SUUTEITA

Kirj.

Juho Reijonen

Porvoossa, Werner Söderström, 1891.

SISÄLLYS:

Iisakin rumaani. Kumisevanmäen mökki. Pappilassa. Yleinen suru. Vierasmies. Herrasmies. Yöllä. Uneni jouluyönä. Vaimon kuoltua. Miksi Jaakko muutti? Matkalla. Hävytön teko. Pielinen: I. Syksyllä. II. Keväällä.

IISAKIN ROMAANI.

"Taivas se on sininen, Ja lintuiset on pienet; Nepä ne oksilla laulelevat —."

Vienon suruisella ja pelonalaisella lapsen äänellä laulettuina tunkeutuivat nuo sanat jostakin kaukaa Iisakin korviin. Hän loikoi silloin vielä vuoteellansa kaupungin parhaan ravintolan viidennessä numerossa ja aukasi silmänsä. Iisakki ei oikein tiennyt, oliko hän jo ollut hereillä ennen laulua, vai siihenkö hän vasta heräsi. — Kaiketikin mahtoi vielä olla liian aikaista nousta ylös, koska suu maistui vielä niin unelle. Hän kääntyi seinään päin mukavassa rautavuoteessaan ja aikoi nukkua vielä jonkun tunnin.

Unta ei kuitenkaan kuulunut tulevaksi, eikä voinut olla ajattelematta. Ei tuo ajatus niin erinomaista mitään ollut, eikä tärkeääkään, vaikka se tunkeutui esiin niin voimakkaasti, että häiritsi nukkumisen ja tahtoi suututtaa oikein.

"Niin, on sekin luuloa, että uni muka joltakin maistuisi ja vielä suussa! Se on vaan semmoinen sanantapa ja merkitsee sitä, että vatsa ei ole kunnossa. No, mutta minussa se nyt merkitsee sitä, että tässä talossa on huonoa viiniä ja nuo naiselliset Dagmar-sikarit eivät sovellu miehiselle suulle, vaikka se neiti illalla niitä niin kehui."

"Poissa on armas, ja siksi Puhkee kaihoni kyyneliksi; Siitä hiukan on toki hoivaa —"

kuului taas tuo surullinen ääni korviin.

"Kaikkiakin, kun antavat noin häiritä matkustavaisia. Voi näitä pikku kaupunkeja! Kaupunkeja — hm! Mitä kaupunkeja nämä ovat? Mennään maata päivän kanssa ja kiivetään ylös kukon keralla — mut mitähän nyt jo kello lienee?

"Olisi se tuolla pöydällä kellokin. Kuuluihan sieltä oikeaan korvaan ihan selvästi sen tikittäminen ja kun käännähti ja hiukankaan silmiään raotti, niin näki, miten päivän punertavat säteet, kaihtimien lomitse luikahtaen, ikäänkuin hypiskellen, kisailivat kellon kultaisella kuorella. Olisi sitä pitänyt oikeastaan nousta kelloa katsomaan, mutta pitkin kaikkia hermosäikeitä tuntui hiiviskelevän semmoinen autuaallinen raukeus, että ei hennonut sitä nousemalla häiritä.

"Jopa tuo taisi tauota tuokin laulu, jotta saa tässä vielä hetkisen rauhassa uinailla ja odotella aamukahvia. Myöhäänpä ne sitä tuovatkin, vai eivätkö tuonekaan tilaamatta. Kas, eihän vielä ole tuotu oven ulkopuolelle kiillotettaviksi jätetyitä saappaitakaan, vai eivätkö ymmärtäne niitä edes kiillottaakaan. Ei, kyllähän ne toki kuitenkin sen verran — ja sanoihan se anniskelija-nainen olleensa Helsingissäkin. Lienee tuo ollutkin, jos jossakin hänkin. Sen ainakin oli näköinen, jotta — —

"No nyt se laulu taas alkaa uudestaan. Ahaa! se kerjää laulamalla. — Onkohan tuo olevinaan virttä, vai oikeaa laulua, jota se nyt vetelee? Kirottua, kun rupesi taas ynisemään! — Nyt kävi ovi. Hyvä — ne ajavat sen pois nyt — siivoojattaret. Olisivat ne sen kuitenkin minusta nähden saaneet antaa laulaakin. Kuka sen tietää, jos on hyvinkin suuressa avun tarpeessa ja vaikka ei olisikaan, niin onhan tuo ainakin yhtä hyvä kerjäämistapa kuin sirkukset ja posetiivit. Niiden kyllä annetaan kaikessa rauhassa joka paikkaan tunkeilla, mutta annas, jos omamaalainen, köyhä ja orpo raukka tohtii tämmöiseen, muka parempaan ravintolaan nenänsä pistää, niin huudetaan heti: 'ulos, ulos!' Jos toinen ei sitte kyllin pian ennätä luitaan raikota, niin kohta saa sekä kuulla että tuntea 'kuka käski.'

"Kiitoksen, Herra, sinull' Täll' huomenhetkellä, Tuon iloisella veisull' —"

"Tuo vaan", ajatteli Iisakki, "mutta ei oikein sattunut paikalleen, kun minulle virren säästit. Samapa se."

"Tule sisään!" huudahti Iisakki jyrisevällä äänellä sitte.

Äkkinäisesti kuuluttiin nyt ramuutte-Ievan lukkoa kotveroineen, mutta ei saatu auki.

"Minä lienenkin sen väännältänyt salpaan sisäpuolelta", tuumaili Iisakki ja hypähti ketterästi ylös vuoteelta. Hän kietasi kiireesti peitteen ympärilleen ja katsahti lattialle vuoteensa viereen, mutta kun siinä ei mitään tohvelia näkynyt, harppasi hän mattoa myöten muutamalla askeleella ovelle.

Pian oli ovi auki ja siitä astui sisään pitkän huiskea, mutta tavattoman laiha ja kalpea tyttö. Olisi sen, koosta päättäen, luullut olevan noin viisissätoista, mutta nuo lapsen kasvot näyttivät korkeintaan kaksitoista vuotisilta. Ei tuota tyttöä saattanut mitenkään kauniiksi sanoa, mutta jotakin omituisesti viehättävää hänessä kumminkin oli. Olivatko ne nuo isot, teräsharmaat silmät, jotka niin puoleensa tuntuivat vetävän? Eikö mitä — nehän olivat siksi liian elottomat, milt'ei älyttömätkin, eikä valkuainenkaan ollut kirkas. Tummanruskea tukkakin näytti karkealta ja kovin tavalliselta, niinkuin tuo suora nenäkin, ja muotopiirteet olivat liian veltot, Mikähän lienee ollutkin, mutta katsella häntä vaan piti. Kentiesi ei tytössä itsessään ollutkaan mitään katseltavaa, vaan ehkä ne nuo akkunaverhojen himmentämät auringon säteet antoivatkin hänelle tuon viehätysvoiman ja niin omituisen sulouden.

Kuta kauemman Iisakki katseli outoa hämmästynyttä ja punehtuvaa lasta, sitä rajummin tunsi hän valtasuonensa tykkivän ja yht'äkkiä pudotti hän peitteen hartioiltaan alas. Tyttö ei osannut mitään sanoa, vaan itku näkyi tahtovan tunkeutua hänelle kurkkuun ja silmät saivat omituisen, kostean kiillon. Silloin Iisakki, tietämättä mitä teki, tempasi tytön syliinsä, kierrälsi kätensä hänen ympärilleen ja tulisilla suudelmilla peitti hänen kasvojansa.

Tyttö pelästyi ja näytti tahtovan juosta ulos, mutta vaieten ja väsyneenä raukesi kuitenkin läheiselle pehmeälle istuimelle.

"Älä itke, älä rakas lapsi — — en minä sinulle mitään pahaa tee," sammalteli Iisakki. Sitte hän haki takkinsa taskusta lompakon, josta otti setelirahan. "Kas tässä tyttöseni, mutta älä — —"

Iisakki unohti sanottavansa kokonansa ja ääneti vaan yhä katseillaan nieli tuota tuntematonta tyttöä.

Kuului sipsuttavia, hiiviskeleviä liikkeitä käytävästä. Ne herättivät Iisakin lumouksesta ja tyttökin kimmahti ylös, kuni sähköitettynä. Hän kiirehti ovelle ja silmiänsä pyyhkien, puikahti siitä ulos. Silmänräpähdyksen ajan katsoa tuijotti Iisakki ovelle, hiivi sitte vuoteellensa takaisin ja vetäsi peitteen päällensä. Henkeänsä pidättäen hän sitte odotti siinä jotakin ja toivoi, että taas olisi alkanut kuulua tuo värähtelevä vienon surullinen ääni. Hänen jokainen hermonsa tuntui pitkin pituuttaan olevan jännitettynä ja valtimon sykintä kuului selvästi korvissa. Muuta ei kuulunut kotvilleen.

Sitte kuului jotain räminää ulkoa ja jo vähitellen alkoi taas kellon käyminenkin kuultavaksi selvetä. Hermojen pinnistys höltyi ja sydänkin alkoi levollisemmin lyödä, mutta ei vielä kuitenkaan kyennyt mitään selvästi ajattelemaan.

Kului hyväkin hetkinen siinä, ennenkuin Iisakki huomasi yhä puristavansa kourassansa äskeistä seteliä. Pahan mielen välähdys vilahti sielussa, kun ei ollut tullut antaneeksikaan tuota tytölle. Miksi hän ei ollut sitä antanut? Siksi vaan, kun oli tuntunut silloin siltä, kun sen antaminen olisi ollut samaa, kuin häväistys tytölle. Mutta olihan hän suudellutkin tyttöä ja sehän nyt toki lienee häväistystä, jos mikään. — Kyllähän saattoi niin olla, mutta ei se vaan siltä tuntunut. Päinvastoin omatunto tuntui niin rauhalliselta, vaikka kuin olisi tahtonut sitä ahdistella ja rauhattomaksi saattaa. Eikä vain omatunto ollut levossa, vaan koko olentokin tuntui niin pirteältä, tuoreelta ja puhdistuneelta, kuin kasteinen nurmi kesäpäivän noustessa.

Miltähän kannalta tyttö-riepu mahtoi asian ottaa? Kunpa hänkin tuntisi samaa puhtautta ja rauhaa! Tyttöparka! Minkähän tähden hän lienee itkenyt? Varmaan pelotin hänet ihan pahan päiväiseksi, vaikka aikomukseni oli vain antaa hänelle pieni lahja. Kyllä hän saikin koko lahjan! Ha ha ha — — — pari kolme muiskua, ja ne eivät suinkaan häntä lihota.

Mikähän pahuus minut panikin häntä suutelemaan? Varmaankin on hermostoni jollakin tavoin vialla. — Ehkä väsyin liiaksi matkalla tai valvoin liian kauan lörpötellessäni illalla tuon kiekailevan puhvettinaikkosen kanssa ja kuunnellessani humalaisten herrojen loruja. Kun voisi vielä nukkua hetkisenkään edes!

Kärpäset surisivat häiritsevästi tuolla viinalla täytetyssä lasipyydyksessä ja kaikenlaista kapsehtimista alkoi yhä tiheämmin kuulua talossakin. Väkisinkin täytyi avata silmänsä ja katse alkoi harhailla pitkin seiniä, kuitenkaan mihinkään seisahtamatta. Viimeinkin pysähtyi se tuonne akkunaverhojen hienoihin reunuksiin. Niissä oli kaikenlaisia luonnottomia kukkien kuvia ja kummallisia koukeroita. Äläs huoli, on tuo tuossa kuitenkin jonkun näkemäni kasvin näköinen, mutta minkä? "Capparis rapparis.".. Kiusasi vähän, kun ei jaksanut muistaa lajinimeä, mutta siihen se unohtui sitte koko kasvi ja kukista muodostuivat ensiksi silmät; suuret, harmaat ihmissilmät — tyynet, kuin umpilammin pinta kesäisenä iltana.

Silmien ympärille kasvoi sitte vähitellen kalpeat, lapselliset kasvot; ja nuo silmät ne niin ujosti, mutta kuitenkin luottavasti katselivat Iisakkia. Tietystikään ei siinä ollut mitään, mutta kuitenkin täytyi vaan silmiänsä siinä kohden pitää ja pahalta olisi tuntunut, jos ne olisi pitänyt pois kääntää. Mitäpä niistä kääntäisi? Haaveksi häntä nyt kerran aikuinenkin mies.

