Produced by Tapio Riikonen

KERTOELMIA JA KUVAUKSIA

Kirj.

Juho Reijonen

Werner Söderström, Porvoo, 1900.

SISÄLLYS:

Ensimmäiset ystäväni
Uuron Kössi
Lohdutus
Mikä siihen oli syynä
Maisteriko vai kirkkoherra
Sokea Pietari
Kaaperin kosinta
Yhtymys
Ystävykset
Tyttö
Tuulivaaralaiset
Huonona aikana
Muistelma Savosta
Koskelan ukko
Ainoa rakkauteni
Vihkimäkengät
Merkilliset miehet
Kymmenniekka
Asiamies
Juhanuksena
Synkeän Matin juttu
Surma-Olli
Veljekset
Kosto
Kilpa-ajot Wanulassa
Räätäli Kalle
Iisakin romaani
Kumisevanmäen mökki
Pappilassa
Yleinen suru
Vierasmies
Herrasmies
Vaimon kuoltua
Miksi Jaakko muutti
Hävytön teko
Pielinen. I Syksyllä
" II Keväällä
Nälkävuonna
Eräs talvipäivä merellä
Suomenlahti
Petri
Paksulan parikunta
Junassa

ENSIMMÄISET YSTÄVÄNI.

On jo noin parikymmentä vuotta kulunut siitä, kuin aloin eroittaa kummini Heikki Korhosen muista ihmisistä. Silloin lienen vielä ollut aivan pieni, koska minulla ei vielä siihen aikaan ollut omaa päänpeitettäkään, vaan käytin piika Tiinan kanssa yhteisiä. Kuitenkin oli minulla jo aivan oma, mielestäni hyvin kaunis, sinikukkainen ja Venäjän karttuunista tehty koltti, joka juhlatilaisuuksissa pantiin päälleni. Arkipäivinä, kun sinikukkainen kolttini riippui vaatekaapin naulassa, kävin puettuna miten milloinkin sattui.

Isäni oli leskimies ja minä hänen ainoa poikansa. Enimmiten oli minulla tapana leikkiä ypö-yksinäni pappilan pellon pientarella, jolle isäni mökki oli rakennettu, tahi myöskin niiden neljän tuuhean pihlajan alla, jotka kasvoivat lammin rannalla, sillä minulla, niinkuin jo sanoin, ei ollut omaa päänpeitettä, jonka vuoksi olin lakkaamatta muiden kylän poikien pilkan esineenä, jos milloin heidän seurassaan uskalsin näyttäytyä. Noilla yksinäisillä leikkitantereillani taas olin yleiseen suosittu; mehiläiset, perhoset, valko- ja puna-apilaat tunsivat minut ja kohtelivat minua ystävällisesti, niinkuin minäkin heitä — siellä ei kukaan tehnyt minusta pilkkaa.

Isäni oli harvoin kotona, sillä hänen elinkeinonansa oli pienen kaupan pito. Hän osti pitäjäläisiltä voita, talia, lintuja ja muuta sellaista, joita sitte vei kaukaisiin kaupunkeihin. Niistä toi hän tullessaan pitäjään lukuisalle herrasväelle kahvia, sokeria, Hollannin palttinaa, siirappia ynnä muuta; ja karttuunia, verkaa, "ruunihuiveja", Kurkijoen piiskoja ja minkä mitäkin tarviskalua piti hän aina varalla talonpoikaiselle väestölle. Rettigin vaakunaa, "bruna prima"- ja "medelfina"-sikareja löytyi myös talossa käräjä-herrojen varalla, joita minä en lukenut herrasväkeen kuuluviksi, kun he niin usein muuttelivat asuinpaikkaa; eikähän muut olleet herrasväkeä kuin meidän "Herrassöötinki", Kruununvouti — sukuisin Kamreeri — Levälahden herrasväki, jonka talon herraa yleiseen sanottiin "Insinööriksi", sekä Tohtori, ison- ja pienen pappilan ja Vallesmannin joukot; se oli mielestäni ihan selvää. Herrasväkenä tosin pidin Henkikirjurin ja Kanttorinkin joukkoja, mutta niille en rohjennut antaa lisäyssanaa "meidän". sillä ne asuivat kaukana, missä lienevät asuneetkaan parin peninkulman päässä; enkä heitä nähnyt muulloin kuin kirkossa, johon ani harvoin pääsin. Tiinalla, jonka huostaan kasvatukseni kokonaan oli uskottu, oli näet yhtä vähän halua kirkonkäymiseen kuin minullakin — pääverhoni tähden.

Isäni siihen sijaan kävi sangen usein kirkossa, kun vain milloin sattui sunnuntaina kotoisalla olemaan, vaan hänen kanssaan en koskaan päässyt sinne, enkä tahtonutkaan, sillä isäni kirkossa olo-ajat olivat ainoat tilaisuudet, jolloin sain nauttia ruuninkarvaisen Pollen seuraa. Muulloin aina piti tuo suuri herra isäni seuran parempana kuin meidän varsinaisten kotona-olijoiden: Torstikin, Naskin, Mirrin, Mustin, Tiinan ja minun, vaan kirkkoon hän ei koskaan lähtenyt.

Kerran lauvantai-aamuna tulivat Polle ja isäni kotiin pitkältä matkalta ja sinä päivänä lisääntyi ensimmäisten ystävieni luku kahdella. Seikka oli seuraava. Isäni neuvoi minulle tarkkaan Kamreerin talon ja käski minun mennä ilmoittamaan Kamreerin papalle tulleensa jo kotiin. Tuon vanhan herran tunsin jo vanhastaan, sillä hän oli pitkä, suora ja uljas vanhus, jollaisia en usein jälestäpäinkään ole nähnyt. Minulla oli myös heikko aavistus hänen olevan hyvän miehen ja kerran löytäväni hänessä hyvän ystävän, vaikka sitä en voinut selviin ajatuksiin pukea.

Pian seisoimme, Musti ja minä, vanhan herran huoneessa. Minä seisoin oven suussa, huivi näpissä, mutta Musti ei enää ollut niin ujo, sillä hän oli vanhempi minua, vaan rohkeasti kävi peremmä ja aivan käskemättä istahti vanhan herran kirjoituspöydän eteen. Siinä hän hyvän aikaa katseli kirjoittavaa vanhaa herraa, sitte taas minua ja niin aina vuorotellen meitä molempia. Se viisas Musti teki niinkuin suurten herrojen palvelijat, nimittäin ilmoitti talon isännälle läsnä-oloni, mutta kun minä en vielä siihen aikaan käyttänyt käyntikortteja, täytyi Mustin nykäistä isäntää housun lahkeesta. Näin sai Musti vanhan herran viimein huomaamaan hänelle nyt saapuneen vieraita.

Tervehdykseksi Mustille lausui vanha herra: "syyti!" jota seurasi potkahdus. Musti pakeni minun turviini ja vanhan herran silmät seurasivat tarkkaan uskollisen toverini liikkeitä, kunnes huomasivat minut.

"Hyvää päivää."

"Jumal' antakoon, lapseni! Kenenkä tyttö sinä olet?"

"Tyttö!" tuo sana loukkasi minua kovasti ja ajoi veren päähäni, jonka vuoksi minä aloin sopertaa: "en — en —"

"Jaha, vai Engström'in, vai jo te käytte kerjuulla, vai jo te käytte kerjuulla, hm! No kummako se, kummako se, isä juo, äiti on kivuloinen — vaimo parka — lapsiraukat", tuumaili vanha herra puoli-ääneen.

Pääni kävi pyörälle ja minä taaskin sopertamaan:

"I-sä käski minun —"

"Hyvä, hyvä, minä annan hänelle työtä", ja hän veti sänkynsä alta rikkonaiset saappaansa, jotka pisti käteeni ja sanoi: "vie nuo isällesi ja käske panna niihin överkapat."

Minä otin kengät vastaan ja melkein vapisten jatkoin keskustelua: "isä käski sanoa olevansa jo kotona."

"Kotona, käskikö hän sanoa olevansa jo kotona?"

"Käski", vastasin minä ja silmäilin rukoilevasti Mustia, että hän vahvistaisi sanojeni totuuden.

"Vai käski sanoa olevansa kotona — hm — mitä hän sillä lienee tarkoittanut — hm — minä tulen itse paikalla sinne — hm! Onko hän selvä?" kysyi vanha herra.

Minä en ymmärtänyt tuota kysymystä laisinkaan ja vastasin: "en tiedä."

"No, huutaako hän, kirooko hän, tuliko hän yksin kotiin?" kyseli vanhus.

Minä, iloisena, kun taaskin käsitin hänen kysymyksensä, toimitin: "ei, Pollen kanssa ne tulivat yhdessä;" ensimmäiset kysymykset jäivät vastaamatta.

"Mitä, Pollen kanssa, kukas se Polle sitte on?"

"Se on — se on se meidän Polle."

"Sinä olet hupsu, tyttö parka; kummako se, kummako se, hän pieksää lapsiraukkansa vielä kuolijaaksi", ja hän otti pöytälaatikostansa ison hopearahan ja lisäsi: "pidä sinä itse tämä tahi anna pikemmin äidillesi, vaan älä suinkaan näytä isällesi."

Tuosta puheesta en taaskaan ymmärtänyt mitään, sillä eihän minulla enää ollutkaan äitiä, vaan kuitenkin tyytyväisenä hopearahaani lähdin, kengät kainalossa, tallustamaan kotiani kohti.

Siellä aivan oikein ilmoitin vanhan herran itsensä luvanneen tulla paikalla ja jo ennakolta lähettäneen saappaansa koppaan pantavaksi. Rahasta en isälleni virkkanut mitään. Yhtäkkiä juolahti mieleeni ajatus: mitä, jos vanha herra luulikin Tiinan äidikseni ja siis on minun tuo kaunis, kiiltävä kolikko annettava "pikemmin" Tiinalle. Isäni ei ymmärtänyt kenkäseikasta niin poloisen pölähtävää, vaan tuumaili vanhan herran kyllä itsensä selittävän sen meille tultuaan. Tiina siihen sijaan käsitti vallan hyvin vanhan herran tarkoituksen, kun minä, niin pian kuin mahdollista tahi "pikemmin" kuin tavallisesti, toimitin kolikkoni hänen laihaan kouraansa ja hän heitti sen arkkunsa pohjalle niin että kilahti. "Jumala siunatkoon sitä hyvää herraa!" kuulin hänen lausuvan ja sille tielleen rahani jäi, enkä sitä sen koommin ole enää koskaan nähnyt.

Vanha herrapa ei tullutkaan, ja iltapuoleen samana päivänä otettiin minut asiasta tutkinnon alaiseksi. Minä kerroin isälleni laveasti, oikein juurta jaksaen asian, vaan tullessani raha-pykälään keskeytti Tiina kertomukseni sanoen: "valhetta, valhetta kaikki tyyni, ei se ole käynytkään vanhan herran luona, vaan lienee taas ollut juoksentelemassa lammin rannalla tahi jossakin muualla."

Minulla ei ollut rohkeutta syyttää Tiinaa samallaisesta rikoksesta, eikä se ollut tarpeenkaan, sillä isäni sanoi: "Eikö mitä, vaan hän ei liene osannut oikein selittää asiaansa — kirjoittaa minun olisi pitänytkin."

Kääntyen minuun jatkoi hän: "mene muuttamaan puhdas koltti päällesi, minä sillä välin kirjoitan kirjeen, jonka saat viedä vanhalle herralle."

Tiina vei minut viereiseen huoneesen, vaan muuttaessaan päälleni toista pukua näki hän olevan soveliaan tilaisuuden kukistaa minussa asuvan valheellisuuden, — mietti hetkisen ja kasvoissaan näkyi mikä hirmuinen taistelu hänen sisällänsä riehui. Hän ei voinut masentaa rangaistushimoaan ja niin sain kelpo löylytyksen koivun varvulla; en oikein selvään tiennyt mistä syystä, sillä kurittajani ei koko rangaistus-ajalla sanonut muuta kuin: "vai sinä, vai sinä". Lopuksi täytyi minun vielä kiittää häntä hyvän-teostaan ja luvata, etten enää milloinkaan tästä lähin valhettelisi. Musti, joka Tiinan mielestä oli osallinen rikokseeni, sai samalla mitalla, ja oikein rakkaasta kädestä saikin. Niin olimme taas, Musti ja minä, tarpeellisesti sekä varustetut että evästetyt matkallemme.

Murheellisina alotimme kulkuamme, vaan kun näimme kuinka iloisina pääskyset kiitelivät ilmassa, kuinka perhoset lentelivät pientarella kasvavien kukkien välillä, jotka ystävällisesti nyykyttivät meille pieniä päitään; kun näimme kuinka västäräkki, riemuissaan viiskuttaen lammin rannalla, tyytyväisenä heilutteli pitkää pyrstöänsä, unohtui huolemme, ja mitä parhaimmalla tuulella saavuimme vanhan herran asunnolle.

"Ha, ha, ha!" — nauroi vanha herra, luettuansa hänelle tuomamme kirjeen. Sitte otti hän minut polvilleen, suuteli otsaani ja kysyi, miksi kävelin huivi päässä. Tuohon en osannut suoraa vastausta antaa, vaan ei hän sitä odottanutkaan, kutsui piian, tuotti sisään kahvia ja makeisia, joista sai osansa Mustikin, jonka nyt esittelin vanhalle herralle. Vielä näytteli hän minulle kauniita kuviakin, antoipa lahjaksikin pienen semmoisen kuvakirjan, jonka kannessa oli naisen kuva, iso rysä-hame päällä. Viimein otti hän kiiltonappisen sinisen takkinsa päälleen, pisti isolippaisen lakin päähänsä, ja niin lähdimme käsi kädessä kotiini päin.

Musti hyppeli edellä, ikäänkuin olisi tahtonut mennä jo ennakolta ilmoittamaan vastaantuleville hämmästyneille kirkkomiehille: "katsokaas mihin kunniaan leikkitoverini on kohonnut; hän se on, joka tuolta jälestäpäin tulee käsi kädessä vanhan herran kanssa — kyllä se on hän, uskokaa pois, vaikka hänellä onkin huivi päässä, hau, hau".

Sitte riensi se toisten kirkkomiesten luo ja "hau, hau", kuului lakkaamatta, sillä Mustin mielestä piti tien olla auki, kun perästä päin tuli hänen pieni isäntänsä ja vanha herra käsikkäin, "hau, hau".

Kotiin tultuamme oli siellä vieras, kummini, ja pöydällä oli pieni viheriäinen olento. Se oli mielestäni sangen soma. Minä katselin sitä, sillaikaa kuin aikaihmiset tervehtivät toisiaan. Mikähän tuo mahtoi olla? Minä käännyin Mustiin päin. Se silmäili vuorotellen viheriäistä olentoa, vuorotellen minua ja katsoi minuun veitikkamaisesti, juuri kuin olisi tiennyt koko tuon olennon elämäkerran ja tarkoituksen, vaan ei kiusallakaan ilmoittaisi sitä, jollen itse saisi selville. Minä ajattelin pitkin ja poikin, ja yhtäkkiä alan tuumia mielessäni: "älähän mitään, jos se olisikin lakki. Aivan oikein: viheriäinen päällys, mutta tupsu päälaella, mustan ja valkean kirjava ranta ja oikein kiiltolippu. Niin lakki se on, kuin onkin. Oi jos kellä olisi tuollainen lakki!"

