Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.

VAIHDOKAS

Kuvaus vanhan kansan elämästä

Kirjoitti

Juho Reijonen

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1884.

Muuan Itä-Suomen kauniimmista kirkonkylistä on kahden ruohorantaisen järven väliin pistävällä niemellä. Niemen keskitse idästä länteen — tahi lännestä itään, jos niin tahdotaan — kulkee kohtalaisen korkea kangasharju. Näköala harjulta on laaja ja vaihteleva. Niemen ympärillä päilyvät monisaariset vedet. Sen keskipalkoilla latistuu harju alangoksi, antaen siten sijaa parille hietarantaiselle lammille, joiden äyräillä humisee muutamia korkeita kelohonkia. Siellä täällä näkyy sarja istutettuja puita: hieskoivuja, hyötyisiä pihlajapensaita ja solakoita, lipiseviä haapoja. Kylä näyttää, ikäänkuin kihisevän huiskin haiskin rakennetuista taloista ja mökeistä, joita viimeksimainituita nähtävästi on monta vertaa enemmän kuin edellisiä.

Harjusta pohjoiseen päin näkyy etäällä siintäviä korkeita vaaroja, saaria, salmia, kellertäviä viljavainioita, muutamia muhkeita taloja ja nuorta, tummanvihreätä kuusikkometsää. Harjun etelävierre on loivempi. Sitä peittää metsä, jossa paraasta päästä kasvaa räkämäntyjä, ja niiden välistä Keidaslammin kirkas vesi kimaltelee kesäisen päivän laskeutuessa. Lammin rannalla sijaitsee iso ja ikirikas Lampelan talo, jonka viljavat, savimultaiset pellot ulottuvat järveen saakka.

Lampela lähimpine, hyvin ruokottuine ympäristöineen on, kuni ihana keidas tuon kaksilaskoksisena penkereenä sille puolen alenevan, vihannan erämaan keskellä, jos sitä erämaaksi voi sanoa. Suunnattoman suuren vaskikäärmeen tavoin kiemurtelee talon lähitse ruosteenkeltainen maantie. Kylän itäpäässä lyöpi se vielä muutamia lenkoja, ikäänkuin ei mielellään tahtoisikaan kylästä erota, vaan päästyään vanhan kellotapulin ohitse, lähtee se rohkeasti eteenpäin teille tietymättömille suorana, kuni mittarin linja ikään.

Noin pari miespolvea takaperin oli tapulilla vieressänsä uskollinen toveri. Se oli jyrkkäkattoinen ja varsinkin ulkopuolelta vahvasti tervattu ristikirkko, mutta nyt se jo aikoja sitten on hajotettu erään Herrassa nukkuneen provastin toimesta. Seikka, joka tuohon hajotustoimeen johti, oli seuraava. Pappilan kellokas lähti eräänä päivänä kirkkomaalle jaloittelemaan ja kun kirkkomaan aita oli huono, pääsikin se sinne. Haudankaivaja, tolvana, oli heittänyt vasta kaivamansa haudan ihan peittämättä ja Perjakka taittoi siihen pudotessaan niskansa. Haudankaivaja menetti virkansa ja kirkkomaalle päätettiin hankkia uusi aita. Kirkon seinähirret havaittiin tanakoiksi aidaksiksi ja sitten ladottiinkin niistä jo uutena vanhan näköinen ja ummelleen kymmenen vuotta kestävä aita suojelemaan kuolleitten rauhaa ja elävien elämää. Hirren lopuskoista rakennettiin kylän keskellä olevalle, kauniille kummulle vankihuone, jonka viereen eräs kirkon patsaista pystytettiin — kaakinpuuksi.

Siten oli Herran huone sanan varsinaisessa merkityksessä muutettu ryövärien luolaksi. Uusi temppeli, joka pieniruutuisine akkunoineen ja tornittomine kattoineen myöskin enämmän vivahtaa vankilaan, kuin kirkkoon, tehtiin kylän läntiseen päähän ja kiireellä tehtiinkin. Kiireessä unohtui kuitenkin tapuli entiselle paikalleen. Senpätähden onkin nyt kirkon ja sen kellojen väliä puolentoista virstan paikoille, eikä Jumalan palvelus, varsinkaan länsituulella, tulisi vähääkään häirityksi, vaikka kellonsoittaja kesken saarnan läppäämään rupeaisi.

Siihen aikaan, kuin vanha kirkko vielä oli virassa, oli kellotapuli Kaikuis-Taavetin virkahuoneena. Siinä hän, kuten vanhan testamentin aikuinen kaimansakin soitteli ihmisten hartauden herättämiseksi. Taavetti tekikin työtänsä oikein voiman perästä, eikä vain huvin vuoksi, niinkuin nykyajan soittoniekat. Hyvällä omallatunnolla saattoikin hän kehua "oikein tarmon takaa" toimittavansa virkaansa ja virka-aseman puolesta olevansa pitäjään ylhäisin mies, joka maailmassa näkee paljoa laveammalle, kuin moni muu. Tosiaankin oli hänellä tuolta ylhäältä lavea näköala ja korkea asemansa toi hänelle mieleen niin outoja mietteitä. Sieltä näki hän paljo suuria ja pieniä, rumia ja kauniita ihmisiä, näki luonnon juhlapuvussaan ja sen ihmeellisen järjestyksen, joka kaikkialla maailmassa ilmestyy. — Taavetti näki isiensä haudoilla rauhattomasti vilskuvia ihmisiä; hän näki kyynelien kostuttamilta lepokummuilta puhkeavan kauas tuoksuavia kukkasia, näki miten pienet kyynelhelmet uurtivat syviä vakoja leskien ja orpojen kasvoille ja miten ne sitten päiväpaisteessa kimaltelivat, kuni kirkkaimmat timantit.

Toisinaan taas ihmiset kävelivät hautausmaalla iloisesti nauraa hekoittaen, ikäänkuin ei murhetta maailmassa olisikaan. Joskus astuivat ystävykset tuolla alhaalla mitä suloisimmassa sovussa, välistä ne taas tölmivät ja tuustivat toisiaan Herran huoneen portailla, kiiruhtaen istumaan parhaille paikoille kirkossa, ennenkuin ystävät niille ennättäisivät. — Kaikki nuo maan pinnalla häärivät olennot näyttivät katselijasta niin naurettavan pieniltä, niin vähäpätöisiltä, joko ne sitten korskeasti kohottivat päänsä ylös pilviä kohden tahi masentunein mielin loivat alakuloisia silmäyksiä alas maan tomuun, — mutta niinhän ne aina maalliset esineet ylhäältä, lähempää taivasta katsottuina näyttävät.

Silloin tällöin luuli Taavetti kumminkin muutamissa ihmisissä huomaavansa jotakin juhlallista, katoomatonta taivaallisen valon heiastusta, joka ei laisinkaan naurettavalta näyttänyt. Hän ihmetteli kauan, ketä ja mitä ne ihmiset olivat ja keksi, kuin keksikin viimein niiden olevan sulhasia ja morsiamia, jotka saapuivat kahtena eri olentona kirkkoon, mutta tulivat sieltä yhtenä takaisin. Tavallisesti säteili silloin ihanilla toivon kukilla kaunistettu riemu heidän sasupäiltään ja koko maailma toivotteli heille hymyhuulin onnea.

Taavetille itsellensä ei taas hymyillyt kukaan. Kuparikellojen aina avonainen kita näytti irvistelevän hänelle ja niiden paksupäinen kieli oli ainoa, joka onnitteli häntä. Hän oli yksin maailmassa, vieraana vertaistensa seassa. Kummako siis, jos miehelle kerran juolahti mieleen yksinäisyytensä, kummako, jos maailma tuntui hänestä kolkolta, tyhjältä? Sentähden kysäsikin kellonsoittaja itseltään: "miksi minun täytyy olla yksin, vaikka veden kaloillakin sanotaan olevan kumppaninsa?"

Kellot lienevät ainoalla korvallaan kuulleet tuon syvänä huokauksena soittajansa rinnasta puhjenneen kysymyksen, koska ne yhäti siitä lähtien matkivat: "miksi yksin, miksi yksin?" Sitä ne vaikuttivat harvakseen ja hyvin kummallisella äänen korolla, ikäänkuin olisivat tahtoneet saada kysymyksensä aina ytimiin asti tunkeutumaan. Läpättäessä ne vielä venyttivät tuon kiusallisen utelemisensa niin luonnottoman pitkäksi ja valittavaiseksi, että rauha Taavetti-paran rinnasta kokonansa katosi.

Saadakseen tuon kirotun kysymyksen vaikenemaan rupesi Raikunen soittamaan raivoisasti, kuin vimmattu, joksi ihmiset arvelivat hänen tulleen mielenvikaan. Mutta mitäpäs se raivoisa soitto auttoi? Sitä tiheämmin vain kajahti "miksi yksin" Kaikusen korvissa ja ulkona harhaileva tuuli säesti huokauksillaan kysymystä.

Taavetista tuntui sekä soittaessa että muulloinkin siltä, kuin painajainen olisi häntä ahdistanut ja kylän väki rupesi ihmettelemään, mikä ennen niin leikkisän miehen mielen oli lattiaan lyönyt. Kevätkorvalla riutui Kaikunen aivan nähtävästi ja vallan kalpeana, haamumoisena saapui hän eräänä kesäisenä sunnuntaina toimeensa, toivoen vihdoinkin saavansa rauhan ja tuon ilkeän äänen kelloista viimeinkin tau'onneen.

Vapisevin käsin tarttui mies kellon nuoraan. Samalla alottivat soitettavat taas matkia tuota iankaikkista kysymystään. Soittaja tukki korvansa. Turha vaiva! Säälimättä helähteli yhä kysymys "miksi yksin? miksi yksin?" Silloin tunsi Taavetti täytyvänsä tulla hulluksi, jos semmoista elämää kauemmin kestäisi. Hänet valloitti epätoivo. Siinä tilassa päätti hän rohkealla hyppäyksellä syöksyä iankaikkisuuteen, johon painajaisensa ei varmaankaan voisi häntä seurata.

Aamukellot olivat soitetut ja haaveksijan tavoin seisoi soittaja luukkuaukon reunalla, tuolta pyörryttävästä korkeudesta silmäillen allensa. Pitkä, synkkä hauta ammotti siellä, juurikuin valmiina häntä nielemään. Kylmä väristys viilsi miehen selkäpiitä ja hänen polvensa longahtelivat. Hän oli juuri harppaamaisillaan ajasta iäisyyteen, kuin ukko provastin kärryjen rattaat jyrähtivät hautausmaan portilla. Velvollisuuden tunto pakotti Taavetin astumaan askeleen tapulin sisä-, eikä ulkopuolelle ja papinkello helähti aivan oikeaan aikaan, silloin kuin provasti "jalkansa sisään pisti", niinkuin hän tahtoikin ja oli kellonsoittajalle määrännyt.

"Nyt eivät ainakaan voi sanoa minun kesken työni pois lähteneen", mutisi Taavetti ja kauas kierieli tyynenä aamuna äänilaineet, kutsuen kansaa kohottamaan kiitosta ja rukousta Kaikkivaltiaan istuimen eteen.

Saarnan aikana nojautui murheellinen mies luukunpieltä vastaan surullisesti katsellen kaunista maailmaa, jolle hän Jumalanpalveluksen loputtua oli päättänyt sanoa ikuiset jäähyväiset. Silloin tunkeutuivat hänen korviinsa saarnamiehen sanat: "ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla —". Kuuntelija hörpisti korviaan, mutta ei enää kuullut muuta, kuin: — "hänelle avun, joka hänen tykönänsä oleman pitää".

Taavetti alkoi aprikoida, olisiko maailmassa olemassa jotain hänellekin sopivaa apua ja kuka se olisi?

"Epäilemättä joku nainen", virkkoi hän itsekseen, "mutta ovathan naiset tähän maailman aikaan niin viisaita, jotta halveksivat köyhää kellonsoittajaa. Eikähän tuo juuri ihme olekaan; enhän minä voisi puolisoani pukea, kuin sarkaan ja ruojuihin, kun muiden eukot ylvästelevät verassa ja venäjän-nahka kengissä."

Pääsky lentää sivautti Taavetin silmien editse. Hän seurasi sitä silmillään ja keksi kirkon portailla naisolennon, jota ei ainakaan koreuden hiltikka näkynyt haittaavan. Se oli nuori, hinteläinen tyttö ja pureksi siinä karkeata kauraleipää. Tytöllä oli ruojukengät jalassa, hänen sarkainen hameensa oli jo nukkavieru ja kostolin kyynäspäissä näkyi isot paikat. Taavetinkaan mielestä ei hän juuri kaunis ollut. Punertavan tukkansa ja kesakoisen ihonsa takia olisi tyttöä melkein voinut sanoa rumaksikin, jollei hänen ystävälliset, syvät sinisilmänsä olisi senlaista arvostelua vääräksi tehneet ja jollei hänen vartalonsa olisi ollut viehättävän solakka.

Kellonsoittaja tunsi tytön. Se oli Suosilmän ontuvan Matin ainoa perillinen. Taavetin kävi sääliksi tuo hento tyttöparka, joka nähtävästi oli niin kaino, ett'ei rohennut kirkkoonkaan sisälle mennä; istui vain siinä portailla, tyytyen siihen vähään, mitä sinne kuuli.

Ikäänkuin vastaukseksi äskeiseen kysymykseensä, kuka hänelle olisi sopiva avuksi, huudahti kellonsoittaja ääneen "Puna-Marjetta!"

Tyttö säpsähti ja katseli kummastellen ympärilleen.

"Marjetta!" huusi Taavetti kovemmin. Nyt tähyeli tyttö ylöspäin kuitenkaan keksimättä nimeltä kutsujaansa. Kellonsoittaja huusi vielä kerran kovemmalla äänellä ja lisäsi: "tule tänne ylös, jott'en tarvitse keuhkojani pilalle huutaa; tule tänne ylös, minulla olisi sinulle pikkuisen asiaa."

Empimättä totteli Marjetta häntä, kuten köyhä ainakin ylhäisen käskyä ja suurella vaivalla kapusi hän jyrkkiä tapulin portaita ylös. Sillä välin mietti Taavetti vakavasti tilaansa ja tuumaili mielessään, millä tavoin olisi paras ilmoittaa asiansa tytölle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt puheensa alkuakaan oikein selville saada, kuin tytön pää jo pilkisti aukosta.

Hiukan hämillään rykäsi Kaikunen ja kunnioituksensa osotteeksi kohotti hän hieman lakkiaan, samalla sipaisten kädellä hiuksiaan ja lausui: "siinäkö sinä jo oletkin?"

"Tässä," vastasi tyttö viattomasti kysyjää silmäillen, "mutta kyllä tänne oli kiipeämistäkin."

"Onhan sitä ja se on vaikeaa, kuin onnen tikkaiden astuminen," myönsi
Taavetti.

"Niin oikein se hengästyttää," sanoi Marjetta.

