei Suuri Rouva suo mitään anteeks hänen puolestaan.

AARO. Pirua turhaan maalaat seinälle. On kohtaloni ohjat jumalissa!

MOISIO. Voi piru niihin aina tarttua. — No niin, kun noiden mukaan tohdit mennä, et mua — meitäkään — saa arkoa. Vain meillä taatuss' olet tallessa.

AARO. Niin taatussa kuin haukka häkissään. Jo yhteen sulkaan nämä tyytyvät, te kynisitte minut kokonaan.

MOISIO (vihastuneena.) Sitäpä kelpaa kuulla! Tuuliviiri! Jo kääntyi. — Silmäs avautua alkoi, — tuo 'Soihtuko' noin sinut sokaisi? — Nyt, neiti Kerttu, avukseni tulkaa, ei mulla enää muuta neuvoa.

KERTTU. Niin mielelläni, jos se jotain auttais!

MOISIO. Kai vähitellen, vähitellen sentään —. Tulevaa menestystään hänen vain ja äitinsä — ja teidän! — ajattelen, — Niin, uljas serkku, oma kohtalos ei yksin kyseess' ole, muista se, vaan myöskin lähimpies onni!

AARO. Josta sun luvallasi aion huolen pitää.

MOISIO. Niin pidä: tätä tarjousta pohdi, se omantuntos asia nyt on. Saat aikaa harkintaan. — Ja muuten, veli, jos luulet, ettet siellä lentää saa, niin avaan etees erään näkölinjan, — vain yhden monista, jotk' omas ois ja joissa haukka kauas lentää voi ja joissa komistuu vain sulkapukus — Vaikk' on se tosin vielä salaisuus —

AARO. Se viime valttis lyö jo pöytään, lyö!

MOISIO. Mua kovin kopeasti puhuttelet! Noin tuittupää ei sinun sietäis olla. Jo kohta paisuit, kun tuo kuuluisuus sua varjoll' ystävyyden lähenteli. Vaan näin en saa sua jättää, enkä aio! Niin: kohta uusi taidetemppeli, valoisan taiteen — laulunäytelmän — tyyssija kansallinen saadaan toimeen, — pääansio on mun, en kiellä sitä —; mun vastuulleni tulee senkin johto, ja ystäviä ympärilleni ens sijoille mä sinne kiinnittäisin; runoilijoille, laulajattarille on siellä aina sijat avoinna; jo neiti Kerttuakin uskallan ma toivoa — ja sullekin teen tilaa.

AARO. Varieteehen! Jos ei liian hyvä varieteehen ole neiti Kerttu, en ole minäkään, — en kiellä sitä!

MOISIO. Nyt täytyy rientää mun. — Te, neiti hyvä, tät' asiaa ja Aaro-ystävää kai hoidatte kuin konsaan omaanne?

(Suutelee Kerttua kädelle.)

KERTTU. En tiedä, tokko uskallan —.

(Lähtee, vieden mukanaan tarjottimen.)

MOISIO. Oh kyllä! (Aarolle.) Siis aikaa sull' on vielä. Terve nyt ja olkoon onnekses!

AARO. Käy vastakin ja ilman erikoista asiaakin.

MOISIO. Sen teen, — ja silloin mukaani sä lähde!

(Menee.)

AARO (avaa jälleen ikkunan, pyyhkii käsiään, tuhkii, hengittäen raitista ilmaa ikkunan ääressä.) Ken sittisontiaisen jälkeen lähtee, hän joutuu tunkiolle, sanoo Sana. Ja laulupuu, min tarjoot, mahtimies, viheriöihän se, — vaan homeisuuttaan. Ah, arvon serkku, paljon mahdat kai, vaan mahtis osakkaaks en lähde minä, se usko —

KALLE TIKKA (raoittaa ovea.) Mitä taivastelee mies?

AARO (heristää nyrkkiään.) Sanohan ilkamoiva sana vielä! Nyt hyppysissäni oot höyhen vain.

TIKKA (ladaten piippuaan.) Sua kosittiin?

AARO. Ja kahteen kihlakuntaan!

TIKKA. Ja kumpaiseenkin suostuit —?

AARO. Tuskin toiseen. Jäi toinen kylmilleen — se vaativampi. He vaati multa kädet molemmat, mut tuskin pikkusormen kynttä annoin.

TIKKA. Jukuri sentään! Vaan se riittääkin: kyntt' enempää ei Kehno tarvitsekaan! Ja sulle mun jo pitäis riittää kyllä varoittavaksi esimerkiksi, mit' elämä on taiteen mustalaisen. — Vaan muuten, kiinalaiseksesi jään, — oon huonees lämmikkeenä.

AARO. Jääpä pois, maakrapu, kajuuttaani, jos vain tohdit, kun kevättuuliin kuunarini ohjaan!

KERTTU (tulee, ottaa päällysvaatteitaan.)

TIKKA. Ei siltä, ettet haaksirikkoon ajais, kun kruununluotsitkin noin torjut pois, vaan ajoiss' itseni mä korjaan talteen, (kääntyen Kerttuun päin) ja tämän viattoman kerallani. (Kertulle.) Älähän vielä karkaa!

AARO. Joko menet?

KERTTU. Ois aika jo —

TIKKA. Nyt aikaan hyvän sään on pieni lähtöhyppy hypättävä, ennenkuin Aaro lähtee aallokkoon! (Vetää Aaron ja Kertun mukanaan keskilattialle.) Siis: heipä hei, jos lähdet!

AARO. Heipä vain!

(Kerttu tuikkaa katsellaan Tikkaa, vetäen suunsa halveksivasti kureelle, naurahtaa sitten ja taipuu mukaan piirihyppyyn.)

Esirippu.

II NÄYTÖS.

Sama huone kuin edellisessä. Pari viikkoa myöhemmin, muutamia päiviä vapun alla. Iltapäivä, näytöksen lopulla jo hämärtää.

AARO VESURI (tulee sisään ulkoa, hypittäen kirjapakettia kädessään; toisessa on iso kirje. Menee sohvan luo, nyplii kiihkeänä auki paketin sidettä; puhuu pysähdellen.) Niin pääsi vihdoin telakalta pursi! — Nyt täysin purjein poukamista pois, vihurin vauhdilla pois vaahtopäille! — Ulapan peltoon pitkät vaot nyt, ne taivas vaikka rakein siementäköön! (Saa käärön auki, sieppaa käteensä kirjan, leväyttää sen ja nostaa ilmaan.) Niin viaton kuin valkoperho vain, — vaan perhollakin voidaan myrskyt mennä! Niin kauniisti yl' aaltoin karkeloit, — vaan mitä mettä siipeis alla vietkään! (Laskee kätensä, sulkee kirjan, koettelee ja punnitsee sitä.) Ah — mutta näinkö kevyt, — näinkö ohut —? (Lausuen ulkoa.) 'Nyt naamioitta, ystävät, yks ilta istukaamme, niin miehinä, oi ystävät, ne eromaljat kirpeät me maistaa vihdoin saamme!' (Toistaa, avaten kirjaa paperiveitsellä, selaillen sitä: 'Nyt naamioitta, ystävät, yks ilta — — —') Miss' on se — minne on se sekaantunut —? — sen alkupuolelle ma laitoinhan. — Kuin tina tuhkaan kadonnut — miss' on se? (Yhä kiihkeämmin etsien.) Ei armoa — on maljapuhe poissa! Pois hutiloitu nuoli suihkavin! — Se, se on korjauslukua, oi Luoja! Näin tehdas taiteen lapset kätilöi —. (Lyöden otsaansa.) Vaan miks et loppuun saakka valvonut kätilön työtä itse, tomppeli! — Mut entä 'Palokello' — 'Palokello'?

(Lausuu.)

'Tulipalopakkas-yössä kuljen yksin, koditonna, kautta kotikaupungin. Verta välkkyy tähtivyössä, verisimmin synnintyössä riehut juuri, rikkain konna kalliin kotikaupungin.

Palokellon vaski kiiltää talos takaa tornistansa yli ylvään kaupungin. Tähdet välkkyy, viima viiltää, syntis suitsee — —'

— Aah!

(Viskaa kirjan lattiaan, painaa käden niskaansa.)