Tornikello löi harvakseen jossakin päin. "Yks — kaks — kolme —." Kauan sen ääni värisi ilmassa, mutta ei se lyönyt enää. — Siis neljännestä vaille. Neljännestä vaille montako? Mikäs se nyt siellä käytävässä rupesi ripisemään, vai tuleeko se tyttö toki viimeinkin takaisin? Ei, ne vaan lakaisevat siellä.

Ihanhan minä olen rutihullu, kun nyt vaan odotan tässä tuota tyttöä. Lapsellista, narrimaista, — — mutta, jos hän vielä kuitenkin tulisi! Eihän se mitä; parhaillaan ehkä kertoo kotonaan, miten muuan herra — — ja sitte leviää suuteluhistoria kaupungille, sitte pannaan se sanomalehtiin ja sitte sitä kauhistutaan ja niin edespäin; eikä kukaan käsitä sitä oikealta kannalta. Jos minä puolustautuisin — — — ei, kuka sitä sitte uskoisi ja mitäpä minä voisinkaan puolustuksekseni sanoa. "Hullu taikka hävytön", se on tietysti päätös ja jotakin hulluuden tapaista se mahtanee ollakin. Siis ei minullakaan ole ihan säännölliset aivot, mutta kenelläpä ne oikeastaan lienevätkään. Parasta on pyrkiä pois täältä, mutta hitto sen tiesi milloin se niiden laiva lähtee.

Iisakki nousi ylös ja hitaasti pukeutui peilin edessä, mutta kuitenkin huolellisesti. Sitte hän painoi oven pielessä olevaa kellon nastaa ja heti ilmestyikin joku naisihminen ovelle.

"Kahvia, olkaa hyvä."

"Paikalla, hyvä herra."

Iisakki asetteli vielä kravattia kaulaansa ja siinä näkyi olevan tavattoman paljo tekemistä. Saihan sen viimeinkin valmiiksi paikoilleen ja kohta aukeni taas ovi.

"Hyvää. huomenta! Vai jo maisteri on noussut ylös?" lausui teeskentelevä nainen imelästi hymyillen ja asetellen tarjotinta pöydälle.

"Jo, niinkuin näette", vastasi Iisakki hiukan ynseästi, sillä, näin päivänäöllä, inhoitti häntä tuon naisen teeskentely. Nainen ei sitä ollut huomaavinaan, vaan ilmoitti tänään olevan erittäin herttaisen ilman ja iltasella soitantoa kaupungin puistossa.

"Mikäs laiva täältä tänään lähtee eteläänpäin?"

"Aallotar; mutta se on niin roskanen, vaan huomenna lähtee Stjerna, ja se on kerrassaan fiini laiva."

"Voiko rouva sanoa, mihin aikaan se Aallotar lähtee?" kysäsi Iisakki.

"Hyi! Enhän minä mikään rouva ole, mutta Aallotar lähtee kello 12 päivällä."

"Vai ette te olekaan rouva", lausui Iisakki. "Olisihan minun pitänyt se huomatakin, mutta en tullut niin tarkkaan katsoneeksi."

Ovi paiskattiin kiini vihaisesti ja Iisakki hymähti itsekseen. "Toista oli tuon lapsen käytös", ajatteli hän sitte. "Niin pehmeää, niin kainoa ja lämmintä. Eiköhän häntä sattuisi vielä näkemään, jos lähtisi kävelemään kaupungille."

Iisakki joi kahvinsa hätäisesti, laitteli hiuksensa ja partansa peilin edessä kuntoon ja valmistui lähtöön. Hän heitti huolettomasti hienon päällystakin käsivarrelleen, otti nurkasta toiseen käteensä tiukkaan kierretyn, silkkisen sateenvarjonsa ja varastautui ulos ravintolasta. Oli, näet kuin olisi hän tehnyt jotakin luvatonta ja mielessään täytyi puolusteleutua sillä, että pitäähän sitä toki kaupungin merkillisyyksiäkin katsella: kirkkoa, raastupaa ja muita rakennuksia. Eihän sitä muutoin tietäisi täällä käyneensäkään.

Tuolla se näkyi kirkon torni tököttävän kellotauluineen ja sen kullatut numerot loistivat niin somasti päiväpaisteessa. Ei sitä kuitenkaan voinut kaukaa tuonne ylös katsella, kun kilo kävi niin kipeästi silmiin, eikä tuo kirkkokaan liene mikään mestariteos. Iisakki käveli kuitenkin verkoilleen sinne päin. Yhtä äkkiä hän kumminkin muunti matkansa suuntaa eräässä kulmassa ja rupesi astumaan kiireemmin. Kasvot näyttivät kirkastuvan, mutta synkkenivät taas, kun hän oli sivuuttanut erään vaatepussia kantavan naisen ja kulkukin hidastui taas. Umpimähkään hän sitte kulki kutuja piikin ja tarkkaan tähysteli jokaisia hiljaisilla kaduilla liikkuvaa kulkijaa, muistamatta edes luoda silmäystäkään kirkkoon, jonka ohitse hän parikin kertaa astui. Kun joku kauempana kulki, niin silloin aina kiihtyi Iisakin kulkukin kiireemmäksi, mutta lähelle päästyä hidastui, se taas ja silmät ilmasivat aina jonkunmoista pettymyksen sekaista tunnetta. Viimein päätyi kävelijä kauppatorille. Siellä oli vähän vilkkaampi elämä, kuin muualla kaupungissa. Pari puolivillaista rouvaa puheli kiivaasti tuossa lihamiehen pöydän edessä ja äänetön, unisen näköinen poliisimies oli vieraana miehenä riidassa. Tuossa taas joku hienompi nainen tinki voin hinnasta nuoren solakkavartaloisen ja päivettyneen talonpojan kanssa, huomaamatta, että hänen valkoliinainen, tyhjää kehloa kantava piikansa sillä aikaa iski silmää myyjälle, ikäänkuin kehottaakseen häntä pitämään puoltansa. Siinä vieressä koetti repaleihin puettu työmiehen vaimo uskotella eräälle kaloja kaupitsevalle maanmiehelle, että hänen kalansa olivat liian kalliita ja "varmaankin jo viikkokauden vanhoja."

"Ovat ne vanhempiakin", myönsi mies tyynesti. "Ainakin tuo hauki, joka tuossa kitaisiaan aukoo ja haukottelee."

Ympärillä olevat remahtivat äänekkääsen nauruun ja eukko sanoi ottavansa noita pienempiä viisi naulaa, jos mies panisi kahteentoista penniin.

"Ostakaa hyvä herra sikaria, oikein maailman parhaita sikaria, joita itse pormestarikin polttaa", sanoi ontuva sikarinmyyjä Iisakille.

"Mene hiiteen sikarinesi ja pormestarinesi", mutisi Iisakki jatkaen matkaansa nurpeana. Ei sekään häntä näkynyt ilahduttavan, vaikka selvään kuuli muutaman pyylevän piikatytön toiselle tuumivan: "vaan onpas siinä kerrassaan pulska poika!"

"Onpa todellakin, mut se varmaankaan ei ole kaupuntilaisia, jos ei liene se Wahlmannin uusi konttoristi", sanoi toinen. Iisakki ei ollut niitä arvosteluita kuulevinansakaan, vaan jatkoi matkaansa. Perunakuormien kohdalla hän kääntyi takaisin päin ja kulki suoraan ravintolaa kohti, sillä rannasta kuului jo Aallottaren ensimmäinen vihellys.

Laivasillalla oli "koko kaupunki" katsomassa Aallottaren lähtöä, jota ei saanut nähdäkään, kuin kolmasti viikossa ja tästä puoleen tuskin enää niinkään usein, ennen kuin ensi kesänä.

"Onhan sitä ihmettä siinäkin, kun kenellä ei ole muutakaan katsottavaa", ajatteli Iisakki laivaan noustessaan ja asettui sitte peräkannelle katselemaan, eikö koko tuossa joukossa olisi yksiäkään tuttuja kasvoja. Hän punehtui hiukan, sillä tuollahan seisoi tyttö — — — Ei, ei se ollutkaan hän, vaan joku vanha akka.

Koppia ja matkalaukkuja nosteltiin nyt hätäisesti laivaan ja iloista, sekavaa sorinaa kuului väkijoukosta laivaan. Eri ryhmiin oli laiturin reunalle asettunut paljo ihmisiä, nuorta väkeä erittäinkin. Iisakkia muistuttivat ne kirjavine pukuineen ja helakoine päivänsuojineen joulunäyttelyyn asetetuista nukkeparvista, vaikka nuket pysyivät vaiti, mutta nuo tuon tuostakin nauraa kikattivat oikein sydämellisesti ja olivat niin ihmeen iloisia ja vallattomia. Tervettä ja miellyttävää väkeä se oli, vaikka vähän kömpelömäistä ja tapoihin sidottua, tuo tyttöjen joukko. Nuoret, enimmäkseen tyhmän näköiset ja pincenez-nenäiset herrasmiehet kumartelivat nöyrästi naisia ja käsiään hykerrellen koettivat olla heille kohteliaita.

Tuossa seisoi syrjempänä pari suuren maailman miestä, pari valkolakkista ylioppilasta vaaleissa kesäpuvuissa ja näyttivät tuntijan silmillä, vaikka välinpitämättömästi, tarkastelevan kauniimpaa sukupuolta. Kohta yhtyi heihin kolmaskin, vähän vanhemman näköinen, jonka olento oli vapaampi ja luonnollisempi. Se huomasi Iisakin katonkannattajaan nojaamassa ja kohotti hänelle lakkiaan, noin puoliksi tutunomaisesti.

Iisakkikin muisti joskus ennenkin nähneensä tuon muodon ja vastasi tervehdykseen, mutta hänen silmänsä harhailivat kuitenkin väkijoukossa yhdestä toiseen.

"Ei suinkaan maisteri vielä ole Helsinkiin menossa?"

"Olen minä. Kuului olevan aasiksella työtä saatavana, niin täytyy mennä, ennenkuin muut ennättävät."

"Niin — maisterihan onkin medisiinari", sanoi ylioppilas.

"Niinhän minä olen", myönsi Iisakki.

Pikkusen äänettömyyden perästä kertoi ylioppilas kohtapuoleen hänkin aikovansa lähteä, mutta ei keskustelu ottanut sittekään oikein kulkeakseen. Täytyi turvata vanhaan tapaan ja ilmoittaa Iisakille, että "oikein nyt onkin kaunis matka-ilma."

"Kaunishan nyt ilma on", vastasi Iisakki yksikantaan.

Ylioppilas kävi hiukan hämilleen, mutta onneksi vihelsi silloin laiva viimeisen kerran. Hän nosti lakkiansa jäähyväisiksi ja kääntyi puhelemaan kumppaniensa kanssa.

Hiukan ivansekaisia tunteita oli risteillyt yhdessä harmillisten kanssa Iisakin rinnassa, kun hän tuossa oli pikkukaupunkilaisia katsellut, mutta nyt ne äkkiä katosivat. Kun näet laiva liikahti, niin sattuivat silmät aivan lähelle sen laitaa ja siinähän, lyhtytolpan vieressä, se seisoikin se tämän aamuinen tyttö, kiinteästi, vaan ujosti Iisakkia katsellen. Hänen silmänsä olivat vesikiehteissä ja hieno punerrus peitti nyt noita kalpeita kasvoja. Ehdottomasti tempasi Iisakki pois hatun päästään ja hänestä näytti siltä, kuin olisi tyttökin nyykistänyt vastaukseksi ja punehtunut kovemmin.

Iisakki melkein huokasi ja hänen olisi tehnyt mieli ojentaa kätensä tytölle, nostaa hänet laivaan, sulkea syliinsä ja lähteä. Sitä ei hän kuitenkaan voinut tehdä, vaan täytyi tyytyä herkeämättä katselemaan tyttöä. — Sillä välin irtausi laiva laiturista ja alkoi siitä etenemistä edetä. Jo liehuivat nenäliinat ilmassa ja lakit tekivät lyhyitä kaaria päiden päällä. Iisakkikin huiskutti nenäliinaansa innokkaasti ja ylioppilas liehutti lakkiansa vastaan hänelle.