Sitten seurasi hetkisen kestävä kiusallinen äänettömyys, sillä niinkuin sanottu, ei Taavetti ennättänyt puhettansa valmiiksi harkita, ennenkuin tytön tulo keskeytti hänen ajatustensa juoksun. Viimein hän kuitenkin rohkasi mielensä ja ilman esipuheitta ryhtyi asiaansa käsiksi.

"Minä olen aivan yksin," sanoi kellonsoittaja ryäistyänsä.

"Niinpä näyt olevan," tiesi tyttö vastaukseksi.

"Vainpa muulloinkin," selitti Taavetti.

"Pyydä sitten joku avuksesi toiseen kelloon," neuvoi Marjetta häntä ystävällisesti.

"Enhän minä nyt sitä tarkoita, vaan minä olen e—e—eukotta — ihan yksin," sammalsi toinen pitkäveteisesti ja pyyhki tuskan hikeä otsaltansa.

"Eukotta elämä ikävä, kuollutta on kultaisetta," vastasi tyttö veitikkamaisesti.

"Ja sinäkin olet yksin," arveli kellonsoittaja.

"Yksin olen," sanoi tyttö kierrellen, "isä jäi kotiin, kun hänen on niin vaikea käydä jalkaisin."

"Ei, vaanpa miehettä, tarkoitan minä," täydensi Taavetti puhettansa, "Ja minulle juolahti tässä mieleen, että eikös se sinusta kävisi laatuun, jos meistä niinkuin tuota pari tulisi?"

Nyt oli Marjettan vuoro ryäistä ja sepä olikin ainoa vastaus, minkä hän suustaan sai seistessään siinä Taavetin edessä. Mielihyvällä katseli kellonsoittaja hetkisen tuota hiusmartoansa myöten punastuvaa tyttöä, joka yhä vaieten näpelöi huivinsa nurkia.

Viimein katkasi hän vaitiolon kysyen: "mitäs arvelet siitä? Eikös se sinustakin kävisi laatuun?"

"Miksipäs ei," sai tyttö vihdoinkin sanotuksi ja kiireimmän mukaan lähti palausmatkallensa.

"Hyvä; minä sitten tulen tän'iltana isällesi asiasta puhumaan," lausui
Taavetti iloisesti.

"Tule vain," kuului portailta Marjetan kuiskuttava ääni, "mutta älä hisahda siitä niin kristisielulle."

Kevein askelin riensi tyttö alas ja ihmekö se olikaan, sillä nythän hän tiesi hänkin voivansa miellyttää miestä, vaikka häntä Puna-Marjetaksi sätittiin — "ja millaista miestä sitten?" tuumaili hän puoli ääneen. — "Niin uljasta, niin rotevaa, niin reipasta, jotta senhän ottaisi, vaikka ken".

Taavetti hisahti kuitenkin asiasta kaikkein kristillisimmälle sielulle,
jonka hän tunsi, nimittäin Lampelan isännälle. Mielellään suostui
Lampelainen rupemaan puhemieheksi ja lähti sitten Taavetin kanssa
Suosilmän mökkiin. Siellä piti puhemies Matille pitkät puheet Tobiaasta,
Isaakista ja muista raamatullisista kosijoista, joilla hän taivutti
Matin mielen suostumaan "nuorien puuhiin", kuten hän itse sanoi.
Toimitus päätettiin Herran siunauksella ja niin oli Taavetti kihloissa.

Lampelaisen ja Taavetin Suosilmällä käynnin johdosta joutui heti monen ämmän kieli liikkeelle. Maalarin Maija, joka kaikki seudussa tapahtuvat kihlaukset luki omaksi ansiokseen, ei sanonut uskovansa "koko historiaa, kun ei Taavetti enämpi, kuin Marjettakaan ole minulle siitä virkkanut mitään." — Vasta seuraavana sunnuntaina täytyi Maijankin myöntää huhussa olevan hiukkasen perää, kun pappi saarnastuolista sitä seurakunnalle kertoi. "Mutta," lausui Maija, "katsokoot itseänsä, ja syyttäkööt itseänsä, jos huonosti käy, niinkuin tietysti käypikin — syyttäkööt vain itseänsä, sillä, niinkuin sanottu, ei minulla ole mitään osaa koko hommassa."

Kuitenkin koetti Maija seuraavain neljän viikon kuluessa ottaa asiaan kaikin voimin osaa. Tuontuostakin pistäytyi hän Suosilmän mökissä Marjetan luona vakuuttelemassa, "ettei Taavetilta mustat kengät ensinkään kuosilliset syntyneet, vaikka hän on olevinaan suutarikin. — Kaikkipa tässä," lisäsi hän "mestareiksi rupeaisivatkin, hui, hai!" — Taavetille kertoi Maija taas Marjetan kivuloisuudesta, laiskuudesta ynnä muuta semmoista, mutta huolimatta kaikesta siitä menivät Marjetta ja Taavetti eräänä sunnuntaina kahtena eri olentona kirkkoon ja tulivat sieltä yhtenä takaisin.

Toinen ääni oli Taavetin kihlausaikana tullut kirkonkelloihin. Nyt ne soivat: "miksipäs ei, miksipäs ei" ja tuulikin ulkona kuiskaili nyt; "laatuun käy," mutta Taavetilla ei enää ollut paljoa aikaa niitä kuunnella, vaan hänellä oli muuta miettimistä. Hänen täytyi näet hankkia vaimollensa vakinainen tyyssija, sillä hän käsitti varsin hyvin, ett'ei perheellisen miehen enää sopinut Jerusalemilaisen virkaveljensä, ukko Ahasveruksen, tavoin kylästä kylään, talosta taloon kierrellä, niinkuin hän ennen oli tehnyt.

Pitkien aprikoimisien perästä valitsi kellonsoittaja kontinsijakseen Lampelan vanhan nauriskuopan, joka oli mäen syrjässä lähellä maantietä. "Luultavasti luuli hän tarpeellisen tasapainon vuoksi pitävänsä arkipäivät asuksia maan alla, kun sunnuntait ja juhlat täytyy viettää ylhäällä, tuolla huimaavassa korkeudessa lähellä taivaan pilviä," oli Sormulan herra nauraen lausunut Taavetin asunnosta kuultuaan.

Asianomaisten luvalla suurennettiin siis kuoppa. Seiniksi pantiin pölkyn päitä, maan rajaan laitettiin pienonen akkuna ja ovensuuhun ladottiin aimo kiuas. Kuopan yli asetettiin orsia, niiden päälle lautoja ja kaikkein ylimmä turpeita, joita paikoillaan pitämään pantiin moniaita vierinkiviä. Sitten pistettiin vielä ontoksi lahonnut pärepölkky kiukaan kohdalle savutorveksi ja niin oli asunto valmis.

Tuota kotia ei outo päältä nähden olisi osannut ihmisasunnoksi arvata, vaan pitänyt jonakin mäyrän tai ketun luolana, jos ei savutorvesta tuontuostakin tuprahteleva savu olisi osottanut, ett'eivät metsäläiset siinä asustelleet. Huoneen — jos suutari-kellonsoittajan asuntoa oikeita huoneita loukkaamatta voinee siksi sanoa — huoneen sisustuskin oli ulkopuolen mukainen, siis jotensakin yksinkertainen. Rahi, pienoinen lavitsan ja pöydän välillä oleva kappale, kaksi pyttyä, nahkojen lioitussoikko, tuohikopsa, kaksi vasua, pari puulusikoita, pahkakuppi, pieni pata ja rautainen pärerahko, jonka Puna-Marjetta oli myötäjäisikseen saanut — kas siinä oli perunkirjoituskirjojen mukaan kaikki huonekalut eli "*supellectilia*," niinkuin komsarjus Rytkén-vainaja on kirjoittanut. Jakokirjassa, jota tärkeänä historiallisena todistuskappaleena kirkon arkistossa yhä säilytetään, on kyllä huonekaluiksi luettu: polvihihna, veitset, nyrhikirves, lestipussi ja kiukaan vieressä olevat kylpylauteet, mutta se on arvatenkin erehdys, sillä ainoastaan viimemainituita käytettiin huonekalun verosta, nimittäin sänkynä. Erikoisomaisuutena, jota ei miehen veloista olisi saanut myödä, oli Marjetalla äitivainajaltansa perimä päivännäkemätön, jolla pienestä maksusta paranneltiin kylän lapsista maahista, savipuoleisia, lautumia ja ruohtumia.

Rauhallisesti vietti nuori parikunta päivänsä tuossa asunnossa alhaisessa, matalaisessa majassa. Marjetan omien sanojen mukaan oli heillä elämä kuin "taivaan pankolla," sillä he olivat onnellisemmat ja rikkaammatkin kuin moni kruunattu pää — he olivat tyytyväiset. — Kyläläiset nimittivät Taavetin asuntoa "hönniksi," eivätkä usein käynnillään häirinneet hönniläisten hiljaista elämää — kukapas olisi kehdannut kömpiä hönniin, jolle ei kannattanut edes mökin nimeä antaa. Vielä harvemmin kutsuttiin sinne vieraita. Melkein poikkeuksena tavallisista oloista sopii siis pitää sitä, kun Taavetti eräänä lauantai-iltana oikein pyytämällä pyysi Haapalan vanhan Sussun "menemään Marjetalle ratoksi" niin kauaksi, kuin hän itse pistäysi pyhään soittamassa. — Se tapahtui seuraavana syksynä häiden jälkeen.

II.

— — — — — — — — — — — — —

Poika se oli ja huusi tähän maailmaan tullessaan niin ettei mointa oltu ennen kuultu. Sussun kanssa häntä vastaan ottamaan tulleet kylän eukot pelkäsivätkin kuopan katon mokoman porun tähden sisään putoavan. Lampelan Liisa sanoikin sen vuoksi, asetellessaan hevoislänkiä pojan kaulaan: "kylläpäs sillä on ääntä ja keuhkoja, vaikka ei tuo kovin kummalta muutoin näytä".

Maalarin Maija lisäsi: "Jos ei vanhat merkit petä, niin tulee siitä pojasta jotain erinomaista, sillä en minä vielä tässä maailmassa ole kenenkään kuullut noin hirveästi rinkuvan hevoisonnea hänelle annettaessa."

"Tulee, tulee varmaan, jos ei vain luomiaan näe — eikä näekään, kun nystyräluomi on niskakuopassa," tuumaili Haapalan Sussu lasta käännellen ja tarkastellen.

"Minä olen paljon maailmaa nähnyt ja sen minä sanon, jott'ei se poika kellonsoittajana kuole, niinkuin ukkonsa ja isänsä ovat tehneet," sanoi päättävästi maalarin Maija, joka oli olevinaan viisaampi muita ja tunkeutui joka asiaan.

"Mitä sanot?" kysäsi Lampelan Liisa "vielähän hänen isänsä elää, tiedän minä."

"Eläköönpä jos," vastasi Maija kohottaen olkapäitään, "mutta kellonsoittajanahan se kuitenkin kuolee." Kääntyen lapseen alkoi hän säälitellä sitä: "paha oli poikaparka, ett'et malttanut odottaa, kunnes isäsi olisi ennättänyt pyhään soittaa; silloin sinusta varmaan olisi tullut suuri herra, niinkuin Martikais-vainajasta Haamanin hovissa, josta Esterin kirjassa kerrotaan."

"Ehkäpä tulee vieläkin", puuttui Sussu puheesen, "sillä nystyräluoma niskakuopassa on hyvän merkki, sanoi äitikallas, joka oli paras paapo koko pitäjäässä".

"Saattaa tulla, saattaa tulla," myönsi maalarin Maija, "mutta parempi olisi ollut, jos olisi soittaa ehditty, silloin se ehkä olisi papiksikin päässyt, niinkuin minun isäni ukkovaari on ollut ennen Punnus-kuninkaan sotia käydessä, jonka seikan tekin lienette kuulleet?"

"Kyllä sen aina saa sinulta kuulla," mutisi Lampelan Liisa, mutta Maija ei ollut hänen puhettaan huomaavinansakaan.

Hymyillen kuunteli onnellinen äiti eukkojen puhetta ja kuvaili mielessään pojasta varsinkin lukkarin tulevan. Sekin oli jo hänen mielestään jotakin erinomaista. Silloin koko seurakunta kirkkomäellä osottaisi häntä ja sanoisi: "tuossa menee lukkarin muorin anoppi kirkkoon," — eukkoparka näet luuli kaikkein lukkarien pitävän olla vaimonsa tahdon täyttäjiä eli akkavaltoja. — "Kirkossa istuisi hän sitten poikansa vieressä lukkarin penkissä; koko seurakunnan täytyisi seurata hänen poikansa laulua; hänen poikansa se messussa saisi itse provastiakin sinutella; hänen poikansa se saarnan loputtua seisoisi papin takana pöntössä; hänen pojallensa pitäisi itse rikkaan Sormulaisenkin kappoja maksaa ja hänen poikansa se joutessaan ajaisi käräjissä ihmisten asioita, aivan niinkuin muutkin lukkarit." Niin ajatteli nuori äiti, mutta ei hän mietteistään toisille mitään virkkanut.

Sussu pisti pojan vasuun, jonka hän varovasti asetti oven suussa olevalle rahille ja sanoi toisille naisille: "kuulkaapas, kuinka sillä on kirkas ääni! Olla pikkuisen enemmän ikää, niin pitäisi piiskaa antaa, mutta ennättääpähän se vielä varpurieskaankin tutustua." Vielä hommasi Sussu kaikenlaista lapsen kanssa, sillä hän oli äidiltänsä perinyt lapsimuorin ammatin, eikä toiset naiset siitä ymmärtäneet mitään; he olivat vain tulleet Sussulle avuksi. — Siinä puuhatessaan huomasi Sussu riepujen käyvän vähiksi ja päätti lähteä kotoansa lisää hakemaan.

"Pitäkää siitä nyt hyvä huoli," sanoi hän muille, "minä pistäydyn kotona tuomassa hiukan riepuja ja Tanelin vanhemman vyön kapalovyöksi."

"Tuo yhdeksän miehen-voimaakin (laakerisalvaa) Marjetalle rohdoksi," huomautti häntä Liisa.

"Kyllä," lupasi Sussu ja käski Liisan sytyttämään päreen, sillä kuopassa oli jokseenkin hämärä. "Maija tuo katsonee lasta sen aikaa," lisäsi hän vielä ja niin sanoen riensi asiallensa. Pian palasi hän kumminkin takaisin ja ovelta varoitti vielä: "Maija, muista sinä panna päreristi lapsen päälle niin kauaksi, kuin pyhään soitetaan, jott'ei rietas saa sitä vaihtaa."

"Ikäänkuin tuota ei neuvomattasi tiedettäisi," vastasi Maija äkäisesti, "mene sinä vaan asioillesi, kyllä me täällä sinuttakin toimeen tullaan."

Sussu meni ja kun Liisa mutisten itsekseen: "täällähän jo onkin pimeä kuin säkissä," sai pihkaisen päreen palamaan vaikeni poikakin itkemästä. Hän oli koko ajan ollut siihen asti äänessä, vaikka ääni jo lopulla oli ruvennut sortumaan.

