language: Finnish

KULKU-UKON KERTOMUKSIA KANSAN ELÄMÄSTÄ

Kirj.

Juho Reijonen

Jyväskylässä, K. J. Gummerus, 1905.

SISÄLLYS:

I. Käräjäsankari
II. Illisko
III. Ukko-Tuomari
IV. Herrasväkeä
V. Hulivili
VI. Maailmanloppu Korpivaarassa
VII. Sotavanhusten joulu

I

KÄRÄJÄSANKARI

Sippo Kelles, joka asui Haapaniemen takalistolla, ei ollut paljon maailmaa nähnyt, vaikka hänellä oli: "oma torppa, oma emäntä, Maija-Liisa, ja neljäs osa tusinaa omia lapsia". Olihan se Sippokin aikoinaan rippikoulun käynyt tahi oikeastani kaksikin rippikoulua, mutta siitä oli jo hyvin kauan. Eiköhän, olisi jo kertynyt pariakymmentä kesää — talvia, lukuunottamatta — jos ne kaikki olisi yksitellen yhteen keräillyt.

Niillä rippikoulumatkoillahan sitä oli nähnyt yhtä ja toista. Kirkonkylän rannassa oli aina kerran viikkoon käynyt höyrylaiva ja aikansa laiturissa pihistyään ja puhistuaan surkeasti mölähtänyt ja niin sanomin, ilman airoitta ja purjeitta, alkanut mennä puksuttaa pitkin siintävää selkää; mihin asti lienee mennytkään aina Kiviniemen taakse, kukatiesi kauemmaksikin.

Oli niitä ollut katsottavina muitakin ihmeitä, niinkuin esimerkiksi semmoinen kumma, kun kanttori ja kauppamies Äänäkäinen ajaa viilettelivät pitkin maantietä ilman hevositta kaksipyöräisillä kärryillä. Mutta ne kärryt! Niissä oli kaksi pyörää kyllä, mutta ei rinnakkain, niinkuin "oikeiden ihmisten" kärryissä, vaan peräkanaisin. Eikä niissä ollut edes aisoja, ei lavoja, ei kakkuloita, ei edes istuinta. Vai istuinta, kun ei ollut edes kunnollista vippalautaa! Olihan vain pyörien välissä noin haravan varren paksuinen musta keppi. Ja uskokoon, ken tahtoo — — mutta sillä istui mies ja "ann' soittaa" eteenpäin, kuin kilpahevosen reessä. Jotta ei istuinlihoja kovin lyöttäisi, oli kepin päälle viskattu tuohikinko. Semmoista hamppua ne sitte menivät, että ei ennättänyt kunnolla katsoakaan, ja "pim, pim" kilahti vain kerran takanasi, niin jo olivat sylien päässä edelläsi, eikä niitä kauhistuksia saanut kiinni juoksemallakaan, "vaikka toiset pojat kyllä koettivat toisenkin kerran".

Sellaisia muistoja niitä oli Sippo Kelleksellä nuoruutensa ajoista, mutta niiden näkemisestä oli jo, kuten sanottu, niin kauan, että nuo muistot suuresta maailmasta alkoivat jo haalistua, muuttua utuisiksi uniksi. Eikä Sippo sinä ilmoisna ikänä aikonut enää suuren maailman hyörintään osallistuakaan, sillä suoraan sanoen, siellä oli ollut ikävä. Ei ollut saanut kunnollista keittoakaan kuin ostamalla, ja markka oli mennyt viikosta suutarille asunnon vuokraakin. Ja siihen lisäksi oli pitänyt hänen eukolleen kantaa vedet ja lakaista huoneet tai juosta kylällä asioilla. Ja sitte vielä oli kirkossa haukuttu "pöllöksi" ja "pässinpääksi", kun ei ollut kanttorille läksyjään osannut. Mutta mitenpäs osasit, kun piti olla suutarin renkinä niin, että ei ollut aikaa lukea. Ei ollut Sipolla aikeita suureen maailmaan enää lähteä; mutta tulipa Haapaniemeenkin se tukkivimma, kun kerkisi.

Kun ei Sipolla itsellään ollut metsää myytävänä, niin kelpasi hän vierasmieheksi vaikka kenen isäntämiehen kontrahtiin. Ensiksi oli pitänyt vain piirtää puumerkkinsä oman isännän papereihin, mutta sittemmin jok'ikiseen, joka Haapaniemen kylässä kirjoitettiin. Ja niitä oli monta.

Kyllä Sippoa jo viikkokausia ennakolta kauhistutti, kun täytyi ensimmäisen kerran mennä vierasmieheksi oikein käräjiin, Ohtolan Mikon tukkijutussa. Kun kuitenkin oli kymmenkunnan kertaa käräjissä käynyt, niin ei se asia enää tuntunut sen ihmeemmältä, kuin palonkyntökään, nimittäin sitte, kuin siihen tottuu. Päinvastoin oli niillä käräjillä viehättäväkin puolensa. Siellähän sitä näki kaiken maailman ihmiset ja kuuli kaiken maailman asiat. Eikä siinä kaikki, vaan vielä tuli hyvät päiväpalkatkin ja kyytirahat, vaikka isäntämiehet aina omassa kyydissään Sippoa käräjäpaikkaan kulettivat. Ja entäs työ siellä, josta kolme markkaa päivältä maksettiin! Ei se sekään selkää katkaissut. Joi vain kahvia ja söi isäntien eväitä, väliin ajan kuluksi naukaten pienen ryypynkin. Ei se työ selkää katkaissut.

Niin; oli niillä käräjillä miellyttäväkin puolensa, ja kyllä Sippo sai monena vuotona niillä kulkuakin, Mutta tuleehan se viimeinkin pää vetävälle käteen, Haapaniemeläistenkin tukkijutut loppuivat kerran. Ja ihmeellistä, aina oli "korkea oikeus" ja lautakunta tuominnut asian juuri niin, kuin Sippo oli sen selittänyt.

"Jos sattuisi itselle oma asia oikeuteen, niin kyllä se täällä tuomio tehtäisiin silloinkin, niinkuin minä sen tahtoisin", mietti Sippo. "Mitäs joutavia", jatkoi hän sitten mietteitään, "mitäpä omaa asiaa sitä minulle sattuisi. Herastuomari kiinnitti torpan kirjatkin äskettäin taas kymmeneksi vuodeksi, eikähän minulle mitä muita omia asioita satu. Pahuus, ettei ole edes saamisiakaan, jotta saisi toki jotakuta omassakin nimessään käräjissä käyttää retuuttaa! Mitäpä sitä kuitenkaan meikäläisellä olisi omaa, niinkuin esimerkiksi minulla. Omahan tuo tosin on torppa, oma on eukko — se Maija-Liisa — ja omat ovat lapset: Anni, Yrjö ja Hermanni; oma on ruuna ja ne lehmän kantturat: Ynnikki, Papuri ja Perjakka; oma on Hallikin, mutta kissakaan ei ole oma, vaan Annille sen Saarelan Miina kummin lahjaksi toi."

Pitkin syksyä se kuitenkin hiljakseen mielessä Sipolla kyti, että pitäisi sitä vielä edes talvikäräjiin päästä. Ei kuitenkaan ilmaantunut mitään asiaa, ei vierasta, ei omaa. Teki jo tuossa joulun tienoissa mieli kysymään neuvoa Maija-Liisalta, jos hän sattuisi jotakin käräjä-asiaa keksimään.

"Mitäpä ne naiset keksisi", päätti hän kuitenkin. "Niillähän on tukka pitkä, järki lyhyt; kieli raskas, äly kevyt." Jouten ollessa joulun sekä suurina että pieninä pyhinä se kumminkin yhä enemmän kaiveli mieltä, kun ei miehisen miehen pitänyt keksiä asiaa, josta talvikäräjiin pääsisi ja saisi taas viettää jonkun joutilaan päivän samoin, kuin nytkin pyhinä, mutta sillä eroituksella sittekin, että palkka juosta jollottaisi, parempi, kuin parhaalta heinäpäivältä. Oikein se säilösteli sydäntä se seikka, mutta minkäs sille mahtoi. Muut saavat käydä käräjissäkin, mutta mitäs meikäläisistä.

Sippo muisteli muistelemistaan yhä kaikkia käräjäjuttuja, joita ja joista oli kuullut entisillä vierasmiesmatkoillaan, jotta eikö niistä saisi itselleen johtoa, voidakseen jonkun käräjiin viedä — sama se kenen tahansa. Maariidoista ja myllynpaikkarettelöistä ei löytynyt apua. Saamisia ei ollut, eikä metsä-asioita myöskään. Viinaa ei näillä tienoin, Sipon tieten, missään poltettu, eikä sapattina kukaan työtäkään tehnyt; isäntämiehet eivät arkenakaan. Ei ollut kukaan edes, sitte rippikoulun, Sippoa sanonut "pässinpääksi" eli "pöllöksikään". Jos taas vetäisi kanttorin käräjiin niistä rippikoulun aikuisista asioista, niin sitä tuskin sakotettaisiin, kun siitä oli jo niin kauan. Eihän ollut Rantais-Mattiakaan sakotettu, vaikka se oli Kärähkän emäntää "kanaksi" sanonut; ei ollut sakotettu, kun asiasta oli jo kulunut kymmenen vuotta, vaan päinvastoin oli Matti vielä saanut kulut. Ja kuka sen tietää, jos vielä sekin vaikuttaisi asiaan, kun se "pöllöksi" ja "pässinpääksi" kellännyt kanttori oli jo vuosia sitte kuollut, eikä tämä nykyinen kanttori tainnut Sippoa tuntoakaan, vaikka olikin sen vanhan kanttorin vävy.

Sippo tuumiskeli: "ei, kyllä se on kanttori jätettävä rauhaan, sillä jos sitä vähiin sakottaa näpsäytettäisiinkin, niin mitä minä siitä hyötyisin, jos oi tuomittaisi kuluja. — — — Mutta minkäs ihmeen asian minä keksisin?"

Ilta koitui käsiin sinäkin päivänä, jona Sippo sitä mietti, ja ruuna oli illastettava. Siellä tallissa se sitte viimeinkin asia Sipolle valkeni. Juohtui näet mieleen, että Teerilahden majatalon pitäjällä, oli muutamissa käräjissä ollut juttu itseään vallesmannia vastaan hevosen ruokosta. Ja Teurilahti oli voittanut, että, jymähti, vaikka kyllä vallesmanni oli luikerrellut puolella ja toisella ja puhunut tuomarille sekä suomet että ruotsit.

Tyytyväisenä ja itsekseen myhäillen siirtyi Sippo tallista tupaan. Hiiloksen vieressä kehrätä hyrritti kissa yhtä tyytyväisenä, kuin Sippokin, silmät hieman raollaan. Lapset makasivat jo pahnoilla pankon kupeella rinnakkain, Anni reunalla, pojat vierekkäin seinän puolella. Olkinen himmeli heilahteli hiljalleen hienosta vedosta rihmassa pöydän päällä; ja sen alla paloi kirkkaasti pieni lamppu, luoden kirkasta valoa virsikirjalle, josta Maija-Liisa parhaillaan luki puoliääneen "vaivaista syntistä" — iltarukoukseksi, kun ei iltarukousta sattunut paksusta kirjasta löytämään.

Sippo istui vuoteen reunalle ja pani tupakan. Hän ei hennonut häiritä Maija-Liisan lukua, mutta äänen vaiettua hän heti lausui: "Annille meidän pitää nyt hankkia holhoja."

"Mikä holhoja, kun isä ja äiti ovat lapsella elossa?"

"Hm, kyllä – – mutta – – mutta minä olen jäävi tässä asiassa." Missä asiassa? uteli Maija-Liisa kärkkäästi.

"So on vain eräässä ruokko-asiassa."

"Ruokko-asiassa!" huudahti vaimo. "Hupsuksiko sinä siellä tallissa tulit; vai mitä sinä ruokko-asioista höpsit?"

"Enhän minä", väitti Sippo, "enhän minä miten niin äkkiä hupsuksi. Mutta asia on nyt sillä tavalla, jotta Annilla ja minulla tulee keskenämme käräjä-asia ja Anni on vielä itse alaikäinen omasta puolestaan vastaamaan. Sentähden meidän pitää saada Annille holhoja ennen ensi käräjiä — ja jo ennen paituu-ajan loppuakin."

"Käräjäjuttu!" kirkasi Maija-Liisa. "Voi minua viheliäistä! Mikä sinulle siellä tallissa tuli? – – – Eikä ole edes toista miestä talossa! Mikä sinulle on tullut Sippo? — — — Juo, hyvä ihminen, edes vettä — — ja minä — — Anni, nouse pian ylös; Anni, nouse ylös ja pane päällesi! Sippo, juo, Sippo kulta, nyt ensi hätään edes vettä — — — ja minä panen kylmän vesiräsyn päähäsi."

Annin pukeutuessa vaimo vuoroin puhui, vuoroin itki ja hääräili Sipon ympärillä. Sippo itse istui hölmistyneenä, koettaen selitellä, ettei hänelle ollut mitään tapahtunut. Maija-Liisa ei kuitenkaan antanut hänelle paljoa puhevuoroa, vaan kesken muita puuhiaan toimitti, Annin kiireesti matkalle hakemaan talosta apua.

"Ota sukset ja käy yksin tein Lehikoisellakin, mutta joudu!" toimitti Maija-Liisa Annille. "Sano Lehikoiselle, jotta ottaa mukaansa suoniraudan." Sitte hän vielä kuiskasi hiljaa tytön korvaan: "isäsi tuli yhtäkkiä hulluksi tallissa käydessään."

Itkien lähti tyttö yön selkään taipaleelle ja äiti herätti pojatkin. Sippo itse oli kuin unessa tuosta hälinästä, eikä oikein käsittänyt, mitä tämä vaimon hätä ja hälinä oikeastaan merkitsi. Hän kyllä vakuutteli "olevansa viisas", mutta vielä entistä vähemmän uskoi sitä Maija-Liisa, kuullessaan isän aikovan viedä oman lapsensa, Annin, käräjiin "kissan ruokosta".

Kissa, varsinainen rauhattomuuden aihe, oli sinä iltana ainoa koko Kelleksen torpassa, joko ei ollut asiasta tietä pannakseenkaan. Istuihan vain rauhallisesti lämpimällä tuhkaläjällä tahi raukeasti ojenteli jäseniään, ihmetellen toisten itkerehtämistä ja outoa hääräilyä.