Sekin tiessään — sekin suden suussa! (Kay pari kertaa kiivaasti edestakaisin.) Pois rosvottuna 'Palokello' myös, — joll' aioin esiin Hornan hälyyttää! — Ah leijonaani! Kulmahampaat putoo juur' alla taistelun — ken katkoi ne? Mi lempo iankaiken mulla leikkii!

(Palaa kirjakasan luo, ottaa uuden kappaleen, heittää senkin pois kuin tulisen raudan, ottaa uudelleen ja selailee sitä.)

Kuin hirvesi sen läpi katsoa —?

(Iskee silmänsä keskelle kirjaa, lukee kalveten, purkautuu syöksähdellen.)

Ja 'Samum'-sarja — tämännäköisenä! Sen tuskan tuulet, vihan vihurit näin kuulumattomiin on vaimennettu! Pois juuret rohtoyrttein väkeväin nyitty maasta sormin kateellisin! — Ja täällä — tätä kasvitarhan kolkkaa kuink' onkaan paranneltu, myllerrelty! Riveillä aivan uus on järjestys, — niin, uuteen uskoon tarhani on saatu. Oh!

(Raukeaa polvilleen, ohimoitaan pyyhkien, sohvan ääreen, pää käsivarsia vasten. — Kotvasen oihkiva sanattomuus; sitten hän alkaa jälleen selailla kirjaansa.)

Tuoksut kukkien siis jäivät vain, jäi leivon livertelyt laulukseni, — ne tok' on säilyneet — ne runohelyt! Ja paranneltuina — ah, totta kai… (Nousten, käy edestakaisin.) Mit' ymmärrän mä tästä kaikesta —? Ett' uuteen uskoon kastettu on mies, — soturi suora salaa yllätetty, aseista, panssareista riisuttu ja su'ittu taas kukkasritariksi! Mit' itse häpeilin, se vain saa armon, mik' oli mulle arin heikkous, — suloinen tosin —, hyveekseni tehdään! Viel' oli mulle tarpeen leikkaus, — he salaa teki sen, — vaan miten päin! 'He' —? Kutka —? Mitä tästä ymmärrän —?

Ett' olen jälleen vaaraton — vaan kelle? Minusta monta sanaa tuhlata nyt tämän vuoks ei kenenkään lie tarvis. Ken salamurhaajani? — Näkee kyllä ei satunnainen vahinko tää ole, niin varmaa suuntaa vahinko ei käy. (Lyöden otsaansa.) Ja mitä teen mä nyt —?

Esi-isät, väkivalloin kastetut, pois vieraan kasteen pesi päästään muinen. — Tee samoin, poloinen, tee samoin sinä!

Vaan kuinka teet sen, teet sen, poloinen?

— En tätä äpärää mä tunnusta! Nimeni, isyyteni siltä kiellän! Vain väärennös se onhan omastani —.

Vaan kuinka, kuinka voi näin tapahtua? Ooh! (Raukeaa jälleen, pää pöytää vasten.) Iäksikö suuni kapuloitiin —? (Saa käteensä kirjeen.) Jotakin, kirje, tähän taidatko? (Avaa sen yksikaikkisesti; sieltä tipahtaa lattialle shekki, hän aikoo ottaa sen ylös, mutta jättää.) ja shekki? — madonsyömä ruusunlehti, sun vuokses taipuisinko alas? — en! (Lukee vilkaisten, osittain ääneen.) Ne julki-juuttaat? 'Omaks eduksenne olemme tasoitelleet — —.' Juuri niin! Mun kurjan kunniani vuoksi siis! Vain kiitä heitä, tasapää: ken pitäis edusta nimes huolta, ellei he —? 'Ei yleisömme siedä —.' 'Yleisömme tät' oudoksuis, se muuta odottaa —.' 'Ei yleisö —'. Se taattu syntipukki! 'Pätevin neuvonantajamme tässä meit' opasti —.' Kun horjui oma pää! Ne neuvosherrat — myyrät — pälysilmät, kyll' aina oppaiks osaa —. (Hätkähtäen.) Tanhua…?! — — Mun puolestani Helinille hän puhua aikoihan — niin, sama herra! — jott' arvais hyvän huolen nimestäni tuo porho pitää —. (Heittää kirjeen.) Mitä vielä pyydät? Jo näänhän kaiken: niinkuin koe-eläin, väristen veitsen alla puoskarin, tää ilmain lapsi eessä kustantajan vain lentoon pääsyänsä vartoin lepää. — Jo saapuu ensimäinen neuvosmies, vanhuudenhouru faktori, joll' on lähetystoimi yksin sydämellään; ja saapuu neuvosherra pätevin, hän, jonka käsiin kaikki langat juoksee, hän, joka kaiken sitoo taikka päästää, tuo soihtu taiteen yössä, Tanhua, hän sisään liukuu niinkuin kuutama, käy myyräntyöhön, — kaivaa, opastaa — jott' oikein maineestain he huolta pitäis. Ja lautakunta nyökkää: 'hyvä syntyy! — pois myrkyn mujut — sima selvä jää, jää runoniekan nimi tahraa vaille!' Oh!

(Rouva Vestman avaa hiljaa oven, seisahtuu uunin nurkalle, kädet päällekkäin.)

Ja koe-eläin, haava vatsassaan, saa vapaan tiensä sieltä sitten tietää.

ROUVA VESTMAN (puoli-ääneensä.) Vai hyväinen —.

AARO (huomaa hänet, pyyhkii otsaansa.) Ei voivotella nyt!

ROUVA VESTMAN Kun luulin runojas sun lausuvan —. (Aaro pyyhkäisee jälleen otsaansa.) Voi poikapoloista, mik' on sun, mikä?

AARO. Mun? Liian lysti. Poika-poloista! Ei mua poloitella, sanoinhan! — Jos ryöstöä se noita teille on jo lupaillut — mua älkää surkutelko!

ROUVA VESTMAN (huoahtaen.) Kyll' on —

AARO. Ei huokailla!

ROUVA VESTMAN. — On tukalaa! Se ärhentää ja uhkaa, vaikka sanoin sun aivan pian saavan töistäsi. — Perunamaat' ei kämmenenkään alaa —. Ja mik' on sunkin?

AARO. Saatte sanoa, ett' ottakoon vain ryöstöl!' omansa — ja häätämällä vain saa meidät täältä. Se ämmä ärmätti on tahallaan näin minut myrkyttänyt, pohjiin saakka. Vain ilkimieli ilkimieltä vastaan.

ROUVA VESTMAN. Vain kaulavilloiksemme koituu se. Ei, ei! — Vaan pian saat kai rahaa myös, kun kirjakin jo tuli —?

AARO. Siin' on kirja, — vaan sit' en omaksu —; ja raha tuolla, — vaan sinne jää se. (Rva V. liikahtaa sinne päin.) Sit' ei kosketa!

ROUVA VESTMAN (hämmentyneenä.) Niin — niinkö kävikin —.

AARO. Niin, niinpä kävi Nyt enää mitään toivoa ei tarvis.

ROUVA VESTMAN (seisoo hetken, kuten ennen, katsoen murheellisen mykkänä, lähtee huoneesta.) Voi voi —!

(Vähän päästä alkaa hänen huoneestaan kuulua virrenhyrinää: 'En ymmärrä, mik' ilo, mikä kunnia — —').

AARO. Saa vielä voivottelut kuulla. (Kokoilee kirjoja.) — Ei, näin jos minut salamurhattiin, en lähde määkien, kuin märkä vuona; kuin ilves itse pahan pesään putoon ja puren haavan heille sisuksiin; kuin myllynkiven heille kaulaan heitän tään epaton, tään sekasikiön. — Ja tämän talon noita niittäköön, mit' itse ilkeydellään kylvikin.

KERTTU (tulee, heittäen jaloistaan kalossit.) Oo! Tulivatpas — (Huomaa samassa Aaron synkeyden.) No —? (Yrittää ottaa kirjan.)

AARO. Ei kosketa.

KERTTU (tarttuu häntä rinnuksiin, ravistaa.) Mies, mik' on mennyt sinuun?

AARO (raukeammin.) Anna olla.

KERTTU (sieppaa kasasta kappaleen kirjaa.) Kun kauniisti et anna, otan itse.

AARO (yrittää ensin laimeasti tavoittaa sitä pois, pistää sitten kätensä housuntaskuihin.) Ei minun ole se. Sen vaihdokkaan vien pois.