Silloin herätti kummini minut unelmistani sanomalla: "Juijo tules nyt anna minulle kättä; etpä arvaa mitä sinulle olen tuonut?"

Mielelläni annoin hänelle kättä, sillä kyllä nyt jo tiesin kenelle lakki oli aijottu.

Se päivä oli minulle oikea onnen päivä. Yhtenä ainoana päivänä olin saanut kuvakirjan, uuden lakin, kolikon, kahvia, sekä astunut pitkän matkan käsi kädessä vanhan herran kanssa, ja kaupan päälle olin saanut vielä opetuksen toden puhumiseen. Tiinalle näytin sekä kuvakirjani että uuden lakkini. — Tuo nainen kirjani kannessa oli aivan Tiinan näköinen, vaan Tiinan hame oli kuin säkki, kuvan hame kuin ruiskeko. Tiina tavaili: "K — sano K-ari-Karrikatur — tätä en minä osaa lukea, se on latinaa, pane kirja talteen, äläkä revi sitä." Minä panin kirjan talteen ja riensin muille talon asukkaille näyttelemään lakkiani.

Mirri sai vielä samana päivänä monta kertaa nähdä, ettei hänen enää sopinut pitää minua vertaisenaan, sillä nyt olin oman lakkini herra. Naskille ja Pollelle näytin myös loistoni, mutta kun sitä Torstikille menin näyttämään, ajoi Tiina minut navetasta pois, sillä hän nähtävästi kadehti minua siitä, että pääverhoni suhteen olin päässyt yhtä itsenäiselle kannalle kuin hänkin. Näin sai Torstikki-parka yhä edelleen elää siinä uskossa, että minä vieläkin käytin Tiinan kanssa yhteisiä pääverhoja.

Siitä päivin oli minulla kolme elävää ystävää: Vanha herra, kummi-Heikki ja Musti, jonka viimemainitun kanssa kristillisesti jaoin uuden lakkini tuottaman kunnian ja ilon. He olivat minulle, kukin lainsa jälkeen, uskolliset aina kuolemaansa asti. Nyt lepäävät he jo kaikki "maan mustan mullassa"; mutta tässä on muutamia, heidän ajan kuluksi minulle puhelemiansa kertomuksia, joilla he toisinaan lyhentivät talven pitkiä iltapuhteita.

UURON KÖSSI.

Lapsena kuulin useampia kertoja mainittavan nimeä: Uuron Kössi. Ihmiset yleensä eivät pitäneet häntä oikein viisaana. Minä en muistaakseni ollut koskaan nähnyt sitä miestä, enkä hänen kanssaan siis ollut persoonallisesti tuttukaan. Uuron Kössin viisaus tahi hulluus eivät myöskään liikuttaneet minua hituistakaan, niin että meillä oli toistemme kanssa tekemistä niin vähän kuin suinkin. Minulla ei edes ollut pienintäkään käsitystä hänen ulkomuodostaankaan, vaikka lapset tavallisesti ajatuksissaan luovat jonkunlaisen kuvan siitä henkilöstä tahi asiasta, josta usein kuulevat puhuttavan.

Uuron Kössi oli siis minulle ihan vieras olento. Kohtalomme satutti meidät kuitenkin kerran yhteen ja siitä päivin säilytti Uuron Kössi minut tuoreessa muistissa. Sattui näet niin, että muutamana Juhannus-aamuna — silloin olin juuri päässyt lukioon — päätin olla sangen jalomielinen. Tässä jalomielisyyteni puuskassa ajattelin: nyt lähden jalkaisin kirkkoon, että piika Maijakin kerran sopii hevoskyytiin. Muistelen myöskin, että ajatuksissani kuvailin siten suovani kirkkomiehille hyvän tilaisuuden ihailla uutta, kiiltonappista univormuani, jonka loistetta minun kärryissä istuessani ainoastaan vilahdukselta olisivat nähneet. Niin suoriuduin tielle. Aamu-aurinko paistaa hellitteli täydeltä terältä. Mäkisellä maantiellä lainehti kirjava kirkkomiesjoukko. Tuolla nousi mäkirinnettä maalatut vieteri-kärryt, joissa istui mahtava talonisäntä puettuna uuteen verkatakkiin. Täällä kiirehti köyhä mökkiläinen laihaa hevostansa hölkkäraviin, etteivät häntäkään kirkosta jättäisi. Joutomiehet verkalleen astua lörkyttelivät puhallellen piippu-nysistään paksuja palturisavuja ilmaan. Vakava patalakkinen kerettiläinen näytti ikäänkuin kadehtien katselevan noita solakoita nuoria miehiä, jotka kokkapuheillaan tuon tuostakin saattoivat naurun kajahtamaan tyttöjen suusta. Silloin rypistyi kerettiläisen nenä, vaan ripein askelin riensi nuorten joukko eteenpäin, tytöt kantaen käsivarrellaan kirkkoröijyjään ja mustia kenkiään, pojat myöskin paitahihasillaan. Joskus katkesi kirkkomiesten jono, vaan kuta lähemmäksi kirkkoa tultiin, sitä tiheämmäksi kävi joukkokin. Pitkän-mäen seuduilta aina kirkolle asti alkoi tien vieressä vähän väliä näkyä pieniä tyttöparvia. Muuan veti jalkaansa puhtaat pumpuli-sukat, toinen oli jo ehtinyt pitemmälle ja pani jo kengänrihmojaan kiinni. Ritolammin rannat olivat täynnä pyöreävartaloisia tytön-tylleröitä, jotka joko huuhtelivat hikeä päivettyneiltä poskusiltaan tahi tiheillä luukammoilla sukivat kesäisen auringon vaalentamia kähäriään. Moni tyttö-hupakko salavihkaa kysyi myöskin pyöreältä taskupeililtä neuvoa, miten pää on pidettävä kirkkoon astuttaessa ja miten on hymyiltävä sille ja miten sille. Siellä täällä tien vieressä laitteli joku vanha muori aamiaista silmäterälleen, lapsensa lapselle, leikaten aika viipaleita eväsrieskasta, jolle sitte näin Juhannuksen kunniaksi levitti omasta mielestään oikein paksulta kaunista, punakeltaista kesävoita.

Sanalla sanoen siinä oli kaunis kesäinen taulu edessäni, mutta vahinko vaan, etten sitä joutanut oikein tarkastelemaan, sillä minua tuntui ikäänkuin hiukkasen hävettävän, kun huomasin kaikkein ihmisten huomion olevan kiintyneenä kauniisen univormuuni. Mielelläni suostuinkin sentähden loppu-matkaksi nousemaan Kankaalan Pekan kärryihin, joka kohteliaasti tarjosi minulle sijan sievän sisarensa Leenan vieressä.

Kirkolle ei ollut enempää enää kuin yhden virstan matka, vaan kuitenkin ajaa suhautti Pekka monen hevosmiehen ohitse, sillä niinkuin yleiseen tiettiin, oli hänen "Lintunsa" pitäjän parhaita juoksijoita. Jalka-miehiä sivusimme tusinoittain, joista kumminkin ainoastaan yksi veti huomioni puoleensa. Hän oli pienenläntä, kumarahartiainen vanhus, jonka hopeanharmaat tai valkoiset hiukset pitkinä suortuvina valuivat alas hartioille. Hänellä oli päällään pitkä, saristunut, sininen takki, vyötetty keskeltä lianharmaalla villavyöllä. Kädessään piti vanhus paksuröhmyistä käsnäkeppiä. Hänen kasvonsa olivat, niin paljon kuin niitä ennätin nähdä, ryppyiset ja syvä-juonteiset.

"Mikä kesän märäntö tuo on?" kysäsin minä.

"Onpahan muuan vanha työmies Uuron kylästä", vastasi Pekka.

"Kummallisessa puvussa hän käypi; hänessä taitaa olla vilutauti."

"Eikö mitä, terve hän on kuin lampaan vuona, mutta hän muutoin vaan käy turkissa kesät, talvet."

"Sepä kummallinen mies on", tuumailin minä.

"Kyllä hän toimastaankin on kummallinen", myönsi Leena ujosti, "mutta hän ei taida olla oikein viisas."

"Mikä hänen nimensä on?" kysäsin taaskin; en niin paljo uteliaisuudesta, tahdoinhan vaan sanoa jotakin, saadakseni tuon kauniin vieruskumppanini yhtymään pitempiin puheisin kanssani.

"No, en minä hänen oikeata nimeänsä muista, mutta Uuron Kössiksi häntä kylän kesken kutsutaan."

"Vai niin, vai hän se nyt olikin Uuron Kössi, olen minäkin hänestä kuullut", vastasin minä, mutta silloin jo olimme kirkkomäen alla. Pekan kortteeritalo oli vähän syrjässä, jonka vuoksi minä tässä, kiitettyäni kyydistä, erosin heistä ja läksin hautausmaalle hautakirjoituksia lukemaan. Yhden ja toisen vanhan tuttavani oli Tuoni talven kuluessa korjannut ja pienet puuristit osoittivat eläville paikkaa, jossa heidän ruumiinsa mätänivät. Täällä lepäsivät kaikki, rikkaat ja köyhät, hyvässä sovussa rinnakkain, eikä toisella ollut parempi kuin toisellakaan; tomuksi täytyi kaikkein tulla.

Vähitellen keräytyi kirkon ympärille väkeä. Jo näin Uuron Kössinkin kiirehtivän Herran huoneesen. Mutta hänpä ei mennytkään sinne sisälle, vaan istahti portaille ja otti lakki-kulunsa käteensä. Silloin tällöin heitti siihen joku kirkkoon menijä kopekan tai puolen, vaan suurta summaa noista almuista ei näyttänyt karttuvan. Tuleepa tuossa verkaan puettu pikku poikanulikka, joka mielestään näytti olevan jotakin. Hän keikuttelee päätään, ottaa liivinsä taskusta kellon, katsoo siihen ja näyttää olevan hyvin olevinaan. Jopa huomaa tuo pikku narri Kössinkin. Silloin ottaa hän nyrkinkokoisen mukula-kiven ja lähenee kerjäläistä. Ihmiset väistyvät tämän pienen keikarin tieltä ja kivi lentää Kössin lakkiin. Ympärillä seisova joukko rähähtää kohti kulkkuaan nauramaan, ikäänkuin pojan käytös olisi ollut sekä sopiva että sukkela.

En tiedä suututtiko pojan kelvoton teko, vaiko joukon hyväksyminen minua enemmän; mutta jos olisin ilennyt, olisin minä ruvennut poikaa kurittamaan, sillä Kössi itse ei näkynyt koko asiasta olevan milläänkään. Heittihän vaan tyynesti kiven pois ja kysäsi hiljaisesti: "kuka tuo kiven heittäjä oli?"

Joukko häpesi vähän käytöstään, kun ei Kössi noussutkaan raivoon, niinkuin se oli luullut, ja eräs joukosta vastasi: "se on Aholan Heikki Yl'kylästä". Kössi silmäsi poikaa ja siinä ilmestyi enemmän sääliä kuin suuttumusta. Silloin kajahti kirkon kellot. Se oli merkki, että papit saapuivat jo paikalle, ja ihmiset hälvenivät kirkkoon. Minä ajattelin: "kummallinen miespä todellakin tuo Uuron Kössi on!" ja aloin nousta portaita myöten kirkkoon.

Kerjäläinen ojensi minullekin lakkiansa, johon minä melkein ehdottomasti heitin ainoan rahani, hopearuplan.

"Kiitoksia, nuori herra", lausui vanhus liikutuksesta värähtelevällä äänellä. Hän tarttui käteeni, puristi sitä kovasti; katsoi hetkisen hyvin kummallisesti silmiini. Hänen silmänsä näyttivät hehkuvan ilosta. Vielä kerran avasi hän suunsa ja kuiskasi: "kiitoksia! Nyt se on täytetty!" Näitä sanoja ei hän näyttänyt lausuvan minulle, vaan jollekin muulle.

Kirkossa asettauduin tavalliselle paikalleni. Kössi riensi myöskin heti sisään. Suorempana entistään astui hän halki kirkon ja laskihe alttarin eteen, käytävän suuhun polvilleen. Hänellä kuului tavallisesti ennen olleen tapana istua penkissä, vaan nyt hän oli koko Jumalan palveluksen ajan polvillaan käytävällä. Kaikki kirkossa olijat näyttivät pelkäävän hänen tänään tekevän jonkun häiriön. Satoja silmäpareja oli lakkaamatta kääntyneinä Kössin puoleen, vaan hän oli niin vajonnut hartauteensa, ettei huomannut mitään mitä ympärillä tapahtui. Kyyneleitä vuoti Kössin silmistä ja pari kertaa ojensi hän silloin kätensä taivaasen päin, kun saarnamies kehotti seurakuntaa kiittämään Jumalaa kaikesta siitä hyvästä, jolla Hän taas maatamme oli siunannut. Sinä Juhannuksena oli epäilemättä Uuron Kössi hartain kristitty kotipitäjääni kirkossa.

Jälkeenpäin sain kuulla jo Kössin parikymmentä vuotta, jollei enemmänkin, joka sunnuntai- ja juhla-päivä istuneen kotipitäjääni kirkon portailla kirkkomiehiltä rahaa kerjäämässä. Kankaalan Pekka arveli, ettei Kössi ollut niin köyhä kuin hän näytti, sillä hän kaikista töistään otti aina maksun rahana, vaan ei kukaan ollut nähnyt hänen mitään rahalla maksavan. Minä olin alkanut pitää tuosta kummallisesta kerjäläisestä, mutta nyt kaduin, että olin antanut niin paljon sen mammonan orjan ahneuden tyydyttämiseksi. Uteliaana menin sinä kesänä aina samasta ovesta kirkkoon, sillä ainoastaan sillä ovella kuului Kössi kerjäävän, eikä koskaan muualla. Kössiä ei enää koskaan nähty almua anomassa, paikkansa kirkossa ei milloinkaan ollut tyhjänä. Sitä ihmettelivät kaikki, vaan ei kukaan tiennyt, mikä Kössin ahneuden oli tyydyttänyt.

Joku tuntematon hyväntekijä oli muistanut kotipitäjätäni suuriarvoisella lahjalla. Provasti oli näet saanut suuren rahasumman sitä varten, että niillä rahoilla perustettaisiin pitäjään lapsille koulu, jossa nuorisolle opetettaisiin "kristillisyyttä ja hyviä tapoja". Mitään lähempiä määräyksiä ei lahjoittaja ollut tehnyt, paitsi sitä, että eräs Heikki Ahonen Ylikylästä saisi siinä koulussa maksuttoman opetuksen. Tästä päättivät kaikki ihmiset, että lahjoituksen oli tehnyt tuo paikkakunnassa rikkaudestaan tunnettu Ylikylän Ahonen, jolle puoli pitäjästä oli velassa. Kummako siis, jos seuraavana kesänä kiitolliset seurakuntalaiset oikein miehissä keräytyivät viimeiseen lepo-kammioon saattamaan rusthollari Heikki Ahosta. Minäkin olin haudalla. — Samana päivänä haudattiin myös Uuron Kössi. Hänet pantiin yhteiseen eli niin sanottuun rahvaan hautaan. Kaikki ihmiset ihmettelivät, miksi provasti hautautti Uuron Kössin oikein koululla. Minäkin olin kantajana, sillä provasti sanoi niin olleen Kössin tahdon. Eukot tuumailivat: "Kunniallapahan Kössikin hautaan pääsi, vaikka hän ei ollut oikein viisas."