Sippo olisi jo mennyt uloskin huutamaan Annia takaisin, mutta Maija-Liisa ei laskenut. Hän koetti mennä väkisin, mutta äiti tarttui kiinni yläpuoleen ja komensi Yrjön ja Hermannin kiinni jalkoihin. Ja vaikka pojat olivatkin vielä niin pieniä, niin saivat nuo tenavat, yksissä tuumin äidin kanssa, sittekin Sipon nujerretuksi sänkyyn. Vesikorvo kaatui siinä nujakassa, mutta sitä ei kukaan joutanut nyt suremaan.

Kuni takiaiset nujuuttivat nuo kaikki kolme Sippo parkaa, joka hiessä päin ponnisteli vuoteella kiusaajainsa käsissä, joiden sitkeys oli aivan hämmästyttävä. Viimein ei Sipon auttanut muu, kuin pyhästi luvata pysyä, ihan asemillaan siksi, kunnes Anni toisi kylästä avuksi väkeä. Kuitenkin pani hän sen ehdoksi, että saisi polttaa piippua pitkällään ollessaankin.

Ja siiloin tapahtui se kumma, että Maija-Liisa, joka aina ennen oli miehelleen tupakan poltosta marissut, nyt itse pani hänelle tupakat piippuun ja vielä piti tultakin pesän päällä, kunnes panos syttyi. Sitä ei ollut tapahtunut koko heidän yhdessä olon aikana, kolmeentoista vuoteen, eikä sitä ennenkään.

Viimein alkoi tulvia väkeä kylästä. Sitä tuli tulemistaan niin paljo, että kaikki eivät tupaan mahtuneetkaan. Oli siinä sitte voihkinaa ja vaikerrusta, kun Maija-Liisa kaikkien kuullen kertoi, miten kaikki oli käynyt; miten hän oli säikähtänyt; miten jo hänen "vaivaista syntistä" lukiessaan mieli oli niin oudoksi valahtanut, "niinkuin ainakin pahan edellä"; miten hän jo pitkin syksyä oli ihmetellyt, kun Sippo aina oli ollut niin "tuumissaan ja harvasanaisena"; ja miten "nyt lienee parasta palkata renki ajoja ajamaan, torpan töitä tekemään ja olemaan apuna", jos Sipolle sattuisi raivopäitä tulemaan. — "Kyllä meillä poikien kanssa tässä jo olikin koko talkoot niin, että en minä enää toiste uskalla ilman miehisettä avutta Sipon kanssa tunniksikaan jäädä", päätti hän puheensa ja pillahti itkuun.

Sippo koetteli kyllä pitää puoliansa puheessa parhaimman mukaan, mutta säälivin silmin häntä vain kaikki katselivat. Ja eukot itkivät joskus ääneen niin, että koko torppa oli täynnä porinaa, jota vielä osaltaan lisäsi liedelle, vierasten kunniaksi, asetettu paksumahainen kahvikattilakin. Lausuttiin siinä sitte sinä yönä arveluita sinne tänne siitäkin, paranisiko Sippo enää koskaan ennalleen, vai jäisikö ijäkseen mielenvikaan, niinkuin Juutilan seppäkin oli jäänyt —. se seppä, joka väitti ihmisten vielä oppivan lentämäänkin.

Lehikoinen vakuutti Sipon paranevan vielä entistä ehommaksi, kun hän vaan suonta "näppäjäisi", jotta kaikki musta veri päästä pois pääsisi; mutta, kylän kuppari pudisteli epäileväisesti päätänsä. Muutenkin olivat nämä taiturit eri mieltä siitä, olisiko tässä tapauksessa otettava verta, otsasta, vaiko ohimoista tai niskasta.

"Ei otsasta, eikä ohimoista", penäsi Sippo vastaan suuttuneella äänellä. "Minä olen ihan terve – – – menkää sen pisaan te koko liuta! Mitä te täällä teette? Menkää, sanon minä, muuten minä teille näytän joka nokalle — — —"

"Nyt se taas alkaa"; "voi surkeutta"; "voi Maija-Liisa raukkaa"; "sanos muuta", "entäs lapsi parkoja", olivat huudahduksia, joita silloin tuiskusi, kuin sadepisaroita myrskytuulessa — naisten parvesta erittäinkin.

"Anni, kummityttäreni, otas tuolta hyllyltä tuo kivivati", sanoi Lehikoinen viimein tyynesti, "ja tule tänne isäsi eteen sitä pitelemään".

"Minä en anna iskeä!" huusi Sippo täyttä voimaa. "Minä en anna suotta iskua, enkä kupata!"

"Nyt, miehet!" komensi Lehikoinen, ja yhtäkkiä tarttui Sippoon kuusi karkeaa kättä. Hän koetti kyllä keikistää päätänsä, taakse päin, mutta väkevä isku takaraivoon pani pään nuukahtamaan eteen päin.

"Nips", pani samassa suonirauta Lehikoisen tottuneessa kädessä. Heti ilmestyi sitte Sipon otsaan punainen juova. Vaistomaisesti nyykisti hän päätänsä yhä enemmän eteenpäin ja juoksemalla alkoi purppurainen puro lorista Annin alla pitämään, noin kannun vetoiseen kivivatiin. Kun veri otsasta parhaillaan niin somasti lorisi ja huppelehti, ei kupparikaan malttanut pysyä syrjässä, vaikka oli juuri äsken suututeissaan ovensuun puoleen vetääntynyt.

"Voi, kun on mustaa!" huudahti hän.

"Mitä mustaa se nyt on", äännähti Lehikoinen halveksivasti. "Mutta olisitpa nähnyt äsken, kun se oli miltei tervan karvaista."

"Mustaltahan tuo nytkin näyttää", tiesi kuppari.

"Niin, kun minun varjoni sitä pimittää."

Kivivati aikoi täyttyä ja sitä mukaa Sippokin vähitellen vaijeta ja hiljaisemmaksi käydä. Hän olikin alussa kovin vihaisesti äyskinyt ja väliin vähän kiroillutkin. Nyt kuitenkin näkyi jo rupeavan raukenemaan, jonka vuoksi Lehikoinen käski Sippoa yhä piteleväin miesten päästämään hänet irti. Silloin oli koko mies kupsahtaa nenälleen lattialle, mutta onneksi sai Lehikoinen hänet käännetyksi tilalle.

"Nyt se tyyntyi", arveli Anni.

Ja todellakin tyyntyneenä retkotti Sippo vuoteella, tietämättä tästä maailmasta mitään. Lehikoinen tukkesi nyt veren taulan palasella ja sitomalla Maija-Liisan silkkihuivin tiukalle Sipon pään ympärille. Sitte ruvettiin taas rauhassa asioista keskustelemaan ja Lauri Ovaskainen, jota ei kukaan hänen laiskuutensa ja juopottelunsa tähden tahtonut tavallisesti työssään pitää, tarjoutui Maija-Liisalle rengiksi kolmesta sadasta "tästä kekriin" ja saappaista, mutta vaati "voita joka verolle ja silloin tällöin jonkun vapaapäivän oman mielensä mukaan".

Kaikki kyläläiset pitivät sitä liikana vaatimuksena, koska ei parikillekaan työmiehille kylässä maksettu talon ruoassa, kuin puolikolmatta sataa ja saappaat ja yksi vapaaviikko.

"No, no", arveli Lauri siihen, "minä tahtoisin nähdä sen parhaan miehen meidän kylässä, joka minut maahan paiskaa, jos niinkuin voittosille ruvetaan, olipahan sitten syli- tahi rintapainissa."

Yleensä myönnettiin sitä miestä ei Haapaniemeltä löytyvän, vaikka tulella etsisi, mutta kuitenkin, Niemelän isännän esityksestä, lopuksi sovittiin, että Maija-Liisa maksaa Laurille ainoastaan puolikolmatta sataa, saappaat, rukkaset, sukat, sarkahousut, kertulivaatteet kesäksi, voita joka veroksi ja muutamia vapaapäiviä silloin tällöin muina aikoina, mutta ei kiireimpänä heinäaikana kuitenkaan.

Lauri suostui viimein semmoisiin ehtoihin, "kun nyt jo oli pieni pykälä palkkausvuodessa" ja jäi jo siltä tieltään Kellekseen, kun koko omaisuus kuitenkin "sattui olemaan mukana", niinkuin hän sanoi.

Sitte ei ollut enää sillä kertaa muuta tehtävätä, kuin saada
Maija-Liisalta maksu hänelle osotetusta avusta.

Sippoa kiinnipitäneet miehet tyytyivät kukin yhteen markkaan; Laurille piti antaa pestiksi viisi markkaa; kahvin keittäjät saivat jokainen kymmenen penniä; Anni, Yrjö ja Hermanni aluksi voileivän, mutta kun syntyi riita sen jakamisesta, niin antoi äiti heille itsekullekin oman palasensa; ja Lehikoinen määräsi vaivoistaan puolitoista markkaa. "Vaikka maksavathan ne muutamat enemmänkin, mutta olkoon nyt siitä näin naapuruston kesken", lausui hän juhlallisesti. Siitä jäi kuitenkin velaksi seitsemänkymmentä penniä toisen kerran maksettavaksi.

Kupparin olisi pitänyt saada suutarin markka, mutta, kun Sipon laskusta, otetussa, kukkarossa ei ollut enää mitään, niin tyytyi hän yhteen rieskaan, vaikka sanoi "tänne hätään juosseensa" niin, että tuskin huomenna "mihinkään kykenee". Niemelän isäntä selitti kysymättä, ei tahtovansa neuvoistaan mitään rahallista korvausta, mutta voihan Maija-Liisa kesällä tehdä kauran leikkuussa jonkun lisäpäivätyön ja poimituttaa lapsillaan lisäksi "muutaman kannun marjoja meidän lapsille". — Toiset kyläläiset tyytyivät kaikki pelkkään kahvipalkkaan.

Päivän hämärissä päästiin viimein Kelleksen torpassakin levolle, jos levosta voi olla puhetta siinä, missä Lauri Ovaskainen oli mukana kuorsaamassa. Sippo kuitenkin lepäsi täydellisesti, kuulematta mitään. Seuraavan päivän iltapuolella kuitenkin hänkin heräsi ja koetteli nousta ylös, mutta ei mitenkään jaksanut. — "Mikähän minulle on tullut?" ajatteli hän vuoteellaan, muistutellen mielessään edellisen illan kaikkia tapauksia. — Kyllä hän ne muistikin, mutta ei käsittänyt miksi hän nyt oli niin voimaton ja väsynyt.

Huomattuaan miehensä olevan jo hereillä, tarjosi Maija-Liisa hänelle ruokaa. Pari perunaa hän jaksoihin syödä, mutta sanoi sitte: "vie pois; en huoli enää, mutta annas minulle piippuni".

"Odotahan, kun minä ensin pohjaan tämän pesällisen poltan, niin sitte saat", yrähti siihen lavitsalla istuva Lauri Ovaskainen.

"Mitäs sinä minun piipullani poltat", kivahti Sippo. "Tuo sukkelaan tänne! Tuo, muuten — — —"

"Ole tuossa äystäämättä", virkkoi Lauri piippunysä suupielessä. "Ole äystäämättä, jottei minun tarvitse sitoa sinua köysiin."

"Köysiin!" huudahti Sippo koettaen nousta pystyyn. "Köysiin – – – onko mies jo juopottelustaan tullut päänvikaan, vai mitenkä sinä tässä niin minun piipullani isännöit?"

"Itse lienet juopotellut", ärähti Lauri yrmeästi, "koskapa pääsi on sekaisin mennyt."

Sippo olisi vastannut jotakin samaan tapaan, mutta väsytti niin kamalasti, että väkisinkin vaipui taas horroksiin. Kun hän siitä heräsi, paloi jo tuli lampussa ja lapset leikkivät lattialla. Muutoin oli tupa tyhjä, mutta täynnä tupakan savua.

Anni antoi isälleen pyynnöstä, vaikka peläten, piipun, ja kun Sippo oli ensin moneen kertaan vakuuttanut olevansa nyt "täydessä tolkussa", kertoivat lapset hänelle kilvassa kaikki viime öiset tapahtumat. Mies ei päässyt oikein selville siitä oliko hän tosiaankin tullut äkkiä hulluksi, vai olisivatko kaikki muut ihmiset joutuneet päästä pyörälle yhtäkkiä. Hänhän, muisti ja ymmärsi kaikki asiat, kuten ennenkin, mutta jotain hullua tässä jupakassa sittenkin oli. Kyllähän ne kaikki muut olisivat saattaneet tulla mielenhäiriöön, mutta todenmukaista se ei ollut. Olivathan ne hoksanneet pinnistää Maija-Liisalta kaikki käteiset rahat, niinkuin viisaat ihmiset ainakin. Yhtä uskomatonta oli toiselta puolen sekin, että hän itse ei olisi täydellä järjellä, mutta miksi häntä sitte niin hirveästi väsytti?

Monta, monta yön pitkää, pimeää hetkeä kului Sipolta sittemmin noita ongelmoita aprikoidessa ja samalla kuunnellessa Laurin melkein yhtämittaista kuorsaamista. Ratkaisevaa vastausta kysymykseen ei kuitenkaan koskaan tullut. Viimein hän päätti jättää asiat ajan selvitettäviksi, eikä enää kosketella koko hullunkysymystä, olipa tässä sitte hulluna hän itse tai kaikki muut.

Viikkojen vieriessä alkoivat vähitellen Sipolle taas voimatkin palata. Muutamana pakkaspäivänä hän jo kykeni itse pienentelemään puita tuvan uuniinkin. Lauri oli näet silloin, niinkuin usein muulloinkin, viettämässä noita "muutamia" vapaapäiviään. Kun niitä alkoi tulla liian usein, murahteli Maija-Liisa niistä aikaväliin Laurille. Silloin kuitenkin Lauri aina vastasi: "luuletko sinä kenenkään ihmisen jaksavan yöt ja päivät istua ja valvoa täällä yhdessä kohden hullua vahtimassa? Koettaisitpahan itse, niin näkisit, onko se kovinkaan lystiä."

Jos emäntä taas, Laurin kotosalla ollessa, kiirehti häntä työhön, sai hän tavallisesti vastaukseksi: "työhön? Hyvähän sitä on sanoa: mene työhön, mutta työstä se käy tämäkin hullun vahtiminen. Jos minä tästä kauemmaksi poistun, niin mitä te sille voitte, jos sattuu raivoon nousemaan. Eikä näytä taas sekään olevan kovin etäällä, kun sillä silmät palavat niin oudosti. Mutta toisekseen, samahan tuo minulle on, jos työhönkin, kun vaan annat minun nuorittaa Sipon sänkyyn, että se ei voi mainittavia tehdä."