KERTTU (toisen pöydän äärestä.) Hui, hupsuttele, mörökölli! Tää nimes on, ja runot tunnen kyllä, (Lueksii, lausuu puoliääneen.) 'Sua kuutamoilloin, kuutamoilloin. sua kuutamoilloin lempiä sain, ja jos kaipasin milloin, nimes kuiskasin huoahtain: yön syvyys hohti jo hopeasilloin; — ah, silloin yli aaltoin vain polon luokse astelit, armahain!'

(Hypähtää ylös, kiitää Aaron luo, kietoo toisen käden kiinteästi Aaron kaulaan, toisella pyyhkii hänen otsaansa.)

No, kulta armas —!

AARO (hätkähtää, painaa Kertun luotaan pois, menee ja kietaisee kirjat kääröön.) Anna tuokin tänne! Ei minun ole se.

KERTTU (piiloittaen kirjaansa ) Mut onpa mun. (Ravistaa taas Aaroa.) Mit' unta hourit sinä?

AARO. Hornan unta, — vaan liian totta —.

(Siepaten palttoon ja hatun, töytää ovelle, mistä juuri työntyy sisään Kalle Tikka maalausverstaineen.)

Yhteisväylillekö sinäkin työnnyt? Kulje ikkunastas!

TIKKA (hänen jälkeensä.) Vai noin sit' ulapoille lähdetään, noin oikein myrskypurjein —. Potra poika! Ken uskoi noinkin uljaaksi —. (Huomaa Kertun.) He — hee. noin mesihuuli morsian, ja sulho kuin madon niellyt —.

KERTTU. Oisit vaiti ees. Ilosta vielä näppiäsi lyöt, kun rauhan simaa yhä juoda saat sinäkin tämän katon alla.

TIKKA. Rauhan —? Vaan sodan oltta ensin — luulen ma. Ja hiis, (lyö näppiään) se kyllä menee makoon sekin!

KERTTU. Ei tule, eikä tarvita —. (Nostaa kirjaa.) Ei kukaan saa enää tästä sodan syytä.

TIKKA. Enää —? Ken ryöttä niin sen lamaan lyönyt ois?

(On laskenut taakkansa uunin kupeelle, tulee ja yrittää ottaa Kertulta kirjan.)

KERTTU. Pois ryöttäsormi! Mene, pese itses, ja tule sitten oikein pyytämään.

TIKKA (lähtien toiseen huoneeseen.) Jokohan kannattais? — Ne jokohan miespoloisella mitkä myrkyt juotti? Sen oli näköinen. — Hyi haaskoja!

KERTTU (pyyhkii kirjan selkää.) Hyi töhrijää, jo töhri —. (Koputetaan.) Tehkää hyvin!

MOISIO (astuu sisään arvokkaana; hillityllä riemastuksella.) Tääll' oot kuin ootkin sä, Terpsichore! (Rientää Kertun luo, joka ojentaa toisen kätensä; Moisio ottaa molemmat, suudellen niitä.) Vesuri huhtoi tuolla mua vastaan, kuin kulo ruskeana kasvoiltaan. Ois juuri hälle ollut juteltavaa, mut aprikoin: tääll' ehkä joku on — — ja olipas — —! Ja mies jo kaukana tömisti tiehensä — mua tuskin huomas. — Mi höyry liekin pojan päässä taas. Viel' et sä kesyttänyt ole häntä —?

KERTTU. Ah en — hän nykyään lyö leikiks kaiken. — Vaan, näyttää, nyt on hällä vuorostaan muut leikitelleet — jotkut holhoojansa. (näyttää Moisiolle kirjaa) kun tätä ei hän tunne omakseen.

(Moisio ottaa kirjan, istuutuu pöydän laidalle, vetäen Kertun lähelleen.)

MOISIO. Kas vain! — Sä näytä missä vika piilee. (Selaillen.) — Aa, jokin leikkaus kai tehty on —? Ja sangen huomattava, siltä näyttää.

KERTTU (säälivästi.) Pojulle ovat siellä julmat olleet.

MOISIO. Tjaa — totiseksi oli mennytkin. Niin, niinhän runoniekkaa koulitaan. — Noo, pian me sen haavan hoitelemme.

KERTTU. Vaan pahoin on ne tehneet Aarolle.

MOISIO (tarttuen Kertun käteen.) Me yhdessä sen haavan hoitelemme, me hänen ystävistään taatuimmat, — vai miten, Kerttu?

KERTTU. Niin —.

MOISIO. Me miehen teemme kuin teemmekin vie!' Aaro Vesurista. (Selaillen jälleen kirjaa.) — Mut täytyy myöntää: pahoin hänelle ne näyttää tehneen.

KERTTU. Sanaa sanomatta —

MOISIO. Niin, itsessään se paha teko on, sit' ei käy kieltäminen. Laihaksi jäi kirja — vaan sen leppoisampi onhan. Ma suosittelen sitä lopultakin: sun suloashan laulaa laulut nää, — ja siin' on sille kyllin ansiota.

KERTTU (pyörähtää kantapäällään ja peittää ojennetulla kädellään Moision suun.) Jo riittää, herra! Jospa Aaro kuulis —.

MOISIO (ottaa haltuunsa Kertun koko käden.) Ah, Aaro! Aaroll' yks on ansio: ett' oot sä hänen — sikäli kuin olet.

KERTTU (vetää loukkautumista teetellen kättään pois; Moisio ei laske.) Oon hänen!

MOISIO. Onpa seikka toinenkin hänelle ansioksi laskettava: ett' ei hän ihailullaan tukenut viel' ole valtaa herra Tanhuan. — Aa, Tanhua! Sen nimen mikä toikaan nyt huulilleni —? Sama herra näes nykyään raportteja runoista näist' antaa etukäteen sinne tänne: 'ne hälle ovat olleet pettymys, kun nähdä sai hän ne, ja kustantajan on ollut pakko niistä vaivaa nähdä, niin, uuteen uskoon valaa', — ja niin eespäin. Vaan ken on Helinillä neuvoksena? Samainen herra Tanhua — hän, hän se sen arvovallan siellä saanut on. Vaan miksi juuri hän, en käsitä. Ja minusta se aivan väärin on, ett' yksi kirjaniekka toista holhoo. Se toimi liian vaatelias on, ja luonteelle vain arvokkaalle sopii! — Niin, Aarolle ne pahoin tehneet on, vaikk' eihän pahaksi se koitunekaan. (Painaa päänsä likemmä Kerttua.) — Vaan me, me kahden hänen kohtaloaan sen kärsivällisemmin ohjaamme, — niin, niinhän, Kerttu?

KERTTU. Niinpä kai —.

(Kuuluu kiivaita askelia portailta; Moisio päästää Kertun käden, laskeutuu pöydältä, huomaa jalkainsa juuressa shekin ja kumartuu sitä ottamaan; Kerttu etenee sohvan päähän.)

MOISIO. Kas, shekki!

KERTTU (iloisesti.) Häämatka-lippumme!

(Samassa syöksee Aaro Vesuri sisään ja viivana pöydän luo.)

AARO (etsien pöydältä.) Jäi lemmon lippu, — se veren hinta, — hiiskö —?

MOISIO (kerkeästi.) Terve!

AARO (koneellisesti, katsomattakaan.) Terve.

MOISIO (siirtyen ulomma pöydästä.) Sinua tulin —

AARO (huomaa shekin Moisiolla, ottaa sen.) Siellähän se! Kiitos.

MOISIO. Vain nostin ylös —

AARO (ottaa Moision toisesta kädestä kirjan.) Kiitos tästä myös. Voi hyvin!

(Menee samaa vauhtiaan.)

MOISIO (yllätyksestä toipuen levittää käsiään.) Viiripää! Kuin juna puskee —

KERTTU (murahtaa vapautuneesti, jännityksestä laueten.) Ja — jaa! Niin meidän Aaro tulee, menee. Kesytä sitten tämä viiripää!

MOISIO (läheten taas, ottaa Kerttua kyynärpäistä.) Sun lempesi, sun laulus kaiken mahtaa. Vain höyrynsä hän loppuun puhkukoon, sun armoillasi kokonaan on sitten.