"Leikkisä mies tuo maisteri Norén, vaikka se niin jurolta näyttää, — ja aika koirahammas", sanoi ylioppilas nauraen tovereilleen. "Näettekö, miten hän heitti lentomuiskun minulle, niinkuin nuokin hupsut rouvasihmiset tuolla komentotäkillä toisilleen ja jääville nakkelevat?"

"Eiköhän tuo suututtanut Maikki Sellman'ia, sillä minusta näytti hän suoraan Maikkiin katsovan silloin", sanoi toinen ylioppilas. "Maikki se onkin niin olevinaan uudessa hatussaan."

"Mieleen kai se Maikista olisi ollut", lausui Iisakin tuttu, "mutta minulle se veitikka muiskun heitti."

Vähitellen lähtivät laiturilta kaikki kaupunkilaiset pois, mutta kauan istui siellä vielä keskenkasvuinen tyttö yksinään pollarin päässä ja katseli kauas tuonne pitkin siintäviä selkiä, joiden pintaa laiva parhaillaan viilteli. Nopeasti lipuikin se eteenpäin niemien ja saarien lomitse ja useimmat matkustajat olivat kerääntyneet sen kannelle luontoa ihailemaan. Kaunis oli näköala laiturillakin istujalla, vaikka hän sitä tuskin huomasi, kun näytti niin miettiväiseltä ja murheelliselta.

Matkustajain seassa seisoi Iisakkikin peräkannella mietteisiinsä vajonneena. Hän näki, kuni unessa, nuo päilyvät vedet monine salmineen ja lahdelmineen, näki nuo tuon tuostakin ohitse liukuvat, kukkaterttuja muistuttavat saaret ja näki tuolla rannoilla vihreiden puiden sekaan alkavan jo ilmestyä joitakuita kirjaviakin toveria. Hän ei kuitenkaan huomannut niitä enämpää, kuin höyrykoneen puhkutukseen sekaantuvaa laineiden loiskettakaan laivan kylkiä vasten. Iisakin ajatukset olivat toisaalla. Hän vaan näki edessään yhä tuon pitkänhuiskean, pumpulipukuun verhotun, kalpean tytön ja oli kuuntelevinaan hänen lauluansa sinisestä taivaasta ja kadonneesta armaasta.

Täytyi hänen joskus oikein hymähtää omille ajatuksillensa ja pilvilinnoillensa, sillä eihän tuo tuntematon tyttö voinut olla mitään hänelle, eikä hänkään tytölle. Kuitenkin tuntui silloin aina niin tyhjältä ja onealta jossakin tuolla rinnan alla. Ei, paljoa hauskempi oli haaveilla tässä ja rakennella tuulentupia huvikseen, kuin ajatella, että ne eivät toteutuisikaan koskaan.

Tuolla hääri salongissa muutamia hienopukuisia naisia. Mitähän, kun olisi ruveta noita tarkastelemaan, sillä hulluksihan tässä tulee yhä yhtä ja samaa aina ajatellessaan.

Iisakki alkoikin salavihkaa tarkastella naisia. — Tuo niistä on mehevin ja kaunein, tuo pitkä tuossa, joka ottaa sanomalehden nyt eteensä. Huomasikohan tuo, näinkin lasin läpi, itseänsä katseltavan? Huomatkoon sitte, mutta kaunein se sittekin on, vaikka tuo toinen on iloisempi ja aistikkaammin puettu, ehkäpä herttaisempikin.

Iisakki koetti väkisinkin kiinnittää huomionsa noihin tyttöihin ja keksi vähän ajan perästä olevansa ajattelemassa, miltä se tyttö, "minun tyttöni" näyttäisi tuollaisessa hameessa, miltä hänen kätensä näyttäisi tuommoisessa, moninappisessa hansikkaassa? Soma olisi nähdä rannerenkaan tuolla tavoin soljahtavan hänen ranteellaan ja hatun valahtavan takaraivolle, että ei olisi tiellä suudellessa ja hyväillessä.

Ei, ei sitä jaksanut taistella vastaan tuota yhtä ja samaa ajatusta. — Tämä se nyt mahtaa olla sitä sielun sympatiaa, josta joskus puhutaan. Vai olisikohan sitä Renqvistiläisten sisarusrakkautta, jota setä-ukko uskoo täydellä todella olevan olemassa heidän seuroissaan, vaikka ei sano sitä itse koskaan tunteneensa? Olipahan mitä oli, mut nyt se jo saa riittää minun osaltani, muutoin minusta tulee narri — suora narri.

Ei se kuitenkaan riittänyt. Työ ja toimet tosin vuosien vieriessä vaalensivat vähän tuntemattoman tytön kuvaa, mutta hienonsivat sitä samalla ja saattoivat sen henkisemmäksi. — Iisakki tottuikin kuvaan eikä enää koettanutkaan sitä ajaa pois mielestään. Päinvastoin vuosi vuodelta mielistyi hän yhä enämmän tyttöönsä. — Toiset toverit menivät naimisiin ja perustivat perheitä, mutta Iisakki oli onnellinen "oman tyttönsä" kanssa, eikä kaivannut muuta naisseuraa. Eihän sillä hänen tytöllään tosin ollut lihaa eikä luita, mutta sittekin oli hän parempi kaikkia muita naisia. Nuo toiset olivat joskus pahalla tuulella ja kiusasivat miehiään. Iisakin "tyttö" siihen sijaan oli aina niin iloinen, nöyrä, taipuisa ja ymmärtäväinen. Hänen ei koskaan kuultu sekaantuvan asioihin, joista ei ymmärtänyt mitään, ei koskaan valittavan piioista, eikä palvelioista. Tyttö oli sanalla sanoen oikea naisen perikuva ja Iisakki eli onnellisena monet vuodet hänen kanssaan. — Pieniä perheriitoja tosin sattui joskus, mutta sitte taas oli sovinto sitä suloisempi. Ainoastaan kerran oli sovinto ollut ikipäiviksi rikkaantua ja Iisakki aikoi täydellä todella silloin rikkoa välinsä "tyttönsä" kanssa, — mutta ei kuitenkaan hennonut hänestä erota.

Kalle Kilpi oli näet saanut urkituksi Iisakilta tietoonsa Iisakin salaisuuden tuon tytön kanssa. Sitte oli se Kalle ottanut selon siitä, että "tyttö", se oikea laulava tyttö, oli suostunut koko iäkseen rupeamaan torakumppaniksi muutamalle juopolle suutarille siellä kaukana sydänmaan kaupungissa. Kun Kalle vielä asettui asumaan samaan paikkaan, jossa "tyttökin" asui, niin hän joka kirjeessään oikein realistisesti kuvaili "millaiseksi paradiisiksi tuo tyttö olisi sinunkin kotisi tehnyt."

Iisakkia kauhistutti ja inhotti ja hän aikoi hylätä koko tytön. Mutta toisekseen, mitä yhteistä suutarin vaimolla oli hänen tyttönsä kanssa? Suutarin vaimo oli siellä pikkukaupungissa kasvanut otus, mutta hänen tyttönsä oli hieno ja sivistynyt nainen, niin miellyttävä ja suloinen ja sitte entäs se ääni!

Muut juoksivat oopperoissa ja Laulajaisissa kuulemassa yhtä ja toista, mutta Iisakki pysyi tytöllensä uskollisena. Hänen tyttönsä se laakeria niitti yleisöltäkin, vaikka laulu oli aiottukin ainoastaan Iisakille. Sanomalehtienkin täytyi tyttöä ylistää ja keksiä hänelle aina uusia nimiä. Mitäs ne nimet tekevät? Tyttöhän se kuitenkin oli tuo yleisön lemmikki, pysyväinen lemmikki, vaikka hänelle annettiinkin eri nimiä. Tyttönsä näki Iisakki näyttämöllä ja konserttisalissakin, tyttönsä aina, eikä koskaan muita. — Synti olisi ollut hylätä häntä, josta oli niin paljo huvia. Se olisi ollut samaa, kuin potkaista onnensa soppeen, mutta sitä ei Iisakki tehnyt, vaan eli onnellisena, hyvin onnellisena.

Kumisevanmäen mökki.

"Hyvä isä nähköön! Vieläkö sinä pattio vuoteella venyit ja minä jo olen astunut kolme virstaa edestakaisin — Kulmalan kauppamiehestä kahvin ostossa?"

Sillä tavoin tervehti eräs nainen pitkää, luisevaa miestä astuessaan ovesta Kumisevanmäen mökkiin. Mies ojensihe vähäsen vuoteellaan haukotellen, mutta ei antanut mitään vastausta. Tuskinpa sitä nainen lienee odottanutkaan, koska hän vaan ihan rauhallisesti rupesi kahvinkeittämispuuhiin.

Tyytymättömän näköisenä ja tylsin katsein katsoa tuijotti mies oveen, jonka vaimo oli jättänyt auki. Siitä syöksi sisään voimakas valovirta, seisahtui hiukan, mutta alkoi sitte taas rohkeasti tunkeutua joka soppeen. Päreillä paikattujen, likasen kirjavien akkunaruutujen läpi tunkeutui toisia valonsäteiden joukkoja ja ne panivat noesta mustuneet katon alaiset paikoitellen oikein kiiltelemään. Ikäänkuin pikkuisen suuttuneena tuosta parsien ja orsien välähtelemisestä, lähetti mies laipioa kohden suustaan oikein paksun, vaalean harmaan savupilven. Se taas pian muuntui hienoiksi, kiemurteleviksi säikiöiksi sekin, ja säikeet yhtyivät valon kanssa vallattomasti kisailemaan lattian ja laipion välillä.

Mies katseli vähän aikaa tuota, mutta se rupesi häntä väsyttämään. Täytyi siirtää silmänsä katsomaan, mitä se eukko nyt niin hartaasti häärii. — Paljo se jaksaakin puuhata tuo Maija Liisa ja kekseliäs se on, kuin kettu. Eikös nytkin vaan ole riuhtonut irti kahvinaulaa, vaikka koko talossa ei ole niin penniä rahan tapaista. Pulska se on kanssa näköjäänkin. Olisipa ehkä pulskempikin, jos sillä olisi pikkuista pienempi tuo mahan kellukka ja leveämpi otsa. Saisi se kentiesi tuo nenänykerökin olla hiukkasta kookkaampi, mutta on siinä semmoisenaankin paljo kauniita paikkoja. Leuka on pyöreä kuin kerä ja hampaat ovat terveet niin, jotta saavat selvän kovastakin kannikasta. Silmät sillä kumminkin ovat kaikista paraat, niin kiiltävät ja vilkkaat. On minulla kuin onkin kerrassaan pulska muija ja muutoinkin kaikin puolin terve työ-ihminen, kun vaan ei olisi niin kahviin menevä.

"Kuules Maija Liisa! Minkätähden sinä menit Kulmalasta asti niitä kahvia hakemaan?"

"Vielä häntä kysyy, vaikka tiedäthän sen sinäkin, juttu eivät kirkonkylän kauppiaat meille enää papuakaan velaksi uskoisi", vastasi Maija Liisa.

"No, antoiko se Kulmalainen mielellään?"

"Tinkihän se alussa vähän vastaan sekin, kun sattui Kotilan emäntäkin puotiin, mutta antoihan tuo sitte kumminkin, kun kahden kesken jäätiin."

"Paljonko se noista kahvistaan nyt ottaa?"

"Eihän tuo ottanut mitään, vaan minun piti luvata sinut ensi yöksi soutamaan hänen viinavenettään Kurkiniemestä."

"Ole nyt! En minä sinne lähde, enkä jaksakaan nyt soutaa."

"Mikäs sinua sitte vaivaa? Kyllä sinä jaksat, kun vaan tahdot. Teethän sinä työtä, kuin kaksi, jos vaan milloin viitsit."

"Kyllähän minä, kun terveenä olen, mutta kovin nyt tuntuu ruumis levottomalta ja hellältä tällä kertaa", sanoi mies.

"Niinhän tuota valitat aina, kun pitäisi työhösi lähteä, vaan pitäähän sitä toki jotakin tehdä, varsinkin näin huonoina aikoina. Mitenkäs se henki muutoin mielen hyvinä pysyisi?"