Pitäjään miehet miettivät yhteisillä varoilla hankkia hautakiven Heikki Ahosen haudalle, vaan provasti epäsi ja sanoi: "Ei se ollut Ahonen, joka teille koulun hankki, vaan sen teitte itse, vaikk'ette sitä tienneet, sillä asiamiestänne ette pitäneet oikein viisaana."

Minä en myöskään tahdo väittää hänen olleen "oikein viisaan", mutta sen kumminkin sanon, että löytyy maailmassa monta paljo hullumpaa viisasta.

LOHDUTUS.

Pekka Kilpeläisen mökki oli rakennettu aivan lähelle isoa Rimpisuota, joka hetteisestä povestaan puhalteli jäädyttävää hallaa lavealle ympäristöön — niin ainakin sanottiin niillä seuduin. Ihmekö siis, jos suurena nälkävuonna 1867 pakkanen oli puhtaaksi pannut Pekankin kaikki sekä syys- että suvi-touot, sillä tekihän se silloin tuhojaan kaikkiaalla, vieden monessa kohden koko vuodentuloksen, ja vapautti siten viljelijän kaikista puimapuuhista. Petäjän kuorta pureskellen oli Pekka kumminkin saanut perheensä eheänä yli ankaran talven, ja kauniisti vihoitti hänen isohko ruishuuhtansa Keinuvaaran päivärinteellä. Asian tuntijat arvelivat tuosta huuhdasta lähtevän vähintäänkin viisitoista tynnöriä viljaa, "jos vaan hallalta säästyy"; — niin hyvin oli Herra sinä vuonna siunannut Pekan työn.

Vihantana vielä kuitenkin oli Pekan viljavainio silloin, kuin hänen emäntänsä, koko tienoossa hyväsävyiseksi tunnettu eukko Anna-Mari, ilmoitti miehellensä jotakin, lopettaen ilmoituksensa lausumalla: "niin minä ajattelin, jotta jos sinä menisit kirkolle ja pappilasta pyytäisit hiukan joko jyviä tahi jauhoja lainaksi; niin saisin minä sairaana ollessani syödä selvää leipää."

Mielellään ei Pekka tosin olisi velkoihin ruvennut, varsinkaan näin uutisen rinnassa, vaan kuitenkin mietti hän: "teukko on oikeassa. Hän ei sitte viime kesän enempää kuin me muutkaan ole saanut selvää leipää edes nähdäkään, on vaan täytynyt pettua peiputtaa; eikähän rukiinen leipä liene kovin ylellistä herkkua saunaruoaksi." Ja niin hän lähti, kun lähtikin, pastorin puheille.

Varsin mielellään pastori antoikin Pekalle viisi leiviskää jauhoja, vaikkei hän niin paljoa pyytänytkään; sillä Pekka oli tunnettu ahkeraksi ja rehelliseksi mieheksi. Tyytyväisenä hän nyt kantoikin jauhosäkkiä kotiansa kohden, tuumaillen matkalla itsekseen, että hän kyllä, "jos Jumala suo", ennättää Pertun päiväksi puida rukiinsa ja saada velkansa suoritetuksi, niinkuin puhe oli ollut; "ja sitte sitä taas saa olla huolettomana, kun on velaton mies", lisäsi hän puoliääneen. Kovin väsyksissä hän oli kotiin saapuessaan, sillä taakka yhdessä heinäkuun paahtavan auringon kanssa oli tehnyt parastansa, saadakseen hien virtana valumaan kantajansa otsalta, ja oivallisesti onnistunutkin tuossa aikeessaan. Pian unehtui kuitenkin Pekalta väsymys, kun hän avatessaan pirttinsä ovea huomasi kätkyeesen ilmestyneen pari pienoista päätä.

"No, Anna-Mari! Sukkelaanpa sinä asiasi suoritit ja oikeinhan tällä kertaa lahjoitit kaksi työmiestä taloon, sillä luultavasti ne nyt ovat poikia?"

"Kuinkas muutoin", ehätti Keinuvaaran vanha Leena sanomaan, "ja kuinka ne sitten vielä ovat ihan sinun näköisiäsi!"

Totta on etteivät kaksoset olleet juuri kenenkään paitsi toistensa näköisiä, vaan kuitenkin näkyi heidän isänsä oikein sydämensä pohjasta iloitsevan niistä, niinkuin hyvin sopi arvatakin, koska hänellä ei ennestään ollut yhtään miespuolista perillistä. Pekka näki vanhan "tuudun" liian ahtaaksi kahdelle noin rotevalle pojalle ja sillä aikaa kuin Leena, Anna-Marin äitikummi, lähemmin kertoi kuinka hän, "juurikuin käsketty", oli sattunut tulemaan ristityttärensä avuksi, valitsi hän orsilta kuivia, kätkyeksi soveliaita lautoja.

Silloin tällöin työtänsä keskeyttäen, katseli isä hymysuin rauhallisesti lepääviä lapsukaisiaan ja onnellisen äidin kasvot heijastivat samaa, kentiesi vieläkin syvällisempää iloa. Se ja vielä toinenkin päivä kului tyynesti ja hiljaisesti loppuun. Vanha Leena pani taikinan juuren, leipoi selvää leipää ja katsoi muutoinkin taloutta. Vieläpä jäi hänelle aikaa hoidella sekä lapsia että sairastakin, jossa toimessa hän, niinkuin yleiseen tunnustettiin, olikin erittäin taitava. Sanalla sanoen, Rimpisuon mökissä olivat kaikki muut iloisia ja tyytyväisiä, paitsi pieni Anni, kaksoisten nuorempi sisar. Tämä oli alussa veljiensä syntymisestä vähän nyreissään, koska hänen nyt täytyi muuttaa asuinsijansa tuosta rakkaasta kätkyestä vanhemman siskonsa sänkyyn. Vähitellen viihtyi toki hankin, kun sai leikkiä hopeaisella rintakoristeella, joka aikoinaan oli kuulunut hänen äitinsä kihlakalujen joukkoon ja johon oli taidokkaasti piirretty kirjaimet I.H.S. Rupesipa Anni jo katselemaan pikku veljiään melkein yhtä ystävällisillä silmillä kuin uunin korvalla kehräävää harmaata kissanpoikastakin. Kuitenkaan ei hän näitä, niinkuin vikisevää mirriparkaa, lakkaamatta tahtonut kuljetella ympäri huonetta, vaikka ne kyllä, hänen mielestään, olivat tähän maailmaan tulleet ainoastaan hänen leikkikaluikseen.

Mutta maan päällä ei ole koskaan pysyväistä onnea; sen sai Pekkakin ennen pitkää havaita. Äiti tuli päivä päivältä heikommaksi, vaikka hänen nyt, kun sai syödä selvää leipää, Leena-muorin arvelun mukaan, olisi päinvastoin pitänyt "kostua". Sitä mukaa kuin äiti heikkoni, kävivät kaksoisetkin yhä enemmän ja enemmän kärtyisiksi, pahajuonisemmiksi; ja tuskinpa olivat he viikkokauden ajan ehtineet maistella elämää, kun Pekka jo sai kuivista laudoistaan ruveta valmistamaan toisenlaista kehtoa, jossa heidät laskettaisiin maan poveen.

Äiti oli liiaksi heikko kantamaan niin suurta surua ja eräänä iltana, yökasteen nurmeen kohotessa, hän värähtelevällä äänellä lausui miehelleen: "minä tunnen tämän yön olevan viimeiseni. Käske Mari ja pieni Anni tänne, että siunaan heitä ennen lähtöäni."

Kun aurinko aamulla nousi vuorten takaa, valaisivat sen ensi säteet Anna-Marin rauhallisia, vaan kalman kalpeita kasvoja; eikä paljoa enempää verta näyttänyt olevan vaimovainajansa kylmää kättä puristavan Pekankaan poskipäillä. Mari, vanhin tyttö, joka jo ymmärsi mitä hän nyt oli kadottanut, itkeä nyyhkytti hiljakseen pankolla ja Leena-muori, hilliten omia kyyneliään, koetti virsikirja kädessään parhaan taitonsa mukaan lohduttaa tyttöparkaa. Kuolinvirteen herännyt pieni Annikin, enemmän seuran vuoksi kuin todellisesta surusta, yhtyi vuodattamaan kyyneliään yhdessä sisarensa kanssa; vaan hänen huolensa haihtui pian, kun hän sai pikku mirrin siliteltäväkseen, niin että hän jo hetkisen kuluttua mirrineen jatkoi viatonta untansa.

Varhain seuraavan sunnuntain aamuna vanha Rusko, surullisena pitäen päätänsä alhaalla, ikäänkuin olisi tietänyt mitä kuormansa sisälsi, veti nuo kolme ruumista kirkon kiviaidan viereen, ja vakavana, synkeämielisenä käveli Pekka perässä. Keinuvaaran vanha Leena lasten kanssa oli saattoväkenä ja hän milloin kantoi pientä Annia käsivarrellaan, milloin talutti häntä kädestä, lörpötellen lapselle kaikenlaista tämän äitivainajasta. Hän kertoi jo vuosikymmeniä sitten aavistaneensa, ett'ei Anna-Mari, vaikka hän olikin hyvä "kuin Herran enkeli", tulisi pitkä-ikäiseksi, "kun hän ristittäessä porasi niin hirmuisesti". — Vielä puheli muori yhtä ja toista kuolemasta, ylösnousemisesta ja minkä mistäkin, josta puheesta lapsi ymmärsi yhtä vähän kuin kärryissä kuljetettavat kuolleetkaan. Sitä tarkemmin seurasi Mari, vanhempi orpo, eukon kertomusta, ja tuon tuostakin vettyi tytön silmä, kun hän näki miten kirkas vesihelmi toisensa perästä pihahti muorin silmästä hänen ryppyisille poskilleen.

Kirkonmenojen päätyttyä ja ruumisten tultua hautaan olivat kaikki kirkkomiehet jättäneet kirkon lähitienoot ja äskeinen väen kihinä niin hiljentynyt, että tuulen vienoinen henkäys oli ainoa liikkuja kirkkotarhassa, sillä vaimovainajansa haudalla seisova Pekka oli liikkumattomana kuin kivi ja tuijotti silmiään rävähdyttämättä vasta täytettyyn hautaan.

Mitä kaikkea Pekka tuona katkerana hetkenä ajatteli, ei hän oikein itsekään tiennyt; raskas paino vaan tuntui ahdistavan hänen rintaansa. Siinä seisoi hän kauan ja hänen silmiensä ohitse kävivät kaikki entiset elämänsä päivät. Jotkut niistä hymyilevinä punaposkisina keijukaisina tepsuttelivat; toiset taas kärsivän näköisinä, puutteesta vaaleina, vaan kuitenkin tyytyväisyydestä loistavilla kasvoilla hiipivät siinä; mutta viimein eräs hirviö, puolison kuolinpäivä, kammottavana haamuna rautakourillaan likisti häntä. Silloin huokasi hän syvään ja kolkosti puhkesi lausumaan: "oi hauta, mikset minuakin kohtuusi sulkenut?"

Tähän heräsi isänsä sylissä levännyt pieni Annikin ja pudotti kädestään äitivainajaltaan perimänsä rintakoristeen, jossa oli ne kolme kirjainta I.H.S. ja jota Anni ei millään muotoa ollut suostunut kotiin jättämään. Pekka otti koristeen maasta ylös, ja silloin yht'äkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa. Huoli haihtui ja melkeinpä iloisena hän jätti haudan tietäen nyt, ettei tuo pimeä hauta kätkenytkään hänen rakkaitaan, vaan ne nyt olivat oikeassa kodossaan, paremmassa maassa. Hyräillen värssyä:

"Mun sielun ruumiin' omas on,
Its' Herra armas tiedät tuon;
Siis omas ota huomahas,
En joukkoo julman pelkää taas",

lähti hän kylään Leena-muorin ja Marin luo; sillä nuo äänettömät kirjaimet I.H.S., joilla tarkoitetaan: Jesus hominum salvator, olivat häntä lohduttaneet. Usein oli hän ennenkin koettanut niiden merkitystä selittää, vaan aina turhaan. Nyt päätti hän niiden merkitsevän: Jeesushan heidät sai, ja jotakin sinne päin ne todella merkinnevätkin.

MIKÄ SIIHEN OLI SYYNÄ.

Vanhalla herralla oli paljo vieraita, joiden pyynnöstä hän istuessaan lämpiävän uunin edessä kertoi: Muutamana kesäisenä aamuna, vähän ennen kuin aurinko nousi — se miekkoinen nouseekin erinomaisen kauniina Ämmänkosken rannalla — vähän ennen sitä oli kaupungissa äärettömän hiljaista; koski yksinään valvoi ja olisipa melkein luullut senkin hiukan hiljentäneen pauhuansa, ettei tarpeettomasti häiritsisi kaupunkilaisten aamu-unta; lyhyesti: kaupungissa vallitsi vieläkin suurempi hiljaisuus kuin tavallisesti.

Aurinko nousi ja sen ensimmäiset säteet herättivät uinuksista kauniit metsätähdet, jotka pirteinä karistivat unen jäännöksiä seitsemästä silmästään. Velttona kohotti sininen kissankello päätään ja kyynel kiilsi tuon raukan kuvussa, niin vastenmielistä oli hänestä päivän työhön ryhtyminen. Lähteen reunalla kasvavan koivun oksalla oli leivo viettänyt yönsä ja nyt herättyään laskihe se läheiseen ruispeltoon oikein läheltä nähdäkseen vieläkö maapallomme sinäkin päivänä oli yhtä kaunis, kuin eilen hänen levolle ruvetessaan.

"Mutta voi minua hullua", ajatteli se, "laveammaltahan näen maailmaa, kun kohoan ylös tuonne pilvien tasalle", ja sinne kohosikin se. — Maailma näytti niin kauniilta, selkineen, virtoineen, kukkineen ja pienine lehdillä hiipivine hyönteisineen, ettei pieni leivonen enää jaksanut tunteitaan hillitä, vaan puhkesi raikkaasen riemulauluun. Siitäkö, vaiko jostakin muusta lienee möhömahainen kahvipannukin herännyt, sitä en tiedä, vaan se on varmaa, että aivan heti sen perästä yhtyi sekin äänellänsä auttamaan leivoparkaa ja siten herätti leskirouva Kivelinin sievän sisäpiian Annan, joka oli torkahtanut istuessaan keittiön uunin vieressä. Annan liikkumisesta heräsi itse rouvakin, joka taas nukkui viereisessä huoneessa höyhenpatjoilla, ja yöröijy päällään rupesi hän akkunan poskessa sukimaan omia pitkiä hiuksiaan.