Senpätähden unhottikin Maija Sussun varoituksen kokonaan ja ryhtyi Liisan kanssa kilpaa kertomaan kylän uutisia olkivuoteella olevalle Marjetalle. Ritisten paloi päre rahkossa kiukaalla. Se paloi loppuun. Muutettiin toinen ja mustahtavaa savua kohoeli siitä jo ennestäänkin noesta kiiltäviä katonalaisia kohti. Pari tahi kolme kertaa putosi palanut karsi lattialle, mutta se ei eukkojen harrasta puhetta laisinkaan häirinnyt. Viimein oli sekin päre palanut ja yht'äkkiä vallitsi kuopassa pilkkoisen pimeä. Samassa kuului oven suusta päin kummallinen rupsahdus.

"Herrainen aika! Mikä se oli?" huudahtivat eukot yhteen ääneen.

"Oliko lapsen päällä ristiä?" kysäsi Maija.

"Etkös sinä pannut?" kysyi Marjetta vapisevalla äänellä.

"Enhän minä onneton sitä muistanut, voi, voi!" valitti maalarin Maija masentuneena.

"Ja nyt se on varmaan vaihdettu," toimitti Lampelan Liisa ruvetessaan päreesen uutta tulta puuhaamaan. Ennenkuin hän sai siihen hiiloksesta tulen, tuli jo Sussukin takaisin. Sussun ovea avatessa kuului kuoppaan kirkonkellojen kajakka ääni, jota säesti Lampelan kartanokoiran surkea ulvominen.

"Pimeässäkö täällä vielä ollaankin?" lausui Sussu sisään astuessaan.

"Pimeässä, Herra nähköön!" vastasi Liisa, "ja mitä kaikkea lienee tapahtunutkaan; eikö lapsi liene vaihdettu."

"Ei se paholainen toki ristin alta lasta saa," lohdutti häntä Sussu.

"Niin, mut Maijapa ei muistanutkaan lapsen päälle ristiä panna — ja kuules kuinka meidän Musti ulvoo, se mahtaa nyt taas nähdä itse rymän," puhui Liisa.

"Onkos teidän Mustilla yösilmät?" kysyi kauhusta värisevä Sussu.

"Onhan sillä keltaiset yösilmät kulmissa," vastasi Liisa "ja sen tauttahan se haukkua luskuttaakin yökaudet ja ulisee niin surkeasti, kun aina pyhään soitettaessa näkee rymän kotiinsa kirkkomaahan palajavan".

"Varmaankin on poika sitten vaihdettu," päätti Sussu, "ja tuntuihan minustakin ovea avatessani niinkuin joku olisi ohitseni luikahtanut ja kitkerä, ikäänkuin tervassavu pisti silmiini."

"Voi, voi! Voi minua, voi minua, minä vaivainen mato!" marmatti maalarin
Maija kyyristyneenä lauteiden alle ja itki katkerasti.

"Voi sinua todellakin!" sanoi Sussu, "voi sinua, minkä teit! Eihän kastamatonta lasta saa siunaaman ajaksi ristittä heittää."

"Ylpeys on vika sangen suur', lauletaan jo virressäkin," sanoi Liisa pisteliäästi Maijalle.

Se lause tukkesi Maijan kyynelten lähteen juoksemasta ja ankara sanasota olisi alkanut eukkojen välillä, jollei Sussu olisi käskenyt heidän hoitaa sairasta Marjettaa. Vaaleana, liikkumattomana makasi tuo nuori äiti vuoteellansa, mutta hänen lastansa ei näkynyt, ei kuulunut missään — se oli kokonansa kadonnut. Tyhjänä kellotti lapsen vasu rahin alla. Sitä katseltiin ja käänneltiin nyt tulen luona, ikäänkuin poika neulan tavoin olisi voinut pujahtaa päreiden väliin.

Hämmästyksestä melkein kivettyneinä katselivat Haapalan Sussu ja Lampelan Liisa toisiaan. Viimeinkin puhkesi Sussu sanoihin: "no onhan se vanha mies toki aina ennen jättänyt jotakin sijaan, jos ei muuta niin kissan pojan. En minä vielä milloinkaan, en saduissakaan ole sen kuullut lasta kokonansa korjanneen; vai oletko sinä?"

"En minäkään," vastasi Liisa tuskin kuuluvasti.

Ovensuunurkasta, vanhojen vastojen seasta alkoi nyt kuulua outoa vikisemistä. Tarkemmin katsottaessa huomattiinkin siellä nirisemässä pieni jonkin joutava olento, jolla ruumista oli vain nimeksi, parahiksi sen verran, että ihmishenki siinä voi asua. Se oli nurkassa melkein päälaellaan silloin, kuin Sussu sen sai sieltä ylösperkatuksi ja näkyi jo olevan ihan menehtymäisillään.

"Herrainen aika! Aivanhan se on musta," huudahti Liisa.

"Niin on, niin on, Jumala paratkoon! mutta milloinkapas se vaihdokas valkea lienee," sanoi Sussu. "Onhan tällä kuitenkin ihmisen haamu jälellä," jatkoi hän puhettaan. "Pää on tosin isohko, kuin vaivaistukilla kirkon isolla ovella ja muuta runnakkoa on tuskin sanan sijaksi, mutta kyllähän sen toki ihmiseksi tuntee."

"Ihmisen kaavahan tuolla näkyy olevan," lausui Liisa "mutta mihinhän rymällä niin kiire lienee ollut, jotta ei joutanut saalistaan vasuunkaan panemaan, lähätti vain nurkkaan?"

"Kirkkomaahan tietysti," vastasi Maija karsinasta, "kyllähän sillä kalenteri on selvillä, — mutta," keskeytti hän itseään, "miksi se sormiaan noin siristelee?"

"Tuleenhan tuo taitaa pyrkiä ja tulen sukuahan se onkin," vastasi Liisa.

"Sussu! Sussu, nipistä Herran tähden sen vasemman käden nimetöntä; ehkä se siitä taas rupeaa huutamaan ja paha tuopi oikean lapsen takaisin," neuvoi Maija, viimeinkin kömpien ylös lauteiden alta.

Sormea nipistettin ja poika saatiinkin taas täyttä suuta huutamaan, mutta paholaista ei sittenkään kuulunut kauppaansa purkamaan.

"Hupsut," sanoi Sussu "nythän on jo pyhä käsissä; eihän rietas enää uskalla liikkeelle lähteä. Lapsiraukka vaan huutaa itsensä kuoliaaksi, eikä tuossa henki näy kovin sitkeässä olevankaan. Tuskin se elää siksikään, että pappi ennätetään sitä kastamaan juosta."

"Pannaan hätäkasteesen; kukaties' se sillä muuttuukin oikeaksi ihmiseksi takaisin," ehdotti maalarin Maija.

Siihen suostui Sussukin ja koetti kädestä pudistamalla saada äitiä hereille pojallensa nimeä sanomaan, mutta pyörtynyt Marjetta ei niin hevin herännytkään. Poika alkoi taas uudestaan itkerehtää ja Sussu, kun luuli sen jo rupeavan kuolemaa tekemään, sanoi hätäisesti: "Maija, sinä, joka olet papissukua, kasta hänet, vaikka miksi, mut kasta pian, ett'ei rietas sen sielua saa, jos ruumiin veikin."

"No ei siinä ole velikultaa, kyllä minä kastan" lausui Maija mahtavasti, "mutta nimi?"

"Pane hänet, vaikka miksi," sanoi Sussu.

"Pannaan sen kaimaksi, joka vanhankin testamentin aikana itki ja Jerusalemin raunioilla valitti, koska tämäkin yhäti on äänessä," kiehitti Liisa toisten puheen väliin.

"Niinkö Moosekseksi," uteli Sussu?

"Ei, ei, vaan siksi toiseksi — mikä se nyt taas olikaan — se, jota provasti saarnoissaan ukoksi kutsuu, se valitusvirsien veisaaja — Jer— Jer— kah, kun en ny muista, vaikka ihan kieleni selällä pyörii," tuumaili Liisa.

"Jerikohan se oli," tiesi Maija.

"Ei se aivan niin taida olla," intti Liisa, mutta Maija tiuskasi vain: "ole vait', kyllä minä sen tiedän," rykäisi ja ryhtyi toimeen.

Maija kastoi pojan Jerikoksi ja melkeinpä oikealla tavalla kastoikin, luki vaan pari liikaa lukua pitkästä katkismuksesta ja lopetti sanoilla: "erinomattain tunnustan minä teidän edessänne, kunnioitettava, rakas herra, että minä kerran kiroilin, kerran puhuin riettaita puheita, kerran sitä eli sitä tein ja antakoon sitten sillänsä olla. Amen!"

Hartaasti kuuntelivat toiset naiset toimitusta. Sen päätyttyä Liisa kyllä huomautti tuon viimeisen kappaleen kuuluvan rippiin, mutta Maija sanoi sen kuuluvan kasteesen ja lisäsi: "ikäänkuin minä en sitä tietäisi, joka kuulun papissäätyyn ja osaan kastaa, vaikka ruotsiksi; tahdotkos kuulla: hevonen on hest, pappi on brest —"

"Olkaa vaiti mokomat kieliniekat", keskeytti Sussu "ja ruvetkaa virvoittelemaan toimetonna makaavaa Marjettaa".

Liisa ja Maija jättivätkin riitansa sikseen ja saivat vähitellen Marjetan tointumaan, kun oikein kilvassa hieroivat häntä vedellä ja yhdeksänmiehen-voimalla. — Heti toinnuttuaan kysyi Marjetta lastaan. Eukot kertoivat hänelle, mitä tapahtunut oli ja Marjetta rauhoittuikin jotenkin tyyneksi kuultuaan lapsen jo olevan kastetunkin. Kun muijat kuitenkin huomasivat sairaan sangen heikoksi päättivät he hakea papin häntä lohduttamaan, vaikka Marjetta ei millään muotoa tahtonut pastoria näin lauantai-iltana vaivata.

Liisa, joka asui lähimpänä ja siis ensiksi sai kirkkovaatteet päällensä, lähetettiin sille asialle. Sussu hoiteli lasta ja Maija parhaan taitonsa mukaan koetti lohdutella Marjetta raukkaa. Hän selitti: "kuolema sinulle onkin parasta, kun te olette niin köyhiä ja tuo lukkarikin maksaa kellonsoitosta niin vähän. Kuolemalla pääset kaikista huolista ja puutteista ja sieluparkasi joutuu rauhan majoihin.

Minulle saatat huoletta heittää päivän-näkemättömäsi en minä sitä pahan palvelukseen käytä. — Ensi talvi teille olisikin kova, sillä nyt on perin huono vuosi. Haapalassa oli tän'aamuna ollut riihi, eikä ollut lähtenyt, kuin hiukan neljättä karpioa sadasta, kaskimaan rukiita".

"Ei kuin neljättä nelikkoa kolmivaaksaisista", oikasi häntä Sussu.

"Kyllähän minä mielelläni kuolenkin, jos niin on Herran tahto, mutta entäs Taavetti ja lapsi — mihinkäs ne joutuvat?" sanoi Marjetta vesissä silmin.

"Ole huoletta heistä", vastasi Maija rauhoittavasti, "poika pistetään viereesi hautaan ja Taavetti on vielä nuori; kyllä hän toisen vaimon vielä saa."

Semmoisissa keskusteluissa kuului aika sinnes, kuin kylän väkeä alkoi keräytyä kellonsoittajan asunnolle. Liisa oli näet kotonaan kertonut kaikki ihmeet, mitä hönnissä oli tapahtunut ja kun nyt lauantai-iltana viikon työt olivat lopussa, niin riensivät ihmiset saunasta tultuaan vaihdokasta katsomaan ja kyynelillään papin sanoille suurempaa merkitystä antamaan.

Saapuipa viimein kellonsoittaja itsekin kotiin. Hänen kerallaan tuli eräs voinkerääjä eli saksa, jota Taavetti oli luvannut nousevalla viikolla opastella karjataloihin. Muukalainen antoi vaihdokkaalle vähän hammasrahaakin ja kun hänellä oli kädessä iso puupuntari, pyydettiin häntä pappia odotellessa lasta punnitsemaan. Mies suostuikin siihen. Kapalovyöstään pistettiin siis poika puntarin nokkaan killumaan. Mittaaja oli puntarin hankkia liian kauas perästä sysännyt ja alkoi pian pudistella päätänsä ja ihmetellä: "no nyt mie vast' ihmeiss' oun! Eihän tämä paina mitään koko poika".

"Eikö mitään? Hyvä isä armahtakoon! Eikö mitään, vaikka se jo on kastettukin?" huudahtelivat naiset.

"Painaa, painaa se hituisen kuitenkin", vakuutti voin ostaja lähemmäksi tulta siirryttyään, "mut onkohan neljänneksen alle, vaiko päälle viiden naulan, sitä en osaa niin viti varmaan sanoa, mutta olla voina, niin polttinan siitä antaisin, tulipa sitten tappio tahi voitto".

Toiset läsnäolijoista väittivät pojan painavan neljänneksen päälle, toiset neljänneksen alle viiden naulan ja mittailivat häntä käsivaralla. Oikein yksimieliseen päätökseen ei kuitenkaan ehditty tulla, ennenkuin Liisa jo toi pastorin, joten tuo painava kysymys täytyi jättää ratkaisematta.

Yleisen hiljaisuuden vallitessa valmisti sitten pastori, tuo kunnon vanhus, Marjetan viimeiselle matkalle ja puhui muutamia sydämestä lähteviä, lämpimiä sanoja lohdutukseksi Taavetille, kun tämä kuulleessaan vaimonsa tunnustautuvan vikapääksi kaikkiin synteihin, rupesi nyyhkyttämään. Hiukan kummasteltuaan pojan outoa nimeä mutisi pastori: "*nomen et omen* (nimi ja enne)", mutta vahvisti kuitenkin kasteen ja mainitsi maalarin Maijan "tässä asiassa oikein tehneen", josta Maija ei aivan vähää ylpeillyt. Ottamatta mitään vaivoistaan lähti pastori rauhassa kotiinsa ja kyynelsilmin tunnustivat kyläläiset: "kyllä se tuo meidän pastori on kelpo ukko ja oikea hengen mies, eikä mikään mammonan orja. Kaikkivaltias jatkakoon hänen elämänsä päiviä!" huokasivat vielä muutamat.

Vähitellen hälveni muukin joukko. Ainoastaan Iso-Tiina, haudankaivajan vaimo, jäi muita jälemmäksi kehottaakseen Taavettia menemään voin ostajan kanssa pitäjäälle.

"Mitäs siinä aprikoit", sanoi hän, "mene, mene vaan hörymättä; etkähän juuri kotonakaan voi miksikään avuksi olla. Mikä on sallittu, se on sallittu ja kyllähän me sinuttakin ruumiit siunattuun maahan saamme ja voithan, jos ei rahaa ole, Mikolle korjata kenkiä haudan kaivamisesta. Paitsi sitä pitäähän sinun itsesikin joutua kotiin sunnuntaiksi, jolloin heille: "levätkööt he vahvass' rauhass'" luetaan — tähän aikaan ovat rahat tiukassa, pitää ottaa silloin, kuin saa. Mikä on sallittu, se on sallittu, eikä kukaan voi kuolevaa lähtemästä estää ja pitäähän sitä meidänkin saada jotain ansaita, niin jotta mene sinä vaan." — Sen sanottuaan lähti Iso-Tiinakin matkaansa, kiroten mennessään "mokomia varpaisia, joissa ei mitään suun kostuketta annettu." Sairaan luokse jäi vain Taavetti ja Haapalan vanha Sussu. — Niin päättyi ensimmäinen päivä vaihdokkaan elämässä.