"Ei kai se, vaan en minä kuitenkaan sinne viinaveneen soutuun lähde", tuumaili mies. "Sattuisi tulemaan vielä vallesmannin korville, niin saisi vaan ilman edestä käräjissä kulkea ja joutuisi ihmisten vihoihin suotta."

"Mistäpä se vallesmanni sen saisi tietää", vastasi vaimo. "Tee muutoin, niinkuin tahdot, vaan minä arvelin silloin, kuin Kulmalainen siitä puhui, jotta sinä menisit mielelläsikin — — ja ehkä neuvottelisit jonkun ankkurin itsellesikin."

"Milläpä sitä köyhä niin paljo irti saisi, vaikka hyvähän se viina olisi olemassa, kun tuota on kerran niin raihnaiseksi käynyt."

"Niin ja, kun taas tukkilautat tälle kohdalle joutuvat, niin voisihan sitä toisellekin antaa. Kyllä tarvitsisivat tukkilaisetkin ryypyn lämmikkeekseen, kun saavat päiväkaudet märkinä vedessä rypläästää, vaan tulehan nyt ottamaan sinäkin lämmin kuppi sydämeesi."

Ensimmäisen kupin juotua kysäsi vaimo: "miltäs maistui?"

"Ka, miltäpäs muulta kuin hyvältä."

"Sitähän minäkin", jatkoi vaimo puhetta, "mutta olisi taitanut olla vieläkin parempaa, jos kermaksi olisi ollut pikkuisen karvaampaa sekaan —."

Mies ei ollut kuulevinaankaan, puhdistelihan vaan piippuansa. Sen tähden jatkoi vaimo: "kyllä tässä pitäisi keksiä keinoksi jotakin, jolla aina rahapennin irti saisi. Oikein minua säälittää se Perttukin, kun kuuluu hoitohuoneella pitävän olla työssä aivan aamusta iltaan ja tietäähän sen minkälainen sillä on hoitokin siellä, ihan vieraissa ihmisissä. Eikä edes osaa mykkäparka vieraille puutteitaankaan valittaa. Voi, voi, kuin saikaan poika sinne annetuksi!"

"Milläs sitä olisi täälläkään kotona elätetty", örähti mies. "Vai luuletko sinä, jotta meille maa itsestään leivän kasvaa, niinkuin talonpojille; ja valittelevathan nuo nekin, jotta heidät häviö perii. Kotilaankin oli kuulutettu sunnuntaina taas huutokauppa kappamiesten rästeistä, vaikka mies raataa yön päivän kanssa niin, jotta tuskin on jouten joulunakaan."

"Kyllä kai sitä on huolta heilläkin, kun on maksettava pipit ja papit, kanttorit ja senkin seitsemät sästyt", myönsi vaimo. "Mutta surkealta se äidin sydämestä tuntuu, kun tietää ainoaa lastansa vennon vieraissa niin rääkättävän. Ei sitä ole köyhällä puolta eikä oikeutta maailmassa. Ei ole, sen minä sanon. — Vastaani tuotiin Sirviön Mattiakin äsken ja ihan oli pantu jalkarautoihin. Oikein ajattelutti minua, kun hänen täytyy linnaan lähteä siitä, jos on joskus lähimmäistään auttanut, kun siihen sijaan Kulmalainen ja muut kauppamiehet vaan herrojen kanssa kestiä käyvät, eikä heidän viinakauppaansa olla näkevinäänkään."

"Mitäs kun ei saada toteen", selitti mies keskeyttäen.

"Onhan tuo niinkin; ja tuhmastihan se Matti sitä myikin", tuumaili vaimo. "Kun olisi minun ottanut yhteen juoneen, niin ei olisi ollut —"

"Muuta kuin sinuakin olisi sakotettu ja olisit saanut käydä vettä leipää popsimassa", pisti mies taas väliin.

"En kies'avita olisi käynytkään!" penäsi vaimo vastaan.

"Ethän vain", lausui mies epäillen, "mikäpäs siinä olisi auttanut muu kuin totuus."

"Sepähän sitte olisi nähty. Minä, kun olisin Pertun opettanut viinaa antamaan, hän minkä selvän olisivat ottaneet."

"Olisivat pilanneet meidän molempain vanhusten papinkirjat niin, jotta ei olisi saatu kunniallista hautausta kuoltuammekaan", väitti mies vastaan.

"Johan olisivatkin! Pyh ja viis! Olisi antanut ostajien antaa rahan pojalle ja sitte Perttu olisi ollut sitä jostakin kylältä juoksevinaan", intti vaimo ja kavala hymy huulilla katseli syrjästäpäin äänettömäksi käynyttä miestään.

Pannu oli sillä välin juotu kuiviin ja mies lähti, aamiaisen syötyä, työlleen sanaakaan vaimolleen virkkamatta. Vaimo sitte toimitteli kotiaskareita, niinkuin tavallisesti, mutta näytti kuitenkin vähän levottomalta. Päivällispöydässäkään ei sanaa vaihdettu, mutta vasta puukkoaan tuppeen pistäessään tuumaili mies: "minäkin olen nyt asiaa aprikoinut ja niin se on minustakin, jotta synti se on meille vanhemmille, jos kauemmin antaa Perttupojan siellä hoitohuoneessa olla. Jos tahdot, niin käy yön seutuna poika pois kotiin, eikö tuolla kuitenkin liene siellä ikäväkin — — vieraissa."

Mies katseli alaspäin pitkin sillan rakoa, eikä vaimo hänen mietteistään sen parempaa selkoa saanut, mutta ei hän mitään kysynytkään. Vasta, nähdessään miehen jo lähtemään hankkiutuvan, kysäsi vaimo: "hankinko minä putelia yksin tein?"

"Jospa heitä hankit joitakuita", puhui mies puoliääneen, "vaikka kyllä minua vähän peloittaa, jotta Kulmalainen nostaa melun, jos nassakat eivät ole kaikki tallella."

Vaimo ei ollut kuulevinaankaan miehensä sanoja, vaan akkunasta tielle päin katsellen alkoi kertoa: "kyllä se on hyvä ihminen tuo Kotilan emäntä. Sanoi tän'aamuna, jotta hänellä olisi ihan selvät näytökset Kulmalaisen viinan myynnille, vaan kun ovat niin naapurukset, niin ei sanonut ilkiävänsä. Kun olisi pahempi naapuri, pian taitaisi olla se Kulmalaisen kauppamiehen 'vulumahti' ruununmiesten käsissä."

* * * * *

Yhä tiheämmin ja tiheämmin alkoi siitä lähtien tekeytyä vieraita Kumisevanmäen mökissä pistelehtiä vieraita. Eivätkä ne vieraat siellä tavallisesti kaukaa viipyneet, jolleivät Maija Liisalla keitättäneet itsellensä kahvia ja pyytäneet talonväeltä lupaa saada siellä pikkuisen "eväitään" maistella, johon lupa tavallisesti annettiinkin. Saipa itse mökin mieskin silloin aina "vierasten eväistä" joko "pikku paukun poskeensa" tahi "pienen silmänkääntäjän." Toiset, taas ystävällisesti tarjosivat hänelle "kylmästä tultua" taikka "kello kuutta" tahi "kahvinaukun" ja jotkut myöhäisimmät, iltaisin mökissä kävijät oikein pakoittamalla pakoittivat isännän ottamaan "kirppuryypynkin." Sen päälle kuului niin makeasti nukkuvan.

Maija Liisa nuhteli joskus noin puolin sanoin miestänsä ja sanoi pelkäävänsä hänen "ruvenneen juomaan näinä viime aikoina." Mies väitti kuitenkin kiven kovaan sitä vastaan ja selitti, että hän ei milloinkaan ollut jaksanut niin hyvin, kuin "juuri näinä viime aikoina", jos kohta syönti ei tahtonut oikein käydä.

Arvattavasti olikin mies terveempi, sillä nyt hän aina oli päivillä erittäin iloinen ja vilkas ja nukkuikin erinomaisen sikeästi yöllä. Mökin varatkin olivat paranemaan päin ja kaikenlaista uutta kalua oli siihen alkanut ilmestyä, vaikka velatkin oli kaikki tyyni saatu maksetuiksi. Siihen sijaan oli mökin väellä jo pieniä saamisia yhdeltä ja toiselta, varsinkin renkimiehiltä.

Kumisevanmäen mökki se aikojen kuluessa muodostuikin monen kyläkunnan nuorten miesten yhteiseksi kokouspaikaksi, vaikka kävi siellä paljo vanhempaakin väkeä. Eipä sillä, että se olisi ollut mikään siisti taikka soma paikka, vaan paremmin päinvastoin, mutta kuitenkin istuskeli siellä ihmisiä iltakaudet. Siinä oli isäntämiehiä ja käsityöläisiä kammarissa talliperän puolella pirttiä, tukkilaisia, loisväkeä, kulkevia mustalaisia, laukkuvenäläisiä ja jos joitakin muu mökki täynnä. Täydellinen veljellisyys, vapaus ja yhdenvertaisuus vallitsi Kumisevanmäen mökin katon alla, jos kohta sopu ei siellä aina asunutkaan, eikä ilmakaan ollut kaikkein raittiinta.

Tupakan savu lepäsi aina iltaisin pilvenä, parin kyynärän korkeudessa lattialta ja varsinkin oli se paksua eräänä iltana, Keyrin tienoilla, jona pirtti oikein kuohui vieraista. Mökkiin olivat näet nuoret miehet toimittaneet tanssiaiset siksi illaksi. Yksi talikynttilä paloi silloin rätisten pöydällä ja toinen oli asetettu uunin korvalle "pelimannin" viereen. Lattia oli likainen ja kostea syksyisestä loasta tai sylestä ja pöytä huleisillaan jotakuta löyhkävää nestettä, joka ei varmaankaan ollut vettä. Kähisevät mies-äänet sekaantuivat vähän väliin tuolla täällä remahtaviin naurun hohotuksiin. Puolikymmentä paria pyöri viulun äänen mukaan keskellä huonetta toisiaan survien ja kaikki olivat mitä herttaisimmalla tuulella, niin naiset kuin miehetkin.

Kun riemun remakka joskus liian korkea-ääniseksi kohosi, silloin kajahti aina melun yli Maija Liisan kimeä ääni tuolta hiiloksen luota, jossa hän pannujensa kanssa puuhasi. Silloin aina örähti hiukan joukkoon Kotilan vanha isäntäkin, joka oli, varovaisuuden vuoksi, nostettu nukkumaan uunille "pelimannin" taakse ja sen kuultuaan nauroivat hattupäiset miehet niin, että piippunysät hampaista toisten jalkoihin tipahtelivat.

Holkkilan silmäpuoli Leena, joka tanssi paraikaa Lusikka-Kustin kanssa, sattui muutaman tuommoisen naurupuuskan aikana sysäämään mökin mykkää Perttua niin kovasti, että Perttu kaatua rojahti pitkälle pituuttaan lattialle. Perttu luuli Lusikka-Kustin häntä puukanneen ja kävi julmaksi. Hän tempasi halon äitinsä edestä ja nähtävästi aikoi sillä iskeä Lusikka-Kustia takaapäin. Äiti hyppäsi säikähtyneenä väliin, sai kolahduksen päähänsä ja veri alkoi hänen päästänsä pulputa ihmisten jalkoihin, mutta mykkä töytäsi kuitenkin eteenpäin Kustia kohden. Useita käsiä ojennettiin mykkään päin, korvapuusteja vaihdettiin, kirouksia, itkua ja ulinaa kuului sekaisin ja viimein sammuivat molemmat kynttilätkin.

Silmänräpäyksen ajaksi pääsi silloin hiljaisuus vallalle ja "pelimanni" käytti tilaisuutta huutaakseen: "olkaa toki rakkaat kristityt vähän siivommalla!" Mykkä-Pertun kauhea ölinä haihdutti kuitenkin heti "pelimannin" sanojen vaikutuksen ja vasta paikalle haettu nimismies sai järjestyksen kuntoon, kun uhkasi ampua, jos eivät olisi hiljan.