"Herrainen aika! Mitä ihmettä! Anna, Anna!" olivat huudahduksia, jotka tunkeutuivat rouvan laihahuulisesta suusta, kun hän oli sattunut silmäilemään kaupungin ainoalle valtakadulle.

"Anna, eikös tuo ole itse herra pormestari?"

"Kyllä se on pormestari, armollinen rouva."

"Mutta mikä siihen on syynä" — rouva Kiveliniä tahtoi ruotsi voittaa — "mikä siihen on syynä, että hän jo nyt on ulkona, eikähän Schwarzwaldilainen vielä ole lyönyt viittäkään?"

"Sitä minä en tiedä, armollinen rouva."

"Mutta mikä siihen on syynä — kuulepas Anna! Juokses nyt paikalla raatimies ja kauppias Hongelinin luo ja kerro hänelle minulta terveisiä, että minä käskin kysymään: mikä siihen on syynä, että herra pormestari kello viisi minuuttia vaille viisi astui tästä ohitse?"

"Kyllä armollinen rouva", vastasi Anna. Kello viisi oli hän jo valkoinen huivi päässä ja musliinihame päällä kauppias Hongelinin puodin portailla. Hongelin oli juuri avannut puotinsa ja helmiletkuinen piippu hampaissa hän nyt, nojautuen portaiden käsipuita vasten, nautti raitista aamuilmaa.

"Hyvää huomenta herra raatimies! Armollinen rouva lähetti terveisiä ja käski kysymään: mikä siihen on syynä, että herra pormestari juuri kello viittä minuuttia vaille viisi kävi ohitse, armollisen rouvan akkunan alatse?"

"Itse herra pormestari! Sitä en kuolemakseni tiedä. — Mutta sanokaa rouva Kivelinille terveisiä, että minä puolen tunnin kuluttua lähetän hänelle tiedon asiasta."

Kiiruusti pisti Hongelin puotinsa kiinni ja parin minuutin kuluttua oli hän jo juhlapuvussaan ja matkalla herra viskaalin luo.

"Hyvää huomenta, herra veli! Suo anteeksi veli, että häiritsen näin varhain sinun aamu-untasi, mutta minä tulin vaan tiedustelemaan, mikä siihen on syynä, että herra pormestari ummelleen kello viisi minuuttia vaille viisi kulki itsekseen täydessä virkapuvussa leskirouva Kivelinin akkunan alatse?"

"Herra pormestari? Ja jo kello viisi minuuttia vaille viisi? Sitä en Jumal'avita tiedä, vaan jotakin se merkinnee; siitä on välttämättömästi otettava selko. Jos veljellä on aikaa odottaa niin kauan, kuin ennätän saada jotakin päälleni, niin menemme yhdessä raatimies ja kauppias Svendelinin luo; hän varmaankin tietää jotakin tähän asiaan."

Kello viisitoista minuuttia yli viisi astuivat herrat viskaali ja kauppias Hongelin, molemmat juhlapuvussa, raatimies ja kauppias Svendelinin asuntoon.

"Hyvää huomenta veli Vialén, hyvää huomenta veli Hongelin! Kylläpä te tänä aamuna olette varhain liikkeellä", lausui raatimies ja kauppias Svendelin sisään astuvia tervehtien ja vetäsi samalla housujensa vasemman lahkeen jalkaansa.

"Tulimme vaan kysymään", selitti viskaali, "eikö veli tietäisi mikä siihen on syynä, että herra pormestari ummelleen kello viisitoista minuuttia vaille viisi, täydessä virkapuvussa, kolmikulmainen hattu päässä ja miekka vyöllä käveli juhlallisen näköisenä ja aivan yksinään leskirouva Kivelinin akkunan alatse?"

"Herra pormestari? Siitä en, lempo vie! tiedä poloisen pölähtävää. Ypö yksinään ja kello viisitoista minuuttia vaille viisi. Se, hiisi vieköön, merkitsee jotakin! — Kyllä silloin täytyy olla jotakin merkillistä tekeillä; täytyypä niinkin. — Ettehän vielä ole ottaneet aamunaukkua? Hyvä, tuossa on konjakkia ja tuossa vettä; minä sill'aikaa pistän hännystakin päälleni ja mennään sitte miehissä henkikirjuri ja vararaatimies Villgrénin luokse; hänhän tietää kaikki maailman asiat ja varmaan on hän tästäkin selvillä."

Kello viisikolmatta minuuttia yli viisi astuivat nuo kolme ystävää henkikirjuri ja vararaatimies Villgrénin saliin, jossa mainittu herra, mukavassa asennossa nojatuolissaan ja yönuttu päällänsä, parhaillaan rouvinensa joi aamukahviaan.

"No mikäs teidät hyvät ystävät näin aikaiseen tänne ajaa ja kaikki kolme juhlapuvussa? Tervetulleet, tervetulleet, vaikka mihin aikaan! Tehkää hyvin ja istukaa; paina puuta Hongelin. Kuppi kahvia ei haitanne? Selma toimitapas enemmän kuppeja tänne."

"Kiitoksia, kiitoksia!" lausuivat kaikki vieraat yhteen ääneen. — "Me tulimme vaan tiedustelemaan, eikö herra veli tietäisi, mikä siihen on syynä, että herra pormestari tänä aamuna ummelleen kello viisikolmatta minuuttia vaille viisi, täydessä virkapuvussa, kolmikolkka päässä, miekka vyöllä, Stanislaikka ja pyhä Anna rinnassa, on itkussa suin ja aivan itseksensä juossut kuin mieletön leskirouva Kivelinin akkunan alatse niin, etteivät kantapäät ole jalkoja tavanneet", virkkoi kauppias Svendelin hätäisesti.

"Mitä kummia! Herra pormestari, sanoitte te? Sepä merkillistä! Kunniamerkit rinnassa — ja jo niin varhain. Kyllä tässä piilee jotakin ja siitä on meidän tavalla tai toisella ottaminen selko. Minulle hän ei ole virkkanut sanaakaan koko asiasta, enkä minä muiltakaan ole mitään merkillistä kuullut. Mitä ihmettä se merkinnee? — Eiköhän raatimies ja kelloseppä Utriainen tietäisi mitään, vai joko häneltä on kysytty? — Vai ei; no odottakaapa hyvät ystävät, kunnes ennätän saada virkapuvun päälleni — parasta on olla valmiina, jos jotain tapahtuu—niin mennään Utriaiselta tiedustelemaan. — Selma kultaseni, pidä hetkinen vieraille seuraa."

"Me emme olisi tienneet laisinkaan, vaikka vihollinen olisi kaupunkiin hyökännyt", tuumaili rouva, "olipa hyvä, että te hyvät herrat tulitte meille ilmoittamaan. Minä ja varmaan mieheni myöskin olemme koko sydämmestämme siitä teille kiitolliset."

Regulaattori-kello Utriaisen työhuoneessa löi juuri kuutta, kun edellä mainitut herrat avasivat oven, ja muut tiktakit ympäri seiniä yhtyivät yksissä tuumin seuraamaan regulaattorin esimerkkiä. Tuon helinän kestäessä huusi henkikirjuri ja vararaatimies Villgrén pienelle oppipojalle, joka parhaillaan pienellä kellon puhdistusharjalla kiilloitti rikkonaisia saappaitaan: "poika hoi! Missä hornassa mestarisi on, vai joko hänkin on mennyt kaupungille kummittelemaan?"

"Ei herra henkiherra, ei hän vielä tänä päivänä ole kummitellut."

"Missä hän on, sano paikalla, lurjus — ei tässä lemmon helinässä tahdo omaa ääntänsäkään kuulla!"

"Hän nukkuu nyt", vastasi poika hiljaa, ikäänkuin olisi luullut äänellään herättävänsä mestarin.

"Sinä valehtelet, hän on ahkera mies, joka ei enää kello kuuden aikaan kiiskiä ongi", puuttui kauppias Svendelin puheesen.

"Mutta kuitenkin nukkuu hän nyt", väitti poika ja veitikkamaisesti vilkaisi silmillään tiskin alle.

"Mene häntä herättämään sitte", sanoi kauppias Hongelin käskevällä äänellä.

"Ei tarvitse mihinkään mennä häntä herättämään", tuumi poika yhä tiskin alle tähystellen. "Kun hän yöllä tuli kotiin, tappeli hän rouvan kanssa ja rouva —"

"Mitä sinä puhut sen vekkuli", ärjähti herra viskaali, "kyllä minä sinut opetan; vai puhut sinä niin herrasväestäsi!" ja käsi ojolla riensi hän tiskiä kohti tarttuakseen pojan pörröiseen tukkaan. Silloin, ikäänkuin jonkun taikavoiman kautta, kohosi tiski asemiltaan ja kaatui vasten kauhistunutta viskaalia sellaisella voimalla, että hän puoli pyörryksissä kellahti mitään pahaa aavistamattoman henkiherran pönäkkää vatsaa vastaan. Onneksi ei tiskillä sattunut olemaan muuta kuin yksi nyrkinkokoinen herättäjäkello, joka lattialle kirvonneena päästi hirmuisen tärinän. Korviaan pidellen herrat ällistyneinä katselivat tiskin alta ylös kömpivää miestä, joka ei ollut kukaan muu kuin kelloseppä ja raatimies Siimeon Utriainen itse.

Rouva, kuultuaan sellaisen melun työhuoneesta, riensi hirmustuneena ovelle. Hän oli vielä aivan paljain jaloin ja ainoastaan tupihameessa ja huusi vihaisella äänellä: "joko sinä taaskin!" — mutta silloin huomasi hän "huoneen olevan herroja täynnä", niinkuin hän itse jälkeenpäin lausui tuosta merkillisestä tapauksesta räätäli Holapan rouvalle kertoessaan.

"Mi-mi-mikä nyt on hätänä?" tuumaili kelloseppä silmiään hieroen.

Hämillään tuijottelivat herrat toisiinsa, kunnes henkikirjuri viimein tointui niin paljo että kykeni kysymään: "täälläkö teillä onkin tapana nukkua; me emme tienneet sitä, suokaa anteeksi?"

"Ei, kyllä minä tavallisesti nukun tuolla sisällä, — vaan käykää hyvät herrat sisään; minun täytyy ensin pukeutua."

"Älkää, älkää Herran tähden — minullakaan ei ole vielä päällä", kuului huoneesta rouvan nyyhkytyksien keskeyttämä ääni.

"Jaha, tehkää sitte niin hyvin ja istukaa täällä — antakaa anteeksi, vaan vaimoni ei vielä ole vaatteissaan. Minä eilen illalla istuin kestikievarissa tuon uuden, Helsingistä tulleen räätälin luona ja me kulautettiin totilasi toisensa perästä niin, että pääni tuntuu vähän raskaalta vieläkin. Se on sivistynyt mies tuo räätäli, oikein hieno mies; kyllä se Holapalta leivän lopettaa. Pormestarikin kuuluu luvanneen tänä päivänä tulla antamaan takin mittaa tuolle uudelle räätälille, vaikka raatihuone on nyt Holapan talossa; — se ei liene Holapasta mieleen, jos hän sen sattuu saamaan tietää. — Tehkää hyvin ja painakaa puuta, minä olen viidessä minuutissa valmis palvelemaan herroja."

Niin sanoen riensi kelloseppä sisähuoneesen, josta rouvan nyyhkytystä yhä kuului. — Piika toi heti viina-karahviinin ynnä lasia ja kohteliaasti nyykistäen sanoi rouvan pyytäneen "herrojen olemaan niin hyviä", ja herrat todellakin olivat niin hyviä.

Pian oli mestari pukeutunut ja kun hän tuli vieraitansa hoitelemaan, alkoi henkikirjuri: "herra Utriainen! Me olemme oikeastaan tulleet tänne tiedustelemaan, ettekö te tietäisi mikä siihen on syynä, että herra pormestari tänä aamuna, noin kello viisi minuuttia yli neljä, täydessä virkapuvussa, miekka vyöllä, kolmikulmainen hattu päässä ja pyhän Stanislain sekä pyhän Annan neljännen luokan ritariston merkit vasemmalla puolen rintaa ja kannukset jalassa, on voivotellen ja parkuen tavannut kadulla leskirouva Kivelinin sisäpiian Annan ja hänen kanssaan kadonnut tietämättömiin — vai onko heitä sittemmin nähty?" kysyi henkiherra kääntyen muihin tovereihinsa.

Hongelin toimitti kyllä nähneensä Annaa, vaan ei herra pormestaria.

Henkikirjuri jatkoi: "me nyt oikeastaan tulimme kysymään teiltä, tietäisittekö kenties te mikä siihen on syynä, sillä me kaikki olemme siitä mitä suurimmassa sielun tuskassa, eikä kukaan kristitty tiedä koko asiasta mitään. Se on kumminkin selvää, että jotakin sen täytyy merkitä, sillä herra pormestari oli juossutkin niin kovaa, että leskirouva Kivelin oli siihen kopinaan kesken uniensa herännyt."

"Itse herra pormestari — nainut mies ja jo niin varhain liikkeellä, hyi hittoja! Tietysti piilee siinä joku salaisuus, vaan minä puolestani en tiedä siihen asiaan hölyn pölyä. — Te sanotte, ettei kukaan tiedä mitään, mutta selko siitä kumminkin olisi saatava, sillä kuka tietää kuinka tärkeä asia se mahtaa olla; ja lyhyesti sanoen: minun yksinkertainen mielipiteeni asiasta on se, että meidän raadin jäseninä ja kaupungin porvareina on asiasta saatava aivan selvä tieto. Eiköhän herra tohtori —"

"Ettäkö pormestari olisi tullut hulluksi? Sitä en minä usko, hän on liian viisas sellaisiin ryhtyäkseen", keskeytti henkikirjuri talon isännän puhetta.

"Ja paitsi sitä on herra tohtoria eilen illalla haettu Paltamoon, jossa herra nimismies on sairastunut", tiesi viskaali.

"Mutta", jatkoi kelloseppä, "täytyyhän pormestarinnan tahi jonkun muun siellä raatihuoneella tietää jotakin tähän asiaan, menkäämme siis miehissä sinne; se on minun ajatukseni sekä raadin jäsenenä että kaupungin porvarina. Minä pistäydyn vaan muuttamassa toisen takin ja olen valmis seuraamaan herroja."

Nyt vihdoinkin oli rouva Utriaiskakin ennättänyt saada vaatteet päällensä ja tuli tervehtimään vieraita. "Voi hyvä isä!" huudahti hän katsoessaan ulos akkunasta, sillä koko katu niin pitkälle kuin silmä kantoi — rouva Utriaiska oli lyhytnäköinen — koko katu oli ihmisiä täynnä.