III.

Aivan tarpeetonta huolta olivat kyläläiset ja varsinkin Iso-Tiina pitäneet Puna-Marjetan ja hänen poikansa maahanpaniaisista. Seuraavana lauantaina palatessaan pitäjäältä, näki näet Taavetti paremman puoliskonsa saunapuita pilkkomassa. Vipuheijassa, lähellä Marjettaa veteli pikku mies unta ja vielä samana iltana hierottiin hänestä "harjakset pois hiivalla", niin ainakin Sussu kertoi. Kaulaan pantiin seitsenvärisistä langoista solmittu "taikeanauha" silmäysten estämiseksi, sillä, Kissa-Kerttu, Ison-Tiinan sisar, oli sanonut silmäykset sangen vaarallisiksi lapsille ja itkettäjä varmaan vaivaisi lasta, jollei sillä taikeanauhaa kaulassa ollut. Huolimatta siitä tuli itkettäjä kuitenkin, eikä se eronnut lapsesta, vaikka Kissa-Kerttu, kuinka haltioissaan olisi tepastellut. Ison-Tiinan täytyi itsensä tulla lasta "piästämään" ja hän mittailikin monta kertaa pojan pituuden vasemmasta pikkuvarpaasta oikean käden peukaloon, ottaen aina aika ryypyn joka vaaksan päästä.

Sillä retkellänsä näki Tiina, joka oli niin kehakka ihmisiä siunattuun maahan saattamaan, miten vaihdokas, vaikka turhaan, koetteli opetella varpaidensa makua tuntemaan. Hänenkin täytyi, otettuaan pullosta pienen "Silmänkääntäjän", myöntää: "elämään se rupeaa. Katsos vaan! elämään se rupeaa, mutta mikä on sallittu, se on sallittu".

Niin oli sallittukin, että lapsen piti elää, mutta muutamien vuosien perästä täytyi Ison-Tiinan itsensä erota elämästä keskellä rakkainta tointansa, viinankeittoa, ennenkuin ehti kokiaisiakaan maistella.

Pieni Jerikokin oli Tiinan hautajaisissa. Vilusta väristen seisoi hän äitinsä kanssa lumisella hautausmaalla, matalalla multavallilla, joka Ison-Tiinan erotti elävistä. Katkeroita kyyneliä itki poikaraukka, kun Ison-Tiinan arkun päälle ajettiin niin paljo multaa, "että ihanhan se hukkuu", kuten hän sanoi.

Puna-Marjetta lohdutteli kieliparkkua poikaansa ja lausui: "kummallista, jotta tuo noin matala harju on raja-aitana elämän ja kuoleman maiden välillä ja korkea kirkkoharju erottaa vain Sormulan ja Lampelan maat toisistaan. Ja vieläkin kummallisempaa on minusta se, että minä nyt seison tässä Ison-Tiinan haudan reunalla, minä pikkuinen raukka, vaikka Tiina jo vuosikausia sitten oli Mikkonsa käskenyt sinulle ja minulle kirkkomaassa sijaa valmistamaan. Olipa hän vielä niinkuin vähäisen äkeissään, kun me emme silloin vielä hautaa tarvinneetkaan. Mutta eihän sitä meilläkään ole rautaa rinnassa; kerran kaataa se meidätkin, aikaa vaan emme tiedä milloin. Niin on, kuin vainaja sanoikin: mikä on sallittu, se on sallittu, sillä "kirjava tikka metsässä, ihmisen ikä kirjavampi".

Heti sen perästä kääntyi Marjettakin vuoteen omaksi. Kahden kesken Jerikon kanssa sai hän kotona viettää ikävät päivänsä, kun Taavetti oli päiväkaudet kylässä työnansiolla. Silloin painoi äiti poikansa sydämeen monta hyvää neuvoa, vaikka tämä ei niitä kaikkia ymmärtänytkään.

Eräänä iltana pilkisti kirkas, yksinäinen tähti taivaalta mökin ainoasta akkunasta sisään. Vilkkuvalla valollaan näytti se ikäänkuin viittaavan Marjettaa luoksensa tulemaan. "Poikani", lausui sairas "näetkö, miten tuo kaunis tähti kutsuu minua tykönsä taivaan korkeaan kuoriin".

Poika myönsi näkevänsä ja sanoi: "mutta viittasivatpas ne tähdet silloin, kesällä, kuin isän kanssa Kissa-Kertun mökillä käytiin, viittasivatpashan nekin Keidaslammin pinnalla; mutta eihän ne taivaasen kutsuneet; eihän äiti?"

"Ei poikaseni", vastasi äiti hymyillen, "ei ne todellakaan taivaasen kutsuneet, mutta kun syksyllä, ennenkuin talven kolkkous luonnon kuolettaa; kun silloin pimeys peittää vaippaansa koko maan, niin kehottavat nuo ylhäällä vilkkuvat valot meitä luoksensa liihoittelemaan, mutta pimeys ei tahdo sitä. Sentähden luopi yön valta tumman järven tyynelle pinnalle samalta näyttäviä tähtiä, kuin ylhäälläkin on ja koettaa viekoitella ihmisiä niitä tavoittamaan, — mutta luuletkos, että jos ken syvyyteen syöksyisi, sieltä tähdet käsittäisi?"

"En", vastasi poika hiukan mietittyään, "ei siellä järven pohjassa muuta ole, kuin kiviä ja soraa".

"Niin, paljasta soraa ja kiviä siellä vain on", myönsi Marjetta, "mutta kuitenkin syöksyy moni syvyyteen ja vasta liian myöhään huomaa pettyneensä.

"Miksi ne sitten sinne hyppäävät", kysäsi Jeriko?

"Siksi, että alaspäin on helpompi mennä, kuin ylös todellisia tähtiä kohden", selitti äiti, "ylöspäin ei näet siivittä voi kukaan kohota".

"Mutta ethän silloin sinäkään voi ylös tähden tykö mennä", lausui poika korkeuteen silmäillen?

"Voin", vastasi sairas, "kyllä minä voin, sillä minä olen saanut uskon kautta toivon siivet ja niillä siivillä voipi synnin merestä kohota paljoa korkeammallekin, kuin tähtitarhoihin".

"Eihän sinulla ole siipiä," väitti poika.

"On, vaikka sinä niitä et vielä näe, etkä ymmärrä," selitti äiti, "ja minä luulenkin kohta kohoavani teidän tyköänne tuonne ylös." — Hetkisen kuluttua jatkoi hän: "lupaapas minulle Jeriko, ett'et rupea koskaan tavoittelemaan syvyydessä päilyviä tahteja, vaan pyrit aina valoa kohden."

"Kyllä, jos minulla vain siivet olisi," lupasi lapsi.

"Siivet, joita tarkoitan, sinä kyllä saat aikanasi, jos itse tahdot ja tahdothan sinä?" lausui äiti.

"Tahdon," sanoi poika, "tahdon tietysti ja sittenhän pääsen vaikka minne, vaikka kuuhun sen tervaajan sieltä pois ottamaan."

Keskustelun aikana oli kuu noussut ja lempeällä valollansa valasi huoneen sisustaa. Poika katseli sitä tarkasti, nähdäkseen liikkuiko kuun ukon käsi ja liikkuvanpa se näyttikin. Silloin sattui taivahalla tähti lentämään ja poika kääntyi äitiinsä, kysyen: "kukahan nyt lienee enkeliksi päässyt?" — Äiti ei vastannutkaan enää. Liikkumattomana lepäsi hän kullan keltaisilla oljilla. Kuun säteet kirkastivat Marjetan lempeät, hymyilevät kasvot sangen ihaniksi ja olista taittuvat säteet muodostivat ikäänkuin kehän niiden ympärille.

Kun ei poika yhä uudistettuihin kysymyksiinsä enää vastausta saanutkaan, tunsi hän vaistomaisesti äidin jo lähteneen ylös valon valkamille. Katkerasti itki hän, koetellen hyväilyksillään äitiä herättää. Kun ei muu auttanut, lupasi poika, ett'ei hän enää milloinkaan luvatta juoksisi maantiellä ajajoita katsomaan. Kaikki oli turhaa ja muutaman päivän perästä sai hän äitinsä haudalla muistella sanoja: "kummallista, jotta tuo noin matala harju on raja-aitana elämän ja kuoleman välillä," mutta nyt hän ei itkenyt, sillä tiesihän hän äitinsä enkeliksi tulleen.

Haudalle pystytettiin pienoinen puuristi, johon painokirjaimilla oli piirretty sanat: "tässä lepää kellonsoittaja Taavetti Kaikusen Marjetta, joka kuoli viime torstai-iltana." — Sivukulkiessaan myhäilivät ihmiset tuolle ristille, mutta vaihdokkaan mielestä opetti se kaikille jälkeen jääneille samaa, kuin hänen äitivainajansa oli hänelle muistuttanut: että ihmisen on aina pyrkiminen korkeuteen, johon ristin sydänpuu viittasi. Monasti päättikin hän seurata äitiänsä sinne, sillä mahtoihan siellä olla hyvä, koska äiti oli raskinut hänet jättää sinne mennäksensä.

Jerikolla itsellään ei nyt enää kotonansa ollutkaan kovin hyvä olla. Päiväkaudet sai hän siellä viettää yksikseen, kun ei vielä kyennyt isäänsä työhön seuraamaan. Ikävät olivat pojalle päivät, eikä niistä hänelle juuri hyötyäkään ollut, vaikka yksinäisyyden sanotaan olevan suurten aatteiden äidin. Isäkin oli toisinaan niin kummallinen, eikä poika ymmärtänyt kaukaan syytä siihen. Kerran selvisi kuitenkin se seikka, kun isä antoi hänelle putelin ja rahaa ja käski mennä Kissa-Kertulta ostamaan viinaa. Poika totteli. Repaleisissa riikineissään lähestyi hän mökkiä, jossa Kissa-Kerttu asui. Tultuaan mökin luo näki hän siellä koko joukon muita poikia rakentamassa lumilinnaa. Pojat olivat niin ahkerassa työssä, ett'eivät kotvilleen heitä katselevaa vaihdokasta laisinkaan huomanneet, mutta viimein keksi hänet Risto, Kissa-Kertun toivorikas perillinen.

"Hei pojat," huusi hän "tuolla on vihollinen kurikka kädessä; se varmaan aikoo valloittaa linnamme. Annetaanpas sille hiukan papuja." — Nyt alkoi Jerikoa kohden tuiskuta toinen toistaan kovempia lumipalloja. Alussa koetti poika pakenemalla niitä välttää, mutta kun toiset huomasivat sen, töytäsivät he perässä ja Jerikokin rupesi puolustautumaan.

"Vastarintaan se rupeaa", huudahti Risto ja edellimmäisenä lähti hyökkäämään yksinäistä raukkaa kohden, lasketellen suustaan, mitä ilkeintä osasi. Jeriko heitti häntä pallolla vasten silmiä, mutta se oli öljyä tuleen. Risto hyökkäsi päälle käsikähmään, mutta toinen piti miehuullisesti puoltaan. Muut pojat saapuivat Ristolle avuksi ja siinä he hangessa yksin tuumin vierittelivät poikaa, nimitellen häntä "vaihdokkaaksi, rymän mankaraksi, hönnin hassuksi" ynnä muuta, ynnä muuta.

Vaihdokas-parka rukoili, itkikin päästäkseen pois, mutta se oli turhaa. "Kas tätä mamselia vaan", lausui Kotilan Aapo Jerikoa tölmien. Silloin pikastui vaihdokaskin ja iski soimaajaansa putelilla, jota hän koko temmellyksen ajan oli toisessa kädessään pitänyt.

"Tuos' on sinulle mamselista", sanoi vaihdokas lyödessään ja huomattuaan, että Aapo poistui, alkoi hän toisiakin aseellaan hutkia. Heikko lasi rikkaantui pian ja leikkasi vielä särkyessään vaihdokkaan käden niin, että siitä verta virtana vuoti. Risto, joka viimeisen kolahduksen oli saanut, taisi luulla veren itsestään vuotavan ja täyttä suuta itkeä kollotellen juoksi hän äitinsä luo mökkiin.

Kissa-Kerttu kiiruhti sieltä heti poikansa avuksi ja vaihdokas sai oikein koron kanssa takaisin ne kolahdukset, joita hän oli ennättänyt toisille pojille antaa. — Rahansakin oli poika taistelun aikana kadottanut, eikä Kissa-Kerttu hänelle antanut aikaa niitä etsimään, vaan käski suoriutumaan "sen pisaan ja kiirevilkkaan joudukin sinne sen muoska", sanoi hän.

Rahojen ja särkyneen pullon vuoksi ei Jeriko uskaltanutkaan palata isänsä luokse, vaan piilottautui Lampelan saunaan. Siellä mietti hän tilaansa ja vaikka miten olisi koetellut päätänsä vaivata ei hän voinut myöntää olleensa väärässä puolustaessaan itseänsä. Hänelle juohtui mieleen: mitähän äiti tästä nyt sanoisi ja siltä hänestä tuntui, ett'ei äiti kuitenkaan lyönyt olisi, jos hän hiukan olisi torunutkin. Sitten juohtui taas mieleen lantit ja säretty puteli ja hän päätti lähteä pois, kauas pois ja olla siellä, kunnes kasvaisi suureksi ja sitten tulisi hän kotiin ja toisi isällensä oikein suuren möhömahaisen putelin, niin suuren, kuin se, josta provasti alttarilla kirkossa viiniä kaasi hopeapikariin. Vielä toisi hän rahaakin, hyvin paljon rahaa, valkeita ja ruskeita, isoja ja pieniä rahoja ja Kotilan Aapolle antaisi hän yhden hyvin suuren rahan sovinnoksi, mutta Kissa-Kertun Ristolle ei hän antaisi mitään. Sitten sekoittui vähitellen kaikki sekaisin. Rikkinäiset pullot, joita Kissa-Kerttu alttarilla provastille tarjosi ja Risto messukasukkaan puettuna ahdisteli häntä ja hän pakeni lumilinnaan ja hyppäsi hyvin isoon puteliin ja sitten kaiken hyvän lisäksi tuli äitivainaja ja viittasi ylöspäin. Jeriko koetti putelin kaulasta tunkeutua ulos, mutta ei sopinutkaan enää, sillä hän oli kasvanut siellä suureksi mieheksi. Tuommoisia sekavia kuvia vieri vaihdokkaan editse sekaisin, kunnes hän muuttui pieneksi hiireksi, jota ruma punainen kissa hätyytti. Se tuli yhä likemmäksi; nyt se jo kohotti käpälänsä tarttuakseen hänen niskaansa, hui, kuinka se puristi kovasti!