Maija Liisan ruumis korjattiin kammariin; Perttu pantiin rautoihin, vaikka hänestäkin vuoti verta, kun oli saanut puukonpiston toiseen käsivarteensa; ja Holkkilan silmäpuoli Leena vietiin pöydällä kotiinsa, sillä häneltä oli jalka niukahtanut ja kovin paksuksi turvonnut.

Huomenna purettiin oikein talkoolla koko mökki maan tasalle, eikä sen entinen isäntäkään ollut sitä vastaan. Hän vaan itsekseen mutisi: "vaikka Maija Liisa oli niin viisas; vaikka Maija Liisa oli niin viisas!"

Pappilassa.

"Hohhoijaa!" huokasi Pallassalmen vanha Heta-muori noustessaan kyykyltään ylös puutarhan kukkapenkkien välistä. "Kyllä se ottaa vanhaan selkään, kun tuntikausia kitkee noita joutavia. Ja mitä siitä sitte on edes hyötyä? Panisivat peltonsa perunaksi, niin olisi toista, mutta niillä herrasihmisillä on aina omat mielitekonsa. Eikähän noiden neitihupakoiden mieltä henno pahoittaakaan, kun näkee, miten ne itsekin ovat innoissaan kukkiensa kanssa puuhaamisesta. — — Eikös totta toisen kerran Fanny ole nyt taaskin tuolla georgiineja sitelemässä. Hm! Niin se on, kuin sanotaankin; lapsi on lapsi kuninkaankin, minkä rovastinkin lapsi."

Heta-muori kyyristyi uudestaan työhönsä, mutta kohosi taas heti pystyyn, kun kuuli kärryjenjyrinää maantieltä päin. Hän varjosti silmiänsä oikealla kädellään ja uteliaasti näytti tirkistelevän tulijoita. Yht'äkkiä hän kuitenkin laski kätensä alas ja huudahti: "Fanny! — — Fanny-neiti kuulkaas! Katsokaapas tuonne!"

Nuori, kesäpukuinen neiti läheni Heta-muoria, astuessaankin kukkaiskimppua sitoen.

"Mitä siellä niin erittäin katsottavaa on?" kysyi neiti huolettomasti.

"Mitä? Eikö Fanny-neiti näe, että siinä ne nyt tulivat Kivelän isäntä ja Kokon Kalle?" tuumaili Heta-muori hiukan nurisemista osoittavalla äänellä.

"Kyllähän minä nuo näin. Niillä on varmaan papalle jotakin asiaa", arveli neiti.

"Varmaan", toisti Heta-muori painolla. "No varmaankin tulivat ottamaan kuulutusta Kallelle ja sille mukanaan olevalle naiselle; ja eikös se ole synti ja surkeus?"

"Mikä se nyt Heta-muorista on semmoinen synti ja surkeus?" kuului samassa iloinen ääni ja vanhus tunsi pienten, pehmoisten käsien vallattomasti tarttuvan häneen kiinni takaa päin. Ennenkuin Heta-muori kumminkaan ennätti vastata, pyörähdytti tuo huomaamatta luokse päässyt tyttönen muoria ja veitikkamaisesti nauraen kuiskasi hänelle korvaan: "pappilan muori käski paistiaan pyöräyttämään!"

"Se Hanna se on aina semmoinen villikko, että siitä pitää vielä rovastille kieliä", sanoi Heta-muori, mutta oli nähtävästi mielissään leikistä.

"Sitä ennen sanokaa kuitenkin, — sanokaa Heta kulta, mikä se Hetasta oli niin surkean äsken?" uteli Hannaksi puhuteltu neiti.

"Ilmanhan minä tässä vain Fanny-neidelle palpatin sitä, kun Kivelän isäntä toi Kokon Kallen kuulutuskirjan teettoon."

"Onkos se sitte niin surkeaa? Antakaa nyt, Heta kulta, Kokon Kallenkin saada emäntä", puheli Hanna. "Onhan teillä itsellännekin aikoinaan ollut mies."

"Onhan niitä ollut kaksikin, jos yksittäin luetaan, mutta sehän se minua suututtaa, kun ei Mikkolan Karliina lähtenytkään Kallen kanssa liittoon. Ja nyt tuotiin Kallea toisen kanssa pappilaan! Kuka lienee ollutkaan, ihan tuntematon, — ja köyhältäkin tuo näytti."

"En minäkään sitä tuntenut", selitti Hanna. "Riikaksi ne sitä puhuttelivat ja vesipuolelta pitäjästä kai tuo lienee, koska oli niin päivettynyt."

"Vai Riikka, vai Riikka se on! No, oli se sille Riikalle onni, kun sai semmoisen miehen — — — ja arvatenkin niin köyhä tyttö, että sillä ei ole muuta kuin kaksi tyhjää kämmentä", jahkaili Heta-muori. "Sanon vieläkin, oli se onni sille tyttö-rievulle!"

"Onko se Kokon Kalle sitte niin miesten paraita?" kysäsi Fanny.

"Onhan se jälilleenkin. On se erinomainen mies! — Voi, voi sitä Karliina hupsua, kun ei älynnyt ottaa Kallea!" päivitteli Heta-muori edelleen.

"Teidän olisi vanhempana ja kokeneempana ihmisenä pitänyt sitte neuvoa Karliinaa", pisti Hanna ilakoiden väliin ja hymyili sisarelleen.

"Neuvoako? Väliäkös minä sille roinusin, mutta pysyykös se kantovesi kaivossa! Sanoi vaan, jotta: ei antanut luonto myöten. — — — 'Ei antanut luonto myöten', vaikka Kallella on hevonen ja kaksi lehmää", lisäsi Heta-muori halveksivasti päätänsä puistaltaen.

Sillä aikaa oli sulhaismatkue mennyt sisään ja päässyt rovastin puheille. Vähän ajan perästä huusi rovasti avonaisesta akkunasta Heta-muoriakin virkahuoneesensa "vieraaksi mieheksi." — "Täällä on nimittäin pariskunta taas tekeillä", ilmoitti rovasti Hetalle.

Heta-muori pyyhkäisi hätäisesti käsiään nurmeen ja lähti astua kepittämään rovastin huoneesen. Siellä istui rovasti keinutuolissaan puhallellen paksuja savupilviä eteensä. Todistajain kuullen hän — ensiksi saatuaan selville, että niin hyvin sulhasella kuin morsiamellakin oli "vapaaehtoinen ja kenenkään pakoittamaton aikomus mennä keskenään pyhään aviokäskyn säätyyn", — alkoi pitää puhetta kristillisestä avioliitosta. Kauniisti ja elävästi kuvailikin rovasti noille nuorille, kuinka avioliitot taivaassa päätetään, kuinka avioliitto on perheen ja perhe yhteiskunnan perustus, ja kuinka koti on Herran taimitarha.

Niin liikuttavasti puhui rovasti, että Heta-muorin täytyi tuon tuostakin pyyhkäistä silmäinsä nurkasta kyynelkarpalo multaiseen esiliinaansa. Olisi sitä puhetta kelvannut kauemmankin kuunnella, mutta äkkipikainen loppu sille kumminkin tuli.

Rovasti näet kääntyi puhumaan rakkaudestakin, mutta ei päässyt vielä oikein alkuunkaan, ennenkuin Kivelän isäntä jo keskeytti hänet. Keskellä lausetta kiepsahti näet isäntä ylös sohvalta, jolla oli istunut ja alkoi kohteliaasti kumarrella rovastia. — "Mitäs isännällä olisi ollut lisättävää?" tiedusti rovasti kesken puheensa.

"Sitähän minä vaan", lausui Kivelän isäntä, "jotta ei herra rovastin millään tavalla pidä luulla, jotta tässä olisi mitään rakkautta mukana. Minä tiedän ihan vissiin, että eivät nämä nuoret ole toisiaan ennen tunteneetkaan. Vastahan nämä eilen toisensa ensi kerran näkivätkin Jämsän markkinoilla niin, että ei tässä tarvitse ollenkaan luulla rakkautta olevan, tässä pelissä."

Rovasti kävi tuntuvasti hämille, kun ei ollut selvillä siitä, tekikö puhemies naittilaistaan pilkkaa, vai ymmärsikö hän rakkaudella jotain muuta kuin tavalliset ihmiset. Sentähden ilmoitti hän vaan lyhyesti aviokuulutuksen maksavan karttoineen 6 markkaa 60 penniä, ja varoittavasti katsahti toisen pöydän ääressä kirjoittavaan kappalaiseen. Sitte molemmat papit toivottivat onnea nuorelle parille ja hyvästelivät oikein kättä lyömällä sulhaista morsiamineen.

Ovessa tuli sulhaisväkeä vastaan Kotilan ontuva nuori isäntä, joka äskettäin oli isältänsä perinyt lautamiehen viran ja arvon, ja jota pidettiin erittäin ymmärtäväisenä miehenä.

"Hyvää päivää nuori herrastuomari!" tervehti rovasti tulijaa ja pyysi hänen "painamaan puuta" sillä aikaa kuin hän kävisi kutsumassa, sisään kahvia.

Vieras istahti oven suuhun ja miettivän näköisenä pyöritteli siinä lakkia polvillansa. Kappalainen ei saanut puhetta oikein sujumaan, mutta heti tuli rovasti uudestaan sisään kahvintuojan kanssa ja alkoi kysellä kuulumisia vieraaltansa.

"Kiitosta vaan", vastasi lautamies. "Kuuluuhan sitä nyt yhtä ja toista ikävää."

"Vai niin", mumisi rovasti. "Eikös otakaan asiat oikein luistaakseen, kun vanhan isänne pää kallistui?"

"Mikäpäs niitä asioita riskaisi, mutta niistä sisaristahan se nyt meille kiusan heitti", sanoi vieras vähän katkerasti.

"Kuinka niin ristin?" uteli rovasti. "Olivathan ne rippikoulussa siivoja tyttöjä."

"Kyllähän ne nyt muuten vieläkin, mutta kun se Kaarelan Hermanni ei lähdekään Mantan kanssa vihille. — Eikä taas Annikaan ota mennäkseen Toppolaan emännäksi, vaan väen väkeen inttää lähtevänsä Kuuselan torppaan — nälkää näkemään."

"No, no!" huomautti rovasti, "eihän Kuuselan emännän tarvitse nälkää nähdä. Onhan se elävä torppa ja Pekka on siisti nuorimies."

"Onhan tuo, mutta torppa on aina torppa. Eikähän siinä ole kartanoakaan. Ei lämmintä huonetta koko paikalla muuta kuin yksi ainoa tupapahanen — — ja sauna ja riihi", sanoi vieras naurahtaen ylönkatseellisesti. "Sitä vartenhan minä nyt oikeastaan lähdinkin teidän puheille, että eikö sitä Annia voisi niinkuin pakoittaa Toppolaan menemään?"

Kun rovasti ei vastannut mitään, jatkoi lautamies: "äiti sanoi, jotta ei hänkään ollut aikonut isävainajalle tulla, mutta minkäs sille voi, kun vanhemmat sen kerran olivat niin keskenänsä sopineet. Vielä oli äiti riskannut vastaan vihille lähtiessäänkin, mutta kun tätinsä oli oikein tukasta jutuuttanut ja sanonut, että 'selekääs tarvihteisit', niin olipas pitänyt lähteä, vaikka kyllä oli itkettänyt. Äiti sanoi vielä, jotta olisihan tuo häpeä koko meidän suvullekin, jos torpan mies sukuun tulisi — varsinkin, kun ei ole pelkoa naimattomaksi jäämisestä, vaan Anni pääsisi taloonkin emännöimään."

"Vaikea sitä on pakoittaa", sanoi rovasti, "varsinkin, kun Toppolaisella on jo ennestään melkein Annin ikäisiä lapsiakin."

"Vaikeatahan se on", myönsi vieras. "Kyllä sitä on koetettu parastamme mekin — minä ja äiti — mutta ei sille saa mieltä päähän. Enkä minä ymmärrä, mikä sen Annin onkaan semmoiseksi vimmannut, vaikka Toppolassa on niin suuri kartanokin."

"Onhan siinä isot rakennukset", tiesi rovastikin, "mutta eihän niitä tyttöjä kartanoihin vihitäkään, vaan miehiin."