Leskirouva Kivelinistä oli nimittäin tuo puoli tuntia tuntunut pitkältä ja hän oli lähtenyt hankkimaan tietoja räätäli Holapan rouvalta. Tämä ei tiennyt koko asiasta mitään ja yks'kaks' olivat molemmat valmiit menemään Kolströmin Regiinan luo. Hän oli tosin kahvia juodessaan nähnyt viskaali Vialénin ja kauppias Hongelinin juhlapuvussa astuvan ohitse, vaan ei tiennyt sen enempää ja oli juuri menemässä Savanderskalta kysymään asiaa. Yhdessä lähtivät he nyt kaikki Savanderskan luo.

Savanderska, istuessaan avonaisen akkunan vieressä, oli taas nähnyt viskaalin, Hongelinin, Svendelinin, henkikirjuri Villgrénin ja paljo muita herroja, kaikki juhlapuvussa, menevän kelloseppä Utriaisen työhuoneesen ja tuli jo portailla vieraitansa vastaan, sillä hänellä oli aikomus mennä Kandelinskalta kyselemään "mitä tuo herrojen paljous merkitsi?"

"Ja itse herra pormestari astui jo tänä aamuna varhain meidän akkunamme alatse", säesti leskirouva Kivelin.

Vieraat tekivät kokonaisen käännöksen ja niin mentiin Kandelinskan luo. Regiina Kolström kyllä teki alussa esteitä, sillä Kandelinska oli puhunut hänen juovan sikurikahvia, joka ei ollut totta, vaan hänkin lopulta seurasi toisia.

Kandelinskan nisupuotiin oli äsken "vähissä hengin" juossut kelloseppä Utriaisen Karoliina ja kertonut Utriaisen viime yönä lyöneen rouvaansa halolla päähän ja "nyt tänä aamuna oli herra pormestari nähty kadulla puhelevan tuon kauniin Kivelinskan Annan kanssa."

"Herrainen aika, sitä en olisi kuolemakseni tiennyt", huudahti leskirouva Kivelin käyden kalman kalpeaksi.

"Sitte", jatkoi Kandelinska, "sanoi Karoliina heille tulleen paljon vieraita, kaupungin herroja ja muita tuntemattomiakin. Ne olivat siellä juoneet ja elämöineet, kunnes viimein rupesivat tappelemaan, ja Utriaiska parka oli koko ajan sydän sylissä istunut kamarinsa nurkassa ja itkenyt niin katkerasti, ettei ollut tahtonut vaatteitakaan päällensä saada. Vahingossa kuuluu viskaali tuossa tappelun metakassa lyöneen kellosepän vasaralla henkiherraa keskelle vatsaa niin pahasti, että henki on vaarassa. Minä lähden paikalla, kun kengän rihmani saan kiinni, lohduttamaan Selma-parkaa, joka tuskin vielä tiennee koko asiasta mitään."

"Mitäs tohtori on sanonut", uteli Regiina Kolström, joka oli vanha piika, ja niinkuin koko kaupunki tiesi, tohtoriin vähän rakastunut.

"Tohtori on jo illalla viety Paltamoon nimismies Kelanin luo; ettekö te vielä sitäkään tiedä", sanoi Savanderska hiukan halveksivasti Regiinalle.

"Voi kuitenkin, voi kuitenkin", valitteli Regiina, "jos Edvard edes olisi kotona, niin ei Villgrén varmaankaan kuolisi — — ja hänenkin nyt piti sattua pois!"

Yhdessä mentiin nyt "Selma-parkaa" lohduttamaan. Paljo ihmisiä tavattiin kadulla, joille kerrottiin mitä tiettiin ja jotka taas kertoivat mitä he tiesivät.

Niinpä tiesi Olinska pormestarin parhaillaan olevan Kivelinskan Annan kanssa pakomatkalla Ruotsiin, "vaan älkää Jumalan luomat sanoko minun sitä kertoneen", lisäsi hän.

Selma Villgrén saatiin seuraan ja itkien, valitellen astui tuo rouvaparvi lisäämään sitä joukkoa, joka jo ennestään seisoi kelloseppä Utriaisen talon ympärillä. Sen joukon puheissa oli jo noin kymmenkunta henkeä murhattu silloin kuin nikkari Kempas saapui paikalle. Hän kysyi kovalla äänellä: "mikä siihen on syynä, että kaikki ihmiset juoksevat tänne kuin hullut?"

Silloin avautui Utriaisen työhuoneen ovi ja kadulle ilmestyivät herrat raatimiehet viisaan, miettivän näköisenä jokainen ja kaikki juhlapuvussa. Ei milloinkaan ennen oltu kaupungin kadulla nähty sellaista saattojoukkoa kuin se oli, joka raatimiesten perässä kulki. Siinä oli naisia silkkihameissa, toisia yöröijyissä, muutamilla oli toisessa jalassa tohveli, toisessa kenkä ja moni oli avojaloinkin. Puolialastomia kaiken ikäisiä lapsia, sekä poikia että tyttöjä, puikkelehti aikuisten seassa. Joukkoa oli sangen paljo, sillä kotiin ei ollut jäänyt paljo ketään muita kuin viisi kapalolasta ja nikkari Kemppaan äiti.

Kun seurue oli saapunut Savanderin talon kohdalle, nähtiin kaksi kapalolastakin yhtyvän joukon jatkoksi — kaupungissa oli kaikkiaan seitsemän siihen luokkaan kuuluvaa henkilöä — ja kolmas osa koko kaupungin asukasluvusta oli jo naisten puheissa silloin tapettu. Jos silloin, kun saavuttiin raatihuoneen eteen, isolle torille, joku olisi kirjaan pannut kaikki ne henkilöt, jotka joukon puheissa olivat kärsineet suurempia tahi pienempiä ruumiillisia vammoja, niin ei koko Kajaaniin olisi jäänyt terveeksi yhtään sielua, paitsi jo ennen mainitun Kemppaan äiti, sillä hän oli kuollut pari päivää ennen, vaikkei vielä haudattu.

Henkikirjuri Villgrén valittiin yksimielisesti lähetyskunnaksi, jonka piti kansalle tuoda tarkka tieto siitä, "mikä on syynä kaikkeen tähän ihmeelliseen menoon", sanoi Kempas niin kovalla äänellä, että Selma Villgrénin oikea korva meni lumpeen. Henkikirjuri meni. Hän tapasi portailla rouva pormestarinnan, joka kyyneleet silmissä kertoi tänä kirottuna päivänä saaneensa kuulla asioita, joita hän ei koskaan unhottaisi. — Henkikirjuri tapasi itse pormestarinkin, vaan mitä hän siltä oli saanut tietää, sitä hän ei koskaan ilmaissut Selmallensakaan.

Pormestari itse astui heti kansajoukon eteen ja lausui juhlallisesti: "jollette te jok'ikinen kynsi nyt paikalla korjaa täältä luitanne, niin minä näytän teille millä oikeudella te teette kapinan ja kokoonnutte häiritsemään kaupungin rauhaa. Sanalla sanoen minä tuotan Oulusta kasakkia."

Hongelin ja Svendelin seisoivat häntä lähinnä ja edellinen lausui hyvän kaupan toivossa: "herra pormestari, ei teidän tarvitse Oulusta asti niitä tuottaa, sillä minä myyn Rettigin kasakkia markka neljäkymmentä penniä naula, eikä sitä helpommalla oululaistenkaan kannata antaa, sillä minä tuotan kaikki tupakat, paitsi punaruusun, suoraan Turusta."

Svendelin sanoi: "minä annan teille herra pormestari Helsingin kasakkia tehtaan hintaan tahi, jos summissa ostatte, voin vielä antaa kymmenen prosenttia hinnan alennustakin."

Vanha herra vaikeni, otti korilon ja kohensi kekäleitä.

Muuan vieraista kysyi: "mutta mikäs siihen sitte oikeastaan oli syynä, siihen pormestarin niin varhaiseen liikkeelläoloon?"

"Mistä minä sen tietäisin, eihän pormestari sitä sanonut."

"Te ette siis tiedä mitään muuta koko asiasta?"

"Tiedänpä niinkin. Minä tiedän, että sinä päivänä syötiin kaupungissa aamiainen kahta tuntia myöhemmin kuin tavallisesti, ja että pormestari heti sen jälkeen sai uuden virkapuvun, ja vielä senkin, että Selma Villgrén ei miehensä sanonut enää häntä rakastavan, vaan pitävän salaisuuksia, joita ei ennen 'meidän välillä ollut nimeksikään', sanoi hän."

MAISTERIKO VAI KIRKKOHERRA?

Oli talvinen päivä, muistaakseni viattomain lasten nimipäivä. Ilmaa ulkona ei voinut sanoa pakkaseksi, vaan ei se ollut ihan vesi-suvikaan, olihan vaan sellainen niiden keskivälillä, että kelkkani jalakset takaisivat hiukkasen. Me — Musti ja minä — palasimme mäenlasku-retkeltämme. Musti ei millään muotoa suostunut vetämään minua kelkassa, vaikka se tavallisesti oli hänen mielityötään. Sen vuoksi istahdin tien viereen vähäksi aikaa levähtämään. Musti laskihe rinnalleni hankeen. Hetkisen kuluttua käänsi hän päänsä sivulle ja katsoen nenävarttansa myöten pitkin tietä sanoi harvakseen minulle: "hau, hau, hau". Se on niin paljo sanottu kuin: "tuoltapa pappilasta päin tulee nyt joku".

Heti ajoikin ohitsemme mies, vaalea, kärsivän- ja lempeäluontoisen näköinen mies. Musti tervehti häntä ja hänen valkea häntänsä pää liikkui edestakaisin. Minä sitä vastaan katsoa noljotin avossa suin ajajaa, enkä ymmärtänyt edes tervehtiäkään. — "Eikö hän tuntenut kuka se oli, koska ei nostanut lakkiansakaan", kysäsi Musti minulta vähän pilkallisesti.

"Eikös se ollut kirkkoherra." — "Kirkkoherra, vai kirkkoherra. Kuka sinulle on sanonut sen olevan kirkkoherran", tuumi Musti umpimielisenä, sillä hän usein käytti tätä temppua, uskotellessaan minulle tietävänsä jostakin asiasta enemmän kuin tiesikään.

"Vai et sinä tunne kirkkoherraa, ha ha ha! Kyllä sinä, Musti, toisinaan olet tuhmansekainen; kaikkihan kirkkoherran tuntevat, ha ha ha", nauroin minä ja pieni sydämeni hyppi ilosta, kun kerrankin olin Mustia viisaampi.

"Vai olen minä tuhmansekainen? Muistapas, herraseni, kumpaanko meistä
Tiina kotona enemmän luottaa", lausui Musti.

Silloin oli suuni tukossa ja minä, huomaten tässä ei olevan leikin tilaa, aloin hieroa sovintoa Mustin kanssa ja kysyin: "Kukas tuo vieras sitten oli?"

"Kysy ihmisiltä, kaikkihan kirkkoherran tuntevat", vastasi toverini ivallisesti.

"No, no, Musti, mitä sinä joutavia; ilmanhan minä vaan piloillani sanoin häntä kirkkoherraksi."

"Kyllähän minä tiedän nykyisien ihmisten sanovan häntä kirkkoherraksi, mutta vanhat olivat viisaampia; ne kutsuivat häntä maisteriksi."

"Maisteriksi, no kaikkiakin, vai maisteriksi, no kukas olisi uskonut", päivittelin minä.

"Niin, sanos muuta", vastasi Musti taaskin peloittavan viisaana, katsellen pitkin nenävarttansa.

"Mutta mikäs se maisteri sitten oikeastaan onkaan?" kysyin minä pelästyneenä, sillä minä arvelin siinä olevan jotakin hirmuista.

"Jaa, sitä en minäkään oikein varmaan voi sanoa, mutta älähän pelkää, ei siinä kuitenkaan mitään pahaa ole", lausui Musti, lohduttaen minua.

"Mutta jos se ei ole mitään häpeällistä, miksi hän ei siis ilmoita oikeastaan olevansakin maisteri?"

Nyt rykäsi Musti mahtavasti, katsahti varovasti ympärilleen ja melkein kuiskuttamalla lausui: "asian laita on näetsen niin, että kirkkoherrassa on jotakin pahaa, jota kaikki pelkäävät. Jos kirkkoherra esimerkiksi tulee taloon, pannaan lehmätkin piiloon, ja kirkkoherra se nitistääkin vuoden pitkään monta lehmää pitäjäästä. Kirkkoherrassa on jotakin karhumaista ja siksi hänellä onkin karhun talja rekensä perässä. Minä pelkään kaikkia kirkon herroja, suntiosta alkaen kirkkoherraan asti. Maisteri sitä vastaan on kaikkien lemmikki, sillä maisterissa on jotakin hyvää, jota kaikki rakastavat."

"Silloinhan minä vasta tunnustaisinkin olevani maisteri", tuumailin minä.

"Niin ne tekisi muutkin typeräjärkiset, vaan maisteripa onkin viisas", vastasi Musti.

"Mikäs viisaus siinä sitten olisi?"

"Oih kuinka yksinkertainen sinä oletkin, sinulle on kaikki selitettävä perinpohjin, ennenkuin sinä ymmärrät. Kuule siis nyt: jos maisteri todellakin sanoisi olevansa maisteri, niin juoksisivat kaikki — varsinkin naisväki — hänen luonaan, ettei hän saisi rauhaa yöllä eikä päivällä. Käsitätkö nyt?"

Minä myönsin käsittäväni, vaan kysäsin vielä: "mutta mistä ihmeestä sinä Musti tuon kaikki tiedät?"

"Kuulehan nyt", alkoi toveri vakavasti, "niinkuin tiedät on minun kotitaloni oikeastaan isopappila. Siellä olen ensiksi nähnyt päivän valon. Meitä oli kaikkiaan 8 veljestä. Asuinpaikkanamme oli ison tuvan nurkka.

"Tupaan tuli ja siitä lähti lakkaamatta miehiä, joilla oli tyhjiä säkkejä käsivarrellaan. Toiset niistä sanoivat mitan uupuneen pari kourallista, toiset sanoivat olleen itsellään vähän päällekkin, 'vaan', huokasivat he, 'kaikki otti, kaikki otti'.

"Pelolla katselin säkkimies-joukkoa muutoinkin, vaan tuo salaperäinen puhe saattoi karvani kauhistuksesta pöyhistymään ja minä nyhjäsin äitiäni kylkeen, kysyen: 'mitä ne tarkoittivat noilla pitkillä säkeillään?'

"'Ole vait, hupakko', murisi äitini, sillä hän ei luultavasti tahtonut lisätä pelkoani, 'kyllä niitä saat nähdä enemmänkin, ei ne tee mitään pahaa.'

"Minä tyynnyin, enkä enää muistanut koko asiaa, kun eräänä päivänä piika Sike hätäisesti peittää röijynsä hihoilla pyöreät ja palleroiset käsivartensa sanoen: 'Maisteri ja Iida-mamseli tulevat tänne. Kyllä se tuo mamseli laverruksillaan vielä saa maisterin pauloihinsa, vaan ei hän ansaitseisi niin kunnon miestä, sen minä sanon, vai mitä, Iisakki?'

"'Eikä miestä minkäänlaista', kuului Iisakin vastaus.