Kiljahtaen hyppäsi vaihdokas penkiltä ylös. Hänen edessään seisoi isä, joka käytyään Kissa-Kertun mökillä oli jälkiä myöten tullut etsimään poikaansa saunasta. Silmät vihasta hehkuvina tiuski Kaikunen: "missä rahat? missä puteli?" Poika parka koetti miten parhaiten taisi onnettomuuksiansa selitellä, mutta niitä kuulematta tempasi isä nahkavyön vyöltänsä, jolla huimi poikaansa kyllikseen. Kentiesi hän ei olisi herennytkään, joll'ei talon väki, itkun kuultuansa, olisi kiiruhtanut saunaan ja pelastanut poikaa mielettömän isän käsistä.

Vihdoinkin käski Taavetti poikansa kotiin menemään, hän lupasi itse tulla jälestäpäin. Vaihdokas totteli, vaan hän päätti kotiin tultuaan sytyttää koko kodin tuleen, ett'ei isä mitään löytäisi sinne tullessaan muuta, kuin tuhkakuopan, — sillä viha synnyttää aina vihaa. — Kotona, kuopassa oli kaikki ennellään. Kuu valaisi sitä aivan, kuin tuona iltana, jona äiti oli kuollut, eikä vaihdokas enää kostotuumiansa muistanutkaan. Päinvastoin istahti hän rahille ja itki katkerasti — hän tunsi ensi kerran eläessään olevansa kaikkien hylkäämä, olevansa onneton.

Isä ei sinä iltana saapunutkaan kotiin ja iltasetta täytyi pojan laskeutua levolle. Siitä lähtien tapahtui se useinkin. Joskus viipyi Kaikunen useampia vuorokausia kotoa poissa ja kun hän tuli kotiin, ei hän voinut pariin päivään mihinkään ryhtyä, kiroili vain milloin köyhyyttänsä, milloin Kissa-Kerttua ja toisinaan koko maailmaakin. Silloin sai ainakin Jeriko itse pitää huolta ruoastansa. Hän kävi kerjuulla, "maailman koulussa", kuten sitä sanotaan.

Siten kului taas lähes vuoden päivät. Eräänä iltana oli Kaikunen tapansa mukaan reuhaten saapunut kotiinsa aivan verissä. Jeriko ei uskaltanut kysyä häneltä syytä siihen, vaan ennen pitkää selvisikin asia. Armolline komsarjus tuli näet heti perästä ja Kaikunen sidottiin nuoriin. Sen verran sai poika asiasta tolkkua, että hänen isänsä oli Kissa-Kertun mökissä lyönyt Mustaa-Heikkiä, joka nyt oli kuoleman kielissä.

Aamulla lähti vaihdokas taas kylälle ruokaa pyytämään. Hän aikoi poiketa ensiksi Tiistilään mutta kun hän aukasi veräjää, huomasi Pikku-Kaisa hänet ja itkien juoksi pakoon, kuin olisi jonkun mörön nähnyt. Tiistilän isäntä tuli portaille ja heiluttaen haravansa vartta karjui hän: "avaahan vielä kerran meidän ovea, sinä murhamiehen pentu, niin tästä saat".

Koskiko isännän kovat sanat, vaiko Pikku-Kaisan pelästyminen enämmän vaihdokkaasen, sitä ei hän itsekään olisi osannut sanoa, mutta apealta tuntui vaan hänen mielialansa. Hän istahti yksinäiselle kivelle tien viereen ja tunsi olevansa liikalainen näillä tienoilla. Hän muisteli, oliko kukaan hänelle hyvää sanaa sanonut sitten äitinsä kuoleman, mutta ei muistanut sitä kenenkään tehneen. Vimmoissaan toivoi hän itsensä julmaksi jättiläiseksi, että voisi viskata hirmuisen suuria kalliojärkäleitä talojen ja niiden asukasten päälle, niinkuin jättiläiset muinoin olivat tehneet. — Nälkä herätti pojan viimein noista mietteistä ja hän päätti vielä koettaa onneaan Kotilan talossa.

Siellä ei hän päässyt edes pihaankaan, sillä Aapo ja eräs rengeistä usuttivat talon koiran hänen päällensä. Emäntä torui heitä tosin, mutta renki vain nauroi ja sanoi: "eihän sillä rymän mankaralla kuitenkaan sielua ole, vaihdokashan se on".

Pojan täytyi tyhjin vatsoin palata kotiin. Hän hämmästyi, kun näki savun nousevan torvesta ja Kissa-Kertun Riston loikovan päiväpaisteessa kuopan katolla. "Hoi vaihdokas", huusi Risto Jerikolle, "nyt meistä tulee veljekset, mutta, jos sinä vielä minua aiot lyödä, niinkuin lumilinnan luona talvella niin, niin —"

Jeriko ei kuullut enämpää, vaan luikahti kuoppaan. Siellä emännöi Kissa-Kerttu, aivan kuin kotonaan. Hän kysyi jokseenkin äreästi tulijalta: "joko sinä olet syönyt?"

"En", vastasi poika kyynelsilmin. "Tiistilän isäntä uhkasi antaa haravasta ja Kotilan Aapo usutti Hallia päälleni".

"Vai niin se Tiistiläinen peuhaa, se ulkokullattu väkäleuka! Tokko sinä häntä edes vastustit, sitä kerettiläisprofeettaa?" lasketteli Kissa-Kerttu.

Vaihdokas selitti kiittäneensä kauppojansa, kun pakoon pääsi, josta Kissa-Kerttu ärtyi häntä oikein sättimään. "Ei sinussa, mokomassa retuksessa, ole miestä niin kynnen mustaisen vertaa, ihan olet, kuin ilmoinen äitisi, semmoinen jäniksen kaima. Olispahan Risto siihen sattunut, niin olisi se körttinuttuinen Tiistilän peto saanut nimensä kuulla, jott'ois korvansa tilliä kotveroisen soineet; mutta mitäs sinusta! Ei sinusta kuuna kulloisna päivänä tule henkesi elättäjää, vaan olet aina liikana hirtenä meidän huoneessa".

Risto oli tullut sillä välin myös sisään ja nähtyään vaihdokkaalla vaskisen napin paidan rinnassa, alkoi hän tinkiä sitä itselleen. Kissa-Kerttu käskikin Jerikon antamaan sen Ristolle. — "Mutta mitäs isä sitten sanoo", rohkeni vaihdokas muistuttaa?

"Sinun isäsi on nyt minunkin isäni ja minun äitini sinun äitisi," selitti Risto "ja sentähden pitää sinun minua totella; pitäähän äiti?"

"Pitää," myönsi äiti ja kun poika ei tahtonut vieläkään napistaan luopua, tarttui Kissa-Kerttu hänen tukkaansa sanoen: "vai et sinä tottele äitiäsi, kyllä minä sinut opetan."

Vaihdokkaan mieli kävi napin tähden vielä surullisemmaksi entistänsä ja hän tuumaili: "minun äitini on jo kirkon haudassa."

"Niin vaan, kunpa isäsi löi Mustaa-Heikkiä, jotta se vasta yöllä siitä selvisi ja kun Tiistiläinen ajoi meidät tän' aamuna mökistä pois, niin pitää isäsi ottaa äiti omakseen ja minut myös, jott'emme me vierasmiehiksi käräjissä kelpaisi ja isäsi tuopi meidän tavaratkin kohta tänne," kertoi Risto. Sitten sanoi hän äkkiä vaihdokkaalle: "nytpä tiedän, mistä sinä tämän korean napin olet saanut. Sinä olet sen varastanut vääpeliltä; olethan?"

"En, minä sen löysin maan tieltä," vastasi vaihdokas, vaan epäillen pudisti Risto päätänsä.

Senlaista oli sitten vaihdokkaan elämä parin vuoden ajan. Ylenkatsetta sai hän osakseen kylässä, huonoa kohtelua kotona. Varsinkin näkyi Risto luulevan itsellään olevan vastaansanomattoman oikeuden kiusata vaihdokasta. Itsekin tottui Jeriko pitämään itseänsä jonkinmoisena liikalaisena ja vajosi vähitellen huolimattomuuteen ja tylsyyteen. Vihaa ja katkeruutta kasvoi hänen pieneen sydämeensä ja hän inhosi noita renttuja, joita lakkaamatta tuli ja lähti, sillä Kissa-Kerttu harjoitti yhä kapakoitsemistointansa. Isä oli erotettu kellonsoittajan toimesta ja häntä käytettiin vankien piiskurina. Harvoin näki Kaikunen enää muuta selvää päivää kuin piiskauspäivän ja pojastaan ei hän selvänäkään mitään välittänyt. Jerikoa ei siis lämmittänyt yksikään rakkauden säde ja rakkauttahan pieni ihmistaimi tarvitsee paljoa runsaammin, kuin päivän valoa nuo "auringon nielijöiksi" sanotut etelämaiden ihanat tuberosit ja dahliat. — Hellä ja huolekas hoito yhdessä rakkauden kanssa, ne kehittävät ihmisestä jotain hyödyllistä ja kaunista, samoin kuin kevätauringon säteet loihtivat röhmyisestä omenapuusta esiin puhtaita kukkia ja hedelmiä, mutta Jeriko ei niitä saanut nauttia.

Oli sentähden onneksi pojalle, kun Kissa-Kerttu viimein, pojan noin kymmenvuotisena ollessa, tuskastui häneen niin, ett'ei voinut enää Jerikoa mökissä kärsiä, vaan toimitti hänet paimeneksi Sormulaan. Siten pääsi poika hengittämästä kotimökkinsä siveellisesti turmelevaa ilmaa, sillä Sormulalla, kuten muillakin vankoilla taloilla, oli oma karjamökkinsä kaukana salomaalla järvien takana ja sinne lähetettiin vaihdokaskin. Tuo paikan hankkiminen oli ainoa äidillinen työ, jonka Kissa-Kerttu pojintimallensa teki.

IV.

Iloisena jätti Jeriko kotikylänsä. Hänen äidiltä perimänsä isot, syvät silmänsä oikein hohtivat riemusta, kun hän eräänä varhaisena kesäkuun aamuna matkaan varustettuna, seisoi Sormulan navettakartanon edustalla kärsimättömästi odotellen lähtömerkkiä. Vihdoinkin viimein oli karja kunnossa ja ajopatukat viuhahtivat ilmassa. Kuivasti narahti veräjäportti pojan sitä perästänsä sulkiessa, mutta hänestä oli tuo ääni suloista soittoa; nyt rohkeni hän täysin siemauksin hengittää tuoresta aamuilmaa ja parempien aikojen toivo täytti hänen sydämensä.

Karja-Anni, Mataleena ja Maitomäen Pekka ryhtyivät heti vilkkaasen keskusteluun keskenänsä. Siten sai vaihdokas rauhassa matkatoveriensa kysymyksiltä, vaipua haaveksiviin mietteisinsä. Hän ajatteli mennyttä elämäänsä ja iloitsi siitä, ett'ei äitipuolensa nyt tuolla salolla enää olisi häntä kiusaamassa, vaan hän saisi yksin, karjan kanssa, metsissä elellä päiväkausiin näkemättä noita ihmisiä, jotka häntä olivat kiusanneet.

Aamu oli sangen kaunis. Metsä tuoksahteli niin raittiisti tuskin tuntuvassa aamutuulessa ja linnut, nuo sinisalojemme siivekkäät laulajat visertelivät oksilla iloisesti peippelehtäen. Kiilusilmäinen sisilisko, lehmiä säikähtäen, puikeltihe ruohokkoon kauemmaksi karjotiestä. Kukkasten kuvussa kimalsi kastehelmi, jota auringon, hienon autereen läpi paistavat säteet kultasivat. Edempänä, kumpujen rinteillä lainehti himmeää, terhenistä päivän sauhua; kaikki veden selätkin saarineen, niemineen olivat kiedotut läpinäkyvään utuiseen harsoon. Sydänmaan hallaisilta soilta kiirehti vilkas puronen, kivikon kautta solisten kirkasvesisen järven laajaan syliin, ikäänkuin olisi se pelännyt myöhästyvän hautaansa ehtimästä.

Silloin tällöin nykäsi joku hatasarvi tiepuolesta tukkosen tuoretta ruohoa tahi tavoitti suullaan äsken lehteen pahennutta koivun oksaa. "Viuh, vauh", äänsi silloin Pekan vitsa ja verkallensa jatkoi matkue kulkuaan. — Tuossa seisahti karjan perässä källeröittelevä mullikka maistelemaan lietteen rantaista pitkää heinää. Sen viereen asettui vaihdokaskin imehtimään lähteen silmässä kuvautuvaa kuulakkaa taivasta ja muistelemaan viimeistä keskusteluaan äitivainajansa kanssa.

He jäivät muista jälelle, mutta jo huomasi Mataleena joukon jakautuvan. Hiukan toruvalla äänellä huusi hän heleästi: "poika! aja mullikka karjaan, äläkä itsekään kaikkia hettehisen heiniä syö!"

Jeriko kiinnitti matkalla höllittyneet konttinsa viilekset paremmin selkäänsä, lyödä ropsahutti virsuparillaan viivyttelevää elikkoa ronkolle ja kiiruhti sitten kilpaa mustan ystävänsä kanssa toisten perästä.

Leikkiä laskien kului matka melkein huomaamatta siksi, kuin jo oltiin Järv'salmen sillalla. Siinä yhtyi seuraan Salmelan karjakin saattajoineen ja paimenineen. Nekin pyrkivät järvien tuolle puolen, vaaran-maille, sillä siellähän on runsaasti voimakasta rehua eläimille ja viatonta huvitusta sekä karjakoille, että paimenille. Iltapuolella päivää saavuttiinkin tuonne sinisalojen syliin. Kukin joukko ajoi karjansa talonsa maitomökille ja nyt alkoi vilkas liike noissa syrjäisissä, tavallisesti hiljaisissa asunnoissa.

Lähdekaivon kupeella hankasi joku tytöistä valkoisella hiekalla pyttyjä, toinen puhdisti siivilää, kolmas keitti katajavettä, jolla isot piimäkorvot, hinkit ja hulikat huuhdellaan. Paimenet koristelivat haavan lehdillä ja pihlajan lehvillä huoneita ja matkasta väsyneet lehmät märehtivät tyytyväisinä kesantopellolla.

Työskennellessä kerrottiin kirkonkylän uutisia, kihlauksia arvosteltiin, tiedusteltiin kuka sen ja sen talon karjakoksi täksi kesäksi tulee ja kaikenlaista semmoista. Jokaisella näytti olevan jotain tekemistä ja vasta uuden talouden jommoiseenkin kuntoon saatua muistettiin vatsan vaatimuksia. Lehdistä tuoksuvassa ruoka-aitassa nautittiin sitten tosin yksinkertainen, mutta makuisa ja iloisilla kokkapuheilla runsaasti höystetty atria. Syötyä lähtivät karjan saattajat kotimatkalle, jättäen vaalijat ja paimenet nauttimaan saloelämän kesäistä suloutta.