"Ei suinkaan kartanoihin, ei suinkaan", tuumaili lautamies, "vaan kovin se on kuitenkin jälyä se Annin menettely. Ette te voi arvata, hyvä rovasti, mitä Anni sanoi minulle, kun minä sanoin hänelle, jotta Kuuselassa ei ole kuin tupa asuinhuonetta?"

"Mistäpäs minä sen", arveli rovasti, "ehkä sanoi rakastavansa — — tahi tuota — — mieltyneensä Pekkaan?"

"Ei se siitä mitään virkkanut, vaan niin sanoa mäjäytti, jotta 'vaikka ei olisi tupaakaan', — — aatelkaas — — 'vaikka ei olisi tupaakaan', sanoi."

"Tahtookos se sitte Toppolan isäntä niin mielellään Annia?" kysyi rovasti. "Annihan on vielä ihan nuori tyttö ja hän jo harmaapäinen — ja vielä päälle päätteeksi leskimieskin."

"Miinaahan se oikeastaan tuli Toppolainen katsomaankin, mutta kun Miina ei enää ollut joutilaana, niin viittasi Anniin ja sanoi, että ihminenhän se on tääkin."

"Mutta eikös teidän sopisi ottaa Kuuselan Pekkaa vävyksi Kotilaan. Minusta — — —"

"Me jo myytiin Kotila tässä toisella viikolla."

"Vai jo myitte! Mistä se ostaja niin äkkiä ilmaantui?"

"Tuollahan se on Hämeen puolelta", vastasi lautamies.

"Vai niin. No paljokos te Kotilasta saitte?"

"Kymmeneen tuhanteen se nyt meni", sanoi vieras.

"Mutta olisihan Särkän Joonas muistaakseni antanut siitä kaksitoistakin tuhatta", ihmetteli rovasti.

"Kyllähän se olisi, mutta nyt siinä meni sisar Miina mukana yhdessä kaupassa", selitti lautamies. "Sitäpaitsi saamme äiti ja minä eläkkeen, kun tuota minussa ei kuitenkaan ole miestä työn tekoon."

"Mutta suostuikos Miina semmoiseen kauppaan?" kysyi rovasti hymyillen.

"Mikäs siinä? Suostuihan se toki. Oli sitä Miinalla ollut vähän puhetta yhteen menemisestä Takkulan Matin kanssa, mutta sitte hän kumminkin arveli, että samahan tuo on kelle sitä menee, kun vain taloon pääsee. Mutta eipäs vain Anni ole niin viisas kuin sisarensa oli."

"Hm, hm!" mutisi rovasti ja neuvoi sitte: "kyllä se on parasta, että annatte Annin noudattaa oman sydämensä vetoa. Ei pidä pakottaa ketään väkisin vihille. Siitä on kallis edesvastaus vielä viimeisellä tuomiollakin, jos sattuu tulemaan toinen onnettomaksi meidän tähtemme."

"Niin kai siitä lienee", tuumaili Kotilan lautamieskin, mutta näpelöi yhä lakkia käsissään. Viimein hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja eperoiden kysäisi: "ei siitä sitte taida tällä kertaa tulla mitään siitäkään Kaarelan Hermannin vihkimisestä?"

"Jaa, se on tykkönään toinen asia", arveli rovasti. "Hän on jo Mandan kanssa täysissä kuulutuksissa ja johan se Manda on taitanut asuakin Kaarelassa?"

"Johan se Marian päivästä asti on siellä ollut vaalissa. — — Montako viikkoa siitä jo tulleekaan", sanoi lautamies.

"Tuleehan siitä jo kolmisen kuukautta. Ja se yksissä oleminen ennen vihkimistä on vasten lakiakin, niin että kyllä minun, virkani puolesta, pitää ruveta Hermannia vihille ahdistelemaan", selitti rovasti. "Minä kutsutan hänet puheilleni siitä asiasta."

"Täällä se Hermanni jo onkin, — tuolla tuvan puolella", ilmoitti lautamies. "Minä en jättänyt häntä rauhaan ennen kuin sain mukaani, että jos hyvinkin saataisiin hänet vihille yksin tein — ja Manta lähti kanssa mukaan siinä toivossa."

"Kutsukaa heidät sitte tänne", käski rovasti. "Minä sillä aikaa hankin vihkimätodistajat ja pistän kapan päälleni."

Kun Kotilan lautamies saapui takaisin rovastin virkahuoneesen oli siellä jo lattialle levitetty punainen matto ja sille vierekkäin asetettu pari kirjavaa sohvatyynyä. Fanny-neiti istui harmooniumin edessä koraalikirjaa katselemassa sillä aikaa, kuin Hanna taas auttoi papin kappaa isänsä selkään. Heta-muori ja pari piikaa seisoi ovensuu-seinällä, hyvin hartaan näköisinä, toimitusta odottamassa.

"Noo Hermanni! Asetupas nyt vaan koreasti tuohon oikealle puolen ja Manda seisoo tässä vasemmalla. Minä annan merkin silloin, kuin teidän pitää polvillenne laskeutua", selitti rovasti.

"Jottako vihille?" tiedusti Hermanni pitkäveteisesti.

"Niin tietysti, kun rovasti käskee", kiehitti Manda vastaukseksi ja alkoi vetää sulhoaan osoitetulle paikalle.

"Ei herra rovasti", ähkyi Hermanni kumarrellen ja tempoen käsivarttaan pois Mandan käsistä. "Kyllä minä en voi ruveta vihille tämän ihmisen kanssa."

"Mutta sinun täytyy, kun nyt kerran olet narrannut tyttöä niin pitkälle", lausui rovasti pontevasti.

"Enhän minä, herra rovasti, ole narrannut. Setähän se pani alkuun koko asian. Ja siksi toisekseen, nämähän ne Kotilaiset ovat petkuttaneet minua pitkin matkaa."

"Punnitsepas mies sanasi. Mitenkä me olemme sinua petkuttaneet?" tiuskasi lautamies kärsimättömästi.

Hermanni siihen sijaan selitteli rovastille hyvin tyynenä: "nämä lupasivat tehdä talonsa kaupat minun kanssani ja setäkin sen tähden rupesi koko tähän hommaan; mutta nyt nämä ovatkin myyneet talonsa toiselle."

"Mutta hyvä ihminen!" huudahti rovasti. "Onhan sinulla jo hyvä talo ennestäänkin."

"Onhan se, mutta isä oli ryyppypäissään, tässä tuonoin, luvannut ottaakin sisar Eliinalle Kekkolan Matin kotivävyksi — —"

"Mutta Matillahan on vielä vaimo elossa", sanoi rovasti.

"Niin vanhalla Matilla, vaan poika-Matinhan se isä oli luvannutkin vävykseen ottaa sitte, kuin se mieheksi kasvaa", tuumaili Hermanni. "Ja montakos vuotta siihen enää meneekään."

"Ei, Hermanni kulta, ei se poika-Matti sitte enää sisarestasi huoli, vaan ottaa ennen jonkun Ylätalon tytöistä", väitti Manda.

"Niitäpä sitä olen minäkin meinannut odotella ja niillä onkin talo joka tytöllä", sanoi Matti. Kääntyen rovastiin jatkoi hän vielä: "ei tästä Mantasta muutenkaan ole minulle, kun tämä on niin huusava."

"Huusava — mitä se on?" kysyi rovasti tyttäriltään.

"Tuhlari", vastasi Hanna ja juoksi ulos.

"Ei suinkaan se tuhlari olisi, kun oikein oman talouden saisi — — ethän sinä olisi Manda?" sanoi rovasti morsiameen katsahtaen.

"Enhän minä sitte enää olisi", vakuutti Manda syvään nyykistäen.

"No nyt sen kuulit Hermanni", puhui rovasti. "Tottahan nyt toki tulet vihille?"

"Ei herra rovasti, ennen minä menen, vaikka Venäjälle."

"No ota nyt kerrankin järkesi vangiksi ja ajattele mikä häpeä — — mikä häpeä se olisi niin rikkaan ja arvokkaan talon tyttärelle kuin Kotila on", puhui rovasti kehoittavasti.

"En minä voi — — se ei minusta tunnu ollenkaan käyvän laatuun. Ei se tunnu käyvän minun verilleni", penäsi Hermanni.

"Puraise vaan luontosi, niin kyllä se käy", rukoili Manda.

"No, koska ei hyvä sana auta", lausui rovasti, "niin tiedätkös mies, mitä sinulle vielä tästä itsepäisyydestäsi seuraa? Sinä saat ensin tulla kirkkoneuvoston eteen, sitte matkustaa tuomiokapitulin tutkittavaksi ja juosta käräjillä — ja lopuksi menee sinulta talot ja tavarat kulutuksista ja palkkioista."

"Menköön sitte, jos niikseen tulee", päätti Hermanni, mutta silloin julmistui rovasti.

"Vai niin", puhkesi hän tuimasti lausumaan. "Vai niin, että sinä turhan päiten aiot toimittaa kunnialliset vanhempasi vanhoina päivinään mieron tielle. Ett'es jo häpeä! Minä annan nimismiehen jo ihan ensi käräjissä sakoittaa sinua Mandan kanssa yhdessä asumisesta ja elämisestä. Ja sitte et enää saa itsellesi kunniallista vaimoa, vaikka maan alta etsisit. Se on varma se."

"Sakotetaankos sitä siitäkin?" kysyi Hermanni pelästyneenä.

Rovasti otti kirjakaapista lakikirjan ja selaili sitä hyvän hetkisen. Sillä välin kääntyi Hermanni lautamieheen ja kysyi: "antaisitkos sinä lisäksi sen teidän mustan ruunan?"

"Lupaa, lupaa", kuiskutti Manda veljensä korvaan, mutta lautamies pysyi vaiti. — Viimein löysi rovasti, mitä haki ja luki ääneen muutamia pykälöitä lakikirjasta.

"Tuletkos nyt vihille?" kysyi rovasti sitte tiukasti Hermannilta.

"No yks'kaikki, koska rovasti niin tahtoo ja tämä Aukusti antanee entisten lupaustensa lisäksi sen mustan ruunan", sanoi Hermanni.

"Voipihan tuon juuri antaakin", sanoi lautamies harvakseen.

Vähän ajan perästä kuuli sitte puutarhassa istuva Hanna isänsä juhlallisella äänellä vihkimälukuja lukevan. Hän ei siitä välittänyt kovin paljoa, vaan katseli tarkasti, miten pari köyhää pääskystä, yksituumaisesti, räystään alle pesäänsä rakentelivat. Mietteistään herätti Hannan vasta vihkimävirren sävel ja sitä kuullessaan hän tillahti itkemään. Sisällä laulavan Fanny-neidenkin ääni tuntui vapisevan vähän, mutta ihmeen selvästi ja voimakkaasti veteli Heta-muori sanoja: "Vihollinen karkoit' kauas; Suo meidän myös olla rauhass'."

Yleinen suru.

Oli tyyni ja rauhallinen keväinen aamu. Yöllä oli tosin vähän kylmänyt ja maa oli yhä valkoisena niissä paikoin, joihin ei päivän säteet vielä olleet ehtineet lämpöä levittämään, mutta ilma tuntui lämpöiseltä. Kaupungin kadut olivat jo lumesta ihan paljaat, mutta maantiellä oli vielä hieman iljannetta jälellä ja aitovieret täynnä talvellisten nietosten jätteitä. Kärryillä kuitenkin jo ajettiin ja maalaisten vieterittömät rattaat pitivätkin aika jyrinää jäisellä tiellä ja routaantuneella kadulla.

"Tuohon rymäkkään se kauppaneuvoksetar nyt taas varmaan herää ja on sitte ruppastuulella koko pitkän pituisen päivän", mutisi itsekseen Erlingin vanha Anna-Maija muutaman, kaupungin reunassa olevan talon keittiössä. "Mutta ruvetkoonpashan tässä hyvin äkäilemään, niin pian hän minusta pääsee, niinkuin jo senkin seitsemästi olen hänelle sanonut. — — Jaa, jaa! Kyllä se syntisen ihmisen luontoa toisenkin kerran koettelee, kun viisikäänkolmatta vuotta tässä paikassa palvelee. Kauppaneuvoksen itsensä aikaanhan tuo kuitenkin meni jonakin, mutta entäs nyt, kun eletään kuin viimeistä päivää. Hyvät ihmiset sitä illallistakin siivoa! Eikä sitte muka mokomille vältä vähempi kuin viinimarjain mehu!"