"Heti aukeni ovi. Maisterin pidellessä ovea auki ja nöyrästi kumartaessa astui sisään Iida-mamseli. Maisteri tuli myös ja yhdessä lähenivät he vuodettamme. Minua oikein värisytti, katsellessani Iida-mamselin kauniisiin silmiin; ne näyttivät niin uhkaavilta.

"Hellästi otti maisteri meitä yksitellen käsiinsä ja näytteli Iida-mamselille, joka seisoi loitompana, vasen käsi puuskassa sarvenalla, ja joukeasti tähysteli meitä. Juolahtipa viimein Iida-mamselin mieleen itsensäkin ottaa meitä käsiinsä, ja äkkiä tempasi hän varomattomasti pienimmän veljeni niskasta kiinni ja sanoi: 'voi pikku raukka!' En tiedä lieneekö hän suuttunut 'raukka'-sanasta vai lieneekö kohteliaasti aikonut suudella Iida-mamselin kättä, sen vaan näin että sitä se tavoitti suullansa. Tästä säikähtyneenä pudotti hän veljeni armottomasti lattialle, sanoen: 'tuota, kun oli sormukseni viedä.' Meillä ei vielä silloin tainnut olla hampaiden alkuakaan — no, no, kyllä minulla jo kuitenkin oli vankat hampaat, vaan veljelläni ei vielä ollut alkuakaan semmoisiin.

"Iida-mamseli rinkasi kimakalla äänellä, niinkuin veljenikin, ja riensi niinkuin pyssystä ammuttu pellolle ja maisteri kynttä kantta perässä lohduttamaan häntä. Hetkisen kuluttua houkuttelivat he äidin pois ja sitten tuli sisään kirkkoherra, Iida-mamseli ja maisteri. Kirkkoherra huusi täyttä kurkkua: 'Kaikki järveen, kaikki järveen!'

"'Säkki päähän ja järveen', säesti Iida-mamseli, ainoastaan maisteri puolusti meitä ja sai, kun saikin, heidät taipumaan siihen, että kaksi meistä sai armon. Toinen olin minä, joka olin osannut hankkia itselleni valkean hännän pään, toinen oli ison pappilan nykyinen Rappe, jolla on valkea seppele kaulassa. Sitten tuli säkkimies sisään ja mätti säkkiinsä joka ainoan, jotka tuvassa olivat, paitsi Rappea ja minua, enkä heitä sen päivän perästä ole nähnyt, sillä ne vietiin järveen."

"Kirkkoherra, maisteri ja Iida-mamseli myöskin?" kysäsin minä hämmästyneenä.

"Oi, et sinä ole järkevä, eihän järveen muita viety kuin veljeni. Sinä et ole järkevä, vaan minä olen ja niin olen ollut nuoruudestani asti, niinkuin valkea hännän päänikin osoittaa", ja sitä tarkasteli leikkikumppanini hymyillen.

"Mutta mihinkäs kirkkoherra, maisteri ja Iida-mamseli joutuivat?" kysäsin taaskin, tietämättä että heikompi astia olisi ensiksi pitänyt sanoa.

"Kirkkoherra kuoli ja kuopattiin, maisteri elää ennellään, ja jos tahdot, niin kerron mitä Iida-mamselista tiedän."

"Kerro, kerro, Musti kulta", vastasin uteliaana.

"No kuulehan. Muutamia viikkokausia sen jälkeen makasin minä käärössä pappilan portailla, sillaikaa kuin äiti etsi velivainajiani, sillä hän ei voinut saada päähänsä heidän jo olevan järvessä mamselin toimesta. Minä parhaillaan tutkin, olisinko kauniimpi, jos minullakin olisi valkea kaula, niinkuin Rapella ja Iida-mamselilla, kun yhtäkkiä reki, kaksi hevosta edessä, tulla haihattaa minua kohden. Maisteri ja Iida-mamseli tulivat porstuaan ja minusta näytti kuin Iida-mamseli olisi puraissut maisteria nenään, varmaankin näin hänen valkeat hampaansa vilahtavan hämärässä. Silloin oli reki jo joutunut portaiden eteen. Portaille kiirehtivät maisteri ja Iida-mamseli, kirkkoherra ja rouva Stiina — kaikkien kirkkoherrojen rouvien nimi on Stiina. Reestä nousi ylös mies, oikein pitkä mies, jolla oli nenän alla pitkät virkakarvat, niinkuin minullakin, ja pienet pyöreät silmänsä hehkuivat kuin Mirrin silmät iltasella. Miehellä oli vielä keltainen kaulapanta, ja olkapäille oli kirjoitettu hänen omistajansa nimi. Sitten menimme kaikki yhdessä mylläkässä etuhuoneesen, vaan sieltä ajettiin minut keittiöön, niin etten sillä kertaa enempää saanut nähdä.

"Lieneeköhän sitten kulunut pari viikkoa, kun eräänä päivänä taas nautin ruokalepoani salin lattialla. Siinä mietin puraisikohan Iida-mamseli tuona iltana maisteria nenään, kun samassa astui sisään piika Sikke ja Iida-mamseli, 'sillä siinä susi, jossa soihitetaan'. Iida-mamseli käski Siken kutsua maisteria omaan huoneesensa, johon hän itse meni. Silmänräpäyksen kuluttua astui maisterikin salin läpi Iida-mamselin huoneesen, jättäen oven raolleen.

"'Mitä nyt, armaani?' kuulin maisterin lausuvan ja sitten en kuullut mitään kotvilleen. Tuokion kuluttua astui maisteri huoneesta saliin, horjuen ja vaaleana, jollaisena hän siitä asti aina on ollut, ja huokasi syvään.

"Minä olin vakuutettu Iida-mamselin tällä kertaa varmaankin puraisseen maisteria, ei nenään, vaan ehkä rintaan, sillä rintaansa maisteri piteli; ja odotin vaan milloin säkkimies tulisi Iida-mamselia viemään. Ei mitään säkkimiestä tullutkaan, vaan kirkkoherra tuli vieraan kanssa, jolla oli se keltainen kaulapanta, ja rouva Stiina Iida-mamselin kanssa, Iida-mamseli juoksi vieraan luo ja olisi tahtonut puraista häntäkin, vaan vieras puristi häntä niin kovasti rintaansa vasten, että purematta vieras silloin jäi.

"Sitten seuraavana iltana tuli paljo muita vieraita ja sinun isäsi tuli myös. Sitten tuotiin minut teille, enkä Iida-mamselista muuta ole kuullut sen perästä, vaan veli Rappe sanoi hänestä tulleen jonkunmoisen, joka ei ole ristinä. Minun vakuutukseni on se, että Iida-mamseli tuona iltana purasi maisteria, eikä mitään säkkimiestä tullut; 'hau, hau, hau'; se on sama kuin: se on totinen tosi.

"Minä mietin: kummallista kuitenkin on tämän maailman meno, kun toinen saa puraistakin, eikä siitä sen kummempaa seuraa, vaan jos toinen yrittääkään sellaista tekemään, ei ole ainoastaan itsensä, vaan koko suvunkin perikato käsissä.

"'Mitä sinä tuijottelet, etkö jo huomaa että hän on maisteri eikä kirkkoherra?' kysyi Musti.

"Minä nyykäytin päätäni myöntymykseni merkiksi ja Musti lausui itseensä tyytyväisenä: 'Siitä näet että olen yhtä viisas kuin vanhakin', vaan silloin tuli piika Tiina meitä hakemaan kotiin. Minä kysyin häneltä: 'Mikä pappilan Iida-mamselista on tullut?'

"'Everstinna', vastasi Tiina, josta en tullut hullua viisaammaksi."

SOKEA PIETARI.

"Minä kerron nyt vaikka siitä pienestä, yksinäisestä mökistä, jonka multiaiset vielä nytkin ovat näkyvissä tuolla Vinkerivaaran läntisellä, Huuhtien kylään päin viettävällä rinteellä", alkoi meidän elättivanhus, kun muutamana kesäiltana istuimme Kuhakiven kupeella odottamassa särkien syöntiaikaa.

"Lapsuuteni aikana oli mökki, niinkuin sen eläjäkin, jo vanha ja rapistunut, mutta kuitenkin koristi se koko lailla tuota muutoin vähän yksitoikkoista seutua. Siihen sijaan oli näköala mökin lähistöltä sekä lavea että vaihteleva, eikä varsin kauneuttakaan vailla.

"Luoteessa kaareili jylhän kaunis Korpiharju ja koillisesta häämöittivät Ronkelin-, Hammas- ja Heinävaaran rohkeat piirteet. Näiden liepeillä näkyi monta ruskeareunaista paloa tahi pilkisti sieltä jonkun uudistalon pellon tilkareet. Nimellisten ja nimettömien vaarojen ja kunnasten välillä päilyi yksi ja toinen metsälampi. Levisipä siellä katsojan eteen aukea Lautiainenkin, joka yhdessä ruohorantaisen Nurmesjärven kanssa näyttää ikäänkuin solmuna sitovan salomaiden vähäiset vedet Pielisen avaroihin selkiin.

"Ei kirkonkyläkään muuanne näyttänyt niin sievältä kuin juuri Vinkerin mökkiin. Olipa oikein hupaista päivän lasketessa mökin portailta katsella, miten auringon viimeiset säteet iloisesti hyppelivät kirkon jyrkällä katolla ja saattoivat sen ristit niin kauniisti kimeltämään. Silloin tuntui katsojasta siltä kuin nuokin äänettömät ristit tahtoisivat tavallansa ihmisille viitata tietä taivaasen.

"Sanalla sanoen, mainitulta paikalta ympäristöä katsellessa oli kuin olisi ihaellut kaunista kuvaa taikka tarkastellut isoa, avattua kirjaa, jonka sisällystä kyllä voi vähäsen aavistaa, vaan eri sanojen merkityksestä ei kuitenkaan täydellistä selkoa saa — ja omituinen kaipauksen tunne täytti rinnan.

"Mutta, vaikkapa tuo näköala olisi ollut vielä monta vertaa viehättävämpi kuin se todella olikaan, ei mökin asukas sen ihanuudesta olisi voinut vähintäkään nauttia, sillä hän oli sokea, upposokea miesparka!

"Nuorempana oli hänkin ollut näkevä ja vieläpä varakkaan Rantalan talon isäntänä läheisessä Huuhtien kylässä. Silloin oli hän ollut iloinen, hilpeä mies, mutta ajat olivat suuresti muuttuneet ja muuttaneet Rantalan entisen isännänkin. Kova onni oli hänet karkoittanut tilalta pois ja 'korottanut Vinkerivaaran ainoaksi asukkaaksi', vanhuksen omin sanoin puhuen. Kuitenkaan en ukon koskaan kuullut kohtalonsa kurjuudesta sallimusta syyttävän. Päinvastoin piti hän onnettomuutensa hyvin ansaittuna rangaistuksena eräästä rikoksesta, johon hän onnensa päivinä oli horjahtanut. Kerran oli näet hänenkin elämässään ollut aika, jolloin hän ei nöyrästi taipunut kohtaloansa kantamaan; vaan silloinpa hän vielä olikin Rantalan upeana isäntänä.

"Hänen onnensa taivas alkoi pimetä muutamana vuonna, jolloin oli erittäin ihana kesä. Elokuun alussa, noin mätäkuun keskipaikoilla muuttuivat ilmat kumminkin sateisiksi. Joka päivä ajeli vinhea tuuli mustahtavia pilven riekaleita pitkin taivaan lakea ja virtoina valui vettä vasta puolikypsille viljoille. Ikävällä odotettiin poutaa, vaan turhaan. Sadetta kesti vaan yhä kestämistään ja sen vuoksi alkoi jo ruostetta ilmestyä rukiisen. Siihen lisäksi rupesi rokkokin kylässä riehumaan.

"Se löysi tien Rantalaankin eikä eronnut talosta ennenkuin sai Manan majoille siirretyksi talon ainoan pojan, josta hänen vanhempansa olivat toivoneet tukea elämänsä illaksi.

"Tuo tapaus vaikutti pojan isään syvemmin kuin olisi luullutkaan. Hänen mielensä synkistyi syttä mustemmaksi, sillä hän oli poikaansa kiintynyt liiallisella rakkaudella. Poikaansa varten oli hän työskennellyt ja toiminut; hänessä oli hän nähnyt itsensä uudestaan elävän ja toivonut Rantalan talon polvesta polveen tulevan pysymään hänen suvussaan. Kalman kalpa oli nyt yhdellä ainoalla sivalluksella hävittänyt kaikki hänen kauniit toiveensa.

"Säyseäluontoisempi äiti tyytyi helpommin osaansa. Vieläpä hän kunnon vaimon tavoin koetteli silittää kurttuja miehensäkin otsalta. Siinä puuhassa ei hän kuitenkaan onnistunut, sillä useinkin keskeytti salattua surua osoittava, syvä huokaus kaikki hänen lohdutusyrityksensä.

"Poika saatettiin hautaan ja hänen muistokseen pidettiin muhkeat maahanpaniaiset. — Sitte rupesi talon elämä jälleen entistä latuansa käymään, vaan syrjäinenkin huomasi pojan kuolon isäntäväkeen jättäneen pysyväiset merkit. Emännän hivutauti, joka häntä jo vuosikausia oli kiusannut, muuttui nyt nähtävästi pahemmaksi, vaikka hän sitä tahtoi salata. Synkkänä pysyivät isännän kasvot ja hän, koko mies, näkyi käyneen äreäksi jöröksi. Vuodentulon toiveetkaan eivät hänelle iloa tuottaneet. Elovarat alkoivat vähentyä, eikä uutisesta näkynyt paljo tietoa olevan, kun sade ei koko syksynä näyttänyt aikovan lakata.

"Vihdoinkin viimein kirkastui taivas ja tuli kaivattu pouta; mutta se tuli eräänä kolkkona yönä ja pohjosesta päin. Sen kantapäillä kulki harmaja halla, tuo öisen poudan ainainen seuralainen, joka hyiseen peitteesensä osaa kietoa jokaisen kasvavan kukan ja korren paljoa tarkemmin kuin äiti hennon lapsensa voi kapaloida. Sen vuoksi seisoivatkin kaikki tähkäpäät seuraavana aamuna auringon noustessa jäykkinä, vakavina, kuni valkoiseen pansariin puetut soturit, joiden haarniskat heijastavat valon säteitä.

"Kalpein kasvoin katselivat ihmiset hallan yöllistä hävitystyötä ja osoittivat suruansa mikä mitenkin. Muuan huokaili, toinen vuodatti kyyneliä, useimmat kuitenkin tyytyivät paljaasen päivittelemiseen ja iltasella olivat jo unhottaneet koko asian.

"Rantalan isäntä ei tehnyt sitä eikä tätä noista kolmesta. Hän vain puoliääneen mutisi joitakin epäselviä sanoja: 'Vai rupeat sinä nyt minua kiusaamaan, hm! — Enhän minä ole huonompi muita ihmisiä.' — Ei kukaan tiennyt kelle hän noita sanoja puhui, eikä hän itsekään sitä ilmaissut; — käskihän vaan väkensä pellolle leikkaamaan, sillä kaikissa tapauksissa oli vilja korjattava ja noista hallan panemista kahuista koetettava leipää saada, jos mieli talven yli päästä. Kiirevilkkaan seurasivat muutkin kyläläiset Rantalan isännän esimerkkiä, ett'ei toinen yö kaikkia ensimäisen tähteitä ennättäisi korjata.