Maija-Liisa ei suostunut siihen, eikä Sippo uskaltanut, sitomisen pelosta, mitään virkkaa. Siksi sai Lauri menetellä aina mielensä mukaan — ja niin menettelikin.

Tuona mainittuna pakkaspäivänä oli Sippo todellakin "tulla hulluksi". Hän näet pistäytyi, puut pilkottuaan, tallissakin. Ja voi hirmua! Pilttuussa seisoi siellä hevoiskoni, takkuinen ja siistimätön. Väri oli tosin sama, kuin lihavuudestaan, kiiltävästä karvastaan ja kunnostaan muinoin kuuluisalla Kelleksen ruunalla, mutta tuo luukasa ei ikinä saattanut olla sama kappale, joka vielä viime talvena veti kuusi paksua tukkia yhdessä kuormassa ja joka oli ollut Sipon ylpeytenä aina varsasta asti.

"Onko ruuna vaihdettu?" huusi Sippo tuskaisena tupaan päästyään.

"Kukapa sen olisi vaihtanut."

"Mutta siinähän ei ole, kuin luu ja nahka."

"Niin, laihtuneenhan se näkyy", myönsi Maija-Liisa.

Sippo vaipui murtuneena, masentuneena rahille. Sydän sykki ja valtimot olivat haleta, eikä veren vähyyttä enää tuntunutkaan. Päinvastoin koko ruumis kihisi ja kuhisi, kuin kepillä hämmennetty muurahaispesä.

Siitä päivin ryhtyi Sippo itse taas tarmolla työhön. Muutaman päivän perästä saatiin Laurikin sovinnolla suostumaan muuttamaan pois torpasta kesken vuotta, sitte kuin Sippo lupasi hänelle hankkia talveksi asunnon ja antoi kolme tynnöriä ruista korvaukseksi niistä viikoista, jotka mies oli Kelleksessä viettänyt.

Lehikoinen, "se hyvä ihminen", otti taas Laurin loiseksi tupaansa talven ajaksi, kun Sippo antoi hänelle talven vuokraksi puoli leiviskää voita, Niitä Laurin rukiita ja Lehikoisen voipyttyä viemään lähti sitte Sippo itse ruunallaan Lehikoisen tölliin. Siinä olikin nyt ruunalle kuormaa se, minkä suinkin nykyisessä kunnossaan vetää jaksoi, vaikka tie oli kova ja keli hyvä.

Matka, jota oli vain virstan verta, kävikin kaikin puolin onnellisesti. Oikein teki Sipon sydämelle hyvää, kun Lauri Ovaskainen ei hänelle vihaa pitänyt, vaikka Sippo olikin hänet kesken vuotta palveluksestaan eroittanut. Jos miehellä olisi ollut myrkky mielessä, kauna kielessä, niin ei se kaiketikaan olisi entiselle isännälleen Lehikoisen töllissä kahvinorria tarjoillut, niinkuin nyt tarjosi.

Niinkuin sanottu, matka kävi kaikin puolin hyvin, vaikka Sippo ei oikein muistanut miten oli iltasella Lehikoisen töllistä kotiin palannut ja vaikka seuraavana aamuna päätä kovin porotti ja sydänalaa niin ilkeästi ollosteli. Ei ollut ruunallekaan tullut mitään vikaa, mutta kovin se seuraavana aamuna joi; joi juurikuin ei olisi kokonaiseen vuorokauteen vettä nähnyt. Niin kauheasti se joi, sangollisen toisensa perästä, mutta mitäpä siitä. Olihan tuota toki vettä Kelleksen kaivossa ja hyvää olikin — se kun oli lähdekaivo. — Ainoa tiellä sattunut vahinko oli se, ettei löytynyt mistään Sipon villavyötä, jonka hän varmaan muisti kotoa lähtiessään vyötäisilleen käärineensä. Se oli koko vahinko, sillä vyö oli ennen, uutena ollessaan, maksanut lähes neljä markkaa ja sitä olisi vieläkin voinut käyttää monta talvea. "Jaksaahan tuon nyt kuitenkin tuon vertaisen mies kärsiä", lohdutteli Sippo itseänsä, "eikähän vyö enää ollut uusikaan, kun sitä oli jo pidetty kymmenkunta vuotta. — Taisi jo tulla vähän ylikin, sillä sinä talvenahan se hankittiin, jona Anni oppi astumaan, ja se tyttö käveli jo ennen vuottaan."

Siinä ruunaa lihotellessa ja taloutta entiselleen kohennellessa kului sitte rauhassa noin kuukausi tahi puolitoista. Eikä ollut koko sinä aikana aikaa ajatella käräjäjuttujakaan. Sen Sippo oli kuitenkin vahvasti itsekseen päättänyt, ett'ei hän Annin kanssa viitsi käräjöimään ruveta, koska siitä jo alussa semmoinen jupakka syntyi. "Kentiesi on kissa myöskin ruokansa edestä hiiriäkin hävittänyt", ajatteli Sippo vielä siihen lisäksi, ikäänkuin puolustellakseen itsellensä tuumansa sikseen heittämistä.

Sattui sitte Matin päivän tienoissa lautamies kerran ajamaan Kelleksen torpan ohitse, Sipon ollessa jotain kapsehtimassa kartanolla.

"Päivää!" sanoi lautamies hevostansa seisauttaen. "Johan sinä alat taas olla Toveissasi, Sippo. Kertovat tuonnottain joulun aikoina sinun olleesi kovasti kipeänä ja yhtä mittaa hourailleesi mustista kissoista ja sen semmoisista."

"Olinhan minä muutamia viikkoja vuoteessa ja kukatiesi lienen houraillutkin toisinaan. Ei minulla kuitenkaan mitään tuskia ollut, vaan väsytti vain alinomaa niin tuhottomasti", selitteli Sippo. "Mutta mihinkäs sitä nyt ollaan menossa?"

"Manuumatkoillahan minä ajelen, kun ensi kuussa alkavat taas käräjätkin. Arvelin pistäytyä Lehikoista pyytämässä vieraaksi mieheksi mukaan täksi päiväksi, kun ei tullut kotikylästä otetuksi toista miestä toveriksi."

"Onkos nyt paljokin pyyttöjä?" tiedusteli Sippo, "taitaahan niitä aina teillä olla paljokin?"

"Ei ole paljoa, ei ole paljoa", valitteli lautamies päätään nyökytellen. "Tähänkään teidän kylään tuskin on puolta sataa, ja nekin enimmäkseen vain velka-asioita, jotka lyhyeen loppuvat. Ei näistä matkoista rikastu lautamieskään, kun ei semmoisissa asioissa ole edes vierasmiehiä käräjiin kutsuttavina. Ainoa asia, josta voipi syntyä vähän tienestiä on se, kun Änäkäinen rupeaa toistamiseen riitelemään apeltansa ensimmäisen emäntävainajansa perinnöltä, kun appiukko on nyt, kuulemani mukaan, saanut viimeiset viisitoista tuhatta metsärahoistaan. Änäkäinen tahtoo niistä puolet, kun ei appiukolla, hänen emäntää ottaessaan, ollut kuin kaksi lasta, vaikka metsä oli jo silloin olemassa. Mutta toinen väittää jo silloin maksamiinsa viiteenkolmatta tuhanteen kuuluneen metsät ja muut; ja nuorimmat lapset jäisivät muka vähemmälle, jos hän Änäkäiselle vielä lisäisi."

"Vai niin, vai niin", tuumaili Sippo. "Joutaisin tästä muutoin minäkin vierasmieheksi täksi päiväksi."

"No, jos joudat, niin heitä turkki hartioillesi ja käy rekeen. Kyllähän minä päiväpalkan maksan sinullekin."

Sippo suoriutui siitä pian rekeen. Sitte kierrettiin pitkin kylää talosta taloon, torpasta torppaan. Aamupäivällä tavattiin ihmisiä enemmän kotoa, mutta iltapuolella, sanoman levittyä lautamiehen saapumisesta kylään, oli moni mies, kuni maan alle vajonnut, eikä kukaan tiennyt mihin ne olivat joutuneet. Saarelan Simo tavattiin navetan nurkasta silppusaavin takaa; ja Oksalan Iskaa oli juuri tavannut äkkipäinen vilutaudin puuska niin, että hänen oli täytynyt kömpiä uunille, turkkien alle, suuren pärekuvon taakse lämmintä itselleen etsimään. Siellä hän oli, toisten tietämättä, nukkunut koko iltapuolisen päivän. Ja kukatiesi hän olisi nukkunut huomis-aamuun asti, jos vastustamaton yskän pohti ei olisi pahoittanut rykäisemään ja siten antanut Iskan olopaikan ilmi lautamiehelle. Joitakuita taas ei löydetty mistään, vaan täytyi pyyttäminen heittää toiseen kertaan ja lautamies lupasi tulla toiste.

Änäkäisen apen talossa olivat kuitenkin kaikki kotona. Virkatoimet tehtyä tarjottiin siellä lautamiehelle ja hänen toverilleen ruokaakin, vaikka Sippoa tietysti syötettiin tuvassa, lautamiestä kamarissa. Siinä hernerokkaa lipsiessään, huomasi Sippo naulassa aivan samallaisen vyön, kuin se, joka oli häneltä tuntemattomalla tavalla hävinnyt. Hän ei virkkanut huomiostaan mitään, mutta syötyään siirtyi hän vyön kohdalle ja alkoi nöpelöidä sen päissä olevia tupsuja.

"Aivan oikein", ajatteli Sippo. "Toisessa päässä on kolme viidettä langan päätä ja toisessa viisiviidettä ihan, niinkuin minunkin vyössäni. — Vähän mietittyään selvisi hänelle, että se juuri onkin hänen oma, kadonnut vyönsä, joka uutena ollessaan maksoi lähes neljä markkaa."

Sippo kysyi ääneen eräältä rengiltä: "kenenkäs vyö se tämä on?"

"Kenenhän lienee", vastasi puhuteltu. "Isäntä sen tässä tuonnoisella viikolla oli löytänyt tien vierestä ja korjannut talteen. Sitte sitä on tyrkytetty kaikille talossa kävijöille, mutta ei ole kukaan omaksensa tuntenut. Ja johan sitä kirkossakin kuulutettiin, mutta ei ole tullut perijätä. Oli ollut siinä paikassa vieru ja näyttänyt, kuin olisi siihen joku kuormansa kaatanut tai muuten rypenyt."

Hetken asiata arveltuaan lausui Sippo: "kyllä tämä on minun vyöni".

"No, jos on omasi, niin korjaa pois", tuumi renki.

Sippo teki työtä käskettyä. Hänen kiertäessään vyötä ympärilleen vei emäntä tuvan läpi kamariin kahvia. Ei ollut tarjottimella kuin kaksi paria kuppeja. Siis ei aiottukaan tarjota hänelle kahvia. Se sapetti hieman Sippoa, sillä toista oli ennen. Silloin miestä kamarissa kestattiin nisusilla ja muilla. Mutta silloinpa sitä tarvittiinkin vierasmiestä metsäkauppoihin.

Viimein suoriutui lautamies talosta lähtemään ja vierasmies tietysti lähti mukaan. Parissa pienessä paikassa vielä pistäydyttiin, mutta sitte käännettiin hevosen pää kotiin päin. Matkalla pysyi nyt Sippo tavattoman miettiväisenä ja harvasanaisena. Toisinaan vain puhkesi miehen rinnasta syvä huokaus, ikäänkuin todistuksena ankarasta sisällisestä taistelusta. Joskus hän myös hiljaa itsekseen mutisi: "olisikohan vai eikö olisi", tai jotain sen tapaista.

"No ei niitä taida sinulla, Sippo, olla pyyttöjä kenellekään annettavana?" kysäsi lautamies muutamassa tien käänteessä ilman aikojaan jotakin sanoakseen.

"No, eipä juuri"; vastasi Sippo harvakseen. Vähän ajan kuluttua hän kuitenkin jatkoi: "oikeastaan minulla olisi yksi vyö-asia, mutta olen tässä juuri pohtinut tehdäkö siitä kanne, tahi ollako tekemättä. Tästä vyöstä se asia olisi."

"Minkälainen se vyö-asia olisi?" tiedusti nyt lautamies.

Sippo kertoi hänelle asian juurta jaksain ja lopetti kysymällä: "mitä lautamies arvelee? Eiköhän tuosta tuomittaisi ainakin kuluja?"

"Varmaan, aivan varmaan", vakuutti lautamies. "Kyllä siitä kulut jommalta kummalta puolen tuomitaan ja kentiesi vielä toista sakotetaankin. – – – Mutta miten asia muuten päättyy, sitä en minä yksinäni osaa mennä sanomaan. Siellä on näet muitakin miehiä asiata päättämässä, kuin minä. Ja se on, niinkuin sananlaskussa sanotaan: kuinka monta miestä, niin monta mieltä — — — ja sitä paitse, niinkuin itsekin ymmärrät, sitoo minua vielä virkavalakin puhumasta puoleen tahi toiseen näin ennakolta."

"Kyllähän minä sen ymmärrän", myönsi Sippo. "Niinhän se on vieraanmiehenkin laita. Älä sano sukulaisuuden, äläkä lankouden, ei lahjain, eikä antimien puoleen, vaan puhu asia ihan halki. Mutta kehoittaisiko lautamies minua panemaan asiaa alkuun?"

"Jaah'", huokasi lautamies. "Minun ei käy, niinkuin jo itse sanoit, puhuminen puoleen taikka toiseen. Minä en siis kiellä, en keholta, vaan tee miten itse parhaaksi katsot."

"Kyllä minä taitaisin koettaa tehdä siitä juttua", tuumiskeli Sippo. "Mutta nyt ei satu olemaan rahaa, että voisin antaa pyyttörahaakaan, kun ei ole tänä talvena ollut mitään tienestiä."

Lautamies vaikeni kotveroisen, mutta sanoi viimein: "minä en kiellä, en kehoita. Mutta jos et muuta päiväpalkkaa tahdo tästä päivästä, niin voisinhan minä, hyvän tuttavuuden tähden, pyyttää Änäkäisen apen itsensä ja pari hänen renkiään vierasmiehiksi. Mutta mistäs asiasta se Änäkäisen appi sitte käräjiin kutsuttaisiin? Asia on näet nimenomaan pyyttöä annettaessa ilmoitettava, niinkuin itse tänään monta kertaa kuulit."