KERTTU (huoaten teeskennellysti.) Ja mieron armoilla me yhdessä. Sen höyryn seassa noin haihtui myös, takaisin antajilleen kai, se ropo, mink' oli meidät tielle autettava. Häämatkain, taideopintojen vaivat vain säästyivät — (Kääntyen ikkunaan päin.) Ja-jaa!

MOISIO. Ei toki, ei! Rehellist' ansiotaan käsistään ei hurtta sentään heittää uhanne!

KERTTU. Ei uhkaa, mutta heittää, nähdäänpäs! Se 'veren hinta' polttamaan jäis häntä.

MOISIO (kävellen pari kierrosta kiivaasti edestakaisin.) Jos kysymys vain Aaron kiukuista ja sinun opintiestäs todell' on, niin… (Yltyen.) Sinun taitees ura kauniimpi on oleva kuin Aaron, usko mua, sa korkeammas kohoat kuin hän, sen näen merkeistä —. (Ottaa jälleen Kertun kädet.) Sua laajemmin, sua hartaammin kuin häntä tarvitaan. Sun kehitykses tie ei häiriintyä, ei estyä saa vuoksi kenenkään, — ei yhden Aaron seikkain takia. Tään minä taata tahdon, — kuten voinkin, jumalan kiitos! (Asettuu jälleen istumaan pöydän reunalle, asiallisesti.) Sinä lähdet siis maailmaa katsomaan ja oppimaan, ja pian — jotta pian saamme sinut takaisin iltojemme iloiksi; kanss' Aaron taikka yksin, miten vain, tai minun mukanani, jos niin sopii; tulevan miehesikö varoilla vai tulevan — päämiehes — toisin sanoin: teatterimme laskuunko sä lähdet, — ne huolet heitä pois, sua pyydän mä. Sä lähdet — sehän saa jo päätös olla?

KERTTU (niiaten.) Saan kiittää.

MOISIO (suutelee häntä käsitaipeeseen.) Mun on kiitettävä tuosta, — sull' oikeus on kaikkeen kiittämättä. Vaan joka tapauksessa ohjata sua pyydän hengen teitse matkallasi, niin luulen paremmin sen menestyvän, — jos niin mun sallit luulla —.

KERTTU (painaen lyhyeksi hetkeksi päänsä Moision olkaa vasten.) Hyvin teet, min teet, ja oikein luulet, mitä luulet, päämieheni sä jalo!

MOISIO. Ah, niin jalo! ylevä, mahtava! — niin heikko sentään, sun perhonjalkas astinlauta vain, — sun kynttiläsi altis jalka vain!

KERTTU. Jotakin herrat henkii joutessaan! — Ai, toiset kynttilät nyt jalkeill' ovat!

(Puskee taas nopeasti päänsä Moision olkaa vasten, ponnahtaa sitten pois.)

ROUVA VESTMAN (tulee huoneestaan lamppu kädessä, on jo hämärä.) Kun luulin Aaron —

MOISIO (käyden notkeana vastaan.) Minä täällä vain —, kai täti tuntee vielä — Moisio —. Minäkin tapailin täält' Aaroa, mut enpä onnistunut —. (Kättelee, kun rva V. on saanut lampun pöydälle.) Hyvää iltaa!

ROUVA VESTMAN En ollut tuta —! Tervetulleeksi! Niin kovin muuttunut — ja vahvennut. Ja menestystä kuuluu olevankin.

MOISIO. Hm, jaa — ei saata kieltää. — Aaro siis on poissa — ehkä kaupungissa asti?

ROUVA VESTMAN (huoahtaen.) On poissa — poissa näkyy olevan. En tiedä mitään hänen menoistaan. Niill' on kai asioiltaan — millä liekin. (Istuutuu, Moisio samoin.) Ne hänen menonsa niin tärkeitä ei taitais olla — hänen asioistaan lie hädin täyden miehen asioiksi. Vaikk' Aaro täyden huolen niistä saa —.

(Kerttu pujahtaa toiseen huoneeseen.)

MOISIO. Nyt huolt' ei pitäis olla Aarolla, — jos ehkei aivan omatekoisia.

ROUVA VESTMAN Niin, omaa tekoa ne eikö liekin. Vaan kovin äskenkin ne poikapoloon näkyivät ottaneen. — Niin, eihän kaikki ajoissa tunne omaa etuaan.

MOISIO. Se myöhäistä ei viel' ois Aarolle, ei ensinkään — vaikk' ois jo kyllä aika. Nyt kun on mulla ollut myötätuulta, — jot' en mä voi, en tahdo salata —

ROUVA VESTMAN. Niin, niinhän monikaan ei menesty.

MOISIO. — mä veljen kättä hälle tarjoisin. Vaan sanoa mun täytyy: aiettani hän puolestaan ei suinkaan helpoita. (Nousten, suutahtaen muistelustaan.) En saata kieltää hänen kohdelleen mua ynseästi, melkein vihamiessään. Mut unhoittaa kai vielä senkin voin, jos silmänsä vain auki saan —.

ROUVA VESTMAN. Voi voi, se poika kerrankin on poikkipuolin tiell' ollut itsensä. — Ei vahinkoon lie toki nytkään muita saattanut —? — Vain itseään hän vainoo. Kerrankin jo piennä puntarpaänä karkasi setänsä leivistä —

MOISIO. Ah, muistanhan: hänt' ylen holhottiin, hän selitteli, — vaikk' enemmän lie hemmoiteltu sentään. Niin, itseään hän sortaa vain — ja teitä. Vain kiusaa joutavaa hän korkeintaan voi tuottaa muille, — kuten mulle nyt. Ei viime varani hän suinkaan ole täss' asiassa, vaikka uhmailee kuin oisi se, — vaan katumaan voi jäädä hän sitä vielä. Kunp' ois varaa siihen —.

ROUVA VESTMAN (huoahtaen.) Ei oisi, ei! Vaan mistä asiasta —? Ei Johan Wilhelm ota pahakseen, jos kyselen — se Aaro useinkaan ei haaskaa puolta sanaa asioistaan. Kai mua säästääkseen —.

MOISIO. Ah, säästääkseen — Niin halveksii vain hyvää tahtoani ja omaa menestystään, kun sen ohjat mun käsissäni ehkä huomaa jo! Vai puolta sanaa ei —

ROUVA VESTMAN. Ei maininnut nimeä johan Wilhelmin hän ole. (Melkein pelokkaasti.) Jotakin sit' on —. Niinkuin umpilampi — — Ei pidä sentään häneen paheta, vaan toivon vara yhä säilyttää!

MOISIO. Täst' alentukoon sentään puhumaan, hän niille, joista vastuussa hän on! Ja minut mainita hän saa kuin saakin. Hän vielä ajoissa voi avun löytää. — Vois todell' oman kodin, oman konnun hän teille tuota pikaa tarjota, jos muistais, mihin on hän velkapää. Ei mikään hänen ois tää talo ostaa, — mä hälle helposti sen välittäisin, jos hän vain välittäis sit' ottaa vastaan.

ROUVA VESTMAN. Voi, voi, ei toki niin hän olla vois —? (Hörähtäen, hyvillämielin.) Kukapa tok' ei hyvääntyöhön suostuis. (Arastellen.) Ja jos ei hän, niin oonhan minäkin —

MOISIO. Ai-aivan hyvin — sekin hyvin sopii. Niin vainkin, oitis tositoimeen siis! Ma varalle tuon pian käsirahaa.

ROUVA VESTMAN (ketterästi nousten.) Voi — Johan Wilhelm istuu, eihän lie nyt kiirettä — ees teetä juomme tässä — (naurahtaen) kun näin on meillä yhteistointakin.

(Menee kyökkiin.)

MOISIO (yksin, seisoen keskilattialla ) No. Aaro-poika! Miltä, miltäs tuntuu: siell' ylhäällä jo eikö päätä huimaa, kun vaakakuppi ilmaan kohoaa —? Mut älä huoli, huomenissa jo voit maata astella — mun armostani.

(Kerttu ja rouva Vestman tulevat peräkkäin, tuoden teevehkeitä.)

MOISIO (punoen käsiään, kumartaen kevyesti.) Kas niin, me liittolaiset oomme siis, — ja kolme yhtä vastaan kerrassaan! Mut itselleenhän sille yhdelle vain onneks ois, min enemmän ois meitä.

KERTTU (niiaten.) Siis hänen onneksensa — tehkää hyvin!