Hauskaa onkin tuo idyllinen elämä metsien sylissä. Paimenet kisailevat marjoista punoittavilla ahoilla, joita pitkin kevyt; aikaiset vasikat juosta vipeltävät sillä aikaa, kuin vanhemmat eläimet syövät siimeksessä. Poikanulikat paukuttelevat viidakossa ukonnuijaa, syläisten alakivelle pannulle koivun hiilelle ja samalla iskevät päälle pienellä mukulakivellä. Säikähtyen hypähtävät tyttöset tarhaleikistään ja kieltelevät vallattomia poikia, mutta yhä raikuvat rotkot pamauksista, eivätkä metsän heiluhännät uskalla kourusarvia lähestyä. Toisinaan käpyää uskalias poika korkeaan oravikuuseen, jonka latvasta sitten toitottaa pitkällä tuohitorvellansa. Heti kuuluu vastauksia kaikilta ilman suunnilta. Linnut, ajellen surisevia hyttyisparvia, livertelevät humisevassa kuusikossa ja käet kukkua helkyttävät lehtorinteillä. Jonkun kallion nyppylältä kajahtaa koivutorven eli paimen huilun soinnukas sävel ja karjan kellot säestävät sitä kilkatuksellaan. Ne ovat luonnon lapsien laulajaiset salon sydämessä.

Kun aurinko on lounaa lähennyt, lakkaavat tytöt leikistään ja sammuttavat paimensavun sil'aikaa, kuin pojat keräävät kunkin karjan eri ryhmään. Karjat käännytetään kotia kohden ja iloisesti huhuillen kävelee paimen perässä. Tyytyväinen on hän mielessään, sillä hän tietää kotona voileivän ja lämpimän maidon odottavan itseään palkinnoksi siitä, kun hän tyhjentyneesen eväskonttiinsa on kerännyt kaikenlaista tarviskalua.

Jerikollakin oli jo ensimmäisenä paimenpäivänänsä kaikenmoista kampsua Karja-Annille tuomisiksi. Kontissa oli hierinpuu, kerä huosiaintuohta, vispilä, melkein valmis tohvelipari ja kädessään kantoi hän pienoista pihtiin pistettyä käärmettä. Leppikummulle näki poika lehmisavun jo palavan kesannolla. Sinertävänä nauhana kohosi siitä savu yläilmoihin. Tuon tuostakin torahdutti paimen torveensa, että Karja-Anni tietäisi suolakopan kanssa tulla karjaa vastaan. Veräjää avatessaan näki Jeriko Annin jo mökistä lypsylle kiiruhtavankin. Hymyillen läheni Karja-Anni paimenta. Kainalossa oli karjakolla lypsinkiulu, jonka korvassa riippui rasvasarvi, sillä nännit ovat ennen lypsämistä voideltavat. Päästyään pojan luokse hurautti karjakko yht'äkkiä kiulustansa vilua vettä paimenen päälle sanoen:

"Mimerkki metinen muori.
Tapiolan vaimo tarkka!
Mettä maidosta sinulle,
Simoa salojen eläjä,
Vettä karjan katsojalle
Pikkuiselle paimenelle
Kannan minä kiulussani
Runsahasti rainnassani:
Kun annat kuuta karjalleni,
Lilliä mun lapsilleni,
Minä kiiltoa sinulle,
Sikiöillesi simoa
Kannan kaikkina kesinä,
Hilailen hyvillä säillä,
Vaikk'en maitoa halua,
Enkä voistakaan välitä.
Poika kielasti sinua,
Valehti vanhukselle
Minun voita vuottavani,
Kermoa kyseleväni,
Sinut petti paha paimo,
Märkähattu, kaksikieli,
Se on itse maidon juoja,
Rakastaja rasvakeiton,
Hälle annan härkinpuusta,
Varvun päillä varvikosta,
Minä häntä härkittelen
Koivun oksilla opetan,
Valelen vilulla veellä,
Lähdeveellä lämmittelen."

Sen sanottuaan nauraa kikatti Anni niin imelästi kepposelleen, että kyyneleet silmissä kiilsivät, mutta paimen-parkaa ei vain naurattanut. Hän ei tuntenut paimentapoja, eikä tiennyt paimenta aina ensimmäisnä paimenpäivänä kasteltavan. Senpä vuoksi seisoikin hän hetkisen Annin edessä, avossa suin ihmetellen, mitä moinen vastaanotto merkitsi. Jotain koivun oksilla opettamisesta oli hän kuullut Karja-Annin lorusta ja peläten kohta ryhdyttävän siihen toimeen, alkoi hän "mi saatua väkeä" juosta takaisin metsään, jättäen kaikki tuomisensa maalle maan hyviksi. — Maitomäen Tiina, joka Pekkoinensa talvellakin asui karjamökissä, oli juuri tulossa kesannolle Annia auttamaan, kun huomasi Jerikon väärillä säärillänsä viidakkoon päin pinttävän. Tiinasta oli pojan juoksu niin lystikästä, ett'ei hän malttanut itseään hillitä, vaan kädet polvia vasten purskahti hillimättömään nauruun. Sikke-muori, Pekan anoppi, ei myöskään jaksanut mökissä pysyä, vaan kiiruhti katsomaan: "miksi toisilla niin imelä säkki leuan alla oli," kuten hän sitten itse kertoi.

Metsänneidon tavoin oli kuitenkin poika jo pujahtanut pensasten peittoon, ennenkuin muori hänet ennätti nähdä. Siksipä tahtoikin Sikke-muori kärkkäästi tietää, mikä toisia "niin tyrskytti?"

Kuultuansa syyn siihen, piti hän pienen nuhdesaarnan Annille ja Tiinalle, kun olivat hänen "vanhan ämmän-rottelon pelolle narranneet, eikä edes tuota iloa pitänyt saada nähdäkkään."

"Eihän äitiä kukaan kutsunut tänne," muistutti Tiina hymyillen.

"Häh! — kutsunut? Kun tuota vielä olisitte kutsuneet," murisi Sikke-muori nyreissään — "ja toisekseen ole sinä vaiti. Oli minulla nuorikkona muutakin tekemistä, kuin tyhjällä nauramista, mutta tähän aikaan on nauru ja nästäytyminen naisten paraana työnä. Sentähden rankaiseekin Herra huonoilla ajoilla ja vilja "maast' ja merest'" vähenee, niinkuin kirja sanoo ja mikä lopuksi tulleekaan; — eikö jo kohta koittane tuomiopäivän lauantai ja silloin ne naurut loppuvat. Niin, niin ja nyt pelotitte sen poika paran pois metsään, vaikka minä jo panin puuron kuppiin ja Jumalan vilja saa taas jäähtyä aivan pahan päiväiseksi."

"Älkää nyt äiti-kulta taas tyhjästä toruko," sanoi Tiina, iskien Annille silmää, "kyllähän se poika pian takaisin tulee, jahka vain ensi säikäyksestään selviää." Sitten tiuskasi hän lähimmälle hatasarvelle "vat siihen" ja kyyristihe heruttelemaan Mansikkia. Sikke-muorinkin ruppastuuli haihtui vähitellen ja unohtui kokonaan, kun hän lehmisavun lähellä keksi paimenen kontin.

"Kyllä herra on täksi kesäksi saanut toimekkaamman paimenen, kuin viime kesäinen oli," sanoi Sikke-muori mielihyvillään. "Katsokaas, miten paljo rössyä se jo ensi päivänä on kotiin tuonut! Vispilä on, kuin ollakin pitää, hierin tulee tuosta hyvä, mutta nuo tohvelin tapaiset eivät ole mistään kotoisin. —"

Kentiesi olisi ämmä enemmänkin Jerikoa ylistellyt, jollei Karja-Anni siinä samassa tuskasta parkaisten olisi hypähtänyt ylös ja kaatanut vieressään olevaa maitohinkkiä, joka kaikeksi onneksi vielä oli tyhjä.

"Herr'estä ja varjele!" siunasi Sikke-muori ja alkoi udella: "mikä sinulle tuli Anni? — Vastaa hyvä lapsi; mikä se oli? Saitko sinä kohtauksen — no vastaa nyt jotain?"

"En, en, vaan tuo — tuo puri minua," sopersi Anni pelosta vaaleana ja vapisten osotti hän vieressään olevaa käärmettä.

"Mikä? Sano Herran nimessä mikä?" huusi hätään rientävä Tiinakin melkein yhtä säikähtyneenä, kuin Karja-Anni itsekin.

"Käärme, käärme," huokaili tyttö tuskissaan. "Ettekö näe; tuo kyy paholainen tuossa?"

"Voi hyväinen aika! Ja nyt sinä kuolet, kuin Viikunan vasikka viime kesänä," lausui Tiina osanottavasti.

"Niin, niin, jos ei apua saada. Voi, voi! Kuolla näin nuorena! Voi tokiinsa, enkähän minä vielä ole valmiskaan — ja entäs Lauri sitten —" tyttö hyrähti itkuun.

"Eikä ole edes lähimailla käärmeen jälen katsojaakaan," toimitti Tiina säälitellen.

"Eikös Sikke-muori osaa," kysyi Anni-raukka nihkuttaen.

"Mitä osaa? Luuletko sinä jumalaton minua noidaksi?" lausui Sikke-muori loukatun äänellä. "En minä, Luojan kiitos! taikoja tee, enkä loihtia osaa! Siunaa nyt vaan koreasti itsesi, tunnusta syntisi ja anna henkesi Herran haltuun," lisäsi hän, osottaen kepillään korkeuteen.

"Eihän minulla tietääkseni muita niin pahoja syntejä, ole, kuin — kuin — voih, miten se on vaikeaa," huokaili Anni ja tillahti taas itkuun.

"Tunnusta pois, se helpottaa lähtöäsi," kehoitti Sikke-muori, "tunnusta pois ujoilematta. Onko Lauri —?"

"Ei, ei Lauri, vaan minähän sitä itse. —"

"Mitä sinä itse onneton? Voi Anni-parka! mitä sinä," — tiedusti Tiina?

"Minä — sanokaa se Laurille, kun minusta aika jättää ja käskekää hänen ottamaan Miina; kyllä se on hyvä tyttö ja pitää niin paljo Laurista."

"Kyllä, kyllä, mutta mitäs meidän pitää Laurille sanoa. — Sano pian; sinä vapiset, kuin virran päällä — sano pian, sinulla ei näy enää paljon aikaa olevan elettävänä," tuumaili Sikke-muori.

"Sanokaa hänelle, että minä olen hänen joskus luullut pitävän Miinasta enämmän, kuin minusta ja siksihän minä olen Miinaa parjannut," sai Karja-Anni viimein lausutuksi.

"Oh! Eikö mitään muuta?" huoahti toiveissaan pettynyt vanhus, joka oli luullut Annin huulilta saavansa kuulla jonkun kauhean salaisuuden; mutta Tiina hengitti nyt kevyemmin.

Sillä välin oli Pekkakin, naisten hätähuudot kuultuaan, tullut kesannolle ja saatuaan vaimoltansa tietää mitä tapahtunut oli, kaivoi hän peltoon jokseenkin syvän kuopan, sillä vanhat upottivat aina käärmeen pureman jäsenen maahan. Karja-Anni kantaa retuutettiin sitte kuopan luo ja jalka pohkeineen peitettiin multaan.

Vakuutettuna keinonsa kunnollisuudesta lohdutteli Pekka naisia, ett'ei "ne kaikki taudit ole kuolemaksi," mutta epäillen pudistelivat naiset päätään. Varsinkin paipatti sairas itse selittäen: "ei se mahda auttaa, kun se ryökäle vielä pisti niin arkaan paikkaan, päkiäisen kohtaan. Aijai jai!" huudahti hän keskeyttäen itseään, "nyt tuntuu litistävän ja muutoinkin niin ilkeältä, että oikein sydäntä etoo."

Siinä sai nyt Anni istua kyköttää ja vähän väliä vastaella kysymyksiin: "tokko tuntuu vähääkään helpottavan; vieläkö sitä pakottaa: läätääkö hyvin?" ja muihin semmoisiin, joita hänelle milloin mikin läsnäolijoista teki. — Hankittuaan Annille niin paljo hoitoa, kuin mahdollista rupesi Pekka käärmettä etsimään. Eipä sitä kaukaa tarvinnutkaan hakea, sillä kuollut käärme pötkötti pihtinensä samalla paikalla, johon Jeriko oli sen kädestään singahduttanut ja jossa Karja-Anni oli sen päälle polkaissut.

"Mitä", äännähti Pekka "kuolluthan tämä onkin ja vieläpä pihtiinkin pantu?"

"Mikä," huudahtivat naiset yhteen ääneen, "mikä? käärmekö?"

"Niin justiinsa käärme," myönsi Pekka myhäillen.

"No, mutta mitenkäpäs se kuolleena olisi Annia purrut," arveli Tiina?

"Siinäpä se juuri temppu onkin," vastasi Pekka, "eikö tuo liene koko hätä ollut eukkoväen hätäilyä ja Anni pelkästä säikähdyksestä parahtanut?"

"En, en! Kyllä se purasi ja niin kipeästi purasikin, että oikein se sydäntäni vihlasi ja tuntuuhan koko jalka vieläkin olevan turtana," puolusti Anni itseään, koettaen, vaikka turhaan, haavaa näyttääkseen riuhtoa jalkaansa irti.

"Vieläkös mitä," väitti tuo itsepäinen Pekka, "sinä vain säikähdit, kun satuit polkasemaan sen päälle ja näit madon."

"Hupsista pussiin ja pussin suu auki! Mitenkähän olisi sen päälle sattunut polkasemaan, kyykkämyisissäänhän hän oli koko ajan," arveli Sikke-muori hyvin viisaan näköisenä.

"Miten lienee niehentäytynyt, sillä sehän on kai ihan varmaa, jott'ei käärme itsestään ole pihtiin tunkeutunut," intti Pekka yhä.

"Kukas sen siihen olisi pannut?" kysyi Anni ylönkatseellisesti ja aivan terveenä tuli hän nyt, vankeudestaan päässeenä, luultua kyytä lähemmin tarkastelemaan. Sikke-muori katseli sitä myöskin ja puhkesi lausumaan: "voi hupakko itseäs! Johan minä sitä arvelinkin — vaskitsahan tuo on koko käärmeesi. — Eihän vaskikäärme ketään pure, eikä se olekaan mato, se vain syö myrkyn pois ruohoista," selitti hän Karja-Anniin kääntyen.

Hiukan nolona myönsi Karja-Anni viimeinkin Pekalle: "en minä sitä enää niin tarkoilleen muista, tunsinko sen juuri pistävän jalkaani, mutta ihan olin pyörtyä, kuin sen näin."

"Niin säikähdyksestä," tuumaili Pekka, "ja toisillakin oli vielä nenän pää pelosta valkeana. Semmoisia hätä kelloja te olette kaikki."

"Kyllä minulla oli todellakin sydän kintaan peukalossa," sanoi Tiina, "mutta kuka kumma sen on mahtanut pihtiin panna?"

"Kukas muut, kuin se pojan heittiö sen olisi siihen tuonut," päätti Anni ja jatkoi innokkaasti "ansaitsisi saada aika lailla koivurieskaa se hylky, kun semmoisen sekamelskan aikaan sai. Ja nyt se herja luultavasti makeasti nauraa kolttoselleen jonkun pehkon kupeessa, kun sai minut niin säikäytetyksi, jotta kuolevani luulin, mutta tulehan kotiin, kyllä minä sinua siitä nauratan, vekkuli!"