"Mistäpäs sitä osaisi muusta pyyttää, kuin vyön varkaudesta", tuumaili
Sippo.

"Ei, hyvä ystävä, käytetä sanaa 'varkaus'. Se on liian ankara paikka. Siitä voi saada vankeuttakin. Pitää keksiä joku lievempi syy? Jos sanoisi esimerkiksi vyön salaamisesta", esitti lautamies.

"No, ei se oikein ollut salaamistakaan, kun se ihan julkisesti siinä tuvan naulassa riippui", arveli Sippo. "Mutta jos olisi asian nimeksi panna: vyön korjaamisesta, niin siinä ei ole valhetta yhtään. — Enkä minä muutoin häntä vankeuteen tahtoisikaan, vanhaa miestä. Kunhan vain saisin vähän kuluja ja voiton asiassa."

"Vyön korjaamisestako sitä sitte pyytetään?" kysäsi lautamies. "Kyllä siitä ainakin kuluja tulee, jos ei muutakin."

"Niinhän minä olen arvellut", vastasi Sippo.

Kelleksen torpan veräjällä sitte lopullisesti sovittiin, että lautamies ensi kerran Haapaniemeen tullessaan kutsuu Änäkäisen apen käräjiin vyön korjaamisesta ja kaksi renkiä vierasmiehiksi; ja niin erosivat miehet toisistaan.

Änäkäisen appi ei saapunutkaan itse käräjiin, vaan oli valtuuttanut nimismiehen kaikki asiansa ajamaan. Asianomaiset kutsuttiin sisään.

"Hyvän merkki", ajatteli Sippo sen huomattuaan, että Änäkäisen appi ei itse tullut oikeuteen. "Ei uskaltanut itse tulla."

Nimismiehestä koitui kuitenkin Sipolle käräjissä koko kiusa. Se vastasi hyvin lyhyesti Sipon kanteeseen, mutta kääntyi itse kantajaksi, vaatien Sipolle edesvastausta oikeuden väärin käyttämisestä, kulunkeja ja mitä kaikkia lienee vaatinutkaan. Sipolle tuli niitä syystä oikeudessa työläs olla, sillä "kukas mokomaa käännettä asiassa olisi osannut odottaa."

Pitkään punnitsi oikeus asiaa, eikä sittenkään päättänyt. Ei, vaan asia lykättiin oikeuden viimeiseen istuntopäivään, jolloin Sipon piti saapua ha'un uhalla oikeuteen ja olla silloin varustettuna lääkärin todistuksella mielentilastaan. Ihmiset kertoivat herastuomarin saaneen sen lykkäyksen aikaan väittämällä Sipon olevan sekapäisenä, eikä vastuunalaisen hommistaan. Ilkeintä kuitenkin asiassa oli se, kun oikeus määräsi Sipon vaimon, Maija-Liisan, tulemaan viimeisenä istuntopäivänä myöskin oikeuteen "tarvittaessa olemaan miehensä apuna", kuten sanat kuuluivat välipäätöksessä.

Kunnallislautakunnan esimies se sitte kiireimmän kautta puuhasi Sipon kaupunkiin piirilääkärin tutkittavaksi. Lauri Ovaskainen palkattiin Sipon kyytimieheksi, ja sen arvaa, ett'ei ruuna siitä retkestä kovinkaan kostunut. Aikaakin tuhlautui viikkokausi kaupunkimatkalla, kun Laurilla oli siellä niin paljo toimitettavia anniskeluissa ja monessa muussa paikassa. Ja rahat — ne menivät kaikki viimeiseen penniin. Olisi taitanut mennä enemmänkin, jos olisi mukana ollut.

Nipin napin ennätettiin kaupunkimatkalta käräjäpaikkaan oikeuden viimeiseen istuntopäivään. Onni toki oli, että Maija-Liisa oli saapunut sinne Lehikoisen kanssa jo hyvissä ajoin aimo eväspussin kanssa, sillä Sippo ja Lauri eivät olleet puoleentoista päivään maistaneet niin einettä, kun heidän eväänsä oli kesken loppuneet, eivätkä olleet viitsineet kerjätäkään — aikuiset miehet.

Oikeudessa luki tuomari sitte lääkärin todistuksen, jossa oli lueteltu jos joitakin seikkoja, ja selitti lopuksi lääkärin siinä todistavan valan vakuutuksella Sippo Pertunpoika Kelleksen olevan torpparin Niemelän maalla Haapaniemen kylässä ja varustetun sellaisella järjellä, kuin suomalainen torppari ylimalkaan on. — Siitäkös nimismies taas sai vettä myllyynsä ja alas uudestaan Sipolle vaatia edesvastausta oikeuden väärin käyttämisestä, kulunkeja ja mitä lienee vaatinutkaan vielä lisäksi kunnian loukkauksia ja muuta semmoista.

Nyt kuitenkin oli nimismiehellä vastassa enempi, kuin Sippo — nimittäin Maija-Liisa itse, joka ei herroja säpsynyt. Ei se oikeuttakaan ujostellut, vaan sanoi nimismiehelle suoraan: "ole tolkkuamatta, herra vallesmanni, kun et asiasta kuitenkaan mitään ymmärrä. Mutta minulla on vieraat miehet, joilla vaikka paikalla saan toteen mieheni olleen joulun tienoissa hulluna."

Sen kuultuaan, kysäsi tuomari keitä vieraita miehiä Maija-Liisalla olisi asian todistamiseksi.

Maija-Liisa nimesi: "räätälimestari Aaprahami Lehikoisen ja kunniallisen itsellismiehen, nuoren miehen Lauri Ovaskaisen Haapaniemen kylästä n:o 7, joka viimeksimainittu on vielä vapaa vaikka kristilliseen avioliittoon." Hän olisi itse mennytkin heti sillään kutsumaan miehiä sisään, mutta tuomari epäsi. Kun kuitenkin lautakunta todisti molemmat miehet hyvämaineisiksi ja ripillä käyviksi, niin kutsui rättäri heidät kohta sisään. Todistajavalan tehtyään kertoi sitte Lehikoinen Sipon olleen joulun pikku pyhinä ihan miehissä kiinni pidettävänä hulluna. "Ja hän olisi vieläkin", lisäsi hän, "jos en minä olisi laskenut otsasta verta noin runsasta kannua, josta Sippo on minulle vieläkin velassa seitsemänkymmentä penniä."

"Eipäs", intti Sippo vastaan, "johan se kuitattiin siitä voista, jota olikin kymmenen ja puoli naulaa."

Tuomari käski Sipon pysymään ihan vaiti ja ryhtyi sitte kuulustelemaan Ovaskaista. Lauri todisti Lehikoisen puhuneen totta ja olleensa itsekin vähän viidettä viikkoa Kelleksen torpassa Sippoa vahtimassa, jotta se ei saanut kenellekään mitään pahaa tehdä.

"Astukaa ulos!" käski tuomari lopuksi.

"Kulunkiani pyytäisin", sanoi Lehikoinen.

"Niin minäkin", lausui Ovaskainenkin.

"En ainakaan minä maksa!" penäsi Sippo. "On sinusta jo ollut kulunkia kylläksi, ja — — —"

Tuomari keskeytti taas Sipon puheen ja heidän kaikkien täytyi lähteä käräjäsalista ulos.

Vähän ajan perästä kutsuttiin taas kaikki sisään uudestaan ja päätös julistettiin. Siinä kumottiin ensiksikin Sipon kanne Änäkäisen appiukkoa vastaan, mutta Sipon oli suoritettava vastaajalle kuluja kaikkiaan kaksikymmentäviisi markkaa ja vierasmiehille: Änäkäisen rengeille kolme markkaa kumpaisellekin ja samoin räätäli Lehikoiselle neljä markkaa viisikymmentä penniä, mutta loismies Lauri Ovaskaiselle ainoastaan kolme markkaa. Jos ei maksu mielisuosiolla tapahdu, niin tulee kuluihin lunastus pöytäkirjasta; — ja sitte tuomari — äkkinäinen kuin oli — antoi vielä valitusosoituksenkin kaupantekiäisiksi.

Happamen näköisenä seisoi Sippo päätöstä kuunnellessaan, mutta hänen kasvonsa kuitenkin vähitellen kirkastuivat, kun tuomari ilmoitti eteenpäin: "samoin kumotaan nimismies Siplakiinin päämiehensä puolesta tekemä edesvastaus- ja sakkovaatimus torppari Sippo Kellestä vastaan, koska todistetuksi on tullut, ettei mainittu Sippo Kelles ole syyntakeinen."

Sippo ei kyllä käsittänyt kuka oli nimismiehen "päämies", mutta sen hän käsitti, että hän tavallaan oli nyt voittanut nimismiehen. Olihan se toki jotakin, vaikka ei saanutkaan Änäkäisen apelta kuluja. "Voitto se sittekin tuli", ajatteli Sippo, "aivan niinkuin jo arvelinkin, vaikk'ei kuluja."

Nyt olisivat haapaniemeläiset jo mielellään lähteneet kotiinsa, mutta holhouslautakunnan esimies pyysi tai oikeammin käski Sipon ja Maija-Liisan jäämään muutamaksi tunniksi vielä käräjäpaikkaan. Toisetkin jäivät sen takia vielä näkemään ja kuulemaan mitä siellä yhä olisi tekeillä ja tapahtuisi. Ja tosiaan jotakin tapahtui. Vähän ajan perästä tuli näet eräs lautamies ja holhouslautakunnan esimiehen käskystä pyytti Maija-Liisan kuulusteltavaksi tänä päivänä, kun mainittu esimies aikoi asettaa hänet oikeuden kautta mielivikaisen miehensä ja alaikäisten lastensa holhojaksi, Änäkäisen apen avulla. Sippo kuului myös saavan tulla kuulemaan asiaa, "jos tahtoi".

Asia oli yhtä outo niin Sipolle kuin Maija-Liisallekin. He eivät sen vuoksi ehtineet asiasta juuri mitään keskustallakaan, ennenkuin jo täytyi astua oikeuden eteen. Siellä vasta Maija-Liisalle selvisi, että hänet aiotaan asettaa Kelleksen sekä isännäksi että emännäksi, niin että ei tarvitse enää Sipolta kysyä sitä ei tätä, tekee vain joka paikassa, niinkuin itse tahtoo. Mielelläänhän Maija-Liisa sellaisen toimen vastaan otti; ja kukapa nainen sitä ei olisi ottanut. — Sipollekin selveni asia oikeuden edessä ja hän koetti tiristä vastaan.

"Enhän minä mikään juoppo, lapsi taikka hullu ole!" väitteli hän. "En minä holhojaa tarvitse, kun en ole hullu, enkä ole ollutkaan; enkä koskaan tulekaan; en ainakaan tällä päällä ollessani!" Sipon vakuutusta ei kuitenkaan otettu huomioon.

Niin tuli Maija-Liisasta sekä isäntä että emäntä samalla kertaa Kellekseen, eikä siinä ole valittamisen syytä kellään ollutkaan. Änäkäisen apen avulla, on Maija-Liisa aina vuonna vuotuissaan tehnyt torpan tuloista ja menoista tilit holhouslautakunnalle, jonka esimies sanoo torpan olevan vuosi vuodelta "yhä äitymään päin, kun lapsetkin jo alkavat työhön pystyä". Sippokin alkaa olla muuttuneihin oloihin muutoin tyytyväinen, mutta käräjäin lähestyessä häntä aina harmittaa, kun Maija-Liisa ei kutsuta ketään käräjiin; ei edes Lehikoista, vaikka sen porsas söi viime syksynäkin Kelleksen perunamaasta ainakin puoli kappaa hyviä, nuoria perunoita. "Eikä se eukko anna edes rahaa", että Sippo voisi itse Lehikoisen käräjiin vetää. "Ei anna, vaikkasnah", sanoo Sippo.

II

ILLISKO

Kun ei edes noin vinkeästi tuulisi, eikä pyryyttäisi tuota lunta, niin pakkasesta minä vähät huolisin. Ainahan sitä kylmän kanssa miten kuten loimeen tulisi, jos ei muutoin niin juoksemalla ja kämmeniään yhteen räpyttämällä; mutta tuo kuiva lumi oikein poskia tikkuilee, varsinkin vastatuulessa. — — — Ei, kyllä minä asetun jo yhteen kohti — — — vaikka väkisin, niinkuin isä neuvoi.

Oikein ääneen lausui eräs juoni, keskenkasvuinen matkamies nuo ajatuksensa kahlatessaan pitkin lumesta tupruavaa tietä. Viimeinkin, illan alkaessa hämärtyä, rupesi kumottamaan edestä päin kirkko ja sen juurelta muhkean näköinen kylä.

Ei ollut poika ennen ikinä koskaan näin etäällä käynyt, mutta nyt oli täytynyt tänne asti, vieraihin pitäjiin, tulla. Leipä oli näet loppunut kotoa ja isä oli pojalle sanonut: "Timo, sinä olet viitterä poika ja jo toisella kymmenellä. Kyllä sinä jo henkesi maailmalla elätät tavalla tai toisella, mutta älä rupea kuhnustelemaan ja kiertelemään kaukaa näillä omilla kylillä. Täällä ei ole paljo kenelläkään mitään antamista, kun täällä eivät muut menesty, kuin lapset; varsinkaan köyhillä. Mutta pyri sinä etäälle, ja kun missä näet mielestäsi mukavan paikan, niin pysyttele siinä, vaikka väkisin. Ole kuitenkin aina viisas ja katso eteesi, jotta eivät toiset ovelammat leipäpalaa suustasi anasta, vaan sinä päinvastoin osaat itsellesi toimeentulon aina hankkia."

Äiti taas oli itkuissaan evästykseksi neuvonut poikaansa pysymään aina nöyränä ja rehellisenä ja — mihin maailmassa joutuneekin — pitämään Jumalaa silmäinsä edessä.

Isä oli kuitenkin keskeyttänyt äidin opetukset lyhyesti lausumalla: "mihinkäpäs tuota on mekään rehellisyydellä päästy."

Äiti oli siihen mutissut vastaukseksi jotakin sellaista, että ahneuden voittamat kukistavat oman huoneensa, mutta poika ei ruvennut kuuntelemaan vanhempainsa keskinäistä kinastelua sen pitemmältä. Hän lähti vain matkallensa, jolla ei ollut mitään tiettyä päätä, eikä määrää.