ROUVA VESTMAN. Niin, istutaanhan, tehdään hyvin vain! Kun liittokin on loppuun puhuttava!

(Istuutuvat pöytään.)

Esirippu.

III NÄYTÖS.

Sama huone. Muutamia päiviä myöhemmin — huhtikuun viime päivä, Aaro Vesurin syntymäpäivä. Harmaa, hiljainen aamupäivä.

Pöydällä joku pullo, lasi, rohtopusseja y.m.

Aaro makaa kääre otsallaan sohvalla, täysissä tamineissaan, kuitenkin ilman kaulusta; tohvelit jalassa, palttoo peittona. Hänellä on puistatuksia.

Kerttu on asetellut kukkakimppua maljakkoon pöydälle; nousee nyt, laskien käsistään pöydälle muutamia sanomalehtiä, kirjettä ja kortteja, kumartuu Aaron ylitse, tunnustellen otsaa ja kaulaa.

KERTTU. Voi ressuani! Kuumeess' aivan on. Niin hikoaa kuin lampaan vuona vallan. Ja kummakos — yöt, päivät kuluss' on, maat, metsät lentää niinkuin hurmahenki. (Huhuten Aaron korvaan.) Hu-huu! Jo etkö heräis, poju, hiukan? Niin hyvää — arvaas, mitä! — ja niin paljon syntymäpäiväs toi ja lisää tuo! (Odottaa. Aaro kääntää hiukan päätään.) Nyt paranemme heti. Noustaanhan! Et arvaa — kaikki, kaikk' on hyvin taas!

AARO (nostaa raukeasti päätään, joka vaipuu jälleen; hetken kuluttua kuin haudasta.) Taas aamu onko? Eikö ilta jo? Taas täytyykö mun jatkaa, yhä jatkaa, eloa vanhaa? Ah!

KERTTU. Ei vanhaa, ei! Uus ikävuotes paljon uutta sulle tän' aamuna on tuonut tullessaan! (Viittaa kukkiin, ottaa pöydältä postin, piiloittaen sen selkänsä taa.) On kevät tullut luoksesi, — ja entä —! Vaan sin' et mitään tiedä, nukut vain. — Voi hurtta-pahaa, missä ränsit noin? Ehk' uni sentään vie!' on tarpeen sulle. Vain pieni tilkka ensin —.

(Kurkoittaa lääkepulloa.)

AARO (tarttuen Kertun käsivarsiin, ikäänkuin ahdistuksessa.) Kerttu! — Kerttu!

KERTTU. Niin? Kulta, mitä?

AARO. Älä jätä mua!

KERTTU (hyväillen Aaron päätä.) Vain unelle sun jätän.

AARO. Kerttu! — Kerttu!

KERTTU. No, poju!

Aaro Älä lähde luotani! Niin pahaa unta näin.

KERTTU. Vaan hyvin päin se kääntyy paha uni, nähdäänpäs! Vaan pojua jos pahat unet vaivaa, me häädämme ne pian. Kuulehan! (Heittää kirjeet Aaron päänaluselle; avaa sanomalehden, etsii, alkaa lukea painokkaasti.) Näin 'Sampo' sanoo: 'Kukaan ystävilleen iloa jalompaa ei tarjoo koskaan kuin milloin löytänyt on itsensä. Tai Sanaa leikin päin jos sovitamme: isompi ilo enkeleill' on taivaan yhdestä syntisestä — —'

AARO (nousten kohoksi, pyyhkii otsaansa.) Lakkaa, lakkaa! (Nousee jaloilleen, ottaa muutamia askelia.) — Ah, alennuksen leima ottakaa pois otsaltani, taikka aivoistani se viime taju ulos puristakaa, ett' elää aioin kerran minäkin! — Niin, elää — taistella ja leimuta, ja kasvaa, nousta —! (Raueten taas.) Ei, maan mato oothan, näin matalalla vain sun elää sopii! Maan huokosissa hiljaa hengitä, syö ruohoa ja hietaan sarves hautaa! — Oh, oikeaanhan otsaan painettiin se alennuksen leima —

KERTTU (tullen luo, hyväillen.) Alennuksen —? Voi armas Aaro-kulta! Ylennystä tää kaikki on, et malta kuulla vain. Ei syntejäs he toki kaivelemaan —

AARO. Ah ei, en sitä enää peljännyt —. — Elämän loppu, kun on alussaan juur' elämä, se peloittaa voi hiukan!

KERTTU. Sun kevääs tämä on, ja päivä tää on sulle synnyinpäivä kaksinkerroin. (Houkuttelevasti, ojentaen ensin lehdet, sitten kirjeet.) Nää itse lue, jos et kuulla huoli, — ja katsos, kirjeitä!

AARO (jälleen painuen, itseivalla.) Ma uskon, uskon: mun epäuskoani auttakaa! Ma uskon: täynnä on ne pelkkää hyvää. Vaan vielä kysyy epäuskoni: mill' ansainnut niin paljon hyvää olen? — Te kaikki kalliit, veljet, siskot, serkut, ja tädit, kummit, langot, lankoin lapset, sä hylyn sukukunta kultainen, on hyvät neuvonne ja toiveenne — ne hyviks uskon kyllä entuudestaan —, vaan hyvän vikana on — myöhästyä. (Retkahtaa sohvalle takaisin.) Ei hyvyys hylyss' idä korkojaankaan.

KERTTU. Voi, älä viitsi, Aaro! Turhaa on noin surkeilla sun tänään, päivänäsi. Et mitään menettänyt ole silloin, kun kaikki ystäväs on säilyneet — ja tuloss' uusia on tukuttain.

AARO. Niin, tukuttain —. Niin, tukkukauppaa pitää mä ystävyydellä saan heidän kanssaan. (Naurahtaa ikäänkuin parahtavasti, lyö rintaansa.) Siis onneksesi, sielun-kauppias! Vain hyvä hinta tavaralles aina, niin torilla myös hyvästä se käy! (Vaipuu jälleen apeaan vaitioloon, pää käsien varaan.) Ah niin, ah niin!

KERTTU (on kaatanut lusikkaan lääkettä.) Nyt ensin tilkkanen ja sitten patjaan pää.

(Aaro ei huomaa.)

AARO. Kai ystäväni hän, kustantaja, lopultakin on; kai oikein mua hän neuvoi, isän mielin; — niin hyvää suoden ketä kohdellaan kuin mua, häll' ei syytä valitukseen, vain turhamaisuus tulistaa voi häntä —. Jo silloin taivuin häntä uskomaan, nyt — (Ottaa vihdoin suuhunsa rohtolusikan; nousee taas.) Ystäviäni siis lie he kaikki —, ja kaikki, kaikki on he yhtä mieltä; mä yksin vastoin koko maailmaa oisinko oikeassa —? — Oh!

KERTTU (painaen häntä pitkälleen.) Ei, Aaro, et olekaan, — vaan sill' ei väliä. Pian itse samaa mieltä oot kuin he.

AARO (nousten taas puoli-istualleen, käsi Kertun kuulalla.) Ei väliä — ei millään! Kunhan vain sä jäät mun hoivakseni, kallis! Jääthän?

KERTTU. Jään, jäänhän, näethän! Jos hoivaani sä tyydyt vain, jos kelpaa Kertun lempi —.

ROUVA VESTMAN (avaa ääneti oven, tavallista valoisamman näköisenä, tympeytyy hetkeksi nähdessään Kertun Aaron luona, aikoo kääntyä takaisin, jää kuitenkin kuuntelemaan Aaron repliikkiä, vierien hiljalleen uteliaana likemmäs.)

AARO. Vain kodin armoon piilee soturi, jo ennen sotaa tantereesen lyöty. (Ojentaa kätensä, sivellen seinää kuten houreissaan.) Niin, koti! — seinät, katto, lattia, ja liesi, ikkunat — kaikk' omaa, kaikki, — elämä niiden välill' omakses yöt, päivät runon kultarihmaa kehrää —.

ROUVA VESTMAN (on tullut aivan sohvan luo, katsoo yhä kirkastuvammin poikaansa, laskee kämmenensä päällekkäin.) Ei poika arvaakaan — nyt mitä sanot, jos koht' on oma koti meilläkin —? Täst' alkain lupaatko ain' olla kiltti, jos tänään, päivänäs, saat oman talon?