"Ole tuossa äystäämättä," kielsi Tiina nauraen, "hyväpä tuo oli, että päästiin kerrankin selville millä kannalla asiasi Laurin kanssa on. —"

"Ole vaiti," tiuskasi Karja-Anni punehtuen ja rupesi työhönsä.

"Kas sitä poikaa vaan," puuttui Sikke-muori puheesen, "se toki ottaa neuvon varteen, eikä unhota, niinkuin viime-kesäinen paimen. Kun oikein muistan, niin minähän hänen käskinkin käärmeen tuomaan kotiin, jos semmoisen yhdyttäisi. — Jos näätte", pitkitti hän unhottaen kokonaan, "ett'ei hän, Luojan kiitos! taikoja tee, eikä loihtia osaa, "jos näätte, käärmeen saa ensimmäisenä paimen-päivänä lehmisavussa poltetuksi, niin saa niiltä, sen kesän varsinkin rauhassa olla. Sitten muori tunki käärmeen tulehen pihtineen päivineen ja haltioissaan, toisten nauruksi teukalehtaen, höpisi polttaessaan:

"Mato musta maan alainen,
Toukka tuonen karvallinen;
Jospa nostat nokkoasi,
Häilähdytät hänteäsi,
Tungen sun tuohuksen tulehen.
Panen papin valkeahan,
Jos tulet tuville näille,
Matelet mataramaille;
Pistän pihtihin isäsi,
Pulikkahan emosipuolen. —
Pistänet minun lihoa,
Vunukoita vaimon vanhan;
Tapan silma (sinut)taioillani,
Pakahdutan pulmillani. —
Purret minun karjojani,
Maidon tuojia mokoma,
Käytän sun kärytulessa,
Aalloissa Aluejärven;
Kun et tuostana totelle,
Vääjänne väheäkänä,
Vien sun viime taivosehen
Ukon tulihin tuherran.
Pysy mato poikempana
Kulon alla kurja lintu,
Pure puita pökkelöitä,
Rauskuta Raunio-kiviä,
Älä meitä, älä muita,
Eikä meidän maitosuita; —
Tunge pääsi turpehesen,
Mene mättähän sisälle,
Siellähän sinun majasi,
Asuntosi ankeloinen. —
Tiedän sykkä synnyntäsi,
Maan on kammo kasvantasi,
Oot sä suusta Syöjättären,
Hiiden kuolasta kotoisin,
Siksi pala pihtinesi,
Hiserry häjy-niminen."

"Voi anoppiparka", lausui Pekka nauruansa pidättäen, "ei ne nuo temput nyt enää mitään auta, niiden aika on ollut ja mennyt".

"Sepähän nähtäneen", tuumaili muori, keräillen Jerikon tuomia tavaroita ja ihmetellen, miten tottelevainen, toimekas ja kiltti lapsi tuo uusi paimen oli.

"Kiltti? Kyllä onkin koko kiltti", matki Karja-Anni, "hilaa metsästä kaikenlaista roskaa ihmisten peloksi — ja mihin lienee nyt vielä juossutkaan. Jäähdyttää puuronsakin pilalle ja nälkähän sillä raukalla varmaankin jo on, kun on koko pitkän päivän saanut karjan kanssa kulkea. Oikein käy säälikseni poika parka etenkin, kun hän näyttää kivuloiselta ja äitinsä kuului niin pahasti pitävän häntä."

Silloin Karja-Anni oli saanut Viikunan lypsetyksi ja melkein kyynelsilmin hän nyt kelkkeällä äänellänsä huutaa huhautti: "Jerikooo! Jeriko hoi! Puurosi jäähtyy; tule pooois, puurosi jäähtyy!" — Semmoinen oikea Huhtikuun päivä on naisen sydän, — myrskyä ja päiväpaistetta!

V.

Hyväksikin sai paimenpojan iltaruoka jäähtyä, vaikka Karja-Anni vähän väliä huuteli häntä sitä nauttimaan. Koko karja oli jo lypsetty, maitohinkit kannetut aittaan ja lehmät vietiin aidoitettuun hakaan yösyöntiin, mutta poikaa ei alkanut kuulua kotiin. Tuon tuostakin pistelehti Anni, iltaisen syötyään, makuuaitasta ulos katsomaan eikö paimenta näkyisi. Hän ei kuitenkaan nähnyt muuta kuin kesannolta kohoavan hienon savupatsaan, joka haihtui kuulakalle taivaalle. Joitakuita hyttyisparvia survoi tyynessä ilmassa, ikäänkuin olisivat ne iloinneet Annin levottomuudelle, eikä lätäkössä kurnuttavan suokonnan äänikään juuri rauhoittavalta kuulunut. Ainoastaan silloin tällöin helähti metsässä jonkun yksinäisen lahorastaan uninen sävel kehottaen ihmistäkin unhottamaan päivän huolet, mutta Anni ei niitä voinut unhottaa. Päinvastoin kasvoi hänen rauhattomuutensa kasvamistaan, sillä hänellä oli jonkunmoinen hämärä tunto Jerikon johonkin onnettomuuteen joutuneen ja hän oli siihen syypää.

Puolenyön aikaan meni Anni pirttiin. Hän herätti Pekan sikeimmästä unestaan ja silmät vesikiehteissä pyysi hartaasti, että Pekka lähtisi karkulaista etsimään. Pekka lupasikin mielellään lähteä ja ottaa Tiinan toverikseen.

Sikke-muorikin oli kesken uniansa herännyt ja sanoi pelkäävänsä pojan olevan metsäpeitossa. "Mutta jos onkin," sanoi hän, "niin kyllähän sen sieltä löytää, jos ei ennen, niin kolmantena päivänä, mutta mitäs sitten, jos haltija on hänet kiveksi tahi muuksi muuttanut; sitten on löytäminen harmaampaakin?"

"Älkää joutavia lörpötelkö", sanoi Pekka pukeutuessaan, "eihän ihmistä voi muuksi muuttaa".

"Eihän vain", rähähti muori, "ikäänkuin tuota jo ei olisi nähty! Mitenkäs kävi Honkalan kellokkaalle toissa syksynä! Emäntä sitä äkäpäissään lypsäessään — se on semmoinen kärähkä koko Leena, vaikka on lautamiehen tytär — niin, emäntä äkäpäissään kirosi sitä ja äläst' olla, lehmä alkaa piipertää pöheikköön. Sitä etsittiin sitten kotveroinen, mut' mitäs tyhjästä apua. Viimein haettiin minut Honkalaan ja minä päästin Perjakan metsäpeitosta. Kohta alkoi se ynyä aidan takana ja kun kotiin tuotiin oli sillä iso kirveen haava kylessä udarten yläpuolella. Sitten vasta muisti isäntä etsimismatkallansa, siellä aidan takana, hotaisseensa kirveellään muuanta koivunkantoa, jota hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt — eikös kellokas siinäkään ollut muutettu ja kuitenkin sanot sinä, jott'ei ihmistä voi muuksi muuttaa?"

Pekka ei vastannut mitään, vaan lähti Tiinoinensa etsimismatkalleen. Vanhus itsekin pistihe pihalle ja teki taaskin taikatempun päästääkseen poikaa metsäpeitosta. Hän otti kaksi leppäistä kalikkaa, asetti ne kesannolle ristiin, pani pyöreän rapakiven niiden väliin ja viimeksi vieretti läheisestä rauniosta jommoisenkin kivenjukuran tuon koneensa päälle ja väliin töpehtien jupisi:

"Rutista ruman sydäntä,
Pakota pahan kereä,
Jott'on inho itsellensä,
Vaiva kova vaimollekin;
Kutistaa minunkin sydäntä,
Pakottavi pernoani,
Kun on lapsen lainannunna,
Piilohonsa peittänynnä.

Metsähinen mies utala,
Havuhapsi haltijainen!
Kun et laske lasta irti
Päästä pientä kyyretyistä,
Otsolla sinut revitän
Kaivelutan karhullani.
Kun ei otso uskaltane
Karhu kaunis päälle käyne,
Laulan ruton ruoskimahan,
Tuonen taudin tappamahan.
Kun ei tuoni uskaltane,
Mana mahtane mitänä;
Tiedän taaton taivahissa,
Kaikkivoivan pilven päällä,
Jok' ei säiky saatanoita,
Pelkeä pahintakana;
Hänet pyydän pieksämähän,
Sullomahan sortamahan.
Haltijat havuisen linnan,
Metsän poikaset punakat!
Laskekaatte lapsueni,
Päästäkäätte pienoiseni,
Jott'en luusi Luojoani,
Puista pitkäisen iseä,
Puhumahan puolestani,
Sivullani sotimahan,
Vasten teitä vaivaisia,
Heittiöitä haltijoita;
Hänell' on kuntoa kosolta,
Viljahkolta voimiakin. —
Auta Ukko onnetonta,
Korjoa kujertavaista,
Vaali sinä vaimon lasta,
Etenkin imehmolaista,
Kun oot imehnon sukua,
Heimoa hyväntöläistä:
Taivottaren taatto vanha,
Laji-isä luonnotarten!
Katso kaikki ilman suunnat,
Silmeä sinisaloja,
Laita lapseni kotia,
Pienoinen piharikoille,
Metsähiiden huimenista,
Kourista kanervaparran!"

Tuon kaiken toimitettuansa palasi Sikke-muori tyytyväisenä takaisin mökkiin. Siellä hän parhaan taitonsa mukaan lohdutti vetistelevää Annia, vakuuttaen: "kyllä poika nyt kohta löytyy, jos hän vain metsässä on". Paljoa lohdutusta ei muorin sanat kuitenkaan näkyneet tytölle tuottavan, koska hän ei enää lähtenyt vuoteelleen, katseli vain milloin millekin suunnalle, sillä hän oli kuulevinansa odotettujen askelia jos jostakin päin. Eipä Sikke-muorikaan saanut unta silmäänsä ja jutteli sen vuoksi yhtä ja toista Annille koko yön lopun. Päivän kirkas kehrä oli jo ehtinyt parin korennon korkeudelle taivaan rannasta, ennenkuin Tiina ja Pekka saapuivat kotiin. He olivat juoksennelleet metsässä aivan väsyksiin asti ja Tiinan ääni oli sorroksissa alituisesta huhuilemisesta.

"Eikö se pojan pahuus ole vieläkään palannut?" kysäsi Pekka kiukkuisena turhasta hakemisestaan.

"Ei, ettekös tekään häntä sitten löytäneet?" tiedusti Sikke-muori ihmetellen.

"Vielä mitä", vastasi Tiina, "ei se metsässä ole. Koko metsän juoksentelimme ristiin rastiin ja siellähän vasta maailmoita oli — oikein jalkoja pakottaa".

"Ei sitä metsässä kuulu, hornaanko lienee juossut koko otus", sanoi
Pekka haukotellen, luki siunauksen ja heittihe tilalleen.

"Senhän siitä saa, kun ei usko vanhojen keinojen auttavan", sanoi
Sikke-muori ähitellen vävyllensä.

"Kyllä minä uskon vanhan keinon auttavan kadonnutta löytämään ja sen vuoksi lähdinkin etsimään, muutoin en olisi paikalta hievahtanut", vakuutti Pekka.

Muori, joka ei vävynsä tarkoitusta oikein tajunnut, selitti: "no sitten ei poika varmaankaan ole metsässä, sillä jos kerran uskotaan, niin ei itse piessakaan jaksa kadonnutta metsäpeitossa pitää; on sitä toki siksi sanalla voimaa". Hetkisen kuluttua jatkoi hän: "ei se voi olla metsässä, vaan joko vetehinen tahi tuuliainen on sen korjannut, enkä minäkään niille mitään voi. Parasta onkin heittää kaikki Herran huomaan ja ruveta levolle — minäkin olen yösydämen saanut valvoen viettää". Muori köllähti kolpitsalle uunin viereen ja vaipui heti sikeään uneen.

Annin mielen haikeutta oli hakumiesten tyhjin toimin palaaminen yhä
lisännyt. Hänen tuskansa muuttui aivan sietämättömäksi, jonka tähden
Tiina alkoi akkiloida: "jos kadotuksessa vaan on niin vaikea, kuin
Annilla nyt, niin ei siellä tule toimeen tuntiakaan".

"Älä sotke semmoisia seikkoja loruihisi", muistutti Pekka ankarasti, "eikö siinä jo ole kylliksi, kun muori sotkee pakanuutta puhtaasen oppiin, vai rupeatko sinäkin vielä —"

"Äläkä sinä", sanoi Tiina, "äläkä sinä tyhjästä kiivastu; enhän minä sillä mitään pahaa tarkoittanut, vaikka eihän tuo taitanut ihan oikeinkaan olla". Hetkisen kuluttua sanoi hän: "millä tuon tytön nyt saa rauhoittumaan? Katsos miten se ulkona kävellä huuppaastaa, eikä saa sijojaan missään; ei ole hauska tyttöparalla".

Pekka kutsui Annin sisään ja lupasi iltasella viedä kirkonkylään, nimismiehelle, sanan pojan katoamisesta, joll'ei hän siihen mentäessä kotiin palajaisi. Sen lupauksensa sai Pekka täyttääkin. Nimismies pani kapulan kylille kiertämään ja seuraavana päivänä pidettiin metsässä susivoudin johdolla iso ihmisjahti. Tavallansa onnistuikin se, sillä kokonainen susiperhe saatiin päiviltä pois, "mutta Jerikosta ei nähty vilahdustakaan", selitti susivouti Annille. "Muutoin arvelen minä", sanoi hän vielä, "että sudet ovat pistäneet pojan poskeensa".

"Jumala varjelkoon!" huudahti Anni.

"No, jos eivät olekaan, niin kyllä hän nyt jo on siellä, jossa ei kuu kuule, eikä päivä näe, vaan eihän se ole sinun syysi", lohdutteli tuo säälimätön ruununmies tyttöä.

Etsijöiden kautta levisi tieto Kaikusen pojan katoamisesta ympäri pitäjään ja toinen toistaan kummempia juttuja kerrottiin siitä. Kissa-Kerttu näytti kaikkein vähimmän asiasta välittävän, sanoihan vaan: "tietäähän sen, pahalla on paha palkka ja nytpähän lienee siitäkin elätettävästä viimeinkin päästy ja Risto pannaan Sormulaan paimeneksi".

"Mutta ei", sanoi Risto, "lempo lähtekään karjan perässä juoksentelemaan, vaan en minä", ja siihen se homma raukesi.

Muilla ihmisillä oli siihen sijaan paljo puhumista. Jotkut olivat Jerikon katoamispäivän iltana kuulleet ihmeellistä huminaa ilmassa, muutamat taas olivat nähneet jotakin mustaa kiitävän päin peripohjoista, juuri tunturivuorta kohden ja maalarin Maija sanoi selvästi huomanneensa lapsen itkua pilvissä, "niinkuin taivaan vuohi olisi siellä mäkättänyt".