Määrätön maleksiminen ympäri maita, ja mantereita oli joskus Timosta tuntunut miltei hauskaltakin. Somahan oli harjujen harteilta ja töyryjen ryntäiltä katsella kuinka lähimpien särkkien tummanviheriän verhon takaa kaukaiset vaarat kajastelivat sinisen harmaina ja harmajan sinertävinä eri värivaihtoluissa; ja miten niiden ääriviivat etäisyydessä sulivat taivaan sinehen. Hauskaa myös oli katsella kaikkea kattavan puhtaan lumen pinnalla tuhansien kidetähtien päiväpaisteessa kimaltelemista ja nähdä miten tuo valkoinen vaippa kuulteli milloin maidon valkeana, milloin taas sintusinisenä, milloin punahäiveisenä, aina auringon aseman ja ilmakehän kirkkauden mukaan.

Toisinaan kuitenkin kävi mieliala katkeraksikin kulkiessa, kun ihmiset eivät antaneetkaan ruokaa ilmaiseksi, vaan komentelivat kaikellaisiin askareihin, aivan kuin äiti aina siellä kotona. Jotkut vielä muutoinkin rajoittelivat vapautta ja jos ei totellut heti, niin hätistelivät pois nurkistaan yön selkäänkin lähtemään.

Niinhän se oli Murtovaaran ukkokin tehnyt, mutta saappaistaan olikin sen takia päässyt "Oli se sukkela temppu", ajatteli Timo itsekseen, "kun juohtui mieleeni kiehittää ne saappaat jo iltasella hankeen kauas talosta. Ja sitte aamusella sai se äkäinen koiranpenikka, jota iltasella hännästä vetäsin, sekä syyn että selkäänsä ukon uusien saappaiden häviämisestä. — — — Ja entäpäs se keikkajuttu Pelkolassa!" — — —

"Tuhma oli se Pelkolan emäntä, kun oi omaa vesikelkkaansa enää tuntenut sitte, kuin minä vain heitin laudan pätkän sen pajuille ja ihmettelin mitenkä se minun kelkkani oli yön seutuna niin jäiseksi tullut."

"Annastiina lienee sillä käynyt kaivolta pimeässä vettä", arveli vain emäntä ja lohdutteli minua, että "pianhan sen jään jossakin yöpaikassa sulatetuksi saat."

"Markka lähti sitte siitäkin kelkasta, kun sitä puoli päivää perässäni vetelin", puheli poika puoliääneen itseksensä. "Olisi kaiketi sillä saanut muualla enemmänkin, mutta kukapa sitä olisi viitsinyt pitemmältä vedellä niin jykevätekoista ja raskasta rakkinetta."

Metsä loppui silloin ja tuulenpuuskat yltyivät aukealla yhä rajummiksi. Tiheinä pyörteinä pöllyten ja tupruten kirmailivat lumipilvet pitkin peltoja yli aitojen ja kautta kujien. Hetkisen kuluttua tuikki jo tulia kylästä kaikkialta ja entistä innokkaammin ponnisteli poika kylää kohden, vaikka vimmaiset lumisiruset kovasti kasvoihin koskivat ja olivat silmät ihan soaista.

Kohta saavutti kulkija kylän ensimmäiset talot. Asiantuntijan silmillä hän puolipimeässä niitä tähysteli. Jo päätti poiketakin muutamaan taloon, mutta lähempätä katsottuna se näytti kovin köyhältä ja ränstyneeltä. Keskempää kylää kuumotti nyt muutamia oikein uhkeita rakennuksia, joista joku oli oikein kaksinkertainen, koska oli niin korkea kuin hyväkin mäki.

”Nuo mahtavat olla oikeita herraspaikkoja”, ajatteli poika. "Minkähän tähden niillä herroilla pitää olla paremmat asunnot, kuin muilla ihmisillä — — — ja minkähän tähden ne kuolevat nekin, vaikka syövätkin joka vero voita, sian silavata ja talkkunaa. — — — Eiväthän ne tosiaan taida talkkunaa syödäkään, vaan mitäs se nyt taas olikaan se puuro, jota Ohtois-Pekka sanoi herrasväen syövän, kun minä kehuin silavaa maailman parhaaksi koko ruokakomennossa? Mitenkäs se sanoikaan — — — niinhän se tosiaankin, jotta 'et ole sitte syönyt riisiryynipuuroa'. Ja kun minä kysyin: oletkos sinä, niin sanoi: 'enkä ole, vaan niin sanovat'."

Sieltä korkeasta talosta päin kuului tuulen tohinan läpi jotakin kuminallista kilahtelemista, niinkuin olisi siellä jossakin kulkusia kilistelty ja väliin kalahdellut kaileääninen aisakellokin. Pojassa heräsi uteliaisuus ja hän kiiruhti kiiruhtamistaan näitä outoja ääniä kohden.

Muutamaan tienkäänteeseen tultua hulmahtikin pojalle läpi pimeyden vastaan oikein silmiä huikaiseva valovirta. Pitkän matkan päähän punerrutti se sekä ilmassa sihisten hyppelehtivät lumisiruset että hankien pinnat ja nietosten huiput. Silmän vähän valoon totuttua, huomasi katsoja vaaleiden akkunaverhojen lävitsekin vilkasta liikettä ja aaveenomaisesti häälyivät liikkujain varjot toisin paikoin ristivalon loisteessa hohtavalla lumellakin.

Outo tunne soljahti pojan rintaan. Hänen mielensä alkoi palaa tuonne sisään, jossa varmaan oli iloa, lämmintä ja paljo ruokaa. Oli kuin joku tenhovoima olisi voimakkaasti vetänyt poikaa taloon, jonka korkea, avonainen portti tuntui ikäänkuin kutsuvan tulijaa sisään. Epäröiden astui poika pihaan, joka akkunoista hehkuvista tulista oli vielä valoisampi kuin tien puoli, ja täpösen täynnä valjaissa ole via ja helyjänsä kiisteleviä hevosia. Poika melkein huumautui nähdessään ympärillään niin paljo komeutta ja valoa, jota tulvi joka taholta, upeita ajopeliä, pehmeitä karhun ja poron taljoja, kirjavia rekipeitteitä ja tupsutettuja loimia. Kuinka kauan lienee siinä jo, tyrmeyksissään kaikesta tuosta uudesta, väristen seissutkaan, kuin sisältä alkoi kuulua soinnukkaita säveliä ja ihmisvilske akkunain kohdalla taas kävi vilkkaammaksi.

"Kannelkoon noilla noin somia säveliä päästää, vai lieneekö oikein viulu", arveli poika. Silloin avaantui muuan päärakennuksen ovista ja ulos tuiskuun töytäsi siitä paljain päin joku naisolento.

"Oletko sinä kenen kuskipoika?" kysäsi tulija.

"Enhän minä — — — minä vain tässä omia aikojani — — —"

"No, tule sitte auttamaan minua puun kantamisessa keittiöön!"

Poika ei liikahtanut paikaltaan, mutta nainen tiuskasi: "tule sukkelaan; vai luuletko minun ilmaiseksi apuasi tahtovan?"

Pojan aivoissa vilahti ajatus voista, ja riisiryynipuurosta; ja niin hän lähti halkovajaan hänkin.

Sinä iltana saikin poika kantaa keittiöön monta halkosyltystä ja tehdä piioille paljo muutakin palvelusta, mutta ei hän silti kauppaansa katunut. Hänhän sai nähdä herraskemuja ja olipa salin ovella katsomassa sitäkin, miten herraslapsia kastetaan. Selma pantiin pienoisen nimeksi. Se kuului olevan patronin ainoa lapsi, kun viisi vanhempaa oli kuollut pienenä ja sitte ei ollut enää vuosikausiin talossa lapsia ollut. Ja tyytyväisiä kuuluvat nyt patrooni ja patronessa taas olevan. Tyytyväinen oli poikakin. Ei ollut hän näet vielä elämässään saanut eikä syönyt sellaisia herkkuja, kuin hänelle vierasten lähdettyä keittiössä illalliseksi anneltiin.

"Tuskinpa vain lienee se Ohtois-Pekan riisiryynipuurokaan sen parempaa", ajatteli poika käydessään levolle keittiön nurkkaan, johon piikatytöt olivat hänelle vuoteen tekaisseet, kun eivät hennoneet häntä myöhäisen yön selkään talosta pois ajaa. Sitte oli seuraavana päivänä talossa niin paljo kaikellaista puuhaa, että poikakin oli tarpeesen apuna. Hän käpelehtikin kaikkialla, juurikuin olisi jokaiselle ollut apuinensa aivan välttämätön, vaikka ei hänestä taitanut suurta apua kenellekään olla. Keittäjättärestä hän kuitenkin näytti kaikkein enimmän pitävän, koska mieluimmin sen käskyjä täytti.

Mandaa auttamassa oli poika ruokasalissa silloinkin, kuin sinne sattui itse patrooni pistäytymään. Se näytti levänkin perin ystävällinen mies, koska niin herttaisesti taputti Mandaa poskelle ja kutsui häntä "käpysekseen".

"Hst!" sanoi silloin Manda ja patrooni huomasi pojan läsnäolon.

"Mikäs pojan illisko sinä olet?" kysyi patrooni hieman vihaisesti pojalta, joka häntä alta kulmainsa tirkisteli.

"Minä olen Timo Tahvon poika", vastasi puhuteltu kumartaen ja muistaen äitinsä kehoitusta nöyryyteen.

"Illisko sinä olet", sanoi patrooni nopeasti ja poistui huoneesta.

Siitä päivin saikin poika aina olla illiskona, kun ei hänellä parempaa sukunimeä sattunut olemaan. "Eihän nimi miestä pahenna", ajatteli Illisko, joksi patronessakin häntä jo kutsui, käskiessään hetkiseksi leijaamaan pienokaista kätkyessä. — Siellä lasten huoneessa sitä vasta Illiskolle ihmeitä oli, semmoisia, joita ei olisi unissaankaan osannut niitä näkemätön nähdä. Siellä oli kuvia ja kuvastimia, peitteitä ja vaatteita niinkin hienoja, että oikein niiden läpi näki – – – melkein, niinkuin ei olisi mitään silmien edessä ollut. Ja itse kätkytkin oli niin komea ja kiiltävä, että siitä ihan kuvansa näki.

Lapsen leijaaminen tulikin Illiskolle sitte päivillä varsinaiseksi työksi, sillä kun ei kukaan käskenyt häntä pois, niin jäi hän taloon. Ikäväähän se tosin oli tuo päiväkausien istuminen pientä lasta keinuttelemassa, mutta olihan patronessa hänelle antanut jonkun poikavainajansa vaatteet, joissa ei enää kukaan olisi häntä tuntenut entiseksi Korpirannan Tahvon Timoksi. Ja alkoihan tuo vähitellen menetellä lapsen keinutteleminenkin mukiin, sittekuin sai kirjoja lukeakseen siinä istuessaan. Patrooni oli näet muutamana iltana kysynyt osasiko Illisko lukea.

"Osaan, koko katekismuksen kannesta kanteen", vastasi Illisko.

Patronessa kävi kirjan ja vuorotellen kysyivät sitte sekä rouva että herra häneltä jos jotakin aina seitsemän katumuspsalmin loppuun asti. Erittäinkin hämmästyi patrooni sitä muistin paljoutta ja järjen vähyyttä, jota Illisko osoitti lasketellessaan ulkoa, aivan ajattelematta, kaikki kappaleet, kysyipä häneltä katekismusta mistä tahansa.

Siitä päivin alkoi patronessa itse opettaa Illiskolle kirjoitusta ja laskennon alkeita milloin jouti ja milloin mieleen juohtui. Ja konttoristeilta tai puotilaisilta lainaili Illisko luettavikseen kirjoja mitä milloinkin sai, aina Barthin ja Bredowin historiallisista kertomuksista alkaen Koipeliinin linnustukseen asti. Jo ennenkuin patrooni hänet siirti Selman kammarista kauppapuotiin oli Illiskolle karttunutkin tietoja niin paljo, että hän ei ainoastaan tietänyt, että "suuri Rooman valtakunta sylesi paitsi Italiaa ja Helvetiaa, Portugalin ja Spanian, Ranskan Rheiniin asti" j.n.e., vaan kykeni keskustelemaan ihan asiallisesta monestakin tietopuolisesta seikasta.

"Se on terävä poika", vakuutti patrooni siinä vuosien varrella rouvalleen Illiskosta, kun rouva milloin lausui ilmi epäluulojansa, ettei Illisko ollut rehellinen, eikä muutoinkaan käytöksessään oikein mallikelpoinen. "Se on terävä poika, josta tekemällä hyvä tulee", vakuutteli patrooni aina silloin. "Puodissakin se on jo paras mies ja saa ihmiset ostamaan usein semmoistakin, jota eivät ole aikoneetkaan, eivätkä ikinä tarvitsisi, — — — ja sitä paitsi Illisko on aina taloon päin, jota muut eivät ole yksikään.

"Saattaa olla ovela asioissa", arveli rouva, "mutta outoja hänestä ihmiset puhuvat.

"Mitä outoja?" kysyi patrooni hämillään.

"Kyllä kai sinä arvaat, vaikka et ole tietävinäsi."

"Mistäpäs minä?"

"No, kun murun täytyy eroittaa palveluksesta nykyjään joka vuosi ainakin yksi palvelustyttö, jollei useampiakin."

Patrooni muisti äkkiä jonkin asian, jonka vuoksi hänen täytyi kiirehtiä konttooriin, eikä rouva sitte enää uskaltanut ottaa koskaan puheiksi Illiskon talosta eroittamista. Hän näet huomasi miehensä luottavan Illiskoon rajattomasti ja kiintyneen häneen, juurikuin omaan poikaansa. Ja onkinhan se Illisko hauska ja kohtelias ja ymmärsi hienoja seuratapoja paremmin kuin moni synnynnältään herrasmies. — Ja muhkea hän oli muodoltaankin, koska Selmakin — muista tytöistä puhumattakaan — häntä aina niin mielihyvällä katseli. Oli se kaikissa tapauksissa, Illisko, komea mies viiksineen ja kultasankaisine rillineen. Se täytyi patronessan kyllä myöntää.