Anna-Maija työkkäsi suutuksissaan auki ruokasäiliön oven ja pujahti sinne. Hän katseli hyllyjä, nosteli pulloja ja purkkia yhden toisensa perästä ja jatkoi yksinpuhettaan.

"Arvasinhan minä sen. Kallista karpalohilloa ei ole enää jos kolmelle hengelle, vaikka kuvernööri tulisi taloon ja valkeiden viinimarjojen mehu on ihan lopussa! — Ei tässä tule hiljankaan eteen muuta kuin konkurssi, ja mihin minä onneton sitte vihdoinkin viimein joudun? Voi, kun en kuitenkaan ottanut sitä sepän retaletta silloin elätettäväkseni, mutta — hm! — Ja nyt niiden pakanoiden tähden pitää tässä kristityn ihmisen vielä vanhoillaan kaupungin elätiksi joutua. Kyllä kai ne alastomat pakana-raukat siitä paljonkin lämpenevät, kun kaupungin rouvat käyvät täällä syyttömät ihmiset mierontielle syömässä ja juomassa. — — Niin, oikein minua naurattaa niiden ompeluseurat. Karttuunirääpäleitä tehdään ja köyhiä panetellaan. Ostaisivat markkinoilta Iammasnahkoja ja teettäisivät Tikais-Mikolla turkkia; tahi laittaisi kauppaneuvoksetar sinne Afriikkaan kauppaneuvos-vainajan suuren supiturkin. Ei silloin ainakaan yhtä miestä palelisi, vaikka hänessä olisi vielä kylmempi, kuin onkaan ja saisivat ihmisten ruoat olla rauhassa ja kunnia tallella."

"Anna-Maijaa! Herran tähden, Anna-Maijaa!" kuului silloin vinkuva ääni jostakin sisähuoneesta.

"Mikähän sillä nyt on hätänä, kun niin surkeasti uikuttaa?" tuumaili Anna-Maija ja kiirehti sisähuoneisin.

Kauppaneuvoksetar, lempeän näköinen ja harmaatukkainen vanhus oli huoneessaan polvillaan sohvan edessä ja parhaillaan hajuvedellä valeli sohvalla olevaa pientä rakkikoiraa.

"Anna-Maija! Juokse Anna-Maija kulta, nyt ihan paikalla tohtoriin ja sano — kuuletko sinä — sano minulta terveisiä, että — — että — — ihan siinä on henki kysymyksessä; — — ja että hän on niin huono; ja että hän olisi hyvä ja nyt kohta tulisi tänne. — Kuuletko sinä Anna-Maija? Juokse nyt hyvä Anna-Maija! Juoksethan sinä Anna-Maija?"

"Kiitos, kiitos rakas kauppaneuvoksetar — —"

"Juoksehan nyt Anna-Maija kulta", keskeytti emäntä.

Anna-Maija paiskasi kiireesti oven kiinni ja tuumaili mennessään: "tokihan minä tok' juoksen ainoan sisareni tähden ja kyllä hän todellakin on kovin huono."

Pian olikin Anna-Maija matkalla lääkärin luo. Kiireesti hän kulki, eikä ollut näkevinäänkään "Malinskaa" ja "Häyryskää", vaikka ne kulkivat torille, tuolla kadun toisella puolen. Sitte vasta täytyi "silmänräpäykseksi" seisahtua, kuin Silénin matami sattui kadulla "ihan palliksi vastaan."

"Huomenta Anna-Maija!" sanoi Silénin matami ja asetti koppansa kadulle, seiniviereen.

"Huomenta, huomenta", toisti Anna-Maija. "Minulla on kovaksi onneksi hirmuisen kiire nyt, vaikka olisi ollut hupaista kuunnella, miten teillä jaksetaan. En jouda nyt edes — — — mutta, ette te hyvä matami usko, kuinka herttaisen hyvä se kauppaneuvoksetar sittekin on pohjaltaan."

"No eihän se taida juuri kaikkein pahimpiakaan olla, mutta kukapas sitä nyt Anna-Maijalle ilkiäisikään — —"

"Niin, vaanpa muillekin. Tiedättekös, että nytkin minä olen menossa tohtoriin ja kauppaneuvoksetar käskikin oikein juoksujalassa menemäänkin."

"Herranen aika!" huudahti Silénin matami. "Onko hän sitte niin sairas? Ihanko se on vuoteen omana?"

"Onhan se jälilleenkin ja verta sylkee."

"No, kyllä teillä Anna-Maija parka, sitte on huolta ja hommaa — huolta ja hommaa. Ja lisää surua sitä vaan tulee, sillä tietänettehän, että Tikais-Mikon tyttö, sisarenne tyttö, on ajettu pois viskaalista tänä aamuna?"

"Annako?" kysyi Anna-Maija säikähtyneenä. "Ja minkä tähden?"

"Kukapa sen tietää, mutta Korhosen eukko sitä kävi tän'aamuna meillä toimittamassa, jotta illalla, kun rouva oli tullut ompeluseurasta, oli hän tavannut viskaalin kyökistä, Annan luota, vaikka oli ollut talo vieraita täynnä. Sitte oli rouva nostanut semmoisen metakan, että olivat herrat neuvomatta ulos osanneet ja nyt on Anna pantu pois", selitti Sirénin matami.

"Mutta mitäs viskaali oli sanonut?" uteli Anna-Maija.

"Viskaali? — Niin mitäpäs sillä viskaalilla olisi sanomista. Rouvahan se kaikki päättää ja viskaali saa kiittää, että ei — — mutta tuolla menee torille jo heinäkuormia niin, että hyvästi! Hyvästi Anna-Maija! Kyllä teillä nyt on huolta ja hommaa, kuin ihan verta sylkee, niinkuin sisarennekin."

"Niinkuin sisarenne", mietti Anna-Maija. "Mitähän se sillä tarkoitti. Sisarenihan se juuri verta sylkeekin, mutta se on hupsu koko matami. Sanoo Annan joutuneen pois paikastaan. Annan, joka on sievä tyttö ja minun oma opettamani; ja osaa sekä keittää että paistaa. Ei kuuna päivänä, ei kuuna päivänä sitä tyttöä paikastaan pois ajeta. Mutta kohtahan tuon saan nähdä, kun kotiin joudun."

Anna-Maija tapasi lääkärin kotoa ja kohta ajoi hän tohtorin rinnalla kotiinsa päin. Kauppaneuvoksetar Erlingin tuparakennuksessa asui näet ompelija Mikko Tikkanen, jonka vaimo, Anna-Maijan sisar, oli sairaana. Sisarensa luo johti Anna-Maija tohtorin, mutta tohtori ei sanonut sairaan enää lääkkeitä tarvitsevan ja valitti sitä, että häntä ei oltu tultu ennen hakemaan.

"Milläpä varoilla sitä köyhä — —", mutisi sairaan mies, mutta tohtori ei ollut kuulevinaankaan sillä korvalla, vaan lähti pois.

Anna-Maija siihen sijaan tiuskasi Mikolle: "joisit sinäkin vähemmän, niin ei eukkosi kuolisi nälkään."

"Täti, täti", kuului, nurkasta itkevä ääni, "eihän isä nyt enää moneen vuoteen olo ryyppinyt."

"Ole vaiti", sanoi Anna-Maija, "kun ei olisi juonut, niin olisi versta miehellä jälellä, eikä minun sisareni tytön olisi tarvinnut viskaalin — —. Voi hyvä isä tätä elämää! Ja sinä Anna! Hyi, että et häpeä vielä näyttäytyessäsi kunniallisille ihmisille, letukka! Jos minut kadulle potkaistaisiin, niin en toki tulisi ihmisten ilmoihin enää milloinkaan."

"Täti, — — eihän se, kun totivettä, mutta se rouva kun on ihan hurja", nyyhki Anna, "ja niin luulevainen."

Sairaan valitus kiinnytti kaikkien huomion ja Anna-Maija ei joutanut ajattelemaan mitään, sillä hänen sisarensa kuolintaistelu oli jo alkanut. Ei sitä kaukaa kestänytkään, mutta kovaa se oli, niin kovaa, että ei Anna-Maija jaksanut sitä katsella loppuun, vaan itkien kiiruhti omalle puolellensa. Siellä hän ihmeekseen tapasi sisarensa pojan kauppaneuvoksettaren huoneessa ja jäi hämmästyneenä vastineettomaksi, kun emäntänsä alkoi häntä viipymisestä torua ja vielä pojan kuullen.

"Pollyn kuolema jää Anna-Maijan omalletunnolle raskaaksi taakaksi, — jos se kuolee", lopetti kauppaneuvoksetar arvokkaasti ja hieman halveksivastikin puheensa Anna-Maijalle.

"Poika, mitä sinä täällä teet, vaikka äitisi on kuoleman kielissä?" tiuskisi Anna-Maija sisarensa pojalle.

"Antakaa hänen olla", käski kauppaneuvoksetar ja kääntyen poikaan sanoi hän: "eläinlääkäri asuu Puttoliinin talossa, ensimmäiset portaat portista."

"Kyllä minä tiedän", sanoi poika, "siinähän se asuu konitohtorikin."

Poika lähti ja vanhukset jäivät kahden kesken.

Anna-Maija puolusti parhaimman mukaan itseänsä, ja sanoi ajatelleensa oikeaa tohtoria, kun ei rouva ollut Pollystä mitään puhunut, ja sanonut vielä hengen olevan kysymyksessä — "eikähän koiralla henkeä ole."

"Te olette aina vihannut ja ylönkatsonut Pollyä", sanoi kauppaneuvoksetar ja viittasi Anna-Maijaa menemään ulos.

Ei auttanut siinä Anna-Maijan selitykset, vaan hänen täytyi lähteä keittiöön ja kauppaneuvoksetar jäi kahden kesken Pollyn kanssa. Polly vikisi surkeasti jonkun aikaa, tyyntyi sitte vähitellen ja oli lopuksi aivan hiljaa. Kauppaneuvoksetarkin alkoi tyyntyä, mutta kun eläinlääkäri tuli ja ilmoitti Pollyn jo kuolleen, alkoi hän katkerasti itkeä. — Sillä välin oli torilla levinnyt huhu, että kauppaneuvoksetar oli kuollut. Ompeluseura oli sen johdosta kokoontunut pormestarinnan luo neuvottelemaan, mitä nyt olisi tehtävä, sillä kauppaneuvoksetar oli aina seuralle ilmaiseksi kaikki vaate- ja muut tarpeet antanut. Aluksi ei kuitenkaan päästy muuhun päätökseen, kuin siihen, että, pormestarinnan esityksestä, päättivät rouvat pukeutua mustiin. Onneksi olikin pormestarinna edellisenä päivänä saanut uuden mustan puvun.

Kaupungin herratkin kävelivät alakuloisina ja toisiaan tavatessaan, tervehdyksen asemasta, sanoivat vaan lyhyesti: "kauppaneuvoksetar on kuollut."

Malinska taas kertoi torilta tullessaan Häyryskälle: "nyt tässä kohta saadaan hyvää tavaraa kelihinnalla, kun kauppaneuvoksetar on kuollut. Saa sitä nyt köyhempikin kerran jotain itsellensä."

"No, mutta eihän sillä puotia ollut", vastasi Häyryskä.

"Ei puotia, vaan kun kaikki kauppamiehet ovat hänelle velassa, niin kuuluu tulevan konkurssi kaikille eteen. Ei se vanha Erling niille omiaan heitä, vaan sanoi meillä käydessään, jotta, kun hän saapi velivainajansa omaisuuden käsiinsä, niin paistaa se vielä päivä köyhällekin kansalle. Niin sanoi tässä tuonoin ja niin se käypikin."

"Saisi paistaakin", myönsi Häyryskä. "Toisella viikolla kävin minäkin pyytämässä lainaksi kymmentä markkaa nimipäivikseni, niin oli kauppaneuvoksetar vaan käskenyt Anna-Maijan sanoa, jotta hänellä ei ole."

"Semmoinenhan se oli aina köyhille", tiesi Malinskakin, "vaan nyt saa hänkin tehdä tiliä siitä, mitä se on; taita isoovalle leipäs."