Tietysti ei ainoastaan kadonnut poika, vaan Karja-Annikin oli kansan hampaissa. "Hän kuului kironneen lapsiparkaa", vakuutti maalarin Maija Sormulan isäntä-rengille Laurille, jonka hän arveli iskeneen silmänsä Anniin. Karja-Annia tuomittiin nyt ankarasti kaikkialla ja vaihdokas oli katoamisellaan muuttunut kaikkien lemmikiksi. Omatuntonsa tuomitsi Annia kuitenkin kaikista enimmän, eikä hänen tilansa loppuviikolla suinkaan kadehdittava ollut. Hän oli lakkaamattomassa sielun tuskassa, joka ei hetkeksikään päässyt lauhtumaan, kun Sikke-muori ihmeteltävällä itsepintaisuudella osasi puheen aina vaihdokkaasen johtaa; vaikka ei hän sitä tyttöä kiusatakseen tehnyt.

Kerrankin, kun Anni surunsa lievitykseksi selaeli virsikirjaa, alkoi muori kertoa: "tuosta kirjasta muistan sen kirjain paljouden, joka pappilassa on. Näinköhän yksi ihminen ennättänee eläessään läpi lukea kaikki, kun niitä on niin tuhottoman paljo suuria ja pieniä? Paksuimmat kaikista kuitenkin ovat kirkon kirjat ja tietäähän sen, kun niissä on kaikkien ihmisten nimet ylhäällä, aivan Aatamista asti. Niissä on toinenkin isä poikinensa, suurensa pienensä, mustansa valkeansa ihan koko pitäjäs ja onpa joskus olemattomiakin. Niissä se on senkin kadonneen pojan nimi. Siitä juontuu mieleeni, että oikeassa se oli se Haapalan vanha Sussu-vainaja, oli kuin olikin ja nyt rietas on korjannut kynsiinsä koko pojan ja niinhän se on olevakin".

"Minkätähden se on niin oleva?" kysäsi Anni uteliaasti.

"Sentähden näethän", toimitti Sikke-muori "sentähden, että Sussu kiisti kiven kovaan Kaikusen pojan olevan vaihdokkaan; hän, vainaja näet, tarinoi minulle kaikki, mitä itse tiesi, kun oltiin niin hyvät ruukut, — levätköön hän rauhassa, lepo kuolleille, rauha eläville, lepo kuolleille, rauha eläville".

"Miksikäs se poika sitten vaihdokas olisi?" kysäsi Tiina.

"Siksi kun hän muka on vaihdettu; tietysti siksi, eikä miksikään muuksi", selitti Sikke-muori, "ja saattaahan se niin ollakin. Eihän sillä pojalla ollut edes oikean ihmisen nimikään, vaan joku semmoinen kummallinen sanan poksaus, ett'ei se ollut nimi eikä mikään.

Sormulan rouva vain nauroi koko jutulle, mutta mitähän rouva olisi virkkanut, jos olisi viime talvena ollut kylänluvussa Honkalan isossa pirtissä". Sikke-muori keskeytti äkkiä puheensa ja kysäsi Annilta: "tiedätkö sinä, minkätähden herrasväki ei milloinkaan käy kylänluvussa, eikä juuri kirkossakaan?"

Anni ei tiennyt, eikä luullut sen seikan itseään liikuttavankaan.

"Eipä sillä, jotta se minuakaan liikuttaisi", sanoi Sikke-muori, "vaan minä arvelin vain, jotta ei kolmas käsky kuulunekaan muihin, kuin talonpoikiin; mutta samahan se meille on, kunhan jokaisella tulisi itsestään huoli pidetyksi, ett'ei vihollinen saisi sielua niellä. Kyllä sillä vihollisella onkin maailmassa suuri valta ja monta kolttosta se tekee oppineillekin, mitä sitten meille tuhmille. Lukkari näytti meille siellä kylänluvussa kirkon kirjoista minkä kepposen vihollinen oli tehnyt niinkin hurskaalle miehelle, kuin vanha Matti-pappi oli. Kun Matti-pappi oli ruvennut kirjoihinsa Kaikusen pojan nimeä panemaan, oli paha sen paikalla vereksi muuttanut. Pappi oli siunannut — ja se mies vasta osasi siunata, jos kirotakin, osasi se. Kun toisinaan juhlan kunniaksi messuta kajauttikin, niin karsta kirkon laesta tippui, mutta se olikin toinen mies, kuin nämä nykyiset papit. Jo näköjäänkin se oli julma mies ja entäs se ääni sitten! Äänensä tauttahan se tänne omalle leivälle pääsikin, mutta oli sillä toki vastinekin. Tuolla lukkari-rahjuksella näet oli nuorempana ollessaan kerrassaan hirveä kulkku. Kun ne Matti-papin kanssa yhdessä vonkasivat, niin oikein se korvia särki, mutta mennyt on jo nyt lukkarinkin ääni, mennyt on. Ei se nyt enää jaksa nuottiakaan niin koreasti kiekauttaa, kuin ennen, laulaa ällöttää vain yhtä ääntä, kuin emälammas. Kohta se mahtaa jo kupertua koko ukko, mutta toista oli ennen; silloin se rillitteli, kuin hyvä tiuku."

"Vaan ylpeä se on vieläkin äänestään", huomautti Tiina.

"Oli se ennenkin, eikä antanut nenänsä alla sadetta pitää. Vieläkin muistan minä sen Juhanuksen, jona pastori saarnasi koko puolipäivä- ja puoli iltarupeamaa ja lukkari kesken saarnaa kiskasi: "kaikk', kuin maa päälläns' kantaa, nyt lepoon itsens' antaa ja raukee nukkumaan" — niin mut kadonneesta pojastahan minun piti kertoa, vaan mihinkäs minä taas jäinkään? Jo alkaa muisti pettää, kun on yksi pää kesänsä talvensa; mihinkäs minä taas jäinkään?"

"Siitähän tuosta puhuitte nimen kirjaan panemisesta", vastasi Anni.

"Niin tosiaankin, siihenhän minä jäin", jatkoi Sikke-muori kertomistaan. "Matti-pappi oli vuoroin kironnut, vuoroin siunannut, lukenut lukujaan ja tehnyt senkin seitsemän temppua, vaan mitäs tyhjästä, veri se vain verenä pysyi. Punaisia piirtoja siinä sen nimen kohdalla näkyi olevankin, kun minäkin sitä katsoin — punaisia piirtoja siinä oli, vaikka muutoin koko kirja oli täynnä mustaa ripellosta, niinkuin tervattu harakka sillä olisi hyppinyt".

Monella semmoisella kertomuksella piti Sikke-muori vireillä Annin levottomuutta. Kului niin viikon loppu ja Anni päätti rauhaa saadaksensa lähteä sunnuntai-aamuna pappilaan tunnustamaan, kuinka hän piloillansa oli loihtinut, arvaamatta vesirunoa niin vaaralliseksi, kuin se todella näkyi olevan. — Pekka lupasi käydä naapurimökeissä kuulustelemassa, jos poika olisi viimeinkin ilmestynyt sinne ja Sikke-muori lupasi kylvettää pojan, jos se kotiin tulisi, "kun hän karkaamisellaan on niin paljon tuskaa ja huolta tuottanut".

"Otatkos sinä Tiina lehmät katsoaksesi, jos minä en ennen iltaa kotiin joutuisi", kysyi Anni.

"Otan, otan, mene sinä vain ja kysele kirkkomiehiltä poikaa", vakuutti
Tiina.

Pekka kehotti vielä: "pyydä Lauriltakin joku lohdutuksen pisara murhekalkkisi lievennykseksi".

"Enpä minä Lauria siellä tapaakaan", sanoi Anni, vaan silmänsä sanoivat ihan toista.

"Ethän vain", vastasi Pekka, "yksi tie, kaksi asiaa".

VI.

Tietämättömänä kaikesta siitä tuskasta ja melusta, jonka hän katoamisellaan oli matkaan saattanut, pakeni Jeriko, kylmän kylvyn saatuansa, alussa itsekään ajattelematta, mihin hän menisi. Eipä hän edes tiennyt, minkä vuoksikaan hän pakosalle lähti; se tuntui vain hänestä selvälle, että taaskin oli yksi toivo rauennut tyhjiin, toivo paremmista ajoista ja paremmasta kohtelusta, — ja tuo tunne oli katkera. Hän ei tiennyt rikkoneensa mitään ketään vastaan ja kuitenkin koettivat kaikki kiusata häntä.

"Oi, kuin edes äiti olisi sanomassa mitä tehdä", huokasi poika ja kyyneleet pihahtivat esiin! Hänestä oli, kuin olisi joku ajanut häntä takaa ja yhä eteenpäin juoksi poika juoksemistaan puiden, kivien ja pensaiden välitse, pitämättä lukua jalkojansa pistelevistä risuista ja oksista. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi tuntui takaa-ajaja pääsevän ja yhä hitaammin sujui pojan juoksu. Viimein vaipui hän aivan väsyneenä eräälle kallionkielelle jaksamatta enää liikahduttaa jäsentänsäkään ja ummessa silmin, rukoilevan asennossa, odotti siinä takaa-ajajaansa.

Ei kuulunut muuta, kuin pojan oma tuhuttaminen ja hänen sydämensä ankara tykytys. Tuokion kuluttua tohti pakolainen avata silmänsä. Ei näkynyt ketään. Tuon jyrkän kallion alla päilyi syvä, sinertävä järvi ihan ihmissilmän tavoin kuvastaen läheisiä esineitä tyyneen pintaansa. Näköpiirin reunan alle painuva kesäinen aurinko koristi kulta- ja purppurareunuksilla läntisellä taivaalla välkkyvät pilvet, joiden kuvat veden kalvossa näyttivät hiljaksensa liikkuvan.

Koko veden selkä näytti huoletonna lepäävältä immeltä, jonka terveydestä hohtaviin kasvoihin eivät elämän myrskyt vielä ole vakojansa ehtineet piirrellä, eikä turhaan haihtuneet toiveet ole ennättäneet mitään kalseutta näkyviin jättää. Hymy-huulin levähtää neitonen silloin ja iloisena herää taas täysin siemauksin hengittämään elämän kevään tuoksuista ilmaa aavistamatta, mihin kärsimyksiin vielä kerran nuo, uinuvien kalojen tavoin, hänen sydämmensä pohjalla piilevät tunteet, toiveet tai himot hänet syöksevät; aavistamatta, miten kolkkoja syvänteitä, miten rumia salakaria elämän vihuriset myrskynpuuskat vielä kerran paljastavat hänenkin sielunsa syvyyksistä; aavistamatta, miten katkottuina, muodottomina, hirveinä hänen sielunsa kuvastin myrskyn pauhatessa heiastaa ympäröivät esineet, tapaukset ja menneet muistot. Semmoisena tyynenä, ja hymyilevänä levähti järvikin Jerikon sitä kalliolta katsellessa.

Tuolta etäältä taivaan ja maan yhtymäkohdasta näytti saarien, kaitaisten salmien ja sinertävien selkien yli kohoavan hienon hienoa kirkasta utua. Se levisi kautta koko taivaan, niinkuin revontulet talvisina iltoina. Poika katseli kesäisen luonnon hiljaista juhlallisuutta. Vähitellen täytti himmeä loiste koko avaruuden. Rannat, metsät, kaukaiset kummut, yksin rannalla kököttävä nuottikotakin saivat tuossa valossa omituisen miettivän näön. Semmoiselta mahtoi vasta syntynyt luonto näyttää valon alkuaineessa, ennenkuin luopa sana asetti avaruuteen auringot ja kuut, joiden valon kaltaista ei tuo lienteä valo ollut; tuntuihan vaan, niinkuin joku hellä näkymätön käsi olisi kaikki esineet kietonut pehmoiseen valovaippaan. Rantavedessä kasvava valkolumme peitti kainona kukkansa veden pinnan alle ja lehdokki avasi kupunsa laskeakseen voimakkaita tuoksuvirtoja viimehtimään kirkkaasen yöilmaan. Linnutkin, ihmetellen luonnon loistoa, vaikenivat vähitellen, ainoastaan kyntörastas kaiutti sulosointuisalla laulullansa hiljaista metsää. Puiden lehdet, ruohot, kallioa siellä täällä kattava sammalkin kaunistuivat siinä valossa viehättäviksi; haavan hieman väräjävät lehdet hohtivat, kuni hopea, saniaisten ja pihlajan vehreät lehvät muuttuivat melkein läpikuultaviksi.

Poika keksi kiiltomadon, joka ikäänkuin yön silmä hiljaisuudessa vienosti loisti. — Yön valoisa juhlallisuus tuntui sinipunertavalta taivaalta valuvan Jerikon sydämeen ja saattavan senkin juhlallisuutta heiastamaan — kokonaan sulamaankin. Jeriko ei ollut milloinkaan sellaista tunnetta sydämessään tuntenut. Hänestä tuntui, kuin koko hänen entinen elämänsä olisi ollut pahaa, tuskaloista unta, eikä häntä ennen olisi ollut olemassakaan, vaan joku sisällinen voima nyt vasta olisi selittämättömällä tavalla hänet näille ihanille ilmoille saattanut.

Poikaparkaa melkein rupesi pelottamaan, mutta kun hän taas nosti silmänsä ja katseli ympärilleen hymyili koko luonto viehkeästi hänelle ja hänen täytyi hymyillä sille vastaan. Silloin rauhottui Jeriko ja aavisti enkelien nyt liikkuvan ilmassa, jonka takia koko maa, niinkuin tuo korkean kupeva ja hiilakan sininen taivaskin niin kauniilta näyttivät. — Huokaus kohosi yksinäisen katselijan rinnasta. Hän olisi rukoillut jotakuta enkeliä hänenkin luoksensa tulemaan, mutta ei uskaltanut, — eipä oikein olisi osannutkaan.

Enkeli tuli kuitenkin. Pitkin välkkyvin siivin liihotteli se korkeudesta alas pojan luo. Hohtavan valkea puku sillä oli, niinkuin saarnastuolin päällä seisovalla kirkkoenkelilläkin ja kellankarvaiset, pitkät kiharat ympäröivät sen lempeitä kasvoja. Hymyillen läheni se hiljoikseen poikaa, jonka rinnan täytti suloinen tyytyväisyyden tunne.

Vaihdokas luuli tuntevansa tuon hentovartaloisen olennon. Hän oli sen jo ennenkin nähnyt, mutta missä — sitä hän ei voinut muistaa. Nyt oli enkeli jo aivan lähellä, sen siipien löyhytteleminen jo tuntui Jerikon kasvoilla — sehän olikin hänen äitinsä. Lempeästi silitteli äiti poikansa suortuvia ja Jeriko kertoi, ett'ei "uusi äiti" koskaan hänen päätänsä silitellyt, mutta pyysi enkeli-äidin hänen sanojansa salassa pitämään. Luottavasti laski poika sitten kiharaisen päänsä enkeli-äidin pehmoiseen syliin ja katseli hartaasti niitä kauniita kuvia, joita se hänelle näytteli. Siinä kertoeli enkeli-äiti monta sievää satua pienistä patalakkisista tontuista, järven pinnalla kisailevista keijukaisista ja muutamia julmia juttuja puunpituisista jättiläisistä.