Ikäänkuin itsestään, miltei kenenkään huomaamatta, oli Illisko, Selman kaupungissa koulua käydessä, siirtynyt jo kauppapuodin päälliköstä konttorin korkeimmaksi ja koko liikkeenkin ylijohtajaksi. Hän se hoiti kaikki raha-asiat, teki kaupat sekä ostot että myynnit ja usein patroonin käskystä kirjoitti metsäkontrahditkin omiin nimiinsä. Yhä enemmän vieraantuikin isäntä itse liikkeestänsä ja hoiteli ainoastaan huvituksiaan. Niihin taas ei Illisko sanonut itsellään olevan aikaa eikä haluakaan muuhun kuin pelaamaan joskus shakkia, jota eivät muut koko talossa osanneet, kuin Selma ja Illisko itse.

Shakkipelissä se tapahtui eräänä syysiltana sitte sekin seikka, jota patronessa oli jo pitkät ajat joskus pelännyt ja päättänyt ainoan lapsensa onnen vuoksi vastustaa "vaikka mikä olisi". Illisko näet kautta rantain kosasi Selmaa, jota todellakin oli erittäin hellästi valvatellut aina lapsesta asti.

Selma pyysi ajatusaikaa ja sanoi neuvottelevansa vanhempiensa kanssa. Patroonilia itsellään ei juuri ollutkaan erityisesti mitään hyvää asiaa vastaan; vaikka hänkin olisi mielellään suonut ainoan tyttärensä pääsevän arvokkaampaan avioliittoon. Mutta rouva kauhusta aivan pyörtyi, kuullessaan pahat aavistuksensa tosiksi. Hän selitti Selmalle mahdollisesti ehkä voivansa taipua siihen, että tytär menisi puolisoksi talonpoikaissyntyiselle miehelle, mutta ei ikinä Illiskolle; "ei ikinä!"

"Mutta onhan hän kelpo mies", pisti patrooni väliin. "Ja jos Selma häntä rakastaa, niin — — —"

"Niin, Selma ei tunne häntä", pauhasi patronessa, "etkä sinäkään. Vai lienettekö te miehet kaikki sellaisia, että ainoan lapsesi antaisit mokomalle miehelle, joskin asian tunnet ja todeksi uskot.

"Ole joutavia", mutisi patrooni, mutta rouva huudahti: "joutavia! Onko se joutavia, että Illisko on vuosikausia pestannut kaikki palvelijat taloon ja minun on joka tullut vuosi täytynyt niitä sitte palveluksesta eroitella ja surkutella tyttöparkojen onnettomuutta?"

"Illiskoako ne kaikki sitte ovat 'onnettomuudestaan', niinkuin sinä sitä sanot, syyttäneet?"

"Eivätkä ole, ei suorastaan yksikään, mutta tietäväthän kaikki ihmiset Illiskon heitä kaikkia salaisesti auttaneen ja yhäkin auttavan. Talon kunnia siitä kärsii ja sentähden vaadin minä Illiskon eroitettavaksi koko talosta. Nyt ainakin hän on eroitettava jo."

"Paljon enemmän se talon kunnia sitte kärsii", mutisi patrooni ja poistui, jättäen äidin ja tyttären kahden kesken asiata pohtimaan. Mennessään hän vielä kuitenkin lisäsi: "Illiskolle on vuosien varrella kertynyt pääomia ja arvoa — — — ja ne olisivat hyvät liikkeessä olemassa — — — näin huonoina aikoina."

Aili kysyi sitte tyttäreltään suoraan rakastiko Selma Illiskoa, mutta Selma ei antanut tunteistaan suoraa selkoa edes äidilleenkään. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin oli muuttunut niin paljo, että osotti selvää inhoa, Illiskoa kohtaan, vaikka oli aina ollut hänelle ystävällinen.

Patrooni ja Illisko yhdessä tekivät kaiken voitavansa taivuttaakseen tuumaan sekä äitiä että tyttöä, mutta turhaan. Patrooni kyllä kehotti Illiskoa kärsivällisyyteen, mutta ajan oloon näkyi patronessan kiukku vain kasvavan ja hän yhä tiukemmin vain vaati Illiskon talosta eroittamista. Silloin patrooni tarjosi Illiskolle osaa liikkeessänsä.

"Sitte hän ei ainakaan voi; enää aina nalkuttaa sinun erottamisestasi", sanoi patrooni.

"Otan kyllä osankin", lausui Illisko päättäväisesti, "mutta vaadin
Selman kaupantekijäisiksi."

"Mutta kun. Selma ei nyt kerran suostu, niin ota vaikka puolet koko liikkeestä. Puolet koko liikkeestä", — rukoili patrooni, "äläkä tee hävyttömyyksiä, vaan anna asiat olla ennallaan."

Illisko vastasi kuivasti: "ei haluta."

"Eikö haluta", kähisi patrooni tuskaisesti ja huokasi. "Mutta ihminen, mitä sinä tahdot?"

"Minäkö? — — — No, olkoon menneeksi: minä tahdon sitä samaa, jota kaikki muutkin kaipaavat. Minä tahdon vapautta, riippumattomuutta kenestäkään ja elämiin iloa. Minä tahdon elämän onnea, jota ei häiritse kenenkään käskynvalta. Minä tahdon vapautta elämän kuormasta, joka samentaa ihmisen onnen ja tekee olon tuskalliseksi. Minä siis tahdon samaa, jota te etsitte nautinnoissanne, juopottelussa ja muussa.'

"Haaveita, haaveita", mutisi patrooni. "Ota puolet liikkeestä, äläkä syökse minua, vanhaa miestä häpeään, ylenkatseeseen ja kurjuuteen. Sinun haaveksimaasi onnea ei kuitenkaan ole missään olemassa."

"On varmaan", väitti Illisko. "Äitini oli onnellinen. Kentiesi olisi minustakin tullut onnellinen, mutta täällä ovat sisälliset voimani uupuneet, koko olentoni saastunut. Selma sen voipi vielä puhdistaa, muut eivät."

"Haaveita. Ja noiden haaveidesi tähden tahdot sinä nyt syöstä minut häpeään, ennenkuin rupeat liikkeen osakkaaksi?"

"Tuskinpa toinen voinee toista koskaan häpeään syöstä enempää kuin kunniaankaan korottaa. — — — Ja mitä tuohon puoleen liikkeesen taas tulee, niin se on jo ennestään minun, vaikk'ei nimellisesti.'

"Sinun?" naurahti patrooni hämmästyneenä.

"Niin", lausui Illisko tyynesti. "Minun nimessänihän on jo kymmenkunta vuotta tehty kaikki edullisimmat metsien ostot — — — tahi, jos niin tahdotte kaikki ne kaupat, jotka eivät täyttä päivän valoa siedä. Omasta tahdostannehan on niin tehty. Tavarat ovat siis olleet minun, vaikka antaakseni teidän sahoillenne työtä olen puitani niissä sahauttanut, johon ei suinkaan olisi ollut pakkoa. Kirjain mukaan ovat viimeiset ostot kruunun metsistäkin enimmäkseen minun. Minä vielä olen ollut siksi jalomielinen, että liikkeessäni käyttämistäni varoista olen teitä aina hyvittänyt paria prosenttia enämmällä, kuin pankeille olisin tarvinnut maksaa. Pääkivuistanne saa siitä selvän kuka tahansa, vaikka omasta käskystänne en ole niitä pitkiin aikoihin enää näyttänyt edes konttoristeillenne. Teitä itseänne en ole kuitenkaan koskaan kieltänyt niitä tutkimasta, niinkuin hyvin tiedätte."

"Ihminen, mikä sinä oikeastaan olet?" huudahti patrooni tuskaisesti.

"Timo Illisko", vastasi toinen hymyillen, "ja toivoakseni, kun nyt asiat tunnette, kohdakkoin teidän rakas vävypoikanne."

"Minä, minä", sähisi patiooni, "minä — — —"

"Pelkään sinua", keskeytti Illisko häntä. "Tiedän sen jo aikoja sitte. — — — Mutta olkaa järkevä, niin ette tarvitse peljätä mitään — — — ja pelko onkin nyt jo myöhäistä. Minulla on nyt jo valta käsissä, mutta en käytä sitä teidän vahingoksenne, kun vain taivutatte hänet tulemaan vaimokseni. Ja minä en ole teidän laisenne aviomies, vaan rakastan todella Selmaa — — — Selmaa itseään, enkä rahojanne. Hänellä ei ikinä tule olemaan aihetta halveksimaan minua, sillä häntä en voisi, enkä tahtoisi ikinä pettää. Minä lupaankin saattaa Selman niin onnelliseksi, kuin ihminen suinkin voi; enkä epäile Selmankaan tosi tunteista kohtaani, kun saa tietää totuuden. Taivuttakaa siis rouvanne, niin kaikki käy hyvin."

"Minä en voi", ähki patrooni.

"Sitä en usko sellaisesta naisten ystävästä kuin te olette."

Patrooni aukoi suutansa, kuin henkeänsä haukkova ja pyyhkieli otsaansa, mutta ei saanut sanaa suustansa. Hetkisen odotettuansa, jatkoi sen takia Illisko puhettansa:

"Sanotaan ihmisen saavan niitä kaloja, mitä pyytää. Te huomasitte minut näpistelijäksi, pikku varkaaksi poikasena, mutta ette ollut siitä millännekään. Silloin te laskitte verkon pyydystämään minua ja pojan synneillä sidoitte miehen kavaltamaan talonpoikain ja kruunun metsiä ja auttamaan itseenne muissa synneissänne. Huomattuani tuumanne, päätin minäkin laskea merran veteen ja te menitte suinpäin siihen. Mutta minä luovun kostostani, jos olette kerrankin mies ja koetatte parantaa, mikä vielä parannettavissa on. Mutta jos ette tee mitä tahdon ja tunnusta totuutta loukatulle vaimollenne tai muutoin toimita Selmaa omakseni, niin minä kukistan kunnianne ihmisten edessä; vedän päällenne ylenkatseen, rikon kotinne onnen ja otan omakseni väärin kootun rikkautenne. Toisin sanoen: minä osotan teidän oivallisesti onnistuneen kasvattaessanne yhtä lurjusta lisää maailmaan. — — — Nyt minä lähden muutamaksi viikoksi metsiini, sillä en luota sokeasti ostomiehiini. Matkalta tultuani tahdon sitte heti joko kaikki saatavani puhtaassa rahassa — tahi Selman suostumuksen."

Patrooni aikoi sanoa jotakin, mutta Illisko ehkäsi sen sanomalla:
"Selma, ja sitte liikettä jatketaan — — — tahi rahat ja vararikko!"

"Illisko, sinä olet julma. Miten minä voisin vaimolleni — — —, miten minä voisin pakoittaa ainoaa lastani?"

"Ainoaa lastani", matki Illisko ylenkatseellisesti. "Sanokaa vain rouvallenne ja Selmalle, ettei tyttö olekaan isänsä ainoa lapsi, niin kaikki käy hyvin."

"Hyvin", ähki patrooni, "sinä sanot hyvin! — — — Armahda minua, illisko! Kotini, onneni, ihmisten kunnioitus — — ajattele sitä — — ja vanha vaimoni ja Selma — — — ja mitä minä olen sinulle tehnyt! Minähän olen sinusta tehnyt miehen; kerjäläispojasta kaikkien kunnioittaman arvon miehen. Illisko, armahda minua vanhaa miestä!"

"Olen kyllästynyt konnuuteen ja valheesen. Tahdon alkaa uutta elämää Selman seurassa, jolla on äitini rehellinen, puhdas katse ja joka aina vihloo sydäntäni, jos kohta lämmittääkin ja puhdistaa sitä. — — Kun hänet omakseni saan, niin laitan kaikki hyväksi taas ja rupean kaikkien kunnioituksen ansaitsevaksi arvon mieheksi, jota ei yksistään rikas ole. — — — Äveriäinkin Sakeus näkyy olevan liian lyhyt ylettymään arvoon ja onneen. Mutta Sakeus saattaa korjata vääryydet ja parantaa paljo pahaa. Niinkuin sanoin: kun Selman saan, niin paljo parannetaan ja kaikki käy hyvin. Rouvanne terveyshän horjuu. Hänet toimitamme ulkomaille ja te pysytte täällä luonamme. Selma ja minä sitte autamme yhdessä niitä, joita teidän auttaa tulisi ja liike palautetaan rehellisille urille, käyköön syteen tai saveen. Yksin en minä sitä voi, mutta Selman kanssa minä sen voin, voin varmaan. — — — Ja muutoin, nyt pyydän viimeisen kerran: olkaa mies! onhan epärehellisyys raskas taakka, ainakin toisinaan ja yksinäisyydessä erittäin. Tunnustakaa totuus, muutoin hukka perii meidät kaikki ja jos minä raivostun, niin kuolette te vielä kerjäläisenä."

Illiskon lähdettyä asioimistoimille metsiin, tutki patrooni itse, konttoristien kummaksi, monta päivää pääkirjoja, joihin hän ei ollut enää vuosikausiin kajonnut. Kuta kauemmin hän taas kirjoja tutki, sitä vaiteliaammaksi hän näytti käyvän ja sitä pitempään hän aterioilla tuijotteli milloin vaimoonsa, milloin Selmaan, mutta aina vain salavihkaa. Ei kuulunut nyt leikkipuhetta enää patroonin suusta, vaan syvä huokaus tunkeutui usein esiin hänen rinnastansa. Rouvakin huomasi tuon miehensä alakuloisuuden, mutta hänen kysyessään kahden kesken syytä siihen, vakuutti patrooni aina: "eihän minulla mitään ole."

Iltana ennen Illiskon kotiin tuloa pysyi patrooni taas koko illan aivan vaiti. Vasta kaikkien levolle mentyä hän kysyi vaimoltaan: "mitä sillä Selmalla sitte oikeastaan on Illiskoa vastaan?"

"Mitä", toisteli patronessa, "vielä tuota, viitsii, kysyäkään."

"Hm; kukapa se kenenkään olennon ja elämän niin tarkoin tuntee, että tuomitsemaan kykenee", huokasi patrooni.

"Illiskon tuntee koko maailma heittiöksi", päätti patronessa. "Ole nyt muutoin vaiti, sillä minua väsyttää niin hirveästi ja nukuttaakin jo."

Patronessa nukkuikin kohta, mutta patrooni ähki ja vierittelihe vuoteellaan koko iltayön. Muistelipa rouva sittemmin unissaan kuulleensa toiselta vuoteelta jotain tyrskeen tapaistakin. Aamupuolella hiljeni kuitenkin kaikki ja patrooni jäi vielä levolle puolisonsa huoneesta lähtiessä. Hetki kului sitte toisensa perästä, eikä patroonia alkanut liikkeellä näkyä. Sen vuoksi hiivi patronessa viimein huoneesen miestänsä herättämään.