AARO (kääntyen kyljelleen.) Oh, muori kulta, vähemmälläkin! Mä ikäni oon kiltti, kunhan ei mun minnekään täst' ole tarvis nousta!

ROUVA VESTMAN (Kertun väistyessä syrjemmäs syleilee keveästi Aaroa, taputtaen hartioihin.) No onneksi! Ja päälles Herran nöyryys sa pue, sydämes suo pehmetä, niin armoll' uusi ikävuotes täyttyy, pois jäävät turhat pyyteet maailman.

AARO (puoli-istualtaan.) Niin, äiti —!

ROUVA VESTMAN. Johan terve oletkin?

AARO. Oh, terve — parantunut pyyteist' elon. Oon iki-terve, iki-pelastettu, viel' äsken hourin, onneen herään nyt.

ROUVA VESTMAN. Vaan mielenmuutos tarpeen sinuss' on myös ihmisiä kohtaan kaikkia. Pois kopeus ja epäluulot heitä!

AARO. Pois, äiti, pois! He mua polkekoot, en enää tuskaile, en ääntä päästä. He hengityksen multa kieltäkööt, mä hyvään tahtoon uskon kieltäjäin ja hengityksen pahan tavan heitän.

ROUVA VESTMAN. Ei ole mieles vielä oikea, siell' yhä ylentelee mato päätään. Vaan kunhan oikein toivut, itse näet ja itse myönnät, kuinka ihmiset on meille tällävälin hyvät olleet.

AARO (on silmäillyt kirjeitä ja onnittelukortteja.) Sen näkee näistä jo, se myöntää täytyy: he hyvyydess' on vaatimattomat; ties kuinka kauan hyvää aikoneet he meille on, vaan hyveen kainous toteuttamasta aiettaan heit' esti. Jäi meille neuvonsa — ja vapaus niin elää kuin voi elää vaivainen.

(Nousee istumaan.)

ROUVA VESTMAN. Myös apu sentään aina ajallaan on tullut — kunpa kiittää muistaisimme! Ja nytkin, juuri kun me valitamme, suur' armo Herran vuotaa ylitsemme —

AARO. Yks armo vain on mulla: nukkua, unohtaa mitä pyysin —

ROUVA VESTMAN. Et ees kuule —, jo etkö arvaa — kun jo melkein sanoin —. Kun Johan Wilhelm meille —

AARO (vaaleten, vavahtaen.) Moisioko —? Siis hän se — Herramme ja armomme —?

(Nousee jaloilleen.)

ROUVA VESTMAN (purkautuvasti.) Tään talon saamme hältä lunastaa, niin suuri asia on tapahtunut. Nyt mitäs sanot?

KERTTU (kukkapöydän luota.) Sehän, sehän ehti —.

AARO (tuijottaa hetken ääneti; sitten ikäänkuin löysäpäisesti, kipeän iloisesti) Hei, Herran holhokkeja ollaan siis! Käy kaikki ympäri ja yhteen tulee —. Siis hyvän serkun hyyryläisiä! Mikäpä hätä nyt!

ROUVA VESTMAN. Ei hätää enää. kun sinä toivut siitä —

AARO. Toki toivun — sen verran sentään tekee mielikseenkin. (Vaipuu jälleen sohvalle, puoli-makuulleen.) Nyt saanhan sata vuotta nukkua, unohtaa olevani… (Kuumeisesti.) Äiti, — Kerttu —, mua älkää yksin jättäkö!

(Kerttu tulee hänen pääpuoleensa.)

ROUVA VESTMAN. Ei, lapsi, ei lasta koskaan yksin jätetä.

KERTTU. Ma hoidan — kyllä minä Aaron hoidan.

ROUVA VESTMAN (närkästyen.) Minunko täytyy katsella vain päältä —? Mull' eikö enää osaa, arpaa ois —?

KERTTU (kiepahtaen jälleen kukkapöytään päin.) No vuorotunnit…

(Eteisestä kuuluu kopinaa ja Kalle Tikan laulun säveltä: 'Mamma se luuli luuessansa…' Tikka itsekin pian sisään, jää uunin luo kaivelemaan piippuaan.)

AARO (nostaen taas päätään; kuin humalaisen purkautuvasti.) Tikka, kuulehan! Saat muuttaa huomenna. Mä enhän ikääs sua saata holhota, sen käsittänet. Ma pian kaiken tilan tarvitsen, ma aion… Niin sä töhryinenkin oot ja suulas, ees-taas sukkulana kuljet. Tääll' alkaa uusi järjestys.

TIKKA (on laannut piipun perkuusta, silmät ja suu leveten suureen hymyyn.) E-hee!

ROUVA VESTMAN (tulee Tikan luo, supattaa hänelle jotakin korvaan, vie häntä toista huonetta kohti.)

TIKKA (yhä hyväntuulisena, puoleksi selin.) Ken päästi valheen, ettei Vesurista isäntämieheks ois… Jo vain, jo vain' Niin juuri, poika, puhdas jälki tee, tee tilaa serkkuherran saapuessa! Ma parahiksi ehdin alta pois, — mes compliments, monsieur! —

(Painuu rva Vestmanin työntämänä, jälleen piippua kaivellen, toiseen huoneeseen.)

ROUVA VESTMAN (puoliääneen, hätäisesti.) Hän tuloss' onko?

(Alkaa puolijuoksua puuhata huonetta pikkumaiseen järjestykseen. — Aaro on ensin yrittänyt ponnahtaa jalkeilleen, mutta Kerttu painaa hänet jälleen patjoille.)

KERTTU. Ei huolita. Nyt lapset maata saa, vain aikuiset nyt vierait' ottaa vastaan.

(Aaro kääntyy huohottaen sohvalla seinään päin.)

ROUVA VESTMAN. Kaikk' ylösalaisin…

MOISIO (koputettuaan astuu heti sisään, reippaasti.) Taas täällä olen, mut olihan nyt syytä… —

(Kättelee kaksin käsin vastaan rientävää rva Vestmania.)

ROUVA VESTMAN (hämillään ja loistaen.) Tervetullut!

MOISIO. Vai mitä, täti —? — (Ottaa käsipuolesta rva Vestmania, joka yrittää jatkaa pöydän järjestelyä.) Antaa olla vain, — näin suvun kesken eihän väliä. (Kumartaa taiturillisesti Kertulle, ojentaen kättä pöydän yli.) Valoisaa vappumieltä, kallis neiti!

KERTTU (hymyillen veikeästi.) Mitäpäs muuta, herra tirehtööri!

MOISIO. Mut — isäntäkö täällä puuta pitkin? Vain ruusuin tuoksuun ehkä uupunut —? vai vielä vaarallisemp' onko tauti?

KERTTU. Ei juuri. Kiitosta vain oudoksuu —

MOISIO. Ah, terveydeks on vain se sairaus! ja tottua hän kyllä saakin siihen.

KERTTU (silittää Aaron hartioita.) Vaan kun ees kiittämään ei jaksa nousta —.

ROUVA VESTMAN. Niin, Aaro-parka, hän on laatuaan —, ei osaa koskaan olla niinkuin muut.

MOISIO. Ei haittaa mitään! (Alentaen ääntään.) — Oikein nukkuu, vai Ma onnitella häntä tahdoinhan kädestä pitäin… Oishan sitäpaitsi taas asiaakin — i:ltä piste puuttuu… — tai kahdeltakin i:ltä — muuten on molemmat kirjat selvät.

ROUVA VESTMAN (hyvillään.) Sehän on… Mut eihän kiirehditä — Aaro siihen päänkipuunsa vain vähän nukahti, vaan pian noussee —. Käydään istumaan. On siellä kahvi juuri valmista. (Kuiskaa jotain Kertulle.) Tokihan Aaro, kunhan toipuu tuosta, i:t pilkuttaa — sen verran sentään hänkin —, niin mun ei tarvitse…

(Kerttu hiipii varpaillaan Aaron luota, tuoden hetken kuluttua kahvitarjottimen, sitten leipäkorin.)

MOISIO (laskien pöydälle papereita.) En mukanani ma muuta tuonut kuin nää paperit, — parasta mit' on mulla tarjota. Muut kyllä kukat kantaa, arvasinhan.

ROUVA VESTMAN. Voi, voi, sen parempaa ei kukaan vois —!