"Eräänä aamuna leipoi emäntä Rantalan isossa tuvassa uudisleipää ja hänen ainoa, surman säästämä lapsensa tuontuostakin maltittomana tiedusteli, eikö hän jo kohta saisi uutista maistaa. Äiti ei luvannut antaa, ennenkuin tyttö olisi oppinut 'Herran rukouksen' hyvästi tavaamaan. Lapsesta ei tuo näyttänyt varsin mieleen olevan, vaan kuitenkin etsi hän käsiinsä punakantisen aapisen ja vei sen isälleen, joka ääneti, piippunysä hampaissa, mietteisinsä vaipuneena istui penkillä.

"'Mitä nyt, Enkeli,' kysyi hän, kun tyttö tuli hänen eteensä.

"Enkeli — siksi sanottiin tyttöä, vaikka hän kasteessa äiti-kumminsa, siltavoudin matamin, kunniaksi oli saanut nimen Angeelika — Enkeli toimitti äidin käskeneen hänen ruveta Herran rukousta tavaamaan.

"'Hyvä; aiota sitte', käski isä.

"Enkeli totteli ja ryhtyi työhön käsiksi, vaan selvästi näkyi, että samoin isän kuin lapsenkin ajatukset harhailivat kirjasta kaukana. Tytön ajatukset pyörivät kunnailla ja metsissä, leikeissä ja lampaiden vuonissa, joita hänellä tätä nykyä oli kaksi kappaletta nimikkoina.

"'H-e-r-her, r-a-n-ran, herran; r-u-ru, k-o-ruko, u-s-us, vuonani', tavaili tyttö toimessaan ja hyvin viattoman näköisenä.

"'Vuonani, herrainen aika! Vuonani, Enkeli, miten sinä luet? Pietari, etkö sinä kuule miten tuo lapsi raukka lukee', huudahteli äiti, joka pelkäsi tyttönsä nyt jo tehneen synnin Pyhää Henkeä vastaan; sillä hän oli hieman ahdasmielinen, vaikka muutoin herttainen olento.

"'Lue uudestaan', käski isä, vaan silloin olivat leivät jo ihan kypset ja Enkeli sai ajattelemattomuutensa anteeksi tällä kertaa. Uudisleipääkin annettiin hänelle aika viipale ja sen päälle silitettiin paksulta rusokeltaista voita, mutta eipä leipä sittekään tahtonut tytölle oikein maistua. Kummako se, kun tuo uudisleipä oli mustaa ja katkeraa kuin piki.

"Enkeli lykkäsi leipänsä syrjään ja alkoi itkeä tihrata, kun huomasi pettyneensä toiveissaan uutisen suhteen.

"'Niin, niin lapsirukka, ei luuloihin ole aina luottamista, eikä kaikki toiveet toteen käy; pane se mieleesi lapseni', lohdutti häntä äitinsä.

"Sillä välin oli isäntä taas vaipunut mietteisiinsä, jotka hänen nyrpeistä kasvonjuonteistaan päättäen eivät mahtaneet kovin hupaisia olla. Hän heräsi niistä Enkelin itkuun ja huomasi leipiä pöydällä. Hän alkoi niitä lähemmin tarkastella.

"'Arvasihan sen millaista leipä mokomista jyvistä tulee, kun tähkät olivat kokonaan jäähileissä', lausui hän ja tuskan väreet värähtelivät hänen kasvoillansa.

"Enkeli, kun vaistomaisesti huomasi saavansa isältänsä kannatusta, alkoi itkeä kahta katkerammin, niinkuin lapset tavallisesti tuollaisissa tiloissa tekevät. — Pietari lohkasi leivästä kappaleen ja haukkasi sitä kerran. Pureskeli sitte hetkisen ja kauheasti kiroten sylkäsi viimein Jumalan viljan suustaan lattialle.

"Pietarin sydämen ympärille viime aikoina jähmettynyt kuori oli nyt murtunut, mutta sitä ei ollut sulattanut nöyryyden auringon lempeä lämpö, vaan ylpeyden kylmä, kaikki kutistava voima oli siihen saattanut railon halkeamaan. Siksipä olikin sen sirpaleilla terävät reunat, jotka viilsivät Pietari-paran sydämeen syvät haavat ja saattoivat hänet vimmaan.

"Raivoissaan tempasi hän pöydältä vielä lämpöisen leivän ja lähätti sen suoraan akkunasta ulos.

"'Syö itse, kun tuollaista annat. Pitäiskö minun tuollaisella töryllä viimeinenkin lapseni vainajaksi saattaa. Syö itse, minä joukkoineni en siihen kuitenkaan koske', sadatteli tuo paatunut mies.

"'Pietari, Pietari!' huudahteli emäntä sydäntä särkevällä äänellä, 'johan taivaan vihan kirouksillasi päällemme vedät.' Huolimatta varoituksista antoi Pietari vain suustansa yhä runsaammin herjauksia valua.

"Silloin tarttui pankolla istuva sokea ruotivaivainenkin puheesen. Kainaloita sanoja puhui hän herjaajaa vastaan ja lopetti lauseensa sanoilla: 'Ennenkuin kuluu kymmenen vuotta, kelpaa sinulle huonompikin muona, vaan tiukassa taitaa silloin eineesi olla. Armoleipä on vieläkin katkerampaa kuin tämä, varsinkin kuin sitä vieraan katon alla ihan itsekseen saa nauttia. Mutta vielä sekin menettelee, jos vaan sitä nöyrällä mielellä nauttii, mutta sinun sydämesi on paljoa paksummassa jäässä kuin —'

"'Vaiti sokko', tiuskasi Pietari, jota raivonsa vihdoinkin näytti alkavan hävettää sentähden, että oli joutunut noin halvan olennon nuhdeltavaksi.

"'Suokoon Luoja, jotta et sinäkin sokeaksi saisi', jupisi muori, siunasi ruokansa ja rupesi sitä hyvällä halulla syömään.

"Tästä päivin oli Rantalan Pietarin koko luonne pysyväisesti tullut toisenlaiseksi. Hän oli nyt äreä ja aina tyytymätön. Hänen kasvonsakin saivat semmoisen inhoittavan kiillon, joka ilkeän ihmisen muodosta useimmiten välkkyy. Mutta eipä Pietarilla juuri ollut iloitsemiseen syytäkään.

"Katovuosia tuli nyt näet useampiakin perättäin, ja ennenkuin paremmat ajat koittivat, oli hän joutunut maaltaan mierontielle, muiden ihmisten armoilla elämään. Alussa odotti hän parempia aikoja, mutta jokainen seuraava vuosi oli edellistänsä huonompi. — Työlääksi tuli Pietarille näinä kalliina aikoina ansaita, mitä kolme suuta tarvitsi, ja usein olikin hän epätoivoon joutumaisillaan. Hän piti itsensä kaikkein kurjimpana perheen isänä ja, mikä pahinta, luuli syyttömästi sellaiseen tilaan joutuneensa, vaikka hän oli vielä liian ylpeä vaivojansa valittamaan. Hän ylpeili kurjuudellaan ja arveli itsekseen, ett'ei hänellä nyt enää ollut maailmassa mitään kadotettavana.

"Kohtalo osoitti Pietarille kuitenkin ennen pitkää, että hänellä vieläkin oli jotakin kadotettavaa, kentiesi enemmän kuin monella muutoin onnellisemmalla. — Hänen lempeä, jumalinen puolisonsa oli viime vuosina riutumistaan riutunut ja Tuoni vapautti hänet viimeinkin kärsimyksistä. Pietari seisoi kuolevan vaimonsa vuoteen vieressä toivottomuuden ilmielävänä kuvana. Toivon laaja maailma näytti häneltä nyt sulkeutuneen kokonaan ja hän jo mietti ominpäinsä seurata rakasta vaimoansa toiseen elämään, mutta kuoleva otti häneltä lupauksen, että hän kasvattaisi Enkelistä kunnon ihmisen.

"Jos mahdollista olisi ollut, olisi Pietari vaatinut nyt kohtalonsa kanssaan taisteluun, sillä hän ei voinut ymmärtää, miksi kaikkien onnettomuuksien piti juuri häntä kohdata, vaikka eihän hän ollut huonompi muita ihmisiä. Kuitenkin paransi aika vähitellen hänenkin haavansa, sillä sanotaanhan ihmisen tottuvan kaikkiin. Itse ajatkin alkoivat parata ja Pietari tyttärineen sai vapaasti asua Vinkerin mökissä. — Mitään varsinaista jokapäiväisen leivän puutetta ei hänellä nyt enää ollut, kun hän näet oli näppärä astioiden ja muiden tarviskalujen teossa, joita talolliset tarvitsivat. Kyläläiset toivat myös usein ruokatavaroita Enkelille, jota isä ei antanut muiden kasvatettavaksi, vaan hoiti itse aivan kuin silmäteräänsä, niinkuin kuolevalle vaimollensa oli luvannutkin.

"Enkelistä oli Pietarille paljo huvia, sillä lapsi viattomalla iloisuudellaan osasi parhaite lieventää isänsä huolia. Muutkin ihmiset mielihyvällä katselivat tuota vilkasta lasta ja hellivät häntä. Kylässä ei Enkelin tahtoa kukaan vastustanut, joten hän oppi vähän itsevaltiaaksi. Se vaikutti häneen vanhempana pahaa, kun hän tuli huomaamaan olevansa köyhä eikä siis voinut kaikkia mielitekojansa tyydyttää. — Isäkin havaitsi tyttäressään taipumusta turhamaisuuteen, mutta hän piti sen naisluonnon yleisenä heikkoutena, jota ei heistä voisi poistaa. Näin juurtui Enkeliin turhamaisuus, vaan hän ymmärsi sitä hyvästi salata. Ei kukaan hänen vikojansa huomannut ja siksipä hänestä yleiseen paljo pidettiinkin. Varsinkin miellytti hän niin hyvin isäänsä kuin muitakin taitavasti soittamalla kanteletta. Siinä oli Enkeli edistynyt niin pitkälle, että oli vaikea päättää, oliko hän taitavampi isäänsä, vaiko isänsä taitavampi häntä, vaikka ukko Pietari oli soittotaidostaan oikein kuuluisa. Kerrottiin, ett'ei ukko ollut vielä milloinkaan vertaistansa soittajaa tavannut, mutta kuitenkin olivat Enkelin sävelet viehkeämpiä, enemmän sydämeen tunkevia. Niillä oli kummallinen lumoava voima; ne saattoivat kuulijan silmät vesikiehteisiin ja unhottamaan kaiken muun; ne tuntuivat niin tutuilta kuin honkien vieno humina kesäiltana ja sulattivat sydämen niin pehmeäksi, — vai lieneekö soittajan oma sulo tuon kaiken vaikuttanut. — Varmaa vaan oli, että Enkelin soitto, jos mikään, sai ihmisen sisälliset myrskyt rauhoittumaan ja virvoitti nuutunuttakin mieltä.

"Pietarikin unhoitti sitä kuullessaan surunsa ja tyytyväisyyden hymy laskihe hänen huulilleen. Vuodet vierivät hiljaisesti ja kuta enemmän i'än paino saattoi Pietarin hartioita kumartumaan, sitä matalammiksi muuttuivat hänen otsansa rypyt.

"Eräänä juhla-aamuna voi hänen kasvoiltaan sanoa ilonkin säteilevän, kun hän suuri virsikirja kainalossa astui Herran huoneesen. Sinä päivänä piti Enkelin ensikerran käydä Herran pöydällä. Tyttö olikin oikein viehättävä, kun hän nuoruutensa kukoistuksessa isänsä kanssa kirkkoon saapui, ja isän sydän sykki ilosta. Hän muisti nyt sitä hetkeä, jolloin hän itse, opetettuna autuuden opissa, kutsuttiin alttarin eteen uudistamaan kasteensa liittoa ja koko seurakunnan edessä vapaasti tunnustamaan uskonsa.

"Tosin oli hän silloin ollut iloisempi maallisten kuin hengellisten oikeuksien saavuttamisesta, mutta kuitenkin olivat tuona hetkenä hänen tunteensa ylimalkaan olleet palavat, huokauksensa hartaat, ajatuksensa kohotetut korkealle maasta ja aikomuksensa niin vakaat. — 'Mikä onni', ajatteli hän, 'mikä onni, jos poika-vainajanikin seisoisi nyt tuossa nuorukaisparvessa! Mutta hyvä on näinkin. Kentiesi ei hänkään voisi paremmin kuin minäkään pitää sitä valaa, jonka nyt tekisi.'

"Jotakin katumuksen tapaista vilahti Pietarin sydämessä. Hän mietti: 'enhän minä ole pahempi muita ihmisiä, ja kukapa kaikki lupauksensa voisi pitää', ja oli taas lohdutettu. 'Kukapa meistä täydellinen on ja tottahan monet kärsimyksenikin jotakin painavat oikeuden vaakalaudalla, jos oikeutta laisinkaan olemassa on. — Enkeli ainakin pitää valansa, sillä kehumatta itseäni, hän on paras kuoleman alainen, jonka koskaan olen nähnyt. Kuinkas muutoin? Onhan hän hyvä ja laittamaton lapsi, viattomampi viatonta kyyhkystäkin.'

"Niin ajatteli Pietari ja ilosta säihkyvin silmin silmäsi tytärtänsä. Isän ja lapsen katseet kohtasivat toisensa. Enkeli punehtui ja painoi päänsä penkkiin. 'Naisen luonto, kumma luonto', tuumaili Pietari mielessään. Hän ei ollut huomannut sitä lumoavaa hehkua, joka loisti hänen takanansa istuvan Mestarin silmistä. Enkeli oli sen huomannut ja se se oli ajanutkin veren hänen sasupäillensä. Mestari saikin kenen kaunottaren hyvänsä punehtumaan, jos vaan hänehen kerrankaan katseensa loi.

"Tuo Mestari oli kaikin puolin kummallinen mies. Hänellä oli jalot kasvot, uljas ryhti ja miellyttävä käytös. Kuitenkin henki hänen olennostaan jotakin, joka ei ymmärtäviä ihmisiä miellyttänyt. Ukko Pietarikin kuului niihin, jotka hänestä eivät pitäneet, ja sen tiesi Mestarikin vallan hyvin.