Heti kuului sitte makuuhuoneesta sydäntä vihlaiseva kiljahdus ja romahdus. Selma ja muuan palvelustyttö syöksähtivät kohta sinne. Heidän huutonsa kuultuaan kokoontui ennen pitkää huoneesen milt'ei koko talon väkikin.

Patronessa oli tainnuksissa lattialla miehensä vuoteen vieressä. Mies taas pullotti vuoteella selällänsä tuskan vääntämin kasvoin, pullistuneet silmät avoinna ja kädet levällään. Lakanasta kierretty hiihna oli solmittu hänen kaulaansa ja jäykistyneet kädet pitelivät lujasti hiihnan kumpaistakin päätä.

Paikalle haettu lääkäri todisti kuoleman tapahtuneen jo tuntikausia sitte; ja nimismies, patronessan ja Selman suostumuksella, uskoi toiminimen rahat ja kirjat vanhimman saapuvilla olevan konttoristin huostaan. Se sattuikin olemaan sellainen mies, joka ei luottamustoimestaan luopunut edes illan suussa kotiin saapuneen Illiskonkaan hyväksi. Siitä sydäntyi Illisko niin, että selitteli Selmalle ja patronessalle asioita semmoisia, jotta hänet, onnettoman vainajan muiston häväisijänä, ajamalla ajettiin jo samana päivänä pois talosta. Hän lähtikin, mutta uhkasi kostoa ja loukkasi lähtiessään kuolleen muistoa kaikkien kuullen.

Huolimatta kaikista huhuista ja Illiskon vehkeistä haudattiin patrooni lääkärin todistuksen nojalla loistavasti satojen saattamana; mutta sitte alkoivat heti ne pitkälliset käräjäjutut ja rettelöt toiminimen ja Illiskon välillä, joista paisui monen asianajajan kukkaro ja jotka aikanaan herättivät suurta huomiota koko maassa. Paljo selveni oikeuden käymisissä semmoisia seikkoja, jotka eivät olleet kunniaksi kumpaisellekaan puolelle, mutta kaikista tutkimuksista ja toteen näytöistä huolimatta jäi asioihin monta hämärääkin kohtaa.

Viime lopuksi Illisko kuitenkin menetti enimmän osan suurista vaatimuksistaan. Hänelle ei ylioikeuksissa tuomittu muuta kuin joku tuhat muutamasta metsäkaupasta, kolmen vuoden palkka ja joitakuita satoja kulunkeja. Sadat eivät kuitenkaan kuluihin riittäneet, eikä elämään niinä useina vuosina, jotka juttu kesti ja jotka Illisko oli enimmäkseen käyttänyt lakipykäläin tutkimiseen ja kaikellaisten ongelmoiden lainoppineilta utelemiseen. Lopullisen päätöksen tultua, horjui tosin koko toiminimenkin liike perustuksillaan, mutta Illisko olisi ollut puilla paljailla, jollei onnekseen olisi osannut jo ajoissa sijoittaa erääseen vankkaan rahalaitokseen muutamaa kymmenkuntaa tuhatta.

Aikomus hänellä oli asettua nyt kauppiaaksi kirkonkylään, mutta yleinen mielipide oli, niinkuin tavallisesti, voittajan puolella. Patronessaa peläten ei kukaan vuokrannut hänelle huonetta, eikä yksikään naapurisovun vuoksi edes uskaltanut myydä maatakaan. Illiskon täytyi sentähden siirtyä syrjäkyliin. Hatajärven kylässä oras nuori isäntä antoikin jo ensi kysymällä huoneet, kun sai lupaan puolitoista sataa vuokraa vuodessa. Niin siirtyi Illisko Hatajärvelle "yleisöä palvelemaan", niinkuin hän itse kaupanpitoansa nimitti.

Kauppa kulkikin väkirikkaassa ja laveassa kylässä hyvästi, vaikka Illisko itse — kunnan verojen kohoamisen pelosta — valitti sen aina huonosti käyvän. Kyläläiset olivatkin erittäin mielissään, kun kaupan kyläänsä saivat. Eikä todella pysynyt enää Hatajärvelle "talvellakaan tie tukossa, kun kerran kauppias kylään saatiin", kehuivat kyläläiset naapureilleen.

Paljo se kauppa kylään liikettä lisäsikin. Vierailla alkoi näet olla alituiseen asioita kylään, mutta ilmestyipä sitä liikkumista kylänsä ulkopuolella vähitellen kyläläisille itselleenkin. Heidän näet täytyi milloin hakea kylään lääkäriä sitomaan jonkun miehen tappelussa saamia haavoja, milloin taas kulkea käräjillä, milloin missäkin.

Sillä tavoin jo pysyi tie selvänä, mutta sileimpänä ja tasaisempana sen pitivät kauppamiehen kuormain kulettajat. Eikä sitä olisi ennen aavistanutkaan kuinka paljo kaikellaista tavaraa yhdessä ainoassa kyläkunnassa kulumaan saa, jos sitä vain saatavana on. Ja saatavana sitä oli monenmoista sekä käteisellä rahalla, että velaksikin. Ja osasi Illisko tavarata kaupitakin.

"Ei se tuo Illisko ole ylpeä, eikä mikään turhan tarkka kitkuttaja", tuumailikin sen vuoksi Illiskon kortteeritalon isäntä kerrankin apellensa, Liippilän lautamiehelle. "Kirjan päälle olen minäkin jo ottanut monta vuotta, vaikka aina on itse vuokransa käteisellä korvannut. Pari kertaa olen pyytänyt jo tiliäkin tekemään, mutta on vain sanonut: 'suuriinko nuo noussevat tuon vertaiset otot; ennättäähän ne selvitellä vastakin', ja ryypyn on aina tarjonnut. Niin; on se oikein rahvaan mies. Konjakkiakin antaa velaksi, vaikka kenelle. — — — Tietysti ei se sitä kuitenkaan konjakiksi kirjoihinsa pane, vaan 'tavaraksi' kuuluu tuppaavan. Ja on se valmis antamaan tavaraa, vaikka keskellä yötä, niinkuin monasti on tehnytkin."

"Hm", arveli lautamies. "Eiköhän sittekin olisi parempi, jos et siltä mitään 'kirjan päälle' ottaisi. Vuosien varrella voi otoistasi sittekin kertyä koko summa, varsinkin kun sinä, niinkuin moni muukin isäntämies, annat sille syksyllä rahoja tarvitessasi viljasi polkuhinnasta ja sitte keväällä ostat ne korkohinnalla takaisin. Minä pelkään sen miehen ottaneen pahan kelkkaansa ja kyllä siinä on miestä vetämään sen perille asti. Niissä muinaisissa sen käräjärettelöissä opin minä näkemään, jotta ei niitä Illiskolta keinoja eikä koukkuja puutu."

"Mitäpähän koukkuja tuolla sitte olisi, kun on niin reima mies kaikin puolin", vastasi isäntä huolettomasti ja kehoitti appensa tekemään totia vielä "pikkuisen palan päälle".

Niin eleltiin Hatajärvellä huolettomina ja kaikin puolin toisiinsa tyytyväisinä pitkät ajat. Tulipa sitte muutamana syksynä kova kato, ei vaan Hatajärvelle, vaan koko maahan. Silloin vaati Illisko kaikilta velallisiltaan velkakirjat ja kiinnitti ne taloihin. Nyt tuli tosiaankin tiukka aika, sillä Illisko ei antanutkaan enää isäntien oman mielensä mukaan, kuten sitä ennen, metsiänsä myydä. Suuriksi olivat käyneetkin miesten silmät, huomatessaan miten suuriksi heidän velkasummansa Illiskolle oli ajan pitkään korkoineen jo ennättänyt kasvaa. Vielä suuremmiksi ne kuitenkin kävivät, kun yhtäkkiä kuulutettiin kylän useimmat ja upeimmat talot myytäviksi Illiskon saamisista. Miehet astuskelivat sitte alla päin ja naiset itkivät melkein joka talossa; mutta Illisko selitteli yhä ystävällisen näköisenä: "aika on huono ja minä tarvitsen omani, kun tässä takavuosina sain niin suuria vahingoita, kuten itsekin tiedätte."

"Pitääkö tässä nyt vielä talottomaksi joutua tuon ruojan takia", tuumaili nyt Illiskon kortteeritalon isäntä. "Enkä minä, kun oikein ajattelen, ole häneltä oikein tarpeellista tavaraa ottanut kovinkaan monen markan arvosta. Sen se nyt kuitenkin teki — — — sen tekosensa!"

"Harvoinkos on pää ollut sinulla, niinkuin monella muullakin, kolmantena jalkana lähtiessänne Illiskon puotikammarista", sanoi siihen emäntä ja tillahti itkuun kiukuissansa.

"Ole mukisematta!" tiuskasi silloin isäntä äreästi hänelle. "Ole mukisematta sinä ja muista kaikkia niitä karttuunipakkoja, sokeritoppia, pitsinippuja ja muita rimsramssuja, joita olet lakkaamatta puodista kantanut omiesi ja lasten hetaleiden helyiksi ja koristeiksi!"

Isännän ei kuitenkaan tarvinnut toki talostaan lähteä, vaikka monelta muulta huuti Illisko pakkomyynnissä sekä maat että mannut. Kauppamies näet armahti kortteeritalonsa isäntää ja teki hänen kanssaan sellaiset paperit, että "velka kuittaantuu ihan itsestään", kun isäntä vain elättää Illiskon talosta kuolinpäivään asti ja sitte kunnialla saattaa hänet hautaan. Sopimuskirjoissa oli monta monituista muutakin pykälää ja kohtaa, joiden vuoksi Liippilän lautamies arveli talon tulevan vielä monin kerroin maksetuksi. Illisko ei näet vielä ollut kuin noin viisissä kymmenissä ijältään ja "kovin paljo oli kirjaan koottu velalliselle velvollisuuksia", arveli lautamies. Isäntä kumminkin suostui ennemmin kaikkeen, kuin lähti perheineen maailmata kiertämään taikka rupesi apellensa huonemieheksi.

Illiskoa eivät nyt enää huolet haitanneet. Hän eli ja oli onnellisena, vaihtaen huutamillansa tiloilla lampuoteja ja arentimiehiä harva se vuosi. Kohta oppivat kuitenkin ihmiset mukaantumaan nöyrästi kaikkiin Illiskon oikkuihin ja mies oli sitte tyytyväinen. Hymy väikkyi alinomaa hänen huulillaan ja pääkin oli nyt aina pystyssä ja katse rohkea, kuin kaikesta riippumattoman miehen ainakin. Hänellä ei ollut enää mitään vakituista tehtävää, sillä hän oli jo lopettanut kauppansakin, arvellen: "miksi minä tekisin työtä muiden hyväksi, kun kerran voin antaa muiden tehdä työtä omaksi hyväkseni."

Vähitellen näytti kuitenkin jonkunmoinen tyytymättömyys ja kyllästyminen valtaavan Illiskon. Hän alkoi käydä luonteeltaan aina rauhattomammaksi ja entistään kiukkuisemmaksikin. Lopulta hän jo rupesi puhelemaan elämän turhuudestakin ja alkoi ahkerasti lukea kaikellaisia hartauskirjoja. Kirkossakin hän käydä nyt kuuppaasti joka pyhä, vaikk'ei ennen ollut joutanut sinne, jos korkeintaan kerran vuoteen. Rupesipa hän vielä seurakunnan hyväntekijäksikin.

Sinä talvena näet, jona rovasti pani hänet pyhäkoulun opettajaksi Hatajärvelle, osti Illisko kirkkoon lahjaksi komean ja kalliin lasikoristeisen kynttiläkruunun. Toisena talvena hän tuotti taas jouluksi alttarille Pietarista asti paksut ja parrakkailla pyhäin kuvilla koristellut vahakynttilät, jotka kestivätkin polttaa monta jouluaamua. Hämmästyksen huumaamiksi kävivät kuitenkin seurakuntalaiset vasta sitte, kun Illisko eräältä kaupunkimatkaltaan palatessaan toi kirkkoon oikean urkuharmoonion. Sittemmin kuultiin hänen huutaneen sen sattumalta jonkun vararikkoisen tirehtöörin huutokaupasta, mutta komea se oli, jos ei juuri kovaääninen.

"Kyllä se mahtaa olla kallis kappale", ihmettelivät emännät kirkkomäellä ensi kerran soittokoneen ääniä kuultuaan ja rovastin sen vihittyä m.m. sanoilla: "anna äänesi kuuluu, sinä Sienin soitto!" "Kallishan se varmaan on, kun soipikin niinkuin taivaan pankolla ja paikalla parahti, kuu rovasti käski."

"On voinut aikoinaan olla kalliskin", tuumaili siihen Liippolan lautamies, "mutta Illisko siitä vain ei ole paljoakaan maksanut, mokomasta vanhasta rämästä."

Sanomalehdet tietysti ylistelivät Illiskoa hyvistä töistään kupliksi vesien päälle, mutta Hatajärveläiset puhelivat takanapäin: "se kaiketi koettaa sillä tavoin ostaa itselleen omantunnon rauhaa entisistä kiskomisistaan ja konnuuksistaan."

Joku lahja oli kuitenkin Illiskolla vielä seurakunnalle annettava, mutta ei kukaan voinut arvata, mikä se oli. Siellä se oli pitkässä puulaatikossa pystyssä aitan nurkassa ja raskas se oli. Sen oli Illisko hankkinut heti, kun hänen terveytensä alkoi horjua. Kiviniemen kirkonmies arveli sen olevan Mooseksen kuvapatsaan, jommoisen hän oli nähnyt ennen, merimiehenä ollessaan, jossakin ulkomaisen kirkon kuorissa seista törröttämässä. Illisko oli kuitenkin sanonut, ettei kukaan saa laatikon sisällystä nähdä ennen kuin hänen kuoltuaan. "Sitte sen näkevät kaikki."

Nopeasti huonontuikin Illisko huonontumistaan eräänä talvena. Viimein hän ei jaksanut enää vuoteeltaankaan nousta, vaikka ei tuntenut mitään taudin tuskia. Talon emäntä esitti silloin, että: "eiköhän jo haeta pappia", mutta Illisko arveli: "niin huono en minä toki vielä ole."