(Aaro on Kertun hiivittyä pois kohottanut hieman päätään, painanut sen jälleen värähtäen, nousee kuitenkin nyt kalpeana, silmissä hiipuva tuli, menee nyrkkejä ohimoille painaen huoneen toiselle puolen. Rva Vestman katsoo huolissaan. Moisio leppoisaa arvokkuutta tapaillen, kuitenkin kummissaan.)

AARO. Hoi sielu nostaja, mä myyn, mä myyn — pahaisen sieluni myyn joutilaan sun papereihis —.

MOISIO (tulee pehmeästi luo.) Onneksesi, veli! Vai ehk' et enää mitään kaipaa lisää sä siihen onneen, mit' oot saanut nyt —?

(Tarjoaa kättä, Aaro ei ole huomaavinaan.)

AARO. Tuo kauppakirjat, tuo, on kiire mulla!

MOISIO. Näin hätäisest' ei sentään, silmät kiinni —

AARO. Nimeni ota, vie, niin kauan kun ees tähän heikkouteen on voimaa mulla!

MOISIO. On tuolla paperit. Vaan muista aina: sua neuvoin punnitsemaan ehtoja!

AARO (rientää heikoin jaloin pöydän luo, kirjoittaa papereihin nimensä.) Mua ehdot auta ei!

MOISIO. No niin, — ja niitä kyll' aina parannetaan tarpeen mukaan.

(Kirjoitettuaan nojaa Aaro käden pöytään, katsoo raukeana ulos; Moisio tulee ja laskee käden hänen olalleen, koettaen leikillään peloittaa häntä.)

MOISIO. Ja huomaa, mihin loukkuun läksit nyt: (naurahtaen) isännän ikeeseen et ainoastaan, vaan vielä virkatoimen valjaisiin… Ja minun julman johtooni. — Mies-parkaa! Sua, veli pyhä, vielä varoitan!

(Aaro seisoo liikahtamatta, kuin ei mitään kuulisi, lähtee sitten toiseen huoneeseen.)

KERTTU (helakasti.) Jo kahvi jäähtyy meiltä, hyvät herrat!

(Muut paitsi Aaro istuutuvat kahvipöydän ääreen.)

MOISIO (voimatuntoisesti.) Kas niin!

Rouva Vestman (hykähtäen ) Ei koville se ottanutkaan! (Puristaen liikutettuna Moision kättä.) Ei Johan Wilhelm arvaa, kuinka mun on helppo nyt. En osaa kiittää tästä tään paremmin.

MOISIO. Mun myös on hyvä olla — vuoks Aaron ennen muuta —.

ROUVA VESTMAN. Tehdään hyvin! Kyll' Aarokin viel' yhteen seuraan taipuu. — Nyt todistajat vain —.

KERTTU (hypähtää toisen pöydän luo.) Mä yhdeksi.

(Aaro palaa toisesta huoneesta, jäljissään Kalle Tikka.)

AARO. Käy tänne. Tääll' ei aristella suotta, mun talossani!

TIKKA (aikoo ensin suoraan toisen pöydän luo, mutta kääntyy sitten esittäytymään Moisiolle.) Tikka.

MOISIO (nousten hiukan vastenmielisesti, ojentaen kätensä.) Moisio. — Niin, olkaa hyvä, todistakaa meille ne paperit. — (Väkinäisesti hymyillen.) Vaan kuulkaas! — Vesuri, sua vielä kehoitan, ett' etees katsot!

AARO (Tikalle.) Jos osaat lukea, niin etees katso, puumerkkis mihin pistät!

TIKKA (vetäisten nimensä papereihin.) Lempo vie!

AARO. Se veikin sinut jo!

(Moisio on jälleen kääntynyt naisten seuraan. Aaro jatkaa Tikalle puoliääneen, ottaen pöytälaatikosta uutta paperia ja astellen edestakaisin hänen edessään.)

Vaan, mieron mies, sua haluttaisko joskus astua yl' oman kynnyksesi omaan kojuus, ett' ain ei tarvitsis sun muiden luota pään päälle suojaa anella?

TIKKA. Jo vain! Kävelis sekin —. Hee, vai gulashiksi het' aiot, kun saat talon hyppysiis?

AARO. Voin lahjoittaa sen sulle, ota, vie! Mä siirryn kaupunkiin, mua elontyöni omakseen vaatii — tääll' ei sovi mun —. Sua sinne tietysti en viedä voi, tuul'ajollekin taas on paha jättää.

TIKKA. Mut äitimuoris, — herra hallitkoon —?

AARO. Oh, vaikka tänään lähtis kaupunkiin. — Niin, töhräsormi, huoleti saat haltuus tään töryn kaiken, — vaikka hinnattakin.

TIKKA. E-hei, en papereilla tyhjillä —! Täys summa, niinkuin sunkin papereissas!

AARO. En ole summaa katsellut.

TIKKA. Viis siitä. — No olkoon menneeksi, mä tähän jään.

AARO (Alkaa täyttää paperia; Tikkakin varustautuu urhokkaasti kynällä.) Ja lesken tuosta nait.

TIKKA. Sun leskes — tai sun morsiames kaupass' ehkä seuraa —?

AARO. Sä hänen kättään kerran vuodessa saat suudella, kun täällä käymme me.

MOISIO (on höristellyt korviaan, nousee ja tulee katsomaan; rva Vestman hänen takanaan, kädet päällekkäin sydänalan kohdalla.) Kai selvill' ollaan papereista jo —?

AARO (ei ole kuulevinaan, alkaa täyttää uutta paperia; hetken kuluttua.) Sinunkin nimes tänne tarvitaan. Saat hiukan todistaa.

MOISIO. Vai — todistaa? Ei taida olla tarpeen, veli hyvä…

AARO. Niin tarpeen tosin ei, ett'en mä tulis sun nimettäsi toimeen — vielä kerran. — Saan tuolta mankon kyllä…

MOISIO. Jätähän! Vain paperia tietes tuhlaat turhaan. Asemaas taivu kerta kaikkiaan, — kuin mies.

AARO (nousee kiihkon palo poskillaan.) Kuin mies mä hirtin itseni. Nyt silmukka vain kireämmin kaulaan, niin taivun asemaani kerrassaan. — Hei, vedä Kalle Tikka, niinkuin mies!

(Ojentaa paperin Tikalle, joka varustautuu vetämään nimeään.)

TIKKA. Mun täytyy, tohtori, mun täytyy, nähkääs!

MOISIO. Ahaa, vai pallosille ruvetaan talolla heti, kun on käsiin saatu! Mä pyydän, herrat, lopettakaa pila.

AARO (tarttuen Moision papereihin, aikoen repiä ne.) Lopetan silloin tämän pilan myös!

ROUVA VESTMAN. Voi hyväinen! Ei, poika, tule pois, sun kahvis jäähtyy!

AARO. Kylmänäkin juon sen, vaan rautani ma taon kuumiltaan, kun käsiini se jäi.

ROUVA VESTMAN (surkeasti.) Vaan minne minä, kun sinä jätät tielle kerrassaan —?

KERTTU (vähemmän surullisesti.) Ja minä — minutkin nyt myyt sä kai?

AARO. Oo, virass' ollaanhan me kaupungin ja säädyn jälkeen asutaan ja syödään, vain silkiss' äitimuori siellä käy, — jok' aamu suuriin sukulaisiin kulkee.

TIKKA (menee notkeasti rva Vestmanin luo, laskee kätensä hänen lapaluulleen, sitten tarttuu lähelle tullulta Kerttuakin käsipuoleen.) Ja sunnuntaisin tänne meidän luo tulette lepäämään —

ROUVA VESTMAN (kääntyy murheellisena poispäin.) Voi kuitenkin!

AARO. Mä enhän muuta taida, tahdo en, ei sovi mulle muu —.

MOISIO (Tikan puoleen.) Mut teille sopii — Te rohkenette vastuullenne ottaa —?

TIKKA (puoliääneen.) Ei hätää, pois ma kaupan peruutan, kun katumoilleen kääntyy kauppias.

MOISIO (rva Vestmanin luo, lohduttaen, taputtaen.) No niin, ei hätää kaupungissakaan, vähäisen aikaa toki viihtyy siellä.