Sanomalehden toimittaja ja postimestari tulivat eukkoja vastaan ja postimestari kuului ehdoittavan, että sanomalehti ilmestyisi sinä päivänä "mustareunaisena, yleisen surun merkiksi."

Kauppaneuvoksettaren talossa oli kohta koko ompeluseura koolla. Kauppaneuvoksetar olikin hyvin liikutettu siitä yleisestä osanotosta, jota hän sai osakseen ja kiitteli kaikkia Polly-vainajan puolesta. Vasta iltapäivällä sai hän tietää, että hänen itsensäkin oli jo sanottu kuolleen. Se oli hänestä hirveintä, mitä ihminen ajatella taisi ja hän lupasi palkinnon sille, joka ilmoittaisi "kuka tuon huhun oli alkuun pannut." Varmuudella ei sitä kuitenkaan kukaan tiennyt, mutta viskaalin rouva sanoi Silénin matamin itsellensä kertoneen, että Anna-Maija oli sanonut kauppaneuvoksettaren olevan "ihan henkitoreissa." — "Ajatteles Selma kulta sanoa 'henkitoreissa' ja vielä omasta emännästään! Paljo minä kärsin, mutta sitä en minä Selmana jaksaisi kärsiä. En kärsisi semmoista omalta palvelijaltani ja kuka sen tietää, mitä niillä, vanhalla Erling'illä ja Anna-Maijalla mielessä onkaan. Ei se suotta aikojaan Anna-Maija sellaisia juttuja liikkeelle pane."

Kauppaneuvoksetar kauhistui, itki ja vapisi. Viskaalin rouva arveli vielä, että "Selma kulta" saa kiittää Jumalaa siitä, että Polly pelasti hänen henkensä. "En minä tietysti ole teidän kyökissä käynyt, mutta vaikea on minun uskoa, että niin hyvä toveri, kuin Polly olisi kuollut luonnollisen kuoleman", sanoi hän.

Viskaali tuli vähän ajan perästä itsekin kahden poliisi-miehen kanssa eroittamaan Anna-Maijaa palveluksesta ja ompeluseuran hämmästykseksi tavattiin vanha Erling Anna-Maijan tyköä keittiöstä. Kauppaneuvoksetar ei jaksanut tulla jäähyväisillekään, eikä sanonut enää tahtovansa "nähdä koko Anna-Maijaa silmäinsä edessä, ei koskaan", vaan lähetti palkankin viskaalin kautta.

Vanha Erling haki Anna-Maijalle kaupungista hevoisen ja yhdessä he sitte lähtivät ajamaan. Kauppaneuvoksetar ei näet sallinut, että Anna-Maija olisi muuttanut päiväksikään Tikais-Mikonkaan puolelle, vaan kuului senkin perheen pitävän ruveta katselemaan itselleen uutta asuntoa.

"Nyt on täti parkakin kadulle potkaistu", ajatteli Tikkasen Anna auttaessaan Anna-Maijan vaatearkkua issikan rattaille. Hän ei kuitenkaan virkkanut mitään siitä, vaan toivoi saavansa pitääkin tätinsä paikan, johon nyt oli väliaikaisesti otettu.

Sanomalehti oli ilmestynyt mustareunaisena ja sen toimittaja istui hiljakseen kiroillen seurahuoneella, höyryävä tuutinki edessään. Toisessa huoneessa oli kaupungin herroilla salainen kokous, johon ei sanomalehden toimittajaa laskettu. Silloin tällöin kuuli toimittaja sieltä ainoastaan muutaman sanan, mutta huomasi herrojen olevan hyvin äkäisellä päällä. Viimein tuli hänen luokseen kolme, neljä herraa ja neuvosmies Hulldén pyysi "nöyrimmästi" saada tietää: "minkä tähden herra Pilander tänään on sanomalehden varustanut surureunuksilla, jollei se nimittäin ole toimituksen salaisuuksia?"

"Kyllä minä sen sanon", vastasi sanomalehden toimittaja painolla, "kun te, neuvosmies Hulldén ja muut, ensin ilmoitatte, minkä vuoksi teidän rouvanne tänään, aamupäivällä, kävelivät surupuvussa ja te itse kirjoittelitte konkurssianomuksia? — — Vai tapahtuiko tuo kaikki rouva Erling'in sylikoiran kuoleman tahdon?"

Toimittaja tyhjensi lasinsa, kumarsi herroille ja lähti.

"Kuulitteko sitä hävytöntä!" huudahti neuvosmies Hulldén.

"Vai pitäisi meidän tehdä hänelle selko vaimojemme puvuistakin", säesti postimestari. Pormestari taas arveli sen olevan liikaa ja viinatehtailija Wallerskjöld päätti olevan parasta ruveta kuulustelemaan toista miestä sanomalehden toimittajaksi, "sillä Pilander on jo liiaksi leipääntynyt täällä ollessaan."

Pilander istui jo silloin kotonaan miettimässä oikein salamoivaa pääkirjoitusta "poroporvarillisuudesta", mutta häntä häiritsi kadulla teikkaavien poikien melu. Muut pojat siinä olivat repaleisia, mutta yksi oli siististi puettu. Se oli Mikko Tikkasen Kalle. Hänen oli nyt vuoro nappia heittää. Hän heittikin, mutta ei mennyt lähellekään kuoppaa. Jäi varmaankin puolentoista kyynärän päähän.

Teikkaaminen alkoi innostuttaa Pilanderiakin ja hän odotti uteliaasti, onnistuisiko Tikkasen poika näpähdyttämään nappia kuoppaan. Soma oli nähdäkin, millä hartaudella Kalle nappiansa näpähdytti. Nappi siirtyi noin korttelin verran ja nyt oli toisen kerran näpähdytettävä. Poika sihtasi kauan ja nyt — —. Ei, napsautti liian kovasti. Nappi nousi pystyyn ja vieri syrjään ainakin sylen verran. Kaikki toivo oli siis lopussa ja kyyneleet kohosivat Kallelle silmiin.

Pilanderia säälitti pojan vahinko, mutta häntä samalla harmitti se, kun poika itki tuon vertaisesta. Eihän hän itse itkenyt, vaikka uhattiin leivättömäksi jättää. Pilander avasi akkunan ja kysyi: "mitä sinä itket Tikkasen poika?"

"Kun se oli", nyyhkytti poika, "kun se oli viimeinen nappi — oikea tinanappi ja äitikin on kuollut, niin jotta mistä minä nyt toisen saan?"

Poikien peli loppui siihen, mutta Pilander istui kauan akkunansa vieressä ja ajatteli sanoja: "mistä minä toisen saan." Niin kauan hän niitä ajatteli, että kyyneleet nousivat hänellekin silmiin. Hän pyyhkäsi kuitenkin ne pois kädellään, sillä vaimonsa kuului toisesta huoneesta kutsuvan häntä iltaruoalle ja nuorin poika siellä tinkasi itsellensä enemmän maitoa, mutta äiti selitti, että ei hänellä ole rahaa lähettää ostamaan.

Vierasmies.

Heinävaaran liepeillä, Ruokosuon ja Särkijärven välisellä kannaksella, oli Kuittis-Tahvon mökki. Pikkuiset olivat vielä viljelykset siinä ja huoneet vieläkin pienemmät, mutta hyvästihän noissa kuitenkin näytti rupeavan tulemaan toimeen. Mökin ei tarvinnut tehdä päivätöitäkään taloon, mutta piti sen asukkaiden siihen sijaan, kesäiseen aikaan, hoitaa suurin osa toisella puolen järven olevan talon karjasta, joka aina Juhannuksen seuduissa tuotiin Heinävaaran puolelle kesäsyöntiin. Vaaran lehtoisilla rinteillä olikin karjanlaidun ihan mainio. Senpätähden ei mökin oma, kirjavakylkinen "Kyyttökään" tahtonut koskaan malttaa sieltä oikeaan aikaan iltasella kotiin tulla, vaikka selvästi kuuli sinne ylös vasikkansa ikävöivän ynisemisen "rantahaasta."

Tuo haka ei ollut suurimpia, mutta se oli ihan parahiksi iso paimenelle. Pikku-Niilo oli näet saanut päähänsä, että hänen, ihan välttämättömästi, piti saada käydä paimenessa ja kun ei häntä päästetty koko karjaa paimentamaan, niin päätti hän paimennella vasikoita, joita pidettiin rannalla pienessä aituuksessa. Alussa olikin Niilosta tuo toimi sangen miellyttävä, mutta rupesihan sekin ajan pitkään käymään hiukan yksitoikkoiseksi. Se oli kuitenkin Niilon oma syy ja Niilo huomasi sen itsekin. Miksi hän aina niin innokkaasti ajoikin pois porsasta, jonka mieli näkyi hartaasti palavan vasikoiden ja hänen seuraansa. Porsas kyllästyi viimein "rantahakaan" pyrkimiseenkin; ja lyöttäytyi ison karjan kumppaniksi. Lehmät antoivatkin mielellään pienen toverin itseään seurata ja kaihoavin katsein sai vain Niilo nähdä, miten palleroinen porsas lehmien perässä juosta lekerti tuonne ylös vaaralle, jonne pääsö oli pojalta kielletty. Kyllä se harmitti vähän, kun porsas noin vaan sai juoksennella missä tahtoi, mutta minkäs sille voi. Täytyi tyytyä, kun äiti kerran oli kieltänyt, eikähän tuo karjan katsontaan avuksi tullut talon tytär, Anna-Maijakaan, sanonut huolivansa Niiloa kanssaan, vaikka kuinka aina olisi pyrkinyt iltasella lehmiä hakemaan.

Ikävä oli Niilosta sen takia koko kesä, jonka tulemisesta hän kuitenkin edeltäkäsin oli niin suuresti iloinnut. Talvellahan tuota kumminkin oli saanut olla muiden ihmisten ilmoissa, mutta nyt oli isä aina paloa kyntämässä tahi suota ojittamassa, eikä äitikään joutanut Niilon kanssa olemaan muulloin kuin päätä kammatessa. Kukkuva käkönen ja lehdossa livertelevät linnut eivät taas taipuneet tulemaan "leikkisille", vaikka Niilo koetti niitä mansikoillakin luokseen maanitella. Ne vaan peippelehtivät oksillaan ja keskenänsä kisailivat välittämättä Niilosta yhtään enempää kuin ihmisetkään.

Päiväläis-Risto se kuitenkin toki vähäsen piti Niilosta, vaikka se oli niin harvapuheinen ja enimmäkseen vaan istuksi joutoaikoinaan maito-aitan portailla katselemassa, miten talon Anna-Maija maidon kanssa puuhasi. Risto se yhtenä ettone-aikana teki Niilolle pihamaalta löytämästään nuppineulasta ongenkin — oikein väkä-ongen ja sitte täytyi äidin luvata, että Niilo saisi iltasella mennä Anna-Maijan kanssa vaaralta itsellensä hakemaan oikean pihlajaisen onkivavan. Ei se näyttänyt Anna-Maijasta olevan ihan mieluista, kun Niilo hänelle lähti kumppaliksi lehmän hakuun, vaan Niilo ei siitä lukua pitänyt, kun "äiti kerrankin lupasi."

Olikin se hupainen matka, mutta mitähän varten se Anna-Maija kiipesi tuonne ylös sivu lehmistä? No ehkäpä siellä kasvoi parempia pihlajoita ja olihan tuo muutenkin soma katsella, miten paljo maailmaa sinne ylös näkyi.

"Niilo, tuossahan on sinulle oikein hyvä ja suora vapa", sanoi Anna-Maija poikaan kääntyen. "Ala nyt vaan nihrata sitä poikki ja kuori kanssa tällä samalla paikalla, niin minä sitte tulen sinua hakemaan."

"Minnekäs sinä menet?" kysäsi Niilo.

"Minä menen tuonne ylemmäksi katsomaan, mihin ne lehmät taas ovat joutuneet."

"Tuollahan ne olivat alaalla, tuon ison koivun toisella puolen", selitti Niilo. "Etkö sinä niitä nähnyt, vaikka aivan vieritse kulettiin."

"Näinhän minä nuo, mutta 'Viikuna' ja 'Lauvikki' olivat taas pois", sanoi Anna-Maija.