Huono hän sittekin oli ja iltapäivällä uskoi sen jo itsekin, koskapa kutsutti kiireesti luokseen Liippolan lautamiehen ja joitakuita muitakin isäntämiehiä. Niille hän sitte ilmoitti kassakaapissa olevan hänen testamenttiinsa ja kirjeen Selmalle. Varmuuden vuoksi sanoi kuitenkin vielä tahtovansa todistajain kuullen ilmoittaa patroonin Selman perivän kaikki, niin hyvin kiinteän kuin irtaimenkin, mitä häneltä jälelle jää rahana taikka muuna.

Tuokioiden kuluttua näytti siltä, kuin olisi Illisko vielä tahtonut jotakin sanoa, mutta puhe jo haipui epäselväksi sorinaksi, josta vain erotti enää muutamia katkonaisia sanoja. — "Jos Selma — - — mutta sallit —- tu — — patsasta ei… — äiti……..- ja isä — —- koetin re — re — rehellinen — - ei kahta — — her — — voih!" Sitte seurasi pari tuskaista korahdusta ja Illisko oli vainaja.

Kun sitte kesällä ihmiset kävelivät hautausmaalla, niin näkivät he siellä komean hautapatsaan puhtaasta marmorista. Siihen oli kaiverrettu Timo Illiskon nimi, syntymä- ja kuolinaika kultakirjaimilla, mutta alareunassa suuren, aina tuoreen ja tuoksuvan kukkakiehkuran alla olivat kultaamattomat sanat: "ystävät pystyttivät patsaan."

"Kas konnaa, kun valehtelee vielä kuoltuaankin", sanoi eräs Hatajärven mies muutamana sunnuntaina patsaan kirjoituksia lukiessaan. "Ystävät; vaikka itse sen hankki!"

"Mutta tekihän se paljo hyvääkin", muistutti joku joukosta.

"Vieläkös mitä", intti ensiksi puhunut.

"Mutta Selma neiti kuuluu sen peruilla ostaneen Aulangon rustitilan ja oli sanonut siihen Illiskon muistoksi perustavansa köyhille koulun ja vaivaisille kodin, niin, jotta tekeehän se Illisko vielä kuoltuaankin jotain hyvää."

"Selma neitihän sitä tekee."

"Minkähän tähden tuo ei Selma neiti sille rouvaksi ruvennut, vaikka sanovat, jotta olisi aikoinaan päässyt", uteli eräs tyttö kirkkoväestä.

"Minkäkö tähden?" selitteli eräs emäntä. "Tietäähän tuon. Sehän oli, Illisko, alkujaan talonpoikaista sukua, vaikka lopulta semmoiseksi herraksi äityi."

III

UKKO-TUOMARI

Muutamana kesäisenä aamuna oli Ukko-Tuomari hyvin huonolla tuulella, vaikka milloinkapa se mies lienee hyvällä tuulella ollutkaan sen perästä, kuin rouva kuoli ja virastaan luopui. Minulle se juonitteli siitä, kun ruuna oli aamusella päässyt Hietalan kaurapeltoon, eikä uskonut jotta hietalaiset itse olivat jättäneet veräjänsä auki, saadakseen edes jotakin hyvää kaurastansa, sillä se oli kauraa semmoista, ettei pastori Hälisen pellolla parempaa — pelkkiä pillikkeitä, narskuja ja ohdakkeita koko pelto.

Kuoppalan Kaisa, talouden hoitaja taas oli kuullut kunniansa kuumasta kahvista ja kärpäsistä. Kaisan olisi näet pitänyt pitää huoneet puhtaina hyönteisistä, jos kohta Ukko-Tuomari itse piti yöt päivät akkunoita auki milloin pilveksen, milloin päivän puolelta ja intti kärpäisten tulevan keittiöstä, eikä ulkoa sisähuoneihin. Ei sillä miehellä muutoin ollut niinkään paha palvella, kun vain jaksoi sen marmatusta kuunnella ja joka seikasta sille perinpohjaisen selon tehdä. Osasi se olla hyväkin ja jos sillä sattui olemaan mieluista työtä, niin kohteli se meitä kuin veli veljeään. Mutta kun ei ollut työtä, niin auta armias sitä surinaa ja pörinää, mitä se mies piti!

Kuoppalan Kaisa sanoikin kerran: "kun se olisi sen virkansa pitänyt, niin meillä olisi elämä, kuin taivaan pankolla, mutta nyt se vain ikävissään ja joutessaan kurnuttaa kaikesta." Taisi siinä Kaisan puheessa olla paljon perääkin, koska minäkin panin merkille, että mitä sekavammissa oikeus-asioissa ihmiset kävivät Ukko-Tuomarilta neuvoja kysymässä, sitä ystävällisempi hän aina meillekin oli. Semmoisina päivinä hän oikein omin käsin auttoi minuakin työssä, joko minä sitte perkkasin puutarhaa tahi sahasin halkoja, ja tuumitteli kaikista asioista, niinkuin ilmoihminen ainakin.

Muutamastikin hän kysäsi minulta: "mihinkä sinun mielestäsi, Taavetti, minun pitäisi panna omaisuuteni ja rahani?"

"Pankkiahan ne sanovat hyväksi — rikkaat", arvelin minä.

"Ehei", hymähti Ukko-Tuomari. "Ja sitte ne perisivät kuoltuani von
Stoltz-Dummerjahnit joka pennin."

"Eivätköhän nuo paroonit sitte niitä tarvitsisikin", rohkenin minä huomauttaa.

"Kylläkai niille Tulosenkin tuhannet kuoltuani kelpaisivat", tuumaili hän. "Mutta eläkööt lankomieheni pitkällä nimellään ja tehkööt työtä, niinkuin on muidenkin täytynyt tehdä. — Ei, hyvä mies, tule pennikään minun, mökin pojan, varoistani lämmittämään niiden korkeasti vapaasukuisten herrojen kämmentä, ei pennikään."

"No onhan niitä vennon vieraitakin, joille hyvä ei pahaa tekisi, niinkuin esimerkiksi tuo Kaisa ja minä", sanoin minä piloillani ja nauraen.

"Ei, niin julma minä en toki tahdo olla", vastasi hän toimessaan. "Jos te tai joku muu saisi suhteellisesti suuret varat käsiinsä ihan ilmaiseksi, niin olisi se teidän sekä ajallinen että iankaikkinen onnettomuutenne. Ansiotta saatu tavara näet aina, milt'ei poikkeuksetta, vie saajansa perikatoon. Kuinka moni tukkirahoja kosommalta saanut mies on täälläkään jaksanut rikkauden kuormaa kantaa, vaikka köyhänä olikin oikein kelpo mies. Tuossa on esimerkiksi tuo Hietala, joka konjakkiin ja viineihin on upottanut sekä toimensa että tuhantensa. Ja onpa hän lapsilleenkin opettanut laiskuutta ja turhuutta niin, että tytötkin maailman nauruna ja kummituksina pitkin teitä maleksivat, vaikka kotona kyllä työtä riittäisi ja nälkä huutaakin taukoamatta: työhön, työhön!"

"Eiväthän ne toki kaikki ole Hietaloita", pistin minä vastaukseksi. "Ja voisihan herrassyötinki antaa varansa vaikka vaivaisille ja köyhille."

"Jo veikkonen olen ajatellut sitäkin, mutta silloin ihmiset sanoisivat minun heidän laitostensa vuoksi vanhoja ja köyhiä muistaneen. Ja toisekseen, useimmat ihmisethän ovat itse syynä vanhuutensakin vastuksiin, eikä minussa ole miestä palkitsemaan kenenkään nuoruuden tai miehuuden iän hurjastelulta. Sen saavat tehdä kunnat, joiden se lain mukaan on tehtäväkin."

"Mutta onhan niitä kouluja ja sen semmoisia laitoksia, joihin rikkaat lahjoituksia tekevät, kuten sanomalehdissä kerrotaan."

"Onhan niitä; on", sanoi Ukko-Tuomari. "Ennen muinoin eli Kuukkajärvellä suutari, joka näki nälkää kolme vuotta voidakseen lahjoittaa keisarille kunnon kengät ja sillä tavoin saadakseen nimensä sanomalehtiin. Minä en kuitenkaan ole mikään Kuukkajärven suutari. Mutta mitäs arvelette, jos olisi perustaa turvakoti vanhoille ja vaivaisille hevoskaakeille, että ne saisivat rauhallisen kodin ja hyvän hoidon vanhuutensa päivinä, sitte kuin herrat ja narrit ovat niitä tarpeekseen asti rääkänneet kilpa-ajoissa ja muissa?"

"Eiköhän noille olisi paras hyvä työ hyppysellinen ruutia ja pieni lyyjymurikka", arvelin minä ja jätin ukon yksikseen tuumailemaan, lähtien työhöni.

Luullakseni olisi hän kuitenkin pannut tuumansa toimeen, jos ei muutoin niin sen hullunkurisuuden takia ja uhmatakseen rouvansa ylpeitä sukulaisia, sillä omia omaisia oi ukolla enää elossa ollut, mutta sitte tapahtui muuan pieni seikka. Sinä aamuna näet, josta jo mainitsin, olivat, kärpäset erittäin äkäisiä ja pureksivat lakkaamatta Ukko-Tuomarin kaljua päätä. Erittäin oli niistä pari pörisijää hyvin innokkaita ukon kiireellä kisailemaan. Vanhus huitoi niitä käsillään ja paukutteli päälakensa liian punaiseksi, mutta aina ne ymmärtävät tehdä semmoisen keikauksen, jotta ukon iskut sattuivat aina harhaan.

Ukko-Tuomarin parhaillaan kärpäisjahtia pitäessä avaantui sitte ovi ja sisään ilmestyi noin iältään tuskin viisivuotinen ja hyvin huonoihin tamineihin puettu poikalapsi. Se oli pölyssä ja niin liassa, jotta poskilta valuvat hikihelmet jättivät jälkeensä aivan silminnähtävät puhtaammat vaot.

"Sinäkö se olet se Ukko-Tuomari, joka kirjoittelet ihmisille asiakirjoja", kysäsi poika, pitemmittä esipuheitta.

Ukko-Tuomari katsoi pitkään poikaan, mutta virkkoi viimein: "minähän se olen, mut mikäs otus sinä olet?"

"Minä olen Mäki-Maljan Hermanni tuolta kylän laidalta."

"Mitä varten sinä sitte tänne tulit? Olisit mennyt Kaisan luo keittiöön kerjäämään."

"Ei äiti anna meidän kerjätä, vaan minä tulin teettämään asiakirjaa sinulla, niinkuin oli käynyt teettämässä suutarin Mikkokin."

"Älähän mitään, vai asiakirjaa!" lausui Ukko-Tuomari ivallisesti.
"Kenenkäs kanssa sinulla olisi asioita?"

"Jumalallehan sitä pitäisi kirjoittaa", toimitti poika.

Ukko-Tuomari hypähti pari askelta eteen päin, tarttui pojan rintapieleen ja ärjäsi: "poika, kuka lurjus sinut lähetti tänne ja opetti Jumalata pilkkaamaan?"

Poika pillahti itkuun ja vavisten, varpaista pääkuoreensa asti, koetti soperrella: "päästä pois, hyvä Ukko-Tuomari. Eihän minua kukaan, mutta kun olit kirjoittanut suutarin Mikolle, niin arvelin että jos kirjoittaisit minullekin, jotta Jumala herättäisi äidin ja hän nousisi Hannalle ja minulle leipää antamaan."

"Hm; vai niin", sanoi vanhus ja hellitti kätensä pojan pieluksista.

Irti päässeenä aikoi poika heti livistää tiellensä, mutta Ukko-Tuomari lausui entistä paljoa ystävällisemmin: "älähän nyt kiirehdi! Ehkä minä sittekin toimitan asiasi, kunhan kerrot sen tarkemmin minulle."

Kyselemällä sai sitte Ukko-Tuomari viimein tietää Mäki-Maijan nukkuneen eilen jo "aika päivällä", eikä nousseen lapsille, Hannalle ja Hermannille, illallistakaan antamaan, vaikka Hanna oli hyvin kovasti itkenytkin. Aamusella olivat lapset sitte taas koettaneet äitiään herätellä ja oikein istuallekin nostaa, mutta eivät olleet jaksaneet. Sitte olivat he omin päinsä etsineet leipää läpi koko nurkkakaapin, mutta eivät löytäneet mitään. Kun äiti oli aina neuvonut lapsia turvaamaan Jumalaan, niin olivat he sen tehneetkin ja yhteisestä päätöksestä oli Hermanni nyt lähtenyt Ukko-Tuomarin puheille, jonka suutarin Mikko oli sanonut auttavan aina kaikkia ihmisiä asiakirjain kirjoittamisella.

"Vai niin; vai ovat asiat sillä kannalla", oli huokaissut Ukko-Tuomari, jonka sydäntä oli kouristanut niin perin kylmästi ja oudosti koko ajan pojan kertomusta kuunnellessaan. "Vai ovat asiat sillä kannalla! — — Kyllähän sinua sitte pitää auttaa, mutta — — —"

Ukko-Tuomari nieleksi hetkisen jotakin ja viimein sai sanotuksi,
taputellen pojan likaista poskea: "menehän nyt ensin keittiöön ja käske
Kaisan antamaan itsellesi ruokaa, niin minä sillä aikaa kirjoitan
Jumalalle."

Poika totteli, mutta Ukko-Tuomari istui tuokioisen komean kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti, kirjoitti todellakin jotakin. Pää hänellä oli vasemman käden varassa ja kuumia kyyneliä tipahteli tuon tuostakin kirjoittaessa paperille. Ja vanhus mutisi alati itsekseen: "peto sitä pitää olla, ihan ilmeinen peto! Istua huolettomana tässä oman katon alla ja kiukutella kaikenmoisista, kun toiset aivan naapurissa napisematta, valittamatta kuolevat kurjuuteen ja nälkään. Jumala armahda minua vaivaista syntistä!"

Tottapa ne asiakirjat viimeinkin valmistuivat, koska, vanhus pesi silmänsä, tuli ulos ja käski minun kiireesti valjastamaan molemmat hevoset vaunujen eteen ja niin sitä mentiin Mäki-Maijan mökille, Ukko-Tuomari, Hermanni ja minä. Kylän väki sitä matkuetta katseli, mutta mökille me tultiin.

Sieltä palattaessa kysyi pikku Hanna, istuessaan vanhuksen rinnalla vaunuissa: "minkähän tähden se Jumala ei käskenyt sinun ottamaan äitiäkin tytöksesi?"

Ukko-Tuomari kuului vastaavan: "Jumala itse on ottanut äidin tytökseen."

"Paneekohan tuo äidin heinäniitylle", tuumaili Hanna siihen.