ROUVA VESTMAN (pysähtyen oven suuhun.) Ei Aaro palaa, kun näin lähtee kerran. — ma vainaana ees saisin palata!

AARO (ikäänkuin itsekseen.) Yks ikähän vain alttiina on tässä. Vaikk' aidan vitsana —

MOISIO. Nyt, herrasväki, ei muuta jäljellä kuin harjakaiset. Mä pyydän tarjota ne, ystävät.

(Kerttu niiaa, rva Vestman myhähtää hajamielisesti. Aaro on jälleen vaipunut sohvan kulmaan erilleen.)

MOISIO. Siis, täti, kaupunkia katsahdamme, ei meitä pure se!

ROUVA VESTMAN. Ei, ei kai nyt!

TIKKA (jonka Moisio on unhoittanut selkänsä taa, astuu näkyviin.) Saan kiittää, mutta valitettavasti en voi ma —

MOISIO (kääntyen, ivallisesti.) Mun on valitettava!

KERTTU (Aarolle hetken kuluttua.) No, poju —?

AARO. Min' en lähde minnekään, — en ennenkuin mua vaatii — elontyöni.

(Moisio menee hartioitaan kohauttaen oikeanpuoliseen ikkunaan. Ja Tikka noutaa maalausvehkeensä vasemman ikkunan ääreen, alkaen sieltä salavihkaa maalata Aaroa.)

KERTTU. Jopahan oot! Kun onnistumaan lähdet, et lähde minnekään, et piittaa mistään; — minutkin heti unohdat!

(Aaro katsoo häntä pitkään, raukean kysyvästi.)

KERTTU. Niin teet! Vai kuka mulle tanssikengät tarjos?

AARO. Ah!

KERTTU. Huokauksella et pääsekään, kun itsekin niin paljon tänään sait!

AARO (kaivaa pöydälle kukkaronsa sekä lantteja liivintaskustaan; palaa sitten edelliseen asentoonsa, kietoen oikean käsivartensa otsansa yli.)

KERTTU (avaa kukkaron, laskee rahat, heittää pois halveksien.) Kas niin! Kyll' oisit voinut pitää sanas, jos oisit huolinut —!

MOISIO. Ei siitä enää! Nyt pikkuseikkoihin ei takerruta, tää sovun, sovittelun päivä on. (Mennen Aaron luo.) Nyt, veli, mennään vappukenkäin ostoon, ja muust' ei huolita — (Aaro ei puhu, ei pukahda.) Sa valtuutat siis minut siihen puolestas —? No hyvä! Tään palveluksen mielelläni teen. — Ja täti kun on kolmantena vielä —

ROUVA VESTMAN (joka tällävälin on käynyt puoleksi muuttamassa pukua: hame musta, arkiröijy, — seisoen taas ovensuussa.) Ei tädistä nyt ole lähtemään, niin tuli heikkous —. Te menkää, nuoret.

MOISIO (mennen hänen luokseen, laskien taas kätensä hänen harteilleen.) Tää kovin ikävästi kävikin. Vaan levättävä on, kun heikoks kääntyy. — Vain kaksi lähtijää siis meitä on?

(Kerttu on mennyt naulakon luo pukemaan päällystakkia ylleen; Moisio ottaa palttoonsa, pysähtää, saatuaan jonkun idean, puhuu hiljaa Kertulle, joka heittää kalossit jaloistaan ja menee nopeasti toiseen huoneeseen. — Samassa koputetaan, ja kohta astuu sisään Tanhua, liukuen kuin varjo ja hiukan viluisen näköisenä, käärö kainalossaan. Rva Vestman vetäytyy pois.)

TANHUA (hiukan hätäisesti.) Ah — hyvää päivää, herrat! Hetken vain taas häiritsen mä teitä.

MOISIO (jäykästi kumartaen.) Hyvää päivää!

(Aaro on ikäänkuin horroksistaan havahtuen sujahtanut ylös, kaartaa riippuvin käsin oven-vastaiseen nurkkaan; entistään kalpeampi, miltei vapiseva; jää ääneti.)

TANHUA. Mä läksin jalan, mutta tiellä täytyi ajuri ottaa, nähkääs, autot voivat siell' aivan yli ajaa ihmisen. (Hetken kaikki vaiti; Tanhua edelleen.) — Mut enpä pitemmälti keskeyttää halua herroja. — Vain vappu-'Soihdun' avustajallemme ma kiitokseksi tuon ensiluokkaisesta avusta. Se tulee huomiota herättämään, voin vakuuttaa — ja on jo herättänyt! (Vie käärön Aarolle, laskien sen toiselle pöydälle.) Se lajiaan on verratonta meillä, se vappumieltä säihkyy. — Ah, suo anteeks, en sentään puhett' aio —. Kiitos vain! Mut aioin jälleen puolees kääntyä, meit' että autat helluntainkin yli runolla heleällä!

AARO (ivallisesti.) Miksi en, niin, miksi en.

(Tanhua katsoo pitkään.)

AARO (osoittaa Moisiota.) Vain tältä herralta jos luvan saat — tee hälle tilaus.

MOISIO (ojentavasti.) Minulle —? Mik' oon minä välittäjäs?!

AARO. Ruumiini, sieluni oot valtias, oi herra! Tilaa multa mitä mielit, mä teen — mua käske, minä tottelen.

MOISIO (lyöden leikiksi.) No niin, ma luvan annan: teitä saa hän auttaa vielä yli helluntain.

TANHUA (kärkevästi.) Mut ei sen koommin —? Kiitos siitäkin.

MOISIO. Sen koomminkin viel' ehkä — miten nähdään, — asianhaarain mukaan kulloinkin ja sopimusten mukaan.

(Kerttu tulee, piiloittaen selkänsä taa myrttiseppelettä; hänen jäljissään väsyneenä äiti, jääden kädet päällekkäin oven suuhun.)

TANHUA (Aarolle.) Kiitos, veli! Hyvästi, herrasväki!

MOISIO (kumartaa vastaan, pysäyttää hänet kuitenkin ovelle, ojentaen kättään, huudahtaen.) Hetki vielä! Niin ei kai kiire, herra kirjailija? Nyt ilonpäivä, juhlapäivä tääll' on.

TANHUA. Ken sankar' on — te, herra tohtori? — Todella — kukkia! Ma onnittelen.

(Kylmä kumarrus.)

MOISIO. Vain runoilijat sankareista käy. (Viittaa Aaroon.) — On meillä syytä kaksin-, kolminkerroin nyt häntä sankarina juhlia.

(Menee Aaron luo, joka seisoo kuin unenhorteessa, ottaa häntä lempeästi hymyillen käsivarresta ja taluttaa keskilattialle Kertun eteen, kasvot katsomoon päin. Jatkaa Aarolle.)

Ja tänään, rakas veli, saat kuin saatkin sä vähän sietää, kun sua juhlitaan; saat sietää myös mun puhettani hiukan. Pois hetkeks kainous, pää korkealle!

(Kokoontuvat puolikaareen hänen sivuilleen, rva Vestman ja Tikka äärimmäisiksi oikealle; Kerttu tuo esiin seppelen.)

Sä synnynnäinen vappurunoilija, on voittos tänään kolminkertainen: täst' alkain eduskunta-kelpoinen oot iältäsi — valmis kansan työhön; ja kansas sydämiä laulullas sa juuri alat valloitella jälleen; vaan suurin voitto, itsensä kun voittaa: sä senkin voiton, tuimaan taisteltuas, oot saavuttanut, sen me todistamme.

(Viittaa Kertulle, joka nostaa seppelen Aaron päähän ja nojaa sitten koristeellisesti sulhastaan vasten.)

Ja kolmin seppelöimme sinua me — äitis, morsiamesi ja minä: nää lehvät äitis lempi-myrtistään soi seppeleeksesi, ja morsiames ne viehkeänä painaa päähäsi; ja minä — niin, mä säästän sua nyt, niin juhlastas et muuta muistaa voi: se voittojuhlaks oli vaatimaton ja kaunis juuri vaatimattomuuttaan. — Ja minäkin jos sepittää saan säkeen: Lie ensi voittojuhlas, veli, tää, ei viimeiseks se jää, oi seppelpää!

(Alkavat hiljaisen liikutettuina onnitella ja hyvästellä Aaro Vesuria, joka jää seisomaan paikalleen avuttomana.)

Esirippu.