"Pienenä poikana oli Mestari lähtenyt kotiseudultaan, eikä oikein tietty mihin hän oli joutunut. Nyt oli hän noin vuosi takaperin ilmestynyt kotikyläänsä takaisin ja hänestä näytti tulleen oikein kelpo mies. Varsinkin pystyi hän mihin työhön ikinä tahtoi, vahinko vain, ett'ei hän oikeastaan tahtonut ryhtyä mihinkään. Sen verran hän kuitenkin kaikenlaista teki, että hänen taitonsa tuli koko tienoossa tunnetuksi. Olipa talvella tehnyt Halolaan lyövän seinäkellonkin, jollaista ei tietääkseni siihen aikaan vielä missään talonpoikaistalossa ollut. Maksua ei hän mistään työstä koskaan ottanut, vaan kuitenkin eleli loistavasti, kestitsi kaikkia ja runsaasti jakeli rahoja ympärilleen. Hän kävi komeimmassa puvussa koko pitäjäässä, eikä kukaan tiennyt mistä hänen rikkautensa oikeastaan oli peräisin. Pahoja huhuja hänestä kyllä liikkui, mutta mitään varmaa ei hänestä tietty. Muutamat arvelivat häntä suureksi varkaaksi, toiset väärän rahan tekijäksi; vaan hän itse nauroi kaikille tuollaisille jutuille ja oli iloinen kuin laakson lintu; lasketteli sukkeluuksia juoruämmistä ja viehätti kaikki tytöt itseensä.

"Sellainen oli se mies, jonka silmäys oli Enkelin posket punaruusun karvaisiksi saattanut. — Enkeli ei itkenyt alttarin edessä, vaan varmaankin oli hän enemmän liikutettu kuin nuo hänen tyrskyisät kumppaninsa. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hehkuvat kasvot osoittivat mitä suurinta sielunliikutusta.

"Jumalanpalvelus kesti kauan, mutta vihdoinkin oli se ohitse. Tyytyväisenä astuskeli Pietari tyttärinensä kotiin. Koko luonto oli iloissaan, korven kamara peitetty kukilla, ja puiden lehviltä kajahteli lintujen laulu. Hiljakseen läikehti Huuhtilahden pinta ja vaaralta käypä vieno tuuli toi kukkaisten tuoksua tulijoille tervehdykseksi kodista. Isä iloitsi, mutta äänetönnä astui tyttö.

"Enkeli säpsähti joka kerta, kun isänsä hänelle jotakin lausui. Isä ei usein häirinnyt tyttärensä vakaita ajatuksia; hänestä oli Enkelin käytös mieleen. Hän ei voinut aavistaa jonkun raskaan ajatuksen painavan lapsensa mieltä.

"Iltasella kaiken hälyn viihdyttyä istui Enkeli isänsä kanssa kahden kesken Vinkerin mökissä. Enkelin syvät silmät olivat kosteat ja nähtävästi aikoi hän nyt isällensä avata sydämensä.

"'Isä —', lausui Enkeli, mutta kyyneltulva esti hänen jatkamasta.

"'Mitä sinä aiot sanoa, lapseni? — Älä nyt itke — jätä sanottavasi huomiseksi, tänään olet liian tunteidesi vallassa. — Älä itke; eihän sinulla ole mitään syytä itkeä. Olethan aina ollut hyvä lapsi', lohdutti häntä isänsä.

"'En isä, en minä ole ollut hyvä, tottelevainen lapsi,' vaikeroi Enkeli.

"'Ole joutavia ja hillitse itsesi. Minä olen antanut anteeksi kaikki pienet vallattomuutesi jo ammon aikoja. Ja totta puhuen et sinä koskaan ole mieltäni pahoittanutkaan, vaikka minä toisinaan olen ollut suuttuvinani', kertoi vanhus.

"'Te ette tiedä yhtä isä —', jatkoi tyttö ja peitti kasvonsa käsillään.

"'Minä tiedän kaikki', vakuutti Pietari, 'kaikki muut, paitsi sitä kenen on tuo sormus sinun kädessäsi.'

"'Se on — se on —', sammalsi tyttö ja vaikeni. Heti hän kuitenkin näkyi tehneen päätöksen ja heittäytyi isänsä rintaa vasten. Luottavasti katsoi hän isänsä silmiin ja alkoi: 'se on —'

"'No se on —' keskeytti Pietari, vaan silloin ulvahti ovi ja sisään astui Mestari.

"'Hyvää iltaa', toivotti tulija.

"'Jumal' antakoon! Mitäs vieraalle kuuluu?' kysäsi Pietari ja ihmetteli mitä varten Mestari näin myöhällä hänen mökkiinsä tuli.

"'Eipä muuta kuin vanhat rauhat', oli vastaus.

"'Mene sinä nyt maata Enkeli', lausui Pietari kääntyen tyttärensä puoleen. 'Minä olen sinut luvannut Halolaan piiaksi ja emäntä odottaa meitä sinne jo päivän noustessa.'

"Enkeli totteli käskyä ja loi mennessään pitkän, kiitollisen silmäyksen
Mestariin.

"Kauan istui Mestari Pietarin luona haastellen kaikenlaisista maailman asioista, ja kun hän viimeinkin jätti jäähyväiset, olivat Pietarin ajatukset hänestä kokonaan muuttuneet paremmiksi.

"'Tuon miehen suhteen olen ainakin suuresti erehtynyt', ajatteli Pietari. Kun Mestari oli hänen unensa haihduttanut, otti hän Enkelin kanteleen polvilleen ja muistaen sen sävelten voivan uneen uinuttaa, soitteli hän sillä kauan. Oli kuin olisivat päivän iloisat tunteet nyt kanteleen helinässä saaneet muodon. — Viimein hän soitti erään vanhan erolaulun ja laskeusi sitte levolle.

"Sillä välin oli Mestari mennyt Enkelin aitan ovelle, jonka kynnyksellä
Enkeli näytti häntä odottavan.

"'Hän on jäykkä', puhui Mestari. 'Hän vihaa minua, vaikka minä kuolemakseni en tiedä mistä syystä. Minä puhuin hänelle kaikki, mitä sinullekin olen ilmoittanut; mutta hän vaan sanoi minun valhettelevan. Minä kerroin, kuinka ainoastaan sinun tähtesi olen täällä viipynyt näin kauan, minä kerroin kuinka kaikki omaisuuteni panisin alttiiksi, jos hän suostuisi sinut minulle antamaan, mutta hän sanoi, jos minulla muka omaisuutta on, niin on se varastettua. — Jos hän ei olisi sinun isäsi, niin sitä hän ei rankaisematta olisi sanonut. Hän soimaa minua varkaaksi — minua, veljensä ainoaa poikaa; minua, jolta hän on laittomasti ryöstänyt minun laillisen osani Rantalan talosta; minua, jonka isän hän on pakoittanut kuolemaan kurjuudessa ja puutteessa.'

"Enkeli oli vavisten kuunnellut Mestarin puhetta ja nyt hän huudahti heikosti.

"'Suo anteeksi, en minä tahdo häntä loukata', puhui taas Mestari, 'mutta minä olen melkein mieletön tuskasta. Minä tiedän meidän nyt täytyvän ikipäiviksi erota ja mitä on minulle elämä ilman sinutta?'

"'Sääli minua', pyysi Enkeli.

"'Minä säälin; minä en tahdo pitkittää erohetken katkeruutta. Sinä jäät tänne, minä menen pois. Halolan kierosilmäisen emännän käskyläisenä, riihiryysyissä kuihdut sinä, joka olet luotu silkkiä, samettia ja kalliita kiviä kantamaan ja kauneudellasi häikäisemään kaupungin kaunotarten loiston. Ja minä kuihdun — en minä edes kuihdukkaan niinkuin kukka, vaan matanen kuin sieni syyssateissa, minä matanen keskellä komeutta ja rikkautta. — Jää hyvästi, minun täytyy nyt mennä, muutoin en voi koskaan sinusta erota.'

"Mestari lähti ja tunnotonna hervahti Enkeli aitan portaille. Yötä oli kulunut jo hyvä pala, kun laakson vaaleiden utuisten huurujen sylistä ilmestyi mies, joka läheni Vinkerin mökkiä. Se oli Mestari. Hiljaa hiipi hän Enkelin aitan luo. Ovi oli auki ja vuoteensa reunalla istui Enkeli vaaleana kuin vitilumi.

"'Mestari!' huudahti Enkeli säpsähtäen.

"'Luotatko sinä minuun?' kuiskasi mestari tytölle.

"'Miksi niin kysyt; tiedäthän minun luottavan sinuun kuin Jumalaan', lausui Enkeli, ojentaen hänelle kätensä.

"'Kiitos siitä Angeelika. Siis ei meitä enää mikään voi eroittaa toisistamme. Minä en voi erota sinusta, en voi jättää sinua, sen tunnen nyt. Seuraa siis minua, jättäkäämme tämä meille inhoittavaksi käynyt seutu. Minä hankin keisarilta luvan avioliittoomme. Sitte vihitytämme itsemme, isäsi antaa meille anteeksi ja muuttaa luoksemme. Silloin olemme kaikki onnelliset; meidän on vielä tänä yönä ehtiminen kauvas', puhui Mestari hätäisesti.

"'Minä en voi, oi minä en voi!' sanoi Enkeli, 'minä en voi jättää isääni yksin.'

"'Sinä siis et luotakaan minuun. — Voi minua onnetonta! minä olen petetty!' puhui Mestari kiivaasti.

"'Minä luotan sinuun ja seuraan sinua vaikka maailman ääreen', lausui Enkeli. Ilkkuva oli se katse, jonka Mestari loi Enkeliin, kun tämä kiireesti kokosi muutamia vaatekappaleita nyyttyyn.

"Hetkisen kuluttua laskeusivat Enkeli ja Mestari rinteeltä alangolle käsitysten ja katosivat heti tien mutkan taa. Mökistä kuului vielä kanteleen ääni. Se oli erolaulun säveltä. —

"Seuraavana aamuna rusoitti ja liekehti itäinen taivaan ranta niin kauniisti. Yht'äkkiä pilkahti ruskon läpitse ensimmäinen, toinen ja kolmas kirkas säde. Yön hämärät huurut haihtuivat ja koko kirkkaudessaan kohosi aurinko näköpiirin reunalle. Silloin astui mökistä Pietari ulos. Hän kolkutti aitan ovea. Ei vastausta kuulunut. Hän kolkutti kovemmin. Ovi lensi auki ja — aitta oli tyhjä.

"'Mihinkäs hän näin varhain on mennyt', lausui Pietari ja meni takaisin pirttiin. Kun Enkeliä ei alkanut kuulua, tuli Pietari taas ulos ja huuteli tyttöänsä.

"'Enkeli hoi!' Kaiku vaaralta vastasi: 'oi!' 'Enkeli tule pois!' Kaiku vastasi: 'pois!' Päivemmällä lähti Pietari kylään tiedustelemaan, eikö Enkeliä siellä ollut näkynyt. — Ei kukaan tiennyt Enkelistä mitään, vaan koko kylä oli kuitenkin liikkeellä etsimässä jotakin. Viime yönä oli Halolasta viety kaikki talon rahat, eikä osattu aavistaakaan kuka varas oli. Se vaan huomattiin, että hän on ollut sekä rohkea että ammatissaan taitava.

"'Onko kukaan nähnyt Mestaria tänä päivänä?' kysäsi Pietari.

"Mestari oli eilen kirkkoon lähtiessään sanonut kirkkomiesten kanssa menevänsä muutamiksi päiviksi aivan toiselle puolen pitäjätä, selitettiin Pietarille.

"'Mestari on viime yönä karannut minun Enkelini kanssa', huudahti Pietari. 'Hän on teiltä vienyt rahat, minulta tyttäreni, ainoan lapseni, kaikki, kaikki! Kirottu olkoon hän ja tuhannesti kirottu tyttäreni, se käärme! Kyytä olen minä rinnallani kasvattanut ja nyt se pisti surmahaavan sydämeeni — kirotkoon häntä taivas, niinkuin minäkin häntä kiroan.'

"Karkureja ajettiin takaa, mutta turhaan. Tästä päivin alkoi Pietarin vartalo nähtävästi käydä käyremmäksi. Hänen ruumiinsa voimatkin rupesivat jo hiukenemaan; ja jopa hän sanoi silmänsäkin alkavan himmetä. Silloin hän innokkaasti ryhtyi lukemaan ja verrattain lyhyessä ajassa hän lukikin Uuden Testamentin ja virsikirjan niin tarkkaan, että pääasiat ja tärkeimmät paikat ihan ulkoa muisti. Yöt ja päivät työskenteli hän nyt kirjojen kanssa, mutta se vaan joudutti hänen sokeaksi tulemistaan. Pietari huomasi sen tosin itsekin, vaan ei herennyt työstä, sillä hän sanoi henkensä silmäin sitä mukaa kirkastuvan, kuin ruumiilliset silmät heikkonivat. Tuossa näytti olevan perääkin. Ainakin muuttui hän nyt paljoa nöyremmäksi kaikin puolin ja tyytyväisyys oli hänen varsinainen tuntomerkkinsä siitä asti, kun hän sokeaksi tuli. Yksin hänen kanteleensoittonsakin oli nyt muuttunutta. Se oli surullista, vaan samalla juhlallista, niinkuin hongan kohina syksyisessä metsässä, siihen sijaan kuin se ennen muistutti vallattomien järven laineitten loiskunnasta; mutta koskas murheellinen voisikaan sydämestään iloita, ja murheellinen hän oli, vaikka ei enää tyytymätön. Elatuksestaan ei Pietari nyt enää olisi itse kyennyt pitämään huolta, vaan armeliaat ihmiset toimittivat hänelle mitä hän tarvitsi, ett'ei häntä tarvinnut ruotiin panna. Siitä oli seudun kasvavalle nuorisolle suuri hyöty, sillä hän mielellänsä antoi nuorille hyviä neuvoja, joista monelle on elämässä etua ollut.

"Ihmisen hän vertasi kosken aaltoon, joka ajan vuolteessa kuohuu ja riehuu. Toisinaan töytää se vimmaisella vauhdilla kohtalonsa kallioita vasten, vaan taltuneena täytyy hänen viimein antautua virran valtaan. 'Onnellinen on se, joka itsekseen, häiritsemättä toisten rauhaa saapuu suvannon suojaan, vaan vieläkin onnellisempi se, joka on muitakin auttanut tarkoitustansa täyttämään. Mutta kirottu aina on se, joka akkavirran aikaan saa', lausui sokea Pietari kerran, ja sen olen minäkin eläessäni todeksi havainnut.

"Enkelistä ei pitkiin aikoihin kuulunut mitään eikä hänestä isänsäkään koskaan puhunut. Kerran kuitenkin sai sokea Pietari häneltä suurenlaisen summan rahoja, mutta hän toimitti ne takaisin, 'sillä ne varmaankaan eivät ole kunnialla ansaittuja', arveli hän. — Näin vietti sokea Pietari hiljaisesti monta vuotta erakkona Vinkerivaaralla.

"Eräänä talvena, noin Tapion riihen puinnin aikaan, kääntyi hän äkkiä sairaaksi ja ajatteli jo lähtöänsä. Vielä halusi hän viimeisen kerran nauttia pyhää ehtoollista ja hänelle toimitettiin pappi. Pietari myönsi olevansa syntinen, vaan väitti eräässä asiassa kauan pastoria vastaan. Hän näet luuli tehneensä oikein kirotessaan Enkeliä eikä millään muotoa tahtonut suostua kiroustaan peräyttämään. Täysi työ oli pastorilla, ennenkuin tuhlaajapojan ja muutamilla muilla esimerkeillä sai Pietarin vakuutetuksi, ettei hänenkään sopinut anteeksiantoa toivoa, jollei ensin tyttärellensä sitä soisi.